Laiva oli matkannut koko päivän yhtämittaisesti. Luoviminen pois Pohjoisen Mantereen karikkoisilta vesiltä oli onnistunut varsin mainiosti, ja nyt heillä oli suora kurssi kohti Klaania.
Matoro nojasi laivan keulakaiteeseen. Toa kurkoitti itseään eteenpäin nähdäkseen rauhallisen meren. Hänen unirytminsä oli mennyt totaalisen sekaisin viime aikojen tapahtumista. Pitkä matka. Nuket. Ei Nimdaa. Sekavat muistot. Käden menetys. Se oli jotain, mikä oli pudottanut hänet kovaa ja korkealta. Hän ei ollut haavoittumaton. Hän ei ollut kuolematon.
Matoro katsoi oikean käden tynkäänsä. Ranteen ympärillä on tiukka side. Rannepanssari on poistettu kokonaan, harppuunan jäännökset sen mukana. Toa mietti mitä tekisi kätensä kanssa. Klaanin teknologialla täydellinen robottikäsi ei olisi ongelma eikä mikään, mutta on kyse enemmänkin siitä haluaisiko hän robottikättä. Käden puute kuitenkin muistutti häntä siitä, että hän ei ollut kuolematon.
Se muistutti siitä, kuinka heikko elämän lanka loppujen lopuksi on.
Matoro syventyi ajatuksiinsa. Kaikki muut pimeässä laivassa nukkuivat, tai ainakin vaikuttivat nukkuvilta. Alus oli ankkurissa eräässä laguunissa pienellä saarella.
Kannattaisiko vain antaa olla? Hänhän on jo hankkinut Klaaniin yhden sirun Nimdaa. Miksi riskeerata ainutta elämäänsä johonkin muinaiseen salaisuuteen. Matoroa totta vie kiinnosti salaisuudet. Hän halusi teitää Nimdasta. Mutta kun sen vaatimat uhraukset ovat suurempia kuin oma hyöty…
Silti jokin hänen päässään pakotti hänet yrittämään aina uudelleen ja uudelleen. Nimda kiehtoi ja pelotti. Matoro ei usknut ajatuksiaan. Hän myönsi, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään, että häntä pelotti.
Amiraali käveli omalla epätahtisella askelluksellaan Rautasiiven metallista kantta pitkin, ja vilkaisi taakseen. Valtavan, uskomattoman monikerroksisen laivan monet ikkunat kiiltelivät auringonvalossa, ja hän katsahti niistä suurimmasta sisään. Hän näki kliinisen puhtaan näköisen suuren hallin kattoa, ja koetti laskea päässään, monesko uusi sukupolvi tämä oli, jota varten koulutustilat taas putsattiin. Mutta tämä erä, ne olivat kieltämättä jotain aivan uutta. Kaikki kaksikymmentäkaksi on siis jo siirretty tänne? Nazorak-laivaston johtaja kysyi vierellään kulkevalta Ylikersantti 1034:ltä. Nuori torakka suoristi sinisen baretin asentoa päässään, ei niinkään Amiraalia kuin kaikkia muita tarkkailevia laivaston Nazorakeja varten. Kyllä on. Laajensivat jopa hieman asutustiloja, kun tätä erää on sen verran vähemmän. Molemmat Nazorakit pysähtyivät. Kai 23:lle soturille on kuitenkin jätetty oma sijansa? Luullakseni. Älä luule vaan tiedä. Painu selvittämään.
1034 näytti säikähtäneeltä ja lähti hätäisesti kohti Rautasiiven sisätiloja. Amiraali painoi päänsä ensin mietteliään näköisenä, mutta nosti sitten katseensa kohti kimaltelevaa, sinistä horisonttia ja käveli laivan kaiteelle.
Valtavan, monikymmenmetrisen tykin varjossa kaiteeseen nojaava Amiraali mietti, oliko tehnyt oikein ottaessaan 1034:n silmätikukseen. Mutta poika on liian arka ja pehmeä. Hänen täytyy karaistua, ettei koe kaikkea kerralla. Liian hyväuskoisena ja kokemattomana.
Amiraali katsoi merellä lentävää lokkiparvea.
Hänen täytyy karaistua, ettei hänelle käy samoin kuin minulle.
Sitten Nazorak 002 kurtisti taas kulmansa, loksautti leukojaan ja jatkoi kulkuaan pitkin Rautasiiven pitkää kantta. Ohimennessään hän komensi paria Nazorakia kuuraamaan kantta kovemmin.
Bio-Klaanin saari, suuri niitty
Makella, Kepellä ja Snowiella oli takanaan pitkä päivä. Nyt päivä oli kuitenkin vaihtumassa illaksi, ja kaikki arvelivat hyvin levätyn yön olevan hyväksi. Leiriytymispaikaksi valittu, pitkää heinää ja monia muita erilaisia kasveja kasvava niitty ei ehkä ollut kaikista suojaisin valinta, mutta muuten se oli ihanteellinen paikka. Maa oli miellyttävän pehmeää ja niityn keskellä oli suurehko, hieman kyljellään makaavaa pyramidia muistuttava kallio, josta pulppusi raikas lähde.
Snowie laski reppunsa ja laukkunsa maahan. Hän kaivoi makuupussinsa esiin ja levitti sen mielestään mukavaan asentoon. Lumiukko ei kuitenkaan vielä aikonut käydä nukkumaan, ensin hän aikoi hankkiutua nälästä eroon. Kaverit, mitä luulette: Kannattaako meidän sytyttää nuotiota? hän kysyi. Kepe ja Make katsahtivat toisiinsa. Jaa. Ei kai se haittaa, että meidät nähdään? Kepe tuumi ääneen. Ja onhan se kiva pysyä lämpimänä. Make nyökkäsi hyväksyvästi, ja pian klaanilaisilla olikin kasassa mukava pieni kasa polttopuita. Puolirahi moderaattori sylkäisi pienen tulipallon siihen, ja nuotio syttyi iloisesti roihahtaen.
