Kukaan ei koskaan pysähtynyt sille saarelle. Korkeintaan sata metriä halkaisijaltaan oleva maatilkku ei pitänyt sisällään millimetriäkään vihreää. Sinne ei voinut tehdä nuotiota, eikä siellä ollut edes matoranin koolle tarpeeksi tasaista aluetta, jotta siellä olisi voinut viettää yön. Saaren pohjoispuolella, miltei horisontissa häämöttävä kirjaimellinen helvetti ei sekään varsinaisesti vetänyt vieraita paikalle, joka kulki kartoissa vain nimellä Nascosto.
Ehkäpä siinä oli ainoa oikea kysymys, minkä saaresta pystyi esittämään. Miksi sillä edes oli nimi? Kuka sen oli antanut ja mitä se tarkoitti? Tuskinpa niihinkään kysymyksiin olisi kukaan osannut vastata.
Tai kenties pohjoisesta saapuva teknopiru olisi osannut. Mutta kukaan ei kysynyt.
Suuremmat voimat eivät olisi auttaneet häntä, joka olisi kysynyt.
Punamustan hahmon käsiin ja jalkoihin upotetut useat pienet apumoottorit hidastivat tämän jalkapohjien ja selän suurempien rakettimoottoreiden luomaa kiitoa. Haarniska kääntyi hitaasti pystysuoraan asentoon, suurten moottoreiden laskiessa tehoaan. Lopulta saatanallinen asia vain leijui saaren yläpuolella, laskeutuen hitaasti suoraan alaspäin.
Ja silloin, jos joku olisi ollut näkemässä, olisi saaren nimen alkuperä ehkä selvinnyt. Maa aukesi saaren keskeltä. Kivi siirtyi syrjään hetkeksi, kun metallinen olemus laskeutui saaren sisuksiin.
Mutta kukaan ei ollut näkemässä.
Sillä luoja paratkoon, jos olisi.
Syvällä kiven sisällä sijaitsevan laskeutumisalustan ympärillä oli hälinää pienen kaupungin veroisesti. Matoran-vilinää johtivat upseerien takkeihin pukeutuneet nynrah-haamut, joiden kaikkien ilmeet paistoivat yleistä huolestuneisuutta. Muutama pysähtyi tekemään kunniaa tukikohtaan tiputtautuneelle Killjoylle, kun taas suurin osa jatkoi toimiaan normaalisti. Valtavan hallin sivuilla hiljalleen kasaantuvat hävittäjät ja niiden tulevat pilotit olivat jo jotkut saaneet päälleen punamustaa teknojättiä muistuttavat sotamaalaukset.
Ilmeetön kypärä tarkasteli, kuinka monimuotoinen lajitelma eri lajien edustajia poukkoili pitkin ikivanhan näköistä laitosta. Kaksi steltinpeikkoa irroitti käytävän sivulla kompleksin muihin osiin johtavaa puoliksi umpeen ruostunutta ovea irti, samalla kun harmaan skakdin johtama matorantiimi kuljetti valtavaa metallinpalasta (jonka Killjoy niukin naukin tunnisti osaksi odinalaista hävittäjää) kohti rahtaushallia, jonka läpi entinen kenraali oli juuri kulkenut.
Se, mitä eteenpäin marssiva haarniska kuitenkin etsi, odotti häntä käytävän päässä. Hopeiseen, lajilleen epäolennaisen raskaaseen panssarointiin pukeutunut vihreä selakhi odotti kärsivällisenä, selkä suorassa, kädet ristittynä odottavasti selkänsä takana. Nainen odotti, että häntä huomattavasti suurikokoisempi punainen teknojätti saapui hänen kohdalleen ennen, kuin ojensi toisen raajansa kättelemistä varten. Musta käsi tarttui hopeiseen ja selakhi viittoi Killjoyta seuraamaan käytävälle heidän oikealla puolellaan.
Sanaakaan sanomatta merkillinen kaksikko marssi läpi koko saaren pinta-alan kattavan kompleksin. Harmaiden, rappauksen peittämien käytävien kapeus pakotti kaikki sille pyrkivät perääntymään nopeasti, nähdessään koko tilan täyttävän Killjoyn marssiessa sitä pitkin kaksi identtistä selakhia perässään. Ensimmäisen perään ilmestynyt kopio piti silmillään vihreää visiiriä, jonka sisäpinnalla vilisi dataa.
Lopulta merkillinen nelikko saapui paikkaan, joka näytti olevan kyseisen käytäväverkoston päätös. Ruosteinen rautainen ovi odotti Killjoyta, joka kääntyi kohti saattajiaan. Hän ei ollut edes huomannut, milloin kolmas identtinen selakhi oli liittynyt heidän joukkoonsa.
“Herra Killjoy, kanava on avattu antamiisi yhteystietoihin”, ensimmäinen selakhi totesi.
“Yhteys on salattu, aivan kuten pyysitte, Herra Killjoy”, täydensi toinen, visiirikasvoinen selakhi.
“Jätämme teidät nyt yksin, Herra Killjoy”, sanoi kolmas.
Jos entinen kenraali ei olisi tiennyt paremmin, olisi hän nyreissään pyytänyt olla käyttämättä hänestä arvonimeä “Herra”. Killjoy kuitenkin tiesi, ettei pahamaineisten kolmosten kyseenalaistaminen välttämättä olisi viisasta. Siitäkään huolimatta, että nämä suostuivat työskentelemään hänelle.
“Kiitos. Voitte palata asemiinne, Brez.”
Selakheista ensimmäinen kääntyi kannoillaan. Kaksi muuta jäivät tuijottamaan Killjoyta miltei loukkaantuneena.
“Ja Brez… sekä Brez”, Killjoy täydensi. Selakhit seurasivat siskoaan.
Varmistettuaan, että kaikki kolme jalkaparia olivat kadonneet siltä osuudelta käytävää, jonka hän kykeni näkemään, Killjoy viimein kääntyi ja työnsi rautaisen oven auki. Suurikokoisen huoneen sisältö miellytti hänen silmäänsä. Se oli jopa parempi, mitä hän oli toivonut.
Ensisilmäyksellä näytti, että huone olisi ollut vain sysimusta. Sitten, seiniä tarkemmin tarkastelemalla siitä erotti, että sen seinät vain koostuivat lukemattomista, hyvin tiheälti seinään upotetuista näytöistä. Niistä suurimmat olivat suoraan Killjoyn edestä löytyvät, ja automaattisten valojen sytyttyä huoneeseen hän myös huomasi niiden edestä koko huonetta kontrolloivat paneelit.
Killjoy sulki oven huolellisesti perässään, ennen kuin asteli paneelille. Ilmeetön kypärä skannasi kontrollit kerran läpi. Sitten, melkein kuin tottuneesti, musta sormi löysi oikean painikkeen paneelin reunasta. Näytöt rävähtivät kaikki päälle kerralla.
Lukemattomat kartat, suunnitelmat, listat ja arkistoista kaivetut uutisartikkelit. Jokainen raportti ja asiakirja. Kaikki olivat Killjoylle jo ennestään tuttuja. Se, mikä entistä metsästäjää kiinnosti, oli näyttö hänen oikealla puolellaan, joka ainakin aluksi näytti tyhjältä. Se ei kuitenkaan ollut. Pienenpieni vihreä pallo aivan ruudun oikeassa alareunassa kertoi, että yhteys oli auki. Puhelu, johon Killjoy oli toivonut, ettei hän joutuisi turvautumaan, oli alkanut.
“Siitä on hetki, ystävä”, lausui äänenmuuntimen takaa tuleva matala ääni. ”Olemmehan kahden?”
“Kyllä”, vastasi kypärän äänenmuuntajan takaa tuleva matala ääni.
“Näin uudet luutnanttisi. Viehättävät siskokset… mutta kahdessa päivässä? Kaksi päivää, Nui-Kralhi. Olet koonnut kahdessa päivässä yksityisarmeijan. En voi olla miettimättä, mihin tarvitset minun palveluksiani.”
“Sinä lupasit auttaa”, Killjoy mutisi. Hän katsoi kohti ruutua, jolta puhelua mitä ilmeisimmin monitorointiin. Kuin tietäen, että ääni toisessa päässä myös näki hänet, “Minä autoin sinua, kun sitä minulta pyysit. Nyt on aika vastavuoroisuudelle.”
“En horju siitä, mitä olen sinulle luvannut, Nui-Kralhi. Luulin, että se oli jo selvää. Mutta… väistit kysymykseni. Tuollaisen joukon ympäröimänä sinulla tuskin on vaikeuksia päästä tavoitteisiisi.”
“Koillissakara on luonut paljon vihollisia. Moni on menettänyt jotain… tai jonkun. Monen veri on virrannut Odinan ja Xian käsissä. Mutta halukkaita ottamaan kostonsa tai ei, nämä miehet ja naiset eivät ole johtajia. Operaatiomme tarvitsee jonkun jolla on… langat käsissään.”
Ääni hymähti.
“Jos koet, että se on tarpeen. Lupasin sinulle paljon. Ja jos nyt on oikea hetki, niin-”
“Niin nyt. Kyllä”, keskeytti Killjoy.
“Hyvä on. Kuuntelen”, ilmoitti ääni. Killjoy nyökkäsi ja asteli takaisin isoimman ruudun äärellä olevalle konsolille. Hän tarttui huoneen vasemman reunan ohjaimiin, tuoden esille suurempana kartat sen ruuduilta.
Viisisakarainen tähti oli täynnä sinisiä pisteitä, punaisia viivoja ja pienin valkoisin merkein merkattuja laajempia alueita. Killjoy otti askeleen sivulle, jotta hänen yhteyden päässä oleva keskustelukumppani näkisi kaiken, minkä hänkin.
“17 kohdetta”, huomasi ääni nopeasti, “Ystäväsi on ollut kiireinen.”
“Joista kahdeksan sijaitsee siistissä rykelmässä keskellä Xian tarkimmin vartioitua aluetta”, Killjoy vahvisti ja teki käsillään tarkoin mitatun liikkeen, joka zoomasi kartan sisällä suoraan karun saarinäkymän ylle. Siniset pisteet olivat todella aivan vieri vieressä.
“Xialaiset puolustavat kumppaneitaan motiiveihin katsomatta, Kralhi. Tarvitset jotain isompaa, jotta voisit haastaa liskoruhtinaiden puolustukset.”
Killjoy hymähti myöntävästi. “Isompaa hyvinkin. Nyt kun Liigakin on aktivoitunut jälleen, tehtaille asti pääseminenkin perinteisin keinoin olisi itsemurhaa. Ja Xia on alkanut tarkkailemaan ilmatilaansa neuroottisesti edellisvisiittini jälkeen.”
“Ja mistä lähtien se on ollut sinulle ongelma”, tiedusteli ääni, joka aisti Killjoyn äänestä kehkeytyvän suunnitelman.
“Kahdeksan tehdaskompleksin matalaksi laittaminen vaatii tulivoimaa, joka ei välitä Liigan kokoisesta vastarinnasta. Se vaatii jotain, jota vortixxit vartioivat tarkemmin, kuin mitään.”
“Ystävä hyvä. Älä sano, että olet alkanut jahtaamaan vanhoja legendoja.”
Punamusta haarniska kääntyi katsomaan kohti huoneen oikean puolen vastaanotinta. Ilme kypärän alla lähenteli sarkastista.
“Sinunkaltaisesi varmasti tietää, että kaikilla legendoilla on alkunsa. Ja tämän olemassaolosta olen varma. Sen sijainnista taasen… minulla on vain arvauksia.”
“Mutta kuulostat siltä, kuin siltikin tietäisit seuraavan siirron?”
“Kyllä.”
Uusi käsien heilautus tapahtui. Kartta zoomasi ulos, kunnes kädet heilahtivat jälleen. Nyt oltiin jo Steltin pohjoisella puolella. Keskellä merta, jonne oltiin vain asetettu valkoinen piste.
XMS Donovan
“Donovan”, ääni mietti, “Ei kuulosta sotalaivalta.”
“Koska se ei ole”, Killjoy vahvisti, “Se on risteilyalus. Steltin ja Xian valtaapitävät järjestävät siellä salaisia juhliaan tasaisin väliajoin. Saarien välinen politiikka muotoutuu aina siellä. Raha ja valta kohtaavat alkoholin ja vallanhimon kanssa.”
“Ja tällä laivalla on joku, joka osaisi vastata ’legendasi’ sijaintiin?”
Killjoy nyökkäsi ja heilautti vasempaa kättään taakseen. Pieni näyttö vasemmalla seinällä, lähellä ruosteista ovea, rekisteröi käskyn. Mustahopeisen vortixxin kasvot ilmestyivät näytölle.
“Pelottavalla vauhdilla Xian valtakamppailuun mukaan saapunut neitokainen. Näyttää harmittomalta päällepäin, mutta tiedustelujoukko epäilee, että hänellä on vahvoja metsästäjäyhteyksiä. Viimeisen kuuden kuukauden aikana hänen nimiinsä ollaan rekisteröity kymmeniä Xian sotilasvahvuuksia sisältäviä yrityksiä. Jos joku tietää kohteemme sijainnista, se on hän.”
“Tässä vaiheessa on vuoroni esittää taas ajankohtainen kysymys. Mihin tarvitset minua?”
“Alus lähtee taas matkaan tänä iltana. Liskoystävämme on rekisteröity sinne. Ja minä tarvitsen lipun.”
“Ja kun sanot ‘lipun’”, ääni tiedusteli, “oletan, että tarkoitat lippua. Et tapaa räjäyttää puolen aluksen kokoista reikää laivan kylkeen.”
“Kyllä.”
“Sinun kanssasi ei aina tiedä.”
Killjoy vain murahti. Sormia napsauttamalla kaikki vasemman seinän ruudut sammuivat, jättäen hetken hiljaisuuden neuvottelevien välille. Lopulta Killjoy naulitsi katseensa suoraan kohti pientä, ruudun yläpuolella olevaa kameraa.
“Lippu ei ole ongelma. Aivan toisenlainen huoli painaa mieltäni, kenraali hyvä.”
Killjoy suoristi ryhtinsä, ristien kätensä selkänsä taakse. “Ja mitäköhän tämä huolesi oikein koskee?”
“Jos suunnitelmasi toteutuu…. jos todella pääset legendan jäljille.”
“Niin?”
“Oletko todella valmis aloittamaan yhden kaikkien aikojen suurimmista terroristioperaatioista? Oletko valmis vaarantamaan tuhansia viattomia sieluja henkilökohtaisen kostosi liekeillä?
Killjoy oli astellut takaisin paneelille. Puhelu, jonka tarpeellisuutta kenraali edelleen inhosi, oli päässyt tältä erää hänen mielestään päätökseensä.
“Koston vuoksi… ehkä. Mutta ei henkilökohtaisen. Ei koskaan.”
Hiljaisuus puhelun toisessa päässä oli piinaava. Killjoyn sormi oli jo valmiina näppäimellä.
“Hyvä on. Voin luvata, että toimitan liput sinulle nopeammin kuin kukaan.”
Killjoy nyökkäsi ja sormi painautui pohjaan. Yhteys oli poikki ja mietteliäs Killjoy olisi varmasti jäänyt pohtimaan pidemmäksikin aikaa edellispäivien tapahtumia. Vuosituhannen rekrytointirumbaa ja sitä, mitä hänelle oli valjennut Onu-Metrussa, mutta aika ei ollut hänen puolellaan. Vihreä valo Killjoyn ranteessa kertoi, että yhteydet kompleksin sisällä olivat valmiita käyttöön.
Musta sormi näpytteli rannetietokonetta hetken ja lopulta naisen ääni puhui entisen kenraalin korvassa.
“Brez kuulee.”
“Ja Brez.”
“Sekä Brez.”
“Hyvä”, tuumi Killjoy, “Valmistelkaa alus ja laittakaa paremmat päälle. Toivottavasti osaatte tangoa.”
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Xenin laahustavat askeleet veivät hitaasti sitä kohti.
Kellokoneisto täytti koko Xenin näkökentän. Kilometrejä ja taas kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi metri metriltä Xenin raahautuessa vähitellen sitä kohti. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä. Siksi matkaajalta menikin vielä yksi ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuuksia päästä perille.
Mutta Xen ei välittänyt ikuisuuksien työstä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Kellokoneiston tuhannet ja taas tuhannet kullan väreissä hohtavat hammasrattaat viettelivät hänen aistejaan.
“Seis”, sanoi ikuisuus.
Mutta eihän ikuisuus koskaan puhunut, Xen ihmetteli ja pysähtyi.
Nyt, kun hän katsoi tarkemmin, näyttikin siltä, että kellokoneisto oli yhä edelleen kaukana horisontissa. Ikuisuudet eivät olleet vieneet häntä yhtään sen lähemmäksi määränpäätään.
Pieni punainen pallo leijui muutaman metrin hänen edessään. Xen havahtui mahdottomaan todellisuuteen. Missä helvetissä hän oikein oli?
“Valkoinen katsoo nyt toisaalle. Se tarkoittaa, että voimme viimein puhua.”
Ääni kuulosti siltä, kuin se olisi tullut jostain hyvin syvältä ja hyvin kaukaa. Xen oli kutenkin varma, että sen lähde oli hänen edessään leijaileva punainen hehku. “Mikä tämä paikka on?” ja “Kuka sinä olet?” olisivat olleet ne kysymykset, jotka Xen olisi esittänyt, jos hän olisi osannut puhua. Mutta kaukaisuuden kellon paino ja sen raaka voima estivät häntä avaamasta suutaan. Punainen puhuva hehku vaikutti olevan ainoa asia, joka piti häntä irrallaan sen hypnotisoivasta vaikutuksesta. Joten Xen heilautti käsiään merkiksi siitä, että hän kuunteli. Punainen hehku nytkähti ja vaikkei siinä ollut mitään nyökkäystä muistuttavaakaan, Xen automaattisesti tulkitsi sen sellaiseksi.
“Ei enää kauaa, Sanansaattaja. Valkoinen on pian valmis tekemään ensimmäisen siirtonsa. Teidän täytyy olla valmiita.”
