Muuri näytti isolta vihreälinssisten yökiikarien läpi. Sen päällä paloi soihtuja ja hehkui valokiviä. Siellä täällä kivisen suojarakennelmalla kohosi muurin arkkitehtuurista suuresti poikkeavia, teknisiltä näyttäviä ilmatorjuntatykkejä. Tykkien piiput osoittivat muurin ulkopuolelle kaikkiin ilmansuuntiin. Tasaisin väliajoin muurin huipulla näkyi kävelevän vartijoita vahdinvaihdossa.
273 laski silmiinsä epäsopivat kiikarit alas. Hän makasi vatsallaan kyynärpäittensä varassa. Urogejegeläisten lainaama musta kaapu peitti hänen riekaleisen työtakin alleen. Jäätutkija katsoi arvioiva ilme kasvoillaan Klaanin linnaketta.
Nazorakin oikealla puolella makoili Tiikeli, jonka hänkin piteli silmillään samanlaisia kiikareita. Tosin väärin päin.
”On Se Kyllä Pienentynyt Viimekerrasta.” Tiiksie hämmästeli.
Tiikeli oikealla puolella taas istui Joumah, joka valitteli sitä, miksei hän ollut saanut kiikareita.
Vielä samana iltana, kun Jäätutkija oli puhunut Hatidin väen kanssa, hän, Tiikeli ja Joumah olivat keränneet tarvittavat varusteet ja lähtivät Tiikelin menopelillä öiselle ajelulle. Tällä kertaa 273 oli pyytänyt matkamusiikiksi hieman klassisempia kappaleita, jonka johdosta urogejeget laittoivat soimaan kymmenen tunnin version kappaleesta ”Mitä on rakkaus?”. Jo toisen tunnin kohdalla 273 oli painanut kätensä ristiin ja ajatellut hiljaa: Mata Nui, Suuret Olennot, Äijärakk tai Qynen. Jos olette olemassa, pyydän, rikkokaa tuo radio…
Mutta yksikään mainituista jumaluuksista ei tehnyt taivaallista väliintuloa, eikä radiokaan siis mennyt rikki, mikä riitti ateisti-torakalle todisteeksi siitä ettei jumalaa ollut olemassa.
Kolmikko oli saapunut Klaanin kaupungin lännen ja lounaan välisille laitamille, jotka olivat ruohotasankoa. Kaupungin muurin tullessa näkyviin, Tiikeli oli sammuttanut radion ja ajovalot ja parkkeerannut kaaransa pienen mäen nyppylän taakse, ettei heitä nähtäisi. Nyt sekalainen trio tarkkaili muureja nyppylän laelta.
273 kääntyi katsomaan vieressään olevaan Tiiksieen.
”Kerros vielä”, tiedemies aloitti ”millainen se sinun ystäväsi on?”
”Se On Ihan Makee Tyyppi. Mä Tutustuin Siihe Ku Oltiin Vielä Klaanilaisii. Kun Mä Ja Muut Urogejeget Häippästiin Klaanist, Mä Pyysin Sitä Mukaan Muttei Se Lähtenyt. Se On Rehti Yrittäjä. Joskus Vähä Liianki Rehti. Sano Että On Onnellinen Asuessaan Klaanis. Enhän Mä Ymmärrä Miksi, Mutta Kunnioitan Sen Päätöksiä.”
”Sanoit, että hän voisi mahdollisesti auttaa minua pääsemään Klaanin adminien puheille?”
”Joo. Hän Omistaa Kukkakaupan Ja Juuriadmin On Yks Hänen Vakioasiakkaitaan. Uskon Ett’ Hän Auttaa Sua, Kun Sanot Että Oot Mun Frendi.” Keltamusta kissa sanaili.
273 kääntyi taas katsomaan edessäpäin siintäviä muureja. Hän mietti vielä kerran, oliko tämä sittenkin järkevä ajatus. Ei tietenkään, hän mietti, mutta ainoa ajatus mikä oli.
”Noniin. Käydääs suunnitelma vielä kerran lyhykäisyydessään läpi. Te kaksi ajatte muurin juurelle ja kiinnitätte vartijoiden huomion. Sillä välin minä yritän kauempana kiivetä muurin yli kyhäämillämme varusteilla. Kun pääsen muurin päälle, laskeudun vaijerilla sen sisäpuolelle. Sen jälkeen soitan teille radiopuhelimella, että olen päässyt onnistuneesti sisälle ja te voitte palata takaisin Hatidiin. Loppu riippuukin minusta.
”Ok.” Tiikeli totesi.
273 käännähti kyljelleen napatakseen vieressään olleen pienen kassin. Hän vilkaisi sen sisälle ja kaivoi kaksi nyrkin kokoista laitetta. Laitteesta pilkotti johtoja sieltä täältä. Laite näytti olevan rakennettu liittämällä yhteen ohuen näytön, jossa oli kolme nappia kissan korviin sopivat nappikuulokkeet, ja radiopuhelimen.
”Oletko varma että nämä radiopuhelimet toimivat? Näyttävät aika mielenkiintoisilta.”
”Nää On Mun Omatekemät ÄmPeeKolme-Kommunikaattorit. Sillä Voi Soittaa Dubsteppiä Samalla Ku Soittaa. Joskus Tein Samanlaisen Johon Oli Sisäänrakennettu Pommi.” Tiikeli esitteli keksintöään. Ajatus musiikkisoittimen käynnistymisestä väärällä hetkellä ei miellyttänyt Jäätutkijaa. No ainakin sillä saisi hämättyä vartijoita. Nazorak ojensi toisen puhelimista urogejegelle.
Sitten 273 kääntyi katsomaan Joumahiin, joka hieroi innoissaan käsiään yhteen ja katsoi silmät kiiluen kohti Klaania.
”Ja muistakaa, ettei klaanilaisia saa vahingoittaa.” 273 suuntasi sanansa enemmän Ruru-kasvoiselle kuin Tiikelille.
Joumah näytti pettyneeltä. ”Saanks Mää Ny Ees Tappaa Yhen Pikku Mataronin?”
”Teidän tarkoitus on vain harhauttaa heidän huomionsa toisaalle. Klaanin johtajat eivät varmaan katsoisi sitä hyvällä, että joku klaanilainen olisi kuollut minun pyrkiessäni heidän puheilleen.”
”Saanksmää Sit Repiä Raajoja? Tai Pahoinpidellä?” Empi Joumah toiveikkaasti.
”Et.” Jäätutkija päätti keskustelun.
Joumah alkoi murjottaa, mutta 273 ei välittänyt siitä. Nazorak nosti yökiikarit takaisin silmilleen ja vilkaisi vielä kerran kaupungin muureja.
”Okei. Lähdetään?” Hän kysyi kahdelta kolmasosalta porukasta.
”Joo. Lähetään Viemään Sut Poliisivaltion Hoiviin.” Tiikeli totesi.
273 tarttui mustan kaapunsa huppuun ja veti sen valkean päänsä suojaksi. Valeasu ei ollut ehkä kaikista tyylikkäin, mutta se oli ainoa mitä Tiiksiellä oli ollut antaa. Ei asussa ollut juuri muuta vikaa kuin se, että se oli jonkinlainen naamiaisasu. Sillä asusteen hupusta törrötti kaksi isoa, violetteja silmiä muistuttavaa karvapalloa. Tiedemies ei kuitenkaan valittanut kuin sydämessään.
Kolmikko laskeutui mäen nyppylän taakse ja kiipesivät urogejegen autoon. Tiikeli hyppäsi ratin taakse ja käynnisti moottorin. Joumah istahti pelkääjän paikalle. Jäätutkija taas ei astunut autoon sisälle, vaan kiipesi nelinkontin ajoneuvon peräluukun päälle. 273 tarttui auton perässä olleista kahvoista käsillään, että pysyisi varmasti ajokin kyydissä. Hän oli nostanut tarvikekassin selkäänsä kantohihnasta.
Sitten Tiikeli avasi jälleen radion hiljaiselle ja painoi kaasua. Kaara ampaisi vauhtiin mäen takaa. Urogejegejen edessä siintävä Klaanin muuri ja sen valot alkoivat lähentyä. 273:n kaavun helmat lepattivat ilmavirrassa. Jäätutkija kurkisti ajoneuvon katon yli. Hän yritti katsoa, milloin oli aika hypätä pois. Muurit lähestyivät edelleen. Muurin vartiosto ei ollut onneksi vielä huomannut heitä.
Nyt, 273 ajatteli. Valkoinen torakka päästi irti kahvoistaan, laskeutui riippumaan auton takaosasta käsillään ja hyppäsi.
http://www.youtube.com/watch?v=2QlplayAjM4
Kuusiraajainen torakka tömähti ruohikolle ja kierähti vatsalleen. Eteenpäin kiitävä auto jatkoi matkaansa. 273 katsoi pari sekuntia auton perään, jonka jälkeen hän nousi kyyryyn ja juoksi autosta nähden kaarevasti vasemmalle.
Tiikeli istui rennosti ratin takana, toinen käpälä nojaten rennosti aukinaisen ikkunan reunaan. Nyt urogejeget pistivät radion isommalle. 273 saattoi kuulla tutun dupstepin hiipiessään kyyryssä ruohikossa. Hatidin omistajien auto kaarsi jyrkästi, kun se saapui muurien alle.
Bio-Klaani, muurin päällä
Tummaa kanohi Kakamaa käyttävä ta-matoran kurkisti muurin yli ihmetellen sen juurelta kuuluvaa melua. Matoranilla oli naamionsa päällä kypärä, jonka päässä kohosi yksi piikki ja käsissään keihäs. Matoran hämmentyi ensin, kun hän näki muurin viertä ajelevan, omituisen näköisen auton ja jossa istui vielä omituisemman näköiset matkustajat. Lisäksi autosta kuului omituista musiikkia.
Ta-matoranin viereen ilmaantui Kaukauta käyttävä le-matoran, joka hänkin oli kuullut melun alhaalta.
”Mitä siellä on? Hyökkäävätkö torakat yliääniaseilla?” Vihreä vartija kysyi.
”Eih, ne ovat… sunnuntaiajelijoita?”
Bio-Klaani, muurin alla
Oli aika aloittaa harhautus. Urogejege-kaksikko laittoivat heidän tavaramerkiksi muodostuneet aurinkolasit päähänsä. Tiikeli painoi auton kojelaudassa olevaa nappia ja auton katto irtosi ja vetäytyi taakse, jolloin kulkupelistä tuli avokattoinen. Joumah nousi seisomaan penkillään. Hän nosti jalkatilastaan korillisen lasipulloja ja muurin päällä seisseiden vartijoiden kummastukseksi alkoi heitellä niitä muuria vasten. Roskaaminen ja lasipullojen rikkominen maahanhan piti olla kiellettyä. Pullojen loputtua Ruru-kasvoinen urogejege viskeli valotikkuja maahan. Tiikeli otti jalkatilasta käsiinsä sumutorven ja päästi siitä valloilleen oikein kumean TÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖT:in.
Tiiksie työnsi yhden sormensa suuhunsa ja venytti poskeaan samalla kun työnsi kielensä ulos ja pärisytti sitä katsoen tuimasti muurin päälle. Joumah taas kääntyi ympäri, kumartui ja näytti vartijoille alaruumiinsa toista puolta.
Bio-Klaani, muurin päällä
Matoranit huokaisivat yhteen ääneen. ”Ai, ne on nuo. Trolleja, ei välitetä.”
Vartijat käänsivät katseensa pois ajurikaksikosta ja yrittivät unohtaa heidät rupattelemalla toisilleen.
Bio-Klaani, muurin alla
”Musta Tuntuu, Ettei Ne Huomioi Meitä.” Tiikeli totesi mietteliäästi.
Hän vilkaisi vieressään olevaan Joumahiin, joka oli kumartunut istuimensa päälle ja yritti nostaa jotain takapenkiltä.
”Joukka, Mitä Sä Teet?”
Urogejege piteli kynsissään sinistä, putken muotoista kapistusta, joka näytti siltä että sillä voisi ampua.
”Teen Meistä Huomattavia!” Joumah virnisti hullusti. Urogejege nosti putken olalleen, tähtäsi huolimattomasti muuria kohti ja painoi liipaisinta. Kuului vaimea suhahdus, kun putken sisästä lensi pienraketti, joka iskeytyi pamahtaen kivimuuriin.
Bio-Klaani, muurin päällä
Matoranien silmät suurenivat. Autosta oli ammuttu raketti Klaanin muuriin, irrottaen muutamia kivikappaleita siitä.
”Taivahan vallat! Tee hälytys!” Kakama-kasvoinen matoran käski. Samassa le-matoran tarttui vyöllään olleeseen käyrään simpukkatorveen ja nosti sen suulleen. Vartija puhalsi ja torvesta kuului manaatin vaikerrusta muistuttava ääni.
Pian muurilla kaikui usea samanlainen ääni, kun muurin muut vartijat vastasivat hälytykseen.
Bio-Klaani, hieman kauempana muurien ulkopuolella
Ruohikossa makaava nazorak näki kiikareillaan, kuinka vartijat jättivät vartiopaikkansa. Jäätutkija salli itselleen pienen hymyn. Suunnitelma oli alkanut niin kuin pitikin.
Jäätutkija laittoi kiikarit takaisin kassiinsa ja nousi kyyryyn. Hän vetäisi kassin selkäänsä ja lähti liikkeelle. 273 kipitti kyyryssä kohti Klaanin muuria. Valkoinen nazorak vilkaisi oikealle, jossa Hatidin autokaksikko väisteli ammuksia kolmenkymmenen bion päässä. 273 tiesi, että hänen olisi toimittava nopeasti, sillä hän ei uskonut Tiikelinkään pystyvän väistelemään kanokoja ja cordakeja autollaan loputtomiin.
273 vilkaisi muurin huipulle ja kun ei nähnyt kenenkään katsovan hänen kohdallaan alas, hän nousi kunnolla seisomaan ja ampaisi loppukirin muurille. Valkoinen nazorak saavutti suojarakenteen ja käännähti selkä tiukasti sitä vasten. 273 hengähti muutaman kerran syvään. Hän laski kassinsa selästään maahan ja avasi sen vetoketjun. Pitkulaisesta kassista paljastui jonkinlainen vyö, kela, harppuunan haka, ampuma-ase ja kerällinen teräsvaijeria. Tiedemies nosti nahkavyön kassista ja kiinnitti sen kaapunsa päälle lantiolleen. Sitten hän otti kelan ja kiinnitti sen vyössään vatsan kohdalle varattuun paikkaan.
Tiedemies nosti loputkin tavarat kassista. Hän sitoi vaijerikerän pään harppuunan silmukkaan ja työnsi harppuunan varren pitkän pyssyn piippuun.
Jäätutkija varmisti harppuunapyssynsä, jonka jälkeen hän otti kolme rivakkaa askelta poispäin muurista. Nazorak kohotti aseensa, tähtäsi sillä muurin huippua ja ampui. Haka lensi ilmanpaineen voimasta korkealle yötaivaalle vetäen teräsvaijeria mukanaan. Nazorak näki, kuinka harppuuna kaartui ilmassa ja vaijeri löystyi, kun haka putosi. Mutta kuten 273 oli laskenut kulman oikein, harppuuna putosi muurin päälle.
Jäätutkija tarttui maassa olevaan vaijeri kerään. Hän veti varovasti ilmassa riippuvaa vaijeria takaisin. Yhtäkkiä vaijeri kiristyi, eikä antanut enää myöten. Valkoinen nazorak riuhtaisi kerran vielä kovemmin, mutta haka ei irronnut. Hyvä. Haka on kiinni.
Nazorak asteli takaisin muurin viereen. Hän asetti vaijerin toisen pään vyössään olevaan kelaan. Jäätutkija napsautti kelassa olevan pienen kytkimen alas. Sitten tiedemies astui hieman eteenpäin, jolloin vaijeri löystyi hieman, mutta kelassa oleva rulla pyörähti vetäen teräsköyden taas kireälle. Vaijerin kelakin toimi. Se oli plussaa. Kaikki oli mennyt 273:sta yllättävän hyvin tähän asti.
Mutta sitten alkoi vaikein osuus. 273 nosti katseensa ylös. Muurin huipulle oli ainakin yli kahdenkymmenen bion matka. Hetken nazorak empi. Mutta 273:n huomatessa jalkojensa vapisevan, hän pudisti päätään. Hän ei saanut alkaa pelkäämään ja päästää epävarmuutta itseensä. Jäätutkija tarttui kaksin käsin vaijerista ja nosti toisen kynnekkäistä jaloistaan kiviseinää vasten. Mennään tuon muurin yli niin että heilahtaa…
Nazorak polkaisi maassa olevalla jalallaan ja veti käsillään. Hän irtosi maasta, mutta teräsvaijeri ei antanut hänen pudota maahan. Jäätutkija seisoi nyt kyykyssä molemmat jalat muuria vasten ilmassa. Hän suoristi jalkansa ja nousi seisomaan. Tiedemies otti varovaisen askeleen ylöspäin. Vaijeri ja kela kestivät hänen painonsa. 273 hymyili leveästi, kun hän käveli seinän pintaa ylöspäin. Osittain pilvessä oleva yötaivas ja muurin reunan takaa kajastava valo näkyi kun hän katsoi eteenpäin. Seinäkiipeily toi 273:lle mieleen ajat, jolloin hän vielä kiipeili Pesävuoren jäisillä rinteillä.
Kelan pyörä ja rattaat naksuivat, kun mekanismi pyrki vetämään löystyneen vaijerin sisäänsä sitä mukaa kun nazorak kiipesi ylös. Muurin reunalle oli enää vain vähän matkaa. 273:n jalkojen kynnet yrittivät löytäää seinän kivikuutioiden välistä rakoja, josta saisi jalansijaa. Jäätutkija pyrki pitämään kielensä keskellä suuta, sillä onnistuminen ei ollut vielä varma. Hän kuuli kaukaa oikealta puoleltaan pyssyjen pauketta. Tiedemies toivoi, että urogejeget sinnittelisivät vielä.
Mutta sitten kela räsähti ja vaijeri töksähti. Nazorak tunsi kuinka hän nytkähti hieman alaspäin. Mit-
Kelasta kuului metallin repeämisen ääni ja 273 nytkähti jälleen alemmas. Jäätutkija tarttui käsillään teräsköydestä. Ei kai vain-
Kuului kova kilahdus ja kela petti. Vaijerin päässä roikkunut nazorak putosi, kun vaijeriin kiinnitetty kela ei enää kantanut hänen painoaan. Jäätutkija tunsi hetken itsensä aivan kevyeksi, kun putosi kaksi bioa alemmas. 273 kuitenkin onnistui pitämään vaijerista kiinni. Valkoinen nazorak sai putoamisensa pysähtymään käsivoimillaan, jolloin vaijeri napsahti jälleen suoraksi ja tiedemies tömähti muuria vasten.
Jäätutkija hiljensi hampaitaan purren parkaisunsa. Sydän tykytti hänen rinnassaan säikähdyksestä. Tiedemies katsahti vyössään olevaa kelaa. Kelan rullan lukko, joka esti vaijerin liikkumisen ulospäin, oli mitä ilmeisesti rikkoutunut. Mutta eihän sen pitänyt olla mahdollista! Tein kelaan itse viimeiset säädöt ja tarkistin sen kahdesti, 273 ajatteli. Mutta sitten hänen suunsa vääntyi irveeseen. Ellei…
Jäätutkijan mieleen nousi muisto Ruru-kasvoisen urogejegen viattomasta ilmeestä. … Se puutarhatonttu sabotoi tätä. Olisi pitänyt tajuta heti.
Mutta tiedemies ei voinut mietiskellä pitkään. Hänen käsiensä voimat alkoivat jo kulua. 273 vilkaisi empien ylös. Jaksaisiko hän kiivetä käsillään ylös asti?
Nazorak puri hampaitaan. Suunnitelmaa ei enää voinut peruakaan, kun hän oli jo näin lähellä maaliaan. Hänen ja Klaanin välissä oli enää vain sananmukaisesti pystysuora kiviseinä. Hänen oli pakko yrittää.
Bio-Klaani, parikymmentä bioa oikealle
Tiikeli pyöritteli auton rattia naama peruslukemilla ja toinen käsi ikkunan reunalla samalla, kun heidän takanaan räjähti. Oli myönnettävä, että urogejege oli hyvä ohjaamaan autoa silloinkin, kun se kulki vain kahdella renkaalla. Tiiksie väänsi rattia tiukasti, jolloin auto kääntyi jyrkästi ja kolahti takaisin alas kaikille neljälle pyörälle. He ajoivat mutkitellen samaa matkanpätkää jo seitsemättä kertaa. Oli myönnettävä, että maa oli alkanut kulua suhteellisen vaikeasti ajettavaksi cordakien räjähdyksien ja voimakanokojen seurauksesta.
Muurin päälle oli ilmestynyt matoranien seuraksi yksi maan skakdi, joka yritti tähdätä cordak-kiväärillään kiesiä ajavaan kaaraan. Lisää vartijoita oli tulossa avuksi häätämään vandaalit muurilta.
Joumah seisoi edelleen uhmakkaasti penkkinsä päällä ja ampui perunatykillään puolihuolimattomia laukauksia muurin pintaan. Urogejege olisi halunnut näyttää kunnolla ampujan taitonsa ja bläjäyttää yhden ammuksen muurin päälle, mutta Tiikeli oli vielä erikseen kieltänyt tämän Joumahin oman hengenmenon uhalla.
Cordak osui auton viereen, jolloin ajoneuvon toinen kylki irtosi jälleen maasta. Auto kulki taas hetken kahdella pyörällä.
”Mitenhän Jäätutkijalla Menee?! Tässä Alkaa Olla Jo Hieman Monttuista.” Tiikeli totesi.
Joumah virnisti. ”Jatketaan Ny Vähän Aikaa Viel! Eihän Nuo Osuisi Edes Kikanaloon Tältä Etäisyy-”
Kuului kova paukahdus, kun energia-aseen ammus osui auton kylkeen. Ajoneuvo pyöri hetken aikaa ympyrää, kun sen renkaat eivät enää pitäneet. Tässä vaiheessa Tiikeli hieman nyrpisti otsaansa pidellen kaksinkäsin ohjauspyörästä kiinni. Hän kuitenkin sai kaaran takaisin hallintaansa. He olivat pyörähtäneet ympäri aivan väärään suuntaan. Keltamusta kissa vaihtoi vaihdekepin pakille ja polkaisi kaasun pohjaan. Auto peruutti äkisti. Yhtäkkiä Tiikeli painoi käsijarrun päälle, jolloin auton eturenkaat pysähtyivät kuin seinään. Liike-energiaa oli kuitenkin niin paljon, että takarenkaat alkoivat luisumaan, jolloin auto pyörähti ympäri tehden käsijarrukäännöksen. Aurinkolasipäinen kissa vapautti käsijarrun, vaihtoi vaihdetta ja painoi kaasua. Auto syöksyi jälleen kohti muuria
Bio-Klaani, muurin pinnassa
273 hivutti hanskakätensä ylemmäs vaijeria pitkin ja veti loppua ruhoansa ylemmäs. Nazorakin sätkivät jalat yrittivät entistä kiperämmin etsiä jalansijaa, mutta kun sellaista ei löytynyt, torakka painoi jalkapohjansa seinää vasten ja potkaisi. Jäätutkija nousi jälleen hieman ylemmäs.
273 puri hampaitaan tuskasta. Hänen heiveröiset kätensä vapisivat jo ja hänen voimansa ehtyivät. Ylös ei kuitenkaan ollut enää pitkä matka. Jäätutkija kohotti jälleen vasenta kättään ja veti itseään ylemmäksi. Muurin reuna oli jo lähellä. Jäätutkija ei hengittänyt. Hän potki seinää jaloillaan ja hypähti ylemmäs. Nazorak irrotti jo oikean kätensä vaijerista ja kohotti sen kohti reunaa.
Alinolla-hanskan metalliset sormet tarttuivat seinän reunasta kiinni.
273 pysähtyi ja kuunteli hieman. Hän etsi tukea jaloillaan seinästä ja onnistui kohottamaan päätään ylemmäs. Hän vilkaisi muurin päälle. Tiedemiehen kohdalla ei ollut ketään. Torakka vilkaisi oikealle, josta kuului edelleen ampumista ja vihaisia huutoja. Vartijat olivat onneksi kaukana. Jäätutkijan vasemmalla puolella kohosi taas valtava ilmatorjuntatykki, jonka taakse hän ei nähnyt.
Reitti näytti selvältä.
273 työnsi ensin kunnolla oikean kätensä muurin harjan yli. Sitten hän päästi toisellakin kädellään irti vaijerista ja kohotti senkin reunalle, maaten nyt kivimuurin reunalla kainaloistaan. Nazorak keinautti lantiotaan edestakaisin ja heilautti oikean jalkansakin kaiteelle. Sitten hän työnsi käsillään ja keinahti selälleen muurin päälle.
Jäätutkija puuskutti hetken syvään. Hänen käsistään tuntui kadonneen voimat. Hän kuitenkin nousi äkisti istumaan ja katsoi vielä muurin molemmille sivuille. 273:n helpottunut hymy vääntyi alas, kun vasemmalta, kaareutuvalla muurilla käveli vartijoita häntä kohti. Valkoinen tiedemies nousi nopeasti kumaraan ja veti naurettavan huppunsa paremmin kasvojensa suojaksi. Hän veti muurin ulkopuolella roikkuneen vaijerin ylös ja irrotti harppuunan muurin laidasta. Nazorak harppoi muurin toiselle laidalle ja katsoi sen takana aukenevaa näkymää Klaanin kaupungista. 273:lla oli nyt uusi ongelma. Hitto! Ilman kelaa, en pysty laskeutumaan turvallisesti maahan. Siipenikään eivät ole tarpeeksi vahvat hidastamaan pudotusta…
Nazorak vilkaisi vasemmalle. Klaanin vartijat olivat saapumassa mutkaan. Kohta he olisivat suoralla ja näkisivät kaapuun pukeutuneen nazorakin. Jäätutkija yritti nopeasti keksiä jotain.
Sitten hän vilkaisi oikeaa kättään, jossa Alinolla-hanska kiilteli tumman hihan alta. Tiedemies sai ajatuksen. Hän kiinnitti nopeasti vaijerin hakan muurin sisäreunaan ja hypähti itsekin kyyryyn seinän laidalle. Jäätutkija kohotti vaijeria puristavaa hanskakättään katsoen hanskaansa. Älä nyt petä minua…
Sitten hän loikkasi.
Metallihanska kipinöi, kun teräsvaijeri hioi metallikämmenen sisäpintaa. Mustan kaavun helmat ja sen alla ollut valkoinen työtakki lepattivat, kun 273 syöksyi alaspäin.
”Aaaaaa!” Häneltä pääsi pakostakin pelästynyt ulvahdus.
Pimeys ja valopilkut liikkuivat nopeasti valkoisen torakan silmissä. Jäätutkija ei pystynyt tarkasti erottamaan, mitä hänen alapuolellaan oli. Onneksi hanska ja 273:n siivet hidastivat sopivasti hänen putoamisnopeuttaan. Jäätutkija tunsi jo kuumuuden hanskansa kuoren läpi. 273 toivoi, ettei vaijeri hioisi luomuksensa kämmenpohjaa piloille.
Sitten maanraja ilmestyi 273:n alle. Tai oikeastaan pusikko. 273 putosi siihen.
Siniset verkkosilmät tuijottivat hetken raukeina taivasta. Muurilla vilahti kaksi Toan kokoista vartijaa, mutta samassa ne katosivat 273:n näkökentästä.
Nazorak huokaisi.
Tiedemies kohotti päätään ja työnsi kätensä valeasunsa povitaskuun ja veti sieltä esiin omituisen radiopuhelimen. Liljan valkoinen sormi painoi vihreän luurin kuvittamaa painiketta, jonka uskoi soittavan urogejegen vastapariin. Sinänsä tilanteesta olisi vielä puuttunut se, että radiopuhelin yhdistäisi Klaanin vartiostoon. Mutta 273:n onneksi puhelin räsähti ja luurista kuului keltamustan kissan iloinen ”Päivää!”.
”Olen sisällä. Voitte lähteä nyt. Suunnitelma meni kuin menikin nappiin.” 273 kuiskasi puhelimeen.
Tiikelin taustalta kuului dubsteppiä ja etäisesti räjähdyksen ääniä.
”Jooh, Ok. Noh, Nähään Sitten Joskus Uudestaan Kun Nähään. Pidä Hauskaa Kapitalistisen Riistokoneen Orjana. Heppa!”
Puhelin räsähti taas ja hiljeni. 273 huokaisi ja laski päänsä nojaamaan oksiin ja lehtiin. Hän ei voinut uskoa päässeensä tänne asti.
Jäätutkija kohottautui istumaan ja yritti nousta viinimarjapuskasta. Nazorak tarttui ilmassa riippuvasta vaijerista ja yritti nykiä harppuunan mahdollisimman hiljaa alas. Nazorak riuhtoi ja lopulta muurin päällä ollut haka irtosi. Tiedemies kavahti kauemmas, kun monta kymmentä bioa pitkä vaijeri tippui hänen eteen. Huppuun pukeutunut nazorak piilotti teräsvaijerin muurin vieressä kasvavaan pusikkoon.
273 käännähti ympäri ja veti huppuaan enemmän kasvoilleen. Edessä siinsi pimeän kaupungin laitamat. Muutamista eri arkkitehtuurisuuntausta edustavista rakennuksista ja torneista kajasti valoa. Useimmista olivat kuitenkin valot jo sammuneet, kun asukkaat olivat menneet yöpuulle. Yöperhoset lensivät parvissa himmeiden katulamppujen ympärillä.
Nazorak lähti liikkeelle. Hänen piti vielä löytää tiensä Tiikelin ystävän talolle.
Jäätutkija käveli asuintalojen reunustamalla kadulla. Hän yritti näyttää mahdollisimman ei-huomiota herättävältä. Tosin hänen huppunsa ei ollut paras tähän tarkoitukseen.
Onneksi tiedemiehellä oli oiva lukumuisti. 273 muisti Tiikelin kertoman asuinosoitteen ja kadun nimen. Urogejege oli kehottanut etsiä kaupungin etelälaidalta kasvihuoneen tapaisen rakennuksen.
Kukaan ei ollut vielä tullut vastaan öisellä kadulla. Nazorak toivoi, että Tiikelin ja Joumahin harhautus oli aiheuttanut kaupungissa oleville vartijoille tarpeeksi päänvaivaa, että hän pääsisi rauhassa määränpäähänsä. Tie kaareutui oikealle ja nazorak tuli pienen puiston lähelle, joka oli lähinnä pieni nurmikkokaistale jossa kasvoi pari koivua. Puiston vieressä sijaitsi talorivi ja muista taloista erottui selvästi lasipaneeleista ja valkoisiksi maalatuista metalliputkista rakennettu kasvihuone. Kasvihuoneen lasiset seinät oli peitetty valkeilla harsoilla, mutta niiden ja peitteettömän harjakaton läpi paistoi valoa. Kasvihuoneen vieressä könötti varsin vanhan näköinen hirsimökki. Mökki näytti vanhemmalta kuin vieressä kohoava kasvihuone.
273 hiipi kivitalon kulman taakse piiloon. Talo sijaitsi kasvihuonetta vastapäätä kaksi rakennusta taaempana. Nazorak tarkkaili hetken lasirakennusta ja puista mökkiä. Mökin ympyrän muotoisesta ikkunasta kajasti valoa. Jäätutkijan siniset silmät kiiluivat pimeässä. Hänen katseensa kuitenkin siirtyi takaisin kasvihuoneeseen. Huoneen valkoisella kankaalla asteli varjo, joka syntyi siitä kun sisällä joku käveli valonlähteen tiellä. Hmm, ehkei minun kannata mennä koputtamaan ovelle ennen kuin tiedän, millainen kaveri on vastassa. Tiedä jos vaikka hän ei suostukaan auttamaan minua.
273 ei kuitenkaan nähnyt kankaan läpi, miltä kasvihuoneen omistaja näytti. Jäätutkija nosti katseensa lasihuoneen seinästä lasiseen harjakattoon, joka oli paljaana. Torakka mietti, että saattaisi kyetä vilkaisemaan sisälle katolta. Mutta lasirakennus oli korkea ja hänen pitäisi kiivetä sen päälle huomaamatta. Nazorakin katse liikkui rakennuksen pihapiirissä. Kasvihuoneen vasemmalla puolella näytti kasvavan lehdetön pihlaja. Tämä menee jo liian helpoksi.
Mustakaapuinen nazorak kipitti tien yli ja saapui lasihuoneen pihapiirissä kasvaneelle pihlajalle. Tiedemies taiteili itsensä puun haarautuville oksille. Puun oksat kahahtelivat, kun 273 laskeutui oksan tyngälle pidellen kiinni puun rungosta. Jäätutkija yritti kohottaa kaulaansa, muttei vieläkään nähnyt kunnolla sisälle. Nazorak ähkäisi hiljaa. Hän kohotti toisen jaloistaan ja hapuili sillä rakennuksen kattoa. Jalan kynnet koskettivat kasvihuoneen harjaa. Nazorak kiristeli hampaitaan. Hän sai jalansijan rakennuksesta. 273 laskeutui istumaan oksalle selkä kiinni puun rungosta. Hän kohotti toisenkin jalkansa rakennuksen katolle. Sitten hän nosti kätensä selkänsä taakse ja tönäisi itsensä irti rungosta.
Jäätutkija horjahti eteenpäin. Hänen jalkansa kuitenkin pysyivät metalliputkien päällä ja mustakaapuinen nazorak laskeutui sulavasti kyyryyn katolle kuin muoka.
273 seisoi nyt kolmion muotoisen katon keskikohdan toisessa päässä, jossa yksi metalliputki kulki koko katon halki. Siniset silmät katsoivat hupun sisästä lasikaton läpi. Hänen alapuolellaan avautui näkymä valokivin valaistuun, kauniiseen puutarhaan. Vaikka kyseessä olikin vain kasvihuone, kukat oli aseteltu kasvavaan kauniisti tilan molemmille seinustoille. Ruusut, petuniat, neilikat ja orkideat kukkivat vielä kauniisti. Muutamat vehreät köynnöskasvit kiipeilivät huoneen lasisilla pinnoilla.
Huoneen poikki kulkevan kävelyväylän keskellä kyyristeli matoran hoitaen ruusupenkkiään. Matoranilla näytti olevan kasvoillaan hopeinen Tryna. Muuten matoran oli väritykseltään limetin- ja oliivin vihreä. Hänellä oli päällään valkoinen esiliina ja puutarhahanskat
Nazorak tarkkaili matorania. Ulkopuolisen mielestä tämä olisi saattanut olla todella epäilyttävää, kuten se olikin. Onneksi valonlähde oli huoneen sisällä, jolloin 273:n varjo ei laskeutunut maahan. Jäätutkija yritti varovasti hivuttaa itseään putkea pitkin eteenpäin nähdäkseen, että oliko matoranilla mukanaan mitään asetta, jota hän mahdollisesti voisi käyttää torakkaa vastaan. Nazorak käveli nelinkontin pienen putken päällä, joka juuri ja juuri kannatteli hänen painonsa.
Mutta sitten tiedemiehen jalka lipesi. 273 horjahti ja hänen painonsa siirtyi melkein kokonaan lasiruudun päälle liukuneelle jalalle.
Kuului äänekäs lasin rikkoutumisen ja vaatteiden repeytymisen ääni, joita seurasi kova tömähdys.
Valkoinen nazorak siristeli silmiään. Hänen ympärillään kohosivat kauniit, vaaleanpunaiset ruusut ja niiden yläpuolella lyhdyissä sädehtivät valokivet, jotka roikkuivat valurautakettingeistä lasikatosta, josta yksi levy oli rikki.
273 makasi pöllämystyneenä kukkapenkissä. Hän kohottautui varovasti käsiensä varaan. Nazorakin ulkoinen kitiinitukiranka oli suojannut Jäätutkijaa teräviltä lasinsiruilta, mutta sekä hänen musta kaapunsa että sen alla ollut työtakin jämät olivat repeytyneet lopullisesti. 273 hieroi kolahtanutta päätään, jolloin hän huomasi jotain otsallaan. Nazorak tarttui siihen sormillaan. Se paljastui katkenneeksi ruusun nupuksi. Sitten 273 tajusi vilkaista ympärillään ja hänen katseensa kohtasi torakkaa tuijottavan matoranin.
Matoran oli edelleen polvillaan, pää kääntyneenä katsomaan olkapäänsä yli. Hänen silmänsä olivat suurentuneet lautasen kokoisiksi.
”Öh, tuota…” 273 koki oleelliseksi sanoa jotakin. Hänen sanavarastonsa oli varsin suppea tuolla hetkellä. Tryna-kasvoinen matoran aukaisi suunsa, kuin sanoakseen jotain.
”Ku-kuuntele minua ennen kuin teet mitään tyhmää…” 273 aloitti.
”Mi-” Kasvillisuuden matoranin leuka tärisi.
”En tullut tänne aikoen tehdä mitään ikävää. Olen Tiikelin ystävä ja hän sanoi että voisit ehkä auttaa minua.”
”Minun-” Matoran kakoi.
273 lopetti puhumisen, kun hän huomasi, ettei järkyttynyt matoran kuunnellut hänen puhettaan.
”Minun- MINUN RUUSUNI!” Hän kirkui kauhuissaan.
”…” Jäätutkija hiljeni.
Matoran kohotti kätensä poskilleen tyrmistyneenä. ”Kaikki minun omin käsin kasvattamani kauniit ruusut! Melkein kaikki liiskana! Senkin barbaari!”
273 tunsi olonsa epämukavaksi, kun matoran huusi. Ei niinkään syytöksistä, vaan siitä että hän piti liikaa meteliä.
Kukkakauppias toipui pian ensijärkytyksestään siihen pisteeseen, että tajusi kuka hänen kattonsa läpi pudonnut kukkien tuhoaja oli. Trynaa käyttävä kyläläinen kalpeni.
”Nytkö ne siis hyökkäävät? Niitä alkaa tippua jo taivaasta.” Matoran hypähti seisomaan ja perääntyi huoneen toiseen päähän. Siellä oli ohuilla seinillä eristetty myyntitila. Jäätutkijakin nousi äkisti seisomaan katsoakseen, mitä kauppias aikoi tehdä. Bo-matoran nappasi pöydältä raskaan kiekon ja heilutteli sitä näyttävästi käsissään.
”Älä tule lähemmäs! Olen taitava kanokan heittäjä!”
Nazorak katsoi levyä matoranin kädessä.
”Kai tiedät…” Tiedemies kaiveli matoran-kielen lauseoppiaan muististaan.
”Käskin sinua pysyä aivan hemmetin kaukana!”
”… että tuo on…”
”Kohta kutistan sinut punkiksi!”
”… savilautanen?”
Matoran hiljeni. Hän vilkaisi korkealla pitämäänsä lautasta sivusilmällä. Sitten hän ilmeettömästi laski lautasen takaisin pöydälle.
273 näytti todella suttuiselta repeytyneissä rievuissaan. Hän astui lähemmäs matorania katsoen häntä mahdollisimman anovan näköisesti. ”Kuuntele minua. En kuulu nazorakein armeijaan. Enkä edes ole enää Imperiumin riveissä. Minä anelen, kuuntele mitä minulla on sanottavaa.”
Matoran hämmentyi nazorakin ilmeestä ja hiljaisesta äänestä. Hän rauhoittui hieman.
”Minä kuuntelen.”
Valkoinen nazorak ja vihreä matoran istuivat lasisen kasvihuoneen lattialla. Tiedemies oli juuri kertonut kukkakauppiaalle pitkän tarinansa kapinasta, laskeutumisesta Pesävuoren juurelle ja kävelymatkasta halki saaren eteläisten alueiden.
”Ymmärsinkö nyt oikein,” bo-matoran aloitti ”sinä siis osallistuit kapinaan diktatuurivaltaanne vastaan, pakenit ilmatyynyaluksella vuorenrinnettä agentteja moottorikelkoissa, hyppäsit rotkoon vihamiehesi mukana, raahauduit puoliksi halvaantuneena vuoren rinnettä alas, elit viikon havuilla, samosit Lehu-metsässä ja pyydystit kanalinturaheja, kohtasit kummitustarinoista peräisin olevat torakat, opastit eksyneitä alligaattoreita, kuulit ison pamauksen, jäit kiinni nazorakpartiolle, joilta sinut pelastivat Tiikeli ja se yksi hullu urogejege ja jotka toivat sinut juuri äsken tänne hakemaan suojapaikkaa Klaanista?”
”Juuh, juuri noin se taisi suunnilleen mennä…”
Vihreä matoran näytti mietteliäältä. ”Tiikeli siis sanoi, että minä voisin auttaa sinua pääsemään admineiden puheille?”
”Kyllä. Ja olisin todella kiitollinen, jos voisit auttaa minua.” 273 sanoi vilpittömästi.
Matoran raapi mietteliäästi leukaansa. Sitten hänen kasvoilleen nousi oudoin ilme, jonka nazorak oli koskaan nähnyt. Tryna-kasvoisen matoranin huulet puristuivat tiukasti kiinni, jolloin hänen suunsa näytti vaakasuoralta viivalta. Se ylsi naamion suun molemmin puolin hymykuoppia muistuttaviin ulkonemiin. Matoranin suuret, siniset silmät näyttivät pienenevän pisteiksi kanohin suurissa silmäaukoissa. Kaiken kaikkiaan ilme oli kuitenkin jotenkin lempeä, hyväntahtoinen ja ymmärtäväinen.
Kukkakauppias ojensi vihreän kätensä nazorakille.
”Olen Figa.”
273 katsoi matorania ensin hämmästyen. Sitten helpottunut hymy poiki hänen kasvoilleen. Jäätutkija tarttui matoranin käteen ja puristi sitä.
”Jäätutkija 273.”
Kaksikko luikahti pois kasvihuoneesta Figan mökkiin. Ilmeisesti lasin rikkoutuminen ja huudot olivat herättäneet muutamat naapurit, joten he tarvitsivat hieman hiljaisemman keskustelupaikan. Kasvillisuuden matoranin mökki oli alkujaan rakennettu pieneksi savupirtiksi, mutta kaupungin kehityksen myötä Figakin oli uudistanut kotiaan. Ulko-oven vasemman puoleisella seinustalla oli kaappirivi ja ruokakomero, jonka takana huonetta halkoi pieni ruokailupöytä. Ruokailupöydän oikealla puolella oli kivinen hella. Pöydän takana oli pienempi huone, jonka päässä sijaitsi kirjoituspöytä ja sen oikealla puolella sänky.
Vaikka huonekalut olivatkin uudempia, mökin seinät olivat edelleen tumman ruskeita, koska niitä ei oltu käsitelty maalein. Tosin vanhat hirret ja lankkulattia sopi huoneiden tyyliin. Talo valaistiin pöydillä olevilla lasilampuilla, joiden sisällä kimaltelevien valokivien hehkua sai säädeltyä.
”Ole kuin kotonasi.” Figa kehotti.
Taloa ei ollut rakennettu Toan kokoisille, mutta nazorak mahtui kävelemään siellä juuri ja juuri. 273 etsi tiensä makuuhuoneeseen ja istahti kirjoituspöydän tuolille, ettei olisi liiaksi matoranin tiellä. Kukkakauppias riisui valkoisen essunsa ruokapöydälle ja kumartui laittamaan lisää puita hellaan.
Jäätutkija katseli makuuhuoneen seiniä. Vanhoja hirsiä koristelivat niin lyijykynin kuin vesivärein tehdyt piirrokset.
”Oletko taiteilija?” Nazorak kysäisi.
”Näh. Amatööri muihin verrattuna.” Figa totesi vähätellen.
Jäätutkija katseli kirjoituspöytää, jolla oli levällään useita keskeneräisiä kuvia. Matoranin omista sanoista huolimatta hänen piirrostyylinsä näytti hyvältä. 273 uskaltautui kaivelemaan paperipinoa, jonka alimmaisimpana löysi vanhan tussityön. Se esitti Miru-kasvoista miekkamiestä, jolla oli harteillaan tumma viitta. Vihreän Mirun kasvoilla oli häiriintynyt virne. Miekkamiehellä oli dynaaminen hyppyasento. Jostain syystä hahmon kasvoille oli töherretty täysin toisella piirtotavalla tökeröjä yksityiskohtia.
”Öhm, mikä tämä on?” Hän uskaltautui kysymään.
Figa kohotti päänsä ruokailupöydän yli nähdäkseen 273:n pitelemän kuvan. Figan silmät kapenivat viiruiksi.
”Ai, tuo…”
Figa muisteli aikoja, kun oli piirtänyt kuvan. Hän oli ollut entisen Klaanin adminin, Ämkoon, suuri fanipoika. Kerran hän oli piirtänyt suosion osoitukseksi hänestä kuvan. Figa oli mennyt Klaanin kahvioon ja huomannut väsyneen näköisen adminin istuvan baaritiskillä drinkki edessään. Kukkakauppias oli ojentanut piirroksen ilmeettömälle Toalle ja katsonut häntä suurilla koiranpentusilmillään toivoen positiivisia kommentteja ja ehkä nimmarinkin. Ämkoo ei ollut vastannut mitään, vaan vain piirsi kuvaan paksulla tussilla itselleen koukerot viikset ja leveän lierihatun, sekä kielen pilkistämään ulos suusta.
Figalta oli päässyt tuolloin pieni kyynel ihan vain silkasta vatutuksesta.
Bo-matoran pudisti päätään.
”Ei mikään. En halua puhua siitä…”
273 laittoi kuvan takaisin pöydälle. Hän katseli pöydällä olevia mustepulloja ja kyniä, kunnes huomasi pöydän reunalla kehystetyn valokuvan. Kuvassa poseerasivat Figa ja nais-puolinen matoran lähekkäin toisiaan. Tiedemies päätteli nopeilla aivoillaan kukkakauppiaan seurustelevan.
”Eli. Mikä olikaan tarkalleen suunnitelmasi?”
”Jätin sen vielä hieman auki. Toivoin, että sinä itse asiassa voisit järjestää minulle tapaamisen pääadminin kanssa.”
Figa hymisi mietteliäästi. ”Sinänsä voisit päästä hänen luokseen minun kukkalähetykseni varjolla. Tosin sinä tarvitset hieman paremmat vaatteet.”
273 vilkaisi päällään olevia riepuja. Matoran oli oikeassa. Kaapukaan ei enää toiminut valeasuna, joten hän tarvitsisi uuden, ettei häntä tunnistettaisi.
”Minä voin aamulla käydä kaupungilla ostoksilla.” Figa vakuutti.
”Kiitos, olet aika ystävällinen.”
Figa hymyili. Sitten hän nousi ja käveli oven vieressä olevalle naulakolle ja nappasi sieltä takkinsa ja hattunsa.
”Menen kiinnittämään kasvihuoneen katolle pressun, etteivät kukkani palellu. Minun pitää myös siivota ruusupenkki lasin siruilta.”
”Ah, olen pahoillani siitä…”
”Näh, ollutta ja mennyttä. Sängyn alla on varapatja. Voit tehdä oman petisi lattialle.” Figa sanoi. Oli jo myöhä ja 273:a väsytti.
Nazorakin vetäessä patjaa sängyn alta. Samalla hän sattui katsomaan ympyrän muotoisesta ikkunasta ulos. Kaksi hopesita kuuta loisti yötaivaalla. Kaikki oli mennyt uskomattoman hyvin.
Satoi lunta. Se ei ollut mitenkään epätavanomaista näillä merialueilla, joissa virtasi kylmät vedet ja meri oli syvää. Taivas oli yhtä harmaan sininen kuin meri alapuolella, kun Nui-Kopenin siivet taittoivat nopeasti matkaa meren ja taivaan välissä. Suuren sinivihreän ampiaisen ruumiinrakenne oli mahdollistanut pitkien merimatkojen taittamisen ilman, että rahin oli tarvinnut pysähtyä kertaakaan.
Mutta tämä Nui-Kopen ei ollut villi. Sillä oli mukanaan matkustaja.
Mustan kaavun helmat lepattivat tuulessa. Siihen verhoutunut hahmo oli vetänyt vaatteen hupun kasvojensa eteen suojaksi kovalta tuulelta ja lumelta. Hahmo istui Kopenin selässä kyyryssä, jottei ilmanvastus olisi ollut liian suuri hänelle. Matkustajalla oli kylmä, vaikkei häntä ollutkaan lähetetty matkaan uiden.
Hän työnsi kaapunsa leveän hihan peittämän käden kaavun taskuun. Käsi tuli ulos taskusta pidellen omituista, sinistä kuulaa. Kuulan toisessa päässä oli hopean värinen, koristeltu nuppi, josta riippui ketjun pätkä. Kuulan keskikohtaan oli kaiverrettu kolmion muotoinen aukko. Aukko ei kuitenkaan ollut pallon pinnassa, vaan sen sisällä. Kristallipalloa muistuttava kuula välkähti sykähdellen sinistä valoa. Mustakaapuinen hahmo tuijotti herkeämättä kolmiota kuulan keskellä. Kun kuulan keskustaa katsoi, näytti aivan siltä kuin pallon reunoilla olisi ollut vaalea utu.
Mustakaapuinen hahmo tuijotti kuulaa herkeämättä. Tuuli ulisi hänen korvissaan, heiluttaen samalla matkustajan huppua. Mutta sitten hahmon katse tuntui terävöityvän, kun välkkyvässä kuulassa tapahtui muutos. Kristallipallon utuiselle, katsojasta poispäin olevalle ulkoreunalle ilmestyi jotain valkoista. Samassa hahmo nosti katseensa pallosta Nui-Kopenin pään yli merelle. Horisontissa siinsi maata.