Snowien repusta löytyi kaikille evästä ja kolmikko aloitti ruokiensa lämmittämisen. Nuotion hehkussa kaikkien oli mukava istua ja klaanilaiset tunsivat olonsa turvalliseksi. Huomenna meidän olisi tarkoitus päästä Nui-Koroon asti. Toivottavasti saamme siellä vähän selvyyttää tähän tutkimukseen Kepe puheli, ja sai vastaukseksi hyväksyvää mutinaa mussutuksen lomasta. Vaikka iltapala sujuikin rauhallisissa merkeissä, päättivät he jättää jonkun vartioon. Maken ja Kepen suureksi yllätykseksi yleensä kernaasti sahgen paljon nukkuva Snowie ilmoittautui vapaaehtoiseksi, ja Kepen pienistä pysyykötuohereillä-henkisistä epäilyistä huolimatta Lumiukko oli pian ainut valveilla oleva klaanilainen.
Lumiukko tallusti vähän matkan päähän nuotiosta, niittyä hallitsevalle kalliolle. Sen tummanharmaa pinta oli illan pimetessä muuttunut lähes mustaksi. Hän kapusi hieman kömpelösti sileähkön kallion päälle ja katseli ympäristöään. Pienen nuotion ympärillä nukkuvat klaanilaiset ystävät, kauniiden kasvien peittämä niitty ja alati tummuva tähtitaivas saivat väistämättä Snowien kasvot vääntymään haikeaan hymyyn.
Oikeastaan häntä melkein laulatti. Kaunis tilanne ja vaikeat ajat nostivat hänessä esiin monenlaisia tunteita, ja laulaminen oli Snowiesta hyvä tapa purkaa tunteitaan. Hän kuitenkin arveli tovereidensa kaipaavan unta niin paljon, ettei rohjennut ottaa riskiä, että hänen laulantansa valvottaisi Kepeä ja Makea. Luonnon omat äänet olivat nekin kauniita. Lähteen vaimea pulputus ja tuulessa humisevat puut kuulostivat nekin musiikilta Snowien korviin.
Hän tarkkaili taivasta tarkasti. Lumiukko ei ollut koskaan perehtynyt tähtien liikkeisiin, eikä osannut peilata niistä universumin tapahtumia. Kukaan ei ollut opettanut häntä, mutta se ei haitannut. Hän näki tähdissä jotain muuta, hän osasi arvostaa niiden kauneutta ja rauhoittavaa voimaa. Tänä sodan aikana hän tunsi tämän erityisen tarpeelliseksi, ilon aiheet ovat katoavainen asia.
Snowie siirsi katseensa miltei mustasta tähtien kirjailemasta taivaasta hieman alemmas, kohti etelää. Taivaanrannasta näkyi himmeänä Klaanin linnakkeen ja sitä ympäröivän asutuksen, matorankylän ja sataman, valot. Tämäkin loi häneen vain turvallisuudentuntta. Mutta luoteessakin näkyi loistetta, ja Lumiukko tiesi sen olevan Nazorakien infrastruktuurista peräisin.
He ovat olleet tässä maailmassa pidempään kuin me järjestönä, hän tuumi. Ja silti tuntuvat niin… luonnottomilta. Ellei Klaania olisi, torakat varmaan leikkaisivat koko saaren metsät mataliksi, patoaisivat joet ja saastuttaisivat rannikon.
Lumiukko siirsi katseensa taas Nazorakien valoista Bio-Klaaniin päin.
Olemmeko me… olemmeko me ajaneet ne siihen tilaan, missä ne nyt ovat?
Nyt Snowien katse siirtyi tulen leimussa uinuviin Kepeen ja Makeen. Kaksi klaanilaista näyttivät rauhallisilta nukkuessaan.
Ei, klaanilaisiin minä luotan. Tawa perusti tämän järjestömme oikeista syistä, oikeista lähtökohdista. Hän on yksi niistä hyvistä, joihin on luotettava. Joiden on uskottava tekevän oikein. Koska jos ei hän, jos ei Klaani, niin kuka muukaan?
Yllättäen Snowien mieleen palautui lähtöä edeltänyt keskustelu Neqetta-nimisen Ga-Matoranin kanssa.
Aikovatko Tawa ja muut todella tuhota Nimdan? Vai käyttää sitä?
Lumiukko pudisti päätään. Hän oudoksui omia ajatuksiaan. Häntä pelotti, sillä tällä kertaa infernaalinen närhi ei riivannut häntä ja istuttanut ajatuksia hänen päähänsä, vaan ne olivat aivan hänen omiaan.
Hän päätti sysätä synkät aatteet mielestään ja keskittyä kauniiseen yöhön. Klaani oli pystyssä, sota ei riehunut ja hänen äskettäin nauttimansa grillivoileipäkin oli ollut oikein maukas. Hymy yritti parhaansa mukaan palata Snowien kasvoille, se vain oli päivä päivältä vaikeampaa.
Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, valaisten sopivasti pienen metsäpolun hieman sankan metsikän lävitse. Snowman käveli edellä pitäen katseensa hieman hienonvalkoisessa kartassa. Kepe tallusti hitaasti tämän perässä, antaen tukea vieressään kulkevalle Makelle. Hiekka rahisi tämän haavoittuneen jalan varpaiden raastaen sen pintaa. Matkanteko oli muuttunut piirun verran hitaammaksi. Snowie oli hieman turhautunut. Heidän olisi pysyttävä jatkossa irti tappeluista. Heidän toverinsa olisi jotenkin saatava kuntoon. Samassa hän huomasi edessään jotain. Puidenlatvojen seassa oli ikään kuin aukko, joka päästi auringonsäteet valaisemaan pienellä ruohoaukealla siaitsevan lammen. Lumiukko viittoi kahta toveriaan asettumaan hetkeksi sen luo.
Kepe laski Maken varovasti istumaan maahan. Hän huomasi osan Makea koristaneesta vihreästä “verestä” tarttuneen häneen. Snowie kääri kartan hienolle rullalle. Hän laski ruskean nahkaisen repun selästään, vaihtaen kartan muutamaan lääkepulloon. Kepe asteli lammen reunalle. Vesi oli hienon kirkasta. Pinta tuskin edes väreili. Kepe pystyi erottamaan veden alta muutaman uiskentelevan pieneläimen. Hän kosketti venen hienoa pintaa sorenpäällään. Vesi alkoi hetkessä väreillä tyylikkään aaltomaisesti. Vedessä uiskentelevat otuksen suihahtivat hetkessä lammen keskusta kohti. Kepestä oli perin ikävää käyttää sitä pesuvetenä. Hän pyyhkäisi vihreää ainetta olkapäältään. Hän kuitenkin ikävästi havaitsi osan siitä tarttuneen käteensä. Kepe alkoi jälleen tuntea olonsa ällöttyneeksi. Aine oli kuin jotain limaa. Sen sisällä näytti olevan hieman pienen pieniä kuplia. Kepe yritti ravisutella kätensä puhtaaksi. Kuitenkin vain ainetta poistui vain parin tahmean pisaran verran. Hän oli hieman hämillään. Hän oli tulkinnut torakoiden veren paljon vetisemmäksi.
Kovaääninen ulina katkaisi Kepen ajatukset. Hän katsahti vasemmalle. Make sätki maassa Snowien hieroessa tämän jalkaan jotain salvaa. Kepe työnsi kätensä veteen, alkaen hieroa tahnaa pois kädestään. Make kiristi hampaitaan, irvistäen komeasti. Hän yritti vastustaa kipua niin hyvin kuin pystyi. “Pysy nyt paikoillasi”, Lumiukko yritti parhaansa mukaan hieroa salvaa pumpulipuikon avulla Maken haavaan, “Tämä on tarkkaa hommaa”. Samassa Make päästi ilmoille karjaisun ja kiljaisun välimuodon. Hän nousi refleksinomaisesti istumaan, luoden katseen sääreensä. Puikko oli ilmeisesti uponnut turhan syvälle. “Näetkös nyt”, Lumimies torui ystäväänsä. Hän vetäisi puikon ulos. Makelle se tuotti kipua vain hetkeksi. Puikkoon riukkumaan jääneet suonet ja veri tekivät siitä käyttökelvottoman. Lumimies heitti puikon pois aprikoiden. Tarvittiin jotain sidokseksi. Tilanpuutteen vuoksi reppuun oli saatu tilaa vain lääkkeille. Pian hän huomasi Kepen astelleen vierelleen. Tällä oli kädessään suuri lehti ja hieman pensasköynöstä. “Jospa minä hoitaisin loput”. Snowie vastasi myöntävällä nyökäytyksellä noisten ylös. Hän asteli sivummalle tarkkailemaan ympäristöä. Kepe kaatoi purkista käteensä hyytelömpäistä ainetta hieraisten sitä lehden keskiosaan.
Uusi kipuaalto pyyhkäisi Maken kehon läpi Kepen asetellessa lehden hänen herkän haavansa päälle. “Tämä auttaa sekä paranemista että lehden pysymistä paikoillaan”, Kepe selosti hoitoaineestaan. Make yritti pidätellä huutoaan, hakaten ruohikoa avokämmenellään. Pian lehti oli tuettuna taidokkaasti solmitulla köynäksellä. Kepe auttoi ystävänsä pystyyn. Kävelemisen luulisi nyt sujuvan. Make käveli muutaman onnistuneen askeleen. Kepe selvästi osasi hommansa. Matka voi jatkua…
“Tulkaa esiin, ja pitäkää kädet ilmassa!” isolla pyssyllä sohiva torakka ärjyi. Hän heilautti päätään hieman eri suuntiin, ja vaunusta juuri esiin astuneet Nazorakit lähtivät hitaasti kiertämään kiveä eri puolilta, jonka takana klaanilaiset kyyristelivät.
“Pahalta näyttää” Kepe mutisi ja mietti heidän mahdollisuuksiaan taistelussa. Näkyvissä oli vain muutama torakka, mutta vaunussa ja lähistöllä saattaisi olla enemmänkin. Eivätkä nämä näyttäneet miltään klaanilaisten aiemmin kohtaamilta Nazorakeilta ja olivat siten arvaamaton uhka. Lisäksi minä ja Snowie olemme kehnoja taistelijoita, Kepe tuumi.
Yllättäen Make kuitenkin nousi seisaalleen, vinkkasi tovereilleen huomaamattomasti ja nosti kätensä ylös. Hän lähti hitaasti torakoita kohti. “Ei mitään temppuja, kutale” yksi, hieman muita lyhyempi Nazorak älähti. “Ja tulkaa muutkin esiin!”
Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiaan, ja nousivat hekin kiven takaa esiin kätöset pään päällä.
