Vanhan foorumin rope.
Nimdasaaren ranta
“Herrat. Yön Timo kolmas on valmis”, Notfun julisti.
Matoro katsoi lauttaa erittäin skeptisesti.
“Tuota.. Notfun. Olisiko meidän pitänyt ostaa laiva tuosta YÖN TIMOJA HALVALLA-kaupasta..?”, Jardirt kysyi arastellen.
Notfun löi kätensä maskiinsa ja jupisi jotakin.
“Ei. Se on pelkkä kangastus”,Notfun sanoi Jardirtille
“Emme me ole”, kaupan myyjä huusi ovelta.
Notfun jupisi taas jotakin.
Nimdan saari
ranta
Sekalainen joukko merirosvoja ynnä muita öttiäisiä kokosi rannalla epämääräistä lauttaa metsän reunasta hakatuista puista. Matoro oli hyvin skeptinen pysyisikö laite pystyssä aallokossa, mutta jollain oli päästävä pois saarelta. Onneksi Pohjoisen Mantereen rannikko näkyi vain muutamien kymmenien kilometrien päässä. Rannikon usvainen siluetti näkyi.
“Mara, mikä on vointi?” Matoro kuuli Umbran äänen takaansa. Jään Toa kääntyi riippumatossaan ja nousi istumaan.
Keltavihreä, hyvin panssaroitus ja kaikin puolin soturilta näyttävä Valon Toa seisoi hänen vieressään.
“Öäh… Käteen sattuu ja heikottaa, mutta muuten olen toimintakunnossa”, Matoro mutisi.
“Haluatko selventää .mitä täällä on tapahtunut?” Umbra kysyi. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten Avra Nuin Sodan kun hän pääsi puhumaan ystävälleen.
“No siis. Tällä saarella piti olla Nimdan neljäs siru. Menimme alas ansatemppeleihin. En muista tarkasti tapahtumia. Löysimme erään kuolleen merirosvon kertomuksen siitä, mitä hänelle oli käynyt paikassa. Arupak-niminen merirosvo oli ilmeisesti saanut Nimdan. Epäilys vahvistui, kun emme löytäneet sirua temppelistä. Sensijaan kohtasimme…” Matoro puhui. Hän näki jälleen kerran päässään kuolleen Turagan ja Marionetin. Hän muisti kuvottavan, kuolleen Turagan hajoavan kasaan. Hän näki puhtaan valkoisen tappajan, joka ei kuollut. Hän muisti vettä.
“Kohtasitte mitä?” Umbran kysymys pudotti Matoron taas tosimaailmaan.
“N-nukkeja”, Matoro takelteli. Hän ei halunnut ajatella niitä olentoja.
“Ahaa, se Klaanilaiskaverisi kertoikin niistä”, Umbra puhui huolettomasti. Hän mietti olisiko Matoron aivot kadottaneet muistot ‘kuolemasta’, sillä oli kylmä fakta että Jään Toan sydän ei lyönyt kun hänet tuotiin pinnalle.
“Ei puhuta nn-niistä”, Matoro käski.
Hetken hiljaisuus. Rahi-lintu lauloi puussa.
“Mutta hei, mitä sinä täällä teet?” Matoro kysyi. Hän halusi saada itselleen jotain tekemistä. Hänen ajatuksensa valuivat jatkuvasti asioihin, joita hän ei halunnut muistaa.
“Meiltä loppui tarvikkeet veneestä matkalla Klaaniin”, Valon Toa aloitti.
“Teillä on vene?”
“Kävimme katsomassa, se on tuhottu sillävälin kun olimme sisämaassa”
“…”
“Niin siis, pysähdyimme tänne ja matkasimme paikallisen heimopäälikön kera Nimdan Temppelille”, Umbra jatkoi. “Me muuten törmäsimme skakdeihin matkalla. Ninjoja ja jokin sinihopea raivohullu”
Matoro havahtui. NINJA-ryhmä ja Metorakk.
“… ja minä kun luulin että tämä ei tästä enää pahenisi…” Matoro mutisi.
Kesti useita tunteja, mutta viimein, keskipäivän tienoilla epämääräinen lautta oli valmis. Se oli tehty seitsemästä rinnakkain solmistusta, suuresta tukista. Keskellä nousi korkea masto, johon oli viritetty kaikesta mahdollisesta kyhätty purje. Kannella oli neljä paria airoja.
Moisen laitteen pitäisi saada kuljetettua reilut kymmenen matorania ja kuusi Toan kokoista henkilöä parin kymmenen kilometrin päähän.
Samaan aikaan erään puun lehvistössä, mustapukuinen skakdi antoi NINJA-radioonsa merkin. Nyt tai ei koskaan.
Viidakko, Mäksän veljeskunnan saari
Torakkajeeppi poukkoili suhteellisen vaivattomasti pitkin viidakon epätasaista pohjakerrosta. Äänekkäästi hurisevan suurehkon ajoneuvon katolla partioiva konekivääritorakka virnuili itsekseen katsellessaan kuinka metsän kasvit joutuivat nöyrtymään väkivahvan nelirenkaisen vauhtipelin tieltä. Viidakossa partiointi oli suorastaan mukavaa, torakkasotilas ajatteli. Varsinaisia vihollisia metsässä ei tuntunut olevan, ja nazorak päivystikin auton kattoon ruuvatun aseen takana vain tavan vuoksi, tulittaen välillä epäonnisia viidakon pikkueläimiä ihan vain omaksi ilokseen. Matkanteko oli nopeaa ja sujuvaa, eikä tielle ollut sattunut vielä mitään järin huolestutta- mmmiiiitääääääh?
