Klaanon

Avainsana: Gunei

  • Isiemme synnit

    Ariez

    ”Minun soturini”, tummaa jaloa Faxonia kantava po-matoran sanoi. ”Kaikki ne.”
    ”Siinä oli aika karu juttu, tyyppi”, totesi häntä vastapäätä pöytää istuva matoralainen, joka huojui siihen malliin tuolillaan, että ei ehkä kauan pysyisi pystyssä. Oli myös erittäin suuri todennäköisyys, että tämä sammuisi pian tai vähintäänkin antaisi ylen. He istuivat Tren Kromin joen varrella nököttävän kylän ainoassa baarissa, Eteläisellä mantereella.
    ”Minä en edes tiedä, miten päädyin tänne. En halunnut jäädä yksinäni saarellemmekaan”, Ariez jatkoi tiedostaen, ettei hänen keskustelukumppaninsa välttämättä kuunnellut kuin puolella korvalla. ”Koska Mestari otti kaikki minun soturini. En minä vain pääse siitä yli. Ei niin voi edes tehdä. Miten hän voi tehdä niin?”
    ”Gööh”, hänen keskustelukumppaninsa totesi ja kaatui tuoliltaan vasemmalle kyljelleen. Tuoli jäi voitokkaasti pystyyn seisomaan matoranin kadotessa pöydän alle.
    ”Oletko ihan kunnossa?” Ariez kysyi vilkaisten pöydän alle.
    ”Joo”, kuului ääni, jota seurasi oksentamisen kaunis tunnusmusiikki.
    ”Haittaako, jos minä… tuota noin, lähden tästä?” Ariez tiedusteli kohteliaasti jäämättä odottamaan vastausta ja hiippaili ulos baarista varoen törmäämästä keneenkään.

    Tähän aikaan illasta lähes kaikki kyläläiset vaikuttivat olevan enemmän tai vähemmän huppelissa, mikä ei sinänsä miellyttänyt Isä Ariezia, vaikka hän olikin tullut etsimään unohdusta. Niin, kenties unohdusta, tai vähintäänkin jotakuta, joka kuuntelisi hänen ongelmiaan. Joku muu kuin Isä Bartax. Hän ei liittyisi Bartaxin seurueeseen edes pakon edessä. Hänellä oli sen verran kunniaa jäljellä, ettei hän liittyisi siihen petturiin vaan kuolisi mieluummin.

    Hän hiippaili joenrantaan ja pesi siellä kasvonsa kylmässä vedessä. Hän ei nähnyt kaikkia vaihtoehtoja, joita hänellä oli, mutta hän tiesi ainakin kahden vaihtoehdon olemassaolosta. Hän voisi liittyä Bartaxiin, mutta kuten hän oli juuri itselleen vannonut, sitä hän ei tekisi.
    Toinen vaihtoehto kuulosti sekä kamalalta että todennäköiseltä. Bartax oli saanut haltuunsa Isä Bothanan joukot fyysisesti paljon vähemmän ei-tuskallisin keinoin kuin Mestari Ariezin joukot, ja yrittäisi mahdollisesti suostutella Ariezinkin puolelleen. Ariez mietti, mitä Bothanalle oli mahtanut tapahtua, mutta totesi sen liian kamalaksi pohdinnanaiheeksi ja päätti palata baariin.

    Hän aikoi tällä kertaa tilata juoman.

    Bothana

    Epsilonin temppelin kaunis saari oli ainoa asia, mitä merestä nousi pinnan yläpuolelle tuhannen kilometrin säteellä. Vihertävä meri löi hiekkarannoille suuria aaltoja jättäen jälkeensä tummia raitoja hiekkaan. Hiekkaisten rantojen jälkeen alkoi trooppinen metsä, joka koostui suurimmaksi osaksi tiheästä aluskasvillisuudesta ja korkeista palmupuista. Kookospähkinöitä ja jättiläisluumuja kasvattavia puita oli joukossa useita. Aina silloin tällöin kypsiä hedelmiä putosi alas, ja vähäiset hedelmiä ravintonaan käyttävät rahit saivat syödäkseen ilman, että joutuivat kiipeämään puihin.

    Jostain kuului papukaijarahin kirkaisu. Auringot paistoivat iloisesti paahtaen kuumuudellaan kaikkea, mikä eli. Ilma oli kostea ja raskas hengittää. Ei tarvinnut kulkea kovinkaan syvälle viidakkoon löytääkseen paikan, jossa eräs matoralainen makasi jättiläisluumuja kasvattavan palmun alla. Hän makasi kuin auringon varjossa rentoutuva nautiskelija kädet ristittynä pullean vatsan päälle, puuttui vain tarjotin, jolla seisoi lasillinen kylmää juotavaa.

    Luumu putosi matoralaisen päälle, mutta tämä ei reagoinut lainkaan. Kuivunut veri oli aiemmin maalannut suuren alan hänen allaan punaiseksi, mutta metsän pienet hyönteisrahit olivat jo syöneet suurimman osan siitä. Matoralaisen ruumiskaan ei ollut jäänyt koskemattomaksi: isoja palasia oli päätynyt haaskansyöjien suihin, ja kärpäsiä pörräsi jatkuvasti tämän kimpussa. Rauhalliselta hahmolta puuttui kasvoiltaan naamio, eikä tällä ollut edes kaapua, jota jokainen Athiin uskova yleensä piti yllään.

    Hetken kuluttua paikalle sattunut fikou-kolmikko huomasi helpon saaliin, eikä tämä saalis ollut luumu.

    Bartax

    ”Ath pyytää meitä auttamaan, tekemään velvollisuutemme.”

    Palaneen kaupungin hiiltyneet jäänteet siinsivät matoralaisen taustana tämän puhuessa. Hänen edessään rivissä seisovat soturimunkit pitelivät käsissään keihäitä, miekkoja tai kirveitä. Jokaisella heistä oli yllään musta ihoa myötäilevä vaatekerta ja yhtä tumma paksu hupullinen viitta. Athisteja oli kokoontunut kasaan tuhatkunta.

    ”Meidän on aika iskeä miekkamme vihollisen sydämeen! Nuo kurjat klaanilaiset, jotka ovat varastaneet meiltä jo kaksi sirua, elleivät enemmänkin”, Bartax sanoi ja heristi nyrkkiään. ”Me laitamme heidät kärsimään siitä hyvästä, mitä he ovat tehneet uskontomme pyhälle reliikille!”
    Kuului hyväksyvää mutinaa.

    Ennen niin kaunis athistien kaupunki, jossa Isä Bothanan johtamat munkit olivat asustaneet. Sen raunioihin oli haudattu myös kaikki Bartaxia vastustavat uskovaiset. Uskonveljet.

    ”Me olemme näyttäneet”, Bartax julisti, ”miten meidän vastustajillemme käy. Me voimme hyökätä Bio-Klaaniin ja saada takaisin haluamamme. Heistä ei ole vastusta yhdistetylle voimallemme!”
    Hetken oli hiljaista ja vain navakan tuulen humina kaikui heidän korvissaan.
    ”Emmekö ole valmiita? Emmekö kykene?” Bartax yllytti. ”Emmekö pysty mihin vain!”
    ”Pystymme!” kansa vastasi. Bartax hymyili.
    ”Mutta ei, emme suinkaan suin päin hyökkäämällä. On käytettävä oveluutta. On yleisesti tiedossa, että Nazorakein imperiumi hallitsee noita vesiä ja suurta osaa saaren maaperästä. Jos vain seilaisimme sinne, meidät tapettaisiin veneisiimme. Meitä ei päästettäisi saarelle elossa. Mutta ongelmat on tehty ratkaistaviksi!”

    Oli hetken hiljaista Bartaxin pitäessä tehokasta retorista taukoa. Jossain hänen selkänsä takana raunioista purkautui pieni rikkikaasujen suihku, joka lennätti kivimurskaa paikasta toiseen. Kaupunki oli ollut kaunis katsella, mutta sen rauniot toivat tyydytystä. Bothanan joukoista suurin osa seisoi nyt hänen edessään, hänen omiensa joukossa. Hänen omina joukkoinaan.

    ”Minulla on yhteyshenkilö”, Bartax julisti, ”joka kykenee toimittamaan meille varastetun nazorakien aluksen, jonka avulla pystymme turvallisesti matkustamaan Bio-Klaanin saarelle. Sen jälkeen asetumme hienosäätämään suunnitelmaa. Tarvitsemme sen viimeistelemiseksi tarkempia tietoja Bio-Klaanin linnoituksesta.”

    Kuului ihmettelevää mutinaa. Mitä Isä Bartax ajatteli, että he tekisivät?
    ”Uusimpien tietojemme mukaan”, Bartax sanoi ja yski hieman. ”Pahoittelen. Aivan, uusimpien tietojemme mukaan Pyhä Äitimme lavasti oman kuolemansa peittääkseen roolinsa Bio-Klaanin petoksessa. Hän on suunnitellut sirujen luovuttamista Bio-Klaanin haltuun jo pitkään!”

    Tätä kansa ei sulattanut helposti. Mestari oli elossa? Hän oli päättänyt auttaa Klaania?
    ”Saatatte miettiä, eikö Pyhän Äidin päätös saattanut olla viisaudessaan oikea. Mutta saatatte myös unohtaa, mitä tapahtui kaikkein pyhimmälle katedraalillemme. Kaikelle sille pyhälle kirjallisuudelle, jota sen kirjastoissa oli! Kaikille niille pyhille esineille, joita siellä säilytettiin! Ehkä Mestari ei tehnyt päätöstä viisaudessaan, ehkäpä ahneuksissaan hän myi meidät Bio-Klaanille! Eikö tämä ole osoitus siitä? Kuinka hän kykeni tuhoamaan jotain niin arvokasta!”

    Täysi hiljaisuus, jota kesti vain hetken.
    ”Oletteko valmiita kostamaan? Oletteko valmiita tuhoamaan vihollisemme, jotta Nimda voi jälleen olla yhtä?!”

    Yleisö vastasi hurraten.

    Bartax virnisti häijysti.
    ”Otetaan kurssi kohti… Ath-Koroa.”

    Gunei

    Rukousmerkein maalatulla mustalla Haulla oli alakulon sävyttämä virne. Voi tätä säätilaa.

    Ath-Koron isä turvautui tummaan viittaansa temppelin lumisilla portailla. Tämä talvi tunkeutui läpi. Sen hyisen sinertävät sormet olivat pitäneet tätä saarta otteessaan niin kauan kuin hän oli muistanut. Muut vuodenajat olivat vain kuolleet pois, mutta talvi kesti. Vaan Gunei ja hänen ystävänsä, veljensä ja siskonsa, eivät välittäneet. He olivat aina kestäneet, ja he kestäisivät edelleen. Pyhällä Beetalla tai ilman.

    Joskus Guneista tuntui, että se että isä Athin kylä oli pitänyt perustaa nimettömälle ikitalven saarelle oli ollut vain julma vitsi. Tai sitten temppelin perustajat olivat saapuneet tänne kesällä. Siinä tapauksessa isä Athilla oli ainakin huumorintajua.
    Tai vähintään Mestarilla.

    Pyhä Äiti ja Oraakkeli olivat lähteneet pohjoista kohti jo yli viikko sitten. Mitään viestiä ei ollut tullut sen jälkeen. Gunei ymmärsi kyllä. Jos isä Bartaxin joukot olivat löytäneet tänne aiemminkin, ne kyllä tulisivat etsimään täältäkin.
    Gunei katsoi pelokkaana keihästä, jota piti kädessään. Hänen olisi oltava valmiina.

    ”Isä Gunei!”
    Huudahdus oli tullut lumenvalkoisen ja epäluonnollisen puhtaan temppelirakennuksen nurkalta. Gunei kääntyi katsomaan. Portaita kapusi ylös lunta vauhdilla tieltään potkiva nuori fe-matoralainen soturimunkki. Gunei tunnisti hänet välittömästi.
    ”Andiri”, hän sanoi kummastuneena. ”Mihin kiire, veljeni?” Hetken hän olisi halunnut käyttää munkin yleisemmin tunnettua lempinimeä Andiri Syyhykeihästä, mutta hillitsi itsensä.
    ”Isä hyvä! Ath-Koro on suuressa vaarassa!”
    Gunei hätkähti taaksepäin ja puristi keihäästään kaksin käsin. ”M-miten niin?”
    ”Tiedätte kyllä, isä!” Andiri paasasi. ”Jo-jos isä Bartax on saanut tietää että piilottelitte Pyhää Äitiä… m-meidät teurastetaan!”
    Gunei yritti hymyillä lempeästi, mutta näytti lähinnä hermostuneelta. ”Ni… niinkö luulet, Andiri hyvä?”
    Andiri vajosi polvilleen. ”Isä Gunei, minä pyydän! Jos lastaamme veneisiin veljet ja siskot ja kaiken karjan minkä saamme, meillä voi olla vielä aikaa!”
    ”Andiri, Andiri, rauhoitu!” Gunei yritti. ”Meillä ei ole mitään hätää. Toamme suojelevat meitä.”

    Andiri pudisti päätään. ”Isä hyvä”, hän sanoi kumarrellen perin vaikeana. ”Toat… toathan lähtivät. Temppelissä ei ole enää pyhää Nimdaa niiden suojeltavaksi…”
    Mustanaamioinen soturimunkki laski varoen kätensä hopeisen oppilaansa päälaelle. ”Voi, veljeni, veljeni… toamme eivät välitä siitä, että siru on poissa. He ovat täällä meitä varten. Ja he kyllä pysäyttävät Bartaxin, vaikka tämä rynnisi meitä kohti kaikilla niillä raivon liekeillä, joilla Atheon roihuaa Ahjossaan.”
    Andiri näytti hiljaisuudessaan siltä, että Gunein sanat vaikuttivat häneen. Hän halusi uskoa niitä. Mutta hän kyllä tiesi, että Isä Gunein sieluun oli hiipinyt viime aikoina sitä nakertavaa pelkoa ja epävarmuutta. Pappismies huomasi Andirin katseen ja ojensi kätensä oppilaalleen.
    ”Haluatko nähdä?”
    Andiri nyökkäsi syvään, ja Gunei auttoi tämän seisomaan. He nousivat vitivalkoisia portaita.