“Riviin siitä” muuannen torakka komensi. Nazorakit aloittivat klaanilaisten piirittämisen, mutta ennen kuin he olivat ehtineet kiltisti seisovan kolmikon taakse, Make avasi suunsa.
Puolirahin kidasta syöksähti polttavan kuuma liekkiverho, joka sai Nazorakit nostamaan kätensä kasvojensa peitoksi. Make syöksähti salamana kahden edessä seisovan torakan kimppuun. Snowie ja Kepekin ymmärsivät taklata sivuilleen ehtineet vihulaiset. Kepen hyökkäyksen voima ei kuitenkaan ollut riittävän suuri ja Nazorak potkaisi hänet maahan. “Auts!” tiedemiestoa päästi suustaan lyödessään selkänsä nyrkinkokoiseen kiveen.
Make huitoi kynsillään kahden torakan rumia pärstöjä ja lennähti siipiensä varassa äkkinäisellä syöksyllä kohti vaunusta ulos rymisteleviä vahvistuksia. Yksi Nazorak ehti kuitenkin laukaista poratykkinsä, ja ilman halki kovaäänisesti suriseva terä teki pahan viillon moderaattorin vasempaan reiteen. Tästä lannistumatta Make kuitenkin tulta suustaan tuprutellen hyökkäsi raivoisasti eteenpäin.
Snowie paini kaatamansa torakan kanssa maassa, saaden ensin suuremman kokonsa puolesta jonkinasteisen yliotteen vihollisestaan, mutta sitten villisti raapiva torakka pääsi päälle. “Oletpas sinä aika sitkeä kaveri” Snowie puhisi huohotuksensa alta. Lumiukko kaivoi hätäisesti toisella kädellään olallaan roikkuvasta laukusta ensimmäisen käsiinsä sattuvan kovan esineen (pullollinen Klaanin kahvion herkullista jäähilekermakahvijuomaa) ja rikkoi pullon Nazorakin päähän. Torakka näytti olevan pyörtymisen partaalla, ja Snowie heitti vastustajansa sivuun. Sitten hän ymmärsi haaskanneensa hyvää juomaa. Voi pannahinen.
Maassa makaavaa Kepeä suurella ja mekaanisella aseellaan osoittava torakka irrotti yllättäen otteensa poratykistään. Se oli muuttunut jääkylmäksi, ja torakka ulvahti kipeitä käsiään. Virnistävä Kepe sieppasi pyssykän maasta, eikä jään Toana satuttanut itseään kylmentämäänsä aseeseen. Surrur vain, ja yksi Nazorak sai pyörivän poranterän vatsaansa. Kivuliaan näköisesti oman aseensa ammusta vatsassaan kantava torakka tanssi yhdellä jalalla suoraan poravaunun tuloreikään.
Kepe ja Snowie katsoivat, kuinka torakkain kulkupeli hytkyi oudosti. Sitten tuli hiljaista, ja ovi aukesi. Sieltä astui ulos vihertävien roiskeiden peittämä Make. Kolme klaanilaista katselivat voitonriemuisina ympärilleen. “Kukistimme ne!” Snowie huudahti hilpeästi. “Olemme elossa!” “Siltä näyttäisi” Kepe vastasi. “Tosin tahtonemme siirtyä tapahtumapaikalta, siltä varalta että joku kaipailee näitä kyseisiä Nazorakeja.
Kolmikko lähti tarpomaan ripeästi tietä pitkin alamäkeen, kohti Nui-Koroa.
“Laavazone” Karu, eloton maasto levittäytyi Troopperin silmien edessä. Ilma haisi rikille ja muille kaasuille, joita purkautui halkeamista maassa, jotka edelleen johtivat maan alle suuriin laavaluolastoihin. Troopperi istahti kivelle, joka näytti siltä, kuin maailman huonoin kivenveistäjä olisi heittänyt aluksi typpihapossa viikon uitetun tuntemattoman Toan kuvansa puoleksi vuodeksi Manun johonkin mönjäaltaaseen, jossa elää pieniä, sinisiä kontiasia, jotka syövät marsipaanilla ja selluloosalla kuorrutettuja pelikortteja aamiaseksi, ja sitten hyljännyt sen keskelle autiomaata, josta kukaan ei sitä löytäisi. Troopperi totesi mielessään että hän ei kuulu tuohon “kukaan”, ja vetäisi kartan esille. Hän oli nyt tämän alueen eteläpäässä, ja olisi vielä joidenkin päivien matka hänen kohteeseensa. Troopperi oli juuri nousemassa kiveltä, kun hän kuuli ääniä. Hän hyppäsi kiven taakse.
Näkyviin huurujen keskeltä tuli kymmenkunta nazorakia. Niillä oli energiakonepistooleja ja jokaisella oli pieni sapeli vyöllä.
“Mitä me teemme tässä kurjassa loukossa?” yksi sihisi.
Ilmeisesti porukan johtaja vastasi: “Etsimme täältä erästä esinettä, jota johtaja haluaa.”
“Ja mikä se mahtaa olla? Meille tavan sotilaille ei kerrota koskaan mitään.”
“Informaatio on ainoastaan kersanttia ylemmille, sotamies 1548.”
Yllättäen idän suunnasta kuului huuto.
“Me löysimme sen!”
Joukkio lähti liikkeelle huudon suuntaan, ja katosi taas huuruihin. Troopperi lähti varovasti seuraamaan sitä.