Suuri Ampiainen saavutti nopeasti maata, joka paljastui saareksi. Kaapuun pukeutunut hahmo ei hypännyt lentävän ratsunsa selästä rantaveteen, vaan hän ohjasi Kopeninsa lumisen rannan takana leviävän metsän ylle. Nui-Kopen kierteli hetken ajan ilmassa, kunnes löysi sopivan aukion laskeutumiseen. Lumi pöllysi valkoisena puuterina maasta hyönteisen siipien aiheuttaman ilmavirtauksen takia. Limen vihreän ja turkoosin kirjavat teräväkyntisen jalat saavuttivat maan ja Nui-Kopen mörähti tyytyväisenä. Kopenin siipien lakattua lyömästä mustakaapuinen hahmo kapusi kömpelösti alas rahin selästä. Näytti hetken siltä kuin sekä hahmo että rahi olisivat venytelleet lentomatkasta puutuneita ruumiinosiaan.
Kaapuun pukeutunut hahmo kaivoi jälleen taskustaan kuulansa, joka oli tällä kertaa valkoinen maaston mukaan. Pallossa näkyi metsän puut mustina pisteinä. Nui-Kopen työnsi päänsä hahmon viereen ja murahti hiljaa. Kaapuun pukeutunut nosti vapaana olevan kätensä ja taputti rahia pari kertaa kevyesti vihreälle päälaelle, suomatta Kopenille sen suurempaa huomiota kuulastaan. Rahi murahti tyytyväisesti.
Tumma olento katseli hieman ympäröivää metsää, kunnes lopulta työnsi kätensä kaapunsa hihojen sisään ja lähti harppomaan syvässä kinoksessa. Hän ei sanonut sanaakaan rahille. Hän tiesi, että Kopen oli hyvin koulutettu ja että se odottaisi aukiolla matkustajansa paluuseen saakka.
Vasta nyt sivullinen katsoja olisi voinut huomata, kuinka luonnottoman laiha kaapuun verhoutunut henkilö oli. Kaapu myötäili ohutta keskivartaloa. Hahmolla näytti olevan pitkä kaula ja melkein olemattomat olkapäät, josta pitkät kädet liittyivät torsoon. Kaavun helmat laahasivat kinoksista, ja kankaan alta paljastuivat lumeen painautuneet, kynnellisten jalkojen jäljet. Hän oli normaalia Toaa hieman lyhyempi, mutta hahmon luiseva olemus sai hänet näyttämään pitkältä.
Metsä oli hiljainen. Puut olivat lehdettömiä, tumman ja valkoisen värisiä, kun lumi oli kerrostunut tummanruskeiden oksien päälle. Metsän hiljaisuus tuntui jopa aavemaiselta. Joku liikaa kauhutarinoita kuunnellut matoran olisi saattanut vähän väliä vilkuilla selkänsä taakse, tai kuvitella puiden taakse tarujen kauhuolennon seuraamaan hänen liikkeitään. Mutta huppupäinen hahmo ei tällaista pelännyt, vaan hupun alla olevat silmät jatkoivat välkkyvän kuulan tuijottamista. Kristallipallo näytti alueen ilmasta päin katsottuna, mutta siinä ei ollut haltijansa harmiksi karttamerkkejä. Hän pälyili ympäriinsä ja yritti erottaa puiden välistä jotain, muttei nähnyt etsimäänsä.
Paitsi kinoksessa olevan kivilaatan.
Hahmo katsoi kivipaasia hetken etäältä, jonka jälkeen hän harppoi sen eteen. Hän puhdisti taulun lumesta, jonka alta paljastui outoa kirjoitusta. Kaapuun pukeutunut henkilö kuitenkin osasi lukea tekstiä.
Ath-Koro.
Vaalea vesihöyry tuprusi hupun sisästä, kun olento hengitti. Mustakaapuinen olento katsoi kivikyltin osoittamaan suuntaan, ja erotti puiden välistä taloja. Hän nosti kuulansa kasvojensa eteen katsoakseen sitä tarkemmin. Sitten hän heristi sitä kuin lumisadepalloa. Lopulta hän tyytyi vain kohauttamaan olkiaan. Käy se näinkin…
Hän asteli kohti rakennuksia ja löysi lumisateen häivyttämän polunkin, joka johti kylään. Kun hän saapui kylän reunalle, lumisade oli jo loppunut ja taivaan harmaa pilvipeite kirkastui hieman. Hahmo katseli määränpäätään. Kylän puisten talojen ikkunoista näkyi valoa ja liikettä. Kylän jokaisesta talosta johti pieni, lumeen kaivettu polku pääkadulle, joka kulki koko kylän läpi. Talojen ja pääkadun välissä oli siellä täällä suuria nuotioiden sulattamia aukkoja lumesta. Kylän matoranit hakkasivat talojensa edessä puolijäisiä puuklapeja osiin, syöttivät puolijäisiä puuklapeja suuriin nuotioihin ja istuivat mahdollisimman lähellä kokkoja nautiskellen ruokahetkestä.
Huppupäinen hahmo nosti katseensa kylän taloista ylös rakennukseen, joka sijaitsi kylän keskellä. Suuri Temppeli seisoi edelleen ylväänä ja täysin erilaisena kuin ympärillään olevat puutalot. Kuin ylväs kuningas, jota kansalaiset ympäröivät.
Pääkatua pitkin käveli puuklapeja kantava matoran. Hänellä oli keltainen Jalo Komau ja hän oli kääriytynyt lämpimään, turkista tehtyyn takkiin. Hän oli käynyt hakemassa puunhakkaajalta lisää klapeja nuotion lämmikkeeksi, jonka lähellä muut kirjavat matoranit lämmittelivät. Matoran oli kääntymässä pienestä sivupolusta nuotiolle, mutta pysähtyi nähtyään jotain sivusilmällään. Komau-kasvoinen matoran kääntyi katsomaan kylän reunalle ja näki syrjässä seisoskelevan hahmon. Matoran kurtisti hieman kulmiaan ja laski sylistään pinollisen polttopuita lumiseen maahan, josta hänen ystävänsä alkoivat noukkimaan puita nuotioon.
Matoran seurasi, kuinka tuntematon kaapuun pukeutunut muukalainen katseli heidän kyläänsä. Muukalaisen puuhat tuntuivat hänestä epäilyttävältä ja matoranin mielessä kävi epäluulo.
Matoran käveli kiireesti nuotiolta pääkadulle ja ampaisi juoksuun. Hänen täytyi käydä kertomassa asiasta kylän Vartijoille. Hän juoksi kohti Suurta Temppeliä, mutta hänen ei tarvinnut juosta sinne asti, kun näki kylän johtajan rupattelemassa kahdelle muulle matoranille.
”Isä Gunei!” Komau-kasvoinen matoran huusi juostessaan heidän luokseen. Kolmikko kääntyi tulijaa kohti ja yksi heistä astui häntä vastaan.
”Mikä hätänä, ystävä?” Mustaa, punaisilla rukouskuvioilla koristettua Hauta käyttävä matoran kysyi.
”Minä näin kylän lähellä kaapuun pukeutuneen muukalaisen.” Kyläläinen sanoi ”Minusta hän näytti epäilyttävältä, kun hän vain katseli Koroamme. Halusin varoittaa teitä…”
Gunei katsoi lempeästi Komau-kasvoista ystäväänsä. ”Veisitkö minut hänen luokseen?”
Kyläläinen nyökkäsi ja lähti johdattamaan Isä Guneita ja kahta muuta Temppelin soturimunkkia pääkatua pitkin. Kävellessään ripeästi hyistä tietä pitkin Gunein mieleen nousi myös epäuskoisuus. Viimeksi kun Ath-Korossa oli käynyt vierailijoita, se lyhyt vierailu oli päättynyt katastrofiin, kyläläisten joukkohallusinaatioon ja kahden athismin pyhimmän artefaktin katoamiseen vierailijoiden käsiin. Lisäksi uutiset Isä Bartaxin petturuudesta saivat athistin varuilleen.
Soturimunkki ei ehtinyt enempää muistella menneitä, kun häntä johdattanut matoran pysähtyi äkkiarvaamatta. Niin teki Guneikin, ettei olisi törmännyt kyläläiseen. Hän katsahti ensin kysyvästi Komauta käyttävää ystäväänsä, kunnes huomasi katsoa edemmäs tielle.
Matoranin kertoma muukalainen käveli päätietä pitkin heitä vastaan. Tiellä ja talojensa edustalla työn touhussa olleet athistit tuijottivat nyt tulijaa yllättyneesti. Muukalainen käveli kuitenkin rauhallisesti kätensä piilottaneena kaapunsa hihojen sisään, aivan kuin ei olisi huomannut kyläläisten katseita ja supatusta.
Soturimunkit astelivat muukalaisen eteen, kaksi muuta hieman Guneita jäljessä. He pitelivät keihäitä käsissään. He eivät osoitelleet niillä muukalaista, mutta olivat valmiita käyttämään niitä jos tarve tulisi. Gunei oli parin askeleen päässä tulijasta, joka hänkin pysähtyi ja katsoi soturimunkkeja huppunsa sisästä.
Gunei kröhi hieman kurkkuaan. ”Ole tervehditty, tuntematon ystäväni, Ath-Koroon. Olen Isä Gunei, yksi tämän kylän Temppelin munkeista ja vartijoista. Olet tervetullut, mutta mielessäni orastaa huoli. Ystävä, kuka olet ja mistä tulet?”
Gunei tunsi, kuinka muukalainen katsoi nyt häntä kaapunsa sisästä. Sitten tulija vastasi:
”Olen vain matkamies kaukana kotoa. Kuljin pitkän matkan ja pysähdyin saarellenne lepäämään. Kuulin, että tässä kylässä on athistien pyhä temppeli ja minulle olisi kunnia käydä rukoilemassa siellä. Olen siis Isä Athin lapsi itsekin.” Hänen äänensä oli tyyni, mutta lipevä. Hänen sanoissaan oli aistittava hymyä.
Isä Gunein huomio kiinnittyi muukalaisen rinnalla roikkuvaan kaulakoruun. Hupun sisästä tuli kullatut ketjut, joiden päässä riippui kämmentä isompi ja leveämpi kolmio. Guneista medaljongin kolmiokuvio muistutti Athin Kasvojen symboloimaa kolmiota. Kolmion keskellä olikin myös silmä, mutta se oli erilainen. Athin Silmä kuvattiin usein pyöreänä tai kuusikulmaisena, mutta tässä silmä koostui kahdesta kultaisesta puoliaallosta, jotka muodostivat soikion, ja niiden sisällä oli punainen kuula. Isä Gunei ei ollut nähnyt ennen nähnyt, että Athin silmää olisi kuvattu näin.
Hau-kasvoinen munkki hätkähti, kun laiha matkalainen tarttui huppuunsa ja veti sen kasvojensa edestä.
Hupun alta paljastui kuultavan sininen päälaki. Hänellä oli pitkä ja kulmikas leuka ja korkeat poskipäät. Hänen alahuulessaan oli kaksi pitkää hammasta ja suu oli vääntynyt pieneen hymyyn. Kasvoillaan suurten silmien peitteenä hänellä oli erikoiset aurinkolasit. Lasien linssit olivat oikeastaan pallot, joiden etuosa ja silmäaukko olivat tasaiset. Kaksi pallomaista linssia kiinnittyivät toisiinsa ohuella metalliliittimellä ja lasien sangat painuivat käyttäjänsä ohimoille. Aurinkolasit muistuttivat hieman Ussal-rapujen pallosilmiä.
Gunei tunnisti, mitä lajia tulokas oli. Hän oli krikcitiläinen, rauhanomaista pappismiesten lajia, jotka omasivat hypnoottisia kykyjä.
Soturimunkin kämmenet puristautuivat happokeihään kahvan ympärille.
”Sinäkö väität siis olevasi athisti?” Gunei kysyi epäuskoisella äänellä.
Krikcitiläinen nyökkäsi. ”Kyllä. Olen kuullut Athin sanan.”
Gunei vilkaisi sivusilmällään kadun varsille ja pihoille kerääntyneitä, supattelevia matoraneita. Sitten hän mittaili luihua matkalaista päästä jalkoihin.
”Sinä olet krikcitiläinen.”
”Teillä on tarkat silmät.”
”En sano tätä mitenkään loukkaavasti, matkalainen, mutta pelkään etten voi luottaa sinuun. Viimeksi kun täällä kävi vierailijoita, he saivat aikaan aikamoisen sekasotkun. Ja muistaakseni athisteilla on ennestään huonoja kokemuksia sinun lajilaisistasi.”
Krikcitiläisen hymy laantui hieman ja hänen katseensa painui jalkoihin. ”On ikävää, että teille on muodostunut vääristyneitä ennakkoluuloja lajistani. Tiedän, että hän, jonka nimeä ei mainita, oli myös krikcitiläinen ja athisti. Hän tahrasi meidän molempien lahkojen nimet. Mutta voimmeko leimata toisiamme vain sen tähden, että yksi meistä oli tärviö? Eikö Ath itse ota kaikki hänen lapsikseen haluavat avosylin vastaan?”
Gunei punnitsi hänen sanojaan. Hän ei ollut varma, mitä sanoisi. Krikcitiläinen puhui totta suvaitsevaisuudesta, mutta pelko siitä, että kylä joutuisi jälleen vaaraan kaihersi häntä.
”Sinä siis haluat käydä Temppelissämme?” Gunei kysyi.
”Kyllä. Se olisi suuri kunnia.” Krikcitiläinen vastasi.
Gunei näytti hetken mietteliäältä, kunnes nyökkäsi hyväksyvästi ja kääntyi seurakuntansa puoleen.
”Ei hätää, ystäväni! Hän on vain matkalainen, joka haluaa vierailla Temppelissämme! Hän on kuullut Athin sanan ja on täten yksi meistä! Kohdelkaamme häntä siis kuin vertaistamme!”
Matoranit näyttivät aluksi hieman epäuskoisilta, mutta nähdessään soturimunkin rauhalliset kasvot, he rentoutuivat ja palasivat takaisin askareihinsa. Komau-kasvoinen kyläläinen katsoi edelleen hieman epäillen muukalaista, mutta hänkin palasi lopulta töihinsä ystäviensä luo.
Gunei katsoi hetken matoralaisten menoa, mutta hän lopulta luovutti huomionsa krikcitiläiselle. Tämä kumarsi syvään ja virkkoi:
”Olen kiitollinen vieraanvaraisuudestanne ja luottamuksestanne, Isä.”
Gunei silmäili edelleen tulijaa arvellen. ”Tulisin mielelläni esittelemään sinulle kylämme Temppeliä, mutta valitettavasti minulla ja munkkiveljillämme on muita kiireitä.”
Kuultavan siniset kasvot omaava krikcitiläinen nyökkäsi hymyillen. ”Ymmärrän. Rukoilen kyllä mieluummin yksin. Se auttaa minua rauhoittumaan. Mutta luultavammin tapaamme vielä myöhemmin, Gunei.”
Gunei nyökkäsi. ”Temppelissämme on toki vartijamme, mutta uskon etteivät he häiritse rukoushetkeäsi. He eivät ole kovinkaan puheliaita.”
Muukalaisen hymy hälveni vain niin lyhyeksi aikaa, ettei sitä kukaan huomannut.
”Mukava kuulla. Nähdään, arvon munkit.” Tämän sanottuaan kaapuun pukeutunut krikcitiläinen poistui soturimunkkien luota.
Krikcitiläisen loitottua Gunein takana seisseet soturimunkit astuivat lähemmäksi Guneita.
”Gunei. Oletko varma, että häneen voi luottaa?” Toinen heistä kysyi, laskien kämmenensä Gunein olkapäälle.
”Älkää pelätkö, veljeni.” Gunei sanoi itsevarmasti, ”Vaikka hän aikoisikin jotain pahaa tai varastaa jotakin Temppelistämme, Toamme kyllä pysäyttävät hänet.”
Mustaan kaapuun pukeutunut krikcitiläinen jatkoi matkaansa astellen pääkadun reunaa kohti kylän keskipistettä. Talojen pihoilla työskentelevät matoranit edelleen vilkuilivat häntä sivusilmällä, mutta muukalainen ei siitä välittänyt. Mutta kun hän oli ohittanut kylän ensimmäiset talot ja käveli erään mökin varjoon, eikä kukaan ollut näkemässä, krikcitiläisen hymy leveni. Okei, Gunein löytäminen olikin näin helppoa. Häntä ei tarvinnut edes etsiä…
Kun muukalainen oli saapunut kylään, oli vieno kylmä tuuli yltynyt ja se hajoitti hieman tummia lumipilviä niin, että sininen taivas näkyi paikoittain. Harmaus muuttui valkoisuudeksi kylmän tuulen lepattaessa krikcitiläisen kaavun helmoja, kun hän saapui kylän keskellä olleelle aukiolle.
Aukion keskustassa kohosi suuri, valkoinen temppeli. Temppelin seinät näyttivät olleen tehty kiiltävän valkoisesta teräksestä. Selkeytyvältä taivaalta kajastavat auringonsäteet taittuivat temppelin seinistä, saaden athistien pyhätön miltein hohtamaan.
Krikcitiläinen katseli aurinkolasiensa takaa Temppelin seiniin punaisella värillä kirjailtuja kirjailtuja kuvioita. Minä olen Ath, rakastava isäsi… krikcitiläinen luki mielessään, työskentelevä matoran on onnellinen matoran…
Krickitiläinen asteli kohti suurin kivipylväin koristeltua etuovea. Lumi narskui hänen jalkojensa alla. Hänen kävelynsä vaikutti rauhalliselta, mutta jokin hänessä oli muuttunut. Hän ei enää hymyillyt. Aivan kuin hän olisi vakavoitunut nähdessään Temppelin.
Hän oli juuri saapumassa kivipylväiden eteen, kun hän pysähtyi.
Aurinkolaseja käyttävän muukalaisen pää kääntyi katsomaan oikealle. Hän katsoi aukion oikealla ulkoreunalla kasvavalle, lehdettömälle puulle.
Oli kuin hän olisi nähnyt jonkun…
Kynnelliset jalat kääntyivät kannoillaan, kun laiha muukalainen vaihtoi suuntaansa. Krikcitiläisen aurinkolasien pallomaiset linssit toimivat hyönteisrahien verkkosilmien tavoin, jotka mahdollistivat laajemman näkökentän niin, että krikcitiläinen pystyi katsomaan melkein jopa selkänsä taakse.
Ja juuri äsken hän oli nähnyt vilauksen puun takana seisovasta, leveäasentoisesta hahmosta, jonka riekaleinen viitta oli liehunut tuulessa.
Krikcitiläinen asteli puun luo. Hän ei nähnyt ketään sen lähettyvillä. Muukalainen nojasi puun runkoon ja kumartui katsomaan sen taakse. Krikcitiläinen näytti nostavan kysyvästi kulmiaan.
Pieni kohta maasta puun takana oli palanut. Lumi oli tummunut noesta ja siitä erottui puuhiilen kappaleita.
Krikcitiläinen katseli palanutta maata kummissaan, mutta päätyi hymähtämään ja kohauttamaan olemattomia olkapäitään. Ei varmaan mitään…
Krikcitiläinen palasi Temppelin edustalle. Hän käveli suurten kivipylväsrivien muodostaman käytävän läpi ja saapui suuren oviaukon eteen. Hän astui maasta nousevalle, metalliselle kynnykselle ja asteli tummanruskeiden puisten oviparien luo. Puiset ovet nousivat korkealle ja kaareutuivat puoliympyrän muotoisessa holvikaaressa. Krikcitiläinen nosti molemmat kätensä ovia vasten ja työnsi ne auki. Hän saapui pieneen käytävään, joka johti Temppelin päähuoneeseen. Pyhätön pääkammio oli tilava, kahdeksankulmion muotoinen huone. Huoneen keskellä kohosi ympyrän muotoinen koroke. Korokkeen ympärillä oli neljä kaarevaa väliseinää, jotka kaareutuivat kohti korokkeen keskustaa lähestyessään kattoa. Huoneen seinillä oli ovia, jotka johtivat toisiin huoneisiin.
Krikcitiläinen asteli peremmäksi kammioon. Huone näytti valoisalta seiniin kiinnitettyjen soihtujen ja kynttilöiden vuoksi ja katossa olevasta aukosta lankesi päivänvaloa huoneen keskustassa olevalle korokkeelle. Laiha matkamies talsi lähemmäksi huoneen keskustaa.
Krikcitiläisen katse kierteli seinillä olevissa rukousteksteissä ja kolmion muotoisissa symboleissa. Hän nousi korokkeelle vieville portaille ja astui katosta lankeavaan valokeilaan. Hän kurtisti kulmiaan. Temppeli oli hiljainen ja tyhjä, vaikka Gunei oli sanonut, että vartijat olisivat Temppelissä. Pitänee katsoa muista huoneista, ovatko vartijat kokoontuneet sinne.
Tämän mietittyään krikcitiläinen vilkaisi lasiensa peilaaviin sivuihin.
Hänen lihaksensa jännittyivät ja krikcitiläinen oli hetken hengittämättä.
Muukalainen katsoi lasiensa kautta viistosti taakseen. Huoneen ainoassa hämärässä nurkassa. Seisoi nyt joku.
Krikcitiläinen kääntyi katsomaan hahmoon päin. Hän ei ollut varma, oliko tämä tullut juuri yhdestä huoneeseen johtavista ovista, vai oliko henkilö seissyt siellä koko ajan. Krikcitiläinen kuitenkin häivytti hämmästyksensä äänestään.
”Sinä siellä.” Krickitiläinen sanoi tulijalle, ”Tule esiin.”
Mustakaapuisen hypnotistin äänestä oli kadonnut kaikki nöyristelevyys ja kaunopuheisuus ja nyt hän kuulosti jopa töykeältä.
Näytti hetken siltä, kuin varjoissa seisonut hahmo ei olisi edes kuullut korokkeella seisovan muukalaisen käskyä. Mutta sitten hän liikahti.
Tilavassa huoneessa kaikui puinen kopsahdus, kun hahmon kädessään pitämän kepin pää osui lattiaan. Hahmo astui yhden askeleen lähemmäksi valoa, jolloin varjoista erottui maahan asti yltävä, vihreä kangas. Kuului toinen kopahdus, kun hahmo otti toisen askeleen, käyttäen puista sauvaansa kuin kävelykeppiä. Vasta nyt krikcitiläinen tajusi kepin olevan pitkä ja ehkä hieman lahonneen näköinen airo.
Kops kops kops kuului, kun hahmo käveli lähemmäksi. Hahmo oli myös verhoutunut kaapuun, kuten krikcitläinenkin. Vihreään sellaiseen. Kaavun huppu oli vedetty hahmon kasvojen suojaksi.
Ennen kuin krikcitiläinen ehti edes tajuta, vihreään kaapuun pukeutunut hahmo seisoi korokkeella aivan hänen edessään. Toaa muistuttava hahmo oli krikcitiläistä paljon pitempi. Temppelin vartija tuijotti suoraan huppunsa sisästä krikcitiläisen aurinkolaseihin.
Krikcitiläinen nielaisi hieman huomatessaan hahmon olevan häntä paljon pitempi. Se ei kuitenkaan syönyt tämän itsevarmuutta, vaan hän sanoi:
”Minulle kerrottiin, että tässä temppelissä majailee luvattomia vieraita. Onko se totta?”
Ei vastauksen vastausta. Vihreän kaavun sisältä kuului vain metallista narskuntaa, kun airoa kantava vartija huojui paikallaan. Matkamiestä häiritsi jokin. Minkälainen toa piiloutui kokonaan kaapuun?
Krikcitiläinen ei kuitenkaan luovuttanut. Hän röyhisti rintaansa ja kysyi lujemmalla ja tuimemmalla äänellä:
”Keitä sinä ja kumppanisi ovat ja miksi majailette Athin talossa?”
Vihreäkaapuinen ei vieläkään vastannut. Ainoa ääni jota hän päästi oli ruostunut nakse.
Krikcitiläisen kasvot olivat tuimat. ”Te ette ole tervetulleita tänne. Joten mitäpä jos vaikka kasaisitte kimpsunne ja kampsunne ja lähtisitte vetään jonnekin muualle?” Hän ehdotti kenties hieman pilkkaavalla äänensävyllä.
Nyt kaavusta kuului jotain, mutta pappi ei ollut aivan varma, mitä.
Se alkoi vaivalloisena naksahteluna. Sitten kuulosti siltä kuin ruosteinen metalli olisi raapinut puuhun syviä railoja. Lopulta saranoiden natinan alta tuli henkäys. Kylmä, eloton, tukahdutettu henkäys.
”Emme voi”, kuului lopulta kuivan ja heikon äänen vastaus.
Pappismies hämmästyi hieman vartijan heikosta äänestä. Mutta sitten hänen kasvoilleen muodostui hyväntahtoinen ja rohkaiseva hymy.
”No varmaan me voimme päästä asiasta yksimielisyyteen…” hän vastasi sovittelevalla äänellä, ”Mitäpä jos ottaisit tuon hupun pois? Minusta ainakin on mukavampaa puhua asioista kasvotusten.”
Taas hiljaisuutta.
Naks. Naks.
Vartija otti kaksi askelta kohti krikcitiläistä. Siihen se sitten pysähtyikin.
”Isämme tahto sanoo”, vartija sanoi, ”että emme voi.”
Krikcitiläinen katsoi huppupäistä hahmoa hetken. Sitten hän naurahti. hän pudisteli päätään huokaisten syvään. ”Välillä isän tahtoa on rikottava,” krikcitiläinen nosti kättään ja tarttui laihoilla sormillaan aurinkolasiensa sangasta, ”joko vapaaehtoisesti tai pakosta.”
Laiha pappismies katsoi vartijan hupun sisään siihen kohtaan, missä oletti tämän silmien olevan.
Sitten hän vetäisi aurinkolasinsa magentan väristen silmiensä edestä.
”Sillä nyt, minä komennan sinua.”
Krikcitiläinen ja vartija seisoivat hetken liikahtamatta. Krikcitiläisen silmät hehkuivat purppuraista hehkua, kun hän tuijotti vartijan hupun sisään. Airoa pitelevä hahmo ei liikahtanutkaan. Krikcitiläisen kasvoille nousi leveä virne ja hän rentoutui. Hän taittoi lasiensa sangat ja työnsi ne takkinsa taskuun.
”Katsotaas, millaiset kasvot sinulla on.”
Krikcitiläinen kohotti kätensä ja tarttui niillä vihreäkaapuisen vartijan hupunreunoihin.
Kun sinisen pappismiehen kädet painoivat huppua taaksepäin, hupun sisästä kuului ruostunut nakse. Aivan kuin mekanismi olisi virittynyt.
”Mit-”
LAPSI.. SINÄ SIELLÄ.. LAPSI..
EN PUHU PAPPISMIEHELLE. VAAN SINULLE.. PIENI SÄÄLITTÄVÄ LAPSI. VALONÄYTÖN TOISELLA PUOLELLA..
KATSO LAUTTURIN KAAVUN SISÄLLE.. KÄYTÄ NUOLTA JOLLA OSOITAT.. PAINA HUPPUA..
JA KATSO SILMIIN KUOLEMAA..
PAINA HUPPUA. TEE SE.
Krikcitin silmät suurenivat entisestään ja suu loksahti auki. Tummaviittainen kukkakeppi nytkähti irti huputtomasta vartijasta ja kompuroi kauemmas tästä.
Krikcitiläisen sydän jyskytti hänen rinnassaan, kun hän tuijotti magentan värisillä silmillään vartijan varsin groteskeja kasvoja. Jos niitä siksi saattoi sanoa.
Ruosteisen vieterin nokassa oleva vihreä pää heilui edestakaisin melkeinpä väärällä tavalla leikkisästi. Athisti ei voinut olla tuntemasta inhon ja hämmennyksen väristyksiä, kun hän näki, kuinka toinen vartijan tyhjäkatseisista silmämunista ammotti kahden, toisiinsa ommellun ihon riekaleen välistä. Toinen silmistä taas oli miltein kuin marmorikuula, joka oli uponnut syvälle kasvojen silmäkuoppaan. Vartijan suu taas oltiin ommeltu kiinni paksuilla langoilla. Kuitenkin airoa kantavan vartijan suu oli vääntynyt pelottavaan hymyyn.
Ja erikokoiset silmät tuijottivat takaisin pappismieheen.
Kun säikähtänyt muukalainen tutki vartijan paljastuneita ruumiinosia tarkemmin, hän tajusi vartijan ananaksen muotoisen pään olevan kuin parsitun räsynuken irronnut raaja, joka oltiin päätetty kiinnittää vieterirasiaan. Krikcitiläinen tajusi vasta nyt, ettei vartija ollut Toa.
Sinikasvoinen muukalaisen hämmästyksestä ammolleen auennut suu painui ensin tiukasti kiinni, kunnes päästi venyvän ja inhoa tihkuvan kysymyksen:
”… Mikä Athin ja vielä Atheonin pirun nimeen sinä olet?”
Vartijan sairaalloisen vihreä naama ei värähtänytkään. Se vain kiikkui ruosteisen jousensa päällä pitäen piinaavan raastavaa ääntä, joka sai krikcitiläisen värähtäämään inhosta. Jokin muljahteli olennon kasvoissa. Mustat ompeleet kiristyivät äärimmilleen, kun se yritti avata leukojansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta suusta joka oli ommeltu kiinni pakottautui ulos sanoja, jotka olivat lihan, langan ja metallin tukahduttamia.
”Jalka”, kuului vihlova, heikko hengitys, joka pääsi pakoon olennosta vain vaivoin. ”Jalka Miehen Punaisen.”
Se otti taas askeleen kohti pappismiestä.
Sydän krikcitin rinnassa hypähti jälleen, kun henkiin herännyt vieteriukko liikahti. Kullattua rukouskorua pienillä hartioillaan kannattava kavahti jälleen taaemmaksi. Krikcitiläinen ei ymmärtänyt. Hän tajusi, että kun hän oli ensi kerran yrittänyt hypnotisoida vartijan, hän ei ollut katsonut kaavun peitossa oleviin silmiin, koska huppu olikin tyhjä. Mutta juuri nytkin hän katsoi suoraan airoa kantavaan groteskiin. Punaisen Miehen Jalka ei vaikuttunut vaipuvan krikcitin hypnoottisten silmien transsiin. Hypnoosini ei tehoa… hänellä on oltava voimakkaampi mielentahto…
Krikcitiläinen seisoi nyt korokkeen peräseinän puoleisen seinän viimeisillä portailla ja vartija kohosi hänen yllään. Oli kuin auringot olisivat menneet taas Temppelin ulkopuolella pilviin, eikä huoneen katossa olevasta reiästä tulvinut enää päivänvaloa. Kahdeksankulmainen huone näytti ensi kertaa synkältä.
Hikipisara kulki pappismiehen otsalla. Lautturi seisoi hänen ja suoran pakotien välissä kohti Temppelin ulko-ovea. Krikcitiläinen ei tiennyt, mitä vartija aikoi tehdä, muttei hän myöskään meinannut jäädä ottamaan selvää.
Pitkät, ohuet ja vapisevat sormet työntyivät mustan kaavun takintaskuun. Muukalainen veti aurinkolasinsa esiin ja vapisevin käsin hän sovitti ne takaisin silmiensä eteen.
”Tuotah… Minusta tuntuu, että muutin mieltäni. Minun puolestani voitte kyllä majailla täällä niin pitkään kuin lystäätte… ” Krikcit sanoi hieman hermostuneella äänellä ”No, josko minä tästä… lähden?”
Airoa kantava vartija ei sanonut tähän mitään. Se vain katsoi athistia portaiden yläpäästä.
Krikcit naurahti hermostuneen kuivasti. Hän astui alas portailta ja käveli hitain askelin korokkeen viertä. Hänen kasvonsa näyttivät ulkopuolisen silmissä katsovan suoraan ulko-ovelle, mutta todellisuudessa krikcitiläinen seurasi herkeämättä vihreää vartijaa. Vartijan likaisen vihreät kasvot eivät seuranneet muukalaista, kun tämä asteli korokkeen välipilarin taakse. Krikcit nopeutti hieman askeleitaan. Valkoinen pilari siirtyi heidän välistään.
Krikcit hätkähti, kun vartijan vieterimäinen kaula oli vääntynyt ympäri, jolloin vartija porasi tuijottavalla katseellaan krikcitin selkää.
Sitten laiha hypnootikko ampaisi juoksuun. Hän syöksyi pienen käytävän läpi Temppelin etuovelle puskien puiset pariovet auki. Pitkä athisti päätyi takaisin lumeen ja pakkaseen. Hän juoksi valkoisen Temppelin kynnyksen yli ja kynnelliset jalat potkivat lunta altaan. Krikcit käänsi hieman päätään niin, että näki lasiensa peilauksen kautta Temppelin ovelle. Airoa kantavan vieteriukon pitkä hahmo näkyi ulos saakka, kunnes auki temmatut pariovet jysähtivät takaisin kiinni.
Kaapuun verhoutunut krikcit ei kuitenkaan hidastanut vauhtia. Hän harppoi pois Temppeliä ympäröivältä aukiolta takaisin pääkadulle. Hintelä pappismies liukasteli kiitäen pienen jäisen alamäen läpi. Mäkeä juuri ylöspäin kävelleet matoranit joutuivat väistymään nopeasti harppovan muukalaisen tieltä.
Krikcitiläisen sydän jyskytti. Räsynukkea muistuttavan vartijan kammottavat kasvot olivat varmaan ikuisiksi ajoiksi syöpyneet hänen hypnoottisille verkkokalvoille. Muukalainen ähisi ja hänen suunsa vääntyi vihaiseen irveeseen. Okei. Se ei toiminut niin kuin suunnittelin… Se kirottu vanhus! Hän olisi saanut varoittaa minua tuollaisesta. Äh! Pakko kai ottaa suunnitelma B käyttöön…
Kadulla seisseet ja pihoilla nuotioiden ääressä istuneet kyläläiset katsoivat kummissaan tiellä pinkovaa muukalaista. Krikcit vilkuili lasiensa avulla viereisille pihoille ja rakennusten taakse etsien jotakin. Sitten hän hymähti nähdessään vilauksen etsimästään. Muukalaisen pitkät koivet taittuivat menosuuntaan, jolloin hän jarrutti vauhtia jaloillaan. Hän juoksi tien vasemmalle reunalle, josta lähti lumeen tallattu polku kahden hirsimökin välistä. Mökkien takana seisoi osittain purettu tönö, jonka luona hääri kaapuihin pukeutuneita matoraneja. Soturimunkit auttoivat talon kunnostamisessa.
Krikcitiläinen kävi soturimunkkien naamioita läpi katseellaan. Lopulta hän erotti Gunein Haun. Gunei seisoi parhaillaan pienen lyhyen, laudoista kasatun telineen päällä ja naulasi kivisellä vasaralla lautoja hirsiin.
”Isä Gunei!” Hengästynyt krikcit huudahti saaden soturimunkin huomion käännettyä itseensä. ”Minusta tuntuu… että meillä on pieni… ongelma.”
Gunein kasvoille kohosi kysyvä ilme, kun hän laskeutui puiselta telineeltä jalkoihinsa käsillään nojaavan krikcitin eteen. ”Mitä nyt, vieras?”
Aurinkolasinen pappismies puuskutti. Hän veti pari kertaa syvään henkeä ja nosti katseensa lumisesta maasta Gunein silmiin. Krikcit aukaisi suunsa ja nosti kätensä eteensä, kuin aikoen kertoa jonkin todella uskomattoman jutun. Mutta sanat takertuivat kyyryssä seisovan krikcitin kurkkuun. Gunein kasvot olivat entistä kysyvämmät ja odottavammat.
Krikcit katsoi suu puolittain auki Guneita, kunnes hän luovutti. Pappismiehen kädet lopahtivat alas ja hän huokaisi syvään. Yhtäkkiä kaapuun pukeutunut muukalainen astui aivan soturimunkin eteen ja tarttui tämän ranteesta pitkällä kädellään. Kylän Isä ei hölmistyneisyydeltään ehtinyt reagoida, kun krikcitiläinen raahasi jo häntä perässään.
”M-mitä tämä on?” Gunei ärähti. ”Minne sinä viet minua? Päästä irti, senkin kirottu sirkkamies! Tiesin, että olemme oikeassa kaltaisistasi, TIESIN! Päästä irti tai murran käden jolla minua raahaat! IRTI!”
”Joo, joo. Ihan miten vain, kunhan nyt seuraat minua. Tämä on tärkeää.” Krikcit sanoi kiinnittämättä huomiota soturimunkin uhkauksiin. Muukalainen ei puhunut enää niin kunnioittavaan sävyyn Isälle kuin aikaisemmin.
Mökkiä kunnostaneet soturimunkit tuijottivat pöyristyneinä, millä lailla muukalainen retuutti kunnianarvoista Isää. Matoranit lopettivat työnsä ja poimivat karzahnilaiset keihäänsä ja kipittivät perään. Yksi munkeista nappasi Gunein oman happokeihään mukaan, jota Isä itse ei ehtinyt napata.
Jo kolmannen kerran kyläläisten katseet kääntyivät, kun krikcit ja jo hieman rauhoittunut, mutta edelleen muukalaista manaava Gunei kävelivät ripeätä vauhtia päätietä ylös. Päätiellä oli tänään vilske. Viisi rukousmerkein kirjailtuja naamioita käyttävää soturimunkkia yritti pysyä pitkillä jaloillaan harppovan krikcitiläisen perässä. Sininen sirkkamies näki kannoillaan pysyvät soturimunkit lasiensa avulla, muttei välittänyt heidän tuimista katseistaan ja käsissään puristamista keihäistään. Ehkä parempi, että he seurasivat.
Päivä tuntui muuttuneen entistä harmaammaksi, kun seitsikko asteli valkoisen Temppelin aukiolle. Gunei tivasi edelleen selitystä krikcitiltä, mutta päättäväisen näköinen muukalainen nousi Temppelin kynnykselle. Laiha athisti irrotti otteensa Isästään ja vetäisi Temppelin parioven näyttävästi auki. Krikcitiläinen ja häntä seuranneet matoranit astuivat pyhätön kahdeksankulmion muotoiseen, valkoiseen huoneeseen.
”Anteeksi, arvon Isä, mutta miksi teidän ’Toallanne’ on noin kieroon kasvanut kaula!?”
Gunei oli selvästi kysymässä jotain, mutta sitten hän katsoi suuntaan, johon krikcitiläisen sinisen läpikuultava sormi viittoi.
”MITÄ ATHEONIN-”
Rääkäisy kaikui temppelin akustiikassa. Ylipappi värähti taaksepäin, ja niin tekivät myös viisi soturimunkkia. Matoranien moniväriset hohtavat silmät nauliutuivat kymmenen metrin päässä könöttävään kaapuhahmoon, jonka epämuodostunut vihreä pää kiikkui ruosteisen jousen päällä. Ees ja taas. Ees ja taas.
Gunein huuli värisi. ”Mi-mi-MISTÄ TUO TULI?”
Hän katsoi sirkkamunkkia tiukkana. ”PÄÄSTITKÖ SINÄ SEN TÄNNE?”
”En.” Krikcitiläinen sanoi vakavoituneena ”Se oli jo täällä. Hän on yksi Toistanne…”
Gunei värähti kylmyydestä.
”Tiedätkö sinä, Krikcitin mies, mikä tuo on.”
”Tiedän vain, että mikä se ei ole ja mikä te sen uskoitte olevan. Sekä sen, että Luojan olisi pitänyt jättää se tekemättä…” Krikcit sanoi Guneille, kuitenkin aurinkolasien takana silmät nauliintuneena vihreäkaapuiseen vartijaan, joka katseli Temppeliin ilmiintynyttä porukkaa.
Groteski vieteriukko astui heitä kohti. Koko joukko värähti pelästyneenä taaksepäin, mutta olento ei edennyt yhtä askelta enempää.
”Tuo, muukalainen hyvä, on Nukke”, Isä Gunei lopulta sai ulos. Soturimunkit haukkoivat henkeään. ”Voi Ath. Voi Ath, Ath, Ath… meidän olisi pitänyt tietää. Minun olisi pitänyt tietää. Ensin Deltan temppeli… n-nyt täällä. Voi Ath, voi Ath…”
Sairaalloisen vihreä jalka astui taas toisen askeleen. Ja pysähtyi. Sen koko kaavun peittämä torso jäi värähtelemään. Ruosteinen jousi raastoi heidän korviaan.
”… Nihilisti hiljainen… s-s-soutaa halki merien…” Gunei lausui.
Soturimunkit vavahtivat. Krikcitiläinen ei tiennyt, mikä tässä lauseessa oli niin kauhistuttavaa, mutta hän ei voinut olla reagoimatta samalla tavalla.
”… jalka Miehen Punaisen… astuu läpi Ikuisen…”
Kaikki jäivät hiljaisiksi. Koko konkkaronkka tuijotti vieteriukkoa, joka taas astui yhden pitkän, vihlovan askeleen.
Krikcitin suu vääntyi jälleen huolestuneesti alaspäin. ”Mitä- Mitä Nuket ovat? Ja mitä ne tekevät? Ja miksi ne ovat täällä Temppelissä?!” hänen äänestään erottui pelko, kun Nihilisti liikkui heitä kohti.
”M-minä en tiedä, mitä ne ovat”, isä sopersi, ”N-ne etsivät s-siruja j-jollekulle. M-minä en tiedä, mitä ne täällä enää tekevät…”
Askel. Narahdus.
Ommeltu suu yritti taas puhua jotain. Nyt krikcitiläinen ei saanut siitä mitään selvää.
Krikcitiläinen irvisti hermostuneesti. Nukke otti jälleen uuden askeleen eteenpäin, jolloin kuului ruostuneiden mekanismien ja korvia särkevän jousen ritinä. Nihilistin pää heilahti sivulle ja jatkoi heilahdusliikettään edestakaisin. Aurinkolaseja käyttävä pappismies vilkaisi hermostuneesti takanaan oleviin soturimunkkeihin. Krikcitiläisen hämmästykseksi he näyttivät olevan vielä enemmän peloissaan kuin muukalainen itse. Hän oli uskonut, että Ath-Koron soturimunkit olisivat uskaltaneet häätää kummajaisen pyhästä Temppelistään, mutta matoranit vain tärisivät kauhuissaan.
Krikcitin aivosolut alkoivat raksuttaa. Jolleivät muut tekisi mitään, hänen pitäisi keksiä jotain. Riimusta kantava muukalainen pakotti kasvoilleen jälleen tutun, itsevarman virneen, kun kääntyi katsomaan vieteriukkoon. Krikcitiläinen levitti pitkät ja laihat kätensä sivuilleen, kuin esitelläkseen jotain Nukelle.
”Kuule, räsynukke! Mitäs muuten ajattelit tehdä, kun tänne asti ehdit laahustukseltasi?! Huomaa, että me kaikki seitsemän olemme koulutettuja Athin puolesta taistelijoita! Meillä on ylivoima!”
Nihilisti katsoi hiljaa liikkumattomilla helmimäisillä silmillään häneen. Suuta kiinni pitävät langat kiristyivät.
”En ole taistelija”, kuihtunut ääni sanoi hiljaa. Suorastaan myöntyvästi.
Nuken ääni sai krikcitin hymyn säröilemään. Hän yllättyi vastauksesta.
”Sitten… mitä sinä teet?”
Vihreä pää keinahti sivulle löysästi. Ruosteinen narahdus.
”Kuljetan.”
Nihilisti kääntyi ympäri ja asteli syvemmälle temppeliin. Sen pää kuitenkin pysyi samassa asennossa ja tuijotti heitä kaikkia olennon kaikotessakin. Vihreä kaapu valui kliinisen valkoista lattiaa pitkin, kun askel kerrallaan entinen vartija kaikkosi kulman taakse. Siellä kuului oven aukeamisen ääniä.
Ovi lyötiin kiinni. Se kaikui koko temppelin halki.
Temppeliin laskeutui hiljaisuus. Kätensä levittäneen krikcitin kasvoille nousi ensin hämmentynyt, sitten voitonriemuinen ilme. ”Ahhaha! Säikytimme sen tiehensä! Mörkö otti jalat alleen!”
Hetkeäkään epäröimättä yksi soturimunkeista, nuori fe-matoran juoksi nurkan taakse. Hän katsoi seinää ja hänen silmänsä pullistuivat.
”I-isä Gunei”, hän sopersi. ”E-ei tuossa seinässä ole mitään o-ovea.”
Isä Gunei kalpeni.
”Sirkkamies. Tiedätkö sinä. Tiedätkö sinä, mitä olet mennyt tekemään.”
Voitonvirne karisi krikcitin kasvoilta. ”Öh, sain sen lähtemään?” Hän kysyi epävarmalla äänellä. Muukalainen ei ollut enää niin varma, oliko hänen uhkauksensa parantanut vai pahentanut tilannetta. Soturimunkin äänensävy viittasi jälkimmäiseen.
Gunei katsoi häntä tiukasti aurinkolasien takana oleviin silmiin.
”Ne kutsuvat tuota Nihilistiksi, tarina sanoo”, Gunei latoi sanojaan kolkkona, ”koska se on niin vailla jumalaa. Se on niin vailla jumalaa, että eräänä päivänä se vain lakkasi olemasta osa… t-tätä todellisuutta. J-ja kun ei ole osana t-tätä todellisuutta… v-voi toimia sen rajojen u-ulkopuolella.”
Soturimunkki tarttui tiukasti kiinni krikcitin jaloista ja ravisti tätä paljon voimallisemmin kuin niin pienen miehen olisi pitänyt pystyä.
”Se lähtee pois, sirkkamies! J-ja se ei kumma kyllä ole hyvä asia! S-se lähtee hakemaan v-v-v-veljiään ja s-s-siskojaan paikalle! Ja se tekee sen nopeammin kuin k-kukaan!”
Andiri astui lähemmäksi Guneita ja krikcitin pappismiestä. ”Isä. En halua olla jälkiviisas, mutta minä sanoin etteivät vartijat suojele meitä. Mitä me nyt teemme? Toat… tai siis Nuket. Ne tulevat takaisin?”
Isä Gunei näytti epätoivoiselta. ”N-niin. Ne palaavat. Minusta tuntuu, että olit aiemmin oikeassa. Ath-Koro on evakuoitava.”
Krikcitin suu vääntyi vinoon. No, ainakaan minun ei tarvinnut sitä ehdottaa.
Neljättä kertaa saman päivän aikana kylän pääkadulla kiiruhdettiin suuntaan kuin toiseenkin. Koko kylä oli paniikissa. Kuusi soturimunkkia ja krikcitin pappismies yrittivät vaivoin pitää orastavan sekasorron käsissään. Matoranit olivat liiankin vakavissaan nielleet selityksen Isä Bartaxin joukkojen tulosta Ath-Koroon.
Taivas näytti tummenevan samalla, kun tummat savupylväät kohosivat vartioitta jätetyistä nuotioista. Matoranit olivat hylänneet päivittäiset askareensa, jäisten halkojen pilkkomisen ja niiden polttamisen. He häärivät pienissä asumuksissaan ja yrittivät pakata mukaansa kaiken tarpeellisen, kuten soturimunkit olivat heitä kehottaneet. Kuitenkin monet kyläläiset yrittivät ahtaa laukkuihinsa heidän rakkaita tavaroitaan, uskonnollisia esineitään ja tarvetuotteita.
Valot loistivat varsin korkean hirsimökin sisästä. Mökin seinät olivat maalattu punaisiksi. Punainen väri loimusi vielä elävämmin huoneen nurkassa olleen tulisijan liekin vaikutuksesta. Keittiönä ja oleskelutilana toimiva huone oli varsin pieni ja ahdas. Huoneen toisessa päässä oli puinen pöytä, jonka jalat oli tehty pölkyistä. Pöydän yli kulki vasenta seinänviertä puiset rappuset yläparvelle, jossa oli matoranin kokoinen sänky porontaljoineen.
Juuri yläparvelta Suurta Kanohi Hunaa käyttävä ta-matoran kompuroi kiireesti alas. Hän syöksyi ruskean nahkarinkan kanssa keittiön oikealla seinustalla olevan kaapin luokse. Matoran kaatui polvilleen hyllykön eteen ja avasi karmiinpunaisilla sormillaan kaapin oven. Matoran kahmaisi kaapista kasan lasisia tölkkejä syliinsä ja sulloi ne rinkkaansa. Samassa Huna-kasvoinen matoran oli jälleen pystyssä ja syöksyi pöydälle. Hän nappasi pöydälle sijoitetut ruoka-aineet, leivät ja kuivalihat ja kaatoi nekin reppuun.
Hikipisarat virtasivat matoranin otsalla. Hän hengitti raskaasti ja epätasaisesti. Mitä hän vielä tarvitsisi? Oliko hän unohtanut jotain? Mitkä esineet hän raaskisi jättää taloonsa?
Samassa ta-matoran juoksi portaiden päähän ja kiipesi ne ylös takaisin parvelle. Sängyn viereisellä pöydällä oli pieni, Isä Athia esittävä patsas. Patsaan vieressä oli muutama haalistunut kuva matoranin ystävistä. Ta-matoran kaappasi koko pöydän päällystön ja kaatoi kuvat ja patsaan reppuunsa. Huna-naamioinen matoran suorastaan hyppäsi portaat alas huoneeseen. Hän sammutti lieden, juoksi ulko-oven vieressä olleelle naulakolle ja nappasi viittansa. Matoran loi vielä viimeisen silmäyksen pieneen mökkiinsä. Lähtö sattui. Matoran avasi ulko-oven ja jätti rakkaan kotinsa.
