Aihearkisto: Klaanon Rope

Klaanon Rope

Opi tuntemaan sienet

3 kommenttia

Sieniä

Puissa oli tusinoittain huppupäisiä hahmoja keihäät käsissään. Ja ne eivät olleet mitä ilmeisimmin kovin innoissaan satunnaisista vierailijoista suollaan. Vierailijoiden katseet nuolaisivat puita, ja hahmot nähdessään ratsastajien ilmeisiin ilmestyi vakavuutta. Oraakkeli arvioi tilannetta. Makuta Nui löpisi jotain täysin asiaankuulumatonta isäntäruumiinsa kallon sisällä. Summerganon jäi sanattomaksi. Tapiiri ei.
”Snork.”

Maan pinnalla taasen kiusallista tuijotusta oli kestänyt pidempään kuin kumpikaan osapuoli tiesikään. Tapiiria tämä ei haitannut. Sen tyytyväinen mussutus oli ainoa ääni hiljaisuuden päällä.
Sammalnaamioisen onu-matoranin purppurainen tuijotus porautui mustavalkoiseen kärsäeläimeen. Ja äärimmäisen harvinaiseen lehulaiseen vieterivahveroon, joka muussiutui hitaasti tapiirin leukojen välissä.
”Snork.”
Huppupäinen matoran hengitti leuka raivosta täristen tuijottaen tapiiria silmiin. Siitä sen katse nousi hitaasti ratsastajaan, huna-kasvoiseen jään Toaan. Sen silmäkulmassa oli pieni huomaamaton irstas pilke.

”Ratsusi söi sieniäni”, Zeeron sanoi painokkaasti.
”Pahoittelen”, Suga vastasi. ”En tiennyt niiden olevan teidän sieniänne. Enkä oikeastaan ole ihan varma, miten tällaista ohjataan.”
Tapiirikaan tuskin osasi kertoa.
”Snork.”

”Ette taida ihan tietää, missä olette”, isä Zeeron sanoi jäätävästi.
Jos te olette isä Zeeron, oletettavasti ainakin oikeassa paikassa, kuului ääni Sugan päästä. Se oli osoitettu vain ratsastajille sekä vanhalle onumatoralaiselle papille, ja puissa kyyristelevät athistit eivät sitä kuulleet.
Zeeronin silmät pullistuivat. Hän kyräili ympäriinsä etsien mystisen äänen lähdettä.
”Sinäkö taas?” Zeeron rääkäisi yhtäkkiä ääneen. ”Mitä sinä tällä kertaa haluat? Eikö sinulla ole parempaa tekemistä jossain muualla?”
Sienimunkki tarttui kaksin käsin sauvaansa ja pyöri etsien äänen lähdettä.
”PALJASTA ITSESI. Oikeastaan, MENE POIS. En kaipaa elämänohjeitasi!”
Manu mietti hetken, ennen kuin vastasi.
Ööh, puhutko minulle? Emme ole ikinä kyllä tavanneet.
Zeeron heristi sauvaansa Summerganonille ilmeisesti paikallistettuaan telepaattisten viestien lähteen.
”Älä valehtele minulle! Minä kuulen kaiken!”

Zeeronin seuraajien keskuudessa levisi hienoinen vaivaannus kuten aina, kun heidän johtajansa ryhtyi huutelemaan äänille, joita vain hän kuuli. Vanhus pomppi nyt tasajalkaa ja huitoi sauvallaan hallitsemattomasti.
”Itse olet hallitsematon, senkin kurja sienivaras! Sinulla ei ole mitään oikeutta tulla tänne!”
Hei, älä sekoita minua tuohon toiseen, Manu tuhahti loukkaantuneena. Sitä paitsi minä luulin, että vain minä kuulen sen.
Suga ja Oraakkeli jakoivat todella pitkän katseen. Suga avasi suutaan kysyäkseen jotain, mutta Oraakkeli vain pudisti päätään. Tämän katse kertoi toalle, että kysymys oli parempi jättää kysymättä.

Zeeron pysähtyi yhtäkkiä.
”Ai te ette ole sama.”
Pitääkö minun loukkaantua?
”Pahoittelen. Luulin hetken, että sinä huutelet.” Zeeron perääntyi hieman ja oli vähällä kompastua oksaan.
”EIKÄ SE OLE HAUSKAA. EI LAINKAAN HAUSKAA.”
On se ehkä hieman. Yllättävänkin paljon, Manu hihitti.
”Keitä te olette ja mitä teette täällä?” Zeeron kysyi lopulta mulkoiltuaan Sugaa ja tapiiria hetken. Hän ei ollut vielä huomannut toan takana istuvaa matoralaista – tai ainakaan kiinnittänyt tähän mitään huomiota.
”MATORALAISTA? KUKA MUU SIELLÄ ISTUU?”
Sugasta alkoi tuntua joko siltä, että hän kuuli puhelusta vain toisen osapuolen tai siltä, että sienimunkki puhui aivan hänelle vierasta kieltä. Hän olisi muussa tapauksessa kysynyt tajunnassaan majailevalta Manulta selitystä, mutta hän ei uskonut siitä olevan tälläkään kertaa apua.
No ei siitä kyllä olisi, Manu sanoi.
Ratsailta suon mättäälle loikkasi mustakaapuinen matoran. Se laski huppunsa ja katsoi Pakaristaan Zeeroniin.

”Tervehdys, Zeeron”, Oraakkeli sanoi hymyillen. ”Siitä on hetki.”
Zeeronin suupielet nousivat niin, että sammal ja home varisi naamiolta. ”Athin nimeen! Oraakkeli!” onu-matoran hihkaisi. Hän viittoi välittömästi löysällä ranteella puissa kököttäville kaapuhahmoille. Matoran-seurakuntalaiset nyökkäsivät toisilleen ja loikkivat alas oksia ja liukuivat alas runkoja pitkin. Kohta mättäillä oli parikymmentä säkkikankaisiin kaapuihin varjoutunutta matorania. Soturimunkkien keihäät olivat puisia, ja niin oli osan niistä naamiokin. Koko joukko kirjavia silmäpareja katsoi innoissaan sinisen muinais-Pakarin kantajaa. Athistit supisivat keskenään nähdessään Zeeroniakin vanhemman miehen.

Zeeron pudotti sauvansa ja pinkoi Oraakkelia kohti telakissan vauhtia. Munkki rutisti ystävänsä tiukkaan halaukseen käkättäen mielipuolisesti.
”Mitä sinä täällä teet?” Zeeron kysyi virnuillen. ”Tuliko keitoksiani ikävä, veli hyvä?”
Oraakkeli hymähti. ”Myönnän, että ei varsinaisesti. Mutta sinua ehdottomasti.”
”Kyllä minä sinut vielä opetan pitämään niistä!” sammalta kasvava onu-matoran hekotteli. Nauru ja hymy kuitenkin jäätyivät täysin pian, kun Zeeron katsoi skeptisenä ja vihaisena tapiiria, joka jatkoi mättäällä kasvavien sienien syömistä.
”Minun sienieni!” Zeeron murahti. ”Minkälaista seuraa sinä olet oikein hankkinut itsellesi, Oraakkeli hyvä?”
Purppurainen katse tuijotti Sugaan, joka heilutti kättään soturimunkeille ratsailta hymyillen varoen. Sitten kunnianarvoisa Isä laski katseensa-
”En pidä äänensävystäsi!”
– isä Zeeron laski katseensa tapiiriin. Ja sitten nosti taas Sugaan.
”Sinäkö teistä kahdesta minulle mielensisäisesti puhuit?” matoralainen tivasi toa-ritarilta.

”No itseasiassa en”, Suga aloitti. Ennen kuin hän ehti tarkentaa, Zeeron oli jo tehnyt omat johtopäätöksensä ja tuijotti tapiiria tämän isoihin tummiin silmiin viiden sentin päästä.
”Sinä älykäs otus!” Zeeron vaahtosi riemuissaan kärsäkkäälle syleillen tämän hämmentynyttä päätä. ”Sinä älykäs, älykäs kaunis otus! Sinäkin siis kuulet sen äänen? Sinäkin siis… SINÄKIN PIDÄT SIENISTÄ?”
Seurasi hiljaista mussutusta hetken. Kunnes tapiiri lopetti.

Zeeron tuijotti tapiiria.

Tapiiri tuijotti Zeeronia.

Zeeron tapiiria.

Tapiiri Zeeronia.

”Snork.”
”Snork”, Zeeron vastasi hymyillen lasittuneesti.
”Snork.”
Tapiiri jatkoi mussuttamista. Zeeron näytti jäätyneeltä tähän hetkeen. Seurakuntalaiset eivät selvästikään olleet aivan varmoja, mitä tapahtui. Se ei ollut varsinaisesti uusi tuntemus Kummitusten suolla.

Kyllä, minäkin pidän sienistä! Manu vastasi. Zeeron tuijotti yhä tapiiria ymmärtämättä, ettei se ollut äänen lähde.
Paitsi, että nyt, kun se sanottiin ääneen, hän tietää, makuta huokaisi. Zeeron jähmettyi paikoilleen ja siirtyi tuijottamaan jälleen Sugaa.
”Mitä noituutta tämä on?” hän tivasi silmät pullistuen.
”Noh”, Suga aloitti, ”minun päässäni asuu, ööh…”
Jään toa ei ollut varma, olisiko hänen viisasta mainita päässään asuvan makuta.
”Vai sillä lailla”, Zeeron sanoi lähes kuiskaten. Hänen vasen silmäkulmansa nyki. ”Vai sillä lailla. Että piilottelee siellä makuta.”
Joo, Manu sanoi viattoman kuuloisesti. Tästä on kadonnut kaikki hauskuus.
”Oraakkeli”, Zeeron kuiskasi, ”miten on mahdollista, että kaikista maailman matoralaisista juuri sinä olet lyöttäytynyt yhteen makutan kanssa?”

Sanan ’makuta’ maininta aiheutti kauhistunutta supinaa soturimunkkien riveissä. Nyt entistä useampi heistä tuijotti Oraakkelia epäileväisen näköisinä.
”Koska, Zeeron hyvä, tämä makuta taisteli meidänkin vihollistamme vastaan”, Oraakkeli sanoi rehelliseen ja ehkä jopa kunnioittavaan sävyyn. ”Ja koska Mestarimme luottaa häneen. Elämme aikoja, jolloin ystävien ja liittolaisten kanssa ei sovi nirsoilla.”
Zeeron tuhahti ja naurahti yhtäaikaa. Tai siltä se ainakin kuulosti. ”Ovatko ajat todella niin kovat? Oraakkeli, tiedän että sinulla on… mielenkiintoisia ystäviä ja liittolaisia, mutta sinä olet tuonut tänne jonkun atheonistisen enkelin! Mitä pentelettä on meneillään?”
Oraakkeli katsoi pitkään Zeeronia ja sitten tämän sekalaista seurakuntaa. ”Te ette varmaan tiedä juurikaan, mitä tällä saarella tapahtuu.”
”Kuulimme kyllä sen järkyttävän mekastuksen”, sienimunkki sanoi. ”Älä sano, ystävä hyvä, että sinulla oli jotain tekemistä sen kanssa. Ne kuulasi ovat vaarallisia, mies!”

”Minusta tuntuu, että on ehkä kohta aika saattaa sinut ja seurakuntasi ajan tasalle siitä, mitä tapahtuu”, Oraakkeli huokaisi. ”Mutta kerron sinulle, että Pyhä Äiti on saapunut saarelle ja haluaa nähdä sinut. Luonnollisesti lähdin jäljittämään sinua.”
”Pyhä Äiti!” Zeeron huudahti, ja jakoi kunnioittavia katseita seurakuntalaistensa kanssa. ”Sittenhän asian täytyy olla tärkeä! Mutta kerro ihmeessä ensiksi, että miten löysit minut. Ja miksi tuolla Toalla on, Ath varjelkoot, langennut enkeli päässään!”
Haluan nyt muistuttaa, että jaamme kiinnostuksen sieniä kohtaan, Manu totesi lähes närkästyneesti. Meillä ei ole mitään syytä olla vihollisia.
Zeeron vaikutti olevan kahden vaiheilla. Makuta tosiaan piti sienistä.
”Voisimmeko me puhua kahden kesken?” Oraakkeli kysyi Zeeronilta ja vilkaisi sitten pahoittelevasti Sugaa.
”Tottahan toki”, Zeeron sanoi hieman hajamielisen oloisesti vilkuillen välillä Sugaa ja välillä jälleen tapiiria, joka oli nyt aloittanut uuden sienierän popsimisen.
”Seuraajani pitävät kyllä huolen ystävästäsi ja… hänen ratsustaan.”
”Kiitoksia vieraanvaraisuudestanne”, Suga sanoi ja taputti tapiiria lempeästi päälaelle.
”Snork”, tapiiri totesi.
”Snork”, Zeeron vastasi. Sitten näytti siltä, kuin tapiiri olisi nyökännyt hienovaraisesti, mutta sen täytyi olla sattumaa.
”Seuratkaa meitä”, lähimpänä seisova munkki totesi ja lähti etenemään syvemmälle soistuneen metsän siimeksiin. Summerganon kannusti tapiirin liikkeelle, ja tämä lähtikin lönnystämään matoralaisten perässä.

Oraakkeli odotti kunnes kaksi athistimestaria olivat vihdoin kahden. Sitten hän kävi läpi kaiken tapahtuneen. Katedraalin tuhon, Isä Bartaxin petoksen ja sodan, joka saattoi riskeerata kaiken. Sammalta pursuava munkki kuunteli alusta loppuun keskeyttämättä. Lopulta Oraakkeli lopetti kertomuksensa ja antoi vanhan ystävänsä puhua.
”Kavinika siunatkoon!” Zeeron lopulta sai sanottua räpytellen silmiään. ”Kylläpäs… asioista on tullut monimutkaisia.”
Zeeron katsoi Oraakkeliin pitkään. ”Onhan… Mestarillamme jotain suunnitelmia?”
Oraakkeli nyökkäsi. ”Hän on Bio-Klaanin linnoituksessa hakemassa liittolaisuutta ja ystävyyttä. Voimmeko muutakaan?”
Zeeron pudisti päätään. ”Emme kai. Mutta… onko sinulla suunnitelmia?”
Oraakkeli ei vastannut.
”Älä teeskentele että et ole istuttanut jotain siemeniä itämään!” Zeeron ärähti, joskin hyväntahtoisen kuuloisesti. ”Kyllä sinä olet sellainen pirun veijari, että sinulla on takuulla jotain takataskussa!”
”Ehkä”, Oraakkeli vastasi mystisesti. ”Mahdotonta sanoa vielä. Mutta… kohtasin erään, joka saattaa muodostua avaintekijäksi seurakuntamme pelastamisessa. Kunhan hänelle annetaan oikeanlainen töytäisy oikeaan suuntaan.”
Zeeron oli hämmentynyt, mutta kiinnostunut. ”Aha. Kuka niin?”

Oraakkeli hymyili. ”Klaanilainen vain… ja sotilas vain. Mutta Nimda on merkinnyt hänet.”
Zeeron vilkuili ympäriinsä vainoharhaisena. Hän halusi varmistaa että kukaan ei ollut kuuntelemassa.

”Sinähän… tiedät, että sellaista ei ole tapahtunut koskaan aiemmin?” Zeeron kuiski. ”Mitä… mitä se tarkoittaa?”
”Vaikea sanoa. Halusiko Nimda polttaa häntä satuttaakseen?” Oraakkeli näytti mietteliäältä. ”Vai… haluaako se… uuden vartijan?”

”Toivottavasti ei kumpaakaan”, Zeeron sanoi hämmentyneenä. ”Halki historian moni hullu on iskenyt silmänsä siruihin. Mutta… mitä tapahtuu, jos sirut iskevät silmänsä johonkin hulluun?”
”En tiedä”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta luulen sen tarkoittavan vain yhtä asiaa. Sulautuminen on tulossa.”

Oraakkelin ilme oli ristiriitainen. Hän huokaisi syvään.
”Ja en ole varma, onko se hyvä asia.”

