Kaikki kirjoittajan Snowman artikkelit

Klaanon Rope

Teologian keskipitkä oppimäärä

4 kommenttia

Zeeronin hökkeli

Kepe räpytteli silmiään hämmentyneenä. Munkin kysymys oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Mihin minä uskon?
Tiedemies ei tiennyt mitä vastata – hän ei kuulunut Ath-uskoon, ja tiesi ettei voisi valehdella kuuluvansa. Se ei menisi läpi. Mutta eikö vanhus hakenut juuri sitä vastausta?

Kepe haki katseellaan tukea muista klaanilaisista. Snowie ja Bladis näyttivät yhtä yllättyneiltä kuin hän itse, ja Same vain katsoi vakavana ulos ikkunasta. Täydellisen jäätymisen pelossa Kepe avasi hitaasti suunsa ja yritti muotoilla mielessään vastausta, mutta aihe ei ollut hänen vahvimpiaan. Kepe tiesi, ettei ollut ainakaan liian vakuuttava sellaisten kysymysten äärellä, joihin ei ollut selkeää vastausta.
Suureksi onnekseen hänen ei kuitenkaan tarvinnut muotoilla kantaansa aiheesta heti, sillä Snowie oli taas äänessä.
”Uskomme… Tai minä uskon… Mmh, miten asiani esittäisin…” Lumiukon puhe oli hidasta ja tunnustelevaa. ”Uskon, että on asioita, sanoja ja tekoja, jotka ovat oikein tai väärin.”
Valkeat sormet rapsuttivat valkeaa päätä. ”Ja minä uskon myös, että tässä maailmassa vaikuttaa voimia, joita emme ymmärrä ja jotka ovat yläpuolellamme.”
Snowie vilkaisi Zeeronia ja yritti nähdä, miten tämä reagoi. Munkin kultaisen naamion syvistä silmänrei’istä ei kuitenkaan saanut luettua minkäänlaista vastausta. Lumiukko jatkoi.

”Lisäksi, minä uskon että… Eeh.”
Snowien suu aukesi ja sulkeutui ja aukesi sopivia sanoja hakien. Sitten hän arveli löytäneensä ne.
”Uskon, että sillä ei ole väliä, että minä kutsun näitä voimia eri nimellä kuin sinä. Eihän Ath ole edes kaukana Mata Nuista… tavallaan…”
Oranssinenäinen klaanilainen loi varovaisen toiveikkaan katseen Zeeroniin.
”A-haa”, Zeeron sanoi kurtistaen kulmiaan. Hän siveli sormenpäillään samaa madonsyömää käyrää keppiä, jonka toinen pää oli jakanut intiimin läheisyyden hetken sienisopan kanssa, ja toinen oli koskettanut Kepen otsaa hyvin vauhdikkaasti. Kepe katseli kepakkoa hieman neuroottisesti.
”Et ole vielä valinnut tietäsi, pikkuinen?” Zeeron kysyi hämmentyneenä. ”Kuulostaa siltä, että olet risteyksessä.”

”Mmm… Moni tärkeä kaupunki rakennettiin risteyspaikkaan…? Vähän kuin Vors-Koro?” Snowie yritti vielä hymyillä hataran vastauksensa perään.
Keskustelu ei edennyt Kepen mielestä lainkaan edulliseen suuntaan. Niin paljon kuin hän vapaata ajatustenvaihtoa arvostikin, oli tämä keskustelu tarkoitushakuinen ja kriittisen tärkeä. Kepe puuttui tilanteeseen.
”Luulisin, että mitä partnerini yrittää sanoa, on että koetamme pitää mielemme avoimina. Itsekin, innokkaana tutkijana, olen aina valmis oppimaan uutta. Olen myös valmis oppimaan Athin tahdon.”
”Oppimaan, oppimaan!” Zeeron sanoi turhautuneena. ”Onko uskonto sinulle vain tiedettä, tieteen mies? Onko se vain limaa lasipurkissa, jota voit tarkkailla? Ei! En usko.”

Zeeron heilautti kepakon Kepen suuntaan, tällä kertaa vain osoittaakseen tätä. Kepe ei kuitenkaan uskonut näin viattomiin aikeisiin, vaan suorastaan hypähti taaksepäin.
”Loogisena ajattelijana tajuat, että Mata Nuisi sanoo toista, ja isä Ath toista. Ja nämä kaksi mahtuvat molemmat maailmaasi? En usko!”

”Sanovatko he, tosin?” Snowie kysyi. ”Sanovatko he eri asioita? Oman elämänkokemukseni aiheen parista, ja minä olen kuitenkin ollut venytetyllä visiitillä eräässä ihme luostarissa ja näin, sanoo, että uskonnot ovat aika liki toisiaan. Etenkin, jos emme käy liian kirjaimellisiksi, emmekö voi aivan hyvin ajatella-”

”Emme.”
Snowie hätkähti ja kääntyi ympäri. Puhuja oli Same. Lumiukko tiesi selakhilaanin suhtautuvan moniin ”turhanpäiväisiin” asioihin kylmästi, mutta äkkinäinen puheenvuoro yllätti Snowien.
”Ja jos voimme, niin miksi?” Selakhilaanin katse oli vakava ja ääni jäätävä. ”Mitä hyötyä on ohjeista, joita ei noudateta? Ohjeista, joiden noudattaminen ei ole koskaan auttanut ketään?”

Kepe nielaisi katsoessaan pitkän sotilaan kasvoja. Same jatkoi: ”Olen nähnyt kirkkojen palavan ja voin luvata, että yksikään loukkuun jäänyt ei päässyt pakoon rukoilemalla.”
Zeeron tuijotti purppuraisilla silmillään Samen vihreisiin. ”Sinä olet sodan mies”, onu-matoralainen sanoi synkeästi. ”Sinun kaltaisesi syntyvät sodassa. Eikö sotilaan kättä ohjaa muka muu kuin komento taistella ja tappaa? Etkö kertaakaan kysy itseltäsi, miksi taistelet?”

Same korjasi otsanauhansa asentoa.
”Minä en taistele, koska jumala käskee minun taistella. Minä taistelen, koska jonkun on tehtävä se. Jonkun on mentävä veren ja raudan ja kuoleman keskelle, jotta kaikki eivät joutuisi sinne.”
Snowie ja Kepe katsoivat Samea hieman hermostuneena. Hienovaraisuus oli näemmä jo hetki sitten vienyt bisneksensä toisaalle. Kumpikaan ei tohtinut kuitenkaan välittömästi keskeyttää moderaattoria.
Bladis keskittyi lähinnä tuijottamaan polviaan otsa kurtussa.

”Selakhian mies”, Zeeron sanoi tylynä, ”Niinkö tosiaan ajattelet? Että kaikki, mihin uskon on turhaa? En ole varma, mitä sanoa.”

Same tuhahti äänekkäästi.
”Anna kun minä kerron sinulle jumalasta”, selakhilaani sanoi ääni kylmänä.

”Kerran, vain kerran Selakhian tasavallan viimeisessä taistelussa ennen sen hajoamista, minä rukoilin. Taivaalta satoi tulikuumaa rautaa. Odotimme miesteni kanssa eräässä temppelissä, kun vihollisen veneet porautuivat rantahiekkaan. Minä pelkäsin.”
Klaanilaiset keskittyivät kuuntelemaan. Same harvoin myönsi pelkoaan.

”Nostin katseeni temppelin kattoa kohti. Qwyne, Selakhian äiti katsoi minua. Tunsin sen, vaikka patsaan silmät oli peitetty valkoisella nauhalla. Jumalattaren silmien näyttäminen oli kiellettyä. Hän katseli lapsiansa, mutta ei koskaan nähnyt meitä… kuten emme mekään häntä. Nojasin temppelin kylmää kivistä seinää vasten, painoin käteni sydänvaloani vasten ja rukoilin. Lupasin pyhittää koko elämäni jumalalle ja uskolleni, jos hän antaisi meille tukensa ja siunauksensa. Lopulta miehenikin liittyivät rukoukseen.”

Same piti hetken tauon. Hän painoi valkean kätensä otsaansa vasten. Otsaa, jolla oli nauha, joka ei peittänyt silmiä. Ei ainakaan enää.
”Vastausta ei tullut. Kuusi minuuttia rukouspyyntöni jälkeen vihollinen potkaisi temppelin oven sisään ja vapautti tulen. Te ette tiedä, mitä Kuningaskuntien sotien aikaan käytettiin. Oli sotilaita, joiden iho muuttui syöpäläisiksi. Oli aseita, jotka tuhosivat ruumiin, mutta jättivät mielen ikuisiksi ajoiksi tyhjiöön menettämään järkensä. Ja oli miehiä, jotka yhdellä sanalla muuttuivat purkaukseksi ikuisesti palavaa tulta ja huutoa Karzahnin syvimmistä sopukoista. Huutoa, joka ei loppunut silloinkaan, kun huutaja ammuttiin maahan.”
Same katsoi Zeeronia silmiin. Kummankaan katse ei värähtänyt.
”Kun tuli pyyhki tiensä läpi temppelin polttaen kaiken ja joukkueeni selviytyjät juoksivat henkensä edestä pakoon, erehdyin katsomaan taaksepäin. Äiti Qwynen patsas oli jo liekkien ytimessä. Valkoinen nauha sen silmien edessä paloi. Tiesin, että en saisi katsoa. Tiesin, että se oli väärin, mutta en voinut vastustaa. Nauha paloi, ja paljasti takaansa…”

Same pudisti päätään hitaasti.
”Ei mitään. Selakhian äidin silmäkuopissa ei ollut silmiä. Oikeus oli sokea. Jumala oli sokea. Hän ei nähnyt meitä sinä päivänä. Hän ei tulisi näkemään meitä muinakaan päivinä. Jumala ei vastannut rukouksiin, koska häntä ei ollut. Ylemmät voimat eivät luo kohtaloamme. Tyydyttikö vastaukseni, viisas vanhus?”

Zeeron pudisti päätään hitaasti ja katsoi synkkänä lattiaa.
”Tuo on tyhjyyttä”, Zeeron jyrisi hiljaa. ”Epätoivoa, nihilismiä. Uskoa kylmään ja pahaan maailmaan. Sinunlaisilleko minun kuuluisi uskoa Nimdan salaisuudet, hainhammas?”

Zeeronin ja Samen tuijottaessa toisiaan epätoivo valtasi alaa Kepen mielessä. Jos keskustelu jatkuisi tähän suuntaan, klaanilaiset eivät oppisi mitään uutta Nimdasta. Siru pysyisi saavuttamattomissa.

”Hyvä on, näemme maailman eri tavalla kuin sinä. Mitä sitten? Et kerro meille mitään, me emme kerro sinulle mitään ja kaikki poistuvat tyhjin käsin?”

Munkki näytti arvioivan tiedemiestä katseellaan. Toan ääni oli saanut uutta voimaa.
”Sinä ajattelet eri tavalla kuin minä”, Zeeron myönsi. ”Selakhialaisen maailma on tyhjä, ja pitkänenäisen ystävämme maailmankuva on yhtä häilyväinen kuin hänen fyysinen olemuksensakin.”
Kepe alkoi jo maistaa epäonnistumisen. He olivat kulkeneet pitkän ja vaarallisen matkan tiedon lähteelle. Näinkö se tyrehtyisi, ennen kuin he saisivat edes yrittää sammuttaa janoaan?
”Mutta minä en tiedä…” isä Zeeron vielä jatkoi, ”…mitä hän ajattelee.”
Sienimunkin keppi kohosi osoittamaan Bladista. Same, Snowie ja Kepe kääntyivät katsomaan poissaolevan näköistä skakdia.

”Tuota… häneltä ei välttämättä kannata kysyä…” Kepe sanoi hymyillen hermostuneesti.
Zeeron ei ottanut vastausta vastaan ja tuijotti klaanilaisia entistä tiukemmin. Hopeinen skakdi ei tuntunut reagoivan mitenkään.
”Bladis?” Snowie sanoi. ”Blaaaa-diiiiis?”
Bladis ei vastannut. Hän oli jossain kaukana.

Jossain kaukana

Kitaroiden kuoro jyrisi vuoria rikkovaa musiikkiaan. Oli kuin soolot olisivat miekkailleet rapeiden riffiensä terävillä metallireunoilla, singoten valtavia kipinäsuihkuja ilmoille. Kipinäsateen polttaessa aluskasvillisuutta basson jyrinä järisytti maata, pirstoi taivaan ja halkoi vedet.

Moottoripyörän moottori jyrisi testosteronia puhkuen, kun sen kaksi pakoputkea syöksivät moottoritien ylle tulta, tulikiveä ja pikimustaa savua. Piikikkäät, valtavat renkaat repivät asfalttia riekaleiksi edetessään läpi hahmottoman aavikon. Tai lähinnä takarengas, koska eturengas oli näyttänyt juuttuneen lopullisesti keulimaan kohti taivasta.

Sotaisan miehekkyyden kaksirenkaisen multihuipentuman jokainen metalliosa oli täynnä teräviä piikkejä. Pelti oli maalattu kuvilla valtavista lieskoista, erilaisista konetuliaseista ja hymyilevistä skakdinaisista. Vielä parinsadan metrin päässä moottoripyörän kuolemaa huutavasta keulasta juoksi pakoon kaksi nazorak-agenttia, joiden kädet oli korvattu sinihehkuisilla ja mekaanisilla vastaavilla. Torakat alkoivat hengästyä.

”SKARRARARARARRRRRRR”, kajahti skakdin kielen kaunein sana ja suurin lahja maailmalle.
Mylväisyn päästi moottoripyörän päällä kahdella jalalla tasapainotteleva hopeinen skakdi, Bladis. Kasvoillaan hänellä oli suuret mustat aurinkolasit, niskassaan yönmusta nahkatakki. Toisessa kädessään hänellä oli konepistooli, jonka hän antoi tasaisin väliajoin laulaa torakoiden jalkoja kohti. Torakat kiljuivat kovin naisellisesti.

”JUOSKAA VAIN, PELKURIT, JUOSKAA. AAAH HAH HAH HAH HAH

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HA HAH

HA HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HA HA HA HA HA
HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA AAAAH HAH HAH
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HAH HAH HAH
HA HA HA HA HA HA AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HAH HA
HA HA HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH
HAH AHAHAHAHA HAHAHA AAAAAAAAAAAAAAAAAAH HA HA HA

HA

HA HA HA HA HA HA!
AHAHAHAHAHAHHAHAH!
HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA HA HA HA HA

HA
HA
HA
HA!
HA!!

HAHA!!!

HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!!!!!”

Jossain vaiheessa nauru lakkasi kuulostamasta naurulta ja jossain vaiheessa se muistutti kevytkaliiberista zakazilaista konekivääriä. Mainittu ase odottikin vielä vuoroaan moottoripyörän peräosassa.
Toisessa kädessään moderaattorilla oli valtava rautainen ketju, jota hän pyöritti päänsä yläpuolella. Se liekehti kerosiininkatkuista sinistä liekkiä, jonka savu olisi täyttänyt taivaan, jos taivaalla olisi ollut vielä tilaa täytettäväksi kaiken moottoripyöräsavun jälkeenkin.
Moottoripyörällä istui skakdinainen, terävähampainen kaunotar, joka piti tiukasti kiinni moottoripyörällä ajavasta sotilaan komistuksesta.

”Oih, Bladis!” nainen kirkaisi. ”Olet niin taitava! Ja hyvä ampumaan… ja komea!”
”Ei nyt, beibi”, Bladis sanoi ja laukoi ilmoille sarjan varoituslaukauksia Sinisille Käsille. ’Ilmoille’ oli siinä mielessä väärä ilmaisu, että hän ampui ne torakoita kohti. ”Metsästän.”
”Mutta Bladis”, nainen jankutti. ”Blaaaaa-diiiiis? Bladis. Bladis Bladis Bladis.”

Naisen ääni vaihtui jokaisella sanalla miehisemmäksi. Se alkoi muistuttaa jotakuta aivan muuta.

”Ei nyt”, Bladis sanoi. ”Milloin tahansa paitsi nyt.”
”Blaaaa-diiiiiiiiiiiis…”
”OLE HILJAA TAI PYSÄYTÄN TÄMÄN PYÖRÄN JA KÄVELET KOTIIN.”

Zeeronin mökki

Hopeinen skakdi kiristeli hampaitaan. Snowie katsoi tätä hämmentyneenä silmiin.
”… mi-mi-minkä pyörän?” lupsakkuuden lumiukkomainen ilmentymä sopersi.
Bladis räpytteli silmiään hetken. ”Öh. Ei mitään.”
Keskustelun valtasi hetkellisesti vaivaantunut hiljaisuus. Sen rikkoi Zeeron, joka loikkasi jakkaraltaan lähemmäs klaanilaisia, aivan Bladiksen eteen.
”Minä kysyin teiltä kaikilta, mihin uskotte”, soturimunkkivanhus sanoi. ”Sinä et antanut vastausta, skakdi.”
Hopeinen skakdi tuijotti Zeeronin purppuraiseen katseeseen ja tuhahti. ”Mitä luulet, ukki? Kauniisiin naisiin. Tehokkaisiin moottoreihin. Isoihin pyssyihin.”

”…”, Kepe ulvoi.
”…”, Snowie vinkaisi.
”…”, Same manasi.