    Temppelissä oli hiljaista kuin haudassa, ja jokainen askel kaikui kauas. Edes kukaan munkeista ei enää viettänyt aikaa rukoillen puhtaan valkoisilla käytävillä. Andiri ei näyttänyt vieläkään siltä, että uskoisi Toa-vartijoiden palanneen temppelin luo.
    Sitten hän näki yhden heistä. Se ei ollut sittenkään patsas.

    Rukouskaapuinen toa näkyi huonosti aulan perältä. Suuren vaatteen hihat ja helmat oli kirjailtu punaisin kolmioin. Rukoustekstein ja kuvioin. Kaapu peitti kookkaan hahmon jalat, ja sen hihat yhtyivät niin, että käsiäkään ei näkynyt. Hän ei myöskään kuullut edes hengitystä. Minkälaisella toalla oli tällainen meditatiivinen itsekuri?
    ”Näetkö nyt, veli hyvä?” Gunei sanoi riemukkaasti. ”Olemme turvassa!”
    Hahmo kaavussa vaikutti katsovan heihin hetken. Tai ainakin kuuntelevan heitä. Sitten se kääntyi tönkösti paikallaan ja käveli syvemmälle temppeliin. Jokainen yksittäinen askel kalahti temppelin lattiaa vasten kolkon ontosti ja metallisesti. Koko aula kaikui, kunnes vartija oli poissa näkyvistä ja jätti jälkeensä vain hiljaisuuden. Hiljaisuuden, jonka keskellä joku kuunteli edelleen.
    Andiri ei näyttänyt rauhoittuneen. ”Mutta… missä loput viisi ovat?”
    Gunein vastaus oli hermostunut naurahdus.

    ”Mistä minä sen tietäisin? Älä huoli. Olen huomannut, että tällä toalla on erinomainen kuulo. Uskon, että hädän tullen hän kutsuu veljensä ja siskonsa paikalle… missä sitten ovatkaan.”
    Andiri nyökkäili hiljaa itsekseen. ”Hyvä kuulla, isä. Voisimmeko… poistua temppelistä?”
    Guneilla ei ollut aavistustakaan, miksi hänen oppilaansa ei näyttänyt vieläkään olevan rauhallisin mielin.
    Joku suojelee meitä. Sehän on tärkeintä, eikö?

    He astuivat taas hyiseen pakkaseen. Kaikki ei tuntunut olevan kunnossa. Isä Gunei ei halunnut myöntää sitä itselleen, mutta hän tunsi sen luissaan ja ytimissään. Joku jossain tiesi täsmälleen, mitä tapahtui, eikä se ollut hän.

    Oraakkeli

    ”Snork?”
    ”Ai, sinä seurasit. Olisin olettanut, että menet heidän mukaansa.”
    Tapiiri pudisti päätään niin, että kärsä värisi. ”Snork.”
    Vanha mies kurotti istuimenaan toimivalta kannolta taputtaakseen mustavalkoista ratsua tämän suurelle päälaelle.
    ”Snork”, tapiiri sanoi rojahtaen tämän viereen istumaan.

    Jo kaikonneen kesän viimeisten sirkkojen siritys kuului havupuiden välistä. Oraakkeli istui hiljaisena kuolleen puun juurilla tapiiri vieressään. Punainen katse keskittyi kauempana olevan Klaanin linnakkeen valoihin ja sitten jonkin verran metsikköä lähempänä oleviin Arkistoihin. Kirkkomaisen kirjastorakennuksen ylimmän kerroksen ikkunoista katsoi ulos kaksi hahmoa, jotka olivat täydessä työssä.
    Toa Sugan ja Manun johdattama isä Zeeron oli saapunut joitakin tunteja sitten Bio-Klaanin linnakkeeseen pienen athistijoukon suojaamana. Oraakkeli ei ollut palannut vielä linnakkeeseen. Hänellä oli ajatuksia, jotka kaipasivat hiljaisuutta.
    ”Snork?”
    Tapiiri katsoi kysyvästi sen mielestä hämmentäviä jälkiä maassa kannon edessä. Oraakkeli havahtui ja laski itsekin katseensa niihin. Ratsu ei vaikuttanut ymmärtävän aivan täysin, mitä vanha matoralainen oli piirtänyt metsämaahan ja miksi. Nurmeen ja multaan oli raavittu kuvioita. Viivoja, jotka yhdistivät kuvioita. Viivoja, jotka yhdistivät toisia viivoja.

    ”En ole varma, kuinka paljon ymmärtäisit jos kertoisin sinulle.”
    ”Snork!” tapiiri röhisi suorastaan loukkaantuneena. Se ei ehkä ymmärtänyt sanoja, mutta se kyllä tiesi, milloin siihen suhtauduttiin alentavasti. Oraakkeli vastasi pienellä hymyntapaisella.
    ”Minun nimeni on Oraakkeli. Mikä on sinun nimesi?”
    Kerrankin soturimunkki yllättyi, kun vastaus ei ollut ”snork”. Tapiiri tuijotti tyhjin katsein. Vanhus oli melko varma, että otus luuli hänellä olevan lisää sieniä. Muulla ei ollut välttämättä väliä.

    ”Niin. Ehkä se ei ole kaltaisillesi kovin tärkeää.”
    ”Snork.”
    ”Minun kaltaisilleni on, mutta silti olen vain Oraakkeli”, hän sanoi piirtäen kädessään olevalla kepillä uuden viivan kahden kuvion välille. ”Koska sitä minä teen. Ennustan. Sinua hölmömmät voisivat luulla sen olevan taikuutta. Mutta ei se ole.”

    Keppi raapi maata. Tapiiri ei sitä tiennyt, mutta uusi viiva oli yhdistänyt kaksi sanaa toisiinsa.
    Toinen oli ”Bartax”. Toinen niistä oli ”Abzumo”:
    Viivan ylle Oraakkeli piirsi suuren kysymysmerkin.

    ”Ollakseen oraakkeli on nähtävä… kaikki polut. Kaikki vaihtoehdot. Kaikki ne, vaikka ne olisivat kuinka epätodennäköisiä.”

    Taas uusi viiva. Tämä yhdisti äskeisen ”Abzumon” sanoihin ”Punainen Mies”.

    ”Koska ennustaakseen ei tarvitse tietää kohtaloja.”

    Tapiirin tumma katse seurasi puista keppiä, joka yhdisti taas uusia sanoja kielellä, jota ratsu ei ymmärtänyt. ”Syvä Nauru”. ”Työnantaja”. ”Arkkienkeli”. Mutta olento piti vanhan miehen äänen kuuntelemisesta. Se oli rauhoittava. Vanha mies tiesi, mistä puhui, vaikka juuri kukaan muu ei.

    ”Ennustaakseen todella, mitä vihollinen aikoo, on tunnettava kaikki mahdolliset valinnat, jotka vihollinen voi tehdä. Niin, ja tehtävä itse valintoja, jotka estävät vihollisen valinnoista vaarallisimmat.”
    Oraakkeli silitti tapiirin päälakea ja katsoi ylös taivaalle. Ei ollut edes ilta, mutta syksyinen pimeys oli jo niin läsnä että tähtien tuike alkoi tulla esille. Ja yksi tähdistä oli aina taivaalla. Kuut ja auringot tulivat ja menivät, mutta taivaan halkova punainen miekka oli ikuinen.
    ”Ja kun tuntee vihollisensa, voi ehkä nähdä että valintoja oli alusta alkaen vain yksi ainut ja vääjäämätön.”

    Vanha mies veti syvään henkeä ja kääntyi katsomaan tapiiria suoraan silmiin. Hän taputti tätä vielä voimakkaasti. ”Joudun ikävä kyllä pyytämään sinua poistumaan, ystävä hyvä. Mietin paremmin yksin. Ja usko pois, minulla on paljon mietittävää.”
    ”Snork.”
    Tapiiri ymmärsi komennon ja alkoi tallustella kohti polkua, joka vei linnakkeelle. Oraakkelin punaiset silmät katsoivat tiukasti keskelle hämähäkinseittiä, jonka hän oli maahan piirtänyt. Sillä ei olisi juuri ollut väliä, vaikka tapiiri olisikin osannut lukea matorania. Tämä ei nimittäin ollut sitä. Tämä oli athin kieltä, ja ilman mielen tien kulkemista lähes mahdotonta ymmärtää.
    Oraakkeli kuunteli metsän hiljaisuutta. Hän kyllä löytäisi ratkaisun. Mikä tahansa kudelma alkaisi purkautua, jos löytäisi oikean irtonaisen langan. Vetämällä yhdestä oikeasta narusta voisi saada koko köyden rispaantumaan. Oikea naru oli vain löydettävä. Ja hänellä oli jo pari vaihtoehtoa.

    Voi Mestarini, Oraakkeli ajatteli. Mitä tulenkaan vielä vuoksesi tekemään.

    Zeeron

    ”Ne eivät puhu mitään, istuvat vain ja tuijottavat toisiaan”, Same tuhahti vieressään istuvalle Bladikselle.
    ”Ehkä niitä ei kiinnosta puhua? Athistit ovat aika hassua väkeä, tiedäthän”, skakdi tuumaili ja rullaili hieman edestakaisin paikallaan. Samen jalkaterä oli vähällä jäädä Bladiksen uhriksi, mutta hän ehti juuri ja juuri vetää jalkansa pois.
    ”Viitsisitkö lopettaa tuon?” hän murahti kärttyisästi.
    ”No sori, mutta nuo tyypit hermostuttavat minua. Miten kukaan voi istua paikallaan noin kauan sanomatta mitään? Ja he molemmat tekevät sitä.”
    ”Minusta meidän ei pitäisi salakuunnella vieraitamme.”
    ”Sodan aikana ei voi ikinä olla liian varovainen”, skakdi muistutti toveriaan. ”Athisteista ei tiedetä juuri mitään, ja he voivat olla hyväntahtoisia, mutta silti meidän olisi parempi olla tietoisia heidän puuhistaan.”
    ”Niinpä kai”, Same sanoi tuijottaen näyttöä, joka antoi heille reaaliaikaista videokuvaa huoneesta, jossa Pyhä Äiti ja Isä Zeeron istuivat. Kumpikin istui lattialla matalan pöydän ääressä ja tuijotti toisiaan ilmekään värähtämättä.

    ”Haluatko teetä?” Mestari kysyi ystävällisesti, mutta sitä Same ja Bladis eivät kuulleet.
    ”Kyllä kiitos”, Zeeron vastasi. ”Olisiko mitenkään mahdollista, että teillä olisi… sieniteetä, Pyhä Äiti?”
    ”Olisipa hyvinkin, ystävä rakas.”
    Zeeronin silmät kirkastuivat. Pyhä Äiti hymyili.

    ”Ne eivät vain puhu. Ne halusivat rauhallisen paikan, jossa jutella, mutta kumpikaan ei sano mitään!” Bladis kiihtyi ja rullasi nyt ympäri huonetta, jossa hän ja Same tarkkailivat athistien toimintaa.
    ”Ehkä se on tarkoituksellista. Mieti vaikka petturiasiaa ja lopeta se riehuminen”, Same sanoi. Hänkään ei tiennyt, mitä ajatella tilanteesta.
    Mestari ja Zeeron istuivat pienessä bambusta rakennetussa majassa, joka muistutti ulkoapäin kovin matoralaisten asuntoja. Maja sijaitsi kauniissa puutarhassa, joka oli täynnä eksoottisia kasveja, pienen puron vieressä. Puron ylitse kulki pieni puinen silta. Puutarha vaikutti umpinaiselta: sitä reunustivat suuret puut, joiden läpi ei näyttänyt pääsevän. Varmasti se eristi myös äänet puutarhan ulkopuolelta ja toisaalta puutarhan ääniä pääsemästä ulos. Ne olivat melkein kuin seinät. Kattokin puutarhalla näytti olevan, paksu lehvästö nimittäin varjosi kaikkea. Kuitenkin siinä oli sen verran paljon erikokoisia reikiä, että puutarha vaikutti mukavan valoisalta, eivätkä kasvit kuolleet.

    Zeeron käänsi katseensa majan ikkunasta näkyvästä puutarhasta takaisin pöytään, jolla hänen sievä posliiniteekuppinsa nyt seisoi. Hän nosti kupin lautaselta ja siemaisi siitä teetä. Sienten jumalainen maku hiveli hänen aistejaan.
    ”Sääli, ettei se ole todellista”, hän totesi autuaan näköisenä.
    ”Lieneekö sillä juuri väliä?” Mestari naurahti.
    ”Eipä kai”, Zeeron vastasi ja laski kupin takaisin lautaselle. Pöytä, jolla lautanen sijaitsi, oli se sama pöytä, joka todellisuudessakin sijaitsi Mestarin ja Zeeronin välissä Bio-Klaanin linnoituksen huoneessa. Se ei juuri sopinut muuhun kalustukseen: Mestarin takana majan seinällä roikkui seinävaate, joka kuvasi Nimdan legendaa, ja lattialla oli suuri vaasi, johon niinikään oli kuvattu jokin athismin mytologian tapahtuma. Olisi vaatinut vaasin lähempää tarkastelua, jotta olisi voinut sanoa, mikä, mutta huomio vaasissa keskittyi todellisuudessa siihen aseteltuihin kukkiin. Zeeron ei tunnistanut niitä, mutta ne olivat hyvin kauniita. Oranssia ja violettia.

