Aihearkisto: Retro

Vanhan foorumin rope.

Outo jomotus

Veljeskunnan saari, metsä

Gekko tarpoi Äksän kanssa joukon edellä raivatakseen tietä heitä pienemilleen, toa päätti testata happoasetta ja laukaisi sillä kantoon, Jonkun verran sitä suurempi ääni voisi hälyttää Nazorakit heidän kimppuunsa.

“Hetkinen, mistä he tietävät olla tappamatta meitä, tuskin he tuolta pusikosta erottavat Nazorakia norsupäästäisestä?”, Gekko kysyi. “Kenties joku meistä saa kivestä päähänsä, mutta luoti nazorakeilta olisi silti pahempi, jatketaan siis matkaa”, Äks heitti vastaukseksi.

Gekko tunsi päässään oudon jomotuksen, mitä lähempänä he olivat sitä kamalammalta se tuntui.
Hetken päästä hän ei enään kestänyt ja pakotti itsensä kyyristymään.
“Mikä sinun on?”, Äks vieressä kysyi.
Gekko tutki hetken mieltään ja tajusi jotain. Jotain jota hän ei voisi kertoa. Hän nousi seisomaan. Taivaalla lehahti lintu, hetken ajan hänen mielessään oli ampua se alas, rääkäisy olisi takuulla saanut torakat paikalle. Toa kuitenkin jätti asian pelkkään aseen lataamiseen ja nousi ylös, huomaten jomotuksen olevan poissa.

“Johtui vain kädettömyydestäni, varmaan… ei yhtään mitään muuta.”, Gekko laittoi aseen vyölleen ja jatkoi matkaa, muun porukan katsellessa tämän perään.

“Tulkaa.”, valkoinen toa sanoi vaimeasti. Joukkio jatkoi matkaansa.

Oms-Ebenin parantola

Arkistot
Bio-Klaani

Arkistot olivat erittäin hiljaiset. Matoro taisi olla peräti ainut henkilö koko luolastossa; kaikki olivat tekemässä oman osansa Klaanin auttamiseksi.
Matoronkin pitäisi periaatteessa olla auttamassa, mutta hän halusi saada omaa rauhaa yön jälkeen. Muistot pommituksesta olivat sameaa massaa, yksittäisiä asioita toinen toisensa perään. Hän ei ollut nukkunut silmällistäkään, kuten ei suurin osa muistakaan Klaanilaisista.

Koko yö oli juostu pelastamassa toisia ja torjumassa pommikoneita. Se repi kenet tahansa hermoraunioksi.

Jään Toa yritti keskittyä siihen mitä oli tekemässä. Hän oli tullut Arkistoihin etsimään kaiken mahdollisen tiedon Kapteeni Arupakista, päästäkseen taas Deltan jäljille. Keskittyminen ei vain tahtonut onnistua, sen varmisti unen puute ja liiat tapahtumat.

Toa, jolla on Mielen Naamio, ei kykene hallitsemaan edes omia ajatuksiaan, hän ajatteli. Kohtalon ivaa.

Kirkas loisteputki paloi katossa puisen pöydän yllä. Toa istui tuolilla, takanaan pitkiä rivejä A-kirjaimella alkavia kansioita.

Lopulta ikuisuuksia vieneen kansionselkämysten lukeminen tuotti tulosta, hän löysi Arupakin. Klaanin Arkistot jaksoivat aina hämmästyttää sillä, miten pikkutarkkaa tietoa niistä löytyi, lähes mistä tahansa.
Oli sinänsä luonnollista, että Klaanin kaltaiseen paikkaan oli kasautunut niin paljon tietoa. Saarille saapui olentoja kaikkialta, kaikista lajeista. Ahkerat, hieman työnarkomaanihtavat, arkistohoitajat hoisivat tietojen keräämisen kaikkialla, ja jokainen sai itse tietoa lisätä.

Jään Toa otti ainoalla kädellään kansion ja laski sen pöydälle. Sen sisällä oli vanha valokuva pakarikasvoisesta, ruskeasta matoranista selvästi poseeraamassa kaiken maailman merirosvonvermeissä.
Kuvan lisäksi kansiossa oli vain yksi arkki tekstiä.

Kapteeni Arupak on maineikas Po-Matoran merirosvo.

Arupakin alkuperäisen ammatin tiedetään olleen kaivertaja.

Tapahtumat, jotka johtivat hänen valintaansa ryhtyä merirosvoksi, ovat tuntemattomia.

Matoran-Sisällissodan aikoihin hän toteutti ensimmäisen iskunsa Ga-metrulaiseen satamaan. Myöhemmin häntä nähtiin kaikkialla Pohjoisilla merillä, aina Mantereille ja Steltille asti.

Arupakin merirosvokapteenin ura katkesi tuntemattomista syistä, ja häntä ei nähty pitkään aikaan. Eräs Ko-Metrulainen psykologi kuitenkin löysi Arupakin sattumalta mökistä Pohjoisenb Mantereen vuorilla, ja huomasi tämän sairastavan paranoiaa sekä kärsivän hallusinaatioista, epäluuloista ja sekavasta ajatuksenjuoksusta. Arupak kuljetettiin tarkempia tutkimuksia varten Ga-Metruun Omsin-Ebenin mielisairaalaan.

