Tohtori Cehayan katseelta ei ollut pakenemista, ja Umbra tiesi sen. Punainen kangassohva tuntui pienikokoisuudestaan huolimatta mukavalta, mutta toa havaitsi istuvansa aivan sen reunalla.
Avonaisen ikkunan linnunlaulu oli kaunista. Mutta se piinasi. Syytti.
”Tiedätkö, miksi pyysin sinua jäämään?” matoralainen kysyi.
“Osaan ehkä arvata. Tai siis lukea olemuksestani, ettei kaikki ole ihan kohdillaan”, valon toa sanoi ihmeen rauhallisesti ja luottavaisesti. Se oli hämmentävää.
Tyyni tryna nyökkäsi syvään. ”En ole mielenlukija, eikä minulla ole sellaiseen taikuuteen koskaan ollut syytä uskoakaan. Enkä väitä osaavani lukea potilasta yhden keskustelun jälkeen. Mutta jokin olemuksessasi sai minut luulemaan, että on jotain josta sinun olisi terveellistä puhua.”
Nainen piti hetken tauon.
”Enkä edes sano, että minulle. En halua yrittää pakottaa sinua mihinkään. Ja ehkä olenkin väärässä, mutta kaikki vuoteni tässä työssä… kaikki aistini sanovat toisin.”
“Olen kantanut tätä salaisuutta jo monen vuoden ajan ja tuntuu, että olisi viimein aika paljastaa se ystävilleni. Olen kirjaimellisesti nähnyt menneisyyden luurankojen nousevan kaapeista kummittelemaan ja en halua, että tämäkin muodostuu isoksikin ongelmaksi”, Umbra piti hetken taukoa ja jatkoi sitten.
“Olen antanut ystävieni tietoja erään… ‘ritarikunnan’ haltuun. Siitä mihin he niitä tietoja aikovat käyttää tai ovat käyttäneet minulla ei ole aavistusta”.
Ga-matoran risti sormensa mietiskelevänä. ”Täysin ystäviesi tietämättä?” hän kysyi.
“Kyllä. Pidin tämän touhun niin hyvin salassa kuin pystyin. Olen Bio-klaanin ‘poliisien’ johtaja ja minun pitäisi olla vastuuntuntoinen ja uskollinen tälle järjestölle. Kaikki vaikuttaa siltä, että olen petturi, loinen.”
Linnut. Linnut syyttävine äänineen. Niiden kuoron säestämänä Cehayakin näytti syyttävältä. Vaikka Umbra halusi uskotella itselleen, että niin ei voinut olla.
Vaikka hän olisi sen ehkä ansainnutkin.
”Kuinka pitkään olet jatkanut tätä?” tohtori kysyi. ”Jatkuuko se edelleenkin?”
“Olen vuosien ajan jatkanut kirjeenvaihtoa tämän ‘ritarikunnan’ kanssa ja tehnyt joskus heidän laskuunsa jotain tehtäviä. He olivat taho, joka sai minut liittymään Bio-klaaniin. Mutta se on nyt ohi. Erosin heistä muutama viikko sitten”, Majakka kertoi.
Majakka oli itse eksyksissä pimeydessä.
”Miten luulet, että ystäväsi… Matoro suhtautuisi jos saisi tietää?”
Kysymyksen paino leijui koko tilan yllä.
“En tiedä. Vaikka pidän Matoroa ystävänäni, hän tuntuu pakoilevan jotain. Ei ole ollut tämän sirujahdin jälkeen niin avoin kuin on ennen ollut…”
”Kertomatta jättäminen ei ole valehtelua”, Cehaya sanoi hiljaa, ”mutta onko se sinusta silti oikein?”
“Minulla on epäilykseni siitä, mitä jään soturi on nähnyt. Jotain mistä en pidä ollenkaan”, toa kertoi.
”Olette selvästi kokeneet kovia Matoron kanssa. En väitä edes ymmärtäväni”, nainen huokaisi. ”Pelkäätkö, että totuuden kertominen olisi… liikaa ystävällesi? Pelkäätkö, että se olisi… noh, se höyhen, joka katkaisisi kane-ran selän?”
“Pelkään, että kaikki hajoaa jos paljastan tämän ystävilleni. Minulle ei jäisi mitään jos klaanilaiset hylkäisivät minut”, Umbra sanoi raskaasti.
”Ymmärrän. Helppoja vastauksia ei ole, toa Umbra”, Cehaya sanoi nousten tuoliltaan. Hän työnsi istuimen pöytänsä alle ja sulki ikkunan. Sulki pois linnut, linnut, syyttävät linnut.
Tai ainakin ne, jotka syyttelivät ulkoa.
”Mutta he ovat kuitenkin ystäviäsi. Se ei ole valinta”, nainen sanoi. ”Voit antaa heidän elää valheessa tai kertoa totuuden. Se on valinta.”
“Olet oikeassa, he ovat ystäviäni. Se ei tee tästä valinnasta helppoa”, valon toa vastasi ja jäi pohtimaan tulevaa.
Aft-Amanan portti
Ga-Metrun pohjoiskärki
Metru Nui
Portti oli kukkansa pudottaneiden harakeke-kasvien ja Vuata Maca -puiden lonkeroisten oksien vuosien saatossa alleen peittämä. Puinen muuri, joka erotti entisen Aft-Amanan puistoalueen muusta Ga-Metrusta, oli lahonnut. Se huojui tuulessa, mutta kaikki ne puut, jotka sen ympäri ja sen läpi olivat kasvaneet, pitivät sen pystyssä. Vanha kyltti narisi yhden ruosteisen naulan varassa. Nirsk nirsk. Tuuli oli voimakas ja kylmä – meri ympäröi alueen kolmesta suunnasta.
Kraa. Kraa kraa, lauloivat mustat linnut, jotka puiston taivailla liitelivät. Mustaratsas naureskeli portin päällä jään toalle, joka kyynerpäätekniikalla puski portin auki kasvillisuuden kuristuksesta. Kivilaattainen polku oli reunoiltaan sangen metsiköittynyt. Sen päässä kohosi Aft-Amanan vanha kupoli, joka näytti olevan samalla tavalla vihreiden käsien otteessa. Kaikki ne kiemurtelevat ja huojuvat kasvit saivat Kapuran irvistämään.
“Mennään sisälle”, tulen toa mutisi. “Sitä parempi, mitä nopeammin selviämme tästä.”
“Tämä paikka näyttää epäilyttävältä. Ihan kuin Kepen viherpeukalo olisi toiminut liiankin hyvin täällä”, Umbra yritti keventää paikan ahdistavaa ja painostavaa tunnelmaa.
“Tai vain aika”, Matoro vastasi ja työnsi portin vaivalloisesti selälleen. Kaikki ne köynnökset selvästi vastustelivat tätä yllättävää elinympäristön muutosta.
“Vaikea kuvitella, että Metru Nuilla on vielä näin autioita ja… no, luonnonmukaisia paikkoja”, hän hämmästeli astellessaan ensimmäisenä sisään porteista. Korpit pyörivä raakkuen korkealla toien päiden päällä.
“Korppi on oikeus”, Deleva mutisi, mutta sai vastauksekseen vain hiljaisuuden. “Olette ihan liian vakavia”, hän jatkoi, kun muut toat olivat kiusallisen hiljaa. Matoro puisteli päätään.
“Minä en ole enää lainkaan varma tästä”, Jään Sotilas vastasi astellessaan kvartetin etummaisena kohti Aft-Amanaa. Hän tunsi epävarmuutta, jollaiseen ei ollut koskaan törmännyt. Se oli melkein kuin alitajuinen varoitus.
Mutta varoituksen ääni oli pieni ja heikko. Toinen ääni, paljon voimakkaampi ääni, muistutti häntä Deltasta. Deltasta ja kaikesta hyvästä, mitä hän sillä voisi tehdä. Siitä, että Delta oli hänen kohtalonsa.
“Pieni ääni sisälläni sanoo, että tuonne on mentävä”, Umbra sanoi ja yritti näyttää rohkealta. Toden totta. Pieni ääni hänen sisällään oli kasvanut. Hän ei oikein tiennyt mitä se halusi, mutta ainakin se halusi heidän selvittävän mysteerin ja saavan sirun haltuunsa. Ääni oli joskus ollut oma persoonansa, viimeksi Nimdaa käyttäessä. Se oli valovoimien vähetessä kasvanut.
“Takonut omat aivonsa”, Deleva tuhahti. Aineen neljännen olomuodon hengellä ei ollut päässään mitään sirkkaomatuntoja tai haltijakummeja. Välillä tuntui, että mielisairaala olisi hyvä paikka jättää klaanilaiskolmikko. Mutta sitten hän muisti, että oli jo hulluutta lähteä kolmen mielipuolen kanssa seikkailuun. Tämä tekisi hänestäkin hullun. Ja tarvitsivathan lapset lapsenvahdin itselleen. Jonkun tasapainoisen henkilön suojelemaan heitä. Lisäksi hän tuntui olevan joukosta ainoa, joka osasi taistella elementaalivoimillaan. Tai edes käyttää naamiotaan.
“No minun sisäinen ääneni haluaa muistuttaa, ettei tänne saarelle tultu Redstarbucksia juomaan”, sanoi Kapura. “Nyt on jo vähän liian myöhäistä kääntyä pois.” Zairyh oli ollut tavanomaisen hiljaa, eikä tulen soturi pitänyt siitä, miten hyviä piilopaikkoja kasveja pursuava ympäristö tälle tarjosi. Parempi hoitaa operaatio mahdollisimman nopeasti.
Aft-Amanan köynnösten kahlitsema valkokupoli kasvoi heidän edessään jatkuvasti suuremmaksi. Sen rikkinäiset ikkunat tuijottivat heitä. Metsän seassa näkyi kivetyksiä, vanhoja suihkulähteitä ja lahonneita penkkejä. Paikka näytti olleen joskus viihtyisä. Rauhallinen, syrjäisä, kaunis.
Sillä hetkellä se kuitenkin tuntui vain jäätävältä. Eikä se ollut tunne, mihin Matoro olisi ollut tottunut.
“Nyt melkein toivon, että olisimme kyselleet tohtori Cehayalta vähän tarkempia yksityiskohtia siitä, miksi emme saisi tulla tänne”, Matoro puki ikävän tunteensa sanoiksi.
“Näyttää siltä, että luonto on ottanut hallintaansa koko alueen. Se tuntuu epäilyttävältä Metru Nuin täydellisyyteen ja tehokkuuteen tähtäävässä yhteiskunnassa”, Umbra sanoi.
“Hän sanoi, että Arupakista olisi… tarttunut mielisairaus”, jään sotilas vastasi hiljaa. Hän luuli kuulevansa portin saranoiden narahduksen kaukaa, mutta ei voinut olla varma. Kraa, kraa kraa.
“No, teillä kolmella ei sitten ole mitään pelkoa”, Deleva kommentoi väliin.
“Mielisairaus, joka saa kasvit kasvamaan? Aika siistiä”, Kapura sanoi. “Minäkin haluan sellaisen.”
“Varsinainen leväpää sinä oletkin jo”, Deleva totesi. Hän yritti keventää tunnelmaa niin päättäväisesti.
“Viimeinen varmistus vielä. Onhan kaikilla vielä ne radiopuhelimet?” tiedusteli Kapura.
“Radiopuhelimia?” Matoro kysyi. Hänellä oli etäinen muistikuva radiopuhelimista, jotka Kapura oli jakanut koko porukalle joskus aikoja sitten kun he olivat saapuneet kaupunkiin. “Minusta tuntuu, että ne jäivät Mustan Käden hautaan”, hän vastasi.
“Ja juuri tämän takia ostin varakappaleita”, Kapura sanoi. “Valitettavasti ne jäivät laivaan, emmekä varmaankaan halua palata takaisin.”
Deleva kaivoi oman radiopuhelimensa hyvässä kunnossa laukustaan. “Tälle ei ole tullut kauheasti käyttöä”.
“No, puolet tallessa?” jään toa vastasi. “Emme me niitä tähänkään mennessä ole ihan hirveästi tarvinneet.” Tosin ehkä se oli johtunut siitä, että he olivat hukanneet ne.
“Kantomatka olisi tuskin riittänyt Metru Nuin halki kommunikoimiseen”, Kapura totesi. “Mutta tähän tarkoitukseen se toivottavasti riittää.”
Deleva laittoi oman radiopuhelimensa takaisin laukkuunsa. Umbralle hän ei uskaltanut antaa mitään, koska moderaattori hukkaisi varmaan kaiken käsiinsä saaman. “Näiden kaikkien lintujen kanssa näitä voisi melkein sanoa kraadiopuhelimiksi”, hän totesi, muttei enää jaksanut edes itse pitää vitsejään hauskoina.
Vaaleista kivilaatoista tehty ruohottunut polku leveni pieneksi aukioksi, jonka kummassakin reunassa seisoi joskus toimineet suihkulähteet. Graniittiset patsaat seesteisen näköisistä matoran-hahmoista olivat kasvien syömiä. Kun toat lähestyivät niitä, varisparvet nousivat ilmaan harmistuneina. Kraa, kraa. Mielisairaalalle oli enää vain vähän matkaa.
Umbra oli painunut mietteisiinsä. Tämä paikka oli herättänyt hänen mielikuvituksensa. Ja mielikuvituksen perukoilla asui hänen sivupersoonansa tai mikälie se olikaan. Kumminkin asia, josta oli tullut hänen ystävänsä, vaikka olikin ollut hänen vihollisensa. Se kuiski hänelle Cehayan kanssa käytyjä asioita.
“Pitäisikö muille kertoa?” pyöri valon toan mielessä. Se kaikui ympäri hänen päänsä sisäisen mieliavaruuden. Pitäisi, pitäisi, pitäisi…
Kuin korppien raakkuminen.
Mielikuvitus oli muovannut sivupersoonan korpiksi. Just.
Jäänmusta toa pysähtyi ja jäi vain katselemaan sairaalarakennusta. Skanneri, lämpökamera, kiikari, ei mitään.
“Mitä näet, jääveli?” Umbra kysyi. Keltainen väri alkoi taas tummua hänen panssarissaan. Toan väritys oli hyvä indikaattori tämän elementaalivoimien tasosta. Kanohi Mordusiin, jota toa ei uskaltanut käyttää, koska ei tiennyt osasiko hän sitä käyttää enää, oli ilmestynyt harmaa täplä. Samanlainen mikä hänellä oli ennenkin ollut.
Matoron Cencord aloitti niemenkärjen luotaamisen. He neljä, kyllä. Monet häilyvät mielten varjot hoipertelivat heidän ympärillään. Aft-Amanan porttien ulkopuolella oli joukko mieliä, samoin hieman kauempana, missä alkoi Ga-Metrun esikaupunki. Mielisairaalan sisuksissa asui yksinäinen heikosti palava ajatusten soihtu, mutta se oli kuin voimakkaan häiriön takana.
“Aft-Amanassa on elämää”, hän vastasi. Se sai hänen kasvoilleen varovaisen hymyn.
“Arupak?” Deleva kysyi.
“Toivottavasti”, cencord-kasvo vastasi. “Aika yllättävää, että tämä retki saattaa lopulta mennäkin ihan putkeen. Taidamme lopulta olla ihan toimiva tiimi”, hän hymähti.
“Ennen kuin menemme, minun on kerrottava jotain tärkeää. Asia mitä olen pyöritellyt jo jonkin aikaa päässäni”, valon toa aloitti yllättäen. Hänen äänensä oli haudanvakava.
Matoro kääntyi ja katsahti hieman yllättyneenä vanhaa ystäväänsä. Umbra näytti epävarmalta. Jotenkin… ei itseltään.
Kraa kraa, linnut nauroivat heille vuaca mata -puiden latvustoissa.
Korpit halusivat, että majakka kertoi asiansa. Ja niin hän kertoikin.
“Kuten varmaan tiedätte, olen ollut ritarikunnan palveluksessa kauan. En enää ole jäsen tai palvelija, koska erosin itse viikkoja sitten. Ritarikunta painosti minua vuosia katoamaan heidän tehtävilleen ja tekemään muitakin asioita, koska olin rikkonut Mata Nuin tahtoa vastaan. Olin hyökännyt matoranien kimppuun kun olin hetken ajan hordika-myrkyn vaikutuksen alainen hirviö”, valon toa kertoi. Hän piti hiukan taukoa.
“En… en näe pointtiasi”, jään henki sanoi.
“Anna kun jatkan. No siis – ritarikunta painosti minua liittymään outoon Bio-Klaaniksi kutsuttuun järjestöön. He tarvitsivat jonkun välittämään tietoja tämän järjestön sisältä. Se oli yksi syistä miksi liityin. Sotarikollisia, murhaajia, makutoja ja muita piti pitää silmällä”, Umbra jatkoi. “Minä… minä raportoin Ritarikunnalle siitä, mitä Klaanissa tapahtui. Makuta Nuin sijainti, Deltan etsintä, Killjoyn tekemiset, mitä he ikinä halusivatkaan tietää.”
Hiljaisuus. Matoro ei tiennyt, mitä ajatella.
“Tein sen pelosta. Olen pahoillani”, valon toa jatkoi.
Jään toa yritti hakea sanoja, mutta ne kaikki pakenivat hänen huuliltaan. Hän vei valkoisen kätensä suunsa eteen.
“Sinä- sinäkö olet ollut alusta asti- kaiken sen ajan, kun olemme tunteneet-” hän änkytti.
“Lopetin nämä hommat aika nopeasti kun pääsin Klaaniin siltä saarelta, missä delta-jahtimme alkoi”, Umbra kertoi, mutta se ei paljoa parantanut hänen asemaansa. Hän oli petturi. Tietovuotaja.
“Viisikymmentä vuotta”, Matoro haukkoi henkeään. “Kaikki se aika, kun olen kuvitellut tuntevani sinut… kuvitellut, että olet paras ystäväni…” hän hengitti raskaasti. Katkonaisesti.
“En antanut heille kauhean tarkkoja tietoja. Välillä annoin suoraa väärää tietoa”, valopää yritti puolustella, mutta tiesi sen olevan turhaa.
“Miten sinä olet pystynyt elämään tuollaisessa valheessa niin pitkään? Mikset- mikset kertonut?”
“Minun oli pakko. Sain vasta ennen tälle reissulle lähtöä tietää, että järjestö oli upottanut minuun pienen lähettimen, joka paljasti olinpaikkani heille. Se tosin johti Manun nappaamiseen, vaikka se olikin tarkoitettu minun kiinnisaamiseksi. Olin lähettänyt heille vihaisen erokirjeen aikaisemmin”, toa kertoi. Mikäköhän makutan kohtalo oli?
Jään toa hautasi päänsä käteensä ja kääntyi selin valoon. Aft-Amana olisi kohonnut suurena hänen edessään, jos hän olisi pitänyt silmiään auki.
Korppi nauroi oksalla. Kraa kraa kraa.
Hänestä tuntui hukkuvalta. Kuin se kivinen peruskallio, jolle hän oli kaiken rakentanut, olisi vain särkynyt kappaleiksi. Aivan kuin kaikkialle hitaasti hiipineen roudan väkivalloin kappaleiksi hajottamana.
Niin kylmää, niin kylmää, on aavoilla kylmää.
Ja kylmää on tarjolla koteihinkin.
Hän oli luottanut ystäviinsä. Hän oli halunnut luottaa. Valinnut luottaa. Toan hengitys oli katkonaista, kuin kyyneleitä vastaan taistelevaa.
Jäässä, niin jäässä, on sydämet jäässä.
Ja jäärailon päässä on jäärailo uus.
“Olen pahoillani”, valon toa toisti. Kyyneleet valuivat hänen silmistään. Hänen värityksensä alkoi mustua kuin se olisi surrut. Samalla kivi tuntui vierivän hänen sydänkiveltään.
Matoroa huimasi. Jäätävä kylmyys levisi läpi hänen kehonsa. Epävarmuuden ja epäuskon kylmyys. Hän ei tiennyt, tuntuiko vain hänestä kylmältä, vai aiheuttiko hän kylmyyden. Ilmankosteus tiivistyi roudaksi hänen mustille olkasuojilleen. Hän näki hengityksensä hyöryävän.
Valon toa kaatui polvilleen maahan. “Olen pahoillani, Toa Matoro”, hän sanoi uudelleen, välittämättä korppien räkätyksestä ja matkimisesta. Mikään ei kuitenkaan voinut poistaa sitä faktaa, että hän oli vuotaja. Petturi.
“Olen petturi”, Umbra huusi. Hän ei enää välittänyt oliko joku kuulemassa.
Se oli se teräsvaarna, joka lopulta sai jäisen muurin sortumaan. Matoro halusi pois. Hän halusi olla yksin.
Ja Jään Sotilas sokeassa ahdistuksessaan ampaisi kohti Kirouksen Portteja.
Langennut valon soturi, ionisen aineen henki ja tulen takoja jäivät katselemaan ystävänsä juoksua kohti tuntematonta ja pelottavaa Aft-Amanaa.
“Menen hänen peräänsä”, sanoi Kapura. “Odottakaa tässä.”
Pian katosi myös teoriointimies mielisairaalan varjoon ja lopulta sen sisään. Hetkeksi jäivät langennut valo ja kyborgiplasma kaksin, laatta-aukiolle kylmään tuuleen.
Korpit raakkuivat taivaalla. Kraa kraa kraa.
“Mitä sinä olet oikein mennyt tekemään?” Deleva tiuskaisi ystävältään ja riuhtaisi hänet mekaanisella kädellään reippaasti ylös. “Ylös siitä nyt. Ystäväsi tarvitsevat sinua ja sinä vain jäät lillumaan mustiin masennuksen meriin!”
“Mutta kaikki on minun syytäni!” Umbra huusi.
“Syytäni”, korpit toistivat. Kraa kraa kraa.
“Teit väärin, mutta voit korjata asiat. Olet Toa Umbra” hän tarttui veljeään hartioista ja ravisteli tätä tuiman katsekontaktin myötä. “Ja tiedän, että voimme hoitaa ongelmasi jos vain haluat apua”, kyborgi kertoi.
“Apua”, korpit toistivat. Kraa kraa kraa.
Samassa korpit lehahtivat ilmaan. Jokin säikäytti ne.
Umbra pyöri isossa sängyssään. Peitto kiristyi hänen ympärillään. Hän oli nukkunut selällään, mutta nukkui nyt vatsallaan. Niskaa kivisti, mutta hän ei sitä unessa tiedostanut, sillä unessa oli jotain muuta kamalaa. Uni itsessään oli tämän maailman viheliäisin ase.
Mieliavaruus oli selviytynyt elohopeapainajaisesta. Hän ei ollut nyt tähdissä vaan jossain aivan muualla. Jossain, joka vaikutti aivan tämän todellisuuden asialta, mutta eihän sitä voinut tietää, koska kaikki oli subjektiivista. Uni oli vain liian todentuntuinen.
Siinä hän oli luolassa. Luolassa maan alla.
Hän käveli syvemmälle luolaan. Maa oli kostea syksyn takia ja siellä täällä meni kastematoja ja etanoita, mutta ne olivat vielä kohmeessa. Painovoiman matoran näki edessään tienviitan, jossa luola haarautui.
Matoran erotti hämärästi kyltissä matoranien kirjaimet: a, e ja t.
Kaikkialla oli pimeyttä, niin mustaa pimeyttä että se söi kaiken valon. Pimeydessä räjähti. Rapujalkainen sotakone meni seinästä läpi. Kultaista Akakua kantava turaga kaatui maahan. Laukauksia. Huutoa. Kirkumista. Valokiviä putosi alas luolan katosta. Ruskea raaja, joka puristi kylmää kivääriä. Värikkäitä kiviä. Oudot palvontamenot. Kahvia. Turkasta. Toimintafiguureita. Ikävää naurua. Kuolemaa. Kuolemaa kaikkialla. Kieuntaa.
Rivi hampaita. Paljon hampaita. Savua. Pitkiä, tummahaarniskaisia sotureita juoksi kauhuissaan ympäriinsä. Paljon tuhoa. Soturit keräsivät kuusi erilaista kiveä ja jotain alkoi syntyä niiden keskelle, mutta kuvajainen vaihtui kun kuusi tummaa soturia, joiden alavartalot olivat aineettomia saapuivat paikalle kuin aaveet.
Välähdys valtaistuimesta, jolla makasi valkomustaa haarniskaa kantava olento, jonka vartalossa oli koko vartalon halki mennyt viilto. Olennon naaman toinen puoli oli kokonaan poissa ja sen päässä oli vain yksi kuollut silmä. Olennon otsalla oli valkoinen, kuin kahdesta valkoisesta sirpistä tehty tiara.
Kuvajainen vaihtui mekaaniseksi tappajaksi, joka ampui hänen ainoan ystävänsä tästä maailmasta, orton Levahin. Energiapurkaus sulatti olentoparan kuoliaaksi. Se näytti perin sotkuiselta ja ikävältä tavalta kuolla. Levah oli sentään saanut hautajaisensa, mutta niin monet tässä maailmassa eivät.
Feterra käänsi mekaanisen päänsä täysin ympäri kuin pöllö ikään. Sen hohtavan hopeinen ruumis kimmelsi unimaailmassa. Plasma-aseiden piiput savusivat vielä. Käsky: Antaudu valon toa
“En minä ole mikään toa!” ylisuuri matoran huusi ja lähti karkuun. Feterra ei pitänyt siitä, että sen käskyä ei toteltu.
Käsky: Vangitse valon toa. metalliolento sanoi ja lensi matoranin perässä. Sen mekaaniset kourat eivät noudattaneet mitään fysiikan lakeja. Ne venyttivät itseään kuin teleskoopit. Ne saivat lopulta Umbran syleilyynsä ja puristivat häntä lujaa niin että luut alkoivat rusentua.
Juuri kun toivo alkoi olla mennyttä jotain odottamatonta jopa unimaailmassa tapahtui. Silmiä polttava valo ilmiintyi kuin tyhjästä ja poltti Feterran silmät voimakkuudellaan. Se muodosti kultaisen valoprojektorin, joka puhui Umbralle. Feterra päästi otteensa matoranista ja liukeni olemattomiin kuin unen vaihtuessa toiseksi, vaikka miljöö pysyikin samana.
“Kuka olet?” matoran kysyi oudolta pelastajaltaan. Hänen äänensä kaikui oudosti unessa, vaikka se näyttikin siltä kuin olisi avaruutta.
“Ystävä menneisyydestä”, kultainen olento sanoi.
“..?” matoran ilmeili. “En minä sinua tunne, mutta kiitos, että pelastit minut tuolta Feterralta”.
“Majakka. Sinun pitää nähdä totuus”, kultainen olento kertoi. Se ei paljoa auttanut Umbraa.
“Et anna vastauksia yhtään”, matoran sanoi tylsistyneenä. “Kertoisitko jotain josta saa selkoa?”
“Kuolo ei minua vielä korjannut, valon lapsi”, kultainen valo kertoi Umbralle unessa. “Sinun pitää löytää ystäväni, sillä hän on pulassa. Mene pimeyteen, sillä sinua tarvitaan siellä”, ääni kertoi.
“Tutki muistojasi. Saat kyllä vastauksen tähän arvoitukseen. Minun on mentävä, sillä olen heikko ja minun pitää kerätä voimaa. Voimaa heräämiseen”.
“…”
Valopallo katosi. Uni loppui ja pikkumies heräsi.
Hän oli hiestä märkä. Klaanin pihamaalla biomekaaninen kukko kiekui. Joku uusi asukki oli tuonut kaikki kotieläimensä telttakylään, joka oli kasvanut kaupungin aukioille. Joku heitti linnoituksen ikkunasta sitä Bohrok-energiajuomatölkillä. Lintu hiljeni nopeasti.
Matoran venytteli, jolloin lihakset ja pallokupit päästelivät hassuja niksautusääniä. Hän venytteli niskaansa. Sekin rutisi paljon. Tuntui hyvältä vapauttaa lihasjännitys. Matoran hyppäsi ylisuuriin aamutohveleihin, jotka kuuluivat huoneen oikealle omistajalle.
Kahu oli taas karannut öisille retkilleen. Iso haukka tarvitsi paljon saalista. Sitä se löysi retkiltään saarella. Oli ihme ettei Allianssi ampunut lintua alas, vaikka se mitä todennäköisimmin lensi myös heidän valtaamillaan alueilla. Yleensä lintu löysi itsellensä syötävää Guartsu-vuorelta tai Lehu-metsästä. Umbra oli joskus itsekin mennyt linturahin mukaan retkille.
Kaikkialla oli pölyistä, sillä paikan asukki ei ollut koskaan paikalla ja pikkuinen Umbra vietti yleensä päivänsä Klaanin kahviossa tai auttamassa klaanilaisia pienissä askareissa. Herätyskello näytti kellon olevan vasta neljä aamulla. Olisi aivan liian aikaista edes Klaanilehdelle ja kahviossakin olisi tähän aikaan vain joitain outoja tyyppejä. Kyösti siellä saattaisi olla puhumassa Lakarja-Nuista ja siitä miten se pitäisi palauttaa Vinkistöliittoumalta. Kahviossa olisi saattanut myös kuulla asioita
Aivastus. Ja toinenkin. Pölyä meni sieraimiin. Hyh hyh. Siivota pitäisi. Ja äkkiä.