Ta-matoran kiiruhti talonsa ulkoportailta hankeen tallatun polun läpi päätielle. Hän kohtasi tiellä sankan joukon kyläläisiä, jotka kantoivat vähäisimpiä tavaroitaan, jotka he ottaisivat mukaan evakkoon. Matoranit kulkivat poispäin kaupungin keskustasta kohti luodetta. Huna-kasvoinen näki tien vastapäässä kahden le-matoranin astumasta pois omasta mökistään, kantaen kepeistä kasatuille paareille omia säkkejään ja pussukoitaan.
Ath-Koron kyläläiset kävelivät sankassa jonossa, pyrkien auttamaan toinen toisiaan lähdössä. Harmaata Zatthia käyttävä po-matoran paimensi risukolla kaupungin toista veto-mahia. Mahin selkään oltiin lastattu painavia vesitynnyreitä ja ruokasäkkejä.
Isä Gunei seisoi päätien laidalla viimeisten mökkien ja metsän välissä. Hau-kasvoinen soturimunkki viittoi karzahnilaisella keihäällään tietä matoraneille, kohti metsää.
”Kiiruhtakaa, ystävät! Meillä ei ole aikaa hukattava! Muistakaa, että Ath suojelee meitä!” Hän huusi pelokkaiden ja epäröivien näköisille kyläläisille. Gunei sattui nostamaan katseensa pakenevien matoranien virrasta ja pääkadusta kohti valkoista Temppeliä. Gunei ei erottanut sen juurella ketään, mutta paha aavistus ja pelko siitä, mitä Nuket saattaisivat tehdä, ahdistivat häntä. Mutta tällä hetkellä soturimunkille tärkeintä oli saada athistit turvaan.
Kylän koillisen puoleisilla kaduilla lyhyiden matoranien virrassa harppoi pitkä krikcitin pappismies. Aurinkolasipäinen muukalainen viittoi pitkillä käsillään ja ohjasi matoraneja kuin liikennepoliisivahki Le-Metrun liikenneruuhkassa.
”No niin! Liikkukaa ripeästi ja rauhallisesti! Ei ole syytä paniikkiin! Hei, sinä. Mitä sin- ei, ei, ei. Ei laivassa ole tilaa keinutuolille! Se on jätet- hei, minne sinä kalpit!? ÄH! Olkoot! Ja se herra siellä vihreässä Calixissa, älä heiluttele sitä kirvestä tuolla lailla!”
Krikcit käännähti kannoillaan katsellen ympärilleen. Hän piti koko ajan lähiympäristöä silmillään lasiensa avulla. Ainakaan vielä hän ei ollut nähnyt jälkeäkään vieteriukkopataljoonasta.
Mustakaapuisen muukalaisen katse kierteli ympäröiviä hirsitaloja, kunnes pysähtyi. Kadun kulmassa seisoskeli kolme hyvin iäkkään puoleista matorania. Yksi Rode-kasvoinen de-matoran, yksi Jalo Mahiki -päinen po-matoran ja kolmas oli Pehkui-kasvoinen ga-matoran. He olivat käyneet jo hitaiksi ja väsyneiksi, eivätkä pysyneet nuoremman väestön vauhdissa. Vanhukset eivät näyttäneet halukkailta astua väentungokseen.
Krikcitiläinen pyöritteli silmiään ja huokaisi syvään.
Seuraavaksi nuori pappismies löysi itsensä harppomassa kyläläisten joukossa kohti metsää. Kolme vanhaa matorania roikkuivat reppuselässä athistin pitkässä, mutta varsin laihassa selässä. Kuultavakasvoinen muukalainen puuskutti kantaen käsissään kaikkien kolmen matkasäkkejä. Krikcitin piti myöntää itselleen, että nämä hommat alkoivat käydä kunnon päälle.
Viimeisetkin evakkoon lähteneet athistit poistuivat heidän rakkaasta kylästä jättäen nuotiotkin vielä roihuamaan ja astuivat metsään. Perässä tulleet onneksi pääsivät astumaan edessä kulkevien syvään lumeen tekemiin jälkiin. Kyläläiset kompastelivat korkeissa nietoksissa, mutta onneksi muut matoranit auttoivat kaatuneet pystyyn.
Soturimunkit olivat asettuneet pakolaisjoukon reunoille suojelemaan puolustuskyvyttömiä athisteja. Valkoista, punaisin rukouskuvioin koristeltua Mirua käyttävä munkki harppoi keihäänsä avulla kyläläisten vierellä, tarkkailen samalla karua metsää.
Kolmea matorania selässään kantava krikcit asteli protoflamingon ohuilla jaloillaan hangessa. Välillä hän meinasi kaatua lumeen, mutta onnistui hammasta purren pitämään tasapainonsa.
Lehdettömien puiden metsä päättyi luoteessa olevaan, lumiseen rantaan. Vaaleanharmaa meri huuhtoi aalloillaan rannan sileäksi hioutuneita kiviä. Osa athisteista oli jo rannalla. Työmiehet ahkeroivat rannan ja metsän tuntumassa olevien lumikasojen luona. He lapioivat lunta pois, jonka alta paljastui kankainen huopa. Athistit tarttuivat huovan reunoista ja onnistuivat siirtämään lumen alle painuneen kankaan pois. Sen alta paljastui pitkä, puinen vene.
Riuskimmat työmiehet ja vähäiset laivankävijät nostelivat pyöreitä tukkeja lumesta esiin kaivettujen laivojen eteen. Kylän toinen veto-mahi oli apuna. Kun tukit oltiin saatu aseteltua rannan poikki vedenrajaan asti, matoranit siirtyivät yhdessä veneen taakse. Kymmenkunta käsiparia työnsivät yhtä aikaa veneen perää. Aluksi vene ei liikahtanutkaan, mutta lopulta veneen pohja alkoi liukumaan pyöreiden puiden yllä. Yhteisvoimin työnnetyt veneet liukuivat yksi kerrallaan kohahtaen veteen.
Veneissä kuusi matorania asettelivat pitkää ja paksua puuta veneet keskiosaan. Köysin ja lihasvoimin he saivat nostettua maston pystyyn ja asetettua sen tukevasti sille varattuun paikkaan. Sitten merenkävijät kantoivat kangaskääröt veneeseen ja nostivat köysillä kiskoen ne mastoihin.
Veneet olivat valmiita lähtöön.
Loputkin kyläläiset saapuivat lumisille rannalle todistamaan näkyä. Kuusi puista purjevenettä rivissä valmiina jättämään tämän lumisen saaren, joka oli ollut vuosikausia heidän kotinsa. Haikein mielin matoralaiset nousivat veneisiin johtavia lankkuja pitkin puisiin paatteihin. Yksi soturimunkki kussakin laivassa auttoi kyläläisiä nousemaan veneisiin ja lastaamaan heidän tavaransa. Joukon perimmäisenä krikcitiläinen laski kantamansa matoranvanhukset rannalle ja auttoi heidät veneeseensä.
Krikcit hengähti hetken, jonka jälkeen hän meni keskimmäisen veneen viereen. Isä Gunei seisoi huolestuneen näköisenä veneen peräpäässä. Hän laskeskeli, kuinka monta kyläläistä hänen veneessään oli ja tarkisti kaiken olevan valmista lähtöön. Gunei kuitenkin huomasi muukalaisen seisovan edelleen rannalla. Soturimunkki lausui hänelle:
”Sirkkamies. Lähde meidän mukaamme! Saarella on liian vaarallista jäädä!”
”Valitan, Isä, mutta minun oma kulkupelini on yhä saapumispaikassani. Sanotaan vaikka, että sen vuokraajat eivät olisi kovin iloisia jos jätän sen tänne.”
Gunei katsoi ensin vastustelevasti krikcitin pappismieheen, mutta lopulta myöntyi. Lopulta hän sanoi:
”Olin ehkä väärässä sinusta aluksi. Tapahtuneen jälkeen luottamukseni koki kovan kolauksen. Mutta kaikista henkilöistä sinä olet osoittanut olevasi luottamukseni arvoinen. Ath sinua siunatkoon!”
Krikcit heilautti vähättelevästi kättään. ”Eipä mitiä. Alkakaa jo mennä. Teillä on varmaan jo kiire.”
Gunei nyökkäsi. Hän heilautti happokeihästään merkiksi muissa viidessä laivassa olleelle soturimunkille. Samanaikaisesti, suuret, kolmion muotoiset purjeet aukesivat. Kolmen laivan purjeet olivat taivaansiniset ja niiden keskellä oli koristeena valkoinen kolmio. Kolmessa muussa laivassa taas purjeet olivat valkoisia ja niissä oli suuri punainen kolmio.
Yltynyt tuuli tarttui purjeisiin ja laivat irtosivat kivikkoisesta rantavedestä. Guneille tuli juuri mieleen eräs asia. Hän kääntyi takaisin rannalla yksikseen seisovaan muukalaiseen.
”Muuten! Et vastannut vielä! Kuka sinä olet!?”
Krikcit hymyili tuttua virnettään.
”Kuten sanoin, olen vain matkamies kaukana kotoa! Mutta, arvon Gunei, uskon sinun vielä kuulevan minusta!”
Luminen ranta jäi kuuden veneen taakse ja hiljalleen ne lipuivat kohti horisonttia taivaan ja meren välissä.
Krikcit jäi hetkeksi seisomaan rannalle. Hänen hymynsä laski hieman. No niin. Tehtävä on kai suoritettu?
Merituuli heilautteli muukalaisen takinliepeitä samalla, kun harmaa meri työnsi aaltojaan rantaan.
Oli hiljaisempaa kuin koskaan.
Krikcitin pappismiehen hymy hyytyi kokonaan. Ai joo…
Siltä seisomalta hän lähti juoksuun.
Krikcitistä tuntui, että hän vihasi juoksemista.
Muukalainen harppoi pitkillä jaloillaan hangessa niin, että lumi lensi taaksepäin. Onneksi päivällinen lumisade ei ollut pyyhkinyt hänen aiempia jalanjälkiään pois. Hänen Nui-Kopenin laskeutumispaikan löytäminen pelkän karttakuulan avulla olisi ollut tarpeeksi hankalaa.
Athisti hengitti kiivaasti. Hänen magentan väriset silmät heilahtivat villisti puolelta toiselle. Hän ei ollut vieläkään nähnyt vilaustakaan Nukeista. Kumminkin Gunein sanat Nihilistin kyvystä matkata pitivät krikcitin vauhdissa. Muukalainen ei tiennyt, mikä Nukkejen pääprioriteetti tällä hetkellä oli. Jahtasivatko ne Ath-Koron kyläläisiä vai häntä, vai jäivätkö ne vain rauhassa autioituneeseen Temppeliin? Krikcit ei tiennyt. Hän halusi vain päästä pois saarelta.
Jälkiään seuraten muukalainen löysikin tiensä takaisin pienelle aukiolle, jossa sinivihreä Nui-Kopen häntä kärsivällisesti odotti. Hyönteisrahin hengitys huurusi, kun hengästynyt athisti pääsi sen viereen.
”Lääh, puuh. Noniin… Lähdetään ja vähän äkkiä.”
Krikcit oli juuri nostamassa jalkaansa noustakseen Kopenin selkään, kun rahi yhtäkkiä mörähti kumeasti. Krikcitiläinen melkein kaatui hankeen hyönteisen kavahtaessa kauemmas.
”Noh, mikä sinulle nyt tu-”
Krikcitin lause jäi kesken. Hän katsoi lasiensa heijastavasta pinnasta taakseen.
Kaukana lumisten puiden lomassa seisoivat ne.
Krikcit tunsi veren karkaavan raajoistaan ja hänen selkäpiitään kylmäisi muukin kuin ilman kylmyys.
Puiden lomassa, kuusi kaapuihin verhoutunutta hahmoa seisoivat hiiren hiljaa. Kaikki kuusi olivat likimain Toain mitoissa. Osa pitempiä. Osa lyhyempiä. Osa leveämpiä. Osa kapeampia.
Ne eivät tehneet mitään muuta, kuin tuijottivat krikcitiläistä tämän takana.
Krikcit nielaisi. Sitten hän syöksyi Nui-Kopeninsa selkään ja vääntäytyi istuma-asentoon niin nopeaa kuin ehti. Sitten muukalainen vilkaisi jälleen taakseen. Hän meinasi niellä oman kielensä säikähdyksestä.
Liikkumatta ollenkaan, Nuket olivat liikkuneet lähemmäs. Nyt ne seisoivat rivissä aukion reunalla. Krikcit näki nyt, että hahmojen kaavut olivat erivärisiä. Krikcitistä katsottuna oikeanpuoleisimman ja toisiksi pisimmän Nuken kaapu oli harmaa. Tämän vasemmalla puolella krikcit tunnisti Nihilistin vihreässä kaavussaan ja airossaan. Nyt tällä oli kuitenkin huppu jälleen päättömän pään suojana. Nihilisti näytti rivistä pisimmältä. Krikcitistä kuitenkin näytti, että se oli pitempi kuin ennen. Nihilistin vasemmalla puolella taas seisoi tummanruskeaan ja hieman palaneeseen kaapuun verhoutunut Nukke. Tämän asento vaikutti leveältä. Tämän vasemman puoleisen Nuken kaapu oli jonkinlaista säkkikangasta. Säkkikankaisen jälkeen tuli leveä, kokonaan mustaan huppuun pukeutunut hahmo. Hänen rinnallaan seisoi vielä leveämpi Nukke, tummaan viittaan, jonka hihat oltiin kirjailtu punaisin kolmion.
Krikcitin kädet tärisivät. Hän yritti hengittää tasaisesti, mutta ilma jäi kurkkuun. Nuket tuijottivat häneen.
Sitten krikcit huomasi jotain tapahtuvan nukkerivin ympärillä. Kuin Toain taikaiskusta, lumiset puunoksat heidän ympärillä sulivat ja syttyivät punaoransseihin liekkeihin. Liekit kuumensivat ilman epätavallisen kuumaksi, jolloin ilma Nukkejen ympärillä väreili.
Ja silloin krikcit näki Nihilistin kohottavan pitkän, nitisevän kätensä. Erilaisista osista parsittu sormi osoitti Kopenin selässä istuvaan muukalaiseen.
”Lennä…” krikcit sai kuiskattua ”Lennä nyt perkele…”
Nui-Kopen mörähti jälleen pelästyen liekkejä. Sen siivet alkoivat lyömään ilmaa ja sai lumen pöllyämään. Rahi irtosi maasta nousten nopeasti ilmaan matkustajineen, suunnaten pois päin athismin mytologian taruolennoista.
Kopenin kääntyessä pois aukiolta, krikcit vilkaisi taakseen.
Nuket olivat kadonneet.
Suuri ampiainen ylitti eteläisen saaren itäisen rannan. Krikcit huohotti syvään. Hän oli sittenkin selvinnyt. Huh huh… Sen hemmetin vanhuksen on parasta arvostaa tekojani, kunhan kuulee tästä.
Nui-kopen lensi matalalla vedenpinnan yläpuolella. Se kiiti kohti pohjoista horisonttia nopeaa vauhtia. Krikcitin pappismies huokaisi syvään huojentuneena. Voisin pitää pikkuisen taukoa pari päivää.
Magentan väriset silmät tuijottivat edessään vilisevään veteen, kiinnittämättä siihen juurikaan huomiota. Ajatukset virtasivat hänen päässään ja hän antoi niiden lipua ohitse tuulen kohinassa. Krikcitiläinen sattui kohottamaan katsettaan edemmäs mereen.
Hän kurtisti kulmiaan.
Krikcit räpytteli silmiään pari kertaa ja kurotti sitten kaulaansa edemmäksi.
Vaaleanharmaassa meressä oli valkoinen piste. Krikcit ei osannut kunnolla sanoa, mikä se oli. Nui-Kopen kuitenkin lensi suoraan sitä kohti ja vaalea piste lähestyi lakkaamatta.
Krikcit erotti pisteen liikkuvan. Itsekin. Se oli jonkinlainen olento, joka… juoksi.
Krikcitin silmät suurenivat lasien takana. S-se juoksee veden päällä…
Hahmo lähestyi yhä nopeammin. Krikcit erotti pitkät, edestakaisen liikkeen vomasta heilahtelevat raajat ja epäsopusuhtaisen vartalon.
Ennen kuin krikcit ehti muuttaa kurssia, hahmo hyppäsi.
Krikcit erotti edessään vilahduksen pitkästä, valkoisesta hahmosta, jonka kohotetut kädet pitelivät kiiltelevää ikimiekkaa. Kasvottomat kasvot tervehtivät athistia.
”Mitä helvettiä minä olen tekemässä?” Suga kysyi itseltään. Hän tarkasteli Bio-Klaanin muurien sisällä levittäytyvää kaupunkia erään korkean rakennuksen huipulta. Se olisi ollut mitä mainioin sijainti tarkka-ampujalle, paitsi, että se oli aivan kamala sijainti tarkka-ampujalle, sillä se oli todella avoin. Missään ei ollut mitään suojaa. Mutta hyvä näköala sieltä oli. Kaikki monikulttuurisen sekasikiökaupungin rakennelmat yrittivät kilpailla toan huomiosta, mutta tämä ei niihin katsettaan kohdistanut. Hänen näkökentässään oli vain yksi asia, jolla oli väliä. Se asia oli valon toa, joka käveli vainoharhaisen näköisenä leveää päätietä pitkin vilkuillen vähä väliä ympärilleen.
Ei, kukaan ei seurannut Gekkoa. Kukaan ei tarkkaillut häntä kahdenkymmenen metrin säteellä. Ei. Mutta Summerganon seisoi viisikymmentä metriä hänen yläpuolellaan ja tuijotti häntä. Sitä hän ei tosin tiennyt, vaan jatkoi mahdollisimman vähän epäilyjä herättäväksi askeltamiseksi tarkoitettua kävelyään.
Suga, kultaseni, teepä temppu, sanoi mairea ääni Summerganonin pään sisässä, ja Suga vihasi sitä sävyä, jolla tämä puhui hänelle. Semmoinen sievä ’jooko’ vielä perään. Kelpaako?
”Äh”, toa totesi ja hyppäsi alas rakennuksen katolta. Tavallista akrobaattisemmilla liikkeillä, joiden suorittamiseen Suga saattoi saada apua häiriintyneeltä puolijumalalta, joka asui hänen päänsä sisässä, Suga käytti hyväkseen ympäristöään ja hidasti putoamisensa vähemmän tappavaan vauhtiin. Gekko vilkaisi jälleen kerran taakseen, mutta heti hänen käännettyään päänsä jälleen katsomaan eteenpäin suhteellisen varmana siitä, ettei häntä edelleenkään seurattu, hän kuuli takaansa kovan tömähdyksen. Nopea vilkaisu niin, että hänen näkökenttänsä laidalla näkyvä syöksyvä toa tuli havaittua, ja Gekko parahti kovaan ääneen pyrähtäen adrenaliinitehosteiseen rynnäkköön väkijoukon läpi.
Kiroten Suga pinkaisi valkean valon toan perään. Jälkiä ei ollut vaikea seurata, sillä panikoiva petturiepäilty rynni tiensä väkijoukon läpi anteeksi pyytelemättä ja taakseen katsomatta. Sugan oli tehtävä samoin, mutta hänen onnekseen Gekko jätti jälkeensä avoimen tien massojen läpi. Mitä helvettiä minä olen tekemässä, Suga ajatteli jälleen. Oliko Visokki menettänyt järkensä? Miksi kukaan antaisi Manun hoitaa tällaista tehtävää?
”Meillä on petturinselvittämiskuvio vielä hieman vaiheessa ja tarvitsisin siihen teidän apuanne”, punainen visorak oli todennut pohtien, miten tyhmää oli käyttää monikkoa, kun silmien edessä näkyi vain yksi henkilö.
”Ah, tosiaan”, Suga oli vastannut. ”Ei ole onnistanut, vai?” ”On toki onnistunut, mutta tarvitsen lisäkuulusteluun teidän apuanne. Gekko osoittautui hieman… ongelmalliseksi tapaukseksi”, admin oli selventänyt.
Suga oli kohottanut kulmaansa. ”Ahaa. Miksi meidän apuamme?” ”Gekon päässä on Avden loinen”, Visokki oli todennut kylmästi.
Sugan ilme oli muuttunut hyvin epätyypillisen kiinnostuneeksi hänen kuultuaan uutiset. ”Miekkonen, Miekkonen tuo Punainen”, hän oli hyrissyt, pudistanut sitten räväkästi päätään ja todennut: ”Pahoittelen. Siis, tarvitsetko… Manun apua, vai?”
Admin oli pohtinut hetken, miten vastaisi. ”Niin kai. Jos te pystyisitte jotenkin saamaan Gekosta lisää informaatiota irti ilman, että loinen tarttuu teihin.”
Suga oli avannut suunsa, mutta ennen kuin hänen äänensä oli päässyt kuuluville, Visokki oli kuullut päässään Manun hunajaisen mairean äänen: ”Älä lainkaan huolehdi, kultaseni. Me hoidamme kyllä tilanteen… parhain päin.” ”… Kiitos”, admin oli huokaissut.
”Oletko varma, että tämä on hyvä idea, Visokki?” Suga oli sitten kysynyt varovasti. ”Ei sillä, että arvostelisin mielipidettäsi, mutta…” ”Suga, minä en kysynyt mielipidettäsi”, Manu oli tuhahtanut. ”Kyllä. Minä en valitettavasti itse voi saada Gekosta enempää irti loisen takia”, visorak oli tilittänyt selvästi turhautuneena siitä, ettei voinut tehdä asialle enempää… ja ettei petturin selvittäminen voinut edetä.
Sugalla ei ollut vieläkään aikaa kiinnittää huomiota ympäristöönsä yksityiskohtaisesti, mutta se ei estänyt Manua kommentoimasta asioita, joita Sugan aivot jättivät näköhavainnoista tulkitsematta. Minun pitäisi joskus käydä tuossa vortixx-ravintolassa. Sieltä saa kuulemma jotain hyvää chiliasiaa. Ei kyllä mitään hajua, mitä se mahtoi olla, mutta näin olen kuullut.
Suga päätti jättää äänen huomiotta ja keskittyä täysin takaa-ajoon. Gekko oli kompastunut kukkakaalia kauppaavan matoralaisen kärryyn, joka myös toimi kyseisen kauppiaan kukkakaalikojuna.
”Kaalinpääni!” matoran parkui heristäen nyrkkiään valon toalle, joka kompuroi pystyyn ja takaisin liikekannalle.
Nuo kukkakaalit muistuttavat kovin erästä tiettyä fraktaalia, Manu totesi, kun Suga ponnisti ilmaan ja ylitti juuri ja juuri kaatuneen kojukärryn. Tuo oli muuten maksimisuoritus. Et pääse juuri korkeammalle tuosta.
”Kiitos tiedosta”, Suga tuhahti raskaan hengityksensä lomasta. Gekko oli syöksynyt sivukujalle, ja Suga oli lähestulkoon juossut ohitse. Hänet kuitenkin havahdutti aistiärsyke, joka tuntui siltä, kuin joku olisi läpsäissyt häntä takaraivoon. Hoi, se meni tuonne. Käytä silmiäsi.
”Älä lyö minua, senkin loinen!” En tietenkään lyö, ei minulla ole edes käsiä!
Gekko huomasi tulleensa umpikujaan: joka suunnasta piiritti kivinen pystysuora seinä, jota pitkin ei käynyt kiipeäminen. Hän nielaisi kuuluvasti ja perääntyi hieman taaemmas. Olisiko vielä mahdollista paeta edelliseen risteykseen? Hän pinkaisi takaisin päin ja törmäsi suoraan Sugan rintakehään. Valon toa lennähti taaksepäin ja tömähti kivuliaasti maahan. Seuraavaksi hän huomasi toisen toan nostaneen hänet rinnuksista seinää vasten. Suga ei tarkoittanut olla aggressiivinen, mutta jokin sai hänet käyttämään hieman kovempia otteita kuin hän olisi tietoisesti halunnut. Kamala ajatus juolahti hänen mieleensä, ja Manu ilmeisesti näki sen, koska totesi: Ei sinun hakkeroimisesi nyt niin helppoa olisi, älä sitä pelkää.
Suga ei ollut täysin vakuuttunut, mutta käänsi ajatuksensa taas Gekkoon, joka oli nyt hänen kuristusotteessaan. Hän yllättyi taas hieman omasta väkivaltaisuudestaan ja pudotti Gekon takaisin maahan. Tämä läähätti kuuluvasti.
”Gekko. Minulla on… asiaa sinulle.”
”Mitä… helvettiä sinä… olet… tekemässä?” Gekko kähisi hieroen kurkkuaan. ”Minä luulin, että… olet yleensä ystävällinen kaikille.”
”Niin minäkin”, Suga sanoi ja pudisti päätään. ”Mutta Manu ei ole.”
Gekon silmät suurenivat, ja hän yritti päästä pakoon Sugan ohitse, mutta Suga potkaisi hänet mahdollisimman hellävaraisesti takaisin. Toki voidaan kyseenalaistaa, voiko potkaisu ikinä olla hellävaraista, mutta kaikkea ei voi saada. Ja me haluamme Gekon.
”Sinä haluat Gekon”, Suga muistutti. ”Minä en tee hänellä mitään.”
”Miksi haluatte Gekon?” asianomainen raakkui yhä käheästi. ”Mitä pahaa olen tehnyt?”
”Olet petturiehdokas”, Suga sanoi.
”Ette… ette voi tietää sitä!” Gekko parahti. Eivät he voineet tietää. Eiväthän? Ei kukaan moderaattoreista olisi kertonut sitä sille hullulle makutalle. Oletko varma, ettet vertaa minua nyt Abzumoon? kuului ääni tyhjästä. Gekko lähestulkoon pelästyi kuoliaaksi. Mistä se tuli? Kuka se oli? Makuta Nui, tietysti, mutta missä? Fiksumpi kuin tajusinkaan, Manu totesi ilahtuneena. Luulisi, että tietäisit jopa, missä majailen!
Hetken aikaa Gekko vain nyyhkytti maassa. Sugan kävi tätä sääliksi.
”Tätäkö sinä halusit?” hän tivasi Manulta, mutta sai vastaukseksi vain virtuaalisen hyssytyksen. Yritän kuunnella.
”Itkua?” Nyyhkytystä.
”Miksi?” Nyyhkytys voi kertoa yllättävän paljon.
”Mistä?” Hyss.
Gekko yritti jälleen paeta, ja Suga esti jälleen aikeen. Tällä kertaa hän painoi valon toan taas seinää vasten ja nyt asetti otsansa tämän otsaa vasten. Täältä tullaan. Avataan Annonan lipas. Mitä sieltä löytyy? Mitä sieltä löytyy? Missä sinä olet?
Suga ei halunnut katsoa, joten hän ei seurannut mitä epämääräisintä käytävän tapaista asiaa, joka muodostui hänen ja Gekon mielten väliin. Manu kurkisti syntyneestä aukosta sisään varovaisesti. Tietenkään tilanne ei ole näin konkreettinen, mutta aivosi yrittävät konkretisoida sinulle tätä abstraktiutta hieman ymmärrettävämmäksi, tiedäthän, Manu totesi ohimennen. Olen muuten pahoillani.
”Mistä?” Suga kysyi nopeasti ja höllensi otettaan Gekosta. Hänen epäilyksensä kasvoivat jälleen suuriin mittasuhteisiin. Tästä.
Sugan seuraavaksi kokemaa tuntemusta olisi voinut verrata lekasta päähän saamiseen. Hänen tajunsa lähti yhtä nopeasti kuin Gekon kauhuntunne nousi kolmanteen potenssiin.
”Mi-mitä sinä teeeet? Lopetaaaa!” Gekko rääkyi.
”Ei hätää, liskoseni”, Manun ääni sanoi kuulostaen tällä kertaa siltä, kuin se olisi kuiskattu hänen korvaansa. ”Muutaman iteraation jälkeen mielesi ei tunne enää mitään.”
Gekosta tuntui, kuin hänen aivojaan olisi muotoiltu uuteen uskoon työntämällä siihen ensin useita teräviä metallitikkuja ja sitten vatkaamalla ne muusiksi tehosekoittimella. Kipu oli lähes sietämätön, mutta jotenkin toan onnistui pysyä tajuissaan, toisin kuin Sugan, joka nyt makasi vatsallaan maassa. Gekon näkö hämärtyi, mutta hän oli näkevinään jonkinlaisen hehkuvan hassuista kellertävistä valopalleroista koostuvan janan hänen ja Sugan päiden välillä.
”Ei siellä oikeasti mitään valopalloja ole. Tuokin on hassu konkretisaatio kaikesta tästä abstraktiudesta, jota ehkä tihkuu tajuntasi lävitse. Nyt, pysy vielä hetki aivan paikallasi. Tämä sitten sattuu aika paljon.”
Gekko inahti vielä laimeasti ja kaatui sen jälkeen Sugan seuraksi maahan. Hän oli kuitenkin tietoinen siitä, mitä tapahtui seuraavaksi. Makuta Nui laskeutui tasolle. Selkeästi se oli taso. Gekko olisi ilmaissut sen olevan pinta, jonka päällä kykeni seisomaan, ja Manu taas olisi saattanut puhua kahden erisuuntaisen vektorin lineaarikombinaatioiden joukosta.
Manulla oli hämmästyttävän konkreettisen näköinen ruumis, joka oli aika lailla sitä, miltä hän olisi normaalitilanteessa näyttänyt fyysisessä maailmassa. Gekko tunsi melkein olevansa ulkopuolinen tarkkailija – tai kenties hän olikin.
”Ei”, Gekko sanoi vaimeasti. ”Menkää pois. Te ette kuulu sinne! Menkää pois!”
Valon toan huudahdukset kovenivat, mutta ne hukkuivat kaiken nielevän kohinan alle.
… mieli?
Suga heräsi, ja hänen päähänsä sattui.
Hän oli herännyt paremmistakin paikoista. Ja nähnyt kauniimpiakin ensimmäisiä näkyjä.
Makuta Nui hymyili leveästi jään toan kasvojen edessä.
”Hyvää huomenta, kaunokainen!”
Suga hillitsi vaistomaisen tarpeensa hutkaista suuren nyrkkinsä makutan naamaan. ”Tuota. Mitä sinä teet pääni ulkopuolella?”
Makuta Nuin virne kertoi, että asia ei ollut näin konkreettinen taikka yksiselitteinen. Eihän se koskaan ollut.
”… ja missä me olemme?”
Suuri soturi katseli ympärillensä. He istuivat kylmällä lattialla pyöreässä valokiilassa, joka satoi heidän niskaansa muuten täysin synkeästä taivaasta – vai kenties katosta? Kiila halkaisi pimeyden niin saumattomasti, että valon ja varjon raja näytti kuin kiinteältä seinältä.
Ehkä se olikin sitä. Toisella puolella kiilaa aivan siinä kohtaa, missä valo loppui ja varjo alkoi, oli oviaukko jonnekin, jossa oli kirkasta ja vehreää.
”Sanotaan vaikka, että tämä on, hmm, eräänlainen suojakerros meille”, Manu sanoi ja auttoi Sugan pystyyn.
”Suojakerros? Miltä se meitä suojaa?”
”Loiselta tietty. Kaikki data on kryptattu näiden ovien välissä, eli en usko, että korruptoidumme, jos loinen ei vain kulje tuosta ovesta.”
”En väitä ymmärtäväni puheestasi juuri mitään, mutta miksi… loinen ei kulkisi ovesta?”
”Ehkä se ei mahdu siitä?”
”… sano nyt vielä, että lasket kaiken sen varaan.”
”Ha, en suinkaan. Mutta et ehkä ymmärtäisi, mitä minä sanon.”
Suga näytti hieman happamalta. ”Onko tuolla Gekon mieli?”
”Jep. Veikkaisin, että löydämme sieltä liskoja. Mitä muuta sieltä voisi löytää?”
”Näinköhän”, Suga sanoi vaimeasti ja hiveli partaansa mietteliäästi.
Gekon mieli
He eivät löytäneet sieltä liskoja.
”Mitä…” Suga aloitti.
”Hmh”, makuta sanoi raapien päätään. ”Se olisi kai ollut liian ilmiselvää.”
Ehkä he olivat odottaneet, että valon toan mielessä olisi ollut valoisaa. Tämä ei kuitenkaan ollut aivan sitä, mitä he olivat odottaneet: taivaalla paistoi kahden sijasta kuusi aurinkoa, ja niiden kylvämä valo maalasi maailman sateenkaaren jokaiseen väriin. Niityt olivat vihreitä, punaisia, kirkkaan oransseja, jopa sinertäviä. Kukat tanssivat keväisessä tuulessa sambaa ja linnut lauloivat kauniisti ympäri maailmaa. Taivas oli täynnä kauniita pikkuruisia pumpulimaisia pilvenhattaroita, ja kun Manu ja Suga katsoivat tarkemmin, se todella olikin pumpulia.
Ja kaikkialla niityillä laukkasi kirjavan värisiä kavioeläimiä, jotka kikattivat heleästi ja telmivät ruohikossa.
”Katsos, Sugaseni”, Manu höhötti, ”sinähän viihtyisit täällä.”
”Visokkikin varmasti viihtyisi”, Suga sanoi, ja molemmat yhtyivät kuivaan nauruun. ”… miksi sinä otit minut tänne mukaan.”
”No tuota”, Manu sanoi vaivaantuneena ja katsoi jalkojensa juureen Sugan silmien sijasta. ”Gekko voisi hermostua, jos rupean pitämään monologia. Joten jos sinä juttelet kanssani, hän ei ehkä pelkää yhtä paljon!”
Suga ei ollut lainkaan vakuuttunut siitä, että Manu kertoi totuuden.
”Sitä paitsi on hyvä, jos joku pitää silmällä takaporttia”, makuta jatkoi ja osoitti peukalollaan olkansa yli kohti ovea, josta he olivat tulleet. Nyt se näytti jykevältä timantista valmistetulta pankkiholvin ovelta, joka seisoi kultaisissa kehyksissä vailla seinää, jossa olla kiinni.
”hei, ystävät!!”
Ääni oli kirkas ja tolkuttoman pirteä, ja se oli kuulunut heidän edestään. Makuta ja toa kääntyivät vikkelästi portilta äänen tulosuuntaan. Yksi kavioeläimistä, sininen ja pitkäharjainen isopää oli pysähtynyt heidän eteensä ja katsoi heihin kahdella madu-hedelmän kokoisella silmällä. Sen harja hohti sateenkaaren väreissä ja sillä oli selässään aivan pikkuruiset siivet, joilla ei taatusti kyennyt lentämään yhtikäs minnekään.
”voitteko olla ystäviäni???”
Suga siristi silmiään. Tämä oli sotia nähneelle miehellekin jo liian paksua. Ja näemmä Manullekin. Pimeyden olento alkoi käkättää mielipuolisesti ja taputti hitaasti.
”Niinpä tietenkin. Niinpä tietenkin. Se on kulissia, Suga. Yhtä kulissia.”
Sinisen kavioeläimen vierelle oli yhtäkkiä ilmaantunut kaksi olentoa lisää: pinkki ja kirkkaan oranssi. Pinkillä oli yllättäen pinkki harja ja oranssilla keltainen. Ja kummankin olennon pää oli niin suuri, ettei kaulan olisi pitänyt periaatteessa pystyä edes kannattelemaan sitä. Sininen jatkoi puhettaan kahden muun tuijottaessa heitä suurin silmin ja hymyillen niin leveästi, että Manu ihmetteli, mikseivät niiden suut revenneet:
”jos olette ystäviäni niin voimme leikkiä yhdessä hippaa ja pelata akilinia ja kihertää laitumella ja voimme kammata toistemme harjoja ja-”
Pimeyden olento nosti oikeaa kättään ja laittoi peukalonsa ja etusormensa yhteen, jolloin kavioeläin vaikeni. Kolme kavioeläintä tuijotti heitä nyt hiljaa ällöttävän söpösti hymyillen.
”Mitättömän kuolevaisen kamalista tapahtumista häiriintynyt ja traumatisoitunut mielenriekale pyrkii säilyttämään mielenterveytensä viimeiset rippeet kyhäämällä jotakin ylitsepursuavan ei-negatiivista ja ällöttävän söpöä”, Manu sanoi ja virnisti julmasti.
”… ja kikattaa ja kikattaa ja kikattaa…”, sininen kavioeläin jatkoi puhettaan ja jumitti kuin vanha videokasetti. Kaksi muuta eläintä yhtyivät sinisen toistoon kuin kuorolaulajat.
”… ja kikattaa ja kikattaa ja…”
”Mitä sinä olet tekemässä?” Suga kysyi katsoen Manuun vakavana.
”Katson kulissin taakse.”
Makuta napsautti sormiaan, ja jokin särkyi. Pellot maalautuivat verenpunaisiksi, auringoista viisi sammui ja taivaan täytti pimeys. ”… ja ssssssyöstä Mata Nuin alassss helvettiin!” kavioeläimen puhe muuttui kylmäksi sihinäksi, ja molemmat tunsivat nyt äänen.
Sillä oli edelleen kaviot. Mutta nyt sen ällöttävän suloinen pää oli Kanohi Avsan muotoinen, ja syvistä silmäkuopista katsoi kaksi sadistista silmää, jotka olivat joskus katsoneet kohti taivasta ja päättäneet, että halusivat hallita sieltä.
Joka ikisen pelloilla temmeltäneen kavioeläimen päät kääntyivät heitä kohti, ja niistä katsoivat samat kasvot. Lintujen laulu peittyi Makuta Abzumon kymmenestä suusta kuuluvan naurun alle.
”Mitä te teette? Te tuhoatte kaiken!” kuului Gekon valittava ääni jostain kaukaa. ”Lopettakaa… minä pyydän!”
Suga vilkuili ympärilleen paikantaakseen äänen lähteen, mutta sitten hän kuuli muksahduksen, äänen, joka lähtee siitä, kun metallitangolla lyödään märkää lihaa, ja nesteen purskahtamisen äänen. Hän kääntyi nopeasti takaisin Manuun päin ja huomasi, että Abzumoa imitoiva hevosolento makasi maassa kymmeninä palasina. Raato oli värjännyt maan ympäriltään vereen ja näytti tällä hetkellä koostuvan irtonaisesta lihasta ja hurmeisesta mössöstä. Manu piteli kädessään olennon irtopäätä ja tuijotti sitä apaattisena.
Suga laski kätensä Manun olkapäälle, jolloin tämä hätkähti ja paiskasi pään ulos näköpiiristään.
”Ehkä meidän pitäisi… paikantaa kohteemme”, Suga sanoi. Manu nyökkäsi hitaasti.
”Ehkäpä. Ehkäpä…”
Suga ei tiennyt, mitä Manu teki, mutta jotain usvan kaltaista pursusi peittämään hirvittäviä kaviokkaita jostain peltojen uumenista. Nämä näyttivät nyt vain utuisilta kuvajaisilta utuisessa maastossa, joka oli ottanut värikseen harmaan.
”Ei-negatiivinen”, Manu kuiskasi, ”ei ole välttämättä positiivinen.”
”Mennään neutraalilla”, Suga sanoi suhteellisen tyytyväisenä ratkaisuun.
He astelivat utuisten nummien halki. Se, mikä oli aiemmin ollut ainoa taivaalla paistava aurinko oli muuttunut nyt kuuksi, jonka vivahteeton valo näytti tietä. Maailman värittömyys muistutti Makuta Nuita siitä hetkestä, jolloin hän oli vuosilta tuntuvien sekunnien ajaksi saanut katsottua Avden silmien takana olevaan sieluun.
Nyt hän, kuten Sugakin, katsoi johonkin, joka ei ollut välttämättä kaukana siitä.
Hallan tappamalla nurmikolla seisoi taas yksi kavioeläin, joka ei ollut kirkkaan värinen, mutta ei mustakaan. Sen väri oli tyhjyys itse, ja tuosta mustasta aukosta heidän näkökentässään kurkisti koko joukko verenpunaisia silmiä.
”hih hih hih”, loinen nauroi. ”uusia ystäviä”
”Manu”, Suga kuiskasi jähmettyneenä. Eläin ahdisti häntä. ”Mikä. Tuo. On.”
”Ystäväiseni”, Manu sanoi häijysti virnistäen ja lipaisi huuliaan, ”minulla ei ole aavistustakaan.”
Sugan pää kääntyi epäuskoisena tuijottamaan Manun profiilia. Hänen vieressään seisova makuta oli silminnähden innostunut.
”Se on loinen”, Manu sanoi ja hieroi käsiään yhteen kumoten samalla oman väitteensä siitä, ettei hänellä muka ollut aavistustakaan siitä, mikä olento oli. ”Samanlainen loinen kuin Snow-paran päässä tässä vastikään.”
”Mitä tarkoitat?” Suga sanoi ja käänsi katseensa takaisin olioon. Sen kaikki kaameat punaiset silmät tuijottivat nyt heitä kahta aktiivisesti ja sen muoto aaltoili hieman.
”Eikö ole yleistä tietoa, että Snökken päässä eli infernaalinen närhi?” Manu kysyi hivenen yllättyneesti. ”Hups.”
”Manu…” Suga sanoi irrottamatta katsettaan loisesta. Hän ei uskaltanut juuri nyt liikahtaa mihinkään.
”Kuten totesin, minä en tiedä, mikä se on. Ja siksi me olemme täällä. Se on peräisin Avdesta, ja tämä voi olla elämämme tilaisuus selvittää hieman lisää.”
”Luulin, että me olemme täällä tutkimassa, onko Gekko petturi”, Suga äyskähti, edelleen kuiskaten tosin.
”Ai? Niin, totta! Visuhan pyysikin sitä”, Manu naurahti, Sugan mielestä aivan liian kovaan ääneen.
”Oletko tosissasi?” Suga älähti, edelleen irrottamatta katsettaan infernaalisesta ponista.
”Äh, älä viitsi. Se kuulee kaiken, mitä sanot, eikä käy kimppuusi yhtään vähempää, jos jumitat paikallasi.”
Kaviokas painajainen otti varovaisia askelia. Sen koko hahmoton ruumis tuntui värähtelevän kuin se olisi yrittänyt epätoivoisesti pysytellä kiinni olemassaolossa. Siluettimaisen olennon pikimustan hahmon reunat värisivät kuin olisivat olleet hajoamassa. Siitä pääsi jotain hirnahduksen ja hyytävän naurun väliltä. ”Kerubi, kerubi, kerubi! Miksi hyökkäisin kimppuunne?” ääni puhui, ja pätki ja rätisi kuin epävireinen radio.
Suga kohotti hitaasti kulmaansa kääntäen katseensa Manuun. ”Kerubi?”
”Älä välitä siitä”, Manu sanoi ja tuijotti loista. ”Mikä sinä olet, olento? Sinä et ole Syvä Nauru.” ”En tietenkään, kerubi!” olento rääkäisi. ”Mutta Nauru on minussa. Nauru on meissä kaikissa. Nauru on enemmän kuin me. Minä olen vähemmän kuin Nauru.”
Taas yksi hyytävä kikatus.
”Taidan ymmärtää”, Manu totesi. ”Mitä sinä tiedät, pikkuinen?”
Sugan mielestä Manun lausahdus ja se äänensävy, jolla tämä sen sanoi, olivat jotain todella väärää tässä tilanteessa. Häntä myöskin alkoi häiritä se, kuinka tiedostavaksi ja pelottavalla tavalla viisaaksi olennon puhe oli muuttunut lapsekkaasta kikatuksesta. ”En paljoa, enkeli. Miksi oletat että voit kysyä minulta jotain?”
”Aina voin”, Manu sanoi ja virnisti ironisesti. ”Minä voin myös tuhota sinut. Valinta on sinun.”
Kukin punaisista silmistä pullistui yllättyneenä. Olennon terävähampainen suu loksahti auki kuin shokissa ja… paljasti sisältään toisen suun, joka hymyili leveästi. ”TU͘H͜O͡TA?̷” se rääkäisi niin että Sugan kuuloelimet tuntuivat halkeavan – mutta sitten hän muisti että ei kuullut huutoa korvillaan. ”Ymmärrätkö sinä, mille puhut? Luuletko, että olen eläin teurastettavaksesi? Voitko rikkoa aatteen? Voitko polttaa hengiltä ajatuksen? Kerro minulle, makuta, miten voit tuhota idean?”
”Ha ha haa!” Manu naurahti äänellä, jota Suga kavahti, sillä tuntui, kuin se olisi yhtä hyvin voinut lähteä kammottavasta tyhjyysolennosta, joka seisoi heidän edessään.
”Jos tuhoan mielen, joka ajatusta ajattelee, ajatus unohtuu!”
Kiilto makutan silmissä huolestutti Sugaa. ”Manu. Et kai sinä oikeasti…?” ”Voit tappaa vallankumouksellisen, mutta aate ei kuole”, olento sanoi nostaen äänenvoimakkuuttaan, ”Makuta hyvä, tiedätkö kumpi meistä kahdesta on kuolematon? VINKKI: SE – ET – OLE – SINÄ.”
Olennon viimeinen karjahdus kaikui halki koko Gekon mielen. Hetken oli hiljaista kuin hautaholvissa. ”… vaikka kuinka haluaisitkin sitä.”
”Oletko sinä… ajatus?” Suga uskaltautui lopulta kysymään. ”Miten se on mahdollista?” ”Liian yksinkertaista, toa hyvä. Mutta jos sen ajattelu noin auttaa, kyllä.”
Infernaalinen poni oli käyttäytynyt hetken aikaa aivan liian rationaalisesti ja elävästi. Siksi se näemmä koki asiakseen taittaa niskansa. Rusahdus. Suuri pää lörpähti sivulle virnuillen yhä samalla tavalla, ja kaviokas juoksi hetken aikaa ympyrää. ”hi hi hi”
”Jos tapan kaikki vallankumoukselliset, kukaan ei enää vastusta. Jos tapan kaikki aatteesta tietävät, aate unohtuu. Jonkun on keksittävä se uudestaan”, Manu sanoi ja maisteli hetken sanaa ”uudestaan”. Uudestaan ja uudestaan. Uudestaan.
”Poissa silmistä, poissa mielestä, eikö totta?”
”Toimiiko tuo noin?” Suga kysyi epäilevästi.
”Ei. Mutta se voisi toimia. Jos ja vain jos tuo ei ole sama loinen, joka oli Snökken mielessä.”
Olento pudisti päätään. Tai ainakin näytti yrittävän. Sillä ei ollut enää toimivaa niskaa, joten sivulla roikkuva pää vain helisi, ja… putosi irti. Se kopsahti maahan ja ruumis jäi seisomaan ilman sitä.
Katkenneen kaulan kohtaan aukesi uusi silmä. Pää jatkoi puhumista. ”Samaa ajatusta ei istuteta lumipallon ja valon hylkiön päähän. Siemen on sama, mutta eri maaperällä… siitä voi kasvaa mitä tahansa. Toinen heistä… halusi lentää vapaana kuin taivaan lintu. Tämä taas… laukata halki auringon kylvettämien niittyjen.”
Pää nytkähti. Ennen pitkää Manu ja Suga huomasivat, että kaulantyngästä kasvoi sadoittain pieniä ja isompia hämähäkinjalkoja, joilla se alkoi kipittää ympyrää. ”hi hi hi”
Jään toa ei teeskennellytkään ymmärtävänsä tilannetta, mutta hän yritti. ”Manu. Onko siis niin, että… tuo asia, mikä se sitten onkaan, esti Visokkia tarkistamasta Gekon petturuutta?” Manun nyökättyä hän jatkoi. ”Miten se sen teki? Estääkö se sinuakin?”
”Miten se esti Visokkia?” Manu hymähti. ”Visu ei uskaltanut ottaa riskiä.”
”… mitä riskiä.”
”Tartuntariskiä.”
”Älä sano, että…”
”Ha. Ha ha. Meillä ei ole mitään hä-… no okei, tuo oli aika paksu valhe.”
Suga katsoi Makuta Nuin hermostuneeseen hymyyn silmät jääkylminä. Hetken aikaa hän oli luullut pitävänsä Manun kanssa keskustelemisesta enemmän silloin, kun pystyi katsomaan tätä silmiin.
”Mihin sinä olet meidät vetänyt.”
”No, oikeammin minulla ei ole mitään hätää.”
”Mihin sinä olet minut vetänyt.”
Manu avasi suunsa, mutta sieltä tulevia sanoja ei ollut kohdistettu Sugalle: ”Missä on talon isäntä? Vaadin saada tavata hänet!”
Sekä Suga että loinen tuijottivat nyt Manua vähän hölmistyneenä – mikäli loisesta ylipäätään pystyi mitään sanomaan.
”Gekkoseni, Gekkoseni, tule esiin piilostasi! Sinulla ei ole mitään pelättävää. Me olemme täällä auttamassa sinua!” Manu huuteli iloisella äänellä. ”Eksyksissä oman mielesi syövereissä? Ei ehkä kaikkein terveellisintä ajanvietettä. Tule tänne, tule tänne. Emme tee sinulle pahaa. Loiselle kylläkin teemme!”
Hetken aikaa Manu sai maanitella, ennen kuin mitään tapahtui. Ehkäpä se oli mielenkiintoa, ehkäpä pelkkää turtunutta pöllämystyneisyyttä, mutta sekä Suga että loinen olivat täysin hiljaa paikoillaan koko tämän ajan. Loinen tosin värisi yhä epäilyttävästi, ja sen pää juoksi ympyrää sen ruumiin ympärillä.