Kepen, Snowien ja Samen katseet jäätyivät samalla lailla tyrmistyneesti. Tässä se oli. Viimeinen toivo tämän keskustelupuun hedelmällisyydestä oli halkaissut sen oksan moottorisahalla ja polttanut rungon. Zeeron pieksisi heitä puukepillä ihan pelkästä loukkaantumisesta ja lähettäisi heidät kotiin tyhjin käsin, todennäköisesti myös kävellen. Kepe tunsi sisuksiensa uppoavan. Hänelle oli annettu mahdollisuus kuulla aidolta athistipapilta tuon mystisellä tavalla Nimdaan liittyvän uskonnon salaisuuksia. Mahdollisuus, joka oli nyt hukattu lopullisesti.

Tämä viimeinen tiedonjyvänen olisi ollut puuttuva linkki. Tämän avulla Kepe olisi ehkä saanut Nimdaa, Profeettaa ja tämän seuraajia ympäröivää mysteerien verhoa raotettua. Ehkä tämä olisi viimein auttanut häntä löytämään yhteyden näiden toisistaan irrallisten konseptien välillä. Mutta ei.
Kepe alkoi arvelemaan, että jossain todella olikin jumala, joka päätti kaiken kulusta. Hänestä tuntui, että hän oli tehnyt jotain suututtaakseen kyseisen jumalan. Leikkinyt tieteellä? Kajonnut asioihin, jotka eivät kuuluneet kuolevaisille? Mahdollisuuksia oli rajattomia. Ehkä rukoilunkin jättäminen vähemmälle oli tarpeeksi. Lopulta sillä ei ollut väliä. Toivo oli mennyttä.

”Hiljaa, pessimisti!” Zeeron rääkäisi taas käytännössä ei millekään. ”Fiksulla skakdilla on vielä sanottavaa!”

”…”, Kepe inahti.
”…”, Snowie hymähti.
”…”, Same tuhisi.
”…mit mmit mitä…”, Kepe hinkui.
”… minä minä en…”, Snowie vikisi.
”Vaiti”, Same tuhahti. Mitä Bladis ikinä sitten tekikään, se vaikutti toimivan.

Bladis ryki kurkkuaan. ”Minua ei kasvatettu kumartamaan millekään jumaluuksille… ei sillä, että minua olisi ylipäätään kasvatettu mitenkään, mutta silti. Kotikylässäni ei ollut kirkon kirkkoa. Mata Nuin sijasta minusta kasvatettiin mies tarinoilla. Synnyin Zakazilla, mutta vähän liian myöhään. Sota oli jo sodittu.”
Zeeron suki leukaansa. Bladis jatkoi ilman lupaa.
”Se vähän vaikuttaa nuoreen mieheen, tiedätkö? Putkahtaa tosi ankeaan maailmaan siinä vaiheessa kun siihen ei voi enää vaikuttaa. Ja kaaaaaaaaaaaaikki ympärillä puhuvat siitä kuinka skarrararrin nättiä kaikkialla ennen oli ja kuinka skarrararrin sääli on, että vanhan Tendilliun nätit pellot paloivat päreiksi. Ja siinä sitä sitten vain kuunnellaan, kuinka muut ylistävät jotain, jota ei perhana enää ole.”
Bladis puristi kätensä nyrkkiin ja pamautti puista lattiaa.

”Irnakkit minä siitä. Ei minua kiinnosta, minkälainen se saari oli ennen. Sillä tiedolla ei saada peltoja kukkimaan tai hymyjä kaikkien naamalle. Siksi minä sieltä lähdinkin. Asioita ei saada kuntoon mähmimällä siinä, mitä joskus kuulemma oli! Kun voisi uskoa siihen, mitä siellä nyt on!”
Terävät hampaat muodostivat virneen.

”Eli kauniita naisia, tehokkaita moottoreja ja isoja pyssyjä. Niiden puolesta minä elän, ja niiden puolesta minä kuol… itseasiassa anti olla, skarrararit kuolemisesta. Jos kuolemalla olisi turpa, minä löisin sen turpaa.”

”…”, Kepe totesi.
”…”, Snowie huomioi.
”…”, Same havainnollisti.
”Turpaan”, Bladis lisäsi perin avuliaasti.

Same, Snowie ja Kepe olivat aivan yhtä tyrmistyneitä. Heillä oli äärimmäisiä vaikeuksia päättää, oliko äskeinen puheenvuoro ollut viisaan miehen kauniita sanoja elämänmakuisista asioista, vai Bladiksen sanoja Bladiksen asioista. Näillä kahdella asialla oli yleensä ero.
Zeeron naurahti räkäisesti ja taputti hitaasti.
”Skakdi”, Zeeron sanoi. ”Minä pidän sinusta. Uskot vilpittömästi johonkin. Se on harvinaista. En näe tippaakaan epäilystä uskossasi niihin asioihin, jotka ovat sinulle tärkeitä.”
Zeeron hymähti ja katsoi koko klaanilaisjoukkoa hymyillen.
”Kunnioitan sitä jopa niin paljon, että saatan harkita… saatan harkita kertovani teille tarinan.”

Innostus kasvoi Kepen sisällä, ja se näkyi. Toan kasvot loistivat pitkästä aikaa innosta ja toivosta. Hän oli jo kaivamassa esiin muistiinpanovälineitään ja pientä kotikutoista nauhuriaan, kun Zeeron pysäytti hänen kätensä tökkäämällä sitä kepillään.
”Kädet pois sieltä”, soturimunkki sanoi. ”Tämä ei ole ’haastattelu’. En halua, että vangitsette ääntäni ja pistätte sillä ’teknologiikallanne’ sanoja suuhuni! Ei käy!”
”Itseasiassa se ei ole edes mahdollista, isä hyvä”, Kepe sanoi varovaisesti. ”Mutta… jos kerran niin haluatte.”
”Hyvä”, Zeeron sanoi. ”Isä Athin tarinaa ei ole tarkoitettu vangittavaksi ’teknologiikkaan’!”
Kepe ja Snowie halusivat molemmat korjata Zeeronin sanavalintaa, mutta he päättivät jättää munkin keskeyttämättä.
”Mitään tarinaa ei saa vangita! Ilman kertojaa tarinat kuihtuvat ja kuolevat. Tämän tarinan kertoi minulle aikanaan isä Makandor, edeltäjäni. Hänelle tarinan kertoi Pyhä Äiti, sokea näkijä ja Athin sijainen maan päällä. Tarinat elävät kulkiessaan suusta suuhun, kirjasta kirjaan, ystävältä toiselle, opettajalta oppilaalle…”

Zeeron oli jättää vertauskuvan tähän, mutta sitten… voi ei…

Sitten hänen mieleensä tuli parempi.
”Itseasiassa voitaisiin sanoa, että… tarinan sielu on rihmasto…”

Niin. Täältä se tulee. Täältä. Se. Tulee.

”… ja kaikki tarinan versiot… ovat rihmaston sieniä!”

Noin. Nyt sekin on pois alta.

”Aivan!” Snowie sanoi hymyillen. ”Tarinat kuuluu vangita sieluun tai… sydämeen, eikö niin, viisas vanhus?”
”Noinkin sen voisi sanoa, lumi-ukko”, Zeeron hirnui. ”Mutta teidän täytyy ymmärtää, että se, mitä teille olen kertomassa on harvinaista, ainutlaatuista. Harva athistikaan tietää tätä. Saadakseen kuulla Nimdan legendan on soturimunkin astuttava kuusi ymmärryksen porrasta. He kävelevät tulisilla hiilillä, taistelevat isä Athin puolesta… antavat koko sielunsa Mielen Isälle, ennen kuin totuus paljastaa heille itsensä. Te olette erikoistapauksia.”

”Mikä tekee meistä niin erikoisia, että saamme… tämän kunnian”, Same kysyi ilman varsinaista kiinnostusta. Zeeronin ilme vääntyi pirulliseksi, kissapetomaiseksi hammasvirneeksi.
”Odotinkin tuota, Selakhian mies. Teidän täytyy vain luvata yyyyyyyyksi asia”, Zeeron sanoi. ”Silloin kun löydätte Pyhän Zeetan, se kuuluu minulle.”
Kepe puri huulta. Hän ei ollut varma, helpottuiko tilanne yhtään.
”Arvelinkin”, Same sanoi. Hän ei voinut olla erityisen pettynyt. Hän ei ollut tullut tänne etsimään tietoa Nimdasta, vaan pelastamaan Kepeä ja Snowieta.

Zeeronin tahto saada Pyhä Zeeta itselleen oli ymmärrettävää ja ehkä jollain tavalla oikeutettuakin. Tätä he eivät kuitenkaan voineet Zeeronille luvata. Siru oli vaarallinen ja parhaassa turvassa Bio-Klaanin hallussa. Jos Kepe olisi sanonut tämän suoraan, Zeeronin sanainen arkku sulkeutuisi varmasti, ja se olisi hyvin kiusallista tässä vaiheessa. Zeeronille valehtelu puolestaan olisi ollut niin ilkeä ja epäkepenomainen temppu, että se oli poissa laskuista.

”Mmmh. Ymmärrättehän toki, että Pyhän Zeetan perässä on muitakin kuin me, ja sen päätymisen heidän haltuunsa voimme estää vain me. Jos saamme sirun käsiimme ennen pimeämpiä voimia, teemme voitavamme kyetäksemme ennen pitkää palauttamaan sen Athin seuraajien haltuun. Enempää emme voi luvata. Ymmärrämme kyllä, jos tämä ei ole tarpeeksi.”

Zeeron näytti hetkellisen innostuksensa jälkeen yhtäkkiä kovin pettyneeltä, mutta ei yllättyneeltä. Hän hymähti tietäväisen oloisena. Ilmeestä näki, että soturimunkki oli jollain tapaa osannut odottaa tätä.
”Penteleen penteleet. Ainakin olet rehellinen, hyrrä-heppu.”
”… mik-” Kepe aloitti eikä ehtinyt lopettaa.
”En tiedä, miksi olet hyrrä-heppu”, Zeeron sanoi ilkikurisesti. ”Kuulosti sopivan sinulle. Mutta hyvä on. Ymmärrän kyllä. Olette sodassa, ja torakka-ritarit haluavat sirun itselleen. Annan sen mieluummin teidän kuin niiden huostaan.”
Soturimunkki ryki kurkkuaan voimakkaasti. ”Haluan vain kysyä teiltä vielä yhden asian.”

Purppuraisen katseen mielipuolisuuteen vyöryi roppakaupalla vakavuutta. Ainoastaan skakdien ja erään etelän liskomaisen sivilisaation katseilla pystyi tappamaan, mutta Zeeronin kylmä tuijotus melkein veti vertoja niille.
”Aiotteko käyttää Pyhää Zeetaa aseena?” Zeeron kysyi kylmän viileänä.
”Se siis on ase”, Kepe sanoi vähintäänkin puoliksi itselleen.
”Ha”, Zeeron naurahti kuivakasti. ”Älä teeskentele tietämätöntä. Mielen Isän suurin lahja opetuslapsilleen voi levittää vihaa ja tulta yhtä helposti kuin rakkautta ja valoakin. Olette kuulleet tarinat.”

Emme tätä, jota yritämme saada sinusta irti, Kepe ajatteli. ”Omasta puolestani en ole kiinnostunut kenenkään tappamisesta, sirun kanssa tai ilman.”
Snowie nyökkäsi hyväksyvästi. ”Minullekaan mieli ei ole mikään tämän maailman vaarallisin ase.”

Zeeronin katse siirtyi neljän klaanilaisen soturipuoliskoon. ”Te ette näytä yhtä rauhanomaisilta.”
”Me emme päätä, mihin Nimdaa käytetään”, Bladis vastasi kaivellen hampaitaan. ”Otamme käskyjä vastaan, emme anna niitä.”
Same ei sanonut mitään. Hänen muistiinsa palautui hätäkokous, jonka myötä linnoitus oli syösty lopullisesti sotatilaan. Oliko siitä ollut viikkoja? Ei, siitä oli jo kuukausia. Ajankulku oli hämärtynyt taistelujen ja vainoharhan sumussa. Sinä päivänä Tawa oli seissyt Suuren salin korokkeella muiden adminien kanssa ja sanonut sanat, jotka kaikuivat kirkkaina selakhilaanin mielessä.
Meidän täytyy löytää se ennen vihollisiamme. Löytää ja tuhota.
”Kepe”, selakhilaani kuiskasi toalle. ”Oletko aivan varma tästä?”
”… mistä”, Kepe vastasi hämillään. Zeeron näytti kummastuneelta ja hieman loukkaantuneelta. Ei ollut kohteliasta kuiskia kesken keskustelun.
”Vanhus haluaa sirun takaisin. Jos se on Tawasta ja Guardianista kiinni, sirua ei enää edes ole tämän jälkeen.”
Kepe näytti kiusaantuneelta. Hän ei ollut aivan satavarma, kykenikö Zeeronin tasoinen mahtava athisti lukemaan hänen ajatuksiaan. Tietenkin vain ce-matoranit pystyivät yleensä siihen, mutta entä jos ’Mielen Isä’ olikin tavalla tai toisella oikeasti olemassa? Silloin hänellä ei olisi mitään salaisuuksia.
”… en… en ole päässyt vielä niin pitkälle”, Kepe sopersi. Kumpi olisi väärempi vastaus? Se, että hän ei lopulta todella tiennyt, olivatko adminien aikeet Nimdan käytön suhteen muuttuneet, vai se, että lopullinen tarkoitus oli tuhota sirut lähimmässä tulivuoressa?

Zeeron alkoi joka tapauksessa käydä entistä kärsimättömämmäksi. Snowie nieleskeli ja oli selvästi valmiina yrittämään perustaktiikkaansa eli lämpimien juttelua. Kepe kuitenkin avasi suunsa.
”Tuota, niin”, Kepe sanoi kuulostamatta ollenkaan yhtä varmalta kuin hänen olisi ehkä pitänyt. ”Isä Zeeron. Asia on niin, että… on olemassa mahdollisuus, että jotkut omamme haluavat tuhota sirun. Olen… olen pahoillani.”

Zeeron räjähti räkäiseen nauruun.
”Tietenkin, tietenkin on!” soturimunkki käkätti. ”Luuletko, että se muuttaa jotain? Joku yritti jo tuhota Nimdaa, ja mitäs siinä tapahtuikaan? Oletteko koskaan, koskaan miettineet, miksi se on kuudessa osassa?”
Klaanilaiset tuijottivat toisiaan hämmentyneinä. Kepe raapi päätään. Tarkoittiko Zeeron tosiaan, että oli silti olemassa jonkinlainen ase, joka tehosi Nimdaan?
”Tietenkin on!” Zeeron vastasi saaden Kepen hätkähtämään. ”Nimdakin on vain metalllia, ja metalli taipuu aina. Mutta se voima, joka metalliin on piilotettu ei vähene, vaikka sen tyyssijan pistäisi kuinka moneen osaan. On houkkamaista edes ajatella kykenevänsä tuhoamaan sitä lopullisesti. Sitäkö haluatte?”

”Ei!” Kepe huudahti heilutellen käsiään. Snowie, Same ja Bladis jäivät tuijottamaan tiedemies-Toaa kovin mykistyneinä. Administo olisi ehkä sanonut tilanteeseen jotain muuta.
”Minä lupaan, että heti kun sota on ohi, toimitan sirun teille”, Kepe sanoi kämmen sydänvalolla. ”Haluamme löytää sen vain suojellaksemme sitä. Minulle ei kävisi mielessäkään käyttää sitä aseena. Saat sanani.”
Zeeron sulki suunsa ja hymyili leveää hymyä. Soturimunkin silmät sulkeutuivat viiruiksi.
Ukko käveli huoneistonsa keskellä könöttävän puunrungon taakse kuin hakemaan jotain. Klaanilaiset tuijottelivat hetken toisiaan.
”Itse en välttämättä valehtelisi voimakkaalle athistille…” Snowie sanoi hymyillen hermostuneesti.
”En minä valehdellutkaan”, Kepe sanoi. ”Jos se on minusta kiinni, siru on hänen.”
Bladis hörähti. ”Olisipa sääli, jos se ei olisi välttämättä sinusta kiinni.”
”…”, Kepe sanoi.
”Oli miten oli, olemme tiedon äärellä, eikö?” lumiukko puuttui keskusteluun innokkaana. ”Ei pilata tätä nyt!”

Zeeron taputti käsiään jossain puunrungon takana, ja puisen hökkelin ikkunoiden tielle siirtyi kuin itsestään valtavia köynnöksiä. Täydellinen, pikimusta pimeys täytti tilan. Neljä paria hämääntyneitä silmiä jäi loistamaan pimeydessä tuijotellen toisiaan. Jäljelle jäi vain sienten tuoksu ja Zeeronin askeleet tikkuisella parrulattialla. Soturimunkki taputti käsiään uudelleen, ja köynnökset siirtyivät rahisten. Ne avasivat tilaan uuden valoaukon. Sellaisen jota kukaan paikallaolijoista ei ollut aiemmin huomannutkaan. Täydellisen pyöreä aukko aivan tilan katossa paljasti takaansa kaksoisauringoista nuoremman. Oli kuin aukko olisi tehty juuri tähden muotoa ja kokoa varten ja avattavaksi juuri tällä hetkellä keskipäivää, jolloin loiste oli kovimmillaan.

