Tuntematon kaupunki, veistäjän verstas
Kaksi talttaa sitten kolmas.
Jokaisen koko ja tarkoitus yksilöllinen, mutta yhtenäinen, aivan kuten on opetettu. Se oli kuin pieni yhteiskunta. Po-Matoralainen käsityöläinen hakkasi viimeisen kaiverruksen marmoriin, ja oli tyytyväinen. Hänen rukoukset eivät menneet hukkaan, ja laittoi rituaalinsa välineet takaisin työlaatikkoonsa. Kolmen eri talttojen käyttö oli luonut yhdessä uuden mestariteoksen käsityöläisen verstaassa.
Käsityöläinen, veistäjä, oli koko kuukauden uurastanut tämän teoksen kanssa. Se olisi ollut vuoden kohokohta, jota esittelisi koko yhteisölleen juhlapäivänä. Hänen ystävänsä olivat kehuneet työtä silloin kun se oli vielä kesken, mikä antoi hänelle ponnistusta saada sen valmiiksi. Toki hän ei täysin luottanut ystäviensä mielipiteisiin; olivat he kuitenkin tuttuja, ja yleensä tuttujen kesken ei ole halua pilata kenenkään päivää. Toisaalta, olihan eräs vierailija myös kehunut työtään, mutta hän ei ole myöskään varma. Kuka tietää minkälaista ulkomaailman ihmiset ovat ja miettivät.
Kuitenkin, tämä vieras oli ollut oikein mukava tyyppi, ystävällinen ja innokas oppimaan heidän yhteisönsä tapoihin. Eihän muuten järjestäisi omaan kotiinsa tilanpäistä yöpymispaikkaa vierailijalle.
Veistäjä tuumi hetken uudelleen, olisiko tämä se päivä, jolloin hän voisi rohkeana tuoda työnsä esiin näin isona päivänä. Ehkä? Ehkä ei? Saa nähdä mitä hän ajattelee illempana. Matoralainen siirtyi työhuonestaan toiselle huoneen ovelle, ja koputti kevyesti
”Vierailija? On aika liikkua. Killan edustajat odottavat!”
Aamupäivän valo toivotti veistäjää hänen astuessaan ulos kadulle, jossa päivän askareet olivat jo alkaneet.
Kuudet ompelijat kävelivät ovesta oveen ja ripustivat tāniko-ryijyt paistamaan aamupäivällä. Seinävaatteiden monimutkaiset mutta hillityt kolmiväriset raitakuviot loivat noiden sik-sakeihin maalattujen savitalojen kanssa raikastavan elon tuohon häikäisevälle keitaalle keskellä kellanruskeaa maisemaa. Tānikot, noiden käsityöläisten lahja pitkään nähdyn ajan ja vaivan jälkeen oli vain ensimmäinen punos suurempaa kuvaa, jota pikkukaupunki on varautunut.
Kadut koristanut ryhmä huolella veistettyjä koristelyhtyjä, pellavalippuja ja kolmioihin maalatut banderollit, ja jokaiseen kortteliin oli asetettu rykmentti huolella pidetyt ja lakatut Mataian veistokset, jotka seisoivat ikään kuin partioiden vakaasti ja hiljaisesti kaikkien räikeyden ja juhlallisuuksien keskellä, kuin itse suuret henget, työläispyhimykset ja muinaiset vainajat olivat itse paikalla katsomassa.
Ja kun katsoo pientä kaupunkia kokonaiskuvassa, kuinka sen maasta ja kivestä punotut talot olivat koottu tiheästi yhteen mäen päälle, kuinka kuvioidut asutukset nousivat kuin cresendo pohjoisen kukkulalle jota kruunasi kommuunin uljas rotunda temppeli ja sen ilmansuuntiin pystytetyt Ranginkivet kuin jalokivet, ajatus pyhyyden olemassaolosta voisi jopa uskoa todeksi.
Pientä matoran-kommuunin juhlatoimintaa ei seurannut pelkästään esi-isät. Veistäjän kanssa liikkui muuan toinen ihminen; Ga-matoralainen, kalastaja, ainoa sininen keskellä punaisen savea kallioiden harmata ja hiekankeltaista. Kuten kaikki olisivat arvioineet, hän ei ollut paikallinen. Muutama päivä sitten, hän oli kadonnut myrskyssä tavallisesta kalastusmatkaltaan kauaksi kotoa, ja eksynyt itäisten saarten väleihin toiselle puolelle suuria kallioita ja hiekkaa.
Hyväksi onnekseen, kalastajaa auttoi useat paikalliset matoralaiset, mukaan lukien veistäjä. Hän oli ensimmäisiä ihmisiä, joka tapasi kalastajan haaksirikon jälkeen, ja tarjosi hänelle yöpymispaikan. Siitä asti heistä ovat tulleet nopeasti ystäviä, kalastaja kertoen mitä ulkona tapahtuu ja veistäjä työstään ja yhteisöstään. Täällä kallionperät ja sen ympäröivä hiekka-tasangot olivat pitäneet pienen kaupungin salassa kaikelta muulta, kuin helmi simpukassa.
Ja minkälainen helmi se oli! Kalastaja oli kauan kaivannut jotakin toista, jonnekin muualle, ajassa sekä paikassa. Pikkukaupunki oli kunnianosoitus menneelle, ajalle jota ei enää löytynyt muualta maailmassa. Tällä sodan rippeet eivät turmelleet, eikä tuhon haavat kalvaneet. Eristäytynyt omaan pieneen paratiisiin, jota vieraslajien tuhot ja Metrulainen modernismi ei ole vääristänyt kuten tapahtui kalastajan kotimaalle ja kaikille Suuren Kaupungin ulottuvuudella.
Kun paikalliset matoralaiset saattoivat hänet ruokapöydälle, kolmen siunauksin pounamu-jadekorut kaulassaan ja punaisiin höyhenviittoihin puettu, kalastaja tiesi löytävänsä sen luvatun keitaan. Täällä kansansa riitit, tavat, työt, ja laulut olivat mitä matoralaisen kuuluu olla.
”Olet oikein onnekas, vierailija, että pääsit tulemaan juuri Kevään Pelin aikaan. Täällä ei yleensä olla todella vilkasta tapahtumaa muuten”, paikallisen killan päällikkö puhui, ja antoi tarjota juotavaa vieraalleen ruoan kera.
Musta ja harmaa Onu-matoralainen istui pöydän päässä, jonka sisältö oli vaihdettu yksinkertaisista mutta maittavista grillattujen juureksien ja kuivahedelmien salaateista suurenmoisiin savuvuoheen, ja vuohenmaidolla kastetun bataattimuhennoksen kera, kaikki paistettu maauunissa ja tarjottu tuli-lehtiin kuorittuina perinteiseen tapaan, valeltu horopitolla maustettuihin pellavaöljyihin.
”Toivottavasti ei ole liian vaatimatonta teidän makuunne”, veistäjä sanoi ystävälleen.
”Ei, ei. Oikeastaan, pidän oikein paljon tästä. Kotipuolessa kaikki maistui niin tehdasmaiselta, erityisesti lähiaikoina”, vieraanvaraisuudesta huolimatta Ga-matoralainen kalastaja kieltäytyi ottamasta vettä vuohenmaitoviinin sijaan.
Kokeneena veden taitajana, jokin paikallisessa juomavedessä kalastajasta maistui väärältä. Kuivan teollisen kaupungin tyypillisiä vaikutuksia mahdollisesti, kalastaja yritti uskotella itselleen.