Hetken hiljaisuuden jälkeen tyhjyydestä alkoi kuulua kavioiden kopsetta. Sumun keskeltä heitä kohti köpötteli poni. Se ei muistuttanut lainkaan heidän aikaisemmin tapaamiaan kaviokkaita eikä myöskään loista, sillä se näytti paljon luonnollisemmalta, vaikka sen pää olikin ruumiin mittasuhteisiin nähden hieman liian suuri. Hevoseläimen eturuumis oli verhoutunut valkeaan kankaaseen, ja sen kasvoilla oli Kanohi Avohkiilta näyttävä naamio. Sen vihreät silmät tuijottivat kolmikkoa surumielisesti olennon kopistellessa yhä lähemmäs heitä.
”Ööh, Gekko?” Suga kysyi vaimeasti.
”Mainiota, mainiota. Tule toki lähemmäs, ystäväiseni”, Manu sanoi ja lähestyi itsekin saapuvaa kavioeläintä. Heidän tultuaan kosketusetäisyydelle toisistaan Manu taputti kevyesti ponin selkää.
”Hyvä poika. Etkö olekin!”
Suga tunsi sääliä sitä olentoa kohtaan, joka vaikutti olevan Gekko, ja vihaa sitä olentoa kohtaan, jonka Manu väitti olevan loinen Gekon mielessä. Seuraavaksi hänen ajatuksensa kuitenkin palasivat käsillä olevaan vaaranpaikkaan.
”Manu”, Suga kuitenkin jatkoi. ”Sinun täytyy nyt vastata. Olenko minä tartuntavaarassa?”
”Ehehe. En usko, että se on mahdollista. Loisen pitäisi päästä perille tunnelin salausalgoritmeista ensin. Ja niiden murtamiseen tarvittaisiin seitsemännen tason kraatan laskentateho.”
Suga tunsi hetken huojennusta, kunnes Manu totesi: ”Toisaalta voisimme tartuttaa loisen sinuun. Gekon mieli on sellainen universaalipsyyken osajoukko, jossa kaikki sinun mielessäsi käytössä olevat aksioomat eivät valitettavasti päde, eikä minulla ole siten käytössäni kaikkia niitä keinoja, joilla voisimme kuulustella tätä saatanallista hevosta.”
Suga näytti entistä pöyristyneemmältä. ”… älä edes väitä etteikö tuo olisi ollut suunnitelmasi alusta asti.”
”Tuollaisessa suunnitelmassa on vaaransa, mutta minulla on teoria”, Manu sanoi pahoittelevasti. ”Meidän täytyy vain hallita loisen tarttumista.”
”Ehdottomasti ei. Minä en suostu siihen.”
”No mutta”, Manu sanoi ja mietti hetken. ”Snow-paran loinen saatiin houkuteltua ulos hänen päästään. Hän on nyt puhdas. Ja loinen on kuollut. Jos otat loisen itseesi, pelastat Gekon suurelta kärsimykseltä.”
Toa Suga näytti mietteliäältä ja vakavalta. Hän pohti kaikkea, mitä oli nähnyt Gekon mielessä. Makuta Abzumon hirviömäisen olemuksen täydellisen ylivallan. Hän oli katsonut valon toaa tämän pelokkaisiin silmiin, eikä halunnut uskoa että tämä olisi voinut pettää Klaanin. Ei edes kuolemanpelon siivittämänä.
Hän voisi ottaa tämän luodin.
Hän ei pelkäisi ottaa sitä, jos se auttaisi Gekkoa.
”Hyvä on. Minä teen sen.”
Manu hymyili. ”Sugaseni, Sugaseni, tiesin, että sinuun voisi-”
Rääkäisy. Repaleinen, kohinan täyttämä rääkäisy.
He kääntyivät.
Ainoastaan nähdäkseen hämähäkkijaloilla tasapainottelevan loisen pään välissään. Se näytti heille pikimustaa kieltä ennen kuin singahti sadalla jalalla viilettäen heidän taakseen, kohti timanttiholvikaaria.
”Mitä se…”
Suga katsoi Manua.
Manu katsoi Sugaa.
Suga Manua.
Manu Sugaa.
Gekko hirnahti.
Kaikki katsoivat kohtaan, jossa loisen pää oli äsken ollut. Ruumis seisoi yhä paikallaan, mutta nyt kaulantyngästä alkoi paisua irstaasti esiin jotain, jossa oli silmiä ja ehkä suukin, mutta lähinnä silmiä. Lopulta infernaalinen poni oli kasvattanut itselleen uuden pään.
Se nosti yhden kavion vilkuttaakseen päälle, joka juoksi käkättäen ulos Gekon mielestä.
Suga kääntyi hitaasti kohti Manua.
”Sinä sanoit, että se poistuisi Gekosta.”
”No noinkin voi käydä.”
”Sinä sanoit, että se poistuisi Gekosta.”
”Suga, jätitkö sinä portin auki?”
”Se oli auki, koska me halusimme loisen pois Gekosta ja minuun!”
”No minä sitä en jättänyt auki. Älä minua katso.”
”Tarkoittaako tämä, että päässäni on kohta toinenkin ääni sinun lisäksesi?” Suga huusi.
”Jos vaikka otetaan se kiinni?”
”Sinä tiesit tämän, etkö tiennytkin?” Suga huusi Manulle kurkku suorana. ”Sinä tiesit, että se ei katoaisi täältä mihinkään!”
”Jos se ei katoa täältä mihinkään, niin hitto vie, se on myös Lumikin päässä!” Manu karjahti takaisin. ”Jospa vaikka yrittäisimme ymmärtää, miten se toimii, niin ehkä pääsisimmekin siitä joskus eroon!”
Suga pudisti päätään ja kiristeli hampaitaan. ”Voi hyvänen aika sinun kanssasi”, hän tuhahti.
Manu rääkäisi hieman, kun huomasi suuren toan tarttuvan hänen mielimaailman muotonsa olkapäistä kiinni melko kovakouraisin ottein. ”Mitä sinä…”
Ennen kuin hän ehti lopettaa lausetta, hän löysi itsensä Gekon satulasta, jonne myös Suga loikkasi. Olento hirnahti.
”Mitä helvettiä me olemme tekemässä?” Suga kysyi eikä olettanut saavansa vastausta, jonka kuitenkin sai.
”Selvästi jotain nerokasta”, Manu sanoi huomatessaan idean. ”Ehkä vähän lisäpuhtia polleen, eiköstä!”
Manu asetti kätensä Gekon ilmentymän ohimoille ja hieroi niitä Sugan mielestä kovin epäilyttävällä tavalla. ”Okei, mitä helvettiä sinä olet nyt tekemässä.”
Kuin vastaukseksi Sugan kysymykseen Gekon selkään kasvoi pari siipiä. Ne olivat komeat kuin gukkolinnulla konsanaan.
”Lennä, heposeni, lennä!” Manu huudahti. ”Laukkaa! Sillä tavalla kuvaannollisesti siis.”
Ja Gekko lensi.
Sugan mieli
Taivas oli sininen kuin Bio-Klaanin linnakkeen yllä liehuvat liput, jotka kertoivat vapaudesta ja valinnasta. Alla riehuvan taistelukentän liekit olivat punaisia kuin veri ja lopullinen turmio ja kohtalo, joka kaikkia lopulta odotti. Suga olisi uskonut, että hänen päässään olisi ollut harmonisempaa. Mutta hän ei ollutkaan nyt parhaassa mahdollisessa mielentilassa.
Taivaan halki lensi suurilla siivillä kaviokas, jonka naamion suukappaleen ympärille sidottu huivi lepatti.
”Okei”, Suga huusi ilmavirran yli, ”miten löydämme sen täältä?”
”Sinun mielesi. Luulisi sinun tietävän. Minne infernaalisen ponin pää juoksisi täällä?”
”Pahoittelen, mutta en ole viettänyt valtavasti aikaa oman pääni sisällä hetkeen…”
Suga ohjasi Gekon syöksyyn, ja he singahtivat taistelukentän läheltä. Kultaiset, sieluttomat Hauta kantavat soturit siivosivat kaikista universumin lajeista koostuvaa armeijaa tieltään heiluttaen suuria miekkoja. Niiden panssari alkoi olla verenpunan tahrima. Sinnikkäästi puolustautuva pienempi armeija ei kuitenkaan luovuttanut, vaikka niiden siniset liput paloivat.
Punakultaisen armeijan sadanpäämies ratsasti joukkojen takana olennolla, joita ei ollut olemassakaan matoran-universumissa. Suuri, kaikkialta naurettavan lihaksikas ja musta varjon olento antoi loistokkaan harjansa liehua ja nosti kavionsa voitokkaasti ilmaan päästäen ällöttävän mutta äärimmäisen miehisen hirnahduksen.
Sen keho oli täynnä punaisia silmiä. hi hi HIRN
”… mitä helvettiä…”
”Hahaa!”
”… se on tekemässä?”
”Kuten se sanoi”, Manu myhäili, ”samaa siementä ei voi istuttaa kaikkiin päihin. Sen piti ottaa täällä hieman erilainen muoto.”
”… ah.”
”Uskoisin hevosuuden johtuvan siitä, että se kumminkin on peräisin Gekon päästä. Ainakin haluan uskoa niin.”
”En ole… eh, ihan varma, miten vastata tuohon.”
He lensivät jonkin aikaa ympyrää loisen ympärillä. Loinen tuijotti heitä koko ajan, mutta armeija ei näyttänyt kiinnittävän heihin minkäänlaista huomiota.
”Okei, mitä meillä on”, Manu sanoi ääneen. Suga kohotti kulmaansa kysyvästi.
”Meillä on minä”, Manu jatkoi pohtivaan sävyyn ja siveli leukaansa mietteliäästi, ”eli aika hyvä hakkeri, vaikka itse sanonkin. Meillä on sinä…” – tässä välissä Manu tökki Sugaa etusormellaan niin, että jälkimmäinen miltei lensin ratsun selästä – ”… joka pystyy hallitsemaan tätä ympäröivää todellisuutta. Sitten meillä on tämä Gekkonen tässä…” – Manu tökkäsi Gekkoa terävästi, jolloin tämä hirnaisi tuskastuneesti ja lähestulkoon heitti molemmat ratsastajat selästään – ”… jokaaaaargh… on Gekko.”
”Hyvä, kun huomasit”, Suga puhisi yrittäen kiivetä takaisin lentävän ponin selkään. Hän oli melkein pudonnut alas sodan keskelle, ja roikkui nyt Gekon hännästä kaksin käsin.
”Mitä Gekolla voi tehdä?” Manu kysyi, eikä Suga ollut varma, halusiko tämä kysymykseensä vastauksen. Loisella näytti olevan sellainen.
Kaviot kiskaistiin taivasta kohti, kun lihaksikas kammotus nousi takajaloilleen ja nauroi repaleisesti. Verenpunaisen armeijan sata miestä kaatanut sadanpäämies heilutti sieluttomasti valtaisaa miekkaansa loisen selässä silmät tyhjää valoa kiiluen. ”Voi, siihen kysymykseen te haluaisitte varmasti vastauksen”, peto hirnui. ”Jos jotain, niin hän oli loistava syötti.”
”Ai, ja kuka on sitten pääateria?” itsensä takaisin ratsaille heilauttanut Suga ajatteli, mutta tajusi heti että täällä se oli sama kuin hän olisi puhunut ääneen. Muskelipeto hirnahti väreillen inhottavasti. ”Etkö jo ymmärrä, valkea ratsumies? Sinä olet vain silta. Silta paljon arvokkaampaan kohteeseen.”
Sugan suu aukesi. Samassa hän kuuli kuitenkin Manun ”varo”-huudon. Yksi verellä maalatun armeijan suunnattomista ritareista oli päässyt aivan liian lähelle kaksikon lentävää ratsua. Kääntyessään hitaasti kohti hyökkääjän mielettömiä sinisiä silmiä Suga ehti hetken kaivata asetta, ja jostain hänen tajunnastaan ase tuli.
Suunnaton kahden käden miekka halkaisi mielikuvituksesta loihditun sotilaan ja tämän terät kahtia kesken ilmalennon.
”Tässä kohtaa on ehkä hyvä huomata, että me olemme nyt sellaisessa tosi stereotyyppisessä mielikuvitusmaailmassa, jota sinä hallitset ajatuksesi voimalla, Sugaseni”, Manu sanoi kiskoessaan Gekkoa korvista yrittäen saada tämän lentämään korkeammalle.
”Mitä loinen sanoi?” Suga tivasi ja mäiski vastausta odotellessaan lisää heitä kurottelevia mielikuvitusritareita päreiksi.
”Jaa, millä? Se sanoi aika paljon kaikkea typerää.”
”Miksi minä olen silta? Ja kuka on todellinen kohde?”
Manu käänsi epäuskoisen katseensa Sugaan. ”Etkö sinä tajua? Minä olen loisen kohde.”
”Miksi sinä?”
”Sinä olet… korruptoimaton. Olettaisin. Sinä et pelkää mitään.”
”Minä… mitä?” Suga näytti hölmistyneeltä. Gekko lensi nyt niin korkealla, että sotilaat eivät yltäneet lähellekään heitä, ja niin kaukana loisesta, että he eivät kuulleet tämän hirnuntaa.
”Miten pelko liittyy mihinkään?” Suga kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Manu ohjasti Gekkoa lentämään takaisin loista kohti. ”Viitsisitkö vastata?”
”Kaikkea sinäkin kyselet”, Manu tiuskaisi. ”Syvä Nauru hyödyntää uhrinsa pelkoja, ja tuo loinen on yksi kuoron äänistä, näin sanoakseni.”
”Mitä tarkoitat?”
”Sitä, että jos sinä et pelkää, se ei voi tehdä mitään täällä”, Manu sanoi ja tajusi kesken virkkeen, mitä oli juuri sanomassa. ”Se ei voi tehdä mitään täällä. Ei juuri mitään. Mutta jonkun muun mielessä, jonkun vähemmän järkähtämättömän, sillä voi olla suurikin valta. Ha ha haa! Mitä Gekolla voi tehdä, Suga?”
Suga kääntyi kohti Manun kasvoja. Jään toan Hunalla oleva ilme vastasi jämeryydeltään kahden käden miekkaa, joka hänellä oli vielä kädessä. Suga näytti tietävän täsmälleen, mitä Manu oli ehdottamassa – siksi hän ei ollutkaan tippaakaan samaa mieltä.
”Sinä et uskaltaisi”, hän sanoi iskien äänellään kuin moukarilla.
Manun kasvoille levisi sairaan mielenvikainen virne, kun tämä otti vastaan moukariniskun: ”Katsotaanko?”
Sen sanottuaan Manu loikkasi Gekon selästä huudahtaen samalla: ”Tee parhaasiii!”
Suga katsoi aavistuksen verran järkyttyneenä, kun Manu katosi tuhansien verenpunaisten soturien massaan. Hän kuitenkin otti tiukasti Gekon ohjaksiinsa ja ohjasi tämän ylemmäs väistäen täpärästi miekaniskun alhaalta. Hän alkoi puhua ratsuolennolle hiljaa.
”Sinä siinä. Olen… pahoillani siitä, mitä saatamme joutua tekemään. Olen pahoillani siitä mitä olen jo joutunut tekemään. Olen pahoillani siitä, mitä hän tekee. Ja vähän toivon, että joskus hänkin olisi. Mutta tarvitsemme… tarvitsen sinua vielä yhteen asiaan.”
Olento, joka oli ehkä Gekko, käänsi Avohkiita muistuttavat kasvonsa kohti ratsumiestään ja tuijotti vaitonaisena.
”Ja se saattaa olla aika penteleenmoinen asia.”
Verenpunaisen armeijan rivit alkoivat murtaa sinisen lipun alla taistelevien sotilaiden taistelutahtoa. Sadanpäämies ratsasti psykoottisesti nauravalla loisella ympäri kenttien pudotellen olentojen päitä nurmelle. Ritarien kultaiset Haut alkoivat peittyä lopullisesti punaisten läikkien alle, kun järkähtämättömät rivit marssivat marssimistaan.
Taivaalla punaisen armeijan yläpuolella leijui jokin, jolla oli kuninkaalliselle sopiva viitta ja suuret perhosmaiset siivet. Se avasi suunsa ja huusi sotilaille kirkkaalla äänellä karmaisevaa taistelulauluaan: pää poikki, pää poikki, pää poikki.
Vielä pari sinistä lippua liehui viimeisten uljaiden olentojen käsissä, kun ne valmistautuivat vastaanottamaan vääjäämättömän.
Kunnes taivaalta laskeutui jokin, joka pysäyttäisi vääjäämättömän. Läpäisemätön este.
Soturi oli sinivalkoinen, ja hän laskeutui eriskummalliselta siivekkäältä ratsulta. Hänen jykevän ruumiinrakenteensa jokainen lihas oli vuosien taistelun kivenkovaksi takoma. Soturin kasvoilla olevan sinisen naamion leuan vasaramaista muotoa alleviivasi pitkä liuhuparta. Tämä naamio oli Huna, ja se tarkoitti kaikille Kanohien muinaisen mystiikan tuntijoille piiloutumista. Ehkä jopa täydellistä näkymättömyyttä. Mutta tämä soturi ei käyttänyt naamiota piiloutumiseen. Se oli viesti, ei, käsky jokaiselle viholliselle jonka hän oli kohdannut ja tulisi kohtaamaan. Käsky piiloutua. Viimeinen mahdollisuus perääntyä jokaiselle, joka aikoi kohdata hänen teränsä taistelussa.
Sinisen ja valkoisen ritari katsoi punaista armeijaa päättäväisen musertumattomana ja veti selästään pitkän miekan, joka kimalteli aurinkoinvalossa.
”Juoskaa kukkuloille”, hän käski.
Hän ei osoittanut sitä siniselle armeijalle, ja sen punainen armeija kohta huomasi.
Kuin suoraan sinivalkoisen soturin sisältä pursusi taistelutahtoa jokaiseen sinisen lipun alla urheasti kamppailevaan olentoon, kun tämä johti heidät rynnäkköön. Kaksi armeijaa törmäsi. Miekat säpälöityivät, kultaiset Haut sinkoilivat ilmaan usein vielä pää mukanaan. Sinilippuja oli vähemmän, paljon vähemmän, mutta heillä oli jotain, mitä punaisilla ritareilla ei ollut.
Heillä oli Suga.
Sugaa ajoi eteenpäin kiteytynyt sisu ja päättäväisyys, ja tuhannen miehen voima. Terät ja nyrkit puhuivat. Kun hän katsoi ympärilleen, hän näki sinisen lipun alla taistelevia olentoja. Monen eri kokoisia ja satojen erilaisten lajien sotilaita, jotka seurasivat hurraten hänen esimerkkiään ja syöksyivät oikeutetun raivon ajamina punaisen armeijan päälle. Näiden puolesta hän voisi taistella. Hänelle ne edustivat Klaania ja kaikkea sitä mitä hän halusi Klaanissa suojella.
Ja veren tahrimat ritarit edustivat kaikkea sitä, mitä vastaan hän oli valmis taistelemaan kuin villipeto. Jäävuori ritarin hahmossa jyräsi tiensä läpi jokaisen sotilaan, joka oli tarpeeksi uhkarohkea haastamaan hänet. Siniset muodostelmat alkoivat porautua punaisen sotilasmassan selkeään ylivoimaan.
Pää poikki, pää poikki, pää poikki, julisti hirviömäinen perhonen tai mehiläinen taistelukentän yllä. Mutta nyt se ei ollut enää sinilippujen kauhun kiteytymä. Nyt se oli ääni, joka lähti kun epätoivo pakeni niiden suonista ja syöstiin vihana punaista armeijaa päin. Panssarit musertuivat kipinäsuihkuissa. Miekat putoilivat miekkailijoilta. Toa Suga väisti jokaisen punaisen ritarin iskun tottumuksen ajamana. Ja ne iskut, joita hän ei ehtinyt väistää, hän otti vastaan. Hetkeksikään toa ei kuitenkaan värähtänyt, ja kun viholliset laskivat raivonsa ajamina suojaustaan, he saivat maistaa oikeuden miekkaa.
”Juoskaa”, Suga lausui ilman vihaa, suorastaan isällisesti. Vahvasti ja lämpimästi. Nöyryyttävästi. ”Juoskaa kukkuloille.”
Ja punaiset juoksivat. Juoksivat kukkuloille.
Kaaoksen keskellä loinen nauroi yhä päätön sadanpäämies ratsaillaan. Se nautti puhtaasta sisusta, jota tästä mielestä löytyi. Järkähtämättömästä lojaaliudesta, johon ei tehtäisi säröäkään millään pelolla tai epävarmuudella.
Se laukkasi yhä taistelevien sotilaiden ohi ja raatojen päältä etsien toista mieltä. Mieltä, joka ei tuntenut sanaa ’lojaalius’. Paljon arvokkaampaa mieltä.
”RÖH!” kuului äännähdys sadanpäämiehen takaa, ja kun tämä kääntyi äänen suuntaan, tämän rintapanssariin osui jokin. Jokin pieni, mutta silti niin raskas, että sadanpäämies lensi sadan metrin päähän sadannesta maahan kuolleesta punaisesta soturista. Loinen käänsi sadat silmänsä ratsastajaansa osuneeseen objektiin ja kirkui korviäsärkevällä äänellä. Röhkäisyn päästänyt pieni otus, joka oli singonnut loisen ratsastajan kauas pois, oli jäniksenmuotoinen punamusta olento, jonka kasvot muistuttivat kovasti Kanohi Kraahkania. ”Röh röh!” otus sanoi taas ja virnisti häiriintyneesti pinkoen yliluonnollisen nopeasti karkuun vilkuillen välillä taakseen. Loinen ei jäänyt aikailemaan vaan rynnisti raivokkaaseen laukkaan otuksen perään.
”Minä sinulle paot näytän, senkin pakoputkentuke!” Manu röhkäisi ja kiristi tahtia, mutta niin teki myös loinen. Kenen tahansa ulkopuolisen silmissä mitä hullunkurisin takaa-ajopari tyrkkäsi tieltään useita sotilaita matkallaan kohti sattumanvaraiselta vaikuttavaa sijaintia – tai oikeammin Manu juoksi niiden jalkojen välistä ja infernaalinen ori jyräsi ne kuoliaaksi. Ulkopuolinen tarkkailija olisi pystynyt kenties hyvinkin nopeasti – mikäli hän olisi ollut lahjakas hahmottamaan tiettyjä matemaattisia malleja – päättelemään, että tämä sattumanvaraiselta näyttävä sijainti olisi loppujen lopuksi se kohta, missä Suga ratsuineen raivasi tietä puna-armeijan läpi.
”Röh röh RÖÖÖH!” Manu rääkäisi hyökätessään suoraan kohti Gekko-ponin kylkeä. Suga ei ehtinyt edes nähdä, mikä heihin iski, kun Gekko lensi kyljelleen heittäen Sugan selästään. Manu puolestaan näytti sulautuneen Gekon lihan sisään. Suga katsoi häkeltyneenä, kuinka loinen jakautui lennosta kahteen osaan – pieneen virtaviivaiseen sylinteriin, joka iskeytyi Gekon kylkeen ja imeytyi nesteen tavoin tämän kudoksiin, ja suurempaan yhä hevosta muistuttavaan könttiin, joka yritti tallata Sugan alleen.
Suga ei sallinut sitä, vaan kirjaimellisesti löi hevosta turpaan. Loinen lennähti kymmenien metrien päähän ulvaisten erittäin epäloismaisesti.
”HÖLMÖT!” olento kirkaisi suusta, joka oli auennut sen kylkeen. Nyt se nousi taas kavioilleen ja katsoi Sugaa hymyillen molemmilla suillaan. ”Luuletteko voivanne leikkiä hippaa kanssani? Miten voitte paeta ajatusta? Miten voitte paeta pelkoa tajuntanne ytimessä?”
”Olen tehnyt niin koko elämäni”, Suga sanoi kulmat kurtussa ja rusautti rystysiään. ”Ja sinuna minä pelkäisin nyt enemmän. Sinulla oli aiemmin tämän jutun valjaat. Tiedätkö, kenellä ne nyt ovat?”
Loinen siristi kaikkia lukemattomia silmiään skeptisenä. ”Sinullako, pikku ratsumies?”
Suga pudisti päätään. ”Ne ovat nyt Manulla. Ja pidä kiinni, sillä tästä voi tulla aika töyssyinen kyyti.”
Gekon mieli (Sugan mielessä)
KERUBI KERUBI KERUBIII! pieni olio kirkui juostessaan kahdella pikkuruisella jalallaan häiritsevän kanin perässä. Pieni olio oli käytännöllisesti katsoen hieman epämuodostunut pallo, josta tuijotti tuhat silmää ja joka juoksi kahdella niin pienellä jalalla, että sen ei olisi käytännössä pitänyt pystyä edes kannattelemaan massaansa, ja niin nopeasti, että sen olisi pitänyt jo ajat sitten ruveta pyörimään oman akselinsa ympäri. Olion jahtaama kaniini pomppi kiivaasti kukkulalta toiselle vältellen pallomaista oliota, joka taas ei viitsinyt edes pysähtyä siksakkia kulkevan vuorijonon yksittäisille jäsenille vaan jatkoi matkaansa ikään kuin Manun reitin suoristettua versiota pitkin. Kukkuloiden juurilla tuhannet abzumonkasvoiset kavioeläimet kirkuivat sihisevillä äänillään Mata Nuin tuhoa, ja koko kakofonisen komeuden taustalla kuului Gekon valittavaa tuskan ulinaa.
”Et saa minua kiinni! Et saa minua ikinä kiinni!” Manu kiljui ja nauroi maanisesti. Loinen kipitti yhä lujempaa ottaen kiinni Manun etumatkaa. ”KERUBI. LOPETA.”
”Hähhähhää, etpä saa!” Manu jatkoi lapsellista pilkantekoaan.
Manu pomppi yhä pidemmälle ja pidemmälle, ja taka-alalla hänen salakavalasti jättämät alirutiininsa suorittivat hassunhauskoja temppujaan. Piakkoin, huomasipa loinen sitä tai ei, he olivat kiertäneet koko maailman ympäri. Tämä oli mahdollista, koska ilmeisesti he olivat… planeetalla, jonka halkaisija oli aika pieni. Siinä vaiheessa, kun loinen todella huomasi tämän, se seisahtui. ”Kerubi. Lopeta pelleily. Ha ha.”
”Ha itsellesi”, Manu sanoi ja virnisti. Hänkin oli seisahtunut paikalleen erään kukkulan huipulle. Abzumot olivat lopettaneet kuorossa kirkumisen ja näyttivät nyt järkyttyneiltä, sillä esirippu palasi. Loisen silmät pullistuivat, kun mustan ja verenpunaisen taustan päälle esiripun tavoin laskeutui pinkki ja sininen taivas, jossa pilvet olivat lampaita. Mikä ei ollut niin söpöä, oli se, että Abzumot liiskaantuivat veriseksi mössöksi jäädessään räikeän väristen, iloisten, innokkaiden söpöjen kavioeläinten alle. Nämä pomppivat ympäriinsä ällöttävän suloisesti ja heittelivät kukkia ympäriinsä kavioillaan, minkä ei teknisesti olisi pitänyt olla mahdollista, koska kavioilla ei pystynyt poimimaan kukkia.
”Juokse kukkuloille, naurunäpärä”, Manu rääkäisi äänellä, joka muistutti nyt lähinnä loisen omaa särkyvää ääntä. ”PAKOA EI OLE!” sopraano kirkui ja kipitti kukkulan ympäri pääsemättä kiipeämään sen huipulle. Manu räkätti irvokasta naurua, kunnes jokin osui häntä selkään ja heitti hänet alas kukkulaltaan. Se jokin oli loinen.
Mutta ei sama loinen, joka kipitti kukkulaa ympäri.
”Tai ei teknisesti sama, mutta tietyllä tapaa kyllä”, Manu sanoi selvittäen päätään jossain päin maailmaa, minne olikaan sinkoutunut. Hän makasi verisen mössön päällä, eli tähän kohtaan yksi Abzumoista oli liiskaantunut. ”Hyi Karzahni tätä sotkua”, Manu sanoi ja ravisteli turkkiaan kuin todellinen kani konsanaan päästäkseen eroon nestemäisestä saastasta. ”Ei teknisesti sama, mutta periaatteessa ne kaikki ovat sama olento.”
Seuraavaksi Manu päätti kohottaa katseensa ylös maasta, sillä hänen näkökenttänsä oli pimentynyt. Syynä tähän näytti olevan se, että infernaalinen poni oli asettanut suunsa hänen ympärilleen niin, että hän näytti olevan irvokkaan teltan sisässä – teltan, jonka seinät olivat loisen suun sisukset, ja kamiinanpiipusta tippui tummaa kuolaan rinnastettavissa olevaa nestettä.
”Kaksinkertainen ’hyi’ ei nyt kyllä riitä”, makuta tuumasi ja sulautui maan sisään juuri, kun loinen loksautti kitansa kiinni. Manu paikallistui jälleen yhden kukkulan huipulle, mutta tällä kertaa loinen oli jo syömässä kukkulaa. Se ei enää muistuttanut lainkaan kavioeläintä vaan oli pikemminkin yhtä valtavaa mustaa massaa, joka muodosti pelkän yhden jättimäisen suun.
”Jaha. Sitten jotain ihan muuta”, Manu sanoi ja avasi sienenmuotoisen reiän tyhjyyteen edessään. Pienempi loinen ehti juuri ja juuri hypätä Manun perään makutan kadottua sienenmuotoisesta aukosta jonnekin, ennen kuin kyseinen reikä sulkeutui – ikävästi suuremman loisen alaleuan ympärille leikaten loisesta suuren palasen irti.
Sugan mieli (Gekon mielessä (Sugan mielessä))
”… Manu, mitä helvettiä te olette tekem-”, Suga ehti aloittaa, mutta Manu ei joutanut kuuntelemaan vaan syöksyi uudesta sienenmuotoisesta portista ulos Sugan mielestä pieni loinen perässään. Suga jäi pällistelemään irtonaista mustaa alaleukaa, joka oli juuri lätkähtänyt hänen eteensä.
”Ehkä en haluakaan tietää.”
Gekon mieli (Sugan mielessä (Gekon mielessä (Sugan mielessä)))
Pikkuinen loinen oli hypännyt Manun perään onnistuneesti myös silmukan toisessa lenkissä.
”Hyvinpä pysyt perässä, pikkuinen!” Manu hihkaisi. ”KERUBIIIII! PAKOA EI OLEEEEE!”
Ehkä se oli vain Manun hassua kuvitelmaa, mutta hän oli kuulevinaan loisen infernaalisessa äänessä hengästyneisyyttä.
Vastassa oli isompi loinen, joka oli toipunut amputaatiostaan ja palannut kavioeläimen muotoon. Manu loikkasi hurjalla loikalla kohti ponin jättimäistä päätä, ja tokihan pikkuloinen hyökkäsi hänen peräänsä. Poni avasi kitansa jälleen nielaistakseen Manun, mutta jotain odottamatonta tapahtui, kun Manu iskeytyi vasten infernaalisen ponin kurkun sisäpintaa. Sekä iso että pieni loinen saivat kokea epämiellyttävän yllätyksen, kun se, mitä he olivat juuri luulleet Makuta Nuiksi, paljastuikin erittäin epämiellyttäväksi kokoelmaksi antibioottisia viisiulotteisia psykedeliavektoreita. Loinen rääkyi puhtaasta tuskasta, mikäli se oli ylipäätään mahdollista – Manu ei tiennyt, kun sen ruumis pirstoutui miljooniksi pieniksi siruiksi. Mutta häntä kiinnosti reaktio suuresti.
”Topologiaa kannattaa vaihtaa tilanteen mukaan, heposeni”, hän hihitti seisoessaan jälleen makutamaisessa muodossa noin kymmenen metrin päässä. Miljoonat sirpaleet rynnistivät raivoisasti häntä kohti, eikä hän enää erottanut, mikä tai mitkä niistä olivat peräisin Sugan mielestä.
Oli aika vaihtaa jälleen maisemaa. Manu pinkoi miljoonapäistä loislaumaa pakoon jälleen uuteen tällä kertaa herkkutatin muotoiseen aukkoon, joka johti…
Manun mieli (Gekon mielessä (Sugan mielessä (Gekon mielessä (Sugan mielessä))))
Jos loisista kykeni sanomaan, että ne tunsivat riemua, nyt ne sitä tekivät, sillä tämä mieli oli selkeästi Manun. Se oli Makuta Nuin mieli, ja he kykenivät nyt ottamaan aivan uudenlaisia muotoja.
Miljoona pientä Manua nosti päätään ja tuijotti katosta lepakon lailla roikkuvaa todellista Makuta Nuita, joka tuijotti heitä takaisin. Huone oli punaista ja mustaa… punamustaruudullista. Melkein kuin shakkilauta, joka verhosi lattian, seinät, katon. Huone oli kuutio, jonka säde oli ensinäkemältä kymmenisen metriä, mutta jotenkin lattialle mahtuivat seisomaan kaikki pienet loiset. Lattia ei mitenkään voinut olla sen kuution tahko, joka huone tuntui olevan.
”Eikö teistäkin tässä ole jotain mätää?” Manu sanoi hilpeästi ja levitti siipensä. Hän räpytteli niillä hetken roikkuen yhä katosta, tai pikemminkin seisoen katossa, sillä katossa ei ollut mitään, mistä roikkua. Osa loisista oli jo keksinyt omituisen avaruuden geometrian perusteet ja käveli nyt seiniä pitkin määrätietoisesti makutaa kohti. Jotkin loisista kasvattivat itseään lähestyen Manun sijaintia. Sienenmuotoinen ovi, josta he olivat saapuneet, oli nyt täysin loisten valvonnassa. Manu ei poistuisi siitä.
”Hah, mutta ei se olisikaan lainkaan minua”, Manu tuhahti ja pyörähti pituutensa ympäri hullunkurisesti irtoamatta lattiasta. Hänen viereensä kattoon avautui kuusikulmainen lasinen ikkuna, joka avautui äänekkäästi natisten. ”Tämä on minua.”
Silmänräpäystä lyhyemmässä ajassa Manu oli kadonnut ikkunasta, mutta ennen kuin loiset ehtivät perään, jotain tapahtui: ovi ja ikkuna murenivat palasiksi, ikään kuin ne eivät ikinä olisi olleetkaan reikiä toisiin mieliavaruuksiin. Pian samoin tekivät seinät, lattia, katto. Jäljelle jäi vain tyhjyys. Tyhjyydestä loista tuijotti koko joukko aavemaisia punaisia silmiä.
”Pikku e n͞ ̨k ̸e ̧l i̷ on nokkelampi kuin uskoimmekaan.”
Sugan mieli
Kaikki sotilaat olivat kuolleet. Yksikään ei selvinnyt. Ei kummallakaan puolella. Punaisten sininen ja sinisten punainen veri maalasi mäet ja niityt. Ainoa elävä olento tilassa oli nyt muuttunut paljon sumeammaksi kuin aikaisemmin. Kaksi aurinkoa olivat paenneet horisonttiin ja loivat viimeisiä säteitään Gekon hervottomasti sätkivään ruumiiseen, joka makasi maassa lähellä kohtaa, jossa Suga istui. Sen lisäksi, että kaikkeuden tausta oli himmennyt, maasto oli tasoittunut lähestulkoon tasoksi. Siellä täällä oli joitain sellaisia poikkeamia, joita Suga olisi ehkä kutsunut rypyiksi.
”Jaha. Mitähän sitten. Voikohan Gekkoa auttaa?”
”Puhutko sinä yksiksesi omassa päässäsi?” kuului Manun ääni jostain Sugan takaa, ja kun Suga käänsi päänsä, hän näki, että Manu yritti kiivetä ulos jostain, mikä näytti leijuvalta kappaleelta, jossa oli ties kuinka monta kulmaa ja tahkoa ja särmää. Sugan geometriasanasto päättyi kutakuinkin siihen.
”Se on ikosaedri”, Manu sanoi ja yritti saada jalkojaan ulos kyseisen -edrin Sugan näkökenttää vastaan kohtisuorassa olevan tahkon läpi. Kaksikymmentahokas oli läpikuultava, minkä vuoksi Suga kykeni näkemään Manun, sumeana tosin, kokonaan sen lisäksi, että hän näki tämän jalat, jotka sojottivat ulos eri tahkoista. Tarkemmin sanottuna jalat menivät tahkojen läpi. Näytti siltä kuin tahkot eivät olisi olleet kiinteitä, kun taas särmät olisivat sitä olleet.
”Eikö monologi omassa päässäni ole sama asia kuin ajatteleminen?” Suga kysyi hieman yllättyneesti.
”Ehkä se on, en minä väitä tietäväni kaikkea”, Manu ähkäisi ja sai päänsä ulos eräästä tahkosta. ”Minun ei, tiedätkö, pitäisi edes mahtua tähän platoniseen painajaisnoppaan.”
Suga hörähti tahtomattaan. Ikosaedri leijaili hieman maan yläpuolella ja vaihtoi hitaasti väriä kullanhohtoisesta synkän mustaan.
”Mitä sinä teit Gekolle?”
”Etkö keksi parempaa kysymystä? Mitä minä tein loiselle, tai skarrarrar, kaikille niille penteleille, joita oli loppujen lopuksi varmaan miljardiluokkaa. No minä lähetin ne paskiaiset topologiseen helvettiin. Hah! Mitäs siihen sanot, Avde. Minä omistan pikku lemmikkisi.”
”Mitä sinä teit Gekolle?” Suga toisti, nyt vaativammin. Manu väänsi väkisin yhden särmän ikosaedristä irti toisesta niistä kulmista, joissa se oli ollut kiinni, siten, että se näytti nyt ikosaedristä ulospäin sojottavalta metallitangolta. Tai kuin hassunmuotoiseen hyytelöpalaan upotetulta hammastikulta. ”Gekko on ihan kunnossa.”
Lisää ähinää ja puhinaa. Nyt näytti siltä, kuin ikosaedrin pinta valuisi nesteenä maahan. Suga vilkaisi Gekkoa, joka hytkyi edelleen hallitsemattomasti kuin horkassa maatessaan hänen vierellään.
”Näyttääkö tuo sinusta olevan ihan kunnossa?” Suga tiukkasi ja nousi seisomaan. Hän käveli Manua vangitsevan ikosaedrin luokse ja tarttui yhteen sen särmään. Sitten hän paiskasi koko komeuden maahan, jolloin se meni lyttyyn ja rutisti Manun tiukemmin sisäänsä. Makuta parkaisi äänekkäästi revenneiden särmien lävistäessä hänen lihaansa.
”Mitä sinä teit Gekolle?”
Manu nosti viattomasti katseensa Sugaan, mutta vaikkei Manun viattomuus olisi aina ollut vähintäänkin epäilyttävä asia jo käsitteen tasolla, tällä kertaa yritys näyttää viattomalta tyrehtyi siihen, että Manu tahriutui yltä päältä omaan vereensä.
”Gekolla on varmaan menossa taas yksi Zumo-painajainen. Pakko myöntää, entinen kollegani on saavuttanut jotain elämässään, kun on saanut jonkun noin järjiltään.”
Suga potkaisi vääristyneen kuution muotoiseksi hajonnutta ikosaedriä niin, että se litistyi vielä pahemmin kasaan. ”Hei, miksi sinä noin teet? Minä pelastin meidät kaikki!”
Manu vetäytyi Sugasta hieman kauemmas upottamalla kyntensä maahan ja raahaamalla epäilyttävän kappaleen vangitsemaa ruumistaan käsivoimillaan lyhyen matkan päähän. Sitten hän lisäsi aiemmin sanomaansa: ”Ainakin tavallaan.”
Suga hymähti. ”No tiedätkö, minun päässäni on edelleen loinen.”
Manu käänsi katseensa ja näki kauempana sumean sumeuden verhon takana himmeänä hohtavan punaisen silmäkolmikon.
”Se on tosi pieni ja pakenee aina, jos yritän lähestyä sitä, mutta se on siellä”, Suga sanoi ja lähestyi Manua taas uhkaavasti. Manu yritti kovasti kaapia pakoon Sugaa, mutta toa sai hänet kiinni lapsellisen helposti, nosti ilmaan ja heitti Gekon viereen.
”Mitä teit Gekon loiselle?” Suga sanoi.
Manu luikerteli ulos siitä, mikä oli hetki sitten ollut hänen vankilansa rappeutunut jäännös, muodossa, joka muistutti epäilyttävästi kastematoa, jolla oli Kanohi Kraahkan kasvoillaan.
”Minä kerroin jo sinulle. Haluatko toisinnon?”
”Haluan, että selität ymmärrettävästi.”
”Okei. No, minä huijasin sen kognitiivisesti injektiiviseen rekursioluuppiin. Se on tietyssä mielessä aika ikuinen silmukka.”
”Sanoin, että selitä ymmärrettävästi.”
”Eikö tuo nyt ollut?”
”Manu.”
”No, sen voi ajatella myös viisiulotteisena psykedeliavektoreiden avaruutena, josta karisee pois jokainen additiivinen minuusfaktori, kun loinen astuu sinne.”
Suga rusautteli nyt nyrkissä olevia sormiaan uhkaavasti. Hän ei ollut pitkään aikaan halunnut todella lyödä jotakuta pelkästä puhtaasta ärsyyntymisestä, kuten nyt halusi. Manu kehitti itselleen kädet ja kohotti ne antautumiseen viittaavaan asentoon.
”Psykedeliavektorit? Eikö? Se loinen on vähän kuin Gekon sisällä. Mutta kumminkin täällä luonamme, sinun mielessäsi.”
”Mitä tarkoitat?”
”Silmukka kiertää muutaman kerran sinun ja Gekon mielen läpi.”
”Mitä tämä silmukka tekee?”
”Vangitsee pikkuloiset avaruuteen, joka on periaatteessa ison loisen oma tajunta.”
”Tarkoitatko sinä”, Suga sanoi hölmistyneenä, ”että sinä vangitsit loisen sen omaan mieleen?”
”Ajattele noin, jos se tekee asioista sinulle helpompia ymmärtää”, Manu sanoi ja kiemurteli Gekkoa kohti. Tämä hytkyi edelleen, ei tosin enää yhtä raivoisasti. Manu tökkäsi Gekkoa etusormellaan ohimoon, jolloin kavioeläin pysäytti kaiken liikkeensä ja valahti veltoksi.
”Ongelma ratkaistu. Nyt voimme tutkia loista.”
Suga ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta päätti silti kysyä: ”Jos se loinen on oman päänsä sisässä, missä se oikeastaan on, ikään kuin objektiivisesti?”
”No missä luulisit?” Manu tuhahti närkästyneenä. ”Näytänkö minä matoralaisten filosofianopettajalta?”
”No toivottavasti et, koska minun pitäisi huolestua matoralaisten puolesta.”
”Sinänsä vastaus kysymykseesi voisi olla, että loinen Gekon mielessä on tavallaan toimintakyvytön, koska se on oman mielensä vanki. Tavallaan. Ajattele se noin, jos se on helppoa. Ei se oikeasti kyllä ole mitään noin yksinkertaista.”
”Eli Gekon päässä ei enää ole loista?”
”En minä niin sanonut, turkasen nilviäinen!” Manu sanoi, ja viimeiset hänen sanoistaan saavuttivat raivon. Suga hätkähti, sillä ei ollut ikinä nähnyt Manun menettävän malttiaan siinä mielessä, missä hän sen juuri teki. ”Kuolevaiset ja kuolevaisten ongelmat. Konkretisointi ja yksinkertaistukset. Mitä skarrarin järkeä on edes ajatella, jos joku toinen voi tehdä sen puolestasi!”
Manu oli hetkessä jälleen itsensä näköinen, vähemmän mato ja enemmän makuta, ja tuijotti Sugaa vihaisesti. ”Loinen on Gekon mielessä, mutta se ei enää puhu Gekolle. Se ei enää vakoile Gekkoa. Se ei enää välitä Gekon ajatuksia eteenpäin. Se ei enää manipuloi Gekkoa. Voitko toivoa enää mitään muuta?”
”Mu-mutta”, Suga änkytti, ”mitä se sitten tekee?”
”En minä tiedä”, Manu sanoi ja potkaisi Gekon jalkaa raivokkaasti, jolloin tämä ulvahti tuskasta. Suga ei kuitenkaan häkellykseltään osannut puuttua moraalisesti epäilyttävään toimintaan. ”Ehkä se höpisee itsekseen. Vaikuttaa hullulta. Kuvittelee olevansa minun päässäni. Tiedostaa olevansa omassa mielessään ja yrittää olla pelottelematta itseään. En minä tiedä, kykeneekö se pelkäämään. Se ei sinänsä ole edes mieli, sillä ei ole mieltä. Se ei ole mitään niin monimutkaista, tai sinulle puhuessani voisin sanoa, ettei se ole mitään niin yksinkertaista, koska sinä ehkä luulet, että mieli on yksinkertainen asia. Mutta ei, sitä se ei ole. Mieli on kuin monisoluinen eliö verrattuna virukseen. Sitä juuri nuo loiset ovat… viruksia, jotka saastuttavat mieliä. Mutta hah, ei sekään ole niin yksinkertaista, koska ne eivät kuole. Ne jäävät jumittamaan uhrinsa mieleen eivätkä lähde kirveelläkään. Gekon mielessä on loinen, joka on kenties täysin sekaisin, mutta se on olemassa. Snowien mielessä on loinen, joka todennäköisesti piileskelee ja antaa ymmärtää olevansa olematta olemassa. Ja olen sataprosenttisen varma, että jokaisen petturiehdokkaan mielessä on samanlainen loisenperkele kuin sinunkin mielessäsi tästä lähtien on!”
Tämän pitkän tilityksen jälkeen Suga oli pitkään hiljaa. Sinivalkoinen soturi istahti vielä puoliksi matomaisen Makuta Nuin viereen mättäälle, jolta taistelun tuli oli polttanut pois viimeisetkin ruohot. Hän katseli hiljaisena kauemmas sumun täyttämille niityille. Sieltä katsoi takaisin tyhjältä kuopalta näyttävä orin siluetti.
”Ja sitäkö ei saa täältä pois? Mitenkään?”
”Mmhh. En sanoisi, ettei mitenkään. Mutta ei millään tuntemallamme tavalla.”
Kuin ajatus, Suga mietti. Milläpä sellaisen olisi saanut päästään pois. Sen saattoi välillä unohtaa. Se saattoi välillä hautautua taustamelun sekaan. Useimmiten sitä ei välttämättä edes tiedostanut, mutta se oli siellä ja se oli syvällä. Sitä ei voinut siirtää toiselle ilman, että molemmat joutuisivat ajattelemaan sitä.
Sen pystyi vain jakamaan, mutta ei kadottamaan.
”Olenko minä nyt vaaraksi Klaanille”, toa kysyi vakavana.
Manu katsoi Sugaa pitkään. Hänen ilmeensä oli tutkimaton. ”Suga, muistatko, kun sanoin, että olet… korruptoimaton. Pelkoa vailla. Lahjomattomissa.”
Suga oli epäuskoinen. ”Niin taisit mainita.”
”Tuo olento ei kykene tekemään sinun mielessäsi yhtään mitään, koska sinä olet vain niin pirun puhtoinen. Sinä olet niin pirun puhtoinen, että minulla ei edes koskaan ollut mitään tartuntavaaraa. Se on täysin jumissa täällä. Se voi vain olla möllöttää tuolla nurkassa. Tai toisessa nurkassa. Siinä nurkassa, jossa sinä haluat sen möllöttävän. Se voi yrittää puhua sinulle, mutta se myös taitaa tietää sen olevan turhaa, joten se ei tuhlaa energiaansa siihen. Ehkäpä se odottaa hetkeä, jolloin sinä traumatisoidut jostakin ja hankit itsellesi hieman pelkoa. Mutta en usko, että se pitää sellaisen tapahtuman todennäköisyyttä kovinkaan suurena.”
Manu nuolaisi huultaan ja käänsi suutaan vääristyneeseen hymyntapaiseen. ”Se on voimaton täällä ja se tietää sen.”
Suga pohti hetken Manun sanoja ja esitti sitten seuraavan hänen mieltään painavan kysymyksen: ”Voiko se välittää tietoja minusta Avdelle?”
Manu joutui miettimään ennen vastaustaan. ”Kyllä. Mutta se ei tiedä mitään, mitä sinä et kerro sille.”
Sugan kysyvä katse oli tarpeeksi nyhtämään Manulta lisää informaatiota.
”Olettaisin, että se ei pääse käsiksi kovinkaan suureen määrään dataa. En usko, että edes muistin pintakerroksiin. Sen salausavain ei niin sanoakseni sovi mihinkään dekryptausalgoritmiin, jolla voisi purkaa mielesi salaisuuksia.”
”Yritätkö sinä tahallasi kuulostaa siltä, kuin mielet olisivat jotain… tietokantoja ja me jotain tietokoneita?”
”Voi Sugaseni, ne ovat… ja me olemme.”
”Pitäisikö minun sitten jututtaa tästä lähtien Kepeä sinun sijaasi?”
”Jututa, jos tahdot, mutta Kepe on mielten salaisuuksien syövereissä yhtä hukassa kuin sinä tietojenkäsittelytieteen salaisuuksien syövereissä. Kaikki kunnia hänelle, toki.”