Matoro tunsi voitonriemun kumpuavan sisuksistaan. Jos Arupak olisi elossa, hän tietäisi mistä tämän löytäisi. Ja kaiken järjen mukaan Arupakilla olisi Delta.

Toa laittoi nopeasti muistilapulle mielisairaalan nimen, laittoi kansion takaisin hyllyyn ja lähti mutkittelevaa hiekkatietä takaisin Klaaniin.
Aamuaurinko paistoi kuumana ja lempeänä. Leppoisa tuulenvire humisutti tien varrella olevia sekalaisia puita.

Matoro kelasi mielessään, mitä kaikkea pitäisi tehdä ennen matkaa Metru Nuille. Uusi harppuuna oli ykkössijalla. Hänellä oli huoneessaan alkuperäisen harpppuunan piirustukset, ainakin toivon mukaan, ja niiden perusteella joku taitava teknikko saisi tehdä laitteen. Osat hän tilaisi Kapuralta.
Toisella sijalla oli niinkin yleiskäytännöllinen laite kuin miekka. Matoro tiesi kokemuksesta, että hän veti ongelmia puoleensa. Ne ratkesivat yleensä harppuunalla ja miekalla.

Harppuuna ja miekka. Mitä sitä muuta hyvien aivojen lisäksi tarvitsi.

Makuta Nui

Nazorak-pesien sisäänkäynti

Abzumo astui rantaan pienellä saarentapaisella lähellä Bio-Klaanin saarta Harmaa Aine käsissään. Hän suuntasi suoraan kohti pesän paikallista sisäänkäyntiä, mutta torakkavartija yritti estää hänen kulkunsa.
”Pahoittelen, sir, mutta teidän täytyy odottaa. Vain tiettynä hetkenä tunnista saa mennä sisään, jotteivät klaanilaiset löytäisi yhtäkään sisäänkäyntiä. Kenraalin määräys.”
”Pois tieltäni.”
Päätön Nazorak lensi sivuun, ja Makuta astui tunneliin.

Saavuttuaan asuintiloihinsa hän asetti Harmaan Aineen pöydälle.
”Lähetän jonkun hakemaan sinut pian”, Abzumo tokaisi ja lähti huoneesta jättäen Aineen toimettomaksi pöydälle. Tämä pystyi vain tuhahtamaan.
Seuraavaksi Abzumo suuntasi kohti komentokammiota. Hän paiskasi ovet auki ja astui huoneeseen. Nazorakit, jotka työskentelivät yhä tietokoneidensa ääressä, hätkähtivät rajusti ovien paukahtaessa auki.
”Huomenta, olennot”, Zumo sylkäisi. ”Mitäs tänne kuuluu?”
Joku huoneessa paikalla olevista upseereista astui askeleen lähemmäs Makutaa, joka marssi portaat ylös korokkeelle.
”Huomenta, sir!” Nazorak sanoi ja teki kunniaa.
”Mitä täällä tapahtuu?” Abzumo tiukkasi. Hän asetti kätensä lantioilleen odottavan näköisenä.
”Hyökkäys epäonnistui, ja Koi pudotettiin, sir.”
”Ahaa. Kaikkea te ehditte tuhota silloin, kun olen hetkenkin poissa. Mitä tekisssssittekään ilman minua.” Abzumo nyökkäili omille puheilleen hitaasti ja sivuutti upseerin, joka jäi seisomaan paikalleen. Hetken ajan Makuta tarkkaili näyttöjä ja edelleen suurimpana näkyvää pysähtynyttä laskuria. Sitten hän huokaisi ja virkkoi:
”Missähän Stevie mahtanee olla?”
”Anteeksi, sir?” upseeri kysyi kääntyen Makutaan päin.
”Missä on perhanan kenraalinne, ruoja!” Abzumo karjaisi. Upseeri oli lentää lattialle, mutta säilytti sijaintinsa vaivoin.
”Hä-hän… hän meni… tuonne…” torakka sanoi osoittaen ovea. Abzumo pyöräytti silmiään ja tyrkkäsi toisen pois tieltään marssien takaisin käytävään.
Makutan mentyä upseeri päästi ryhtinsä lysähtämään ja hytisi. Eräs insinööreistä päätti sitten avata suunsa:
”Johtuuko se minusta, vai oliko tuolla Makutalla hermot kireällä?”