”Mielenkiintoista. Me emme täällä yleensä saa ”pesijöitä”- Ah, pyydän anteeksi. Ei ollut ystävällistä”, killan päällikkö korjasi itseään ennen kuin aiheuttaisi vahinkoa ruokapöydällä.
”Ei siinä mitään, pahempaa on kuultu ”teollisilta” kotipuolellakin”, kalastaja rauhoitteli hymyllä ja naurulla, joka onnistui keventämään tilannetta. Selvästi jotkut sanastot ovat jälkeenjääneet yhteisön keskelle vanhojen tapojen mukana. Ei ihme, sillä kalastaja ei ole tavannut pikkukaupungissa muita kuin Po-, Onu- tai Ta-Matoralaisia, joiden elinkeino perustui maaperän hakkuun kuin maatalouteen.
”Tosiaan, olisiko myös hyvä aika minun tavata Turagaanne? En olekaan nähnyt häntä koko tämän ajan. Ei olisi täysin sopivaa minun pysyä täällä ilman hänen siunausta-”
Päälikkö keskeytti kalastajaa, ennen kuin tämä sai lauseensa loppuun: ”Eihän meillä Turagaa ole”
’”Eikö ole?” kalastaja yllättyi tiedosta.
”Turagamme oli kuollut onnettomuudessa kauan sitten. Killat ja Toamme pitää huolta kaikesta, kuten myös riiteistämme”, veistäjä auttoi selittämään kalastajalle, sillä välin kun päälikkö otti toisen palan bataatti-muhennostaan jota levitti hapanleipään.
”Olemme onnekkaita Toastamme. Hän oli ennen meidän naamiontakoja, kunnes sai näyn vuoren toisella puolella, ja juuri pari viikkoa jälkeen Turagamme hautajaisista. Sen jälkeen hän palasi Toana meidän luoksemme, ja tekee meille suuria urotöitä.
Juuri nytkin, hän taistelee meidän puolestamme lonkeromiehiä vastaan, ja tuo meille voittoja”
”Mielenkiintoista”, kalastaja tuumii. Kromidit ovat väkeviä taistelijoita ja ryöväreitä, riesoja monille matoralais-kunnille. Kolmellekin Toalle joukkue lonkeroratsastajia olisi haastavaa, saatii sitten yhdelle. ”Milloin Toanne palaa?”
”Kohta puolin. Hän tulee pitämään meille Pelin avajaisseremonian ja lukemaan rukoukset”, päällikkö vastasi ja putsasi siivollisesti ruoan jälkeä vieraan edessä.
”Pitääkö Toa teille seremoniaa?” Kalastaja hämmästyi, se ei ole yleensä Toa-sotureiden tehtävä toimittaa mitään matoralaisten hengellisyydestä. Heidän tarvitsi vain edustaa ja olla sitä.
”Onko se liian omituista?”, veistäjä kysyi. Olihan hän tottunut, että kalastajalle monet asiat olivat vielä aika tuntemattomia.
”Ei kai sinänsä. En vain odottanut”
”Toathan perinteisesti tulevat olemaan Turagoita jonain päivänä. Nyt sattui päivä tulemaan aiemmin kuin odotettua”, päällikkö vastasi nokkavana.
Pöydällä kaikki viimeistelivät ateriansa. Killan päällikkö kohteliaasti johdatti uutta vierastaan kaupungin läpi. Pikkukaupungin yhteisöt tervehtivät toinen käsi sydänvalossa kumartuen kalastajaa, joka kumarsi kohteliaasti myös takaisin. Kukaan ei katsonut yhtäkkistä ulkolaista pahaksi, vaan kohtelivat yhtä lämpimästi kuin toisiaankin, oli se killan jäsenet, veistäjä jonka huostaansa on ollut tai tavallinen kauppias, kutoja ja palloilija. Toisin kuin muualla ja jopa kalastajan omassa kotimaassa, täällä tavat ja etiketit elivät yhä vahvasti, jolloin jokainen uusi tervehdys oli kuin lahja kalastajalle. Hän oli aina kaivannut elätä niissä unissa, jossa korkeimmat asiat olivat oikeasti korkeita ja uljaus todellisesti uljasta
Sininen vieras huomasi matoralaisten alkavan liikkua samaan suuntaan kuin hänen ryhmäkin. Veistäjä selitti kalastajalle, että oli aika valmistautua saattamaan heidän sankarinsa paluuta.
”Toivottavasti hän pitää minun käsityöstä…”, veistäjä puhui itselleen hiljaa.
”Kyllä hän varmasti! Olithan nähnyt niin paljon vaivaa sen eteen!” Kalastaja vastasi, olihan hän kuitenkin nähnyt veistäjän työstävän sen eteen siitä asti kun oli saapunut kaupunkiin.
Mutta veistäjä pysyi vaiti.
Kaupungin raja
”Sieltä hän tulee, näen jo hänet!” Veistäjä herätti kalastajan innokkaasti. Kalastaja oli jo ehtinyt harhautua ajatuksistaan odottelun aikana.
Kallioiden sisuksista hän saapui. Punainen siluetti harmaan ja ruskella taustalla sai kansan hurraata; Heidän sankarisoturi on palannut jälleen kerran.
Toa, tulen Toa, ratsasti uljaana kikanalon selässä, molemmat puettu maalattuihin taljoihin ja villaviittoihin, jonka kristallikoristeet ja kullalla pitsityt liekkien kuviot säkenöivät keskipäivän aurinkojen alla. Kengurunorsu jokaisella raskailla askelillaan soitti huopaansa ja sarviinsa koristellut kellot ja jadekivet, jolloin jokainen maantärinä Matoralaisten jalanpohjassa tuntui kuin musiikilta.
Näkyä koristi Toan keihäässään ripustettu päät, solmittu niiden lonkeroilla keihääseen, kauterisoitu puhtaaksi. Kromidit eivät todistaneet vastusta tälläkään kertaa, ei tippaakaan verta tahrinut Toaa tai ratsuaan.
Kaikesta huolimatta, Toa jatkoi päämääräänsä riehakkaan väkijoukon seassa katse suorana ja vakaana, ainoastaan suoraviivainen käden nosto tervehdyksen merkiksi, pienet nyökkäykset huomionosoituksena, ja lyhytsanaiset lausahdukset voitoistaan ja paluustaan. Hän oli soturi, jonka askeleet eivät koskaan eranneet, ja sen takia hänen kansansa rakasti häntä. Kultainen Suuri Hau kasvoillaan, sankari oli aivan kuin Pyhän Kaupungin Toa Lhikan. Ei, vaan itse Toa Tahu, liekkien jumalsankari, myytti tuotu toteen.
Matoralaisten ihailu ja rakkaus omaan sankariinsa vaikutti myös kalastajaankin. Vielä muutamia päiviä sitten hän ei olisi uskonut näkevänsä aikaa, jolloin Toat eivät olisi hänen silmissä vain raukkamaisia teeskentelijöitä tai isoilevia sotahulluja. Ga-matoralainen oli jo pettynyt liian monesti, kuten monet muutkin.
Mutta visio tästä sankari-soturista, joka piti yllään arvokkuutta, joka ei irstaillut kunnialla ja kansansa suosiolla vaan lakonisuudella ja itsensä selittävyydellä, oli tarpeeksi saamaan jopa kalastajankin tuntemaan sanoinkuvaamattomia tunteita. Aivan kuin hänen uskonsa olisi palautettu. Tämä oli yhteisö, josta voi olla itsestään ylpeä. Yhteisö, jonka kaikkien kuuluisi seurata.