Keskipäivää? Same ajatteli. Kuinka kauan he olivat olleetkaan tiedottomina? Taistelu Sinisten Käsien kanssa oli päättynyt auringonlaskun punakajossa.

Pyöreä aukko halkaisi muuten täysin pimeän tilan valokiilallaan. Valokiilalla, joka paljasti jotain, jonka Zeeron oli tuonut keittiönsä perukoilta, verstaansa sisuksista.
Auringon kultainen valo piirtyi täydellisenä ympyränä aivan samankokoisen ympyrän muotoiselle alustalle. Kivisen kiekon reunoille oli kerätty koko joukko pikkuruisia, kullankellertäviä kiviä. Joka ikinen kivistä oli kaiverrettu täyteen muinaisia punaisia merkkejä. Pyhää athismin kieltä, jota harva osasi.
Kiekon reunoilla oli kuitenkin kirjaimia, joita klaanilaiset ymmärsivät ilmankin Rau-naamiota tai puolitoistavuotista muinaismatoranin kurssia ga-metrulaisessa yliopistossa.
ATH KO RELTHE NIMDA

Sanat eivät kuitenkaan tarkoittaneet Kepelle ja Snowielle mitään. He kuitenkin muistivat kuulleensa ne joskus villiintyneen matoran-lauman suusta. Ath-Korosta oli jo niin kauan.

Kiviringin keskellä oli tasainen hiekka-alusta, jolla seisoi sileä, ellipsimäinen kivi. Jumala. Se tarkoitti jumalaa.
Tällä jumalalla ei ollut kuitenkaan Mata Nuin kasvoja. Niiden tilalla oli kolmio, jonka keskellä olevasta kaiverruksesta tuijotti valtaisa silmä.

Zeeronin naamio tuli esiin pimeydestä ja jäi leijumaan kirkkaan auringonvalon ja hämyisän pimeyden rajalle. Vekkulin vanhuksen rehevöityneet kasvot näyttivät tässä valaistuksessa vanhemmilta kuin koskaan aiemmin. Purppuraiset silmät siirtyivät verkkaisesti klaanilaisesta toiseen värähtämättäkään.
Kädessään soturimunkilla oli kultainen seremoniasauva, joka oli ollut tätä ennen mökin seinää vasten. Sen terävän keihäänkärjen kyljet oli kaiverrettu täyteen tarinoita. Tarinoita, joita oli kerrottu satoja vuosia ja tarinoita, jotka olivat vielä kuulematta.
Tämä tarina oli Kepeltä kuulematta.

”Hyvä on”, Zeeron sanoi hymisten kuin transsin vallassa, ja kiviringin kivihahmot alkoivat liikkumaan hiekan yllä kuin omasta tahdostaan.”Minä kerron teille Nimdan legendan.

Minä kerron teille Mielen Isästä.”

Klaanon Rope

Valumakriisialue

9 kommenttia

Bio-Klaanin saari

Zyglakit olivat enemmän veden syvyyksien asukkeja kuin maallaeläjiä, joten joen ylittämisen ei olisi luullut olevan ongelma kahdelle nuorelle liskosoturille. Tästä kulttuurillisbiologisesta edusta huolimatta Mei ja Calibus makasivat piiloutuneina Malek-tek-marjapensaan alla ja tarkkailivat edessään virtaavaa jokea vailla ylitysmahdollisuutta.

Vaikeuksia tuotti joen koostumus: aallot olivat nyyttejä, laineiden liplatus vankkureiden narinaa ja aurinko kimmelsi kirkkaana satojen matoralaisten naamioista välkkyvän veden sijaan. Kuiva joenuoma oli täynnä evakoita, eivätkä Zyglakit nähneet matoranletkan alkua tai loppua. Pää ja häntä sen sijaan olivat poikkeuksellisen selväpiirteiset: Nazorakein sotakoneen jymistellessä hitaasti mutta varmasti kohti etelää olivat ne saaren pohjoisten ja itäisten osien asukkaat, jotka olivat menettäneet vasta kotinsa mutta eivät henkiään, pakanneet välttämättömyydet mukaansa ja vipeltäneet pikakyytiä pois alta. Ja tässä oli lopputulos. Suunnaton virta monenkirjavia kyläläisiä suuntanaan etelä – matoralais-joki, jonka virtaamisvauhti oli epätoivo.

Calibus vilkaisi vierellään matalana mutta jännittyneenä makaavaa Meitä. Heidän piilopaikkansa sijaitsi vain muutaman kymmenen metrin päässä joenuomasta, pienellä kukkulalla. Pensas oli tuuheana nahkealehtisistä, sukkulanmuotoisista lehdistä, mutta Zyglakien oli silti syytä olla varuillaan.
”Miten muka pääsemme noiden ohi?” sinivihreä nuori mies kuiskasi. ”Katso tätä ympäristöä, meidät huomattaisiin varmasti!”

Maisema ei tosiaan ollut huomaamattomuuteen pyrkivien Zyglakien puolella. He olivat Ämkoo-vuoren etelä- ja kaakkoispuolelle avautuvien suurten ruohotasankojen laitamilla, tarkoituksenaan edetä niiden yli massiivisen vuoren etelärinteiden havumetsiin. Sieltä Flygel oli lähettänyt heille kirjeensä.
”Mei”, Calibus aloitti uudestaan. Hän oli huomannut, että punainen naarassoturi yritti keksiä ratkaisua eikä ollut erityisen kiinnostunut keskustelemaan Calibuksen kanssa.

Vähän niinkuin aina, harteikas koiras ajatteli.

”Mei. Me emme pääse tästä.”

Mei käänsi sinisen katseensa Calibukseen.
”Pääsemme.”
”Ei, emme pääse. Ja jos pääsemme, miten? Mikä saa sinut uskomaan, että voimme livahtaa noiden kaikkien ohi?”
Mei kurtisti kulmiaan.
”Koska meidän täytyy.”

Calibus tiesi, että Mei uskoi Flygelin todella pitävän huolta Guechexista, ja että yöllistä hyökkäystä Bio-Klaanin linnakkeeseen johtanut soturi oli todella selvinnyt. Ei siksi, että se olisi jollain lailla todennäköisempää, vaan koska se oli Mein ainut vaihtoehto. Muuten hän olisi umpikujassa – Mei oli paennut Zyglakien leiristä Skakdien otettua komennon eikä voinut palata.

Ja minä seurasin… Calibus ajatteli. Hän enää osannut varmuudella sanoa itselleen, oliko hänen päämääränään ollut saada Mei takaisin leiriin vaiko paeta tämän kanssa.

Juuri silloin Zyglakit kuulivat lähestyvän ravin ääniä. Vaistomaisesti he painautuivat entistä matalammiksi ja vaikenivat.

Kukkulan rinnettä ratsasti ylös muutama matkaaja, mutta ensimmäisenä kaksikko näki viirin. Calibus tunnisti siihen ommellun vaakunan. Se oli vaalenruskea suuri Kanohi Hau, niin tunnettu naamio, että se oli jokaiselle Zyglakillekin tuttu. Taustalla oli porraskuvio, joka jakoi lipun kahteen osaan: vasen ja ylempi alue oli sininen ja oikea ja alempi tummanharmaa. Hau symboloi suojaa ja porraskuvio tuli kylän nimestä – Tahtorakin askelma. Saaren pohjoisosien merkittävin kylä sijaitsi tasanteella, joka alkoi Ämkoo-vuoren jyrkistä rinteistä ja päättyi vielä jyrkempään rantatörmään, joka laski suoraan mereen. Toisin sanoen se oli kuin valtava askelma portaikossa, jonka muodostivat meri, tasanne ja vuori. Se hallitsi ainutta kulkukelpoista reittiä koko Ämkoo-vuoren länsipuolella, ja tälle luonnon muovaamalle terassille rakennettu kylä oli suojattu paksun muurin taakse. Saarella riehuvaan sotaan muuri oli kuitenkin käyttökelvoton: se oli rakennettu menneinä aikoina, kauan ennen Bio-Klaanin perustamista, ja suojasi pohjoisen koko Matoralais-asutusta kaikelta, mikä yritti hyökätä etelästä länsirannikon kautta. Niin Zyglakien kuin villimatoralaistenkin retket olivat pysähtyneet Calibuksen heimon parissa veriseinänä tunnettuun muuriin.

Nyt kylää kuitenkin uhattiin pohjoisesta, ja ilmeisesti selviytyjät olivat liittyneet muiden Allianssia pakenevien evakoiden sankkaan joukkoon, matkalle kohti etelää.

Pian myös itse viirin kantajat tulivat näkyviin – kolme ratsua ja kolme ratsatajaa. Kulkemiseen käytettävät elikot olivat pitkäkoipisia ja harmaita. Ratsut käyttivät kaikkia neljää raajaansa liikkuessaan vaivattomasti rinteessä, ja niiden pitkäturpaiset päät katsoivat jäyhästi eteenpäin. Niiden mustat silmät olivat kuin puoliksi kiinni mutta niiden tuijotus oli silti valpas. Kaikista huomiotaherättävin piirre ratsuissa oli kuitenkin niiden pitkät ja monihaaraiset sarvet. Elikot olivat biomekaanisia poroja, joita Zyglakit tiesivät pohjoisen matoralaisten käyttävän ratsuina. Näillä yksilöillä olikin huovat ja yksinkertaiset satulat selkiin kiinnitettyinä.

Kolme ratsastajaa näyttivät hekin olevan kotoisin pohjoisesta. Ensimmäistä poroista ohjasti lyhyt ja kyttyräselkäinen hahmo, mitä ilmeisimmin turaga. Raskas, kauniisti kirjailtu tummansininen viitta verhosi suurimman osan ratsastajan pienestä kehosta. Naamiona hänellä oli jalo Kanohi Matatu. Kun hän avasi suunsa, väsynyt naisääni vapautui ilmoille tuulen joukkoon. Tuiverrus oli niin kovaa, että Calibus ei kuullut kuin yksittäisiä sanoja.
”…-äisiä, jaksa … …pysähdy-….”

Seuraava mäen ylös noussut hahmo olisi ryhtinsä puolesta voinut olla yhtä vanha kuin ensimmäinenkin, mutta oli selvästi matoralainen. Paksun viitan korkeat kaulukset peittivät naamion. Kolmikosta juuri tämä hahmo kantoi viiriä. Hänen äänensä oli korkea, mutta selvästi voimakkaampi, joten Zyglakitkin kuulivat hänen sanansa.
”Me kaikki tahdomme, mutta emme voi. Jäisimme jälkeen.”

Ensimmäisenä ratsastava turaga katsahti taakseen mutta ei pysäyttänyt poroaan. Hän oli juuri ohittamassa Mein ja Calibuksen piilopensaan.
”Eivätkö he ymmärrä, että olemme joutuneet kiertämään koko vuoren? Matkame on miltei kaksinkertainen näiden muiden taivallukseen.”
”He pelkäävät.”

Väsynyt turaga ei jaksanut vastata, ohjasti vain ratsuaan pensaan ohi. Vasta silloin kolmas hahmo nousi kokonaan kukkulalle.

Pienoistokan perää piti kellertävänruskea Toa, jonka pää oli melkein yhtä pieni kuin hänen hartiansa leveät. Naamiosta Zyglakit eivät saaneet selvää, mutta se oli piirteiltään yksinkertainen ja hieman keskikokoista pienempi. Jykevällä hahmolla oli selässään useita puuvartisia keihäitä ja päässään monihaarainen huopalakki. Lisäksi jonkinlainen lyhyt viitta laskostui Toan oikean olkapään yli. Siinä oli sama Hau-vaakuna, joka koristi viiriä. Toakin puuttui evakoiden keskusteluun.
”Nyt kun olemme pääryhmän ulkopuolella… Sanoitte, että voin kertoa asiani.”
”Aivan niin”, vanha matoralainen vastasi.
Toa vilkuili hermostuneena olkansa yli, aivan kuin peläten jonkun salakuuntelevan.
”Osa kylänväestä on sitä mieltä…” Toa aloitti hitaasti ouhuen.. Asia oli selvästi hänelle vaikea ja hän pyöritteli sanoja suussaan hetken ennen kuin päästi ne ilmoille. ”…että meidän ei olisi pitänyt lähteä. Tai että meidän pitäisi palata kotiin Askelmalle.”

Toa piti vielä edellistäkin pidemmän tauon, kunnes taas jatkoi.
”Ja minun on suoraan sanoen vaikeaa olla eri mieltä. Se on kotimme! Entä jos… Entä jos vain kääntyisimme ja palaisimme sinne. Miehittäisimme muurin ja-”

Kärkeä pitävä turaga liittyi jälleen keskusteluun.
”Rakas, kotiamme ei välttämättä enää ole”

Hetken hiljaisuuden jälkeen pororatsastajat jatkoivat puhettaan, mutta he loittonivat jo niin kauas Calibuksesta, ettei hän enää erottanut sanoja tuulen ulinalta. Kolme kulkijaa liittyivät palaverinsa päätteeksi osaksi valtavaa evakkojen jokea ja virtaaminen jatkui. Mei alkoi jo tehdä lähtöä heidän piilopaikastaan, mutta Calibus tuijotti matoralaisten letkaa vielä hetken. Niin monta väriä ja niin monta viiriä, joiden kaikkien vaakunat kertoivat omat tarinansa. Tarinat, joista monet oli opetettu Calibukselle jo pienenä.

Kartialan kalastajakylän vaakunan keskiössä oli atrain. Zyglakille oli kerrottu moisella lävistetyn hänen merellä kulkeneita lajitovereitaan eikä vain pelkkiä Ruki-kaloja.

Dek-Koron vaakuna kuvasi velvollisuuden ympyrää. Sanoja ja mielikuvia, joiden oikeutuksella Calibuksen heimon Zyglakit oli häädetty kalavesiltä.

Rol-Horiin kylän vaakunan haaruristiä koristavat liekit, joiden liskokansa kertoi polttaneen Zyglakien luolia. Sama tarina toistui, uudelleen ja uudelleen. Sinivihreä matelija oli koko ikänsä saanut kuulla, kuinka pienivartinen mutta suurilukuinen kansa oli taistellut hänen oman lajinsa kanssa elintilasta halki historian. Erityistä huomiota kiinnitettiin siihen, kuinka tekopyhiä matoralaiset olivat aiheen suhteen, ja kuinka he aina ottivat uhrin roolin.

Tuulessa liehuvat liput kertoivat kuitenkin kantajilleen eri tarinaa. Vaakunoiden värikkäät hahmot, paikat ja esineet eivät olleet kertomus valloituksesta ja hävityksestä vaan löytämisestä ja rakentamisesta. Matoralaisille ne kertoivat iloisista ja tärkeistä asioista.

Mutta Nazorak-imperiumin sotakoneistolla ei ollut matoralaisten eikä Zyglakien kertomuksia – torakka-armeijan loputtomat sotilaat eivät tunteneet tarinaa kuvien takana. Nazorakeille vaakunat olivat kuin nimiä: ne eivät merkinneet mitään. Ne eivät saaneet merkitä matoralaisten hyvää tai Zyglakien pahaa, ainoastaan suuren ja puhtaan imperiumin tyhjää.

Klaanon Rope

Valaistuneet silmät ja puolikkaat kasvot

6 kommenttia

Atheonistien saari

Kultaiset silmät sammuivat ja nykyisyys palasi. Selakhilaanin naamio antoi hänelle kyvyn katsoa menneisyyteen, mutta täällä kuka tahansa näki hiekkakiven matkustustuksen ajassa. Ympyrä oli sulkeutunut: luonnon muodottomuus oli vaihtunut kaupungin suoriin kulmiin ja siitä taas esittämättömäksi romuksi. Atheonin kunniaksi rakennettu kaupunki oli lakannut olemasta, kun kamppailu Nimdasta saapui saarelle ja tuhosi kaiken. Jäljellä oli vain rauniot, joiden halki vaelsi kolme hahmoa: matoralainen, selkhilaani ja toa.

Tämän takia… kivimurskan keskellä kulkeva nahkalakkinen matoralainen ajatteli.

Väärien jumalten välienselvittely ja kerettiläinen enkeli tuhosivat kaupungin ja tappoivat tuhansia. Epäjumalia palvonut kaupunki paloi erimielisyyksien liekeissä.

Keltaruskean ja vihreän värinen lyhyt hahmo pysähtyi poikkeuksellisen vähän jäljellä olevan korttelin tykö. Ilmeisesti yksi katedraalipallon pommeista oli osunut suoraan siihen.

Ja sitten ihmetellään, miksi tahdomme tuoda yhtenäisyyttä maailmaan.

Ritarikuntalaisen mietteet kuitenkin keskeytyivät, kun hänen kollegansa täydensi tuulen ulinaa puheellaan.
”Glennhu”, Matoralaisen selakhilaani-kollega kutsui häntä. ”Tyttö sai vainun.”

’Tyttö sai vainun’ oli ilmaisuna melkoinen vähättely. Ritarikunnan edistyineintä ja kokeilevinta teknologiaa edustavan ja Toan kehoon rakennettun järjestelmän väitettiin löytävän kenet tahansa, mistä tahansa. Vain kaikkein parhaiten universumin salat tunteva tiedemis ymmärtäisi täysin, miten jäljitysmekanismi toimi. Glennhulle se oli silti ikuisesti rakkauden voima.