Abzumo marssi suoraan 001:n toimistolle. Tämä istui tuolillaan lukemassa eräitä raportteja. Hän kohotti katseensa sisään astuvaan Makutaan paperiensa yli ja tuhahti.
”Steve”, Abzumo sanoi.
”Minun nimeni on 001.”
”Minä en pidä siitä nimestä. Joka tapauksessa, minun pitäisi lainata 666:ta hieman. Kai se sopii?”
001 kohotti vasenta kulmaansa.
”Mihin sinä oikein häntä tarvitsisit?”
”Minulla on suunnitelmani. Korvaan toki vahingot, josss hän kuolee. Mikä on epätodennäköistä.” Torakkakenraali hiveli leukaansa oikealla kämmenellään ja pyörähti tuolissaan.
”Siitä vain”, hän sanoi lopulta. Abzumo nyökkäsi pikaisesti ja nousi poistuakseen. Sitten hän pysähtyi ovella ja – selin kenraaliin päin – kysyi hunajaa äänessään:
”Milloin on Allianssin johtoportaan seuraava kokous?”
”Piakkoin.”
”Kuulin, että pudotitte Koin
”Näin valitettavasti kävi”, 001 sanoi ivaa tihkuvalla äänellä. Abzumo nyökkäsi ollen yhä selin kenraalia päin.
”Toivottavasti tiedät, mitä teet, Stevie, toivottavasti tiedät.”
Sitten hän astui kynnyksen yli, ja ovi sulkeutui hitaasti. 001 irvisti ja jatkoi töitään.
Abzumo marssi takaisin kohti huonettaan.

Hän oli saanut 001:ltä, mitä oli halunnut.
Seuraavaksi olisi vuorossa Avde.

Mr.Killjoy

Killjoyn huone

”- ja sinä oikeasti heräsit komerosta? Onneksi olet sentään kunnossa, yksi pommi osui aivan tornin viereen.”

Killjoy makasi nyt selällään, jälleen omassa huoneessaan. Huoneen ikkuna oli mennyt säpäleiksi pommituksen myötä, mutta muuten asunto oli selvinnyt lähinnä pölyisillä lattioilla. Tawa seisoi Killjoyn vuoteen vieressä kädet puuskassa, ihmetellen Killjoyn merkillistä löytösijaintia. Hätääntynyt Matoran oli yrittänyt mennä Killjoyn loukkokomeroon piiloon, mutta koki entistäkin pahemman järkytyksen verisen Metsästäjän mätkähtäessä tämän päälleen. Myös Saraji oli huoneessa, tuijotellen jalkojaan hyvin vaivaantuneen oloisena. Killjoy ei edes vaivautunut kyselemään mitä kaikkea oli tapahtunut.

Vasta huoneeseen saapunut Tawa nosti Killjoyn sängynpäätyyn kiinnitetyn tietolomakkeen ja alkoi tutkimaan sitä: ”Näyttää siltä, että sinä onnistuit reväyttämään jokaisen kehossasi olleen sisäisen vamman tuon juoksulenkkisi ansiosta. Mikset sinä yksinkertaisesti voinut kutsua minua paikalle?”

Killjoy piteli oikeaa suunpieltään puhuessaan: ”Visokki halusi tiedon kulkevan heti, minulla ei ollut hajuakaan olinpaikastasi. Noudatin vain suoraa käskyä.”

Tawa tuntui hätkähtävän Visokin nimen ilmestyessä keskusteluun ja Toa loikin nopean katseen Sarajiin, joka automaattisesti meni varmistamaan, että huoneen ovi oli kunnolla suljettu. Vahki nyökkäsi ja Tawa madalsi ääntään, aloittaen keskustelun: ”Lista, mistä voin tietää, että sen sisältö on varma?”

”Visokki ei antanut sijaa kyseenalaistamiselle, hän on listasta satavarma, ei hän muuten olisi riskeerannut yhteydenotossa.” Tawa katsoi Metsästäjää ja puhui nyt jo melkein kuiskaten: ”Kysymys kuuluukin… voinko minä luottaa sinuun?” Killjoy käänsi katseensa hetkeksi maahan, mietti sanomisensa ja nyökkäsi: Visokki luotti tietonsa minulle, minä vannoin hänelle valan liittyessäni Klaaniin. Minä en koskaan tekisi hänen tahtonsa vastaisesti.”

Tawa suoristi taas selkänsä ja nyökytteli: ”Niin, niin tietenkin”, Tawa huokaisi, ”Ehkä sinun sitten… tulisi kertoa loput.” Killjoy hymähti myöntävästi: ”Niin taitaa olla.”

Kahvion auki räjähtänyt seinä, pienen veriläiskän itäpuolella, pahoinvoivan veden toan läheisyydessä

Rukia pyörrytti ja nyt Creedy yritti taluttaa veden Toaa kauemmaksi kahviosta. Hyökkäyksen sattuessa kaksikko oli edelleen istunut pöydässään ja pakokauhun sattuessa, he olivat jääneet massaan sisään loukkuun. Kun evakuointi oli saatu tarpeeksi pitkälle, Ruki joutui todistamaan, kun Kahvion romahtava seinä litisti pienen Matoranin alleen, saaden aikaan groteskin reaktion, johon liittyi orgaanisen aineen pursoutumista kivikon välistä. Kaksikko piiloutui tunneiksi kahvion juomakellariin, jossa Creedy oli yrittänyt epätoivoisesti tarjota Rukille rauhoittavaa juotavaa.

Lopulta Ruki oli käytännössä järkyttänyt itsensä väsyneeksi ja nyt Matoran yritti epätoivoisesti kannatella puolitajuttoman Toan kehoa. Lääkintämatoranit säntäilivät ympäriinsä, hoitaen kuitenkin jokainen vakavammin loukkaantuneita. Creedy nielaisi nähdessään valkoista lakanaa vedettävän taas yhden epämääräisen hahmon päälle. Hän kykeni vannomaan nähneensä lakanan alla vain epämääräistä mössöä.