Amfiteatteri
Kevään Pelin tapaan, mittavan kokoinen amfiteatteri täyttyi matoralaisten riemulla ja juhlalla. Tämä päivä oli merkittävä vuodenvaihdos, sekä myös suuri palkkio ahkerille työläisille, jotka urakoilla tekivät jumalilleen kunniaa.
Nuoret, lupaavat ja lahjakkaat urheilijat saapuivat paraatina yleisönsä hurrattavaksi, samalla kun rituaalisoittajat tekivät tribuuttia jokaiselle pelaajalle. Kalastaja istui myös areenan katsojina, ja heilutti yhtä energisesti mukana värilippuja äänien ja konfettien seassa.
Viimein, yleisö hiljeni kun torvien soitto kuului areenan pohjoispäässä, jossa seisoi kaikkien yläpuolella kuin jalake yhteisön hengellisille johtajille tarkoitettu istumapaikka, erotettu muista tavallisesta yleisöstä sen auktoritäärillä.
Mutta Turagan sijaan, kuten kalastajalle oli kerrottu, ilmestyi tuo Tulen Toa. Sankari oli huolimatta asemastaan puettu Turagan koruttomilla kaavuilla ja pyhin symbolein neulotulla omoforilla. Toa iski punaisen valtikan saapumisen merkiksi amfiteatterin johtajan lootalla. Asetelman epätavallisuudesta huolimatta vähäkoristeinen vaatekappale ja valtikka silti toi arvokkuutta, jota kuului olla. Mitä skeptisyyttä kalastajalla oli on nyt kadonnut.
Toa toivotti urheilijoitaan ja sitten kansalaisia. Hän ylisti Suurta Henkeä, ja kaikkia Kahta sen yllä, Kolmea sen tuomaa ja Yhtä sen luomaa. Hän lauloi maailmalle kaksoistähtien edessä, kansalle Initoin alla. Kansalaiset lauloivat mukana, kun rituaalisoittajat hakkasivat pronssikelloja rukouksen tahtiin. Alhaalla, tulitanssijat korostivat jokaista nuottia suurenmoisin koreografioin. Pronssisoihdut liikkuivat kuin ne eläisivät, kuin tulikärpäset, niiden nopeat ja monimutkaiset liikkeet jota ainoastaan syntyisi kokeneiden tanssijoiden rankan mutta intohimoisen harjoituksen kautta.
Rituaalin päätteeksi, Toa piti asianmukaisen puheen, jossa hän kiittää kansalaisiaan. Hän kiittää jokaisen hiestä otsallaan kun toteuttivat työllään Suurten Henkien elämää. Hän kiittää sotureita, jotka pitivät kaupunkia turvassa hänen taistellessaan sen ulkona. Hän kiitti kaupunkia, sen keitaita jotka mahdollistivat elämää ja sen kallioita jotka pitivät ulkomaailman lian pois.
Ulkomaailma. Lika. Toa alkoi keskittyä juuri tähän.
Kalastaja, joka vielä hetken ihaili ja osallistui jokaiseen osaan rukouksissa, ei ollut täysin varma mitä ajatella kun yhteisön sankari alkoi puhua ulkomaailman turmeluksesta ja korruptiosta.
Toa jatkoi puhumalla kokemuksistaan. Hän kertoi, kuinka näki maailman, joka ei palkinnut perinteitä eikä hyveitä, ja jossa julmuus ja ahneus oli yhtä tavanomaista kuin hengitys. Tietenkin Ga-matoralainen vierailija oli samaa mieltä, mutta silti toivoi, ettei vetäisi ulkolaisena liian paljon huomiota itselleen. Kuitenkin paikalliset pitivät hänestä ja hän todisti olevansa yksi heistä.
Mitä kalastaja ei kuitenkaan odottanut, oli kun Toa, kaiken ulkomaailman pirullisuuksien nimeämisen jälkeen, alkoi kehua ulkolaisten työnsä hedelmistä. Kuinka heidän verstaat tuottivat uutta taidetta nopeammin kuin kukaan yhteisössään ja monta kertaa paremmin, ja kuinka heidän köyhimmät laulut huumasivat melodiallaan siinä missä yhteisönsä parhaimmat muusikot vain tyydyttivät. Kuinka ulkomaailmassa rohkeammat olivat rohkeampia, älykkäimmät älykkäämpiä, komeimmat komeimpia, ja ahkerimmat ahkerampia.
Kaikki tämä, vaikka kuinka irstaat ulkolaiset olisivat, ja silti olivat parempia kuin yhteisönsä, joka eli kaikkien hyveiden mukaan. Se oli yksinkertaisesti, minkälainen maailma oli. Mikä oli tavanomainen, keskinkertainen.
Siitä eteenpäin, Toa alkoi puhua keskinkertaisuudesta, matalista standardeista jolla kaikki elivät ja harvat kykenivät parempaan. Hän puhui saamattomuudesta, kuinka jokainen suunnitelma, tahto ja vallanhimo romahtavat todellisten pettymyksien, laiskuuden ja voimattomuuden edessä. Hän puhui ajasta, jota jokainen hengittävä hetki kulutti ruumista ja mieltä kunnes mitään ei enää jäänyt, paitsi ikuiset kysymykset ja keskeneräisyydet.
Hän nimesi ihmisiä, yksitellen; Kaikki ne joilla ei ollut mitään merkitystä minkään maailmankuvan loppukaavoissa.
Karjapaimen, joka oli kaikille nimetön.
Mainari, joka marssi hämärässä näkymättömänä.
Käsityöläinen, jonka teokset olivat yhdentekeviä, oliko niitä vai ei.
Kaikki olivat ainoastaan tuomittu olemaan vain tykin tuhkaa, historian redundanssi. Kaikki, joilla jos sielua olisi, oli kuollut vuosia sitten ja tulee kuolemaan jättämättä mitään täällä tai toissa puolella.
Toan saarnaukset olivat raakaa ja häikäilemätöntä, tavalla jota kalastajakaan ei osannut edes käsittää tai uskoa. Kaiken järjen mukaan tällainen haukkumissessio, näin pitkälle vedetty äärimmäinen pessimismi ja ihmisviha olisi vitsi; naurettavia hourailuja jota kuka tahansa kuulisi jokaiselta kadunkulmalta laatikon päältä seisovalta mukaprofeeetoilta. Sen sijaan hän katseli ympärilleen, jossa jokainen katsoja vain hiljaisesti hyväksyivät kaiken, mitä pyhin sankarinsa sanoi. Jokin tässä ajassa ja paikassa juuri näiden ihmisten kanssa hakkasi hänen sydänvaloa kovemmin. Hän kykeni ainoastaan kuuntelemaan, hämmentyneenä ja jopa ahdistuneena enemmän kuin koskaan elämänsä aikana. Se oli pimeää puhetta, joiden adjektiivit olivat runollisia pirullisin tavoin.