Jonain päivinä hän mietti, oliko tytön pään ja tunteiden sotkeminen mukaan pakollista prosessin toimivuuden kannalta. Ei kuitenkaan tänään. Tänään hän oli tehtävällä.

”Mihin suuntaan?” Glennhuksi kutsuttu ritarikuntalainen kysyi karhealla äänellä.
Selakhilaanin vartioima, sidottu ja suukapuloitu toa, ”tyttö”, nyökytteli epätoivoisena päätään risteyksestä vasemmalle. Raukka uskoi rakkaan makutansa löytyvän siitä suunnasta. Luultavasti myös tiesi.

Matoralainen harppoi kollegoidensa luokse ja tarkkaili maisemaa, jonne toa oli heitä kovasti johtamassa. Heidän eteensä avautui katu, muita ehkä hieman leveämpi, mutta aivan yhtä tuhoutunut. Makuta Nuin sijainnista se ei kuitenkaan antanut minkäänlaista vihjettä.
”Cyrenda?” Glennhu ehdotti.
Selkhilaani teki kuitenkin jo työtä käskettyä. Naamio alkoi hurista ja tunnit vilistä sitä käyttävän naisen silmien edessä.
”Minulla ei riitä energiaa enää moneen yritykseen, joten tämän olisi parempi onnistua.”

Historin rullaaminen pysähtyi ja Cyrendan silmien eteen avautui näkymä saaresta muutamia päiviä sitten: kaupunki yritti yhä olla tulessa. Vastikaan päättyneen pommituksen liekit koettivat vielä syödä hiekkakiveä, mutta kituivat jo. Rakennuksetkaan eivät enää haudanneet uusia uhreja alleen, vaan lojuivat nyt staattisina kivikasoina. Pöly alkoi jo laskeutua ja savu kierteili olemattomuuteen.

Mutta kaaoksen päättyminen ei korjannut kortteleita tai tuonut ketään takaisin elävien kirjoihin. Menetetty pysyi menetettynä. Kaikki eivät olleet kuolleita, mutta kaupunki oli.

Cyrendan aikamatkaava katse kiersi näkymää. Missään ei näkynyt ristin sielua.

Outoa, ritarikuntalainen ajatteli. Hän tiesi kaupungissa olevan eloonjääneitä. Silti, katsellessaan näkymää vain hetkiä Makuta Abzumon Arkkienkelin hyökkäyksen jälkeen, hän ei nähnyt missään ketään. Katu oli täysin tyhjä.

Kunnes se ei ollut.

Cyrenda näki yhden ainoan matoralaisen. Pieni, viitoitettu selviytyjä kipitti kadun yli muutaman korttelin päässä. Ritarikunnan jäljittäjä tarttui toimeen ja pinkaisi juoksuun menneisyyden atheonistin kulkemaan suuntaan.

Matoralainen ja toa jäivät tuijottamaan pitkän hahmon perään. Glennhu tiesi Cyrendan nähneen merkittävän ja kiireellisen johtolangan, mutta ei viitsinyt itse juosta. Kaikki selakhilaanin naamion näkemä oli kuitenkin tapahtunut jo päiviä sitten, ja matoralaisen jalat olivat lyhyet. Hän lähti vaappumaan kollegansa juoksemaan suuntaan ja viittoi käsistään ja suustaan sidottua toaa seuraamaan.
”Tulehan”, Glennhu ohjeisti.
Toa yritti mumista vastaukseksi suukapulansa alta, mutta ainoastakaan sanasta ei ottanut selvää.
”Minä tiedän, minä tiedän”, matoralainen vastasi väsyneesti. ”Älä huoli. Tämä Makutan metsästys on meille kaikille tärkeää.”

Sillä välin Cyrenda oli ehtinyt loitontua jo muutaman korttelin ja oli menneisyydessä kulkenutta matoralaista seuratessaan päätynyt poikkeuksellisen ehjän rakennuksen luo. Julkisivu oli melkein puoliksi pystyssä, ja agentti astui suuren oven holvikaaren alta sisään ja näki, mitä rakennuksessa oli tapahtunut kaksi ja puoli päivää sitten.

Cyrenda tiesi tuijottavansa tyhjää, puolikasta hallia, mutta naamionsa läpi hän näki paljon enemmän. Kultaisten silmien hohteessakin tilasta oli jäljellä enää puolet, mutta tyhjä se ei ollut. Valtava rauniohuone oli tupaten täynnä matoralaisia, ja vaikka Cyrendan naamiovoima ei antanut hänelle kykyä kuulla huoneen tapahtumia, ritarikuntalainen tiesi, mitä matoralaiset tekivät. He lauloivat, kaikki yhteen ääneen. Ritarikuntalainen arvioi suurimman osan kaupungin selviytyjistä ahtautuneen tähän yhteen huoneeseen.

Savun läpi siivilöityvät auringon säteet paistoivat kirkon puuttuvan katon ja muutaman ehjän ikkunan läpi atheonistien joukkoon. Seurakunta oli kokoontunut kirkkoonsa – ilmeisesti keskilaivan takaseinustalle sijoitetun suuren kongin kutsu oli kerännyt kaikki selviytyjät luokseen. Nyt matoralaiset rukoilivat laulaen.

Mata Nuin lapset ylistivät kuorona Atheonia. Jäljet kylmenivät tänne: matoralaisista ei olisi apua Makuta Nuin löytämiseen. Olisi äärimmäisen epätodennäköistä, että kyseinen seurue olisi törmännyt makutaan ilman, että Ritarikunta olisi saanut tietää siitä. Cyrenda lopetti naamiovoimansa käytön, ja täysi kirkkosali vaihtui tyhjään raunioon.

Koulutetun Ritarikunnan agentin ilmekään ei värähtänyt, mutta hänen mielensä synkkeni. Selkhilaani tiesi, ettei hänestä olisi enää liiemmin apua makutan jäljittämisessä. Hän ei myöskään pitänyt kerettiläisistä.

Muutaman korttelin päässä jäljitys tuotti parempaa tulosta. Glennhun ja sidotun toan oli ollut tarkoitus seurata selakhilaania, mutta toa oli aistinut makutan jäljet toisaalla, ja matoralainen oli seurannut. Ei ollut Glennhun tapaistaan jättää johtolankoja tutkumatta, eikä hänen täytynyt pettyä nytkään. Kohde oli löytynyt.

Sidottu toa oli vajonnut polvilleen kaatuneen patsaan äärelle. Ääntäkään ei kuulunut, mutta Glennhu oli varma, että sidottu toa itki.

Patsas esitti, tai ainakin oli esittänyt, Atheonia. Kaupungin hiekanvärisestä kivestä poiketen kivi-idoli oli valmistettu harmaasta, täysin sileästä kivilajista. Taidokkaasti koristellun patsaan haarniska oli täynnä täynnä pieniä yksityiskohtia, jotka muodostivat sen kuvaamasta hahmosta melkein elävän kuvan. Auki levitetyistä kivisiivistä tallella vain toinen, ja Atheonin sarvekkaasta päästä ei näkynyt jälkeäkään. Se oli ilmeisesti murskaantunut patsaan kaatuessa ja pään ottaessa yhteen kadun kanssa.

Makutat olivat ehkä muodonmuuttajia, mutta agentti tiesi olevansa oikeassa. Kivisen patsaan alle musertunut haarniska oli kuulunut Makuta Nuille. Mustan ja punaisen vuorottelu, koukeroiset piikit ja koristeellinen muotoilu täsmäsivät juuri heidän etsimänsä vankikarkurin tyyliä.

Antidermistä oli roiskunut ympäri katua, arvatenkin kivipatsaan murskatessa jo elottoman ruumiin. Yhteentörmäys kivi-Ahteonin kanssa ei ollut saattanut makutaa hengiltä, ainoastaan levittänyt tämän jäänteitä laajemmalle alueelle. Yhden epäjumalan patsas oli murskannut toisen kehon.

Glennhun eteen avautuva näky oli kaikin puolin raaka ja lohduton: nuori toa itkemässä murskaantuneen ruumiin äärellä, tuhoutuneen kaupungin raunioissa. Ritarikuntalainen kuitenkin suhtautui asiaan eleettömin kasvoin ja etsi katseellaan aineistoa analystoitavaksi. Hänellä oli nahkalaukullinen täynnä hienostuneita instrumentteja odottamassa juuri tätä hetkeä.

Mutta agentin ensinnä poimiman todistusaineiston tutkimiseksi hän ei tarvinnut muita työkaluja kuin silmänsä. Glennhu oli nostanut maasta kaksi Kanohinpuolikasta.

Hän sovitti palasia yhteen, ja entisen naamion tyhjät silmänkuopat tuijottivat häntä pahaenteisesti. Kanohi ei ollut aito pimeyden Kraahkan, mutta juuri sellainen jäljitelmä, jota heidän kohteensa käytti. Matoralainen loitonsi puolikkaita toisistaan ja tutki halkeamakohtaa. Voimakkaan iskun aikaansaama kahtiajakautuminen alkoi naamion vasemmasta poskesta ja jatkui otsan yli takaraivoon saakka.

”Näyttää siltä…”, matoralainen totesi ja sovitti naamion palaset vielä viimeisen kerran yhteen. ”…että meidän on kirjattava Makuta Nui kuolleeksi.”

Klaanon Rope

Mykologian lyhyt oppimäärä

10 kommenttia

Kuten hyvin moni kohtaus tässä tarinassa, tämäkin alkoi pimeydestä.

Pimeys

Olettaen tietenkin, että kyseessä oli tarina eikä todellisuus. Todellisuus oli kuitenkin ehkä lähempänä todellisuutta.

Sitten Kepe huomasi silmiensä olevan kiinni.

Looginen askel eteenpäin oli niiden avaaminen. Biomekaaniset silmäluomet liikkuivat syrjään valoaistinelinten tieltä.
Fotonit löysivät tiensä verkkokalvoille. Niille muodostui kuva.

Kuva läävästä.

”Mikä hiivatin läävä tämä on?”

Joku hiivatin läävä

Kepe huomasi läävän tässä nurkassa olevan muitakin. Yksi muista oli selakhialainen, toinen erittäin huonotilainen hopeinen skakdi. Kolmas oli hyvin sotkuinen ja likainen, muodoton möntti valkeaa massaa jonka Kepe hetken hahmotusyritelmien jälkeen tunnisti Snowieksi. Kaikki makasivat jonkinlaisten huopien päällä.

Sitten Kepe muisti mitä oli tapahtunut.

Snowie ja hän lähtivät Bio-Klaanin linnakkeesta selvittämään Verstaan alkuperää. Tämä
mystinen ja muinainen…paikka, asia, tila? toiselta ajalta muodosti yhden Bio-­Klaanin linnakkeen peruskivistä.
Kepe oli muinaisia kirjoituksia tutkiessaan huomannut jotain kummallista. Kirjoitettu historia alkoi juuri tietystä kohtaa; sitä aiemmin saaren kansa oli ollut primitiivistä, mutta jokin suuri mullistus oli muuttanut saarelaisten elämän, ja kohottanut teknologian ja kulttuurin tasoa suuresti. Jotkut
kirjoitukset puhuivat mystisestä ”Profeetasta”. Kepe oli saanut tästä kummallisen aavistuksen.

Tämä oli toiminut lähtölaukauksena itsensä, Snowien ja Maken matkalle, joka oli kulkenut
Ämkoon vuoren rinteiden pienen Ko-­Huna-Koron jäähän kätkeytyneen kylän kautta suurten
alankojen pääkaupunkiin Nui-Koroon. Kylien vanhimmat tunsivat yhä muinaiset laulut saaren
pelastaneesta messiaasta ajalta ennen Bio­-Klaania.
Nui-Koron kirjastosta oli löytynyt kirja, joka vahvisti Kepen aavistukset. Sen oli kirjoittanut
Profeetalle hyvin läheinen matoran. Se kertoi tämän tekemistä ihmeteoista, joiden selityksenä ei
voinut olla mikään muu kuin Nimdan siru.  Kirjan kantta koristi Nimdaa muistuttava symboli. Profeetalla oli jokin yhteys Verstaaseen, sillä Verstas oli peräisin suunnilleen samalta ajalta. Jos he onnistuisivat ratkaisemaan Profeetan mysteerin, paljastuisivat myös Verstaan salat. Näin Kepe ainakin toivoi.

Viimeiset kirjalliset merkinnät Profeetasta päättyivät siihen, että tämän kerrottiin lähteneen kauas
länteen. Snowie ja Kepe olivat joutuneet lähettämään Maken erään välikohtauksen jälkeen
takaisin Klaaniin, ja he jatkoivat matkaa kaksistaan. Klaanin saaren länsiosiin sijoittui suuria
metsiä ja soita.

Matkan mutkikkuus oli kuitenkin huipentunut täydelliseen umpisolmuun. Rauhallinen, sulkeutunut
metsäkylä oli osoittautunut vaaralliseksi paikaksi, ja heidät oli yritetty uhrata metsän kannibaaleille. Kylän johtaja ja se Ruru-kasvoinen matoran olivat pettäneet heidät…ja oliko paikalla joku kolmaskin?

Kepe muisti vain mustat nauhat jotka naputtivat puista lattiaa.

Same ja Bladis olivat saaneet vihiä näiden alueiden vaarallisuudesta, ja olivat lähteneet pelastamaan kaksikkoa  ja koko nelikko törmäsi kannibaalien lisäksi myös Kätösiin Sinisiin.

Mutta mitä sitten oli tapahtunut? Mitä. Mitä hiivattia?

Huone oli yllättävänkin korkea, mutta niin täynnä rojua, että yleisvaikutelma oli erittäin ahdas.
Lankkuseinät olivat täynnä hyllyjä täynnä kulhoja täynnä tavaraa, joka täytti ilman mitä merkillisimmillä aromeilla. Kepe erotti ainakin meri­lutu-köynnöksen ja biovoikukan, sekä muita
voimakkaammin lemuavan sienisopan. Muita seinäalaa vieviä härpäkkeitä olivat nuhjuinen tekstiilijokin, jota olisi periaatteessa voinut luulla kartaksi, mutta moinen selitys olisi jättänyt
kankaanpalan keskiössä tanssivan jättiläismäisen, piirretyn oravan rahtusen liian suureksi mysteeriksi, sekä pitkähkö, likaisenkultainen sauva. Sen toista päätä koristi vain yksinkertainen
nuppi, mutta vastakkainen kepinpääty oli neljän kultapiikin muodostama koristeellinen kimpale.

”Missä ihmeessä…” Kepe oli aloittavinaan, mutta lopetti muistettuaan kaiken turhan sattuvan.
Tiedemiehen mieli oli kuitenkin häkeltynyt, sillä kaiken röykytyksen jälkeen hän olisi aavistellut
olevansa paljon pahemmassa kunnossa.
Hänen vierellään valkea köntti heräili sekin eloon, mutta hitaasti. Bladis nuokkui vielä ja Same
pälyili epäluuloisena höyryjen täyttämää tilaa. Kepekin antoi katseensa harhailla ympäri ahdasta
huonetta.

Lattiakaan ei ollut yhtään sen tilavampi – sitä ei oikeastaan edes ollut. Huoneen alapintana
toimivat lankut muodostivat merkillisen vinon asian, joka muistutti enemmän harjakaton
sisäpintaa kuin mitään tiedemiehen aiemmin kohtaamaa lattiaa. Liikkumista varten käytettiin
ilmeisesti karheita pitkospuita, jotka näyttivät Kepestä suoraan sanottuna erittäin tikkuisilta.
Klaanilaiset oli sijoitettu seinän viertä kiertävälle, leveälle pitkospuulle. Huoneen poikki risteili
myös muita lankkuja ja köysiä ja­
Oksia?

Toa katseli ympärilleen. Huonetta tosiaan halkoivat kasvit, joista merkittävimpänä kohosi
huoneen läpi kasvava paksu puunrunko, jonka sammaleinen pinta toimi kasvualustana useille
epifyyttikasveille. Oli sinistä ja oranssia kukkaa, pöllyävää nuppua ja häiritsevän montaa eri
merkkistä sientä. Jos ei ollut turhan valikoiva siitä, mitä metsässä kukkivaa ja kasvavaa pataansa
laittoi, toimisi runko erinomaisena ruokakaappina.
Muutama askel huoneen reunamilla heräilevistä klaanilaisista kohti keskellä tilaa tönöttävää
runkoa pitkospuut laajenivat muodostaen kaistaleen oikeaa lattiaa. Kepe oli huomaavinaan liikettä
niiltä tiimoilta ja onnistui nostamaan itsensä käsiensä varaan.
”Öh, haloo? Onko siellä joku?”
”Suotta yrität”, Same vastasi hänen viereltään. ”Koetin itse samaa useamman kerran, mutta ei
hän reagoi.”
”Hän?”
Selakhilaani jätti kuitenkin vastaamatta ja nojautui takaisin seinää vasten, mukavampaan
asentoon. Vihreät silmät eivät kuitenkaan koskaan lakanneet tutkimasta huonetta.