Jeeppiä rattoisasti ohjannut nazorak oli lyödä päänsä rattiin nähdessään ajoneuvon eteen ilmestyneen valtavan kärsäolennon. Suuri rahi tuijotti ajoneuvon ohjaajaa hypnoottisesti valtavilla silmillään eikä tehnyt elettäkään siirtyäkseen auton tieltä.
“M-mikä hitto tuo on?” katolla päivystävä ampujatorakka kysyi hämmentyneenä.
“En tiedä”, kuski vastasi. “Mutta se on ihan hemmetin ruma.”
Norsupäästäinen röhkäisi.
“Eikö meillä ole tuollaisia kuormajuhtina jossain?” kysäisi etupenkillä karttaa tutkaillut torakka tapittaen nyt tiiviisti kummastuttavaa eläintä. Nazorakin mieleen piirtyi epätarkka muistikuva muuan toisesta kärsäkkäästä eliöstä.
“Ei”, totesi kuski. “Ei tuo ole sama otus. Katsokaa nyt noita silmiä.”
“Mikä katse”, totesi ampujatorakka lumoutuneena. “Niin… Niin… Läpitunkeva.”
Muutaman sekunnin kuluttua torakkasotilas sai huomata olleensa aivan liian oikeassa. Norsupäästäisen silmistä täysin varoittamatta sinkoutunut lämpösäde upposi vaivatta kiiltävänmustan torakkakonekiväärin läpi ja lävisti sitten sen takana seisovan nazorakin.
“AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA”, huusivat torakat kuin yhdestä suusta.
Sairashuone
GK nousi varovasti Paacon avustamana ja kysäisi: “Paaco, missä on minun miekkani?”
Paaco vastasi: “Se kaistapäinen kaksoisolentosi kuulemma huitoi sillä niin, että laitoin sen tänne kaappiin piiloon”
Gekko avasi kaapin ja näki miekkansa siellä, mutta jo aavisti, että kaikki ei ollut aivan kohdallaan. Kun hän tarttui kahvaan se vain hajosi kappaleiksi.
“Nähtävästi tarvitsen vihdoin uuden käsiaseen” Pieni kyynel vierähti hänen naamiolleen. Hän oli kokenut monet taistelut miekkansa kanssa ja nyt se oli mennyttä. Hän saattoi vetää palaset vielä käteensä, mutta ilman aseellista hyötyä koko kapine oli turha.
“Mutta tosiaan, tarvitsen sen käden. Nyt minussa on jo näitä härveleitä enemmän kuin minua itseäni”, GK jatkoi.
“Olethan sinä ihan varmasti kunnossa?”, Paaco kysyi huolestuneena.
“Olen, taidan vetää kunnon unet”, GK lähti huoneesta käsipuolena kohti omaa huonettaan.
“Miten se noin yhtäkkiä tuli takaisin, oliko se ikkunan räsähdys jotain aivan muuta kuin matoranien aiheuttama”, Paaco mietiskeli ja katsahti Gekon irtonaista kättä lattialla, otti sen alkupäästä kiinnni, tiputti roskakoriin ja lähti.
Saari
Orjakaleeri oli työnnetty pitkälle rantahiekkaan. Aallot iskivät hiekkaiseen rantaan trooppisen saaren huokuessa lämpöään. Makuta Abzumo käveleskeli samaisella hiekalla katsellen palavia taloja, jotka olivat olleet hetki sitten rannan läheisyydessä. Athiin uskovia typeryksiä kaikki tyynni.
Harmaa Aine ei pitänyt hiekasta. Ne tarttuivat rullaluistimiin. Hänen pitkä takkinsa olisi varmaankin ollut äärimmäisen hiostava tällaisessa paikassa, mikäli Aine olisi tuntenut jotakin androidikehollaan. Hänen lasikuvun alla lilluvat aivonsa ajattelivat, kuinka epämiellyttävää sellainen olisi.
Aine, Abzumo lausui virnistäen. Otitko vankeja?
Kyllä, herra. Yhden.
Mukavaa, että ajattelet asioita.
Sitä varten minulla aivot on.
Tosiaan. Missä hän on?
Veimme hänet laivalle. Voitte vilkaista häntä heti halutessanne.
Vie minut hänen luokseen heti.
Makuta ja hänen pitkätakkinen luomuksensa palasivat laivaan. Makuta jäi kannelle odottamaan sillä välin, kun Harmaa Aine haki vangin ruuman sellistä. Saari oli melko iso. Sen rannat olivat hiekkaiset, mutta muutaman sadan metrin päässä vesirajasta alkoi vihreys. Kasvillisuus peittikin koko maan saaren keskeltä niin tiheästi, että lentävät tiedustelijat eivät olleet nähneet siellä mitään erikoista. Ja juuri erikoista Abzumo etsi.