Huone oli viihtyisä, vaikka pieni olikin. Kaikki kalusteet olivat puuta, mutta puinen tuoli osasi olla yllättävän pehmeä Summerganonin takamuksen alla. Yksi hänen kanssaan huoneessa olevasta kolmesta soturimunkista ojensi hänelle kupillisen epäilyttävää teetä, jonka Suga arveli sisältävän sienehtäviä ainesosia. Hän yritti kieltäytyä kohteliaasti, mutta hänen vaadittiin ottavan kuppi.
Juo pois, ei se voi kovin pahaa olla, Manu sanoi huvittuneesti.
”Niin, sinähän sen tiedät”, Suga vastasi happamasti ja erehtyi vilkaisemaan munkkien ilmeitä. Nämä näyttivät uteliaan kauhistuneilta ja Suga ymmärsi vasta nyt, miksi. Manun sanat oli todennäköisesti osoitettu vain hänelle, ja munkit eivät niitä kuulleet.
Jep. Niinhän se menee.
”Hyvä herra”, teekupin antanut munkki sanoi varovaisesti. ”Teidän päässänne siis on makuta?”
”Kyllä”, Suga vastasi vaivaantuneesti ja asetti höyryävän puukupin pöydälle viereensä.
”Sattuuko se?” munkki töksäytti intoaan peittämättä, katui sitten ja vaikeni häveten hieman. Suga virnisti. ”Välillä.”
Munkit katsoivat häntä kunnioittavasti.

Suga kokeili viestittää Manulle pelkillä ajatuksillaan.
Kiitos taas tästäkin tilanteesta.
Ole hyvä, poikaseni, ole hyvä.
Mitähän nuo mahtavat ajatella minusta.
Kenties, Manu virkkoi, että olet sekaisin.
Ai? Etkö sinä voisi vain lukea heidän mieliään ja ottaa selvää?
Suga, Manu sanoi, ja Suga kykeni aistimaan tuskastuneisuuden hänen virtuaaliäänessään. Ei se ihan niin toimi.
No miten se toimii? Suga virnisti jälleen. Munkit katsoivat yhä kiinnostuneina häntä, kuin hän olisi jonkinlainen mielenkiintoinen eläin, jonka tekemisiä oli ihmeellistä seurata.
No tuota, Manu sanoi ja mietti hetken. Ajattele vaikka pimeää huonetta, jossa nukkuu joku. Mielen omistaja, tarkemmin sanottuna. Minä menen huoneeseen, mutta kun avaan oven, se saattaa vaikkapa narista. Jos laitan valot päälle, saatan herättää huoneessa nukkuvan. Kenties, jos en valaise huonetta, törmään pimeydessä asioihin. Joku herkkä nukkuja voisi herätä jo pelkkiin askelten ääniin.
Suga ajatteli nukkuvaa Tawaa, jonka makuuhuoneeseen Manu hiippaili yön pimeinä tunteina.
Kun taas joku toinen ei herää, vaikka hakkaisin metallikattiloita yhteen hänen päänsä vieressä, Manu lopetti vertauksensa.
Okei, eli pimeä huone, Suga pohti. Saattavat huomata läsnäolosi siis?
Oikeastaan, Manu sanoi, ei se ole mitään sen kaltaista. Unohda pimeä huone.
… ahaa.

”Teenne jäähtyy”, eräs munkeista huomautti, jolloin Suga hätkähti ja tarttui kuppiin. Hieman teetä läikähti lattialle, kun hän siirsi mukin nopeasti huulilleen ja siemaisi nestettä. Seuraavassa hetkessä teekuppi putosi lattialle ja valutti lopun sisältönsä hukkaan.
No miltä se maistui? Manu tiedusteli, kun Suga ryntäsi ulos huoneesta puiselle terassille ja oksensi. Hänen vatsansa sisältö lensi alas puusta, jossa heidän majansa sijaitsi.
Toivottavasti kukaan ei jäänyt alle, Manu sanoi huvittuneena. Suga ei vastannut.
”Oletteko kunnossa?” teen antanut munkki kysyi huolestuneena. Kolmikko oli seurannut pian Sugan perässä ulos huoneesta.
”Ei tässä mitään”, jään toa sanoi ja hymyili väkinäisesti.
”Haluaisitteko hieman lisää teetä saadaksenne pahan maun pois suustanne?” munkki tiedusteli ystävällisesti. Suga pudisti päätään rajusti.
Sääli, Manu sanoi haikeasti. Hyvät sienet menevät hukkaan.

Klaanon Rope

Neuvonpitoa zakazlaiseen tapaan

6 kommenttia

Skakdileiri, länsirannikko

Skakdikenraali levitti eteensä suuren, painotuoreen kartan Klaanin saaresta, jonka paikannimet olivat nazorakiksi. Keltaruskean skakdin ei tarvinnut tietää paikannimiä. Ne olivat kaikki joku-koroja, hän murahti mielessään ja tutki saaren länsirannikkoa. Hän oli noussut maan alta torakoiden tarjoamista tiloista jokin aika sitten ja kerännyt pohjoisessa majailleet soturinsa tänne, kukkuloille meren ja suuren vuoren väliin. Hän tähysi karttaan ja sitten Lehu-metsään, joka levittäytyi etelässä ja kaakossa. Suon yllä roikkui matalia pilviä.

Metorakk oli hiljaa. Hän istui avoseinäisessä katoksessa Labion lähettyvillä hopeisessa haarniskassaan. Lähettyvillä oli muitakin skakdeja: Labion komppanian joukkueenjohtajia ja parhaita tappajia. Katoksen keskellä olevan pöydän ympärillä oli kuitenkin vain kolme tuolia. Yksi kenraalille, toinen Metorakkille. Kolmas tuoli oli toistaiseksi tyhjillään.

Labio täytti lasinsa ja joi. Päivä olisi ollut hänelle täydellinen, mikäli sikarit eivät olisi loppuneet kaksi päivää sitten. Hänen oli ollut pakko tyytyä väkevään zakazlaiseen rommiin ja vahvoihin Meksi-koron viinaksiiin. Metorakk odotti eleettömänä, mutta oli selvästi turhautunut, Labio tiesi. Hänen rakas varakomentajansa oli teroitti aina tikariaan haarniskansa lukuisiin piikkeihin tämän ollessa turhautunut.

“Herra kenraali.” Labio irrotti huomionsa kartasta hetkeksi katoksen luokse saapuneen viestijän astuessa esiin jämäkän sotilastervehdyksen kera.
“Amazua on saapunut.”

Skakdikenraalin suu vääntyi hymyyn Metorakin lopettaessa aseensa teroittamisen. Ammattitappaja oli kuullut kyseisestä palkkasoturista yhtä ja toista niin itse Labiolta kuin joidenkin kanssaskakdien suusta. Mutta kyseistä tulokasta hän ei ollut tavannut kertaakaan, ja Labion kakkosmiehen mielenkiinto tähän “Amazuaan” oli suhteellisen korkealla. Tämä kun oli pestattu lyhyellä varoitusajalla Skakdien riveissä suhteellisen korkeaan asemaan.

Kumpikin pöydän ääressä oleskeleva Skakdi siivitti katseensa siihen suuntaan josta katoksen ympäristön sotilasjoukko alkoi hieman jakautua tehden tilaa tummanpuhuvalle palkkasoturille. Tämä asteli Skakdien ohi varmoin ja vakain askelin. Metorakkin silmiin osu ihkaensimmäisenä suuresti Kanohi Pakaria muistuttava naamio, joka oli kuitenkin terävämpi ja sileämpi ilman minkäänlaisia aukkoja. Tavallisen silmäparin tilalla oli kirkkaan punainen visiiri.

Palkkasoturin koko vartalon peittämä haarniskakokoonpano ei vaikuttanut Skakdinköriläiden rinnalla kovin sotilasmaiselta, vaan sen muodot olivat sulavampia ja vähemmän muhkeita. Palkkasoturi oli tuntunut suunnittelevan asustuksensa ennen kaikkea sulavan ja notkean liikkumisen kannalta. Ruumiinrakenteeltaan tämä tuntui olevan jonkin verran keskivertoa toaa pidempi, mutta jäi silti osittain skakidköriläiden varjoon.

Metorakkin (sekä mitä todennäköisimmin monen muun paikallaolijan) huomio kiinnittyi nopeasti palkkasoturin käsiin ja kyynärvarsiin. Tummanpuhuvan kasvomaskin ja synkänharmaiden panssarien lomassa metallinharmaat kädet tuntuivat kokonaisuudesta melko irrallisilta. Metorakin mielessä kävi mahdollisuus siitä että tämän uuden tuttavuuden tyylitaju oli hieman hakusessa. Oli miten oli, kenen tahansa silmään pisti varmasti se, että jostain kumman syystä naamiopäisen tulokkaan oikealla hartiaseudulla oli kivi. Se ei liikkunut, tai edes hievahtanut milliäkään. Joko Amazualla oli ensiluokkainen tasapaino, tai sitten kivi oli liimattu paikalleen.

Amazua asteli Skakdikenraalin vierelle. Sotilaskuria kunnioittaen palkkasoturi asetti kätensä sotilastervehdykseen.

“Lepo”, Labio julisti sangen epäsotilaalliseen äänensävyyn. Palkkasoturi laski kätensä. Labio ojensi vasemman kätensä Metorakkin suuntaan pitäen katseensa Amazuassa. Sininen skakdi näytti aavistuksen verran huvittuneelta palkkasoturin ylisotilaallisuuden nähtyään. “Oletan että olet kuullut arvoisasta kakkosmiehestäni Metorakkista. Olen vastavuoroisesti puhunut hänelle sinusta. Toivottavasti tulette toimeen, sillä tulette varmasti viettämään paljon aikaa yhdessä.”

Amazua käänsi päänsä suoraan sotilasskakdin suuntaan. Metorakk puolestaan oli tuijottanut palkkasoturin kasvonaamiota jo pienen hetken.

Palkkasoturi käveli tuolilla istuvan skakdialipäällikön tykö. Hän ojensi oikean kätensä. Metorakk silmäili palkkasoturin elettä hetken ennen kuin teki samoin. Skakdin ja palkkasoturin kämmenet koskettivat toisiaan näiden sormein kietoutuessa vastapuolen kämmenselän tykö. Metorakk tunsi Amazuan käden miltei metallisen kylmyyden.

Lyhyt kättely loppui Amazuan jatkaessa talsimistaan pöydän ääressä ainoaksi tyhjäksi jääneelle tuolille. Hän istuutui.
“Tee olosi mukavaksi”, Labio tokaisi ja ryyppäsi.

“Sopii”, Amazua vastasi. Tuoli narahti palkkasoturin heitettyä painoaan taakse. Palkkasoturi ei tyytynyt istumaan suorassa vaan otti rennon löhöilysennon asettaen jalkansa päälekkäin pöydän reunalle ottaen rennosti.

“Torakat ovat järjestäneet etelässä kunnon sirkusesityksen”, Labio aloitti kovaäänisesti. “Yrittivät pommittaa jonkun matoran-kaupungin väen. Tunarit järjestivät suurimman räjähdyksen sitten Nektannin voitonpäivän paraatin. Matoranit karkasivat niiltä.” Skakdit nauroivat.

“Sitten ne jahtasivat jotakin ilmalaivaa puolet matkasta Klaaniin”, skakdi jatkoi. “Mutta klaanilaiset olivat jo livistäneet, ja alus oli tyhjä!” Skakdit nauroivat. Amazua kuitenkin istui hiljaa jakaen sinisen skakdin vakavuuden.

“Meidän on aika näyttää niille, miten sotaa käydään!” Labio huusi katoksen ympärille kerääntyneille skakdeille. Jostakin kuului laukauksia, ja takarivissä alkoi tappelu. Amazuan olkapäällä lepäävä kivi tuntui hätkähtävän yhtäkkisestä metelistä.

“Barakonn, oletteko tutkineet pohjoisen pikkuväen joku-korot?” Labio kysyi valkoiselta skakdikapteenilta, jonka alahampaat näyttivät osuvan tätä otsaan.

“Kylät ovat tyhjiä, kenraali”, skakdi puhui valtavien hampaidensa välistä. “Löysimme joitakin metsistä. Kertoivat monien matkanneen johonkin skarrar-koroon.”

“Nui-Koroon. Siihen, jonka armaat aseveljemme sössivät”, toinen skakditiedustelija koki tarpeelliseksi tarkentaa.

“Targarr, kerro etelän tilanteesta”, Labio kysyi punaiselta skakdilta, jonka kultapiikkinen harja sojotti vähintään kolmeen eri suuntaan.

“Liskot on eristetty”, skakdi sylkäisi. “Oppivat kun teurastettiin joku karzzun järvikylä. Kylvettiin Irnakintulta niiden suot täyteen. Valtaosa pikkuväestä tosin on paennut merelle.”

Labio sormeili pöydälle levitettyä karttaa.

“Juoksevat etelään hännät koipien välissä”, kiven skakdi naurahti ja joi. “Näen karttani koko etelärannikon olevan punaisten pisteiden tahrima. Saatteko ne pois siitä, armaat kanssatappajani?” hän kysyi tuttavalliseen sävyyn kahdelta pöytäkumppaniltaan.

Amazua lopetti olkapäällään makaavan kiven paijaamisen, katsoen aiheelliseksi korjata hieman kenraalinsa ilmaisua.
“Mielestäni hienovaraisempi termi ‘kanssasoturini’, kenraali hyvä.”
Kyynärpäillään pöytään nojaava sininen skakdi käänsi katseensa Amazuaa päin.

“Soturini, sinä sanot?” Metorakk kysyi. Skakdihymystä ei tiennyt yrittikö se ilmaista innostusta vai halua tappaa. Hän ei ollut vaikuttunut tästä epämääräisestä sankarista.
“Juuri niin”, Amazua vastasi kiinnittämättä sen enempään huomiota skakdialipäällikön äänensävyyn.
“Tiedätkö, mikä on soturin ja tappajan ero?” Metorakk esitti kysymyksen Amazualle hivellen tikariaan.

Palkkasoturi heitti mietteliään oloisena päätään hieman taaksepäin. Hän ei ilmaissut ääneen mielipidettään työkumppaninsa moraalikäsityksistä.
“Yksinkertaisesti ilmaistuna, te ilmeisesti tykkäätte päättää jokaisen konfliktin koristamalla voittonne avuttomien uhrienne huudoilla ja verellä. Itse en niinkään välitä ilmaista omaa toimintatapaani sisälmysnesteillä tai vilauttelemalla arsenaaliani.”

Skakdien mieli tuntui happanevan palkkasoturin vastauksesta, mikä tuntui jo lähestyvän jonkinasteisen röyhkeyden rajoja. Zakazilla moinen puheenvuoro olisi johtanut julkiseen lynkkaukseen. Ainoastaan kenraali Gaggulabion leukaa koristi vienosti huvittunut virne.

“Toisin sanoen et halua liata käsiäsi”, Metorakk tokaisi. “Oletko varma, että olet oikeassa työssä?”

“No sitäkin”, Amazua tokaisi jälleen tuntuen olemaan kiinnittämättä mitään huomiota skakdin tiukkaan äänensävyyn, “proteesien puhdistaminen on melko kovaa työtä.” Metorakk tajusi saman tien palkkasoturin eriskummallisten käsien tarkoituksen. Skakdi ei olisi ollut tippaakaan yllättynyt mikäli olisi käynyt ilmi että jokin tyytymätön isoherra olisi mennyt tätä rankaisemaan.

“Toiseksi”, Amazua jatkoi, “minulle ei ole niinkään väliä mitä muut ovat toimintatavoistani mieltä. Ainoa asia mikä merkitsee on se, että muut luottavat minun tekevän työni hyvin, jolloin olen täysin valmis tekemään sen. En itse koe mitenkään tarpeelliseksi osoittaa kykyjäni iskemällä miekkaani viattomien sisälmysten läpi. Mitä ihmeen hupia siitä muka pitäisi löytääi?”

Metorakk ei näyttänyt kannatavan palkkasoturia, mutta joka tapauksessa keskustelu oli muuttunut erittäin mielenkiintoiseksi. Skakdijoukossa oli puhjennut hälinä, ja jotkut tappelivat. Moni ilmaisi polttavaa haluaan esittää puheenvuoro ampumalla ilmaan tai rikkomalla pulloja. Se oli zakazlaista demokratiaa parhaimmillaan.

“Kerrohan”, Metorakk nousi seisomaan ja käveli hitaasti pöydän ympärillä. “Miten oikeastaan ajattelit voittaa tämän sodan?” hän kysyi lähestyessään Amazuaa, joka ei liikkunut tuoliltaan mihinkään. Gaggulabio katseli sivussa innostuneena. Kenraali selvästi nautti tilanteesta. “Itse olen huomannut, että sodat loppuvat useimmiten tappamalla vastustajat. Jos muita keinoja on, olet tervetullut jakamaan ne.”

Skakdin jämerä ja palkkasoturin tulkitsemattomissa oleva katse kohtasivat. Kaksikko tuijotti toinen toistaan Labion virnuillessa ja skakdien seuratessa sivusta. Kukin näköetäisyyden päässä kykeni tuntemaan jännitettä ilmassa.