Xen ei tiennyt, miksi punainen hohde kutsui häntä “Sanansaattajaksi”, tai kuka oli “Valkoinen”. Mitä ikinä tapahtuikaan, hän ymmärsi sen kuitenkin tärkeäksi, joten hän jatkoi kuuntelemista.
“Hän näkee, missä olette. Hän tietää, mitä teette. Hän kuulee, ketkä ovat kanssanne. Hänen verkkonsa ulottuu kaikkialle. Pysy varjoissa, Sanansaattaja, ja valitse ystäväsi tarkoin. Kuka tai mikä tahansa voi olla vihollinen.”
Hämmentynyt Xen tuijotti, kuinka hohde hänen edessään muutti muotoa sen puheen tahdissa. Ääni puheen takana myös muistutti Xeniä jostakin… tai jostakusta. Hän muisti sen elävästi, mutta ei osannut yhdistää sitä mihinkään.
“Kuuntele sanojani tarkkaan, Sanansaattaja. Silloinkin, kun päivät tuntuvat olevan synkimmillään, niin muista; sinä et ole yksin. Meillä on suunnitelma. Olkoonkin niin, että sen toteutuminen vaatii sinulta kaikkesi. Johda. Taistele. Kerää ympärillesi niitä, jotka ovat valmiita uhrautumaan. Teidän täytyy olla vahvoja, kun aika koittaa.”
Tuhannet kysymykset virtasivat läpi Xenin aivojen ja hän oli verrattaen varma, että punainen hehku myös kuuli ne kaikki. Ja kenties ilman ikiaikaista tikitystä, olisi hehku myös niihin vastannut. Paluu todellisuuteen oli kuitenkin väistämätön. Xen huomasi nyt, että kello punaisen hohteen takana liikkui vauhdilla heitä kohti.
Ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuudet kulkivat nyt nopeammin kuin silmänräpäykset. Kello oli tulossa ja Xenin päätä alkoi kivistämään. Aivan, kuten niin monesti aikaisemminkin.
“Kuuntele minua”, vaati punainen hehku, kiire täydentämässä kaikkoavaa ääntään, “Matoran-Professori. Löydä hänet. Hän osaa saattaa teidät alkuun. Kuuntele häntä, silloinkin kun mielesi halajaisi toisaalle.”
Xen kuunteli, mutta myös katsoi. Katsoi, kuinka kello oli jo täyttänyt hänen näkökenttänsä. Hän näki nyt mitä sen keskellä oli. Näki hampaat. Näki hirviön. Sen todellisuuden täyttävä säksätys sai Xenin mielen kirkumaan Puhtaasta hulluudesta. Lihasta irtosi jotain. Sekin rääkyi. Punainen hohde tukahtui ajan väistämättömään paineeseen. Loputtomat rivistöt saavuttivat viimein Xenin kasvot.
Sheriffin makuuhuone, teknisesti ottaen vielä Ta-Metru
Valkeat lakanat irtosivat sängynpäädystä Xenin puristaessa niitä väkivaltaisesti nyrkkiensä sisälle. Naisen silmät rävähtivät auki kaoottisesta hämmennyksestä. Vahkin hengitys oli raskas ja hänen päätään särki jälleen. Tällä kertaa kivistyksen lähde ei ollut kuitenkaan aivan selkeä. Puoli-istuntaan leveällä sängyllä noussut Xen peitti silmänsä ikkunasta tulvivalta valolta ja yritti selkeyttää ajatuksiaan.
”Painajaisia?”
Koko pienen asunnon levyisen ikkunan edessä paksuja hiuksiaan sitova tulen toa seisoi selin Xeniin. Hiuslenkki suussaan molemmat kädet kurittomalla kuontalollaan Mexxi yritti parhaansa mukaan olla sössöttämättä. Kirkkaan valon pakottamana Xen rojahti takaisin tyynylleen, vetäen punaista paksua peittoa silmiensä suojaksi.
”Paljonko minä oikein join?”, urahteli lievästi pahoinvoiva Xen, joka ei vielä edes yrittänyt järkeillä senhetkistä olinpaikkaansa. Mexxi oli saanut hiuslenkkinsä suustaan viimein sinne, minne se kuului ja toa kääntyi huvittuneena seuraamaan vahkin äärimmäisen hidasta heräämisprosessia.
”Olen nähnyt skakdin kaatuvan vähemmästä. Ja sinä vieläpä kävelit tänne ihan ilman apua. Vaikuttavaa, sanoisin.”
Tieto toleranssinsa säilymisestä olisi lohduttanut Xeniä varmasti enemmän, jos jokainen ajatuskin ei olisi aiheuttanut hänessä oksennusreaktiota. Peittoon käpertyvä vahki aiheutti Mexxissä lähinnä hilpeyttä. Vasemmalle, kulman taakse lampsiva toa napsautti kahvinkeittimensä takaisin päälle ja muutamassa minuutissa tuoreen kahvin tuoksu täytti pienen asunnon. Toiveikas ajatus kuumasta kupposesta sai Xenin taas kuoriutumaan peittokasan alta. Vielä minuutin mittaisen koomailun jälkeenkään vahki ei kuitenkaan kokenut olevansa varsinaisesti halukas nousemaan ylös. Kahden vihreän kahvikupin kanssa keittiöstä palaava Mexxi ei kuitenkaan jättänyt Xenille paljoa vaihtoehtoja, sillä toa, luultavasti hyvinkin tarkoituksella, laski Xenille tarkoitetun kupin vierelleen pitkälle ikkunalaudalle. Toa myhäili tyytyväisenä punamustan, hiljaa inahtelevan hahmon ilmaantuessa hänen vierelleen kupin ääreen.
Kuului useampi tyytyväinen hörppäys, ennen kuin Xen sai käännettyä katseensa ikkunasta ulos. Kahvikuppi laskeutui Xenin suulta kesken juonnin, tajutessaan, mitä hän ja toa tuijottivat. Muutama pisara kahvia läikkyi valkoiselle ikkunalaudalle kupin laskeutuessa sille liialla vauhdilla.
”Wau.”
”Ei yhtään hullumpi, eihän?”
He olivat korkealla, jonkinlaisessa kattohuoneistossa, päätellen siitä, kuinka matalalla muut Xeniä ja Mexxiä ympäröivät kerrostalot olivat. Punaisten tiilien muodostamat korkeat asuntolat olivat rakennelmina vaikuttavia, mutta ne eivät olleet mitään siihen, mikä oli yksi huikeimmista näyistä, mitä Metru Nuilla oli tarjota.
Keskipäivän auringossa kylpevä Ga-Metru avautui Xenille kaikessa kauneudessaan. Silmänkantamattomiin ulottuvat vesistöt, keinotekoiset kanavat ja koristeelliset purot kimaltelivat auringonvalon tulviessa niihin suoraan ylhäältä. Vaatimattoman kokoisten, mutta täydellisen sileiksi muotoiltujen kauniiden talojen välillä kulki loputtomia virtoja päivän askareissaan toimivia matoralaisia. Hieman kauempana, suurten kampusrakennusten liepeilläl, istuskeli sekalaisia ryhmiä lounastaukoa viettäviä ga-matoraneja.
Xen tunnisti alueen nyt. He olivat vielä Ta-Metrun puolella, mutta vain vaivoin. Edessä aukeava Ga-Metru oli kuin olikin noussut uuteen kukoistukseensa. Edellisen kerran, kun Xen oli nähnyt sen, savusi se yhä sodan jälkeensä jättämistä tuhoista.
Mexxi hörppäsi omaa kahviaan tyytyväisenä toverinsa reaktiolle.
“Dume saa vihata minua ja väkeäni sen, minkä haluaa, mutta linnunpesästäni en luovu. Minä taistelin tämän puolesta. Enkä tarkoita nyt vuokramarkkinoilla taistelemista.”
Askelten ääni kaukaa porraskäytävältä havahdutti maisemiin upputuneen Mexxin vilkaisemaan taakseen. Postiluukusta oli tullut lehti, jo luultavasti aamun varhaisina tunteina, jolloin vahvan alkoholin alainen kaksikko veteli vielä sikeitä. Tottuneesti toa noukki rullalle käännetyn lehden kouraansa ja rojahti pienen makuutilan nurkkaan asetetulle nojatuolille tutkimaan sen sisältöä. Xen puristi nyt taas omaa kahvikuppiaan, siemaillen hitaasti lämmintä nestettä sisäänsä. Vahki alkoi hiljalleen virkoontumaan, mutta terävämmän mielentilansa lisäksi Xen kykeni miltei vannomaan itselleen, että hän oli nähnyt mitä merkillisintä unta. Toan aiemmin esittämä kysymys painajaisista muistui vahkin mieleen. Mihin kamalaan hän olikaan herännyt?
Mutta kuten unilla oli usein tapana, myös Xenin edellisen yön muistikuvat hälvenivät sitä mukaa, mitä vahki niitä yritti muistella. Tyhjennettyä kahvikuppiaan pieneen keittiönpahaseen kantaessaan, Xen tajusi hämmästellä enemmänkin sitä, miten hän hetken mielijohteesta oli päätynyt viettämään ensimmäisen vapaan yönsä Meksi-Koron sheriffin vieressä, kun vielä päivää aikaisemmin sosiaaliset kontaktit oudolta saarelta saapuneen jään toankin kanssa tuntuivat vielä kiusallisilta.
Takaisin kovin ikkunalliseen makuutilaan palannut Xen tajusi nyt viimein vilkuilla kunnolla ympärilleen, Mexxin kurkistellessa vahkin touhuja aika-ajoin lehtensä takaa.
Eihän asunto kovin iso ollut, eikä siellä leveän parisängyn, seinään pultatun televisioruudun ja kirjoituspöydän lisäksi paljoa ollut. Lähinnä Mexxin nojatuoli ja sen vieressä kohoava valkoinen hyllykkö.
Vaikka hyllyn sisältö koostui lähinnä kirjallisuudesta, kiinnitti jokin sen ylimmällä tasolla Xenin huomion. Mexxi väänsi niskojaan niin ylös, kuin vain pystyi, nähdäkseen, mitä Xen tuijotti. Sitten toa tajusi, ettei hänen “työasunnossaan” tainnut olla paljoakaan muuta nähtävää.
“Vanhat revolverini vai?”
Xen nyökkäsi, katse yhä naulittuna kahteen telineillä tuettuihin aseisiin. Pitkäpiippuiset, violetilla nahalla ja erikoisilla riimuilla koristellut aseet näyttivät olevan peräisin ajalta, jolloin vahkeista ensimmäinenkään ei ollut vielä nähnyt päivänvaloa. Xen rojahti sängyn reunalle ja loi kysyvän katseen lehden laskeneeseen toaan. Mexxi näki heti, että Xen huomasi aseiden takaa tarinan.
“Zakazlaista tekoa, ajalta ennen heikäläisten sisällissotaa. Ovat vuodattaneet niin paljon verta, että tuntui väärältä jatkaa niiden käyttämistä oman sotamme jälkeen. Parempia muistuttamaan rauhan hauraudesta tuolla hyllyllä, kuin ulkona matoranien seassa.”
Xen hymähti ymmärtäväisesti, samalla kun Mexxi näki tilanteen sopivaksi häntä jo koko aamun vaivanneeseen kysymykseen.
“Entäs tuo sitten? Jonkinlainen ase sodasta sekin?”
Xenin sormien liike lakkasi kuin seinään. Hän ei edes huomannut näpräävänsä taas medaljonkiaan. Painovoimaa uhmaavasti Xenin naputtelun voimasta korun sisempi, näennäisesti missään kiinni olematon rengas kieppui yhä vinhasti, vahkin nostaessa medaljonkia niin, että he molemmat näkisivät sen kunnolla.
“Se on… vain medaljonki. Isäni vanha, jos tarkkoina ollaan. Teetätti sen ylennyttyään kenraaliksi. Kaipa siinä on jotain symboliikkaa, jota en aivan tajua.”
Mexxi ei kokenut olevansa ekspertti vahkien perhesuhteiden toimimisesta, mutta toan mieleen ei juolahtanut ihan hirveän monta kenraalia, jotka olisivat sopineet Xenin esittämään lokeroon.
“Et kai sinä nyt puhu… Kralhista? Ja ennen kuin loukkaannut, niin ei se eläin, vaan se mies, jonka mukaan ne nimettiin?”
Xen nyökytteli hieman alakuloisena. Mexxi katui sanojaan välittömästi.
“Sillä aikaa kun olin… poissa… häntä alettiin kutsumaan ihan muilla nimillä, mutta kyllä. Oletan, että… te tunsitte?”
Mexxi joutui kaivelemaan ikävien muistojen lokeroitaan nyt oikein ankarasti. Metru Nuin taistelujen viimeiset päivät olivat toistensa kaoottisesti sumentamia.
“Emme koskaan varsinaisesti keskustelleet. Muistan lähinnä, kuinka hän toi teidän kerhonne takaisin sotaan mukaan aika rytinällä. Pelasti Lhikanin perseen aika näyttävästi. Teikäläisiä satoi sinä päivänä kirjaimellisesti taivaalta.”
Sana “teikäläisiä” ei kuulostanut Xenin korvassa kovinkaan miellyttävältä. Vahki ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, vaan keskittyi ahmimaan kaiken infon sodasta, mitä hän Mexxistä irti sai. Kaikkea saaren sotaan liittyvää jo vuosia karttanmut Xen oli kenraalin paikkansa hyväksyessään tajunnut, että hänen alkoi hiljalleen olla pakko tutustua kaiken merkillisen aloittaneen sodan yksityiskohtiin.
“Teatraalista… kuulostaa isältä, joo.”
Mexxi näki välittömästi, että aihe ohi vahkille hankala. Toisaalta hän tuntui olevan täysin keskustelussa mukana, mutta toisaalta sana “isä” aiheutti jokaisella kerralla vahkin sormissa nytkähdyksen, kuin säikähdyksen.
Ennen kuin Mexxi ehti alkaa pohtimaan keskustelulle jatkoa, hypähti Xen pystyyn, kuin tuli olisi äkisti syttynyt hänen alleen. Vahki alkoi hapuilemaan aluetta, jossa olennoilla yleensä sijaitsivat kuuloelimet. Tulen toa seurasi lievästi huvittuneena, kun sätkivä vahki yritti saada vastaanottimensa korviin tunkeutuvan piipityksen loppumaan.
Muutaman hyvin äänekkään sekunnin jälkeen vahki tajusi, että vastaamiseen tarkoitettu pienenpieni nappi löytyi hänen lantioltaan. Piipitys lakkasi ja Mexxi jäi seuraamaan, kuinka Xen otti puhelunsa vastaan. Huolestunut ilme vahkin kasvoilla oli ensimmäinen varoitusmerkki. Toinen oli se, kun korvaansa pitelevä nainen osoitti kohti toan televisiota ja viittoi äänettömästi laittamaan sen päälle.
Mexxi painoi nappia. Uutiskanava aukesi automaattisesti.
“Kyllä, katsomme sitä parhaillaan.”
Ta-Metrulaisiin tehdasalueisiin kuului usein tungetteleva savun katku. Yleensä siihen ei kuitenkaan liittynyt katkenneita voimalinjoja ja laajalle parkkialueelle sekalaisesti levinnyt vartiorakennus. Katkun keskeltä erottui useita erivärisiä hahmoja. Mexxi ja Xen vilkaisivat toisiaan. Toan huuliltä kykeni erottamaan sanat: “Aivan kulman takana.”
Xen vilkaisi kohti sängyn yläpuolelle ripustettua kelloa. Jos puhelun toisessa päässä raportoiva Cody ei olisi ollut Xenin päällimmäinen huoli, olisi vahki luultavasti pysähtynyt miettimään, miksi hänen mielensä valtasi hetkellinen paniikki, vilkaistessaan pyöreää messinkistä ajannäyttäjää. Sen, mitä Xen siitä kuitenkin irti sai, oli, että kello oli kymmenen yli yksitoista aamulla ja että hän lupasi itsensä Codyn luokse vartissa.
Puhelu loppui. Vahki tujotti toaa, joka oli jo noussut seisomaan.
“Minulla on auto. Yksi putki menee siitä aivan vierestä.”
Xen nyökkäsi. Kaksikko juoksi ulos asunnosta sellaisella vauhdilla, ettei Xen ehtinyt huomaamaan hartioiltaan yön aikana irronneen hupun kadonneen jonnekin Mexxin lakanoiden syövereihin.
Savuava kortteli, Ta-Metru
Matoranien sammutustiimi tuli Mexxin punaista leijuautoa vastaan hieman ennen turmapaikkaa. Kun toa viimein sai autonsa poistumaan putken virtauksesta, oli Xen jo valmiina nostamaan auton kyljen yläasentoon, rynnätäkseen rakennusten keskelle. Toa sai huolestuneen toverinsa kuitenkin nopeasti kiinni. Paikan sulkeneet kultahaarniskaiset matoranit tukkivat Xenin tien ja pyysivät tätä odottamaan kärsivällisenä. Mexxin lampsiessa hitaammin Xenin vierelle, toa teki jo merkillisen huomion. Paikalla ei ollut ainuttakaan vahkia.
Lopulta auringonvalossa kiiltelevä hopeinen panssari ilmestyi kulman takaa ja kivääri selässään marssiva Cody vahvisti kaartilaisille, että Xeniä ja Mexxiä odotettiin. Yksi matoraneista ojensi eristysnauhan Xenille, joka nosti sen tarpeeksi korkealle, jotta myös vahkia hieman pidempi Mexxi sai itsensä (ja stetsoninsa) sen ali. Punaisten betonirakennusten välissä kulkeva kolmikko saapui aivan muutamalla askeleella paikalle, jonka Xen hetki sitten todisti uutiskuvasta. Vahkin ei edes tarvinnut kysyä, kun Cody ymmärsi jo alkaa valaisemaan tilannetta.
“Olen pahoillani, mutta minun oli pakko soittaa. Osuin paikalle oikeaan aikaan ja tulimme tulokseen, että tilanne saattaa vaatia meidänkaltaistemme osaamista.”
“Tulimme?”, ihmetteli Xen, “Kuka muu täällä on?”