Viimein, Toa puhui kuolemasta, ja hän ei lakannut puhumasta kuolemasta. Elämän loppu, ajatuksen päätös, se jota kaikkia odottaa mutta kukaan ei ansaitse. Rangaistus kaikille, joiden synti oli edes olla olemassa ajattelevana olentona tässä maailmassa. Toiveet ja haaveet, riemu ja taistelu, saavutukset ja muistit, kaikki turhaa. Kaikki se on vain lieveilmiö siinä todellisessa narratiivissa, jonka alku ja loppu on vain ja ainoastaan loputon pimeys, loputon mitättömyys, loputon kärsimys. Toa puhui, saarnasi, jopa kiljui jokaisen tyhjän hetken jota odottaa kaikkia. Kuvaukset olivat suorastaan innovatiivisia, miten ne osasivat kosketella kuulijoiden herkimpiä kohtia, laskelmoitu tekemään eniten vahinkoa kirouksin, joka ei voinut olla mitään muuta kuin epäluonnollinen.
Se oli kärsimys, jonka jokainen matoralainen pystyi kuvittelemaan ainoastaan murto-osan, ja sekin riittää alistamaan kenet tahansa säälittäväksi raunioksi. Jokainen matoralainen yleisössä, niinkin paljon kuin sietivät totuuden itsestään eivät enää voineet hyväksyä ajatusta loputtomuudesta. Kalastaja tunsi, kuinka kaikkialla jokainen kuuntelija alkoivat väristä pahimmasta pelosta, jonka ovat kokeneet.
Vapinaa seurasi nyyhkytykset, jotka eskaloituvat itkuksi. Sen kakofonia ei onnistunut peittämään alleen Tulen miehen myrkkyä ja limaa jota syöksi, kaikki liat taottu konseptien muotoon. Se oli saaste, joka oli juurtunut syvälle arpien alla, jotka nyt Toa kaivoi ylös takaisin polttavaan valoon. Käsittämätön tuska, joka ei koskaan elpynyt.
Matoralaiset, työläiset jotka vielä ylpeinä seisoivat perinteidensä päällä, olivat sortuneet totaalisiksi ihmisraunioiksi, eivätkä voineet muuta kuin parkuen anoa lopetusta, jota ei tullut eivätkä sisimmissään halunneet tulevan. Lopetus, päätös ja tuntematon, kaikki tämä joka painoi elävän ihmisen mielessä, oli nyt satakertainen, ja se huumasi Matoralaisia kuolon vimmaan.
Kalastaja säikähti, kun useat katsojista kaatuivat heidän istuimestaan, parkuen sikiöasennossa tuolien alla oman likansa ja kyynelenteensä seassa. Tuomion kiihkossaan monet vain hakkasivat päätään lähimpää kiinteää materiaalia vasten verilleen, kunnes luhistuivat tajuttomina lattialle.
Tulen Toa luovutti kaiken hillinnän mitä hänellä olisi ollut, hänen puheensa ylittänyt järjestyksen rajan kun Toa kiljui jokaisen sanan kuin ruoskisi sillä kuulijaansa. Loputtomalta tuntunut epätoivo ja kammo nousi ennen näkemättömään skaalaan kun punainen soturi, jota he rakastivat kaikella, kirosi heitä mahdottomilla peloilla.
”Arvoa ei ole; Ainoastaan Pettymys. Pettymys on Totuus”
”Sielua ei ole; Ainoastaan Mitättömyys. Mitättömyys on Totuus”
Juuri silloin, Toa lopetti. Kun viimein matoralaiset huomasivat tämän, heidän ääni lakkasi aallon lailla. Kuin he olisivat vetäneet taas henkeä, matoralaiset, Ga-matoralainen kalastaja lukuun ottaen, sai viimein edes hetken armonajan.
Tulen Toa nosti sauvaa aurinkojen suuntaan, ja huusi viimeisen siunauksensa.
”Eläköön Kohtalo! Siunatkoon Suuri Henki!”
Jokainen matoralainen, kalastaja lukuun ottamatta, nousivat tuolistaan, heidän kätensä korottaen myös kohti kaksoistähtiä, noita Suuren Hengen silmiä. He huusivat yhtä aikaa, yhtä suurella kiihkolla, rukoilleen jumalaansa katsomaan heitäkin päin, kunnes heidän äänihuulensa viimein antoi periksi.
Yhtäkkiä, he istuivat takaisin paikoilleen ja palauttivat huomionsa takaisin areenalle, jossa urheilijat aloittivat kilpailun. Urheilijat, jotka vielä äskenkin olivat parkuneet yleisön mukana olemassaolostaan, pelasivat peliään eivätkä yhtä lailla näyttäneet kyseenalaistavan mitään. Mutta vaikka niinkin järkyttävästi yhteisön asukkaat vaihtoivat mielialaansa, kalastaja silti huomasi session vievän paljon heistä, kun kilpailijat konemaisesti potkivat palloaan ja yleisö hädin tuskin kykeni hurraamaan joukkueensa voittoa.
Kalastaja ei kyennyt keskittymään peliin hetkeäkään, kun jokainen ratas hänen mielessään vain kiihtyi.
Mitä hittoa juuri tapahtui.
Peli oli päättynyt ilman mitään suurempaa ongelmaa. Auringot laskivat kallioiden taakse ja Matoralaiset olivat hitaasti ja aavemaisen hiljaisesti siirtyneet takaisin koteihinsa. Kalastaja ei voinut muuta kuin seurata ihmisaallon mukana ilman vastalauseita. Jokainen heidän kasvoissaan oli selittämätön uupuminen ja sieluton katse, eikä sininen vierailija halunnut tehdä mitään mikä saattaisi johtaa tukalan jännitteen räjähtämästä käsistä.
Kalastaja seurasi veistäjän kanssa takaisin hänen taloonsa, jossa veistäjä palasi heti töidensä kesken. Pitkän hiljaisuuden jälkeen, veistäjä yritti pakottaa hymyn kasvoihinsa ja aloitti keskustelua taas kalastajan kanssa.
”Eikö ollut upea peli?” Veistäjä kysyi kalastajalta. Po-matoralainen yritti pitää äänensä pirteänä, mutta säröili liian ilmiselvästi ollakseen aito. Ga-matoralainen ei osannut vastata kuin nyökkäyksellä, ja palautui takaisin mietteihinsä
”Tuo seremoniapuhe, se minkä Toanne piti…”
”Mitä siitä?” veistäjä kysyi takaisin.
”Siis, teettekö tuota joka kerta?” kalastaja jatkoi.
”Kyllä. Se on hyvä. Toamme tekee hyvää työtä, hän pitää perinteemme yllä”, veistäjä vastasi ja kääntyi takaisin työnsä ääreen. Kalastaja kuuli tämän äänensä väreilevän hieman, se oli tarpeeksi kalastajalle merkiksi eikä laantunut.
”Mutta mikä tuo puhe oli? Ei se ole perinteiden mukaista, tekeekö Toanne tuota joka juhlapäivä?”
”Ei yleensä juhlapäivinä”, veistäjä ei edes vilkaisutkaan kalastajaa päin vastatessaan. ”Toamme puhuu… noista asioista kaikille vain temppelissä.”
”Mutta eikö se sinun mielestä ole yhtään kummallista?” Kalastaja kysyi takaisin.
Mutta kalastajan kyselylle veistäjä ei reagoinut. Hetken kiusallisen hiljaisuuden päätti veistäjän sanat kääntämättään katsetta irti veistoksesta.
”Kuule, täälläpäin me emme kysy kysymyksiä”, veistäjä sanoi.
”Mutta-”
”Ainoat kysymykset ja miettimiset tarvitsevat vain olla Velvollisuuteeni liittyvät. Ei mitään muuta. Ei minulla tarvitse olla ”mieltä” mistään”, veistäjä näpäytti kalastajalle. Kalastaja yritti, mutta veistäjä vain torjui takaisin tunteettomana, tai ehkä pikemminkin väsyneenä.