“Minä en aio sanella teille mitä tehdä”, Amazua sanoi viimein, “Minä en ole täällä voittaakseni tämän sodan. Enkä myöskään ole teidän sotilaanne. Olen täällä vain auttamassa teitä, mutta en tuomitsemassa. Voitaneen sanoa että olen eräänlainen yhtiökumppaninne. Me olemme kuitenkin erillaisia. Teillä on omat periaatteenne, minulla omani. Mutta henkilökohtaisesti en tahtoisi että kyseinen seikka vaikuttaisi työkumppanuuteemme liian negatiivisella tavalla.”

Palkkasoturin äänensävy oli rauhallinen ja hillitty. Hän ei tuntenut olevansa minkäänlaisen hankalan kysymyksen äärellä. Hänelle tämä kaikki tuntui olevan vain kaupankäyntiä.
“Minä olen valmis toimimaan täydessä yhteistyössä kanssanne. Mutta tahtoisin tietää, oletteko te vastavuoroisesti valmiit samaan?”

“…”, totesi Metorakk.

“…”, komppasi Gaggulabio.

“…”, sanoivat skakdit.

Alkoi hälinä. Labio iski rommipullon rikki pöydänkulmaan ja nousi seisomaan hiljentääkseen joukon.

“… mitä karzahnia, mies? Muistaakseni palkkasin sinut tappamaan asioita, enkö?” Gaggulabio aloitti huvittuneena. “Dumppaisit ne matoranisi mereen, saat minulta kunnon miehistön. Niiden seura ei selvästikään tee sinulle hyvää.”

“Hyvä kenraali”, Amazua käänsi huomionsa keltaruskeaa skakdikenraalia päin, “kuten itsekin taisitte mainita, kyseiset matoranit laivoineen ovat minulle eräänlainen palkinto. Ja pitkällä urallani olen oppinut, ettei hyvää palkintoa kannata heittää hukkaan. Olen oppinut myös, että kannattaa ottaa tilaisuuksista kaikki mahdollinen hyöty irti tuomitsematta mitään päällisin puolin tai liian äkkipikaisesti.”

Amazua ryhdisti hieman asentoaan. Hänen tuolinsa narina teki paluun palkkasoturin nojatessa eteenpäin. Hän laski jalat pöydältä nojaten hieman eteenpäin laittaen sormensa ristiin. Palkkasoturi nosti oikean jalkansa poikittain koukkuun nojaamaan vasempaa polveaan vasten. Amazuan katse pysyi skakdikenraalissa.

“Pääasiallinen syy sille miksen ole jo viskonut niitä pikku piipertäjiä aaltoihin on se, että uskon että edes jollain tapaa niistä voisi olla vielä hyötyä. Ja mikäli niiden epämääräistä piraattifilosofiaa olen tulkannut, tuntuu niillä olevan suhteellisen jämäkkä moraali. Ja olen kieltämättä kiinnostunut testaamaan miten pitkälle ne ovat pikku moraalintuntonsa kanssa menemään. Ennen kaikkea, se, että meillä on omissa riveissämme matoraneja, tuntuu olevan liian mehukas mahdollisuus heitettäväksi pois noin vain. Vai voitteko väittää että olen väärässä?”

Amazua laski kyynärvartensa nojaamaan sivuttain nostettua jalkaansa suoristaen selkänsä kokonaan. Hän tuntui miltei kokonaan jättävän huomiotta vieressään seisovan sinisen skakdin.
“Mikäli en erehdy, juuri samaisesta syystä te juuri etsitte minut käsiinne ja pestasitte palvelukseenne. Koska oletitte vahvasti että voisin olla teille hyödyksi. Te tarvitsitte apuani, ja olen kaiken aikaa ollut täysin valmis antamaan sitä. Ja olen huomannut että olette luottaneet minuun täysin. Ja aion tehdä parhaani että meidän välisemme luottamus säilyy. Mikäli olen ymmärtänyt, juuri tällä hetkellä tunnutte hyvin vahvasti epäilevän kelvollisuuttani. Mutta haluan selventää, että minulla henkilökohtaisesti ei ole missään vaiheessa minkäänlaista halua poiketa alkuperäisestä sopimuksestamme. Olen ensitapaamisestamme lähtien ollut täysin valmis alistumaan täyteläisesti käskyvaltanne alle, ja kenties jopa sivuuttamaan henkilökohtaiset periaatteeni, jos tarve vaatii.”

“Te voitte toki potkaista minut syrjään, kenties jopa nirhata minut, mutta uskon että kuitenkin tajuatte että se olisi virhe. Jos olisitte valmis tekemään sen tuosta vain, tuskin olisitte alun perinkään pyytäneet minua tänne. Olen nähnyt monen suurmiehen kaatuvan omaan äkkipikaisuuteensa ja heikkoon arvosteluykyynsä. Vaikka se on ollut omalla tavallaan tosi hupaisaa, on siitä myös oppinut yhtä sun toista. Saatatte ehkä tulkita tämän niin että arvostelisin teitä johtajana, mutta sanoisin että tämä on pikemminkin neuvo.”

Labio näytti lähinnä huvittuneelta. Hän yritti juoda rommipullostaan, mutta tajusi rikkoneensa sen. Valtaosa skakdeista oli tyrmistyneitä tai hämmästyneitä. Metorakk oli rei’ittänyt pöytää tikarillaan koko monologin ajan.

“Pirun filosofit, lopettakaa. Meillä on sota kesken. Targarr ja Barakonn, tiedustelkaa tiimeinenne näiden kylien puolustukset”, Labio osoitti kartalla sijaitsevia eteläisiä kyliä Klaanilinnoituksen länsipuolella. “Te muut, valmistautukaa lähtemään etelään. Ja joku hemmetti saa tuoda minulle uuden pullon.” Skakdi hajotti puolikkaan pullonsa sirpaleiksi karttaa vasten ja nousi.

Ne joiden huomio oli kiinnittynyt pois kahden korkea-arvoisimman skakdin ja palkkasoturitulokkaan epämääräiseltä sananvaihdolta kykenivät huomaamaan että palkkasoturin olkapäällä ei ollut enää kiveä. Se oli kasvattanut itselleen jalat ja silmät ja kipittänyt pöydälle haistelemaan väkevää kirkasta nestettä jota lillui lasinsirpaleiden seassa. Nyt se näytti piskuiselta ravulta.

“Kylät ovat lentolaivojen iskuetäisyydellä”, Metorakk huomautti uutta pulloa availevalle kenraalilleen. “Ne upottivat pari kuukautta sitten liian lähelle tulleen torakkalaivueen.”

Metorakk suoritti sormillaan nopean näppärän liikkeen heilauttaen tikarinsa terä alassuin. Skakdialipäälikkö iski tikarinsa pöydällä olevaan karttaan juuri siihen kohti missä kivirapu “sattumalta” vipelsi. Amazuan refleksit olivat kuitenkin nopeammat. Sininen skakdi tiiraili sivusilmällä oliko palkkasoturi kenties nyrpeä rakkaan lemmikkinsä vahingoitusyrityiksestä, mutta tämä vain asetti otuksen takaisin olkapäälleen. Pikkurahi ei tuntunut olevan moksiskaan. Pöydälle levinnyt neste oli maistunut kamalalta. Amazuan mieltä tuntui kuitenkin kaihertavan se, miten pian kokouspöytä hajoaisi. Mitä nyt skakdikulttuuri oli tullut hänelle tutuksi, joku sivustakatsojista olisi varmaan saanut ottaa hyvällä tuurilla pöydän aseman.

“Klaanipellejen laivastoa komentaa rahi”, Labio nauroi. “Eivätkä torakat saa sitä nujerrettua.”

“Eikö se ole viimeinen lajiaan”, joku skakdeista huusi. “Siitä tulisi kaunis seinäkoriste!” Huutaja sai raivoisat suosionosoitukset.

“Viimeinen kyklooppi ja viimeinen Vartija”, Gaggulabio myhäili. “Amazua, matoraneillesi löytyi tehtävä.”
Palkkasoturin olisi varmaan tehnyt mieli tokaista jotain näsäviisasta tyyliin minähän sanoin, mutta hän tyytyi kuuntelemaan tarkemmin kenraalinsa asiaa.

“Matoranisi soluttautukoot Klaaniin. Torakat eivät ole onnistuneet keräämään kunnolla tietoja muurien sisäpuolelta, ehkä sinun piraattisi kykenevät. Olisi ikävä sattuma, jos osa niiden aluksista olisi sabotoitu juuri silloin, kun iskemme etelään”, Labio selosti.

Amazua myhäili itsekseen. Hän tunsi onnistumisentunnetta siitä, kuinka vielä hetki sitten skakdikenraali oli ollut valmis viskomaan pikkupiraatit takea-haiden hampaisiin, mutta oli nyt valmis heittämään kokonaisen tärkeän operaation niiden harteille. Ilmeisesti palkkasoturin sanat olivat purreet.

Amazua alkoi käydä matoraneja läpi mielessään. Koukkukätinen raudan matoran tuntui hallitsevan joten kuten kaikenlaiset tekniset vempeleet. Hän ei kuitenkaan ajatellut tuoda kyseistä ajatusta julkisesti esille, sillä hän itse ei ollut ymmärtänyt matoranin käsiasiaa sen paremmin. Kyseisen Fe-matoranin ohella joukkiossa tuntui olevan ainakin kaksi muuta jotka kykenivät jollain tapaa järkevään rationaaliseen työskentelyyn, äänen ja jään matoranit, joista kuitenkin ensimmäinen oli pehmo ja jälkimmäinen hieman jänishousu.

Loput kyseisestä sekalaisesta joukkiosta, Onu-, Po-, Le-, Ga-, ja kasvillisuuden matoranit tuntuivat olevan edellämainittuja hieman yksinkertaisempia, mutta kukin omalla tavallaan ainakin jotenkuten hyvä siinä mitä nyt tekivätkään. Kenties heistäkin saisi paljon irti jos palkkasoturi saisi rationalisoitua niitä niille sopiviin tehtäviin, vaikka se tuntuikin osaltaan siltä kuin jakaisi kotiaskareita pikkulapsille. Mutta kaikesta huolimatta hyvää tilaisuutta ei kannattanut joka tapauksessa heittää hukkaan.
“Tehtävä ymmärretty”, Amazua totesi kenraalille.

“Matoraneja”, murahti Metorakk epäuskoisesti. “Mikä voisi mahdollisesti mennä pieleen?”

“Uskoisin että toimisi varmaan paremmin kuin skakdiköriläidesi soluttautuminen Klaanin muurien sisään pikkumiehiksi naamioituneena”, Amazua vilkaisi sinisen skakdin suuntaan.

“No me pääsimme Klaaniin kerran”, skakdi vastasi. “Mutta matoranisi saattavat herättää vähemmän huomiota.”

“Amazua, haluan sinun saavan väkeäsi Klaaniin viimeistään tämän viikon loppuun mennessä. Metorakk, edetkää rannikkoa pitkin etelään. Pysytään metsien suojassa kunnes meillä on väkeä sisällä linnakkeessa.”

“Ja sen jälkeen vanha kunnon joukkomurha”, Metorakk hymyili.

“Aivan”, Labio joi ja iski pullon pöytään merkiksi kokouksen päättymisestä.

“Täytyy sanoa että on mukavaa päästä taas tositoimiin”, Amazua totesi.

Metorakk käänsi jälleen epäluuloisen katseensa palkkasoturiin. “Mitä sinä mahdat tuolla tarkoittaa?”

“Tähän asti olen lähinnä kuskannut skakdeja edes takaisin”, Amazua vastasi nostaen toisen kätensä niskansa taakse. “Kerro ihmeessä jos olet tämän jälkeen menossa johonkin”, palkkasoturi osoitti vapaan kätensä peukalolla kaukaisen rannikon suuntaan, jonne oli laivansa parkkeerannut, “saat kyydin.”

Metorakkin oli pakko hymähtää. Hän täräytti Amazuaa olkapäälle puoliystävällisesti ja määräsi joukon skakdikapteeneita mukaansa lähtiessään. Palkkasoturin olkapäällä makaava kivi ei hätkähtänytkään.

Klaanon Rope

Nyt loppu löhöily

3 kommenttia

Maken huone

Huoneen seinien alaosat olivat kirkkaan oransseja, ja ylös mentäessä vaihtuivat hiljalleen punertavaan väriin mikä sopi sen asukkaan kuvaan oikein hyvin. Seiniin oli maalattu myös hailean keltaisia leimahtavia juovia.

Punaoranssi Moderaattori makasi hieman velttona sängyssään. Maken vasen reisi ja kyynärvarsi roikkuivat patjan reunojen yli velttoina ja oikea kyynärvarsi nojasi pystysuunnassa vuoteen oikeanpuoleista seinää vasten. Aina välillä Make asetti sen vastaansa jo kauan peittäneen siteen päälle.

Vuodetta ei oltu pedattu kunnolla miesmuistiin ja peitto oli rypistynyt vuoteen hieman perustuksiltaan liikkuneen patjan ja seinän väliin. Ei sillä että Make olisi koskaan mitään peittoa tarvinnut. Mt. Ämkoo- reissuja ja saaren talvia lukuunottamatta Moderaattori ei ollut koskaan tuntenut sellaista asiaa kuin kylmyys. Juuri tästä syystä Make piti paljon enemmän siitä, että huoneen ympyräiset ikkunat olivat auki jotta raikas ulkoilma pääsivät virtaamaan sisään. Sellaisesta hän nautti. Siitä hän ei nauttinut että monesti hänen huoneensa vierailijat valittivat siellä olevan ihan saamarin viileää.

Sängyn vastapäisellä puolella huonetta oli Makea itseään vain hitusen korkeampi puinen hyllykkö. Hyllyillä lepäsi joitakin kirjoja ja lehtiä. Make ei kuitenkaan tunnetusti ollut lukumiehiä. Kun hän oli lukenut ensimmäistä kertaa, hän oli saanut epämieluisia muistoja ja kylkiäisenä karsean migreenin. Hän piti enemmän jos kirjainkönttien seassa oli kuviakin. Hän ei ollut tainnut ikinä lukea yhtään kirjaa…

Toisessa hyllyssä oli pinossa muutama alelaarista ostettu Lörde- yhtyeen levy, joita Make aina joskus kuunteli. Ainoat muut jotka kyseistä hälinäjoukkiota kohtaan osoittivat kiinnostusta taisivat olla Visu, Manu ja Killjoy. Ehkä yksi harvoista asioista mitä Makella ja sillä hämyllä haarniskapellellä oli yhteistä…

Moderaattorin sängyn jalkopään suuntaisella seinällä oikealla oli suhteellisen kookas teleruutu, jonka alla oli pyörällinen taso, jonka päällä oli kaikenlaisia viihdehärpäkkeitä, joita Make kuitenkaan ei osannut kunnolla itse käyttää. Mutta mitäpä puolirahi tekisi ohjekirjoilla kun koko linnake oli täynnä hyviä ystäviä joilla oli usein parempaakin tekemistä, Kepe etunenässä.

Jopa teleruudun käyttäminen oli omanlaisensa haaste. Vastaanotinsäätimen pieniä nappeja ei oltu tehty hänen teräväkyntisille nakkisormilleen joten turhautuneisuuksissaan hän tyytyi usein heittelemään niillä Kewa-lintua, joka usein saapui moden terassin puiselle kaiteelle aamuisin häntä aamuääntelyllään härnäämään.

Maken huoneen hyllyn vasemmalla puolella oli tosiaankin ovi huoneen omalle terassille. Sen kautta Make pystyi usein tulemaan ja menemään miten halusi. Teleruudun puoleisella seinällä oli taas seinälle ripustettu kaksipäinen keihäs. Sen kärki oli kookas ja koostui kolmesta terästä, joista keskimmäinen oli suora ja sivuilla olevat koukkumaisia, melkein kuin haistattelevan rahipedon eturaajan jäänteet. Kärjen juureen oli sidottu paksuilla nahkasuikaleilla kiinni teräviä, tummentuneita rahinhampaita. Keihään alapää koostui vierekkäin kiinnitetyistä kaarevista pihdeistä.

Ase oli Maken itse tekemä. Hän oli muistellut kuinka kyseinen ase oli ollut ensimmäinen asia mihin hän oli käyttänyt sellaista asiaa kuin luovuus. Mutta hän ei itse välttämättä kutsunut sitä aseeksi, sillä hän oli hädin tuskin koskaan koskenut siihen. Make ei ollut ikinä turvautunut taistelutilanteissa minkäänlaiseen kättä pidempään. Hän oli katsonut omien käsiensä olevan kyllin tehokkaat aseet.

Huoneessa ei ollut yhtäkään lamppua tai valokiveä. Sen sijaan katosta ja seinistä roikkui pieniä lyhtyjä. Make oli aina tuntunut osaavan kontrolloida tulta paremmin ja luovemmin kuin tavallinen tulen Toa. Mutta nyt lyhdyt olivat sammuneet. Ne olivat tarpeettomia kirkkaan auringon valaistessa huonetta.