    ”Pyhä Äiti”, Zeeron aloitti sanojensa hakemisen kunnioittavaan sävyyn, ”olettehan varma, että kukaan ei pysty… kuuntelemaan keskusteluamme?”
    ”Voit olla huoleti, ystäväni”, nainen vastasi hänelle. ”Bio-Klaanin väki on liittolaisemme, mutta en silti luota siihen, että he luottaisivat meihin.”
    ”Eipä heillä kai syytäkään ole”, sanoi Zeeron ja ryysti sieniteetä. Mietteliäs miekkonen raapi päätään niin, että sillä kasvava sammal varisi. ”Onpas muuten oikeasti vietävän hyvää teetä! Miten tätä tehdään?”
    Zeeron tuijotti kuppostaan innokkaana tajuamatta ollenkaan tarpeeksi aikaisin, että haikaili täysin fiktiivisen teekupin perään.
    ”Hei!” sammalnaama rääkäisi ei kenellekään. ”Kuka sinut tänne kutsui? Itse olet fiktiivinen!”
    ”Zeeron hyvä”, Mestari sanoi hymynkare huulillaan, ”vakuutan, että täällä ei ole meidän lisäksemme ketään muuta.”
    Sienimunkki katsoi mestarinsa silmiin silmäkulma väristen, ja sitten ympärilleen. Sieneisä onu-matoran (jos Zeeron sellainen oli) –
    ”Hei! Älä puhu jos et tiedä varmasti!”
    Musta matoran katseli –
    ”Pitääkö eritellä värien mukaan? Häh???”
    Sammalta kasvava kultanaamioinen määrittelemättömän elementin matoran katseli –
    ”Sinun kaltaistesi takia on olemassa koroja eri elementeille! Ai onko maailma parempi niin?”
    Anti olla.
    ”Sinä keitit itse tämän sopan! Syö se!”

    Pyhä Äiti katseli hieman epäuskoisena edessään näkymättömyyksille huutelevaa pappismiestä. Zeeronin pää sinkoili vainoharhaisesti edestakaisin etsien mielenmaisemasta jotakuta, joka ei ollut siellä. Ennen niin kultaisen naamion leukaperistä roikkui jonkinlainen leväkasvi, josta irtoili palasia Zeeronin liikkuessa.
    ”Pahoittelen, Mestari”, Zeeron köhi. ”Tuo tyyppi ei jätä minua ikinä rauhaan. Toivottavasti hän ei häirinnyt teitä.”
    ”Ei suinkaan. Puhutaanpa hieman sinusta, ystäväni. Kuinka olet pärjännyt kaikki nämä vuodet, eristyksissä syvissä metsissä ilman yhteyttä ulkomaailmaan?”

    Zeeron räkätti kuivasti. ”Hyvin, hyvin! Seurakuntalaiseni ovat varmistaneet, että aika ei ainakaan käy pitkäksi! Ja, ööh, metsän muut otukset. Siellä on kannibaaleja. Ne ovat välillä ihan kivoja. Yksi puri minua kerran reiteen.”
    Hän paljasti melko hirvittävän puremajäljen reidessään nostamalla kaapuaan. Pyhä Äiti katsoi vammaa myötätuntoisena. Tässä maailmassa hänkin pystyi näkemään sen.
    ”Näääää, ei se ole oikeasti näin paha. Muistelen kai vain sitä miltä se näytti heti pureman jälkeen. Ja näkisit sen kannibaalin!”
    Tilanteessa ei ollut soveliasta kysyä, oliko Zeeron purrut takaisin.
    ”Tietenkin!” sienimunkki naurahti. ”Olemme nykyään aika hyviä kavereita. Minä en pure häntä, hän ei pure minua.”
    ”Miellyttävä kuulla”, Pyhä Äiti sanoi ja jatkoi keskustelua haluamaansa suuntaan: ”Minun on vaivattava sinua niinkin käytännönläheisellä asialla kuin keskustelulla Nimdasta. Oletko tietoinen seurakuntaamme viime aikoina kohdistuneista tapahtumista?”

    Zeeron vakavoitui, ja nyökkäsi surumielisenä. ”Oraakkeli kertoi… mutta ei kaikkea, Mestari. Hän kertoi Bothanasta… ja Bartaxista.”
    ”Bartaxin petokseen liittyi se seikka, että ilmeisestikin hän on liittoutunut Makuta Abzumon kanssa. Jos et ole kuullut hänestä, voin kertoa, että hän on jumaluutta tavoitteleva hullu, joka pitää itseään Athina. Ja hän haluaa Nimdan. Vaikka kaikki tuntuvat uskovan, että hän on kuollut, näin asia tuskin on. Ja hänellä on hallussaan Pyhä Beeta.”
    Zeeron näytti säikähtävän koko ajatusta. Hän säpsähti ja mulkoili ympäriinsä hakien jonkinlaisia sanoja. ”Vai pitää itseään Athina… ei ole ensimmäinen eikä ikävä kyllä varmaan viimeinenkään…”
    ”Hän on tähän mennessä vaarallisin kohtaamamme vihollinen, mutta hän ei ole ainoa, joka tavoittelee siruja. Myös legendojen Punainen Mies tuntuu olevan sirujen perässä.”
    ”Punainen Mies… tuota, Mestari hyvä, oletteko varma? Eikö se ole se… taru… tai no, satu, jonka jaamme Mata Nui -uskoisten kanssa? Minä rakastan tarinoita ja haluan uskoa että kaikki tarinat nousevat esiin samasta… alitajuntamme rihmastosta, mutta… Punainen Mies?
    ”Kerran”, Mestari aloitti, ”Punainen Mies lähestyi minua rauhantahtoisin elkein. Hän ei esittäytynyt, koska tiesi minun tunnistavan hänet Punaiseksi Mieheksi. Hän tahtoi kaikki sirut haltuunsa, mutta pystyin jo silloin myöntämään, ettei meillä niitä kaikkia ole. Niitä siruja, jotka meillä sillä hetkellä sattui olemaan, tiesin, ettei neuvostomme ikipäivänä suostuisi luovuttamaan hänelle. Olen täysin vakuuttunut, että Punainen Mies on olemassa, mutta hänessä on jotain enemmän kuin se satu kertoo. Punainen Mies ei ole koko totuus, ja olen kuullut klaanilaisilta, että hän on esittäytynyt heille nimellä ’Avde’.”

    ”Vai ’Avde’”, Zeeron mietti raapien päätään. ”Muinaista matorania, eikö? Valo-ääni? Eh. Valoisa ääni? Valon ääni? Ei leikkaa.”
    Hän lakkasi miettimästä sitä siinä hetkessä. Jokin muu sai Zeeronin huomion. Viime vuosina lähinnä erilaisen aluskasvillisuuden kasvualustana tunnettu uskon mies kaiveli muistinsa pohjalta jotain. Se oli loru, runo tai laulu. Pieni melodia pienine sanoineen, jotka lausuttiin yleensä tuon sadun kanssa.
    ”Keskellä mielen pimeyden
    Vain yksi näkee totuuden
    Tuo Mies Punainen


    Ja pirstoo valheen, petoksen
    Tuo esiin valon totuuden
    Tuo Mies Punainen.    ”

    Zeeronin lauluääni ei ehkä ollut kaunein ja virheettömin, mutta-
    ”Hei!”
    Mutta hänen intonsa sai mistä tahansa tarinasta lumoavaa kuunneltavaa.
    ”Kiitos”, Zeeron tuhahti. ”Pahoittelen, Mestari. Ääniä taas. Olen melko varma muuten, että tuossa oli enemmänkin säkeistöjä.”
    ”Niitä on kuusi, mikä ei liene lainkaan yllättävää.”
    Molemmat matoranit naurahtivat hassulle luvulle, joka tuntui toistuvan kaikkialla.
    ”Joka tapauksessa Nimdan sirut voivat joutua useampaankin väärään kouraan. Näiden kahden jo mainitsemani tapauksen lisäksi on todennäköisesti myös muita pahantahtoisia toimijoita, jotka haluavat sirut itselleen. On aina ollut. Mutta myös Bio-Klaani havittelee siruja, ja koska heidän moraalinsa vaikuttaa kaikista vähiten epäilyttävältä tuntemistamme siruja tavoittelevista tahoista, heidän kanssaan työskenteleminen lienee hedelmällisintä. Lisäksi Oraakkeli luottaa osaan heistä hyvinkin vahvasti, ja minä luotan hänen arviointikykyynsä.”

    Mestari piti hengähdystauon ja antoi Zeeronille aikaa miettiä, ennen kuin jatkoi.
    ”Tiedämme, että Alfa on päätynyt Pimeyden Metsästäjien haltuun. Se ei voi olla missään nimessä hyvä asia, mutta toivon mukaan he eivät tiedä esineen täyttä potentiaalia, ja Klaani kykenee varastamaan sen takaisin. Beeta on, kuten mainitsin, sekopäisen Makutan hallussa. Viimeksi, kun häntä näimme, hän upposi merenpohjaan aluksineen kaikkineen. Gamma on Punaisen Miehen, tai Avden, hallinnassa. Epsilon on Matoro-nimisellä klaanilaisella.”
    Zeeron tiesi, mitä Pyhä Äiti aikoi kysyä häneltä seuraavaksi.
    ”Zeeron, mitä tiedät Zeetan sijainnista?”
    Sienimunkki näytti hieman nolostuneelta. ”Noh… tässä sitä on hetken etsitty.”

    Hän otti pitkän, harkitun siemauksen sieniteestään, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Sitten hän avasi koko fungaalikasvuston vuosien varrella ummehduttaman suunsa suureen virneeseen. ”Ja etsimme edelleen!”
    ”En olettanutkaan sen löytyneen, ystävä rakas, sillä muutoin olisitte varmasti palanneet sen kanssa luoksemme. Mutta teillä on täytynyt olla jokin syy saapua tälle nimenomaiselle saarelle. Eikä liene sattumaa, että tämä sama saari on tällä hetkellä Nimdaan liittyvän konfliktin keskus.”
    ”Teidän viisautenne”, Zeeron sanoi kunnioittavasti, ”tämän saaren lumisille rinteille johtivat viimeiset jäljet Pyhästä Zeetasta koko historiassamme. En… en voinut vain luovuttaa. Se on ollut täällä. En ole löytänyt mitään merkkiä siitä, että se olisi koskaan lähtenyt täältä.”
    ”Olet siis sitä mieltä, että se on yhä saarella? Miksihän klaanilaiset eivät ole löytäneet sitä?” mielenvoimain matoran ihmetteli.
    ”Tuota. Se ei johdu siitä, että he eivät olisi yrittäneet.”

    Zeeron antoi hiljaisuuden toimia äänistä kovimpana, ja Mestari kohotti kulmiaan.
    ”Tönölläni kävi viikkoja sitten joitakin klaanilaisia Pyhän Zeetan jäljillä. Toa Kepe, tieteen mies ja… ööö, Toa Snowie… ööö… huvin mies? Niin, ja se tympeä selakhi ja hurmaava herrasmies rullailu-tuolissa, jotka kuuntelevat meitä.”
    ”En usko heidän tarkoittavan pahaa”, Pyhä Äiti vakuutteli. ”Ymmärrät varmasti, minkälaisena aikana he elävät.”
    ”Mhm, niin. Oli miten oli, tämä Kepe oli jahdannut tarinaa… ’Profeetasta’.”
    ”Ahaa, siitä Profeetasta. Tämäkö on se saari, jolle tuo Profeetta rantautui?”
    ”Niin, heh, joo”, Zeeron sanoi virnuillen. ”Jos sellaiseen uskoo. Jos uskoo kuolevaiseen houkkaan, joka sytytti Nimdan sirulla tälle saarelle sivistyksen liekin… ja sitten tappoi samalla liekillä tuhansia matoraneja ennen kuin… ennen kuin asteli jonnekin etelään…”
    Zeeronin violetin ärhäkät silmät avautuivat äärimmilleen, kun hän tuntui tajuavan jotain. ”… tänne etelään. Ennen kuin salama iski maasta taivaaseen ja hän oli siruineen poissa. Mestari… Mestari, sanokaa minulle että tämä on vain tarinaa. Sanokaa minulle että ajattelen sitä väärin.”
    ”Voisin sanoa niin, mutta se ei hyödyttäisi sinua lainkaan. Sen sijaan meillä taitaa olla useitakin syitä uskoa, että tämän tarinan pohjalla on jonkinlainen totuuden siemen. Kysymys kuuluukin, minne tämä profeetta siruineen katosi, jollei hän poistunut saarelta.”