Jos Umbra olisi nähnyt molekyylitasolla, olisi hän nähnyt joka paikassa mikroskooppisen pieniä protodiitti-loisia, jotka pesiytyivät ikäviin paikkoihin. Jotkut väittivät että ne syntyivät alkusynnyssä liasta ja roskasta, mutta tätä ei kukaan osannut todistaa, koska ketään ei kiinnostanut niiden tutkiminen.
Voitto Korporaation N00N00-imuri löytyi nopeasti Umbran vaatekomerosta, joka näytti siltä kuin sinne ei olisi kukaan koskaan astunut sitten aikojen alun. Jostain syystä komerossa oli myös Ehlek-Combi -mikroaaltouuni hätätilanteita varten.
Matoran tuikkasi imurin johdon pistorasiaan ja alkoi imuroida pölyistä läävää. Ääni herätti varmasti läheisten huoneiden asukkaat, mutta siitä hän ei välittänyt. Oli tärkeämpää siivota paikka.
Oli kuin koko huone olisi kärsinyt ja yritti lopettaa epänormaalin ja kammottavan toiminnan vapauttamalla ilmaan kaiken pölynsä, mitä itseensä oli kerännyt kaikkien niiden siivoamatta jätettyjen vuosien aikana. Imuri oli kuitenkin liian voimakas, eikä pöly selvinnyt pitkään.
Fikou-hämähäkki säikähti imurin ääntä ja kipitti piiloon lipaston laatikkoon. Hämähäkki alkoi kaivaa hädissään paperipinoja ja tehdä niistä itselleen turvapaikkaa, koska imurin ääni ei ollut kauhean tuttu rahille. Pian ilmassa leijaili muutama kellastunut paperi.
“Mitäs mitäs?” U kysyi itseltään kun nosti paperin maasta. Paperin teksti oli osittain haalistunut, mutta siitä saattoi erottaa tekstin “Huippusalainen” ja RITARIKUNTA.
“Mihin ihmeeseen tämä liittyy oikein?”
Hän jäi lukemaan paperia:
Vaikka Varjopaholainen vaikuttaa vaarattomalta, on häntä pidettävä silmällä, kuten Miekkapirua ja Verkonkutojaa. On myös pidettävä silmällä muita epäilyttäviä kohteita, joista odotamme sinun raportoivan. Punainen metsästäjä on erityisen epäilyttävä, koska hänellä on yhteyksiä niin moniin henkilöihin ympäri maailmaa. Haluamme hänenkin tekemisistään lisätietoja.
Tarkoittaako tämä, että Toa-veljeni on lähettänyt tietoja klaanilaisista jollekin ‘ritarikunnalle’? Umbra ei voinut olla ajttelematta. Mata Nuin ritarikunta? Sen isoveli oli maininnut joskus. Kenties eronsa yhteydessä.
Paperissa mainittiin, että Miekkapiru ja Varjopaholainen ovat aiheuttaneet välillä harmia ritarikunnalle, mutta että heistä ei kuitenkaan kannata huolestua. Heidän silmälläpitämisensä on parempi asia kuin vangitsemisen yrittäminen ja siinä epäonnistuminen.
Mielenkiintoista. Mihinköhän näillä nimillä oikein viitataan?
Kirjeenvaihtoa löytyi paljon ja päiväyksiä oli usean vuoden ajalta. Umbra penkoi papereita. Niissä mainittiin monia eri klaanilaisia, monia tosin joillakin koodinimellä, ettei niiden sanomaa ja asiayhteyksiä tajuaisi niin helposti.
Pitäisiköhän näistä kertoa johtajille, vai aiheuttaisiko se vain harmia sodan runtelemassa klaanissa? Tutkija ei tiennyt. Hän keräsi paperit nippuun yhteen laatikkoon, ja miettiessään, mitä niille tekisi, hän tuli vilkaisseeksi kelloa.
Voi piru! Hän oli myöhässä!
Matorania hiukan pidempi ja raskasrakenteisempi olento juoksi alas kierreportaita. Hänen pitäisi jo olla sen yksityisetsivän luona! Kello alkoi olla jo pian sovitun ajan ja Umbralla oli kova kiire. Outoa kokovartalotakkia pitävä mies ei antanut odottaa itseään. Ties mitä hän voisi saada aikaan.
Moderaattoreidenkin luona pitäisi myös käydä, hän tajusi kiirehtiessään. Olisi paljon tehtävää ennen lähtöä tutkimaan, mitä oikeasti tapahtuu Ma Wetissä. Ja se tarkoittaisi ehkä kohtaamista nazorakien kanssa.
Umbraa puistatti. Hän halusi vain saada homman liikkeelle ja saada tehtävä aloitetuksi. Qewa-fikou jäisi hänen kaksosensa kämppään pitämään seuraa paikan uudelle asukille, kuka ikinä Nui-koron väestä sinne pääsisikään.
Umbra aloitti matkansa kohti aamu-unisen Bio-klaanin linnoituksen käytäviä. Matoranilla oli mukanaan toa-veljensä yleisavaimet kaiken varalta. Oli tosi outoa olla hereillä käytävillä ennen kuutta aamulla. Vain muutama hassu vartija ja yökyöpeli tuli vastaan.
Pitkähkö faxonkasvoinen vihreä matoran hoiperteli Umbraa vastaan käytävällä. Hän oli perin huonovointisen näköinen, vaikka kantoikin jo valmiiksi vaalean vihreää kanohia. Matoran haisi kovasti viinalta ja tupakalta.
“KaikHi On menNYTh!” outo heebo huusi viinanhuuruisena. “Die Tärtää ei enää ole!”
“Mistä sinä oikein puhut kaveri? Nyt on aamu. Ei tähän aikaan juoda”, Umbra vastasi. Kaveri haisi kovasti viinalta ja halvoilta steltiläisiltä kapsaisiinisavukkeilta. Ne olivat oikeasti syövyttäviä ja siksi niitä ei kukaan polttanut. Ainakaan selvänä.
“SamEH jA NE SKARRARARARIN ANGORANGERIT!” le-matoran huusi.
“Et vastannut kysymykseeni kaveri”, Umbra koetti rauhoittaa tilannetta. Ties vaikka joku Dinem tai Bob heräisi tämän känniääliön huutoihin. Tässä tilanteessa varmaan tarvittaisi jotain moderaattoreita.
“Meidät on alishtettu. Olimmeh ennen jalhoja pirhaatteja… nyt siivoamme vessanpönttöjä ja luuttuamme lattioita!”
“…” sanoi Uu.
“Olet muuthen aikha ishokokoinen mathoran. Minhä olenh vainh ‘hik’ pitkä ja luihku Un-Tak!” matoran oksensi lattialle Umbran eteen. Vain vaivoin Uu väisi yrjöohjuksen.
“Ehkä sinun kannattaisi vain rauhoittua”, Umbra sanoi ja auttoi kännimatoranin istumaan. Vartijana toimiva ta-matoran tuli samassa paikalle kyselemään mitä skarrarraria tyypit tekivät tähän aikaan oksentelemassa.
“Rauhoitu Hyur”, Umbra kertoi. “Un-Takilla tuntuu olevan vähän huono päivä”.
“Se on ollut ihan sekaisin siitä asti kun turaga Anonymmeli kuoli maksakirroosiin. Eli viikon verran”, Hyur sanoi kylmän viileästi.
“Ai ai. Outoa etteivät Kupen taidot riittäneet hänen parantamiseensa”, Umbra sanoi puoliääneen.
Un-Tak alkoi nyyhkyttää lattialla. Oksennusta valui kaverin faxonilla. Kännitoranin katsominen ei ollut kauhean mukavaa.
“Huolehditko Un-Takista kun minä menen käymään asioilla?” Umbra kysyi Hyurilta. Matoran-vartija nyökkäsi hyväksyvästi ja päästi violettimustan kaverin jatkamaan matkaansa.
Ei tarvinnut mennä monta kerrosta alaspäin kun moderaattorien päähuone löytyi, olihan päämoderaattorin asumus modetornissa.
Uu saapui moderaattorien ovelle. Hän koputti oveen. Ei vastausta. Koputti uudestaan. Jonkun aikaa koputeltuaan rupesi häntä harmittamaan ja pikkukaveri otti mukanaan olevan Toa Umbran modekiven ja näytti sitä oven sensorille. Ovi aukeni varsin helposti tämän jälkeen. Tiedä
Montaakohan Klaanin sääntöä oikein rikoin tälläkin tempauksellani, hän mietti.
Moderaattorien huone näytti enemmän kerhotalolta kuin suuren järjestön poliisivoimien päämajalta. Bohrok Energy Drink-automaatti, jossa oli myös nykyisin Karhuhai-tölkkejä oli päämajan keskuspaikalla. Sen vieressä oli pöydällä vanha ehkä Zakazin sotien aikainen kahvinkeitin. Kahvinkeittimen vieressä oli Samen tuhkakuppi ja kuusi tuuletinta, jos selakhimoderaattori polttaisi kahvitaukonsa lomassa.
Ehkä oli liian aikaista olla kyttäämässä modejen huoneessa. Kellohan oli vasta kuusi aamulla.
Matoran-Umbra istahti mukavaan nojatuoliin ja painoi silmäluomensa kiinni. Unta oli saatu viime aikoina aivan liian vähän.
Unessa matoran oli kammiossa, jossa elohopeainen meri lainehti kuin se olisi elävä. Se kiemurteli oudon sinihohteisen sirun ympärillä. Sirussa oli outo symboli, jota matoran ei ollut ennen nähnyt. Hopeinen olemus alkoi muotoutua sirun ympärille ja muodostaa outoa humanoidirakennetta. Olennon päässä oli jättiläismäistä akakua muistuttava naamio, joka kuitenkin oli muovautunut erillisistä palasista. Se alkoi muistuttaa kasaa johtoja, massaa ja kovaa metallia, jossa siellä ja täällä oli hammasrattaita.
Hirviömäinen nousi massasta, tai se oli itse massa. Sitä Umbra ei tiennyt, mutta oletti. Hän leijaili turvallisesti massan yläpuolella.
Kaikki tuntui jäätävän kuolleelta. Kylmältä ja elottomalta. Sieluttomalta.
Olento alkoi lähestyä Umbraa, avaten naamionsa kidan kuin supussa oleva kukka terälehtensä. Hammasrattaat ja johdot näkyivät olennon henkitorvessa ja sillä ei ollut ollenkaan kieltä. Vain pitkät metallihampaat. Hopeisen kammotuksen sisältä paistoi sinistä valoa, hehkua joka vain kasvoi ja kasvoi.
Ennen kuin kita ehti saavuttaa Umbran kaikki räjähti. Jäljelle jäi vain sinihehkuinen siru.
Kuului kova ääni. Kuin nyrkki olisi osunut ruokapöytään. Umbra säpsähti. Nyrkki oli lyöty pöytään.
“Mitä sinä täällä moderaattorien tilassa teet ilman lupaa?” valkoista hau-naamiota kantava moderaattori Same kysyi edessään heränneeltä kääpiöltä.
“Minulla on Toa-Uun modekivi, koska löysin sen tyypin lipaston laatikosta”, matoran kertoi totuudenmukaisesti. Ajattelin, että voisin tulla tänne kun oli asiaakin ja en saanut nukuttua millään.
“Ei se silti oikeuta sinua hiippailemaan tänne ja käyttämään päämoderaattorin tavaroita, vaikka teknisesti olisittekin sama henkilö”, Same säpsäytti. Hän oli vielä vähän väsynyt ja kärttyisä. “Keitä koko modeporukalle kahvia ja ota itsellesikin. Puhutaan sitten siitä sinun asiastasi”, moderaattori ehdotti. Kunnon musta kahvi laittaisi hänenkin aivonsa pyörimään.
Umbra otti mittalusikan kolmisormiseen kouraansa ja lappoi kahvijauhetta pannulliseen kahvia. Moderaattoreille oli selvästi varastoitu parempaa kahvia kuin kahvion asukeille, koska tämä kahvi oli parempilaatuista kuin se kahvi mitä Mokel tarjoili kahviossa.
Kahvinkeitin alkoi porista iloisesti ja kohta he saisivat ihanaa laillista piristettä.
“Mitä asiasi oikein koskee, ‘Umbra’?” Same kysyi vihdoin kun matoran oli laittanut kahvin tippumaan.
“Allianssia ja rintamalinjoja. Haluan tiedustelijaksi”, pieni otus kertoi. Tai ei se pieni ollut, melkein lyhyen toan kuten Samolin pituinen.
“Kuka haluaisi ehdoin tahdoin tiedustelijaksi? Meillä on kyllä sotureita ja urheita laivastolaisia, jotka käyvät retkillä kun tilanne vaatii”, selakhi kertoi. Häntä epäilytti tämä heppu, vaikka Make oli kertonut Matoran Umbran olevan ihan luotettava kaveri.
“Olen kyllästynyt juomaan kahviossa täti Mokelin kahvisekoituksia, pelaamaan Kapuran jengin kanssa tylsiä roolipelejä tai vääntämään kättä Äksän kanssa. Haluan olla kuten Toa Umbra ja olla hyödyksi täällä. Tai no enemmän hyödyksi kuin hän itse. Tyyppi kun on aina poissa ja jossain seikkailuilla”.
“Umbra on kyllä ollut aika kauan poissa, mutta hän tekee vihdoin jotain hyödyllistä jos tuo Klaanille Nimda-sirun Metru Nuilta”, selakhi kertoi. Hän ei yleensä kyseenalaistanut Umbran toimintatapoja, mutta viime aikoina tuntui siltä että niin olisi pitänyt tehdä jo aiemmin.
“Mistä te tiedätte Umbran ja muiden tekemisistä?” Umbra kysyi. Same ojensi tälle kirjeen, jota matoran silmäili nopeasti.
“Ai näitäkö ne uneni hopeiset asiat olivat?! Epäkuolleita mekanotoia”, matoran hihkaisi luettuaan hetken kirjettä.
“Sinä olet nähnyt niitä unissasi? Miten se on mahdollista?” Same kysyi epäuskoisesti.
“Me jaamme jonkinlaisen yhteyden keskenämme. En tiedä miten se käytännössä toimii. Ehkä Visokki tai Manu osaisivat kertoa sen, onhan ainakin Manu vieraillut meidän päidemme sisällä”, Umbra kertoi.
Same vaikutti epäuskoiselta. Pikkukaverin tarinat vaikuttivat kuin huonosta fanfictionista peräisin olevilta. Silti viimeaikoina oli tapahtunut todella outoja asioita. Toisesta ulottuvuudesta peräisin olevan kaverin tarinat eivät olleet yhtään sen oudoimpia jos vaikka vertasi niitä nazorakiin, joka liittyi Klaaniin, havaintoihin lentävästä linnoituksesta kaukana merellä ja merirosvolaivoista, joiden pelastusveneinä on manaatteja.
“Palatkaamme aiheeseen. Haluat siis lähteä tutkimaan lähiympäristöjä russakoiden varalta? selakhimoderaattori kysyi ja joi tummaa kahviaan.
“Minusta ne eivät vaikuta kauhean torakoilta. Enemmän ne minusta muistuttavat muurahaisia, koska montako kertaa sinä olet nähnyt yhteiskuntatorakoita?” Umbra höpötti.
Same ei sanonut mitään. Ainakin kaverilla oli yhtä paljon hyönteistietämystä kuin Toa Umbralla selakhi mietti.
“Meillä ei ole kyllä antaa sinulle gukkoa tai lentohärveliä retkiäsi varten”, Same kertoi lopulta lyhyen mutta kiusallisen kahvinhörppimishiljaisuuden jälkeen.
“Ei tarvitse. Onhan se jättihaukka siellä Umbran kämpässä. Kämpästä puheen ollen, voitte antaa sen jollekulle evakolle vuokralle. Minä kun voin viipyä retkelläni pidempään ja ei olisi muutenkaan järkevää, että niin iso kämppä on tyhjillään. Uuden asukin pitäisi kuitenkin ruokkia se hämähäkki tai siis koirahan se käytännössä on”, matoran lopetti puheripulinsa.
“Ehkä me teemme asialla jotain, jos meillä ei ole kiireellisempiä juttuja silloin”, Same kertoi. Oikeasti moderaattorit hukkuivat työsarkaan sotatilan, petturitutkimusten ja kaikkien mysteerien kanssa.
“Olikohan asia sillä selvä?” Umbra kysyi. “Kiitos kahvista ja toivottavasti tapaamme vielä joskus”, pikkukaveri sanoi ja ojensi nyrkkinsä Samelle. Same tarttui matoranin nyrkkiin kuin kätelläkseen sitä.
“Ole hyvä vain. Ja jätä se modekivi tänne meille. Toa Umbra saa sen palattuaan. Meidän pitäisi varmaan keksiä sinulle jokin parempi nimikin kun kerran meillä on kaksi Umbraa ja nimeämispäiväkin on tulossa”, Same kertoi ja lisäsi ajatuksissaan jos siis olemme silloin hengissä.
Umbra antoi modekiven Samen kouraan. Oli järkevää antaa se moderaattoreille turvaan. “Pitäkää se tallessa”, matoran sanoi.
“Pidämme kyllä”, selakhi vastasi. Hän hymyili jo hieman. Vaikka olikin väsynyt.
“Minulla alkaa olla kiire tapaamaan Xiantosta”, Umbra sanoi ja laittoi kahvikuppinsa pöydälle.
“Xiantosta? Miten Xiantos tähän liittyi?” Same kysyi ääneen hölmistyneenä. Matoran oli jo ehtinyt ovelle.
“Se kuulemma tekee tutkimusta”, Umbra huikkasi. “Se on moro sitten”.
Same jäi moderaattorien huoneeseen lipittämään kahviaan. Tämä tummapaahto Meksi-koron parhailta viljelmiltä oli kyllä hintansa väärtiä. Ja oli tärkeää että sitä riittäisi. Kello löi jo yhdeksää. Tick tock.
Tick tock.
Maan henki raahasi mukanaan kahta sammutettua vahkin robottikehoa Käden varastoon. Robottikehot kalisivat ja kilisivät lattialla kun niiden raajat osuivat lattiaan ja toisiinsa. Cody seurasi Nurukanin toimia vierestä, hiukan huvittuneena.
“Mikset käytä tuota leijukottikärryä? Paljon ergonomisempi ja vie vähemmän voimaa” Cody naurahti.
“Jos voisit auttaa näiden sammutettujen vahkiyksiköiden kuljetuksessa varastoon lukkojen taakse niin olisin kiitollinen. Voisin kertoa sinulle myös erään tarinan”, maan toa kertoi.
Varaston ovi alkoi olla jo perin lähellä. Iso prototeräsovi, jossa oli erilaisia lukkoja. Nyt se ei kuitenkaan ollut lukittuna, mutta olisi kohta kun vahkit olisi viety sen uumeniin.
Cody hymyili vahkikasvoillaan, mutta se ei näyttänyt kauhean paljon hymyltä ja otti kottikärryt Nurukanin avuksi. Levitaatiokiekoilla buustattu kottikärry oli kevyt kuin höyhen ja maailman fysiikkamoottoria uhmaten se leijui ilmassa, ei tosin kauhean korkealla.
Nurukan avasi raskaan teräsoven, joka kitisi kauheasti kun sitä ei oltu varmaan öljytty vuosikymmeniin. Ääni vihloi kaksikon kuuloelimiä ja ärsytti suunnattomasti, muttei sille voinut mitään.
“Mistäköhän täältä löytyisi jotain öljyä tuohon oveen ettei tarvitse koko ajan kuunnella sen narinaa”, Nurukan sanoi puoliääneen.
“Se ei taida olla ongelmistamme suurin”, kommando vastasi tuskaillessaan kaaokselle, jota hänen sisarensa kutsui “Mustan Käden tukikohdaksi.” Valtaosa huoneessa lojuneista KAL-palasista, sortuneista rakenteista ja ylituotetuista bordahkinsauvoista oli vain työnnetty läheiseen portaikkoon pois näkyvistä.
“Siivotaan nuo sotkut sitten kun saamme kannettua nämä robottikehot paikoilleen”, Nurukan kertoi. Hän raahasi vahkeja vielä vähän matkaa, robottien pudotellessa pienen pieniä muttereita perässään.
“Näihin kansiinko nuo piti laittaa?” Nurukan kysyi ja näytti Codylle kolmion muotoise oranssin kannen. Niitä oli kasoissa seinän vieressä. Ei tosin kauhean siisteissä, mutta kasoissa kuitenkin. Ja monen väristä.
Cody nyökkäsi ja Nurukan laittoi kannen lattialle. Toa nosti kannessa olevasta vivusta ja siihen ilmestyi muutamia nappuloita. Nappia painamalla metallinen kouramainen asia nousi kannesta. Siihen robotti varmaan laitettaisiin.
Nurukan laittoi toisen vahkeista pidikkeeseen ja painoi sitten muita kojetaulussa olleita nappuloita. Hitaasti sihisten alkoi kehikko muotoutua säiliön pohjasta. Kehikon sisäpinnassa oli ties mitä pieniä käsiä korjaus- ja huoltotöitä suorittamaan niille, jotka kapseliin laitettiin. Kommandovahki ei erityisesti pitänyt kyseisistä huoltokapseleista, joissa valtaosa deaktivoiduista vahkeista vietti ikuisuutensa.
“Tämän paikan järjestykseen saaminen olisi saavutus kokonaiselta armeijaltakin”, silmäpuoli sotilas totesi nostaessaan järeän sodanaikaisen vahkiruhon sivuun. “Ja meitä on täällä vain tusina.”
“Totta. Mutta se tarkoittaa että meidän pitää vain tehdä kovasti töitä sen eteen”, Nurukan vastasti. “Vain tekemällä kovasti töitä voi saavuttaa jotain tässä maailmassa”.
“Olen huomannut, että monen mielestä myös aseilla voi saavuttaa asioita”, vahki vastasi, eikä äänensävynsä perusteella viitannut itseensä.
“Aseet voivat toimia joissain tilanteissa, mutta oikeat aatteet ja kova työ ovat parempia tapoja saavuttaa asioita joilla on väliä”, maan henki vastasi. “Muistuu ihan mieleen. Eikun et sinä varmasti tätä halua kuulla. Kyllästytin Delevankin kuoliaaksi tarinoillani”.
“Kerro toki, kenraali. Tuleepahan näiden romujenkin siirtämisestä mielenkiintoisempaa”, sotilas vastasi.
Pienoinen hymy nousi vanhan kenraalin kakamalle. Toa köhi hiukan kurkkuaan ja aloitti tarinansa. “Aikana ennen aikaa. Ei. Muutama kuukausi sitten alon toa Umbra sai tehtävän pelastaa saari pimeyden kynsistä. Hän keräsi kasaan kuuden toa-soturin tiimin saaren avuksi: Ruthaka, Aknoka, Ornoka sekä minä ja Deleva. Siinä sodassa ei ollut voittajia tai häviäjiä. Vain kaaosta ja menetyksiä…”
Aratyghin satamakaupunki, Eteläinen manner
Kuukausia sitten
Ornoka oli vanha maan toa ja yksi Orton-kansan vanhimmista sotureista. Hänen kansansa kunnioitti häntä ja hän auttoi kansaansa miten parhaiten pystyi. Sotureista elementtinsä puolesta parhaiten tunnelielämään sopeutuneena monet pitivät häntä soturikolmikon luonnollisena johtajana, vaikka se yleensä perinteiden mukaan kuuluisikin tulen toille.
“Eikö sen Umbran pitäisi jo olla täällä?” Ornoka murjaisi siskolleen Ruthakalle, punamustaa panssaria kantavalle tulen toalle.
“Valon toa ei ole koskaan ollut hyvä aikatauluissa”, naistoa kertoi ja siemaili oluttaan. Kolmikko oli ostanut itselleen murkinaa ja hyvää paikallista olutta.
“On tämä kyllä hyvää olutta ja hyvää telaketjuvillisikaa”, Aknoka puuttui puheeseen. Rasva valui hänen kultaisen Akakunsa suupieliltä kuin vesi keväthankien sulaessa. Pitkään kypsytetty villisika oli tämän majatalonpitäjän erikoisuuksia. Ruokalistassa kerrottiin, että siihen siveltiin aitoa Turkasta sen valmistuksen aikana.
Ornoka mulkaisi ystäväänsä, joka tajusi pyyhkiä suunsa rasvavanat tosin ranteellaan.
“Olisit käyttänyt servettiä, valopää”, Ruthaka naurahti. Mirukasvo oli hyvällä tuulella, koska ruoka ja juoma oli hyvää. Valon toaa ei tosin vieläkään näkynyt missään.
Majatalo oli kodikkaan oloinen ja todella vanhaa perua. Kerrottiin huhua että Barrakit olisivat käyneet siellä loistonsa päivinä joskus käymässä, mutta sitä ei oltu koskaan voitu todistaa. Vanhat paikat tuppasivat yleensäkin luomaan itselleen omaa tarustoaan.
Toan mittapuulle tehty majatalo veti paljon alueen pikkuväkeä – matoraneja. Värikästä kansaa, joka täällä koostui pääosin käsityöläisistä ja muista yksityisyrittäjistä. Vähempiosaisille tallaajille oli hiukan nuhjuisempia räkälöitä ja kapakoita joka kadunkulmassa.
Kaksi toaa astui majatalon ovesta sisään. Toinen soturi oli isokokoinen, tummapanssarinen körmy, jonka kasvoilla oli musta Kakama. Kakaman silmiinpistävin yksityiskohta oli naamiossa komeilevat viikset. Tumman soturin vieressä komeili punavalkoinen soturi, jonka oudoin yksityiskohta oli soturin epäsymmetrisyys. Toan toinen puoli vartalosta oli korvattu hopeisella ja harmaalla koneistuksella, jonka kuuli soturin liikkeestä.
Kaksikko meni baaritiskille ja tilasi itselleen juomat. Maan henki tilasi itselleen viskiä ja ison kolpakon olutta, plasman henki taas mestarijääkäriä ja olutta. Toat lähtivät käppäilemään kolmen aikaisemmin esitellyn soturin pöytää kohti.
“Kaksi epäilyttävää heppua on tulossa tänne päin”, Aknoka kuiskasi hiljaa ystävilleen. Kultamusta valon toa näki teleskooppilinsseillään helposti joukosta erottuvat kohteet, vaikka tämän paikan valaistus olikin vähän sitä ja tätä.
“Toivottavasti eivät ala rettelöimään. Tämä ylikypsä villisika on niin vaan maukasta”, Ornoka mussutti. “Ei viitsisi alkaa tappelemaan, ainakaan vielä.”
“Hyst molemmat. Ne tulevat”, Ruthaka hyssytteli tovereitaan. Kolpakko oli huvennut jo vaikka kuinka toan edessä. Samoin murkina.
Musta soturi tuli viskinsä ja oluensa kanssa esittäytymään. “Olen Nurukan. Te olette varmaan ne Orton-toat jotka Umbra viestissään mainitsi?” Leveäharteinen toa ahtoi itsensä Ruthakan viereen pitkähkölle penkille. Deleva etsi sillä aikaa itselleen tuolia.
“Tuo toinen kaveri on nimeltään Deleva. Älkää kysykö mistä se on saanut hopeisen kätensä ja jalkansa. Kaveri ei ole hirveän avoin siitä tapaturmasta”, Nurukan kertoi ja hörppi oluttaan.
Orton-toat silmäilivät hiukan epäuskoisesti kahta toaa jotka olivat tulleet heidän luokseen. “Nurukan. Kuulostaa tutulta nimeltä”, Ornoka puuttui viimein puheeseen. “Olen Ornoka, maan toa”. Orton-toa ojensi Nurukanille nyrkkiään toatervehdykseen. Pian ympäri pöytää käytiin esittelykierros ja kaikki löivät nyrkkiään yhteen.
“Missä se itse sankari, valittu tai mikälie Avka Ahoi olikaan on?” Deleva puuttui vähän ajan kuluttua rupatteluun kun hän oli jo juonut kolmannen oluensa.
“Umbra ei ole koskaan ollut ajoissa missään, ei edes Metru Nuilla”, Ruthaka kertoi. “Saisi se skarrarrar jo tulla. Tulee kalliiksi tämä reissu”.
Siinä samassa jokin viuhahti sisään kuin valopallo. Tai no kirjaimellisesti se oli valopallo. Sokaiseva olento kaatoi mukanaan niin majatalon asukkaita, pöytiä kuin tuolejakin. Majatalo pitäisi varmaan sisustaa uusiksi tämän jälkeen. Mitäköhän tämäkin sekallus teki paikan imagolle ja liiketoiminnalle.
Valohahmo alkoi muovautua keltamustaksi soturiksi.
Mutta äkkiä tarinan rakenne sortui. Joku tuli keskeyttämään. Se joku oli Xen.