Make oli tuijotellut huoneensa punaista kattoa jo hyvän aikaa. Hän mietiskeli. Päälimmäisenä hänen mieltään painoi Kepe ja Snökke, sekä kollegansa Bladis ja Same. Hän ei ollut ollut kunnolla tietoinen nelikon tilanteesta paitsi kuin että nämä olivat saaneet vastaansa joitain Nazorakien eliittejä, mutta selvinneet joten kuten hengissä takaisin Nui-Koroon. Ainakin he puolestaan olivat saaneet tiedon että Make itse oli kunnossa ja hyvissä voimissa. Jotenkuten…

Paaco oli hoitanut koko Moderaattorihommaa itsekseen. Mutta silti Klaani ei ollut vielä painunut kasaan sisältä päin… Visu oli ollut Feterroina tunnettujen lentävien ananastölkkien hyökkäyksen jälkeen teillä tietämättömillä, mutta hämppiadminin palattua rakas juuriadmin Tawa oli vuorostaan joutunut sairasvuoteelle ilmeisesti loppuunpalamisen seurauksena. Mutta kaikki mitä Make oli saanut kuulla oli ollut se, että myös arvoisa Kaikkien äiti oli jo paremmassa kuosissa. Sitten, Mäksä…

Maken mielessä myllersi katumus. Klaani oli sodassa. Sota itsessään ei ollut aiemmin hänelle mikään täysin selvä ilmaisu, mutta viimeistään pommituksen aikaiset tapahtumat olivat avanneet kyseisen konfliktin kauhut hänelle kaikessa karmeudessaan. Kaikki hänen ystävänsä ja toverinsa vaaransivat kaikkensa Klaanin hyväksi. Ja mitä hän oli tehnyt. Maannut sairasvuoteella päivätolkulla avuttomana mitättömien vatsavaivojen takia. Hän oli kohdannut Zyglakit, mutta oli päätynyt surkeuttaan vielä pahempaan kuntoon.

Maken haikea ilme muuttui pienen hetken ajaksi taas tuskastuneeksi Liskojen yön tunkeuduttua tämän ajatuksiin. Mutta sitä enemmän Make sai myös sisäistä voimaa Moderaattoriesimiehensä pienen kaksosen kannustavista sanoista.

Make nousi sängyltään. Moderaattori asteli itsestään katsoen vasemmanpuoleiselle seinälle ripustettua peiliä kohti. Hän käveli sen eteen. Hän katsoi oman peilikuvansa keskivartaloa, ja sen ympärille sidottua sidettä. Hän tunnusteli sitä. Hän mietiskeli. Viime päivät hän ei ollut tehnyt mitään muuta kuin sitä. Oleskellut huoneessaan ja ajatellut omiaan. Samaan aikaan kun kaikkialla käytiin kamppailua henkeen ja vereen hänen rakkaan kotiyhteisönsä puolesta. Make oli kantanut sidettään pitkään, vaikka hänelle oli puhuttu vain muutamasta päivästä. Hoitajat olivat sanoneet että epämääräisestä liskokonfliktista tulisi mahdollisesti jäämään hänelle pysyvä arpi. Aina aiemmin hänen kehonsa oli osoittanut epämääräistä kykyä toipua ties millaisista haavoista ja ruhjeista, mutta ilmeisesti Maken oma raja meni keihään terän saamisessa suoraan vatsaan. Kuka tahansa normaali henkilö olisi mahdollisesti kohdannut loppunsa. Mutta Maken ennuste oli ollut häiritsevän hyvä.

Kenelle tiedemiehelle tahansa Maken tapainen ilmestys olisi ollut varmasti himottu kohde tutkittavaksi. Mutta Make ei ollut halunnut luovuttaa itseään laboratoriohärveleiden huostaan. Koska häntä oli pelottanut mitä tutkimustuloksien seasta olisi mahdollisesti voinut tulla vastaan. Kaikki mikä hänelle riitti, oli ollut hoitajien tulos siitä että hän toipuisi täysin.

Mutta jostain syystä hän ei ollut luopunut siteestään. Mutta ajatuksia herättävä keskustelu pikku-Umpan kanssa oli selkeyttänyt hänen ajatuksiaan. Hän oli pelännyt. Ja hän oli etsinyt itselleen tekosyytä olla joutumatta uudestaan ikäviin tilanteisiin, koska hän pelkäsi. Ei sitä mitä hänelle itselleen tapahtuisi, vaan sitä mitä muille saattoi käydä. Mutta juuri siksi he tarvitsivat kaiken mahdollisen avun. Mukaan lukien hänet. Kun hän katsoi peilikuvaansa siteineen, hän tunsi olleensa pitkään täysin hyödytön. Hän oli yrittänyt etsiä toimettomuudelleen jotain kolmannen osapuolen tekijää, mutta sisimmässään hän tiesi että se johtui puhtaasti hänestä itsestään.

Mutta se muuttuisi nyt.

Make kurotti sormillaan vasenta kylkeään, johon siteen koossapitosolmu oli sijoitettu. Hän etsi sormenpäillään sopivaa kohtaa josta lähteä purkamaan sitä. Ilmeisesti sellaiset tarranomaiset siteiden alku-ja loppupäät olivat liian helppoja. Lopulta Moderaattorin sormet saivat solmun purettua. Make alkoi kiertää siteen nyt vapaata päätä vyötärönsä ympäri. Maken mieli täyttyi itseään kannustavista ajatuksista samalla kun pitkään pesemättömän siteen alla hionneen ihon aromi alkoi tunkeutua hänen hajuaistiinsa.

Ei enää epäröintiä. Ei enää avutonta makoilua sairaalavuoteella. Ei enää pelkoa. Hän ei enää perääntyisi. Hän menisi ja käyttäisi kaikkia voimiaan siihen mikä olisi oikein. Hän auttaisi ystäviään. Jos hänen rajansa tulivat vastaan, hän ylittäisi ne.

Klaani oli sodassa. Ja sota vaati ankaria toimia. Hänen oma hyvinvointinsa ja jopa henkensä olivat pieni hinta siitä että Klaanilla olisi kaikki hyvin…

Hän oli epävarmuuksissaan pidätellyt itseään jo kyllin pitkään. Hänen vihollisensa olivat armottomia ja säälimättömiä. Ja niin ikävältä kuin se saattoi tuntua, niin pitäisi hänenkin…

Viimeinenkin osa sidekäärettä putosi Maken jalkoihin. Hän tuijotti peilistä sitä mitä side oli paljastanut altaan. Hän haukkoi henkeään.

Peilistä ei heijastunut Moderaattorin minkäänlainen tavallinen suora arpi. Se muistutti ennemminkin jotain epämääräistä kuviota. Kuviota, jonka hän oli nähnyt ennenkin.

Maken mieleen palautui yksi lukuisista viimeaikaisista pahoista unista. Se, minkä hän oli nähnyt ennen heräämistään sairasosastolta juuri purkamansa side vatsallaan.

Hän muisti kuinka oli herännyt vasten pimeyttä keskeltä kirkkaita liekkejä ja surmattujen uhrien jäänteitä. Hän oli nähnyt edessään kaiken sen aiheuttajan. Itsensä. Hän, tai se jokin oli yhtäkkiä kadonnut jonnekin. Ikään kuin eräänlaiseen näkymättömään vankilaan, epämääräisen kuviollisen sinetin taakse…

Se kuvio tuijotti häntä peilistä juuri nyt. Se oli käänteinen peilikuva, mutta se oli täsmälleen samanlainen. Make perääntyi peilikuvansa edestä parilla epäilevällä askeleella.

Täsmälleen samanlainen…

Klaanon Rope

Ajatuksia ja suunnitelmia

4 kommenttia

Bio-Klaani, kahvio

Matoran Umbra istui tavallista tapaansa ah niin mukavassa kahviossa. Oli aikainen syysaamu ja pihalla oli jo koleaa. Talvi olisi tulossa, mutta kuinka pian, sitä hän ei tiennyt. Klaanilehti sylissään ja kahvi sekä pulla edessään pöydällä Matoran-U aloitti aamunsa todella usein. Hän otti aamukahviin ja kahviossa oleiluun tarvittavat rahat tämän maailman vastineensa rahakirstusta. Usein hän mietti, miksi hänen veljensä, jos tätä veljeksi voisi kutsua, oli niin usein tehtävillä. Eikö hän kunniottanut yhtään klaanilaisia ja päämoderaattorin arvonimeään…

Umbra joi lämmintä cappuchinoa, jossa oli hiukan chiliä mausteena. Tämä oli joku erikoisuus kylmiin syysaamuihin, vaikka suklaasta ja kahvista olikin alkanut olla puutetta. Meksi-korosta tulleet laivat eivät enää päässeet niin hyvin klaanin saarelle, koska merireittejä vartioi huhujen mukaan suuri laivoja syövä merihirviö ja Nazorakien laivastot.

Klaanilehden syksyisen numeron kannessa oli varoitus tulevasta talvesta, joka tulisi väistämättä. Lehdessä myös mainostettiin myös H.J. Keltionin haastattelua. H.J. Keltion oli metrunuilainen matoran, joka oli tunnettu uskontoa ja historiaa sekä kieliä pohtivista ja tutkivista artikkeleistaan ja väitöskirjoistaan. Hän oli viime aikoina niittänyt mainetta fantasiakirjailijana. Klaanilehden etusivulla mainostettiin myös artikkelia Mistika-juhlasta, jota Ortonit olivat juuri aloittamassa viettämään Kummitusten suon tragedian vuotuiseksi muistoksi. Klaanin saaren suurin Orton-asutus, Boro-Koro oli peittynyt valtaisten vesimassojen alle, jotka muodostivat paikalle suon ja tappoivat tuhansia kyläläisiä.

Matoran-U muisti ortonit. Levah-niminen vihermusta orton oli ollut hänen ensimmäinen ystävänsä tässä oudossa maailmassa. Rohkea ja päättäväinen Levah oli kuollut sen oudon hopeisen metalliolennon kynsissä Yö Kauhussa. Levah oli haudattu myöhemmin muiden kaatuneiden joukossa hautajaisissa Klaanin hautausmaalle.

Mitäköhän ortoneille kuului nykyisin? Umbra ajatteli. Hän tiesi etteivät Zyglakit pitäneet heistä ja liskomiehet olivat torakoiden puolella, joten se laittaisi ortonit samalle tulilinjalle klaanilaisten kanssa.

Umbra käänsi lehden sivua ja hänen eteensä pärähti suuri aukeaman kokoinen mainos H.J. Keltionin uuden fantasiaromaanisarjasta Valon ja Varjon tanssi. Kirjat kertoivat tarinaa Kuudesta kuningaskunnasta, jossa talonpoika-matoran löytää tarujen Kanohi Avohkiin, josta legendat kertovat.

Mainoksessa oli erilaisia kommentteja, joita kirjoja arvostelleet aikakauslehdet olivat kirjoittaneet:

”Kuuden kuningaskunnan liiga yhdistettynä Valon Naamio taruun ja pitkät henkilöhahmokaaret tekevät tästä kirjasarjasta menestyksen. Keltion osaa kirjoittaa hahmoillaan todella rumaa ja uskottavasti, kuin he olisivat oikeita olentoja”, Hagah

”Lukisin tätä vaikka Vuoren laella”, Vortixx Times

Umbra laittoi lehden syrjään, koska mainos häiritsi hänen keskittymistään. Hän ei saanut päästään ortoneita ja heidän mahdollista ahdinkoaan. Mikseivät klaanilaiset olleet jo tehneet liittoa heidän kanssaan, vai oliko se jo tehty? Nämä ajatukset pyörivät hänen päässään kun U lähti kahviosta.

Yön tultua, Matoran-U meni tavanomaiseen tapaansa nukkumaan veljensä sänkyyn, joka oli aivan liian massiivinen hänen tarpeisiinsa. Matoran makoili sängyssä ja katseli sängyn päädyss olevasta ikkunasta yötaivaalle. Punainen tähti leimusi näyttävänä ja kirkkaana, kirkkaimpana kuin mikään muu tähti. Se oli todella kaunis ja leimuava ilmestys, muttei polttanut kuin kaksoisauringot.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=QflCzFvUPB0&w=560&h=315]
Hän mietti edelleen Ortoneita. Hän tiesi mitä hänen pitäisi tehdä. Puhua klaanin johtajistolle ja tehdä liitto maan alaisen kansan kanssa. Jos ei muuta, niin hän lähtisi vaikka yksin Ma Wetin tunneliverkostoon etsimään kyliä. Nämä kansat pitäisi yhdistää klaanilaisten rinnalle yhteistä vihollista vastaan, koska sota oli väistämätöntä ja talvi tulossa.

Klaanon Rope

Suuri Pamaus

4 kommenttia

Bio-Klaanin Saari, tasanko

Lehu-Metsän itäpuolella sijaitsevat laajat ruohotasangot aukenivat valkoisen nazorakin edessä. 273 oli kävellyt jo melkein viikonpäivät aukealla maalla ja metsän synkät varjot alkoivat jo jäädä taakse. Karkulaisen matka johti kaakkoon, kohti itäistä merenrannikkoa. Laskelmiensa mukaan 273:n pitäisi alkaa olemaan päämäärässään parin päivän sisällä.

Zyglakien antamat tiedot olivat kuitenkin alkaneet huolestuttamaan valkoista tiedemiestä.
Imperiumin raja alkoi ilmeisesti laajentua etelääkin kohti, mikä tarkoitti sitä, ettei Jäätutkija ollut kauaa turvassa sielläkään kauaa. Varsinkin tasangolla kulkeminen oli todella riskialtista nazorakien tiedustelijoiden vuoksi, mutta 273 oli valinnut reittinsä lähinnä siksi, että se oli nopein tie merelle. Sinänsä tämäkään suunnitelma ei ollut täydellisesti vedenpitävä, sillä 273 tiesi nazorakien pitävän saarta kauppasaarrossa. Riski siitä, että merivoimien partioalukset upottaisivat hänen pakoveneensä olisi siis erittäin suuri.
Toisena haasteena oli lisäksi se, että Jäätutkijan oli saatava vene jostain. 273 mietti, antaisiko hänen moraalinsa myöten sen, että hän varastaisi jonkun matoran-kalastajan veneen. Tosin hän uskoi, että hänen moraalinsa kesti sen paremmin kuin nazorakien zamorit tai Toien elementaali-iskut.

273 kuitenkin päätti kuitenkin lykätä jatkosuunnitelmien miettimisen myöhemmäksi.
Hän katsoi ympärilleen. Ilma oli kirkas ja taivas pilvetön. Viileä pohjoistuuli puhalsi mukavasti valkoisen tiedemiehen selkään ja kutitti hyönteisen herkkiä tuntosarvia. Lakastuneet, vihreän ja ruskean väriset heinät ja ruohot kallistuivat tuulen suuntaisesti.
Talvi oli tulossa. Jäätutkija piti talvesta. Se toi mieleen kodin.

Ruoho rätisi ja taittui nazorakin valkohipiäisten jalkapohjien alla. Yksittäiset kovemmat tuulenpuuskat lepattivat tiedemiehen työntakin repaleisia helmoja välillä. Jäätutkija saattoi kuulla kaukaisuudesta merimetsojen yksittäiset äänet. Jäätutkija päätti pysähtyä kuuntelemaan niitä tarkemmin. Hän kallisti päänsä siihen suuntaan, mistä oli kuullut lintujen äänet.

273 kuitenkin katui sitä heti, kun maan täytti tärykalvoja repivä ja maata tärisyttävä pamaus. Oikein jumalallinen rumpusoolo suoraan Mata Nuin korkeuksista.

Jäätutkija kavahti infernaalista jyrähtelyä ja painoi kalpeat kätensä tärykalvojensa suojiksi. Hän ei edes ollut säikähdykseltään huomannut kaatuneensa takamukselleen ruohikkoon.
MITÄ HELVETTIÄ!? 273:sta tuntui että hänen piti ajatuksensakin tasolla huutaa kuullakseen ne äänen ylin.

Parin raastavalta ikuisuudelta tuntuneen sekunnin jälkeen 273 istui yhä maassa, silmäluomet äärimmilleen revähtäneinä ja kädet edelleen puristuneina kalloaan vasten.
Hitaasti Jäätutkijan molemmat pitemmät kädet irtosivat ohimoista, mutta pysyivät yhä ilmassa. 273:n silmät olivat yhä kuin lautaset. Hän liikautti varovasti päätään ja katsoi hitaasti ympärilleen. Oli hiiren hiljaista.
Valkoinen tiedemies räpäytti kerran silmäluomiaan. Loppuiko se…?