Creedy päästi Rukin valumaan käytävän reunalle lepäämään ja istahti itse viereen. Matoran kolautti takaraivonsa seinään ja kirosi. Sota oli hänelle tuttu, ennen se vain ei tullut hänen kotiinsa.

Ruki availi silmiään, yrittäen päästä tolpilleen. Toa loi katseen vieressään istuvaan Matoraniin ja huokaisi, yrittäen heti päästä tilanteen hermoille mukaan. ”Tavallaan… minä kahdehdin sitä helkutin Vahkikaksikkoa…” Creedy hymähti epäluuloisena: ”Sen kaksikon elämässä ei kyllä ole mitään valoisaa, miksi ihmeessä?” Pienen hiljaisuuden jälkeen Ruki sai sanotuksi: ”Heille kärsimys on vain sodan sivutuote… he eivät järkyty, he vain… tekevät parhaansa voidakseen tehdä asialle jotain.”

Creedy vilkaisi käytävän päässä avautuvaan vastaanottoon. Zilla makasi siellä edelleen, keho puoliksi betonin sisässä. Matoran nousi pystyyn ja käveli muutaman askeleen sitä kohti, pysähtyen kuitenkin. ”Tiedätkö, olet oikeassa, mutta unohdat yhden asian: Heidät luotiin sotaan, me… noh, me emme ole sotilaita.”

Ruki niiskaisi ja haparoi itsensä jaloilleen: ”Niin… olet oikeassa.” Creedy kuitenkin keskeytti Toan puheen ja jatkoi kävelemistä kohti Zillaa: ”Mutta mikä estää meitä silti tekemästä osaamme?”

Creedy astui aulaan ja alkoi tutkimaan seinään mäsähtänyttä jättiä. Ruki seisoi edelleen käytävässä, nyt hymyillen. ”Odota minua… emmeköhän keksi keinon saada se ulos sieltä.” Creedy ei voinut peitellä virnistystään, ei vaikka kädetön ohi kulkenut Turaga mulkaisi tätä harvinaisen happamasti.

”Nuoriso…”

Killjoyn huone

Tawa oli nyt istahtanut jakkaralle. Toa oli ristinyt jalkansa ja kuunteli Killjoyn tarinaa. Hän ymmärsi nyt, ymmärsi enemmän, ymmärsi mitä Snowien kanssa oli tapahtunut. Mutta kuten Killjoyllakin, uudet kysymykset ottivat ratkaistujen paikan.

Saraji seisoi edelleen oven edessä, kuunnellen tarinaa. Hänelle kysymyksiä oli paljon enemmän. Hän ei tiennyt Visokista oikeastaan mitään, hänellä oli edelleen epäselvä käsitys mikä Feterra on ja Punainen mies oli tuttu hänelle vain Killjoyn raportista Klaaniin liittymisensä yhteydessä. Killjoy oli lopettanut ja antoi läsnäolijoiden nyt sisäistää kuulemaansa.

Tawa nojasi nyt päällään takanaan olevaan hyllyyn ja mietti kuumeisesti. ”Tuo Visokin mainitsema Umbran tilanne… luulen tietäväni mitä tapahtui. U kertoi raportissaan, että hänet oli pelastanut jokin punainen Rahi… se ei voi olla vain sattumaa.”

Killjoy pudisteli päätään: ”Tämä siis tarkoittaa, että Visokki on vapaalla jalalla. Tiedämme myös syyn miksei hän tule tänne… mutta tehän onnistuitte auttamaan Snowmania, luulisin hänen tietävän, että voimme yhtä hyvin auttaa häntäkin.”

Tawa mumisi: ”Visokki on kuitenkin telepaatti, ehkä loinen on suunniteltu sellaiseen, ehkä se ei ole niin yksinkertaista.” Tawa mietti ylhäällä tornissa lepäävää listaa. Killjoy tunnisti tämän ajatuksen Tawan ylöspäin suuntautuneesta katseesta. ”Mitä aiot tehdä petturin suhteen?”

”Ehdokkaat ovat hajautuneena ympäriinsä, emme saa yhteyttä heihin kaikkiin. Ensimmäiseksi haluan kuitenkin juttuttaa heitä keitä voin. Katsomme miten tilanne etenee sen jälkeen.”

Killjoy nyökkäsi, Tawan nousessa samalla jakkaralta. Toa käveli ovelle, tunnustellen selkäänsä, hän oli jättänyt viittansa torniin. Hän pysähtyi kuitenkin puhumaan vielä: ”Kiitos, en tiedä mitä muuta voisin sanoa.”

Metsästäjä tuijotti lähtöä tekevän Toan takaraivoa, kääntäen sen jälkeen itseään enemmän makuulle. ”Kiitä Visokkia kun löydät hänet, minä toimin vain viestinviejänä.” Tawa käänsi päänsä vielä kerran kohti makaavaa Killjoyta: ”Minulla on vielä yksi pyyntö, itsekäs, mutta ehkä voisit auttaa minua… Kun olet kunnossa, kun jaksat taas toimia, autatko minua etsimään hänet?”