Mexxi irvisteli jo tajutessaan, kuka tuhon keskellä seisova kultahaarniskainen hahmo oli. Xen ei ollut aivan niin välkky, vaan kolmikko joutui astelemaan aivan toan luokse, ennen kuin Xenin epäilykset heräsivät. Kun toa viimein kääntyi tapaamaan saapuneita, Xen viimein haukkoi henkeään, samalla kun Mexxi aloitti katsekontaktin epätoivoisen välttelemisen.
Punainen käsi puristi Xenin mustaa vastaavaa. Vakava ilme kultaisen Haun kasvoilla tiesi vain ja ainoastaan pahaa. Toa Lhikan näytti väsyneeltä, eikä se ollut lainkaan hyvä merkki.
“Kenraali Xen, otaksun? Porukkanne virkoaminen tuli otolliseen aikaan. Ehkäpä sinä osaisit kertoa meille, mitä hittoa täällä tapahtuu.”
Xen päästi pienen häkeltyneen inahduksen, kaupungin suurimman legendan pyytäessä hänen apuaan tilanteessa, josta Xenillä ei ollut vielä tiedonmurustakaan. Huomattavasti tavanomaista korkeamalla äänellä lauseensa aloittanut Xen pysähtyi vakavoitumaan kesken lauseen.
“Että mikä onkaan- *krh-krhm* onkaan ongelmana?”
Lhikan päätti olla tarttumatta paikalle tuodun “spesialistin” esittäytymiseen ja sen sijaan päätti vain astua tyynesti sivuun, paljastaen alueen ruudultakin todistetun tuhon lähdettä. Mexxin epäilykset vahvistuivat ja Xenin häkellys muuttui välittömästi huoleksi.
Sauvaton ja yhä savuava Nuurakh makasi maassa siinä kohtaa, missä sen vauhkoontunut vartalo oli kohdannut Lhikanin epäkäytännöllistä kokoluokkaa olevat miekat. Ensimmäinen kysymys olisi varmasti kierrellyt aiheita, kuten toan ja vahkin yhteenoton syy, mutta vahkinruhon syvällisempi tarkastelu herätti paljon ikävämpiä kysymyksiä. Kuten sen, miksi vahkin pää oli revitty auki, kuin näyttämään siltä, että sillä olisi ollut valtavat hampaat omistava kita.
Xen kumartui karmaisevan näyn ylle, mutta käänsi nopeasti katseensa tulen toaan, joka odotti kärsimättömänä Xenin väistämätöntä kysymystulvaa.
“Mitä… mitä sille on oikein tapahtunut?”
“Sain ilmoituksen ympäristöään energiakiekoilla tuhoavasta vahkista neljän aikaan aamuyöllä. Voimalinjat ja lähin vartiotorni tuhoutuivat sen toimintahäiriön aikana, pimentäen läheisimmät neljä korttelia. Paikalle pääseminen oli vaikeaa ja kun viimein löysin vahkin, se repi omaa päätään hajalle ja…”
“Ja?”, kysyi Xen, joka ei ollut varma, halusiko hän tietää vastausta silloin, kun Metru Nuin sotasankari epäröi sanoissaan.
“…ja kirkui. Jos olisin ollut yhtään vähemmän väsynyt paikalle saapuessani, olisin voinut vannoa, että pyysi anteeksi… joltakin. Anoi armoa. Ei “halunnut takaisin”.
Sivummalla seisova Cody oli kuullut tämän tarinan jo kerran, mutta ilme komentajan kasvoilla oli yhä yhtä vakava.
“Ja minä kuulin taistelun äänet matkallani Krikozista putkihubiin. Olemme selvitelleet tuhoja koko aamun. Suljimme alueen ja varmistimme, ettei enempää vahkeja saavu alueelle ennen, kuin olemme tutkineet kaikki vaihtoehdot.”
“Vaihtoehdot?”, ihmetteli Xen, “Onko tällaista odotettavissa enemmänkin?”
“Tämä oli kolmas kerta kahden kuukauden sisään”, Lhikan mutisi väsyneellä äänellä, “Edellisestä kerrasta on muutama viikko… ja nyt tämä.”
“En tahtoisi olla se, joka murtaa jään…”, Mexxi sai viimein sanotuksi, “…mutta eikö ole hieman hullunkurista kutsua vahkeja tutkimaan… toisia vahkeja?”
Ilme Xenin kasvoilla oli hieman pettynyt, samalla kun Cody uskotteli yhä itselleen, ettei toa todella sanonut sitä, mitä sanoi.
“Ah, Mexxi. Päätit kuitenkin avata sanaisan arkkusi?”, tiedusteli Lhikan, jonka suuntaan Mexxi nyt viimein uskalsi jo katsoa.
“Minä en anna muutaman journalistin päähänpiston pilata välejämme, Lhikky. En, vaikka Dume kovasti yrittääkin saada minut pysymään saarellani.”
“Niin… olen pahoillani niistä. Journalisteja olen jututtanut, mutta Dumen päätä ei käännä mikään. Pahoin pelkään, että hänen päätöksensä Meksi-Koron suhteen tulee pitämään.”
Mexxi hymähti hieman surumielisenä, mutta samalla kuitenkin ymmärtäväisenä.
“Uskon, että yritit parhaasi.”
“Mitkä journalistit? Jotain lehdissä?”, ihmetteli Xen ääneen. Lhikan teki mahdottomat ja punastui. Mexxi ryntäsi vastaamaan, ennen kuin toa sanoisi jotain peruuttamatonta.
“Jos… et vaikka tutkisi paikallisia medioita ihan hetkeen, jos saan pyytää… ja mitä tulee alkuperäiseen kysymykseeni, niin-”
“Niin Cody tässä on vanha ystävä, joka on osoittanut, että vahkin ulkomuoto ei tarkoita aina sitä, mitä se antaisi olettaa”, Lhikan täydensi.
Cody oli otettu toan kunnianosoituksesta. Mexxi sattui vilkaisemaan Xeniin, jonka kasvoilta huokui ”muistelepa vaikka viime yötä”. Mexxi kohautti olkiaan lievästi anteeksipyytävästi ja viittoili muita jatkamaan.
“Ja luotan myös hänen sanaansa siitä, että kenraali Xen on pätevä tutkimaan tapausta”, Lhikan koki tarpeelliseksi täydentää.
Hetken taas Nuurakhia tuijotettuaan, Xen kampesi itsensä takaisin ylös, aloittaen samalla rannetietokoneensa näpräämisen. Katse tiukasti näytössä, vahki kuitenkin jatkoi Lhikanilta infon keräämistä.
“Johtolankoja? Ajatuksia siitä, mistä tämä voisi johtua? Mitään muuta tavanomaisesta poikkeavaa?”
Lhikan pudisteli päätään. “Ei mitään. Jokainen hyökkäys on tapahtunut eri kaupunginosassa ja tämän Nuurakhin lisäksi tätä on tapahtunut myös kahdelle Bordakhille. Tapahtumapaikoilla ei mitään yhteistä. Tapaukset joka kerta yksittäisiä. Kahta vauhkoontunutta ei olla löydetty samaan aikaan.”
Kämmentietokoneensa naputteluun tyytyväinen Xen piteli nyt sormeaan taas korvallaan, odottaen vastausta kommunikaatiopyyntöönsä.
“Mutta tällaista ei ennen viime kuukausia ole koskaan tapahtunut?”
“Ei minun muistaakseni”, tuumi Lhikan, mutta Xen ei enää kuunnellut. Hän oli saanut yhteyden Onu-Metruun.
“Nurukan! Kerro minulle, että kaivelet yhä arkistojamme. Meillä olisi pieni tilanne.”
Kuului hetki kohinaa, joka kuulosti siltä, kuin iso paperipino olisi kaatunut. Kaukaa mikrofonista kuului tavaramäärän kanssa hankaluuksissa olevan maan toan ähkintää. Vastausta odottava nelikko tuijotteli hetken taivaalle, kunnes Nurukan viimein pääsi turvallisesti mikkinsä ääreen.
“Juu. Juu olen minä. Ja tätä materiaalia on aivan liikaa.”
“Hienoa”, tuumasi Xen täysin ajatuksissaan, “Kuule. Sota-ajan raportit. Voitko tarkistaa sieltä, miten Metru Nui suojautui vahkien hakkerointiyrityksiä vastaan? Meillä on täällä kaupungilla yksi vauhkoontunut tapaus ja meidän pitäisi saada tietää, miten siihen on päästy käsiksi. Ja mielellään pian, ennen kun joku ottaa vallan omista joukoistamme.”
Kuului taas hetki ähinää.
“Juu. Totta kai. Anna minulle hetki.”
Xen kiitti ja palasi sitten taas henkisesti muiden läsnäolijoiden seuraan.
“Onko meillä syytä olettaa, että tämä on hakkerointiyritys?”, pohti Lhikan, joka ei selkeästi pitänyt vaihtoehdosta. Xen lähinnä pudisteli päätään.
“Yritys? Kyllä tämä minusta aivan onnistuneelta näyttää. Ja mikä ikinä siinä onnistuikaan, myös ilmeisesti teki jotain peruuttamatonta sen ohjelmoinnille. Näiden ei kuuluisi potea omantunnontuskia. Mitä ikinä tapahtuikaan tälle raukalle, pisti sen aivan sekaisin.”
Codya hermostutti jo ajatus paluusta Onu-Metruun, jossa mahdollisesti haavoittuvaisia vahkiyksiköitä odotti hampaisiin asti aseissa. Mexxi ei luonnollisesti jakanut samoja huolia hopeisen komentajan kanssa, mutta kiristynyt tilanne Metru Nuin ja ulkovaltojen välillä ei hänenkään mielestä kaivannut enää lisää muuttujia kaupungin itsensä sisältä.
Kaiuttimeen kytketty kommunikaattori Xenissä räsähti. Nurukan oli palannut mikrofonin ääreen.
“Löytyikö?”, huudahti Cody. Vanha kenraali kuuli sen.
“Ei mitään, ei niin kerrassaan mitään.”
“Etsi uudestaan”, tivasi Xen, “Olen aivan varma, että ne ovat siellä C-kansiossa. Olen joskus selaillut sit-”
“En minä sitä tarkoita”, Nurukan keskeytti, “Minä kyllä löysin sen, mutta vastaus on ‘ei mitään’. Tämä väittää ihan suoraan, ettei kukaan sodan aikana edes yrittänyt päästä käsiksi vahkien tietokantoihin.”
Nelikko vaihtoi kummastuneita katseita. “Oletko aivan varma, että se on oikea raportti?”, tiedusteli kultainen toa.
“Oliko tuo piru vie Lhikan?”
“Oli”, informoi Xen, “Selitän, kun palaamme. Oletko nyt ihan varma siitä raportista?”
”Satavarma”, vakuutti Nurukan, ”Tässä on oikein Killjoyn leimat ja kaikki. Tämä artikla on tarkistettu kerran jos toisenkin.”
“Selvä juttu. Palaamme sinne ihan pian. Jos kehtaat, niin raivaatko oviaukkoa hieman isommaksi. Niissä tunneleissä menee selkä.”
Nurukanin vastaus häntä dramaattisesti nuoremmalle kenraalille oli myöntävähkö murahdus. Xen tulkitsi tämän puhelun päättymiseksi ja katkaisi yhteyden. Ilme kaikkien puheluun osallistuneiden kasvoilla oli pohtiva.
“Kovin epäilyttävää”, Lhikan lopulta rikkoi hiljaisuuden, “Ei kertaakaan? Metsästäjien eturintamat ohittivat vahkipesän ainakin kolmesti. Luulisi niiden edes yrittäneen ottaa haltuunsa ne pirulaiset, jotka niiden mutatoituneita takamuksia takaisin Odinalle lähettivät.”
Mexxi vilkaisi vaistomaisesti kohti horisonttia ja Coliseumia, jonka läheisyydessä valtava, taivasta halkova torni kohosi. Vahkien latauspiste ja niiden yhdysmieltä kontrolloivan AI:n tukikohta.
“Oli miten oli”, Xen jatkoi, keskeyttäen Mexxin ajatuksenkulun, “Jos herra Lhikan vain sallitte sen, haluaisin viedä tämän raukan tästä Onu-Metruun ruumiinavaukseen. Tätä täytyisi tutkia ajan kanssa.”
Cody odotti Lhikanin vastaavan Xenin rohkeaan pyyntöön kieltäväksi. Yllätyksekseen, komentaja oli kuitenkin väärässä. Kultainen toa nyökkäili ymmärtäväisenä.
“Jos olen ihan rehellinen, niin minulla on tuhat paikkaa, missä minun pitäisi olla, enkä oikeasti voisi uhrata aikaani tekemällä vahkiratsioita ja tuhoamassa todisteita matoranien silmiltä. Turvallisuusriski on kuitenkin todellinen, joten jos luovutan tutkintavastuun teille, lupaatteko raportoida tuloksista tasaisin väliajoin?”
“Totta kai”, vakuutteli Xen, “Tämä on asia, joka huolestuttaa minua yhtä paljon kuin teitäkin. Musta Käsi sitoutuu selvittämään toimintahäiriöiden syyt.”
“Siinä tapauksessa minä ilmoitan Naholle, että hoidatte nyt virallisesti asiaa. Hän ottaa teihin pian yhteyttä ja saatte raportoida tilannetta hänelle.”
Mexxi ilahtui vanhan ystävänsä nimen kuullessaan. Xen nyökkäsi ensin kohti Codya ja sitten Nuurakhin raatoa. Komentaja ymmärsi vihjeen, nosti häntä itseään huomattavasti pienikokoisemman vahkinruhon maasta ja lähti kantamaan sitä kohti Mexxin autoa. Myös Lhikan valmistautui tekemään lähtöä. Miehen katse suuntasi jo kohti Coliseumia. Hän ei kuitenkaan päästänyt Xeniä ja Mexxiä jatkamaan omaa matkaansa aivan vielä. Kultainen toa varmisti ensin, etteivät syrjemmällä odottavat kaartilaismatoranitkaan kuulleet hänen sanojaan. Lhikan kumartui aivan lähelle toan viimeisiä sanoja odottavaa kaksikkoa.
“Ja sanomattakin selvää taitaa olla, että näiden tapahtumien yksityiskohdat on pidettävä pois julkisuudesta. Näinä epävarmoina aikoina emme kaipaa julkista epäluottamusta omia poliisivoimiamme kohtaan. Medialle on kerrottu, että tuhosta epäillään kaasuvuotoa.”
“Ymmärrän”, kuiskasi Xen vastaukseksi. Mexxi ja Lhikan vaihtoivat katseen, jollaista ei oltu vaihdettu sitten Metru Nuin kaaosten vuosien.
Lopulta sheriffi ja kenraali jäivät katsomaan, kuinka Lhikan asteli rauhallisesti pois korttelista ja kaksikkokin päätti lähteä kulkemaan kohti autolla odottavaa Codya.
“Hieman erikoinen alku yhteistyölle, vai mitä?”, pohti Mexxi. Xen ei voinut olla huvittumatta toverinsa mietteille.
“Ja kuvitella, että me olimme hereillä vielä silloin, kun tämä tapahtui. Merkillistä, ettemme kuulleet mitään.”
“Neljältä aamuyöllä”, Mexxi muistutti, “On se hyvä, että osaamme nukkua ajoissa.”
Sarkasmi toan äänessä oli ilmiselvää. Kaksikosta molemmat tiesivät, että heidän edessään odotti unirytmin entistäkin täydellisempi pilaaminen.
Tawa kaatoi vihreän kastelukannun viimeiset tipat kädelleen, puhdistaakseen sen kylmästä, mutta tuoreesta mullasta. Admin käänsi selkänsä pienen puisen vajan reunalle lasketuille työvälineille, ihaillakseen kättensä jälkeä. Syysöissä paleltuneet kukat olivat vaihtuneet kokonaisella hautarivistöllä pakkasia paremmin kestäviin kanervoihin.
Olisi ollut jo pimeää, joskin kaupungista Tawan takaa kajastivat vielä sen valot. Pian nekin kuitenkin sammuisivat. Kello oli jo paljon, mutta Tawa päätti jäädä hautakivien seuraksi vielä hetkeksi. Vain parikymmentä minuuttia odottamalla hänen paluumatkansa tornille muuttuisi loputtoman paljon rauhallisemmaksi. Admin myöskin tiesi, kuinka käyttäisi odotuksen hetket. Naisen askeleet veivät tätä kohti hautausmaan luoteiskulmaa, jossa yhden haudan ääreltä kajasti vihreä valo.
Toan askeleet olivat verkkaisia. Hautausmaalla kasvien kanssa vietetyt illat olivat toan viimeisiä rentoutumisen hetkiä.
“Nukutko sinä koskaan?”, Tawa kysyi, määränpäähänsä saavuttuaan. Hautakivet tällä rivillä olivat kaikki vielä uutuuttaan kiiltäviä. Sodan uhreja.
“En tiedä, kuinka”, vastasi tummanpuhuva toankokoinen robotti, “Ja illat ovat rauhallisempia”, matala ääni tuumi. Tawa oli jo miltei pyytämässä anteeksi tunkeiluaan. Robotti huomasi tämän ja korjasi nopeasti: “Sinä voit jäädä.”
Adminin jo kääntymään lähteneet jalat pysyivätkin alkuperäisessä suunnassaan ja astelivat suurilla vihreillä silmänaukoillaan juuri tiettyä hautakiveä tuijottavan olennon vierelle. Tawa vilkaisi robotin kasvoja ja tuli jälleen siihen tulokseen, että maski, joka peitti tämän kasvoja, ei ollut Kanohi. Se näytti vain siltä, että sen oli tarkoitus suojata joltain.
“Peelohan se oli?”, Tawa varmisti. Ja Peelo nyökkäsi vahvistukseksi. Seuraavaksi admin kohditsi katseensa hautakiveen, jonka äärelle Peelo oli pysähtynyt.
CREEDY
Tawan suusta pääsi hieman masentunut hymähdys, johon Peelo myöskin nyökkäsi. Admin muisti matoran… tai ainakin matoranin kaltaisen mekaanikon hyvin. Hän oli auttanut kommunikaatio-osastolla paljonkin sodan alkamisen jälkeen. Jossain kaukana adminin muistoissa kummitteli myös hänen groteskein todistamansa leikkauspöytä ja se, kuinka Creedy oli esittäytynyt henkilönä, jolla olisi vaadittavat taidot auttaa ylilääkäri Kupea toimenpiteessä.