Suga huokaisi syvään. ”Selvä. Mutta jos loinen ei voi välittää tietoja isäntäoliolta ’mestarilleen’, jos isäntä ei niin erikseen halua, mitä tämä Avde sitten hyötyy levittämällä niitä?”
Makuta Nuin Kraahkanilla oleva ilme kertoi, että nyt alettiin siirtyä käytännössä katsottuna varmistettujen teorioiden alueelta epävarmuuteen, eikä hän pitänyt siitä ollenkaan.
”En tiedä. Eipä siinä kai mitään järkeä ole. Ehkä ne eivät ole, kuten joskus aiemmin olemme ajatelleet, vakoojia.”
”Mitä sitten?”
Makuta Nui naurahti suorastaan aggressiivisesti. ”Niinpä! Ei Punainen Mies niillä yksin ketään hallita voisi. Eikä niillä juuri saa kerättyä tietoa. Ja vaikka hän voisikin kuunnella kaikkien tartutettujen ajatuksia, tuskin hän edes pystyisi vastaanottamaan niin paljoa yhtäaikaista informaatiota. Mikään elävä olemus ei pystyisi sellaiseen.”
”Oletko varma, että hän on elävä tai edes olemus.”
”Ha! Ha! Ha! En todellakaan.”
Manu asteli rauhallisesti Gekon ruumiin, joka jälleen sätki unissaan, luokse. Hän lähestyi sitä selkäpuolelta välttääkseen vastaanottamasta kaviota rintakehäänsä.
”Lienee aika käydä vilkaisemassa lähempää. Haluatko tulla mukaan?”
Suga huokaisi. ”En.”
”Ei kannatakaan. On olemassa infinitesimaalisen pieni riski, että jäämme molemmat jumiin ikuiseen loisspiraaliin. Toisaalta eihän se sinua pelottaisi.”
Toaa ei juuri naurattanut. ”Vain se, että olisin siellä sinun kanssasi”, tämä vastasi hälyttävän rehelliseltä kuulostaen. Manu naurahti kuivasti.
”Vielä yksi juttu”, Manu sanoi, ennen kuin katosi Gekon sisään. ”Pärjäätkö nyt varmasti loisesi kanssa? Se kuitenkin on infernaalinen ori.”
”Njaa”, Suga sanoi ja istahti nurmelle Gekon viereen. ”Päässäni on ollut loinen jo kauan aikaa, ja olen pärjännyt sen kanssa ihan hyvin.”
Manu ei voinut olla virnistämättä samalla, kun hänen virtuaaliruumiinsa katosi virtuaalisen ponin sisään.
Manun mieli (Loisen ”mielessä” (Loisen ”mielessä” (Gekon mielessä (Sugan mielessä (Gekon mielessä (Sugan mielessä)))))
Tämä maailma oli kyllä häiriintynyt, mutta väärällä tavalla.
Tässä maailmassa oli vähän liian vähän mustuutta ja silmiä ja liikaa sieniä ja fuksiaa, että se olisi voinut olla Makuta Nuin määränpää.
”Ups, askel liikaa”, hän mähmi kiusallisesti. ”Onneksi kukaan ei ollut näkemässä.”
Ja hän peruutti jälleen yhdestä isohaperon muotoisesta aukosta, joka johti…
Loisen… ”mieli”? (Loisen ”mielessä” (Gekon mielessä (Sugan mielessä (Gekon mielessä (Sugan mielessä)))))
… johonkin, jota ei olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla olemassa.
Makuta Nui ei väittänyt olevansa ylin auktoriteetti sen suhteen, miten mielet toimivat. Kysykää Visulta. Minä olen vain töissä täällä. Ai hei, enpä olekaan!
Hän ei olisi itse edes osannut kertoa Gekon pääkopan täydellisen syväluotauksenkaan jälkeen, valehteliko tämä viattomuudestaan. Mielet olivat monimutkaisia järjestelmiä, ja hän ei ollut edes erityisen varma, mistä päin aivoja ne kumpusivat. Ja ne olivat vaikeita, mutta niiden sisällä saattoi edes olla rauhallista ja organisoitua.
Yksittäisen ajatuksen sisällä taas…
No, tältä se aika lailla näytti.
Hän oli pyörremyrskyn sydämessä, ja kaikki oli rauhallista. Mutta ympärillä olevassa maailmassa ei ollut myrskyä. Ympäröivä maailma oli myrsky, ja siitä kohtaa missä se rakoili paljastui vilauksia Gekon, sitten Sugan, sitten taas Gekon ja sitten Sugan mielestä. Manu oli hädin tuskin täysin omassa ulottuvuudessaan. Ulommat kerrokset vuotivat kaikki tähän puistattavaan käsitteiden myrskyyn ja tekivät suuntien hahmottamisesta mahdotonta.
Hän oli lattiakaivossa, jonka pyörteeseen hyökyi vain repaleisia näkymiä ylemmistä mielistä. Shakkilaudan sirpaleita singahti Manun silmien edestä kuin luoteja. Jossain ulommassa kerroksessa tajuntamyrskyä sinkoutui hirmutuulen mukana valtava punainen shakkinappula. Ehkä kuningatar? Makuta Nui ei rehellisyyden nimissä ollut täysin perillä shakin säännöistä. Tärkeintä oli, että Punainen Mies oli vain luullut niin.
Eikö kuningatar ollut jätkää parempi mutta kuningasta huonompi? Ja ässä oli kaikkein paras, paitsi kun ei ollutkaan?
Ehkä se ei ole valtavan olennaista.
Pyörremyrskyn huippu jossain Manun yläpuolella, jos sellaisesta tai suunnista pystyi edes puhumaan, näytti käytävältä. Kurkistusaukolta. Kuiskauskopilta, josta Syvä Nauru välillä hyökyi muistuttamaan kuoronsa jäseniä pysymään tahdissa.
Makuta Nui ei pystyisi olemaan täällä kauaa. Mielen lukeminen oli oikeilla työkaluilla lastenleikkiä. Ajatusten ei. Ajatukset olivat lyhyitä, holtittomia ja vaikeita vangita, ja niin oli siis tämä loinenkin. Olisi havainnoitava mahdollisimman paljon ennen kuin siihen suotu ikkuna sulkeutuisi.
Väläyksiä mielistä, joissa oli muita loisia. Kyllä. Hän alkoi nähdä kaavan. Hän alkoi nähdä ketjun, jota pitkin virus oli levinnyt. Pikku polut, joita syöpäläinen oli astellut mielestä toiseen. Tuulen, joka oli levittänyt pelon siemenet ja maastot, joihin ne oli istutettu. Leviämisen estäminen olisi oikeastaan aika helppoa. Pitäisi vain välttää telepatiaa.
…
Ha ha ha. Joo ei. Skarrararr sinun kanssasi, Punainen Mies.
Siinä ei ollut mitään järkeä. Eivät Punainen Mies ja Syvä Nauru olisi levittäneet loisia vain vaikeuttaakseen petturinsa löytymistä. Jos ne olisivat halunneet vain piilottaa petturin, niiden ei olisi pitänyt koskaan nimetä ainuttakaan ehdokasta.
Ehkä se ei ollutkaan koskaan tarkoituksena. Ehkä siinä oli jotain vanhempaa, syvempää alkemiaa.
Ehkä kaiken tarkoitus ei ollut koskaan todella peittää Punaisen Miehen suunnitelmia epätietoisuuteen.
Ehkä tarkoitus oli piirtää jonkinlainen kaava.
Verkosto. Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.
Joku oli joskus sanonut noin. Manu ei kuollakseenkaan muistanut, kuka. Tällä hetkellä se kuitenkin tuntui enemmän kuin sopivalta. Ajatukset elivät vain yhtä pitkään kuin ajattelijansa. Mutta siinä oli myös toinen puoli. Valheellinenkin ajatus muuttui todeksi, kun tarpeeksi moni uskoi siihen.
Katso nyt vaikka nazorakeja. Voi lapsikullat, mitä minä teidän kanssanne teen?
Repaleinen mielten pyörre tuntui kuuntelevan ja näytti hänelle sillä hetkellä välähdyksiä marssivista torakkarivistöistä. Hän ei voinut tietää, kenen mielestä ne olivat. Ehkä hänen omastaan. Loisilla oli tapana näyttää siltä miltä isäntä halusi niiden näyttävän.
Syvä Nauru – tai myös Punainen Mies – tai ’Avde’, kuten hän kuulemma halusi tulla kutsutuksi – puolestaan näytti juuri siltä, miltä näkijä ehdottomasti ei halunnut tämän näyttävän. Hän antoi tyhjyyttä, ja näkijä täytti sen peloillaan. Manu ei voinut olla miettimättä yhteyttä.
Jos nämä pikkuperkeleet tulevat toisista samanlaisista, ja ne toiset samanlaiset ovat tulleet Syvän Naurun mielestä, Kraahkan-kasvo mietti raapien leukaansa, niin kenen sairaasta mielestä S̢yvä ҉Na҉ur͝u on tullut? Ja entäpä Punainen Mies?
Pyörre alkoi hälvetä. Se alkoi muuttua niin sekavaksi seurattavaksi, että Manu ei uskonut pystyvänsä kiinnittämään siihen enää tarpeeksi huomiota. Aikaa ei ollut. Punaisen kuninkaan hovi, Manu nielaisi muistellen Avden sanoja, Punainen Mies. Visu mainitsi jostain ’työnantajasta’.
Makuta Nui tiesi joka hetki enemmän, kenelle hänen täytyisi mennä puhumaan. Oli olemassa vain yksi olento, joka oli niin vanha että saattoi tietää, mitä oli todellisuudessa Punaisen Miehen legendan takana. Sille puhuminen ei vain ollut välttämättä valtavan hyvä idea.
Pyörre pysähtyi. Ai, nyt jo? Aika rientää kun sitä on vain kuusi sekuntia.
Mielikuvituksesta loihdittu maailma haipui pois. Oli aika herätä. Heille kaikille.
Todellisuus (tietyssä mielessä)
Silloin Suga koki koko elämänsä toiseksi karuimman herätyksen. Hän tuli tajuihinsa rinta kylmiä mukulakiviä vasten. Tuntui aivan siltä, kuin kaksi armeijaa olisi jyrännyt toisensa hänen päässään. Toa ei välttämättä olisi osannut yhdistää tätä melko lennokasta metaforaa tähän nimenomaiseen päänsärkyyn, jos ei olisi itse johtanut toista armeijoista.
Noustessaan polvilleen Suga huomasi Gekon, joka makasi selällään hänen vieressään, silmät auki, tuijottaen tyhjyyteen.
”Oletko… kunnossa?” Suga tiedusteli varovaisesti. Gekko ei vastannut. Suga nousi seisomaan ja venytteli kipeytyneitä lihaksiaan.
”Jaha. Sitten pitäisi kai palata linnakkeelle.”
Gekko ei reagoinut mitenkään, huomasi Suga vilkuillessaan häntä sivusilmällä.
”Gekko?” Suga kutsui häntä nimeltä ja kyykistyi hänen eteensä. ”Pystytkö puhumaan?”
Gekko siirsi hitaasti katseensa jostain kaukaisuudesta Sugaan. Hän katsoi Sugaa silmiin, ja kaksikko tuijotti toisiaan hiljaisuudessa pitkän tovin.
Alkoi sataa.
”Gekko. Pystytkö kävelemään?”
Ei vastausta.
”No, pystytkö edes nousemaan ylös?”
Odottamatta vastausta Suga tarttui Gekkoa vyötäröltä ja yritti nostaa tämän pystyyn. ”Hei, kaveri, autahan nyt minua vähän”, hän ähkäisi ja huomasi yllätyksekseen, että Gekko yritti kuin yrittikin nousta omille jaloilleen. Hieman huterasti tämä lopulta seisoi, mutta sentään omilla jaloillaan. Suga kietoi toisen kätensä Gekon hartioiden ympärille ja lähti taluttamaan häntä kohti linnoitusta sateen piiskatessa heitä armottomasti.
”Minun… pikku loiseni”, Gekko sanoi heikolla äänellä. ”Se ei puhu minulle enää.”
”No sehän on… hyvä, vai mitä?” Suga sanoi äänellä, jonka yritti saada kuulostamaan isälliseltä. He ohittivat kaalia kaupanneen matoralaisen uudelleen kootun kojun, joka näytti masentavalta. Kauppiasta ei sen sijaan näkynyt missään, ja kadut olivat muutenkin kovin tyhjillään. Varmasti sateen vuoksi, Suga päätteli.
”Se ei puhu enää”, Gekko sanoi uudelleen lähes kuiskaten.
Suga ei vastannut sanoin, mutta puristi Gekkoa hieman lujemmin.
Sade maalasi taivaan mustaksi ja maiseman ankeaksi. Kylmä tuuli viilsi heitä.
”Se ei puhu… enää.”
”Ei puhukaan”, Suga sanoi hiljaa, ”koska me pelastimme sinut siltä.”
Gekon katse oli lasinen. Pysähtynyt ja hauras.
”Vai pelastitte”, hän sanoi onton toteavasti kuin tyhjä kuori. ”Siksikö te tuota kutsutte.”
Suga päästi hiljakseen irti valon toasta. Ennen kuin hän ehti kuitenkaan huomatakaan, tämä juoksi katua pitkin kauemmas hänestä.
”Pysykää kaukana minusta!”
Juoksuaskeleet iskeytyivät sateen pieksemää mukulakiveä vasten. Harmaa hahmo vilahti nurkan taakse. Suga jäi tuijottamaan tämän perään pöllämystyneenä.
”Tuota”, toa sanoi itsekseen, ”pitäisikö hänet ottaa kiinni.” Tuskin, Manun ruumiiton ääni vastasi saaden hänet säikähtämään. Ääni tuli taas syvältä hänen omista ajatuksistaan. Ei hän ole petturi.
Suga pyyhki sadetta kasvoiltaan. ”… mistä tiedät?” En minä tiedäkään. En päässyt niin syvälle. Mutta Punainen Mies ei valitsisi noin haurasta mieltä manipuloitavakseen. Olen melko varma siitä.
Suga ei kyennyt luottamaan täysin sanoihin, joita Makuta Nui hänen mieleensä syötti. Ei edes, vaikka ne puhuivat Gekon syyttömyyden puolesta. ”Mutta miksi hän jäisi kaipaamaan loisen puhetta. Miksi kukaan jäisi.”
Manu kuulosti mietteliäältä. No, ehkä kuka tahansa kuuntelee päässään mitä tahansa mieluummin kuin Abzumoa. Ehkä loinen harhautti häntä siitä.
Suga ei tuntenut itseään ollenkaan voittajaksi. Ajattele positiivisesti! Se tuskin ainakaan tarttuu enää hänestä mihinkään. Taikka sinusta. Katkaisimme siltä yhden polun.
”Niin”, toa sanoi nostaen katseensa ylös sateeseen. ”Yhden sadoista.” On sekin alku. Pärjääthän sinä nyt ihan varmasti uuden vapaamatkustajamme kanssa?
Suga jäi kuuntelemaan ääntä, jonka hän arveli voivan kuulua vain hänen omasta päästään. Ei, sitä ei voinut edes kutsua ääneksi. Se ei ollut ääntä siinä missä hänen omasta tajunnastansa kumpuavat ajatuksetkaan. Se oli miete, joka ei koskaan lakannut olemasta läsnä. Toan mielentilaa jatkuvasti jäytävä pikku parasiitti, joka yritti niellä pelkoja joita hänellä ei ollut. Istuttaa hänelle ajatuksia, joiden hän tunnisti heti tulevan jostain muualta kuin hänestä itsestään. Jokin, joka yritti saada hänet astumaan polulle jota hän oli kauan sitten vannonut välttävänsä. Ja vannoi edelleen.
”Älä huoli”, Suga lausui Manulle, ja itselleen. ”Minulla on kokemusta.”
Manu ei osannut vastata siihen mitään. Ja vaikka olisi osannutkin, Suga ei kuunnellut.
Hänellä oli päässään kolme ääntä, joista hän kuunteli nyt vain yhtä. Se oli ääni, joka oli pitänyt hänet aina tällä polulla. Se oli helppo unohtaa, mutta se määritteli hänen periaatteensa ja minuutensa. Ja tänään katsellessaan Gekon katoavan sateeseen hän oli päättänyt, että ei antaisi muiden äänien peittää sitä alleen.
”Minun soturini”, tummaa jaloa Faxonia kantava po-matoran sanoi. ”Kaikki ne.”
”Siinä oli aika karu juttu, tyyppi”, totesi häntä vastapäätä pöytää istuva matoralainen, joka huojui siihen malliin tuolillaan, että ei ehkä kauan pysyisi pystyssä. Oli myös erittäin suuri todennäköisyys, että tämä sammuisi pian tai vähintäänkin antaisi ylen. He istuivat Tren Kromin joen varrella nököttävän kylän ainoassa baarissa, Eteläisellä mantereella.
”Minä en edes tiedä, miten päädyin tänne. En halunnut jäädä yksinäni saarellemmekaan”, Ariez jatkoi tiedostaen, ettei hänen keskustelukumppaninsa välttämättä kuunnellut kuin puolella korvalla. ”Koska Mestari otti kaikki minun soturini. En minä vain pääse siitä yli. Ei niin voi edes tehdä. Miten hän voi tehdä niin?”
”Gööh”, hänen keskustelukumppaninsa totesi ja kaatui tuoliltaan vasemmalle kyljelleen. Tuoli jäi voitokkaasti pystyyn seisomaan matoranin kadotessa pöydän alle.
”Oletko ihan kunnossa?” Ariez kysyi vilkaisten pöydän alle.
”Joo”, kuului ääni, jota seurasi oksentamisen kaunis tunnusmusiikki.
”Haittaako, jos minä… tuota noin, lähden tästä?” Ariez tiedusteli kohteliaasti jäämättä odottamaan vastausta ja hiippaili ulos baarista varoen törmäämästä keneenkään.
Tähän aikaan illasta lähes kaikki kyläläiset vaikuttivat olevan enemmän tai vähemmän huppelissa, mikä ei sinänsä miellyttänyt Isä Ariezia, vaikka hän olikin tullut etsimään unohdusta. Niin, kenties unohdusta, tai vähintäänkin jotakuta, joka kuuntelisi hänen ongelmiaan. Joku muu kuin Isä Bartax. Hän ei liittyisi Bartaxin seurueeseen edes pakon edessä. Hänellä oli sen verran kunniaa jäljellä, ettei hän liittyisi siihen petturiin vaan kuolisi mieluummin.
Hän hiippaili joenrantaan ja pesi siellä kasvonsa kylmässä vedessä. Hän ei nähnyt kaikkia vaihtoehtoja, joita hänellä oli, mutta hän tiesi ainakin kahden vaihtoehdon olemassaolosta. Hän voisi liittyä Bartaxiin, mutta kuten hän oli juuri itselleen vannonut, sitä hän ei tekisi.
Toinen vaihtoehto kuulosti sekä kamalalta että todennäköiseltä. Bartax oli saanut haltuunsa Isä Bothanan joukot fyysisesti paljon vähemmän ei-tuskallisin keinoin kuin Mestari Ariezin joukot, ja yrittäisi mahdollisesti suostutella Ariezinkin puolelleen. Ariez mietti, mitä Bothanalle oli mahtanut tapahtua, mutta totesi sen liian kamalaksi pohdinnanaiheeksi ja päätti palata baariin.
Hän aikoi tällä kertaa tilata juoman.
Bothana
Epsilonin temppelin kaunis saari oli ainoa asia, mitä merestä nousi pinnan yläpuolelle tuhannen kilometrin säteellä. Vihertävä meri löi hiekkarannoille suuria aaltoja jättäen jälkeensä tummia raitoja hiekkaan. Hiekkaisten rantojen jälkeen alkoi trooppinen metsä, joka koostui suurimmaksi osaksi tiheästä aluskasvillisuudesta ja korkeista palmupuista. Kookospähkinöitä ja jättiläisluumuja kasvattavia puita oli joukossa useita. Aina silloin tällöin kypsiä hedelmiä putosi alas, ja vähäiset hedelmiä ravintonaan käyttävät rahit saivat syödäkseen ilman, että joutuivat kiipeämään puihin.
Jostain kuului papukaijarahin kirkaisu. Auringot paistoivat iloisesti paahtaen kuumuudellaan kaikkea, mikä eli. Ilma oli kostea ja raskas hengittää. Ei tarvinnut kulkea kovinkaan syvälle viidakkoon löytääkseen paikan, jossa eräs matoralainen makasi jättiläisluumuja kasvattavan palmun alla. Hän makasi kuin auringon varjossa rentoutuva nautiskelija kädet ristittynä pullean vatsan päälle, puuttui vain tarjotin, jolla seisoi lasillinen kylmää juotavaa.
Luumu putosi matoralaisen päälle, mutta tämä ei reagoinut lainkaan. Kuivunut veri oli aiemmin maalannut suuren alan hänen allaan punaiseksi, mutta metsän pienet hyönteisrahit olivat jo syöneet suurimman osan siitä. Matoralaisen ruumiskaan ei ollut jäänyt koskemattomaksi: isoja palasia oli päätynyt haaskansyöjien suihin, ja kärpäsiä pörräsi jatkuvasti tämän kimpussa. Rauhalliselta hahmolta puuttui kasvoiltaan naamio, eikä tällä ollut edes kaapua, jota jokainen Athiin uskova yleensä piti yllään.
Hetken kuluttua paikalle sattunut fikou-kolmikko huomasi helpon saaliin, eikä tämä saalis ollut luumu.
Bartax
”Ath pyytää meitä auttamaan, tekemään velvollisuutemme.”
Palaneen kaupungin hiiltyneet jäänteet siinsivät matoralaisen taustana tämän puhuessa. Hänen edessään rivissä seisovat soturimunkit pitelivät käsissään keihäitä, miekkoja tai kirveitä. Jokaisella heistä oli yllään musta ihoa myötäilevä vaatekerta ja yhtä tumma paksu hupullinen viitta. Athisteja oli kokoontunut kasaan tuhatkunta.
”Meidän on aika iskeä miekkamme vihollisen sydämeen! Nuo kurjat klaanilaiset, jotka ovat varastaneet meiltä jo kaksi sirua, elleivät enemmänkin”, Bartax sanoi ja heristi nyrkkiään. ”Me laitamme heidät kärsimään siitä hyvästä, mitä he ovat tehneet uskontomme pyhälle reliikille!”
Kuului hyväksyvää mutinaa.
Ennen niin kaunis athistien kaupunki, jossa Isä Bothanan johtamat munkit olivat asustaneet. Sen raunioihin oli haudattu myös kaikki Bartaxia vastustavat uskovaiset. Uskonveljet.
”Me olemme näyttäneet”, Bartax julisti, ”miten meidän vastustajillemme käy. Me voimme hyökätä Bio-Klaaniin ja saada takaisin haluamamme. Heistä ei ole vastusta yhdistetylle voimallemme!”
Hetken oli hiljaista ja vain navakan tuulen humina kaikui heidän korvissaan.
”Emmekö ole valmiita? Emmekö kykene?” Bartax yllytti. ”Emmekö pysty mihin vain!”
”Pystymme!” kansa vastasi. Bartax hymyili.
”Mutta ei, emme suinkaan suin päin hyökkäämällä. On käytettävä oveluutta. On yleisesti tiedossa, että Nazorakein imperiumi hallitsee noita vesiä ja suurta osaa saaren maaperästä. Jos vain seilaisimme sinne, meidät tapettaisiin veneisiimme. Meitä ei päästettäisi saarelle elossa. Mutta ongelmat on tehty ratkaistaviksi!”
Oli hetken hiljaista Bartaxin pitäessä tehokasta retorista taukoa. Jossain hänen selkänsä takana raunioista purkautui pieni rikkikaasujen suihku, joka lennätti kivimurskaa paikasta toiseen. Kaupunki oli ollut kaunis katsella, mutta sen rauniot toivat tyydytystä. Bothanan joukoista suurin osa seisoi nyt hänen edessään, hänen omiensa joukossa. Hänen omina joukkoinaan.
”Minulla on yhteyshenkilö”, Bartax julisti, ”joka kykenee toimittamaan meille varastetun nazorakien aluksen, jonka avulla pystymme turvallisesti matkustamaan Bio-Klaanin saarelle. Sen jälkeen asetumme hienosäätämään suunnitelmaa. Tarvitsemme sen viimeistelemiseksi tarkempia tietoja Bio-Klaanin linnoituksesta.”
Kuului ihmettelevää mutinaa. Mitä Isä Bartax ajatteli, että he tekisivät?
”Uusimpien tietojemme mukaan”, Bartax sanoi ja yski hieman. ”Pahoittelen. Aivan, uusimpien tietojemme mukaan Pyhä Äitimme lavasti oman kuolemansa peittääkseen roolinsa Bio-Klaanin petoksessa. Hän on suunnitellut sirujen luovuttamista Bio-Klaanin haltuun jo pitkään!”
Tätä kansa ei sulattanut helposti. Mestari oli elossa? Hän oli päättänyt auttaa Klaania?
”Saatatte miettiä, eikö Pyhän Äidin päätös saattanut olla viisaudessaan oikea. Mutta saatatte myös unohtaa, mitä tapahtui kaikkein pyhimmälle katedraalillemme. Kaikelle sille pyhälle kirjallisuudelle, jota sen kirjastoissa oli! Kaikille niille pyhille esineille, joita siellä säilytettiin! Ehkä Mestari ei tehnyt päätöstä viisaudessaan, ehkäpä ahneuksissaan hän myi meidät Bio-Klaanille! Eikö tämä ole osoitus siitä? Kuinka hän kykeni tuhoamaan jotain niin arvokasta!”
Täysi hiljaisuus, jota kesti vain hetken.
”Oletteko valmiita kostamaan? Oletteko valmiita tuhoamaan vihollisemme, jotta Nimda voi jälleen olla yhtä?!”
Rukousmerkein maalatulla mustalla Haulla oli alakulon sävyttämä virne. Voi tätä säätilaa.
Ath-Koron isä turvautui tummaan viittaansa temppelin lumisilla portailla. Tämä talvi tunkeutui läpi. Sen hyisen sinertävät sormet olivat pitäneet tätä saarta otteessaan niin kauan kuin hän oli muistanut. Muut vuodenajat olivat vain kuolleet pois, mutta talvi kesti. Vaan Gunei ja hänen ystävänsä, veljensä ja siskonsa, eivät välittäneet. He olivat aina kestäneet, ja he kestäisivät edelleen. Pyhällä Beetalla tai ilman.
Joskus Guneista tuntui, että se että isä Athin kylä oli pitänyt perustaa nimettömälle ikitalven saarelle oli ollut vain julma vitsi. Tai sitten temppelin perustajat olivat saapuneet tänne kesällä. Siinä tapauksessa isä Athilla oli ainakin huumorintajua. Tai vähintään Mestarilla.
Pyhä Äiti ja Oraakkeli olivat lähteneet pohjoista kohti jo yli viikko sitten. Mitään viestiä ei ollut tullut sen jälkeen. Gunei ymmärsi kyllä. Jos isä Bartaxin joukot olivat löytäneet tänne aiemminkin, ne kyllä tulisivat etsimään täältäkin.
Gunei katsoi pelokkaana keihästä, jota piti kädessään. Hänen olisi oltava valmiina.
”Isä Gunei!”
Huudahdus oli tullut lumenvalkoisen ja epäluonnollisen puhtaan temppelirakennuksen nurkalta. Gunei kääntyi katsomaan. Portaita kapusi ylös lunta vauhdilla tieltään potkiva nuori fe-matoralainen soturimunkki. Gunei tunnisti hänet välittömästi.
”Andiri”, hän sanoi kummastuneena. ”Mihin kiire, veljeni?” Hetken hän olisi halunnut käyttää munkin yleisemmin tunnettua lempinimeä Andiri Syyhykeihästä, mutta hillitsi itsensä.
”Isä hyvä! Ath-Koro on suuressa vaarassa!”
Gunei hätkähti taaksepäin ja puristi keihäästään kaksin käsin. ”M-miten niin?”
”Tiedätte kyllä, isä!” Andiri paasasi. ”Jo-jos isä Bartax on saanut tietää että piilottelitte Pyhää Äitiä… m-meidät teurastetaan!”
Gunei yritti hymyillä lempeästi, mutta näytti lähinnä hermostuneelta. ”Ni… niinkö luulet, Andiri hyvä?”
Andiri vajosi polvilleen. ”Isä Gunei, minä pyydän! Jos lastaamme veneisiin veljet ja siskot ja kaiken karjan minkä saamme, meillä voi olla vielä aikaa!”
”Andiri, Andiri, rauhoitu!” Gunei yritti. ”Meillä ei ole mitään hätää. Toamme suojelevat meitä.”
Andiri pudisti päätään. ”Isä hyvä”, hän sanoi kumarrellen perin vaikeana. ”Toat… toathan lähtivät. Temppelissä ei ole enää pyhää Nimdaa niiden suojeltavaksi…”
Mustanaamioinen soturimunkki laski varoen kätensä hopeisen oppilaansa päälaelle. ”Voi, veljeni, veljeni… toamme eivät välitä siitä, että siru on poissa. He ovat täällä meitä varten. Ja he kyllä pysäyttävät Bartaxin, vaikka tämä rynnisi meitä kohti kaikilla niillä raivon liekeillä, joilla Atheon roihuaa Ahjossaan.”
Andiri näytti hiljaisuudessaan siltä, että Gunein sanat vaikuttivat häneen. Hän halusi uskoa niitä. Mutta hän kyllä tiesi, että Isä Gunein sieluun oli hiipinyt viime aikoina sitä nakertavaa pelkoa ja epävarmuutta. Pappismies huomasi Andirin katseen ja ojensi kätensä oppilaalleen.
”Haluatko nähdä?”
Andiri nyökkäsi syvään, ja Gunei auttoi tämän seisomaan. He nousivat vitivalkoisia portaita.
Temppelissä oli hiljaista kuin haudassa, ja jokainen askel kaikui kauas. Edes kukaan munkeista ei enää viettänyt aikaa rukoillen puhtaan valkoisilla käytävillä. Andiri ei näyttänyt vieläkään siltä, että uskoisi Toa-vartijoiden palanneen temppelin luo.
Sitten hän näki yhden heistä. Se ei ollut sittenkään patsas.
Rukouskaapuinen toa näkyi huonosti aulan perältä. Suuren vaatteen hihat ja helmat oli kirjailtu punaisin kolmioin. Rukoustekstein ja kuvioin. Kaapu peitti kookkaan hahmon jalat, ja sen hihat yhtyivät niin, että käsiäkään ei näkynyt. Hän ei myöskään kuullut edes hengitystä. Minkälaisella toalla oli tällainen meditatiivinen itsekuri?
”Näetkö nyt, veli hyvä?” Gunei sanoi riemukkaasti. ”Olemme turvassa!”
Hahmo kaavussa vaikutti katsovan heihin hetken. Tai ainakin kuuntelevan heitä. Sitten se kääntyi tönkösti paikallaan ja käveli syvemmälle temppeliin. Jokainen yksittäinen askel kalahti temppelin lattiaa vasten kolkon ontosti ja metallisesti. Koko aula kaikui, kunnes vartija oli poissa näkyvistä ja jätti jälkeensä vain hiljaisuuden. Hiljaisuuden, jonka keskellä joku kuunteli edelleen.
Andiri ei näyttänyt rauhoittuneen. ”Mutta… missä loput viisi ovat?”
Gunein vastaus oli hermostunut naurahdus.
”Mistä minä sen tietäisin? Älä huoli. Olen huomannut, että tällä toalla on erinomainen kuulo. Uskon, että hädän tullen hän kutsuu veljensä ja siskonsa paikalle… missä sitten ovatkaan.”
Andiri nyökkäili hiljaa itsekseen. ”Hyvä kuulla, isä. Voisimmeko… poistua temppelistä?”
Guneilla ei ollut aavistustakaan, miksi hänen oppilaansa ei näyttänyt vieläkään olevan rauhallisin mielin. Joku suojelee meitä. Sehän on tärkeintä, eikö?
He astuivat taas hyiseen pakkaseen. Kaikki ei tuntunut olevan kunnossa. Isä Gunei ei halunnut myöntää sitä itselleen, mutta hän tunsi sen luissaan ja ytimissään. Joku jossain tiesi täsmälleen, mitä tapahtui, eikä se ollut hän.
Oraakkeli
”Snork?”
”Ai, sinä seurasit. Olisin olettanut, että menet heidän mukaansa.”
Tapiiri pudisti päätään niin, että kärsä värisi. ”Snork.”
Vanha mies kurotti istuimenaan toimivalta kannolta taputtaakseen mustavalkoista ratsua tämän suurelle päälaelle.
”Snork”, tapiiri sanoi rojahtaen tämän viereen istumaan.
Jo kaikonneen kesän viimeisten sirkkojen siritys kuului havupuiden välistä. Oraakkeli istui hiljaisena kuolleen puun juurilla tapiiri vieressään. Punainen katse keskittyi kauempana olevan Klaanin linnakkeen valoihin ja sitten jonkin verran metsikköä lähempänä oleviin Arkistoihin. Kirkkomaisen kirjastorakennuksen ylimmän kerroksen ikkunoista katsoi ulos kaksi hahmoa, jotka olivat täydessä työssä.
Toa Sugan ja Manun johdattama isä Zeeron oli saapunut joitakin tunteja sitten Bio-Klaanin linnakkeeseen pienen athistijoukon suojaamana. Oraakkeli ei ollut palannut vielä linnakkeeseen. Hänellä oli ajatuksia, jotka kaipasivat hiljaisuutta.
”Snork?”
Tapiiri katsoi kysyvästi sen mielestä hämmentäviä jälkiä maassa kannon edessä. Oraakkeli havahtui ja laski itsekin katseensa niihin. Ratsu ei vaikuttanut ymmärtävän aivan täysin, mitä vanha matoralainen oli piirtänyt metsämaahan ja miksi. Nurmeen ja multaan oli raavittu kuvioita. Viivoja, jotka yhdistivät kuvioita. Viivoja, jotka yhdistivät toisia viivoja.
”En ole varma, kuinka paljon ymmärtäisit jos kertoisin sinulle.”
”Snork!” tapiiri röhisi suorastaan loukkaantuneena. Se ei ehkä ymmärtänyt sanoja, mutta se kyllä tiesi, milloin siihen suhtauduttiin alentavasti. Oraakkeli vastasi pienellä hymyntapaisella.
”Minun nimeni on Oraakkeli. Mikä on sinun nimesi?”
Kerrankin soturimunkki yllättyi, kun vastaus ei ollut ”snork”. Tapiiri tuijotti tyhjin katsein. Vanhus oli melko varma, että otus luuli hänellä olevan lisää sieniä. Muulla ei ollut välttämättä väliä.
”Niin. Ehkä se ei ole kaltaisillesi kovin tärkeää.”
”Snork.”
”Minun kaltaisilleni on, mutta silti olen vain Oraakkeli”, hän sanoi piirtäen kädessään olevalla kepillä uuden viivan kahden kuvion välille. ”Koska sitä minä teen. Ennustan. Sinua hölmömmät voisivat luulla sen olevan taikuutta. Mutta ei se ole.”
Keppi raapi maata. Tapiiri ei sitä tiennyt, mutta uusi viiva oli yhdistänyt kaksi sanaa toisiinsa.
Toinen oli ”Bartax”. Toinen niistä oli ”Abzumo”:
Viivan ylle Oraakkeli piirsi suuren kysymysmerkin.
”Ollakseen oraakkeli on nähtävä… kaikki polut. Kaikki vaihtoehdot. Kaikki ne, vaikka ne olisivat kuinka epätodennäköisiä.”
Taas uusi viiva. Tämä yhdisti äskeisen ”Abzumon” sanoihin ”Punainen Mies”.
”Koska ennustaakseen ei tarvitse tietää kohtaloja.”
Tapiirin tumma katse seurasi puista keppiä, joka yhdisti taas uusia sanoja kielellä, jota ratsu ei ymmärtänyt. ”Syvä Nauru”. ”Työnantaja”. ”Arkkienkeli”. Mutta olento piti vanhan miehen äänen kuuntelemisesta. Se oli rauhoittava. Vanha mies tiesi, mistä puhui, vaikka juuri kukaan muu ei.
”Ennustaakseen todella, mitä vihollinen aikoo, on tunnettava kaikki mahdolliset valinnat, jotka vihollinen voi tehdä. Niin, ja tehtävä itse valintoja, jotka estävät vihollisen valinnoista vaarallisimmat.”
Oraakkeli silitti tapiirin päälakea ja katsoi ylös taivaalle. Ei ollut edes ilta, mutta syksyinen pimeys oli jo niin läsnä että tähtien tuike alkoi tulla esille. Ja yksi tähdistä oli aina taivaalla. Kuut ja auringot tulivat ja menivät, mutta taivaan halkova punainen miekka oli ikuinen.
”Ja kun tuntee vihollisensa, voi ehkä nähdä että valintoja oli alusta alkaen vain yksi ainut ja vääjäämätön.”
Vanha mies veti syvään henkeä ja kääntyi katsomaan tapiiria suoraan silmiin. Hän taputti tätä vielä voimakkaasti. ”Joudun ikävä kyllä pyytämään sinua poistumaan, ystävä hyvä. Mietin paremmin yksin. Ja usko pois, minulla on paljon mietittävää.”
”Snork.”
Tapiiri ymmärsi komennon ja alkoi tallustella kohti polkua, joka vei linnakkeelle. Oraakkelin punaiset silmät katsoivat tiukasti keskelle hämähäkinseittiä, jonka hän oli maahan piirtänyt. Sillä ei olisi juuri ollut väliä, vaikka tapiiri olisikin osannut lukea matorania. Tämä ei nimittäin ollut sitä. Tämä oli athin kieltä, ja ilman mielen tien kulkemista lähes mahdotonta ymmärtää.
Oraakkeli kuunteli metsän hiljaisuutta. Hän kyllä löytäisi ratkaisun. Mikä tahansa kudelma alkaisi purkautua, jos löytäisi oikean irtonaisen langan. Vetämällä yhdestä oikeasta narusta voisi saada koko köyden rispaantumaan. Oikea naru oli vain löydettävä. Ja hänellä oli jo pari vaihtoehtoa.
Voi Mestarini, Oraakkeli ajatteli. Mitä tulenkaan vielä vuoksesi tekemään.
Zeeron
”Ne eivät puhu mitään, istuvat vain ja tuijottavat toisiaan”, Same tuhahti vieressään istuvalle Bladikselle.
”Ehkä niitä ei kiinnosta puhua? Athistit ovat aika hassua väkeä, tiedäthän”, skakdi tuumaili ja rullaili hieman edestakaisin paikallaan. Samen jalkaterä oli vähällä jäädä Bladiksen uhriksi, mutta hän ehti juuri ja juuri vetää jalkansa pois.
”Viitsisitkö lopettaa tuon?” hän murahti kärttyisästi.
”No sori, mutta nuo tyypit hermostuttavat minua. Miten kukaan voi istua paikallaan noin kauan sanomatta mitään? Ja he molemmat tekevät sitä.”
”Minusta meidän ei pitäisi salakuunnella vieraitamme.”
”Sodan aikana ei voi ikinä olla liian varovainen”, skakdi muistutti toveriaan. ”Athisteista ei tiedetä juuri mitään, ja he voivat olla hyväntahtoisia, mutta silti meidän olisi parempi olla tietoisia heidän puuhistaan.”
”Niinpä kai”, Same sanoi tuijottaen näyttöä, joka antoi heille reaaliaikaista videokuvaa huoneesta, jossa Pyhä Äiti ja Isä Zeeron istuivat. Kumpikin istui lattialla matalan pöydän ääressä ja tuijotti toisiaan ilmekään värähtämättä.
”Haluatko teetä?” Mestari kysyi ystävällisesti, mutta sitä Same ja Bladis eivät kuulleet.
”Kyllä kiitos”, Zeeron vastasi. ”Olisiko mitenkään mahdollista, että teillä olisi… sieniteetä, Pyhä Äiti?”
”Olisipa hyvinkin, ystävä rakas.”
Zeeronin silmät kirkastuivat. Pyhä Äiti hymyili.
”Ne eivät vain puhu. Ne halusivat rauhallisen paikan, jossa jutella, mutta kumpikaan ei sano mitään!” Bladis kiihtyi ja rullasi nyt ympäri huonetta, jossa hän ja Same tarkkailivat athistien toimintaa.
”Ehkä se on tarkoituksellista. Mieti vaikka petturiasiaa ja lopeta se riehuminen”, Same sanoi. Hänkään ei tiennyt, mitä ajatella tilanteesta.
Mestari ja Zeeron istuivat pienessä bambusta rakennetussa majassa, joka muistutti ulkoapäin kovin matoralaisten asuntoja. Maja sijaitsi kauniissa puutarhassa, joka oli täynnä eksoottisia kasveja, pienen puron vieressä. Puron ylitse kulki pieni puinen silta. Puutarha vaikutti umpinaiselta: sitä reunustivat suuret puut, joiden läpi ei näyttänyt pääsevän. Varmasti se eristi myös äänet puutarhan ulkopuolelta ja toisaalta puutarhan ääniä pääsemästä ulos. Ne olivat melkein kuin seinät. Kattokin puutarhalla näytti olevan, paksu lehvästö nimittäin varjosi kaikkea. Kuitenkin siinä oli sen verran paljon erikokoisia reikiä, että puutarha vaikutti mukavan valoisalta, eivätkä kasvit kuolleet.
Zeeron käänsi katseensa majan ikkunasta näkyvästä puutarhasta takaisin pöytään, jolla hänen sievä posliiniteekuppinsa nyt seisoi. Hän nosti kupin lautaselta ja siemaisi siitä teetä. Sienten jumalainen maku hiveli hänen aistejaan.
”Sääli, ettei se ole todellista”, hän totesi autuaan näköisenä.
”Lieneekö sillä juuri väliä?” Mestari naurahti.
”Eipä kai”, Zeeron vastasi ja laski kupin takaisin lautaselle. Pöytä, jolla lautanen sijaitsi, oli se sama pöytä, joka todellisuudessakin sijaitsi Mestarin ja Zeeronin välissä Bio-Klaanin linnoituksen huoneessa. Se ei juuri sopinut muuhun kalustukseen: Mestarin takana majan seinällä roikkui seinävaate, joka kuvasi Nimdan legendaa, ja lattialla oli suuri vaasi, johon niinikään oli kuvattu jokin athismin mytologian tapahtuma. Olisi vaatinut vaasin lähempää tarkastelua, jotta olisi voinut sanoa, mikä, mutta huomio vaasissa keskittyi todellisuudessa siihen aseteltuihin kukkiin. Zeeron ei tunnistanut niitä, mutta ne olivat hyvin kauniita. Oranssia ja violettia.
”Pyhä Äiti”, Zeeron aloitti sanojensa hakemisen kunnioittavaan sävyyn, ”olettehan varma, että kukaan ei pysty… kuuntelemaan keskusteluamme?”
”Voit olla huoleti, ystäväni”, nainen vastasi hänelle. ”Bio-Klaanin väki on liittolaisemme, mutta en silti luota siihen, että he luottaisivat meihin.”
”Eipä heillä kai syytäkään ole”, sanoi Zeeron ja ryysti sieniteetä. Mietteliäs miekkonen raapi päätään niin, että sillä kasvava sammal varisi. ”Onpas muuten oikeasti vietävän hyvää teetä! Miten tätä tehdään?”
Zeeron tuijotti kuppostaan innokkaana tajuamatta ollenkaan tarpeeksi aikaisin, että haikaili täysin fiktiivisen teekupin perään.
”Hei!” sammalnaama rääkäisi ei kenellekään. ”Kuka sinut tänne kutsui? Itse olet fiktiivinen!”
”Zeeron hyvä”, Mestari sanoi hymynkare huulillaan, ”vakuutan, että täällä ei ole meidän lisäksemme ketään muuta.”
Sienimunkki katsoi mestarinsa silmiin silmäkulma väristen, ja sitten ympärilleen. Sieneisä onu-matoran (jos Zeeron sellainen oli) –
”Hei! Älä puhu jos et tiedä varmasti!”
Musta matoran katseli –
”Pitääkö eritellä värien mukaan? Häh???”
Sammalta kasvava kultanaamioinen määrittelemättömän elementin matoran katseli –
”Sinun kaltaistesi takia on olemassa koroja eri elementeille! Ai onko maailma parempi niin?”
Anti olla.
”Sinä keitit itse tämän sopan! Syö se!”
Pyhä Äiti katseli hieman epäuskoisena edessään näkymättömyyksille huutelevaa pappismiestä. Zeeronin pää sinkoili vainoharhaisesti edestakaisin etsien mielenmaisemasta jotakuta, joka ei ollut siellä. Ennen niin kultaisen naamion leukaperistä roikkui jonkinlainen leväkasvi, josta irtoili palasia Zeeronin liikkuessa.
”Pahoittelen, Mestari”, Zeeron köhi. ”Tuo tyyppi ei jätä minua ikinä rauhaan. Toivottavasti hän ei häirinnyt teitä.”
”Ei suinkaan. Puhutaanpa hieman sinusta, ystäväni. Kuinka olet pärjännyt kaikki nämä vuodet, eristyksissä syvissä metsissä ilman yhteyttä ulkomaailmaan?”
Zeeron räkätti kuivasti. ”Hyvin, hyvin! Seurakuntalaiseni ovat varmistaneet, että aika ei ainakaan käy pitkäksi! Ja, ööh, metsän muut otukset. Siellä on kannibaaleja. Ne ovat välillä ihan kivoja. Yksi puri minua kerran reiteen.”
Hän paljasti melko hirvittävän puremajäljen reidessään nostamalla kaapuaan. Pyhä Äiti katsoi vammaa myötätuntoisena. Tässä maailmassa hänkin pystyi näkemään sen.
”Näääää, ei se ole oikeasti näin paha. Muistelen kai vain sitä miltä se näytti heti pureman jälkeen. Ja näkisit sen kannibaalin!”
Tilanteessa ei ollut soveliasta kysyä, oliko Zeeron purrut takaisin.
”Tietenkin!” sienimunkki naurahti. ”Olemme nykyään aika hyviä kavereita. Minä en pure häntä, hän ei pure minua.”
”Miellyttävä kuulla”, Pyhä Äiti sanoi ja jatkoi keskustelua haluamaansa suuntaan: ”Minun on vaivattava sinua niinkin käytännönläheisellä asialla kuin keskustelulla Nimdasta. Oletko tietoinen seurakuntaamme viime aikoina kohdistuneista tapahtumista?”
Zeeron vakavoitui, ja nyökkäsi surumielisenä. ”Oraakkeli kertoi… mutta ei kaikkea, Mestari. Hän kertoi Bothanasta… ja Bartaxista.”
”Bartaxin petokseen liittyi se seikka, että ilmeisestikin hän on liittoutunut Makuta Abzumon kanssa. Jos et ole kuullut hänestä, voin kertoa, että hän on jumaluutta tavoitteleva hullu, joka pitää itseään Athina. Ja hän haluaa Nimdan. Vaikka kaikki tuntuvat uskovan, että hän on kuollut, näin asia tuskin on. Ja hänellä on hallussaan Pyhä Beeta.”
Zeeron näytti säikähtävän koko ajatusta. Hän säpsähti ja mulkoili ympäriinsä hakien jonkinlaisia sanoja. ”Vai pitää itseään Athina… ei ole ensimmäinen eikä ikävä kyllä varmaan viimeinenkään…”
”Hän on tähän mennessä vaarallisin kohtaamamme vihollinen, mutta hän ei ole ainoa, joka tavoittelee siruja. Myös legendojen Punainen Mies tuntuu olevan sirujen perässä.”
”Punainen Mies… tuota, Mestari hyvä, oletteko varma? Eikö se ole se… taru… tai no, satu, jonka jaamme Mata Nui -uskoisten kanssa? Minä rakastan tarinoita ja haluan uskoa että kaikki tarinat nousevat esiin samasta… alitajuntamme rihmastosta, mutta… Punainen Mies?
”Kerran”, Mestari aloitti, ”Punainen Mies lähestyi minua rauhantahtoisin elkein. Hän ei esittäytynyt, koska tiesi minun tunnistavan hänet Punaiseksi Mieheksi. Hän tahtoi kaikki sirut haltuunsa, mutta pystyin jo silloin myöntämään, ettei meillä niitä kaikkia ole. Niitä siruja, jotka meillä sillä hetkellä sattui olemaan, tiesin, ettei neuvostomme ikipäivänä suostuisi luovuttamaan hänelle. Olen täysin vakuuttunut, että Punainen Mies on olemassa, mutta hänessä on jotain enemmän kuin se satu kertoo. Punainen Mies ei ole koko totuus, ja olen kuullut klaanilaisilta, että hän on esittäytynyt heille nimellä ’Avde’.”
”Vai ’Avde’”, Zeeron mietti raapien päätään. ”Muinaista matorania, eikö? Valo-ääni? Eh. Valoisa ääni? Valon ääni? Ei leikkaa.”
Hän lakkasi miettimästä sitä siinä hetkessä. Jokin muu sai Zeeronin huomion. Viime vuosina lähinnä erilaisen aluskasvillisuuden kasvualustana tunnettu uskon mies kaiveli muistinsa pohjalta jotain. Se oli loru, runo tai laulu. Pieni melodia pienine sanoineen, jotka lausuttiin yleensä tuon sadun kanssa.
”Keskellä mielen pimeyden
Vain yksi näkee totuuden
Tuo Mies Punainen
Ja pirstoo valheen, petoksen
Tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.”
Zeeronin lauluääni ei ehkä ollut kaunein ja virheettömin, mutta-
”Hei!” Mutta hänen intonsa sai mistä tahansa tarinasta lumoavaa kuunneltavaa.