“Hei tyypit. Meidän pitäisi lähteä sinne vahkitorniin”, Käden kenraali huusi kaksikolle kun nämä olivat juuri laittamassa muutamaa vahkia säilöön varastoon. Tarinatuokio oli jouduttanut vahkien varastointia huomattavasti. “Ottakaa, mitä tarvitsette. Cody, tahdon sinut Bettyn ohjaimiin kymmenessä minuutissa.”
“Selvä neiti. Me alamme hommiin”, Nurukan vastasi ja he lähtivät Codyn kanssa pakkaamaan tarvikkeita.
“Mutaatiokanuuna on turhan epäeettinen kapistus, taidan jättää sen tänne”, Nurukan mutisi itsekseen. Hän laittoi kanuunan syrjään ja yhdelle monista metallisista asehyllyistä. Cody hänen vieressään piteli hopeista salkkua, jossa oli tämän mukaan jotain tarpeellisia leluja.
Maan toa ei paljoa tavaroita tarvinnut mukaansa. Kanisterikenttäpulloja muutama kappale, hiukan kuivamuonaa ja jotain muuta tilpehööriä mille voisi olla tarvetta. Xialaiset merimiinat ja Selecius-säätiön ussalkeitot saisivat jäädä Mustan käden torniin.
“Mistä muuten olet saanut tuon kanuunasi?” Cody kysyi kun huomasi Nurukanin laittaneen aseensa hyllylle. “Näitä en ole ennen nähnyt”.
“Tuo on joku ‘Voitto Korporaation’ ase. En kyllä tiedä mitä voittoisaa on aseessa, jolla voi tehdä vihollisesta entistä vaarallisemman”, maan toa kertoi.
“Koskaan kuullutkaan…”, hopeinen komentaja murahti pettyneenä. Vahki vilkaisi vielä salkkunsa pohjasta löytyvää salaluukkua ja pohti, mitä sen sisään saisi vielä mahtumaan. Silloin komentaja sai päivänsä kenties typerimmän idean.
“Kuulepa Nurukan. Käydään vielä tuolla asevaraston puolella. Siellä on jotain hauskaa, jonka tahdon vielä ottaa mukaan.”
Vuorokaudenaika läheni aamua Klaanilaisjoukon saapuessa vihdoin Bauinuvalle. Ga-Metrun kirjastossa vietetyn päivän jälkeen joukko oli toivonut välttävänsä vahkit yön pimeydessä, ja tähän asti suunnitelma oli onnistunut. Valkoinen mielisairaalarakennus levittäytyi heidän eteensä kaikessa Metru Nuille tyypillisessä moderniudessaan.
“Sisäänkäynti”, Kapura kommentoi ja osoitti ovelle, jolla haukottelevat työntekijät aloittivat juuri työpäiväänsä. “Näkeekö kukaan vahkivartijoita?”
Jään toan viretila ei ollut varsinaisesti huipussaan viime aikojen jäljiltä. Teleskooppisilmissä oli se yllättävä etu, että ne pysyivät auki (vaikka niiden linssit olivat melko kärsineitä Mustan Käden kaaoksen jäljiltä) vaikka väsymys painoikin päälle. “Ei. Ei näy”, hän mutisi yrittäessään pitää silmällä ympäristöään. Aamun lehdet kertoivat toissailtaisesta mystisestä kahakasta eteläisessä Ga-Metrussa – otsikko vakuutteli vahki-joukkojen tutkivan asiaa ja että matoranit voisivat luottaa täysin koneisiinsa.
Edellisenä yönä oli ollut joitakin läheltä piti -tilanteita. He olivat onnistuneet välttelemään Bordakh-partioita lähinnä kanohi Cencordin mielitutkan avulla, mutta he olivat olleet lähellä kiinni jäämistä lain saartaessa akateemisen kirjaston alueen. Oli vaatinut useita muuannen selakhi-moderaattorin Umbralle opettamia hiiviskelykikkoja päästä lainvalvojien ohi.
“Bauinuva – Metru Nuin Keskusmielisairaala” luki suurella matoran-tekstillä valkoisessa seinässä. Neljä toaa seisoskelivat sairaalan pihamaan puistoalueella – Ga-Metrun suihkulähteet ja istutukset koristivat ympäristöä – ja katselivat pensasaitojen takaa vilkuillen sairaalan vartioimatonta lasiovea.
“Toivottavasti tuolla on kahvio”, Kapura mutisi. “Maistuisi kahvi. Vaikka kaikki kahvi Metru Nuilla.” Niin mukavaa kuin Arupakin jäljille pääseminen olikin, ei yksikään toa ollut erityisen hyvässä toimintakunnossa. Joka odotteluun tai tutkimustyöhön käytetyn minuutin myötä Kapura tuli vain tietoisemmaksi siitä, että muut sirua tavoittelevat osapuolet olivat kirimässä heidän edelleen. Zairyh oli pysynyt hiljaa, mikä ei tulen soturia lohduttanut, sillä se todennäköisesti kertoi kasvin hylänneen aikeensa yhteistyöstä.
“Kaupungin kahvi tulee Meksi-Korosta”, Umbra saivarteli. Hänellekin kahvi maistuisi, mutta hän oli perin ärtynyt. Huonosti nukutut ja todella vähäiset unet, stressi ja koko oman menneisyyden uudelleenkokeminen eivät olleet tehneet hänen kunnolleen erityisen hyvää. Valon toa oli myös todella väsynyt ja ilman voimiaan – naamiosta tai valokyvyistä ei olisi enää apua. Valon toan elementti oli alkanut taas korvautua varjolla, millä voisi olla myös vaikutusta hänen mielentilaansa.
“Mennään”, Matoro totesi ja lähti ensimmäisenä. Pari ga-matorania, jotka istuskelivat kirjoineen puistossa, vilkuilivat kummallista toa-joukkoa kiinnostuneina. Jään Sotilasta seurasivat kolme muuta, Kapura etummaisena.
Hyvin kliinisen ja puhtaan sairaalan pääsisäänkäynti oli lasinen kierreovi. Rakennuksen vaaleanharmaa arkkitehtuuri oli tyylisuunnaltaan jostakin vuosisadan alusta ennen sotaa; ajalta jolloin Musta Käsi oli vasta syntynyt ja alkanut tuomaan xialaisia elementtejä Metru Nuin katukuvaan. Suorat ja kulmikkaat muodot erosivat huomattavasti Metru Nuin perinteisemmistä kupoli- ja holvimuodoista, jollaisia matoranit perinteisesti rakensivat.
Valoisa ja avara aula oli vielä melko hiljainen – aikainen ajankohta saattoi vaikuttaa siihen. Monet huonekasvit (Kapura sai kylmiä väreitä niitä katsellessaan) ja akvaariot tekivät aulasta rentouttavan ja erittäin eläväisen piristävän. Päivystäjä jonkinlaisella vastaanottotiskillä, joka sijaitsi ikkunan takana kopissa, katseli neljää toaa hieman epäilevä ilme kasvoillaan.
“Päivää”, Matoro tervehti välittämättä päivystäjän katseesta. “Haluaisimme tavata tri. Cehayan.”
Päivystäjämatoran selasi hetken jonkinlaista rekisteriä. “Valitettavasti joudutte odottamaan hetken. Hän saapui töihin juuri hetki sitten, ja hänellä on monia velvollisuuksia tämän sairaalan johtajana”. Deleva huokaisi siihen äänekkäästi.
“Toki”, päivystäjä vastasi ja osoitti eräälle ovelle.
“Uhraudun kahvio- eikun siis- arkistoryhmään”, Kapura sanoi välittömästi ja lähti harppailemaan kohti matoranin osoittamaa suuntaa. “Tulkoon joku vaikka mukaan.”
“En jaksa tätä odottelua”, Deleva mutisi ja lähti tulen toan perään alistuneena. Matoro ja Umbra katsoivat toisiaan sekä huoneen toisella laidalla sijaitsevia tuoleja.
Luvassa lisää odottelua.
Bauinuvan Arkistot
Suurien Arkistojen ja Ga-Metrun akateemisen keskuskirjaston jälkeen Metru Nui-matkaan oli kuulunut yllin kyllin kirjoja ja dokumentteja, joten Bauinuvan arkistot eivät varsinaisesti hämmästyttäneet toia. Silti Kapuran ja Delevan edessä kohoava kirjahylly oli todennäköisesti Metru Nuin suurin harvinaisten psykologisten opusten keskittymä. Muu arkiston sisältö vaikutti olevan lähinnä potilaslistoja ja työntekijärekistereitä. Kaikki se byrokratia, jota mielisairaala Metru Nuissa tarvitsi. Arkistokaappirivit jatkuivat siistissä aakkosjärjestyksessä halki huoneen.
“Tiedätkös”, Kapura sanoi. “En välttämättä usko, että täällä on Arupakista mitään, mitä nuo eivät saa selville. Suunnataanko vain suoraan kahvioon?”
Deleva mutisi vastaukseksi jotain epäselvää. Kapura aloitti jo kävelyn takaisin aulaan, mutta tulikin toisiin aatoksiin ja pysähtyi.
“Oikeastaan voisinkin tarkistaa pari asiaa”, tulen toa mutisi. “Hyvällä salaliittoteoreetikolla on monta rautaa tulessa.”
Deleva huokaisi ja seurasi tylsistyneenä Kapuran kolutessa potilastietoja. Hän yritti löytää itselleen kiinnostavaa ajanvietettä, mutta arkistoissa oli vain kirjoja. Ja niitä reissu olikin sisältänyt reilusti yli sen, mitä keskivertotoan kuvittelisi kestävän. Silti Deleva yritti uppoutua Tohtori Puukkosilmän elementaalipsykologisiin ajatuksiin, mutta teksti oli aivan liian tylsää ja useimmat päätelmät liian kaukaa haettuja. Kapura puuhasi J-arkistokaappirivin parissa, muttei ilmeisesti löytänyt etsimäänsä. Delevan seuraavassa kirjavalinnassa joku väitti, että romanttiset suhteet voitiin jakaa useisiin kategorioihin. Toa kuuli Kapuran mutisevan jotain kahviosta kävellessään ohi.
Nyt Delevan uteliaisuus heräsi.
Mitä Kapura oli oikein tutkinut?
Tulen toa oli tainnut käydä viimeiseksi D-osastolla. Siellä Deleva huomasi huonosti suljetun DE-arkistokaapin. Ei kai Kapura häntä ollut tutkinut? Deleva sysäsi vainoharhaiset ajatukset syrjään. Bauinuvassa Deleva ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt, joten tuntui kaukaa haetulta, että mielisairaalan arkistoissa olisi jotain hänestä. Toa aukaisi arkistokaapin ja yritti päätellä, mitä siistin paperijonon yksilöä Kapura oli tutkinut. Eräs DES-alkuisen potilaan paperi oli vinoin, joten Deleva nosti sen luettavakseen.
Psykologiset termit ja tylsät hoitomerkinnät vilistivät Delevan silmillä. onnettomuus… työkyvytön… hoidettu siten ja täten… Paperissa ei tuntunut olevan mitään erityisen tärkeää, joten Deleva laittoi sen takaisin muistaen vielä tarkistaa potilaan nimen. Desable. Aika erikoinen. Jäi mieleen. Toa ei kuitenkaan yhdistänyt nimeä mihinkään. Ehkä hän voisi kysyä myöhemmin Umbralta tai Matorolta, mutta nyt toaa lähinnä ärsytti se, että hänestä oli tulossa yhtä vainoharhainen kuin Kapura.
Varmaankin väsymyksen vika.
Kapura oli kai kadonnut kahvioon. Tohtoria haastattelemaan lähteneistä ei kuulunut mitään, joten Deleva päätti liittyä joukkoon ja mahdollisesti ravita itseään jollain. Oikeastaan aika paradoksaalista, että seikkailu oli tähän asti ollut lähinnä odottelua ja tutkimustyötä, mutta nukkumiseen tai syömiseen ei kuitenkaan riittänyt aikaa.
Deleva astui kahvioon, ja…
ja… mitä karzahnia?
Kahvio
Kapura astui kahvioon ärtyneenä tutkimusten vähätuloksisuudesta. Mutta toisaalta sellainen salaliittoteoreetikko, joka jättää yhdenkin kiinnostavan arkiston tutkimatta, on todennäköisesti huonompi kuin sellainen, jonka tutkimuksissa ei löydy mitään. Jono kahviossa oli pitkä, sillä ruokaa halusivat paitsi työntekijät myös ne potilaat, joiden tila oli tarpeeksi stabiili kahvioon päästämiseen. Tulen toa asettui jonoon ja ajatteli, että mielisairaala varmaankin tienasi mukavasti salliessaan potilaille tavan tuhlata säästöjään.
Ruokajonossa tulen toan edessä keskusteltiin kovaan ääneen toa Puukkosilmän (Kapura piti elementaalipsykologin tohtorinasemaa vähintäänkin kyseenalaisena) uusimmasta teoksesta. “… pidin erityisesti siitä, että Puukkosilmä tunnistaa romantiikan loogisen perusluonteen yhteiskunnassamme!”
Kapura ei voinut olla naurahtamatta. Olihan kyseessä koko universumin naurettavin salaliittoteoreetikko. Elementaali-inversio? Oikeasti, toa Puukkosilmä? Teorioisit mieluummin vaikkapa reptiliaaneista.
Äskeisen lausunut po-matoran kääntyi kohti Kapuraa. Tämän jalossa Komaussa oli pysyvät jäljet ilmeisesti liiallisesta hymyilystä.
“Anteeksi?” po-matoran sanoi. “Onko täällä jokin ongelma?”
“Ööh”, Kapura sanoi. Hän voisi olla kypsä ja käyttäytyä asianmukaisesti tilanteessa, jossa sekä hän että muut toat olivat vaarassa saada niskaansa kasan vahkihälytyksiä.
Mutta toisaalta, elementaali-inversio.
“Lähinnä vanhan kunnon Puukkosilmän teoriat ovat vähän naurettavia.”
Po-matoranin kasvoille nousi hymy, joka näytti erittäin huonosti peitetyltä tapan-sinut-ilmeeltä.
“Onneksi kaltaisemme loogiset yksilöt voivat keskustella asiasta järjen rajoissa”, po-matoran sanoi ja hymyili yhä leveämmin. “Onneksi olen tutustunut arvon tohtori Puukkosilmän tuotantoon niin loistavasti, että loogisessa ajattelussa ei minun kannaltani ole minkäänlaisia esteitä! Suo anteeksi, mutta toivon vain kykeneväni varmistumaan siitä, että me kaikki keskustelemme, näin sanoakseni, samalla tasolla.”
Kapuralta oli mennyt noin puolet ohi, mutta hän nyökkäsi hätäisesti.
“Oletko Puukkosilmäisti? Mitä nimikettä suosit käytettävän?”
“Ööh-”
Po-matoran rykäisi ja jatkoi. “Onko mielestäsi oikein, että tohtori Puukkosilmän vastustajat valehtelevat ja muutoin levittävät väärää tietoa? Onko mielestäsi sallittavaa takertua väittelyssä vastustajan jokaiseen sanaan jättäen huomiotta kokonaisuus?”
“Minä-”
“Miksei elementaali-inversio voi olla totta, jos ajattelet näin? Kuinka hyvin ymmärrät elementaali-inversion perusluonteen? Pitäisikö tieteenteossa mielestäsi keskittyä logiikan opettamiseen ja tarkastelemiseen? Onko oikein suhtautua pilkallisesti teorioihin ja käsityksiin, joiden todenperäisyyteen nykytiede ei vielä pysty ottamaan kantaa?”
“Mitä-”
“Haluaisitko invertoida elementtisi? Kuinka hyvin ymmärrät elementaalipsykologisia käsitteitä, kuten elementin yliomaksumista, elementtipareja, elementaalikaavioita, neliulotteisinversiota ja matoranien roolia elementaalisessa yhteiskunnassa? Hyväksytkö sokeasti kaiken, mitä sinulle kerrotaan? Oletko harkinnut, että anti-inversioistinen maailmankuvasi voi olla väärässä? Miten selität useat todisteet elementaali-inversion puolesta?”
“Nyt Karzahni”, Kapura sanoi po-matoranin kyseenalaistaessa toan kykyä myöntää olevansa väärässä, “‘tohtori’ Puukkosilmä on huijari, ja niin olet sinäkin.”
Jostain kuului… kohahduksia? Kapura katsoi ympärilleen ja huomasi, että pieni väkijoukko oli kerääntynyt heidän ympärilleen.
“Toimit hyvin epäloogisesti”, po-matoran hymyili. “Teit juuri loogisen virheen olettaessasi, että aiemmat (väärät) käsityksesi tohtori Puukkosilmästä yleistyvät myös kaikille hänen ajatuksiensa kannattajille! Emmehän halua, että kukaan keskustelun osapuoli tuntee olonsa surulliseksi siitä, ettemme noudata loogisen keskustelun kaikkia sääntöjä!”
“Ai”, Kapura sanoi. “Eikö olisi ihan kivaa keskustella, ööh, aiheestakin?”
“Suo anteeksi! Pidättäydyn analysoimasta nykyisten repliikkien monia ja monia logiikkavirheitä”, po-matoran sanoi yhä hymyillen. “Sen sijaan voimme jatkaa hedelmällistä keskustelua aiheesta, jota olin käsittelemässä juuri ennen epäkohteliasta keskeytystä.”
“Minä en-”
“Rakkaus!” po-matoran sanoi. “Tuo aikaisemmin vain hyödytön, mutta tohtori Puukkosilmän ansiokkaasta tutkimuksesta lähtien myös vaarallinen, tunne! Loogisesti ajatellen voimme helposti hyväksyä tohtorin kannan siitä, etteivät romanttiset tunteet ole mitään muuta kuin sosiaalinen konstruktio, jolla vallanpitäjät-”
“Naurettavaa”, Kapura totesi. Po-matoran katsoi häntä pahasti, mutta samalla jotenkin myös yhä hymyillen.
“Vaikka lyhyet, epäloogiset purkauksesi-”
“Sanoisin jotain järkevämpää-”
“Anteeksi. Kuten olin sanomassa, vaikka lyhyet, epäloogiset purkauksesi ovatkin väittelyn toisen osapuolen ainoa puolustus, jätän ne huomioonotettavana loogikkona huomiotta. Palaten aiheeseemme! Rakkauden tunteet ovat askarruttaneet psykologeja kauan, koska niillä ei täydellisesti luodussa universumissa ole minkäänlaista käyttötarkoitusta. Tekikö Suuri Henki siis virheen? Tohtori Puukkosilmän ansiosta voimme vihdoin todeta asioiden todellisen luonteen! Hänen loistavia aatteitaan hyödyntäen voimme jopa todeta, että rakkausuhteet ovat vain huijausta, jolla toinen osapuoli-”
“Nyt meni henkilökohtaiseksi”, Kapura mutisi ja katsoi po-matorania murhaavasti. “Eikö se ole logiikkavirhe?”
“Ottaen huomioon nykyisen ruumiinasentosi voin huomauttaa, että ehkäpä logiikkavirheistä pahin on tämä ‘nyrkillä-päähän-vastustajaa’, joka-”
“Mitä hemmettiä Kapura?” Deleva huusi yhtäkkiä jostain. Kapura kääntyi ympäri ja näki plasman toan tuijottavan tilannetta erittäin suurella tunnekirjolla.
Kapura oli vastaamassa jotain, mutta ringin sisäpuolelle tunkeutui pari ilmeisesti hoitohenkilökuntaa edustavaa ga-matorania, jotka tarttuivat välittömästi po-matoraniin kiinni tämän käsistä.
“Oliko hänestä taas vaivaa?” toinen kysyi pahoittelevasti. Kapura oli sanomassa jotain järkevää, mutta po-matorania raahattiin jo pois hyvää vauhtia.
“-onko teillä koskaan vaikeuksia myöntää, että-”
Piiri hajautui hiljalleen ja palasi ruokajonon muotoon. Yhä hämmentynyt Deleva liittyi Kapuran seuraan ja avasi suunsa useasti kuin moittiakseen Kapuraa liiasta huomionherättämisestä, muttei sanonutkaan mitään.
“-MITKÄ OVAT TARKAT MORAALINNE LIITTYEN-”
Ja po-matoranin huudot eivät enää kuuluneet.
Toat valitsivat ruokansa ja juomansa olettaen, että tämä olisi viimeinen tilaisuus syödä pitkään aikaan. Kapura osti matkamuistoksi bro-korolaista suklaata (valmistusaineet bioritos ja mangaia dew) ja seurasi Delevaa mahdollisimman autiolle istumapaikalle. Paikallislehdessä haastateltiin Brohatua, joka omisti bro-koron suurimman solmiokokoelman ilmeisesti ironisista syistä. Kapura hylkäsi psykologiset julkaisut nähtyään toa Puukkosilmän erään kannessa ja päätti keskittyä vain ruokailuun.
Mutta silloin häneen otti mielellisesti yhteyttä eräs, jota Kapura oli toivonut pystyvänsä välttelemään.
Kapura.
Tulen toa hätkähti (Deleva ei huomannut keskittyessään juttuun Brohatusta) ja oli kaataa kahvinsa. Zairyh meni suoraan asiaan.
Meillä on puhuttavaa.
“Mitä nyt?” Kapura mutisi ja sai Delevan sekä ohikulkevan matoranin katsomaan itseään. Luulisi, että olisivat suvaitsevampia itsensä kanssa puhumista kohtaan mielisairaalassa, Kapura ajatteli vaihtaessaan ajatuskommunikaatioon.
Zairyh meni suoraan asiaan. Kaikesta päätellen olet hylännyt ajatukset välisestä yhteistyöstämme.
Minäkö?
Sinä, Kapura. Suojaamattoman mielesi sisäistä dialogia on hyvin helppo havaita.
Kapura tuhahti. Mitä sitten, vaikka tulin siihen lopputulokseen, että tämän liittoutuman voimasuhteet eivät ihan mene minun edukseni? Et ole tarjonnut minulle hirveästi syitä uskoa, että saavuttaisin tässä minkäänlaisia hyötyjä.
Suurin hyötysi on se, että jätän sinut henkiin.
Siinä tapauksessa pidä hauskaa Nimdan saamisessa.
Zairyh piti pienen tauon. Minä en halua Nimdaa. Olen nähnyt, mitä se voi saada aikaan. Haluan ainoastaan… lainata sitä.
“Ja sitten viedä Ab-”, Kapura sanoi ennen kuin huomasi taas puhuvansa ääneen. Deleva katsoi häntä jälleen oudosti. Abzumolle.
Mistä tiedät?
Älä väitä, ettet aio tehdä sitä.
Sinulta on jäänyt jotain huomaamatta, Zairyh sanoi. Oletat, että pystyt pitämään sirut klaanilaisjoukon hallussa. Todennäköisesti et pysty. Tällä saarella on liikaa osapuolia ja liikaa muuttujia. Yksikin väärä liike, ja kumpikaan meistä ei saa Nimdaa.
Kapura ei vastannut.
Mutta tiedätkö, millä liittoutumalla on paras mahdollisuus sirun anastamiseen? Huomaamattomalla mielenvoimaisella kasvilla ja petturitoalla. Minä pystyn huolehtimaan muista ja varmistamaan, että siru jää klaanilaisille. Paluumatkalla pidän keskusteluni Itrozin kanssa. Sitten yllätämme pahaa aavistamattomat toat ja tapan siruilla Joueran, minkä jälkeen tuon ne sinulle.
Voi, varmasti aiot tuoda ne minulle, Kapura totesi yrittäen ajatella mahdollisimman sarkastisesti.
Mitä muuta voit tehdä? Saan sirut yksinkin, mutta se on vaikeampaa. Sinulla ei ole neuvotteluvaraa.
Kapura ei taaskaan vastannut.
Olemmehan ainakin yhtä mieltä siitä, että Metru Nuin muut siruntavoittelijat saattavat koitua ongelmaksi. Joten me voimme ohjata Nimdan tietä, ja-
“Ei”, Kapura sanoi ja kirosi puhuttuaan taas ääneen. Deleva esitti olleensa huomaamatta, mutta Kapura ei halunnut tietää, mitä toa juuri nyt ajatteli. Ennen olisit ehkä onnistunut manipuloinnissasi. Mutta et enää.
Valitsit oman tiesi, Zairyh sanoi. Ja päätit typerästi luottaa toatovereihisi. Mutta jos se, miten olet heitä vastaan juoninut, tulee ilmi…
Deleva käänsi sivua ja katsoi ohimennen Kapuraan kuin tarkistaakseen, höpisikö toa enää itsekseen.
… oletko varma, että he luottavat sinuun?
Kapura ei vastannut.
Hyvästi, tulen soturi.
Ja Zairyh hiljeni. Kapura otti palan bro-korolaista suklaata ja huomasi vasta nyt hengittävänsä tiheään tahtiin.
Vastaanotto
http://youtu.be/DqasC6rUTXA
Sininen hissivalo metrin päässä päivystyspöydästä syttyi kilahtaen. Metalliset ovet liukuivat sihahtaen auki, ja jonkinlaisen kosketusnäyttölaitteen parissa työskentelevä ga-matoralainen astui esiin. Matoro hämmästyi havaitessaan naisen naamion – se oli Tryna. Ei ehkä voimallinen sellainen, mutta harva piti kauhistuttavan kuolleiden nostattamisen naamion symboliikkaa kovin soveliaana.
Mutta tämän naisen kasvoilla sitä ei olisi sellaiseksi tunnistanut, jos ei kanohien mystiikkaa tuntenut. Solakan hopeisen naamion silmäaukot yhdistyivät visiirimäiseksi linssiksi, joka toi naisen kasvoihin ammattilaismaisuutta. Luotettavuutta.
Nainen ei ollut enää nuori, mutta sitä ei heti nähnyt. Lyhyt veden kansalainen oli pysynyt solakkana ja hyväryhtisenä. Ainoastaan vuosia nähneet keltaiset silmät ja aikaa kestänyt Kanohi paljastivat, kuinka pitkään tämä oli elänyt.
Tryna-kasvo pysähtyi vastaanottotiskille ja puhui päivystäjän kanssa jotain, jota toat eivät kuulleet. Yhtäkkiä päivystäjä osoitti heitä ja keltaiset silmät kääntyivät kummastuneina. Tummansinisillä sormillaan laitteensa näyttöä näpytellen matoralaistohtori käveli Matoron ja Umbran penkeille.
”Huomenta”, sanoi tohtorin sulava, rauhallinen ääni. Juuri sellainen, jolla käsiteltiin niitä joiden mielet olivat särkymispisteessä. Cehaya oli nimi, joka luki metallisella laatalla tämän rintapielessä.
”Zanya kertoi, että etsitte minua. Jos vastaanottoa pyydätte, joudun tuottamaan pettymyksen. Aikatauluni on täynnä seuraavalle kolmelle viikolle.”
“Olemme saaneet tietoomme, että täältä voisi löytyä tietoja eräästä Arupak-nimisestä merirosvosta”, Umbra kertoi. “Hänen löytämisensä on aika tärkeä asia ihan vain koko universumia ajatellen. Joo tiedän, että teillä on kaikenlaiset vaitiolovelvollisuutenne ja muut, mutta tämä on vähän erilainen asia.”
Matoro kavahti toverinsa suoraa kommenttia sanattomasti. Valon toan kanohilta paistoi väsymys ja kyllästyneisyys. Ja jokin paljon, paljon syvempi ja arempi.
Sen näki myös tri. Cehaya. Naisen trynankasvoinen ilme oli ammattitaitoisen viileä. Hymy ei ollut täysin aito, mutta siitä näki, että hänellä oli tilanteen hallinta.
”Ette ole varsinaisesti esittäytyneet”, tohtori lausui tyynesti. Hänen katseensa jahtasi molempia toia takaa. Mahtoiko hän arvioida heitä tälläkin hetkellä?
“Olen Umbra, valon toa ja tämä on Matoro, jään toa. Olemme Bio-klaanin asialla ja Arupak oli ainakin tuolla toisella suurin syy lähteä tänne teidän `Legendojen kaupunkiinne’”, Umbra sanoi väsyneesti. Hän toivoisi, että merirosvo löytyisi, tai edes sen jäänteet ja siru. Sitten he palaisivat klaaniin pikimmiten ja tuhoaisivat Allianssin siruilla. Sen jälkeen voisi mennä Etelämantereelle lomailemaan. Mutta asiat eivät ikinä menneet helpon kaavan kautta, joten tuokin jäi vain hänen omaksi haaveekseen. Aina löytyi joku viheliäinen, joka laittaisi kapuloita rattaisiin tai ruuvaisi rattaat irti.
Ja nyt hän toivoi, että se joku ei ollut Bauinuvan parantolan tohtori Cehaya. Ja aivan heti hän ei ollut huomannut sitä, mutta nainen reagoi näkyvästi, kun nimi ’Arupak’ sanottiin ääneen.