”Ymmärrän, anteeksi kuin kysyin”, Ga-matoralainen vieras joutui tyytymään ettei kysymyksiinsä tulisi vastauksia.
Veistäjä kaatoi vettä kuppiin ja tarjosi sitä kalastajalle, joka ystävällisesti oli kieltäytynyt uudelleen. Po-matoralainen siirtyi takaisin katsomaan taidettaan, ja jatkoi katsomista. Hän katseli, tarkkaili, tuijotti. Hän ei liikkunut paikaltaan, eikä tehnyt mitään muuta.
Koko sen ajan kalastaja jäi istumaan penkillä, eikä yrittänyt sanoa mitään tai tehdä mitään. Ga-Matoralainen kuvitteli, että jos antaisi aikaa, joko hän tai veistäjä keksisivät jotain sanottavaa.
Ehkä tämä jopa puhuisi areenan puheesta, tai ehkä ei. Ehkä jotain juhlasta; ehkä he päättäisivät yhdessä unohtaa vain koko jutun ja lähteä yhdessä viettämään aikaa. Ehkä he voisivat pitää hauskaa festivaalivaloissa. He voisivat puhua omien kotiensa festivaalien perinteistä. Voisivat ottaa jotain, katsoa valoja, pelata palloa. Kaikki tämä ”ehkä” oli oikeastaan yhdentekevää. Sinä hetkenä kalastaja ainoastaan haluaisi, että tämän tukalan hiljaisuuden lopettaisi jotain.
Ja kuin tilattuna, yhtäkkiä veistäjä otti molemmilla käsillä käsityönsä pöydältä.
Hän viskoi sen lattialle. Kova rysäys. Kalastaja sätkähti mietteistään ja oli täysin hämmentynyt veistäjän toiminnasta
”Mitä ihmettä? Miksi tuhosit sen?” kalastaja nousi tuolistaan ja katseli rikkinäisiä kiven graniitin sirpaleita lattialta. ”Se oli oikein hieno.”
”Ei se ole. Se on puuttuvainen. Keskinkertainen. Ajanhukkaa”, veistäjä torjui kiivaasti. Jokainen sana väreili kuvaamattomasta vihasta jolla ei ollut ulkoista kohdetta. Palaset lensivät ympäri taloa kun kalastaja ei voinut kuin katsoa täysin hämillään veistäjän tekoa. Kalastaja yritti väittää toisin, mutta veistäjää ei enää voinut omatuntoa pelastaa kukaan. ”Et sinä voi ymmärtää! En ole mikään. Olen vain hyödytön roska, ja kuolen hyödyttömänä roskana! Ja kun kuolen, tulen vain kärsimään lisää!”
Jokainen sana veistäjältä tuntui hänelle raskaalta ja vain vievän enemmän voimaa itseltään. Hän lyyhistyi kunnes vaikutti tuskin tuntuvan enää pystyvän olemaan jaloillaan ellei vasara olisi pysynyt tiukasti veistäjän kädessään.
Matoralainen viimein kääntyi kalastajaa kohti, joka alkoi kävellä hitaasti taaksepäin kun veistäjä horjui ja karjui vasara kädessään, uhaten minä hetkenä osuvan johonkin muuhun. Piankin, veistäjän maaninen katse siirtyi muualle kalastajan helpotukseksi. Sen silmiin osuivat hänen muut teokset, osa keskeneräisiä ja osa ei. Syvä hengitys, läähätys. Veistäjä nosti vasaransa.
Kaksi moukaria, sitten kolmas.
Joka ikinen veistos, reliefi ja kaiverrus oli palannut maahan josta se tuli. Nuo teokset, jotka kuvasivat ja edustivat matoralaisten sielullista eloa, olivat nyt vain jätettä ja likaa lattialla.
Kalastaja ei voinut kuin katsoa sivusta seinän nurkassa. Hämminki ja pelko lamaannutti häntä tekemästä tai sanomasta mitään, kun ihmistä jota oli luullut leppeäksi ja hiljaiseksi muuttui silmiensä edessä. Ennen kaikkea kalastaja pelkäsi itsensä puolesta.
Pian yhtä nopeasti kuin veistäjä oli päässyt vimmaansa, yhtä nopeasti hän lopetti. Veistäjä jähmettyi ja vain seisoi hetken tuhonsa keskellä. Hän pudotti vasaransa kädestään ja kuin transsissa alkoi marssia ulos talosta.
Kalastaja ei seurannut perässä kunnes sai uskoteltua itsensä, että olisi ollut mahdollisesti turvassa.
Kalastaja vaelsi kaupungin festivaalivalojen täyttämillä kaduilla etsien ystäväänsä. Askelet kaikuivat ilman vastausta. Juhlallisista koristeista ja valaistuksista huolimatta, kukaan ei ollut teillä nauttimassa siitä. Torit, jossa olisi myyty juhlapäivälle suunniteltuja pienesineitä, naposteltavien ja pelejä vain alleviivasi kalastajan yksinäisyyttä autiolla foorumilla. Ihmisiä silti selvästi oli, siitä näki savitalojen ikkunan valoista. Ovet kuitenkin pysyivät tiukasti kiinni eikä ketään tullut ulos, vaikka kalastaja huutaisi ja koputtaisi kuinka paljon. Kukaan ei halunnut olla ulkona pimeässä, jos pimeää lyhtyjen ja valokivien alla pilkistäisi edes läpi. Aivan kuin he yrittäisivät välttää yötä kuin ruttoa.
Kaikki Ga-Matoralaisen vierailijan ympärillä tuntui kuin usvaa. Yksin jätetyt Kevään Pelin festivaalien koristeet hämärtyivät yhteen, jotka eivät enää tunnistautuneet niiksi tutuiksi juhlallisiksi symboleiksi kalastajan mielessä. Kaikki tilannetaju mureni kun kalastaja joutui kaiken tämän omituisuuden sisäistämään samalla kun mielessään painoi vieläkin kaikki, mitä tällä päivällä oli kokenut. Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Kuka heidän Toa oli, mistä hän oppi puhumaan näin? Ovatko asukkaat tehneet näin joka vuosi? Joka juhlapäivä? Kuinka kauan he ovat eläneet näin?
Kaikki nämä kysymykset vaivasivat, eikä vastalääkettä olisi löytynyt, ellei kalastaja kääntynyt sinä hetkenä katsettaan kukkulalle, kylän pohjoisen kulman keskipiste, jossa koko kylän temppeli oli rakennettu.
Siellä, missä Turagat yleensä oleskelivat. Tai tässä tapauksessa, muuan Tulen Toa.
Temppeli
Mahonkiovet narisivat marmorilattiaa vasten, jonka jälkeen Ga-matoralaisen askeleet kaikuivat rotundan temppelin tiili-seinistä. Yllätyksenä kalastajalle, pyhäkkö oli autio valaistuksista huolimatta, ketään ei ollut paikalla hänen lisäksi. Se ei myöskään ollut yhtä viileä kuin kotimaassaan, vaan lämmin. Ta:lainen kulttuuri edusti itseään vahvasti suurella tulikuopalla keskellä pyöreätä lattiaa. Suuren liekkien lisäksi sarja säännöllisesti asetetut kynttilät ja messinkilyhdyt olivat sen vasalleja, varmistaen kolmiväriset seinämaalaukset pysyvän näkyvissä läpi päivän ja yön.