Sitten Harmaa Aine palasi vanki mukanaan. Tämä oli itsepäisen näköinen Ta-Matoran, jolla oli päässään tummanoranssi voimaton kanohi Garai. Makuta tiesi, että tämä ei murtuisi, mutta aina oli hyvä yrittää.
Hyvää päivää, Abzumo sanoi hilpeästi. Matoran mulkoili häntä. Ette vaikuta järin kohteliaalta, Makuta jatkoi.
Pah, Matoran murahti.
Pitääkö minun opettaa sinulle, kuinka ollaan kohteliaita?
Matoran vääntyi mielensisäisestä tuskasta kaksinkerroin. Irvistäen hän kuitenkin nosti päätään ja sanoi: Voi anteeksi, herra isoherra. Sitten hän sylkäisi Abzumon kasvoille. Abzumo katsoi hetken pientä Matorania, pyyhki sitten kanohinsa Harmaan Aineen takin helmaan ja nosti Matoranin ilmaan.
Ssssssinä et ssssiisssss halunnut elää tämän enempää? Mikä ssssssssssääli hukata hyvä opassssss.
Matoran näytti hetken hämmentyneeltä, mutta vakavoitui heti ja sulki silmänsä. Abzumo kuitenkin pakotti hänet avaamaan ne uudestaan. Sitten hän jähmetti pikku Matoran-paran aivan paikoilleen.
Tämä ssssattuu, hän sanoi. Sitten hän muodosti käteensä sysimustan pallon energiaa ja syöksi sen jähmettyneeseen Matoraniin, joka hajosi pirstaleiksi kuin lattialle putoava lasiastia.
Harmaa Aine olisi irvistänyt, jos olisi voinut. Tuo mahtoi tehdä kipeää. Abzumo puhalsi savuavaa sormeaan.
Jatkakaamme matkaamme, Aine, hän virkkoi. Aine nyökkäsi.
Emmekö ota Rahkshi-partiota mukaan? hän kysyi, kun Abzumo näytti olevan jo lähdössä takaisin maihin.
Emme. Menemme kahdestaan.
Aine oli hämmästynyt, muttei näyttänyt sitä.
Selvä on, herra.
Kaksikko marssi sinne, missä hiekkainen maasto muuttui viheriöiväksi nurmeksi. Makuta tarkasteli kasvillisuutta hetken. Siitä ei päässyt hevillä läpi. Hän huokaisi. Kaikki täytyi tehdä itse.
Pian mustat liekit nuolivat tiensä läpi kasvuston tiheimmän kohdan antaen Abzumolle ja Aineelle tilaa kulkea läpi. Safari alkoi.
Ämkoon veljeskunnan saari
Kärsäkkäällä rahipedolla ratsastava kolmikko syöksyi vauhdikkaasti pitkin tiheän viidakon pohjakerrosta. Oli kerrassaan uskomatonta kuinka helposti Norsupäästäinen ohitti metsikön monet kannot, paksut juuret ja sankat tiheiköt. Eläin oli koostaan huolimatta asunut koko pitkän ikänsä viidakossa, eikä sille tuottanut lainkaan vaikeuksia liikkua vuosituhansien saatossa tutuksi tulleessa ympäristössä. Ämkoo tiesi tämän, ja admin luottikin täysin ratsuunsa, joka oli tiedettävästi lajinsa viimeinen rahipeto.
“Saatamme törmätä partioiviin nazorakeihin milloin tahansa”, Enki arvioi ja kaiveli varustevyötään pidellen kuitenkin samalla tiukasti kiinni edessään istuvan johtajansa viitasta. Vauhdikas matkanteko oli kaikkea muuta kuin tasaista ja matoran oli tuon tuosta putoamassa kyydistä valtavan kärsäpedon loikatessa varoittamatta useiden metrien korkeuteen ja väistäen täten eteen tulevat esteet.
“Ehkä meidän tulisi hidastaa vauhtia”, Otlek ehdotti yrittäen myöskin parhaansa mukaan pysyä Norsupäästäisen kyydissä. Otlek ei ollut koskaan ennen päässyt ratsastamaan kyseisellä rahilla, ja matkanteko olikin uteliaalle matoranille mitä hämmentävin kokemus.
“Tämä haistaa ne kyllä”, Ämkoo vastasi matoraneille luottaen harvinaislaatuisen ratsunsa aisteihin. Norsupäästäisen haju-, näkö- ja kuuloaisti olivat huippuluokkaa ja peto tiedosti luultavasti tälläkin hetkellä lähistöllä liikkuvien nazorakien sijainnit, olivat torakat sitten maassa taikka ilmassa.
“Mitä aiot tehdä päästyäsi tukikohtaan?” Enki kysyi Ämkoolta.
“Kartoitan tilanteen”, Ämkoo vastasi. “Ja otan yhteyden Klaaniin, jos joku ei ole niin vielä tehnyt.”
“Aiommeko me valloittaa saaren takaisin?” Otlek kysyi äänellä, joka kuulosti hieman toiveikkaalta.
“Jää nähtäväksi”, Ämkoo murahti.