Jäätutkija tajusi istuneensa jo hetken paikoillaan. Hän nousi äkkiä ylös ja katsoi villisti ympärilleen kuin magmamagnusti joka työntää päänsä ylös pesäkolostaan ja tarkkailee ympäristöään. 273:n katse havaitsi suuren savupatsaan kaukana pohjoisessa.
Jäätutkija räpäytti pari kertaa silmiään. Hän kertasi useammat vaihtoehdot läpi päässään. Pommikoneita? Ei, taivaalla ei näy niitä. Tykistökö? Ehkä.

273 oli kaukana savupilarin nousupaikasta, mutta hän ei tuntenut oloaan siltikään turvalliseksi. Tiedemiehestä tuntui, että hänellä alkoi olla kiire. Nazorak kääntyi nopeasti ympäri ja jatkoi juosten matkaansa kohti kaakkoa.

Jäätutkija sadatteli ääneen ja kirosi kaikkia maailman eläimiä, kun oli epähuomioissaan astunut rahin jätökseen. Tässä kohtaa on syytä täsmentää, että kyseinen jätös oli tapiirin.

Klaanon Rope

Laitteisto-ongelmia

3 kommenttia

Komentokeskus

Taukohuoneen kahvinkeitin puski urhoollisesti kahvia halukkaille ja täytti oman roolinsa sodassa, jonka vastapuolina olivat komentokeskuksen työntekijät ja mielenvoimainen kasvi. Kuten pieneen huoneeseen ahtautuneiden matoranien määrästä voisi päätellä, kyseessä oli tosiaan kriisitilanne. Eikä edes vaivaton ohjelmointivirhe, jonka seurauksena kaikki vahkiyksiköt muuttuvat vihamielisiksi tiettyjen viikonpäivien osuessa tietyille päivämäärille. Kyse oli ulkopuolisesta hyökkäyksestä, jonka takana saattoi olla Valioliiga tai, kuten Ilta-Metru todennäköisesti pian keksisi, Metsästäjät. Ja Metsästäjien pääsy vahkitietokantaan ei ollut asia, josta seuraa palkankorotuksia ja julkisia kiitoksia.

Lisää väkeä saapui. Omituinen hyökkäys oli levinnyt koko rakennuksen tietoisuuteen. C-osaston lähettiläät olivat kolme ta-matorania ja po-matoran, joka näytti hämmentyneeltä täpötäydessä huoneessa, jossa tönittiin toisia ja yritettiin olla kaatamatta koristemaljakkoja.

“Mmmitä täällä tapahtuu?” Po-matoran kysyi eräältä ko-matoranilta ja lähetti pahoittelevan eleen tallottuaan jonkun ga-matoranin jaloille.

Puheensorina lakkasi, kun pöydän päällä seisova ta-matoran rykäisi sangen äänekkäästi ja yritti näyttää mahdollisimman sankarilliselta ja johtavaiselta. Muutama tunnisti F-osaston mahtipontisen projektijohtajan, jonka ryhmä työskenteli huoneessa, jossa kasvihyökkäys oli huhujen mukaan käynnissä.

“Asia on niin”, F-osaston virallisesti nimetty kuukauden työntekijä ja epävirallisesti nimetty mielenvoimakasvikriisijohtaja Urvan sanoi kanohi Haunsa takaa. Eikö tuo kyseinen naamio ollutkin aina suurten johtajien kasvoilla? Urvan oli vankasti sitä mieltä, ettei loistavan johtajuuden ja Haun yhteistyö ollut pelkkää tilastoharhaa. Se vaati luonnetta. Periksiantamattomuutta. Urvan rypisti otsaansa kuullessaan jonkun vielä puhuvan.

“Asia on nyt niin”, hän sanoi uudestaan. Vielä kovempaa. Suurella johtajalla oli aina yleisöä, halusi kyseinen yleisö tai ei. “Asia on nyt niin, että meitä vastaan on hyökätty!”

Loputkin yleisöstä hiljeni. Urvan myhäili itsekseen. Unelmissaan hän oli jo suuremmassa työhuoneessa, jossa oli ei yksi vaan kaksi muskelirahipiirrosta ja jossa kokoonnuttiin akuuttien asioiden merkissä ei kaksi vaan kolme kertaa päivässä.

“Uudet paikallaolijat, kuulkaa! Meitä vastaan on hyökännyt mielenvoimainen kasvi, joka on ottanut haltuunsa valvontahuoneen! Tilanneraportti, kiitos!”

Viimeinen komento toi pöydälle hermostuneen ko-matoranin, joka nousi varoen kaatamasta pöytää. Hän rykäisi hermostuneemmin kuin Urvan ja puhui.

“B-osastolaiset, jotka yrittivät tuhota kasvin kirveillä, ovat jääneet vangiksi raportoituun unenomaiseen tilaan. Seuraava tiedustelupartio on jo matkalla. Aikaisemmin huoneessa oli jo se le-matoran, joka ohjaa vahkeja ilmeisesti mielenhallinnan alaisena.”

Tämä aiheutti väkijoukossa levotonta kuiskintaa. Urvan ei ollut käänteestä mielissään, sillä kirveet olivat olleet hänen ideansa. Hän komensi tiskialtaan vieressä seisovaa onu-matorania ojentamaan lisää kahvia. Työntekijöiden joukosta nousi D-osastolaisen ko-matoranin käsi.

“Anteeksi, mutta tämä taitaa olla pikemminkin laitteisto-ongelma. Minut palkattiin tekemään softaa.”

Hyväksyvä kuiskinta väkijoukossa seurasi. Urvan raivostui.

“Tämä on juuri sellainen ongelma, kuin minä sanon! Onneksi minulla on jo seuraava suunnitelma, joten joka ikinen vaiti ja kuuntelemaan!”

Urvan hörppäsi kahvia ja silmäili tuimasti yleisöä. Matoran yskäisi käteensä ja avasi suunsa.

“Mitä tietokoneelle tapahtuu, kun se yrittää tehdä liian montaa asiaa samaan aikaan? Vastaus, kiitos. Sinä, eturivistä, sanopa.”

Ga-matoran vastasi epäröiden: “Se räjähtää?” Kylmät väreet nousivat muutaman niskaan työntekijöiden joukossa. Se oli varmasti viimeinen kerta kun laitteiden suunnittelijaksi palkattaisiin le-matoran.

“Sitäkin, sitäkin”, Urvan sanoi tyytymättömänä. “Se kaatuu, tietenkin! Vaikka itse sanonkin, tämän huoneen järkevin suunnitelma on tässä. Me kaikki ryntäämme huoneeseen ja alamme samanaikaisesti tuhoamaan kasvia kaikella, mihin kätemme yltää.”

Laskeutui syvä hiljaisuus. Aika näyttäisi, oliko se hyväksyvä vai epäuskoinen, tosin juuri nyt se näytti lähinnä epäuskoiselta.

“Minusta”, joku ga-matoran sanoi varovaisesti, “unohdamme jotain. Entä se tulen toa, joka poistui hetki sitten rakennuksesta? Hän näytti epäilyttävältä.”

Urvan rypisti otsaa yleisölle, joka vaikutti jälleen hyväksyvältä. “Se oli tulen toa. En usko, että hän on syyllinen mihinkään.”

“Jos epäilyttävä henkilö olisi veden toa, hän olisi jo huoneessasi sidottuna!” huusi joku toinen ga-matoran. Urvan tyrmäsi väitteen käsieleellä osoittaen, ettei liiemmin välittänyt eri elementteihin kuuluvien tasavertaisesta kohtelusta.

“Saanen muistuttaa teitä eräästä asiasta”, Urvan sanoi. “Minä olen johtanut vahkivalvonnasta johtavaa F-osastoa onnistuneesti useita vuosia. Vaikka itse sanonkin, saatan hyvin olla tämän komentokeskuksen tärkein työntekijä. Mitä jos kuuntelisimme minua ja astelisimme kasvin valtaamaan huoneeseen kera kirveiden, kuuman kahvin tai muiden haitallisten asioiden ja näyttäisimme sille kasville, mistä meidät on tehty?”

Tällä kertaa kukaan ei ilmaissut vastalauseita. Urvan oli mielissään.

Käytävä

Kasveja vastustava kansanliike eteni komentokeskuksen läpi kohti valvontahuonetta. Sen ohittamissa huoneissa katsottiin kummastellen tai liityttiin mukaan. Urvan johti seuruetta ja tunsi olonsa arvokkaimmaksi sitten ylennyksensä nykyiseen työnkuvaansa. Enää puuttui jykevä iskulause, mutta ehkäpä paras kandinaatti “Tappakaa pirunpuska!” ei ollut kerännyt juuri minkäänlaista kannatusta. Ehkä hiljaisuus oli kuitenkin parempaa, sillä kasvi saattaisi kuulla lähestyvät matoranit.

Minä luen mieliä, idiootti.

Urvan äännehti äänekkäästi.

Jos te käännytte pois nyt, saatan jättää teidät rauhaan.

Joku toinen työntekijöistä olisi saattanut totella Zairyhin kehotusta, mutta Urvanilla oli aivan liikaa ylpeyttä siihen, ettei hän olisi tulkinnut viestiä kannustimeksi. Kasvi selvästi pelkäsi heitä!

“Eteenpäin!”

Seurueen matka jatkui keskeytyksettä. Pian Urvan seisoi valvontahuoneen ovella olo itsevarmana. Hän viittasi karskeimman näköiset onu-matoranit murtamaan oven ja seisoi joukkojen odottaessa jännittyneenä käskyä. Tämä on se hetki. Huoneeseen astuu vaivainen osaston johtaja, mutta sieltä poistuu suuri sankari, jonka valta ei enää rajoitu F-osastoon. Halutessaan Urvan saisi kaikki osastot. Jos vahkien väri ei sattuisi miellyttämään häntä, tarvittaisiin vain yksi tiukka komento ennen kuin työntekijäryhmä painuisi koristelemaan vahkit Urvanin lempisävyillä. Kuka valitsisi uuden kahvinkeittimen tai päättäisi lopputuloksen, kun kaksi matorania ryhtyisi nyrkkitappeluun jonkun funktion nimestä kiistellen? Urvan. Jos hän ajattelisi tulevaa loistoaan useasti, kaikki tuo siirtyisi väistämättä yhä lähemmäksi ja lähemmäksi kunnes se paukahtaisi todellisuudeksi.

Minä tapan teidät kaikki.

Vinkaisu.

“Varmistan selustan”, Urvan selitti ja onnistui kadottamaan suurimman osan värinästä äänestään. Muut näyttivät hieman epäluuloisilta, mutta yksi toisensa jälkeen matoranryhmän jäsenet katosivat huoneeseen, josta kuului jo taistelun ääniä. Eräs huuto säikähdytti Urvanin niin pahasti, että tämä päätti lyödä oven kiinni kun kaksi le-matorania oli vielä ulkopuolella.

“Keittäkää lisää kahvia”, kuului komento Urvanin juostessa pois.

Le-matoranit jäivät kuuntelemaan, kun valvontahuoneessa matoranit yksi toisensa jälkeen jäivät Zairyhin kontrolliin ja alkoivat paukuttaa ovea, jonka Urvan oli sulkenut.

“Mitä jos kokeillaan diplomatiaa”, toinen ehdotti.
“Ei se ennenkään ole auttanut”, toinen haastoi.
“Paitsi silloin…”
“Nynrah-diplomatiapäivällisellä?”
“Hei, siitä ei puhuta.”

Le-matoran ajatteli kauhuissaan toaa, jonka hattu oli vihreä, vaikka kesän muotiväri oli pikemminkin sininen ja väärinkäsitystä, joka sai alkunsa hatun väristä.

“Mitä jos me vaan…”
“Juostaan?”
“No vähän joo.”
“Tämähän on vähän…”
“Niin?”
“Laitteisto-ongelma.”
“Ai joo.”

Matoranit päättivät juosta, mutta samaan aikaan ovi päätti murskautua suuremman matoranjoukon toistuvista iskuista johtuen. Samaan aikaan toisaalla Urvan päätti piiloutua kaappiin ja Zairyh päätti kerätä rakennuksen matoranit kasaan, jotteivät he häiritsisi vahkietsintöjen jatkamista ja kaikki tämä johti siihen, että Ilta-Metru kirjoittikin artikkelin, jossa se väitti Zairyhin olleen Pimeyden metsästäjien kätyri ja saaren ainut asiasta tietävä henkilö oli jo paennut rakennuksesta johonkin muualle, jossa hänkin ehkä päätti jotain.

Maan alla

Zairyh jatkoi massansa siirtämistä putkiin ja pieniin koloihin sekasorron rauhoittuessa hiljalleen komentokeskuksen käytävillä. Mielenvoimilla hallitut matoranit olivat epäonnistuneet rakennuksen eristämisessä, ja muutama työntekijä oli karannut hälyttämään paikalle paremmin järjestäytyneitä lainvalvojia. Kaiken lisäksi erityisvahkit käyttivätkin omaa järjestelmäänsä, joten Metru Nuin lainvalvonnan poistaminen oli epäonnistunut. Kapuran tai le-matorantyöntekijän mielet eivät myöskään sisältäneet vinkkejä järjestelmän pitempiaikaiseen lamaannuttamiseen, joten vahkit pysyisivät Zairyhin hallinnassa enää hetken.
Juuret olivat kuitenkin osoittautuneet tehokkaammaksi etsintävälineeksi kuin vahkit, joten koko operaatio alkoi vaikuttaa turhalta. Huonosti pelatut kortit voisivat myös paljastaa Zairyhin läsnäolon saarella suurelle yleisölle. Järkevintä olisi uhrata osa juuristosta lavastetussa taistelussa valvontahuoneessa ja jatkaa piileskelyä maanalaisissa rakenteissa.

Nyt autioon valvontahuoneeseen kasaantui juurista koostuva kuvitelma komentokeskusta riivanneesta kasvihirviöstä. Työläismatoranit palaisivat pian mukanaan toia, mutta taistelun jälkeen kukaan ei arvaisi, että uhka onkin kuviteltua laajempi ja yhä olemassa.

Metru Nuin kadut

Kapura istui katukivetykselle.

Pako komentokeskuksesta oli onnistunut hyvin, kunhan matoraneille oli selitetty, että hän oli Zairyhin mielenhallinnan uhri. Muutama erikoisvahki oli järjestelmän yllättävästä häiriöstä välittämättä ollut kiinnostunut pakenevasta tulen toasta, mutta toimivien lainvalvojien pieni määrä oli avannut tilaisuuden juosta karkuun. Jäljelläolevien vahkien tekoäly ei ilmeisesti ymmärtänyt muitten toimivattomuutta, joten niistä ei ollut suureksi uhaksi.

Silti kaduilla juokseminen tylsistytti Kapuraa. Suunnitelman seuraava vaihe edellytti muiden läsnäoloa, ja odottaminen ei koskaan ollut mukavaa, jos oli paljon kysymyksiä ja liian vähän vastauksia. Jos Zairyh ei pian lähettäisi viestiä toisten löytymisestä, saattaisi Kapura kuluttaa aikaansa vaikkapa tutustumalla paikalliseen korkeakulttuuriin.

Juonittelu ei ollut myöskään erityisen mukavaa sekavassa tilassa. Kapuran viimeaikaisesta elämästä oli toisinaan vaikeaa erottaa, mikä oli totta, mikä tarua ja mikä Zairyhin tai jonkun muun asettamaa kuvitelmaa, joka tuntui todelta. Mutta kaikki tulee selväksi, jos se on siellä, Kapura ajatteli.

Jos Nimdan siru on siellä, mihin se jätettiin.

Klaanon Rope

Ensimmäinen ja toinen

7 kommenttia

Satoja, tuhansia vuosia sitten

Luolan ilma oli kostea kuten sen päällä oleva metsäkin. Valonsädekään ei päässyt suurten käytävien ja onkaloiden sisälle muuttamaan mustaa väreiksi. Se ei ollut tarpeen. Luolan asukilla ei ollut silmiä päässään.
Asukki oli unessa. Sen syvä hengitys hehkui polttavan kuumana valtavan kammion suuaukolla seisovan olennon kasvoilla. Vihreät silmät olivat tottuneet pimeyteen jo hetki sitten. Ne katselivat olentoa, joka nukkui luolassaan raukeana.

Olennon valtava kolmiosainen hyönteismäinen ruho oli kiertynyt luolan kivilattialle kaksinkerroin. Sen päässä olivat suuret tuntosarvet, jotka värähtelivät olennon nukkuessa. Valtavat hyönteismäiset jalat olivat yli neljä kertaa pidempiä kuin luolan suuaukolla seisovan olennon koko keho.
Valtavan olennon hengitys sai koko sen asuinonkalon järisemään. Luolan suuaukolla seisova nuori olento ei ollut nähnyt lyhyen elämänsä aikana mitään tätä valtavaa petoa suurempaa.
Itseasiassa hän ei ollut nähnyt lyhyen elämänsä aikana ainuttakaan toista olentoa.