Sienikeiton pistävän katkun ja värikkäiden savupilvien keskellä hääräili hahmo, jolla oli vaikeuksia
pysyä aloillaan. Tummahipiäinen matoran hämmensi suurta pataa oksaisella puunkarahkalla.
Kellertävä keitos lillui jähmeästi järeässä padassaan ja roiskui reunojen yli. Suonsilmältä
näyttävässä mömmökkeessä lilluvat sattumat yrittivät parhaansa mukaan hukuttautua
sienisopan nestemäiseen pahuuteen, mutta epäonnistuivat. Padasta nouseva höyry oli
lämmintä. Ja radioaktiivisen vihreää.
Mustan hupun alla päätään piilotteleva onu­matoran pahoinpiteli keittoa oksantapaisella yhä
kovemmin. Toisessa kätösessään se ravisteli jotain ja murensi sitä yhä pienemmiksi palasiksi.
Lopulta kyläläinen viskasi kämmenensä sisällön keitoksen lonkerohirviötä muistuttavaan
koostumukseen.
Kirkkaan sininen valonvälähdys. Kiven halkeamista muistuttava ääni. Valtava noenmusta
savupilvi.
Yskäisyjä.
”Kaipaa lisää suolaa”, matoranin ääni sanoi köhien savupilven keskeltä. ”Tosi. Paljon. Suolaa.”

Loppua myöten matoranin puhe muuttui hiljaiseksi, mielipuoliseksi hihitykseksi. Matoranin ääni oli
käheä ja puhuminen kuulosti sille vaivalloiselta ­ vaikutti hieman siltä, että se ei ollut tottunut
käyttämään ääntään.
Musta huppu kääntyi neljää pitkospuilla makaavaa klaanilaista kohti. Purppuraisten silmien
mieleenpainuvan vänkyrä katse hehkui mustan kankaan sisältä. Silmät räpsähtelivät tiiviisti.
Pupillit laajenivat. Kaavun sisältä kuului vaimea hihkaisu.

”Haha! Hahahaha! Loistavaa, lapset rakkaat, loistavaa!” onu­matoran vaahtosi. ”Olette hereillä!
(Ja hengissä)” Mustat kämmenet ja niiden heiluttama madonsyömä kepakko tekivät aina vain
kiihtyvää hämmentämisliikettä kiehuvan padan yllä. Nyt hieman punakampi mutta edelleen
koostumukseltaan varsin epäilyttävä sienisoppa roiskui keskipakoisvoiman pelottavalla mahdilla
yli padan ruosteisten reunojen. Kiehuva neste oli polttaa reikiä puiseen lattiaan.
Klaanilaisnelikko tuijotti tuppisuisena massiivisen kattilan takana operoivaa innokasta
onu­matorania ja tämän mielipuolisen purppuraista katsetta. Samalla sienisoppaa
hämmentäessään matoran tarttui vapaalla kädellään mustaan huppuun, joka peitti sen pään
miltei kokonaan. Huppu laskeutui matoranin olkapäille.

Sen alta nelikkoa tuijotti naamio, jonka kaltaista ei ollut kukaan neljästä matkamiehestä aiemmin
nähnyt. Kullanhohtoinen jalo Kanohi oli laiha, lommoposkinen ja särmä piirteiltään. Sen otsa oli
terävä ja purppuraiset silmät tuijottivat suurista ja syvistä kuopista. Terävän leuan pää jakautui
suiposti kahdeksi ja muistuttikin hieman käärmeen kieltä. Kullanhohtoinen harvinainen Kanohi
näytti siltä kuin se olisi kuulunut steltiläisen aristokraatin aarrekammioon. Ainoa syy, miksi sitä ei
sinne olisi huolittu oli se, että omistaja ei ollut varsinaisesti kauniisti sanottuna siisti tai sliipattu.
Naamion pintavärin tunnisti kultaiseksi vain paikoittain; kaikkialla oli pölyä ja jäämiä vanhasta
sienikeitosta. Snowie olisi voinut vannoa, että aivan matoranin silmäkulmassa kasvoi jopa
sammalta.
Pari kappaletta pieniä metsähämähäkkejä käveleskeli ympäri naamion muhkeaa leukaa.
Onu­matoranin kaulasta roikkui hyvin kiillotettu kultainen ketju, jossa kiilteli raskaalta näyttävä
koristelevy. Kaulakoru oli matoranin olemuksessa ainoa asia, josta oli pidetty hyvää huolta. Sen
kiilto näytti hyvin eksyneeltä, kun matoran oli muuten hämähäkinseittien ja sammalen peitossa.

Same ei edes yrittänyt arvioida olennon ikää. Sotilaan luovutus tässä taistelussa oli täysin
ymmärrettävää. Ulkonäöllisesti kylänvanhin olisi voinut olla tuhansiakin vuosia vanha, mutta sen
kehonkieli oli kuin vaivaisella nulikal-
”MINÄ KUULIN TUON.”
…
”… minkä?” Snowie sopersi hiljaa hermostunut virne kasvoillaan. Ilmassa oli paljon hajuja. Oli
olemassa ilme, jolla yritettiin esittää, että hajut eivät olleet niin kammottavia kuin ne oikeasti olivat.
Tällä ilmeellä pyrittiin välttämään isäntäväen loukkaamista.

Snowiella oli se ilme.

”Minä kuulen!” munkkikaapuinen matoralainen sanoi hampaat irvessä. Purppuraisten silmien
pienentyneet pupillit sinkoilivat ympäriinsä etsien syyllistä, jota ei näkynyt. ”Minä kuulen, kuinka
sinä arvioit minua! Kerrot minusta niille ’asioita’! Arvioit hygieniaani! Kyseenalaistat ruokavalioni!”
Neljä klaanilaista tuijottivat sanattomina munkkimaista onu­matorania. Sienisoppaa
hämmentävän ranteen liike kiihtyi samaan tahtiin äänensävyn kanssa.
”TIEDÄTKÖ SINÄ. Tiedätkö sinä YHTÄÄN, kuinka paljon sieniä. KUINKA PALJON
SIENIÄ. MINÄ JOUDUIN KERÄÄMÄÄN.”

Kukaan ei vastannut.
Munkki laski äänensä hyvin matalaksi ja pehmeän vaaralliseksi. Hän vastasi omaan
kysymykseensä hitaasti artikuloiden.

”Kaikki ne.”

Klaanilaisnelikosta yksikään ei kokenut asiakseen vastata matoran­vaarille. Snowie kääntyi
hitaasti kohti ystäviään ilmekään värähtämättä.
”… kenelle se puhuu?” lumiukko kyseenalaisti.
”Öh”, Kepe rykäisi kurkunpohjaltaan. ”Seinälle?”
”Selvä”, Snowie vastasi ja tarkoitti aivan sanomansa päinvastaista. ”… mille niistä?”
”Öööh… neljännelle?” Kepe vastasi tajuamatta, kuinka ahnaasti tämän alitajuisen komiikan
metaforinen käärme ahmi omaa häntäänsä.
”Mikä niistä on nelj-­ itseasiassa skarrararr, unohtakaa, minä en taida edes välittää”, Bladis sanoi.

”Viisas vanhus”, Same korotti ääntään yrittäen kiinnittää matoralaispapan huomion. Hän puristi
vasemman kätensä nyrkkiin ja nosti sen kunnioittavasti sydänkivensä päälle. ”Olen luutnantti
Same, entisen yhtenäisen Selakhian tasavallan sotilas, Bio­Klaanin moderaattori. Mikä on…
nimenne?”

Vanhus näytti unohtavan näkymättömän hahmon kanssa riitelyn(luojan kiitos) lähes välittömästi
ja pomppasi alas jakkaralta, jonka päältä se oli hämmentänyt sienikeittoa.
”Hahahaha!” kultanaamioinen onu­matoran nauroi kimeästi. ”Selakhian mies! Hainhammas,
lumihiutale, yöeläin! Sinun kaltaisiasi minä en olekaan vielä nähnyt!”
”… enkä minä sinun”, Same sanoi vilpittömästi tuijottaessaan sammalta kasvavaan kultaiseen
Kanohiin, jonka katse haparoi kovin sieneisästi. Selakhilaaneilla oli muutenkin vaikeuksia erottaa
matoraneja ja Toia toisistaan. Hän ei kaivannut tällaisia sekoituksia pakkaan, jossa oli muutenkin
jo liikaa värejä ja liikaa liian samanlaisia naamioita.
”Minä olen Zeeron… isä Zeeron”, onu­matoran vastasi arvokkaasti ja kumartui niin, että kultainen
kaulakoru kilisi hänen rintapieltään vasten. ”Athin, Mielen Isän nöyrä palvelija.”

Neljän klaanilaisen reaktiot edustivat laajaa skaalaa. Kepe kohotti kiinnostuneena kulmiaan,
Snowie ilahtui, Same näytti aavistuksen verran pettyneeltä ja Bladis vain nuuhki sienikeittoa.
”Mitä tuossa on?” skakdi tiedusteli, mutta vaihtoi kysymyksensä sisällön saatuaan syyttävän
katseen pitkänhuiskealta kollegaltaan. ”Krhm. Missä me olemme?”
Zeeron naurahti. Se oli kuivaa, vanhan ukon naurua, jonka äänenvoimakkuus kasvoi sekunti
sekunnilta. Jos mustakultaisella matoran­ukolla olisi ollut parta, hän olisi sukinut sitä
omahyväisesti.
Hänellä ei ollut partaa. Se ei estänyt häntä yrittämästä.
”Edelleen Lehu­metsässä, edelleen Lehu­metsässä, veikkoset”, Zeeron räkätti, ja hänen
leukapielissään roikkuva hämähäkki pakeni soturimunkin rähjäiselle kaavulle. ”Nyt tosin astetta
korkeammalla! Kamaran väkeä kiinnosti kovasti teidän herrrrkulliset ruumiinne, mutta olimme
vähän eri mieltä.”
”Ja kiitos siitä”, Snowie aloitti hymyillen. ”Puhut Athista ja kutsut itseäsi isäksi. Tiedätkö, olen
tavannut teikäläisiä ennenkin ja tulimme mainiosti juttuun.”
Kun vanhus ei näyttänyt nyökyttelyn lisäksi vastaavan mitään, Bladis jatkoi keskustelua. ”Kiitos
tosiaan. Miten saitte ne terävähampaiset pikku nilkit pois perästämme? Heititte niille makkaraa tai
jotain?”
”Ha, se olisikin aika näky. Ei, me osaamme kyllä taivutella nälkäläisiä” Zeeron vastasi
vakavoituen.
”Taivutella kuolettavasti?”
”Taivutella keskustelevasti.”
”Räjähdyksillä keskustellen?”
”…sanoilla.”
Sitten Bladis lopetti, koska Zamor­sanat eivät ole asia.

”Meillä ja nälkäläisillä on sopimus”, isä Zeeron sanoi. ”Me elämme ylhäällä, he alhaalla. He saavat
metsästää vapaasti, me nautimme puiden (ja sienten) antimista. Me pidämme nazorakit poissa
metsästä, he antavat meidän tutkia ja etsiä maillaan. Ja jos haluamme heidän säästävän jonkun
hengen, he säästävät.”
Zeeron virnuili. ”Sienistä puheenollen. Oletteko nälkäisiä?”

Sopan lattialautoihin syövyttämän reiän sihinä vaimeni. Kepe hymyili hermostuneesti
visualisoidessaan oman vatsansa edesmenneiden puukuitujen tilalle. Hän toivoi, että vanha
sanonta skakdeista ja ruoasta kieltäytymättömyydestä ei pitäisi paikkaansa Bladiksen kohdalla,
sillä Klaanin väen elämä vaikeutuisi kohtuuttoman paljon, jos moderaattori menehtyisi
kymmenennen asteen mahahaavoihin. Hopeanharmaa pyssysankari kuitenkin kohteliaasti
kieltäytyi sienikeiton nautinnoista.
”Ai”, Zeeron sanoi näyttäen hetken maailman pettyneimmältä onu­matoranilta, mutta väänsi
naamansa sekunnissa taas virneeseen. ”Riittääpähän enemmän minulle!”
Athistipappi päästi suustaan jälleen yhden vaivaannuttavan pitkän räkätyksen. Lintuharrastajana
tunnettu Snowie huomioi itsekseen, että nauru muistutti erehdyttävän paljon Uzbe­Korolaisen
viherhuuhkajan soidinääntä. Hän päätti jättää tämän havainnon sanomatta.

”Miten muuten voitte, matkalaiset hyvät?” Zeeron sanoi nojaten mökkirakennelman keskellä
olevaan puunrunkoon. ”Sähköpirut jättivät teihin aika rumaa jälkeä. Ei ole kuitenkaan paljoa, mihin
vanhan Zeeronin lääkkeet eivät tepsisi!”

Kepeä kylmäsi ajatella, mitä rehevöitynyt munkki oli tajuttomille klaanilaisille tehnyt, mutta yritti
keskittää mietteensä toisaalle. Hän nimittäin tiesi, että sienihöyryaurainen vanhus olisi
erinoimainen joskin omintakeinen tiedonlähde. Kuka tuntisi Nimdan legendan paremmin kuin
athisti? Ennen kuin Kepe ehti udella mitään, Same liittyi keskusteluun.
”Harva lääke tappaa kivun näin nopeasti. Olen maannut Eteläisen Mantereen ikiaikaisten
parantajien ja Ga­Metrun parhaiden lääkäreiden sairasvuoteissa. Ja sinä teit tämän yrteillä?”
Zeeron virnisti ja myhäili tyytyväisenä itseensä. ”Tunsivatko he sienet?”
Same näytti skeptiseltä, mutta otti tukea ikkunalaudasta ja alkoi seisovaan asentoon
nousemisen. Hammastaan purren selakhilaani kohosi täyteen pituuteensa. Hän teki muutaman
venyttelevän liikkeen kuin testatakseen toimintakykyisyytensä ja hymähti hyväksyvästi. Valkea
moderaattori oli saanut kaipaamansa todisteet ja palasi istuvaan asentoon lattialle levitetylle
huovalle.
”Pakko myöntää”, Same sanoi. ”Troppisi toimivat.”

Snowie ja Kepe tutkivat itseään. Lievät palovammat, jotka olivat jääneet Sinisten Käsien
salamoista eivät olleet kadonneet täysin, mutta kipu oli vähentynyt kiitettävästi. Kepe katseli
jalkojaan varoen. Hitaasti mutta varmasti hän nosti vasenta jalkaansa ylös ja taivutti sitä.
Täysin kivutonta se ei ollut, mutta kaikki oli kunnossa.
”Mutta… miten…” Kepe sanoi epäuskoisena.
”Ei ole paljoa sellaista, mitä yrteistä ei löytyisi, klaanilainen”, Zeeron sanoi.
”Mutta tässä ei ole järkeä. Jalkani olivat… no, rikki. Tämä ei ole mahdollista.”
”Sienikin kasvattaa itsensä uudestaan, vaikka katkaisisit sen, kamu hyvä”, Zeeron sanoi
innokkaana. ”Koska sieni ei ole sieni, vaan sieni on se rihmasto. SINÄ olet se rihmasto, ja jalkasi
ovat sieniä!”
Kepe ei edes aikonut väitellä tätä logiikkaa vastaan.
”Ei kannatakaan”, Zeeron sanoi.
Pois päästäni.
”Okei, okei, okei. Rauhoitu, mies. Haukkaa happea, käy metsässä.”

Bladis ei jäänyt sen pidempää miettimään, kenen tai minkä abstraktin konseptin kanssa isä
Zeeron tällä kertaa väitteli. Skakdi ei toisaalta ollut niitä, joita asia olisi erityisemmin kiinnostanut.
Hän katseli jalkojaan puoli­istuvassa asennossa. Ulkoisesti niissä ei näyttänyt olevan mitään
vikaa, mutta laskeutuminen Laivaston lentopelillä ei ollut ollut syystä tai toisesta kovin pehmeä, ja
skakdin jalat olivat ottaneet vastaan suurimman osan tömähdyksestä.
Ensimmäinen syy laskeutumiselle oli Sininen Käsi, ja se toinen syy oli se toinen Sininen Käsi.
Skakdi päätti kuitenkin yrittää varovaisesti nostaa ja taittaa jalkojaan.
”Tuo… öööh, voi olla huono idea, kamu”, Zeeron sanoi hermostuneesti hymyillen. Se oli kuitenkin
pari sekuntia liian myöhäistä. Bladis huusi ilmoille sarjan skakdinkielisiä kirosanoja, jotka saivat
puuhökkelin suorastaan tärisemään. Jalat eivät liikkuneet minnekään ilman suunnatonta kipua.
Ärräpäät vaihtuivat lopulta selkokieleksi ja skakdi suuntasi katseensa Zeeroniin.
”Sinä sanoit, että korjasit meidät. Mikä jaloillani sitten on? Mikseivät nämä sienet paikanneet
rahvastoaan?”
Kukaan ei korjannut Bladiksen tekemää terminologiavirhettä aivan kuten munkin yrtit eivät olleet
korjanneet skakdin jalkoja.
”Väärin. Värin! Minä yritin tehdä koivet jälleen ehjiksi, mutta kukaan ei vain vaivautunut
kieli-­Vahkiksi! Se ei ole sama asia!”
Joka tapauksessa skakdi­moderaattori oli liikuntakyvytön ja penäsi tuijotuksellaan selityksiä.
”Metsässäkin on paljon puolikkaita sieniä”, munkki tyytyi vastaamaan raajarikolle ja syventyi taas
soppansa ääreen.