Se, mikä toimenpidepöydältä nousi, ei ollut koskaan adminin mieleen, mutta Creedy oli välittömästi tehnyt häneen vaikutuksen. Kaiken kiireen, kaaoksen ja mysteerien keskellä Tawa oli jopa pysähtynyt hetkeksi suremaan, kuultuaan pikku-mekaanikon kuolemasta.
“Olitteko te läheisiä?”
Nyt Peelo pudisteli päätään. “En koskaan edes keskustellut.”
“Mutta olit kuitenkin se, joka hänet löysi?”, Tawa pohti ääneen, pinnistäen muistiaan skakdikaaoksen raporteista äärimmilleen.
“Minä… tiesin, että hän olisi siellä. Minun kohtaloni kuului olla paikalla juuri silloin.”
Jos adminilla olisi ollut tapa ymmärtää, mitä Peelon päässä liikkui, tämä olisi lähinnä löytänyt loputtoman jonon välähdyksiä Creedyn viimeisillä hetkillään luovuttaman datapaketin sisällöstä. Mutta koska robotin keinotekoinen mieli oli Tawalle pelkkää mysteeriä, jäi hän lähinnä pohtimaan Peelon sanoja.
“Siksikö sinä vierailet täällä niin usein? Tai… siis, olen nähnyt sinut täällä jo kolmesti tällä viikolla.”
Peelo ei vastannut Tawan kysymykseen, mutta huomioi kuitenkin tämän pointin. “Huomasin kanervat. Ne ovat kovin kauniita, kiitos niistä.”
Tawakin käänsi katseensa alas, istuttamiinsa tummanpunaisiin varpuihin. Hän oli käynyt laittamassa ne edellisena iltana, kun hänen jo usein huomaamansa vihreä hehku haudalla oli jo poistunut.
“Eipä kestä.”
Kaksikko seisoi hetken aivan hiljaa. Valot kaupungista heidän takaansa olivat jo alkaneet sammumaan. Hautausmaa oli hetki hetkeltä pimeämpi.
“Minun on pakko kysyä…”, Tawa keskeytti hiljaisuuden, “mitä tarkoitat, kun sanot, että sinun kohtaloosi kuului olla paikalla?”
Peelo pohti hetken. Ei hänen olisi tarvinnut, kyllä hän vastauksen tiesi. Mutta kuinka kertoa se adminille? Millaisia sanoja käyttää? Mitä tavuja yhdistellä, jotta lopputulos olisi tavallisen ymmärrettävissä?
“Minua ei olla rakennettu ajattelemaan aivan, kuten teitä muita. Minä näen asioita, joita muut eivät näe.”
“Kuten?”
Peelo koki lievää yllättyneisyyttä. Yleensä viimeistään tässä vaiheessa keskustelua mahdolliset kuuntelevat olivat hylänneet Peelon hulluna. Sellainen ei kuitenkaan kuulunut juuriadminin periaatteisiin. Hän oli pysähtynyt häiritsemään Peelon haudallavierailua, joten vastineeksi hän kuuntelisi jokaisen sanan, mitä robotti oli halukas sanomaan. Toaa myös aidosti kiehtoi, millaisen olennon kanssa hän oikein jakoi hautausmaan joka ilta.
Jollain tasolla Peelo ymmärsi adminin ajatuksenjuoksua. Loogiset langat kulkivat hurjaa vauhtia toan keltaisen naamion takana. Ja Peelo osasi seurata niitä. Robotti kääntyi nyt ympäri, osoittaen yhden mustista sormistaan kohti takana hiljaa sammuvaa kaupunkia. Vaikka kaupungin keskellä oleva suuri tori olikin jo pääosin pimeä, oli sen kellotornissa aina valot. Neljään eri suuntiin osoittavista kellotauluista yksi oli nähtävillä myös hautausmaalle. Tawa kääntyi katsomaan Peelon osoittamaa hohdetta.
“Kello. Siinä on hyvä esimerkki.” Tawa vilkaisi hieman ymmällään mustaa robottia, mutta antoi tämän jatkaa: “Mitä sinä näet, kun katsot sitä?”
Toa siristi silmiään, nähdäkseen viisarit kunnolla. “Kohta… ihan kohta viisi yli yksitoista”, Tawa tuumasi.
“Kuten arvelinkin. Katsomalla kelloa, näet ajan, jonka se näyttää. Mutta minä en. Minä näen sen, mikä minut on rakennettu näkemään. Ei aika, vaan se, joka sen tekee. Kellokoneisto taulun takana.”
Tawa vilkaisi taas nopeasti Peeloa, mutta kääntyi sitten takaisin tuijottamaan kelloa. Hän oli nähnyt sen koneiston tasan kerran. Silloin, kun torni oli ensimmäistä kertaa pystytetty.
“Mitä siitä?”
“Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä?”, Peelo kysyi, “Mieti, kunnolla. Satojen, ellei tuhansien hammasrattaiden täydellinen symbioosi. Valtaisa mekanismi, rakennettu yksinomaan pitämään kaksi viisaria sekä tahdissa, että oikeassa asennossa. Suurenmoista monimutkaisuutta hyvin yksinkertaiseen tehtävään. Niinkin arkinen asia, kuin ajan kuluminen. Ja minkälainen voima sen tutkimisen taustalta löytyykään.”
Tawa alkoi olla jo väsynyt. Hän ei ollut varma, johtuiko aiheen kiehtovuus yksinomaan siitä, vai ajatteliko Peelo asiaa vain sellaiselta kantilta, jolle Tawa ei itse ollut koskaan uhrannut kunnollista ajatusta. Mutta Peelo ei antanut adminin jäädä vielä pohtimaan asiaa.
“Mutta se ei ainoastaan ole se, mikä kellossa on minusta niin kovin kutkuttavaa, ei”, selitti pirteyttä ääneensä löytänyt robotti, “vaan se, mitä siihen ollaan maalattu.”
Tawalta kesti hetki tajuta, että Peelo viittasi kultaisin ja koristeellisin maalein kirjoitettuihin numeroihin kellotaulussa.
“Eikö se ole sinustakin outoa? Miksi niitä on kaksitoista? Kuka päätti, että juuri kaksitoista?”
Tawa luuli, että osaisi vastata Peelon kysymykseen ilmeisellä vastauksella, mutta hetken mietittyään admin tajusi, että Peelon kysymys oli oikeastaan todella hyvä. Kaksitoista. Miksi tosiaan?
“Kaksitoista. Miksei 24? Miksei omaa numeroa jokaiselle tunnille? Miksi laittaa aika käymään samat luvut kahdesti joka päivä? Ehkä joku vastaa, että koska auringot, mutta eiväthän nekään laske täysin samaan aikaan. Tai entäs kaukana etelässä, jossa ne paistavat hädintuskin koskaan? Tai entä legendojen kaupungissa, jossa auringot tottelevat meidän lakejamme, emmekä me niiden?”
Tawa ei enää osannut edes avata suutaan. Jopa Peelo joutui pohtimaan sanomisiaan hetken. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän kertoi tästä kenellekään ääneen.
“Miksi, kun menen lukemaan historiaamme, missään ei lue, kuka keksi tuon koneiston? Meillä on aina ollut kelloja. Me kaikki toimimme sokeasti niiden mukaan, kyseenalaistamatta koskaan niiden olemusta. Mutta kuka ne meille toi? Kuka rakensi ensimmäisen? Kuka päätti, että juuri kaksitoista lukua on täydellinen määrä mittaamaan aikaa?”
Tawa ei edes yrittänyt vastata Peelon kiperiin kysymyksiin. Admin yritti kuumeisesti yhdistää robotin antamia lankoja.
“Ja… sinut rakennettiin näkemään asiat näin? Katsomaan verhon taakse?”
Peelo nyökkäsi. Ja siksi minä osasin olla oikeassa paikassa, kun ystävämme menetti henkensä. Minä katsoin verhon taakse.”
Tawa ei oikein ymmärtänyt. Peelokin epäili sitä, mutta päätteli adminin olevan väsynyt, eikä täten edes yrittänyt yliselittää näkemystään. Sen sijaan robotti kääntyi takaisin kohti hautakiveä ja sen alle haudattua punaista pientä tuttavuuttaan.
Tawa huomasi Peelon hiljentyneen jälleen. Ja niin myös viimein kaupunginkin. Toa päätti, että olisi aika suoda robotille rauha ja siirtyä takaisin kohti admintornia. Hänen öinen rauhoittumishetkensä oli jo saanut tarpeeksi mielenkiintoisen päätöksen. Toa toivotti Peelolle hyvät yöt, johon hän sai vastaukseksi lähinnä murahduksen, jonka sävystä kuitenkin kävi selväksi “kuin myös”.
Tawa oli jo lähtenyt kävelemään, kun Peelo puhui vielä, osoittaen sanansa joko adminin selälle tai hänen ympärillään vellovalle pimeydelle.
“Kohtalo… oli ehkä hieman huono sanavalinta. Minä en oikeastaan usko, että sellaista on.”
Tawa pysähtyi ja vilkaisi vielä kerran olkansa yli.
“Mitä sinä sitten uskot?”
Peelo ei vastannut. Hetken odotettuaan Tawa tuli tulokseen, ettei merkillinen robotti edes aikonut vastata. Varustepussiinsa taiteltua violettia viittaa ympärilleen käärivä admin käveli hautausmaan polun alas, öisen kylmän syysviiman saattamana ja otti suunnakseen kohti toivottavasti tyhjenneen kaupungin kadut.
Peelo jäi tuijottamaan hautaa, kuten niin monena iltana aikaisemminkin. Hänen odottamaton juttuseuransa kulki jo kaukana, kun robotti viimein osasi vastata.
Astuessaan jälleen yhdestä ovesta loputtomalta tuntuvan rautakompleksin sisällä, Saraji ei aivan odottanut löytävänsä sen takaa kanttiinaa.
Se oli vieläpä hyvin mukava kanttiina. Olisi ollut vielä enemmänkin, jos se ei olisi ollut miltei täysin pimeä. Lukuisia pyöreitä pöytiä koristivat vihreät, pirteät pöytäliinat ja valaistut automaatit tilan takaseinällä komeilivat mitä erilaisimpia herkkuja ja lämpimiä juomia. Vahki ei edes kokenut olevansa nälkäinen, mutta näky oli silti hänestä epäilyttävän miellyttävä.
Sen lisäksi, että sotilaita ulos puskeva loputon kompleksi oli viimeinen paikka, josta Saraji odotti löytävänsä moisen paikan, se oli myös jotain, mistä hän ei olisi uskonut löytävänsä etsimäänsä toaa. Mutta siellä, kahvikuppi kädessään ja rinkeli lautasellaan Kapteeni istui, selin ovesta sisään astuneeseen vahkiin.
Toa säikähti kuullessaan Sarajin askeleet. Valkoisen Volitakin kasvot huokaisivat helpotuksesta huomatessaan, ettei saapuja ollutkaan hänen väkivaltainen mestarinsa. Saraji istuuntui toaa vastapäätä hiljaisesti. Aseman ylempiä kerroksia hoitavat vahkiyksiköt olivat kursineet ionisotilaan kasvot suurin piirtein takaisin kokoon. Saraji näki taas normaalisti, joskin hänen metallisista kasvoistaan erotti yhä selkeästi kolme syvää uraa. Vahkin sisältä kuultava vihreä hohto valaisi pöytää vain hieman.
Toa jatkoi hidasta kahvinsa ryystämistä. Puhdistajan kaksi luotetuinta (joskin samalla myös kaltoin kohdelluinta) omasivat sanattoman yhteisymmärryksen. Kumpikin kaksikosta oli lähinnä väsynyt, mutta molemmat tiesivät, ettei heillä tulisi olemaan hetkeen aikaa lepoon.
Sarja metallisia askeleita kajahteli käytävältä, kanttiinan läheisyydestä. Molemmat kääntyivät katsomaan sen oven pienestä ikkunasta, kuinka pieni osasto mustaharmaiksi maalattuja vahkeja asteli rytmikkäästi halki kerroksen. Saraji tuijotti niitä pitkään. Ne eivät olleet kuin Mustan Käden vahkit, vaan aivan tavallisia, leuallisia ja hieman kyyryselkäisiä valvojia. Metru-Nuin lukuisia silmiä. Niiden rintapanssareihin oltiin maalattu punainen nyrkki. Saraji tunnisti sen vuosien takaa, omasta erikoisosastostaan.
“Mitä tapahtuu seuraavaksi?”, kysyi mietteliäs vahki, rikkoen hiljaisuuden.
Kapteeni ymmärsi, että Saraji viittasi kahden hänen tuomansa kuulan kohtaloon. Toa maiskutteli rinkelinpalasensa rauhassa loppuun. Hän pyyhki murusia naamioltaan.
“Mestari Purifier valmistautuu yhtymään Arkkien kanssa”, toa pohti, “Ja sitten me käynnistämme suunnitelman viimeisen vaiheen.”
Niinkin paljon, kuin Saraji olisi halunnut jo käsitellä aihetta “suunnitelman viimeinen vaihe”, oli hänen pakko ensin saada selvyys kysymykseen, johon hänen hiljalleen palautuvat muistonsa eivät olleet vielä antaneet vastausta.
“Arkki?”
“Siksi mestari niitä kutsuu”, Toa vastasi, putsaten viimeisiäkin leivoksenpalasia sormenpäistään, “Arkkikranoiksi, siis. Älä kysy, mistä hän tietää sen. En osaisi vastata.”
Toa oli tarttumassa taas tylsään harmaaseen kahvikuppiinsa, mutta veti kuitenkin kätensä viime hetkellä pois. “Enkä ole kyllä enää varma, osaako hänkään.”
Saraji tuijotti masentuneena Kapteenin kuppia. Kahvi sen sisällä ei höyrynnyt enää. “Mestari Ficus ei olekaan ihan sellainen, kuin nauhoite antoi ymmärtää.”
Toa hymähti hieman keinotekoisesti. “Sinä et ole edes tavannut Ficusta vielä, vahki. Olet tavannut vain Puhdistetun, Purifierin. Ne ovat hyvin eri asia, kuin vanha mestarisi.”
Vahki asetti kätensä puuskaan ja otti paremman asennon metallisella tuolillaan. Toa ymmärsi tästä, että hänen tulisi puhua, kunnes Sarajin tiedonjano olisi tyydytetty. Kapteeni ei laittanut vastaan. Hän ei edes muistanut aikaa, jolloin olisi viimeksi saanut keskustella kunnolla jonkun kanssa.
“Ficus, hän rakensi tämän kanttiinan. Minulle. Sanoin kerran, että ikävöin Ko-Metrun telakan vastaavaa. Sai valmiiksikin ennen kuin napsahti taas. Tämä huone oli yksi mukava ele vuosien väkivallan välissä.”
Sillä hetkellä Saraji tajusi, miksi toa istui pimeässä. Hän ei erottanut Kapteenin ruhjeita. Mutta vahki muisti ne etäisesti hetkeltä, jolloin hän oli saapunut asemalle. Lohkeilevan naamion reunasta puuttui paloja. Puuttuvan rintapanssarin paikalla oleva liha oli kuin kynsien raatelema. Oikea käsi roikkui, kuin se olisi pois paikoiltaan. Vaikka Saraji ei halunnut yhtälöä tehdä, oli hänen mestarinsa hirviömäinen ulkomuoto aivan liian yhteensopiva toan vammoihin.
“Mutta ei hän kiduta minua tahallaan”, Kapteeni tuumi, “Ei hän sille mitään mahda. Kenenkään ei kuuluisi kestää sitä, mitä hän joutuu käymään läpi.”
Sarajin ilme oli yhä tiedonjanoinen. Toa ymmärsi ilman sanankaan vaihtamista kysymyksen “Käymään läpi mitä?”
“Ajattele nyt. Se määrä sieluja, jotka mestarisi on fuusioinut itseensä”, toa vaahtosi, “Yhdeksän mieltä, yhdeksät ajatukset ja yhdeksät muistot. Kaikki sykkivät hänen rinnassaan samanaikaisesti. Välillä joku niistä nousee pintaan. Joskus se on hän itse, mutta useimmiten joku niistä, joiden rinnasta hän on itse sielut repinyt. Ja ne huutavat tuskasta. Ne haluavat vapaaksi. Tuonpuoleisen sijasta he ovat joutuneet elämään lasisessa vankilassaan, yhteiselossa Kaikkinäkevän kauhujen verkossa. Kuvittele koko maailmamme historia, näyt kuolemasta, kokemukset kivusta ja huutavat sielut, tauotta. Sen keskellä mestarisi elää.”
Saraji ei saanut sanaakaan ulos, mutta toa jatkoi saarnaansa. Hän halusi, että Saraji ymmärsi, mihin hän oli astunut. Että vahki todella tajuaisi, millaisten voimien sirkukseen hän oli saapunut.
“Mestari sanoo, että hän ei kuule muuta kuin huudon. Viimeisen kaiun joskus elävien olentojen olemassaolosta. Entä sinä? Minä huomasin katseesi sinistä Arkkia luovuttaessasi.”
Saraji nyökkäsi varovaisesti. Niz. Hän oli keskustellut hänen kanssaan vielä Klaanissakin. Mutta nyt kun hän ajatteli sitä, se tuntui täysin typerältä. Kuinka hän oli sen tehnyt? Eihän kuulasta koskaan ollut kuulunut muuta kuin kaukaista inahtelua. Mutta silti Saraji vannoi kuulleensa sanoja. Mutta mistä? Kapteenilla oli siihen teoria.
“Se siis tarkoittaa, että sinäkin olet Kaikkinäkevän verkossa. Sinunkaltaisesi voivat kuulla ja ymmärtää sen sanomaa, mutta eivät vaikuttaa siihen. Näin mestarisi minulle kertoi.”