Norsupäästäinen röhkäisi ja hiljensi vauhtia. Sitten se pysähtyi, suuntasi valtavat verenpunaiset silmänsä taivaalle ja tuhisi hiljaa. Ämkoo ymmärsi oitis vihjeen ja komensi matoranit piiloon tiheikköön.
Viiden kaksitasosiipitorakan partio lensi kolmikon yli ja katosi suuntaan josta Enki, Otlek ja Ämkoo olivat juuri tulleet. Torakat olivat selvästikin jossain määrin tietoisia aiemmin tapahtuneesta kahakasta ja nazorakit tahtoivat varmaankin selvittää tapahtuman yksityiskohdat. Ämkoo veti vaistomaisesti huppunsa paremmin päänsä peitoksi miettiessään asiaa.
“Takaisin kyytiin”, Ämkoo totesi ja valmistautui itsekin loikkaamaan takaisin suuren rahin selkään. Miekkamiehen yllätykseksi Norsupäästäinen ei kuitenkaan päästänyt adminia nousemaan selkäänsä. Rahi liikehti levottomasti ja tuijotti viidakon synkkään siimekseen.
“Mikä sen on?” Enki kysyi ja kaivoi tavan vuoksi vyöllään roikkuvasta kotelosta esiin terävän heittoveitsen. Otlek ei myöskään voinut olla tarttumatta aseisiin.
Ämkoo ei kuunnellut matorankaksikkoa. Admin tuijotti ratsuaan vakavana, ja kuunteli samalla ympäröivän viidakon ääniä. Silloin admin huomasi, että viidakon linnut olivat vaienneet, eikä puista kuulunut juuri muidenkaan eläinten ääniä.
Kaukaa kantautui kuitenkin ääni, jonka Ämkoo tunnisti. Lähestyvän viidakkoajoneuvon tasainen hurina voimistui voimistumistaan.
Nynrah, varasto
Ternok, Ontor ja Q-mies odottelivat Keetongun ja kumppaneiden paluuta Nynrahilaisessa varastossa. He olivat Keetongun neuvojen mukaan työntäneet aluksen rungon kiskoille, jotka veivät hallista ulos vanhan joenuoman rantaan. Oli kuitenkin kulunut jo joitakin tunteja, ja Matoranit tunsivat itsensä toimettomiksi.
“Hän olisi palannut jo, jos kaikki olisi kunnossa”, Ontor nurisi.
“Oli huono idea tulla tänne. Meidän olisi pitänyt mennä hänen kanssaan”, Ternok jatkoi.
“Eipä ei”, Q-mies puuttui keskusteluun, “Ette olisi voineet auttaa häntä, jos hän joutuu ongelmiin. Nämä Feterrat ja niiden pikkukaverit ovat monien aseiden käyttäjiä. Näyttää kieltämättä siltä, että Tongumme on vaikeuksissa.”
“Velvollisuutemme on silti auttaa. Emme ole hyödyksi istuessamme täällä”, Ontor kommentoi, nousi seisomaan ja otti reppunsa.
“Eipä hätäillä! Ei ollut virhe tulla tänne, ei ei. Ne eivät valvo tätä paikkaa: Heittävät vain turhat rojut tänne. Eivät arvaa meitä. Katsotaan ensin ympärillemme! Vastustaja on kova, mutta meillä on varastoittain Nynrah-haamujen vanhaa tavaraa käytössämme,” Q-mies lausui juhlallisesti ja korkkasi vieressä olevan puulaatikon isolla ruuvimeisselillä.
Laatikosta paljastui vieterikäyttöisiä kellopelikylpyankkoja. Ontor otti yhden reppuunsa (“Harhautusta varten”, hän perusteli, vaikka todellisuudessa se vetosi vahvasti johonkin hänen sisimmässään). Matoranit alkoivat avaamaan muita laatikoita, niitä oli paljon hallin reunoilla, ja lähellä oli vielä lisää varastoja.
Laatikoista paljastui eriskummallisia mutta myös tavanomaisia esineitä: sekalaisia nippeleitä, Toa-soturin irtonainen jalka, ohjauspaneeleita, vieterikengät (Jotka Q-mies nappasi mukaansa), jokin mikä näytti hanskalta mutta oli puuta, lukemattomat määrät savupommeja (Joita molemmat kahmivat reput puolilleen), laskuvarjoja (Ontor pakkasi kaikki alukseen “Laivastoa varten”), laajan valikoiman happoaseita, ison, piikikkään ja mustan merimiinan (He kantoivat sen yhdessä alukseen), vesiskootterin ja viimeisimpänä muttei vähäisempänä Matoran-koon Exoskeletonin, jonka Ternok kaivoi valtavan pakkausmateriaalimassan alta. Hän puki sen päälleen, eikä suostunut ottamaan sitä enää pois. Matoranit olivat kuin lapsia nimeämispäivänä.
Ontor otti löytämänsä kaksipiippuisen Matoran-haulikon ja täytti sen happopatruunoilla. Hän pisti myös yhden laskuvarjon selkäänsä ja ripusti vyölleen niin paljon savupommeja kuin mahtui. Ternok nosti ulkoisen tukirankansa tuomilla voimilla merimiinan mukaansa. Q-mies vetäisi vieterikengät jalkoihinsa (Hän oli Toan pituinen), nappasi savupommeja ja pieniä kapseleita, joita Laivaston Matoranit eivät tunnistaneet.