    Hiljaisuus täytti vehreän ja kauniin tilan, joka sijaitsi Pyhän Äidin mielessä. Sen pysähtynyt harmonia ei peilaantunut Zeeronin hermostuneesta purppuraisesta mulkoilusta.
    ”Mestari”, Zeeron kuiski. ”Kertokaa minulle, että hän ei ole Atheon. Minä yritän kertoa itselleni, mutta siinä on liikaa järkeä.”
    ”Järkeä”, Mestari toisti. ”Onko siinä? Jos oletetaan, että Atheon on olemassa, miksi hän ei olisi vangittuna Ahjoon? Me emme tiedä tästä Profeetasta mitään, mutta mitä syitä sinulla olisi olettaa, että hän olisi legendojemme varas?”
    ”Ei… ei kai mitään, Teidän viisautenne. On vain, että…”

    Zeeron piti tauon. Hän katseli ympäriinsä kuin etsien silmäparia, joka tuijotti häntä varjoista. Hän oli kuin lintu, joka alkoi käyttäytyä eri tavalla silloin kun se tiesi olevansa tarkkailun kohteena. Hän etsi lasista seinää, jonka läpi hänen elämäänsä katseltiin, kuitenkaan sitä löytämättä.
    ”… joskus minun on pakko miettiä sitä legendaa. Jostain nekin saavat alkunsa. Minä, minä olen uskon mies. Minä tiedän, että joskus jotain sellaista on täytynyt tapahtua. Entä jos se kertoi tästä saaresta? Entä jos mustan auringon Vanki ja Maailmojen Repijä on vielä siruineen täällä jossain?”
    Mestari kuunteli kiinnostuneena. Zeeron ei hiljentynyt vielä.
    ”Ahjo, tulisija”, Zeeron sanoi nielaisten. ”Kaunistelematta… helvetti. Kuka sanoo, että se on jossain muualla? Entä jos joskus kauan sitten jonkinlainen profeetta oli olemassa? Entä jos hänellä oli Pyhä Zeeta? Ja entä jos hän löysi Ahjon, löysi helvetin maan päältä ja… avasi sen oven sirulla?”
    ”Kiitoksia mielenkiintoisista näkemyksistä, rakas ystävä”, Mestari sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Keskustelu oli erittäin hedelmällinen. Ehkä lopetamme tältä erää, minulla on paljon mietittävää.”

    Kumpikin nousi seisomaan tässä mielensisäisessä maailmassa. ”Mitä ajattelit tehdä seuraavaksi, Isä Zeeron?” vanha matoralaisnainen tiedusteli vielä, samalla, kun he kävelivät ulos majasta kohti puron ylittävää siltaa.
    Sienimunkki oli astetta surumielisempi. ”En tiedä, Mestari… se, mitä olette kertoneet Bartaxista ja tästä Abzumosta… minun olisi pitänyt olla siellä. Minun ja soturieni. Suojelemassa Teidän viisauttanne.”
    ”Minulla ei ole aikomustakaan lähteä Klaanista minnekään lähiaikoina. Jos tahdot, voitte toki jäädä seuraksemme tänne.”
    Zeeron hymyili niin leveästi, että se takuulla näkyi mielikuvitusmaailman ulkopuolellekin. Vakoilevat klaanilaiset saisivat ihmeteltävää. ”Se… se käy minulle paremmin kuin hyvin, Mestarini. Vaikkakin jään kaipaamaan kotisuotani.”
    Oli sanomattakin selvää, että Zeeron ajatteli sieniä.
    ”Oli siellä nätit maisematkin!” munkki rääkäisi itsekseen, mutta huomasi Pyhän Äidin ilmeen ja lopetti. ”Tuota, Teidän viisautenne. Voinko kysyä… mitä te suunnittelette? Oraakkeli ei suostunut puhumaan. Hän ei koskaan suostu.”

    He olivat kävelleet sillan yli puron toiselle puolelle, ja nyt edessä oli läpipääsemätön puiden massa. Mestari kääntyi Zeeronin puoleen ja sanoi hiljaa: ”Nyt, ystäväni, me vain odotamme, mitä tuleman pitää.”

    ”No nyt jotain tapahtuu”, Same sanoi, ja Bladis syöksyi salamana näyttöpäätteen ääreen hänen luokseen.
    ”Mitäs pannahista…” skakdi sanoi silmät laajeten, kun kaksi matoralaista vain nousi ylös ja käveli ulos huoneesta.
    ”Ilmeisesti keskustelu päättyi”, Same sanoi hampaitaan kiristellen.
    Hölmistynyt Bladis ärisi hämmennyksissään ja sammutti laitteiston.

  • Enkeleitä

    Jäiset rannat

    Routainen rannikko toivotti viileästi tervetulleeksi sitä verkkaisesti kohti syöksyvän rautalinnun hehkuvat moottorit. Höyryä teholla ulos puskeva moottori sulatti lunta ja jäätä, kun Ilmaraptori syleili lumista maaperää laskeutumistelineillään. Lunta pöllähteli ilmoille ja suli jääkylmiksi nesteuriksi laskeutuvan Laivaston lentoaluksen taakse. Rannikolle laskeutui verkkaisesti ainutlaatuisia lumihiutaleita, jotka sulivat Ilmaraptorin kuumassa kosketuksessa.

    Näin etelässä auringot olivat jo talviunilla. Pakkasen herran pitkäkyntisen käden ote oli sininen, kylmä ja lohduton.
    Ovi kalahti auki ja kylmä ilma virtasi sisään alukseen, jonka sisällä hytisi matoraneja ja Toia. Hengitys höyrystyi lähes välittömästi. Jopa pakkaseen tottuneet kolme jään Toaa vapisivat kauttaaltaan. Jokin luonnonoikku vuosimiljardeja sitten oli lukinnut tämän pienen saarenkaltaisen ikiaikaiseen talveen, mutta ei ollut lannistanut sitä ja sen pientä asujaimistoa.

    Matkustajat kääriytyivät paksuihin viltteihin ja kaapuihin selviytyäkseen pakkasessa. Kolmen matkustajista sydämiä kuitenkin lämmitti jokin. He olivat perillä.

    Kolme matoran-soturimunkkia astuivat pientä laskusiltaa pitkin ensimmäisinä hankeen. Sen pistelevä kosketus tuntui heidän jalanpohjiaan vasten melkein ystävälliseltä. Täällä odottaisi ystäviä. Täällä eli toivo.

    Jääsaarella ei ollut nimeä. Lähialueiden kalastajalaivastot välttelivät näitä merialueita niiden hyytävän kylmyyden takia. Jopa jäävuorilla ratsastavien tarunomaisten Frostelusten väitettiin karttavan aluetta. Väitteellä saattoi olla todellisuuspohja.
    Saaren ainoalla kylällä oli kuitenkin nimi, ja se kuulosti kolmen matoranin korviin kuin maailman kauneimmalta sanalta.

    ”Ath-Koro”, Oraakkelin matala ääni sanoi kaavun suojista. ”Vihdoin perillä.”

    ”Kunpa voisin nähdä sen silmilläni”, Pyhä Äiti sanoi hiljaa. ”Nämä metsät… ne ovat kauniit kuin jumalan kasvot.”

    Riisihattunsa alle piiloutunut Sadje ei sanonut sanaakaan. Trooppisiin olosuhteisiin tottunut munkki keskittyi lähinnä hytisemään säälittävästi kaapunsa sisällä. Hän kuitenkin tiesi, että vaihtoehtoja turvapaikalle ei ollut.

    Ilmaraptori I:n matkustajat astuivat kaikki ulos koneesta tutkimaan jäisten rantojen ällistyttävää kauneutta. Lumikentät eivät koskaan loppuneet, vaan muodostivat koskemattoman, aavikkomaisen pinnan, joka kimalteli kaukaakin katseltuna tuhansissa spektrin väreissä. Routa peitti jopa puiden kuoret. Oli kuin koko luonto olisi päällystetty ohuella silkillä.
    Se ei tietenkään muuttanut sitä, että kylmyys oli sitä luokkaa, jossa ei voinut ampua, koska luodit eivät lentäneet jäätyneen ilman läpi. Eikä juoda, koska naama oli jäässä. Kuolleella tavalla jäässä.
    Ternokin ja Ontorin piskuiset silmät kurkistelivat vielä aluksen sisältä vähintään kolminkertaisen paksun huopakerroksen alta. Muumiomaisesti huopiin piiloutunut mekaanikkokaksikko hivuttautui hitaasti takaisin kohti aluksen mansikkaisena hohkaavaa tulipesää. Myös vaisu torakkavanki oli jäänyt aluksen sisälle.
    Matoro, Ämtur, Hai, Troopperi, Bloszar ja jopa tajuihinsa palannut Summerganon olivat uskaltautuneet ulos, mutta peittivät kehojansa viitoilla ja huovilla.

    ”Tässäkö tiemme siis eroavat?” Matoro kysyi varoen.

    ”Niin on pakko”, Oraakkeli vastasi vailla tunnetta. ”Tässä ja nyt, Mustalumi.”
    ”Meillä ei ole muuta paikkaa”, Pyhän Äidin vanhan Shelekin takaa kuuluva uupunut ääni sanoi. ”Isä Bartax… hän taitaa todella uskoa, että se hullu Makuta… on Ath. En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta koko uskontomme päälahkolle minä ja Sadje olemme kuolleita…”

    Vanha nainen katsoi varoen Oraakkeliin. ”… ja Oraakkeli on murhaajamme. Joskin hän taisi saada huomattavaa apua klaanilaisilta. Olen pahoillani, mutta meidän ei ole turvallista pysyä mukananne.”

    ”E… ei kai kukaan, kukaan uskoisi Bartaxia?” Sadje sanoi hermostuneena. ”Mies on ikäloppu, seniili! Ja… joidenkin tosi hälyttävien huhujen mukaan kuollutkin, mutta…”

    ”Huhuissa on totuuden siemeniä, mutta en tiedä”, Pyhä Äiti vastasi. ”En enää tiedä, mihin uskoa. En tiedä, uskonko, että Bartax on kävelevä ruumis. En tiedä, uskonko, että se hullu makuta todella kuoli luontoa pilkkaavan ilmalaivansa alle. Tiedän kuitenkin, että jos Bartax muovaa uskontomme hänen mukaansa… teen mitä tahansa pysäyttääkseen hänet.”

    ”Abzumon täytyi kuolla, eikö täytynytkin?” Summerganonin heikko ääni sanoi. ”En nähnyt, mutta… miten kukaan voisi selviytyä siitä?”

    ”Älä ole naiivi, Suga!” Troopperi sanoi hampaidensa välistä. ”Oletko koskaan kuullut kenenkään tappaneen makutaa? Ne löytävät aina jostain uuden kehon ja ovat pian taas kiusaamassa.”
    Summerganon jäätyi eikä keksinyt vastausta. Hän ei ollut edelleenkään kertonut, mitä Manulle oli tapahtunut. Pahinta oli hänen oma epätietoisuutensa. Heti sen jälkeen, että vanha ystävä oli puukottanut häntä vatsaan.
    Toa-sotaveteraani hiljentyi hetkellisesti ja hautasi ajatuksensa routaiseen tuulenvireeseen.

    ”Ja jos minusta kysytään, toivottavasti se elää”, Troopperi sanoi. ”Nukkuisin yöni paremmin, jos saisin henkilökohtaisesti napsauttaa tulinuolen sen molempiin silmämuniin.”

    ”Väkivallan aika ei ole nyt, Toa hyvä”, Oraakkeli sanoi vaisusti. ”Se tulee myöhemmin, yritimme estää sitä tai emme.”
    Troopperin sisällä oli pieni kytevä kekäle. Hän odotti innolla. Tulen Toa päätti kuitenkin jättää asian myöntämättä.

    ”No”, Matoro sanoi hiljaa ottaen hitaan askeleen kohti kolmea athistimunkkia. ”Miten te pärjäätte?”
    ”Hyvin, Jään Sotilas”, Pyhä Äiti sanoi vilauttaen hymyä, joka lämmitti hyistä ilmaa. ”Bartax on tappanut isä Bothanan ja saanut puolellensa isä Ariezin. On kuitenkin yksi, jota hän ei koskaan saa suostuteltua. Vanha, vanha ystävä.”

    ”Isä Gunei”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Pelkuri, kieltämättä. Heikko mieleltään, ehdottomasti. Vastuuton, todellakin.”
    ”Ystävä?” Pyhä Äiti sanoi koskettaen Oraakkelin vahingoittunutta olkapäätä lempeästi.
    Oraakkeli oli hetken hiljaa. Vanhan soturimunkin siniset kasvot katselivat lunta. Hetken ilmeettömillä kasvoilla kävi jotain hymyntapaista.
    ”Ystävä. Aina.”

    Matoro nyökkäsi. ”Onko teillä ketään muuta, johon turvautua?”

    ”Ehkä yksi”, Oraakkeli vastasi. ”Zeeron, viimeinen kuudesta ylipapista. Mutta hänestä ei ole ollut näköhavaintoa vuosituhansiin. Oli miten oli, meidän täytyy yrittää. Uskontomme on vaarassa.”

    ”Anteeksi, mutta en osaa puhua kaikkien puolesta”, pieni matoran Ämtur sanoi jyrkästi villaisen kaavun alta. ”Mutta Laivasto tukee teitä milloin vain.”
    Oraakkeli nyökkäsi, mutta pudisti välittömästi päätään. ”Kiitos, Ämtur Rohkea, mutta on sotia, jotka eivät kuulu teille. Menkää voittamaan omanne.”
    Ämtur hymyili ja veti kätensä lippaan.
    ”En ehkä usko Athiin etkä sinä Mata Nuihin”, pilotti sanoi. ”Mutta minusta tuntuu, että me vain käytämme eri nimiä samoista asioista. Toivottavasti tapaamme vielä.”

    Joukko hajaantui ystävällisissä merkeissä. Pakkanen yritti tappaa viimeisenkin lämmön itse kustakin matkaajasta, mutta kädenpuristuksissa ja halauksissa oli vielä jotain sellaista, joka ei kuolisi edes lumimyrskyssä.
    Muu joukko palasi Ilmaraptorin sisätiloihin valmistelemaan liikkeellelähtöä. Matoro jäi seisomaan hankeen, kun Sadje Pyhää Äitiä taluttaen aloitti kevyen askelluksensa hankea pitkin. Matka alkoi kohti syvällä metsässä lämmittävää Ath-Koron kylää.