Psykiatri piti näytöllistä laitettaan tiiviisti kädessään ja porautui Umbraan silmillään. ”Arvon toa”, hän lausui, ”en halua uhkailla, eikä tämä ole uhkaus. Mutta tiedätte kyllä, mitä Uusi-Uljas-Suunta sanoo vieraan vallan agenteista, olivat ne toia tai eivät. Rikon lakia joka sekunti kun viivytän Bordakhien kutsumista.”
Umbra laittoi uuden Mustasta kädestä saaman proteesikätensä otsalleen. Nyt hän toivoi, että hänen naamiossaan olisi ollut Komaun tai jonkun muun mielinaamion voimia varastossa, mutta naamio oli yhtä tyhjän kanssa. Toa päästi syvän huokauksen ja katsoi lasittuneilla silmillään tohtoria. Hänen suunsa mutristui. Vahkit tästä vielä puuttuisivat. Ei tämä reissu loppuisi johonkin po-metrulaiseen salavankilaan. Ei todellakaan.
Matoro oli ollut jo jonkin aikaa hiljaa. Jään toa oli jostain syystä ihan muissa aatoksissa, vaikka Arupakin löytyminen olisi lähempänä kuin koskaan.
Kumpikaan heistä ei vastannut naiselle. He vain odottivat tuomiota.
”Zanya?” Cehaya sanoi yhtäkkiä niin kovaa, että toat hätkähtivät. Nainen ei koskaan kääntynyt heistä poispäin, vaan jatkoi tuijottelua vanhoilla keltaisilla silmillään. Tähänkö se loppuisi?
”Rouva tohtori?” kuului huolestuneesti päivystyspöydän takaa.
”Siirrä loput tapaamiseni huomiselle.”
”M-mutta rouva tohtori, kello kolme oli varattu a-apotil-”
”Tiedän. Eiköhän hän ymmärrä.”
Valon ja jään toien silmät pullistuivat. Tohtori Cehaya viittoi heitä peräänsä hissiin. Epäröinti ei tuntunut hyvältä idealta.
”Arvon tohtori”, Matoro yritti epätoivoisesti puhua, ”oletteko ihan varma tästä?” Viimeinen asia, mitä hän halusi oli vetää taas yksi viaton mukaan melko hankalaan sotkuun, jota hän oli joskus virheellisesti kutsunut seikkailuksi ja nyt kutsui elämäkseen.
Visiirin takaiset silmät katsoivat Matoroa hissipeilin kautta silmiin. ”Toa Matoro, jos vahkit kaivelisivat toimiani hetkenkin perusteellisemmin, ne löytäisivät auttamistanne painavampiakin syitä pidättää minut.”
Umbra ei tiennyt mitä ajatella. Hän oli hämmästynyt Cehayan yhteistyökykyisyydestä. Valon toa oli kysymässä näistä painavista syistä, mutta päätti olla vain hiljaa.
Ja hiljaa he pysyivätkin. He tunsivat naisen arvioivan hiljaisuutta kaiken aikaa. Mutta jokin tässä matoralaisessa tuntui luotettavalta. Vastaanottavalta.
Hissin kilahdus. Toimiston oven saranat. Mieto tuoksukynttilän aromi ilmassa.
Toimisto ei vastannut Bauinuvan parantolan tulevaisuushakuista ja rauhoittavan, tahrattoman valkoista värimaailmaa. Se oli arvokkaalla tavalla vanhentunut kuin omistajansakin. Futuristinen itsensä puhdistava lattia muuttui ovenkarmin jälkeen tummaksi puuksi.
Seinät olivat täynnä valokuvia. Vain yksi kehys oli päässyt kunniapaikalle suurten ikkunoiden edessä olevalle työpöydälle, joka oli muilta osin irtaimistoa vailla. Valokuva oli käännetty ikkunaa ja sen äärellä olevaa tuolia kohti, eikä sitä juuri nähnyt.
Vasta silloin toat huomasivat perinteisen matoralaisen kihlauskorun naisen sydänvalon päällä.
Auki oleva ikkuna päästi tuoksukynttilöiden hajun sekaan raikasta ilmaa. Cehaya istui tuolilleen. Matoro otti pöytää vastapäätä olevan vastaavan, Umbralle jäi ainoastaan seinänvieressä oleva punainen, suorastaan kliseinen sohva.
Keltaiset silmät katsoivat vuorotellen työpisteeltään toia. Silloin kävi ilmi, että Cehaya ei aikoisi puhua ensimmäisenä.
“Niin. Arupak. Jäimme siihen nimeen”, Matoro rikkoi hiljaisuuden. Hän yritti istuutua mahdollisimman rennosti ja vapautuneesti, mutta se jäi vain yritykseksi.
Rouva tohtori naputti kynää pöydän pintaa vasten vaiteliaana. ”Uskoin vaitiolovelvollisuuden voimaan vielä niihin aikoihin. Mutta nyt ’bio-klaanilaisetkin’ ilmeisesti tietävät.”
Jään toa mietti hetken sanojaan.
“Oletteko kuulleet koskaan Nimdasta?” hän kysyi, säilyttäen katsekontaktin psykiatrin syviin, keltaisiin silmiin.
”Jos olen, hän ei kutsunut sitä sillä nimellä.”
Toa nojasi eteenpäin. “Me… minä tiedän, mitä- mitkä Arupak kohtasi, kun hän…” Matoro kangerteli. “Kun hän löysi Deltan.”
”Minäkin tiedän”, sanoi tohtori nojaten eteenpäin ja laskien kyynärpäänsä pöytää vasten. ”Hän ei koskaan lakannut piirtämästä painajaisistaan kuvia.”
Ymmärrän miksi, Matoro meinasi sanoa, mutta sulki Nuk- voi helvetti, pitikö sekin mainita… Jään Toa hengähti syvään ja nojasi pitkälle taakse. Tuskallisen pitkien sekuntien jälkeen hän aloitti:
“Me etsimme sitä sirua, joka ajoi Arupakin hulluksi. Me kävimme siinä paikassa, mistä Arupak sen löysi. Arupak on ainoa johtolankamme eteenpäin Nimdan etsinnässämme, ja olemme tulleet pitkän matkan sitä varten.”
Nainen kohotti kulmaansa. Hän pysyi yhä edelleen jollain tavalla uhkaavan rauhallisena. ”Haluatteko siis löytää potilaani vai hänen suurimman pakkomielteensä?”
“Hänen pakkomielteensä.” Meidän pakkomielteemme Matoro ajatteli.
Cehaya puhui. ”Arupakin tapaus käytännössä aiheutti sen, että vahkien tehovalvonta ulottui potilaskertomuksiimme asti. Metru Nuin turvallisuus vaati ilmeisesti sen, että kaikesta tuli julkista. Kaikki käännettiin ympäri. Mutta ennen kuin koneet ehtivät tänne asti, takavarikoin kaiken tutkimusaineiston Arupakista. Kenenkään ei pitäisi joutua kantamaan hänen taakkaansa.”
Umbra oli ollut hetken hiljaa. Hän ei tiennyt hirveästi näistä Nimda-saaren painajaisista, koska Matoro ei ollut erityisen puhelias näistä jutuista. Toa tiesi jotain huhupuheita, muttei mitään varmaa. Jotain pelottavaa sen oli pakko olla, jos jään toa ei ollut ollut halukas puhumaan asioista.
“Saammeko nähdä nuo piirrustukset nyt vai?” toa kysyi Cehayalta. “Niissä tuskin on mitään niiiin pelottavaa, etten uskaltaisi niitä katsoa. Ei se voi olla mitään tuntematonta väriä tai muuta, mikä ajaisi hulluksi”, toa järkeili.
“… Umbra, en tiedä onko se paras siirto- tai siis, me emme tee niillä piirustuksilla mitään. Me emme kaipaa tietoja Arupakin yksityiselämäst-”
“Niissä voi olla tietoja niistä pelottavista asioista, joista et halua minulle kertoa-”
“Umbra! Minä en halua hitto vie nähdä niitä! Haluan vain saada selville sirun sijainnin, en mitään muuta!”
Tummansinisen naistohtorin tyyni katse näytti astetta hämmästyneemmältä Matoron äkillisen kivahduksen jälkeen.
”Jos se sinua yhtään auttaa, hävitin kaiken aineiston. Piirustukset ensimmäisinä. Minulla ei ole ollut tapana jakaa potilaideni painajaisia.” Cehaya piti merkitsevän tauon. ”Kaikki se tieto on jäljellä vain minun päässäni.”
Jään toa huokaisi kasaten itsensä. “Voitteko kertoa jotakin siitä sirusta, joka aiheutti Arupakin hulluuden?”
Nainen huokaisi hillitysti. Oikeastaan se oli enemmänkin henkäys. Hän veti sisään tuoksukynttilän terapeuttisia aromeja ja raikasta ulkoilmaa. ”Pahoittelen, toat Matoro ja Umbra, mutta puhutte nyt urani suurimmasta epäonnistumisesta. Haluan edes tietää, miksi olette tarttuneet samaan pakkomielteeseen, joka rikkoi potilaani.”
“Nimdan avulla voimme vihdoin elää vapaina ilman Allianssiksi kutsuttua epäpyhää liittoumaa”, Umbra kertoi. “Jo yhdenkin sirun mielenvoimat ovat niin valtaisat. Olen kokenut sirun mahdin ja haluan käyttää sitä vain hyvään.”
Hopeinen Tryna-kasvo kääntyi kokonaan Umbraa päin. ”Minulla ei ole siinä tapauksessa teille siitä sirusta paljoa kerrottavaa. Arupak kertoi siitä minulle, mutta hän ei kertonut missä sitä piti. Kukaan meistä ei uskonut siihen. En ollut pitkään varma, uskoiko hän itsekään. Mutta nyt te tulette vuosien jälkeen luokseni puhumaan ainoasta mielestä, jota en osannut korjata… ja alan pelätä, että hän ei koskaan ollutkaan rikki.”
Tummansininen käsi nousi ja tarttui visiirilasiin Trynan kasvoilla. Yllättäen se irtosi ja Cehaya laski visiirinsä pöydänpintaa vasten. Silloin toat näkivät, kuinka vanhat keltaiset silmät olivat. Vanhat ja väsyneet. Vuosia vanhemmat kuin he luulivat naisen olevan.
Tohtori siirsi sinertävän kämmenensä valokuvakehykselle pöydällään ja vilkaisi sitä kuin turvaa hakien.
”Entä jos hän ei ollut koskaan mieleltään sairas”, Cehaya kysyi yhä samalla tyynellä äänellä. ”Entä jos se kaikki hänen päässään oli todellista myös kaikille muille… mutta hän oli ainoa, joka sen pystyi näkemään.”
Jostakin syystä tämä sai kylmät väreet nousemaan jään toan selkäpiitä pitkin (mikä on Matoron elementin huomioon ottaen ironista), kun hän kuunteli psykiatrin monologia oireista, jotka tuntuivat pelottavan tutuilta.
“Se- se on tavallaan se, mitä siru- sirut tekevät. Ne tekevät siitä, mitä ajattelen, totta. Me pelkäämme niiden joutuvan vaarallisiin käsiin. Bio-Klaani haluaa tuhota sirut”, Matoro kertoi.
”Sirut tuntuvat olevan paljon mielessäsi, Toa Matoro”, Cehaya sanoi pehmeällä äänellään.
Epsilon säteili psyykkistä voimaansa jossakin toan tumman haarniskan sisässä. Toa harkitsi hetken sen näyttämistä, mutta ääni hänen päässään vakuutti hänet ajatuksen huonoudesta.
“Niinkin voisi sanoa”, Matoro vastasi. “Olen etsinyt siruja Bio-Klaanille viime kuukaudet aika intensiivisesti.”
”En voi olla ajattelematta”, tohtori lausui ilmoille, ”että entä jos en kyennyt kokemaan sitä, mikä potilaani pimeyteen ajoi, koska en uskonut siihen. Enkä usko vieläkään. Kapteeni Arupakin tarinassa oli paljon asioita, joita oli vaikea uskoa. Hän kertoi sen joka kerta eri tavalla. Eikä hän edes kuulunut Metru Nuin sairaanhoitopiiriin. Kukaan ei ollut aivan varma, mistä hän oli… mutta hänhän meiltä turvapaikkaa haki. Ja hänen tapauksensa hoitamiseen oli takuuvarmasti poliittisia intressejä.”
“Voit olla tyytyväinen, ettet tiedä… sitä, mitä siellä oli. Yritän jättää sen taakseni. Ja minä saan sen taakseni, kunhan saamme tämän tehtävämme hoidettua. En halua olla epäkohtelias, mutta toistan kysymykseni: onko teillä mitään tietoja sen sirun sijainnista?”
Siru, siru, taas siru. Matoro ei pitänyt siitä, että hän näki tohtori Cehayan tarttuvan sanaan uudestaan ja uudestaan. Hopeinen tryna-kasvo mietti tavallista pidempään, ennen kuin puhui, nyt suoraan Umbralle.
”Tunnet ystäväsi varmasti hyvin”, nainen totesi valon toalle.
“Olen tuntenut Matoron jo vuosia eli kyllä”, toa vastasi.
”Onko tämä hänelle normaalia?” sininen nainen kysyi ja esitti saman kysymyksen Matorolle pelkällä katseella. Jään toa näytti lyhyen hetken loukkaantuneelta, mutta pysyi hiljaa.
“Hän on aina ollut intohimoinen seikkailija ja harrastelijatutkija. Aina etsimässä vaaroja ja selvittämässä mysteerejä, mutta tuntuu, että siruista on tullut pakkomielle Matolle”, Umbra sanoi suoraan.
“Itse asiassa”, Matoro aloitti puolustuksekseen. “En- tai siis, Umbra, se siru on meidän koko
tehtävämme täällä. En etsi sitä sen itsensä takia… tai toivon niin – vaan Klaanin takia.”
“Välillä mietin, että Bio-Klaanin olisi ollut järkevämpää lähettää hiukan tasapanoisempi porukka hakemaan tuota sirua…” toa mutisi.
Matoro huokaisi turhautuneena. “Arvon tohtori. Se. Siru. Tiedättekö te siitä?”
”En tiedä”, Cehaya sanoi vahvasti. ”Mutta tiedän sen omistajasta.”
“Missä on Arupak?” Matoro lähes kuiskasi tiensä koko seikkailun ytimeen. Se oli kysymys, jonka hän oli esittänyt ensimmäistä kertaa Deltan temppelissä. Toivottavasti tämä olisi viimeinen.
”Ennen Bauinuvan rakentamista toimimme aivan pohjoisessa niemenkärjessä, vanhassa Aft-Amanassa”, sanoi nainen harkiten jokaista sanaansa aivan uudella tavalla. Hän ei selvästikään ollut enää varma, oliko tämän tiedon jakaminen kannattavaa. ”Siellä hoidin kapteeni Arupakia. Siellä hänet viimeistä kertaa näin. Mutta…”
Oli kuin naisen ääni olisi säröillyt, mutta hän pysyi yhtä vahvana ja hallitsevana kuin aiemminkin.
”Älkää menkö Aft-Amanaan.”
“Kyse ei ole siitä mitä haluamme tehdä. Meidän pitää saada se siru, ja jos se edellyttää Aft-Amanan tutkimista, me menemme sinne. En usko, että voisin törmätä siellä mihinkään pahempaan kuin mitä olen jo kohdannut”, jään toa selitti vakavissaan.
”Älkää menkö Aft-Amanaan.”
Toat suorastaan säikähtivät Cehayan yhtäkkistä kivahdusta. Se oli ollut tiukka. Mutta ei vihainen.
”Se ei ole käsky, koska en voi teitä käskeä. Se on vanhan tohtorin pyyntö.”
“Meidän on pakko,” Umbra sanoi ja katsoi syvälle tohtorin vanhoihin silmiin. “Emme voi jättää tätä näin pitkällä, vaikka siellä olisi mitä.”
”En tiedä enää, mitä sanoa teille”, Cehaya jatkoi hieman lannistuneena. ”Kapteeni Arupak on ainoa potilaani, joka jäi Aft-Amanaan. Minulla ei ole syytä uskoa, että hän olisi kuollut. Mutta minulla ei ole syytä myöskään uskoa hänen elävän.”
Sinisen naisen hopeiset kasvot kääntyivät ikkunaa päin. Hetken hän katseli aurinkoiseen ulkoilmaan ja kuunteli lintujen kaunista laulua. Tummat varikset raakkuivat puiden oksilla.
Auringonvalossa oli pakko myöntää, että tohtorin kasvot olivat pysyneet kauniina. Mutta aika oli syönyt hänen silmistään jotain, ja ilman sitä jotakin hän ei vaivautunut taistelemaan toien tahtoa vastaan.
”Haluatteko tuntomerkkejä?” nainen kysyi. ”En voi vannoa, että hän näyttää enää samalta.”
“Kaiken, mitä voitte kertoa”, jään toa vastasi. Hänen silmissään kimmelsi pitkästä aikaa innostus – innostus siitä, että informaatiottomuuden seinämä oli viimein murrettu, ja siitä, että he viimein saivat konkreettista tietoa siitä, mitä olivat kaikki viikot jahdanneet.
”Hän oli ruskea, ei, suorastaan pronssinen iholtaan – ja kantoi kuparista Pakaria. Mitä ilmeisimmin suurta ryöstösaalista merirosvousajoiltaan. Hän esitteli sitä aina ylpeänä, mutta kykenin aina aistimaan, että siinä oli myös häpeää. Hän katui niitä päiviä. Ehkä siksi, koska ne ajoivat hänet lopulta luoksemme. En osaa kertoa teille, mistä hän tuli luoksemme. En osaa paikallistaa hänen puhetapaansa. Minusta tuntuu, että se oli opittu. Eniten hän halusi vain kadota koko maailmalta.”
Jään toan kasvoilla häivähti haikeus kuunnellessaan surullisia detaljeja siitä hahmosta, joka oli ollut hänelle pitkään olemassa vain nimenä ja tavoitteena.
“Mitä… mitä Aft-Amanassa tapahtui? Miksi se hylättiin?” toa kysyi.
Siihen tohtori Cehaya vastasi vain kylmällä katseella.
”En ole vielä pitkän psykiatrin urani aikana löytänyt mielisairautta, joka tarttuisi.”
Sitten hän avasi työpöytänsä laatikon ja otti esiin suljetun kirjekuoren. Hetken harkiten nainen katsoi kuorta ennen sen avaamista.
Toien käsiin ojennettiin valokuva. Kaikkea aineistoa ei Cehaya ollutkaan hävittänyt.
Matoro ja Umbra eivät tienneet, mitä ajatella, kun näkivät rivistön hoitajia, joiden silmät hohtivat samaa sielutonta sinistä.
”En tiedä, miten, mutta… hän sai sen tapahtumaan.”
Hiljaisuus.
Varikset raakkuivat.
”Oletteko aivan varma, että ette voi enää perääntyä?”
“Jep”, Matoro vastasi kasuaalisti uhraamatta asialle juuri ajatuksia. Umbra nyökkäsi varovasti.
Väsynyt nainen nousi tuoliltaan. ”En tiedä, voinko sitten tehdä teidän hyväksenne enää mitään.”
“Olette tehneet jo enemmän kuin tarpeeksi. Kiitos. Arvostamme todella tietoja, jotka kerroit meille”, piristynyt jään toa nousi nojatuolista.
Umbra nousi psykiatrisohvalta ja venytteli jalkojaan. Hän oli tyytyväinen, että uusi johtolanka palapelissä saatiin kasaan, mutta tiesi, että Arupakia ei löydettäisi vain astumalla Aft-Amanaan.
Cehaya asteli vaiteliaana toien luokse ja kätteli molempia väsyneellä mutta varmalla otteella.
”Jos löydätte kapteeni Arupakin, sanokaa että olen pahoillani”, Cehaya sanoi heille. Umbran kättä hän katseli pidempään. Ehkä hieman epävarmana. Arvioiden. Toa ei ollut varma, mitä mieltä hän siitä oli.
Hyvästit jätettyään toat lähestyivät ovea. Mutta Cehaya puhuikin vielä.
”Toa Umbra?” hän sanoi kysyvästi, ja valon toa kääntyi hämillään. ”Voisitko vielä jäädä hetkeksi luokseni? Tämä ei vie kauaa.”
Umbra epäröi, mutta tuli kuitenkin toisiin aatoksiin. Hänellä oli kyllä paljon mielessä, asioita mitä voisi käydä läpi ammattilaisen kanssa. Asioita, joista Matorokaan ei tiennyt.
”Voisitko vielä istua hetkeksi?” Cehaya jatkoi. Umbra nyökkäsi hiljaa totellen.
Kapura ja Deleva jatkoivat muiden odottamista kahviossa. Bro-Korolaisen suklaan pino pieneni huolestuttavasti. Deleva nosti kolmionmuotoisen palan tylsistyneenä ilmaan. “Hmm”, plasman toa mietti ääneen. “Kolmion muotoinen. Athismin symbolin muotoinen. Ehkä yksi Nimdan siruista on kätketty Bro-Koroon?”
“Hieno teoria, Del-”, Kapura aloitti, mutta huomasi erään tutun jään toan saapuneen.
“Oletteko valmiita?” Matoro, joka oli ilmestynyt kahviossa aikaa kuluttaneen toa-kaksikon pöytään, kysyi. Hän nappasi itselleen suklaata siitä pinosta, jonka toat olivat tilanneet.
“Toivottavasti saitte kaiken tärkeän selville”, sanoi Kapura. “Emme löytäneet arkistoista mitään.”
“Jep, saimme tiedot”, jään toa nautti sokeriherkusta. “U tulee kohta; jäi puhumaan tohtorille vielä.”
“Arupak on Aft-Amanassa, Ga-Metrun pohjoiskärjessä. Delta on siellä. Tohtori tosin varoitteli meitä… oudoista asioista”, Matoro aloitti selostuksen hetken hiljaisuuden jälkeen. Se keskeytyi, kun valon toa saapui pian kahvioon. Tämä näytti siltä kuin hän olisi tehnyt raskaan päätöksen.
“Hei tyypit”, Uu huusi muille.
“Mitäs juttelitte?” jään toa kysyi ohimennen kun työnsi loppuja suklaita reisitaskuunsa. Kapura ja Deleva olivat nousseet ja tekivät lähtöä.
“Lähinnä siitä, että miten raskasta on repiä menneisyyden arvet auki näinkin kirjaimellisesti”, toa valehteli. Hän ei vielä kertoisi asioista mistä keskusteli Cehayan kanssa.
“Toivottavasti olet nyt täysissä mielen, sielun ja ruumiin voimissa”, Kapura sanoi, “koska minulle ainakin maistuisi sirun hakeminen kaiken tämän tutkimustyön jälkeen. Lähdetäänkö?”
“Ehkä meidän pitäisi. Tämähän teidän retkenne alkuperäinen tarkoitus oli?” Umbra sanoi ja osoitti kysymyksen Matorolle ja Kapuralle.
“Lähdetään”, pitkästä aikaa vanhaa seikkailumieltään jostakin löytänyt jään toa vastasi. Jokainen askel vei häntä kohti sitä, mitä hän oli jahdannut sitten Rozumin, sitten makuta Itrozin laboratorion.
Takaisin ei ollut enää kääntymistä.
Mutta jos Matoro olisi tiennyt, mitä tohtori Cehayan toimistossa sillä hetkellä tapahtui, hän olisi kääntynyt heti takaisin.
https://www.youtube.com/watch?v=0Fp-9cgcRHE
Metalli lepäsi tohtorin kurkkua vasten tämän tuijottaessa lipeviä käärmemäisia silmiä kymmenen sentin päässä. Tumman liskojätin kasvot olivat tyynet kuin korttipelimestarilla, mutta silmissä oli pilkahdus jotain, jota olento ei saanut piiloon Cehayalta. Niissä oli aina.
Nyt niissä oli hermostuneisuutta.
”Ja siinä oli todellakin kaikki?” hienoon mustaan haarniskaan pukeutunut draakkiolento kysyi huuliaan nuolaisten.
”Oli, arvon herra. En jättänyt mitään pois”, naistohtori nyökkäsi katsekontaktia rikkomatta. Senttiäkään liikahtamatta.
Ei hän liikkua olisi voinutkaan. Lisko-olennon samanhenkinen veli piteli jotain terävää tiukasti Cehayan kaulavaltimoa vasten.
’Jakajaksi’ aiemmin nimetty draakki nousi kumara-asennostaan koko mittaansa ja oikaisi pitkän häntänsä. Hän vilkaisi tohtorin kaulalla veistä pitelevää veljeään, ’Panostajaa’, ja siirsi katseensa sitten punaiselle sohvalle rojahtaneeseen likaisen keltaiseen steltinpeikkoon.
Peikko kiehui raivosta. Toimiston oviaukkoa vartioiva sukelluspukuhahmo ja aurinkolasipäinen shasaali tuijottivat tätä mykistyneinä.
”Mrh”, sukelluspuku sanoi.
”Ои вои”, shasaali totesi.
”Toia, saatana!” kellertävä mörökölli ärähti. ’Kersantiksi’ kutsuttu hahmo oli selvästi johtaja-asemassa muihin pimeyden metsästäjiin. Sen Cehaya aisti jo elekielestä. Jäntevä ja lihaksikas, mutta poikkeuksellisen pieni peikko-olento oli juuttunut kahden keskustelun väliin. Hän puristi toisessa kädessään pienikokoista pistoolia ja toisessa radiopuhelinta ohimollaan. Epäuskoinen naisääni yritti lausua linjalta jotain, josta Cehaya ei saanut selvää.
”Nyt Angiina kuule jumalauta kuuntelet!” Kersantti karjui. ”Tässä kaupungissa on vielä NELJÄ toaa lisää, ja ne on menossa just samaan paikkaan kuin mekin! NELJÄ helvetin TOAA! Ihan kuin niissä sun vortiksis’ lonkerokamuissa ei olis ollu jo tarpeeksi! ”
Kersantti pomppasi ylös sohvalta ja alkoi kierrellä sitä hermostuneena. Cehaya seurasi peikon askellusta katseellaan yrittäen kuunnella radiohälinän keskellä puhuvan naisen sanoja.
Se kuitenkin katkesi, kun metsästäjien kenttäjohtaja paiskasi radiopuhelimen Cehayan olan yli, ulos toimiston ikkunasta.
”Kessu”, Panostajaksi kutsuttu lipevä-ääninen olento puhui tohtorin takaa, ja sanojen yhtäkkisyys sai naisen säpsähtämään. ”Toat eivät ole ongelma.”
”Totta skrallissa ne on! Ne on toia!” Kersantti karjaisi potkaisten tuolia Cehayan pöydän edessä. Ja satuttaen samassa jalkansa. ”AI MATANAUTA!”
”Minä ja Panostaja pidämme huolta, että eivät ole”, Jakaja sanoi pyöritellen veistä tummassa kädessään. ”Siitä ei tule hiljaista, mutta luulen että yllätysiskulla meillä on ehkä etu.”
”No entä toi akka?” Kersantti ärähti osoittaen tohtorin suuntaan.
”Siitä taas tulee hiljaista”, Jakaja sanoi ja katsoi suoraan naista silmiin.
Cehayan sydän pysähtyi sekunneiksi. Hän tunsi vatsanpohjassaan pudotuksen kuin olisi notkunut kuilun reunalla.
”Herra Kersantti”, ga-matoralainen lausui. Koko metsästäjäjoukko yllättyi, että tämä oli edes uskaltanut puhua.
Cehaya ei voinut kuin jatkaa sitä.
”Mi-minulla ei ole varmaan paljoakaan neuvotteluvaraa”, psykiatri sanoi yrittäen pysyä rauhallisena, ”mutta tämän ei tarvitse loppua vereen. Tämän. Ei tarvitse. En halua kutsua Bordakheja. En voi kutsua Bordakheja. Se olisi omakin loppuni. Tulitte hissikuilun kautta, ettekö niin?”
”Mmmiten sinä sen-”, Kersantti örisi.
”V-vältitte siis silminnäkijöitä”, Cehaya tokaisi varmempana. ”Minä olen ainoanne. Jos pysyn hiljaa… jos pysyn vahingoittumattomana, ei kukaan edes tiedä teistä.”
Cehaya hämmästyi. Sanat upposivat. Raivopäissään Kersantti jakoi katseita kaikkien alaistensa kanssa. Suuri sukelluspukuinen syväläinen murahti, mutta hyväksyvästi. Tanakka shasaali nyökkäsi kaulattomasti.
Jakaja ja Panostaja olivat ilmeettömiä kuten aiemminkin. Mutta Cehaya tunsi kuinka jälkimmäisen veitsen terä irtosi hänen kaulastaan. Hengitys helpottui, jos ei paljoa.
”No”, peikkokriminaali murisi paksu kuono nyrpeänä ja pyöreät kiikarimaiset silmät ärtyisinä, ”me mennään niemeen. Etitään tämä mielisairaala. Kaivetaan toille haudat.” Keltainen kääpiöpeikko osoitti molemmilla käsillään draakkiveljeksiä. ”Ja hankitaan teitin kummisedälle se siru. Ja lähetään Karzahniin täältä!”