”Luonnollisesti.”

Tawa nyökkäsi ja hymyili. Hän avasi oven ja astui käytävän puolelle. Killjoy kuitenkin huikkasi häntä kuuntelemaan vielä hetken. ”Tuota… tuli vain mieleeni, pidätkö sinä kukista?” Tawa pysähtyi tämän hämmentävän kysymyksen tullessa, mutta päätti kuitenkin lähteä mukaan. ”No tuota… kyllähän minä, mutta miksi kysyt?”

Killjoy kakoi sanoja ulos kuin puoliväkisin: ”Et sinä satu tietämään, mitä ne sellaiset Petuniat oikein ovat?” Tawa katsoi metsästäjää hämmentyneenä, pudistellen päätään: ”En ole koskaan kuullutkaan.” Killjoy tyytyi vastaukseen ja huokaisi: ”Kiitos silti, jaksamisia hommiin, niitä taitaa taas riittää.”

Tawa alkoi sulkemaan ovea perässään ja huikkasi mennessään: ”Käänteinen helei ja pikaisia paranemisia.”

Tawan pää oli täynnä monenlaista hänen kävellessään asuntolalta jälleen kohti Klaanin tiluksia… hän ei enää ikinä murehtisi, jos asiat menisivät huonosti. Kokemus oli nyt näyttänyt hänelle jo liian monta kertaa, että ne voivat siitä mennä vain huonompaan suuntaan…

”…jälleen kerran.”

Spoileri ValitseNäytä

Vankilan vieras

Tämän kohdan on kirjoittanut Matoro.

Auringon ensimmäiset säteet valaisivat ankeaa taistelutannerta. Ilma oli koleaa mutta taivas oli kirkas, kuin vastapainona öiselle tulihelvetille.
Hopeinen Meri lainehti rauhallisena vaaleansinisen taivaan alla.
Hieman punertava aamu-aurinko helli lämmöllään ja valollaan pitkästä yöstä selviytyneitä voittajia. Vain hetki sitten viimeinen pommikone oli paennut, ja nyt oli käynnissä taistelun jälkipuinti.

Tawa katseli surumielisenä huoneensa lasiseinien läpi avautuvaa näkymää alas. Lukuisat rakennukset olivat kärsineet. Kadut olivat täynnä kivimurskaa ja laudankappaleita. Arviot kuolleista pyörivät viidenkymmenen yläpuolella. Loppujen lopuksi ei kestäisi kovin kauaa, ennen kuin Klaani toipuisi aineellisesti tästä. Se, mikä oli lopullisesti mennyttä, oli turvallisuudentunne.

Tämän Bate.

Ketään kaatunutta ei voisi korvata. Monet urheat sotilaat, jotka olivat olleet valmiita puolustamaan Bio-Klaania, oli vahingoittunut tai sitten kaatunut. Jälleen oli tapahtunut Yön kauhun, ellei pahempikin tapahtuma. Tästä ei helposti jatkettaisi. Olisi vaikea arvata, milloin 001 hyökkää jälleen. Tawa huokaisi ja lähti kävelemään.

Toisaalla

Kyyneleitä tippui maahan. Toa istui haudan edessä, hipihiljaa. Hänestä tuntui, että sanoja ei vain tulisi.

“Otan osaa,” kuului ääni Blozin takaa.

“Kiitos”, Tulen Toa vastasi ja nousi. Tulia oli Matoro.

“Vaikka Laavahaukkasi onkin poissa, se ei tarkoita, etteikö elämä jatkuisi. Tämän jälkeen elämäsi tuntuu nyt varmasti tyhjältä ja haluaisit purkaa vihasi johonkin. Mutta sen sanon, että se on turhaa. Sei ei tuo ystävääsi takaisin, enkä usko, että kosto auttaa sinua mitenkään”, Jään Toa sanoi.

“Kiitos. Jälleen”, Blozi sanoi ja jatkoi matkaa.

**

Blozi palasi Klaanin rakennukseen, nyt valmiina etsimään jotain, joka voisi auttaa häntä. Toa halusi tietää varmaan syyn, miksi Nazorakit olisivat hyökänneet. Hän tiesi, ettei kostaminen toisi Nutua takaisin, mutta jos Toa saisi selville, mitä Klaanissa on, jota Nazorakit haluaisivat, hän voisi tehdä sillä tiedolla jotain. Jotain mikä auttaisi todella paljon Klaania. Sillä Toasta tuntui, että se oli nyt hänen perhe. Nutu oli mennyt, mutta nyt hänellä oli jotain muutakin.

Blozi lähti sellejä päin, siellä voisi olla joku, joka osaisi kertoa jotain Nazorakeista. Hän avasi sellin oven. Siellä oli pimeää ja likaista. Toa sytytti tulipallon, jotta voisi nähdä jotain ja jatkoi matkaa. Pian Toa huomasi sellissä toisen oan. Hän oli osaksi valkoinen ja osaksi musta. Toa oli todella vihainen.

“Päästä minut pois täältä, sinä klaanilainen”, Toa sanoi.

Bloszar huomasi, että kyseessä on Salaman Toa, mutta hän ihmetteli hänen musta kättä ja jalkaa.