    Oraakkeli ja Matoro jakoivat viimeisen katseen pakkasessa.
    ”Jään sotilas”, Oraakkeli sanoi hiljaa.
    ”Oraakkeli”, Matoro vastasi haikeasti.
    ”Haluan pyytää anteeksi siitä, mitä sanoin illalla. Se ei ollut arvoni mukaista.”
    Matoro nyökkäsi. ”Minä tiedän, mitä tapahtui. Minä tiedän. Se tekee sellaista. Se ei ollut sinun syysi.”

    Oraakkeli pudisti päätään. ”Et ymmärrä. Luulet varmaan, että pieni siru voi vedellä minua naruista kuin pahaista sätkynukkea. Voi Ath, olisikin niin yksinkertaista, jos asia olisi niin.”
    Oraakkelin katseessa oli synkkiä pilviä. ”Viime kädessä nuket sitovat omat narunsa. En tiedä, miksi… mutta minusta tuntuu, että…”

    Hyytävä tuuli saavutti rannikon.
    ”… minusta tuntuu, että tavallaan halusin sitä.”

    ”Älä sano noin”, Matoro sanoi esittäen vahvempaa kuin oli. ”Minä tiedän, että sinä et tarkoittanut sitä. Olet parempi mies kuin haluat myöntää.”
    Matoro tarjosi kättään ja Oraakkeli tarttui siihen. Kaksi valkoista kättä puristui sekuntien ajaksi yhteen ja kahden soturin mielet koskettivat vielä kerran toisiaan.
    Sekuntien ajan Matoro näki silmiensä edessä paljon nuoremman matoranin. Matoranin, jonka silmät eivät olleet vielä nähneet kaikkea. Matoranin, jonka iho oli kultainen kuin auringon viimeinen säde. Matoranin, jonka ranteet oli kahlittu toisiinsa rautaketjuin.

    Välähdys katosi routaiseen tuuleen.
    ”On vielä paljon sellaista, mitä en ole kertonut sinulle, Matoro the Blacksnow”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Minusta. Sinusta itsestäsi. Nimdasta.”
    Matoron katse oli kysymyksiä täynnä. Jokin kuitenkin kertoi, että hän ei saisi tänään vastauksia.
    ”Totuudesta”, Oraakkeli vielä lisäsi. ”Kauniista, kauniista totuudesta. On niitä, jotka näkivät sen minuakin paremmin… ja maksoivat siitä näkökyvyllään.”
    Matoro vilkaisi kauemmas metsään. Pyhä Äiti katsoi häneen vielä hymyillen ja heilutti kättään. Matoro heilutti takaisin.
    ”Se päivä saa kuitenkin odottaa. Pidä Epsilon turvassa.”
    Matoro nyökkäsi ja päästi irti Oraakkelin kämmenestä. Matkan olisi jatkuttava. Jos kohtalo sen soisi, he kaksi näkisivät vielä.

    Kun Ilmaraptori I nousi Ath-Koron jääsaaren hyytävästä ilmastosta kohti taivaanrantaa, kolme soturimunkkia katseli haikeina perään. Siivet hohtivat jostain kaukaa hehkuvassa auringossa. Ne kertoivat vapaudesta. Siitä, että oli vielä jotain, jonka puolesta taistella.
    Vaikka toivoa ei aina ollut, enkeleitä oli vielä olemassa.

  • Athin kirkon skisma osa 2

    Ath-Koro
    Suuren Temppelin aukio

    Pistävä kipu levisi ylipappi Gunein päähän, kun tummanvihreän Matoran-käden ampiaista nopeampi isku osui häntä leukaan. Mojova isku heitti onu-matoralaisen athistipapin selälleen hyytävään lumihankeen. Gunei vaikeroi hetken päänsärkyään ja suoristi punaisilla rukousteksteillä koristeltua Hau-naamiotaan. Ylipapin kipuun ei auttanut heti iskun perään karjaistu kysymys.
    ”MISSÄ HÄN ON?”

    ”Me… me emme…” Gunei sopersi leuka täristen. ”Me emme tiedä!”

    Lumisella temppeliaukiolla oli vilkasta. Valtava joukko kyläläisiä oli tullut ulos rähjäisistä puutaloistaan katselemaan hämmentävää tapahtumaa. Joukko tuttuihin mustiin kaapuihin pukeutuneita, mutta kuitenkin Ath-Koron kansalle täysin tuntemattomia soturimunkkeja seisoi keskellä kylää aseet valmiina. Joukon vihreää, lommoista Kadinia käyttävä johtaja iski Ath-Koron ylipappi Guneita useasti vatsaan ja kasvoihin ennen kuin piti taas tauon.
    Ath-korolaiset ja kylää suojelevat soturimunkit seisoivat ympärillä katsellen tapahtumaa. Kukaan ei tiennyt, olisiko isä Guneita pitänyt auttaa vai ansaitsiko hän tämän rangaistuksen. Muutama oli yrittänyt juosta puolustamaan Ath-Koron rakastettua ylipappia. Nyt nämä kolme makasivat lumihangessa täristen, mustelmilla ja vikisten.
    Suurin osa tyytyi vain rukoilemaan ylipapin sielun puolesta.

    Mustakaapuisten soturimunkkien johtaja iski Guneita vielä kerran kasvoille kuin rangaistuksena.
    ”En hyväksy vastausta, isä Gunei”, vihreänaamioinen munkki sanoi kasvavaa sarkasmia ja ärtymystä äänessään. ”Jos et kerro välittömästi, mihin se likainen petturi on piilotettu, voimme vannoa, että isä Bartax näyttää sinulle Atheonin vihan.”
    Gunei nousi vapisten pystyyn ja katsoi alistuneena soturimunkkijohtajan vihaisiin silmiin. ”Ei… ei Oraakkeli ole petturi!”

    Vihreänaamioinen soturimunkki heilautti väsyneenä kättään ja katsoi vihaisesti yhtä alaisistaan. Toinen soturimunkki totteli ja huitaisi isä Guneita kasvoille keihäänsä tylpällä päällä. Tilannetta seuraavat kyläläiset huudahtelivat kuorossa epätoivoisesti ja osa näytti olevan valmiina hyökkäämään Bartaxin lähettämän kuusikon kimppuun. Kukaan ei kuitenkaan enää uskaltanut.
    ”Hän on muinaisjäänne, isä Gunei”, vihreää Kadinia kantava soturimunkki sanoi kumartuen maassa makaavan Gunein korkeudelle. ”Ja uskonnossamme puhaltavat muutoksen tuulet.”
    Gunei katsoi alahuuli väpättäen vihreän Kadinin silmiin. ”En pettäisi ystävääni”, Gunei sanoi ääni täristen. Siihen hän sai soturimunkkijohtajalta vain vihaisen katseen ja huokauksen. Soturimunkkijohtaja kumartui mahdollisimman lähelle Guneita ja kuiskasi jotain tämän korvaan.
    ”Poltamme kylän, jos et kerro meille hänen piilopaikkaansa.”

    Isä Gunei kalpeni lumenvalkeaksi.

    * * *

    Puumökin pieni ovi hajosi herkästi kappaleiksi, kun kuusi soturimunkkia iskivät itsensä keihäin ja miekoin sisään. Sisällä joukkiota odotti pieni ja askeettinen huone. Tässä mökissä Oraakkeli-nimellä asustavan munkin huhuttiin asuvan. Sijainniltaan se oli hyvin syvällä metsässä, etäällä Ath-Korosta.
    Oraakkeli halusi yleensä meditoida rauhassa. Nyt Bartaxin soturit kuitenkin mellastivat läpi pienen mökin, kääntäen mattoja ympäri ja heitellen kaappien tavarat lattialle. Kirjahyllyjen sisällöillekään ei annettu minkäänlaista kunnioitusta, vaikka hyllyt olivat täynnä Ath-uskonnon pyhiä tekstejä.

    ”Ei mitään”, punaista Akakua käyttävä arpinaamainen soturimunkki lausui pettyneenä. ”Huijasiko Gunei meitä?”
    ”En usko”, soturimunkkien johtaja vastasi. ”Oraakkeli ei ole tyhmä. Se petturi on valehdellut hänelle siltä varalta, että se pelkuri murtuu.”
    Soturimunkkien johtaja katseli ympäri huoneistoa, joka oli myllerretty jo tunnistamattomaksi. Taulut oli heitetty alas seiniltä ja pöydät kaadettu. Jopa Oraakkelin sängyn alta löytyneen metalliarkun lukko oli murskattu. Vaikutti kuitenkin siltä, että se oli tyhjennetty sisällöstään aivan äskettäin. Oraakkeli oli valmistautunut tällaiseen.
    Soturimunkkijohtajan katse pysähtyi, kun hän huomasi lattialla makaavan mustan, kiiltävän kuulan.

    ”Mikä tämä on?” Bartaxin alikomentaja kysyi tovereiltaan heilutellen maasta nostamaansa, matoranin nyrkin kokoista kiiltäväpintaista kuulaa. Sen pinnassa oli pieni aukko. Kuulan sisällä tuntui liikehtivän nesteitä, kun soturimunkkijohtaja heilutteli sitä.
    ”Taitaa olla joku Oraakkelin ’taikakaluista’, johtaja”, yksi soturimunkeista sanoi. ”Se mies haluaa muiden kai oikeasti uskovan, että pystyy näkemään tulevaisuuteen.”

    Soturimunkkijohtaja hymähti halveksuvasti. Kuka tahansa pystyisi arvaamaan, että Oraakkelin harvat onnistuneet ennustukset olivat johtuneet tämän kyvyistä mielten kanssa. Toisen henkilön haaveiden ja aikeiden lukeminen aivoista oli aivan eri asia kuin tulevaisuuden näkeminen.
    Soturimunkkijohtaja naurahti itsekseen katsellessaan mustaa kuulaa. ”Onko isä Ath olemassa?” hän kysyi vain testiksi ennen kuin ravisti kuulaa.
    Kesti hetki, että vastaus ilmestyi. Vitivalkoinen kuutio nousi hitaasti mustan kuulan sisällä liikehtivien nesteiden pintakerrokseen. Sen valkoisessa pinnassa luki jotain pienillä mustilla kirjaimilla.

    EHKÄ

    Soturimunkkien johtaja naurahti voimakkaasti vastaukselle. Kun hän näytti sitä alaisilleen, nämäkin yhtyivät nauruun.
    ”Kysy siltä jotain muuta!” oranssi Mirua käyttävä soturimunkki huudahti.
    ”Koska kuolen?” soturimunkkien johtaja kysyi virnuillen leveästi ja ravistaen mustaa kuulaa. Sitten hän tuijotti tovereidensa kanssa sitä pitkään odottaen vastausta.

    KUN AIKA ON OIKEA

    Soturimunkkien johtaja nauroi myös tälle vastaukselle äänekkäästi. ”Ympäripyöreää saastaa”, hän lausui naurunsa keskeltä. ”Tuo voi tarkoittaa mitä tahansa!”
    Muiden mielestä tämä ennustus ei ollut yhtä hauska kuin aiempi, mutta joukko virnuili yhä.
    ”No, miten se muka tulee tapahtumaan?” johtaja kysyi sarkastisesti ravistaen kuulaa.

    Nesteen liikehdinnän rauhoituttua kesti hetki ennen kuin valkoinen kuutio nousi pintaan. Johtaja ravisti sitä vielä pariin kertaan varmistaakseen, että noppa ei ollut jumittunut jonnekin. Lopulta se kuitenkin nousi nesteen pintaan ja teksti näkyi selkeämmin.

    RÄJÄHDÄN NAAMALLESI

    Soturimunkkien johtaja oli ainoa, joka nauroi tälle viestille. Hän vaikeni, kun tajusi, että muut eivät nauraneet ollenkaan. Munkit katsoivat toisiaan kalpeina. Jostain kuului tikitystä.

    Johtaja vingahti oravamaisesti.

    Avomeri
    Kaukana Ath-Nuilla tapahtuvasta ilotulituksesta

    Oraakkeli avasi silmänsä, hengitti syvään sisäänpäin ja laski kätensä otsaltaan.
    Ath siunatkoon heidän sielujaan, munkki ajatteli.
    Sinistä muinaisnaamiota kantavalla matoranilla ei kuitenkaan ollut aikaa rukoilla. Pyhä Äiti oli vaarassa.

    Oraakkeli nosti pienen veneensä purjeen ja matkasi pian tuulen lailla etelää kohti.

    [spoiler=* * *]En kadu mitään.[/spoiler]

  • Athin kirkon skisma

    Tuntematon sijainti, kokoussali

    ”Ystävät, olen sitä mieltä, että meidän on puututtava tapahtumien kulkuun.”

    Puhuja oli tummaan kaapuun pukeutunut Matoran; hänen kasvojaan ei näkynyt viitan hupun alta, ja koko hänen olemuksensa oli verhoiltuna mustaan vaatteeseen. Hän istui pitkän pöydän – sen äärelle mahtui istumaan kymmenisen henkilöä hänen itsensä lisäksi – päässä. Pöydän ääressä istui yhdeksän muuta Matorania, joiden kasvoja eivät tosin peittäneet huput, vaikka heilläkin oli yllään mustat kaavut. Pöytä oli syvän tummanruskea, ja sen jalkoihin oli kaiverrettu jonkun muinaisen Matoranin taiteellinen sielu. Puhujan päästä pöytää laskettuna kolmas paikka oikealta oli ainoa tyhjä. Muiden luona istui kirjavakanohinen joukko mustakaapuisia uskovaisia.