”Kiitos”, Zeeron tuhahti. ”Pahoittelen, Mestari. Ääniä taas. Olen melko varma muuten, että tuossa oli enemmänkin säkeistöjä.”
”Niitä on kuusi, mikä ei liene lainkaan yllättävää.”
Molemmat matoranit naurahtivat hassulle luvulle, joka tuntui toistuvan kaikkialla.
”Joka tapauksessa Nimdan sirut voivat joutua useampaankin väärään kouraan. Näiden kahden jo mainitsemani tapauksen lisäksi on todennäköisesti myös muita pahantahtoisia toimijoita, jotka haluavat sirut itselleen. On aina ollut. Mutta myös Bio-Klaani havittelee siruja, ja koska heidän moraalinsa vaikuttaa kaikista vähiten epäilyttävältä tuntemistamme siruja tavoittelevista tahoista, heidän kanssaan työskenteleminen lienee hedelmällisintä. Lisäksi Oraakkeli luottaa osaan heistä hyvinkin vahvasti, ja minä luotan hänen arviointikykyynsä.”
Mestari piti hengähdystauon ja antoi Zeeronille aikaa miettiä, ennen kuin jatkoi.
”Tiedämme, että Alfa on päätynyt Pimeyden Metsästäjien haltuun. Se ei voi olla missään nimessä hyvä asia, mutta toivon mukaan he eivät tiedä esineen täyttä potentiaalia, ja Klaani kykenee varastamaan sen takaisin. Beeta on, kuten mainitsin, sekopäisen Makutan hallussa. Viimeksi, kun häntä näimme, hän upposi merenpohjaan aluksineen kaikkineen. Gamma on Punaisen Miehen, tai Avden, hallinnassa. Epsilon on Matoro-nimisellä klaanilaisella.”
Zeeron tiesi, mitä Pyhä Äiti aikoi kysyä häneltä seuraavaksi.
”Zeeron, mitä tiedät Zeetan sijainnista?”
Sienimunkki näytti hieman nolostuneelta. ”Noh… tässä sitä on hetken etsitty.”
Hän otti pitkän, harkitun siemauksen sieniteestään, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Sitten hän avasi koko fungaalikasvuston vuosien varrella ummehduttaman suunsa suureen virneeseen. ”Ja etsimme edelleen!”
”En olettanutkaan sen löytyneen, ystävä rakas, sillä muutoin olisitte varmasti palanneet sen kanssa luoksemme. Mutta teillä on täytynyt olla jokin syy saapua tälle nimenomaiselle saarelle. Eikä liene sattumaa, että tämä sama saari on tällä hetkellä Nimdaan liittyvän konfliktin keskus.”
”Teidän viisautenne”, Zeeron sanoi kunnioittavasti, ”tämän saaren lumisille rinteille johtivat viimeiset jäljet Pyhästä Zeetasta koko historiassamme. En… en voinut vain luovuttaa. Se on ollut täällä. En ole löytänyt mitään merkkiä siitä, että se olisi koskaan lähtenyt täältä.”
”Olet siis sitä mieltä, että se on yhä saarella? Miksihän klaanilaiset eivät ole löytäneet sitä?” mielenvoimain matoran ihmetteli.
”Tuota. Se ei johdu siitä, että he eivät olisi yrittäneet.”
Zeeron antoi hiljaisuuden toimia äänistä kovimpana, ja Mestari kohotti kulmiaan.
”Tönölläni kävi viikkoja sitten joitakin klaanilaisia Pyhän Zeetan jäljillä. Toa Kepe, tieteen mies ja… ööö, Toa Snowie… ööö… huvin mies? Niin, ja se tympeä selakhi ja hurmaava herrasmies rullailu-tuolissa, jotka kuuntelevat meitä.”
”En usko heidän tarkoittavan pahaa”, Pyhä Äiti vakuutteli. ”Ymmärrät varmasti, minkälaisena aikana he elävät.”
”Mhm, niin. Oli miten oli, tämä Kepe oli jahdannut tarinaa… ’Profeetasta’.”
”Ahaa, siitä Profeetasta. Tämäkö on se saari, jolle tuo Profeetta rantautui?”
”Niin, heh, joo”, Zeeron sanoi virnuillen. ”Jos sellaiseen uskoo. Jos uskoo kuolevaiseen houkkaan, joka sytytti Nimdan sirulla tälle saarelle sivistyksen liekin… ja sitten tappoi samalla liekillä tuhansia matoraneja ennen kuin… ennen kuin asteli jonnekin etelään…”
Zeeronin violetin ärhäkät silmät avautuivat äärimmilleen, kun hän tuntui tajuavan jotain. ”… tänne etelään. Ennen kuin salama iski maasta taivaaseen ja hän oli siruineen poissa. Mestari… Mestari, sanokaa minulle että tämä on vain tarinaa. Sanokaa minulle että ajattelen sitä väärin.”
”Voisin sanoa niin, mutta se ei hyödyttäisi sinua lainkaan. Sen sijaan meillä taitaa olla useitakin syitä uskoa, että tämän tarinan pohjalla on jonkinlainen totuuden siemen. Kysymys kuuluukin, minne tämä profeetta siruineen katosi, jollei hän poistunut saarelta.”
Hiljaisuus täytti vehreän ja kauniin tilan, joka sijaitsi Pyhän Äidin mielessä. Sen pysähtynyt harmonia ei peilaantunut Zeeronin hermostuneesta purppuraisesta mulkoilusta.
”Mestari”, Zeeron kuiski. ”Kertokaa minulle, että hän ei ole Atheon. Minä yritän kertoa itselleni, mutta siinä on liikaa järkeä.”
”Järkeä”, Mestari toisti. ”Onko siinä? Jos oletetaan, että Atheon on olemassa, miksi hän ei olisi vangittuna Ahjoon? Me emme tiedä tästä Profeetasta mitään, mutta mitä syitä sinulla olisi olettaa, että hän olisi legendojemme varas?”
”Ei… ei kai mitään, Teidän viisautenne. On vain, että…”
Zeeron piti tauon. Hän katseli ympäriinsä kuin etsien silmäparia, joka tuijotti häntä varjoista. Hän oli kuin lintu, joka alkoi käyttäytyä eri tavalla silloin kun se tiesi olevansa tarkkailun kohteena. Hän etsi lasista seinää, jonka läpi hänen elämäänsä katseltiin, kuitenkaan sitä löytämättä.
”… joskus minun on pakko miettiä sitä legendaa. Jostain nekin saavat alkunsa. Minä, minä olen uskon mies. Minä tiedän, että joskus jotain sellaista on täytynyt tapahtua. Entä jos se kertoi tästä saaresta? Entä jos mustan auringon Vanki ja Maailmojen Repijä on vielä siruineen täällä jossain?”
Mestari kuunteli kiinnostuneena. Zeeron ei hiljentynyt vielä.
”Ahjo, tulisija”, Zeeron sanoi nielaisten. ”Kaunistelematta… helvetti. Kuka sanoo, että se on jossain muualla? Entä jos joskus kauan sitten jonkinlainen profeetta oli olemassa? Entä jos hänellä oli Pyhä Zeeta? Ja entä jos hän löysi Ahjon, löysi helvetin maan päältä ja… avasi sen oven sirulla?”
”Kiitoksia mielenkiintoisista näkemyksistä, rakas ystävä”, Mestari sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Keskustelu oli erittäin hedelmällinen. Ehkä lopetamme tältä erää, minulla on paljon mietittävää.”
Kumpikin nousi seisomaan tässä mielensisäisessä maailmassa. ”Mitä ajattelit tehdä seuraavaksi, Isä Zeeron?” vanha matoralaisnainen tiedusteli vielä, samalla, kun he kävelivät ulos majasta kohti puron ylittävää siltaa.
Sienimunkki oli astetta surumielisempi. ”En tiedä, Mestari… se, mitä olette kertoneet Bartaxista ja tästä Abzumosta… minun olisi pitänyt olla siellä. Minun ja soturieni. Suojelemassa Teidän viisauttanne.”
”Minulla ei ole aikomustakaan lähteä Klaanista minnekään lähiaikoina. Jos tahdot, voitte toki jäädä seuraksemme tänne.”
Zeeron hymyili niin leveästi, että se takuulla näkyi mielikuvitusmaailman ulkopuolellekin. Vakoilevat klaanilaiset saisivat ihmeteltävää. ”Se… se käy minulle paremmin kuin hyvin, Mestarini. Vaikkakin jään kaipaamaan kotisuotani.”
Oli sanomattakin selvää, että Zeeron ajatteli sieniä.
”Oli siellä nätit maisematkin!” munkki rääkäisi itsekseen, mutta huomasi Pyhän Äidin ilmeen ja lopetti. ”Tuota, Teidän viisautenne. Voinko kysyä… mitä te suunnittelette? Oraakkeli ei suostunut puhumaan. Hän ei koskaan suostu.”
He olivat kävelleet sillan yli puron toiselle puolelle, ja nyt edessä oli läpipääsemätön puiden massa. Mestari kääntyi Zeeronin puoleen ja sanoi hiljaa: ”Nyt, ystäväni, me vain odotamme, mitä tuleman pitää.”
”No nyt jotain tapahtuu”, Same sanoi, ja Bladis syöksyi salamana näyttöpäätteen ääreen hänen luokseen.
”Mitäs pannahista…” skakdi sanoi silmät laajeten, kun kaksi matoralaista vain nousi ylös ja käveli ulos huoneesta.
”Ilmeisesti keskustelu päättyi”, Same sanoi hampaitaan kiristellen.
Hölmistynyt Bladis ärisi hämmennyksissään ja sammutti laitteiston.
Tiiksie siristeli silmiään. Hän oli nukkunut noin kaksi tuntia, kunnes oli herännyt tanssisalista kuuluvaan bassojytinään. Mutta Tiikeliä tämä ei haitannut. Ei hänellä ollut tarkoituskaan nukkua pitempään.
Tiikelin huone olisi saattanut ulkopuolisen silmissä näyttää karulta sekä sotkuiselta, mutta Tiikelille se oli rakas ja toi monia hyviä muistoja mieleen. Tiikelin sänky oli hieman vinossa ja patja oli sotkeutunut kuraan ja kenties vaikka mihin mömmöihin. Peittona toimi repaleinen Klaanin lippu, jonka pöllimisestä Tiikeli oli erittäin ylpeä. Tyyny taas oli ihan märkänä rahien verestä, koska Joumah pyyhki siihen taistelukyntensä aina tapettuaan jonkun. Tiikeli ei nähnyt tässä mitään väärää. Hänestä se tuoksui ja maistui hyvältä.
Tiikelin huoneen seinät olivat täynnä kaiverruksia sekä töherryksiä, joista vain harvat ymmärsivät, mitä ne tarkoittavat. Seinillä oli myös joitain Uroigejegeläisiä talismaaneja. Huoneessa ei ollut sängyn lisäksi muita huonekaluja kuin yksi lipasto, joka oli täynnä Tiikelille tärkeitä esineitä. Sekin oli toki täynnä naarmuja ja tahroja, mutta Tiikeli ei välittänyt tästä yhtään. Tärkeintä Tiikelille oli se, mitä oli sen sisällä. Huoneen nurkassa oli kahdentuhannen valotikun hätävarasto. Lattialla taas oli paljon käytettyjä valotikkuja ja muuta roskaa, joiden siivoamiseen Tiikeli ei nähnyt mitään vastuuta.
Kaikkein huomattavin ja ulkopuolisen silmissä ehkä järkyttävin asia tässä huoneessa oli kattolampun paikalla roikkuva, koukussa riippuva Toan irtopää. Tiikeli katsoi tätä soturin ruhosta revittyä jäsentä hymyillen.
”Suurin Osa Toista On Ihan Älyttömän Tylsiä Ja Ja Ylimielisiä Idiootteja. Luulee Olevansa Niiden Huijausvoimiensa Takia Jotain Voittamattomia Yliherroja. Kyllähän Ne Aika Imbalta Vastukselta Vaikuttaa, Mut Oikee Taktiikka, Oikee Aseistus Sekä Täydellinen Ajoitus Niin Kyllä Ne Siittä Lakoo…” Ajatteli Tiikeli itseksään.
Tämän jälkeen Tiikelin huomion vangitsi tanssisalista kuuluva musiikki:
http://www.youtube.com/watch?v=cnCZ9TAoY0g
”Tää Kipale Kuulostaa Tärkeeltä, Mikäs Tää Oli?”
Ajatteli Tiikeli noustessaan sängystä.
”Daruderakk – Hiekkamyrsky?”
Tiikeli käveli puoliunisena Hatidin takahuoneen käytäviä pitkin kohti tanssisalia. Pian Tiikeli kuitenkin tunnisti kipaleen ja hänen kissamaisille huulilleen levisi kummallinen hymy. Hän sai samassa suuren adreanaliinipurkauksen.
”Mua Tarvitaan Tanssilattialla!” Tiikeli hihkaisi itselleen ja nopeutti vauhtiaan.
Tiikeli juoksi kohti tanssisalia ja suorastaan täpisi innosta. Tiikeli avasi takahuoneen oven ja näki, kuinka tanssilattialla olevat asiakkaat olivat kokoontuneet rinkiin, jonka keskellä oli varattu paikka hänelle.
Koska kaikki tiesivät, ettei Tiikeli koskaan jättäisi tanssilattiaa rauhaan, kuin tämä kipale soisi.
Tiikeli juoksi ringin keskelle. Hän heilautteli käsillään merkkejä kohottaakseen hypeä. Kohta tulee droppi.
Ja kun Basso putosi.
Niin putosi kaikkien leuatkin.
Oli yksikertaisesti vain fakta, että Tiikeli oli yksi maailman parhaita Jumpstyle-tanssijoita. Kyse ei tietenkään ollut Tiikelin ylimielisyydestä. Tiikeli oli vain ihan uskomattoman hyvä tanssija, sekä Jumpstyle oli hänen suosikki tyylinsä.
Kumminkin aina hän kohtasi haastajan. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus, kun ringin ulkopuolelta hoiperteli sienissä oleva sudenkorentohumanoidirahi, joka huusi kovaan ääneen Tiikelille ”1V1 ME!”
Tiikeli piti haasteista ja hän oli valmis kyseennalaistamaan tittelinsä.
”Mää Oon Valmis Eeben Tanssimittelöön, Ookko Sää?” Sanoi Tiikeli joka heilui bröystäillen haastajansa edessä.
Kun Tiiksien haastaja aloitti tanssimisen, ei Tiikeli voinut kieltää ettei tämä olisi ollut taitava. Tiikelin ilme kumminkin pysyi itsevarmana, kun hän odotti omaa vuoroaan. Kun Tiikelin pääsi takaisin tanssilattialle, niin ei voittajasta ollut mitään epäselvyyksiä. Tässä lajissa Tiikeli vain oli ylivoimainen. Tietämistään tanssijoista paras, jota saarelta löytyy. Ja tätä kukaan tuskin pystyi kyseenalaistamaan.
Tiiksie mittaili haastajaansa. Tiikeli oli ollut hänen kanssaan aiemminkin tanssimittelössä ja puhunut hänelle monia kertoja. Tiiksiellä ei vain ollut pienintäkään hajua siitä, mikä hänen nimensä oli. Hänen tanssiessa tämä sudenkorentohrahi oli lentänyt kattoon ja tarrannut siitä tahmeilla raajoillaan kiinni.
Tiikeli kysyi häneltä: ”Ketä Se Sun Nimes Ny Taas Olikaan?”
”En pysty vastaa, mää oon liian korkealla!” Katossa oleva rahi vastasi äänensävyllä, jota ei voi kuvata miksikään muuksi kuin sieniseksi.
Tiikeli mietti hetken, että kumpaa korkealla oloa tämä nyt tarkoitti, mutta sitten Tiiksie tajusi, että hän oli kysynyt samaa useammankin kerran aiemmin. Ja vastaus oli ollut aina sama.
Tämän tajuttuaan Tiikeli otti naamansa taas peruslukemille.
”Tuliksää Tonne Tiskin Puolelle?” Sanoi Tiikeli ja rupesi pian kävelemään tiskiä päin Sudenkorentorahin seuratessa Tiikeliä. Heidän saavuttua tiskin luo Sudenkorentorahi iski päänsä pöydälle ja alkoi pitämään todella epämääräiseltä kuulostavia ääniä. Tiikeli tiesi, ettei kyseinen otus ollut ihan kommunikointitaajuudella. Hän tilasi itselleen kalliin drinkin ja vajosi omiin ajatuksiinsa.
”Kyllä Nää Tanssimittelöt On Aina Hauskoja. Toisaalta, Milloin Mulla Ei olis Hauskaa? Mää Asun Ja Elän Vapaaherran Elämää Niin Siistissä Yökerhossa, Et Tästä Paikasta liikkuu Tarinoita Jopa Muilla Saariketjuilla. Mää Oon Joka Päivä Mun Ystävien Seurassa Ja Tässä Paikassa Kaikki On Mun Ystävät. Mullon Aseita, Aineita Ja EDM:ää, Sekä Paljon Hyvää Seuraa Joiden Kanssa Jakaa Ne. Täällä Kukaan Ei Oo Käskyttämässä Ketään, Eikä Kukaan Elä Tyrannian Alla. Kaikki On Saman Arvosia Ja Säännöt On Sovittu Yhdessä.”
Tiikeli mietti itsekseen. Sitten Tiikelin ilme muuttui hetkeksi aikaa. Samassa hän kaatoi jälleen kerran drinkkinsä maahan ja kilkutti drinkkitikulla lasia kuin mahinkelloa, keräten suurimman osan salin huomiosta.
”PÄIVÄÄ VAAN KAIKILLE! MÄÄ TÄSSÄ JUST MIETIN, ET EIKS SEKIN OO AIKS ALISTAVAA, ET MEILLON TÄÄLLÄ JOTAIN SÄÄNTÖJÄ? EIHÄN NY VAPAUDEN NIMISSÄ PITÄIS MÄÄRÄILLÄ KETÄÄN, JOTEN TÄSTÄ LÄHTIEN MEIL’ EI OO EES SITÄ YHTÄ SÄÄNTÖÖ, JOOKOS KOOKOS?” Tämän huudettuaan Tiikeli meni takaisin istumaan ja Hatidin väki vastasi myönteisesti nostamalla drinkkejään ja kehumalla Tiikelin päätöstä. Tiikeli taas tunsi olonsa erittäin tyytyväiseksi ja tunsi saavuttaneensa jotain suurta.
Tiikeli ei ollut koskaan tajunnut, mihin yksikään olento tarvitsisi johtajaa. Siksi Tiikeli oli aina unelmoinut täydestä auktoriteetittomuudesta ja sääntöjen puutteesta. Ja nyt hän oli onnistunut saavuttamaan sen. Tiiksie halveksi kaikkea auktoriteettivaltaa, eikä hän nähnyt erityisemmin suuria eroja Torakoiden Monialayhtymän taikka Klaanin välillä.
Kapitalistisia järjestelmiä molemmat. Molemmissa on luokkia, joissa toiset ovat toisiaan ylempiä. Aivan sama, onko kyse rivimiehistä ja kenraaleista vai jäsenistä ja admineista, Tiikeli ajatteli.
”Klaani Väittää Niin Kovaa Suojelevansa Jäseniään. Miltä Se Niitä Oikeasti Suojaa? Siltä Ettei Heillä Ole Koskaan Hauskaa!”
Tämä sai Tiikelin muistamaan aikansa kuin oli klaanin jäsen. Tiikelin silmät laajenivat hieman, sen jälkeen hänen kätensä alkoivat täristä ja hänen ilmeensä näytti järkyttyneeltä. Hän rupesi melkein itkemään.
Kissarahi oli muistanut jotain, jota Tiikeli ei halunnut muistaa. Hetken aikaa täristyään Tiikeli läpsäisi itseään.
”Kokoo Ittes Tiikeli” hän tokaisi itselleen ja läimäytti itseään toisen kerran. Tämän jälkeen Tiikeli kokosi ajatuksensa kasaan ja mietti, mitä hänen olikaan pitänyt tehdä.
”Ainiin, Mun Piti Testata Mun Uutta Taikatemppua.” Tiikeli otti pöydällä olleen tyhjän drinkkilasin ja nousi pystyyn. ”…Vois Tosiaan Myös Joumahin Päästä Sieltä Takaluukusta Pois.”
Joten Tiikeli päätti hoitaa kaksi nazorakia yhdellä ammuksella ja meni esittelemään taikatemppuaan Joumahille.
Mustakeltainen rahi asteli vetreästi Hatidin etuovella ja tönäisi molemmat oviparit auki niin, että ruosteiset ovet paukahtivat vanhan varastorakennuksen seiniin. Tiikeli asteli ulos, jossa aamupäivä oli aurinkoinen ja ilma oli vielä kostea ja viileä. Rakennusta ympäröivä metsä heitti varjon pihalle. Hän laskeutui betoniportaat alas ja asteli Hatidin julkisivun eteen hakatun pienen aukion reunalle, johon Tiikeli oli eilen parkkeerannut hänen yliviritetyn autonsa.
Tiikeli asteli auton takaosassa olevan peräkontin eteen ja painoi päänsä ajoneuvon peltiä vasta.
”Kuulen Kuorsausta” hän totesi kuunneltuaan hetken. Tiikeli kuitenkin potkaisi lujaa kulkupelin perää, jolloin auton peräluukku aukesi kolahtaen. Takakontista paljastui sininen kääpiömatoran, joka oli juuri herännyt.
”Hei Äiä, Haluukko Nähä Taikatempun?” Kysyi Tiikeli.
”Sisältääks Se Sisäelimiä?” Joumah kysyi siristellessään silmiään, kun kirkas auringonvalo osui suoraan hänen silmiinsä.
”No Ei, Mut Hieno Se Silti.” Sanoi Tiikeli ja nosti Joumahin ylös takakontista.
Joumah katsoi innostuneena Tiikeliin, kun tämä piteli juomalasia kädessään.
”Näekkö Tän Lasin?” Tiikeli kysyi. Sen tehtyään hän kuitenkin heitti pitelemänsä lasin koreassa kaaressa yökerhon seinään.
”NO EPPÄ NÄE ENÄÄ!”
Joumah oli täysin haltijoissaan ja kysyi Tiikeliltä toiveikkaana: ”Pystyyks Ton Tekeen Jonkun Kallolle?”
”Sää Et Vaan Taida Olla Tarpeeks Taika-Äiä Tehdäkses Sitä.”
”Varmasti Oon! Anna Mulle Vaan Pää Jonka Voin Murskata!”
Joumah katsahti autossa olleisiin taistelukynsiin ja murahti lopulta Tiikelille:
”Taino. Nappaan Mieluummin Ite.”
Jouman nappasi taistelukyntensä ja juoksi metsään näyttäen edelleen täydeltä idiootilta. Tiikeli kohautti olkiaan ja palasi Hatidiin. Hän päätti käydä katsomassa, oliko Jäätutkija jo hereillä.
Tiikeli käveli ruosteisista ovista sisään. Tanssilattialla hälinä ei ollut vähentynyt ollenkaan. Mustakeltainen kissarahi kulki seinän viertä hyräillen samalla hetkellä soinutta kappaletta. Hän ohitti baaritiskin ja meni DJ-pöydän takana olevalle ovelle, kun hän huomasi jotakin. Tiikeli käänsi kissamaista päätään ja katsoi diskosalin oikeanpuolimaiseen nurkkaan. Nurkassa oli pari pöytää ja yhden niistä ääressä istui valkoinen hahmo.
Tiikelin suipot korvat heilahtivat ja samassa hän rynnisti nurkkapöytää kohti. Leveän pöydän ääressä istui valkoinen nazorak. 273:lla oli väsynyt ja jokseenkin ärtynyt ilme kasvoillaan. Hän tuijotti herkeämättä pöydällä makaavia karttoja, jotka suorastaan peittivät pöydän alleen. Jäätutkijan kasvot vastasi hieman shakkipelaajan ilmeitä, joka yritti kuumeisesti keksiä ulospääsyä pattitilanteesta. Jos tarkemmin sanotaan, hän näytti shakkipelaajalta, joka ei ollut nukkunut kuin pari tuntia yössä ja jonka ympärillä raikui tärykalvoja jyskyttävät ääniaallot samalla, kun hän yritti keksiä ulospääsyä pattitilanteesta.
Tiikeli ei kuitenkaan osannut näitä merkkejä lukea, vaan hän hyppäsi tiedemiehen vieressä olleelle tuolille ja huusi melkein hänen kuuloaistinsa vieressä:
”Päivää!”
273:n silmät liikahtivat hitaasti ja ne kääntyivät hänen viereensä istuneeseen Tiikeliin. 273 suu liikahti hiukan, kuin sanoakseen jotain, mutta hänen sanat hukkuivat ympäröivään poppiin. Kissarahi tulkitsi tämän tervehdykseksi.
”Mitäs Puuhailet?!” Tiikeli kysäisi pirteänä ja kääntyi katsomaan uteliaasti pöydälle levitettyjä karttoja. 273:n puolelta katsottuna pöydän toisessa päässä oli iso Pohjoisen- ja Eteläisen Mantereiden välistä merialuetta kuvaava kartta. Sitten oli pöydän oikean reunan yli kohta tippuva merikortti, joka kuvasi hieman tarkemmin Mantereiden välisiä saaria. 273:n edessä oli taas kartta pelkästään yksityiskohtaisesti Klaanin saaresta.
Nopealla vilkaisulla Tiiksie näki, että jokaiseen karttaan oli töherretty tasolla makaavalla punaisella tussilla ympyröitä, viivoja, nuolia ja erilaisia koukeroita, jotka muistuttivat Tiikelistä kirjoitusta. Pöydällä oli myös valkoisen torakan edessä kirjoituslehtiö, josta oli revitty jo neljä sivua ja rypistetty palloiksi pöydälle. 273 itse nojasi poskensa kahden sormensa päihin samalla, kun hänen kyynärpää lepäsi pöydänlaitaan. Jäätutkijan edessä lepäsi myös osittain Klaanin saaren kartan reunan päällä puolillaan oleva drinkki. Juoman pinnalla kellui useita sulaneita jääpalojen jäänteitä.
”Lainasin karttoja Gamnshulta.” 273 sanoi ja viittoi peukalollaan baaritiskille. ”Hän sanoi, että nämä kartat olisivat muutenkin joutaneet ruokaliinoiksi.”
”Mitä Sä Suunnittelet?”
273 vaihtoi asentoaan tuolissa ja nojasi nyt ryhdittömästi tuolin selkänojaan. Hän napautti pitkällä etusormellaan kartassa saaren ympärille piirrettyä, isoa punaista ympyrää.
”Puhelin lisää Paimenesi kanssa tänä aamuna. Hänen ja omien tietojen perusteella arvioin, millä etäisyydellä rannikosta Imperiumin Laivaston saartorengas sijaitsee. Uskon, että nazorakein laivat ovat niin tarkkaavaisia, ettei saartorenkaan läpi pääse huomaamatta edes pienveneellä. Joten meritie on poissuljettava mahdollisuuksistani päästä saarelta…” 273 totesi masentuneena.
Tiikeli katsoi hetken valkoista tiedemiestä ymmällään. ”Sitä Mä En Oo Oikein Kässännyt, Miks Sä Haluut Veks Täältä, Ku Sähän Voisit Jäädä Tänne! Sä Oot Hyvää Seuraa Ja Susta Vois Tulla Mun Oikee Käsi Tän Paikan Johdossa.” Kissarahi totesi hilpeästi.
273 katsoi toveriaan hetken silmiin. Hän oli hetken hiljaa, kunnes aloitti vakavasti.
”Tiikeli. En sano tätä millään pahalla. Olen todella kiitollinen antamastanne turvasta ja siitä, että pelastitte minut aiemmin. Mutta vaikka sinä ja toverisi olette osoittaneet osaavanne taistella nazorakeja vastaan, en silti kuitenkaan usko, että tämä paikka pystyisi puolustautumaan kovinkaan pitkään Imperiumin Maavoimien rynnistäessä etelään.” Jäätutkija siirsi valkoisen sormensa kartalla saaren yli länsi-itä suunnassa kulkevalle viivalle.
Viiva kulki Kummitusten suon pohjoispuolelta Pesävuoren länsirinteeltä vuoritukikohdan kautta itärinteille, josta se viimein laskeutui etelän tasangoille ja mutkitteli lopulta itäiselle rannikolle. Kynällä piirretyn viivan yli kulki pohjoisesta etelään osoittavia nuolia.
Tiikeli loi epäilevän katseen Jäätutkijaan. ”Ai Ei Pystyttäis Puolustaan Vai?”
273 huokaisi syvään. ”Usko minua. Minä tunnen lajini. Eikä silloin ole kysymys vain ryhmästä tai parista, vaan satapäisestä sotajoukossa. Lisäksi Laivaston lippulaiva, Rautasiipi, pystyy tuhoamaan kaupunkeja yhdellä täyslaidallisella.”
”Zyglakeilta kuulemani mukaan nazorakeja häärii jo vuoren eteläpuolella. Lisäksi eilinen partio osoitti, että Imperiumi on kasvattanut aktiivisuuttaan. On vain ajan kysymys, kun maavoimat hyökkäävät täydellä voimalla tänne. Viimeistään Imperiumin kanssa liittoutuneet skakdit käyvät läpi jokaisen kylän etelässä ja ryöstävät ja polttavat ne maan tasalle. En tiedä sinusta ja ystävistäsi, mutta minä uskon, että minulla on paremmat mahdollisuudet pysyä hengissä jossakin muulla saarella, kuin tällä.”
”Njaa, Jos Kuolemaa Niin Paljon Pelkäät Nii Tee Mitä Haluut.” Vastasi Tiikeli.
273:n ilme muuttui hieman tuimaksi, kun hän laski kyynärpäänsä edessään olevalle pöydälle ja painoi kitiiniset sormenpäänsä toisiaan vasten. Urogejegeläinen hämmästyi, kuinka paljon torakan sormet taipuivat siihen suuntaan, mihin niiden ei olisi pitänyt taittua.
”Minä jotenkin ymmärrän ajattelumaailmasi…” 273 alotti ”Sinulla on ystäväsi, kotisi ja kaikki mitä olet aina halunnut. Mutta minulla, Tiikeli, ei ole muuta kuin hanskani ja elämäni. Minä selvisin kapinasta, mutta menetin kaiken. Kun heräsin kallionkielekkeeltä, tajusin, ettei minulla ollut enää kotia… Ei ystäviä… Ei mitään. Ei mitään muuta kuin henkeni.”
Jäätutkijan ääni nousi hieman.
”Mutta vaikka minulla ei ollut enää mitään, en halunnut jäädä kuolemaan vuorelle. Minä en siis laskeutunut puolikuolleena kalliorinnettä alas, elänyt viikkoja havuilla, katsonut Aavetta silmiin enkä tappanut omaa lajilaistani vain sen tähden, että voisin kuolla jossakin muualla! Turhan tähden. Sen takia haluan selviytyä, koska minulla ei ole muutakaan. Minulla ei yksinkertaisesti ole varaa hävitä.”
Tiikelin suu vääntyi hieman mutruun, kun hän yritti käsitellä pääkopassaan 273:n sanoja. Valkoisen nazorakin siniset silmät olivat taas eksyneet pöydillä oleviin karttoihin. Niiden ruskea väri muuttui diskovalojen värien mukaan. Ne vaihtuivat juuri sillä hetkellä sinisiksi, kun torakan katse osui kartassa kuvatun saaren länsiosaan.
273 katsoi hetken karttaan tehtyjä kuvioita ja omia merkintöjään. Lehu-Metsään oli merkitty zankrzoralainen kysymysmerkki.
Jäätutkija nojasi huulensa taivuttamiinsa sormiinsa ja vajosi omiin mietteisiinsä. Metsän tapahtumat palasivat yhtä karmivina hänen mieleensä. 273 tajusi, ettei ollut zyglakien tapaamisen jälkeen ehtinyt miettiä, mitä silloin oli tarkalleen tapahtunut. Oliko hän tietoisesti sivuuttanut ajatuksen, pyrkiessään vain mahdollisimman nopeasti merelle? Tähän kysymykseen hän itsekään ei osannut vastata. Mutta nyt kun valkoinen tiedemies tuli puhuneeksi elämästä, heräsi hänen mieleensä kysymys, joka oli päiviä vartonut hänen mielensä perukoilla.
273:n silmissä välähti muisto. Se hetki, kun Jäätutkija näki oman peilikuvansa Kätösen Sinisen visiiristä. Miksi se säästi minut…?
Tiedemiehenä 273 oli osannut päätellä jotakin Kätösten olemuksesta: ne olivat jonkinlainen Tiedustelupalvelun salainen yksikkö. Kätöset nuo Siniset, poistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo Siniset, vievät päästäsi tiedon jyväset…
Jäätutkijan selkäkuorta kylmäisi, kun hän pakottautui muistelemaan lorua, joka tuntui nyt entistä uhkaavammalta. Tiedustelupalvelu itse keksi runon ja alkoi levittämään sitä propagandatarkoituksissa. Säkeistöistä käykin ilmi, että Kätösten Sinisten tehtävä on eliminoida Imperiumin vastaiset ajattelijat ja hankkia tietoa. Mutta silloinhan kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla jo kuollut…
273:n mieleen muistui vielä toinen yksityiskohta runosta. Runon väitettiin kertovan aavemaisista, sinisistä käsistä, jotka vaanivat niitä, jotka eivät osoita kuria maatansa kohtaan. Väitettiin, että kädet tulivat öisin naputtelemaan pitkillä, kalman sinisillä sormillaan niiden nazorakien unikapseleiden kansia, joilla oli pahat mielessä. 273 tiesi tämän yksityiskohdan hyvin vain senkin takia, että hänen parhaalla ystävällä oli tapana käydä pelottelemassa muita työläisiä koputtelemalla näiden kapseleita tämän tarun varjolla.
Jäätutkija mietti tätä yksityiskohtaa samalla, kun pyöritteli muita mahdollisia tietojaan Aaveparista. Kun olin joskus vielä apulaistiedemiehenä Pesässä, kuulin ylempien tutkijoiden mainitsevan koodi Sinisen. En kuunnellut sen enempää, mutta se kuulosti siltä, että kyseessä oli todella salainen tieteellinen projekti.
Kun hän oli piilotellut mustia nazorakeja pusikossa, valkoinen tiedemies oli ehtinyt nähdä vilauksen visiiripäisen kauhun kädestä. Kämmen oli 273:sta näyttänyt jotenkin mekaaniselta. Ja kyllä, se oli sininen. Kädet, jotka on valmistettu mahdollisesti Imperiumin salaisimmalla teknologialla. Ovatko he… kyborgeja?
Kätöset nuo Siniset, Koodi Sininen, Mustat Aaveet ja Imperiumin salaisuudet. Nämä kaikki kietoutuvat yhteen noiksi kahdeksi valtionsalaisuudeksi, joista jokainen nazorak on kuullut, mutta kukaan ei tiedä niistä mitään.
Ja silti se ei tappanut minua, vaikka olisi voinut…
Tiikeli ja 273 olivat molemmat olleet jo viitisen minuuttia aivan hiljaa – mikäli sitä hiljaisuudeksi saattoi sanoa. Tiiksie itsekin oli hiljentynyt ajattelemaan jotain. Varmaankin miten timantista saisi tehtyä smaragdin.
273 osoitti sen verran elonmerkkejä, että nosti kätensä drinkkilasilleen, tuijottaen kuitenkin jonnekin kartan paperin syvyyksiin. Tiiksie seurasi pää hieman hytkyen ympäröivän musiikin tahdissa, jonka 273 oli ilmeisesti onnistunut karistamaan päästään, kuinka Jäätutkija oli nostamassa drinkkiä huulilleen. Mutta nazorakin käden liike jäi kesken ja hänen silmiensä katse vaihtui, aivan kuin hän olisi muistanut jotain tärkeää.
Valkoinen tiedemies laski lasin pöydälle ja työnsi hanskakätensä jo hieman rispaantuneen takkinsa povitaskuun. Tiikeli seurasi silmät lautasen kokoisina uteliaisuudesta.
Jäätutkija veti takkinsa sisässä olleen, hopeisen taskumatin.
”Jaa, Eiks Meitin Boolit Kelpaa Vai?” Keltamusta kissarahi totesi hieman närkästyneen oloisesti.
273 ei kuitenkaan huomioinut Tiiksien sanoja, vaan hänen katseensa oli nyt nauliutunut juomaputeliin. Diskosalin valot heijastuivat sen kiiltävästä pinnasta. Matin etupintaan oli piirretty hopeisella ulotuksella ympyrä, jonka sisällä oli symmetrinen, seitsensakarainen tähti, jonka sisällä koristeli taas nazorak-siluetti. Putelin korkki oli kullan väristä metallia. Korkki oli kiinni salvalla, joka esti korkkia putoamasta vaikka se ruuvattaisiinkin auki. Pullo näytti kalliilta ja hienosti koristetulta. Ei sellaiselta, jonka mekaanikko voisi omistaa.
”Ja sen lisäksi…”
Tiikeli tuijotti taas odottaen nazorakia, joka katsoi omituisesti hopeista taskumattia.
”Ennen kuin kaikki alkoi mennä suoraan päin karzahnia… Taisin mennä tekemään lupauksen.”
273:n hiljaisessa äänessä oli nyt uudenlaista hiljaisuutta ja hänen kasvoilleen nousi vieno hymy. ”Mikäli tämän pullon oikea omistaja on vielä hengissä, hän olisi varmaan todella iloinen saadessaan tämän takaisin.”
Liljan valkoiset sormet puristuivat arvometallisen kuoren ympärille.
”En siis voi tuottaa hänelle pettymystä.”
Tiikelin suu oli vääntynyt vielä enemmän mutruun, kun hän mietti mitä sanoa. Sitten hän napsautti sormiaan ja päästi ulos sen, mitä oli aikonut kysyä.
”Mikset Sä Lennä?”
Jäätutkija hieman hätkähti urogejegeläisen suoraviivaista tapaa palata alkuperäiseen puheenaiheeseen. 273 työnsi Juipin taskumatin takkinsa sisään ja nojasi tuolillaan vielä enemmän taaksepäin niin, että jakkara seisoi nyt vain kahdella jalalla. Torakka nosti kätensä niskansa taakse ja katsoi kattoon.
”Se olikin toisena vaihtoehtonani. Tosin tietääkseni ainoat ilma-alukset ovat Klaanin Telakalla ja niitä tuskin pystyn varastamaan.” 273 kertoi ”Lisäksi Imperiumin laivoissa on varmaankin tehokkaat ilmatorjuntatykit, joten vähänkin vihollisaluksen näköinen lentävä asia ammutaan mereen.”
”No Jos Se Ei Olisi Alus,” Tiikeli sanoi mystisesti ”Jos Se On… Lintu?”
273 hymähti hieman Tiikelin ehdotukselle.
”Kuka sellaisilla muka lentää…”
”Ei Se Ny Niin Vaikeeta Voi Olla! Ja Jos Se Ei Toimi, Ainhan Klaanilta Voi Pölliä Tavaraa.” Sanoi Tiikeli, alkaen kuitenkin heti empiä.
”…No Okei, Molemmatkin Vaan Nouscopetettaisiin Alas Taivaalta. Tymät Imppearilistit.”
Tiikelin katse kierteli 273:n karttaan tekemiä rinkuloita ja merkintöjä. Sitten hän käännähti ja katsoi taas valkean torakan kasvoja.
”No Hei, Mä Muistin Yhen Lainin Jonka Mun Cooli Oppiäiti Joskus Opetti Mulle, Tosin Hieman Epäonnistuneesti. ’Jollet Sä Voi Kukistaa – Vai Oliks Se Kuristaa – Vihollista, Niin Koeta Liittyy Siihen’!”
”Mitä tarkoitat tuolla tässä yhteydessä?”
”No Vaikken Mä Yleensä Klaania Kehukkaan Enkä Siitä Etenkään Piä, Mutta Jos Susta Hatidi Ei Pysty Vetämään Torakoita Lättyyn Etkä Sä Pääse Täältä Poiskaan, Niin En Mä Näe Sulle Muuta Vaihtoehtoa Ku Liittyy Klaanii. Onhan Se Aika Poliisivaltio ja Muuta Vastaavaa Eikä Siellä Saa Tehdä Mitään Kivaa. Mut Pitäskö Sun Liittoutuu Niiden Kaa, Jos Sä Haluut Pysyä Hengissä?”
273 kiikkui hieman tuolillaan edes takaisin mietteliäänä. ”Ideassasi on vain muutama aukko. Ensiksi: minä olen nazorak. Klaani on sodassa nazorakeja vastaan. Minut varmaankin tapettaisiin heti, kun olen kolkuttamassa heidän porteilla. Jos edes pääsisin sinne asti kärventymättä. Toisekseen: Klaani on Imperiumin lopullinen kohde. Olisin siis menossa suoraan sinne, minne nazorakein armeija on nopsaa vauhtia marssimassa. Mielestäni se olisi loppujen lopuksi aika heikko oljenkorsi.”
”Mut Onko Sulla Muuta Vaihtoehtoa?” Tiikeli kysyi äänessään salaperäisyyttä.
273 lopetti baarijakkaran käyttämisen keinutuolina ja pysähtyi normaaliasentoon. Jäätutkijan oli myönnettävä itselleen, että urojegeläinen oli oikeassa. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Mutta silti 273:a kalvoi epäilys ja pelko: voisiko tiedemiehen vihollisen vihollinen olla hänelle ystävä?
Tiikeli joutui jättämään valkoisen nazorakin tämän kysymyksen kanssa yksin. Keltaisella tanssimestarilla oli monia velvollisuuksia hoidettavana aamu-, päivä-, ilta- ja yöklubin omistajana. Lisäksi häntä kiinnosti nähdä, oliko Joumah oppinut hänen taikatemppunsa.
Päivä kului ja ilta alkoi laskeutua yökerhon ylle, jonka sisäiseen toimintaan ei selkeästi vuorokauden ajat vaikuttaneet. Reivit jatkuivat yläkerrassa ja basson jytke kuului selkeästi alakerroksen huoneisiin. Tämä harmitti erittäin paljon maanpakolaista, joka oli vetäytynyt piskuiseen koppiinsa rauhallisemman miettimispaikan toivossa.
Jäätutkija huokaisi syvään tuijottaessaan kattoa. Hieman huonosti kiinnitetty öljylamppu heilui katon rajassa. 273 makoili pitkässä sängyssään, jonka nazorak oli huomannut olevan jalkopäästä korkeammalla kuin toinen pääty. Jäätutkija arveli sängyn jalkojen napsahtavan poikki heti, jos joku laihaa tiedemiestä hieman massiivisempi kaveri istuisi siihen. Alinollahanska, 2905:n taskumatti, linkkuveitsi ja Azra-zamorpistooli lojuivat pienellä pöydällä, joka sekin oli ihan vino ja termiitin syömä.
Nazorak oli yrittänyt koko päivän keksiä, miten pääsisi pois meneillään olevasta pattitilanteesta, mutta jokainen suunnitelma ja pakenemisidea vesittyi jollain tavalla. 273:sta alkoi tuntua, ettei saarelta oikeasti päässyt pois. Ilma- ja meritiet olivat mahdottomuus. Tiedemiehen mielessä käväisi myös maanalaiset Ma Wetin tunneliverkostot, mutta sekin tuntui liian epätodennäköiseltä reitiltä. Imperiumin omat tunnelit yltävät laajalle tämän saaren alla ja nazorakit pitävät tarkkaan silmällä maanalaista liikehdintää. Lisäksi ilman kunnon karttaa ja luolavarusteita nääntyisin joko kuoliaaksi tai päätyisin luolissa asuvien villirahien kitaan harhaillessani tunneliverkostossa.
Kun 273:n ajatukset alkoivat käydä epätoivoisiksi, hiipi hänen mieleensä taas se, mitä Tiikeli oli ehdottanut. ”…Liittyy Klaanii.”
273 piti ideaa edelleen yhtä vaarallisena kuin ennenkin. Vaikka onnistuisin pääsemään Klaaniin, minulla ei ole mitään takuita siitä, etteivätkö he tappaisi tai vangitsisi minua. Olenhan nazorak. Minun lajini on sodassa heitä vastaan ja moni heidän läheisistään on voinut kuolla Ilmavoimien pommituksissa. Kuten varmaan onkin. Miksi he ottaisivat suojiinsa olennon, jonka lajia he vihaavat? Lisäksi olenhan minäkin kantanut oman korteni kekoon sodassa heitä vastaan. He eivät ainakaan ilahtuisi, jos tietäisivät minun olevan aseseppä, joka suunnitteli aseita juuri heidän kansalaistensa päänmenoksi.
Ja vaikka he eivät tappaisikaan minua, he voisivat vain vangita minut ja lypsää minusta kaikki tietoni ulos. Toilla on kyllä varmasti keinonsa.
Nazorakin oloa kuitenkin karhensi se, ettei hänellä ollut parempaakaan suunnitelmaa. Nazorak nosti mietteliäästi sormensa suunsa eteen. Tietty, jos onnistuisin tekemään sopimuksen Klaanin johdon kanssa. Voisin myydä tietoa turvapaikkaa vastaan. Ainoa keino, jolla tällä hetkellä pystyisin aiheuttamaan mahdollisimman paljon hallaa nazorakein johtokunnalle olisi se, että pistäisin hynttyyt yhteen heidän vastustajan kanssa…
Toisaalta on taas se, että pääsisinkö edes puhumaan linnakkeen johtajiston kanssa. En tiedä, kuinka herkkiä klaanilaiset ovat ampumaan vihollisensa – edes aseettoman sellaisen. Suora lähestyminen ei välttämättä ole paras kaikista…
Mutta kuitenkin. Imperiumin armeija on vääjäämättä tulossa, enkä pääse pois saarelta. Klaaniin meno olisi siinä mielessä typerä liike, koska nazorakit ryntäävät suoraan sinne. Tosin kaikista etelän asutuskeskittymistä varmaan pisimpään Klaanin linnake pystyisi torjumaan Imperiumin iskut.
Ainoat vaihtoehtoni ovat siis joko yrittää liittoutua Klaanin kanssa tai jäädä tänne. Asiaa pitää harkita tarkkaan…
Jäätutkija 273:n kasvot olivat ilmeettömät, kun hän tuijotti maatessaan huoneensa kattoa.
Öljylamppu heilui yllä olevan tanssilattian musiikin ja parinkymmenen asiakkaan jalkojen vaikutuksesta.
Tanssilattian parketin, ohuen multakerroksen ja lahojen kattolautojen läpi porautuva, muakan pennun kidutusta muistuttava kitarasoolo tunkeutui 273:n aivoihin.
Katosta varisi pölyä musiikin äänenvoimakkuuden johdosta. Nazorak joutui räpäyttämään muutaman kerran silmiään saadakseen hiukkaset pois niistä.
273:n ilme ei värähtänytkään. Joo. Eiköhän tämä ole selvä.
Jäätutkija nousi ja nappasi maahan myttäämänsä työtakin raadon. Hän keräsi pöydällä olevat esineensä ja työnsi taisteluhanskansa käteensä. Hän oli valmis lähtöön.
Tiikeli oli jälleen kilisyttänyt drinkkilasiaan ja muutkin urogejegeläiset olivat kerääntyneet saman pöydän ääreen. Vain DJ:nä toimiva, mekaaninen S1rl ei ehtinyt juttutuokioon, koska jonkun piti pitää musiikit soimassa ja Paimen ei taas vaivautunut yökerholaisten joukkoon.
Tiikeli istui pitkän, neliskanttisen pöydän päässä. Hän rummutti käsillään pöydän kantta ja heilutti päätään musiikin tahdissa niin, että hänen päässään olleet aurinkolasit meinasivat vähän väliä tipahtaa lattialle.
Pöydän toisesta päästä katsottuna Joumah istui pöydän vasemmalla sivulla lähinnä Tiiksietä. Hänen kielensä oli noussut sinisen Rurun poskella, kun Joumah tökki uskomattoman nopeasti pienellä veitsellä tyhjää tilaa urojegeläisen varsin pienten sormien välissä.
Viherruskea ja isosilmäinen Gamshu näytti pälyilevän jotenkin pelokkaasti ympärilleen Joumahin vieressä.
Pöydän oikealla puolella taas istui soturi hopeahaarniskassa. Hän oli ottanut rennon asennon ja hänen kätensä lepäsi tuolin selkänojalla. Soturi pureskeli suussaan meripihkasta ja vaaleanpunaisesta jauheesta sekoitettua purukumia, puhallelleen siitä välillä hienoja purkkapalloja.
Hieman pidemmän urogejegeläisen vieressä istuva Amshu yritti koota pelikorteista korttitaloa. Hän oli varma, että saisi rakennettua hienon tönönsä tällä kertaa valmiiksi.
Gamshu päätti aloittaa uinuksissa olleen keskustelun varsin kovaäänisesti: ”SitÄ Mä Mietien Et MIKS Sä Menet Poistauaun Meidan Ai!noan Sääntö????????”
Tiikelin pää hytkyi edelleen basson tahdissa. ”Juu Niin Mä Tein. Musta Tuntu, Että Tää Paikka Ois Vielä Siistimpi Jos Täällä Ei Olisi Sääntöjä. Ja Onhan Se Hianoo Et Jokainen On Oman Itsensä Herra Eikä Kukaan Oo Komentelemassa Muita.”