Toivottavasti kirjaimellisesti sinne, Cehaya ei voinut olla ajattelematta. Hän ei tiennyt, miten voisi ostaa toa Matorolle ja Umbralle tarpeeksi aikaa.
Ehkä hänen olisi kuitenkin kutsuttava jotenkin Bordakhit. Ja pilattava uransa.
Ehkä myös loppuelämänsä.
Mutta sitä hän ei näille kertoisi. Oli ostettava aikaa. Nämä metsästäjät eivät olleet kovin älykkäitä, ja hän voisi ehkä-
Toimiston ovi aukesi narahtaen. Kauhu valtasi Cehayan kehon. Kersantin, Jakajan, Panostajan, Ilmanautin ja Spesialistin katseet kohtasivat avaajan.
”R-rouva tohtori?” kakama-kasvoinen päivystäjä sai ulos. Tytön veri jäätyi kun hän näki Cehayan vangitsijan.
Sama veri kasteli toimiston puulattian.
Jakajan veitsi kaulassaan nuori nainen valahti sätkivänä, yskivänä ja kakovana lattialle. Tumma neste pulppusi ulos haavasta ja hukutti sanat tytön suuhun.
Cehaya huusi tuskaisan, särkyneen huudon.
”TEIDÄN EI TARVINNUT TEHDÄ TUOTA!” hän rääkäisi riuhtoen raivoissaan Panostajan otteessa.
Metsästäjien reaktiot olivat vaihtelevia. Shasaali näytti katsovan lattialla kituvaa tyttöä tavallisen alakuloisena. Ja jos Cehaya ei tulkinnut väärin, sukelluspuvun sisältä katsovat kalansilmät eivät enää olleet tuimat. Suuren haarniskan sisällä kuuluva hengitys ja kaasujen vaihtuminen kiihtyi.
Mutta liskoveljeksistä ei reaktiota irronnut.
”Se oli pakko tehdä, Kersantti”, Jakaja sanoi.
”Nainen olisi painanut hälytystä”, Panostaja täydensi.
Ga-matoralainen jatkoi sätkimistä ja kurahtelua lattialla. Vaaleansininen Kakama peittyi naisen suusta pulppuavaan verisuihkuun, kun tyttö yritti epätoivoisesti painaa kaulahaavaansa kylmän kankeilla käsillään.
Lopulta kitujan vieressä seisova ilmasukeltaja liikkui kaksi voimakasta tömähtävää askelta eteenpäin. Metallinen voimaranko naksahdellen ja sen sisällä lilluvat nesteet molskahdellen se kumartui aivan päivystäjän ruumiin viereen ja nosti nuoren veden matoranin oudon hellästi istuma-asentoon.
”Mrh.”
Tyttö kurkotti viime voimillaan kalpenevan, epätoivoisen katseen silmistään sukelluspukuun.
Raks.
Rautakädet taittoivat naisen niskan. Tuskaisa sätkiminen katkesi.
Sukelluspuku antoi päivystäjän ruumiin valahtaa löysän nukkemaisesti tummaan nesteeseen. Koko huone keskitti katseensa siihen sanoja vailla.
”Voi jumankauta”, Kersantti ärähti paniikissa. ”Kuinks pian ne vahkit on täällä? Voi… voi jumankauta.”
Hän kääntyi vauhdikkaasti, ja pian Cehayan silmät tuijottivat Kersantin pikkuruiseen revolveriin.
”Ämmä. Näytät meille reitin niemenkärkeen nyt heti!”
Metalliset askeleet tömähtelivät kohti. Cehayasta ei löytynyt voimia taistella vastaan, kun kalansilmäinen hahmo sukelluspuvussa kantoi hänet toimistosta metsästäjät perässään. Naisen keltaiset silmät katsoivat vielä kerran kaiken veren keskelle.
Tohtori Cehaya ei olettanut elävänsä paljon tyttöä pidempään. Loppu ei ollut kaukana. Lintujen laulukin oli jo lakannut pihamaalla.
Hän katui vain, että ei ollut onnistunut pelastamaan kapteeni Arupakin sielua.
Aft-Amana
Aikoja sitten
Arupak keskittyi ja pinnisteli kuullakseen.
Olivatko ne askelia?
Hyvin mahdollista. Ne saattoivat olla liikkeellä taas. Hiiviskellä ympäri mielisairaalan ankeita käytäviä ja astella ohi oven kuin härnätäkseen. Toisinaan Arupak aisti niiden pysähtyvän huoneensa eteen ja seisovan siinä useita tunteja. Niinä öinä merirosvo puristi sirua niin kovaa, että vuosi verta puulattialle.
Kaikki ne halusivat sirun. Sen vaaleansininen hehku oli samaan aikaan kaunein ja pelottavin asia, jonka Arupak oli koskaan nähnyt.
Joten ne voisivat vapaasti jatkaa vainoaan. Arupak ei antaisi periksi. Hän vartioisi sirua, eikä yksikään elävä tai kuollut saanut viedä sitä.
Eikä tehdä samoja virheitä.
Seinät ja niiden vierelle kasatut runokirjat olivat täynnä kirjoitusta. Kirkkaan punaista, osittain vielä märkää kirjoitusta. Hänen kirjoitustaan? Hän ei enää muistanut.
Muisti, hassu asia.
Ei ollenkaan niin pysyvä kuin luulisi.
Ovi pysyi tiukasti kiinni, vaikka Arupak aistikin niiden läsnäolon. Tuuli ulvoi, ja sekä Arupak että oven takana seisova hahmo jatkoivat näytelmäänsä. Sirun hehku oli vuosista huolimatta yhä pahaenteisen puhdas ja täydellinen.
Olivatko nuo toiset askeleet? Ei. Eivät ne olleet. Voi kun ne vain olisivat olleetkin.
Siipien värähdyksiä. Kymmenien, satojen pienten siipien havinaa. Arupak rämähti seinää vasten. Hän ei voinut hengittää. Kaikki ilma huoneessa muuttui lyijyksi.
Kraa kraa.
Linnut.
Linnut olivat täällä.
Arupak ei osannut enää edes vapista. Hän vain tuijotti. Ja kuunteli. Ja haistoi. Haistoi hajuista kammottavimman. Hajun, joka ei ollut tunkkainen, mätä taikka kuollut, vaan hajun, joka sattui.
Hajun, joka nokki itsensä hänen aivoihinsa.
Mutta ei enää kauaa.
Osat olivat vaihtumassa. Tanssi vain kiihtyi, ja pian se saavuttaisi päätepisteensä.
Jokin oli suistanut vaa’an epätasapainoon. Tavoitteliko jokin uusi sirua? Kauhusta huolimatta Arupakin mielen täytti varmuus. Hän oli piiloutunut maailmalta loistavasti. Vaihtanut nimeä, naamiota, väriä. Mutta aina lopulta valheen verho vedetään auki. Aina lopulta piilopaikat löydetään.
Ja pengotaan.
Voimaton Arupak ei ollut.
Tarvittiin vain parempi piilopaikka.
Ne voisivat uhkailla Arupakia. Kiduttaa. Hän ei taipuisi. Siru oli saanut aikaan jo tarpeeksi harmia. Sama ei saanut toistua. Sama ei saa toistua.
Tätä toistellen Arupak käveli huoneen toiselle puolelle.
Hän katseli toista aarrettaan sirun valossa. Sen kulta oli sirun tavoin säilyttänyt ikiaikaisen kirkkautensa, mutta tämä esine oli kuitenkin voimattomampi.
Ei ehkä kuitenkaan hyödytön.
Arupakille hymyn hetket olivat harvassa, mutta nyt matoran hymyili.
Sama ei saa toistua.
Hän laski sirun käsistään.
Oven toisella puolella siivekkäät raakkuivat sekasortoisena kuorona. Suuret siivet löivät seiniä, lattiaa, kattoa. Jotkut kirkujista törmäilivät seiniin.
Oveen.
Rummuttivat sitä nokillaan.
Nokkivat tiensä toistensa lihan läpi.
Kirkuivat joka sekunti kovempaa.
Arupak pelkäsi lintuja. Mutta hän ei voinut syyttää niitä siitä, mitä ne tekivät.
Mexxi joutui tekemään epämääräisen akrobaattisen liikkeen, väistääkseen hänen eteensä kaatuvan metallisen tukipalkin. Vain vaivoin jalkansa pois tieltä saanut toa huokaisi syvään ja katseli jälleen ympärilleen. Hän oli odottanut illalta suuria paljastuksia ja tarkkaa tutkimustyötä, eikä laisinkaan sotilastukikohdan remontoimista.
“Äläkä nyt huokaile siellä. Meidän täytyy saada edes vähän tilaa työskennellä”, muistutti jossain betonikasan takana tavaroita penkova Xen.
Toa tiesi, että vahki oli oikeassa. Tieto ei kuitenkaan tehnyt työstä yhtään sen mieluisampaa. Lievästi tympääntyneenä Mexxi tarttui maahan kaatuneeseen rautapalkkiin ja alkoi raahaamaan sitä kohti suurehkon laboratorion oviaukkoa. Työnnettyään romun rytinällä jonnekin päin kompleksin portaikkoa, Mexxi vilkaisi pitkälle, lattiaan pultatulle pöydälle jätettyä kommunikaattoria päin. Valo litteän laitteen kyljessä oli yhä punainen. Ei siis vieläkään yhteydenottoja.
“Kolme tuntia jo… eikä yhtäkään vastausta”, Mexxi murehti. Xen nosti päätään betoninlohkareista ja tuhoutuneista huonekaluista koostuvan kasan takaa. “Et kuulosta kovin luottavaiselta.”
“Minä näin osan niistä nimistä. Harva niistä kuului kellekään, joka vielä hengittäisi. Pahoin pelkään, että kontaktilistasi ei ole enää aivan ajan tasalla.”
“Joku vastaa”, Xen tuumi itsevarmana, “Me autoimme monia vielä sodan jälkeenkin. Eivät kaikki ole voineet unohtaa.”
Kaksikon katseet kohtasivat. Mexxi ei voinut olla ihailematta tuoreen ystävänsä optimistisuutta.
“Toivottavasti niin.”
Xen vilautti toalle vielä kannustavan hymyn, ennen kuin katosi taas romun keskelle. Tavaraa alkoi lentelemään huoneesta käytävän puolelle vaarallisella tahdilla. Kaksikko oli päättänyt sijoittaa laboratoriosta irtoavan sälän portaikon puolelle. Tilaan oli kuitenkin vaivattominta saapua hissillä.
Labraan osuneiden tuhojen määrä oli kaikesta huolimatta yllättänyt kaksikon. Toki, tuhot olivat suurimmillaan kompleksin ylimmässä kerroksessa (ja lähimpänä tuhoutunutta reaktoria), mutta kokonaisten seinien puuttuminen ja irtaimiston löytyminen pieninä murusina oli silti enemmän, mitä Xen oli osannut odottaa.
Tavaroiden siirteleminen oli nostattanut huoneen täyteen pölyä. Betonia olkapäiltään karisteleva vahki alkoi tottuneeseen tapaansa nostamaan huppuaan päänsä suojaksi. Kädet hapuilivat hetken punamustaa yläselkää, mutta tuloksetta. Xen irvisti tajutessaan hukanneensa elintärkeän vaatekappaleensa. Hän ei sietänyt ajatusta, ettei hän voisi piilottaa kasvojaan tarpeen tullen. Siitäkin huolimatta, että kiireinen päivä oli estänyt häntä edes aluksi huomaamasta sen puuttumista.
Mexxi oli jo hetken seurannut vierestä Xenin hapuilua, virne suunpielillään. Reaktio oli lähes identtinen niihin kahteen kertaan, kun toa oli hukannut hattunsa. Mexxi oli tuntenut olonsa orvoksi molemmilla kerroilla. Toisaalta se tuntui myös kovin huvittavalta, huomoiden, miten turhia kapistuksia päähineet lopulta kuitenkin olivat. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun toa vakavasti harkitsi nahkaisen koristeensa vaihtamista kypärään.
Toa huomasi kuluttaneensa taas kokonaisia minuutteja huonetta täyttävää romukasaa tuijottaen. Väsymys painoi jo naisen niskassa ja toan työteho laski hetki hetkeltä. Mexxi oli ainoastaan tyytyväinen huomatessaan, että myös Xen oli lopettanut kaiken työnteon. Vahki istui lattialla, seinään nojaten, hymyillen romukasasta löytyneelle kirjalle.
Mexxi rojahti vahkin viereen uupuneena. Toa antoi istuuntumisen myötä valahtaneen stetsoninsa tippua syliinsä. Syvän väsyneen huokauksen jälkeen toa pakotti silmänsä pysymään auki, nähdäkseen kunnolla Xenin kirjan. Keskiaukeamalla komeili kultahaarniskainen toa. Mexxi näki välittömästi tilaisuutensa kiusoitteluun.
“Älä sano, että nuori vahki on iskenyt silmänsä suureen metrulaiseen sotasankariin.”
Xen nauroi ja töytäisi vierustoveriaan kyynärpäällään (miltei) kipeästi kylkeen.
“Typerys. Tietenkin olen”, vahki kikatteli, “Mutta en tähän kaveriin, en. Eihän hän edes käytä tyylikästä hattua.”
Mexxi häkeltyi Xenin suorasukaisuudesta. Puna toan poskilla sai vahkin räkättämään entistäkin kovempaa. Punamustan naisen nasevat vastaukset tulivat joka kerta Mexxille kuin puun takaa. Vahkin vahingoniloista katsetta välttääkseen Mexxi naulitsi katseensa takaisin vanhan rintamatoverinsa kuvaan. Kuvan sankarin harteikkuus kieli välittömästi kyseessä olevan jonkinlainen satukirja, eikä suinkaan mikään historiallinen teos.
“Mutta silti ihailet täällä lattialla mokomaa hatutonta… ja selkeästi tyylittömämpää sankaria?”
Xen tuijotti aukeamaa vielä hetken ja läimäisi sitten kirjan kiinni. Mexxi näki nyt värikkäät kannet, joihin oli tyylitellen maalattu koko Toa Mangain jäsenistö. Tutut kasvot vuosien takaa tuijottivat Mexxiä, kuin seuraten tätä katsellaan. Niin monet noistakin kasvoista olivat vaarassa kadota historian hämäriin.
Sininen Huna pisti kuvasta esiin ensimmäisenä. Rurukasvoisen maan toan kanssa käsikynkässä poseeraava veden toa muistutti Mexxiä ystävästä, jota hän ei ollut tavannut hetkeen. Se oli onneksi muuttumassa hyvinkin pian…
“Naho, Kyhrex, Lhikan, Nidhiki…”, Mexxi luetteli ryhmän ylärivin jäseniä, lausuen viimeisen nimen huomattavasti muita happamammalla sävyllä. “Minäkin voisin olla tässä kuvassa… jos olisin ottanut paikan vastaan, siis.”
Xen käänsi katseensa yllättyneenä toveriinsa. “Sinä? Toa Mangai? Miksi ihmeessä oikein kieltäydyit?”
“Mangai ei ollut aivan… legendojen ainesta vielä perustamishetkellään. Oikeastaan, perustamispäätös oli enemmän kuin hätiköity. Ja sitä paitsi, minun paikkani oli Meksi-Korossa. Ilman minua sen väellä ei olisi ollut ketään, kun metsästäjät perääntyivät saaremme läpi. Ja vaikka Mangaista tuli aikojen saatossa mahtavin toa-tiimi historiassamme, niin… koen, että tein oikean päätöksen.”
“Sinä todella välität saarestasi”, Xen lausui kunnioittavasti, “He ovat onnekkaita, kun heillä on kaltaisesi suojelijanaan.”
“Kiitos, Xen. Minä… teen parhaani. He ovat kokeneet kovia. Ja he tarvitsevat tukea.”
Vahki nyökkäsi ymmärtäväisesti ja kadotti sitten ajatuksensa taas kirjan kanteen. Mexxille oli jo käynyt selväksi, että kirjalla oli Xenille tunnearvoa.
“Sinun opuksesi?”, toa tiedusteli varovaisesti.
“Mmh”, Xen hymähti myöntävästi, “Kuljetin sitä aina mukanani. Olin varmaan jättänyt sen tänne, kun vierailin täällä viimeistä kertaa.”
Xenin sisällä muljahti jokin, kun hän viimein tajusi, missä istui. Hänen edessään oli se pöytä, jolta Niz oli viimeisen kerran puhunut hänelle. Se vähä, mitä Cody oli lopulta suostunut kertomaan hänelle äitinsä viimeisistä hetkistä, viittasi hänen kuolleen tässä kyseisessä huoneessa. Kylmät väreet kulkivat pitkin Xenin selkää. Vasta Mexxin kysyvä tuijotus palautti hänet maan pinnalle. He molemmat tuijottivat taas hetken kirjan kantta, kunnes Xen viimein rohkaistui.
“Minä halusin aina olla toa. Olla sankari. Kaikki ne videot ekstranetissä, ne maalaukset ja kirjat. Minäkin halusin olla suuri sotilas. Auttaa muita. Tuntea kuuluvani osaksi jotain jaloa ja suurta”, Xen huokaili haikeasti, “Isä aina kritisoi teitä… siitä, miten toa-koodi oli pelkkä hidaste ja miten teillä kaikilla oli hassu fiksaatio lyömäaseisiin-”
“Välineisiin”, Mexxi korjasi, “Toa-välineisiin.”
Xen ei edes vaivautunut vastaamaan. “Mutta minä en välittänyt. Minä ihailin teitä aina. Te ylläpidätte järjestystä kunnialla. Teitä arvostetaan. Piru, Toat vastaan Metsästäjät. Se sota nimettiin teidän kunniaksenne. Me taas saimme niskaamme pelkkää vihaa. Armeijaa ei arvosteta rauhanaikana. Ei laisinkaan. Historia tulee ikuisesti muistamaan vain toat.”
Masentuneisuus Xenin äänessä sai aikaan monia reaktioita Mexxissä. Suurin osa niistä halusi keksiä rohkaisevia sanoja toverinsa lohduttamiseksi. Toan onneksi, vanha viisaus hänen kaupunkinsa turagalta oli jäänyt hänen mieleensä pysyvästi. Ja tämä oli täydellinen tilaisuus laittaa hyvä kiertämään.
“Tiedätkös. Pedro-”
Xen tirskahti. Oli Mexxin vuoro olla reagoimatta toverinsa keskeytykseen.
“-kylämme turaga opetti minulle kieltä kauan kauan sitten. Hän muistutti minua siitä, mitä on olla toa. Katsos, suurin osa ajattelee toaa lajina. Yhtenä mahdollisena askeleena eteenpäin matoranista. Mutta se ei ole aivan totta. Ei ainakaan muinaisina aikoina, silloin, kun toat syntyivät. Sinä et tarvitse naamiota ja elementtivoimia ollaksesi toa. Toana oleminen ei vaadi, että olit joskus matoran. Koska, kuten sanoin, ei toa ole laji. Se on titteli, joka tarkoittaa soturia. Tai suojelevaa henkeä. Ja suojelija voi olla kuka tahansa… lajiin tai alkuperään katsomatta.”
Katsekontakti vahkin ja toan välillä oli rikkumaton. Sanat karkasivat Xenin suusta. Mexxi siis jatkoi.
“Ja kun minä katson sinua, Xen, minä näen nuoren naisen, joka on ottanut suuren vastuun velvollisuudentunnostaan. Naisen, joka on päättänyt tehdä hyvää puhtaasta sydämestään. Ja jos minulta kysytään, se täyttää minusta toan kriteerit.”
Musta ja punainen käsi sipaisivat toisiaan, Mexxin tarttuessa kirjaan Xenin käsissä ja laskiessaan sen syrjään. Xen seurasi sivusilmällä, kuinka tulen toa asetti kirjan varoen viereiselle hyllýlle.
“Joten, Toa Xen, Mustan Käden suojelija, mikä on seuraava liikkeemme?”
Häkeltynyt vahki ei vieläkään meinannut saada sanaakaan suustaan. Lumoissaan toan sanoissa vellova vahki joutui pakottamaan katseensa irti Mexxin hymyilevistä kasvoista, saadakseen puheensa taas luistamaan.
“Noh… aivan… aluksi. Voisimme lähteä vastaanottamaan vieraamme. Ystäväsi on kontannut Arkistojen käytävissä jo varmaan kymmenen minuuttia. Hän on kohta täällä.”
Mexxi vilkaisi ylös ja kampesi itsensä niine hyvineen pystyyn.
“Sinä et koskaan kertonut, että mikä tuo kykysi oikein on.”
“Pitkä juttu, mutta ajattele sitä kanohi Eldana. Yksinkertaisuuden nimissä”, Xen vastasi, tarttuen toan ojennettuun käteen, joka veti hänetkin pystyyn. Toa heilautti päätään kohti hissiä, jolla he pääsisivät odotettua vierastaan vastaan. Xen kuitenkin jäi vielä hetkeksi jälkeen, vilkaisten vielä kerran kohti äitinsä entistä työpistettä.
“Mexxi… kiitos.”
Toa nyökkäsi vastaukseksi, työntäen hattuaan takaisin päähänsä kulkiessaan.
“Mitä vain suosikkikenraalilleni.”
“Ja ihan vain tiedoksesi”, Xen jatkoi omahyväisyys äänessään, “Saat kiittää tuota söpöä hymyäsi siitä, etten avannut suutani, kun tapasimme Lhikanin päivällä.”
Mexxi ei aluksi ymmärtänyt, mistä vahki puhui, mutta paha aavistus nousi pitkin hänen selkäpiitään.”
“Minä olen nähnyt ne iltapäivälehdet”, Xen heitti huolettomasti, “ja minä todella todella toivon, että ne ovat yhtä puppua, kuin luulen niiden olevan.”
Vanha maan toa ja Mustan käden entinen kenraali Nurukan istui mukavassa, mutta vanhassa nojatuolissa hyvä kirja kädessään. Hänen tuolinsa vierellä oli pienoisella pöydällä pienoinen laavalamppu, joka näytti aivan Ga-Metrun meduusalampuilta, mutta se oli oranssi ja jotain muovimaista ainetta – ei siis elävä. Viskilasi oli myös puolillaan laavalampun vieressä – Mustan Käden tuntien se saattoi hyvinkin olla jotain Selakhian aikaista tavaraa.
Toa oli totutellut elämiseen täällä uudessa kodissaan. Vai pitäisikö sanoa vanhassa, kun hän oli tullut sinuksi menneisyytensä kanssa. Muistot jotka vain yhtäkkiä alkoivat tulvia hänen päähänsä tuntuivat nyt hieman järkeenkäyvemmiltä. Hän oli nyt kokonaisempi ja elinvoimaisempi, kuin moniin vuosiin. Toaa kyllä vähän pelotti se, että jollain taholla tässä maailmassa oli voima muokata muistoja ja poistaa niitä. Maan henki näki niistä joskus painajaisia, vaikka nukkuikin nykyisin yönsä suhteellisen levossa.
Nurukanin kirja oli H. J. Keltionin Valon ja Varjon tanssin ensimmäinen kirja, koska kirjasarjan ensimmäinen osa oli julkaistu kauan aikaa sitten eikä loppua ollut vielä näkyvissä. Nurukanista perinteinen sankaritarina oli varsin rentouttavaa tämän viime viikkojen myllerryksen jälkeen. Olihan hän tutustunut seikkailuillaan vaikka mihin olentoihin. Esi-isiensä henkiä naamiossaan asuttavaan kääpiötoaan, matoraneihin, jotka harjoittivat merirosvousta, keltaiseen jättiläiseen, joka oli obsessoitunut höyryhärveleistä, outoon steltiläiseen tohtoriin ja tämän tonttumaiseen apulaiseen ja klaanilaisiin jotka olivat olleet hänen mukanaan tällä matkalla.
Nyt toalla oli kuitenkin täysin uusia ystäviä.
Ja yksi noista ystävistä rymisteli juuri huoneeseen lopen uupuneena.
“Luojat soikoon, että on ollut pitkä päivä”, mutisi kivääriään nurkkaan asetteleva hopeahaarniskainen vahki. Nurukan nosti katseensa kirjastaan, seuratakseen hetken Codya, joka väänsi parhaillaan kaikkein suurimpia haarniskanpalasiaan huolettomasti lattialle.
“Et usko, miten pirusti työtä pelkän ruumiinavaushuoneen raivaamisessa oli. Armas kenraalimme ei ole tainnut kuulla kahviatauoista.”
Nurukan hymähti ymmärtäväisesti. Hänen oma työpäivänsä oli jo takana päin. Kansiopino hieman syrjemmällä osoitti, millaisen rumban läpi toa oli itse päivänsä aikana käynyt.
Kuolemanväsynyt Cody naksautteli metallisia selkänikamiaan ja rojahti tuolille maan toaa vastapäätä. Vahki sulki välittömästi silmänsä, mutta jatkoi kuitenkin hidasta keskustelua.
“Noh, mitäs tänne?”
“Lueskelin juuri tässä tällaista hauskaa kirjaa. Tuntuu hieman liian kesyltä verrattuna siihen mitä täällä on tapahtunut.
Lohikäärmeitä, prinssejä ja prinsessoja, armeijoita ja pahoja pimeyden lordeja. Ja paljon noitia jostain syystä. Kuolleista herätettyjä ei tässä opuksessa vielä ole, mutta jostain kuulin, että niitä voisi olla tulevaisuudessa. Muttei kuitenkaan samassa mittakaavassa kuin täällä Kädessä”, Nurukan kertoi. Hän laittoi kirjan syrjään pöydälle ja nappasi viskiä lasistaan. Jääpalat olivat jo sulaneet kiitettävästi.
“Hah! Meno kieltämättä muistuttaa välillä vanhoja tarinoita. Täällä kotona talsiminen tuntuu yhä jotenkin satumaisen epätodelliselta”, vahki pohti, venytellen jalkojaan makeasti.
Nurukan siemaili viskiään. Se maistui savuiselta ja vanhalta. Mutta hyvältä, koska viski paranee vanhetessaan. Vahva alkoholi nipisti toan ruokatorven päätä hiukan.
“On tämä kyllä hyvää viskiä. Suorastaan maagista, että näinkin hyvää tavaraa on vielä olemassa tässä maailmassa”, vanha maan toa tuumi.
“Vanhempaa kuin sinä”, Cody naurahti, “Ja se sanoo jo paljon.”
Nurukan naurahti. Tuntui kun kaikki menisi taas hyvin elämässä, vaikka työtä Mustassa Kädessä olikin paljon. Järjestön komentotorni pitäisi kunnostaa ja se pitäisi saada elämään. Paljon oli ehtinyt tapahtua siitä kun valon toa kutsui hänet seikkailuun salaperäiselle tehtävälle Eteläisen mantereen pikkusaarelle.
Toa oli hiukan ajatuksissaan ja Cody näki sen hänen kakamaltaan. Toan katse harhaili viskilasissa ja kirjassa, mutta toa ei tuntunut keskittyvän mihinkään muuhun paitsi ajatuksissaan harhailuun.
“Jokin painaa yhä mieltäsi? Vieläkö muistosi ovat palaamassa?”
“Muistelen tässä tämän seikkailuni alkua. Umbra kutsui minut tehtävälle Avra-Nuin saarelle, jossa meidän piti voittaa paha makuta. Meitä oli kuuden vanhan soturin ja kuuden nuoren soturin joukko ja me puolustimme saarta makutan zyglak-joukkoja ja muita hirvityksiä vastaan”, maan toa kertoi uppoutuneena muistojensa transsiin.
Väsymyksestään huolimatta hopeinen vahki ei voinut olla osoittamatta mielenkiintoaan vanhan kenraalin muisteloihin. Jo tovin hän oli odottanut tilaisuutta päästä kuulemaan tämän kertomuksia.
“Kuulostaa aivan alulta jännittävälle tarinalle. Vähän kuin tuossa kirjassasi.”
Nurukan nyökkäsi tyytyväisenä. Ehkäpä tässä oli tilaisuus pienelle tarinatuokiolle.
“Katsos. Muutama kuukausi sitten Umbra kutsui mi-”
Hieman tympääntyneenä toa keskeytti tarinansa ennen kuin se oli alkanutkaan. Vahki oli noussut seisomaan kesken kertomuksen.
“Mmh. Kenties siis joku toinen kerta”, tuumi Nurukan ja kulautti viskilasinsa yhdellä hörpyllä tyhjäksi ja nousi sitten itsekin seisomaan. Cody oli jo astellut vanhalle puiselle ovelle, avatakseen sen valmiiksi. Ajoitus oli täydellinen. Kolmen “toan” kolmikko asteli lampsien sisään kirjastoon.
“Ajattelimme, että täällä olisi vähän mukavampi keskusteluympäristö. Labrassa on vielä vähän tekemistä”, Xen tervehti kaksikkoa, astuen huoneeseen ensimmäisenä. Hänen perässään astuivat huoneeseen vanhat ystävykset. Mexxin rinnalla tilaa saapui tarkastelemaan veden toa sinisessä Hunassaan. Jokainen matoran tunnisti hänet sota-ajan julisteista. Nurukan ja Cody tunnistivat hänet uskollisena sotatoverina. Lempeä hymy, laatuaan sellainen, jota ei Codyn kasvoilla useinkaan nähnyt, levisi yksisilmäisen komentajan metalliselle naamalle.