Koneiden jyrinä täytti ilman, kun Guardian viiletti valtavalla liukuhihnalla syvälle tehtaan uumeniin. Mekaaniset kourat siirtelivät osia ja kokosivat niitä uskomattomalla tahdilla. Sinisen skakdin oli pysyttävä kaiken aikaa liikkeessä vain välttääkseen murskautumista kylmän metallin väliin. Väistettyään kouria Guardian joutui huomaamaan välittömästi, kuinka sillä hetkellä hänen allaan jyrisevä liukuhihna oli syöksemässä sotaveteraanin suoraan tulikuumana hehkuvaan sulatusuuniin.
Skakdin selviytyminen oli sekunneista kiinni. Ponnistettuaan äkkinäisesti sivulle Guardian onnistui tarttumaan yhteen metalliainesta ja Feterrojen osia lajitelevista automatisoiduista kourista, josta hän heilautti itsensä viereiselle, verkkaisemmin kulkevalle liukuhihnalle. Skakdi tömähti selkä edellä sen kovaan pintaan, mutta joutui pomppaamaan melkein välittömästi taas pystyyn. Zorak von Maxitrillian Arstein VIII seisoi samalla liukuhihnalla noin kymmenen metrin päässä. Hän tanssahteli rytmikkäästi koneiden teräksisen kilkkeen tahtiin heilutellen kävelykeppiään verkkaisesti oikeassa kädessään. Tummanharmaan takin helmat lepattivat vauhdikkaan liukuhihnan ilmavirrassa.
“Onko meillä vielä hauskaa?” Zorak kysyi virnuillen ja lähestyen Guardiania jokaisella askeleella. “Minusta meillä on ollut hauskaa tähän asti. Harmillista, että se loppuu niin pian.”
Guartsu oli jo heilauttanut itsensä pystyyn. “Kaiken hauskan täytyy loppua joskus.”
Zamor-revolveri sai esitellä puheenlahjojaan. Kiiltävässä teräksessä näkyvä pikkuruinen suu sanoi vain kolme sanaa, mutta ne olivat toinen toistaan painavampia. Arstein osoittautui odotettua ketterämmäksi ja syöksähti tanssiaskeleella sivuun juuri oikealla hetkellä. Yksi zamoreista osui kipinöiden mekaaniseen kouraan, jonka taakse Zorak oli syöksähtänyt. Revolverissa ei ollut enää ammuksia. Guardian pyöräytti sylinterin auki ja oli jo iskemässä uutta panossatsia sisään tottuneeseen tapaan. Silloin Zorak von Maxitrillian Arsteinin kävelykepin teräksinen nuppi kuitenkin osui valtavalla voimalla sinisen skakdin käteen. Zamor-revolveri lennähti Guardianin kädestä ja laskeutui kolahtaen viereiselle liukuhihnalle. Ennen kuin Guardian edes huomasi aseen kadonneen kädestä, osui metallinen nuppi hänen ohimoonsa.
Kivulias metallin kalahdus sai Guartsun pään soimaan ja hän oli kaatua. Näkö sumentui hetkeksi. Ennen kuin Guardian oli kuitenkaan toipunut osumasta, jokin osui häntä vatsaan. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen nauru kajahti. “Revolveri, rakas Guardian? Kaunokaiseni pysyvät tästä kaukana. Eikö olisi… herrasmiesmäistä hoitaa tämä aivan miesten kesken?” Guardian horjahti vasten ohikiitävää tukipilaria ja meinasi pudota liukuhihnalta synkkään väliin koneistoissa. Valtavassa railossa ylikierroksilla liikehtivät männät ja moottorit repisivät kappaleiksi kenet tahansa, joka putoaisi niiden väliin. “Ai, sinä pidät itseäsi herrasmiehenä?” horjahteleva Guardian pakotti hampaidensa välistä. Zorak ei ollut varautunut napakkaan vasuriin, joka osui suoraan hänen leukaansa. Skakdi lennähti taaksepäin kasvoillaan yllättyneisyyttä ja kipua. Hän kuitenkin sai pidettyä jalkansa maassa ja otti tukea kävelykepistään. Zorak pyyhki verivanan leualtaan toisella kädellään ja suoristi hieman takkiaan. “Kyllä”, Zorak von Maxitrillian Arstein VIII sanoi hymyillen epäironisesti. “Voitko rehellisyyden nimissä sanoa, että näytän muulta?”
Zorak joutui hyppäämään tanssimaisella askeleella taaksepäin, sillä Guardianin punahehkuisista silmistä lennähtävä plasmasäde poltti täydellisesti kohdan, jossa Zorak oli seisonut. “Varaudun kaikkeen”, Zorak sanoi heilauttaen kävelykepillä kohti Guartsua, joka tajusi kuitenkin painua kyykkyyn oikealla hetkellä. “Ah, murskaimet”, Guardian sanoi iskien sinisellä kivenkovalla nyrkillään kohti harmaan skakdin rintakehää. “Aivan. Pidän asiat myös… siisteinä”, Zorak sanoi hypätessään askeleen taaksepäin. Tämä jätti hänet kuitenkin avoimeksi Guardianin iskulle. Sininen skakdi tönäisi koko ruumiillaan ZMA:ta taaksepäin. “En jätä itsestäni jäljen jälkeä”, ZMA sanoi riuhtaisten itsensä Vartijan otteesta ja iskien tätä kävelykeppinsä päällä. “Kaikki puhdistetaan.”
“Siksikö signeeraat kaiken nimikirjaimillasi?” Guardian sanoi ilkikuriseen äänensävyyn. Hän pyörähti maata pitkin väistääkseen aktiivisesti liukuhihnaa lajittelevan kouran, joka oli juuri osumassa hänen päähänsä. Guardianin suuntaan katsova ZMA oli varautunut siihen tyynellä sivuaskeleella, koska oli joskus vilkaissut kokoomokoneiden pohjapiirustuksia. Zorakin ilme ei kuitenkaan ollut aivan yhtä tyyni. “Et selvästi ymmärrä taiteilijoita”, Zorak sanoi hymyillen pientä hymyä. “Mitä olet kuullut minusta?”
