Eteläisen saaren metsä

Guardian ja Killjoy juoksivat kovempaa kuin vuosiin. Tai olisivat juosseet, jos metsän lumi ei olisi ollut heidän pahin vihollisensa.
Nuo kaksi entistä pimeyden metsästäjää upposivat juostessaan joka epätoivoisella askeleella vain syvemmälle lumeen. Lopulta juokseminen muuttui enemmänkin uinniksi. Guardian ja Killjoy kauhoivat molemmin käsin läpi kinoksen. He repiytyivät sen läpi kaikin voimin, raapien ja kauhoen aggressiivisesti.
Välillä toinen heistä katsoi taaksepäin tarkistaakseen, missä matoranit olivat. Se ei ollut erityisen mukava näky.

Aiemmin robottimaisesti tasatahtiin marssinut matoran-armeija oli muuttunut täysin. Nyt matoranit juoksivat kuin lauma nälkäisiä villipetoja turvautuen välillä etenemisessä jopa neljään raajaan. Tunteettomien ”Nimda”-lausahdusten kuoro oli muuttunut epätasaiseksi kiljunnaksi. Aina välillä Killjoy ja Guardian kykenivät erottamaan muutaman tutun sanan Matoranien huutojen joukosta, mutta suurimmaksi osaksi heidän korviinsa kantautui vain vihan ja pelon täyttämää laumaeläinten ääntä.
Matoranit etenivät päättäväisesti ja aggressiivisesti. Ne pomppivat toistensa päältä ikään kuin kilpaillen keskenään. Jos joku kaatui lumihankeen, hänen päälleen astuttiin. Ja kaiken tämän keskellä kykeni erottamaan Matoranien sinisenä hohtavien silmien muuttuvan aina vain tummemmiksi.

”Tämä on liian hidasta!” Killjoy huusi hengityksensä alta. ”Ne saavat meidät kohta kiinni. Sulatetaan lumi edestämme!”

Guardian tutki hankea hetken kiikarisilmänsä tarkennuksella. Hän mietti kuumeisesti juostessaan.
”Ei”, Guardian sanoi tiukasti. ”Raivaamme vain tietä niille.”

”Mitäköhän ne edes tekevät, jos saavat meidät kiinni”, Killjoy kysyi.

”Mielenkiintoinen kysymys”, Guardian sanoi. ”Jättäisin mieluiten sen vain sairaan mielikuvitukseni vastattavaksi.”

He jatkoivat etenemistään. Lumi alkoi tiheytyä ja välillä siinä pystyi juoksemaankin kunnolla, mutta Guardian ja Killjoy upposivat siihen edelleen.
Matoranien raivo tuntui vain kasvaneen. Ne etenivät entistä ripeämpää vauhtia läpi metsän.

”Hei”, Guardian sanoi. ”Aivan.”
”Mitä nyt?” Killjoy kysyi.

Guardian vilkaisi lumeen, jossa juoksi. Hän sulki oikean silmänsä.
”Skanneri. Päälle”.

Kiikarisilmän valon muututtua siniseksi Guardian tiesi, mitä oli tehtävä. Skanneri analysoi lunta mekaanisen piipityksen säestämänä. Osa hangesta oli selvästi paksumpaa ja kestävämpää ja pehmeä lumi vaikutti muodostavan alueelle jonkinlaisen luonnon oman miinakentän.

”Äkkiä”, Guardian huusi. ”Seuraa askeliani!”

Guardian ja Killjoy hyppivät läpi metsän. Välillä he arvioivat hyppynsä väärin ja menettivät muutamia sekunteja, mutta heidän vauhtinsa nopeutui kaikin puolin. Matoran-lauman petomainen joukkomieli ei kyennyt ymmärtämään eroa pehmeän ja kovan lumen välillä ja jatkoi uimista läpi hangen. Killjoyn ja Guardianin pakovauhdin nopeutuessa ath-korolaisten silmissä ja äänissä oleva raivokkuus nousi huippuunsa.

Hetken juoksemisen jälkeen Guardian ja Killjoy saapuivat rantaan.
”Skanneri. Pois.”