Kynttilänvalossa kalastaja joutui ajattelemaan enemmän, hän ei ole miettinyt ideaansa eteenpäin. Olisiko fiksua kysyä Toalta suoraan asiasta, vai pitäisikö edes yrittää korua sen vihjailuihin? Hän ei tunne Toaa, ja oikeastaan hädin tuskin tätä yhteisöäkään päivän tapahtumien jälkeen. Kalastaja päätti, että yrittäisi ensin etsiä mahdollisia vihjeitä pikkukaupungin historiasta, ehkä jokin siinä avaisi lisää. Kuitenkin temppelit myös usein majoittivat myös matoralaisten historian.
Kalastaja seurasi pyhäkön seinämaalauksia. Kuvaukset historiasta ja työnväen pyhimyksistä, sekä tyypilliset että epätyypilliset. Mata Nuin tulo, Kolmet hyveet, Pyhimmät Kuusi Suojelijaa… Kaikki nämä sekä pienemmätkin olivat taottu jokaisen matoralaisen muistivarastoon nuoruudesta asti.
Mutta seinämaalaukset mikä herättäisi huomiota olivat ne, jotka ovat menetetty Uljas-Uuden-Suunnan myötä syystä tai toisesta. Kuvaukset Aurinkojen Soturista, joka vei eniten tilaa kiinteistöstä muun maailman epäsuosiosta huolimatta. Kuvauksia Suuresta Puhdistuksesta, jossa ”Nimettömät” olivat nousisivat maan sisältä pyyhkimään kaiken. Maalauksia varjoista, mullistuksista, ja kuolemista jota paikoitelleen vaihtelee varoittavan faabelin ja uhkailevan tulevaisuuskuvan välillä. Temppelissä myös oli maalattu paljon kalastajalle tuntemattomia asiota. Maalaus, jossa suunnattomat varjot kaappasivat ja kiduttivat harjaselkäisiä olentoja, ja lopulta muuttivat ne piruiksi naulaten ruuveja niiden päihin. Toisessa esiintyi useita kuvioita käärmeistä ja linnuista, kulminoituen punaiseen henkilö sinisillä kasvoilla, joka tanssi kuun alla.
Muraalit, vaikka eivät vastanneet kalastajan kysymyksiin, olivat hyytäviä, enemmän kuin mitä olisi sallittu nykyään tai edes mihin Ga-matoralainen oli tottunut. Mutta mikä lopulta käänsi hänen huomionsa, oli omituinen patsas temppelin kaakkoisessa kulmassa. Se oli ainoa piste koko pyhäkössä, joka jostain syystä ei ollut kynttilöitä eikä muu valo koskettanut.
Sininen matoralainen otti lähimmän kynttilän sen jalustimesta ja valaisi sitä pimeässä seisovaa toteemia. Kynttilän liekki heijastui sen hopeasta pinnasta, kuin puhdas teräs mutta ei ihan. Kuin hyönteisenkuorta. Toteemi oli suuri, isompi kuin matoralainen, jopa korkeampi kuin monet Toat, ja oli muodoltaan kuin Rangikivet tai Mata-paalut, mutta ei myöskään täysin.
Kalastaja yritti kaivata vaatimattomasta muistista edes pienintäkään vinkkiä mikä tämä toteemin alkuperä voisi olla. Se muistutti Athien luomukselta, mutta ei aivan. Liian luonnollinen. Hän muisteli nähneen hitusen samankaltaisen muotokielen Nynrahin aaveilta, mutta hekin ovat Mata Nuin uskoisia kuin hänkin, ja sitä tämä toteemi ei voinut olla. Tai ainakaan mihin hän olisi tottunut. Se saattaakin myös olla jokin omituinen Mata Nui uskon sivuhaara, johon ei ole törmännyt. Olihan kuitenkin etelässä kuultu paljon samankaltaisista, kitiineistä tehdyistä esineistä.
Kysymykset nakersivat kalastajan mieltä, hänen katseensa vaelsi alas etsimään vastauksia muualta. Toteemin alusta ei ollut myöskään tavallinen kivenlohkare, vaan oli muodoltaan kuin Toien Suva, tai jopa mahdollisesti oli Suva. Ainoa ero tavallisista Suvista oli toteemia ympäröivä syvänne, jossa kynttilän valo peilautui väreilevästi. Ga-Matoralainen tajusi sen olevan vettä, mikä yllätti kalastajaa. Yleensä vain Ga:laiset alttarit vuosivat vettä. Kalastaja myös huomasi, että vasemmassa kulmalla oli koristanut jotain, ainoa esine yllättävän koruttoman pedestaalin päällä.
Se muistutti naamiolta, mutta ei ollut Kanohi jota kalastaja olisi tunnistanut. Se ei ollut täysin metallinen, vaan oli tehty jostain muusta. Se näytti matalta, pehmeältä. Se muistutti lihasta.
Kalastaja kosketti sitä.
Kalastaja romahti temppelin kylmälle marmorilattialle. Jokainen synapsi paloi tulenkuumana kun Ga-matoralaisen aivot yrittivät ja epäonnistuivat käsittelemään suunnatonta psykologista painetta. Sanoinkuvaamaton kauhu lävistivät hänen hermostoa kuin tuhannet naulat, tuska joka kukaan elävä ei olisi kuulunut kokea. Kalastaja tunsi kuin sularauta olisi sisällään, hänen sydän kuin painettu alasimen alle.
Ga-Matoralainen ei osannut laskea, kuinka kauan kului, kunnes Toa oli palannut takaisin temppeliin. Tulen Toa toi kynttilän ja sytytti sillä temppelin muut kynttiläkoristeet metodisesti, ja jatkoi sen jälkeen rukouksiaan toteeminsa edessä. Ei, ei rukoillut. Hän puhui sille. Vastaisi siihen, kuin se olisi ihminen. Ihminen, jonka jokaiseen hiljaiseen käskyyn Toa vastasi myöntävästi. Hän ei ollenkaan edes näyttänyt piittaavaan lattialla lojunutta vierasta kalastajaa, joka ei laittamaan minkäänlaista vastusta käsittämättömälle ahdistukselle kuin vain tärisemään marmorin päällä kuumeessa.
Ga-Matoralainen olisi kysellyt itseltään, miksi Toa ei reagoinut yhtään paikassa olostaan, ellei hänen keskittymisensä olisi kokonaan muukalaisen tunnetilan riistämä.
Toan rukoukset keskeytti oven koputus. Pelastus, kalastajan miete onnistui lävistämään pelon muuraamat vallit. Ehkä nyt joku voisi auttaa häntä.
Oven takaa paljastuikin Kaukau-kasvoinen Po-matoralainen asukas. Se oli veistäjä ystävänsä, ihminen joka antoi kalastajalle yöpymispaikan. Mikä onni.
Toa toivotti veistäjän sisään. Veistäjä marssi temppeliin, juuri palavan tulikuopan eteen. Hänen olisi pitänyt nähdä kalastajan hytisevän kehon lattialla, mutta veistäjä ei tuntunut edes huomaavan Ga-matoralaista kituvan Suvan edessä. Vaikka kalastaja oli niin lähellä Po-matoralaista, niin näkyvä kuin voisi olla, veistäjä ainoastaan keskittyi puhumaan Toalleen.
Veistäjä puhui työstään, miten hyödyttömäksi tunsi itsensä ja kuinka ei ole päässyt minnekään kaiken uurastuksen jälkeenkään. Toa vain kuunteli hiljaa, ja ainoa ihminen, joka olisi voinut lohduttaa veistäjää ei kyennyt liikkumaan paikaltaan.