“Vähän vain”, Guardian huudahti koneiden jyrinän yli. Liukuhihnan tahti tuntui vain kiihtyvän ja välillä oli keskityttävä enemmän hengissä pysymiseen kuin taisteluun. “Vain sen, että tavallaan kuolit tankinpysäytysammukseen Zakazin sisällissodassa.”
“Ah… niinkö se olikin?” Zorak sanoi kiinnostuneena ja yllättyneenä. Hän hyppäsi sujakalla askeleella kohti Guardiania ja heilautti kävelykepillä kevyesti, mutta ei osunut tappelukumppaniinsa. “Nerokasta, niin perin nerokasta. Ja sinua ei ihmetytä yhtään, että seison edessäsi elävänä?”
“Kyllä, hieman”, Guardian karjahti sarkastisesti. “Mutta tyytyisin kyllä siihenkin, jos kuolisit uudelleen.” Ennen kuin Zorak ehti vastata, Guardian törmäsi häneen koko kehollaan, jolloin kaksikko lennähti viereiselle liukuhihnalle. Taistelu jatkui.
Avhrak Feterrat rymistelivät halki käytävien. Harmaat kiviseinät olisivat näyttäneet monien mielestä tylsiltä, mutta Feterrat eivät kiinnittäneet huomiota asiaan. Käytävän päässä olevan oven kehykset olivat kaikesta poiketen erittäin kauniit puusta veistetyt karmit. Feterrat eivät kiinnittäneet siihenkään erityistä huomiota metsästäessään Makutaa. Ne kulkivat oviaukosta seuraavaan käytävään.
Kun metallihirviöt olivat kadonneet kulman taakse, Makuta Nui palautti alkuperäisen muotonsa. Puinen karmi muuttui sulavasti Makutan muotoiseksi kappaleeksi. Yksityiskohdat palasivat haarniskan muotojen mukana; prototeräksiset piikit ja punamusta väritys. Kanohi Kraahkan palasi paikalleen Makutan kasvoiksi. Makuta Nui palautti mieluisimman olemuksensa. Mutranit vihreys oli poissa.
Ehkei sitten ollutkaan niin huono idea tekeytyä ovenkarmiksi, Makuta totesi itsekseen ja naksautti niskaansa ensin vasemmalle ja sitten oikealle. Sitten hän lähti kulkemaan siihen suuntaan, josta Avhrak Feterrat olivat tulleet.
Trooppinen saari, temppeli
Abzumo näki valoa käytävän päässä. Kuinka ironista, hän ajatteli. Nytkö minä näen valon käytävän päässä ja menen sitä kohti? Portaat olivat loppuneet hetki sitten ja kaksikko käveli tasaisella käytävällä. Edestäpäin tosiaan kajasti punahehkuista kajoa. Oviaukkoa lähestyessään Makuta alkoi tuntea voimistuvan kuumuuden. Huone, johon he olivat saapumassa, alkoi erottua yhä selvemmin.
Pian he olivat jo tulleet oviaukosta sisään huoneeseen, jonka seinät olivat samaa kiveä kuin kaupungin rakennukset. Samanlaisia kaiverruksia oli näissäkin seinissä ja samanlaiset maalaukset kuvasivat samanlaisia hahmoja. Kasvillisuutta ei tosin näillä seinillä ollut, ja jos joskus oli ollut, se oli kuihtunut kuumuudessa. He seisoivat kivisellä sillalla, joka kannatteli heitä laavan yllä. Laava peitti huoneen lattian, eikä Abzumo pystynyt arvioimaan sen syvyyttä. Kivinen silta jatkui huoneen toiseen päähän, jossa oli uusi, kivinen oviaukko. Oviaukon alla oli myös aukko, josta laava pystyi siirtymään toiseen huoneeseen. Täällä näyttää perin vaaralliselta, Harmaa Aine totesi. Abzumo vaiensi hänet kätensä heilautuksella ja nuuhkaisi ilmaa. Jatkamme matkaa, hän sihahti ja lähti kävelemään kohti uutta oviaukkoa. Aine tarkasteli kaiverruksia ja maalauksia. Moni niistä esitti Toa-soturia lävistymässä seipääseen. Aine alkoi aavistaa pahaa.
Seuraava huone oli valtava. Oviaukon kummallakin puolella oli tilaa varmaankin viitisenkymmentä metriä ennen seinää. Noin sata metriä oli matkaa myös vastapäiselle seinälle. Keskellä huonetta oli kivinen rengas, joka oli kuin jatkoa sillalle, jolla he seisoivat. Kehän etäisyys jokaisesta seinästä oli kymmenisen metriä Abzumon arvioiden mukaan. Silta yhdistyi kehään siis kymmenisen metrin päässä seinästä, jonka oviaukosta he olivat juuri kulkeneet. Samalla tavalla kehä yhdistyi vastapäiseen seinään, jossa oli samanlainen oviaukko. Heidän allaan oli samalla tavalla laavaa kuin edellisessä huoneessa.
Kivikehän keskellä laavasta kohosi suuri jalusta. Jalustalla seisoi patsas, jonka joku oli murskannut rikki polvista ylöspäin. Patsaan oikeasta jalasta oli jäljellä hieman enemmän kuin toisesta, melkeinpä nivusiin asti, muttei ihan. Jalat olivat irvokkaat, karvaiset ja sorkalliset. Ilmeisesti patsas oli esittänyt ehjänä jonkinlaista sorkkajalkaista rahia, joka oli kohonnut takajaloilleen.