Kun nämä Matoranit kysyvät, silloin vastataan. Kun nämä Matoranit puhuvat, silloin kuunnellaan.
Nynrah, pannuhuone
Totisesti meni huonosti Klaanilaisilla.
Keetongu makasi sykkyrässä lattialla ja yritti peittää upotettuja korva-aukkojaan. Hulluuskaasusta toipunut Guardian oli yhden Feterran ja seitsemän Va:n piirittämänä hieman kauempana. Lonkerokas Manu oli yhä halvaantuneena valokivien vaikutuksesta, ja Feterra lähestyi häntä kristallisten protodermisketjujen kanssa. hiljaisen juhlallisesti.
Kolmen hyvin varustetun Matoranin joukko tarkkaili heitä pannuhuoneen valvomon pienestä valvontaikkunasta. Ikkuna oli kuitenkin pieni ja likainen, eivätkä Matoranit erottaneet muuta kuin joitakin hopeisia, yhden sinisen, mustan, keltaisen ja yhden lonkeroidun kohteen. Q-mies kaivoi esiin yhden niistä pienistä oudoista pylpyröistä, jotka hän oli ottanut mukaansa, hyppäsi vieterikengillään katonrajaan ja tiputti sen ilmastointihormista pannuhuoneeseen.
Pylpyrä tippui Zorakin lähelle ja kimposi suojakentästä hieman kauemmaksi. Feterrat kääntyivät sitä kohti salamannopeasti. Takkiin pukeutunut skakdi antoi pienen käsimerkin ja lähin Avhrak Va nappasi yhdellä kourallaan pylpyrän käteensä ja toi sen suojakentän lähelle.
Valvontahuoneessa Q-mies kaivoi pakkauksestaan toisen, hieman erilaisen kapselin ja käänti sen yläosaa pari kierrosta. Kojeen ympärille muodostui kolmiulotteinen kuva pannuhuoneesta. Kyse oli Nynrahilaisesta vakoilukapselista: Niitä ei ollut virallisesti olemassa. Matoranit katsoivat 3D-mallia ja tekivät pikaisen suunnitelman.
He näkivät ja tunnistivat, mikä Manua vaivasi, ja Gurttu näytti olevan fyysisesti ihan kunnossa. Ontor ja Ternok ihmettelivät, miksi heidän työnantajansa makasi maassa.
“Avhrak Vaissa on monia aseita tälläisiin tilanteisiin”, Q kuiskasi, “”Tuo häntä lähinnä pörräävä luultavasti ärsyttää kivuliaasti jotain rahivaistoa, kuten kuuloa tai hajuaistia.”
“Mitä voimme tehdä?” Ontor kysyi.
“Lataa haulikkosi. Merimiinaa emme käytä vielä, se tappaisi heidät kaikki”, Q-mies sanoi ja otti muutaman savupommin Ontorin laukusta.
“Entä Makuta?” Ternok kysyi.
“Jonkun pitää vetää hänestä nuo valokivet pois. Hän ei saa joutua kahleisiin!” Q vastasi ja painoi kapselin nappia. Kuva hävisi. Sitten hän irrotti siitä yläosan ja painoi punaista nappia. Alhaalta kuului räjähdys.
“Rakastan näitä. Lempiluomuksiani.”
Räjähdys oli hajottanut sitä pidelleen lentolautasen tuhannen päreiksi. Myös pari lähintä Va:ta oli tuhoutunut, ja vaikka suojakenttä olikin ottanut suurimman osan räjähdyksestä vastaan, paine-aalto oli lennättänyt mustatakkisen skakdin selälleen. Höyryistä hiljalleen toipuva puolikuntoinen Guartsu käytti häslinkiä hyväkseen, nappasi lähimmän Avhrak Va:n kourasta ja heitti sen täydellä voimalla siihen Va:han, joka lenteli Tongun ympärillä. Tongu havahtui ja nautti hiljaisuudesta enemmän kuin koskaan aiemmin.
Viiden Va:n parvi ja yksi Feterra lensivät valvomon eteen sinne, mistä pommi oli tippunut. Feterran olkatykit lauloivat ja osa valvomon seinästä suli pois.
Mutta aukosta syöksyi esiin Exo-pukuun pukeutunut Ternok merimiina selässään. Se hyppäsi konevoiman tuomalla pitkällä loikalla suoraan Feterran päälle ja sai rautahirviön pään konereisien puristusotteeseen. Yhtäkkinen lisäpaino sai Feterran putoamaan alas asti. Se keski pudotuksen ja yritti nyt saada mechamatorania pois kaulastaan pyristelemällä ja ampumalla käsilatinkeja eri suuntiin. Ternokin perässä tuli laskuvarjolla leijuen Ontor, joka ampui vahvasti syövyttäviä happopanoksia Avhrak Va:ihin ja väisteli niiden plasma-ammuksia. Viimeisenä tuli kovalla vauhdilla ja vapaalla pudotuksessa Q-mies, joka heti maahan osuessaan lähti jousivoiman siivittämänä uuteen loikkaan. Ensin hän pomppi pannuhuoneen ympäri kuin kumipallo, mutta sai sitten liikkeen hallintaansa.