”En halua enää elää näin”, veistäjä luhistui Toansa eteen, ja polvillaan anoi häneltä. ”En halua kuolla. Haluan, haluan olla suurempi kuin kaikki. Haluan Kohtalon, oikean Kohtalon.”
Veistäjä alkoi itkeä sankarinsa edessä. Hänet oli rikottu ja hän enää voi vain anoa palaset ennalleen. Toa otti askeleen ja pehmeästi polvistui Matoranin tasolle, ja laittoi kätensä tämän olkapäähän. Hän rauhoitti veistäjää.
”Lapseni. Huomenaamuna haluan, että tulet mukaani. Vien sinut kallioiden toiselle puolella. Siellä on… Eräitä, jotka tulevat vastaanottamaan sinut. Voivat auttaa.”
”Auttaa?” veistäjä putsasi kyyneliään.
”Auttaa meitä kohti valoa”, Toa nousi takaisin jaloilleen, ja jatkoi nyt suurellisempaan sävyyn. ”Et tule olemaan ainoa. Mukaasi tulee muitakin, hekin haluavat samaa kuin sinä. Olette onnekkaita ja viisaita. Olette nähneet Totuuden ja haluatte enemmän.”
Toan silmät lasittuivat. Hän alkoi elehtiä suurellisin tavoin kuin profetia.
”Nyt teistä tulee suuria. Olette Kohtalon lähettejä.”
Veistäjä nyökkäsi ja hymyili lievästi takaisin. Hän kiitti Toaa opastuksesta. Toa saattoi Po-matoralaisen käsityöläisen kohti temppelin ovea. Kalastaja halusi huutaa, luoda mitä tahansa ääntä saadakseen ystävänsä huomiota, mutta tämä edes katsettaan kääntämättä vain lähti temppelistä ulos.
Veistäjä sulki oven perässään, jättäen Tulen Toan ja maassa vapisevan Ga-Matoralaisen. Toa näki tämän merkiksi viimein siirtää huomioonsa lamautuneelle kuokkavieralle.
”Iltaa sinullekin, ulkolainen. Emme olekaan puhuneet vielä”, Tulen Toa sanoi kalastajalle. Kalastaja yritti uudelleen kaikella voimallaan nousta takaisin jaloilleen, mutta hänen kehonsa ja mielensä käytti jokaisen voimavaran. Kalastaja ei voinut kuin vain katsella, kun Tulen Toa jätti varjonsa hänen ylle. ’
Silloin, kalastaja huomasi, että jokin Toassa on muuttunut.
Tuo naamio. Milloin hän laittoi sen päälleen?
”Et tarvitse nousta ylös. Voin odottaa”, Toa sanoi rauhoittavaan sävyyn, jossa piilesi liian selvästi ivan tunne. Hän otti vierestään kupin, joka oli lojunut Suvan vieressä, ja kaapi siihen vettä alttarin syvänteestä. ”Et tarvitse jäädä yksin pimeään kauaa.”
Pian, kalastaja ymmärsi.
Ranta
Hiekkamyrsky, se tästä vielä puuttuikin, tuumi Valon Toa.
Rutiini rantautuminen ja veneen sitominen päätyikin suuremmaksi työksi kun sorainen hurrikaani piiskasi soturia ja rankaisi tämän ajoitusta huonolla näkyvyydellä. Valotun onneksi, vaikka hän kävelisikin täyspimeässä, jota hän ei tietenkään oikeasti haluaisi, se ei olisi estänyt häntä navigoimaan itseään oikealla reiteille.
Kullanvärinen Toa tiukensi haalean huivinsa kasvojensa ympärille. Linssit silmässä ja hattu tiukasti kätensä alla, Valon Toa ja alkoi talsia hiekan läpi.
Kävelyreissu tapahtui pitkään, suunnitellut minuutit uhkasivat muuttua improvisoiduiksi tunneiksi. Pian etsintä saikin päättyä, kun Valottu löysi ne oikeat kallion muodot horisontissaan. Ne olivat ensimmäinen osa johtolankaansa, joka toivon mukaan punoutuisi jonnekin. Valon Toa piti kättään kallion seinässä ja luotti siihen ohjaamaan tietään punakeltaisessa monsuunissa, jossa näkee vain muutamia metrejä kerrallaan.
Ei kulunut kauaa kunnes Valon Toa havaitsi halkeaman kivessä, joka paisui pian aukeamaksi, luolaksi. Ovi löytyi kallion toisella puolella, josta alkaisi Valotun etsinnän seuraava sivu.
Kalliot suojasivat tarpeeksi hiekkatuulista, että Valon Toa osasi paljon paremmin itsensä paikoilleen. Hyvä niin, koska muutoin Valottu ei olisi tiennyt miten reagoisi jos olisi nähnyt vain pelkästään aavemaisia varjoja näistä tyhjistä talonraunioista keskellä ankaraa soran usvaa.
Valottu otti askeleita hiekan peittämän kadun päällä, joka kuului ennen nähtävästi matoralais-yhteisön asutuksille. Savista ja kivistä punotut talot olivat koottu tiheästi yhteen. Hiekasta ja ajasta huolimatta rakennelmista silti pilkahti entisen värikkäiden kuvioiden jälkiä. Paikka oli kylää isompi, ehkä enemmänkin pieni kaupunki.
Kaupunki oli autioitunut, jo hyvin pitkään. Jäljet eivät näyttäneet, että asukkaat olivat lähteneet hätiköinnissä. Vaikka se oli nähnyt parempaa aikaa, jälkiä taisteluista tai suurista luonnonmullistuksista ei ilmennyt. Jos mitään, paikat olivat aivan liian siistejä, ollakseen jätetty minkään suuren pulan takia. Ei, kaupunki oli jätetty suunnitelmallisesti.
Valon Toa vaistonomaisesti suunnisti itsensä mäkeä ylöspäin, pohjoisen kulman rakennukseen. Sen suurellisesta tyylistä ja tutusta eleganttisuudesta Valottu päätteli helposti paikan temppeliksi. Toa marssi portaikoista ylös suoraan portille, ja työnsi sitä varovaisesti raolleen, kunnes tunsi olonsa tarpeeksi turvalliseksi avata sitä tarpeeksi astuakseen sisään.
Tyhjän, pölyisen sanktion sijaan Toaa tervehti jotain muuta; elävä tulikuoppa, jonka edessä lojui yksi ainoa Turaga riekaleiden taljojen ja silkkien alla.
Hän oli, ketä Valon Toa oli etsinyt.
Valottu istui polvilleen ja tervehti kunnioittavasti Turagaa:
”Iltapäivää teille, Turaga. Olen Toa Domek. Olen tullut kaukaa etsimään tietoa”
Ei vastausta. Raihnainen Turaga katseli tyhjästi leimaavia liekkejä edessään, täysin elottomana. Ilman hengityksen merkkejä hänet olisi helposti voinut uskoa raadoksi. Valottu ei kuitenkaan lannistanut.
”Olin käynyt tapaamassa eräitä Xialta. Olen kuullut, että sinulla on ollut yhteyksiä ja kanssakäymisiä tiettyjen tahojen kanssa sieltä. Ja myös joitain tiettyjä muualtakin…”
Ei yhäkään vastausta. Tuli yhä vain poltti ja paloi. Valon Toa otti hilparinsa esiin, ja kahdella avoimella kämmenellään tasapainotti sitä Turagan edessä. Valottu laittoi sitten hilparinsa lattialle, ja työnsi sen pois kätensä ulottuvuudelta.