“Sinunkaltaisesi”, mietti Saraji. Sodassa hänenkaltaisiaan vahkisotureja kutsuttiin vain kommandoiksi. Mutta hän muisti vanhemmankin nimen. Ja muisti myös, kuinka hänen miltei sisarensa Xen oli aina pitänyt siitä paljon enemmän, kuin sotilaiden antamasta termistä. Firingu – Se, jolla on tunteet.
“Tämä… Kaikkinäkevä. Me näimme hänet eilen kammiossaan? Nainen kellon keskellä?”
Kapteeni nyökkäsi. Hän antoi Sarajin nyt hieman hengähtää ja koota palapeliä omilla kysymyksillään.
“…mikä hän on?”
Kapteeni hykerteli. Hän oli odottanut kysymyksistä kaikkein ilmeisintä.
“Sen kun tietäisinkin. Mestari kutsuu häntä lähinnä kuningattarekseen. Mutta hänen oikea nimensä. Bianca. Tiedätkö sinä, mitä se tarkoittaa?”
Saraji pudisteli päätään.
“Arvelinkin. Se on vanhaa kieltä. Tarkoittaa valkoista. Nainen kellossa on valkoinen. Hän on siis jo puhdas. Häntä ei tarvitse puhdistaa.”
Saraji ei ymmärtänyt täysin toan implikaatioita. Toisaalta, ei ymmärtänyt toakaan. Kapteenin mieli oli lähinnä irrallisia vuosikymmenien tarjoamia tiedonjyväsiä, joiden laittaminen yhteen oli osoittautunut käytännössä mahdottomaksi.
“Mutta… en usko, että se, miksi mestari kutsuu häntä on tärkeää arvoituksen ratkaisemiseksi. Vaan se, miksi vahkit häntä kutsuvat.”
“Kaikkinäkevä”, Saraji ymmärsi, “Mutta mistä ne tietävät? Ne ovat vain koneita?”
Toa kohautteli olkiaan ja otti sen jälkeen taas hörpyn kylmenneestä kahvistaan. “Ehkä ne ymmärtävät paremmin kuin me. Ehkä “Valkoinen” todella näkee kaiken ajan kammiostaan. Ehkä meidän ja mestarimme tehtävämme todella on jotain suurempaa. Kuka tietää. Meidän maailmannäkemyksemme on hyvin kapea. Ehkä yksinkertainen sieluton kone ymmärtääkin paremmin.”
Saraji punnitsi toan sanoja, joskin raskaasti harkiten. Mestarinsa alaisuuteen vangittu toa saattoi vain olla vainoharhainen tai vain dramatisoida asioita turhaan. Mielikuva kellokoneiston keskellä irvistävästä hirviöstä kuitenkin sai Sarajin ottamaan vastaan kaikki näkökannat, mitä hän vain sai irti.
“Ja minä luulin, että mestarini halusi pysäyttää Killjoyn. Saattaa Käden petturin veriset jäljet päätökseensä.”
“No se on toki osa suunnitelmaa”, Kapteeni mietti haikeasti, “Sinä toit meille sinisen ja oranssin Arkin. Nyt mestarilla on yksitoista. Vanha kenraalisi on viimeinen pala. Mutta meidän tulee odottaa. Arkki hänen rinnassaan on heikko ja Valkoinen tarvitsee sen täysissä voimissaan.”
“On siis hänen tahtonsa koota… Arkit?”, Saraji tuumi, “Mestari Ficus on vain Valkoisen tehtävällä?”
Tässä vaiheessa toa oli jo tarpeeksi kyllästynyt kylmään juomaansa ja työnsi sen suosiolla pöydän reunalle syrjään. Kapteeni nyökkäsi.
“Mikä tehtävän tavoite on? Mikä Valkoinen on ja mistä hän tulee? Kysymyksiä, joihin mestari ei ole koskaan suostunut vastaamaan. Osaan vain arvailla, enkä sitäkään ääneen. Hän ei pidä siitä, kun kyselen.”
“Mitä sinä oikeastaan edes teet täällä?”, juolahti Sarajin mieleen, “Me kaksi olemme ainoat asemalla majaa pitävät jäsenet tässä operaatiossa, mutta en ole nähnyt sinua tekemässä konkreettisesti mitään.”
Vahkin sanat muistuttivat Kapteenia pitkästä aikaa, miltä tuntui tulla loukatuksi. Se tuntui hänestä hyvältä. Toa vastasi ilomielin.
“Minä… olen diplomaatti. Mestari nimitti minut neuvottelemaan Varjotun kanssa.”
Saraji näytti ällistyneeltä. Toa levitteli käsiään.
“Katso nyt minua. Taivaalta ryöstetty toa. Voimaton, kaikkensa menettänyt. Mestari ajatteli, että Varjotusta olisi huvittavaa nähdä yksi vihollisistaan käymässä toivotonta kauppaa hänen kanssaan.”
Nyt Saraji ei enää näyttänyt ällistyneeltä. Häntä lähinnä kuvotti. Purifier oli käyttänyt Kapteenia hovinarrinaan.
“Mutta mitä mestari ei odottanut… olen oikeastaan aika hyvä työssäni”, toa virnuili, “Kaikki tämä. Salassa rakennettu, mutta metsästäjien rahoilla. Minä… sain heidät jatkamaan sopimusta. Muutamia naruja sinne tänne. Oikeiden uhkailua ja sopivien nuoleskelua. Ja katso… me rakennamme armadaa.”
“Mutta se ei ollut vaikeinta, ei. Vaikeinta oli Varjottu itse. Hänen mukanaolonsa nykyhetkeen asti on vaatinut kaikkein tarkinta suostuttelua. Onneksemme, varjojen kummisedäksi hän on yllättävän… taikauskoinen.”
“Shadowed? Oikeastiko?”
Kapteeni ymmärsi Sarajin hämmennyksen. Ei hänkään sitä ollut itselleen vielä kunnolla järkeillyt.
“Me lupasimme hänelle Arkin voiman, kun saisimme sen kasaan. Valehtelimme, tietenkin, mutta annoimme hänelle mestarimme vanhan kollegan luomuksia: Kirkkaita. Todistimme hänelle niiden voiman. Hän lumoutui niihin. Selittämätöntä sieluvoimaa hänen kämmentensä ulottuvilla. Mestarimme ja vanhan kenraalisi viimeisin tempaus eteläisellä merialueella on hänelle isku luottamukseen, mutta luotan, että Varjotun ikuinen vallanjahti on tarpeeksi pitääkseen rahahanat auki.”
“Siksi hän varmaan jahtaa niitä sirujakin”, Saraji mietti, siniset muistot yhä mielessään.
“Nimda?”, kyseenalaisti Kapteeni, “Ne ovat ihan kokonaan oma lukunsa. Tai… eivät oikeastaan, ne ovat myös osa suunnitelmaa. Erona on vain se, että niiden takana lienee jotain ihan oikeaa taikaa. Mestari on pysynyt tarkoituksella kaukana niistä. Hän taitaa ihan oikeasti pelätä niitä hohtavia pirulaisia.”
Kapteenin täytyi hengähtää hetki. Vuosien aikana hän ei ollut kenties koskaan puhunut näin paljon yhteen hengenvetoon. Saraji antoi toalle tilaa. Pienen hetken ajan kaksikon välillä vallitsi tyytyväinen hiljaisuus.
“Kaiken tuon jälkeen… kuulostaa siltä, kuin nauttisit olostasi täällä… mutta kuntosi. Se, minkä läpi mestari on sinut syöttänyt… Uskotko sinä hänen salaiseen tarkoitukseensa niin paljon, että olet valmis jäämään? Sinulla on ollut vuosia. Etkö sinä olisi vain voinut karata? Etsiä paikan, jossa jokainen virhe ei altista sinua sen mielihäiriön keskelle?”
Tätä kysymystä Kapteeni ei ollut odottanut. Ei ainakaan vahkilta, joka oli käyttänyt viimeisimmät viikkonsa etsien kuolleiden sieluja ja tappanut niiden eteen. Toa huokaisi.
“Tiedätkös, mitä tulee Valkoisen suunnitelmaan… on hankala uskoa johonkin, jota ei ymmärrä. Mestari uskoo siihen sokeasti. Hän on täysin sen vallassa ja olkoon niin. Minä teen, mitä minun käsketään, mutta se ei muuta uskoani. Tämä operaatio ei ole menossa mihinkään.”
Ne olivat sanat, jotka Saraji oli pelännytkin kuulevansa. Kapteeni ei kuitenkaan vielä lopettanut.
“Mitä tulee pakenemiseen, kyllä. Joka kerta, kun isku murentaa panssariani tai kynnet viiltävät kasvojani. Minulla on ollut monta tilaisuutta. Osa niistä hyvin hiljattain. Mutta silti, yksi asia on pitänyt minut täällä. Yksi vain.”
Saraji odotti kärsivällisesti. Toan piti miettiä hetken sanojaan. Hän lausui ne raskain mielin.
“Mestari… mestari ei ole paha. Ei hän tapa tai kiduta, koska se on hänestä hauskaa. Hän tekee niin, koska mielet hänen päässään eivät anna hänelle rauhaa. Hän kärsii Valkoisen nimeen. Ja minä toivon… että jos Nainen Kellossa onnistuu… jos hänen suunnitelmansa toteutuu, niin ehkä… vain ehkä… vanha mestari vapautuisi taas. Se älykäs ja välittävä mestari, joka rakensi sinut. Se mestari, joka rakensi tämän kanttiinan lyhyenä järjen hetkenään. Sillä se musta keho ja ne hampaat, joita joudut tuijottamaan, kun etsit silmiä, joihin katsoa. Ne ovat Purifier. Puhdistaja. Puhdistettu. Ne ovat jotain muuta. Se mestari, jonka me tunnemme on jossain siellä sisällä… ja minä olen päättänyt saada hänet vielä ulos.”
Kapteeni sulki suunsa. Saraji katsoi toaa silmiin, hymyillen. Vahki kumartui pöydän ylitse, asettaen kätensä riutuneen Kapteenin olkapäille. Oikeudentuntoinen vahki oli kuullut päivän ensimmäiset miellyttävät sanat.
“Kumpikaan meistä ei halua muistaa mestariamme näin”, vahki totesi lempeästi, “Olen kanssasi, kun minua tarvitset.”
Kapteenin ensireaktio olisi ollut rimpuilla irti Sarajin tuttavallisesta otteesta. Hän kuitenkin onnistui hillitsemään itsensä. Hän veti syvään henkeä ja hyväksyi kädet. Se oli ensimmäinen kerta laivansa tuhoutumisen jälkeen, kun kosketus häntä vasten ei tullut aiheuttaakseen kipua. Taas syvä hengenveto. Mielensä perukoilla Kapteeni oli palannut taas Ko-Metruun telakalle. Takaisin parempiin aikoihin. Yllättäen toa ei enää halunnutkaan vahkin laskevan otettaan.
Mutta se oli jo tapahtunut. Saraji oli noussut seisomaan. Kapteeni tuijotti järkyttyneen näköistä vahkia hämmentyneenä. Missä vaiheessa Saraji oli ehtinyt liikkua?
Mutta vahki ei voinut sille mitään. Se oli ilmestynyt hänen päähänsä kuin tyhjästä. Jotain oli tapahtumassa. Vahki muisti Kapteenin sanat.
“Se siis tarkoittaa, että sinäkin olet Kaikkinäkevän verkossa. Sinunkaltaisesi voivat kuulla ja ymmärtää sen sanomaa, mutta eivät vaikuttaa siihen. Näin mestarisi minulle kertoi.”
Se oli kello.
Sen tikitys peitti kaiken muun Sarajin sisällä. Se repi hänen mieltään hajalle. Se ei lakannut. Ja vaikka kello ei puhunut, Saraji ymmärsi sitä. Ja sitten se alkoi taas kirkumaan. Kädet päälleen nostanut Saraji heittäytyi lattialle tuskissaan. Sillä ne olivat saapuneet. Yhdeksän oli jo.
https://www.youtube.com/watch?v=nI9QB0lh8QM
Ylempänä
Se oli ollut helpompaa, kuin Purifier oli odottanut. Koko kehoa polttava kipu oli kadonnut nopeasti. Oranssi kuula ja sen entinen omistaja sykkivät nyt yhdeksän muun seurana keskellä ikuisesti kirkuvaa hulluttaa. Oli kymmenen.
Muuten miltei pilkkopimeässä huoneessa oli seinällä yksi valaistu peili. Tyhjä katse katsoi sitä. Hänen ulkonäkönsä ei enää edes muuttunut. Hän oli jo niin lähellä.
Lattialta huoneen keskellä olevan pöydän ääreen takaisin nouseva hirviö katsoi tason viimeistä hohdetta. Sinistä hohdetta. Se huusi kaikista kovimmin. Kovemmin kuin kukaan ennen.
Se oli ensimmäinen joka tiesi, mitä tapahtuisi. Tämä oli se, jota Puhdistaja oli säästänyt pisimpään. Hän tiesi, että tämä yksi tulisi olemaan vaikein.
Musta nyrkki puristui kuulan ympärille. Minkä matkan se oli käynytkään. Miten suurta osaa se olikaan näytellyt. Kirkuva hohde katosi nyrkin sisälle. Puhdistaja oli valmis. Hiljaa, hän pyysi voimaa Valkoiselta.
Ja Valkoinen kuuli. Ja kello käynnistyi jälleen.
Sen kuuli jopa lattialla huutavaa Sarajia auttava Kapteeni. Vaikka hän sille tavallisesti niin kuuro olikin.
Sen kuuli mies taivaalla. Merta ylittävä punamusta kuolema.
Sen kuuli pieni mieli, joka nosti katseensa kirjasta.
Sen kuuli kadonnut mieli, joka eksyneenä vaelteli portaikossa.
Sen kuuli sotilas, kaukana kaupungin kaduilla.
Ja sen kuuli tytär, Xen, joka heräsi unestaan maanpäälliseen painajaiseen.
Tarjoilijan kädestä matkansa aloittanut pöytää pitkin liukuva vihreä drinkki tapasi metallisen mustan käden, joka epäterveellisellä vauhdilla nosti lasin omistajansa huulille ja kumosi sen tyhjäksi. Drinkki oli sen nauttijalle jo illan viides. Alkoholia kittaavaa vahkia vastapäätä istuva silmiään pyörittelevä Cody ei tuntenut oloaan kotoisaksi.
Baari, johon Xen oli uuden kakkosmiehensä raahannut ei ollut Ta-Metrun kuuluisan Zamor-kaistan suurin illanviettopaikka, ei lähellekään. Siitä, kun Xen viimeksi oli päässyt vierailemaan siellä, oli paikka tippunut kulmakunnan suosituimmasta tanssipaikasta pieneksi teknojuottolaksi, jonka asiakaskuntaan kuuluivat lähinnä ne, joita ei kaiken järjen mukaan edes Metru-Nuilla kuuluisi nähdä.
Violettien, seinillä leiskuvien neonvalojen ja pienen tanssilattian yllä heiluvien spottivalojen seassa pujotteli mitä eriskummalisimpia hiippareita. Lähellä Xenin ja Codyn pöytää supattelevat kaapuihin kietoutuneet Vortixxit kuuluivat klubin vähemmän epäilyttäviin yksilöihin. Tanssilattialla villisti kieppuva aristokraatti kiinnitti monen huomion. Kenties sekin oli vain harhautusta, jotta baaritiskin kulmilla neuvottelevat pitkähampaiset pimeyden metsästäjät saisivat keskustella rauhassa. Myöskään seinää vasten nojaileva naispuolinen tulen toa ei tuntunut kaipaavan seuraa. Cody oli melkoisen varma, että Xen oli koko klubin ainoa viihdehakuinen asiakas.
Jos loputonta limedrinkkien kittailua pystyi kutsumaan viihdehakuiseksi. Todellisuudessa vahki yritti epätoivoisesti turruttaa edellisten päivien aiheuttamaa kaaostilaa pääkopassaan. Yritys tuntui myös toimivan. Paikallaan hiljaa huojuva humaltunut vahki yritti jo toista tuntia maanitella hopeahaarniskaista toveriaan liittymään yhden naisen juomakerhoonsa. Kaksikko joutui keskustelemaan puoliksi huutaen, heidän yläpuolella pauhaavan elektronisen musiikin vuoksi.
“Codyy~, älä ole ilonpilaaja. Kokeilisit edes. Yksi stressitön ilta”, vahki maanitteli. Katse Codyn kasvoilla oli vähintäänkin pettynyt. Miehen ainoa ehjä silmä vilkuili drinkinjämiä Xenin edellisen lasillisen pohjalla. Ajatus ei houkutellut komentajaa.
“Minä en edes ymmärrä, miten nuo toimivat. Mikä on vaikuttava aine? Vähän vaikea uskoa, että täällä enää valmistettaisiin vahkiystävällisiä juomia.”
Xen heilautti kättään välinpitämättömästi. “Älä huoli, pösilö. Shera tuolla baaritiskillä ei ole unohtanut, miten näitä tehdään. Tarpeeksi hermolamauttimia ja-”
“…hermolamauttimia?”, Cody parahti epäuskoisena. Komentaja olisi mielellään kysynyt epäilyttävästä aiheesta enemmänkin, mutta Xen oli jo ryhtynyt vilkuttelemaan baaritiskiinsä nojailevan Ta-Matoran Sheran kanssa. Eikä kulunut kauaakaan, kun matoran oli taas talsinut vahkien ikkunapöydän rinnalle, uusi limedrinkki tarjottimellaan.
“Saako olla lisää?”, kysyi Matoran. Xen tyytyi ainoastaan nyökyttelemään tyytyväisenä. Baarimikko jätti peräänsä jälleen yhden drinkin, matkaten sitten takaisin kohti työpistettään. Xen pyöritteli juomaa edessään hetken ennen sen kumoamista. Cody oli siirtynyt ihmettelemään sitä, kuinka matoran tuntui vaativan maksun kaikilta muilta paitsi Xeniltä.
“Shera sai kanta-asiakkaansa takaisin”, Xen nikotteli, “Tämä on hänen tapansa kiittää.”
“Sinähän olit aina sellainen kotitonttu. Viihdyit sisällä”, Cody ihmetteli, “Miten sinä voit olla kanta-asiakas?”