Same teki kädellään vaientavan liikkeen, ja ennen kuin Bladis ehti avata mahtavan
hammasrivistön koristaman kitansa, Same teki ennaltaehkäisevän iskun.
”Parhaatkaan lääkkeet eivät aina auta.”
Bladis kiristeli hampaitaan, ja kun asian sulattelu ei näyttänyt etenevän lainkaan, Kepe puuttui
tilanteeseen.
”No hei. Kupe on parantanut pahempiakin… anatomiallisia järjestelmävirheitä. Ehkä tuo vielä
tuosta helpottaa.”
”Niinpä!” Snowiekin osallistui. ”Muistatteko vanhan kunnon Japun? Hänellä oli vastaava tilanne ja
lekurimme hoiti homman kotiin!”
”Japun jalka amputoitiin…”
”Aii niin. No se olikin ihan eri tilanne, ei lähelläkään tätä.”
”Niin. Häneltä oli toimintakyvyttömänä vain toinen jalka.”
”Mutta, mutta, ainakaan hänen ei tarvinnut etsiä samaa paria olevia jalkapanssarin osasia, jos
toinen hukkui pesussa…”
”Snowie, sinä et nyt oikein auta.”
Hetken aikaa pelkkä ulkoa kantautuva metsän suhina ja sienikeiton taukoamaton sihinä pitivät
keskustelua yllä, mutta lopulta Bladis murahti. ”Meillä on muutakin mietittävää.”

Harvinaisen totta, Kepe ajatteli. Tämä saattaisi olla heidän ainoa tilaisuutensa saada
tolkkua koko tilanteeseen ja avata Verstaan salat. Tiedemies nojautui Bladiksen viereen ja viittasi
muita klaanilaisia ahtautumaan lähelleen. Valkeat sankarit tekivät työtä käskettyä, ja se pulleampi
asetti vielä käsivartensa Kepen ja Samen olkapäille.
”Niin, mitä?” Snowie kysäisi kiusallisen tiiviisti ahtautuneen klaanipallon aloittaneelta Kepeltä.
”Sitäpä vain, että nyt on oltava tarkkana.” Kepe puhui hiljaa vastaukseksi. ”Tuolla miehellä on
meille tärkeitä tietoja…”
Zeeron pudisteli uudesta sienestä itiöitä pataan.
”…mutta hän vaikuttaa hieman… epävakaalta. Antakaa kun teen vähän tiedusteluja.”
Same ja Bladis nyökkäsivät.
”Jepulis”, Snowie hyväksyi ja tiivisti kainalo­otettaan. ”Kuulostaa jännittävältä.”
”…pysy loitolla pallero…”
”Eh, eli, ei tätä”, Kepe vielä varmisti. ”Yritän nyt olla hienovarainen.”
Hän nojautui pois muista ja kääntyi kohti Zeeronia.
”Isä Zeeron. Mitä tiedätte…Nimdasta?”

Hienovaraisuuden ylin huipentuma.

Zeeron kääntyi kohti Kepeä jossain määrin mitäänsanomaton ilme kanohillaan.
”Riippuu siitä kuka kysyy.”
”Joku, joka voi vastineeksi tarjota tietoa siitä sirusta, joka tällä saarella saattaa majaansa pitää.”
Zeeron mietti hetken. Onu­matoranin musta kämmen siveli kultaista naamiota, jolla asusti jos
minkäkinlaista eliötä. ”Ho. Ho. Ho. Hyvä heitto. Mistä arvasit, että minä ja seuraajani etsimme
tämän saaren sirua?”
”Mitä muutakaan tekisitte tällaisessa paikassa? Vannoutunut Athin palvelija tuskin istuisi mökissä
keskellä metsää keittämässä sieniä, ellei tällä olisi jokin merkittävä tehtävä.”
”Puhutko sinä pahaa minun sienistäni?” Zeeron mulkaisi häijysti.
”Eijeijei, sienethän pelastivat meidän henkemme. Tarkoitin lähinnä, että ne eivät voi olla teidän
ensisijainen työnne ja tarkoituksenne…”
”Sienilääketiede on vakava asia!”
”…Mutta te tiedätte Nimdasta jotain, ettekö?”

”Ha. Tietenkin, klaanilainen. Kerran, aikana jolloin en asunut vielä tässä mökissä, olin osa Athin
neuvostoa”, Zeeron sanoi. ”Meitä oli kuusi. Pyhä Äiti, Bothana, Ariez, Gunei, Bartax ja minä.
Sitten minulla ja isä Bartaxilla oli pieniä… opillisia erimielisyyksiä. Otin pienen seurakuntani ja
lähdin pohjoiseen. Tänne, jonne Nimda Zeetan jäljet kylmenivät ja lopulta katosivat lumeen.”
”Joten jäitte tänne odottamaan merkkejä sirun olinpaikasta. Mitä jos kertoisin löytäneeni ne jäljet?
Löytäneeni todisteita Zeetan läsnäolosta ja vihjeitä sen viimeisimmästä leposijasta?”
”Olisin hyvin kiinnostunut”, Zeeron sanoi. ”Moni on väittänyt löytäneensä. Mutta kertokaapa
minulle, matkalaiset… miksi te olisitte Athin aarteen arvoisia?”
”Koska sitä havittelevat myös kädet, joiden näpeissä se olisi paljon vaarallisempi…ja koska,
tavallaan, asun sen naapurissa…”
Zeeron nauroi räkäistä naurua. Kepe ei ollut aivan varma, mitä oli sanonut väärin.
”Ha ha ha, luuletko, että se, että asut jonkin asian lähellä antaa sinulle automaattisen oikeuden
siihen? Kuvittele, jos minä alkaisin vaatimaan lähialueen kaikkia sienEI EI EI TUO VERTAUS EI
MENNYT NYT KYLLÄ OLLENKAAN PUTKEEN.”

”…Joten…minulla on jonkinasteinen oikeus siihen? Sanotaan vaikka, että tilanne voi kehittyä hyvin
kiusalliseksi, jos emme saa Nimdan sirua huostaamme.” Kepe yritti vielä.
Kepen ajatus keskeytyi hänen huomatessaan madonsyömän puukepakon kymmenisen senttiä
ajatuksen synnyttäneen synapsin yläpuolella.
Kepakko tuli alas melkoisella voimalla. Se sattui.
”Tolvana!” Zeeron kivahti. ”Etkö kuule, mitä puhun? Nimdaa ei ansaita teoilla tai sanoilla. Nimda
ansaitaan uskolla!”
Soturimunkin kultaisesta naamiosta tuijottava purppurainen katse skannasi mökkerössä olevat
klaanilaiset yksi kerrallaan.
”Mihin te uskotte, matkalaiset?”

Joulukalenteri 2012

16: Antamisen ilo – taiteilijan näkemys

6 kommenttia

Pohjoinen Manner, erään kartanon tilukset

Yö oli pimeä: himmeä pilvien huntu peitti verhosi kaikki paitsi kaikkein kirkkaimmat tähdet toiselle puolelleen ja puolikuukin näytti loistavan vain puolella teholla. Päärakennuksen ja muurin väliin jäävä piha-alue yritti kuitenkin olla mahdollisimman paljon valoisa, ja valonheittimiä olikin suorastaan ylimalkainen määrä. Piha oli kuitenkin täynnä varjoja: Muurin varjo, vajan varjo, varaston varjo, tornin varjo, telttojen varjot, vartijoiden varjot.

Varjot olivat myös polku, jos osasi lukea maailmaa karttana näkökenttien yli, ali ja ohi.

Toinen pihalla nököttävistä vartijoista, miespuolinen ja siksi maailmalle onneaan etsimään lähtenyt Vortixx, oli pitänyt yötä rauhallisena. Asiain laitaan tuli kuitenkin muutos, kun hänen radiopuhelimensa heräsi särähtäen eloon.
”Täällä vahti 2, kuuluuko?” hänen kollegansa kysyi matalalla ja miltei kuiskaavalla äänellään linjan toisesta päästä. Vortixxin sormi hakeutui vartijanliivin yläosan radiopuhelimelle. Hän painoi nappulan pohjaan
”Täällä vahti 1. Kuuntelen”
”Kuulin rakennus nelosen nurkilta ääniä. Siirryn tutkimaan asiaa. Loppu.”
Vortixx päästi irti harmaan radiopuhelimensa napista. Hän oli hermostunut; mainittu vaja oli muurien sisäpuolella, eli sen piti olla täysin ulkopuolisten tavoittamattomissa. Vartija avasi Zamor-pistoolinsa kotelon napin. Kukaan ei varastaisi Metsästäjiltä, ei hänen vartiovuoronsa aikana. Hän tahtoi edetä urallaan.

Vilkuiltuaan hetken hermostuneena pihan toiselle laidalle, jossa epäilyttävän äänekäs vaja sijaitsi, vortixx rauhoittui hieman. Mitään ei kuulunut: ei askeleita, ei puhetta, ei taistelun ääniä. Ehkä kyseessä oli vain väärä hälytys.

Tai ehkä hänen kollegansa ei vain ollut huomannut solakkaa siluettia, joka loikkasi vaivatta vartijan pään yli ja jatkoi varjojen muotoisen polkunsa seuraamista.

Seuraava höynäytettävä oli päärakennuksen korkeimman kerroksen ikkunan lukko, joka antoi periksi tiirikalle miltei siinä samassa, kun näkökenttien väleissä suunnistaja oli noussut seinän ylös. Yksi sormi koukistui akkunan kahvan ympärille ja veti. Ikkuna aukesi ääneti, joten öljy sai jäädä lepäämään reisikotelon sisään. Auki, sisään, kiinni, ja vielä viimeinen silmäys Metsästäjien tukikohtanaan käyttämän kartanon pihalle. Kaksi vartijaa palasivat asemiinsa, eikä kumpikaan heistä tehnyt elettäkään nostaakseen hälytystä.

Yrittäkää edes. Jonain päivänä jään eläkkeelle tehdäkseni elämästäni vähemmän tylsää.

Ikkunan takaa avautui pitkähkö, pimeä huone, jossa oli turvallista kulkea. Vain haalistuneet, zakazilaisia sotaherroja esittävät muotokuvat tuijottivat kulkijaa yrmeillä katseillaan. Yrmeillä ja aivan liian monilla katseillaan: käyttämätön, ilmeisesti makuuhuoneeksi rakennettu tila oli täynnä vanhoja tauluja, ja sitä käytettiin varastona.

Mutta tämä on rihkamaa.

Vasta käytälle johtavan, kauniisti kaiverretun puuoven raosta siintävä valo paljasti tunkeutujan piirteet tämän asettuessa ovea vasten tarkkailuasemiin. Hän oli nazorak, vaikka poikkesikin monin tavoin lajikumppaneistaan. Siivet, alempi käsipari ja suuri osa ulkoisesta panssaroinnista loistivat poissaolollaan tehden hänestä huomattavasti pienemmän ja siromman. Jos joku olisi nähnyt torakan paljaan kehon, oli hän nähnyt hyönteisen ruumiin olevan arpikudosten peittämä, ja jokaisen irti revityn kappaleen kohdalla olevan jäljen. Varjosuunnistaja oli kuitenkin verhonnut suuren osan kehostaan tummalla kangaspaidalla ja hansikkailla. Ja jos joku olisi nähnyt torakan paljaan mielen, hän olisi nähnyt ketterän hyönteisen vihaavan lajiaan aivan muusta syystä kuin kyseisten arpien takia.

Nyt nazorakilla oli kuitenkin muut asiat mielessään. Pimeyden Metsästäjien tukikohtaan tunkeuduttaessa kannatti pitää keskittyminen siinä, mitä ympärillä tapahtui. Hansikoitu käsi meni pieneen reisikoteloon ja kaivoi sielä esiin kartanon pohjapiirroksen. Lyhyt vilkaisu riitti hyönteiselle ja hän löysi pian etsimänsä. Huoneen oiken seinän oikeassa yläkulmassa, pinottujen taulujen takana, oli ilmastointikanava. Lyhyt ja äänetön esineistön siirtely ja ruuvimeisselin pyörittely takasivat torakalle pääsyn kanavaan, johon hän siron ruumiinrakenteensa puolesta mahtui vaivatta. Ryömiminenkään ei tuottanut pulmia, se oli suorastaan hänen leipälajinsa.

Kyseinen torakka oli nimittäin mestarivaras. Yksikään kassakaappi, turvahuone tai holvi ei ollut hänen näpeiltään suojattu, sikäli kun hän sille päälle sattui. Lukkojen laimetessa leikiksi ja vartijoiden vain viihteeksi hyönteinen tiesi olevansa kokolailla paras siinä, mitä hän teki. Siksi hän olisikin voinut olla ryöstämässä arvokkaampiakin kohteita kuin Metsästäjien pientä konttoria Pohjoisella Mantereella. Mutta juuri tämä kyseinen kartano oli herättänyt mestarivarkaan huomion erään ylivertaisen ominaisuutensa puolesta: Pimeyden Metsästäjien johtoportaan jäseniä oli siellä vierailemassa.

Ja se teki keikasta monin verroin hauskemman.

”…eikä sillä että väittäisin, että hän tekee niin tahallaan, mutta se paketti on vanha. Roskaa!”
Puhe oli Miimikosta, sciludomilaisesta Metsästäjästä, ja tämän viimeisimmästä keikasta Trem Kromin niemimaalla. Hänen oli ollut tarkoitus kuljettaa Metru Nuin levyaseen piirrustukset yhteyhenkilöltä kyseiseen kartanoon, mutta hän oli tuonut aivan väärän paketin. Miimikon toimia sättivä Metsästäjä oli Verikosto, suuri ja sarvekas olento. Toinen silmä punaisena, toinen vihreänä hohtaen hän tuijotti kartanon roihuavaa takkaa. Kaikesta vaarallisuudestaan huolimatta hän ei tahtonut katsoa keskustelukumppaniaan suoraan silmiin yhtäjaksoisesti, vaan kummatkin tyytyivät istumaan vierekkäisissä nojatuoleissaan tulen loimua seuraten.
”Hän yrittää parhaansa”, toinen, punainen Metsästäjä, joka tunnettiin nimellä Väijyjä, vastasi rauhallisesti, mutta hänen äänensä oli silti kylmä. Se oli aina kylmä. ”Meidän Miimikkomme ei ottaisi sitä riskiä, ettemme ’auttaisi hänen rakastaan’.”
Verikosto hymähti. ”Niin kai sitten.”
”Mutta kerrohan”, Väijyjä jatkoi keskustelua, kääntäen päätään eriparisilmäisen keskustelukumppaninsa suuntaan. ”Mihin laitoit paketin?”
”Ai sen roskan?”
Punaisen Metsästäjän silmät siristyivät hieman. ”En istuisi tässä, jos tuhlaisin niitä resursseja, joihin pääsen käsiksi.”
”Anteeksi”, sarvipää sai suustaan. Hän ei ollut hyvä pyytelemään anteeksi. ”Laitoin sen kellarin holviin muiden tavaroiden kanssa.”

Vähemmän sarvekas Metsästäjä käänsi katseensa jälleen liekkeihin. Päivä ei ollut mennyt lainkaan suunnitelman mukaan, mutta hän päätti säilyttää malttinsa. Vielä oli aivan liian aikaista sanoa, mutta jotenkin hän tiesi Pimeyden Metsästäjien lähenevän käännekohtaansa…

Mutta onneksi ilmastointikanavassa tunnelma oli korkealla. Hyönteisvoro oli nimittäin aivan holvin tuntumassa. Hän ruuvasi tiensä ulos raikkaan ilman ja oman itsensä liikkumista edesauttavasta putkistosta ja tupsahti käytävään, jonka oli etukäteen varmistanut valvontakamerattomaksi. Nyt jäljellä oli enää paksu ja murtamaton holvin ovi.

Varas nauroi sisäisesti ja avasi yhdistelmälukot pyörittelemällä niitä hetken.

Niks naks niks niks naks oli kaunis konsertto ja merkki hyvin tehdystä työstä. Nazorak astui holviin korjaten samalla silmät peittävän mustan kangasnaamarinsa asentoa. Huone oli koruton, betoniseinäinen ja näytti niin paljon maan alla sijaitsevalta kuin mikään ikinä pystyi, eikä missään nimessä vetänyt vertoja Metsästäjien arvokkaimmille ja parhaiten vartioiduille holveille. Mutta sen hyllyt oli lastattu suurella määrällä arvokasta tavaraa, joista saisi oikeilla markkinoilla oikein mehevän hinnan. Oli Kanoheja, oli aseita, oli taidetta. Ja sitten oli ruma paketti.

Hyönteinen nosti sen kummissaan. Laatikko oli kääritty ruskeaan paperiin ja se oli kaikin puolin koruton.
Ovatko Metsästäjät alkaneet levittää nimeämispäivän ilosanomaa?
Varas laski paketin takaisin puiselle tasolle josta oli sen poiminut ja jatkoi muun tavaran penkomista. Asiantuntevuus oli avainsana, kun karkulais-Nazorak arvioi, mitä saisi vietyä mukanaan ja mikä olisi kuljetettavuuteensa suhteutettuna arvokkainta.