Kaaos oli valmis.
Ennen kuin Zorak ehti huomata kaikkia muuttujia, hän näki vedenpitävän suunnitelmansa vuotavan. Q-mies oli saanut vetäistyä Manun toisesta kädestä siihen ammutut valokivet pois, ja Makuta sai voimansa takaisin. Varjolonkerot syöksyivät lähimpänä olevaan, Keetongua vartioivaan Feterraan. Tongu syöksyi päätä pahkaa kohti G:n vartiofeterraa ja oli menettää vasemman olkapäänsä plasmalaakista. Syöksy kuitenkin pelasti hänet, ja jättiläisrahi liukui pientä tsunamia vastaavalla voimalla Feterran alle. Kun leijuva rautakartio kääntyi alas, Tongu vetäisi sen käsistä G:n plasmakiväärin ja potkaisi Feterraa helmaan. Isku vahingoitti luultavasti Rahia itseään enemmän kuin kohdetta, mutta se herpaannutti Feterran huomion niin, että Tongu sai palautettua Vartian takaisin omistajalleen. Sinisellä Skakdilla ei ollut kuitenkaan aikaa keksiä nasevia toimintarepliikkejä, vaan hän ensitöikseen ampui alas yhden Ontoria ahdistelevan Va:n.
Tuntematon sijainti, kokoussali
Ystävät, olen sitä mieltä, että meidän on puututtava tapahtumien kulkuun.
Puhuja oli tummaan kaapuun pukeutunut Matoran; hänen kasvojaan ei näkynyt viitan hupun alta, ja koko hänen olemuksensa oli verhoiltuna mustaan vaatteeseen. Hän istui pitkän pöydän sen äärelle mahtui istumaan kymmenisen henkilöä hänen itsensä lisäksi päässä. Pöydän ääressä istui yhdeksän muuta Matorania, joiden kasvoja eivät tosin peittäneet huput, vaikka heilläkin oli yllään mustat kaavut. Pöytä oli syvän tummanruskea, ja sen jalkoihin oli kaiverrettu jonkun muinaisen Matoranin taiteellinen sielu. Puhujan päästä pöytää laskettuna kolmas paikka oikealta oli ainoa tyhjä. Muiden luona istui kirjavakanohinen joukko mustakaapuisia uskovaisia.
On valitettavan epäonnista, että edesmennyt isä Bartax ei ehtinyt mukaamme tähän kokoukseen, jossa päätämme koko seurakuntamme tulevaisuudesta. Puhuja piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi:
Tämä on ensimmäinen kerta tuhansiin vuosiin, kun me kaikki kokoonnumme yhteen päättämään, mitä tehdä. Nimdan sirut ovat uhattuna. Meidän aikojen alussa tekemämme uhraukset saattavat olla vaarassa. Olisi ikävää nähdä satojen Matoran-taistelijoiden kuolleen turhaan
Ovi avautui. Vartija-Matoraneja syöksyi estämään tunkeilijan pääsyä sisään, mutta kokousta johtavan Matoranin tunnistettua tulijan vartijat irrottivat otteensa ja vetäytyivät nöyrästi takaisin nurkkaan itsensä verhonneen miehen käskystä.
Isä Bartax, hän virkkoi, olette elossa.
Te ette vaikuta yllättyneeltä, mestari, Bartax vastasi.
En. En vaikuta.
Muuta salissa istuvat katsoivat nyt Bartaxia kiinnostuneina. Bartax itse tarkasteli kokoustilaa. Tummat seinät olivat kuin missä tahansa Athiin uskovien kokoussalissa, mutta tämä oli isoin olemassa oleva. Antiikkinen kattokruunu piteli kuutta kynttilää pöydän yläpuolella luomassa hieman valoa varjoisaan klaustrofoobikon painajaiseen; huoneen ahtaus ahdisti jo täysin terveitä Matoraneja, mikä kertoi hyvin paljon tavallisten kokoussalien luoneesta, kun tämä, jossa he olivat, oli niistä suurin. Kyseinen seikka oli isä Bartaxin mielestä ennemminkin mielenkiintoinen kuin ärsyttävä, sillä itse hän ei tuntenut oloaan ahdistuneeksi, oli tila sitten kuinka ahdas tahansa, kunhan siellä pystyi hengittämään. Toisaalta tilassa istui nyt yhteensä yli kaksikymmentä Matorania, kun mukaan laskettiin kokoukseen tulleiden lisäksi vartijat, jotka oli toki koulutettu olemaan pelkäämättä missään olosuhteessa.
Kokous jatkuu, julisti pöydän pää. Isä Bartax, onko teillä uutisia?
Kyllä, mestari, minulla on, Bartax sanoi kiihkeästi. Olemme saaneet tiedon, että pakanajärjestön johtajista yksi on matkustanut Nynrahille tuntemattomasta syystä ja että koko saari on julman Skakdin vallassa. Tämä raakalainen valmistaa jonkinlaisia tappajarobotteja, joilla hän voisi vallata halutessaan monia muitakin saaria. Lisäksi hänellä on yhteyksiä johonkuhun, joka on todettu sirujen kanssa työskenteleväksi jollain tavalla.