Makuta Abzumo hymähti nähdessään patsaan. Hän ei välittänyt katsella sitä hetkeä pidempään ja jatkoi kivikehää pitkin huoneen toiselle puolelle. Mennessään hän vilkaisi seiniä, jotka olivat nyt kaiverruksettomia. Aine luisteli hänen jäljessään varoen visusti laavaan putoamista.
Seuraava oviaukko johti heidät kolmeen osaan haarautuvaan käytävään. Käytävien lattiat eivät edelleenkään kattaneet koko alaa, ja alla näkyi laavaa, mutta seinät estivät toisiin käytäviin näkemisen. Abzumo katseli mietteliäänä jokaista käytävää vuoron perään. Harmaa Aine ei pitänyt tilanteesta. Minkä valitsemme? hän kysyi hermostuneena. Minusta tuntuu, että tämä on Abzumo sanoi hiljaa. labyrintti? Aine päätti lauseen. Abzumo nyökkäsi. Eli mitä teemme? Aine kysyi. Me menemme johonkin noista. Emmekä eroa eri käytäviin, siinä ei olisi järkeä. Hyvä on. Abzumo päätti valita keskimmäisen käytävän. Se johti suoraan eteenpäin eikä haarautunut kertaakaan. Laavan hehku valaisi hiukan, mutta käytävillä oli melko pimeää. Pian he huomasivat, että vastaan tuli vain seinää. Makuta oli ärsyyntynyt. Mikä hemmetin järki on tehdä käytävä, joka ei oikeasti edes eksytä kulkijaa vaan pelkästään saa hänet turhautumaan ja juoksemaan useita kymmeniä metrejä turhaan!
He kulkivat takaisin. Mutta saapuessaan paikalle, jolta he lähtivät, he eivät nähneetkään ovea, joka vei kivikehän ja edesmenneen patsaan huoneeseen. Ei, edessä oli seinä, ja sekä oikealle että vasemmalle johti käytävä. Abzumo raapi hieman päätään. Aine tuhahti. Hän tiesi, että jotain tapahtuisi. Hetken mietittyään Abzumo kohautti olkiaan ja sanoi: Me jatkamme oikealle, koska satun olemaan oikeakätinen. Ahaa. Kaksikko jatkoi siis oikealle. Mutkittelevat käytävät veivät ja veivät eteenpäin, haarautuivat useista kohtaa ja kiemurtelivat ja silmukoituivat ja liittyivät toisiinsa. Pian kaksikon suuntavaisto oli täydellisen hävitetty labyrintin suhteen eikä kumpikaan tiennyt, missä he olivat tai olivat olleet.
He olivat kulkeneet ehkäpä tunnin verran, kun Makuta yhtäkkiä pysähtyi. Kerro minulle, Aine, miksi tässä vaeltelussa on järkeä, Abzumo sanoi. Öh. Siinä ei ole? Harmaa Aine vastasi kysyvästi. Aivan, Abzumo totesi. Sitten hän asetti kätensä seinää vasten ja sulki silmänsä. Hän tunsi energian virtaavan itseensä. Hmm tämä paikka täällä on jotain ? Abzumo odotti vielä hetken. Sitten hän tuhahti itsekseen. Seinä räjähti rikki heidän kohdallaan. Harmaa Aine säpsähti yllättyneenä. Abzumo käveli reiästä toiseen käytävään ja räjäytti seuraavankin seinän. Käyhän se noinkin, Aine mutisi. He jatkoivat suoraan. Kolmen seuraavan rikkinäisen seinämän jälkeen he näkivät jotain käytävässä. Se oli suuri hahmo, ulottui melkein kattoon asti, joka sentään oli kahden Toa-soturin yhteenlasketun pituuden korkeudella. Hahmo liikkui nopeasti heitä kohti. Mikähän ssssse mahtaa olla? Abzumo pohti.
Hän ei ehtinyt ajatella pidempään, kun hahmo törmäsi häneen ja iski hänet seuraavan seinän läpi. Harmaa Aine vilkaisi ylös. Olento oli suuri rahipeto. Sillä oli Kane-Ran pää ja Zyglakin ruumis. Jaloissa oli sorkat kuin härällä. Kädet olivat pitkäkyntiset ja valtavat. Tätä se patsas siis esitti Aine ajatteli ja perääntyi seinän reiästä takaisin edelliseen käytävään. Abzumo ryömi esiin sieltä, minne oli lentänyt iskun voimasta. Piru periköön mokoman härkäpään, hän ärjäisi ja ampui varjoimpulssin petoa kohti. Tämä lensi selälleen lattialle, mutta nousi heti entistä raivokkaampana. Ei näytä hyvältä, herra! Aine huikkasi. Abzumo katsoi häneen ärtyneenä. Pelkuri, piilotellako yrität? Eeeen toki. Minä vain suojauduin. No tule auttamaan minua tämän karjun hoitelemisessa! Kyyyllä
Yhdellä hetkellä he valmistautuivat taisteluun härkäotusta vastaan. Seuraavalla he juoksivat käytävää pitkin karkuun ärjyvää petoa. Ei tässä näin pitänyt käydä, Abzumo murisi. Siihen ei näköjään tehonnut RKP99-räjähde Aine valitti. Eikä rahinhallinta Abzumo sanoi. Härkä jahtasi heitä labyrintin keskelle, tai ainakin paikka näytti keskukselta. Se oli pyöreä huone, josta lähti kymmeniä ovia eri suuntiin. Keskellä seisoi patsas, joka esitti samaa härkää. Härän käsi oli ojennettuna ylös pitelemään soihtua. Soihdussa ei tosin juuri nyt ollut liekkiä. Makuta ja androidinen lasikupu juoksivat patsaan luokse. Härkä puski heitä kohti. Kumpikin hyppäsi pois alta, jolloin härkä puski sarvensa kiinni patsaan rintaan. Abzumo huomasi tilaisuutensa tulleen ja aloitti koreografiansa. Spektrin violetin ääripään sävyt alkoivat pomppia kipinöinä hänen levitettyjen käsiensä välillä ja muodostivat kipinöivät pallon, joka muistutti planeetta kiertoratoineen. Abzumo kohotti katseensa härkään. Se oli saanut sarvensa irti ja kääntyi häntä päin. Abzumo työnsi energiapallonsa kohti härkää.