Nuori olento katseli suurilla vihreillä hyönteissilmillä ympäriinsä. Ennen nukahtamistaan suuri olento oli laskenut luolan seinänvierelle sisältään kymmeniä vihreitä, aivan nuoren olennon pään kokoisia pyöreitä kuplia. Läpikuultavien ellipsien sisällä sätki jotain elävää.
Nuori olento ei tiennyt paljoa, mutta hän tiesi tulleensa maailmaan samanlaisesta. Jos hän jotain tiesi niin sen, että hänen täytyisi suojella niitä. Sillä kuka suojelisi niitä, jos hän ei suojelisi niitä?
Hyönteismäinen olento käveli pystyasennossa hitaasti kohti vaaleanvihreiden pahkuroiden pinoa. Hän varoi askeltaan – hän ei halunnut herättää nukkuvaa jättiläistä. Suuri olento oli väsynyt, ja syystä. Vaati varmasti paljon työtä tuottaa noita kauniita jadenvihreitä palloja, hyönteinen ajatteli.

Pienempi hyönteismäinen olento kumartui pallojen viereen ja katseli niitä kiinnostuneena. Hän laski kätensä varoen yhden päälle. Sen kuori oli kova, mutta taipui hänen kosketuksensa alla.
Pinta oli lämmin.Tumma varjo ja siluetti liikehti vihreän kuplan sisällä. Hän tunsi kädessään jotain elävää.
Hyönteismäinen olento oli päättänyt, miksi kutsua vihreitä palleroita. Hän kutsuisi niitä ’muniksi’. Niiden täydellisyys ja puhtaus oli olennon mielestä kaunista. Jokin kuitenkin kertoi olennolle, että ne tulisivat olemaan vaarassa. Hänen olisi tehtävä kaikkensa, että munat eivät olisi vaarassa.

Olento nousi taas, mutta ei päästänyt vihreää katsettaan irti munista. Hän toisteli niiden nimeä hiljaa mielessään. Voisiko hän nimetä muita asioita?
Hyönteinen kääntyi katsomaan suurta olentoa luolassaan ja kuuntelemaan tämän rauhallista, mutta valtaisan suurta hengitystä.

’Äiti’. Äiti kuulosti hyvältä. Hän oli päättänyt, että suuri olento oli Äiti.

Jokin iski hyönteisen mieleen. Hän raapi yhdellä neljästä kämmenestään ruskeaa päälakeaan. Hän ei tiennyt, miksi kutsua itseään. Toisaalta tarvitsiko hänen? Mitä hyötyä siitä olisi?
Minä olen minä, hyönteinen mietti itsekseen. Ei ole muita, jotka ovat minä. Vain minä.
Hyönteinen käveli luolan suuaukkoa kohti katsellen ympäriinsä vihreillä silmillään. Hän päätti jättää itsensä nimeämättä. Hän oli puhdas vereltään, puhdas sielultaan. Oliko muulla väliä?
Puhdas, olento ajatteli. Puhdas. Hän halusi sanoa sen ääneen.
”Zora”, olento sanoi kielellään kuin kokeillakseen. Se kuulosti hyvältä. Hän oli puhdas.
”Na Zora.”

Kommunikaattori surisi pimeydessä. Kenraali 001 heräsi, kuten aina, jyskytykseen.
Se ei ollut ongelma. Hän oli tottunut siihen.
Kammio oli pimeä. Uni, josta nazorak-imperiumin päämies oli revitty takaisin todellisuuteen oli hänelle tuttu. Tutun siitä teki se, että joskus kauan sitten se oli tapahtunut oikeasti.
Noiden päivien tapahtumat olivat yhä kaukaisempia ja kaukaisempia. Oli yhä vain vaikeampaa uskoa, että hän ja unen nazorak olivat joskus olleet yksi ja sama.

Hyönteiskenraali nousi lepokapselinsa sisältä yksityiseen kammioonsa. Jos joku työläinen olisi nähnyt Kenraalin lepokapselin, olisi hän varmasti kyseenalaistanut omansa. Mutta vaikka kapseli oli mukava, ei 001:llä ollut juurikaan aikaa vietettäväksi sen sisällä.
Tunti vuorokaudessa riitti. Hän oli laittanut sen riittämään. Tajunnan menettäminen tunniksikin saattoi olla sotatilassa kohtalokasta. Imperiumit nousivat ja kaatuivat tunneissa.

Ja hänen imperiuminsa ei tulisi kaatumaan.

Pesän syke kuului paksujen bunkkeriseinienkin läpi. Työtasolla oven lähellä oleva Esikunnan kommunikaattori piti surinaa ja korkeataajuuksista hälytysääntä. Merkkivalo vilkkui. 001 asteli ripein askelin sen luokse.
Kankealla tummalla monitorilla hehkui ”008” punaisin numeroin. Hyönteissormi painoi vastausnappia.

”Kenraali 001, pääesikunta.”
”Herra Kenraali, Ministeri 008.” Virkamiesmäinen ääni ei värähtänytkään. Pesäasiainministeri oli tottunut Kenraalin läsnäoloon.
”008”, 001 tokaisi. ”Vaadin välittömän raportin Nui-Korosta.”
Ministeri tuntui hakevan sanoja. Osa siitä johtui radioyhteyden viiveestä, mutta Kenraali kyllä aisti alaisensa epäröinnin. ”Operaatio onnistunut, herra Kenraali”, hän lopulta sanoi hieman epävarmemmin. ”Suurkylä on miehitetty.”
Kenraali 001 hymähti, mutta ei radioon. ”Kuinka paljon menetyksiä koimme?”
008 epäröi. ”… vain… yksittäisiä metrojääkäriryhmiä, herra Kenraali. Suurin osa komppanioista on täydessä taisteluvalmiudessa.”
”Vaikuttavaa”, 001 sanoi rehelliseen sävyyn. Hän kuvitteli sielunsa silmin Pesäasiainministerin hämmästyksen – 001 ei antanut usein positiivista palautetta. ”Entä vastapuoli?”
008 ei selvästikään halunnut sanoa seuraavaa ääneen. Hän ei tainnut olla tyytyväinen siihen, mitä joutuisi kohta sanomaan.
”Kuusi matorania”, 008 sanoi, ”herra Kenraali.”
Linjalla oli hetken hiljaista.
”Kuusi.”
”Kuusi, herra Kenraali.”
”Kuusi vain.”

008 vastasi myöntävästi. Hän alkoi aavistaa pahaa.
”Ammuitte laivoja täyslaidallisella.”
”Kyllä, herra Kenraali.”
”Ja vain kuusi kuoli.”
”Ei itseasiassa yhtäkään täyslaidalliseen… herra… Kenraali. Vihollinen koki menetyksensä tunneleissa metrojääkäreitä vastaan.”
001:n matematiikka oli melko vahva. Numerot olivat kaikki imperiumissa, jonka mahti perustui runsaaseen ylivoimaan. Hän ei kokenut, että ”yksittäisten jääkäriryhmien” menettäminen kuuden matoranin lopettamiseksi oli paras mahdollinen vaihtokauppa.

008 oli melko hiljaa. Hän ei selvästikään ollut äärimmäisen innoissaan täydellisen taisteluraportin esittämisestä.
”Haluan tunnin sisään kokoushuone Kappaan Kenraaliluutnantit 003 ja 004”, 001 lausui painokkaasti, ”Amiraali 002:n. Ja sinut.”
Pesäasiainministeri nielaisi, eikä onnistunut piilottamaan sitä aivan täysin. ”Kyllä, herra Kenraali.”

Kauan sitten

Hyönteinen istui luolan kostealla lattialla. Äiti hengitti hänen edessään. Valtaisan olennon hengitys huusi kovempaa kuin mikään tuuli, jonka hyönteinen oli koskaan tuntenut ihollaan. Äiti ei nukkunut nyt – se söi. Valtavat leukaperät louskuttivat tummaa massaa, jota kasvoi luolan seinämillä. Hyönteinen tiesi tarkalleen, mitä se oli. Hän oli nimittäin juuri nimennyt sen. Se oli ”ruokaa”.
Ruokaa oli ollut luolan seinillä aina. Sitä oli ollut niin pitkään kuin hyönteisolento oli elänyt. Tosin eihän hän ollut elänyt kovin pitkään.

Ruokaa ei ollut kuitenkaan enää paljoa. Äiti ahmi paljon ja ahnaasti, kun taas hyönteinen ei jaksanut kerralla enempää kuin hänen pikkuruisiin käsiinsä mahtui. Siinä oli hänen mielestään järkeä – Äiti oli iso, ja hän oli pieni.

Mistäköhän ruokaa saisi lisää, hyönteinen mietti. Ennemmin tai myöhemmin tummanruskea mössö loppuisi, ja molemmille tulisi nälkä.
Ehkä ruokaa olisi lisää jossain luolan ulkopuolella. Tämä ajatus kuitenkin sai hyönteisen vähän säikähtämään.
Ulkopuoli? oli sana hyönteisen ajatuksissa, joka sai hänessä aikaiseksi epäluuloa ja pientä pelkoa. Minä en ole ollut ulkopuolella. Äiti on täällä sisällä. Minä haluan olla sisällä.
Hän istui kivilattialla jalat ristissä tuijotellen suurilla silmillään Äidin syömistä. Hyönteinen nojasi pidempiin käsiinsä, joiden kyynärpäät olivat hänen polviensa päällä. Pikkukäsillään – siis pareista pienemmillä, olivathan hänen molemmat käsiparinsa vielä pienet ja sirot – hän käpälöi maanpintaa etsien kummallisen muotoisia kiviä.

Vihreiden silmien katse siirtyi maanpintaan. Pikkuruisen vyötärökätensä pikkuruisella sormella hyönteinen pyöritti hiekkaan ellipsiä. Se oli yllättävän vaikeaa – pyöreät muodot olivat vaikeita. Hyönteinen sekoitti hiekkaa uudelleen ja uudelleen, kun ellipsi meni pieleen. Hetkeksi se jopa turhautui.
Lopulta se sai pienellä sormellaan piirrettyä hiekkaan täydellisen pyöreän jäljen. Pieni hymy muodostui olennon kasvoille, ja se tuijotti aikaansaannostaan suuret silmät innosta kiiluen.
Muna.

Olento hihkaisi innoissaan – hän piirsi toisen sellaisen edellisen viereen. Minä olen hyvä tässä, hän sanoi itselleen päänsä sisällä. Into kasvoi olennossa.
Olento kuitenkin pettyi, kun hänen kahden ellipsin oikealle puolelle piirtämänsä muna epäonnistui. Se näytti enemmänkin pystyviivalta. Pieni hyönteinen tuhahti ja turhautumisissaan sotki koko hiekkakuvion.
Hän ei halunnut enää piirtää. Piirtäminen oli turhaa.

Hyönteinen irvisti sotkemalleen hiekalle. Olento heittäytyi selälleen ja levitti raajansa maahan ympärilleen. Hän veti kaikkia raajojaan maanpintaa pitkin, ja hiekka sai väistyä.
Pian hyönteinen nousi ja katsoi kuviota, jonka oli saanut aikaiseksi. Hän oli jättänyt jälkensä maailmaan, hän ajatteli.
Hän halusi jättää maailmaan lisää jälkiä. Hyönteinen loikki seinänviertä pitkin pikkuruisilla jaloillaan. Välillä hän asteli tavallisesti, mutta yhtäkkiä hän saattoikin kääntyä ympäri ja kävellä väärinpäin. Sitten hän käveli sivuttain, jonka jälkeen hän hyppeli tasajalkaa eteenpäin. Pikkuruiset jalanjäljet alkoivat täyttää luolan lattian hiekan. Hyönteinen oli innoissaan. Sen jalat jättivät jokaisella askeleella taas yhden uuden jäljen maailmaan!

Hyppely muuttui tylsäksi. Moni asia ei pitänyt olennon mielenkiintoa kauaa.
Vain yksi asia pystyi siihen. Hyönteinen istahti munien viereen. Luolaston kelmeässä valaistuksessa vihreitä ellipsejä oli vaikea nähdä. Mutta kun ne näki, ne olivat kaunein asia, jonka hyönteinen oli vihreiden silmiensä eteen saanut.
Pienet kädet kurottuivat varovaisesti yhden, lähimmän munan päälle. Varovaisella mutta tiukalla otteella hyönteinen nosti munan hiekasta ja laski sen syliinsä.
Pieni hyönteinen katsoi pitkään munassa nukkuvaa pienokaista. Hyönteinen silitti jalokivimäisen pallon pintaa kämmenellään.
Sinäkin olet puhdas.

Musta muoto munan sisällä liikehti enemmän kuin koskaan aiemmin. Pienokaisen pikkuruiset raajat heiluivat innolla sen uiskennellessa nesteessä. Pienokaiseksi se alkoi itseasiassa olla jo ehkä liiankin iso munaansa.
Yhtäkkiä tapahtui jotain, jota ei ollut tapahtunut koskaan aiemmin. Mustassa hahmossa munan sisällä aukesi jotain.
Hyönteinen haukkoi henkeään. Hän katsoi vihreisiin silmiin ja vihreät silmät katsoivat häneen. Kauniin ellipsin läpikuultava pinta muuttui ikkunaksi, jonka läpi pienoinen katseli maailmaan.
Ja se ikkuna repesi auki, kun pienokainen tuli sen läpi. Ulos munastaan.

Vihreät nesteet valuivat hyönteisen syliin ja luolan lattialle, kun hän nosti toukan hellävaraisesti käsiinsä. Vihreät silmät tuijottivat toisiinsa räpsyen.
Hyönteinen hymyili leuoillaan. Se otti pienokaisen käsiensä suojaan.

Pääesikunta

Syvällä pesässä ei ollut ikkunoita. Paljon tauluja, lamppuja ja betonia, mutta ei lainkaan ikkunoita. Amiraali 002 linkutti eteenpäin. Epätahtiset askeleet kaikuivat käytävissä ripeinä – Kenraali 001 oli määrännyt hänet kokoukseen, eikä aikaa ollut herunut ruhtinaallisesti.

Ministeri 008 oli toimittanut viestin mahdollisimman neutraalisti, mutta Amiraali maistoi kokouksen tunnelman jo etukäteen. SS Rautasiiven täysin hukkaan heitetty tykistökeskitys tuskin toisi 002:n laivastolle kehuja.

Kokoushuone Kappan ovelle päästyään Amiraali arveli tietävänsä jopa Kenraalin tarkat sanavalinnat.
Niin. Mitä me sinun kanssasi oikein teemme?

Ovella vartiossa olevat sotilaat tekivät kunniaa, ja toinen heistä naputti seinässä olevaan paneeliin koodin. Paksut metalliovet aukesivat vaimeasti suristen ja Amiraali harppoi sisään.

Kappa oli tyypillinen imperiumin kokoushuone: pitkä pöytä hallitsi tilaa, seinillä oli monitoreja ja katossa lamppuja. Koruttomassa kokoushuoneessa oli ainoastaan kaksi Nazorakia. Kenraaliluutnantti 004 ja Ministeri 008 olivat asettuneet pöydän ääreen ja istuivat vaitonaisina pöydän keskivaiheilla. Ministeri kuitenkin nousi seisomaan ja nosti käden lippaan korkea-arvoisemman upseerin astuessa sisään. 004 tiesi, ettei Amiraali juuri perustanut pokkuroinnista, mutta teki saman perässä.
”Päivää”, 002 tervehti ja asteli istumapaikalleen Kenraalin tuolin oikealle puolelle. Hän ripusti laivastonsinisen viittansa selkänojalleen. Amiraalin oli aina kuuma sisätiloissa, kaukana merituulesta. Ennen kuin laivaston komentaja ehti istuutua, ilmavoimien vastaava lampsi sisään. Kenraaliluutnantti 004 ja Ministeri 008 nousivat jälleen ja tekivät kunniaa.

Kun kaikki olivat päässeet istumaan, 003 aloitti keskustelun.
”Kenraalia odotamme?”
Metrojääkäreiden komentaja nyökkäsi.

Amiraali silmäili kanssajohtajiaan. Pesäasianministeri 008 istui aivan luotisuorana, selvästi Kenraalin puhuttelua jännittäen. Ilmavoimien komentaja 003 ei ollut aivan yhtä jäykkä, mutta selvästi hermostunut hänkin. Kenraaliluutnantti 004:n eleitä oli paljon vaikeampi lukea. Metrojääkärikomentaja osallistui kenraalikunnan kokouksiin huomattavasti muita harvemmin.