“No hei, mieti nyt, miten tylsää siellä oli. Ainoa tyyppi, joka ei pukeutunut labratakkiin tai kulkenut kivääri perseessään oli makuta-herra ja hänkin… poistui keskuudestamme.”
Cody meinasi tukehtua. “Makuta?!”, ärjyi kaksin käsi pöydän reunasta kiinni puristava Cody, “Sinä juksaat minua.”
Xen pudisteli päätään tietäväisesti. “Nu-uh. Tarkastaja, etkö muista? Se, jota kutsuit aina ‘Käveleväksi Kalmaksi’. En edes liioittele, hän oli oikeasti ainoaa mukavaa juttuseuraa.”
Cody ei ollut varma, loukkaantuako siitä, että Xen ei laskenut häntä mukavaksi juttuseuraksi, vai pitäisikö hänen lähinnä huolestua siitä, että heidän keskuudessaan oli talsinut langennut ties kuinka pitkään. Muistikuvat Tarkastajasta olivat vahkin mielessä hämäriä. Käden kahdentoista neuvostoon kuuluva olento oli aina muistuttanut Codyn mielestä enemmän talonmiestä, kuin puolijumalaa. Sen Cody kuitenkin muisti, että Tarkastaja oltiin julistettu kuolleeksi aivan sodan viimeisinä päivinä. Nyt vahkia lähinnä hirvitti, mikä oli onnistunut tappamaan jotain niinkin karmivaa. Toisaalta oli myös täysin mahdollista, että Xenin puheet olivat vain humalaista jorinaa.
Toverinsa ilmeestä Cody päätteli, että huppupäistä vahkia kirpaisi edelleen vanhan tuttunsa poismeno. Koko illan keskimääräistä hilpeämpi (ja aivan satavarmasti keskimääräistä juopuneempi) Xen ryhtyi äkkiä etsimään parempaa mietittävää. Tämän yhden illan ajan punamusta vahki ei halunnut ajatella menneisyyttä. Onneksi Xenin nuori mieli löysi nopeasti parempaa tekemistä. Vahkin huomio oli jo hetken liikkunut tulen toassa, joka vilkuili vähän väliä rannekelloaan. Vahki oli nähnyt naisen kasvot vain vilaukselta, suuren ruskean stetsonin alta. Se kuitenkin riitti Xenille, joka oli jo nousemassa korkealta jakkaraltaan.
“Tuo nätti tyttö. Minä pyydän häntä tanssimaan.”
Cody väänsi itsensä ripeästi ympäri, nähdäkseen kenestä Xen puhui. Hopeisen komentajan piti tuijottaa hetki, ennen kuin tämä tajusi, mitä Xen oli tekemässä. Cody rojahti miltei makuulle vahkien välissä olevalle pöydälle, vetääkseen Xenin takaisin istumaan.
“Etkä muuten hitossakaan mene! Tiedätkö sinä, kuka tuo sinun ‘nätti tyttösi’ oikein on?”
Ei Xen oikeastaan tiennyt, ja Codyn miltei hätääntyneen purkauksen myötä vahki päätti tarkastella toaa hieman tarkemmin. Stetsonin alta roikkui pitkiä tummia letkumaisia hiuksia, jotka ylsivät toaa aina tämän ristiselkään asti. Punavioletin toan panssarointi oli verrattaen kevyttä, eikä tämän aseistus näyttänyt toalle kovinkaan raskaalta. Vain yksi hyvin lyhytteräinen musta miekka. Ranteitakin peitti haarniskan sijasta pitkät rivistöt mitä erikoisimpia nauhoja ja vöitä.
Violetti Hau ja sen takana hohtavat punaiset silmät tapittivat tuimana kohti baaritiskin liepeillä notkuvia metsästäjiä, joista toinen (niistä huomattavasti hammaksikkaampi) viittoili toaa kohti baarin takahuonetta. Toa työnsi stetsoniaan hieman syvemmälle päähänsä, vilkaisi kahdesti ympärilleen ja asteli rauhallisesti klubin halki ja katosi epäilyttävän kaksikon kanssa tiskin taakse.
Xen kohautti olkiaan. Hän ei vieläkään ollut varma, olisiko hänen kuulunut tunnistaa toa.
“Kenraali Mexxi? Toa Nahon sotapari?”, Cody tivasi.
Xen näytti edelleen aivan yhtä hämmentyneeltä. Nimi ei sanonut hänelle kerta kaikkiaan mitään. Cody läimäisi kädellä otsaansa. “Nyt oikeasti, hei. Mexxi on sotasankari. Pisti metsästäjiä lakoon vauhdilla, joka sai Lhikanin näyttämään etanalta. Nykyään Mexi-Koron sheriffi. Kyllä sinun nyt tämän verran pitäisi tietää.”
Sanat: “Mexi-Koron sheriffi” herättivät Xenissä muutamia hataria mielikuvia. Vahki ei kuitenkaan ollut koskaan vieraillut Metru-Nuin etelänaapurilla. Xen oli myös tietoisesti vältellyt kaikkea uutisointia aiheesta sota, sen jälkeen kun metsästäjien rintamat puskettiin viimein pois Onu-Metrun rajoilta.
Cody pyöritteli silmiään, kun Xen yritti saada ajatuksiaan kasaan. Toki Cody ymmärsi, ettei Xen varsinaisesti ollut hetkeen talsinut sivistyksen parissa, mutta sotakentillä koko elämänsä viettäneen vahkin oli hankala ymmärtää, miten hänen punamusta toverinsa oli onnistunut välttämään koko Mexxin olemassaolon. Xeniä lähinnä kiinnosti Mexxin taustoja enemmän se, miten häikäisevän hyvältä toa oli näyttänyt vöissään.
Ne taustat olivat kuitenkin muuttumassa Xenille hyvin nopeasti tutummiksi, sillä takahuoneesta marssi ulos kaksi sen sisällä aiemmin neuvotellutta metsästäjää, jotka eivät näyttäneet sen tyytyväisemmiltä, kuin aiemminkaan. Saluunan ovia muistuttavat liukuovet päästivät tummanpuhuvan kaksikon poistumaan. Raivoa nielevä Mexxi laahusti takahuoneesta vain vähän tämän jälkeen. Nainen skannasi katseellaan baarin sisällön. Kaksi vahkia pistivät toaa yllättäen silmään (tosin eivät pahimmin, hetki hetkeltä humaltuneemman aristokraatin viedessä koko tanssilattian väen huomion). Eivätkä välttämättä vain siksi, että Xen ei lakannut tuijottamasta häntä.
Iltaansa kyllästynyt toa päätti laittaa uuden vaihteen päälle. Codyn hämmästykseksi ja Xenin riemastukseksi toa vetäisi ylimääräisen jakkaran kolmen keskenään juonivan le-matoranin nurkkauksesta ja asettui samaan pyöreään pöytään vahkien seuraksi. Istuuntuessaan Mexxi tarkisti klubin sisällön vielä kerran, mutta päätyi lopulta nostamaan suurikokoisen hattunsa päästään, asettaen sen jalkoihinsa. Toan pystyssä oleva etusormi kertoi Sheralle, että nyt kaivattiin Sheriffin Perinteistä.
“Kommandoja Metru-Nuilla”, Mexxi ihmetteli ääneen, seuraten sivusilmällä, kuinka Ta-Matoran hänen vierellään kaatoi tuoppia täyteen Metru-Nuin väkevintä kaljaa, “Teidänkaltaisianne ei ole näkynyt aikoihin. Mikä tuo teidät tänne?”
“Entäs itse?”, Cody kierteli, “Luulin, että Metru-Nuin ja Mexi-Koron välit olivat viilenemässä. Sinua minä tänne vähemmän odottaisin.”
“Tulimme juomaan!”, Xen vastasi hilpeästi, pyöritellen tyhjää drinkkilasia käsissään. Omituista kaksikkoa puhutteleva Mexxi otti ensin pitkän hörpyn kaljastaan ennen kuin päätti, kumman vahkin heittoon tarttuisi.
“Tarina tarinasta, hopeinen. Konsulantti Pedron asiat lienevät hieman erilaisella salaamista vaativalla tasolla, kuin teidän. Vai miten on?”
Xen tirskahti Mexi-Koron konsulantin nimen kuullessaan. Cody kiirehti välittömästi vastaamaan.
“Suo anteeksi, sheriffi. Neiti kenraali tässä on ottanut muutaman liikaa ja-”
“Anteeksi kuka?”, keskeytti Mexxi, joka käänsi nyt jakamattoman huomionsa kohti seuraavaa drinkkiä viittoilevaa Xeniä, “Neiti Kenraali?”
Tässä vaiheessa Cody ei enää edes yrittänyt jättää puhumista Xenin vastuulle, vaan päätti hoitaa esittelykierroksen itse.
“Kenraali Xen, Musta Käsi”, Cody viittoili ja siirsi kätensä sitten kohti itseään, “ja komentaja Cody… sama firma.”
Mexxin katse oli aidosti hämmentynyt. “Musta Käsi? No siinä on nimi, jota en ole kuullut hetkeen. Luulin, että te olitte mennyttä kalua sen metsästäjien iskun jälkeen.”
“Niin, noh. Käytännössä olimmekin. Mutta pieni osa meistä selvisi. Vetäydyimme sen jälkeen maan alle… jotkut meistä hyvinkin konkreettisesti”, Cody selitti, päästäen yksisilmäisen katseensa vaeltelemaan Xenin suunnassa hetken.”
Mexxi hymähti ymmärtäväisesti. “Noh, minut te varmaan jo tunnistittekin. Toa Mexxi. Suurin osa kutsuu Sheriffiksi, mutta enhän minä nyt sitä näin korkea-arvoisilta vaadi. Mexxi vain.”
Toa kätteli molemmat vahkit läpi. Codysta tuntui äärimmäisen terapeuttiselta kätellä taas täysipäiväisesti henkilöitä, joilla oli molemmat tarttumaraajoistaan tallella.
“Tiedä nyt siitä korkea-arvoisuudesta”, Xen hirnahteli imarreltuna, “Emme me oikeastaan edes ole armeija enää”.
“Mikä on ihan pirun sääli, jos minulta kysytään”, Mexxi tuhahti, ottaen samalla pitkän kulauksen juomastaan, “Teistä olisi kovasti apua nyt, kun tilanne on taas kiristymässä.”
Päähän nousseesta limestä huolimatta Xen tajusi, että toan puheiden takana oli jotain suurempaa, jota hän tai Cody eivät kumpikaan ymmärtäneet. Xian kaduilla viimeiset vuotensa käyttänyt komentaja joutu myös myöntämään itselleen, ettei hän aivan tajunnut, mitä Mexxi ajoi takaa.
“Kiristymässä. Mitä tarkoitat?”
“Te… ette taida vierailla täällä kovin usein?”, Mexxi tuumasi. Sekä Xen, että Cody pudistivat päitään. Mexi työnsi kasvojaan lähemmäksi kaksikkoa, jotta hänen ei täytyisi puhua niin kovaa.
“Metsästäjiä. Puheita kiertää, että paljon tavanomaista suurempi joukko olisi saapunut Metru-Nuille hiljattain. Tämä ja se fakta, että toa-vakoojat ovat nähneet todisteita valtavasta asevarustelusta pitkin metsästäjien merialueita. Odina, Xia, useat pienemmät saaret mannerten välisessä merialueella. Metsästäjät ovat valmistautumassa johonkin, eikä ole salaisuus, että Varjotulla on yhä silmänsä Metru-Nuissa.
Xen ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita. Cody oli melko varma siitä, että vakoojat olivat sotkeneet Klaanin saaren ja sen konfliktin osaksi metsästäjiä, mutta tieto Xian ja Odinan aktiivisuudesta kuulostivat hänenkin mielestään huolestuttavilta.
“Ja silti neuvottelet niiden kanssa?”, Xen ihmetteli, viitaten Mexxin aiempiin, pitkähampaisiin seuralaisiin.
Toa pudisteli päätään. “Eivät metsästäjiä. Kuuluvat johonkin erkaantuneeseen ryhmittymään. Olen yrittänyt saada asediiliä Mexi-Korolle sen jälkeen, kun Dume hylkäsi meidät. Mutta jopa nämä pirulaiset kuulostivat haluttomilta osallistua suurempiin konflikteihin. Vahkeja kyllä olisi irronnut, mutta ei aseita.”
Codyn kasvoilta paistoi kysymys “eivätkö vahkit muka kelpaa?”. Mexxi huomasi tämän ja jatkoi nopeasti.
“Hei, älä katso minua noin. Kyllä minä tiedän, että te olette eri asia, kuin armaan Dumen poliisivoimat. Niillä ei puolusteta mitään. Sotaan ja sortoon ne on tarkoitettu. Jos Mexi-Koro joutuu taas Metsästäjien ja Toien sodan väliin, me puolustamme omaamme itse, emmekä sieluttomin robotein.”
Cody ymmärsi kyllä. Miehen mietteissä oli jo aivan toinen häiritsevä yksityiskohta.
“Vahkeja? Piru vie, miten laajalle ne ovat jo levinneet, jos niitä alkaa olla ties millä ‘yksityisillä ryhmittymillä?’ ”
“Voi kumpa saisimme kiinni sen kelta-aivon, joka ne alunperin toimitti metsästäjille”, Xen tuumasi katkerana. Cody tiesi heti, kehen nuori kenraali viittasi, muttei jatkanut aiheesta sen pidemmälle.
Kolmikon taustalla Mahikikasvoinen DJ-Matoran vaihtoi kappaletta. Tanssilattia villiintyi uudelleen. Umpihumalaista aristokraattia raahattiin miestenhuoneen puolelle rauhoittumaan.
“Sano älä muuta”, totesi Mexxi, joka kulautti tuoppinsa tyhjäksi, pyyhkäisten vaahtoa suultaan jälkeenpäin, “Mutta oli miten oli, minun täytyy suojella omiani. Olemme hädin tuskin toipuneet siitä kamaluudesta, mikä oli Metsästäjien viimeinen perääntyminen. Se, että Metru-Nuikin hylkää meidät viittaa vain siihen, että Dume aikoo käyttää kaikki keinot estääkseen metsästäjiä pääsemästä uudelleen hänen maaperälleen. Me jäämme vaille puolustusta. Tai pahimmassa skenaariossa Metru-Nui pommittaa koko saaremme siinä vaiheessa, kun metsästäjät saapuvat sinne. Meidän täytyy olla valmiita seisomaan yksin… oli vastassa kuka tahansa.”
Cody ei ollut aivan varma, oliko hän enemmän huolissaan Mexi-Koron kansalaisten turvallisuudesta, vaiko siitä, että toa oli valmis ottamaan sodan uhan näin vakavasti. Kyllähän välit metsästäjien ja toien välillä olivat pysyneet viileinä pitkin vuosia, mutta vahki ei ollut vielä aivan varma, oltaisiinko todella näin lähellä avointa sotaa.
“Entäs toa Naho? Hänellä täytyy olla jotain sananvaltaa asiaan, eikö vain? Ja hänen kanssaanhan te toteutitte koko Mexi-Koron suunnitelman. Pelastitte käytännössä Coliseumin sillä.”
Mexxi pudisteli päätään surumielisenä, sormet jälleen pystyssä. Seuraava tuopillinen oli jo tulossa. “Se pirun operaatio. Olisi pitänyt jättää tekemättä. Ilman sitä metsästäjät eivät olisi tajunneet niin nopeasti saaren strategista arvoa.”
Xen oli tuijottanut Codya jo hetken merkitsevästi. Komentaja huomasi tämän, vastaten kysyvällä katsellaan. Xen mutristi suutaan. Cody päätteli sen tarkoittavan “miksi ei?”. Hopeinen mies osasi jo käytännössä arvata, mitä Xenin päässä liikkui. Hän säikähti hieman itseäänkin, ajatellessaan, ettei se välttämättä ollut edes huono idea.
Codyn pohtiva katse oli ainoa vastaus, mitä Xen tarvitsi. “No mutta… mehän voisimme toimittaa teille aseita.”
Mexxi viittoi hätäisesti Xeniä puhumaan hiljempaa. Vahki irvisti, jonka jälkeen sekä hän, että Cody työnsivät kasvonsa keskelle pöytää, Mexxin tavoin.
“Tai siis… eihän meillä muutakaan ole. Sotajäännöksiä kaapit ja komerot täynnä. Minä halusin luoda uuden Käden… paremman Käden. Mutta jos tilanne on todella noin paha… niin meidänkin tulisi laittaa kortemme kekoon. Suojella viattomia. Sitähän kenraali Nurukan alunperin meiltä halusi. Ja tällä hetkellä hänen sanansa painaa minun päässäni enemmän, kuin kenenkään muun sotareliikkimme.”
Cody kohautti olkiaan. Hän ei ottanut kantaa tyhjästä ilmestyneen perustajajäsenen moraaleihin, mutta pointti oli silti vahva. Mexxi näytti miltei vaivaantuneelta. Hän ei ollut odottanut törmäävänsä vastauksiin enää kahden hammasveikon hylättyä hänen diilinsä.
“Minä en ole pakottamassa teitä mihinkään”, Mexxi koki tarpeelliseksi muistuttaa, “Mutta jos olette varmoja, Mexi-Koro ottaa apunne ilomielin vastaan. Se tosin luultavasti tarkoittaa, että teidän on parempi pitää matalaa profiilia niin kauan, kun viivytte Metru-Nuilla.”
Cody nyökkäsi. Xen kohotti jo lasiaan.
“Se tuskin muodostuu ongelmaksi. Joku voisi melkein väittää, että erikoistumme asioiden salailuun”, vahki totesi, “Uusille ystäville”, Xen kohotti.
“Ja Mustalle Kädelle”, kohotti Mexxi. Kummatkaan naisista eivät olleet tarpeeksi selviä tajuamaan, mistä heidän uudet täytetyt lasinsa olivat ilmestyneet. Cody vilkuili ympärilleen etsien tyhjää lasia, jolla liittyä kaksikon kilistelyyn. Sellaista mystisesti löytämättä komentaja päätti iskeä nyrkkinsä vahkin ja toan laseja vasten. Pöytä oli välittömästi täynnä lasinsirpaleita ja sekoittuneita alkoholijuomia. Xen meinasi tukehtua nauruun, Mexxi virnisteli kohti baaritiskiä.