“Kenraali Naho! Siitä on aivan liian pitkä aika.”
Sinihopeiseen haarniskaan pukeutunut nainen vastasi Codyn odottamattomaan halaukseen ja vielä irtaannuttuaan päätyi kättelemään vahkia.
“Cody, niin todellakin on. Joskin… se on ihan vain toa Naho nykyään. Mitä minun suosikkikomentajalleni oikein kuuluu?”
“Nooh. Kävin vähän ihmettelemässä Xialaista yöelämää. Tiedäthän. Joskus miehen vain täytyy käydä maan alla.”
Veden toa virnisti vilpittömästi. “Ja miltäkäs siellä näytti? Löysitkö ketään kivaa vortixxia pitämään seuraa sinne maan alle?”
Cody hohotti avoimesti Nahon heitolle. “Ja hitot. Liskot ovat yhtä pelottavia, kuin aina ennenkin. Voittoa tavoittelevat kusiaiset ovat yhtä epäilyttäviä, kuin entinen vihreä käärmeystävämme.”
Naho nyökkäsi, ymmärtäen Codyn sodan viimeisiin päiviin osoittavan viittauksen. Toan huomio hakeutui kuitenkin jo Codyn rinnalla seisovaan maan toaan. Hahmoon, jota Naho ei alunperin ollut odottanut tapaavansa.
“No katsos vain. Mex ei huijannut. Kenraali Nurukan, ilmielävänä.”
Musta käsi kohtasi sinisen ja kaksikko puristi käsiään tuttavallisesti.
“Olen pahoillani, jos en ala jakamaan ihan hirveästi sotamuistoja, Mangai. Vanha muistini ei vielä anna myöten ihan niin kauas historiaamme.”
Naho hymyili ymmärtäväisesti, viittoen kohti takanaan seisovaa tulen toaa. “Mexxi tässä juorusikin minulle jo tilanteesi. Olen vain iloinen, että olet kuin oletkin elossa. Sinun olemassaolostasi on tullut tietyissä piireissä melkoinen urbaanilegenda.”
Mexxi pyöritteli silmiään Nahon juoruamissyytöksille. Xen lähinnä tarkkaili tyytyväisenä vanhojen tuttujen jälleennäkemistä. Naho kävi katseellaan läpi vielä kerran koko ympärillään seisovan nelikon. Toa nyökkäili tyytyväisen näköisenä itsekseen.
“Joten. Musta Käsi on siis todellakin aloittamassa uuden marssinsa. Lhikan vaikutti suhteenne toiveikkaalta. Ja minä olen valmis yhtymään hänen uskoonsa.”
Xen katsoi veden toaa kiitollisena ja päätti sitten alkaa purkamaan tilannetta. “Sinä olet siis Mangain yhteyshenkilömme tutkimusten ajan? Aiotko jäädä seuraamme?”
Naho raapi leukaansa hieman mietteliäänä, vaikka hänellä olikin jo vastaus valmiina.
“Enköhän. Näinä päivinä otan kaikki mahdollisuudet poistua toimistosta. Lhik mokoma mahtailija omii kaikki kenttätyöt. Sitä paitsi, niin kauan kun tuo yksi kuumapää on kaupungissa, aion ottaa siitä kaiken irti.”
“Yhä ylpeänä isoista urotöistä, Naho hyvä? Jos oikein muistan, se olin minä, jonka ansiosta selvisimme Nui-Kanjonin piirityksestä”, Mexxi vastasi napakasti.
“Ilman sinun riehumistasi emme koskaan olisi tippuneet sinne, joten ei lasketa, sisko”, Naho heitti takaisin. Xeniä jo melkein huoletti kaksikon välien kiristyminen. Aina siihen asti, kunnes molemmat toat puhkesivat nauramaan. Hetken kiherrettyään Naho vakavoitti itsensä ja kääntyi puhuttelemaan suoraan Xeniä.
“Tämä vahki. Oletan, että olette aloittaneet tutkimusten järjestelyt.”
“Kyllä vain”, Xen nyökkäsi, “Ruumiinavaushuone on jo käyttökunnossa, eikä laboratorionkaan raivaamiseen enää pitäisi mennä kauaa. Odotamme käytännössä vain yhteydenottoja entisiltä tutkimusosastolaisiltamme. Tarvitsemme ammattilaisen tekemään ruumiinavauksen.”
“Ja kuinkas se on mennyt. Kukaan ottanut vielä yhteyttä?”
Xen kaiveli selkänsä varustelokeroa ja kaivoi sieltä litteän kommunikaattorinsa. Sekä hänen, että Mexxin yllätykseksi entinen punainen valo sen kyljessä vilkkui nyt vihreänä. Joku yritti soittaa heille juuri sillä hetkellä.
Xen vilkaisi kohti odottavaa Nahoa ja asetteli tämän jälkeen kommunikaattorin lattialle, joukkion keskelle. Vahki napsautti sormiaan napakasti ja utuinen hologrammikuva ilmestyi huoneen keskelle, paljastaen äärimmäisen huonon kentän keskeltä soittavan pakarikasvoisen matoranin.
“Kuulkrrhko minua? Kenttä on onnekrhhon. Komplekskrrh sulkeutui ympäriltäni krrh. Näyttää silkrrh** että olemme samoilkrr* jäljillä kenrkrrhli Xen. Mutta joku muukin on krrh -perässä.”
“Kuka tämä oikein on? Saamme sinusta hädin tuskin selvää”, Xen puoliksi huusi kohti hologrammia. Cody oli nostanut oman rannetietokoneensa esiin ja komentaja näpytteli oranssina hohtavaa näyttöään kuumeisesti. Näytti kestävän hetki, että matoranin viestintälaite vastaanotti Xenin puheen.
“Professorkrrhi Mavrah. Olen tiedepääkrrhkkö Nizin vanha ystävkrrh.
“Missä oikein olet? Voimme tulla hakemaan sinut.”
“Krrrh-tornissa. Kiirehtikää. Tämä paikkkrrh karmii minu-”
Kuva muuttui entistä rakeisemmaksi ja ääni muuntautui vähitellen täysin staattiseksi. Yhteys oli jo käytännössä täysin käyttökelvoton. Xen nosti merkitsevän katseen kohti tietokonettaan edelleen naputtelevaa Codya.
“Saitko sen?”
“Kyllä”, Cody nyökkäsi, “Viesti näyttää tulevan Ta-Metrusta. Läheltä Coliseumia. Odotas iiihan hetki, niin tarkennan… oho.”
“Oho?” kyseenalaisti Nurukan, joka huolestui välittömästi vahkin vakavoituneesta ilmeestä.
“Signaali… näyttäisi tulevan vahkien komentokeskuksesta. Vanha tuttumme ei huijannut. Hän todella taitaa olla tutkimassa samaa juttua.”
“Mutta kuinka?”, ihmetteli Naho, “Kaikki tapaukset koskien vahkeja on pidetty visusti poissa julkisuudesta. Professorin ei mitenkään kuuluisi tietää tästä.”
“Mavrah… on ehkä välkyin kaveri, jonka olen koskaan tavannut”, Nurukan murahti, “En väitä muistavani hänestä vielä ihan hirveästi, mutta hän työskenteli ajoittain Kädenkin leivissä.”
Xen nyökkäsi, vahvistaen Nurukanin muistelmat. “Ja osaltaan hänen ansiostaan alunperin ratkaisimme arkkikranojen mysteerin. Entistä suurempi syy etsiä hänet välittömästi ja tuoda hänet tänne. Taisimme juuri löytää asiantuntijamme.”
Mexxi yhtyi Xenin selvitykseen. “Mitä me sitten odotamme?”
Naho oli sillä aikaa painanut sormen korvalleen, kuin odottaen yhteydenottoa. “Ja minä käsken paikallisia toa-partioita vetämään kaikki vahkit pois komentotornin välittömästä läheisyydestä. Jos ne ovat sulkeneet keskuksensa omatoimisesti, se kielii, että ne yrittävät estää tutkimustyötä tapahtumasta. Meillä voi olla käsissämme laajempikin ongelma.”
Cody viittoili kohti tilan kattoa, samalla kun huolestuneet Xen ja Nurukan vaihtoivat kenraalillisia katseitaan. “Minulla on alus yhä parkissa tuolla ylhäällä. Menemme sillä.”
Xen oli jo kääntynyt kohti kirjaston ovea, viittoillen koko muuta konkkaronkkaa seuraamaan.
“Tästä se myllytys alkaa. Lähdetään hakemaan meille professori.”
“Mitä se oli, Matoro? Mitä siellä tapahtui?” Kapura pommitti jään toaa kysymyksillä heidän nopean paikalta poistumisensa jäljiltä. Neljä toaa olivat juosseet yhtämittaa monen korttelin verran Ga-Metrulaisia mukulakivikatuja. Illan hämärä oli jo laskeutunut, kun he pysähtyivät. Kaikkien sydämet pamppailivat.
Jään toa hautasi otsansa käteensä ja nojasi valkeaan seinään. Hän näytti pidättelevän tunnepurkausta sisällään.
“Se meni aivan päin helvettiä”, Matoro murahti, mutta äänessä oli enemmän surua kuin vihaa.
“No sen kyllä huomaa. Kenellekään ei tullut hyvä mieli”, Deleva puuskahti. “Jos kohtalo on olemassa, on se todella sadistinen”.
“Joku voisi kyllä vähän tarkentaa käsityksiäni tapahtuneesta”, Kapura totesi. “En ole ihan kärryillä. Tosin se saattaa johtua siitä, että tietoni Ritarikunnasta pohjautuvat salaliittoteorioihin, joiden mukaan kaikki ne ovat zyglakeja.”
Matoro huokaisi. “Ne eivät olleet edes hyökkäämässä kimppuumme. Me hyökkäsimme niiden kimppuun. Ne sanoivat olleensa vain tiedustelemassa. Halusivat nähdä, olisiko meistä liittolaisia.”
“Tai sitten ne vain sanoivat niin. Meillä ei ole syytä luottaa niihin”, plasman toa antoi vastalauseensa.
“Sinä en kuullut heidän kertomustaan”, Matoro vastasi. “Minä tunnistan totuuden, kun näen sen.”
“Aika kova väite-”, plasman toa kommentoi.
“Minä ehdotin hyökkäystä. Syy on yksin minun”, Umbra keskeytti. Hän toivoi, että kellon olisi voinut kääntää jotenkin, mutta se ei ollut oikein mahdollista. “Luulin että he ottaisivat meidät vangeiksi ja veisivät meidät Onkaloon tai johonkin muuhun ikävään paikkaan.”
“No, eivät ne kovin luotettavilta vaikuttaneet”, Kapura lohdutti. “… tosin se saattaa johtua siitä, että me hyökkäsimme, joo…”
Umbran Mordusilla oli masentunut ilme. Valon toa oli käyttänyt heikot valovoimansa taas loppuun ja näytti synkältä vähintään kahdella eri tavalla. Nyt hän tunsi vielä niin paljon syyllisyyttä tapahtuneeseen konfliktiin. “Minun vikani… Minun syytäni kaikki… Miten voin olla mikään Klaanin päämoderaattori, jos teen näin huonoja valintoja…”
“Ryhdistäydy, hyvä mies”, Deleva huudahti ja läimäytti toveriaan olkapäälle. “Mieti, että jos ne olisivatkin olleet Ritarikunnan verikoiria. Olisimme olleet isoissa ongelmissa ilman päätöstäsi. Et voinut tietää!”
“Lisäksi koko kaupunki vähän jahtaa meitä”, Kapura huomautti. “Jos päättäisimme hylätä kaiken vainoharhan, niin seuraavaksi varmaankin ilmoittautuisimme lähimmälle vahkiparvelle.”
“Se voisikin olla ihan viisasta tässä tilanteessa”, Umbra sanoi hiljaa. Hän oli menettänyt määrätietoisuutensa.
“Ei”, Matoro puuttui peliin. “Me olemme tulleet tänne asti, hemmetti. Etsimme sen pirun piraatin ja Deltan. Sitten palaamme kotiin. Mutta ei sanaakaan luovuttamisesta ennen sitä.”
“Jos Bio-Klaania on enää jäljellä kun palaamme”, Deleva töksäytti.
“Minä en suostu ajattelemaan sitä skenaariota”, jään toa vastasi jämäkästi.
“Sitä linnoitusta on pommitettu, räjäytelty, Feterroitettu ja vaikka mitä niin paljon, että se tuskin kaatuu ihan lähiaikoina”, Kapura sanoi.
“Minun pitäisi olla siellä, mutta olenkin vain täällä kaivamassa menneisyyden haamujani esiin ja etsimässä jotain mielisairasta merirosvoa”, Umbra sanoi surkeana.
“Mielisairaat merirosvot ovat joskus kaikkein tärkeimpiä”, Kapura huomautti. “Eräässä roolipelissäni sellainen muutti juonen kulun täysin!”
“Perustuiko se niihin Hopeisen meren piraatteihin mistä jotkut puhuivat joskus kahviossa?” Deleva kysyi.
“En muista, mutta todennäköisesti kyllä”, Kapura sanoi. “Roolipelimme loppuvat yhtäkkisten meteoriittien ja muiden kivojen yllätysten takia niin usein, että joudumme jatkuvasti aloittamaan uusia, ja lopulta kaikki kyllästyivät hahmojenluontiin ja kopioivat ne populaarikulttuurista.”
“…” Umbra vastasi.
“Me tuhlaamme aikaamme”, Deleva palautti toat roolipelien maailmasta pinnalle. “Mikä on seuraava siirtomme?”
“Me jatkamme. Kohteenamme on Ga-Metrun akateeminen kirjasto”, Matoro vastasi. Hän oli selvästi miettinyt asiaa. “Sieltä on pakko löytyä joku johtolanka Arupakin sijainnista.”
“Toivottavasti löydämme sen skarrarrarin piraatin vihdoin. Tuntuu joskus että tämäkin reissu on kestänyt jo vuosia”, plasman toa tuhahti.
“Ennustan ongelmia”, Kapura sanoi. “Jos se merirosvo on pysynyt piilossa näin kauan siruineen… Sillä on varmaankin aika hyvä piilopaikka.”
“Klaanin Arkistojen mukaan se on ollut eri mielisairaaloissa aina Deltan löytämisen jälkeen”, Matoro vastasi. Väläys Marionettia ja Deltan temppeliä lävisti hänen ajatuksensa. “Joten lähdemme tutkimaan kirjaston. Vahkit saattavat olla täällä taistelumme jäljiltä hetkenä minä hyvänsä, joten emme voi jäädä lepäämään tai riitelemään.”
“Toivottavasti emme törmää Bordakheihin. Ne ovat perin ikäviä vahkeja. Ovelia pirulaisia”, Umbra kertoi. Hän muisti ikävät Bordakhit niiltä ajoilta kun asui vielä Metru Nuilla ja oli vielä matoran.
”Bordakhit pitävät saaliista, joka juoksee”, jään toa muisti kuulleensa joltakulta.
“Minä en vieläkään muista noiden kaikkien nimiä”, Kapura mutisi. “Käyttäisivät numeroita ja pieniä kirjainmääriä kuten normaalit teknologiatuotteet.”
“Bordakhit ovat Ga-Metrun poliiseja, Zadakhit ovat Po-Metrun poliiseja, Rorzakhit ovat Onu-Metrun poliiseja, Nuurakhit Ta-Metrun, Keerakhit Ko-Metrun ja Vorzakhit Le-Metrun”, Umbra luetteli ulkomuistista kuin apteekin hyllyltä. Häntä piristi hieman huomata, että hän hallitsi sentään jotakin.
“Joo joo, tuli selväksi!” Deleva turhautui.
“Minulle riittää, että ne ovat Mustan Käden hökötyksiä”, Matoro vastasi. “Ja kaikki sellaiset ovat pirun epäilyttäviä. Paitsi ehkä Xen. Ja Cody. Mutta sillä ei ole juuri nyt mitään merkitystä!” hän eteni nopeasti seuraavaan aiheeseen nähdessään Kapuran kasvoilla pahaa lupaavan virneen. “Lähdetään liikkeelle!”
Ga-Metrun katuvalot vahtivat tyhjiä, synkkiä katuja ja kanavia neljän Mielen Sirua jahtaavan varkaan marssiessa varjoissa. He kulkivat täydellisen hiljaisuuden vallassa – jokaisella neljästä oli tarvetta ajatella. Kukaan heistä ei muistanut, koska oli nukkunut viimeksi hyvin – ja edelliset huonotkin unet olivat vähintään kahden vuorokauden päässä.
Tulen toa pysytteli mahdollisimman lähellä jään toaa, joka johti joukkoa hänen tuntemansa Metrun katuja pitkin.
Eikä hän pitänyt tapahtuneesta.
Sillä Ritarikunnan sekaantuminen toi peliin uusia muuttujia.
Ja juuri ne olivat pahasta. Tulen toan lukuisat roolipelit olivat opettaneet sen, että yksikin uusi pelaaja kentällä saattoi muuttaa kaiken täysin. Roolipelaaminen oli toan mieliharrastuksia juuri siksi, että se pystyi kuvaamaan todellisuutta hämmästyttävän tarkasti, ja juuri nyt vastaavat tilanteet roolipeleistä vaikuttivat erittäin huonoilta.
Ja miten monet osapuolet hoidettiinkaan?
Kapura muisteli pelaamiaan roolipelejä.
Zairyh.
Ritarikunta.
Vahkit.
Ne usutettiin toistensa kimppuun.
Zairyh halusi sirun. Samoin muut Klaanilaiset. Tämä oli paha, koska Kapura halusi itse määrätä sirujen kohtalon. Ritarikunta sekä Vahkit jahtasivat Klaanilaisia. Ne piti saada kahinoimaan Zairyhin kanssa.
Kapura yritti keskittää mielensä kuuntelemiseen, mutta Zairyh ei kommentoinut mitään. Pelkäsikö kasvi Matoron löytävän tämän naamiollaan? Todennäköisemmin kuunteli, mutta pysyi tarkoituksellisesti hiljaa. Kapura tiesi, ettei Zairyh voinut vielä eliminoida häntä. Mutta entä Deltan löytämisen jälkeen?
Oli järkevää olla varasuunnitelma siltä varalta, että Zairyh päättäisikin tulen toan olevan hyödytön.
Zairyh.
Ritarikunta.
Vahkit.
Ja sellainen suunnitelma muotoutui kaiken aikaa.
Kapura kirjasi mielensisäisesti uuden tavoitteensa: aiheuta sekaannusta.
Tulen toan takana kulki synkkä valon toa ajatuksissaan. Hänen mielensä oli murheellinen. Kaikki oli jo muutenkin ollut niin raskasta. Mustassa Kädessä Lhekon näkeminen riutuneena ja pakotettuna elämään ilman kuoleman rauhaa oli ollut raskasta. Kukaan ei ollut valmistanut häntä tapaamaan entisen esikuvansa ja ystävänsä hopeisena epäkuolleena – pakotettuna olemaan osa tappokoneistoa. Ei kukaan. Välillä tuntui, että koko Metru Nuille tuleminen oli ollut virhe. Maailman suurin virhe.
Karzahnin läpi meneminen ei ollut ollut mitään Legendojen kaupunkiin verrattuna. He olivat kerta toisensa jälkeen astuneet mitä viheliäisempiin ansoihin. Svarle oli halunnut houkutella hänet osaksi elohopea-armeijaa unilla, jotka olivat menneet väärään osoitteeseen, Matoran-Umbralle. Umbra oli joutunut itse pelastamaan kaksosensa painajaisten maailmasta – taas kerran. Tuntui kuin kohtalo ja itse Suuri Henki vain ilveili heille täällä hänen valtakunnassaan.
Hiiteen Mata Nui. Hiiteen kohtalo. Tämä on vain tappavaa pilaa. Jos kohtalo olisi olemassa se antaisi minun puolustaa Bio-Klaania Allianssia vastaan, ei etsiä mitään merirosvoa mielisairaalasta. Jos vain saisin Nimdan käsiini jotenkin helpommin asiat parantuisivat.
Nimda. Nimda. Tuo mystinen artefakti. Umbra oli kokenut sen mahdin. Yhden sirun mahti oli levinnyt hänen lävitseen ja täyttänyt hänet alkuvoiman kaltaisella energialla ja positiivisuudella. Siru oli ollut niin voimakas. Jos yhdellä sirulla oli tuollainen mahti, mitä kaikkea Bio-Klaani pystyisikään tekemään kaikilla kuudella tai edes kahdella tai kolmella sirulla? Tuhoamaan Allianssin? Kenties, mutta antaisivatko Adminit siihen valtuuksia? Ehkä niitä ei tarvitsisi edes pyytää, jos hänellä olisi edes osa Nimdan voimaa.
“Huomaat miettiväsi Nimdaa”, ääni Umbran pään sisällä kertoi. Se oli hänen negatiivinen puolensa, joka oli taas herännyt Nimdan sirun käytön seurauksena ja sen myötä kadonneiden valon elementaalivoimien kanssa. “Siru koituu turmioksesi, jos et osaa käyttää sitä oikein”, ääni jatkoi.
“Mitä haluat? Luulin että selvitimme välimme jo. Lakkaa kiusaamasta minua kysymyksilläsi ja pimeillä ajatuksillasi”, Umbra kertoi mielikuvitukselleen. Tai oliko se vain omatunto? Ei hän sitä tiennyt. Jokin tietoisuuden taso kuitenkin. Ehkä.
“Nimda on voimakas esine. Sillä voisit pelastaa ystäväsi kuolemalta”, Umbran toinen minä kertoi hänen mielikuvituksessaan. Oli outoa, kun oma mieli vastasi mielensisäiseen monologiin. “Mutta se vaatii uhrauksia. Voi olla että sirulla menetät ystäväsi, mutta ainakin he säilyvät hengissä”.
“En himoitse sirua. Se on Matorolla ja se kuuluu hänelle. Kun saamme siltä merirosvolta sen Deltaksi kutsutun sirun voin kyllä tarjoutua sen kantajaksi, mutta en tavoittele sitä itselleni”, Umbra kertoi mielessään.
“Niin sinä väität, mutta tiedän ystäväsi. Koska viimeksi kuulit jään toan vitsailevan? Koska viimeksi juttelitte menneistä seikkailuista ja hienoista hetkistä? Matoro ei enää ajattele muuta kuin tetävää ja sirua, sinä tiedät sen. Se on ainoa asia, mikä hänellä on mielessään. Se on liian mahtava hänelle, eikä hän ymmärrä sitä.”
Umbraa puistatti. Hän halusi auttaa Matoroa, muttei tiennyt keinoa. Hän toivoi edelleen, että asiat palaisivat normaaleiksi, kun he saisivat Deltan ja palaisivat Klaaniin.
“Miten voin pelastaa hänet?” Umbra kysyi epätoivoisesti. Hän ei osannut tehdä vielä tarpeeksi painavia päätöksiä. Ei sen ritarikuntajutun jälkeen.
Mielikuvitus ei vastannut pitkään aikaan.
Mutta sitten se kuiskasi hänen mielessään.
“Joskus rakkaimpiaan täytyy satuttaa, että he pelastuvat heiltä itseltään”. Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan alas toan selkäpiitä.
Plasman toa marssi joukon viimeisenä, valon toan perässä. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Deleva oli raahattu seikkailulle vain siitä syystä, että piti Umbraa ja Nurukania ystävinään. Nyt kuitenkin Mustan Käden kenraaliksi paljastunut maan toa oli jäänyt joukosta jälkeen toteuttamaan omaa kohtaloaan ja Umbraa plasman toa ei tuntunut enää tuntevan lainkaan. Valon toa oli muuttunut niin paljon niistä päivistä kun he yhdessä tekivät hanttihommia Eteläisellä mantereella ja sen lähialueilla.
Umbra ja Matoro olivat kertoneet, että kohtasivat Mustan Käden tornissa Svarle-nimisen epäkuolleen Toan. Svarle oli kuitenkin kuollut Metru Nuin sodassa aikoja sitten oman tiimiläisensä Halawen luotiin. He ja muutama muut olivat Delevan kanssa muodostaneet Kristallisaarten toa-tiimin, Toa Aerin. Siitäkin tuntui olevan iäisyys.
Vai että Toa Kal. On siinäkin nimitys. Muinaismatoraniksi voiman etsijät. Ja minäkö olen heikäläisiä? Missä ovat siistit telepaattikykyni? Pitäisikö minun kiittää Svarlea vai Nurukania tästä tilastani? Ei. En tiedä mitään. Mitään mistään. Tiedän vain, että tämä pitää minut elossa.
Mutta mikä minä olen oikeasti. Olenko Toa Aer, Bio-Klaanilainen vai outo zombitoa-Kal? Klaanilaiset eivät tunnu ymmärtävän minua, olenhan varsinainen rämäpää ja puhun asioista hiukan liian suoraan, jos puhun ollenkaan. Toa Aerit ovat kaikki kuolleita, paitsi minä ja ei tunnu siltä, että olisin epäkuollut. Loogisin johtopäätös on, että olen klaanilainen, tarkoitti se mitä se sitten tarkoittikaan.
Bio-Klaani halusi Nimdan tuhotakseen sen. Nimdan, tuon mystisen mieliartefaktin. Voisiko hän auttaa Klaania hankkimalla sen sirun itselleen ja Bio-Klaanille? Hänen oli vaikea luottaa siihen, että Kapura, Umbra tai Matoro onnistuisivat kolmisin saamaan sirun käsiinsä tai jos he saisivat sen, luovuttamaan sen Bio-Klaanin ylläpidolle. Superase kolmen hullun käsissä tuntui jo nyt vaikealta niellä kun plasman toa ajatteli sitä, että Matorolla oli mukanaan yksi siruista.
Ja hän melkein menetti sen Svarlelle. Sille mulkerolle egoistille, joka ajatteli vain valtaa ja oli obsessoitunut Nuva-kultistaan. Deleva oli tyytyväinen, että Umbra oli viimein listinyt sen kusipään, vaikka se olikin jo toinen kerta kun tulen toa kuoli. Toivottavasti viimeisen kerran.
Deleva melkein toivoi, että petturi-Halawe olisi tehnyt Metru Nuilla perusteellisempaa jälkeä. Hajoittanut vaikkapa Svarlen pään tohjoksi magnetismillaan. Deleva melkein toivoi, että näkisi Halawen joku päivä. Hän kiittäisi tämän perusteellista työtä omalla polttavalla tavallaan.
Plasman toa oli käyttänyt paljon elementaalivoimiaan taistelussa ritarikuntalaisia vastaan. Hän ei pitänyt siitä mihin taistelu oli lopulta johtanut, mutta tämä reissu oli opettanut sen, että oli parempi hyökätä kuin joutua ansaan. Ainakin he saisivat kaivaa oman kuoppansa, eikä pudota vihollisen tekemään kuoppaan. Koko ajatus salaisesta Mata Nuin tahtoa toteuttavasta järjestöstä tuntui Delevasta hiukan oudolta. Ja se mielen toa… Mitä karzahnia se oikein oli…
Se sama mielen toa. Se pyöri myös jään toan mielessä.
Se- se oli ollut- ei, Matoro ei vieläkään tiennyt mitä ajatella. Sinä ei ollut mitään järkeä. Ei rakkaus toiminut niin. Ei se voinut olla aitoa.
Mutta toan silmät olivat kertoneet toisin.
Matoro olisi nauranut itselleen ellei tilanne olisi ollut niin vakava. Hän pelkäsi mystisen toan muistoa lähes yhtä paljon kuin Nuk- voi karzahni. Ei. Ei niitä. Mitä tahansa muuta.
Mutta Deikan epätoivoinen katse ei ollut yhtään sen kivempi asia ajatella.
Nuket kuitenkin… ne halusivat hänet, koska hänellä oli Siru. Ne vartioivat Sirua. Se toa oli sen sijaan välittänyt hänestä, ei Sirusta. Välittänyt niin äärimmäisen epätoivoisena, että jään toasta tuntui Abzumon veroiselta hirviöltä vain… hylätä se mielen toa.
Hän oli jumissa junassa, joka kulki vain yhteen suuntaan. Protoputkessa, jonka virtausta ei voinut kääntää, sillä se tuhoaisi koko järjestelmän. Jumissa yhdellä polulla, matkalla yhtä ainoaa Kohtaloa kohti.
Nimda ajoi häntä kohti muita siruja. Nimda ajoi häntä kohti Deltaa. Nimda vangitsi hänet. Nimda esti häntä kääntämästä suuntaansa. Nimda oli hänen kohtalonsa.
Hän toivoi vain, että olisi vapaa. Kuten silloin joskus. Ennen Nimdaa. Hän ei enää edes tiennyt, koska se oli ollut. Siitä oli niin kauan. Vapauden siru hallitsi hänen ajatuksiaan.