Ja kaikken tämän asiantuntevuuden kanssa täysin ristiriitaisesti hän otti matkaansa sen paketin.
Minä otan tämän, hän päätti. Varas ei tohtinut myöntää miksi, vaikka tiesikin vastauksen. Epäammattimainen mielijohde ei johtunut siitä, että hänestä olisi ollut hyvä ajatus ryöstää arvottomimmaksi arvaamansa artifakti Metsästäjien holvista vain ärsyttääkseen rikollisjärjestöä, vaikka usein jotain samansuuntaista harjoittikin. Ratkaisevaa oli se, miten paljon paketti muistutti nimeämispäivälahjaa.
Nimeämispäivä… hyönteinen ajatteli, miltei ääneen. Sana satutti torakkaa. Se sai hänet samanaikaisesti vihaiseksi, surulliseksi ja ennen kaikkea katkeraksi. Hän epäili sen aiheuttavan samaa kaikissa lajikumppaneissaan.

Nimien täydellinen kieltäminen oli julmin kaikista torakkaimperiumin manipuloinnin muodoista. Omaa tai toistensa identiteettiä ei saanut määritellä, vaan se jätettiin täysin johtoportaalle.
Ei nimi miestä pahenna, varas ajatteli ajatuksen, josta hänet olisi omiensa puolessa tuomittu kuolemaan. Niinkuin tuomittiinkin.

Hansikoidut sormet puristivat pakettia. Niin vaatimaton esine muistutti vorotorakkaa maailmasta, jonka osana hän ei koskaan päässyt olemaan.

Se ei kuitenkaan estänyt häntä pakkaamasta loppua saaliistaan ja jättämästä käyntikorttiaan holviin. Hän jätti aina käyntikortin, lähinnä koska pystyi, mutta myös koska hahaha siitäs saitte. Mestarivaras poistui holvista, palasi ilmastointikanavaan ja sitä kautta pakeni kartanosta. Hän ei aikonut pitää pakettia itsellään; tavaroiden epävirallisen hankinnan mestarin ’liikkuva elämäntapansa’ salli harvoja turhuuksia. Mutta vain lahjan hetkellinen piteleminen sai hänet hyvälle tuulelle, ja se pieni ruskeaan paperiin kääritty koruttomuuden ilmentymä oli hänelle kuin lahja, jota hän ei koskaan saanut. Vaikka olikin ehkä varastettu. Joskus ’antamisen ilo’ toteutui, vaikka antaja ei vapaaehtoisesti mistään luopunutkaan. Varas koki olevansa vain vauhdittava tekijä.

Sitä paitsi karkuri-nazorakin osa maailmassa ei ollut helppo.

Rakkaalla lapsella on monta nimea, varashyönteinen vielä ajatteli. Ja meillä ei lainkaan.

Joulukalenteri 2012

8: Ken etsi valtaa loistoa

5 kommenttia

Stelt

Uusi Haedera ei juuri poikennut muista steltiläisistä kaupungeista. Se oli mahtava, se oli surkea ja se oli räjähdysherkkä. Vain Steltillä saattoi mahtipontisen, marmorisen domuksen pylväikköineen vieressä kulkea täysin epäsiivo ja päällystämätön mutakatu, jonka varrelta löytyi myös edellisen vallankumouksen jäljiltä korjaamatta jäänyt palatsi, sympaattinen matoralaisten suosima kahvila sekä kauppa, jossa myytiin ”laadukkaita käsitöitä ja kuuliaisia orjia”. Kaikki oli samanaikaisesti sekä uutta että vanhaa: miltei kaikki rakennukset olivat osin vanhojen päälle rakennettuja, ja maalatun, puuseinäisen pikku talon takaseinä saattoi hyvinkin olla osa vanhan vankilan kalliomuuria. Toisaalta taas mitään ei tehty loppuun asti ja viimeistellysti, sillä se olisi ollut turhaa työtä. Kaikilla Steltin kaupungeilla oli nimittäin enemmän tai vähemmän yhtenevä elinkaari: kaupunki rakennettiin edellisen raunioiden päälle, se kasvoi ja kukoisti, naapurikaupunki tai vallankumoukselliset repivät sen raunioiksi, aloita alusta.

Ja Uusi Haedera eli parhaillaan suhteellisen kukoistamisen vaihetta. Toistaiseksi alueelle tuoreet palatsinsa pykänneet aristokraatit pitivät tiukkaa otettaan alemmista kasteista peikkojen ja orjien tehden likaiset ja raskaat työt. Matoralaiset pyörittivät bisneksiään, ja olipa kauppakadulle ehtinyt muuttaa jo muutamia Vortixxejakin.

Päivä oli pilvinen mutta tyyni, eikä sateesta näkynyt jälkeäkään. Joka tapauksessa muuannen aristokraatin isännöimä juhlaillallinen oli siirretty sisätiloihin aivan viime hetkellä, ja kolme palvelijapeikkoa siirsi parhaillaan huonekaluja ja koristeita sisätiloihin, domuksen päähalliin. Pylväiden ympäröimän sisäpihan maahan ei ollut vielä ehtinyt kasvaa nurmikkoa, eikä kukaan ollut vaivautunut laitattamaan siihen kiveystä. Raskaiden steltinpeikkojen suuret jalanjäljet jäivät siis mutaiseen maahan.
”Hei”, eräs mustan ja vihreän värinen peikko sanoi matalalla äänellään. Hän oli lajinsa jäseneksi melko hintelä, mutta oli silti miltei yhtä leveä kuin hän oli korkea. Hänellä, aivan kuten kahdella muullakin pihalla työskentelevällä peikollakin, oli kaulassaan palvelijan kaulus. Parhaillaan steltinpeikko tasapainoili puisten tikapuiden varassa kullattuja koristenauhoja pylväistä irrottaen.
”Hm?” hänen lajikumppaninsa vastasi monotonisesti. Kyseistä ääntä ei kuitenkaan käynyt ottaman kiinnostumattomuuden merkkinä, peikot nyt vain sattuivat kuullostamaan usein siltä.
”Mikä tämä on?” vihreä tapaus kysyi. Hän osoitti pitkän, puisen pöydän päällä lepäävää pakettikasaa. Kaksi muuta peikkoa kohauttivat hartioitaan, ja jatkoivat erään poikkeuksellisen epäkäytännöllisen muotoisen patsaan raahaamista sisätiloihin vieraita varten. Vihreä peikko jäi yksin.

Ollen kuuliainen palvelija, hän jatkoi koristeiden irrottamista pylväistä. Kun viimeinenkin nauha irtosi mahtipontisesta pylväästä, hän laskeutui maahan ja lähti lampsimaan rapakonomaisen pihan halki kohti palvelijain ovea. Se johti niihin osiin huvilaa, jotka oli varattu vain alemmille kasteille, ja olivat siksi vielä paljon muuta linnaketta viimeistelemättömämpiä. Kyseinen ovi oli silti sangen massiivinen, sillä edes aristokraattien ylpeys ei voinut rajata peikkojen ja orjien valtavaa kokoa. Päivä tulisi olemaan vielä pitkä: Mestari Sidorakin vieraat olivat jo saapumassa, mutta viime hetkellä tullut käsky siirtää juhlat sisätiloihin sai peikkopalvelijat sangen kiireisiksi. Eikä siinä kaikki, Mestarilla oli tapana pitää sangen pitkiä juhlia, joiden kestolle vetivät vertoja ainoastaan vieraslistan pituus ja isännän itsensä juhlapuheiden mahtipontisuus. Ja kaiken tämän aikaa vihreän peikon tulisi tarjoilla vieraille hienoimpia juomia hienoimmista laseista. Mutta peikko ei valittanut, eihän moinen ollut palvelijan rooli. Hän eli palvellakseen ja palveli elääkseen.

Mutta juuri näinä hetkinä vihreän peikon oli hyvin vaikeaa muistaa tätä: astuessaan palvelijain ovesta kyökin puolelle, hän ei voinut olla kuulematta Mestari Sidorakin kertomusta sotasaavutuksistaan Kuuden Kuningaskunnan Liigan hajoamissodissa. Naapurihuoneessa korostetun miehinen ääni paasasi: ”…murskasin sen luopio-Skakdin pään Caraparin linnan muureja vasten…”

Vihreä peikko oli kuullut nämä samat tarinat lukemattomia kertoja. Niillä oli kuitenkin taipumus muuttua tilanteen ja kuulijan mukaan: Liigan ollessa huipulla peikko olisi voinut vannoa Mestari Sidorakin kertoneen saman päänmurskauseepoksen sillä erotuksella, että linnan muurien kanssa kontaktia otti Exo-Toan hipiä Liigan palvelijan sijasta. Eikä tarinoissa oikeastaan ollut kronologisesti ajatellen päätä, häntää tai edes torsoa. Sama henkilö ei olisi voinut osallistua kaikkiin niihin taisteluihin, joilla Mestari Sidorak näin jälkiviisaasti oli niittänyt mainetta ja kunniaa suorastaan ylimalkaisissa määrin. Vihreä peikko ei sitä paitsi ollut edes ainoa, joka oli huomannut tämän totuuden muuttuvuuden. Kukaan ei vain uskaltanut sanoa mitään, Steltin katuja kiersi nimittäin huhu Mestari Sidorakin kytköksistä Makutain Veljeskuntaan.

Vietyään ulkokoristeet paikalleen puoliksi valmistettuun lokeroon, steltinpeikko palasi sisäpihalle jatkamaan romppeiden siirtämistä sisälle. Mutta mutaiselle sisäpihalle päästyään palvelija ei voinut estää katseensa ja ajatustensa siirtymistä jälleen pöydällä lepäävään pakettiläjään. Värikkäitä ja vähemmän värikkäitä laatikoita toistensa vierellä ja päällä, edessä ja alla, takana ja ympärillä. Niitä oli niin paljon, ja ne olivat niin somia. Kuitenkin ne näyttivät peikon mielestä jotenkin merkityksellisemmiltä kuin muut koristeet, aivan kuin niiden tehtävä ei olisi ollut kerätä ihailua vaan antaa jotain.

”Uskoisin, että saat koskea niihin”, kuului ääni jostain sisäpihan toiselta laidalta. Se oli rauhallinen, kiehtova naisen ääni. ”Ne ovat lahjapaketteja.”

Steltinpeikko hypähti ympäri säikähtäneenä. Hänen ei ollut luvallista kommunikoida vieraiden kanssa, joten hänen ilmeensä oli alistuneen ja häkeltyneen kiusallisesta välimaastosta.
”Noinko sinä tervehdit hienoa naista?” Puhuja oli pitkähkö, tumma Vortixx. Hän oli hoikka ja sinisilmäinen, mutta ei sanan vertauskuvallisessa merkityksessä. Vortixxit eivät harrastaneet vilpittömyyttä. Hän asteli mutaisen maan poikki valiten jokaisen askeleensa huolellisesti niin, että vältti pahimmat lätäköt pitäen kuitenkin katseensa jatkuvasti peikkopalvelijassa.
”Anteeksi, rouva”, peikko mumisi, ja oli perääntymässä palvelijoiden tiloihin, mutta Vortixx keskeytti hänet.
”Odota, ei sinun tarvitse mennä.”
Hetken steltinpeikko seisoi täysin tuppisuuna, kunnes lopulta raotti vähän sanaisen arkkunsa.
”Mestari Sidorak on kieltänyt minua puhumasta vie-”
”Mestari Sidorak ei ole täällä, vai mitä?”
”Mu-mut-”
”Sitä paitsi Xialainen ei välitä alkeellisesta kastilaitoksestanne. En käsitä, miten ’aristokraattinne’ pitävät teitä poljettuna tuossa asemassa…”
Vihreä peikko ei tiennyt, mitä vastata, mutta yritti kuitenkin. ”Se on hyvä järjestys. He ovat älykkäämpiä, me vähäisemmät teemme fyysisiä asioita…”
Xialainen hymyili huvittuneesti. ”Älykkäämpiä… No, kaikki on suhteellista, eikö vain?”
”Ööh.”

Vortixx oli päässyt peikon luo, ja kääntyi nyt pakettikasan viereen. Hän nosti yhden niistä ilmaan, sellaisen pienen ja vaatimattoman ja ruskean.
”Hmm. Nämä ovat osa matoralaisten juhlaa…”
Peikko häkeltyi. Vieraslistalla oli kyllä arvostettuja ja korkea-arvoisia Matoralaisia, mutta oliko Mestari Sidorakia nyt verrattu heihin? Suuri sotakomentaja oli kuitenkin kaukana pikkuväestä. ”Anteeksi, rouva, mutta-”
”Hm?” Vortixx kääntyi ympäri ja näki keskustelukumppaninsa puolustelevan ilmeen. ”Ah, en tarkoittanut loukata. Kunhan havainnoin. Yksi asia, minkä saarenne todella tekee oikein, on eri kulttuurien yhdisteleminen. Muiden tapojen omaksuminen on askel lähempänä heidän rahojensa omaksumista.”
Steltinpeikolta oli sanottava loppu, joten hän tyytyi kohteliaimpaan nyökkäykseensä, vaikkei ollutkaan aivan varma, että todella käsitti Vortixxin asian. Hän katsoi pitkän hahmon kädessään pitämää laatikkoa kiinnostuneena.
”Pidät siitä?” Vortixx kysyi. ”Saat sen.”
Palvelijan silmät laajenivat hämmästyksestä jopa nopeammin kuin Sidorakin mahtisuoritukset taistelukentällä illan pidetessä. Ja ne sentään lisääntyivät liki eksponentiaalisesti. Tumma Xialainen heitti ruskean paketin peikon hyppysiin.
”Älä pelkää, nämä ovat nimeämispäiväpaketteja. Ne on tarkoitettu annettavaksi.”
”…mm-mut-”
”Mestarisi olisi jakanut nämä taatusti vierailleen. Joten otan omani nyt ja annan tämän sinulle. Loogista, eikö? Sitä paitsi tämä vaatimaton paketti näyttää vanhalta. Luulisin, että vanha paksukallo on vain löytänyt tämän valmiiksi paketoituna jollain ’sotaretkistään’, aristokraatit harvemmin tekevät mitään itse, ellei ole pakko.”
”…” peikko ei saanut edes kiitosta suustaan.
”No, aika rientää. Minun mentävä tapaamaan isäntää itseään, ettei hän saa päähänsä ajatuksia siitä, etten kunnioittaisi häntä tai muuta vastaavan järjenvastaista. Oli ilo tavata.”

Xialainen niiasi viehkeästi ja poistui sisäpihalta halliin, alkavien juhlien pariin. Peikko jäi yksin pylväiden ja pakettien kanssa.
”…kiitos.”
Steltinpeikko oli saanut ensimmäisen nimeämispäivälahjansa koskaan ja ikinä. Hän halasi pientä pakettia ja alkoi sen kuljettamisen kohti vaatimatonta kamariaan domuksen alimmassa kerroksessa. Paketti oli nyt hänen arvokkain omaisuutensa, eikä hän aikoisi luopua siitä ennen kuolemaansa. Hän oli varma, että ruskea loota olisi hänen kanssaan maailman tappiin asti.

Klaanon Rope

Yksi kaikkien ja kaikki ykseyden puolesta

2 kommenttia

Bio-Klaanin saari, Lehu-metsän pohjoisosat

Savuava ja hyvin entinen ilma-alus narahti metallisesti metallin taipuessa, kun valkoinen käsipari väänsi tiensä vapauteen sen rungosta. Selakhilaanilaisen Hau-kasvoinen pää putkahti esiin puun, metallin ja kaiken sen höyryn keskeltä. Vahvoin ja sulavin ottein Same vääntäytyi loppuine kroppinensakin pienestä lentokoneesta. Hän korjasi otsanauhansa asentoa ja tarjosi vihreille silmilleen paremman mahdollisuuden havainnoida horisontin taakse laskevan auringon enää vain vaivoin valaisemaa maisemaa.

Törmäyspaikka oli pohjoisessa, missä Lehu-metsä ja Ämkoo-vuori kohtasivat. Puusto oli siksi hyvin harvaa, eivätkä vähäiset männyt muodostaneet metsää. Korkea, valossa kellertävä mutta nyt harmaa heinikko huojui tuulessa Matoraninkorkuisena jokaisessa suunnassa. Muutamia kymmeniä metrejä alamäkeen metsä kuitenkin tiheni huomattavasti, eikä vanha sotilas osannut rentoutua. Asian tilaa ikävöitti myös se, että vesihöyryä ja savua ryöpsäyttelevän romurypäletertun kätköistä ei ollut vielä kuoriutunut muita klaanilaisia.

“…se oli mikä se?” Paitsi ilmeisesti Snowie, joka häkellyttävällä tavalla valuimuljui pois aluksesta. Hän oli selvästi huonossa kunnossa, mutta onnistautui kasautumaan tolpilleen ja kaivoi vielä tavaransakin hylystä. Oranssinenäinen olento oli kuitenkin vain reilun Matoralaisen korkuinen: Jostainhan menetettyjen jalkojen massa tuli korvata. Myös Bladis ilmoittautui läsnäolevaksi voimakkaalla skakdinkielisellä kiroilulla. Same jätti Snowien seisomaan pöllämistyneenä ja suuntasi arrarien suuntaan. Hän löysi moderaattorikollegansa puolittain romuun hautautuneena ja hyvin vihaisena. Ilmeisesti, koska Skakdi oli hyvin tuskissaan.
“Pystytkö liikkumaan?” Same hyppäsi suoraan asiaan, saaden vastaukseksi vähän lisää kiroamista ja lyhyen nyökkäyksen. Bladis työnsi metalliromun päältään. Hän ei kuitenkaan noussut jaloilleen.
“Pystytkö liikkumaan?” Same toisti itseään.
“Pystyn.”
“Itse asiassa”, kuului ääni Samen ja Snowien takaa. “Et pysty.”