Tulen rasahdus viimein katkesi kuivan ja voimattoman hykerryksen kaikuun, kun Turaga nauroi niin paljon kuin hänen keuhkonsa enää antoivat, joka ei ollut paljon.
”Luuletko poika etten tiedä. Toat ilman asettakaan ovat silti Toia”.
Turaga viimein puhui. Hänen äänensä oli kuin tuhkaa, se ei kuljettanut minkäänlaista voimaa ilman vastareaktiota, kun joka kolmas sana tuntui päättyvän yskinnän alkuun.
”No, yrityksestä sentään säälipisteitä”, Valon Toa vastasi leveällä hymyllä. Ennen kaikkea oli tärkeää saada Turagan viimein jatkamaan nyt kun jää oli rikottu.
”En tullut lopettamaan mitään. Haluan vain tietää, mitä sinä tiedät. Olen kuullut, että sinulla on ollut yhteyksiä Säätiön kanssa”
Turaga ei taaskaan vastannut. Vaistonomaisesti, hän osasi pitää suunsa supussa juuri silloin kun Valottu olisi vähiten kaivannut. Jälleen kerran vain kokko pysyi ainoana kumppanina. Turaga tuijotti Toan hilparin suuntaan. Toa-soturi seurasi ukon epäkuollutta katsetta, kunnes hänen silmänsä vaelsi aseensa suunnasta kammion toisen alttarin. Se oli Toa-Suva, paksun pölykerroksen alla. Täysin koruton ja tyhjä, Toa ei tuntenut mitään voimaa hehkuvan sieltä mitä sillä olisi kuulunut olla.
”Hän vei sen.”
Valon Toa melkein säikähti Turagan yhtäkkiseen kuiskimiseen raskaan hengityksensä alla.
”Hän vei sen, minun toteemini”, Turaga jatkoi, mutta Valottu ei ollut varma oliko se tarkoitettu hänelle. ”Hän otti sen takaisin kun ihmisiä ei enää ollut. ”
”Mitä ihmisiä?” Valon Toa kysyi.
”Kaikkia”, Turaga vastasi matalalla äänellä, ”kaikki he, joita autoin kasvattamaan”
Toa yritti tunnistella vanhan miehen äänensävystään, jos siitä saisi mitään irti.
”Nyt en ole mitään, en mitään ilman toteemia. Ei enää kuiskauksia. Ei enää ääntä. Olen hyödytön, turha. Säälittävä ihmisjäte, saamaton nilkki”, Turagan katse liukui pois päin Suvasta, kuin häpeäisi mitä on tapahtunut.
”Hei hei, olet Turaga, eikö se merkitse jotain?” Valon Toa vastasi, yrittäen parhaansa ohjata Turagan ajatukset pois mistä ikinä noidankehästä hän on joutunut. ”Kaikki viisaudet ja kokemukset jota kenelläkään muilla ei koskaan olisi tai muistaisi, Sehän on aika hyvä”.
Valotun huomiolle, tulimies vain käkätti ja yksi takaisin. Tätä ei kiinnostanut enää omat ajatukset ja muistit.
”Mitä viisaudesta, mitä kokemuksista. Kuka hyötyy siitä, minkä kaikki kuitenkin unohtavat. Onko sotia päättynyt? Onko petoksia vähemmän? Onko ahneus ja itsekkyys vain unta? Kukaan ei opi”, Turaga käänsi katseensa Toan aseeseen. ”Vain tuo merkitsee mitään. Se on se kipu. Ansaittu kipu, oikeutettu rangaistus.”
”Hei hei”, Valottu yritti lohduttaa taas. ”Vannon, että mitä ikinä tapahtui, et ansaitse sitä.”
”Mutta se on mikä kuuluu tapahtua. Minä haluan sitä, haavin sitä. Rakastan sitä”, Turaga torjui Valotun kaikkia yrityksiä.
”Miten niin rakastat?” Valon Toa oli pudonnut kokonaan kärryiltä ukon kanssa.
”Etkö rakasta kipua? Etkö halua sitä? Etkö halua totuuden kosketusta? Kuulla kuiskaukset?”
”En ehkä tuollaisia totuuksia sentään”
”Kaikki Totuudet ovat kipua”
Turaga silmät kohdistuivat viimein Valottuun tulen läpi. Vanhuksen katse sinä hetkenä, verrattuna hänen edelliseen olotilaansa, muistutti aivan liian lähellä elollisuutta huomioiden puheaiheensa sisällöstä.
”Ja siksi hän vei minulta voimanikin. Tuleni ja lihani. En ollut puhdas, tuli on vain irvikuva. Hän vei toteemin, hän vei voimani, hän vei kaikki.”
Turaga alkoi hourailla, vaikka hänen ääni kuulosti yhä yskäiseltä kuiskauksilta. Vanhasta miehestä näki, että olisi alkanut elehtiäkin ellei hänen heikko kehonsa olisi antanut periksi.
”En ansaitse toteemia. En ansaitse kuulla ääniä. Kipuni on irvikuvauteni Totuus.”
Niinpä niin, Valottu tuumi. Hullu Turaga, se tästä yhtälöstä vielä puuttuikin. Siat lentävätkin liian usein nykyään. Valon Toa ymmärsi, ettei reissusta paljastuikin turhaksi. Mitä ikinä vanha pappa tiesi, sillä ei enää olisi hyötyä. Soturi nousi ylös jaloilleen ja päätti myös oman mielihyvän vuoksi aloittaa paluumatkansa.
”Kiitoksia oikein paljon ajastanne”, Toa-soturi vastasi enemmän kohteliaisuuden kuin totuuden nimissä. ”Taidan ymmärtää mitä on tapahtunut”.
Valon Toa ei kuitenkaan halunnut jättää tylyn lähdön ainoaksi lopetukseksi, sillä jos hän ymmärsi mitä oli tapahtunut, hän täten myös tietää mitä kuuluisi tehdä.
”Vannon, että mitä ikinä muille on käynyt, tulen löytämään heidät ja kostan puolestasi. Kostan sille joka teki sinulle tämän”
Yhtäkkiä, Turaga, tuo lahonnut ja raihnainen vanha tulen mies. Mystiikko, joka hädin tuskin kykeni puhumaan ilman hidasta ja tuskasta hengenvetämistä joka kolmas sana, nousi ylös jaloilleen. Silkkien ja taljojen jäänteiden alta paljasti ruumis, joka oli runneltu kuin jokainen kerros olisi viilattu pois. Ainoastaan kalutut luut ja paljaat nivelet, jonka harva ja puhki venytetty lihaskudos näytti liian hauraalta enää kestää mitään jännitettä.
”Kostat? Miksi niin tekisit?”
Valon Toa ei kyennyt vastaamaan, kun Turagan raato liikkui eteenpäin, hitaasti. Jokainen pienikin, tärisevä jalan liikehdintä vei tältä jokaisen mahdollisen lihasvoiman, mitä enää tämän kuluneella ruholla jäljellä oli. Ainoa voima, mikä piti puolikuolleen miehen enää jaloillaan, oli puhdas usko.
”Lihani ja tuleni riisto on oikein. On Hyvyys.
Etkö ymmärrä, veljeni? Hän näytti minulle tähden.
Hän tulee takomaan lisää toteemeja, luomaan lisää tähtiä.
Hänen työnsä on pyhä.
Hän on Pelastajamme.”