Kiitos, Bartax. Tietosi voivat osoittautua hyödyllisiksi. Sitten isä Ariez, teilläkin lienee tietoja.
Mestarista vasemmalla viides Matoran, tummanruskeaa jaloa Faxonia kantava Po-Matoran, nyökkäsi ja alkoi puhua.
Olemme saaneet tiedon, että myös toinen siru on varastettu. Deltan temppeli oli tyhjä. Paikalle ilmaantui joukko klaanilaisia sekä merirosvoja, vaikkakaan ne eivät raporttien mukaan kuuluneet samaan porukkaan. Lisäksi Deltan sanotaan olleen poissa jo ennen heidän käyntiään, mutta eihän sitä koskaan tiedä.
Huppuhahmo nyökkäsi hitaasti. Sitten hän sanoi hiljaa:
Entäpä sinä, Gunei. Pöydän päästä aivan ensimmäisenä oikealla nousi seisomaan pieni, mustaa Hauta kantava hahmo. Ath-Koron ylipapin, Isä Gunein katse siirtyi munkista toiseen. Mustakaapuisen matoranin punaisten rukoustekstien täyttämällä naamiolla oli väsyneisyyttä ja epävarmuutta. Gunei nielaisi hitaasti ennen kuin avasi suunsa.
“Minä…me…Ath-Koro…tuota”, Gunei aloitteli, mutta ei saanut valmiita lauseita aikaiseksi. Joskus karismaattisena miehenä tunnetun ylipapin väsyneet kasvot antoivat ymmärtää, että kaikki ei ollut aivan kunnossa. Jo muutenkin hankalaksi elinpaikaksi osoittautuneella jääsaarella ei ollut mennyt erityisen hyvin viime viikkoina.
Mestari katsoi Guneita pitkään ymmärtäväisenä. Hän yritti johdatella Onu-Matoranin puhetta.
“Missä Pyhä Beeta on, Gunei?”
Gunei ei vastannut. Hän katsoi Mestaria hetken väsymyksestä punertavilla silmillään.
“Se…se…”
Joku Gunein takana ei jaksanut enää katsella tai kuunnella tätä. Mustalla kaavulla vartalonsa peittänyt, antiikkista sinistä Pakaria kantava Matoran käveli Isä Gunein viereen. Matoranin kasvoilla oli vakava ilme.
“Suokaa anteeksi Isälle, Mestari”, punaisten rukoustekstien täyttämää sinistä muinaisnaamiota kantava Matoran sanoi kohteliaasti. “Ath-Korossa ei ole mennyt hyvin sen jälkeen, kun menetimme Beetan Pimeyden metsästäjille. Ravinto on vähissä ja kylmyys tuhoaa karjaa.”
“Oraakkeli”, Mestari sanoi kaapunsa sisältä. “Uskaltaudut siis näyttäytymään meille edelleen?”
Oraakkeliksi kutsuttu sininaamioinen Matoran nyökkäsi. “En koe häpäisseeni itseäni tai Athin rakkautta, arvon Mestari.”
Mestari hymähti. “Rohkeaa. Pidän siitä. Erittäin rohkeaa. Varsinkin kun ottaa huomioon, kenet toit saarellenne.”
Pappien ja munkkien joukossa oli hetkellistä supinaa. Isä Ariez nousi seisomaan ja katsoi Oraakkelia pitkään.
“Sinäkö kutsuit Miekkapaholaisen?” hän kysyi totisena. Ariezin äänensävy kasvoi pian äänekkääksi paasaamiseksi. “Sinätkö toit pyhään kyläänne Makutan? Sellaisen demonin, jota vastaan isä Athin enkelit taistelevat?!”
Oraakkeli nosti kättään varovaisesti ylös pyytääkseen puheenvuoroa. “Kyllä. Mutta saanen korjata, arvon Isä Ariez… ‘Miekkapaholainen’ tunnetaan myös Toa Ämkoona.”
Ariez tuhahti. “Siinä miehessä ei ole enää mitään Toaa.”
Oraakkeli nyökkäsi ymmärtäväisesti. “Ehkä ei, arvon isä. Mutta hän pelasti saaren Nazorakeilta. Klaani ei ole vihollisemme.”
Klaaniko ei ole vihollisemme? Bartax kuiskasi. Etkö sinä tiedä, mitä Miekkapaholainen ja hänen valkoisen sulava toverinsa tekivät?
Oraakkeli pakotti kasvoillen hymyntapaisen.
Minun käsittääkseni he ikään kuin yrittivät estää sitä nukkea saamasta siruanne, isä Bartax hyvä.
He olisivat varastaneet sirun, Bartax sylkäisi. Emme tiedä, mitä Bio-Klaani aikoisi tehdä Nimdan siruilla kenties yhdistää ne saadakseen koko Universumin hallintaansa mutta sen minä vakuutan sinulle, petturi, että Bio-Klaani ei ole ystävä.