“Shera! Me taidamme tarvita vielä yhdet!”
Tuntia myöhemmin kolmikon keskustelut olivat rönsyilleet jo kymmenen muun aiheen lävitse. Xen oli jo ehtinyt avautua kenraaliuden vastuusta aiheessa jo kokeneelle Mexxille, kun toa itse oli saanut purkaa kaiken vihansa siitä, kuinka Metru-Nuin roskalehdet levittivät valheita hänen “intiimeistä suhteistaan” eräiden Ta-Metrulaisten toien kanssa. Cody lähinnä kuunteli. Hän päätti olla vaivaamatta kumpaakaan huolilla siitä, kuinka hänen aseensa jäi kerran jumiin Xialaisen tehtaan jätteenkäsittelyalueella ja kuinka se Codyn itsensä mielestä oli “ihan peevelin pelottavaa, koska eivät hänen aseensa jää koskaan jumiin”.
Jossakin vaiheessa iltaa Xen ja Mexxi olivat siirtyneet tanssilattian puolelle, jossa merkillinen parivaljakko pyöri vinhasti, pakottaen lattian matoranvoittoisen väkijoukon siirtymään hiljalleen kohti tanssialueen reunoja.
Cody hyvästeli huutaen musiikin yli energisen tanssin pauloihin ajautuneen kaksikon. Xen ei edes reagoinut. Mexxi vakuutti, että he kyllä pärjäisivät. Toan vinha pyöritys miltei heitti Xenin vauhdilla baaritiskiin, mutta ketterä vahki pysyi pystyssä, sormiaan pureskelevan Sheran seuratessa kahden parhaan asiakkaansa kieppumista.
Sillä aikaa Cody jo nuuhki Zamor-kaistan raikasta, joskin hieman alkoholinkatkuista ilmaa. Hän ei halunnut sitä myöntää, mutta hänkin alkoi olla pikkuhiljaa väsynyt. Komentajan suunnitelmissa oli torkut ja ehkä pieni juttutuokio Nurukanin kanssa. Vanhalla kenraalilla oli varmasti jännittäviä sotakertomuksia… olettaen, että vanhuksen päähän palailevat muistot olivat jo siinä pisteessä.
Ja niin, päivän tapahtumat huomioon ottaen verrattaen positiivisin mielin, otti Cody suunnakseen kadunkulman taakse parkkeeratun Le-matoranilta vuokratun putkiajoneuvon ja jätti taakseen meluisan klubin, jossa toa ja vahki pitäisivät omaisuutensa puolesta pelkäävän baarimikon jännityksessä vielä miltei aamuun asti.
Viimein; astun ulos vankilastani takaisin päivänvaloon. Pysähdyn hetkeksi muistelemaan kaikkia niitä uhrauksia, jokaista henkeä ja jokaista tippaa verta, jotka vapauteni vuoksi vuodatettiin. Nyt katson taakseni ja näen tulta. Katson eteeni ja näen armadan. Mahdottoman armadan. Jokaisen laskelman ja ennustuksen vastakohdan. Näen edessäni maailman, jolla on vielä toivoa.
Puristan mustan käteni nyrkkiin. Käsistä toinen pitelee veistä. Se liukuu ranteeni läpi. Alhaalla odottava kylmä meri nielee raajan. En välitä verestä. En tunne sitä. Välitän vain kaksoisauringoista, joiden valosta osaan taas nauttia.
He ovat poissa. Jokainen. Kuten heidän kuuluukin. On taas hiljaista. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen on taas hiljaista. Mutta hiljaisuudesta kuuluukin kuiskaus. Unohdettu kuiskaus, joka jo kauan sitten hukkui hulluteen. Mutta nyt on hiljaista ja kuiskaus kuuluu taas. Minä muistan jälleen.
Ja tunnen kivun. Näen veren, joka on muodostanut lammikon alleni. Mutta ei. Veitseni työ ei ole se, joka minuun sattuu. Vaan menneisyyteni.
Ja nyt muistan jälleen, miksi tein sen. Ymmärrän, miksi valitsin tieni. Tekisin sen uudestaan. Tekisin tuhat kertaa. Katson jäljellä olevaa kättäni. Ymmärrän sitä nyt. Ymmärrän, miksi se on. Kohotan sen, vaikka lupasin etten.
Mutta en halua. Eikä minun tarvitse kauaa. Terä on suuri. Se tekee työnsä. Katson taakseni ja näen lapseni. Hän pudistelee päätään.
“Ei enää.”
Kuulen sanat ja olen samaa mieltä niiden kanssa. Annan terän kääntyä sisälläni. Päästän itseni kaatumaan. Kipua pääsee pakoon vain näin.
Ja pudotessani katson vielä kerran. Katson menneeseen. Muistan tarinan. Se alkoi kaukaa. Se alkoi virheestä. Alkoi sodasta ja rauhasta. Alkoi rakkaudesta. Muistan sen kaiken ja olen kiitollinen siitä.
Veden lopulta syleillessä elotonta ruumistani löydän itseni kotoa. Täällä saisin levätä rauhassa…
…ja kertoa tarinan itselleni vielä kerran.
PROLOGI
Mustan Käden tukikohta, yhdeksäntoista vuotta Metru Nuin sodan jälkeen
Oli yö. Räjähdys vavisutti komentotornia sen pohjimmaisimpia kerroksia myöten. Käytäviä pitkin juoksevat vahkit alkoivat hälytysten käynnistyttyä kiitämään hätäprotokollien näille määräämiin asemiin. Suuren F-12-kyltin alla auennut massiivinen hissi täyttyi sekunneissa aseistetuista sotilaista, jotka ampaisivat kohti yläkerroksien kamppailua. Seuraava osasto jäi siistissä rivistössä hissin eteen odottamaan sen paluuta. Mekaanisten, keskenään identtisten sotureiden taakse löntysteli kuitenkin vielä yksi, hieman muista poikkeava hahmo. Tovereitaan raskaammin panssaroitu hopeinen vahki rynni hissin palaamista odottamaan jääneiden osastojen läpi, suoraan hissin metallisten liukuovien eteen. Vahkin oikea käsi näpräili hermostuneena hihnaa, jolla massiivinen, kolmipiippuinen kivääri oli kiinnitetty hänen selkäänsä. Toisin kuin sieluttomat toverinsa, Cody oli selkeästi huolissaan tilanteesta.
Liukuovi tilan vasemmalla laidalla sihahti auki ja hopeahaarniskainen vahki kääntyi kohti sen suunnalta naputtavia metallisia juoksevia jalkoja. Kevyeen taistelupukuun sonnustautunut punamusta vahki rynni kohti hissiä odottavaa osastoa, pälyillen huolestuneena ympärilleen. Yläkerroksista aaltoilevat tärähdykset tekivät hissille saapuneen naisen matkanteosta epävakaata. Selkeästi pitkän matkan juossut vahki yritti tasata hengitystään puheensa keskeltä.
“Mitä pirua oikein tapahtuu? Meiltä katkesi juuri yhteys kaikkialle. Miksei kukaan raportoi?”
Cody heilautti päätään kohti kattoa, irvistäen samalla kasvot täynnä inhoa.
“Metsästäjiä. Pirulaiset osasivat iskeä juuri oikeaan generaattoriin. Automaattipuolustukset ovat alhaalla ja nyt ne riehuvat jo kommunikaatiokeskuksessa.”
Kilahdus. Hissi oli palannut ja sen ovet aukesivat. Keskustelevan kaksikon taakse asemoituneet vahkit alkoivat rynnimään hissiin heidän ympäriltään.
“…metsästäjiä? Miksi sinne lähetetään kokonaisia joukkoyksiköitä? Kuinka paljon niitä oikein on? Ja miksi tämä koko paikka tärisee!?”
Hopeinen vahki pudisteli päätään toverinsa kysymystulvan keskellä, toinen käsi tiukasti hissin oven karmilla, estäen ovia vielä sulkeutumasta. Mies peruutti hitaasti hissin sisään, yrittäen epätoivoisesti vältellä nuoren naisen puoliksi järkyttynyttä, puoliksi miltei syyttävää katsetta.
“Kuules, Xen… yläkerrasta pyydettiin sinua jäämään tänne alas. Kuulemma erittäin tärkeää. Sinuna… tottelisin.”
Punamusta vahki pudisteli päätään epäuskoisena ja otti askeleen lähemmäksi hissiä, vain saadakseen hopeisen keskustelukumppaninsa suoraan eteensä tukkimaan tien.
“Cody… mitä sinä et kerro minulle?”
Parinkymmenen hissiin ahtautuneen sotilaan eteen asettautunut vahki napsautti selkäänsä kiinnitettyjä hihnoja ja yhdellä heilautuksella nosti valtavan aseensa käsiensä varaan, valmistautuen yläpuolella odottavaan taisteluun.
“Olen pahoillani… sinun pitäisi varmaan kokeilla neiti komentajan kommunikaattoria.”
Hämmennys Xeniksi kutsutun naisen kasvoilla vaihtui puhtaaseen raivoon. Vahki heittäytyi suoraan kohti hissin ovia, vain törmätäkseen niihin niiden sulkeuduttua suoraan hänen edessään, jättäen kaksi nyrkkiä turhautuneena hakkaamaan paksua metallia. Codyn osasto oli aloittanut huippunopean matkansa kohti maanpäällistä kaaosta.
Turhautunut Xen kääntyi ja lähti rynnimään kohti huoneen toiselle sivulle rakennettua sermikompleksia. Väkivaltaisesti ensimmäisen vastaan tulleen toimistopisteen työskentelijän syrjään työntänyt vahki toi toimiston ruudulle esiin laajennetun kommunikaatioikkunan. Xen selasi hetken, löytäen lopulta N-kirjaimen kohdalta etsimänsä nimen. Vahki jäi hermostuneena odottamaan vastausta, ylhäältä kaikuvien tärähdyksien sammuttaessa muutaman kattovalon toimiston ympäriltä. Xen tuijotti intensiivisesti ruutua, käsillään pöydän reunaan nojaten. Muutaman piinaavan pitkän sekunnin jälkeen yhteys aukesi ja staattisen rätinän taakse ilmestyivät siniset veden toan kasvot. Huone, jossa toa vastaanotti Xenin yhteydenoton, näytti olevan liekeissä. Xenille kovin kaukaiset tärähtelyt näyttivät ilmenevän toan tilassa massiivisina. Sammutusyksiköitä ympäriinsä raahaavia oransseja vahkeja parveili katkuisen huoneen taustalla, kun toa yritti saada selvää kuvasta omalla näytöllään.
“K- krrh Kuka siel- krrh -lä? Yhteys on pett- krrh -ttämässä. Menkää krrh suojaan ja pysykää siellä!”
Xen vilkuili hätääntyneenä ympärilleen, huomaten kuitenkin nopeasti edessään olevalla pöydällä pienen, kuutionmuotoisen lähettimen. Yksi vahkin sormista painautui juuri ja juuri sormenpäätä suuremman kuution pintaan, saaden minikokoisen lautasantennin työntymään esiin auenneen kuution sisältä. Kuva toan ja Xenin välillä selkeytyi. Veden toan ruruhtaville kasvoille levisi huojennus.
“Xen! Luojan kiitos olet edelleen siellä. Saitko Codyn viestin? Älä tule ylös! Täällä on aivan liian vaarallista.”
Räjähdys. Liekehtivää materiaa syöksyi ryöppyinä toan taakse ja nainen joutui kumartumaan ulos kuvasta, suojautuakseen seinien läpi puskevalta tuholta. Kauhusta pahoinvoiva Xen puristi näyttöään sen sivuilta jo hieman liian kovaa. Hitaasti ympärilleen pälyilevä veden toa nousi takaisin kuvaan, nauliten katseensa suoraan nuoren vahkin silmiin.
“Xen… ne pääsivät reaktoriimme. Se on jo ylikuormittunut, eikä aikaa ole enää paljon. Aion eristää maanalaiset kerrokset. Pysy siellä, missä olet ja etsi mahdollisimman suojaisa paikka ennen ytimen sulamista.”
Toa laski katseensa ja kävi ahnaasti näppäimistönsä kimppuun, kokemuksellaan ohittaen salamannopeasti järjestelmien suojauksia. Xen hätkähti, kun kaksikymmentä metriä paksua kiinteää metallia kymmenkunta kerrosta hänen yläpuolellaan alkoi hitaasti liikkumaan. Vahki käänsi hätääntyneenä katseensa takaisin näytöllä työskentelevään toaan.
“Sinä et tee tätä! Minä tulen sinne. Tulen ja autan. Pääsemme vielä pakoon jos lähdemme yhdessä. Emmekö niin… emmekö… me voisi… vain mennä?” Xen veti henkeä hätäännyksissään. Vahkin särkynyt ääni pysyi kasassa vain vaivoin.
Viimeinen maan päälle siirtynyt vahkiosasto rynni tärähdysten keskellä räjähdyksen suunnasta, kahden sen jäsenen pysähtyessä veden toan taakse. Toa kääntyi saapuneita sotilaita kohti, samalla kun Xen käänsi näyttönsä sivusta äänenvoimakkuutta suuremmalle, kuullakseen käytävän keskustelun.
“Komentaja Niz, olemme aloittaneet Herran evakuoimisen. Pyydämme teitä lähtemään mukaamme ja poistumaan rakennuksesta välittömästi.”
Toa nyökkäsi ja vahkit jatkoivat matkaansa halki huoneen, kunnes nämä katosivat kuvasta. Rurun peittämät kasvot kääntyivät takaisin näyttöön ja omansa takana tilannetta seuraavaan Xeniin. Rauta kommunikaattorien avulla keskustelevan kaksikon välillä liikkui edelleen. Kaukaa Xenin yläpuolelta kaikuva metallin pirstoutuminen kieli rautasinetin saavuttaneen torneja yhdistävät hissikuilut.
“Xen… olen pahoillani. Olen niin pahoillani, mutta en voi muuta. Ole turvassa. Elä meidän puolestamme.”
Xenin hengitys oli muuttunut raskaaksi. Informaatiotulva ja tilanteen kaoottisuus oli lamauttanut vahkin täydellisesti. Sanat karkasivat hänen suustaan ennen kuin hän sai niitä sanotuksi. Hän oli vain halunnut vastauksia.
“Mutta… tehän tulette takaisin? Hakemaan minut. Sitten… kun vaara on ohi.”
Niz oli sulkenut silmänsä, kuunnellen tuskallisesti Xenin anelevia sanoja. Kykenemättä katsomaan vahkia suoraan silmiin, toa käänsikin katseensa suuntaan, johon sotilasvahkien ryhmä oli hetki sitten kadonnut. Kyyneleet valuivat vuolaana toan silmistä, kun hän viimein sai pakotettua katseensa takaisin pahoinvoivana suutaan pitelevään Xeniin.
“Hyvästi, rakas.”
Xenin sydänkuula jätti lyönnin välistä. Paniikin valtaan ajautunut vahki mursi näytön suojareunat puristuksensa alle.
“ÄLÄ TEE TÄTÄ MINULLE!”
Mutta yhteys oli jo katkennut.
Epätoivo otti lopullisen vallan vahkista, joka yritti paniikissaan saada yhteyttä palautettua. Yritys toisensa jälkeen osoittautui turhaksi. Yhteys ylämaailmaan oli katkennut lopullisesti. Kuutiomainen signaalinvahvistin rusentui surun murtaman vahkin pöytää takovan nyrkin alle. Hylätyksi tulemisen raivosta ja surusta rääkyvä nainen vajosi hitaasti selkä seinää vasten lattialle, jossa Xen antoi kasvojensa kaatua ristittyihin, polviensa päällä lepääviin käsivarsiinsa. Koko maanalaisia tukikohdan kerroksia vavisuttava paineaalto kaatoi toimiston seiniä vahkin ympäriltä, mutta Xen ei enää kyennyt huomioimaan mitään. Rautainen sinetti ulkomaailman ja hänen välillään oli suljettu. Maailma Xenin ympäriltä oli eristetty. Hänelle oli jäänyt pelkkää aikaa. Vuosikymmeniä ja taas vuosikymmeniä aikaa.
Aina siihen asti, kunnes kaksi klaanilaista viimein romahduttaisivat kerroksen hänen yläpuoleltaan.
NYKYHETKI
Killjoyn puhuvia jäännöksiä tuijottavat toat vilkuilivat hetken ympärilleen, yrittäen hahmottaa vahkien asuttamaa vankkatekoista huonetta. Suurin osa tilan seinämistä oli vuorattu pinoilla jykevärakenteisia metallisia säilytyslaatikoita. Huoneen molemmilla sivuilla hohti muutama oranssi, seinään telineistään upotettu näyttö. Niiden ääressä vielä hetki sitten työskennelleet vahkit olivat siirtäneet huomionsa pois tehtävistään, kahden toan rysähtäessä sisään. Huoneen läsnäolijoista sieluttomimmat seisoivat täysin liikkumatta, katseet naulittuina Matorossa ja Umbrassa. Sortuvan kerroksen jylinä huoneen takaa alkoi hiljalleen häipymään. Hopeahaarniskainen vahkikomentaja nojaili kädet ristissä huoneen ovenkarmeihin, samalla kun kumarassa kylkeään pitelevä Killjoy irvisteli hetken, kääntäen sitten katseensa takaisin toiin ja erityisesti Matoroon.
“Pitkä tarina sekin. Se pirun makuta möi minut Purifierille… eikä se kohtaaminen mennyt ihan suunnitellusti.”
Umbran katse sinkoili vuoropuhelua pitävän kaksikon välillä.
“Purifier? Mutta eikös hänenkin pitäisi olla kuollut?”