“Olet siis Sheelika? Se petturi, joka työskentelee Allianssille?” Blozi kysyi.

“Ai, olet aikamoin neropatti. No, päästäpä minut ulos, niin kuolemasi ei ole niin kivulias”, Salaman Toa vastasi.

“Kerropa ensin, mitä arvokasta Klaanissa on?” Tulen Toa kysyi.

“Mitä se sinua liikuttaa?”

“Nazorakit hyökkäsivät tänne Yön kauhun aikana. Ja vähän aika sitten uudestaan. Minua kiinnostaa miksi?”

“En ole ääliö Tulen Toa. Tiedän tuon kaiken, enkä kerro, koska tiedän, etten hyödy siitä mitään.”

Bloszar poistui sen jälkeen sellistä.

* *

Tuon jälkeen, Tulen Toa huomasi, ettei vangit ole aina niin sympaattisia, kuin hän luuli. Mutta hän halusi tietää Nazorakien seuraavan liikkeen.

“Tarvitsen apua jostain”, Toa ajatteli…

Don

Klaanilaisten sukellusvene

Ulkomuodoltaan tuoretta patonkia muistuttava merialus oli pysähtynyt saaren rantaan. Peelo oli matkan loppumetreillä siirtynyt ohjaamoon ja neuvonut aluksen ohjaajaa viemään sukellusveneen aivan rannan tuntumassa olevaan äkkisyvään kohtaan. Täten sukellusvene pysyi juuri ja juuri näkymättömissä rannalta käsin, vaikka kallioiseen rantaan olikin matkaa enää vain jokunen metri. Koskaan ei voinut olla liian varovainen.

Klaanilaiset eivät jääneet miettimään turhia. Ei ehtinyt kulua kuin jokunen minuutti ja sukellusveneen hatara laskusilta rämähti rantakalliolle. Ensimmäisenä rannalle kipitti kymmenkunta matorania, ja näiden perässä Peelo.

“Tulkaa sieltä”, Peelo komensi ja katsoi perässään astelevaa Äksää ja Gekkoa. Hieman epäröivän näköinen kaksikko vilkuili tarkkaavaisena pimeyden harmaaksi värjäämää kallioista rantakaistaletta, jonka molemmilla puolilla levittäytyi mittava rantahietikko. Kymmenen metrin päässä alkoi sankka viidakko, jonka kätköissä saattoi piileksiä ties mitä vaarallista.

“Kiva metsä”, tokaisi lääkintävahkin kanssa viimeisinä rantaan noussut Koobee yrittäen keventää tunnelmaa. Kukaan ei kuitenkaan vastannut, ja ilman Toa jäi vilkuilemaan ympärilleen tympääntyneenä.

“Muu miehistö jää pitämään alustamme lähtökunnossa”, yksi matoraneista selvitti. “Olen saanut sellaisen käsityksen, että lähdemme täältä oitis kunhan vain saamme pelastettavat mukaamme.”
“Kyllä”, kuului Peelon vastaus. “Ei jäädä turhaan pitämään torakoille seuraa.”

“Miten me oikein löydämme heidät?” Gekko kysyi kyyristyen hieman itseään reippaasti lyhyemmän Peelon suuntaan. “Tiedämmekö me edes mihin suuntaan lähdemme?”

Peelon ilmeettömän kaasunaamarin taakse levisi kevyt virne.

“En tiedä Ämkoon veljeskunnasta paljoa”, Peelo aloitti. “Mutta vähän tietämäni perusteella… He tulevat löytämään meidät.”

“Mutta tällä saarellahan on kokoa vaikka millä mitalla, eivätkä ne voi edes tietää mihin rantauduimme…” selitti Gekko puoliääneen.

“Ei kai auta muuta kuin lähteä metsään”, Äksä murahti ja lähti ensimmäisenä kohti tummanpuhuvaa metsärajaa.

– – –

Sillä välin viidakossa

“Kolme etsintäpartioistamme haravoi parasta aikaa pohjoista ja luoteista rantametsää”, Leiter selvitti savimaahan hätäisesti piirrettyä karttaa tutkailevalle Ämkoolle.
“Hyvä, hyvä”, Ämkoo mutisi. “Klaanilaiset saattavat jo olla täällä, eikä meillä ole varaa hukata aikaa. Ovatko välinevarastot jo tyhjät?”
“Kyllä”, vastasi Leiter. “Kaikki on pakattu valmiiksi kuljetusta varten.”
“Hienoa”, Ämkoo vastasi ja nousi seisomaan. “Entä linnut?”
Tavoistaan poiketen Leiter hymyili.
“Et kai kuvitellut, että emme olisi kouluttaneet niitä myös tällaisia tilanteita varten? Suurin osa siivekkäistämme osaa seurata meitä Klaanin saarelle kunhan niille vain antaa suunnan. Ratsastaminen ei tosin tule kysymykseen, sillä…”
“Se ei jäisi torakoilta huomaamatta, tiedetään”, Ämkoo keskeytti tehden samalla tilaa vieressään juoksenteleville matoraneille. Veljeskunta piti tällä hetkellä majaa yhden maanalaisen tukikohdan piilosisäänkäynnin kohdalla, ja matoranit kuljettivat parasta aikaa kaikkea mahdollista tukikohdan materiaalia ulkosalle. Samalla muutama veljeskuntalainen puuhasi sisällä räjähteiden parissa. Torakoille ei annettaisi mahdollisuutta höytyä maanalaisesta luolastosta.