Ystävä, Gunei kuiskasi hiljaa. Oraakkeli piteli kättään hänen olallaan ystävällisesti. Mestari puuttui puheeseen:
Ystävät, meidän ei tule riidellä. Meidän pitää ratkaista pulmamme: Nimda ei ole enää turvassa, ja meidän on siirrettävä jäljelle jääneet sirut.
Onko niitä jäljellä enää? kysyi Ariez.
Onhan meillä, Ariez, onhan meillä, sanoi lihavahko, hilpeä plasman Matoran, kasvoillaan oranssi Kadin-naamio, jonka poikki kulki viistosti leveä, valkoinen juova. Miehen kaapu oli höllempi kuin muiden, ja hän näytti olevan ainoa positiivisella tuulella oleva huoneen joukosta.
Vakuutan, että meidän temppelimme Nimda-siru on tallessa. Se ei ole poistunut sieltä ikinä, eikä kukaan ole mennyt sisään sataan vuoteen.
Toivon, että olet oikeassa, Bothana, Ariez murahti, toivon sinun itsesi vuoksi.
Uhkailetko sinä minua, toveri? Bothana sanoi viekkaan kysyvästi.
Ei hän uhkaile, rakas Bothana, mestari sanoi ja huokaisi. Tai ainakaan minä en sitä soisi.
Ariez kavahti hieman taemmas tuolissaan. Mestari veti hupun päästään. Sen alta paljastui suuri kanohi Shelek, hiljaisuuden naamio, moraalittomana pidetty kanohi. Shelek oli kokenut kovia: siinä oli kolhuja, naarmuja, lommoja. Se oli alun perin ollut ehkä kultainen, mutta nyt se oli himmeä kuin haalistunut taideteos, jota oli säilytetty varastossa vuosisatoja.
Julistan kokouksen päättyneeksi, Shelek-päinen Matoran sanoi. Huoneessa olijat alkoivat liikehtiä poistuakseen. Mestari lysähti tuolinsa takaosaan odottamaan, että kaikki poistuisivat. Ennen kuin nämä ehtivät poistua, hän pyysi Bartaxia ja Guneita jäämään. Oraakkeli jäi Gunein mukana, vaikkei Mestari olisi välittänyt hänen jäävän.
Mestari nousi tuolistaan. Hän oli vanha mielenvoimien Matoran nainen, vaikkei hänen puheestaan sitä voinut päätellä, sillä se oli iättömän ja sukupuolettoman kuuloista. Hänen silmänsä olivat sokeita ja tuijottivat milloin minnekin, useimmiten ei keskustelukumppaniin.
Bartax vääntelehti levottomasti. Tätä hän oli odottanut.
Sinulla lienee minulle asiaa, Bartax, Mestari sanoi väsyneesti.
Niin on.
Gunei vilkuili hermostuneesti Bartaxista naiseen, joka sattui tuijottamaan häneen päin.
Minä vaadin lupaa tehdä hyökkäyksen Nynrahille, Bartax töksäytti. Mestari ei näyttänyt yllättyneeltä.
Miksi sinun pitäisi saada lupa?
Minä
minä vaadin saada käyttää hyväkseni tämän tilaisuuden hävittää Klaanilaisten päämiehen. Hän aiheuttaa meille vielä paljon harmia, jos häntä ei nitistetä, sanokaa minun sanoneen.
Oraakkeli puuttui puheeseen:
Sanoinhan, ettei Klaani ole vihollisemme. Heidän vihollisensa ovat meidän vihollisiamme.
Ahaa? Bartax tuhahti ivallisesti. Ja keitähän ne meidän todelliset vihollisemme sitten oikein ovat?
Nazorakit, Oraakkeli kuiskasi, Makuta Abzumo
Punainen mies
ja
Ja? Bartax tivasi, mutta Oraakkeli ei ennättänyt vastaamaan.
Nuket, Mestari sanoi. Hänen äänensä kiiri varmasti salin toiseen päähän ja se kaikui aavemaisesti. Bartax värähti.
Hmm, antaa olla, hän sanoi. Minä edelleenkin vaadin lupaani.
Tee, mitä teet, Bartax, Mestari sanoi, mutta vastaat myös teoistasi. Athille.
Oi, sen teen varmasti, Mestari, Bartax pilkkasi. Sen teen varmasti.
Sitten hän marssi pois huoneesta pystypäin. Gunei vilkaisi hänen peräänsä ja istahti takaisin tuoliinsa. Oraakkeli katsahti Mestariin.
Etkö aio pysäyttää häntä?
Hänen kostonhimonsa tuhoaa hänet, ja hän tekee itsestään Atheonin palvelijan. Minä en voi puuttua siihen, nainen vastasi. Hän näytti vanhalta ja väsyneeltä.
Ymmärrän, Oraakkeli vastasi.
Pidä sinä varasi, Mestari jatkoi. Muut eivät pidä siitä, mitä olet tehnyt. Heistä voi tulla Bartaxin jälkeen yhä vastustavampia Klaanin suhteen, vaikka he eivät vielä vastustakaan ystäviämme.
Otan neuvostasi vaarin, Mestari.
[spoil]Guartsu kirjoitteli tuosta Gunein ja Oraakkelin ympäriltä.[/spoil]