Kaikki on aivan päin helvettiä. Aivan kaikki. Ehkä hän saisi rauhan Deltan myötä, toa toivoi. Mutta hän ei tosiaankaan ollut varma, miten selviäisi sinne asti.
Ehkä hän yrittäisi kysellä naamionsa salamatkustajalta psyykkistä apua. Ehkä se vastaisi. Yleensä ei.
Toa yritti tyhjentää päätään. Keskittyä vain naamionsa makutaan. Mieleen, joka hänet oli alun perin johdattanut sirujen jäljille. Mieleen, joka oli hänet vanginnut.
Minä en voi tehdä sinulle mitään, mitä et itse voisi Epsilonilla tehdä, jään toa kuuli ajatuksen päässään vastaavan. Makutan ajatusten erottaminen hänen omistaan oli viime aikoina muuttunut yhä vaikeammaksi. Ne tuntuivat yhä enemmän kuin hänen omilta ajatuksiltaan. Ja se oli pelottavaa.
Mutta-
Tiedät, että voisit löytää Deltan omalla sirullasi. Tiedät, että voisit puhdistaa mielesi ja karkoittaa kaikki traumasi sillä. Sinä et vain uskalla yrittää.
Se siru- se on-
Mikä se on, Mustalumi? Mikä siru on sinulle?
En minä tiedä. Vapaus tehdä, mitä haluan. Voima tehdä, mitä haluan.
Mutta mitä sinä haluat?
Matoro oli hiljaa. Tai hän oli ollut koko kävelymatkan hiljaa, mutta nyt hän oli hiljaa myös psyykkisessä keskustelussaan. Tosiaan, mitä hän halusi? Tietysti pelastaa Klaanin ja ystävänsä, korjata rikkinäisen maailman, tulla muistetuksi suurena sankarina… asioita, joita jokainen toa tavoitteli.
Mutta epäilys kävi Matoron läpi. Mitä jos hän vain valehteli itselleen. Mitä jos hän halusi Nimdan sen voiman itsensä takia. Mitä jos hän vain yksinkertaisesti halusi sen, ilman mitään päämäärää tai syytä.
Epäily kalvoi häntä kuitenkin vain hetken. Hän sai muuta ajateltavaa. He olivat perillä. Ah, muuta ajateltavaa, Matoro riemuitsi.
Ga-Metrun akateeminen keskuskirjasto oli suuri, matala ja valkoinen rakennus. Marmoripylväät kiersivät koko pyöreän rakennuksen seinän. Kellotorni, jossa oli myös teleruutu, nousi rakennuksen yläpuolelle. Suihkulähteet ja istutukset koristelivat kaunista pihaa.
Oli yö, joten paikalla ei välttämättä ollut kovin hyvää palvelua.
Väsynyt järjestyksenvalvoja istui kopissaan kahvikuppi pöydällään ja tarkkaili öistä kirjastoa. Kirjasto oli räikeästi valaistu, mutta se ei silti ollut siirtänyt järjestyksenvalvojan vuorokausirytmiä haluttuun muottiin. Hänen piti olla hereillä tähän aikaan yöstä, koska kirjasto jostain syystä oli auki kellon ympäri. Matoran ei voinut käsittää sitä, ettei Dumelta liikennyt yhtä vahkia hoitamaan tätä työtä. Ehkä se johtui siitä, että vahkien kovista otteista oltiin valitettu oikeusasteilla tai siitä, että kaupungissa tähdättiin täystyöllisyyteen. Ga-Matoran katseli väsyneillä silmillään kun outo toa-joukkio saapui kirjastolle.
“Tervetuloa Ga-Metrun akateemiseen keskuskirjastoon”, matoran-neiti sanoi väsyneesti. Hän haukoitteli. Päivällä opiskelu ja illalla työt eivät jättäneet hirveästi aikaa nukkumiselle. Lailliset piristeet eivät poistaisi hänen väsymystään. “Miten voin palvella teitä?”
“Etsimme tietoa. Katselemme vähän ympärillemme ensin”, Matoro kertoi.
“Siitä vain, tämä on vapaa kaupunki. Tosin täällä ei hirveästi liiku ylimääräisiä toa-sankareita Mangaiden lisäksi. Olisipa minullakin joskus lomaa ja voisin käydä ulkomaan reissuilla. Dume ei suo meille lomaa melkein koskaan. Ehkä joka kuudes vuosi saamme kuuden päivän vapaan. Hallituksen mukaan työ vapauttaa tai jotain”, matoran pälätti väsyneenä.
“Itse asiassa olemme täällä… ööh, työasioissa”, Matoro sanoi. Hän halusi kuumeisesti etsiä tietoa Arupakista. “Onko teillä missä merirosvokirjallisuutenne?”
“Merirosvot ovat olleet suosittuja viime aikoina Hopeisen meren piraattien takia. Odotas. Vien teidät osastolle jossa niitä käsitellään. Haluatteko tietää historiallisista merirosvoista, fiktiivisistä vai Hopeisen meren piraatit -franchisen merirosvoista?”
“Kiitos vain, mutta pärjäämme itseksemme”, Deleva kertoi matoranille. Hän ei halunnut sotkea heidän tehtäväänsä enää yhtään enempää henkilöitä kuin oli pakko. Ties vaikka tämäkin menisi raportoimaan vahkeille heti kun silmä välttää, toa mietti skeptisenä.
“S-selvä”, matoran vastasi hieman yllättyneenä. “No, olen tuolla jos tarvitsette apua”, Ga-Matoran vielä asiansa osaavana asiakaspalvelijana kertoi lähtiessään.
“Hajaannutaako?” Kapura ehdotti. “Jos löytyisi joku historiallinen opus Arupakista? Mielisairaalapuolellakin voi olla jotain.”
“Mene ihmeessä katsomaan sieltä”, Matoro vastasi. “Minä yritän löytää jotain täältä ‘merirosvokirjallisuuden’ joukosta.” Pitkät kirjahyllyt näyttivät melko ankeilta tutkittavilta jopa toalle, joka lukemisesta piti. Hän harkitsi hetken olisiko nukkuminen hyvä idea, mutta sivuutti sen pian. Sitä ehti tehdä kuolleenakin.
“Olen käynyt tämän retken aikana enemmän läpi kirjoja kuin hoidellut pahiksia”, Deleva totesi tympääntyneenä. Hän istuutui toalle turhan pieneen lukutuoliin. Hän haukotteli. “Eikö tämä olisi joidenkin arkistonhoitajien tai vastaavien homma? Ei toien?”
“Ehkä voisimme myös katsoa, onko Klaanista tullut jotain uutisia”, Kapura ehdotti.
“Katsotaan, tuleeko tänne päin maailmaa Klaanilehden numeroita. Selviäisi vähän kotopuolenkin tilanne”, Umbra kertoi. Deleva hänen vierellään haukotteli. Se tarttui.
Kirjastossa oli erittäin hyvä lehtiosasto, josta löytyi uusimpia julkaisuja lehdistä aina maailman toiselta puolen. Klaanilehti löytyi omasta, pienestä lokerostaan. Umbra ja Kapura syventyivät sen lukemiseen jään toan alettua jo tutkimaan hyllyjä.
Lehden kannessa komeili pohjoisesta tullutta väkeä – suuri, parrakas toa sekä outoja lakkeja käyttäviä monivärisiä matoraneja. Pääjuttu näytti olevan suuri juttukokonaisuus saaren pohjoisosien kulttuurista sekä sieltä evakuoitumaan joutuneesta väestä. Se oli sikäli positiivista, Umbra mietti, sillä olisihan se juttu voinut olla vaikka uudesta pommituksesta.
Kyllä lehdestä löytyi myös huonoja uutisia. Kaya-Wahissa oli taisteltu, ja joku kauppalaiva oli upotettu Klaanin lähellä. Klaani oli hankkinut aseita etelän kylistä, ja monia matoraneja oli pyydetty vartiokoulutukseen. Kapuraa sen sijaan kiinnosti niitä enemmän juorupalstat, jotka vilisivät juttuja Klaanin julkkiksista ja suurista persoonoista. Sarjakuva-osio oli sangen tyhjä – lähinnä jonkun upouuden toimittajan ensimmäisiä viritelmiä. Kapura muisti, että lehdellä oli joskus ollut parempikin sarjakuvataiteilija. Taisi räjähtää Yö Kauhussa. Levätköön rauhassa, tulen toa ajatteli ojentaessaan lehden seuraavalle halukkaalle ja suunnatessaan potilaslistojen jännittävään maailmaan.
Merirosvo-osasto oli valtava. Se sai kaiken kokeneen toa-parinkin hetkellisesti epätoivon valtaan. Mutta pian Umbra ja Matoro kävivät toimeen, ja alkoivat metsästää mitä tahansa historiallista opusta, josta löytyisi edes ripaus Arupak-informaatiota.
“Mitä luulet Mata Nuin Ritarikunnan tekevän, jos ne kuulisivat etsivämme Deltaa?” Matoro kysyi viidennen kirjan kohdalla vieressään ahkeroivalta valon toalta, joka oli ollut hiljaa pitkän aikaa.
“Ne varmaan seurasivat meitä ja kun saisimme sirun käsiimme, veisivät sen meiltä heti. Päästäisivät ehkä pakoon, jos antaisimme sirun tai sirut heille”, Umbra mutisi. Kaupat ritarikunnan kanssa tuntuivat hänestä usein siltä kuin tekisi kauppoja myyttisen Tren Kromin tai Irnakkin kanssa. Ne eivät voisi mennä kovin hyvin.
“Olen tässä vain miettinyt…” jään toa aloitti, mutta hänen ajatuksensa katkesi. Sen sijaan toa jatkoi: “Mitä muistat omista ajoistasi siinä järjestössä?”
“Olen yrittänyt unohtaa ritarikunta-aikani. Ehkä turhankin hyvin. Tein erilaisia tihutöitä, mitkä joku muu taho voisi tuomita terrori-iskuiksi. Tuhosin tukikohtia, pidätin tyyppejä ja poistin vaaralliseksi luokiteltuja esineitä vääristä käsistä. Kaikki Mata Nuin nimessä”, Umbra kertoi.
Matoro naurahti. “Minä taas olen yrittänyt muistaa oman ritarikunta-aikani. Minulla ei ole tosiaankaan niistä vuosista ainuttakaan tarkkaa muistikuvaa. Oikeastaan ainoa asia minkä oikeasti muistan, on se, että olin joskus mukana siinä järjestössä.”
“Ettei sinunkin muistiasi olisi pyyhitty kuin Nurukanin kanssa?” Umbra kysyi. Häntä pelotti, että ritarikunnalla olisi samanlaista muistinpyyhintäteknologiaa.
“No jaa”, jään toa vastasi. “Oikeastaan se ei häiritse minua. Kovin paljoa. Tavallaan luotan siihen, että ne ovat kuitenkin niitä harvoja tahoja koko maailmassa, jotka eivät vain yritä valloittaa ja ryöstää.”
“Niiden metodit tuntuvat vain perin kyseenalaisilta. Muistatko kuinka ne ovat aina halunneet Visun ja Manun lukkojen taakse?”
“Toisaalta, ne eivät ole koskaan tehneet mitään hyökkäyksiä tai vastaavaa Klaaniin, vaikka osa meistä onkin niiden etsintälistalla”, Matoro vastasi. “Ne, joihin törmäsimme päivällä, sanoivat, että Ritarikunta harkitsisi Klaani liittolaisekseen. Tai siis harkitsi, ennen kuin me vähän sössimme.”
“Toivottavasti niistä ei tule liikaa harmia tulevaisuudessa. Olisi ikävää, jos olisin luonut meille kasan uusia vihollisia”, Umbra sanoi murheellisesti.
“Ei kannata masentua, Uu”, toa-kaksikosta viileämpi rohkaisi toveriaan. “Masennutaan vasta sitten, jos emme löydä siitä pirun piraatista mitään.”
“Joo. Ehkä ei kannata tuhlata energiaa masentumiseen. Kirjat käteen ja hommiin”,
“Kuvitelkaa, miten helppoa tämä olisi, jos olisi jokin hakukone, joka kävisi kaiken materiaalin läpi ja kertoisi, mistä löytyy vaikkapa sana ‘Arupak’”, Matoro mumisi käydessään kolmatta hyllyä merirosvoja läpi. Ga-Metrussa oli joku outo merirosvohuuma, jään toa analysoi. Oli merirosvotarinoita merirosvoista ilmassa. Robottimerirosvoista. Puoliksi alieneita olevista merirosvoista. Dinosaurusmerirosvoista. Skakdimerirosvo Jackrakk tuntui omistavan kokonaisen kirjasarjan.
Mutta vastausta ei tullut. Deleva kävi turhautuneena läpi toista hyllyä merirosvojen elämänkerroista, ja Umbra oli lähtenyt vilkaisemaan, miten Kapuran tutkimustyö sujui.
Matoro nousi hyllyn äärestä ja päätti pitää hetken tauon ehkäistäkseen täyttä hajoamistaan. Hän tarvitsi suklaata. Kaakaota. Mitä tahansa piristävää.
Valitettavasti ainoa virkisteen virkaa toimittava asia, mitä hän löysi kirjastosta, oli vesiautomaatti. Sen kyljessä luki “GA-METRUN LÄHDEVETTÄ”. Eli vesijohtovettä, toa ajatteli kyynisenä ja täytti kertakäyttömukin.
Viileyttä siemaillessaan hän muisti, että hänellä oli ollut kirjastoon muutakin asiaa. Xenin datapaketti piti postittaa Klaaniin arkistomyyrille. Matoro olisi vilkaissut ensin itse sen sisältöä, mutta tietokoneen puutteessa hän tyytyi vain paketoimaan Mustan Käden pienen kovalevyn harmaaseen kirjekuoreen, jossa oli Metru Nuin leima. Hän merkitsi Bio-Klaanin arkistot kohteeksi ja vei sen väsyneelle yöpäivystäjälle. Hän liitti kuoreen kirjoittamansa viestin Klaaniin.
Vaehranille ja Gahlok Valle
Helei,
Terveisiä täältä Metru Nuilta. Joo, tässä on tullut vähän koettua asioita. Tässä mukana Mustan Käden arkistoista jonkinlainen datapaketti, jossa saattaa olla jotain, mikä teitä kiinnostaa.
Lopuksi kiva pieni historiallinen detalji: Mustan Käden torni ei muuten tuhoutunutkaan silloin sodan jälkeen, vaan sen alaosat ovat edelleen olemassa. Ja Joiku muuten elää. Ja Mustan Käden kenraalikin (Nurukan) elää myös. Ja oikeastaan kaikki ikinä Mustassa Kädessä olevat elää, koska ilmeisesti niillä oli kranoja (tosin kuulina) jotka vangitsivat niiden sielut.
Ai niin, Musta Käsi teki muuten myös sodassa kaatuneista toista mekaanisia epäkuolleita. Joo, seuraavana etappina onkin sitten Delta. Palailemme Klaaniin varmaan kuukaudessa.
Seikkailullisin terveisin,
Matoro
“Voitko lähettää tämän eteenpäin”, jään toa kysyi kävellessään himmeästi valaistuun aulaan. Matoran havahtui puoliunesta ja mumisi vastauksen. “Joo?”
“Okei, hyvä”, Matoro kiitti ja antoi kuoren matoranin pöydälle. Kirjastoneiti vilkaisi sen osoitetta.
“Bio-Klaani?” hän kysyi. “Sinne kulkee nykyään aika harvakseltaan mitään. Joku sota, kuulemma.”
“Meillä on hieman rahi-ongelmia siellä”, Matoro hymähti.
“Eikö teidän toien pitäisi siinä tapauksessa olla siellä eikä täällä?” matoran kysyi.
Kysymys osui johonkin hermopäätteeseen. Se nimittäin herätti ajatuksia.
“Niin, no. Kai. En oikein tiedä. Etsimme täällä jotain, millä voisimme pelastaa saaremme.”
“Eivätkö sellaiset esineet ole lähinnä myyttejä”, kirjastonhoitaja kysyi ja haukotteli.
“Ei tämä”, Matoro hymyili. “Hoidatko tämän kirjeen eteenpäin?”
“Tietty”, matoran vastasi. “Kiitos”, Matoro vastasi ja kaikkosi ennen kuin matoran ehti kysyä mitään. Kirjastoneiti katsoi käsipuolta, synkkää jään toaa miettien hetken, miten onnellinen hän oli asuakseen Metru Nuilla. Draama ja vaaralliset seikkailut eivät olisi olleet hänen mieleensä.
Umbra näki saapuessaan Kapuran keräävän pinoon lattialle paksuja kirjoja, jotka näyttivät käsittelevän Metru Nuin mielisairaaloita.
“Nämä ovat potilaslistoja”, Kapura sanoi toalle. “Katsotaan, löytyykö Arupakista mainintoja.”
Kapura ja Umbra istuivat lukutuoleihin. Kummallakin oli käsissään paksu mielisairaalan potilaslista: Kapuralla vanhemman, merellä lähellä Ga-Metrua sijaitsevan Aft-Amanan ja Umbralla uuden Bauinuvan.
“Katso, onko tuossa mainintaa Arupakista”, Kapura mutisi selatessaan vanhan kirjan sivuja. “Jos ei, voimme päätellä, että merirosvo on yhä Aft-Amanassa.”
Kapura löysi merirosvon tiedot nopeasti ja kiitti aakkosia siitä, että a-kirjain oli ensimmäisenä. Ilmeisesti mielisairaalassa ei oltu onnistuttu Arupakin aivoporaamisessa, sillä maininta merirosvomatoranista oli lyhyt. Hän sai kuitenkin selville, että tapauksessa oli ollut mukana eräs tri. Cehaya, joka toivottavasti työskenteli nyt Bauinuvassa.
“Löytyikö mitään?”
“Vedin vesiperän. Ei mainintoja Arupakista. Pitää varmaan ottaa uusi opus kouraan”, Umbra mutisi puolittain itsekseen ja puolittain Kapuralle.
“Ainakin tiedämme, että Arupak on joskus ollut Aft-Amanassa”, Kapura sanoi osoittaen merkintää potilaslistassa. “Tai on yhä. Katso vielä, löydätkö työntekijälistalta tri. Cehayan, joka on ollut hoitamassa Arupakia. Voisimme käydä kysymässä, josko hän tietäisi Arupakin nykyisen olinpaikan.”
Umbra alkoi selata työntekijälistaa. Listalla oli todella paljon nimiä. Työntekijöistä oli näemmä pidetty turhan hyvin kirjaa, kun siellä oli merkittynä kaikki poissaolotkin minuutilleen. Umbraa hymyilytti kun hän tiesi, ettei moista kuria ollut Bio-Klaanissa. Voi luoja, millainen työmäärä päämoderaattorilla olisi, jos hänen pitäisi pitää alaisiaan niin tarkkaan silmällä.
Ilmeisesti Cehaya toimi yhä Bauinuvan työntekijänä. Kaksikko kahlasi vielä muut Kapuran löytämät opukset läpi, mutta Arupakia ei mainittu missään. Oli kulunut ainakin tunti.
“Ei mitään”, Kapura mutisi sulkiessaan kirjan. Kaikki mielisairaalaopukset oli nyt käyty läpi. “Palataan ja toivotaan, että nuo saivat jotain hyödyllistä selville.”
“Tämä on ajan haaskausta”, Deleva totesi, kun Matoro saapui takaisin merirosvo-osastolle ja sen pieneen lukunurkkaukseen, jonne plasman toa oli romahtanut tuntien tutkimuksen jälkeen.
“En näe vaihtoehtoja”, Matoro vastasi istuutuessaan kyborgi-toaa vastapäätä. Lehtihyllyssä nojatuolien vieressä komeili pitkät rivit erilaisia lehtiä ja muita painotuotteita. Matoro silmäili nopeasti Ilta-Metrua ja Kuutta Päivää, ja totesi, ettei niissä ollut mitään järkevää. Otsikot kertoivat lähinnä SUURISTA KOHUISTA (Katso villit kuvat Meksi-Koron suurlähetystön rohkeista juhlista!) ja kaupungin sisäpolitiikasta, jossa käytiin jatkuvaa kädenvääntöä maahanmuuttolaeista.
Kello oli jotakin neljän paikkeilla. Aivan liian paljon, joka tapauksessa. Se tikitti kovaäänisesti. Merirosvohylly oli käyty läpi tuloksetta.
“No. Et ole vissiin hyviä kirjoja viime aikoina lukenut?” Matoro kysyi vain puoliksi kiinnostuneena.
“On tuokin jäänsärkijä. Olen lukenut täällä vain hämäriä merirosvokirjoja ja Nurukanin kanssa luin Metru Nuin sodasta kertovia lelumainospropagandasarjakuvia. En näe niitä erityisen laadukkaina kirjoina. Välillä toivoisin, että voisi vain levähtää ja olla. Täällä emme saa hetkenkään rauhaa miltään. Koko ajan seikkailuja ja mysteerejä. Ei näitä ole tarkoitettu kenenkään kuolevaisen ratkottaviksi”, Deleva sanoi.
“Sehän tästä tekee niin mielenkiintoista”, jäänsärkijä vastasi. “Eikö sinua kiehdo mysteerien selvittäminen, tietämyksen valkoisten alueiden täyttäminen?” Niin henkevien kommenttien laukominen alkoi kertoa todellakin siitä, että olisi aika nukkua.
“Kyllähän se on perin kiehtovaa, mutta en vain haluaisi menettää henkeäni tiedon etsimisessä. Pidän omaa henkeäni tärkeämpänä kuin universumin salaisuuksien paljastamista”, Deleva kertoi. Mielikuvat Metorakkista halkaisemassa häntä kahtia nousivat hänen mieleensä.
“Minusta tuntuu, että olemme molemmat selvinneet aika monesta asiasta, joiden olisi pitänyt tappaa meidät.”
“Tuntuu vähän, että se on toa-sankaruuden kirous”, Deleva sanoi. “Paljon ikävää tapahtuu, mutta se jättää osan meistä eloon ja kärsimään. Minusta jäi melkein puolet Kristallisaarille vuosia sitten. Ja sinä olet menettänyt kätesi”, plasman toa kertoi.
“Muistan, kun kerroit Aerista ja skakdeista siellä. Kuulin Umbralta, että tunsit Svarlen silloin.”
“Svarle oli tiimini johtaja. Ylimielinen johtaja, joka halusi vain valtaa ja kunniaa. Svarle lähti ja jätti minut vartioimaan saarta yksin. Hän ja muut tiimini jäsenet lähtivät yhdessä Legendojen kaupunkiin sotaan”, Deleva kertoi. Hän muisti kotisaarensa sen loiston päivinä ja muisti liekit, jotka polttivat kaiken kauniin.
“Minä en ollut sodan alussa vielä edes toa. Me löysimme ne toa-kivet vasta joskus sodan toisena tai kolmantena vuotena – en ole ihan varma, joka tapauksessa ennen Coliseumin toista taistelua. Se sota oli kirjaimellisesti ensimmäinen kokemuksemme siitä, mitä oli olla toa”, jään toa kertoi haikeana.
“Minä olin ollut toana muutamia vuosia ennen sotaa. Sotaan lähtiessä tiimimme jokainen jäsen loi kukin yhden toa-kiven, joita minä jäin vartioimaan Aerin temppeliin. Epäonnistuin siinäkin surkeasti”, plasman toa kertoi haikeana. Hän muisti epäonnistumisensa elävästi ja sydän alkoi tykyttämään hänen rinnassaan kiihkeämmin.
“Mitä kiville tapahtui? Skakdit ryöstivät ne?”
“Metorakk vei ne mennessään ja varmaan myi pimeillä markkinoilla. En tiedä mikä kivien kohtalo lopulta oli”, plasman toa kertoi.
“Mielessäni vain kävi outo ajatus…” Matoro aloitti. “Minä löysin ne viisi toa-kiveä Zangaian rannikolle ajautuneesta aluksesta. Aer on muistaakseni siitä länteen. Ei kovin kaukana skakdien ryöväämistä kivistä…”
“Älä vaan sano”, Deleva aloitti. “En minä voi olla sinun isäsi”.
“…”, jään toa kommentoi.
“Tämäpä kiusallista. Miten menneisyytemme kietoutuvatkaan toisiinsa kuin jossakin tarkkaan suunnitellussa näytelmässä”.
“Tiedätkö. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin tajuan, miksi uskon kohtaloon. Sattumia, jotka näyttävät olevan aivan liian sopivia ollakseen sattumia.”
“Tuo on kyllä totta. Kohtalo voi vain olla välillä aika ikävä asia. Jonkun kohtalo voi esimerkiksi olla se, että härkä syö hänet tai jotain. Se olisi todella ikävä tapa kuolla”, Deleva kertoi. Hän oli jo vähän piristyneempi. Koska ajatukset häristä syömässä henkilöitä piristää aina.
“Mistä muuten tunnet Umbran?” Matoro kysyi pienen hiljaisen hetken kuluttua.
“Törmäsin häneen kauan sitten matkoillani ympäri universumia. Valon toa suoritti jotain tehtävää ja meillä oli yhteisiä tavoitteita ja päämääriä. Oli vain loogista tehdä yhteistyötä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi”, plasman toa kertoi.
“Itse tapasin hänet vasta, kun olimme molemmat Bio-Klaanissa”, Matoro puolestaan kertoi. Hän oli juuri jatkamassa jotakin, mutta Kapura ja Umbra ilmestyivät paikalle hyllyjen välistä.
“Viimeisin havainto Arupakista on Aft-Amanan mielisairaalassa”, Kapura ilmoitti. “Häntä hoiti eräs tri. Cehaya, joka ilmeisesti työskentelee nyt uudemmassa Bauinuvassa. Se sairaala on täältä aika matkan pohjoiseen. Entä saitteko te mitään selville?”
“Ei”, Matoro kääntyi innoissaan kohti tulen toaa. “Mutta tuo on kaikki, mitä tarvitsemme!”
“Lähdetään”, Deleva totesi. “Jos vaikka pääsisimme joskus sinne mielisairaalalle.”
Kun toat astuivat ulos kirjastosta, he tajusivat sen olleen paha virhe. Yötaivaalla kiisi sininen vahkipartio. Ne eivät olleet vielä huomanneet toia, mutta näyttivät tarkkailevan maata intensiivisesti.
“Hemmetti”, murahti plasman toa. He suorittivat erittäin nopean taktisen vetäytymisen takaisin sisätiloihin. Kirjastonhoitaja-matoran loi heihin oudon katseen.
“Vahkeja liikkeellä. Ei hyvä”, Kapura kommentoi. Matoro näytti mietteliäältä.
“Pitäisikö meidän jäädä päiväksi piiloon jonnekin? Jatkaa sitten pimeällä.” Umbra kysyi ja haukotteli. “Ne huomaavat meidät varmasti valossa.”
Matoro irvisti turhautumisesta. He olivat niin lähellä jahtaamaansa.
“Meidän on todennäköisesti pakko piiloutua päiväksi”, hän lopulta totesi ja kääntyi kirjastoneidin puoleen. “Kerro vähän tästä naapurustosta. Meillä on kiire.”
Flygel oli uupunut raskaan keräilypäivän jälkeen. Hän oli kerännyt polttopuita ja syksyn marjoja sekä kaikkea mahdollista syötävää, koska Guechex oli edelleen todella uupunut. Zyglak oli rakentanut luola-asumukseensa jo kaikenlaista tarpeellista, nyt luolan lattiaa peittivät jo laudoitukset ja erilaiset kömpelöt, mutta toimivat huonekalut, jotka Flygel oli tee-se-itse-oppaita tutkiessaan oppinut rakentamaan. Zyglak ei ollut jaksanut hioa huonekalujaan kauheasti ja se olisi vienyt vain turhaan aikaa. Iltaisin raskaan raadannan jälkeen Flygel istuutui usein lukemaan kultin kieltämiä kirjoja, joita hän löysi usein Zyglakien tunkioilta, joihin niitä piilotettiin usein.
Flygel oli alkanut pohtia sitä, miksi kultti oli noussut niin vahvaksi hänen kansansa parissa. Kun he hyökkäsivät Orto Nuille ja taistelivat itselleen rikkauksia, meno oli aivan erilaista. He olivat ylväitä ja jaloja sotureita, joita universumi oli vain kohdellut väärin. Meren äidin palvonta oli vaihtunut merihirviöiden palvontaan ja uhrilahjoihin merten vihaisille jumalille. Jotain oli mennyt pahasti vikaan kun ajat olivat huonontuneet Zyglakien parissa.
Kalojen huonot kannat olivat vuosikymmeniä sitten aiheuttaneet sen, että lempeästi meren äidistä Gah’Malokista oltiin luovuttu ja tilalle oltiin nostettu valkoinen demoni ja Rhak’elakk, merten monisakarainen hirviöjumala, jotka tuovat mukanaan tuhoa ja hävitystä, mutta pelastavat Zyglakit. Näin uskomukset oli käännetty päälaelleen ja uskonnon kannattajat pystyivät perustelemaan uhrit ja raakuudet paikallisia asukkaita kohtaan.