Rannan vedet olivat yhtä tyynet kuin Guardianin saapuessa, mutta itse rannalla oli taisteltu. Savuavia metallinpalasia lojui ympäri rantaa ja niiden suurimmassa keskittymässä makasi suurta Nazorakia muistuttava ruumis. Sen keskivartalo oli lävistetty jollain.
Rannassa oli myös pakoajoneuvoksi tarkoitettu vene, mutta Guardian ja Killjoy eivät havainneet kuljettajaksi tarkoitettua Snowmania itse veneessä.
Kepe ja Snowman olivatkin rannalla savuavan metallinkasan takana. Guardian ja Killjoy juoksivat heitä kohti. Pian he huomasivat, että Kepe makasi maassa tiedottomana vatsapanssarissaan suuri halkeama. Snowman oli polvillaan ja tuo suuri valkoinen Toa piteli kiinni kaulastaan yskien. Pieniä lumihippuja lensi hänen suustaan.
Snowmanin ja Kepen seurassa oli tumma hahmo, joka käytti vihreää naamioita. Hän oli kääntynyt Snowmania kohti ja näytti keskustelevan tämän kanssa.

Snowman käänsi katseensa kohti lähestyvää Guardiania ja Killjoyta. Hän yski edelleen, mutta lumiukon kasvoille ilmestyi pieni hymy.
”Isot hiton sankarit saapuvat”, hän sanoi kurkku käheänä. ”Terve.”
Guardian ja Killjoy tervehtivät nopeasti. Toan kokoinen vihreänaamioinen hahmo kääntyi kohti heitä.

Guardian ja hahmo jakoivat katseen.
”Ai, sinuakin näkee”, Guardian sanoi. ”Terve, Ämkoo.”
”Terve, Guardian.”

Killjoy katsoi hämmentyneenä sivusta.
”Olenkin…kuullut sinusta”, hän sanoi kunnioitusta äänessään. ”Mitä teet täällä?”
”Ehkä kerron, kun olemme veneessä”, Ämkoo vastasi. ”Nyt on pieni kiire. Nämä kaksi pitää saada äkkiä hoitoon ja luulen, että ette juosseet metsän halki ihan vain lenkkeilymielessä.”

Guardian ja Killjoy katsoivat toisiaan.
”Hyvä arvaus”, Guardian sanoi. ”Vilkaise metsään.”

Pian Ämkoo havaitsi matoran-lauman, jonka silmät hohtivat tummansinisinä ja joka eteni läpi kylmän metsän raivaten tiensä läpi lumen ja huutaen vertahyytävästi.
Vaadittiin paljon, että Ämkoon kasvoille sai reaktiota, mutta tämä oli ilmeisesti tarpeeksi. Hän kurtisti kurmiaan ja avasi suunsa epäuskoisen näköisenä.
”Mitä hittoa”, hän kysyi jäisesti. ”te olette menneet tekemään.”

Guardian ja Killjoy vilkaisivat taaksepäin.
”Jos jakaisimme kuulumiset veneessä?” Guardian kysyi.

Pian kaikki viisi olivat veneessä. Snowman sijoittui peräosaan. Vaikka hän oli pahasti vahingoittunut, oli hän edelleen joukon paras ohjaaja.
Pian teräksinen paatti syöksyi läpi aaltojen. Se jätti saaren jälkeensä ja kukaan veneessä istujista ei katsonut taaksepäin.

Matoran-lauma pääsi metsän reunaan. Sitten sen raivokas ryntäys pysähtyi kuin seinään.
Matoranit jäivät seisomaan rannan ja metsän väliselle rajalle tuijottaen horisontissa kiitävää venettä siniset silmät loistaen. Niiden kasvoilla oli havaittavissa surua ja alakuloa.
Yksi Matoran avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta se lopetti kesken. Oli liian myöhäistä.