    ”On valitettavan epäonnista, että edesmennyt isä Bartax ei ehtinyt mukaamme tähän kokoukseen, jossa päätämme koko seurakuntamme tulevaisuudesta.” Puhuja piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi:
    ”Tämä on ensimmäinen kerta tuhansiin vuosiin, kun me kaikki kokoonnumme yhteen päättämään, mitä tehdä. Nimdan sirut ovat uhattuna. Meidän aikojen alussa tekemämme uhraukset saattavat olla vaarassa. Olisi ikävää nähdä satojen Matoran-taistelijoiden kuolleen turhaan…”

    Ovi avautui. Vartija-Matoraneja syöksyi estämään tunkeilijan pääsyä sisään, mutta kokousta johtavan Matoranin tunnistettua tulijan vartijat irrottivat otteensa ja vetäytyivät nöyrästi takaisin nurkkaan itsensä verhonneen miehen käskystä.
    ”Isä Bartax”, hän virkkoi, ”olette elossa.”
    ”Te ette vaikuta yllättyneeltä, mestari”, Bartax vastasi.
    ”En. En vaikuta.”
    Muuta salissa istuvat katsoivat nyt Bartaxia kiinnostuneina. Bartax itse tarkasteli kokoustilaa. Tummat seinät olivat kuin missä tahansa Athiin uskovien kokoussalissa, mutta tämä oli isoin olemassa oleva. Antiikkinen kattokruunu piteli kuutta kynttilää pöydän yläpuolella luomassa hieman valoa varjoisaan klaustrofoobikon painajaiseen; huoneen ahtaus ahdisti jo täysin terveitä Matoraneja, mikä kertoi hyvin paljon tavallisten kokoussalien luoneesta, kun tämä, jossa he olivat, oli niistä suurin. Kyseinen seikka oli isä Bartaxin mielestä ennemminkin mielenkiintoinen kuin ärsyttävä, sillä itse hän ei tuntenut oloaan ahdistuneeksi, oli tila sitten kuinka ahdas tahansa, kunhan siellä pystyi hengittämään. Toisaalta tilassa istui nyt yhteensä yli kaksikymmentä Matorania, kun mukaan laskettiin kokoukseen tulleiden lisäksi vartijat, jotka oli toki koulutettu olemaan pelkäämättä missään olosuhteessa.

    ”Kokous jatkuu”, julisti pöydän pää. ”Isä Bartax, onko teillä uutisia?”
    ”Kyllä, mestari, minulla on”, Bartax sanoi kiihkeästi. ”Olemme saaneet tiedon, että pakanajärjestön johtajista yksi on matkustanut Nynrahille tuntemattomasta syystä ja että koko saari on julman Skakdin vallassa. Tämä raakalainen valmistaa jonkinlaisia tappajarobotteja, joilla hän voisi vallata halutessaan monia muitakin saaria. Lisäksi hänellä on yhteyksiä johonkuhun, joka on todettu sirujen kanssa työskenteleväksi jollain tavalla.”
    ”Kiitos, Bartax. Tietosi voivat osoittautua hyödyllisiksi. Sitten isä Ariez, teilläkin lienee tietoja.”
    Mestarista vasemmalla viides Matoran, tummanruskeaa jaloa Faxonia kantava Po-Matoran, nyökkäsi ja alkoi puhua.

    ”Olemme saaneet tiedon, että myös toinen siru on varastettu. Deltan temppeli oli tyhjä. Paikalle ilmaantui joukko klaanilaisia sekä merirosvoja, vaikkakaan ne eivät raporttien mukaan kuuluneet samaan porukkaan. Lisäksi Deltan sanotaan olleen poissa jo ennen heidän käyntiään, mutta eihän sitä koskaan tiedä.”
    Huppuhahmo nyökkäsi hitaasti. Sitten hän sanoi hiljaa:
    ”Entäpä sinä, Gunei.” Pöydän päästä aivan ensimmäisenä oikealla nousi seisomaan pieni, mustaa Hauta kantava hahmo. Ath-Koron ylipapin, Isä Gunein katse siirtyi munkista toiseen. Mustakaapuisen matoranin punaisten rukoustekstien täyttämällä naamiolla oli väsyneisyyttä ja epävarmuutta. Gunei nielaisi hitaasti ennen kuin avasi suunsa.
    ”Minä…me…Ath-Koro…tuota”, Gunei aloitteli, mutta ei saanut valmiita lauseita aikaiseksi. Joskus karismaattisena miehenä tunnetun ylipapin väsyneet kasvot antoivat ymmärtää, että kaikki ei ollut aivan kunnossa. Jo muutenkin hankalaksi elinpaikaksi osoittautuneella jääsaarella ei ollut mennyt erityisen hyvin viime viikkoina.

    Mestari katsoi Guneita pitkään ymmärtäväisenä. Hän yritti johdatella Onu-Matoranin puhetta.
    ”Missä Pyhä Beeta on, Gunei?”

    Gunei ei vastannut. Hän katsoi Mestaria hetken väsymyksestä punertavilla silmillään.
    ”Se…se…”

    Joku Gunein takana ei jaksanut enää katsella tai kuunnella tätä. Mustalla kaavulla vartalonsa peittänyt, antiikkista sinistä Pakaria kantava Matoran käveli Isä Gunein viereen. Matoranin kasvoilla oli vakava ilme.
    ”Suokaa anteeksi Isälle, Mestari”, punaisten rukoustekstien täyttämää sinistä muinaisnaamiota kantava Matoran sanoi kohteliaasti. ”Ath-Korossa ei ole mennyt hyvin sen jälkeen, kun menetimme Beetan Pimeyden metsästäjille. Ravinto on vähissä ja kylmyys tuhoaa karjaa.”

    ”Oraakkeli”, Mestari sanoi kaapunsa sisältä. ”Uskaltaudut siis näyttäytymään meille edelleen?”

    Oraakkeliksi kutsuttu sininaamioinen Matoran nyökkäsi. ”En koe häpäisseeni itseäni tai Athin rakkautta, arvon Mestari.”

    Mestari hymähti. ”Rohkeaa. Pidän siitä. Erittäin rohkeaa. Varsinkin kun ottaa huomioon, kenet toit saarellenne.”
    Pappien ja munkkien joukossa oli hetkellistä supinaa. Isä Ariez nousi seisomaan ja katsoi Oraakkelia pitkään.
    ”Sinäkö kutsuit Miekkapaholaisen?” hän kysyi totisena. Ariezin äänensävy kasvoi pian äänekkääksi paasaamiseksi. ”Sinätkö toit pyhään kyläänne Makutan? Sellaisen demonin, jota vastaan isä Athin enkelit taistelevat?!”
    Oraakkeli nosti kättään varovaisesti ylös pyytääkseen puheenvuoroa. ”Kyllä. Mutta saanen korjata, arvon Isä Ariez… ’Miekkapaholainen’ tunnetaan myös Toa Ämkoona.”
    Ariez tuhahti. ”Siinä miehessä ei ole enää mitään Toaa.”

    Oraakkeli nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Ehkä ei, arvon isä. Mutta hän pelasti saaren Nazorakeilta. Klaani ei ole vihollisemme.”

    ”Klaaniko ei ole vihollisemme?” Bartax kuiskasi. ”Etkö sinä tiedä, mitä Miekkapaholainen ja hänen valkoisen sulava toverinsa tekivät?”
    Oraakkeli pakotti kasvoillen hymyntapaisen.
    ”Minun käsittääkseni he ikään kuin yrittivät estää sitä nukkea saamasta siruanne, isä Bartax hyvä.”
    ”He olisivat varastaneet sirun”, Bartax sylkäisi. ”Emme tiedä, mitä Bio-Klaani aikoisi tehdä Nimdan siruilla – kenties yhdistää ne saadakseen koko Universumin hallintaansa – mutta sen minä vakuutan sinulle, petturi, että Bio-Klaani ei ole ystävä.”
    ”Ystävä”, Gunei kuiskasi hiljaa. Oraakkeli piteli kättään hänen olallaan ystävällisesti. Mestari puuttui puheeseen:
    ”Ystävät, meidän ei tule riidellä. Meidän pitää ratkaista pulmamme: Nimda ei ole enää turvassa, ja meidän on siirrettävä jäljelle jääneet sirut.”
    ”Onko niitä jäljellä enää?” kysyi Ariez.
    ”Onhan meillä, Ariez, onhan meillä”, sanoi lihavahko, hilpeä plasman Matoran, kasvoillaan oranssi Kadin-naamio, jonka poikki kulki viistosti leveä, valkoinen juova. Miehen kaapu oli höllempi kuin muiden, ja hän näytti olevan ainoa positiivisella tuulella oleva huoneen joukosta.
    ”Vakuutan, että meidän temppelimme Nimda-siru on tallessa. Se ei ole poistunut sieltä ikinä, eikä kukaan ole mennyt sisään sataan vuoteen.”
    ”Toivon, että olet oikeassa, Bothana”, Ariez murahti, ”toivon sinun itsesi vuoksi.”
    ”Uhkailetko sinä minua, toveri?” Bothana sanoi viekkaan kysyvästi.
    ”Ei hän uhkaile, rakas Bothana”, mestari sanoi ja huokaisi. ”Tai ainakaan minä en sitä soisi.”
    Ariez kavahti hieman taemmas tuolissaan. Mestari veti hupun päästään. Sen alta paljastui suuri kanohi Shelek, hiljaisuuden naamio, moraalittomana pidetty kanohi. Shelek oli kokenut kovia: siinä oli kolhuja, naarmuja, lommoja. Se oli alun perin ollut ehkä kultainen, mutta nyt se oli himmeä kuin haalistunut taideteos, jota oli säilytetty varastossa vuosisatoja.
    ”Julistan kokouksen päättyneeksi”, Shelek-päinen Matoran sanoi. Huoneessa olijat alkoivat liikehtiä poistuakseen. Mestari lysähti tuolinsa takaosaan odottamaan, että kaikki poistuisivat. Ennen kuin nämä ehtivät poistua, hän pyysi Bartaxia ja Guneita jäämään. Oraakkeli jäi Gunein mukana, vaikkei Mestari olisi välittänyt hänen jäävän.

    Mestari nousi tuolistaan. Hän oli vanha mielenvoimien Matoran – nainen, vaikkei hänen puheestaan sitä voinut päätellä, sillä se oli iättömän ja sukupuolettoman kuuloista. Hänen silmänsä olivat sokeita ja tuijottivat milloin minnekin, useimmiten ei keskustelukumppaniin.

    Bartax vääntelehti levottomasti. Tätä hän oli odottanut.
    ”Sinulla lienee minulle asiaa, Bartax”, Mestari sanoi väsyneesti.
    ”Niin on.”
    Gunei vilkuili hermostuneesti Bartaxista naiseen, joka sattui tuijottamaan häneen päin.
    ”Minä vaadin lupaa tehdä hyökkäyksen Nynrahille”, Bartax töksäytti. Mestari ei näyttänyt yllättyneeltä.
    ”Miksi sinun pitäisi saada lupa?”
    ”Minä… minä vaadin saada käyttää hyväkseni tämän tilaisuuden hävittää Klaanilaisten päämiehen. Hän aiheuttaa meille vielä paljon harmia, jos häntä ei nitistetä, sanokaa minun sanoneen.”
    Oraakkeli puuttui puheeseen:
    ”Sanoinhan, ettei Klaani ole vihollisemme. Heidän vihollisensa ovat meidän vihollisiamme.”
    ”Ahaa?” Bartax tuhahti ivallisesti. ”Ja keitähän ne meidän todelliset vihollisemme sitten oikein ovat?”
    ”Nazorakit”, Oraakkeli kuiskasi, ”Makuta Abzumo… Punainen mies… ja…”
    ”Ja?” Bartax tivasi, mutta Oraakkeli ei ennättänyt vastaamaan.
    ”Nuket”, Mestari sanoi. Hänen äänensä kiiri varmasti salin toiseen päähän ja se kaikui aavemaisesti. Bartax värähti.
    ”Hmm, antaa olla”, hän sanoi. ”Minä edelleenkin vaadin lupaani.”
    ”Tee, mitä teet, Bartax”, Mestari sanoi, ”mutta vastaat myös teoistasi. Athille.”
    ”Oi, sen teen varmasti, Mestari”, Bartax pilkkasi. ”Sen teen varmasti.”
    Sitten hän marssi pois huoneesta pystypäin. Gunei vilkaisi hänen peräänsä ja istahti takaisin tuoliinsa. Oraakkeli katsahti Mestariin.
    ”Etkö aio pysäyttää häntä?”
    ”Hänen kostonhimonsa tuhoaa hänet, ja hän tekee itsestään Atheonin palvelijan. Minä en voi puuttua siihen”, nainen vastasi. Hän näytti vanhalta ja väsyneeltä.
    ”Ymmärrän”, Oraakkeli vastasi.
    ”Pidä sinä varasi”, Mestari jatkoi. ”Muut eivät pidä siitä, mitä olet tehnyt. Heistä voi tulla Bartaxin jälkeen yhä vastustavampia Klaanin suhteen, vaikka he eivät vielä vastustakaan ystäviämme.”
    ”Otan neuvostasi vaarin, Mestari.”