Pallo nielaisi härän pään, joka katosi olemattomiin, kun pallo räjähti. Abzumo suojautui hyppäämällä sivuun ja putosi samalla melkein laavaan. Hän jäi roikkumaan kivisen lattiakaistaleen reunalle. Harmaa Aine piilotteli toisella puolen patsasta. Abzumo vilkaisi ylös. Päätön härkä seisoi paikallaan. Makuta päätti kiivetä ylös ja astella sitten katsomaan kättensä työtä. Noustuaan hän huomasi, että härkä oli hänen vierellään. Se tarttui häntä kyljistä molemmilla käsillään, ja hän ähkäisi kuuluvasti. Miten se piru on yhä elossa, hän voihkaisi. Harmaa Aine ampui ohjuksen härkää kohti. Otus päästi otteensa ja Abzumo lennähti syrjään. Härkä oli viimein kuollut. Hyvää työtä, Aine, Abzumo onnittelil. Nyt. Mitä täällä kammiossa on? Ei mitään? Aine sanoi. ei mitään, Abzumo myönsi. Miksi me tulimme tänne? Aine kysyi. Abzumo ei vastannut. Hän istahti härän jäännösten päälle. Miksi se ei ole täällä? Sen piti olla täällä. Oliko koko saari huijausta? hän ajatteli. Lähtekäämme, Aine. Harmaa Aine ei ollut varma, mitä hänen herransa ajatteli, mutta oli onnellinen päästessään pois tästä paikasta.
Kymmenhenkinen nazorak-partio parveili viidakkopuiden yläpuolella tarkkaillen alhaalla erottuvaa liikettä. Hetki sitten partion taivaalta käsin saartama kohde oli toistaiseksi tunnistamaton, mutta nazorakit aikoivat ottaa kohteen identiteetistä selvää parhaiten taitamallaan tavalla. Torakat latasivat aseensa ja valmistautuivat ampumaan.
“Jiihaa!”
Yksi torakoista yllättyi pahanpäiväisesti paksun ketjun päässä roikkuvan rautapainon särkiessä nazorak-kypärän visiirin kappaleiksi. Rautapaino upposi liike-energian voimasta syvälle torakan kasvoihin ja pian eloton nazorak aloitti syöksykierteen kohti maata. Tapahtuma sai muut torakat irrottamaan katseensa maata pitkin kiitävästä kohteesta ja havaitsemaan ensi kertaa paikalle lentäneet kolme le-matorania.
“Näittekö tuon? Täysosuma!” huusi kovin paljon pääskystä muistuttavalla linturahilla ratsastava matoran Ibra. Yhdellä vaalealla poikittaisviivalla koristeltua muuten tummanvihreää kanohi Rauta kasvoillaan kantava matoran naureskeli äänekkäästi väistellen samalla nopeimmat hoksottimet omaavien torakoiden ammuksia. “Kieltämättä!” kuului toisella pääskyllä ratsastavan matoran Rahamin vastaus. Kaksi vaaleaa raitaa rikkoivat tämän matoranin Rau-naamion symmetrian, mutta muilta osin veljeskuntalainen oli täysin kumppaninsa näköinen. “Lakatkaa pelleilemästä”, komensi joukon kolmas, matoran Amel. Kuinka ollakaan, tämän matoranin naamiota koristivat kolme vaaleaa juovaa, mutta muutoin hän oli täysin kahden kumppaninsa näköinen.
Torakat koittivat mukautua tilanteeseen ampumalla juuri ladatuilla aseillaan matoraneja kohti. Matoranien huippunopeat ratsut olivat kuitenkin kuin luotu arvaamattomiin äkkikäännöksiin, ja kolme veljeskuntalaista väistivätkin torakoiden iskut miltei vaivattomasti.
“Nämä eivät tunnu pitävän meistä”, Ibra puhui. “Mennäänkö siis suoraan asiaan?” vastasi tähän Raham. “Kyllä”, totesi lyhyesti Amel.
– – –
“Mitä ihmettä taivaalla tapahtuu?”, kysyi Norsupäästäisen selässä juuri ja juuri pysyvä Otlek koittaen ottaa selvää yläpuolen tapahtumista. “En ole aivan varma, mutta jotkut taitavat ostaa meille lisäaikaa”, vastasi Enki. Otlek vilkuili kulmat kurtussa ylöspäin pidellen samalla tiukasti kiinni edessään ratsastavan Ämkoon viitasta. “Näen pääskysiä. Ovatko nuo…”
Taivaalla välähti.
“Taitavat muuten olla”, sanoi Enki. “Poikia täytyy onnitella ajoituksesta”, sanoi Ämkoo naurahtaen.
– – –
“Mitä hel-“
Hämmentynyt ilmailutorakka ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, sillä miltei Toan kokoinen Matoran Kaita pudottautui nauraen rakettireppunazorakin kimppuun.