Kultti nousi nopeasti valtaan ja alkoi hallita vaikeina aikoina. Pelkoa käytettiin usein hallintakeinona ja minkäänlaisia vääriä ajatuksia ei suvaittu. Flygeliä oltiin jo silloin alettu pitää outona, mutta kukaan ei pitänyt häntä vaarallisena, koska hänen keksintönsä hyödyttivät myös kulttia.
Tiedemiestä painoi vähän yksinäisyys. Guechexista ei ollut pahitteeksi seuraa, tyyppi kun nukkui melkein koko ajan. Kirjat kuitenkin antoivat lohtua Flygelille, koska tiedon keruu ja hyödyntäminen olivat aina olleet hänen suurin intohimonsa. Monet muut hänen lajitoverinsa tottelivat kulttia ja sotivat, mutta hän ei itse ollut koskaan kiinnostunut toisten tappamisesta, vaikka olikin sotilaskoulutuksen saanut.
Rahioppaat, karttakirjat, historiakirjat sekä erilaiset uskonnollisia tekstejä pohtivat sekä kritisoivat kirjat olivat sikin sokin lattialla ja pöydän alla, koska Flygel ei ollut jaksanut rakentaa itselleen toimivaa kirjahyllyä. Mieluummin hän luki nuotion loisteessa kuin nikkaroi. Tuli lämmitti ja kirjat antoivat viihdettä näinä synkkinä ja kylminä syksyn päivinä ja iltoina.
Nyt Flygel oli tarttunut Metru Nuin uskontoja ja kultteja käsittelevään opukseen, jonka oli kirjoittanut muutama vuosi sitten tunnettu matorankirjailija H.J. Keltion. Matoranien käsiin kovin suuri teos vaikutti pokkarikokoiselta kirjalta zyglakin suurissa, pitkäkyntisissä kourissa. Teoksen kannessa komeili kuva Legendojen kaupungista, kuuteen osaan jaetusta saarikaupungista. Flygel kuitenkin siirtyi nopeasti kaupungin piirroskuvan ihailusta kirjan lukemisen aloittamiseen, sillä tieto oli valtaa. Tai ainakin se on usein todella viihdyttävää.
Metru Nuin uskonnot ja kultit
kirjoittanut H.J. Keltion
Alkusanat
Tätä opusta kirjoittaessani olen saanut monia tappouhkauksia ja jauhekirjeitä. Olen käyttänyt tutkimustyön tekemiseen vuosia ja olen saanut kasattua mittavan aineiston eri aiheista, joita kirjassani käsittelen. Uskon vapaaseen sanaan ja vapaaseen tietoon, ja siksi halusin tuoda tässä opuksessa esitetyt uskomukset ja tiedot niistä päivänvaloon. Huolimatta siitä, että olen tehnyt vuosien ajan tutkimustyötä, en lähellekään tiedä kaikkea eri salaseurojen järjestelmistä tai uhrimenoista, mutta esittelen tässä luotettavimmat tiedot eri uskonnoista, joita Legendojen kaupungissa on.
Metru Nui, Legendojen kaupunki, kätkee sisäänsä mitä moninaisempia ja pienijäsenisiä kultteja ja uskonyhteisöjä. Suurkaupunkina kaupungin asukkaat ovat valinneet usein salassa hallitsevalta yläluokalta kultteja ja riittejä joihin he ottavat osaa, koska eivät halua hallinnon leimaavan heitä vääräuskoisiksi tai vainoavan heitä. Modernina ja maallistuneena näyttäytyvä kaupunki kätkee sisäänsä mitä moninaisempia riittejä ja niiden harjoittajia.
Usein maailman pääkaupunkina pidetty saari on kokenut olemassaolonsa aikana varsin suuria mullistuksia. Barraki-sotaherrojen ollessa maailman valtiaita oli Metru Nui vapaa mutta Kuuden Kuningaskunnan armeijoiden uhan alla. Sotaherrojen kukistuttua syttyi valtatyhjiössä ja matoranien keskenäisen rasismin kasvaessa uusi sota, jossa matoranit sotivat toisiaan vastaan. Sodan jäljet näkyvät yhä matoranienkeskinäisissää väleissä eri kaupunginosien asukkaiden kesken. Rasistiset stereotypiat ja käsitys, että vain tietyn elementin matoraneja elää eri kaupunginosissa ovat edelleen tänäkin päivänä yleisiä.
Sisällissodan loppuessa Makutain puuttumiseen, alkoivat kaupungin asukkaat karttaa kaikkea Makutoihin liittyvää ja pelko Makutaa kohtaan nousi. Makuta alettiin liittää pimeyteen ja kuolemaan sekä kuoleman jälkeiseen tyhjyyteen. Makutaa pidettiin eräänlaisena Mata Nuin antiteesinä ja jotkut väittivät varjojen herran olevan Suuren Hengen veroinen voima.
Makuta-kultit saivat kannatusta, mutta kaupungin turagat pyrkivät usein tukahduttamaan nämä, koska niihin liitettiin epäilyksiä uhreista ja mustasta magiasta, eivätkä ne olleet kaupungin pääuskonnon Mata Nui-uskon mukaisia. Yhä tänäkin päivänä näitä kultteja esiintyy ja niistä tunnetuimpia kerrotaan tässä opuksessa.
Pitkän rauhanjakson aikaan Metru Nui kukoisti. Mata Nui-usko vahvisti jalansijaansa tuhoamalla monia vääräuskoisina pidettyjä uskonyhteisöjä Legendojen kaupungin maaperältä. Makuta-kulttien perässä nämä uskonnot siirtyivät maan alle ja Onu- ja Po-Metrujen rajaseudusta tuli monien salaseurojen kokoontumispaikka.
Mata Nui-uskonto
Yleisimmin käytetty Mata Nui-uskoisten luomiskertomus ja uskontunnustus alkaa yleisesti ottaen näin:
”Aikana ennen aikaa, Suuri henki laskeutui alas Taivaista, tuoden mukanaan meidät, matoranit, tähän paratiisiin. Olimme yksin, vailla päämäärää ja siksi Mata Nui antoi meille Kolme hyvettä, itsensä Suuren Hengen kunniaksi. Hyveet olivat ohjenuoria joiden avulla elää ja joita noudattamalla pystyimme kunnioittamaan Suurta Henkeä.”
Usko Mata Nuihin on ollut muutoksen kourissa jo pitkään Metru Nuilla. Pääuskontona sen rooli on aina kietoutunut vallassa olevan eliitin intresseihin ja mukautunut sen mukaisesti. Uskonto painottaa uskoa Suureen Henkeen Mata Nuihin ja sen palvonta tapahtuu parhaiten sillä, että kannattajat tekevät uskollisesti työtä ja säilyttävät Suuren Hengen ylläpitämän maailmanjärjestyksen muuttumattomana. Nimellisesti lähes kaikki kaupungin asukkaat kuuluvat tähän uskontokuntaan, sillä muiden uskontojen julkista harjoittamista ei sallita.
Mata Nui -uskontoon kuuluvat olennaisesti myös tarinat ja myytit Karzahnista ja Artakhasta, joista toinen on paratiisi, jonne hyvät työläiset pääsevät, ja toinen helvetti jonne laiskat työläiset joutuvat. Karzahni ja Mata Nui ovat Suuren hengen asettamia vartijoita pelastukseen tai kadotukseen.
Mata Nuihin uskovat uskovat usein Suureen Parveen, joka tulee maailman Kohtalon täytyttyä puhdistamaan maailman. Parvesta kertovat vain harvat muinaiset kaiverrukset, jotka esittävät pallomaisia olentoja. Monet kuitenkin kyseenalaistavat pallojen olemassaolon ja tarkoituksen.
Mata Nui-uskoon kuuluvat uskovat Kolmeen Hyveeseen, jotka ovat pyhiä. Eri uskon haarat kuitenkin palvovat erilaisella painolla näitä hyveitä.
Yhtenäisyys lausutaan uskonnon tunnustuksessa ensimmäisenä ja sillä Mata Nui -uskon matoranit pyrkivät yhteiseen päämäärään ja veljeyteen sekä estämään keskinäisen turhan kilpailun ja eriarvoisuuden. Jotkut uskovat, että täydellisessä yhtenäisyyden tilassa kolme tai kuusi matorania, toaa tai turagaa voi yhdistää mielensä ja ruumiinsa ja saada näin yhteyden kaita-maailmaan.
Velvollisuus on hyve, minkä noudattamisesta Metru Nuin kaupungissa, eli uskonnon pääpaikassa, painotetaan eniten. Velvollisuus on usein sidoksissa uskonnon harjoittajan työhön ja työtehtävien suorittamiseen. Joidenkin uskonhaarojen mukaan työttömyys tai töiden tekemättä jättäminen ovat suurimpia syntejä Suuren Hengen silmissä.
Kohtalo on suurin Matoranien hyveistä, mutta se lausutaan uskontunnustuksessa viimeisenä. Kohtalo on jokaisen päämäärä ja tarkoitus. Koska Kohtalo on kuolevaista suuremman mielen osoittama, se on Suuren Hengen – ja siten matoranien – edun mukainen. Maailman tarina on suunniteltu onnelliseksi, mutta Kohtaloa vastaan kapinoiminen on aina aiheuttanut tragedioita ja suuria suruja.
Monet matoranit uskovat että Mata Nui tai Suuret Olennot ovat luoneet heidän Kohtalonsa ja sen takia on haarautunut erilaisia uskonlahkoja, jotka painottavat enemmän Suuren Hengen kuin Suurten Olentojen roolia Kohtalon määrittelemisessä ja asettamisessa. Tämä on muutenkin tuottanut uskonoppineiden kanssa skismaa jo kauan ja tulee tuottamaan edelleen.
Kolmen hyveen lisäksi matoranit kunnioittavat myös erilaisia Periaatteita, joista muodostuu myös erilaisia Taitoja, joita matoran-kulttuurit arvostavat eniten. Periaatteet olivat usein Metru-kohtaisia, mutta matoranit saattoivat ottaa tavoiteltavakseen myös jonkun toisen kaupunginosan Periaatteen omien mieltymyksiensä mukaan. Periaatteet ohjasivat uskon harjoittajia tiettyyn suuntaan heidän elämissään. Ne johdetaan Kolmesta hyveestä.
Urheutta arvostettiin erityisesti Ta-Metrussa ja se johdettiin Velvollisuudesta. Se kuvastui henkilökohtaisena rohkeutena ja valppautena. Urheus johti kehon ja mielen Vahvuuteen. Sen antiteesi on Pelko.
Puhtautta arvostettiin erityisesti Ga-Metrussa ja se johdettiin Yhtenäisyydestä. Se tarkoitti matoranien elämässä rehellisyyttä, mielenrauhaa ja ennakkoluulottomuutta. Puhtaus johti mielen ja sielun kahleiden rikkoutumiseen ja Nopeuteen. Sen antiteesi on Myrkky.
Rauhaa arvostettiin erityisesti Ko-Metrussa ja se johdettiin Kohtalosta. Se kuvasti kärsivällisyyttä, rauhantahtoisuutta ja ajattelemista. Rauha johti mielen kirkkauteen ja suureen Tahdonvoimaan. Sen antiteesi on Viha.
Luottamusta arvostettiin erityisesti Le-Metrussa ja se johdettiin Yhtenäisyydestä ja Velvollisuudesta. Se kuvasti ystävällisyyttä ja optimismia. Luottamus johti Tarkkuuteen. Sen antiteesi on Pirstoutuminen.
Luomista arvostettiin erityisesti Po-Metrussa ja se johdettiin Yhtenäisyydestä ja Kohtalosta. Se tarkoitti mielikuvituksen ja inspiraation voimaa sekä oman tahdon toteuttamista. Luominen johti Tarkkaavaisuuteen luotua maailmaa kohtaan. Sen aniteesi on Murtaminen.
Hyvinvointi arvostettiin erityisesti Onu-Metrussa ja se johdettiin Velvollisuudesta ja Kohtalosta. Se kuvastui kunnianhimona ja kovana työntekona, josta seurasi palkkio. Onnistumiset johtivat mielen ja sielun Kestävyyteen. Sen antiteesi on Nälkä.
Nuva-kultti
Toa Svarlen kotisaarella, Aerilla, syntyi uskonnollinen liike, joka uskoi Sähköistyneen protodermiksen olevan elävä jumalolento, jolla on voima muuttaa sille altistuneet olennot uudelle tasolle, Nuvaksi. Liike otti paljon vaikutteita kolmannesta hyveestä, Kohtalosta, ja piti sitä pyhimpänä hyveenä. Uskonnollisella liikkeellä ja sen hopeisiin seremoniakaapuihin pukeutuneilla papeilla oli valtaa Aerin saarella, vaikka he eivät olleetkaan enemmistössä saaren hallinnossa.
Aerin papit halusivat ihmeainetta itselleen ja koska sitä tiedettiin olevan vain Makutain hallinnassa, papit suostuttelivat saaren Toa-ryhmän johtajan, Svarlen, tekemään iskun saaren Makutan linnoitukseen ja hakemaan ihmeainetta heille. Tämä konflikti vaikutti ratkaisevasti lähisaarten puolustuksen muovautumiseen ja lopulta useiden saarten orjuuttamiseen kun tiimi hajosi Svarlen ja petturi-Halawen sekä muun lähtiessä sotaan Metru Nuille ja jättäessä Toa Delevan puolustamaan yksin saariryhmää merirosvoilta ja ryösteleviltä metsästäjiltä.
Metru Nuilla Svarle toi uskontoaan esille monilla tavoin ja toi sitä tunnetuksi matoranien keskuudessa. Sotataitojensa takia Svarle sai paljon seuraajia, jolloin hänen seuraajansa alkoivat myös palvoa Sähköistynyttä protodermistä. Svarlen dramaattinen kuolema entisen tiimitoverinsa käsissä oli myös omiaan jurruttamaan Nuva-kultin suosiota matoranien keskuudessa. Svarlen kannattajat näkivät tämän marttyyrina, joka kuoli uskonsa ja Metru Nuin puolesta. Kultin kannattajien joukossa on levinnyt myös uskomus siitä, että Svarle tuli osaksi Sähköistynyttä protodermistä ja ei olekaan kuollut.
Metru Nuilla Nuva-kulttia on pidetty laittomana, koska sen jäsenet ovat altistaneet erilaisia rahipetoja ja toisia matoraneja sähköistyneelle protodermikselle. Vahkit ovat monesti yllättäneet matoraneja harjoittamasta kultin sekavia uudistumisrituaaleja ja joskus on tavattu jopa rahien salakuljetusta pois Arkistoista. Kultilla on paljon jalansijaa Onu-Metrussa ja monet kulttilaiset ovat olleet tekemisissä Mustaksi Kädeksi kutsutun järjestön kanssa.
Matoranien uskomukset olivat kiehtovia. Ne olivat täysin zyglakien uskontojen vastakohtia. Raptorien kulttuurissa vahvimmat yleisesti ottaen saivat mitä halusivat, mutta matoraneilla monet uskomukset liittyivät siihen, että he puhalsivat yhteen hiileen yhteisen hyvän nimessä.
Menisikö zyglakeillakin paremmin, jos olisimme tehneet yhteistyötä ja nostaneet lajimme alkusuosta sen sijaan että jäimme sinne odottamaan tulevaa… tiedemieszyglak mietti. Hän oli usein leikitellyt sillä ajatuksella, että jossain maailmassa zyglakit hallitsivat koko maailmaa, mutta samalla hän muisti, että jossain heidän kansallaan meni vieläkin kehnommin.
Ajatus siitä, että Flygelillä oli ollut käsissään tykki, jolla pystyi siirtymään maailmojen seinien läpi oli samalla kauhistuttava, että harmittava. Flygeliä harmitti syvästi se, ettei hän ollut ehtinyt kokea aseen mahtia tai tehdä sille tarpeeksi kokeita. Zyglak ei esimerkiksi tiennyt kuinka suuria esineitä tai asioita esine pystyi siirtämään ulottuvuuksien välillä.
Ulottuvuustykin menetystä oli tosin turha alkaa surra. Se oli menetetty tilaisuus, mutta se oli antanut tiedemiehelle ajateltavaa. Hän oli useat yöt katsellut tähtitaivasta luolansa suuaukolta ja miettinyt oliko tässä universumissa elämää avaruuden taivaankappaleilla. Erityisesti punainen tähti, matoranien vanhoissa kirjoituksissa Initoi oli varsin merkillinen. Myös kaksoisauringot joista vanhat kirjoitukset käyttivät nimityksiä Akuavo ja Avaku olivat mielenkiintoisia. Olivatko ne oikeita taivaankappaleita vai vain suuria valokiviä maailman katossa? Siitäkin oppineet ympäri maailman väittelivät maailman foorumeilla ja saleissa.
Zyglak ei itse ottanut näihin asioihin kantaa. Hänen pitäisi lukea enemmän ja muodostaa oma ajatusmaailmansa. Parhaiten se onnistuisi kirjojen avulla. Nyt olisi kuitenkin aika mennä töihin, jotta olisi ravintoa myös ruumiille. Hän merkitsi kirjan sivun hiirenkorvalla ja laittoi sen tekemänsä piirongin laatikkoon. Siellä kirja odottaisi oikeaa hetkeä. Oli metsästyksen aika.
Öisin metsästäminen oli hauskempaa, koska silloin sammakot ja muut vaihtolämpöiset rahit olivat hitaita liikkeistään ja ne saisi helpommin kiinni. Kuun, tähtien ja punaisen tähden valo olivat myös kivoja asioita öisin. Ne toivat oman aavemaisen tunnelmansa yötaivaalle.
Vaikka Flygel ei pitänytkään sotimisesta oli metsästämisessä jotain alkukantaisen kiehtovaa. Siinä hän oli yhtä luonnon kanssa, ikiaikainen taistelu elämän ja kuoleman, vahvimman ja heikomman välillä.
Metsän äänet öiset äänet olivat kiehtovia. Jossain gafna-jyrsijä vikisi ja ampui energia-ammuksen kohti saalistaan. Kirikori-nuit sirittivät hiljaa yössä, vaikka vaihtolämpöisiä olivatkin. Flygel etsi äänen lähdettä ja nappasi hidasliikkeisen kirikorin purkkiinsa.
Jossain läheisen lammikon äärellä ranama kurnutti. Flygel ajatteli, että siitä saisi todella hyvän lounaan. Hän otti rakentamasta atrainvirityksen ja heitti sen kohti konnarahia. Atrain upposi sammakkoeläimen läpi. Onni oli myötä metsästysreissulla.
Sammakkoeläin sujahti nopeasti Flygelin reppuun. Oli aika jatkaa taas keräilyä. Marjoja ja sieniä oli vähemmän syksyn mennessä yhä pidemmälle. Myös hallalla oli vaikutusta vähenevien ruoka-aineiden määrään.
Mustikoita löytyi vielä läheisestä puskasta, mutta osa niistä oli hiukan nuutuneita. Flygel maistoi niitä. Ne eivät olleet vielä käyneitä tai ylikypsiä. Oli siis aika laittaa ne laukkuun muiden löytöjen sekaan.
Flygel eteni syvemmälle metsään. Hän saapui kankaalle, jolla kasvoi kuusia. Täältä löytyisi kangastatteja, jotka olisivat hyviä ruokasieniä. Kangastatit olisivat hyvä raudanlähde, koska ne keräävät rautaa maaperän mineraaleista.
Tiedemies-zyglak löysi kangastatteja ison läjän ja noukki ne laukkuun. Suuri osa sienistä oli vielä varsin hyvänlaisia eikä niistä löytynyt matoja, mutta eivät ne madot olisi menoa haitanneet. Proteiininlähteitä nekin olisivat.
Zyglak tiesi, että läheltä saattaisi löytää kuusenpunikkitatteja. Niitä kasvoi kuusien kanssa symbioosissa ja saarella liikkui perimätieto, että ne olivat todella hyviä ruokasieniä. Flygel sukelsi syvemmälle kuusikkoon etsimään herkkusieniä.
Flygel riemuitsi kun hän löysi himoitsemiaan sieniä. Näistä saisi mahtavan kastikkeen villiperunoiden kanssa. Pitäisi vain ryöstää jostain kermaa tai lypsää villi mukau-lehmä. Tai löytää sattumalta säilykepurkki, joka sisälsi kookosmaitoa. Flygelillä oli liian hyvä tuuri tänään!
Tiedemieszyglak päätti lähteä takaisin luolalleen. Hänellä olisi nyt ruokaa vähäksi aikaa sekä hänelle, että Guechexille. Hänen pitäisi saada johtaja-zyglak kuntoon, koska Flygel uskoi, että hänen aikansa ei ollut vielä tullut.
Ravintola, jonka kolme toaa olivat löytäneet Onu-Metrun pintatasolta, oli mukava lonkeroisen pyörittämä paikka, joka oli koristeltu etelämantereen tyyliä jäljittelevillä kuusikulmioin koristelluilla verhoilla ja tapeteilla. “Trenin taukopaikka”, luki koristeellisesti kyltissä sen oven yllä.
Toat olivat tilanneet suurimmat mustekala-annokset, joita paikka tarjosi, ja keskittyivät syömään hiljaisuuden vallitessa. Heistä itse kullakin oli paljon sulateltavaa. Siitä oli vain joitakin tunteja, kun he olivat nousseet syvältä Mustan Käden sotatornin raunioista.
Matoron naamiossa oli edelleenkin ankea lommo posken kohdalla Svarlen käsittelyn jäljiltä. Vaikka hän oli korjauttanut varustuksensa ja napannut koko setin kaikkea muutakin, hän tunsi itsensä heikommaksi. Ei fyysisesti, mutta… hän tunsi yhteytensä jäähän olevan hatara, kuin sellainen toimintaelokuvan riippusilta, jonka pahikset aina katkaisisivat toiselta puolelta. Umbran mukaan hänen toa-voimaansa oli imetty Kal-helvetissä, ja se tuntui järkevimmältä syyltä selittää heikkeneminen.
Sen sijaan Toan mieli oli kirkas ja terävä, suunnattu vain yhtä päämäärää kohti. Valmiina hakemaan Deltan seurauksista huolimatta. Hän tunsi olevansa terveempi kuin koskaan. Olihan Epsilon edelleen turvassa hänen haarniskassaan. Nimda, sehän oli syy, miksi Metru Nuilla oltiin, niinhän? Se on koko seikkailun pointti, toa vakuutti itselleen. He hakisivat sen ja palaisivat kotiin.
Umbra oli vaihtanut varusteensa uusiin, Mustalta kädeltä saatuihin vimpaimiin. Enää hengityssuojain ei haitannut kaikkea hänen puhettaan ja hän oli liittänyt tykkiinsä uuden mekaanisen käden. Valon toa oli kohdannut kirjaimellisesti menneisyytensä Mustan käden tornissa ja se ei ollut kauhean positiivinen tunne. Lisäksi hän oli käyttänyt melkein kaikki elementaalienergiansa loppuun ja se oli hitaasti palaamassa. Lhekon kuoleman uudelleenkokeminen ja Svarlea vastaan taistelu Nimdan sirun avulla olivat olleet todella raskaita hetkiä, mutta hän vihdoin oli tajunnut kuinka tärkeää oli saada sirut Klaanin haltuun. Sota voitaisiin välttää ilman pahempia verenvuodatuksia jos klaani vain käyttäisi sirua. Nurukanin paljastuminen Mustan käden kenraaliksi ja Delevan paljastuminen Kaliksi olivat yhä perin hämmentäviä asioita ja vaivasivat hänen mieltään muiden paljastusten ohessa.
Umbran mieltä painoi se, että hän ei tuntunut tehneensä tarpeeksi Klaanin eteen. Kaikki asiat tuntuivat yhä perin oudoilta. Hän tiesi todella vähän Nimdasta ja sen mahdista tai Allianssista ylipäätään. Joskus hänestä tuntui ettei hän ansainnut päämoderaattorin arvonimeä, koska ei ollut paikalla kun klaaniin hyökättiin tai siellä tapahtui jotain muita kauheuksia.
Plasman toa Deleva oli myöskin aika hiljainen. Hänellä ei ollut ollut Matoron ja Umbran kanssa paljoa yhteistä tai sanottavaa, koska hän piti ajatuksensa usein omana tietonaan. Se, että hänessä oli Toa Kalia, oli outoa ja hyvin epäilyttävää, mutta hän oli kiitollinen siitä, että oli sen avulla hengissä. Matoron ja Umbran tarinat siitä, että hänen entinen tiiminsä johtaja, Svarle, oli herätetty henkiin jumalkompleksista kärsivänä Kal-soturina oli ollut hänelle järkytys. Mutta eniten häntä kuitenkin järkytti Nurukanin ratkaisu. Vaikka maan toa olikin höpsö ja todella vanha, oli hän silti ollut yksi niistä harvoista joita hän voisi kutsua ystäväkseen. Umbraa Deleva ei enää juuri tuntenut, ei tämän Avra Nui-seikkailun jälkeen. Valon toa oli muuttunut päivä päivältä oudommaksi. Plasman toa oli kuitenkin luvannut auttaa Matoroa ja Umbraa näiden tehtävässä saada siru käsiinsä, sillä eihän hänellä ollut muutakaan. Kotisaari oli jo kauan sitten autioitunut niiden pirakan skakdien toimesta ja hän oli kuitenkin joskus tuntenut Umbran.
“No. Olettekos hyviä kirjoja lukeneet viime aikoina?” Matoro rikkoi hiljaisuuden tökkiessään haarukallaan korppujauhossa paistettua lonkeroa.
“Luin Arkistoissa lukittuna ollessani jotain homeisia kirjoja Nurukanin kanssa”, Deleva kertoi ja mussutti lonkeroa sipulihöysteen ja riisin kera. “Lelukatalogipropagandaa sanoisin”.
“Muistan olleeni juuri hakemassa sitä kirjaa Arupakista, kun vale-Kapura kävi kimppuuni ja aloitti Käsi-kaaoksen. Minusta vähän tuntuu siltä, että mahdollisuutemme päästä uudelleen Arkistoon ovat aika vähäiset.” Matoro kertoi ja nojasi taaksepäin punaiseen sohvatyynyyn.
“Se Kapura lukitsi meidät sinne lukemaan niitä typeriä kirjoja”, Deleva mutisi vieläkin. Hän ei järin pitänyt siitä oudosta hepusta. “Sillä tyypillä on selitettävää, jos joskus hänet tapaamme”.
“Kapura. Klaanin asemestari ja niitä hassuja heppuja joilla on kaksi elementaalivoimaa. Minusta hän on aina ollut hiukan outo, mutta ennen häneen sentään pystyi luottamaan”, Umbra kertoi ja muisti metsäseikkailun muutaman kuukauden takaa. Tuntui kun siitäkin olisi kulunut jo vuosia. Hän kaatoi ruokaansa lisää soijaa ja makeaa chilikastiketta.
Matoro nojasi otsallaan käteensä ja huokaisi. “Millähän me löydämme Kapsien. Hemmetti, miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa.”
“Jos kaikki olisi helppoa, olisimme keränneet tuon Nimdan jo kasaan ja antaneet Allianssille turpaan”, Umbra naurahti. Todellisuudessa hänkään ei tiennyt yhtään miten löytää Kapura täältä megapoliksesta.
“Entä jos vain jatkamme Ga-Metruun kolmisin. Ei sillä toalla ole varsinaisesti vaaraa täällä kaupungissa”, Matoro ehdotti epävarmana.
“Entä jos se Arkistoissa kohtaamamme vainoaja tulee taas tiellemme jostain? Tai Kapuran tielle?” valon toa puuttui.
“No sitten annan sen maistaa hiukan plasmaani”, Deleva kertoi. Hän oli kolmikosta se jolla oli eniten voimia jäljellä, koska ei ollut joutunut Karzahnin jälkeen pahemmin taistelemaan.
“Minä hajoan”, Matoro kommentoi. “Jos pitäisi vain noutaa sirumme, kaikki olisi helppoa. Mutta täällä on liikaa muuttujia, liikaa villejä kortteja, liikaa vaihtoehtoja. Emme edes tiedä kuka meidät yritti tappattaa Arkistoissa.”
“Meidän pitää vain ryskiä eteenpäin, tuli eteemme vaikka niitä Yö Kauhun tappajarobotteja tai jotain muita hirvityksiä. Nimdan ja Arupakin etsintä on matkamme päämäärä, Mustassa kädessä vierailu oli vain sivupolku. Nyt olemme taas oikealla polulla”, valon toa kertoi määrätietoisesti.
“Uu. Rehellinen päätös. Etsimmekö Kapuran vai jatkammeko ilman häntä?” Matoro kysyi.
“Olen aika varma, että törmäämme jotenkin häneen vielä matkamme aikana, koska hakeudumme mekin todella outoihin mestoihin”, Umbra vastasi. “Jatkamme siis matkaamme sen Arupakin luokse. Sen nimi on vähän liian tutun oloinen”.
Syvä huokaus. “Selvä. Siinä on järkeä”, Matoro vastasi. “Lähdetään”, hän jatkoi ja tunsi, miten Delta odotti häntä siellä jossakin. Tai niin hän ainakin halusi tuntea.