    [spoil]Guartsu kirjoitteli tuosta Gunein ja Oraakkelin ympäriltä.[/spoil]

  • Pirullisten pakanoiden tuomio

    Tuntematon sijainti

    ”Ei riitä, Kernok, että me lähetämme ne pirulliset olennot kadotukseen, vaan heidät täytyy…”
    Kernok odotteli. Hän halusi kuulla.
    ”… heidät täytyy uhrata Atheonille.”
    ”Mitä…?” Kernok voihkaisi. Bartax nyökytteli hänelle päätään.
    ”Näin asia valitettavasti on.”
    ”En saata uskoa…” Kernok sanoi. ”Eivät he niin pahoilta vaikuta.”
    ”Voi, kyllä he ovat”, Bartax tuhahti. ”Etkö muista, mitä Gunein väelle tapahtui. Heidän sirunsa vietiin. Ja muistatko, mitä tapahtui meidän saaremme sirulle. Sekin katosi mystisesti!”
    ”Mutta eikö se ollut alun perinkin…”
    ”Vaiti, Kernok. Ath rakastaa meitä ja oikeuttaa meidät tekemään mitä hirveimpiä tekoja, jotta pyhä Nimda saataisiin jälleen kokonaiseksi.”
    ”Mutta Atheonhan on hänen täysi vastakohtansa!”
    ”Voi, Kernok, etkö ole ikinä ajatellut”, Bartax sanoi, ”mitä varten Atheon on olemassa?”
    ”Minä…”
    ”Niin, Kernok. Atheon rankaisee kaikkia niitä, jotka yrittävät tehdä meille pahaa. Tai Nimdalle.”
    Kernok hytisi. Isä Bartax otti viittansa ja laittoi sen toisen Matoranin hartioille.
    ”Nyt, Kernok”, hän sanoi hellästi, ”mene lepäämään. Tämä päivä on ollut rankka, emmekä me halua, että sinä menetät sisäisen tasapainosi.”
    ”Kyllä, isä. Teen, kuten haluatte.”
    ”Hienoa, veli. Menkää siis.”
    Kernok meni, ja Bartax jäi yksin pimeään huoneeseen. Huoneen ainoa valonlähde oli vihreä lamppu, joka hohti myrkyllisen väristä valoaan.
    Voi. Gunei. Mikä kauhu. Eikö se lopu. Murhaajia. Pian ne saavat kuolla. Niin. Pian. Aivan pian. Ne tulevat. Ne näkevät kaiken. Nimda.
    Bartax tärisi hetken itsekseen.
    Elämäni… vain, koska halusin Nimdan pelastuvan. Te otitte uhrini vastaan. Minä maksan takaisin. Ath, suojele minua. Anna minulle voimaa pelastaa sinuun uskovat äläkä anna Atheonin viedä meitä. Tuomitse pirulliset pakanat, jotka varastavat sinun omasi. Pelasta meidät.

  • Jääsaari 7: Siru

    Valkoisen temppelin rukouskammio

    Gunei sulki ovet. Vain hän ja Guardian olivat huoneessa.
    Huone oli tiivis ja turvallinen. Ilma-aukkoja tai ikkunoita ei ollut ollenkaan. Nurkassa oli pieni pöytä, jonka päällä oli useita pieniä lyhtyjä ja laatta, johon oli kaiverrettu jotain samalla tuntemattomalla kirjaintyylillä.

    ”Vannon, että kukaan ei kuuntele, Vartija”, Gunei sanoi nyökäten. ”Nyt, kerro asiasi.”

    Guardian katseli ympäristöään. Hän ei pitänyt itseään vainoharhaisena, mutta asia, jota hän aikoisi käsitellä oli yksinkertaisesti vaarallista.
    Guardian otti vyötäröltään pienen nahkapussin. Hän avasi sen ja veti ulos metallisen sirun.
    Hän näytti sitä Guneille lyhdyn valossa. Siru oli täysin valkoinen, mutta käännettäessä se vaihtoi väriään. Sirun keskellä oli aukko, joka oli juuri ja juuri silmän kokoinen.

    ”Tiedätkö, mitä pidän kädessäni?” Guardian kysyi.
    Gunei katsoi haltioituneena. Hän juoksi äkkiä kohti nurkkapöytää ja tarttui sen päällä olevaan laattaan.
    Hän käänsi laatan ympäri ja avasi pienen luukun sen kääntöpuolella.

    Sisällä oli toinen samanlainen metallinsiru.

    ”Arvelinkin”, Guardian sanoi. ”Arvelinkin, että teillä olisi yksi niistä. On eräitä osapuolia, jotka haluavat käsiinsä kaikki siruista. Osapuolia, jotka tappaisivat saadakseen nämä.”

    Gunei ei näyttänyt kuuntelevan. Hän katsoi kiiltävää sirua kädessään ja vertasi sitä Guardianin omaan. Hänen Matoran-kasvoillaan kiilsi pelkkä puhdas ilo.

    ”Nimda”, hän sanoi haltioituneena. ”Ath ko relthe Nimda. Nimda.”

    Guardian oli pöllämystyneen näköinen.
    ”En tiedä, mitä puhut, mutta kuulostaa hyvältä”, hän sanoi. ”Asia on kuitenkin niin, että aiomme kerätä nämä kaikki, kuinka paljon niitä sitten onkaan-”
    Gunei keskeytti Guardianin innokkaasti.
    ”Kuusi!” hän huudahti virne kasvoillaan. ”Kaikki kuusi! Kaikki kuusi! Pyhä Nimda! Isä Athin rakkauden merkki!”

    Guardianin katse oli epäuskoinen. Hän rypisti otsaansa.
    Miksi niitä on aina kuusi, Guardian mietti.
    Hän päätti palata aiheeseen.

    ”Gunei”, hän sanoi riemukkaasti tanssahtelevalle Matoran-papille. ”Kuuntele minua. Ymmärrän, että tällä osalla on suurta tunnearvoa sinulle ja kyläläisillesi, mutta et tajua vaaraa. Jos joku, kuten vaikka esimerkiksi Pimeyden metsästäjät tai Makutain veljeskunta saisivat tietää, että piilottelette yhtä osista, he eivät säästäisi ketään. Ajattele kansaasi.”

    ”Nimdaaaa…”

    ”Gunei”, Guardian yritti vielä kerran. ”Anna osa meille. Me tuomme joukon vahvimpia klaanilaisia suojelemaan kyläänne ja auttamaan teitä pääsemään paremmin jaloillenne. Kansasi ja koko maailmamme on parempi ilman tätä kirottua esinettä. Me keräämme kaikki osat ja tuhoamme ne tulivuoressa.”

    Se ei ollut järkevin sanavalinta, jota Guardian olisi voinut käyttää.
    Gunein lämmin hymy viileni äkkiä. Sitten tapahtui jotain, johon Guardian ei ollut missään nimessä varautunut.

    Kovaäänisen ”Nimda”-kirkaisun säestämänä Gunei hyppäsi kohti seinää kuin tykistä ammuttuna ja ponkaisi seinästä salamannopeasti Guardianin naamaan.
    Matoran-jalat eivät ole isoja, mutta kovaa lentävän ja hyvin koulutetun Matoran-soturimunkin potku päin kasvoja ei ollut mukavimpia kokemuksia Guardianin pitkässä elämässä.
    Hetken aikaa oli sumeaa, mutta Guardianin muut aistit toimivat. Ennen kun hän huomasikaan oli valkoinen siru kadonnut hänen kädestään.

    Näkönsä selventyessä Guardian näki innokkaan Gunein pitelevän kahta osaa molemmissa käsissään. Hän katsoi niitä haltioituneena ja palvovana.
    Sitten hän siirsi niitä toisiaan kohti. Gunei käänteli osia löytääkseen oikean yhdistelmän. Osien reunojen välille iskeytyi sähköinen juova, joka sihisi voimakkaasti. Gunein kasvoilla oli puhdasta iloa.

    ”Ne haluavat yhteen”, hän sanoi. ”Ne kuuluvat yhteen. Isä Ath tulee olemaan tyytyväinen ja kansamme ei tarvitse enää koskaan, koskaan nähdä nälkää. Ne kuuluvat yhteen. Ne haluavat yhteen.”

    Guardian juoksi Guneita kohti niin nopeasti kuin pystyi. Hän oli valmiina tarttumaan osiin ja vetämään ne mahdollisimman kauas toisistaan.
    Juuri silloin, kun Guardian tarttui toisesta osasta kiinni, Gunei onnistui iskemään ne yhteen.

    Hetken aikaa oli hiljaista. Oli kuin aika olisi pysähtynyt. Guardian piti kiinni osista, mutta kun hän yritti käskeä käsiään repimään ne toisistaan irti, mitään ei tapahtunut. Gunei katsoi osia kuin jäätyneenä.
    Sekunnin ajan Guardian kykeni kuulemaan voimakkaan sydämenlyönnin. Sitten räjähti.

    Sininen aalto heitti sekä Gunein että Guardianin päin huoneen seiniä voimakkaalla vauhdilla. Guardian olisi halunnut huutaa kivusta, mutta tilanne oli niin nopeasti ohi, että hän ei ehtinyt. Kova teräksen repeämisen ääni täytti huoneen.

    Guardian makasi lattialla. Hän näki vain sinisen valon. Sokaisevan kirkas valo täytti huoneen ja teki näkemisen mahdottomaksi. Sinisen valon alkulähde vaikutti olevan se kohta huoneesta, jossa osat oli yhdistetty.
    Guardian sulki jäljelle jääneen silmänsä. Hän ei halunnut tulla täysin sokeaksi.

    Lämpö. Päälle.
    Lämpöskanneri oli hyödytön. Guardian näki pelkkää punaista. Lämpimin kohta vaikutti olevan edelleen osien yhdistämispiste.
    Skanneri. Päälle.
    Skannerikaan ei auttanut. Se sai analysoitua valoa ja ilmaa, mutta viestit olivat kirjainsotkua, jossa ei ollut järkeä.
    Guardian nousi istumaan ja mietti. Yökatse ei auttaisi. Kiikari ei olisi kovin järkevä vaihtoehto. Plasma olisi huonoin mahdollinen.
    Jäljellä oli vain yksi vaihtoehto.
    Röntgen. Päälle.

    Maailma muuttui mustavalkoiseksi, mutta vihdoin Guardian näki. Hän näki yhdistettyjen palojen leijuvan ilmassa edessään. Ne tanssivat ilmassa epäluonnollista tangoaan ja rikkoivat kaikkia mahdollisia fysiikan lakeja.
    Gunei makasi maassa. Guardian lähestyi häntä ja huomasi helpotuksekseen, että ylipapilla oli vielä elonmerkkejä.

    Skannattuaan läpi muun temppelin Guardian huomasi, että kaikki soturimunkit olivat maassa tajuttomina. Aalto ei kuitenkaan ollut levinnyt rakennuksen ulkopuolelle. Lisäksi puisen pääoven läpi näkyi, että portin Toankokoiset vartijat olivat vielä tajuissaan. Kyläläisetkin vaikuttivat olevan kunnossa.
    Guardian kääntyi. Hän ei ollut täysin varma, mitä oli tapahtunut, mutta yhdistetyt osat piti ainakin piilottaa.
    Hän tarttui levitoivaan metallinpalaan ja laittoi sen nahkapussiin tarvikevyössään. Se osoittaui yllättävän vaikeaksi, kun palat tuntuivat noudattavan omaa painovoimaansa.

    Nyt, ulos täältä, Guardian ajatteli.

    Ath-Koro

    Kylässä oli levotonta. Kaikki Matoranit olivat huomanneet sokaisevan sinisen valon ja korviaraastavan äänen Suuren temppelin suunnalta ja nyt kaikki miettivät yhdessä, mitä oli tapahtunut.
    Temppelinvartijat eivät tapansa mukaan vastanneet. Matoranit olivat hämillään ja paniikissa. Kukaan ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä.

    Yhtäkkiä jokaisen Matoranin päässä syntyi samanaikaisesti sama ajatus. Matoranit katsoivat kaikki kohti temppeliä mielessään sama asia. Asia, jonka jokin ulkopuolinen voima oli asettanut heidän mieleensä.

    ”Nimda”, yksi Matoraneista sanoi robottimaisesti.

    ”Nimda”, joku muu jatkoi aivan yhtä tunteettomasti.

    ”Nimda”, ensimmäinen Matoran sanoi uudelleen.

    Pian koko kylä toisteli samaa sanaa uudelleen ja uudelleen. Matoranit alkoivat marssia kohti temppeliä. Heidän silmänsä hohtivat sinisempinä kuin taivaan tähdet.

    Joka ikisessä pienessä mielessä oli sama ajatus. Nimda. Jokainen pieni mieli tiesi, minne piti mennä.
    Joka ikisessä pienessä mielessä kuului raskas sydämentykytys.

    ”Nimda”, Matoranit sanoivat yhteen ääneen marssien.

  • Jääsaari 5: Bio-Klaanin adminit

    Ath-Koro

    Kylässä oli paljon lämpimämpää kuin muulla saarella. Se ei silti tarkoittanut, että siellä olisi ollut lämmintä.
    Guardian seurasi Ath-Koron kylän läpi marssivaa Guneita ja tämän perässä seuraavia soturimunkkeja. Kylä ei ollut suuri, mutta Matoraneja oli paljon.
    Monenväriset ja monenkokoiset Matoranit joko hakkasivat puolijäisiä puuklapeja osiin, syöttivät puolijäisiä puuklapeja suuriin nuotioihin tai istuivat mahdollisimman lähellä suuria nuotioita nautiskellen ruokahetkestä. Kylän pienten puumökkien sisällä työskenneltiin ahkerasti.

    Kylän keskellä oli suuri, valkoinen teräsrakennus, jonka sisäänkäyntiä koristivat suuret kivipylväät. Oli sanomattakin selvää, että rakennus ei näyttänyt sopivan muuhun kylään.
    Rakennuksen valkoisille seinille oli maalattu kuvioita punaisella värillä. Kuviot olivat samoja kuin Gunein ja soturimunkkien naamioissa.

    ”En tunnista kirjakieltänne”, Guardian sanoi varovaisesti. ”Luulin ensiksi, että käyttäisitte Voya Nuin kirjoitustyyliä, mutta kun yritän lukea sitä, saan pelkää sanasotkua.”

    Gunei hymähti. ”Kielemme on vanhaa”, hän sanoi. ”Se, mitä näet Suuren Temppelimme seinillä, on ollut olemassa kauemman aikaa kuin sinä tai lajisi.”