002 itse ei vierastanut tilannetta. Hän oli tottunut esimiehensä puhutteluihin. Hän oli ollut osa kenraalikuntaa selvästi pidempään kuin kukaan muu huoneessaolijoista.

Tilanne muuttui, kun raskaat ovet liukuivat auki. Kenraali 001 marssi sisään. Koko pöydän ympärille kerätty esikunta nousi epäröimättä käsi sotilastervehdyksessä, ja Imperiumin numero yksi myönsi levon nyökkäyksellä. Jokainen esikuntaupseeri istui takaisin paikallensa. 001 ei istunut, vaan jäi kävelemään hitain askelin pöydän ja sen ääressä istuvien upseerien ympäri. Kukaan heistä ei sanonut sanaakaan, eikä siten myöskään 001. Vain hyönteisjalkojen askeleet lattialla kaikuivat tilassa. Kenraali ei jakanut katsekontaktia kenenkään kanssa.

”Aion esittää kysymyksiä”, punaviittainen hyönteisupseeri lopulta sanoi. ”Toivon, että teillä on niihin mahdollisimman perusteellisia vastauksia.”
001 pysähtyi pitkän pöydän päähän ja kääntyi katsomaan jokaista sen ääressä istuvaa.
”Mitä tapahtui.”
Sävy ei ollut kysyvä. Se oli käsky.

”Hrm”, 004 selvitti kurkkuaan. ”Sain tietooni, että viholliset pakenivat maan alle, herra Kenraali. Lähetin metrojääkärit asialle.”

Kenraali ei vastannut mitään, ja maanalaisten voimien komentaja jatkoi.
”Joukot eivät olleet täydessä toimintavalmiudessa. Oletimme aivan ymmärrettävästi, että evakot oli ammuttu alas sen ilmalaivan mukana.”

Katseet kääntyivät 003:een.
”Herra Kenraali… Ilmavoimat toimivat täysin sääntökirjan mukaisesti. Tiedustelun tietojen mukaan viholliset oli jo eliminoitu joella. Lähetimme kuitenkin lentueen korjaamaan asiaa välittömästi, kun kuulimme venetempun olleen pelkkää hämäystä.”

Pallo oli heitetty Amiraalille. 002 huokaisi syvään, ennen kuin aloitti.
”Kenraaliluutnantti sanoi jo avainsanan. Tiedustelun tietojen mukaan evakot olivat ahtautuneet laivoihin.” Laivaston komentaja nojautui taaksepäin tuolillaan. ”Miksei arvon 007 ole kanssamme?”
Pesäasiainministeri kohensi kaulustaan ja näytti sanattomasti hakevan puheenvuoroa. Kukaan ei kieltänyt sitä häneltä. ”Herra Amiraali. Arvon Arkkiagentti on kiireinen kapinan jälkipuinnissa, eikä siksi kykenisi saapumaan paikalle.”
”Minua ei kiinnosta nyt, minkä virheen tiedustelu teki”, 001 sanoi korottaen ääntään, vaikka näki 008:lla olevan vielä jotain. Koko huoneen huomio kiinnittyi välittömästi Kenraaliin.
”Minä näen nyt vain jokaisen epäonnistumisen, jonka te saitte aikaiseksi. Klaanilaiset hämäsivät teitä kaikkia. Joka ikistä.”
Hiljaisuus lankesi pöydän ylle. Pääesikuntalaiset odottivat, oliko kenraalilla vielä sanottavaa. 008 oli jo päättänyt, että ei puhuisi, jos häntä ei puhuteltaisi.

Amiraali tuijotti kenraalia vaitonaisena. 002 tiesi, ettei ollut hyvässä asemassa tässä neuvottelussa: saaren saarron vuotaminen, pakoon päässeet klaanilaisvangit ja nyt tuhlattu täyslaidallinen. Laivasto ei ollut osoittanut puhtainta puoltaan tässä sodassa. Amiraali odotti jonkun muun vastaavan ensin.

Kenraaliluutnanteista 003 avasi suunsa ensin.
”Herra Kenraali, saimme sentään Torangan ammuttua alas. Se oli sentään yksi vihollisen suurimmista ilma-aluksista.”
Kenraali kääntyi 003:a kohti. ”Kuinka monta vihollista meni aluksen mukana?” hän kysyi.
”Neljä… herra Kenraali. Laivan miehistökoko oli tavallista pienempi, vain 23-henkinen. Suurin osa selviytyjistä pakeni viidakkoon. Saimme viisi vankia.”
Kenraali ei näyttänyt juurikaan tyytyväisemmältä, joten 003 päätti jättää mainitsematta, minkä sortin rikkauksia ilmalaivasta oltiin saatu Imperiumin kouriin.
003 oli päättänyt jo kokoushuoneen ovilla, että ei olisi ensimmäinen joka mainitsisi nauriit.
Pistävä katse kuitenkin irrotti otteensa ilmavoimien komentajasta. ”Voit poistua.”
Kenraaliluutnantti 003 ei juurikaan jahkaillut. Hän nousi tuoliltaan ja poistui kokoushuoneesta ennen kuin Kenraali 001 ehti muuttaa mielensä.

”Tekninen voitto ei riitä”, Kenraali 001 sanoi tiukasti huoneeseen jääneille. ”Meillä ei ole koskaan ollut täydellisempää tilaisuutta murskata vihollisen Laivasto. Päästitte käytännössä koko vihollisjoukon kotipesään ilman naarmuakaan. Propaganda voi tehota omiin sotilaisiimme… mutta sinisen Ussalin kansat taipuvat vain nyrkin ja veren edessä.”
Nyrkki osui pöytään painokkaasti. Verta ei näkynyt.
”Ja heidän saastainen verensä pysyi heidän sisällään. Omasta näkökulmastaan he voittivat.”

”Herra Kenraali”, 004 aloitti matalalla äänellä hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Metrojääkäreiden hyökätessä viholliset joutuivat hylkäämään paljon muonatarvikkeita. Samoin se alas ammuttu ilmalaiva oli täynnä…”
Tauko kesti vain puoli sekuntia, mutta se oli tarpeeksi vyöryttämään sanan ”nauris” jokaisen nazorakin päähän. 003 oli onnekseen jo kaukana.
”… ruokaa”, 004 lopulta sanoi. ”Kunhan kauppasaarto pitää, on vain ajan kysymys ennen kuin heiltä loppuu syötävä kesken. Etenkin nyt, kun kaupunkilaisten määrä lisääntyi ja Nui-Koron pellot jäivät miehityksemme alle.”
004 ja 001 jakoivat pitkän katseen. 004 arveli olevansa jo kuivilla – operaatio olisi voinut epäonnistua paljon pahemminkin.
”Polttakaa pellot”, 001 sanoi. ”Meidän on lähetettävä viesti. Voit poistua.” Samassa 001:n katse kääntyi pesäasiainministeriin.
”Ja sinä”, hän sanoi, ”sinähän tiedät, että Pesän sisällä totuus on se, että me voitimme. Ei enempää. Ei vähempää.”
008 nyökkäsi varoen. ”80% vihollisjoukosta tuhottiin”, kuului valhe, joka muuttui yhdellä hyväksynnällä totuudeksi. Kenraali 001 nyökkäsi.
”Voit poistua.”

Ovet kolahtivat kiinni, kun sekä 004 että 008 olivat poistuneet tilasta. Kenraali ja Amiraali tuijottivat toisiaan. He olivat nyt kaksin.
Kenraali laski katseensa pöydän pintaan. Hän nojasi kädet ojossa tuoliin, jolla hän yleensä istui kokouksissa. Amiraali istui vastakkaisella tuolilla ja katsoi ainoaa esimiestään hiljaa.
”Niin”, Kenraali huokaisi aivan eri sävyllä kuin muille pääesikuntalaisille, ”mitä me sinun kanssasi oikein teemme?”
Amiraali tuijotti hiljaa. Hän ei vastannut.
Joskus hän olisi vastannut. Ja hän muisti kyllä miten.

Kauan sitten

”Ei minussa ole mitään vikaa. Sinä olet vain tylsä!”

Hyönteinen tuijotti toista. Ensimmäinen seisoi koko pituudellaan itsevarman näköisenä toisen, itseään nuoremman edessä. Toinen tuijotti tympeänä luolan lattian hiekkaa jalat ristissä.
”Me olemme puhuneet tästä”, ensimmäinen hyönteinen sanoi nuoremmalleen. ”Äiti on täällä. Niin täytyy siis meidänkin.”
”Emme voi odottaa täällä loputtomiin”, hiekassa istuva olento väitti vastaan. ”Ja minä tahdon mennä ulos nyt!”

Ensimmäinen hyönteinen huokaisi ja käveli ympyrää pienemmän edessä. Sen molemmat käsiparit olivat ristissä. Vielä varsin heiveröiset pihtihampaat puristuivat turhautuneina yhteen. Asiaa oli puitu jo pitkään. Ehkä niin pitkään kuin nuorempi oli osannut puhua.
Luola oli käynyt nopeasti liian pieneksi pikkuruiselle toiselle, jolla oli aina kiire kaikkialle. Jos sen siivet olisivat sen kantaneet, se olisi vain lentänyt kauas pois. Se, mikä pienessä munassa oli kasvanut oli odottanut kauan päästäkseen murtautumaan vapauteen. Ja nyt se ei antanut edes luolan seinien estää sitä yrittämästä.

Ensimmäinen kyykistyi nuoremman eteen ja katsoi tätä tiukasti silmiin.
”Tiedätkö sinä, mitä siellä on? Mitä ulkona on?” se tivasi jääkylmin katsein.
”En…” pienempi hyönteinen myönsi. ”Mutta siksi minä sinne haluankin.”

Kaksikosta vanhempi huokaisi.
”Ulkona on vaaral-”

Ennen kuin hän ehti sanoa asiansa loppuun, nuorempi hyönteinen teki jotain, jota se oli ehkä ajatellut jo pitkään, mutta ei koskaan ollut tehnyt. Nyt oli kuitenkin aika. Nuorempi kierähti jaloilleen ja singahti juoksuun. Kaksi pientä jalkaa tamppasi maata, kun ötökkä kipitti kohti luolan suuta.
”Takaisin!” vanhempi hyönteisveljeksistä huusi. ”Seis!”
Nuorempi ei ottanut käskyjä kuuleviin korviinsa, vaan jatkoi matkaansa kohti ulkomaailmaa. Vanhempi katsoi pitkään liikahtamatta, kun nuoremman pieni ja laiha ruskea keho loittoni luolan pimeydestä. Pian toinen oli jo poissa.
Hyönteisnuorukainen räpytteli silmiään hädissään. ”Takaisin!” se huusi vielä kerran, kovempaa kuin koskaan. Mutta apua siitä ei ollut. Toinen ei kuullut.
Olento painoi molemmat kämmenensä otsaansa vasten. Se tuijotti aukkoa, josta toinen oli juossut. Sitten se käveleskeli hetken ympäriinsä hermostuneena.
Entä jos toiselle kävisi jotain? Hän ei antaisi sitä itselleen ikinä anteeksi.
Olento käänsi selkänsä luolan suuaukolle. Ei. En voi. En voi jättää Äitiä.
Hän katsoi Äitiä. Suuri olento nukkui jälleen rauhanomaisesti. Äiti oli valtava, vahva ja mahtava. Mutta Äiti ei nähnyt. Äiti ei näkisi, jos jotain kävisi.
Hyönteinen laski katseensa suureen kasaan vihreitä kaunokaisia luolan seinämällä.

Äiti ei näkisi, jos jotain kävisi munille.
Hyönteinen ryntäsi äkkiä munien luokse. Kaikki oli kunnossa. Pienet ja tummat uneksijat niiden sisällä näkivät läpikuultavissa kehdoissaan unia maailmasta, johon kohta pääsisivät.
Hyönteinen vilkaisi taas luolan suuaukkoa. Ei hän voisi jättää munia vartioimatta. Entä jos jotain tapahtuisi? Hän voisi menettää niistä jokaisen pelastaessaan luolasta pakoon juossutta. Hänellä ei olisi varaa tehdä sellaista uhrausta.
Olento oli hyvä laskemaan. Jos hän menettäisi yhden, mutta pitäisi huolta lopuista, hänellä olisi yhä monta. Ja monta oli aina parempi kuin yksi.

Hyönteinen kyyristyi munien viereen. Hän laski kämmenensä yhden päälle ja silitti sitä. Kaikki oli kunnossa, hän ajatteli. Munat olivat vielä luolassa, ja…
Olento ei voinut enää hillitä itseään. Jokin pakotti hänet jaloilleen. Hyönteinen vinkaisi hädissään ja pinkoi kovempaa kuin koskaan kohti luolan suuaukkoa. Hän oli tehnyt kammottavan virheen!
Ei! Tule takaisin! Tule takaisin!

Huudot kaikuivat pitkin tunnelia, joka johti pois sisältä. Ulkopuolelle. Kohti vaaroja.
Ensimmäinen alkoi väsyä, mutta hän ei hidastanut. Hän etsi sisältään taisteluvoimaa ja suuntasi sen pieniin jalkoihinsa.

Jossain kauempana tunnelissa toinen juoksi.
Tunneli oli pitkä ja pimeä, mutta hyönteisolennot olivat tottuneet valon puutteeseen. Ne olivat syntyneet ja kasvaneet näkemättä kaksoisaurinkojen loistetta. Kun ötökkäkarkulainen pääsi päivänvaloon, sen vihreät silmät sokaistuivat.

Hetken kaikki oli valkoista. Nuoren hyönteisen näkökentän täyttivät ensin muodot, sitten värit. Kaikki oli sille uutta: pitkät ja humisevat kasvit ja kapeat ja moniväriset heinät ja suuri harmaus kaiken yllä. Millään hyönteisen näkökenttään muodostuvista asioista ei ollut nimeä – ei sen omalla kielellä.

Kaukana horisontissa kohisi jotain suurta. Se oli suurempi kuin mikään. Se oli suurempi kuin luolat, se oli suurempi kuin Äiti. Se oli sininen.

Tuon me nimeämme mereksi, nuorempi päätti.

Toinen katseli kaikkea häkeltyneenä ja haltioituneena. Se ei tiennyt, mitä oli ulkopuolelta odottanut, mutta tämä oli parempaa.

Ensimmäinen seurasi juoksujalkaa toisen askelia. Pian sekin tunsi sokaisevan valon, lämmön, ilman kosteuden kitiinikuorellaan. Se ei kuitenkaan hidastanut matkaansa tutkiakseen ympäristöään.
Askeleet johtivat kivimaastosta hiekalle, jolla toinen istui. Sen edessä hahmottui jokin suuri, sininen ja kimmeltävä. Suurempi kuin mikään.
Ensimmäinen katsoi suurta sinistä vain hetken, kunnes hänen silmänsä löysivät nuoremman hyönteisen. Hengästynyt olento pysähtyi hiekalle ja katsoi nuorempaa tiukkana.
”Mitä sinä ajattelit?” se kivahti. Toinen ei kääntynytkään. Se ei saanut katsettaan irti tuosta suuresta, sinisestä ja auringoissa kimmaltelevasta, jonka aallot kostuttivat hiekkaa vaahdoten. Uudelleen ja uudelleen.

Ensimmäinen tuijotti maassa nököttävää hyönteistä, joka ei reagoinut hänen saapumiseensa millään lailla. Hetken kuluttua hänkin käänsi katseensa suuren sinisen suuntaan.

Se oli kaunis.

Ensimmäinen istui pikkuveljensä viereen hiekalle. Hetken molemmat vain kuuntelivat kuinka laineet suutelivat rantaa. Katselivat kohtaa, jossa suuri sininen ja kimalteleva loppui ja toinen, suurempi sininen alkoi. Suurempi sininen, joka jatkui loputtomiin jossain heidän yläpuolellaan. Ensimmäinen räpytteli silmiään ja katseli lopulta ympäriinsä.
Maailma oli aina ollut niin paljon isompi kuin hän oli koskaan kuvitellutkaan. Äitikin oli lopulta pieni.
”Mikä se on”, ensimmäinen kysyi osoitellen suurta sinistä, joka piiskasi aaltojaan rantaa vasten. Hän ei ollut varma, miksi edes kysyi. Miksi toinen tietäisi vastausta yhtään häntä paremmin?

Nuorempi hyönteinen häkeltyi. Ensimmäinen ei ollut koskaan kysynyt häneltä, mitä asiat olivat.
”Meri”, hän kuitenkin vastasi määrätietoisesti.
”Meri”, ensimmäinen maisteli sanaa suussaan. ”Niin onkin.”