”Mut Ei,kö Jääätutkeijo Ole Vaarassa Nyt En!?!??1?” Gamshu jatkoi hieman huolestuneeseen sävyyn. Veitsellä taiteileva Joumah kuitenkin käänsi katseensa häneen.
”Mää Kyllä Oon Valmis Saattaan Sen Jäätutkijan Vaaraan Jos Tulee Hyvä Hetki…” Sanoi Joumah ja kohotteli kulmakarvojaan vihjailevasti.
”Jos Sää Teet Jotain Jäätutkijalle, Taiat Itse Joutua Klaanin Muurien Sisäpuolelle…” Tiikeli totesi hiljaa.
Joumah järkyttyi ja hän lopetti tykkänään Jäätutkijan ajattelun. Samaan aikaan Joumahia pöydän toisella puolella istuva soturi naurahti.
”Yritäksää Joukka iskee jonkun noilla sun tappo-jutuillas? Taino, etsää pystyis iskemään ees kirveellä ladon seinään, joten turha haaveilla et sää saisit perääs ketään.”
Tämän kuultuaan Joumah löi veitsensä entistä voimakkaammin keskisormen ja nimettömän väliin niin, että oli lähellä, ettei jompikumpi olisi jäänyt veitsen alle. Pöytä tärähti kuitenkin niin, että Amshun juuri valmistumassa ollut korttitalo romahti kasaan ja säikähtänyt Gamshu näytti siltä kuin aikoisi itkemään
”Katotaanko!?” Joumah uhosi.
”’Kattotaanko!?’? Emmää ees viittis yrittää noilla silmillä. Jätkä kattoo niin kieroon.” Purkkaa puhaltava urogejege solvasi.
Vaikka keskustelu pöydässä uhkasi kärjistyä puukkotappeluksi, Tiikeli ei tuntunut huomioivan sitä. Hän vain naputteli sormenpäillään pöytään ja hyräili musiikin tahtia. Keltamustan kissan katse kierteli hytkyvässä tanssikansassa. Mutta sitten Tiiksie huomasi salin reunalla tutun hahmon, joka lähestyi heidän pöytäänsä hyvää vauhtia. Tulija yritti parhaansa mukaan väistellä häntä pidempiä tanssijoita ja diskon muita vieraita. Tulija saavutti Tiikelin jengin pöydän ja 273:n kasvot erottuivat paremmin violetin ja turkoosin sävyisissä vilkkuvaloissa.
Tiikelin kasvoille nousi hymy ja Joumahkin ja soturikin lopettivat kinastelunsa.
”Päivää, Aarijudmin! Varsinaista Eeben-Puuta, Että Liityt Seuraamme!” Tiikeli huudahti riemuissaan.
Ennen kuin 273 ehti vastata, hopeinen soturi heitti oman tervehdyksensä päin nazorakin naamaa: ”Sulla on pisimmät kuteet ja rumin naama”
Jäätutkija joutui taas aivan sanattomaksi tällaisen sopimattoman kielenkäytön edessä, mutta hän puisti päätään ja palautti mieleen oman asian, josta oli tullut puhumaan.
”Minä mietin hieman asioita ja uskoisin nyt keksineeni ratkaisun.” Jäätutkija aloitti ”Olen todella kiitollinen teille siitä, että pelastitte minut ja että tarjositte minulle turvaa-”
273:n puhe keskeytyi, kun hänen katseensa eksyi Joumahiin, joka edelleen tökki tikarillaan sormiensa väliin. Tiedemies oli varma, että Ruru-kasvoiselta urogejegeltä katkeaisi kohta sormi.
”Mutta kuten sanoin aiemmin, uskon, että minun lähdettävä täältä.”
Tiikeli nousi pöydän ylle kiinnostunut ilme kasvoillaan. ”Minne Sä Aiot Mennä?”
”Sanotaan vaikka, että minulla on uusi suunnitelma.”
273:n katse kulki hitaasti jokaisen pöydässä istuvan, omituisen otuksen yli: Tiikelin pään heiluminen oli aiheuttanut hänen aurinkolasiensa valahtamisen Tiikelin kuonolle. Joumah kirosi ja parkui, koska hän oli kuin olikin viiltänyt sormeensa suuren haavan. Gamshu ei enää näyttänyt surulliselta vaan oli onnistunut nukahtamaan. Hopeisen soturin puhalteleman purkkapallo oli räjähtänyt hänen kasvoilleen. Amshu oli varastanut vierustoveriltaan palan purukumia ja tilkitsi sillä korttitaloaan vakaammaksi.
273 huokaisi syvään.
Olion nimi oli Oliolli, eikä hän tiennyt missä oli.
Hän ei ollut koskaan tiennyt, missä oli, tai ei ainakaan muistanut jos oli tiennyt. Niin kauan hän oli vaeltanut värittömällä suola-aavikolla, jonka tasainen pinta oli taivaankannen kanssa lähes samaa sävyä. Horisontti tuntui häipyvän tunnistamattomiin.
Silti hän matkasi sitä kohti. Hän oli matkannut sitä kohti niin kauan kuin muisti.
Eli ei oikeastaan kovin kauaa.
Aina välillä olio nimeltä Oliolli pysähtyi. Hän ei oikeastaan edes tiennyt, miksi teki niin. Tällä aavikolla kävelijä ei väsynyt. Silti jokin pieni ääni olion sisällä sanoi kuin muistutuksena, että hänen piti välillä pysähtyä. Pysähtyä ja… tehdä jotain. Jotain melko tärkeää, olio ajatteli.
Olio kohautti olkapäitään ja jatkoi matkaansa. Hän kyllä muistaisi ennemmin tai myöhemmin. Vaikka hän ei muistamisessa erityisen hyvä ollutkaan.
Muistamista oli todella vaikea harjoitella. Kun muisti oli tarpeeksi huono, ei enää muistanut sitä, mitä ei muistanut. Ja jos ei muistanut, että ei muistanut jotain, oli vaikeampaa ja vaikeampaa muistaa muistella. Aina välillä olio muisti sentään sen, mitä muisti.
Hän muisti olevansa Oliolli. Hän muisti, että ei muistanut muuta. Ei edes sitä, miltä itse näytti.
Siellä, missä olio nimeltä Oliolli oli, oli hyvin vaikeaa tutkia, miltä näytti. Jos hän laski katseensa haaleasta horisontista, hän näki että hänen kehonsa, kätensä ja jalkansa olivat sitä samaa väritöntä valkeaa, mitä maa ja taivaskin. Hän ei muistanut koskaan katsoneensa itseään silmiin. Hän ei muistanut, että siellä, missä hän sitten olikin, olisi koskaan ollut heijastavia pintoja.
Hän ei muistanut, minkä väriset silmät hänellä oli. Hän ei muistanut, oliko edes aina ollut tämän loppumattoman suola-aavikon värinen. Oli kuin jokin olisi imenyt kaiken värin pois maailmasta. Ja hänestä itsestään.
Hän ei muistanut edes, minkälaisia värejä oli olemassa. Tai ei. Yhden värin hän muisti. Kun olio sulki silmänsä, hän kykeni jälleen kuvittelemaan tuon värin, mutta ei osannut yhdistää sitä mihinkään nimeen jonka muisti. Nimiä, jotka hän muisti ei ollut paljon.
Väri muistutti häntä kodista. Koti oli ollut sen värinen. Jokin muukin oli sen värinen.
Oliolli ei muistanut, mikä koti oli. Mutta hän tiesi haluavansa sinne takaisin.
Kävely oli ainoa, mistä hän tiesi. Olion sisimmässä kyti toivon liekki – jos hän kävelisi tarpeeksi pitkään, hän ehkä löytäisi kotiin.
Hän siis käveli. Ja käveli. Väritön hiekka, jos se hiekkaa oli, narskui värittömien jalkojen alla.
Hän käveli kunnes pysähtyi.
Se oli tuttu tunne. Ei vain pysähtyminen, vaan se, mikä sai hänet pysähtymään. Hän ei muistanut, mikä tunnetilan nimi oli, mutta hän oli kokenut sen aiemminkin. Vaikka ei muistanut, miksi ja milloin.
Oudossa tilassa ei ollut luonnonilmiöitä. Olio ei muistanut, että joskus olisi tuullut. Oli vain täysi hiljaisuus.
Siksi askelten äänet hänen takanaan tuntuivat todella, todella vääriltä.
Oliolli alkoi muistaa, miksi oli pysähtynyt niin usein. Sille oli syy. Sille täytyi olla jokin syy, ja hän kyllä muistaisi sen. Olio käänsi päätään hitaasti taaksensa ja
Olion nimi oli Oliolli, eikä hän tiennyt missä oli.
Hän käveli, koska kävellä hän osasi. Hän ei muistanut aikaa, jolloin ei olisi kävellyt. Kävely tuntui luonnolliselta, ja suunta tutulta. Hän ei ehkä muistanut, mihin oli menossa, mutta suunnan vaihtaminen, kuten myös täysi pysähtyminen, olisi tässä vaiheessa tuntunut väärältä.
Väritön aavikko narskui. Oliolli ohitti taivaaseen kurottuvia värittömiä pilareita, kuin puita jotka eivät olleet kasvaneet vaan jotka oli kasvatettu. Hän ei muistanut, oliko ohittanut ne aiemmin. Reitti tuntui tutulta, ja se riitti. Silloin kun muisti vain vähän, oli toimittava muun kuin tiedon perusteella.
Hän antoi tunteiden johtaa. Mitä muutakaan hän olisi voinut?
Valkeilla kentillä pilarien edustalla seisoi rivissä armeija, joka odotti taistelua elottomana. Ainoa merkki siitä, että armeija ei ollut kuollut pystyyn oli silmät, jotka hohtivat sillä värillä, jonka Oliolli muisti.
Oliolli ei muistanut sotilaiden naamioiden entistä väriä, eikä väriä jolla nämä olivat haarniskansa maalanneet. Se oli kuitenkin ollut joskus sama väri, jonka sävyinen veri oli tahrinut muuten niin värittömän suola-aavikon näiden alta ja ympäriltä.
Armeija ei välittänyt Oliollista, kun tämä käveli näiden muodostelman edestä. Valtavat sotilaat eivät edes laskeneet katsettaan tähän. Olivatkohan ne todella eläviä?
Hän ei muistanut miettiä sitä sen pidempään. Hän ei pysähtynyt yleensä kovin pitkäksi aikaa. Pysähtyminen ei tuntunut luonnolliselta, mutta hetken päästä hän taas teki niin.
Täysi hiljaisuus. Oliolli oli melkein varma, että jostain oli kuulunut ääniä. Ääniä, jotka olivat nyt lakanneet. Ääniä, jotka olivat kuuluneet niin kauan kuin hän oli kävellyt.
Ääniä, jotka eivät olleet hänen omiaan.
Olento muisti tämän tunnetilan. Hän ei muistanut sen nimeä, mutta se sai hänen aistinsa vahvistumaan huippuunsa. Hän muisti, että pysähdyttyään hänen piti tehdä jotain. Jotain tärkeää.
Olennon pää kääntyi hitaasti taaksepäin. Aivan, nyt hän alkoi muistaa, mitä hänen piti tehdä. Ja hän alkoi muistaa, mikä oli kodin väri, ja väri jonka hän muisti. Kun hän kääntyi hitaasti, hän melkein näki
Olion nimi oli Oliolli, eikä hän tiennyt missä oli.
Hänen aikaisin muistonsa oli käveleminen, ja hän oli kävellyt siitä asti. Pysähtymiset olivat kestäneet vain sekunteja, mutta niitä oli ollut paljon. Hän ei tiennyt, miksi halusi pysähtyä, kun edessä hahmottui jotain näin majesteettista.
Äärettömän kaukana olevan horisontin suoran linjan pirstoi jokin, joka oli lähellä, ehkä vain kuudenkymmenentuhannen askeleen päässä. Se oli majesteettinen, jumalainen ja kaunis. Vaikka olio ei ollut koskaan tiennyt loputtoman kävelynsä määränpäätä, tätä näkymää katsellessaan hän tiesi, että se oli kutsunut häntä aina luokseen. Jo silloinkin, kun hän ei ollut vielä nähnyt sitä.
Se oli valtaisa palatsi, joka kurottui torneineen ja pilareineen taivaisiin asti, palatsi jonka valkeat seinämät oli koristeltu pyhin kolmioin ja kirjainmerkein, joita olio ei tuntenut. Palatsi ja linnake, joka olisi kelvannut jopa Mata Nuille.
Oliolli ei muistanut, kuka Mata Nui oli, mutta nimi herätti hänessä syvää kunnioitusta. Hän koki haluavansa jopa hieman kumartaa. Ehkä Mata Nui olikin tuon jumalaisen portaikon yläpäässä istumassa värittömästä kristallista muovatulla valtaistuimella. Ehkä Mata Nui, kuka hän sitten olikaan, osaisi viittoa hänelle tien kotiin. Mikä koti sitten olikaan.
Olio nimeltä Oliolli pysähtyi tuijottamaan monumentteja, jotka ulottuivat loputtoman korkealle. Hän tunsi itsensä pienemmäksi kuin koskaan muisti tunteneensa. Silti hän oli melko varma, että oli nähnyt tämän näkymän joskus aiemmin.
Tällaista jumalallisuutta ei unohtanut helposti. Hän oli melko varma, että oli ennenkin kävellyt palatsin luo ja tuijottanut sen valkeita obeliskeja, jotka kurottuivat lähes aurinkoihin asti.
… aurinkoihin? Oliolli hämmentyi tätä ajatusta. Eikö niitä ollut vain yksi?
Hän tarkisti asian, ja niitä oli. Niin hän oli muistellutkin. Ajatus oli ollut kaikin puolin outo. Miksi ihmeessä niitä olisi kaksi?
Tämän ajatuksen hyläten väritön hahmo jatkoi kävelyään kohti palatsia, ja, jos onni soi, kotia.
Kunnes kävely loppui taas.
Olio nimeltä Oliolli nielaisi hiljaa. Hän muisti, mikä tunnetila hänet valtasi pysähtyessä. Sillä oli nimi, ja se nimi oli pelko.
Pelko tuntui siltä kuin aivan toinen olento olisi sukinut hyytävän kylmiä sormenpäitään hänen koko selkäänsä pitkin. Pelko sai hänen sisimpiensä sykkeen tuntumaan raajoissa ja otsassa asti. Pelon vallatessa kehon hän näki paremmin, haistoi paremmin, tunsi paremmin ja ennen kaikkea kuuli paremmin.
Ja nyt hän oli kuullut askeleiden pysähtyvän taaksensa.
Joku oli seurannut häntä. Joku oli seurannut häntä koko matkan.
Hän oli näyttänyt tietä tätä jumalaista palatsia kohti jollekulle, eikä hän tiennyt kenelle. Hän ei muistanut.
Hän kuitenkin muisti, mitä hänen piti muistaa aina pysähtyessään.
Kääntyä ympäri. Katsoa taaksensa.
Hän ei ollut varma, halusiko tehdä sitä.
Olio nimeltä Oliolli veti syvään henkeä. Hän yritti ravistaa pelon pois kehostaan. Hän yritti ajatella kotia. Kodin väriä. Ainoaa väriä, jonka hän muisti, koska se oli ainoa väri jota suola-aavikko ei kuihduttanut pois. Koti, Oliolli sanoi mielessään. Koti oli paikka johon pelko ei päässyt.
Hän veti syvään henkeä taas yhden kerran ja antoi hengityksen valua sitten hitaasti ulos samalla kun jokin jyskytti hänen päässään kuin se olisi halunnut ulos. Olio käänsi ensin niskaansa hitaasti ja sitten koko kehoansa, koko rintamasuuntansa. Ja aivan silmänsä kulmassa hän alkoi nähdä väriä. Kirkkaana hohtava väri oli se väri, jonka hän muisti. Kodin väri. Oliolli pakotti kasvoilleen hymyä, vaikka ei tiennyt oliko kukaan näkemässä.
Hänen takaansa ei paljastunut kotia. Oliolli tuijotti suoraan kahteen kämmeneen, ja hän tiesi niiden värin nimen. Käsien väri oli
Olion nimi oli Oliolli, eikä hän tiennyt missä oli.
Lumiukko pälyili ympärilleen. Same oli tuonut hänet hieman ahtaaseen, ankean väriseen huoneeseen. Snowien takana ja edessä olevista seinistä pullisti pari panssariovia, jotka ilmeisesti lukittiin ulkopuolelta. Huone oli kirkkaasti valaistu. Katosta roikkui tehokas loisteputkilamppu, mutta pöytälampun ärhäkkä valokeila osoitti toistaiseksi huonetta halkovan pöydän metallista pintaa. Snowie toivoi silmiensä puolesta, että kaikista kuluneimpiin kuulustelukikkoihin ei mentäisi.
Lumiukko itse oli kahlehdittu leveään metallipöytään vasemmasta ranteestaan. Muodollisuuksia, Snowie arveli. Moderaattorit kyllä tiesivät, että hän voisi tarpeen vaatiessa vaikka irrottaa koko kätensä.
Toistaiseksi hän oli huoneessa aivan yksin. Valkopullan kahlittuaan Same oli poistunut ja jättänyt lumiukkelin yksin aatteidensa kanssa. Ne olivat pelokasta seuraa.
Snowieta vastapäinen ovi narahti auki. Askeleita ei kuitenkaan kuulunut, rullausta vain. Bladis hinautui näkyviin. Moderaattori oli ruhjeiden peitossa.
”Snowie”, Skakdi tervehti synkkänä.
”Öh, terve”, pöytään kahlehdittu porkkananenä vastasi.
Bladis rullasi itsensä metallipöydän tykö ja laski kätensä sen pinnalle. Hän huokaisi syvään.
”Tahdotko donitsin?”
”Ei kiitos, söin juuri.” Snowie silmäili retkikumppaniaan. Porrasvälikohtauksesta ruhjeilla olevaa moderaattoria ei naurattanut.
Bladis avasi suunsa, mutta sulki sen sitten nopeasti aivan kuin muuttaen mieltään jostain, mitä oli sanomassa.
”Same tulee esittämään sinulle kysymyksiä”, hän valaisi tilannetta valottomasti. ”Vanha hammashymy on kehnolla päällä, joten suosittelen mahdollisimman suoria ja lyhyitä vastauksia.”
Ennen kuin lumimies ehti sanoa mitään, skakdiraattori työnsi itsensä loitommas pöydästä ja kääntyi pyörillään. Hopeinen pyssysankari rullasi ulos huoneesta lisäämättä enää mitään. Skakdin harjan kadottua ovi sulkeutui, ja Snowie jäi taas hetkeksi yksin.
Oi voi… lumiukko tuskaili. Ei varmaan auta jos sanon, että Kepe odottaa minua…
Panssariovi avautui, selakhilaani astui esiin. Sanaakan sanomatta hän istuutui Snowien vastapäiselle metallituolille.
”Esitämme sinulle joukon kysymyksiä”, Same aloitti lopulta terävänä. ”Vastaat niihin totuudenmukaisesti ja kiertelemättä.”
Moderaattorin katse oli kylmä.
”Same, mehän olimme juuri viikkotolkulla yhdessä rämpimässä ikävässä syyssäässä, mistä tämä yht-”
”Vaiti!” Same ärähti. Selakhilaani kaivoi muistikirjan ja sulkakynän esiin. Snowie räpytteli silmiään. Ilmeisesti maastotaaperruksen toverillisuus oli tiessään.
”Et ollut yöllisenä kauhuna tunnetun tapahtuman aikana Bio-Klaanissa?” moderaattori aloitti kuulustelun. Lumiukko katseli Samea hetken hämmentyneenä, ja vastasi sitten.
”Enhän minä. Olin lähtenyt Ämkoon kanssa hakemaan Nimdan sirua viidakkosaarelta.”
”Oletko tietoinen, että kuusi päivää ennen Rautakuoleman hyökkäystä generaattoreita huollettiin?” Same tiukkasi.
Snowie kääntelehti hermostuneena. ”Kyllähän minä. Puhuimme siitä Kepsuttimen kanssa jo kauan ennen huoltopäivää, kun hän oli vielä sairaalaosastolla sen torakanpakaraparin lävistettyä hänet ranneterällä. Vahdin Verstasta sen aikaa hänen puolestaan, ja hän tahtoi minun pysyvän jotenkin perillä siitä, mitä parahultaisesti tapahtui, teknisella rintamalla nimittäin.”
Samen sulkakynä raapi muistikirjaa. Moderaattori kohotti katseensa kuulusteltavaansa. ”Ja huoltopäivänä olit Klaanin linnakkeessa?”
”Öh, joo. Olimme kotiutuneet sangen vaiherikkaalta keikalta Ath-Korosta, kyllähän sinä muistat. Kuka ei kaipaisi lepoa karaokekilpailun, jäämunkkikylän ja tosi tosi ison sushin jäljiltä?” Lumiukko höpötti nopeasti.
”Yöllisiin kauhunhetkiin mennessä olit kuitenkin itse poistunut tiluksilta. Kerro omin sanoin, mihin hävisit.”
Snowien kulmat kohosivat. ”Ämkoo pyysi minua mukaansa retkelle jo ennen kuin Punainen Mies lähestyi minua uniteitse, jos sitä tarkoitat.”
Samen ilme ei muuttunut. ”Onko Ämkoo luotettava taho?”
Glupsis, Snowie nielaisi. Ämkoon puolenvaihdos ahdisti häntä jo henkilökohtaisistakin syistä. Eikö Same ymmärtänyt? Porkkananenä pudisti päätään.
”Et siis voi todistaa olevasi syytön generaattorin sabotointiin?” maahai jatkoi tiukkaa linjaansa.
”…en. En voi”, lumiukko myönsi alakuloisena. Sulkakynä tanssi jälleen lehtiön sivuilla. Hetken raapustettuaan Same palasi kysymysten pariin.
”Kerro lyhyesti, mitä teitte Ämkoon kanssa viidakkosaarella.”
Aika paljon tiivistettävää, Snowman tuumi.
”Kohtasimme saarelle päästyämme Nazorak-tukikohdan ja paikallisia matoralaisia, jotka kävivät vastarintataistelua miehittäjiä vastaan. Minä ja Ämkoo, ööh, olimme melkoisesti eri mieltä parhaista toimintatavasta ja hajaannuimme. Minä jäin pikkuväen kanssa, hän jatkoi Nimdajahtia. Sattui kuitenkin hassusti, ja minä olin meistä se, joka sen sinisen sirun käsiinsä sai.”
Snowie piti pienen mietintätauon. ”Ja, eh, sitten Avden nukke tuli ja luovutin sirun sille.”
”Mutta se otettiin minulta väkivalloin!” lumiukko huudahti. ”Tai siis, väkivallan uhalla. Ei se valkoinen kauhu minulle mitään varsinaisesti tehnyt, läiskäisi miekan lappeella vain, mutta se osoitteli minua teräaseella…”
Lumiukon mieleen hiipi epäilys, että hän ei kenties kuulostanut erityisen vakuuttavalta.
”Ja sitten Ämkoo oksensi viikatteen ja taistelimme sukellusveneellä vetten päällä astelevaa miekkanukkea vastaan ja vajosimme merenpohjaan ja iso merimetso haki meidät pois.”
”Hmh”, Same tyytyi tuhahtamaan.
”Ja ai niin! Välissä ratsastimme tapiirilla.”
Same murahti jotain itsekseen ja nousi tuoliltaan. Nopein askelin hän hävisi huoneesta. Ennen kuin Snowie ehti tulkita maahain toimintaa, Bladis valui näkyviin. Vaihto oli tapahtunut.
Sananvaihto ei tapahtunut ennen kuin skakdi oli aivan pöydän tuntumassa.
”Entä nyt?” hän nosti pöydälle pahvilaatikon. Donitseja.
”Eei kiitos”, lumimies kieltäytyi. Bladis kuitenkin liu’utti herkkulaatikon pöydän yli. ”Ota tästä jos muutat mielesi.”
Porkkananenä nyökkäsi vastaukseksi.
”Oletko tietoinen siitä, että saimme viikkoja sitten käsiimme listan, jossa on nimesi?” Bladis kysyi hiljaa.
Lumiukko kohotti kulmiaan.
”Listan?”
”Listan, jolla on nimesi.” Bladis vastasi ja yskäisi kuuluvasti. ”Meillä on syytä epäillä kaikkia listan nimeämiä henkilöitä.”
”En minä mistään listasta…”
Skakdi raapi leukaansa. ”Hyvä on.”
Bladis poistui jälleen. Seuraava vaihto kesti edellisiä kauemmin, Snowie sai jäädä odottamaan. Moderaattorit neuvottelivat varmasti panssariovien takana. Lienevät eri mieltä jostain kun näin venyy.. Olisiko se sittenkin donitsin paikka? Vai onko sekin joku testi?
Ennen kuin hän päätyi kunnolliseen päämäärään, ovi narahti auki. Tällä kertaa Same ei istuutunut, nojautui vain pöytään. Hän hyppäsi suoraan asiaan.
”Mikä syy meillä on luottaa sinuun?” hän tiukkasi vihreät silmät viiruina.
”Luottaa? No, siis-”
”Ei mikään.”
Snowie nielaisi kuuluvasti.
”Me emme tiedä, kuka olet. Emme tiedä, mistä tulet. Emme edes tiedä mikä sinä olet!”
”Mi-minä olen Snowie, vanha kunnon lumiukkeli, kyllähän sinä minut tunnet.”
”Et ole koskaan antanut meille luotettavia taustatietoja itsestäsi. Satuilet laajasanaisesti menneisyydestäsi, mutta kukaan ei tiedä sinusta todellisuudessa mitään.”
Porkkananenä aukoi suutaan sanoja hakien. Same kuitenkin paahtoi eteenpäin.
”Meillä on vain sanasi. Et pysty todistamaan syyttömyyttäsi generaattorin tuhoamiseen.”
Snowie oli täysin vaiti ja kuunteli terävähampaisen suun sanoja. Omat ajatukset eivät enää pukeutuneet sanoiksi.
”Kuitenkaan…” selakhilaani jatkoi, mutta astetta vähemmän kylmänä ”Meillä ei ole todisteita sinua vastaan. Bio-Klaani ei ole koskaan jakanut tuomioita kevyin perustein, eikä tee niin nytkään. Olet vapaa poistumaan.”
Valtava biolohkare vierähti pois lumimiehen lumisydämeltä. Huh…
Same kiersi pöydän ja kumartui Snowien käsien ylle. Hän kaivoi vyöltään vaimeasti kilisevän avainnipun ja aukaisi kuulustelupöydän kahleet. ”Mutta muista”, hän murahti vaimeasti. ”Me tarkkailemme sinua.”
2
Vähän käytetyn, tunkkaisen ja pimeän kuulusteluhuoneen pöydällä lepäsi jo hieman steariinista täyttyneen lautasen päällä kynttilä. Sen lämpimän oranssi hehku valaisi vaimeasti pölyisen pöydän ääreen jätetyn Jaken kasvot. Pöydässä ei ollut paikkoja kahleille kuten muiden kuulusteluhuoneiden pöydissä, joten klaanilaisen taltuttaminen oli hoidettu pyörälukolla.
Jake siristi silmiään. Hän oli ilmeisesti menettänyt tajuntansa. Ainoa asia mikä hänen tajuntaansa palasi oli mitä epämiellyttävin paikkojen kolotus. Ihan kuin hän olisi kierinyt alas portaita. Ai niin…
Jake kirosi mielessään. Hänen surkea pakoyrityksensä oli saattanut hänet vielä isompaan jamaan. Mutta ensimmäinen asia mikä hänet oli vallannut pyörällisen skakdikörmyn yhtäkkiä seisovan edessään, oli ollut pakokauhu. Hän ei ollut itsekään uskonut että hänellä olisi ollut voimaa ampaista vauhtiin tuhannen perseelle ammutun protosorsan voimalla.
Jake havahtui huomatessaan kynttilän valon kirkastuvan pikkuhiljaa. Hän kuuli myös askelia. Joku muu oli jo huoneessa hänen lisäkseen.
Jake hämmentyi hieman punaoranssin moderaattorin astuessa kynttilänvaloon, joka oli jo kirkastunut riittäväksi valaistakseen koko kuulustelupöydän ja kummankin läsnäolijan etumukset.
Vaikka Jake ei ollutkaan täysin tietoinen moderaattorien työmenetelmistä, ei puolirahi koskaan aiemmin ollut vaikuttanut tyypiltä joka hoitelisi kuulusteluita. Make oli aina tuntunut olevan se joka oleskeli muina miehinä muiden klaanilaisten parissa toimittaen kollegoilleen tiedot mahdollisista häiriköistä. Mutta sisimmässään Jake kuitenkin tiesi liiankin hyvin, mistä asiassa oli kyse. Ja eittämättä kyseisessä tapauksessa kaikki kynnelle kykenevät oli varmaan otettu käyttöön. Mutta silti Jakea mietitytti. Miksei vaikkapa Same, tai vaikka Bladis?
Jakeraasun mustelmat ja ruhjeet erottuivat suht. hämärässä valossa liiankin hyvin edukseen. Puolirahi yritti parhaansa mukaan peittää sitä, että häntä jonkin verran puri sisäisesti yrittää saada keskustelemalla tietoa ulos henkilöstä, joka näytti jo siltä kuin sitä olisi yritetty jo kovemmalla otteella.
“Tuotanoin, hei vaan.”
Maken puhetyyli oli kömpelön näennäisesti tuttavallinen. Tämä oli hänelle sentään ensimmäinen kerta.
“Anteeksi tämä pieni siivo”, Make jatkoi, “tätä tilaa kun ei ole taidettu miesmuistiin käyttää. Lamppukin on rikki.”
Jake… “istui” vaimeana paikallaan. Maken ilmeeltä paistoi lievästi kynttilänvalon hehkun lisäksi pienoinen skeptisyys kuulustelun onnistumisesta. Hän päätti kuitenkin yrittää uutta kommunikointiyritystä.
“Joo, emme keksineet tähän hätään muutakaan valonlähdettä kuin kynttilä.”
Make hiljeni jälleen hetkeksi. Jake ei vastannut.
“Ja anteeksi tuosta pyörälukosta. Tämä pöytä kun ei ole yhtään paremmassa kunnossa, niin meidän piti taltuttaa sinut muilla tavoin.”
Jake ei reagoinut.
“Paacon idea…”
Make pohti hieman sanomisiaan. Oliko epäillyn kahlitseminen asia jota olisi syytä pahoitella? Toisaalta, vaikka kyseessä olisikin ollut täysin avuton henkilö, kahleet olivat kuitenkin rutiinia, eikä kuulusteltavien ehkä tulisi saada kuvaa siitä että näitä pidettäisiin pahoinakin kriminaaleina. Mutta toisaalta, pyörälukko tuskin kuului moderaattorien rutiiniin, niin kuin hädin tuskin muutkaan Paacon ideat.
Make huomasi Jaken alakuloisuuden tietämättä mitä ajatella. Oliko epäilty kenties häpeissään kiinnijäämisestä vai tunsiko tämä syyllisyyttä ja olisi valmiina tunnustamaan. Syytön, kunnes toisin todistetaan. Make muisteli. Hän raaviskeli päätään piilossa Jaken silmiltä. Oli miten oli, asia tuskin hoituisi itsestään sillä että osapuolet vain olisivat istuskelleet hiljaa paikoillaan odottaen että toinen lopulta paineen alla avaisi suunsa. Siten Paaco varmaan olisi toiminut. Ja samalla tökkinyt epäiltyjä sormellaan.
Puolirahimies päätti punnita ajatuksiaan kunnolla. Same oli sanonut tarkasti että asia pitäisi hoitaa mahdollisimman pian. Ei siis mitään kiertelyjä. Hänen olisi mentävä suoraan asiaan.
Make yskähti vaimeasti nyrkkiinsä ääntään raikastaakseen.
“Uskon, että tiedät jo varsin hyvin, mistä tässä on kyse.”
Jakesta ei irronnut vieläkään minkäänlaista reaktiota. Moderaattori ei osannut sanoa kuunteliko Jake häntä ollenkaan. Hän vain …ääh, Make ei keksinyt päässään hyvää termiä sellaisen henkilön pöydän ääressä kököttämiselle, jolla ei ollut jalkoja eikä muutenkaan minkäänlaista istuinta alla.
Make kirosi hieman mielessään jouduttuaan ajatuksissaan taas sivupolulle. Hänen oli pysyttävä asiassa. Hän mietti miten jatkaisi. Ensimmäinen mieleen tullut kysymys oli motiivin tiedusteleminen, mutta hän ei halunnut tuomita Jakea ennen aikojaan. Liian suora “miksi teit sen”- kysymys olisi tuskin ollut hyödyksi.
Make rohkaistui jälleen avaamaan suunsa.
“Muistat varmaan Yö Kauhun.”
Jaken ilme muuttui hieman. Selkeästi hän tiesi mistä Make puhui. Toisaalta, osittain näytti siltä ettei hän tiennyt yhtään mistä Make puhui. ‘Yö Kauhu’ taisi kuitenkin olla Paacon itsensä keksimä termi, jota tuskin kukaan muu käytti. Mutta kuitenkin Jaken mieltä selkeästi kaihersi suuresti puhua kyseisestä yöstä… Hän oli mitä ilmeisimmin ollut linnakkeessa sinä yönä. Make koki että hänen ei tarvinnut todeta päätelmäänsä ääneen.
“Se oli sellainen mylläkkä, että viholliset tuskin pääsivät sisään ilman että joku olisi auttanut heitä tältä puolelta.”
Jaken ilme kiristyi. Make huomasi olevansa menossa oikeaan suuntaan. Hän kysyi seuraavan kysymyksensä.
“…missä sinä olit sinä iltana?”
”Eääääh. Kuka näitä nyt muistaa?” Jake hymyili hermostuneesti.
Kiertelyä… Make pohdiskeli. Sinänsä odotettua kuulustellulta joka selkeästi tunsi jotakin hyvin negatiivista sisällään aiheesta puhuttaessa. Mutta jos Jake ei ollut syyllinen… ehkä hän oli vain hyvin peloissaan kyseistä iltaa muistellessa. Yö Kauhu- nimi kun tuskin oli tuulesta temmattu. Eikun hetkinen, sehän oli Paacon keksimä. Eli mitä ilmeisimmin nimi oli hyvinkin tuulesta temmattu. Mutta ‘Kauhu’- termi oli melko hyvä kuvaamaan tapahtunutta joka tapauksessa. Keskity… Make tivasi itselleen. Sitten hän muisti. Jo ennen kuulustelua Paaco oli selittänyt hänelle melko perusteellisesti Klaanin generaattoriin kohdistetusta iskusta. Mutta hän ei silti muistanut koko litaniaa hyvin tarkkaan. Saamarin Paaco Make kirosi. Mokoma oli laittanut hänet hoitamaan asian yksin ja mennyt ties minne omille teilleen…
Make kavahti hetkeksi nostamaan katseensa jälleen Jakeen. Tämä kökötti yhä paikallaan tiiraillen pöydän pintaan hermostuneesti. Make huomasi, että hänen olisi keksittävä jotain.
“Entä sinä iltana, kun apuvoimageneraattoria huollettiin…?”
Jaken katse nousi pikaisesti. Tämän tuskaisen hermostunut ilme tuntui muuttuvan hieman hämmentyneeksi.
“Ööh, tuota, en minä tiedä. En ole kuullut koko generaattorin huoltohommasta mitään, joten en osaa yhtään sanoa…”
Make mietti hetken Jaken sanoja hieroen päätään. Hmm. Kieltäminen.
Rahimies muisteli mitä tällaisissa tilanteissa kannatti tehdä. Vaikka Jaken vastaus olikin vakuuttavampi kuin edellinen, hän ei voinut kuitenkaan jättää mitään sattuman varaan. Sitten Makella välähti. Jos epäilty kiistäisi syytteet jotenkuten vakuuttavalla esityksellä, olisi paras tuoda esille todisteet tätä vastaan.
Make muutti ilmeensä päättäväiseksi ja avasi suunsa.
“Saimme Feterrahyökkäysyön jäljiltä luotettavalta taholta käsiimme listan.”
Jaken silmät suurenivat hieman tämän suupielien kääntyessä hetkessä alassuin, minkä puolirahi huomasi heti. Mutta Jake pidätteli edelleen.
“Siinä listassa oli viisi nimeä. Yksi niistä oli sinun.”
Jaken katse alkoi muuttua hermostuneesta epätoivoiseksi. Makea melkein askarrutti jatkaa pidemmälle. Oli Jake kenties miten syyllinen hyvänsä, moderaattorin oli hankala katsoa tuskastuneita kasvoja jämerin ilmein. Mutta hänen oli kuitenkin jatkettava. Tämä oli sentään hänen työtään…
“Sinä vastustit pidätystä melko ankarasti”, Make jatkoi kuitenkin lievää epävarmuutta äänessään. “Se ei anna sinusta kovin viatonta kuv-”
“EN MINÄ TÄTÄ PYYTÄNYT!!” Jaken ääni koveni yhtäkkiä.
Jaken silmät näyttivät tuskaisilta ja vaikutti siltä kuin tämä olisi voinut murtua itkuun. Make säpsähti ja tämän ilme muuttui tuimasta yllättyneeksi.
Jake hiljeni hetkeksi, mutta avasi taas suunsa.
“En minä halunnut tulla osaksi jonkun epäilyttävän pelurin valtatappelua! En minä missään vaiheessa ole tälle paikalle mitään pahaa halunnut! Se tyyppi vain oli jostain kumman syystä päättänyt tulla puhumaan minulle! Kyllähän minä tiesin, ettei kukaan minua uskoisi! Kukaan ei ole koskaan erityisemmin minuun luottanut! Kai siinä epätoivo ja pakokauhu iskee, kun joku varjomöykky tuntuu olevan luotettavampi kuin minä!”
Maken katse klaanilaiseen muuttui. Moderaattorin jämeryys ja päättäväisyys katosivat pikkuhiljaa tämän tuijottaessa parkuvaa klaanilaista.
“Halusin vaan elää rauhallista arkea! Millä tapaa se muka on minun syytäni jos joku random piru tulee ja tarjoaa minulle takaisin jotain minkä olen menettänyt! Kovasti olisi tehnyt melkein mieli, mutta kai minä nyt tajusin että syventäisin vaan omaa kuoppaani! Mutta kukapa minuun luottaisi!? Kukaan tuskin olisi sitä mieltä että minä kykenisin vastustamaan sellaista tarjousta ja ajaa koko Klaanin maan tasalle…”
Jaken katse laskeutui takaisin alassuin tämän äänen kadottua takaisin hiljaisuuteen.
Maken kasvoilta oli kadonnut kaikki kovuus, tilalle oli tullut puhdas sympatia. Kyllä minä sinua uskon Maken teki mieli avata suunsa, mutta jokin hänen päässään pysäytti hänen ajatuksensa…
Entä jos…?
Make perääntyi hieman kuulustelupöydän luota. Alassuin katsova Jake ei tuntunut edes huomaavan. Moderaattori kääntyi paikallaan poispäin klaanilaisesta. Hän hämmentyi omista ajatuksistaan. Hän tunsi suuresti voivansa olla varma Jaken syyttömyydestä. Joten miksi häntä epäilytti?
Make kirosi itseään. Sama oli tapahtunut useamman kerran aiemminkin. Tämä taas oli hänelle uusi tilanne. Aina tällaisissa tilanteissa hän usein muuttui neuvottomaksi. Hän ei tiennyt miten maailma toimi. Aina kun hän luuli olevansa varma jostain, jokin hänen sisällään väitti toista. Aina tällaisissa tilanteissa hänen päänsä täyttyi toistensa kanssa sotivilla ajatuksilla. Ja useimmiten joku muu oli ollut auttamassa häntä. Mutta nyt hän oli yksin. Eikä hän tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä.
Mutta miksi hänen pitäisi tehdä mitään? Koko asia tuntui selvältä. Jake oli viaton. Niin asian täytyi olla. Ei kukaan hänen kaltaisensa viaton henkilö kykenisi pettämään Klaania. Hänen täytyi olla vain viaton sivullinen.
Entä jos hän valehtelee…? Make kavahti jälleen omia ajatuksiaan. Hermostuneisuuden palanen tuntui tunkeutuvan hänen kurkkuunsa. Miksi Jake valehtelisi? Miksi ei valehtelisi?
Make ei osannut vastata. Lähinnä siksi koska joiltain osin hän ymmärsi täysin asian pointin. Hän joutui muistuttamaan itseään siitä, että kyseessä oli yksi viidestä petturiehdokkaasta. Henkilöstä, joka oli tarjonnut viholliselle pääsyn sisälle Klaaniin… Se henkilö saattoi hyvinkin olla Jake. …mitä sinä oikeastaan edes tiedät hänestä?”
Maken ajatukset puistattivat häntä. Klaaniin saapumisestaan alkaen hän oli tuntenut olevansa kuin kotonaan. Hän oli kyennyt tuntemaan kuinka osa muista oli saapunut tähän paikkaan juuri samoista syistä kuin hän. Hän tunsi että hänellä oli vihdoin ollut ympärillään henkilöitä joista tuntui samoin kuin hänestä. Eikä hän siksi ollut koskaan ollut kyennyt tuntemaan vihaa tai epäilystä ketään kohtaan. Hän oli aina luottanut heihin miltei sokeasti.
Entä jos…?
Entä jos Jake tiesi sen?
Maken sisäiset ajatukset alkoivat pikkuhiljaa tunkeutua esiin. Hän muisteli Paacon ja Samen sanoja. Nyt ei ollut kyseessä pikkuasia. Nyt oli kyseessä kovemman luokan rikos. Jotain, mitä ei voinut hyvittää pelkällä katumuksella. Jotain anteeksiantamatonta.
Viisi nimeä. Se saattoi olla kuka tahansa. Joku joka kaiken aiheuttamansa jälkeenkin oli liikkunut klaanilaisten keskuudessa esittäen viatonta. Joku joka oli huijannut heitä kaikkia. Joku joka saattoi hyvinkin istua moderaattorin vieressä. Ja saattoi edelleen pelata katalia pelejään hänen ja muiden pään menoksi. Joku, joka saattoi hyvinkin käyttää häntä ja kaikkia muita hyväkseen.
Joku, jonka hän oli vannonut saattavansa vastuuseen teoistaan…
Jake oli kököttänyt hiljaisuudessa pöydän edessä jo jokusen minuutin. Klaanilaista tuntui osittain kaduttavan äskeinen puuskahduksensa, mutta toisaalta hän tunsi olonsa hieman helpottuneeksi. Moderaattori tuntui vakavalla kädellä pohtivan hänen syyttömyyttään.
“Sinä varmaankin muistat kyseisen kauhujen yön melko hyvin…?”
Maken kysymys sai Jaken nostamaan katseensa häneen selin olevaan moderaattoriin. Kaikki klaanilaisen toiveet haihtuivat hetkessä puolirahin kääntyessä hitaasti tätä päin. Tämän kasvoilta oli kadonnut kaikki mahdollinen myötätunto.
Jake ei tahtonut saada sanaa suustaan. Äskeisen jälkeen hänellä ei tuntunut olevan enää mitään sanottavaa. “M-minä, tuota…”
Puolirahin kaksi eteenpäin ottamaa askelta tuntuivat hiljentävän klaanilaisen.
Kynttilän leimu tuntui pikkuhiljaa voimistuvan. Mutta kumpikaan huoneessaolija ei tuntunut huomaavan sitä. He vain tuijottivat toisiaan.
“Muistathan?” Make jatkoi. Moderaattorin ääni oli muuttunut hetkessä kylmemmäksi ja välinpitämättömäksi. “Se ilta, kun Feterroiksi nimitetyt olennot hyökkäsivät kotiimme. Ja aiheuttivat tuhoa ja hävitystä juuri kuin tunteettomat tappokoneet mitä olivatkin?”
Puolirahin vasen käsi pamahti terävine kynsineen kuulustelupöydälle. Jake vaikutti hetken siltä kuin olisi voinut lennähtää ilmaan säikähdyksestä. Kynttilän valo kirkastui entisestään.
“MINÄ ainakin muistan.” Maken ilme muuttui hetkessä hurjemmaksi. Jaken silmät suurenivat sekä hämmennyksestä että pelosta.
“Se ilta, kun monia viattomia kuoli”, Make jatkoi kryptisenä. “Silloin kun suurin osa kykeni vain kauhistelemaan olematta kykenevä tekemään mitään asian hyväksi.”
Rahimiehen kasvot lähestyivät hiljaa yhä enemmän paikallaan panikoivaa Jakea päin. Kynttilä jatkoi leimuamistaan pikkuhiljaa.
“Ainoa asia mitä he kykenivät tekemään oli loppujen lopuksi surra kaatuneita ystäviään tuntien varmasti suurta tuskaa siitä etteivät kyenneet tekemään mitään heidän hyväkseen.”
Paniikki alkoi hiipiä Jaken pintaan entistä voimakkaammin.
“…se tuntui sinusta varmaan tosi kurjalta.”
Puolirahin hammasrivistö pilkotti tämän suupielien välistä kynttilänvalossa entistä häiritsevämmin. Pienen hetken moderaattorin puheesta saattoi erottaa vaimeaa murinaa…
“KILTTI, ÄLÄ SYÖ MINUA!!”
Jake heitti kätensä suojaavasti eteensä. Huudosta säpsähtänyt moderaattori perääntyi varovasti klaanilaisen luota. Syy Maken säikähdykseen oli kuitenkin jokin muut kuin Jaken huuto…
Hän oli kuullut tuolta kuulostavan huudon aiemminkin. Ehkä liiankin useasti. Se oli henkensä puolesta pelkäävän avuttoman villieläimen uhrin huutoa…
Hurjuus ja vimma olivat pyyhkiytyneet pois moderaattorin kasvoilta. Hän kykeni vain tuijottamaan oman naamansa piiloon kääntänyttä klaanilaisraasua surullinen pahoitteleva ilme kasvoillaan.
Miltei kokonaan pimenneen kuulusteluhuoneen ovi avautui. Make säpsähti katsomaan oven suuntaan. Kultavihreä moderaattori seisoi ovensuussa hieman hengästyneenä. Puolirahilta kesti hetki palata maanpinnalle. Paaco…
Make vilkaisi nopeasti Jakeen, joka näytti yhtä yllättyneeltä toisen moderaattorin ilmaantumisesta kuin hänkin.
“Ööh, tuota, moi…” Paaco tokaisi vedettyään henkeä. Make marssi kollegansa luo.
“Missä hemmetissä sinä olet ollut?” Make kuiskasi hieman katkeraan sävyyn.
“No tuota noin…” toa viittoi rahimiestä tulemaan lähemmäs supisten tämän korvaan.
Maken ilme muuttui happaman nyrpeäksi. Tämän kiusaannuttavammalta tuskin voisi tuntua…
Punaoranssi moderaattori talsi mahdollisimman epäuhkaavasti takaisin Jaken tykö. Hän napautti pyörälukkoa varpaillaan ehkä mahdollisesti rikkoen sen.
“Tuota, olet vapaa poistumaan”, Make sanoi, yrittäen pyytää katseellaan anteeksi.
Jake teki työtä käskettyä rullaten vaivihkaa ulos huoneesta. Paaco joutui suorittamaan kömpelön väistöhypyn välttääkseen joutumasta Rasvatun appelsiinin seuraavaksi uhriksi.
“Jummijammi, silleppä tuli kiirus…” Paaco tokaisi hekottavaan sävyyn ikään kuin peitellen omaa kiusaantuneisuuttaan tilanteen osalta.
Make vain käveli hiljaa ulos huoneesta hieman ihmettelevän Paacon ohi yrittäen olla näyttämättä tuskastuneisuuttaan kasvoillaan. Paaco käännähti katsomaan tyhjää kuulusteluhuonetta.
Kynttilä oli sammunut.
3
Kyynärpäät nojasivat pöytää vasten. Valon toan katse vaelsi yksitoikkoisen huonosti valaistun huoneen nurkasta toiseen. Käsiraudat kahlitsivat Gekon ranteet pöytään.
Valon toa huokaisi. Hän hieroi kämmeniään otsaansa vasten väsyneenä. Odotusta oli kestänyt jo kauan. Se oli kai jo kuulustelukikka itsessään. Pimeys oli hiljaista, piinaavaa ja passiivista. Ja Gekko oli viimeinen toa, joka voisi olla sinut pimeyden kanssa.
Kuulusteluhuoneen ovi pysyi säpissä. Ehkäpä kohta sieltä marssisi sisään joku moderaattoreista naama happamana. Same vihreässä katseessaan kylmää säälimättömyyttä. Bladis virnuillen leveällä hammashymyllä ja käsissään tylppä lyömäase. Umbra tiukkana mutta reiluna. Paaco huonoine vitseineen.
Gekko ei pystynyt pysymään paikoillaan. Lopulta huoneen ovi aukesi ja ulkopuolinen valo tunkeutui sisään. Hetken toa ehti luulla, että oviaukko oli tyhjä. Sitten hän tajusi katsovansa liian korkealle.
Hopeinen valon toa laski hitaasti katseensa lattianrajaan, josta takaisin katsoi matala tumma siluetti ja kaksi suurta vihreää silmää.
”Päivää, Gekko”, punaiseksi hahmottuva visorak tervehti.
Valon toa valahti kalpeaksi ja suoristi ryhtinsä. Se avasi suunsa, mutta jäi hakemaan sanojaan hetken. Hän olisi odottanut ketä tahansa muuta. Mutta ei adminia. Ei etenkään tätä adminia.
”P-päivää.” ”Minulla olisi sinulle muutama kysymys”, Visokki aloitti heti asiansa. Hän halusi mahdollisimman nopeasti saada kuulustelun käydyksi. Ei mitään ylimääräistä saivartelua. Nyt tarvittiin suoraa puhetta!