    ”Ymmärrän”, Guardian sanoi. ”mutta mitä temppelissänne lukee?”

    Gunei pysähtyi ja näytti tulkitsevan kieltä mielessään ennen kuin vastasi.
    ”Minä olen Ath, rakastava isäsi”, hän sanoi kunnioittavalla äänensävyllä. ”Työskentelevä Matoran on onnellinen Matoran.”

    Guardian tutki temppeliä katseellaan. Se ei ollut millään tapaa samanlainen kuin yksikään temppeli, jossa hän oli ollut elämänsä aikana. Sen kliininen valkoisuus sai hänet epäilemään, että rakennus ei ollut aina ollut temppeli. Rakennus muistutti enemmänkin jonkinlaista tehdasta tai tutkimusasemaa.

    ”Ath”, Guardian sanoi ääneen kuin olisi maistellut sanaa. Suuri joukko kylässä työskenteleviä Matoraneja kääntyi häntä kohti. ”Minä jo luulin, että kaikki Matoranit pitivät Mata Nuita Suurena Henkenä.”

    ”Me emme palvo kuolleita jumalia”, Gunei sanoi hiljaa.

    Guardian päätti olla vastaamatta ja seurasi kulkuetta. Raskaasti aseistetun ja taisteluun koulutetun soturimunkkijoukon uskonaiheen pilkkaaminen ei olisi erityisen loistelias idea.

    Lopulta he saapuivat valkoisen temppelin juurelle. Sen suuren oviaukon edessä seisoi kuusi kaapuihin verhoutunutta hahmoa, jotka olivat tarkalleen Toan kokoisia. Hahmot eivät vaikuttaneet liikkuvan ollenkaan, vaan seisoivat kuin jäätyneinä. Ainoa merkki siitä, että ne olivat eläviä oli höyrystynyt hengitys, jota tuli ulos kaapujen sisältä.

    Miksi niitä on aina kuusi, Guardian mietti katsoessaan Toamaisia hahmoja. Hahmot eivät liikkuneet temppelin suuaukolta ennen kuin Gunei käski.

    Jos mahdollista, temppelissä oli vielä valkoisempaa kuin ulkopuolella, mutta ennen kaikkea siellä oli lämmintä. Soturimunkkeja oli kymmeniä. Jotkut heistä rukoilivat ja jotkut taistelivat keskenään harjoituksenomaisesti.
    Gunei kääntyi.
    ”Ystävä, klaanilainen”, hän aloitti. ”Nyt, kun emme enää ole metsässä, jossa kaikella on korvat tai kylässä, jossa työväki voi kuulla asioista, joilla sen ei pitäisi päätään vaivata…kerro asiasi.”
    Guardian ei vastannut. Hän käänsi katsettaan ja tarkkaili ympärillään olevaa temppeliä.
    Röntgen. Päälle
    Kiikarisilmän valo muuttui valkoiseksi ja Guardian sulki jäljelle jääneen silmänsä. Hän päätti skannata temppelin täysin nähdäkseen potentiaaliset salakuuntelijat, mutta tajusi hämmästyksekseen, että katse ei läpäissyt seiniä.
    Röntgen. Pois. Skanneri. Päälle.
    Skanneri sai tietoa vain Matoraneista. Sen keskittäminen kohti seiniä ei antanut mitään. Kyseessä ei ollut edelleenkään tavallinen temppeli.
    Skanneri. Pois.

    Guardian katsoi Guneita silmiin.
    ”Voisimmeko käydä tämän keskustelun kahden kesken?” hän sanoi. ”Jossain, jossa seinilläkään ei ole korvia.”

    Klaanin linnake, komentohuone

    Tawan takana oli tuoli, mutta hän ei istunut. Klaanin johtajan, tuon naispuolisen sähkön Toan sinisten silmien edessä oli suuri joukko näyttöjä, joista linnakkeen tapahtumia kykeni tarkkailemaan, mutta hän ei keskittynyt niihin.
    Tawan kädessä oli kommunikaatioväline. Se oli pieni ja metallinen, ja sen voimanlähteenä toimi pieni sininen kristalli.

    ”G”, hän sanoi laitteeseen. ”Kuuletko minua?”

    Vastausta ei tullut. Joko Guardianin kommunikaatiolaite oli rikki tai hän oli paikassa, joka esti signaalin kulkua.
    Tawa heitti laitteen turhautuneena maahan ja kirosi vaimeasti.

    ”Sinun pitäisi oikeasti pitää tauko”, telepaattinen naisääni sanoi. Tawa kääntyi.
    Punainen Visorak katsoi ovenraosta komentohuoneeseen.

    ”Visokki, pärjään kyllä ihan hyvin”, Tawa sanoi vanhalle ystävälleen hymyillen. Visokki osasi Matorania paremmin kuin yksikään toinen nelijalkainen, mutta kaikki ymmärsivät, että sanan ”Bio-Klaani” lausuminen Visorak-suulla kuulostaisi uhkaukselta tappaa joku sirkkelillä.

    ”Hyvä kuulla”, Visokki sanoi. ”Mutta vaikka Guartsuun ei saisi yhteyttä, en usko että hänen tapauksessaan kannattaa olla kovin huolissaan…”

    Pieni hopeinen Ussal-rapu käveli Visokin jalkojen alta. Visokki nosti sen selkäänsä. Se vihelsi innostuneesti.

    ”Tulisitko pienelle kävelylle?” Visokki kysyi Tawalta. Tawa nyökkäsi ja lähti seuraamaan Visorakia.

    He kävelivät pitkin käytäviä.

    ”Tawa?” Visokin telepaattinen ääni sanoi Tawan pään sisällä. ”Pidetään tämä keskustelu päässäsi, eikö? Se olisi turvallisinta.”
    ”Onko se pakollista?”

    ”En tiedä, mutta se on turvallisinta. Minusta tuntuu, että joku tarkkailee meitä. Olen Rahi, me tunnemme nämä asiat.”
    ”Minuakin epäilyttää tämä koko juttu. Torakoita, Zyglakeja, Skakdeja. Ei voi olla sattumaa.”

    ”Kyllä, mutta jokin osa minussa aistii jotain suurempaa. Taustalla on liikkeellä voimia, jotka ovat liian suuria meille. Tunnen jotain…”
    Visokin ajatus katkesi. Sekä Tawa että Visokki pysähtyivät ja katsoivat toisiinsa. Molempien alitajunnassa oli hetkellinen hiljaisuus.
    ”Jotain alkukantaista”, Visokin ääni sanoi telepaattisesti. ”Jotain pimeydestä.”

    Tawa katsoi parasta ystäväänsä pitkään. Hän ei ymmärtänyt, mitä Visokki tarkoitti, mutta kykeni tuntemaan sen päänsä sisällä, koska heidän mielensä olivat yhteydessä.

    ”Et nyt ajattele pimeyttä”, Tawa ajatteli. ”Mielessäsi on ajatus, joka on paljon pelottavampi. Paljon lopullisempi.”
    Tawa ja Visokki katsoivat suoraan eteenpäin vavahtamatta. Sillä hetkellä molempien mielissä oli yksi ja ainoa sana. Kun he ajattelivat sitä, he kykenivät hetkellisesti kuulemaan mielissään matalan sydämentykytyksen.

    ”Tyhjyys.”

  • Jääsaari 4: Tervetuloa Ath-Koroon!

    Eteläinen saari

    Guardian asteli hangessa. Kuusi huppupäistä Matorania kävelivät hänen perässään osoittaen häntä keihäillään ja tarkkaillen hänen jokaista liikettään.
    Guardian ei ollut ihan varma, kenen olisi pitänyt olla hermostunut tässä tilanteessa. Hän päätti rikkoa hiljaisuuden viheltelemällä päässään soivaa erittäin tarttuvaa kappaletta.

    ”Tin-titidin tintin tintin. Tin-titidin tintin tin. Tin-titidin tintin tintin, tin, titi-”
    Vihreä happoryöppy syöksähti hänen olkapäänsä yli. Se osui yhteen jäisistä puista ja sai sen sihisemään ja porisemaan kuin paistettuna.
    ”Vanki ei hyräile”, yksi Matoraneista sanoi.

    Tämä on täysin typerää, Guartsu ajatteli. Ei näin pienille olennoille ole järkevää antaa näin raskasta aseistusta. Se on nöyryyttävää.

    Seitsemän hahmon joukko jatkoi matkaansa metsässä täysin äänettömästi.
    ”Päädymmekö johtajanne luolaan joskus pian, muksut?” Guardian kysyi vaitonaisesti. ”Vai aiotteko vain lenkkeilyttää minua loppupäivän?”

    Yhtäkkiä takaa kuului naurua. Aluksi vain yksi Matoran nauroi, mutta vähitellen ääniä kuului enemmän. Lopulta kaikki kuusi nauroivat kovaäänisesti ja halveksuvasti.
    ”Muksut?” happokeihästä kantava Matoran kysyi pidätellen nauruaan. ”Muksut? Sotamies luulee, että sota tekee sotamiehestä viisaamman. Sotamies ei oikeasti tiedä, että siinä vaiheessa kun sotamies oli vain joukko molekyylejä, joista Suuret Olennot alkoivat luoda, me Matoranit olimme jo olemassa. Kävelimme tässä maailmassa kauan ennen sinua.”
    Guardian hiljeni ja lopetti kävelyn. Hän kääntyi kohti matoraneja ja katsoi vakavalla naamalla.
    ”Minä en nauttinut siitä sodasta”, Guardian sanoi vakaasti. ”Tein siellä asioita, joita en tule antamaan anteeksi itselleni, mutta luulen, että…”
    Hän hiljeni hetkeksi ja nosti kätensä. Matoranit ottivat vankemman otteen keihäistään ennen kuin tajusivat, että hän nosti kättään kohti kiikarisilmäänsä.
    Guardian tarttui kiikarisilmäänsä. Hän painoi sen kyljessä olevaa nappia ja pieni loksahdus ilmaisi, että hän avasi lukituksen. Sitten Guardian veti kiikarin irti.

    Matoranit vavahtivat nähdessään, että siinä kohtaa, missä Guardianin vasemman silmän olisi pitänyt olla, oli vain musta, palanut kuoppa.
    ”Luulen”, Guardian jatkoi. ”Luulen, että olen saanut rangaistukseni.”

    Guardian kytki mekaanisen kiikarisilmän takaisin. Maailma näytti heti kolmiulotteisemmalta.
    Se ei silti koskaan näyttäisi enää samalta kuin ennen sisällissotaa.

    ”Sinä olet viimeinen Vartija, etkö olekin?” happokeihästä kantava Matoran kysyi. Guardian ei yrittänyt kieltää. Matoran hihkaisi voitonriemusta.
    ”Vartija!” Matoran huusi iloisesti. ”Olen kuullut sinusta. Johtaja tulee olemaan todella tyytyväinen, kun näkee sinut. Luulimme sinua vain yhdeksi Metsästäjistä tai jotain yhtä saastaista. Aito Vartija ei ansaitse tällaista kohtelua. Mutta sanopa…oletko tekemisissä Klaanin kanssa?”

    Matoran oli hyvä arvailemaan. Guardian ei tiennyt, oliko muuta tehtävissä kuin totuuden kertominen.
    ”Olen”, hän sanoi vaiteliaasti. Guardian ei ollut varma, oliko vastaus Matoranien näkökulmasta oikea vai väärä. Jos se oli oikea, tehtävästä tulisi helppo. Jos se oli väärä, Guardian voisi teoriassa sytyttää Matoranien kaavut tuleen ja toivoa, että se ostaisi hänelle tarpeeksi aikaa.
    Hän voisi myös toivoa, että Killjoy ilmestyisi paikalle pelastamaan päivän juuri oikealla hetkellä, mutta kaikki tiesivät, että niin tapahtui vain tosi hupsuissa jatkotarinoissa.

    Happokeihästä kantava Matoran mietiskeli hetken aikaa hiljaisuudessa. Hän jakoi katseita muiden Matoranien kanssa. Hiljaisuus oli piinaava.
    Sitten koko joukko päätti yhtäkkiä laskea huppunsa. Guardian näki vihdoin Matoranien naamiot. Naamiot olivat muuten aivan perinteisiä jaloja naamioita, mutta niihin oli maalattu punaisella kuvioita, jotka muistuttivat jonkinlaista vanhaa kirjoitusmenetelmää.
    Matoranit hymyilivät hänelle. He osoittivat keihäänsä poispäin.

    ”Klaanilainen, ystävä, tervetuloa Ath-Koroon!” happokeihästä kantava mustaa Hauta käyttävä Matoran sanoi innokkaasti. ”Tämä oli vain hämäystä, emme halua vihollisia saarellemme. Minä olen johtaja, ylipappi Gunei ja me olemme Ath-Koron soturimunkit.”

    Gunei nosti pienen mustan kätensä kohti Guardiania. Guardian tarttui siihen isolla kourallaan. He kättelivät.

    ”Minä olen Guardian”, Guardian sanoi. ”Edustan Klaania. Olen yksi sen johtajista.”
    Gunein ja hänen toveriensa silmiin nousi kunnioitusta. ”On kunnia saada näin korkea-arvoinen klaanilainen joukkoomme!” Gunei sanoi. ”Seuraa meitä, viemme sinut kylään!”

    Matoranit lähtivät juoksemaan innokkaasti aivan eri suuntaan.
    Guardian tunsi itsensä todella helpottuneeksi, mutta jokin tässä tuntui oudolta. Tämä äkillinen vieraanvaraisuus epäilytti häntä.

    Guardian päätti pitää varansa. Hän lähti kävelemään Matoran-joukon perään, kohti kylää.