Ranta

Yliluutnantti 955 avasi silmänsä. Hän oli ollut tajuttomana jo hetken aikaa.
”Minä”, yliluutnantti sanoi pakottaen kivuliaasti jokaisen sanan torakkamaisesta suustaan. ”Tapan. Sen.”
Yliluutnantin keskiruumis oli tuskissa. Ämkoon miekka oli läpäissyt kaiken, mutta sydän oli vielä toimiva, vaikka sen lyönti hiipui vähitellen. Torakan silmissä alkoi hämärtää.
Yliluutnantti pakotti yhden käsistään ylös ja löi itseään raivokkaasti rintaan. Hän ei kuolisi tänne.

Torakka katseli ympärilleen. Hän makasi keskellä metallirojua. Mikään ase ei toiminut eikä haarniskaa saanut tästä toimintakuntoiseksi ilman taitavaa insinööriä.
Torakka yritti nousta pystyyn, mutta silloin hän tajusi, että jalat eivät vastanneet.
Yliluutnantti katsoi haavaa keskivartalossaan. Sitten hän katsoi jalkojaan. Torakka karjaisi raivokkaasti kohti taivaita.

”Tämä ei ole mitään sellaista, mihin genetiikkaosasto ei pystyisi”, 955 sanoi vihaisesti. ”Nyt, liikuta yläruumistasi.

Yliluutnantti siirsi kättään. Hän yritti vetää raskasta ruumistaan käsillä kohti haarniskan irronnutta kypäräosaa. Kommunikaattorin täytyisi olla vielä kunnossa.
Jostain syystä torakka muisti toukka-aikansa kömpiessään kohti kypärää.

”Minä. Tapan. Sen.”

Juuri kun 955 oli saamassa kiinni kypärästä, pieni sininen matoran-jalka astui sen päälle.
Yliluutnantin kasvoille muotoutui ilme, joka viesti puhdasta vihaa. Se nosti katseensa kohti Matoranin kasvoja.

Sininen matoran katsoi tummansinisenä hohtavilla silmillään suoraan yliluutnanin sieluun. Matoran piti käsissään oranssin naamion kahta kappaletta. Matoranin silmillä oli alakuloa. Se yritti käsiensä hitailla liikkeillä yhdistää kahta naamion palasta.
”Ystävä”, matoran sanoi hiljaa katsoen naamion palasia. ”Ystävä.”

Torakka oli ärtynyt. ”En ole”, se sanoi vihaisesti. ”Mene pois.”
”Ystävä”, matoran toisti.
Yliluutnantti suuttui tosissaan. Se tarttui oikealla kädellään vyötäröllään olevaan hätäpistooliin ja tähtäsi sillä sinisen matoranin kasvoihin.

”Tässä on minun paras ystäväni”, yliluutnantti sanoi hymyillen raivonsa keskellä pirullisesti. ”Se ei pyydä liikoja ja voin luottaa siihen aina.”

Laukauksen ääni kaikui rannalla. Sininen matoran kaatui maahan. Oranssin naamion palaset putosivat lumeen. Yliluutnantti hymyili. Hän kurkotti kätensä kohti kypärää uudelleen.

Hänet keskeytettiin taas. Tällä kertaa musta matoran-jalka astui hänen asekätensä päälle.
”Ystävä”, musta matoran sanoi osoittaen oranssia naamiota ja sen vieressä makaavaa sinistä matorania.
”Ystävä”, toinen matoran sanoi alakuloisesti vierestä.

Pian hajanainen kuoro toisti sanaa ”ystävä” joka puolelta. Yliluutnantti katsoi ympärilleen. Hänet oli piiritetty. Matoranien tummansiniset silmät katsoivat häneen syyttävästi. Sitten koko joukon kädet nousivat petomaiseen taisteluasentoon.

”Ei”, yliluutnantti sanoi hiljaa katsellen oranssia naamiota ja omaa kypäräänsä. ”Ei.”
”Ystävä.”
”Ei.”
”Ystävä.”
”Ei.”
”Ystävä.”

Silloin koko matoran-joukko tarttui yliluutnanttiin samanaikaisesti.

Hänen huutonsa kaikui kylään asti.

Sitä kesti noin kymmenen minuuttia.

Sen jälkeen oli vain hiljaista.