– – –

Nazorak-ilmalaiva

Tulikärpänen kuhisi nazorak-sotilaiden valmistautuessa laskeutumaan yksi toisensa jälkeen maan pinnalle. Samalla Tulikärpäsen aseistusta valmisteltiin ottamaan vastaan mahdollisia hyökkääjiä. Ilmavoimien komentaja ei ollut vieläkään päässyt perille viidakosta peräisin olevan vastarinnan laadusta, mutta 003 ei aikonut jättää mitään sattuman varaan. Jos suora hyökkäys tapahtuisi, vihollinen otettaisiin vastaan täydellä tulivoimalla.

003 istui tällä hetkellä erään pöydän takana siistissä nahkatuolissa pyöritellen samalla sormiaan mietteliäänä. Komentaja ei pitänyt vastapuolen taistelutavasta. Salamyhkäiset ja täysin sattumanvaraisilta vaikuttavat iskut eivät noudattaneet lainkaan selkeää kaavaa ja niiden oli kenties tarkoitus peittää jotain paljon ilmiselvempää. Jos näin oli, mitä oli tekeillä? Puuhattiinko saarta valloittavien nazorakien selän takana jotain? Asiasta oli otettava selvää.

003 rykäisi ja viittoi yhden luottoapulaisistaan luokseen. Hyvin hillityn näköinen torakka harppoi nopeasti johtajansa tykö ja jäi sitten odottamaan käskynantoa.

“Kutsukaa eversti tänne. Minulla on hänelle töitä”, ilmavoimien yliherra lausui ja jakoi sitten pitkän katseen palvelijansa kanssa. Apulaistorakka näytti hetken ajan miltei säikähtäneeltä, käännähti sitten kuin väkisin väännettynä ja lähti sitten miltei juoksuaskelin toteuttamaan komentajan antamaa käskyä.

Yty

Bio-Klaani

Troopperi kapusi ylös. Räjähdys oli vaurioittanut tykkiä, ja paineaalto oli paiskannut hänet maahan niin kovin, että vieläkin tuntui. Troopperin oikea käsi oli aivan tunnoton, vasen oli jäänyt tämän melko kookkaan Toan kyljen alle.

Auts. Siinä oli ytyä.

Hän otti tukea vasemmalla kädellään eräästä ammuslaatikosta. Maassa oli sirpaleita ja kivenkappaleita. Troopperin silmään pilkisti jokin hieman erilainen kappale, jonka hän tunnisti pomminsirpaleeksi. Hän kyykistyi vaivalloisesti, ja vilkaisi torakoiden logolla varustettua harmaata palasta. Hän nousi, ja kohteliaasti tallasi jalallaan juuri torakkamerkin päälle.

Kiivettyään tornista alas, sinne oli ilmaantunut joukko taas niin urhealla tuulella olevia lääkintämatoraneja. Yksi tyrkytti hänelle jotain mönjää, joka oli olevinaan kipulääkettä. Toiset halusivat viedä hänet sairasosastolle.

“Minulla on nyt muutakin puuhaa, ettekö te tajua?”

“Mutta velvollisuutemme on auttaa haavoittuneita.”

“Minulla on omiakin velvollisuuksia, ja voin todeta, että saadaan parempaa jälkeä aikaan, kun molemmat auttavat muita, eivätkä häiritse toisiaan turhanpäiväisillä askareilla. Minä voin muutenkin aivan tarpeeksi hyvin, ainakin toistaisesti.”

Troopperi lähti harppomaan kohti erästä sortunutta rakennusta, jonka raunioista pilkotti Matoranin käsi, ja jätti Matoranit vänkäämään keskenään ja huutelemaan hänen peräänsä. Troopperi nykäisi kättä varovasti. Se oli irrallinen.

Minä niin inhoan sitä kun ne jättävät tavaransa levälleen.

Sota on uhrauksia

Nazorak-pesä
Komentokammio

Hiljaisuus oli vallannut Nazorak-pesän metallisen sydämen. Edes insinööri-Nazorakit eivät enää naputelleet näppäimistöjään eikä yksikään upseeri komentanut radioyhteydellä hyökkäysjoukkoja. Kaikki Kenraalia myöten olivat keskittyneet tarkkailemaan suurinta näyttöä, jolla tapahtui suurin taistelu Nazorak-laivaston tähänastisessa historiassa.
Paljon olisi tästä kiinni. Keskittyneessä hiljaisuudessa ei monikaan uskaltanut edes hengittää. Kenraalia lähimpänä istuvat nazorakit olivat lievästi hermostuneita, sillä he näkivät ylimmän johtajansa kasvot. Kenraalin ilmeestä ei pystynyt päättelemään mitään.

Keskittynyt hiljaisuus katkesi, kun Koi sai viimeisen osumansa. Räjähdykset levisivät läpi aluksen, repien sen sisältäpäin kappaleiksi. Lopulta ennen mahtava ilmalaiva musertui surumielisesti kasaan hopeisen, öisten sateiden halkoman merenpinnan yläpuolella upoten lopulta aaltoihin.