Gekko nyökkäsi syvään. Toa oli hermostunut, sen huomaamiseen ei tarvittu Visokin lahjaa. Mutta edes Visokki ei nähnyt, mikä tätä hermostutti.
”Mihin liittyen..” Gekko kysyi hiljaa ilman varsinaista intoa.
Visokki oli hetken vaiti. Gekossa oli selvästikin jotain hyvin epäilyttävää. ”Yritämme löytää Klaanin sisältä petturia ja sinä olet yksi kuulusteltavista ehdokkaista”, admin paljasti ja jatkoi: ”Missä sinä olit ja mitä teit Yö Kauhun aikaan? Olitko Klaanissa silloin?”
Hopeinen valon Toa hengitti syvään. Katse pakoili Visokin omaa. Gekko ei ollut selvästi varautunut kysymykseen. Tai ei ainakaan kovin hyvin. Visokki aisti yrittämättäkin, kuinka valon Toa haparoi päänsä sisällä hätävalheita ja kasaili lausuntoja.
Lopulta pakoileva katse pysähtyi Visun silmiin. Hän ei pystyisi valehtelemaan visorakille. Kukaan ei pystyisi.
”Olin”, Gekko kuiskasi. ”Hyvä. Mitä olit tekemässä, kun Klaanista katkesi sähköt?” Visokki tuijotti Gekkoa totisena, kun lateli kysymyksensä mekaanisen oloisesti.
”Juoksin sairasosastoa kohti”, Gekko sanoi vaitonaisena. Toa näytti puhuvan totta.
Visokki huomasi Gekon olevan kovin vähäsanainen. ”Mitä sinä sairasosastolla?” admin uteli.
Valon toa nielaisi. Hän laski katseensa jalkoihinsa. Lopulta hän nosti käsiään niin paljon kuin pystyi käsirautojen rajoittamana nostamaan. Tällöin Visokki näki, että Gekon oikeat kädet peittyivät mekaanisten tukirankojen alle.
Alla olevat kädet olivat muodottomat. Ruhjeita täynnä.
”Makuta Abzumo”, Gekko sanoi hiljaa ja raotti oikealla kädellään rintapanssariaan. Visokki vavahti taaksepäin. Toan lihassa oli kymmeniä pieniä ja isompiakin arpia kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Viiltojälkiä. Pistojälkiä. Täysin tarkoituksettomia pieniä viiltoja, jotka muodostivat toan ihoon arpien mosaiikin. Ja yksi suuri pistojälki, ammottava reikä keskellä rintaa, joka ei koskaan parantuisi.
”Hän satutti minua”, Gekko sanoi hiljaa. ”Minä kysyin, että miksi. Hän satutti minua lisää. Luulin teidän muistavan…”
Niine sanoineen valon Toa hiljeni taas. ”A-anteeksi, en muistanut”, visorak melkein värisi vastenmielisyydelle. Miten kukaan voi kiduttaa noin? Mielipuoli tuollaiseen vain pystyi, mikä ei tietenkään ollut yllätys. Hyrr, miten Gekko on selvinnyt edes hengissä?
Visokki karisti tunnepitoiset ajatuksensa pois ja yritti palata takaisin asialliseen kuulustelutyyliinsä: ”Mitä muuta Abzumo sinulle teki? Tekikö hän jotain henkistäkin?”.
Gekko pysyi pitkään hiljaa. Ei tuntunut siltä, että toa halusi varsinaisesti puhua aiheesta. Hän kuitenkin taisi tiedostaa, että vaihtoehtoja ei juuri ollut.
”No kun en tiedä”, toa sanoi täysin vailla tunnetta. ”Viimeinen asia mitä muistan ennen kuin heräsin kidutuskammiosta oli se, kun lähdimme Manun mukaan tehtävälle nazorakien pesään. Minä… minä en tiedä kuinka kauan olin siellä. Abzumo sai sen tuntumaan vuosilta.”
Mielenvoimien administa alkoi kuulostaa, että Abzumossa oli paljon avdemaisia piirteitä. Visulle ei tullut siitä mitenkään hyviä muistoja. ”Ymmärrän… Miten pääsit pois Abzumon kynsistä lopulta?” Visokki tiedusteli aavistuksen varoen, ei samanlaisella suoralla tyylillä kuin aikaisemmin.
”Punainen Mies”, Gekko vastasi samalla aavemaisen hiljaisella nuotilla kuin aiemminkin. ”Punainen Mies pelasti minut häneltä.”
Oli kuitenkin selvää, että hän oli vain tyytyväinen keskustelun siirryttyä pois makuta Abzumosta.
Visokki ei taas olllut yhtään tyytyväinen. Gekon vastaus hämmästytti suuresti. Miten se muka voisi olla mahdollista?
Visorak oli hetken vaiti ennen kuin sanoi nimen. ”P-punainen M-mies? M-miten muka?”
”Avde oli ystävällinen minulle”, Gekko sanoi pelottavan tyynesti. Suorastaan tuttavallisesti. Hän ei väistänyt nimen käyttöä. ”Hän pelasti henkeni. Minä… minä en eläisi ilman Avdea. Oli hän sitten vihollinen tai ei.”
Hiljaisuus oli jäätävä. Visokki tuijotti toaa.
”Kyllä”, Gekko lopulta sai ulos. ”Avde pyysi minua pettämään Klaanin.”
Hän ei jatkanut.
Totuus tuli Visokin naamalle kuin turpaan lyönti. Yhtäkkiä koko petturikuvio tuntui valkenevan adminin silmien edessä! ”Mitä…”, visorak kakisteli hetken nimeä: ”… Avde tarkalleen pyysi sinulta?”
Heti tämän kuultuaan Gekko siirsi lopulta katseensa Visokin silmiin. Valon toa alkoi liikkua tuolillaan hermostuneesti. Hän pudisti päätään hiljaa. ”Ei… ei. En minä suostunut. Usko minua. Hän vain pyysi. Ei hän pakottanut. En minä suostunut…” ”Juu, uskon sinua”, Visokki totesi varovasti: ”Mutta et vastannut kysymykseeni”.
Visokin rauhallinen sävy ei tyynnyttänyt valon Toan hermostuneisuutta. ”Oli pommi”, Gekko sanoi hampaidensa välistä hikikarpalo otsallaan. Hiljaisen puheen äänenvoimakkuus kasvoi. ”Pommi, jonka se minun halusi laukaisevan. Usko minua! Minä en laukaissut sitä!”
Admin arvioi Gekon olemusta pitkällä katseella. ”Rauhoitu. Mitä sinä teit heti, kun pääsit Abzumon kynsistä ja tulit takaisin Klaaniin? Teitkö vielä jotakin ennen kuin juoksit sairasosastolle?”
Visokin telepaattinen äänensävy oli lempeä ja rauhallinen. Hän oli kuitenkin tehnyt yhden virheen. Yhden ratkaisevan virheen.
Hän oli maininnut Abzumon nimen.
Tyyneys sirpaloitui. ”En halua puhua hänestä!”, Gekko sanoi nyt niin kovaa, että Visokki hieman hätkähti. Toa riuhtoi käsirautojaan ja sai painavan pöydän hytkymään. ”Tiedätkö, kuinka vaikeaa minun on ollut nukkua? Aina kun suljen silmäni, näen sen makutan! AINA.”
Visokki hiljeni. Vaihtoehto A oli, että Gekko valehteli. Vaihtoehto B oli, että kyseessä oli traumaperäinen stressihäiriö eli PTSD. Ensimmäisen vaihtoehdon varmistamiseksi telepaatin piti ottaa käyttöön seuraavan asteen kuulusteluvälineet, joihin liittyi aina riskejä.
”Gekko, vielä viimeinen asia. Minun täytyy turvautua seuraavan asteen kuulustelukäytäntöihin, pahoittelen” Visokki tokaisi ja alkoi keskittyä toaan.
Hermostunut heiluminen jäätyi täysin ja valon toa valahti kalmankalpeaksi, kun tämä tajusi, mitä Visokki oli tekemässä. ”Ei”, hän huudahti. ”Lopeta! Ei! Lopeta se, mitä olet tekemässä! Kuuntele minua! LOPETA!”
Oli jo liian myöhäistä. Visokki oli jo sisällä.
Mielenvoimien visorak havaitsi Gekon tämänhetkiset sekavat ajatukset. Ne poukkoilivat ja kimpoilivat toan mielessä kuin kuolemaisillaan olevat ussal-ravut. Adminin oli vaikea seurata tätä omituista ajatuksenjuoksua vankasta mielituntemuksestaan huolimatta. Visorak alkoi varoen porautua syvemmälle Gekon mieleen. Sitten, yhtäkkiä Visokki näki vain välähdyksen pimeydestä.
Jokin katsoi takaisin Gekon pään sisältä. Hi.
Neljä kavioista jalkaa kannatteli groteskia, epäsuhtaista ruumista. Olennon valtava pää kääntyi tavalla, jota kaulan ja niskan ei olisi pitänyt sallia. Hi. Hi.
Suuren pään niskaa pitkin valuva harja liehui tuulessa, jota ei ollut. Kaksi valtavaa punaista silmää vei kaksi kolmasosaa olennon pään mustasta massasta. Ja se hymyili.
Joku muu oli jo Gekon mielessä.
Joku Visokille tuttu. hi hi hi hi hi hi
Ja se halusi hänen mieleensä.
Hätääntynyt visorak perääntyi salamannopeasti toan mielestä. Visokki oli ollut vain muutamia sekunteja Gekon pään sisällä. Se tuntui kuitenkin olevan liikaa. Pahin mahdollinen olisi voinut jo tapahtua. Admin ei tiennyt, oliko jo tapahtunut. Kylmät väreet kalvoivat Visokin mieltä edelleen. Hän oli nähnyt jotain todella odottamatonta. ”Miksi?” visorak kysyi itseltään: ”Miksi?”. Kysymyksiä virtasi adminin mielessä röykkiöittäin. Vain yhdestä asiasta Visokki oli täysin varma.
Gekossa oli loinen.
Ja harvinaisen kamalan näköinen sellainen.
Kun todellisuus palasi takaisin hyökyaaltona, ensimmäisenä admin näki kauhistuneen katseen. Valon toa tuijotti häntä suoraan silmiin samasta pisteestä, josta loinen oli tuijottanut unen ja valheen rajamailla.
Gekko huohotti tärisevin käsin ja katsoi visorakia pitkään ja intensiivisesti. ”Ei kai”, hän lopulta sai soperrettua, ”se päässyt… sinuunkin?”
Visorak tuijotti Gekkoa hetken: ”E-en ole varma”. Admin nosti katseensa toasta huoneen kattoon ja kävi huoneen katsellaan nopeasti läpi. ”Mutta en usko”, visorak jatkoi.
Gekko tuijotti silmiäkään räpäyttämättä adminin silmiin. Lopulta hän huokaisi ja laskeutui varoen takaisin tuolilleen – klaanilainen oli noussut siltä ylös niin paljon kuin käsiraudat sallivat.
”Se ei tartu muussa kuin mielien välisessä yhteydessä”, Gekko jatkoi. ”Niin se minulle sanoi.”
”Tiedän”, Visokki totesi kylmästi tapittaen seinään.
”Onko… onko sinullakin ollut sellainen?” toa kysyi varoen. Kuulosti siltä kuin hän ei olisi puhunut aiheesta koskaan aiemmin kenellekään.
Visorak siirsi katseensa toaan: ”Valitettavasti”. ”Silloin, kun olin Avden kynsissä”, visorak sai kerrankin sanottua Punaisen Miehen nimen kangistelematta.
Gekko näytti ymmärtäväiseltä. Ymmärtäväisemmältä kuin koskaan. Oli kuin koko keskustelun tätä piinannut vainoharhaisuus olisi ollut haihtumassa. ”Saitko sen siis… pois itsestäsi?” “Jep. Silloin, kun Avde vapautti minut”, Visokki kertoi. Kuunnellessaan valon toa suki käsiproteesiensa rautasormilla myyttien Avohkiin muotoon taotun naamionsa päälakea.
”Onko muita tapoja saada se ulos?” Gekko kysyi hiljaa. ”Entä jos hän ei… halua päästää minua otteestaan?”
Visorak mietti hetken: ”Emme tiedä. Niillä tuntuu olevan oma tahto, mikä tekee siitä niin kovin vaikeaa”.
Gekon reaktiota tähän oli vaikea arvioida. ”Ei… ei se ole edes koskaan tehnyt minulle mitään pahaa. Suurin osa ajasta en edes huomaa sitä. Se vain on siellä. Tosin aina joskus välillä kun saan unen päästä kiinni, se puhuu.” ”Ei se välttämättä sinulle teekään pahaa. Se vain… välittää tietoja tai jotain”, Visokkia puistatti tämä ajatus.
Valon toan katse oli haudanvakava. ”Uskotko minua, jos sanon että en ole totellut sitä”, hän kysyi todella epävarman kuuloisena. ”Uskon”, visorak vastasi nopeasti, mutta jatkoi: ”Mutta loista minä en usko”.
Gekko pudisti päätään. ”Ei. Minä puhun nyt. Ei. Ei se puhu. Se ei laita sanoja suuhuni. Usko minua, pyydän…” ”Mutta ei sen tarvitse laittaa sanoja suuhusi, että se voisi välittää tietoja tai vaikuttaa sinuun tiedostamattomasti”, admin hieman jopa sääli toan jatkuvaa paniikkia.
”Minä en koskaan pettäisi Klaania”, Gekko tokaisi jättäen Visokin kommentin täysin vaille huomiota. Hän osoitti käsiraudoissa olevia proteesejaan ja niiden sisällä olevia raajojen vääristyneitä jäänteitä. ”Missä minä olisin ilman tätä paikkaa? Varmaan edelleen Ab… tiedät kyllä.”
Admin nyökkäsi tyynesti Gekolle: ”Ymmärrän, älä huolehdi. Kyllä petturi vielä löydetään ja sinulta saadaan loinen pois jotenkin”. Visokki irrotti Gekon käsiraudat pihtimillään.
”Noin. Minulla ei ole enää muuta”
Punainen admin lähti hoitamaan seuraavia ylläpidon velvollisuuksiaan jättäen toan yksin huoneeseen. Gekolla kesti hetki tajuta, että käsiraudat oli avattu. Lopulta toa nousi tuolilta varoen ja valui hitaasti oviaukon läpi.
Ennen ylläpitosiivestä poistumista hän ohitti Samen viiltävän arvioivan katseen. Siihen ei tuntunut hyvältä idealta katsoa takaisin.
Hän oli vapaa mies. Ainakin vielä.
”Kaikki valmista?” Same kysyi.
”Mmmmmf”, Bladis nyökkäsi niin, että donitsinmurusia putoili.
Moderaattorien taukohuoneen ovi loksahti kiinni Samen perässä. Selakhialaisen sotilaan tarkka vainu aisti välittömästi kahvin aromit. Keitin porisi takaseinällä. Bladis rullaili huoneen läpi laatikollinen donitseja sylissään kunkin moderaattorin ohi niin vauhdikkaasti, että nämä ehtivät juuri ja juuri napata yhden mieheen.
Pyörätuoli pysähtyi kirskuen huoneen seinustalla olevan visorakin viereen. Adminille hopeinen skakdi tarjosi laatikkoa auliimmin.
”Mmmfmfmm fffmmm mffff?” pyörätuoliskakdi kysyi kohteliaasti.
Visokki nappasi donitsin pihtimillään ja heitti suoraan suuhunsa, vaikka ei todellakaan tiennyt, mitä skakdi yritti viestittää epämääräisellä muminallaan.
”Nfffo”, Bladis kysyi katsellen ympäriinsä ja kulautti donitsinjäämät alas puolella kupillisella kahvia, ”miten meni?”
Admin oli hotkaissut jo donitsinsa sekunnissa.
”Sain Gekosta jotain irti. Ainakin diagnoosi varmistui. Hermoheikko yksilö. Lisäksi loinen majailee sen pään sisällä”, visorak totesi ytimekkäästi.
Paaco hieroi mietteliäänä leukaansa moden miettiessä miten ilmaisisi mieleensä syntyneet kaikin mahdollisin puolin väärät kielikuvat konkreettisiksi sanoiksi. Bladis kohotti kulmaansa enemmän kummastuneena kuin pelokkaana.
”Hm”, Same murahti. ”Loinen? Sama jonka viilsin kahtia Tawan toimistolla?”
Maken jo valmiiksi nyrpeä ilme muuttui vielä vähän enemmän nyrpeäksi muistojen demoninärhestä noustessa jälleen esiin.
Visokki pudisti päätään. ”Ei sama. Snowmanin parasiitti muistutti lintua, tämä oli enemmänkin…” Mielensisäinen huokaus. ”Pieni hevonen.”
Syvä hiljaisuus.
Jossain huoneessaolijoiden kollektiivisessa tajunnassa päätettiin jälleen olla kuvailematta tätäkään loista tällä nimenomaisella sanalla enää ikinä. ”Närhi” ja ”portaat” saivat seuraa moderaattorihuoneen kielletyt sanat -listalle.
“Voisimmeko olla puhumatta siitä linnusta?” Make kysyi hiljaisen tuskastuneena.
Admin sivuutti Maken kysymyksen ja jatkoi: ”Mitkä ovat johtopäätökset muista kuulusteluista? Mitään tullut ilmi?”.
”Tuotaaa”, Bladis mömisi, ”siitä loisesta. Pitäisikö se… ’liskopoju’…”
Skakdi oli ainoa joka ei tajunnut tämän lempinimen ironiaa. Se ei yleensä pysäyttänyt häntä.
”… pistää kaiken varalta karanteeniin. Että ei levitä pöpöään.”
Make nosti kulmiaan skakdia kohti ihmettelevänä.
”Et sinä, liskopoju. Se toinen. Se joka ei edes ole lisko.” Ja minä luulin että Paacon kielikuvat ovat huonoja… puolirahi pohti. Mutta hän ei sanonut sitä ääneen. Muuten hän ja viherkultainen toa olisivat vahingossa pitkittäneet kokousta iltaan asti. ”Nääh. En näe liskopojun loisesta olevan vaaraa Klaanille, koska nyt loisen olinpaikka on tiedossa”, Visokki tarkensi. ”Valitettavasti jo pelkkä parasiittitartunnan mahdollisuus tarkoittaa, etten voi mennä epäiltyjen mieleen.”
Tämä ajatus upposi hiljaisuudessa kaikkien päähän. Näin heidän vastustajansa olikin sen aina tarkoittanut. Petturin löytämiseen ei olisi oikoteitä.
”Muuuutta ei kai niitä pöpöjä kaikissa ole?” Bladis aprikoi.
”Varovaisuus on silti paikallaan”, Same vastasi. ”Henkilökohtaisesti olisin jättänyt Snowmaninkin arestiin.”
Bladis kohotti kulmiaan. ”Me puhuimme tästä jo! Porkkana kulkekoon omia polkujaan, kunnes saamme vahvempaa näyttöä.”
”Julkisuusvastaavanamme” ilmeisesti julkisuusvastaava Paaco julisti ”koen velvollisuudekseni muistuttaa, että harmittomien tyyppien pidättäminen ilman vahvaa näyttöä ei ole kovin hyvä idea. Meillä oli jo mielenosoitus käsissämme, enkä mielelläni ottaisi uutta peltipurkkia päähäni.”
Bladis mulkoili Paacoa ilmeellä, joka kyseenalaisti tämän nimityksen julkisuusvastaavaksi. ”Öö, joo. Eikä meillä edes ole mitään sitä plösöä vastaan. Mitä liskopojuun tulee, se taas vastusti pidätystä! Miksi se ei ole enää raudoissa jo siitä syystä?”
Hän tivasi Visokilta vastausta katseellaan melko tiukasti. Kunnes muisti miten hierarkia toimi.
”… öööh, neiti admin.”
Visorak pyöräytti silmiään kunnianosoitukselle. Hän ei oikein koskaan osannut niistä perustaa. ”Meillä ei ole tarpeeksi todisteita… Gekko kuulostaa kyllä epäilyttävältä, mutta on meillä muitakin epäiltyjä”.
Visokin päätös oli varma, mutta ajatukset eivät. Oliko Gekko halunnut hätäilyllään suojella häntä loiselta, vai piilottaa päässään olevat todellisen nukkemestarin suunnitelmat?
“Hän ainakin näytti perin hätääntyneeltä silloin kun ilmestyimme hakemaan häntä”, Make avasi lopulta suunsa. “Tai pikemminkin, silloin kun hän ilmestyi sinne minne olimme menneet häntä hakemaan.” Rahimies jätti mainitsematta perunasäkin, vaikka asia hänen mielestään ehkä oli hieman oikeuttanutkin Gekon reaktiota… ”Ymmärrettävää, sillä se on kokenut aika kovia viime aikoina… , Visokin selkäpiitä meni kylmät väreet kaikesta sen kidutuksen ajattelemisestakin: ”Se kärsii aika vahvasti traumaperäisestä stressioireyhtymästä ja on todella neuroottinen. Hankala sanoa, johtuuko epäilyttävyys traumasta vai syyllisyydestä ”.
Bladis kurtisti kulmiaan. Vanhat hyvät ajat muistuivat mieleen. Joskus hän olisi ratkaissut nämä tapaukset lyömällä epäiltyjen päitä pöytää vasten. Siinä olisivat unohtuneet kaikki stressiperäiset traumahäiriöyhtymähäiriöt ja neuroosit. Sekä mahdollisesti osa epäillyn aivotoiminnasta. Samen kanssa jaettu katse näytti, että tätä ajatusta ei ehkä ollut parempi jakaa ääneen.
”Oli miten oli, olet sitä mieltä, että annamme kummankin jatkaa vapaalla jalalla?” Same suuntasi kysymyksensä Visokille. Päämoderaattori Umbran ollessa toisaalla selakhilaani vastasi tutkinnasta, mutta sekä lopullinen päätäntävalta että vastuu lepäsivät Adminin hämähäkkiharteilla.
Visorak nyökkäsi taivuttaen hieman etujalkojaan ja laski ne takaisin alkuasentoonsa. ”Jep, mutta pidetään heitä silti silmällä”. Vain yksi oli syyllinen, Visokki mietti. Vain yksi. Niin Avde oli sanonut. Ja Avde ei valehdellut.
Paaco innostui. ”Hei, saanko tuoda pöytään epäiltyjen silmälläpidon kannalta äärimmäisen tärkeän kehitysehdotuksen? Minä olen aina halunnut sijoittaa pari uutta valvontakameraa pariin strategisesti tärkeään paik-”
Visokin katse tuntui veitseltä vihreän dj:n kurkulla. Paaco päätti tappaa ehdotuksen kehtoonsa.
”Eniten minua kyllä vielä kiinnostaa”, Bladis sanoi kääntyen pyörillään kohti sohvaa, jolla Make ja Paaco istuivat, ”että mitä te teitte sen oranssin suharin kanssa.” Skakdin ilme sanoi, että laskeutuminen oli tehnyt kipeää. Tunne oli kyllä varmasti ollut molemminpuolinen.
Paaco avasi räväkästi suunsa, “No se on syytön.”
Skakdin, selahkiaanin ja visorakin katseet olivat yllättyneet toan nopeasta ja varmasta vastauksesta. …mistä tiedät? visorak kysyi.
“Noh…” toa aloitti.
Puoli tuntia sitten
Make ja Paaco astelivat kuulusteluhuoneiden ovien koristamaa käytävää. Kaksikko pysähtyi matoranilaisella kakkosnumerolla koristettuun huoneeseen. Make oli tarttumassa ovenkahvaan, kun Paaco hihkaisi.
“Tuota noin, käyn vielä tuolla tietokonehuoneessa.”
“…ai, miksi?” Make kysähti.
“Käyn vielä tsekkaamassa mahdolliset todistusaineistot Appelsiinia kohtaan. Eihän kuulustelut ole mitään ilman niitä. Se kun saattaa sanoa mitä hyvänsä. Hoida sinä alku vaikka yksiksesi.”
Maken ilme oli mairea. “Eli haluat minun vähän lämmittelevän sitä?”
“No mikäs siinä. Olisihan se aika siistiä että ryntäisin sisään dramaattisesti juuri ratkaisevalla hetkellä.”
Make nyökytteli epävarmana raottaen kuulusteluhuoneen ovea. Se oli pimeä.
“Juu, tuo huone on aika rempallaan”, Paaco tokaisi. “Lamppua ei ole jaksettu vaihtaa, mutta jätin sinne kynttilän.
Rahimiehen ilme oli epävarma.
“Ai niin, ei sitten kannata alkaa ihan heti puristamaan siitä tietoa. Tyypiltä kun näköjään lähti siinä porrasryminässä taju. Mutta tuskin se muutenkaan mihinkään pyörälukon kanssa vilistää.”
“…” Make totesi astuen varovasti huoneen sisään. “Pidä sitten kiirettä”, puolirahi tokaisi.
“Hei muuten”, Paaco toputti, “kun se herää, älä vaan kävele sen eteen, vaan kiertele vähän pitkin huonetta ja tee tosi kuumottavia ääniä että se tulee olemaan ihan että ‘Mitä v-’”
Make löi nyrpein katsein huoneen oven kiinni Paacon edestä.
Paaco käveli käytävällä työhuonettaan kohti, kun häntä vastaan asteli työkalukassia kantava eksyneen näköinen matoran.
“Anteeksi”, matoran aloitti, “olen uusi huoltoyksikön jäsen mutten muista reittiä voimageneraattorin luo. Voisitteko auttaa?”
“Kaksi kerrosta alaspäin, pääaulan länsikäytävästä kolmas tie vasemmalle, portaat ylös” moderaattori vastasi. Matoran nyökkäsi kiitokseksi talsien tiehensä.
Paaco puolestaan jäi seisahtumaan paikalleen. Hän jäi miettimään sanomisiaan aneemisin ilmein… … portaat ylös… … portaat ylös… … portaat ylös…
”…”
Perseperseperseperseperseperse… toa lähti harppomaan kipakasti takaisin kohti kuulustelutiloja.
Puoli tuntia myöhemmin
Paaco ei ollut tietenkään suostunut vain kertomaan. Hänen piti näyttää.
Koko läsnäolevan moderaattoriston ja Visokin matka oli käynyt taukohuoneen miellyttävästä kahvin tuoksusta huoltokäytävien öljyn hajuun ja laitteistojen hurinaan. He kävelivät metalliritilöillä kylmässä loisteputkivalossa usean kummastuneen huoltomatoranin ohi kunnes saapuivat linnakkeen apuvoimageneraattorin luokse.
Sylinterimäinen ja päägeneraattoria paljon pienempi sähköntuotantolaitos oli uusittu kokonaan sitten Avhrak Feterrojen yöllisten tuhojen. Sen sijainti oli pysynyt samana, vaikka vartiotoimenpiteet oli kolminkertaistettu.
Se oli nimittäin saman jyrkän metalliportaikon yläpäässä.
”… niinkö”, Same tuhahti.
Eikä sinne tasan ollut pyörätuoliluiskaa.
”… joo se on syytön”, Bladis myönsi otsa kurtussa.
Sekamaastoisen metsikön lukuisten puidet vielä lukuisimpien oksien varsilla oleilevat lehdet heiluivat vienosti hellän yötuulen syleilyssä. Osa lehdistä oli jo muuttunut kirkkaan keltaisiksi, osa syvän punaisiksi, osa oli yhä raikkaan vihertäviä, muu osa taas jossain siinä välissä.
Öisen metsän ilma oli kostean raikas vienojen syyssateiden jäljiltä. Rapiasti arvioituna ehkä puolet koko näkökentän puukasvuston lehdistä oli jo tippunut puiden katveessa lepäämään maahan. Yhä useampi puiden lehti seurasi toista liikkuvan ilman halki maahan. Ennen pitkää kaikki seudun puut olisivat olleet kuin kynityt kynät.
Talvi oli tulossa. Tiedä sitten oliko sillä jonkinlaista symbolista arvoa mihinkään…
Luonto lepäsi yön hiljaisuudessa. Niin pienet kuin isommatkin metsän rahit uinuivat kotikoloissaan. Muutamat yön viekkaat saalistajat odottelivat kärsivällisesti pienten oksien suojissa mahdollisten arvaamattomien saaliseläinten yöjuoksentelun varalta. Osa luonnon mahtavista metsästäjistä taas tunkeutui töykeästi avuttomien saaliinsa kotikoloihin teurastaen nämä niille sijoilleen.
Hiljaisuus rikkoutui. Rahinaa. Märän ruohikon ja sammalpeitteen litinää ja lätinää. Litsis. Lätsis. Lötsis. Ääni tuli pikku hiljaa lähemmäs.
Panssaroidut jalkaterät astelivat vuorotellen maata pitkin. Niiden tumma väritys sonnustautui yöhön miltei täydellisesti. Kahden jalkaparin ja lievästi märän maan kontaktin synnyttämää konserttia säestivät kahdeksan taaempana kulkevaa jalkaparia. Pieni kivirapu oli hetkeksi erkaantunut omille teilleen metsästämään. Eksymisvaara vaikutti olevan vahvasti läsnä, mutta Amazua tiesi paremmin. Oli hän missä tahansa, pieni rahi tuntui aina löytävän tien hänen luokseen.
Tumma palkkasoturi liikkui vetrein mutta varovaisin askelin pieni piraattipoppoo kantamuksineen kannoillaan.
Amazua kantoi kädessään valokiveä sisällään kantavaa kahvallista lyhtyä. Lyhdyn sivut ja takaosa oli suljettu jotta kiven kaikki mahdollinen hehku suuntautuisi suoraan eteen.
Huivipäinen Lyan oli harmissaan. Kosteiden puiden rungot ja oksat olivat ikävän liukkaita, minkä takia svengailu sai jäädä toiseen kertaan. Kapteeni kun oli kieltänyt kaiken pelleilyn mikä olisi voinut herättää liikaa huomiota. He kun olivat matkalla supersalaiseen paikkaan. Lehtimetsässä liihottamisesta puuttui muutenkin sama fiilis kuin viidakkopuiden liaanien varsilla virkistävän tuulen puhaltaessa hellästi koko vartalonseutua.
Kiiltävän hopeinen Pakarinaama Kiro erottui ehkä liiankin paljon edukseen. Hänen matoraneille epätavallisen kova ulkokuorensa oli ennen lähtöä putsattu perusteellisesti lähinnä käsihiomakonetta ja putsausvahaa käyttäen. Sääli sinänsä, että Fe-matoranin rutiineihin ei kuulunut peseytyminen. Hän kun askarrellessaan sotkeutui kuitenkin koko ajan lisää, joten mitäpä hyötyä siitä olisi ollut.
Onu-matoran Gatta toikkaroi joukon keskellä epämääräisesti. Hän kirosi mielessään sitä kuinka he olivat lähteneet matkaan keskellä yötä, eikä hän ollut kokenut saaneensa nukuttua kunnolla. Ainoastaan metsän kosteahko ilma ja hänen kimpussaan häärivät öttiäiset pitivät hänet tolkuissaan. Hän vihasi pieniä härnääjähyönteisiä. Kyllä niillä kaikilla varmaan omat monimutkaiset lajinimensä oli, mutta hän itse kutsui niitä härnääjähyönteisiksi. Koska se kuulosti metkalta. Pienet joukossa pörräävät hyttyset olivat ikävä kyllä liian pieniä ammuttavaksi.
Po-matoran Paku marssi näennäisen jämerästi eteenpäin. Häntä ei väsyttänyt pätkääkään. Hän oli aina valmiina mihin tahansa tehtävään. Olihan ‘valmistautunut’ sentään hänen neljäs nimensä, ‘äijämäisyyden’ edellä ja ‘kauhean kovan jätkän’ jälkeen.
Jalkapuoli Tokka tuntui olevan ainoa joka oli aidosti hilpein mielin öisestä reippailusta. Olihan hän sentään innokas tutkimusmatkailija (tai ‘hutkimusmatkailija’ kuten Gatta asian ilmaisi). Siitä oli aikaa kun hän oli viimeksi päässyt todistamaan syksyn kauneutta. Merillä ja pääasiassa viidakkometsissä tai erämaassa tepastellessa tällaiset luonnon kauniin kierron ihmeet jäivät turhan usein väliin. Toisinaan hän oli miettinyt että asettuisi jonnekin aloilleen, mutta hänen vankkumaton uteliaisuutensa maailman ihmeisiin sai hänet aina seuraamaan muita pikkupiraatteja ties minne…
Skakdien leiri oli pystytetty hyvin harkittuun ja piilossa pysyvään paikkaan. Näin syrjällä metsässä oli erittäin hankala liikkua kunnollisesti, saati sitten yrittää löytää mitään.
Pensaiden siimeksessä kiikaroiva skakdisotilas huomasi lyhdyn valon. Likaisenvihreä skakdi poimi kiväärinsä tähdäten sen varovaisesti valoa kohti. Hänelle oli kerrottu että kenraali Gaggulabion värväämän mysteerimiehen oli tarkoitus ilmestyä tähän paikkaan, ei kannattanut ottaa mitään riskejä siitä etteikö vastassa olisi ollut myös nuuskimaan tullut vihollinen tai sitten eksynyt hölkkääjä. Mutta skakdi ei myöskään halunnut saada huutoja siitä että olisi yrittänyt hyökätä Labion toisen kakkosmiehen kimppuun. Hän päätti odottaa.
Amazua pysähtyi. Matoranien jono purkaantui näiden alkaessa tiirailla ympärilleen miettien oliko tämä mahdollisesti se paikka. Amazua alkoi välkyttää lyhdyn valoa. Välillä pitkästi, välillä lyhyesti.
Pusikossa lymyävä skakdisotilas tunnisti välkkeen skakdien merkkikoodiksi.
Vartija näytti tunnistavan Amazuan joukon ja nosti kiväärinsä. “Sinä olet se Labion palkkasoturi?” skakdi hihkaisi noustessaan pensaikosta.
“Kyllä”, Amazua vastasi jämerästi. Osa matoraneista oli säpsähtänyt näkyvämmin kuin kehtasi myöntää. “Pyytäisin että opastaisit meidät leiriinne.”
“Menkää vaan suoraan tästä tuohon suuntaan”, skakdi huitoi kiväärillä taakseen tiheän kasvillisuuden suuntaan. “Ja mielellään suoraan. Muista suunnista leiriä ympäröi irnakkinhampaat ja syyhykaasumiinat. Ilmoitan että olette tulossa.” Yövartija katosi sivummalle näpertelemään jollakin piippailevalla laitteella.
Amazua nyökkäsi, vaikka vartija sitä tuskin huomasi. Palkkasoturi alkoi liikkua skakdin viittomaan suuntaan matoranit kintereillään.
“Mikä hemmetti on ‘irnakk’?” Gatta äimisteli hiljaa.
“Kuulostaa joltain politiikolta…” Paku teorioi.
Kolme skakdia istui leirinuotion ääressä nauttien tinakupeistaan jotain alkoholijuoman ja soijamaidon tapaista. Yksi skakdeista piti kädessään nyrkin kokoista kiveä. Hän paukutti sen otsaansa vasten. Kivi mureni pieniin palasiin. Skakdi sai osakseen taputuksia, vaikka taisi juuri menettää muutaman prosentin aivokapasiteetistaan. Pari skakdia torkkui maahan sonnustelluissa makuupusseissa, tukevimmille oksille ripustetuissa riippumadoissa tai teltoissa.
Hereillä olevien skakdien huomio kiinnittyi leirin reunapuskien rahinaan. Amazua astui esiin sankkojen lehtitiheikköjen takaa. Skakdien ilme oli hieman mairea. Jaa, tuossa se nyt on… Eivät olleet ilmeisesti vielä unohtaneet Amazuan edellisessä kokouksessa ilmaisemia mielipiteitä.
Joukko pikkumiehiä astui esiin Amazuan takaa. Pieni Onu-matoran läpsäisi pieniä öttiäisiä pois päältään kuiskutellen itsekseen mitä rikkaimpia inhotusta ilmaisevia adjektiiveja. Kasvillisuuden matoranin vienot avunpyynnöt kuuluivat jostain alhaalta.
Skakdien ilmeet eivät olleet vakuuttuneita.
“Hyvää iltaa”, Akakukasvoinen De-matoran lausui raikkaasti nostaen kohteliaasti silinterin päästään. Hetken epäuskoisen hiljaisuuden jälkeen alkoi naurunremakka, johon tusina skakdia liittyi.
“Älä välitä”, Paku asetti kätensä Argon olkapäälle. “Ei tällaisten kanssa mikään kapulakieli pelaa.” Po-matoran kääntyi skakdien suuntaan raikastaen kurkkuaan.
“Turvat kiinni, mokomat nahkakäsilaukkujen syysmalliston halpistuotteet!! Tänne ei ole tultu hekottelemaan vaan tekemään töitä!!”
Miltei kaikkien muiden matoranien ilmeet kääntyivät hätääntyneeseen ‘saakelin tollo’- ilmeeseen. Ainoastaan Lyan ja Gatta yhtyivät uhittelevilla naamoillaan Pakun sanoihin. Argo tunsi kiitollisuutta siitä että hänen ystävänsä oli valmis puolustamaan häntä, mutta tunsi että kovanaama oli mennyt hieman liian pitkälle…
Jokaisen vielä hetki sitten hekotelleen skakdin reaktio oli muuttunut täysin. Osan ilme oli hölmistynyt, osan taas ilmaisi halua liiskata ruskea uhitteleva köntti, osan ilme taas vaihtui ensimmäisestä jälkimmäiseen. Nuotion ääressä konkkaronkkaa lähimpänä istunut skakdi irvisti raivokkaasti nousten ylös.
Amazua vilkaisi jämeränä seisovaa Po-matorania. Hän oli yllättynyt että tämä oli onnistunut viettämään niinkin pitkän ajan saattamatta itseään lynkkausuhan alle…
Tilanne kuitenkin hiljeni kuin seinään, kun Metorakkin sinihopea hahmo asteli tyypillisen tunteeton ilme kasvoillaan ulos suurimmasta teltasta. Koko leiri tuntui hiljenevän välittömästi.
Amazua ja matoranit käänsivät päänsä skakdialipäällikön suuntaan. Tämän hopeisen likainen haarniska hehkui nuotion ja valokivien valossa. Haarniska oli täynnä teräviä muotoja ja tappavia teriä. Osaan panssareita oli näytetty sujauttaneen piiloon lukuisia pieniä teriä ja puukkoja. Koko skakdin olemus tuntui huutavan kuolemaa puukkomaista leukaa myöten.
Skakdin kalkkean aneemiset kasvot ja yönmusta kasvomaski kohtasivat. Matoranit ja osa skakdeista seurasi hieman jännittyneinä johtajiensa välistä jännitettä. Tuntui hetken siltä kuin nämä olisivat käyneet keskenään ammatillisen tuttavallista keskustelua pelkästään katseillaan.
“Tänne päin”, skakdi murahti ja kääntyi takaisin telttaansa kohti viitaten palkkasoturia mukaansa. “Jätä matoranisi johonkin, et tarvitse niitä nyt.”
Skakdi kääntyi takaisin telttaansa päin.
“Odottakaa tässä”, Amazua viittoi piraattipoppoota pysymään paikoillaan. Tummanpuhuva palkkasoturi seurasi sinistä skakdia tämän telttaan.
Matoranjoukkio asettui aloilleen skakdien yhä huvittuneiden katseiden alla.
“Ilmoitimme kenraalille heti kun saimme tiedon tulostanne.”
“Hyvä. Kaikki etenee siis suunnitellusti.”
Skakdipäällikkö ja palkkasoturi olivat istuuntuneet teltan sisätilan keskelle asetetun pöydän ääreen. Pöytä oli täynnä viilto- ja pistojälkiä. Skakdilla oli selkeästi ollut tylsää. Metorakk oli asettanut pöydälle käärityn kartan ja kaksi pientä kenttäradion tapaista aparaattia.
“Sanoit, että kuulemma kaksi riittää.”
“Kyllä”, Amazua totesi. Hän poimi härpäkkeet pöydältä.
“Viritimme yhteydenpitolaitteet valmiiksi telttaasi. Oletan että selitit lemmikeillesi mahdollisimman tarkasti että mistä tässä on oikein kysymys”, skakdi murjaisi skeptisenä.
“Tein heille selväksi kaiken mitä heidän tarvitsee tietää” Amazua vakuutti.
Sinihopean skakdin suupieli kääntyi hieman kyseenalaistavaan virneeseen. “Et siis tainnut mainita siitä miten heidän työnsä on käytännössä saattaa koko linnakkeen porukka teuraaksi?”
“Kehoitan hillitsemään verenhimoasi. Tiedustelu ja sabotaasi ovat kuitenkin pääasialliset prioriteettimme.”
Palkkasoturin sanat saivat Metorakkin nostamaan silmäkulmaansa. Hän ei ollut missään vaiheessa ollut erityisen vaikuttunut tämän uuden palkkasoturitulokkaan moraalikäsityksestä.
“En tiedä miten teet sen, Kenraali Gaggulabio on kummallisen luottavainen sinun ja niiden lilliputtien suhteen. Kai tajuat, että jos tämä operaatio epäonnistuu, lemmikkiesi ja ennen kaikkea sinun maineesi sekä hyvällä lykyllä pääsi saattavat olla vaakalaudalla.”
Palkkasoturi naputteli pöytää pari kertaa. “Tällaisina aikoina kannattaa käyttää pienimmätkin oljenkorret”, Amazua selitti rauhalliseen sävyynsä.
“Arvoisa kenraalimme onneksi tajuaa sen. Ja sitä paitsi, mitä voisimme hävitä? Pieni joukko matoraneja tuskin on teille mitenkään suuri menetys.”
“Entäpä sinulle?” Metorakkin hammasrivi paljastui enemmän skakdin vienosti virnistävän suun takaa. Amazua tarkasteli skakdin kasvoja ennen vastaamistaan. Gaggulabion oikea käsi halusi selvästi lähinnä kiusata häntä. Tämä ei kuitenkaan tuntunut edes yrittävän piilottaa sitä. Amazua olisi voinut hyvinkin yrittää kiertää kysymyksen turhana, mutta skakdille vastaaminen ei toisaalta tuntunut tuottavan palkkasoturille tippaakaan päänvaivaa.
“Menetin jo osan heistä aiemmalla viidakkosaarikiertueella maanalaisessa taistelussa jättimatoa vastaan. En ole liiemmin kuluttanut arvokasta aikaani heidän peräänsä suremiseen. Olen työskennellyt pitkällä urallani jos jonkinlaisten tyyppien kanssa, mutta juuri kukaan heistä ei ole selviytynyt palvelemaan rinnallani kovin pitkälle. Minulle annettu työ tulee aina etusijalla. Vaikka hyvien palkintojen hylkääminen onkin sinänsä sääli, painolasteja en aio pitää mukanani”, palkkasoturi laskelmoi.
Skakdi kohautti olkiaan murahtaen hiljaa.
“Nyt”, Amazua nousi tuoliltaan, “suonet anteeksi.”
Palkkasoturi käveli ulos teltasta. Leirin tunnelma ei ilmeisesti ollut keventynyt. Po-matoranin Kakamalta paistoi edelleen ylimielinen mutruisuus ja nuotiolla istuvat skakdit murahtelivat tämän suuntaan hampaat irvessä. Oli suoranainen ihme ettei veri ollut vielä lentänyt. Amazua käveli skakdien ohi näiden tuijottaessa häntä epämieltyisin kasvoin.
Matoranit havahtuivat huomattuaan kapteeninsa.
“Tulkaa tänne”, Amazua viittoi sivummalle.
Paku tuuppasi torkahtaneen Gattan hereille. Onu-matoran houraili hiljaa hetken luullen olevansa joutumassa mutanttiskootterin vatsaan ennen säpsähtämistään todellisuuteen.
Palkkasoturi asetti kartan tasaiselle ruohikkomaastolle.
“Me olemme tässä”, Amazua osoitti kohtaa joka oli kartan mittakaavassa parinkymmenen sentin päässä Bio-Klaanista.
“Pääsette perille kun kuljette tästä suoraan itään. Mikäli pidätte yllä äskeistä tahtia, saavutte luultavammin perille aamunkoitteessa.” Palkkasoturin katse nousi kartasta ja kierteli kartan ympärille kerääntyneisiin matoraneihin. “Kai muistatte tehtävänne?”
Pakarikasvoinen Kiro avasi suunsa.
“Me mennään sisään, sabotoimme paskaa, rikomme paskaa, keräämme paskaa ja tiedustelemme paskaa.”
No kai sen noin voisi tulkita Amazua mietiskeli tyytyen nyökkäämään ja jatkoi.
“Kun olette saapuneet linnakkeen lähelle, otatte yhteyttä jotta voimme raportoida kenraalille että tehtävä on pistetty täytäntöön.
“Millä sitten pidämme yhteyttä?” Argo tiedusteli.
Amazua laski kartan päälle kaksi pientä radiomaista laatikkoa. “Näillä.” Kiro poimi toisen koukkuunsa tarkastellakseen sitä paremmin.
“Kun olette sisällä linnakkeessa, olkaa varovaisia. Ottakaa yhteyttä tasaisin väliajoin kun vain mahdollista. Minä toimin yhteyshenkilönänne täällä päässä.
Ga-matoran Nany oli hieman epäluuloinen. “Miten voisimme saada kaksi vanhaa sotaradiovempelettä vilautettua niiden silmien ohi? Kai heillä jonkinlaiset ratsiat siellä on.”
“Pah”, Kiro tuhahti, “museotavaraa nämä tällaiset. Helppo purkaa osiksi ja kasata uudestaan. Eivätköhän nuuskijoiden nenän edestä mene vaatimattomana romumetallina.”
“Hyvä”, Amazua totesi, “laitteet on säädetty taajuudeltaan yhteensopiviksi täkäläisten laitteiden kanssa, joten teidän pitäisi joka tapauksessa saada säädettyä laitteenne helposti. Kumpikin radiolähetin toimii myös yhteydessä toisiinsa, joten voitte vaivattomasti kommunikoida myös keskenänne.”
Kiro pakkasi taskuradiot mukaan laukkuunsa. Sekä palkkasoturi että kukin matoraneista nousi seisomaan. Amazua kääri kartan ojentaen sen Tokkalle.
“Minun tuskin tarvitsee muistuttaa teitä, että tämä tehtävä on hyvin tärkeä. Minkäänlaisia pelleilyjä tai mitään mikä saattaisi vaarantaa koko tehtävän ei siis sallita. Onko selvä?” Amazuan äänensävy oli jämerä.
Matoranit nyökkäilivät. Amazua vilkaisi vielä kerran äänen matoranin naamaa, joka oli yhtä vakuuttavainen kuin aina.
”Onko kysyttävää?” Palkkasoturi tiedusteli.
”Olisiko teillä täällä vessaa?” Gatta tiedusteli. ”Metsässä on moskiitoja…”
”Ei” Amazua vatsasi kieltäytyen antamasta Onu-matoranin kysymykselle sen enempää huomiota.
“Mitä tässä sitten enää töpeksitään?” Paku ärjyi. “Kamat kantoon!”
Po-matoran nosti reppunsa maasta lähtien kulkemaan tomerasti tömistellen pois päin. “Ja mars!”
“Väärä suunta”, Tokka tokaisi Pakun käveltyä parin metrin päähän.
Seitsemän jalkaparia tepasteli metsässä. Pitkin ruohikkoja ja sammalia.
Läpi purojen ja kaatuneiden puunrunkojen. Yli ojien ja mäkien.
Kasvillisuuden matoran Tokka kulki joukon edellä karttaa lyhdyn valossa tarkkaillen. Paku kulki porukan toisena hieman harmissaan siitä ettei saanut johtaa, mutta kakkospaikka oli aina toisiksi paras vaihtoehto. Lyan oli siirtynyt takaisin puiden siimekseen sekä leikkimään että tähystelemään. Nany oli poiminut maasta paksun oksan jota oli alkanut aikansa kuluksi veistelemään. Argo liikkui rauhallisesti joukon perällä varmistaakseen ettei kukaan vain jäisi jälkeen.
Sankka metsä vaihtui harvaampaan, pystysuorista puista koostuvaan avoimenpaan maastoon. Tällainen ilmeetön metsä ei erityisemmin ollut Lyanin mieleen. Joukkio oli jo kohta puolimatkassa. Ympärillä oli jo valoisampaa eikä lyhtyä enää tarvittu.
Rauhallinen hiljaisuus rikkoontui jälleen. Kukin matoraneista jähmettyi hetkeksi kuulostelemaan outoa kaukaisuudesta kuuluvaa ääntä.
Moottorin ääntä. Sekä jotain muuta. Jotain mitä olisi ehkä voinut kutsua musiikiksi, mutta Argo ei ollut vakuuttunut. Mitäs ihmeen äkämökää…?
Äänen lähde oli jo erotettavissa. Epämääräinen tumma möhkelö erottui jostain kaukaa. ja se lähestyi. Aika kovaa. Ennen kuin kukaan matoraneista ehti energiakoiraa sanoa, epämääräinen kulkupeli suhahti joukkion ohi stereopaukkeen noustessa hetkeksi korvapahoinpitelyn rajoihin. Pienessä hetkessä ajopeli oli kadonnut ehkä yhtä nopeasti kun oli ilmaantunutkin.
Kukaan piraateista ei tuntunut osaavan ilmaista mitä olivat juuri nähneet. Ohjaamossa tuntui erottavan nopealla vilauksella pienen matoranmaisen olennon. Sekä tämän ilmeisen lemmikkikissarahin. Joka ajoi…