Kepe painoi naamionsa teleskooppisilmän kyljessä olevaa nappulaa ja kuului tsing. Ilmeisesti jokin lisälaite meni pois päältä. “Tuo näyttää aika vakavalta.”

Tiedemies itsekään ei ollut järin häävissä kunnossa. Hänen haarniskansa oli ruhjeinen ja liikkuminen eräänlaista nilkuttamista. Oli selvää, ettei hänkään kykenisi juuri liikkumaan, saati sitten juoksemaan. Kepe pystyi kuitenkin kävelemään hitaasti, ja oli ilmeisesti skannannut Bladiksen jalan. Tulokset eivät olleet rohkaisevia, sikäli kun valkovihreän Toan ilmettä pystyi lukemaan.
“Mitä tarkoitat?” Same kysyi, tutkien samalla kollegansa jalkaa, joka kyllä näytti taittuvan väärään suuntaan.
“Tarkoitan, että jalka on pahasti murtunut. Oikeastaan molemmat.”
Kukaan ei näyttänyt erityisen pirteältä.
“…oikeastaan molemmat aika monesta kohtaa.”

Metsästä kuului etäisiä ääniä. Jokin selvästi lähestyi etelästä, Lehu-metsän kätköistä.

“En tahdo aiheuttaa paniikkia”, Kepe äännähti. “Mutta mitä me teemme? Ne tulevat! Ja mikä oli se salama-”
“Itse asiassa…” seurueen lumiukoin jäsen sanoi. “…minulla saattaa olla suunnitelma. Same, sinun molemmat jalkasihan ovat hyvässä kunnossa?”
“…juu?”
Snowie virnisti pahaenteisesti. Kepe pelkäsi pahinta.

Lumiukon olisi tehnyt mieli huutaa “MUODONMUUTOSSS” mutta hän hillitsi itseään. Tapahtui asioita. Asioita, joissa valkea massa kietoutui Samen, Bladiksen ja Kepen ympärille. Kyseiset kolme klaanilaista asettuivat lähelle toisiaan, niin, että Same ja Kepe seisoivat Bladiksen ympärillä, selät toisiaan kohden. Kaikki kolme katsoivat eri suuntiin. Snowien olemus sitoi klaanilaiset toisiinsa, niin, että huonojalkaiset Kepe ja Bladis olivat kuin reppu Samen selässä. Selakhilaanilainen nousi seisomaan. Neljä klaanilaista olivat nyt yksi tosi iso ja epämuodostunut klaanilainen: Same yritti pysyä tasapainossa kolmen muun painon horjuttaessa häntä. Kepe ja Bladis olivat kuin vauvat äitinsä repussa, ja Snowie oli se reppu. Oman päänsä lumiukko oli sijoittanut Samen oikealle olkapäälle. Kokonaisuutena otus oli tosi tosi ruma.

Yleensä asiallisuuden perikuvana tunnettu Same oli kiljahtaa itselleen epätyypillisellä tavalla, kun hänen tasapainonsa petti. Kepe kuitenkin pelasti tilanteen kaivamalla kiusallisesti omasta laukustaan jostain möykyn keskeltä keihässauvatyökalunsa ja otti sillä tukea maasta. Selakhilaani teki saman viikatteellaan.

Kaikki olivat kivuliaissa asennossa. Snowie hymyili typerästi.
“Kappas, tämähän toimii.”

Juuri silloin alarinteen mäntymetsästä ilmestyi Matoralaisten hahmoja. Niiden samojen, jotka olivat jo aiemmin yrittäneet syödä klaanilaisia. Same-möykky kääntyi ympäri ja lähti kulkemaan parhaansa mukaan vastakkaiseen suuntaan, mutta silloin kiven takaa astui esiin kaksi hahmoa. Ja siinä samassa klaanilaiset ymmärsivät, mistä heidät taivaalta pudottanut sähkö oli tullut. Kaksikko oli yhtä pahassa maineessa niin klaanilaisten kuin omiensakin keskuudessa.

Siniset Kädet tukkivat nelikon tien.

“Näyttää siltä…” Snowie aloitti. “…että näistä tuli aika toiminnalliset tuplatreffit.”

Klaanon Rope

Puolijumalatkin jättävät jälkiä

3 kommenttia

Pienen saaren kivinen ranta, muutamia päiviä sitten.

Kolme hahmoa oli kerääntynyt pienen kraatterin ympärille kuun valaistessa ympäristöä.
”…aika laskeutuminen.”

Montun keskellä oli äärimmäisen entinen alus. Se oli ollut pienehkö ja rungoltaan skootterimainen, mutta nyt se oli romu ja kasa. Kuitenkin hajonneen mössön keskeltä erotti muutamia selviä osia: Ohjaustanko, osa satulaa ja kyljen panssari olivat enemmän tai vähemmän vahingoittumattomia. Missään niistä ei luonnollisesti ollut minkäänlaista Ritarikunnan tunnusta, mutta kummatkin monttuun laskeutuvista hahmoista tunnistivat mallin, ja tiesivät mistä se oli varastettu.

Ensimmäinen heistä oli harmaa, pitkä ja hoikka, ja hän kantoi kasvoillaan äärimmäisen harvinaista naamiota. Sen silmänreiät olivat suuret, poskipäät terävät ja sen takaraivoista levittäytyi kultaisena hohtavia juovia, jotka levittäytyivät korostamaan kasvojen piirteitä ja silmänreikiä. Yllään kulkijalla oli tummanharmaan ja hopean värinen panssari, joka oli melko koristeeton ja hieman palikkamainen, ainoastaan muutama sen ympärille kietaistu kankaanpala loi elegantimpaa tunnelmaa. Selässään tällä Selakhilaanilaisella oli vasemman hartian ja oikean kyljen kautta kiertävään vyöhön kiinnitetty suikea pakkaus.

Toinen, kuopan pohjalle paljon työläämmin taapertava tapaus, oli keltaruskean ja vihreän värinen Matoralainen, joka kantoi kasvoillaan jaloa Kanohi Komauta ja päässään nahkaista lakkia. Hänellä oli hartoilta roikkuva haaleankeltainen viitta, joka pysyi kiinni koristeellisen soljen avulla. Sivullaan hän raahasi kumpaakin kättä käyttän raskaan näköistä, mustaa nahkalaukkua, jonka kylkeen oli kirjailtu keltainen ja tarkemmin määrittelemätön Rahi-peto.

”Tätä hän siis käytti”, miespuolinen Matoralainen totesi karhealla äänellä päästyään noin metrin syvyisen kuopan pohjalle. ”Aloitanko?”
”Älä vielä”, vastasi Selakhilaanilaisen matala ääni. Puhuja oli nainen, vaikka sitä olikin vaikea havaita hehkuvan naamion, joka peitti monet sukupuolen paljastavista kasvonpiirteistä, ja muodottoman haarniskan takia. ”Varmistan asian.”

Selakhilaanilainen sulki silmänsä, jonka jälkeen hän avasi silmänsä. Mutta ei samoja silmiä, vaan naamion suuriin, pyöreisiin silmänreikiin syttyneet kultaiset valot. Kaikkien naamion juovien valo kirkastui ja siitä kuului vaimeaa huminaa. Harmaaseen haarniskaan sonnistautunut hahmo näki edessään saman näkymän, mutta kraatteri savusi vielä, eikä ollut jo sammunut, kuten äsken. Samoin siitä erotti nyt liikettä, verraten äskeiseen staattisuuteen. Lisäksi oli päivä. Selakhilainen teki pienen pääliikkeen, ja valot sammuivat, paljastaen hänen oikeat, punaiset silmänsä. Yö palasi.
”Menen vielä vähän pidemmälle, odota hetki”, hän sanoi ja harppoi pois kraatterista. Sitten hän asennoitui uudelleen ja katsoi kuoppaa. Nainen sulki silmänsä, naamio avasi omansa ja kuoppa oli tiessään. Selakhilaanilainen tuijotti tylsän harmaata, keskipäivän auringon valaisemaa rantamaisemaa.

Pieni nahkalakkinen Matoralainen odotteli Selakhilaanilaiselle olemattoman kuopan pohjalla. Hän kaivoi viittansa sisätaskusta pienen taskukellon, joka oli ketjulla kiinni vaatekkappaleessa. Hän napautti sen nopealla ranneliikkeellä auki, ja sisuksista paljastui levy, jonka keskellä nökötti yksinäinen, terävä piikki. Se oli aurinkokello. Joku voisi väittää aurinkokelloa turhaksi kapineeksi keskellä yötä, mutta sitten pieni hahmo laittoi hansikoidun kätensä uudelleen taskuun. Tällä kertaa sormien välissä oli pieni, marmorikuulan kokoinen läpinäkyvä murikka, joka paljastui valokiveksi, kun Matoralainen heitti sen ilmaan. Se syttyi hohkaamaan lämpimänsävyistä valoaan, ja asettui kiertämään toisessa kädessä lepäävää aurinkokelloa, kunnes löysi sijaintinsa. Keskineulan varjo lankesi kello neljän kohdalle.
Hmm…
”Cyrenda”, Matoralainen murahti, ja vilkaisi huolestuneena montun yläreunalla odottelevaa kolmatta matkaajaa. ”En millään tahtoisi hoputtaa, mutta tytsy on ollut sidottuna aika kauan.”

Selakhilaanilainen ei vastannut, vaan tuijotti hievahtamatta monttua. Hänen naamionsa hohti erittäin kultaisena, juovat ja valoisat silmänreiät muita vielä paljon kirkkaampina. Cyrendaksi kutsuttu henkilö tuijotti nyt menneisyyteen ja moinen vaati keskittymistä. Toistaiseksi hän näki vain tylsän rannan, mutta pian pakoalus romahtaisi näköpiiriin. Tai romahti. Näkökulmasta riippuen.

Muutama minuutti vierähti laineiden liplattaessa, kunnes Selakhilaanilainen sai todisteensa. Meren yli saapui kovaa vauhtia savuava alus, joka putosi rannalle ja räjähti synnyttäen pienen kraatterin. Aluksen raadosta hoiperteli yllättävän hyvin selvinnyt, tummanpuhuva hahmo.

Makuta Nui.

”Jep, tämä on meidän monttumme”, Cyrenda ilmoitti ja pudisteli naamionsa kirkkaat valot sammuksiin. ”Pidä hauskaa.”

Matoralainen napautti aurinkokellonsa kiinni ja sujautti sen ja leijuvan valokiven takaisin viittansa taskuun. Hän kumartui suuren nahkasalkkunsa äärelle ja muutamalla näppärällä sormenliikkeellä avasi sen kiinnikkeet. Hän hieroi hansikoituja käsiään yhteen, ja upotti ne sitten laukun ammottavaan tyhjyyteen. Hetken kuluttua ne nousivat taas esiin monimutkaisia ja ilmeisen hienostuneita instrumentteja otteessaan pitäen. Tämä toistui muutamia kertoja, kunnes Matoralaisen ja kuolleen ilmaskootterilaitteen välissä oli oikea pienoislaboratorio. Jokainen vipstaakkeli oli äärimmäisen siro, ja niitä käsittelevät kädet toimivatkin mitä hienostuneimmalla tavalla. Harva tiesi, mitä mikäkin laite teki, mutta miltei kaikki liikkuivat, keinuivat, värähtelivät tai pyörivät jollain tavalla. Kuun vähäinen valo kimmelsi niiden messinkisistä pinnoista, ja ne kaikki näyttivät taianomaisilta.

Matoralainen otti hyppysellisen tuhkaa romahtaneesta aluksesta ja pudotti sen pieneen vaakakuppiin. Sitten hän avasi pienen telineestä irrotetun metallipullon korkin, ja kaatoi siitä villin purppurana hohtavaa nestettä mustan mujun joukkoon. Syntyvä ääni oli jotain sihinän ja vislauksen välimaastosta kotoisin olevaa, mutta hilhaista. Vaa’n neula siirtyi osoittamaan väärin päin olevaa matoralaista H-kirjainta.
”Hurm”, Matoralainen murahti rosoisella äänellään. ”Näyttää siltä, että on minun vuoroni pyytää sinua odottelemaan. Luuletko, että olisi aika antaa kyyhkyläiselle puheenvuoro?”

Selakhilaanilainen katsoi kädet selän taakse sidottua, jalat kahleissa ja suu kapuloituna seisovaa hahmoa.
”Taidat olla oikeassa.”
Yksinkertaisesti panssaroitu, pitkä jäljittäjä käveli vangilta näyttävän Toan luo. Mielenkiintoisinta tilanteessa oli se, että Toa vain näytti vangilta. Kyseinen neito oli kuitenkin Ritarikunnan agentti, aivan kuten Matoralainen ja Selakhilaanilainenkin. Silti hänen kirkkaansinisistä silmistään kuitenkin loisti aito epätoivo, kun Cyrendan harmaat sormet aukaisivat suun tukkivat kangasnyytin solmut.
”Nekkar! Missä hän on? Minun täytyy löytää hä-”
”Rauhoitu!” Selakhilaanilainen sanoi matalalla, rauhoittavimmalla äänellään. ”Kaikki on hyvin.”
”Mutta, mutta. Minä rakastan häntä! Nekkar, missä hän on?”
”Rauhoitu, kaik-”
”Rakastan!”

Selkhilaanilainen laittoi suukapulan taas paikalleen. Toan ääntä oli vaikea kuunnella, mutta pelkkä katse oli joskus pahempaa. Kyseinen sidottu naispuoleinen Toa oli hopean ja vaaleanpunaisen värinen, melko pieni eikä kovin raskaasti haarniskoitu. Hänellä ei ollut minkäänlaista aseistusta, ja kasvoillaan hänellä oli hopean värinen voimaton Kanohi Iden. Ja sinisissä silmissä se pohjaton epätoivo.

Ja sitä epätoivoa Cyrenda joutui kestämään vielä miltei kaksikymmentä minuuttia, sillä Matoralaisen monimutkainen työ vei aikansa. Kukaan ei puhunut mitään, mutta pienten messinki-laitteiden kilkutus ei lakannut hetkeksikään. Lopulta karhea ääni kraatterin pohjalta kuitenkin ilmoitti olevansa valmis. Keltaisen ja vihreän värinen pieni mies ilmestyi näkyviin pidellen käsissään hieman teepussia muistuttavaa esinettä.
”Tässä kävi aika lailla juuri niinkuin epäilinkin”, hän ilmoitti noustessaan viimeisen askeleen ylös kuopasta. ”Tässä ei ole hänen antidermistään, vain haarniskaa. Luulen tytön kuitenkin silti haistavan puolijumalan olemuksen.”
Selakhilaanilainen käänsi katseensa sidottuun Toaan. Näky teki edelleenkin pahaa.
”Joten sen pitäisi toimia?”

Matoralainen saapui aivan sidotun tytön ja harmaan naisen luo.
”Olenhan ammattilainen.”
Cyrendan kädet laskeutuivat sidotun Toan olkapäille.
”Laskeutuisitko kyykkyyn?”
Kanohi Idenin suu oli sidottu, mutta vastauksen virkaa ajavasta muminasta erotti sanat ”Nekkar” ja ”rakastan”. Lopulta hennonpuoleinen Toa kuitenkin kyykisti polvensa. Nyt nahkalakkinen Matoralainen ylettyi hänen niskaansa, ja avasi siinä olevan pienehkön, muutaman postimerkin kokoisen luukun. Siitä avautui putki, josta näkyi pelkkää pimeää.
”Tiedätkö”, Cyrenda sanoi. ”Minä en vieläkään pidä tästä.”
Matoralainen kohotti äskeisen työnsä tuloksen avatun luukun yläpuolelle, ja päästi irti. Pieni nyytti putosi Toan sisään.
”En minäkään.”

Hetkeen ei tapahtunut mitään. Aallot liplattivat rantakivikkoon ja kuu paistoi valoaan ohuen ja alati liikkuvan pilviverhon läpi, mutta muuten oli kuin maailma olisi pysähtynyt. Sitten Toa kuitenkin veltostui silmänräpäykseksi, vain säpsähtäekseen miltei välittömästi hereille. Hän katseli hätääntyneenä ympärilleen ja yritti puhua suukapulan läpi.
”Pitäisikö meidän-”
”Juu.”
Selakhilaanilainen vapautti Toan leuat, ja ulos pääsi heti paljon sanoja. Kaikissa niissä oli huolestunut ja melankolinen sävy.
”Missä hän on? Minun täytyy löytää hänet! Rakastan häntä!”

Matoralainen ja Selkhilaanilainen vilkaisivat toisiaan, ja ensimmäinen avasi suunsa.
”Ja kukakohan tämä ’hän’ on?”
Toa näytti järkyttyneeltä.
”Elämäni rakkaus, tietenkin! En voi elää ilman häntä!”
Matoralainen pyöräytti kättään, kuin pyytäen lisäselvitystä. Tyttö vastasi.
”Elämäni rakkaus, Makuta Nui! Minun täytyy löytää hänet!”