Valtavan ruudun reunassa oleva aikalaskuri pysähtyi ja suurentui koko näytön kokoiseksi.

Neljä tuntia, 12 minuuttia ja 32.6 sekuntia.
Niin kauan oli Klaanin Laivastolla kestänyt upottaa mahtava Koi.

Kenraali katsoi tulosta pitkään ja harkitsevasti. Yksikään nazorak kammiossa ei uskaltanut sanoa sanaakaan. Kaikki odottivat Kenraalin arviota.
Lopulta punaiseen viittaan verhoutunut, taisteluita nähnyt torakka avasi hitaasti suunsa.
“Välittäkää vetäytymiskäsky syöksypommittajille”, Kenraali 001 sanoi äänessään pelottavaa rauhallisuutta. “Kehottakaa 003:a keskittämään kaikki resurssit viidakkosaaren haltuunottoon.”

Hermostunut hiljaisuus ei katkennut. Vasta nyt muutama insinööritorakka uskaltautui palaamaan työhönsä. Pian komentokammion vähitellen täytti jälleen voimakkaalta sateelta kuulostava naputus. Harva uskaltautui silti puhumaan.
001 kääntyi poispäin komentoruudusta verenpunainen viitta liehuen. Pian torakkajohtaja asteli ripeästi komentosiltaa pitkin, kohti komentokammion ovea.
Kenraali kuitenkin pysähtyi yllättävästi oviaukon eteen ennen siitä astumista. Hän avasi suunsa vielä kerran.
“Hyvää työtä, kaikki. Na Zora.”
Kenraalin lausahdus sai vaisun vastauksen komentokammiossa yhä työskenteleviltä. Upseerit olivat iloisia edes siitä, että tulisivat pitämään päänsä hartioillaan.

* * *

Kenraali 001 marssi kahden raskaasti aseistetun henkivartijan kanssa läpi Nazorak-pesän terästä ja orgaanista massaa sekoittavan käytävän. Vaikka lattialaatat kalahtelivat metallisina 001:n alla ja tukikohdan seinissä ja katoissa pyöri tasaisesti pieniä kameroita, oli teknologian invaasio muuten alkeelliseen pesään vasta alkumetreillään. Nazorakinruskeissa, orgaanista lihamassaa muistuttavissa seinärakenteissa sykki valtavia suonia ja pintakerroksen huokosista erittyi pihkamaista nestettä. Koko pesä eli ja hengitti niin kuin sen mestari halusi.
Käveltyään joitakin kymmeniä metrejä henkivartijoiden saattamana 001 viittoi kahdelle jättitorakalle kehotuksen jättää hänet yksin. Samalla käytävän toisesta päästä asteli vastaan hiljaisin askelin yönmustaa haarniskaa kantava silmälappupäinen Yliagentti 007. Pitkä ja laiha torakka pysähtyi Kenraalin eteen ja osoitti käsillään kevyen ja äänettömän kunnianosoituksen.

“Miten hyökkäys sujui, Kenraali?” 007 sanoi äänellä, jossa ei ollut varsinaista vilpitöntä kiinnostusta. Yliagentin äänessä harvoin oli.

“Neljä tuntia, 12 minuuttia ja 32.6 sekuntia”, 001 vastasi. “Aivan kuten oletinkin. Siviileihin iskeminen sai jopa säälittävät matoranit taistelemaan… raivokkaammin.”
“Ymmärrän, herra Kenraali”, 007 sanoi asialliseen sävyyn.

“En ole antamassa saastaisille väärää verta kantaville matoraneille minkäänlaista kunnianosoitusta”, Kenraali 001 sanoi inhoa äänessään, “mutta kuulitko, että yksi Laivaston aluksista uhrasi itsensä tuhotakseen Koin?”
001:n hyönteiskäsi nousi kuin itsestään ja puristui nyrkkiin. “Se uhrautuvaisuus. Siinä on oikeaa sotilaskunniaa.”

001:n kasvoilla oli merkillinen, mietiskelevä ilme. Torakkakenraali ei pystynyt ajattelemaan Koin pudotusta pelkkänä häviönä. Oikealle sotilasjohtajalle mikään ei ollut häviö. Kaikesta voisi hyötyä. Kaikkea voisi käyttää aseena.
Suru oli heikkous. Empatia oli heikkous. Viha oli heikkous. Kaikki näistä olivat täysin toimiva aseita Klaania vastaan tässä sodassa.

001 katsoi Yliagentti 007:ää hetken tämän ainoaan silmään. Vaikka hän kuinka yritti, hän ei pystynyt lukemaan yliagenttinsa reaktioita.
“Sota ei liene erikoisalaani, Kenraali”, yliagentti 007 myönsi hitaalla ja matalalla äänellään. “Emme varmaan puhu siitä tänään.”

“Emme, 007”, Kenraali vastasi. “Olet varmasti varmistanut, että seinillä ei ole korvia?”
“Loppuun asti, Kenraali.”
“Hyvä. Halusin puhua Koodi Sinisestä.”