Hyönteisistä nuorempi piti katseensa meressä jatkaessaan keskustelua.
”Mitä luulet olevan sen takana?” hän kysyi.
Ensimmäinen jäi miettimään. Mitä pidempään hän mietti, sitä enemmän hän halusi vastauksen nuoremman kysymykseen. Oliko meren takana ylipäätään jotain?
Asian ajattelu tuntui väärältä.
Äiti ei ole siellä. Äiti on täällä.

Veljekset katselivat ja kuuntelivat merta vaitonaisina. Viileys ja kosteus ympäröivät heidät ja maailman alkoi muuttua sävyltään punertavaksi.
”Luuletko, että olisi aika palata Äidin luo?” ensimmäinen kysyi. Toinen nyökkäsi vastaukseksi.

Hyönteiset nousivat hiekasta. Ensimmäinen alkoi askeltaa suoraan kohti Äitiä, toinen loi vielä pitkän katseen merelle. Ensimmäinen arveli, ettei voisi koskaan pysyä pikkuveljelleen vihaisena.

Pääesikunta

Kenraali 001 ja Amiraali 002 tuijottivat toisiaan kokoushuone Kappan pöydän yli. Kumpikaan upseereista ei muistanut, milloin he olivat olleet viimeksi väleissä keskenään. Vihreät silmäparit kätkivät taakseen katkeruutta, väsymystä ja pettymystä.
”Sinähän tiedät”, 001 sanoi hiljaisen viileästi, ”että kelle tahansa muulle virheesi olisi ehkä viimeinen.”

Amiraali ei vastannut kertomalla olevansa ainut, joka osasi komentaa Rautasiipeä, tai muistuttanut sotastrategisesta kyvykkyydestään. Hän vain nyökkäsi lyhyesti.
Kenraali huokaisi syvään ja katsoi poispäin. Hiljaisuus täytti hetkeksi tilan. Ensimmäiset kaksi eivät puhuneet toisilleen enää usein. Siitä oli tosiaan kauan.
”Kuinka nopeasti Rautasiipi on jälleen täysvalmiudessa?” Kenraali 001 lopulta kysyi.
”Kaksi päivää”, Amiraali vastasi. ”Liian kokematonta miehistöä tai liian nopeasti asennettua kalustoa, mutta ainakaan emme enää vastaa Uuden Sukupolven koulutuksesta.”

Kenraali näytti mietteliäältä. ”Entä jos vihollinen tekee vastaiskun?”
”Ei huolta, heillä ei ole riittävästi tulivoimaa. Rautasiipi kykenee puolustamaan itseään.”
”Entä omiaan?”

Kenraalin kysymys viilsi ilmaa.

”Ylikersantista ei ole vieläkään havaintoa”, 002 myönsi. ”Ei moneen viikkoon.”

Toimistoupseerin strateginen arvo oli suuri – poikkeuksellisen paljon resursseja oli upotettu yhteen torakkaan. 1034:n merkitys oli kuitenkin tarkkaan varjeltu salaisuus. Lisää kätkettyjä haavaumia, jotka lausumattomuudessaan tulehtuivat.
Niitä oli hyönteiskaksikon välillä useita.
”Klaanilaisten vankina”, Kenraali sanoi ääneen. Kenen tahansa muun sotilaan kohdalla ylin esikuntaupseeri olisi toivonut, että sotilas olisi käyttänyt itsemurhakapselin ennen kuin tästä saataisiin tietoa irti. Mutta Ylikersantti 1034 ei ollut aivan yhtä korvattavissa kuin olisi ollut kaikkein tehokkainta.
Kenraali nojasi tuoliin mietiskelevänä.
”Toivon todella, että sinulla on ongelmaamme ratkaisu”, 001 sanoi tyynesti. ”Voit poistua.”
002 tuijotti kenraaliaan hetken. Rattaat naksuivat laivaston päämiehen mielessä.
002 nousi tuoliltaan ja nyökkäsi Kenraalille. Kenraali nyökkäsi takaisin. Sanaakaan ei sanottu.

Toinen nousi jaloilleen ja lähti kävelemään kohti ovea teräsjalka kolisten. Ensimmäinen jäi huoneeseen kuuntelemaan toisen hidasta kävelyä Esikunnan käytävillä.
Hän muisti ajat, jolloin toinen olisi vielä juossut.

Siitä oli kauan.

Klaanon Rope

”Ylivoimalla, pelkurit!”

4 kommenttia

Kaja-Wahin viimeinen puolustusasema

Kivisen puolustustornin muurilla seisoi kymmenen matoralaista kanokaheittimet käsissään. Edessä avautuva kivettyneestä laavasta muodostunut maaperä oli peittynyt torakoiden alle. Torakoiden, jotka etenivät nopeasti kohti puolustusasemaa.
”Tämä ei näytä hyvältä”, tornin huipulla seisova klaanilainen Toworu sanoi vieressään seisovalle mustahaarniskaiselle hahmolle.
”Ei tosiaankaan. Meidän on parasta aloittaa ampuminen. Noilla on tuolla kokonainen pataljoona.”
Toworu vilkaisi taistelijapariaan epävarmasti. Tämän ilme ei värähtänytkään, kun matoralaiset aloittivat ampumisen saatuaan käskyn.
”Darack”, Toworu sanoi jo hieman pelokkaasti. ”Niitä on paljon. Pärjäämmekö me?”
”Meidän on pakko”, toinen klaanilainen vastasi. ”Jos emme, me kuolemme.”
Toworu nyökkäsi ja nielaisi sitten äänekkäästi.
”Taisteltava kai on.”

Nazorakein 43. Jääkäripataljoona marssi kohti pientä linnaketta. Sotilasrivistöjen takana seurasi viisi panssarivaunua ja useita miehistönkuljetusaluksia, joista joukot olivat hetki sitten nousseet ja aloittaneet etenemisen. Yhden tällaisen aluksen katolla seisova Kapteeni 666 myhäili häijysti. Hänen musta viittansa liehui tuulessa ja hänen haarniskansa ainoa väritys, verenpunainen juova, joka ulottui rintapanssarin vasemmasta sivusta reiteen asti, näytti lähes hehkuvan auringon viimeisten säteiden loisteessa.
”Avatkaa tuli”, kapteeni totesi laiskasti ja heilautti kättään kuin näyttääkseen, että riitti, kun osui sinne päin. Tankit rupesivat ampumaan tornia, joka ei kestäisi kauan moista jyskytystä.

Matoralaiset ampuivat kiekoillaan tankkeja, joihin ei tullut niin minkäänlaista vahinkoa. Myös tarpeeksi lähelle edenneet jalkaväkisotilaat alkoivat tulittaa tornia.
Darack katsoi hävitystä ja huokaisi. Hän puki kypärän päähänsä, ja Toworu kavahti hieman, sillä kypärä oli tehty skakdin pääkallosta.
”Onko sinun pakko käyttää tuota?” hän kysyi inhoten.
”No haluatko mieluummin, että saan osuman päähäni ja kuolen?” Darack vastasi ja virnisti, vaikka Toworu näkikin vain skakdimaisen irveen kypärän kasvoilla. Darackilla olisi normaalisti ollut kummallakin olkapäällään Cordak-laukaisin, mutta nyt hän ei käytännöllisyyden vuoksi niitä ollut asentanut haarniskaansa. Sen sijaan hän oli ottanut mukaansa miekan.
”Sivistyneemmät aseet käyttöön nyt”, hän huikkasi. Toworu nyökkäsi varovasti. Hänellä ei ollut mitään hajua siitä, mitä Darack aikoi.
”Mitä sinä aiot?” Toworu sai hetken aprikoinnin jälkeen kysyttyä suoraan.
”Kuten huomasit, pahamaineinen torakanperkele seisoskelee tuolla taka-alalla. Menen tappamaan sen.”
”Jaa, Kuuskuuskuutosenko?”
”Senpä juuri.”
”Ja ajattelit päästä kaikkien noiden jääkäreiden läpi?”
”No eeeen, joukkomme saavat ottaa vähän järeämmät aseet käyttöön.”

Matoranit ottivat Cordak-laukaisimet esiin ja alkoivat kylvää torakoiden rintamaan kaaosta. Paljon tehokkaammat aseet tappoivat nazorakeja yhdestä laukauksesta, joten nämä joutuivat tekemään nopeita väistöliikkeitä, mikä ei rivistössä juuri onnistunut.
”Hajaantukaa, hölmöt”, 666 karjaisi ja kiristeli hampaitaan. Puolustusaseman portti aukesi ja ulos ryntäsi parikymmenpäinen matoranjoukko. Torakoista yksikään ei ehtinyt sisään, ennen kuin portit suljettiin taas.

Lähitaistelu alkoi. Torakkajääkäreiden varustukseen kuului lyhyt miekka, jolla ne pitivät puolensa matoralaisten teräaseita vastaan. Musta torakkakapteeni katsoi aluksensa kyydistä halveksuen matoralaisia. Niistä ei ollut vastusta torakoiden ylivoimalle. Ne eivät olleet edes taistelijoita, joten yksi matoralainen ei olisi pärjännyt yhdelle nazorakille, saati sitten kaksikymmentä matoralaista tuhatta nazorakia vastaan. Sitten, yhtäkkiä, muurilta hyppäsi joukkojen keskelle toa, joka rupesi niittämään nazorakeja miekallaan, ei vaan kolmella miekalla, ei neljällä.
”Onko sillä neljä raajaa, vai näenkö minä harhoja”, 666 kysyi pöllämystyneenä. Hänen vieressään istuva aliupseeri nousi seisomaan ja katsoi kiikareilla saadakseen paremman näkymän.
”Herra kapteeni, minusta tuntuu, että, öh, sillä on kasvillisuudesta muodostuneita raajoja.”
”Mitä alikersantti nyt oikein selittää?”
”Katsokaa itse…”
666 katsoi. Siltä tosiaan vaikutti. Tuo luonnottomuus käytti siis luontoa hyväkseen… jotenkin, vaikka täällä ei kasvillisuutta ollutkaan.

Yhtäkkiä alus kaatui kyljelleen. Alikersantti putosi sitä ennen kyydistä ja murskaantui aluksen alle, mutta Kapteeni 666 hyppäsi akrobaattisella loikalla viereisen aluksen kyytiin. Hänen kimppuunsa oli hyökännyt skakdipäinen otus, joka yritti huitoa häntä nyt miekalla.
”Mitähän helvettiä”, kapteeni tuhahti torjuessaan iskut. ”Mikä mutantti sinä olet, kurja epäpuhdas olento!”
”Minä”, klaanilainen vastasi iskien miekallaan, ”olen…” Isku jälleen. ”… Darack!”
Kapteeni hyppäsi hänen ylitseen ja yritti lävistää hänen ruumiinsa terävällä pistolla, mutta klaanilainen torjui.
”Ja hoidan sinut pois päiväjärjestyksestä”, Darack viimeisteli virkkeensä.
”Vai sillä lailla, klaanilainen”, 666 sanoi ja virnisti julmasti aloittaen nopean liikesarjan, jonka klaanilainen kuitenkin torjui tehokkaasti. Darack näytti vetävän jostain toisen miekan ja taisteli nyt kaksin terin kapteenia vastaan. Torakka kuitenkin torjui jokaisen iskun vaivatta ja potkaisi Darackilta jalat alta. Ennen kuin nazorak ehti viimeistellä tapponsa, Darack tarttui häntä säärestä ja heitti hänet vatsalleen maahan takanaan. Yllättynyt nazorakupseeri jatkoi kaatumisliikettään niin, että klaanilainen lennähti hänen jalkansa voimasta päin viereisen aluksen kylkeä. Nopeasti kumpikin taistelija oli jaloillaan.
”Kuole”, Darack sylkäisi ja rynnisti päin 666:ta. Nopea horisontaalinen viilto, jonka ylitse torakkakapteeni hyppäsi; toinen, diagonaalinen, viilto, jonka nazorak väisti taipumalla lähes kaksinkerroin siten, että pää melkein kosketti maata; kolmas vertikaalinen viilto, joka ei mennyt edes läheltä kohdettaan, vaan Kapteeni 666 potkaisi klaanilaista selkään. Darack kaatui rähmälleen, mutta ehti juuri ja juuri kierähtää julman torakkaupseerin miekaniskun tieltä.

Nopeasti klaanilainen nousi pystyyn yrittäen samalla potkaista kapteenia, mutta tämä väisti ja veti toiseen käteensä zamorpistoolin. Yllättynyt klaanilainen sai kuulan käsivarteensa, mutta ilman väistöliikettä se olisi osunut hänen päähänsä.
”Taistele rehdisti, paholainen!” hän ärisi. Torakka virnisti pahansuovasti vastaten: ”Siitä ei olisi minulle mitään hyötyä.”
Yhtäkkiä kapteeni tunsi asiaankuulumattoman ilmavirran ja veti ruumistaan hieman oikealle. Hänen vasempaa kylkeään viilsi takaapäin tuleva terä, jonka hän suurimmaksi osaksi vältti. 666 lennähti hieman taemmas saaden näkökenttäänsä hyökkääjän. Sama toa, joka oli pahoinpidellyt hänen joukkoaan köynnöksillä hetkeä aiemmin. Nazorak irvisti ja katsoi kyljessään olevaa viiltoa. Siitä valui hieman vihreää paksua nestettä.
”Saat maksaa tuosta”, hän sanoi irvistäen ja syöksyi nopeasti Toworua kohti heilauttaen miekkaansa kaaressa. Tämä torjui. Hetken aikaa nämä vaihtoivat iskuja, kunnes Darack päätti puuttua asiaan lyömällä kapteenia takaapäin. Tämä väisti täpärästi kummankin klaanilaisen miekaniskut ja hyppelehti kauemmas heistä. Silmäpari siirsi katsettaan klaanilaisesta toiseen, mutta niistä ei kuvastunut pelko. Vain puhdas viha.
”Epäpuhdasta saastaa”, nazorak karjahti. ”Sitä te olette!”

Kumpikin klaanilainen syöksyi taholtaan miekat tanassa kohti torakkaa, joka torjuu iskut horjahtaen. Darack näki tilaisuutensa ja yritti iskeä toisella miekallaan torakan kylkeen, mutta tämä potkaisi häntä polveen ennen sitä. Darack kuuli ikävän rusahduksen jalastaan, tunsi järkyttävää kipua ja kaatui maahan. Toworu taisteli urheasti, torjui iskuja, mutta sitten nazorak iski miekkansa hänen kyljestään läpi. Terä tuli ulos toisesta kyljestä, ja kun torakka hieman pyöräytti miekkaansa, toan torso katkesi kahdeksi puolikkaaksi.

Darack nosti päätään ja katseli järkyttyneenä toverinsa kuolemaa. Hän yritti epätoivoisesti kohottautua polvensa varaan, mutta se ei tuntunut kestävän, joten hän joutui kannattelemaan itseään käsivarsiensa varassa. 666 käveli hänen luokseen, ja hän yritti hamuta toista miekoistaan, jotka oli pudottanut, mutta nazorakupseeri potkaisi häntä kasvoihin, jolloin hän lennähti selälleen.
”Sinulle meillä saattaa olla käyttöä”, kapteeni hykersi, ”mutta et saa pystyä käyttämään miekkojasi. Ja sen voi ratkaista helposti tai vaikeasti. Kumman tavan haluat?”
Darack ei vastannut, tuijotti vain. Eikä torakka edes nähnyt tuijotusta hänen häiriintyneen kypäränsä alta.
”Hyvä on, olen armollinen mies”, kapteeni tuhahti ja lävisti Darackin kämmenen miekallaan. Klaanilainen parahti tuskasta, ja nazorak vain kiersi miekkaa aiheuttaen yhä enemmän tuskaa.
”Ja katso, minun joukkoni voitti sinun joukkosi”, kapteeni naurahti osoittaen teurastettujen matoralaisten joukkoa. Nazorakit olivat jo valloittaneet pienen linnakkeen.
”Ylivoimalla, pelkurit!” Darack sanoi.
”Ehkä niin”, kuului vastaus, ja toinenkin Darackin kämmen lävistettiin miekalla, ”mutta voittajat kirjoittavat historian. Ja tuollainen saasta kuin sinä ei voi olla voittaja.”

Darack näki, kun hänen suojelemansa kivirakennelma räjähti palasiksi nazorakien asettaman pommin vuoksi. Hän tuijotti tuota torakoiden laumaa viha kasvoillaan, kunnes kapteeni poisti hänen kypäränsä. Hänen kasvoiltaan näkyi, kuinka raivoissaan hän oli.
”Kuten huomaat”, 666 sanoi häijysti ottaen klaanilaisen kasvot sormiensa väliin ja vetäen ne lähelle omiaan, ”meidän eromme on, että minä. En. Välitä.”
Sitten Darackia kolautettiin päähän hänen omalla kypärällään, ja hän menetti tajuntansa.