Killjoy naurahti varovaisesti keltamustan toan kommentille, vasen käsi entistä tiukemmin kylkeään puristaen. Kenraali heilautti päätään sivulle, merkiksi vahkeille palata takaisin asemiinsa. Päätteiden äärellä puuhailevat sotilaat kääntyivät takaisin näytöilleen, sormet vipeltäen hologrammisilla näppäimistöillään. Oveen nojaillut yksisilmäinen komentaja lähti löntystelemään kohti huoneen perää kääntynyttä Killjoyta ja tätä seuraavia toia. Umbra tuijotti Killjoyn rinnalla kulkevaa, generaattoria työntävää vahkia. Pienellä tarkastelulla toa kykeni erottamaan generaattorin keskuksessa tusinan kirkkaita, hieman nyrkkiä pienempiä kuulia, jotka pumppasivat energiaa kenraalin sisuksiin.
Hetken hitaan talsimisen jälkeen viisikko saapui huoneen perälle, jossa Killjoy kömpelösti kampesi itsensä rautaiselle penkille. Johdot Killjoyn selässä vääntyivät epämukavan näköisesti seinää vasten. Kenraali tasaili hengitystään. Pelkkä istuuntuminen oli hänelle kuluttavaa. Vasta lähietäisyydeltä Matoro huomasi Killjoyn jo valmiiksi runnellun ruumiin olevan täynnä tuoreita ruhjeita ja palovammoja. Killjoy kuitenkin aloitti puhuttelun ennen kuin Matoro ehti aloittaa uteluaan.
“Noh. Kohtasitteko te ne? Taistelitteko te?”
Päitään viime tuntien tapahtumista edelleen selvittelevät toat pysyivät hetken vaiti, kunnes Umbra viimein nyökkäsi vastaukseksi.
“Kohtasimme… ja taistelimme.”
Hopeinen kauhu kalvoi valon toan mieltä. Lhekon viimeiset sanat kaikuivat edelleen Umbran korvissa. Toan kädet puristuivat nyrkkiin. Killjoyn huomio taasen oli kiinnittynyt Matoron oikeaan nyrkkiin, joka puristi yhä tiukasti sinistä sirua.
“Tuollako?”
Matoro käänsi katseensa Killjoyn nyökkäämään suuntaan ja hätkähti. Toa höllensi vahvaa otettaan huomatakseen vain puristaneensa kätensä haavoille. Oliko hän tosiaan pitänyt sirua otteessaan koko pakomatkan ajan?
Killjoy tuntui olevan sirun läsnäolosta vähintäänkin yhtä kiinnostunut. Toan ja metsästäjän katseet kohtasivat ja Killjoy vilkaisi merkitsevästi kohti toan nyrkkiä.
“Saanko?”
Ensiksi Matoron hengitys salpautui Killjoyn kysymyksestä. Seuraavaksi hän säikähti omaa reaktiotaan. Tuskanhiki kasvoillaan Matoro vilkaisi viereensä, jossa Umbra tuijotti tätä kulmat kurtussa. Toverinsa epäilevä katse sai Matoron lopulta nöyrtymään ja hieman vapisten ojensi sirun Killjoyn ojennettuun robottiseen käteen.
Punaiset keinotekoisesti korjatut silmät nauliintuivat sinisenä hohtavaan siruun. Kenraali nosti Nimdan aivan silmiensä eteen, samalla kun painoi sormella ihoa takaraivostaan. Oranssi visiiri singahti Killjoyn kasvojen eteen ja data alkoi vilisemään metsästäjän silmissä. Hetken ajan sirua ja siinä komeilevaa ε-merkkiä tutkittuaan Killjoyn visiiri singahti takaisin hänen takaraivoonsa. Kenraali nosti katseen hetkeksi sirusta ja skannasi huonetta katseellaan. Viisitoista vahkia ja kaksi toaa. Killjoyn nyrkki sulkeutui tiukasti sirun ympärille. Matoron katse oli läpitunkeva.
“Hyvä.”
Hitaasti Killjoy siirsi Nimdan ympärille suljetun nyrkkinsä kohti Matoroa, joka otti sirun takaisin haltuunsa. Umbra seurasi, kuinka siru katosi Matoron tarvikevyön uumeniin ja kääntyi sitten seuraamaan huoneen vahkien puuhia. Muutama availi seinien viereen nostettuja laatikoita ja osa puhdisti kivääreitään. Lukuunottamatta toia seurailevaa yksisilmäistä hopeahaarniskaista vahkia, kaikilla näytti olevan jotain tekemistä.
Matorokin vilkaisi hetkeksi taakseen, mutta kääntyi taas nopeasti kohti istuvaa Killjoyta. Kenraalin puhutteleminen tuntui toasta omituiselta. Hän oli tottunut katsomaan ylöspäin metsästäjän kanssa keskustellessaan. Toa oli kuitenkin päättänyt, että kiusallisten lyhyiden sananvaihtojen aika oli ohi. Hänen täytyi sanoa sanottavansa.
“Kuules… normaalisti olisin hyvin iloinen löytäessäni tutut… kasvot näin kaukana kotoa, mutta kaiken tuon jälkeen löydämme sinut täältä ja noh, tämä kaikki tuntuu niin väärältä. En haluaisi kyseenalaistaa mitään, mutta mitä hittoa täällä oikein tapahtuu?”
Killjoy käänsi katseensa hetkeksi maahan, miettien tarkkaan seuraavia sanojaan. Umbra oli yhä selin häneen, kädet ristittynä ja silmät naulittuna huoneen vahkeihin.
”Ne, mitä olette tänään kohdanneet… eivät koskaan olleet minun vastuullani. Ymmärtäkää se. Juuri nyt meillä on tärkeämpiä asioita huolenamme.”
Matoro irvisti, mutta ei sanonut mitään. Umbra oli kääntänyt katseensa maahan, pitäen selkänsä kuitenkin edelleen kohti Killjoyta.
”Jouduin todistamaan ystäväni kuoleman jo toisen kerran.”
Killjoy ja Matoro kääntyivät molemmat katsomaan itsekseen murisevaa toaa. Kätensä tiukasti nyrkkiin puristanut Umbra kääntyi kohti kenraalia puhdas raivo kasvoillaan. Toa otti muutaman vihaisen askeleen kohti epäergonomisesti lattianrajan lähellä istuvaa Killjoyta, sormi syyttävästi metsästäjää osoittaen.
”MINÄ KATSOIN JA KUULIN JA KOIN JO TOISEN KERRAN, KILLJOY! ME LÖYDÄMME KAAPPISI, LUURANKOSI JA SINUT ITSESI KAIKKI SAMAN HELVETIN KATON ALTA! ÄLÄ EDES KUVITTELE LUIKERTELEVASI TÄSTÄ ULOS SENKIN MYRKYLLINEN PASKIAINEN!”
Matoro nosti ehjän kätensä puolustuskyvyttömän Killjoyn ja Umbralle hyvin epätavallisen tunteenpurkauksen väliin. Keltamusta soturi ei kuitenkaan ollut edes aikeissa muuntaa verbaalista hyökkäystään fyysiseksi vaan pettyneesti tuhahtaen käänsi jälleen selkänsä muille, jättäen Matoron seisomaan epämukavasti kaksikon väliin.
Mustavalkoinen toa pudisteli hiljaa päätään ja naulitsi sitten silmänsä Killjoyyn, jonka katseesta huokui lähinnä varovaista mielenkiintoa. Vaikka Umbra lukeutuikin metsästäjän pisimpään tuntemiin naamoihin, kaksikko ei koskaan varsinaisesti oppinut tuntemaan toisiaan. Keltamustan soturin ilmoille päästämä raivo oli Killjoyn kokemista lajinsa ensimmäinen.
Hetken huokaistuaan Matoro jatkoi yrityksiään pitää tilanne poissa kiusallisuuden rajamailta.
”Mainitsit tärkeämmät asiat. Mikäköhän mahtaa olla äskeistä hyvin lähellä ollutta hengenlähtöä tärkeämpää?”
Killjoy nyökkäsi, mutta ei Matorolle, vaan hänen ohitseen. Tilannetta varovaisesti sivummalta seurannut yksisilmäinen vahkikomentaja suoristi selkänsä ja asteli kolmikon luokse rennoin askelin. Hopeahaarniskainen sotilas viittoili toat mukaansa huoneen vasemmalla reunalla hohtavalle ainoalle vapaalle näyttöruudulle. Matkallaan tämä kätteli nopeasti läpi molemmat vahkia seuranneet yksikätiset toat.
Matoron kättä puristanut vahki näytti toasta etäisen tutulta hopeisessa haarniskassaan, joten toa nyökkäsi ja viittoili sen jälkeen kohti oranssina hohtavaa hologramminäppäimistöllä varusteltua näyttöä.
”Mitä sinulla on siinä?”
Codyn sormet alkoivat kuluttaa näppäimistöä armottomasti ja hetken työn tuloksena toakaksikon silmille avautui laaja kartta. Matoro vilkaisi ensin huolestuneena toveriaan ja kiinnitti sitten huomionsa takaisin vahkiin. Codyn toia kohti kääntämä näyttö sisälsi kolmiulotteisen Metru Nuin kartan ja sillä hohtavat kaksi pistettä. Pisteet olivat animoituja ja ne molemmat noudattivat hyvin samankaltaista liikerataa rannikolta kohti Onu-Metrua. Määränpäähänsä saavuttuaan pisteet kuitenkin vaihtoivat järjestystä. Matoro teki jo oman päätelmänsä, mutta antoi vahkin kuitenkin selittää asiansa itse.
”Olemme seuranneet etenemistänne jäljittimiemme avulla siitä asti, kun tulitte Metru Nuille. Emme varsinaisesti yllättyneet, kun saavuitte kompleksiin, mutta se mikä meitä huolestuttaa on tuo toinen piste…”
”…joka näyttää seuranneen meitä etäisyydeltä koko reissun ajan”, Umbra täydensi katkeruutta edelleen äänessään edellisestä keskustelusta, ”kunnes se ohitti meidät kompleksiin saavuttuamme.”
”Hetkonen, hetkonen. Miten te edes olette kyenneet jäljittämään meitä täältä käsin?”, Matoro ihmetteli epäilevästi. Cody naurahti epävarmasti ja selitti varoen.
”Aikoinaan Käden johtoporras oli hieman… vainoharhainen, joten kehitimme järjestelmän, jolla pystymme havainnoimaan kaikkea Käden teknologiaa, joka on valmistettu sodan alkamisen jälkeen. Sillä pyrittiin varmistamaan, ettei kalustoa päädy vääriin käsiin. Tänä päivänä taasen… noh, se on osoittautunut käteväksi vakoilumenetelmäksi.”
Umbra pyöritteli silmiään. Matoro vilkaisi vyöltään roikkuvaa Mustan Käden hajonnutta ionikatanaa.
”Olisihan se pitänyt arvata.”
Cody kohautti olkiaan ja palasi takaisin monitorin pariin. ”Seurantalaitteistomme on hieman kiireessä kasattu, joten emme oikein osaa erottaa signaalin tyyppiä teistä. Se on kuitenkin naurettavan voimakas verrattuna siihen, mitä teistä lähtee. Lisäksi…”
Vahki hiljeni hetkeksi. Umbra ja Matoro katsoivat taakseen, jonne Killjoy koneistoineen oli hiljalleen siirtynyt. Cody vilkaisi johtajaansa merkitsevästi, mutta jatkoi kuitenkin nopeasti.
”… se teidän signaalinne oli hetken ajan …erikoinen.”
Umbra viittoili komentajaa jatkamaan. Matoro pälyili vielä hermostuneen oloisena taakseen ilmestynyttä metsästäjää, mutta kiinnostus Codyn luentoon sai toan kuitenkin vaihtamaan huomionsa kohdetta.
”Oliko teidän matkassanne ketään muuta silloin, kun saavuitte kompleksiin?”
Matoro kääntyi kohti toveriaan silmät pyöreinä. Umbra joutui selventämään ajatuksiaan pienen hetken, kunnes tajusi saman.
“Ei pirulainen! Se pikkukaveri!”
Killjoyn huomio heräsi välittömästi. Hiilenharmaa metsästäjä astui nopeasti toien rinnalle, kiristäen johtoja hänen selässään äärimmilleen.
“Pikkukaveri? Millainen?”
Keskusteluun syntynyt jännitys sai Umbran hetkeksi unohtamaan epäilyksensä kenraalia kohtaan ja toa selitti, käsillään samalla elehtien.
“Sellainen matoranin korkuinen. Pukeutuu mustaan ja puhuu vähän hassusti. Vaikutti tuntevan paikat. Oli tuolla oviaukolla istumassa, kun saavuimme tänne.”
Jo kohdassa “puhuu hassusti” Killjoy ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita. Hopeahaarniskainen vahki alkoi välittömästi naputtelemaan taas tietokonettaan, saadakseen tarkempaa tietoa hetkellisestä oudosta signaalista. Killjoy otti kunnolleen kenties liiankin rivakan askeleen kohti Umbraa, jatkaen kuulusteluaan.
“Se oli… hetkonen nyt. Se oli vielä silloin vähän ylempänä. Silloin kun se ensimmäinen kerros romahti. Sen jälkeen häntä ei enää näkynyt… eikä meillä ollut enää oikein aikaa etsiä häntä.”
Cody kääntyi kohti kenraalia, uusi köntti dataa vilisemässä näytöllään.
“Jep. Näyttäisi pitävän paikkansa. Signaali normalisoituu juuri pari kerrosta ennen meitä. Sen jälkeen sen luomat häiriöt katoavat.”
Umbra ei edes ehtinyt avaamaan suutaan komentajan tekemästä kyseenalaistuksesta, kun Killjoy jo kurkki hänen taakseen, kohti mietteliästä Matoroa.
“Ja ennen kuin alan pistämään asioita matalaksi… kertokaahan vielä, että miten te pääsitte alunperin sisään.”
Umbra vilkaisi taakseen. Oli jään toan vuoro virkistää muistiaan.
“Se sinun kakkosmiehesi, Saraji. Antoi meille sellaisen avainkortin ihan tätä reissua varten.”
Cody irvisti. Kauhu oli ilmestynyt Killjoyn runnelluille kasvoille. Molemmat toat olivat yhtä mieltä. Se ilme ei luvannut hyvää.
“Se… se saamarin kaksinaamainen ongelmajäte.”
Kuin tyhjästä, oli virta palannut kenraalin jalkoihin. Johtoja väkivältaisesti selästään irti repivä Killjoy alkoi kovaan ääneen ärjymään käskyjä huoneen vahkeille. Salamannopeasti huoneen sivuille asetellut kontit alkoivat aueta ja konetuliaseet levitä sotilaiden joukossa. Matoro ja Umbra seurasivat tilannetta säikähtäneenä ja hämmentyneenä. Päätteen äärellä, toien takana tilannetta huolestuneena seuraava Cody päätti valaista uusia tuttaviaan.
“Tämä kartta, jonka juuri näytin… ja se piste joka teitä seurasi… Noh. Ei teknisesti ottaen seurannut teitä.”
Toakaksikon ilmeet sisälsivät edelleen yhtä paljon hämmennystä, kuin ennen Codyn puheenvuoroakin. Hopeahaarniskainen vahki oli siirtynyt rullaamaan näytöllä edelleen värisevää karttaa laajemmaksi. Toisensa kompleksin sisällä ohittavat pisteet saapuivat taas näkyviin.
“Te olitte avain. Harhautus. Tapa päästä sisään. Mitä hän todella etsii, oli teidän mukananne vain hetken.”
Ja silloin Umbra tajusi koko kuvion. Muistikuvat Klaanin pihamaalla käydystä taistelusta ionikatanalla varustetun vahkin kanssa palasivat nopeasti hänen mieleensä. Sininen kuula, jonka Saraji oli vienyt mukanaan. Oranssi valo, joka oli kajastanut läpi Lähetin mustien siteiden, kun toat ensi kertaa tapasivat tämän. Valon toan kädet puristuivat nyrkkiin. Palapeli toan mielessä oli miltei kokonainen.
“Kuulat. Hän etsii niitä pirun kuulia.”
Cody nyökkäsi myöntävästi Umbralle ohimennessään. Kapteenivahki otti muutaman ripeän juoksuaskeleen ottaakseen huoneen toiseen päähän siirtyneen kenraalin nopeasti kiinni, jättäen samalla Umbran selittämään Klaanin saaren tapahtumia uutispimennossa jo hetken eläneelle Matorolle.
Huoneen perällä kaksi jo aseensa vastaanottanutta vahkia työnsivät vaivalloisesti kahta metallista hyllystöä erilleen, paljastaen niiden takaa piilotetun uloskäynnin. Killjoy oli kumartunut hänen taannoisen istumapaikkansa luokse raahatun harmaan säkin ylle. Robottikädet penkoivat pääasiassa punaisesta metalliromusta koostuvaa säkin sisältöä. Entisen haarniskansa romuista nousi nopeasti vahingoittunut, mutta niukin naukin kasassa oleva muuntaja ja siihen liitetty energialuoteja sylkevä rannekonetuliase. Kenraalin vasen robottikäsi tunnisti sen ranteen koloihin kömpelösti asetetun laitteen ja kiskoi sen pienillä robottinivelillä paikalleen. Killjoy tutki hetken aseensa kuntoa, osoitteli aseistetulla kädellään hetken eteensä ja totesi olevansa tyytyväinen. Koko kuluneen prosessin ajan oli Cody seurannut johtajansa puuhia. Hermostunut komentaja oli nostanut jo oman, kolme kertaa muita suuremman ja piipukkaamman kiväärin selkäänsä ja valmistautui nyt varoittamaan toimeen käynyttä kenraaliaan.
“Herra kenraali… se, että te pystytte kävelemään ei vielä tarkoita, että olisitte valmis taistelemaan. Et varsinkaan tuolla”, vahki saarnasi, osoitellen kohti Killjoyn käteen liitettyä energiasyöppöä, “Jos Saraji on täällä, me hoitelemme hänet. Meitä on täällä nyt kahdeksantoista. Sinä voit hyvin jäädä takaisin latailemaan akkujasi.”
Hieman liian myöhään Cody tajusi sanavalintojensa mahdollisen loukkaavuuden, mutta Killjoylla ei ollut aikaa tarttua muotoseikkoihin. Raivosta kihisevä kenraali oli jo astunut hyllyjen takaa paljastuneelle oviaukolle ja näpytteli suojakoodia sen viereen upotettuun paneeliin.
“Jos se pirulainen kääntää minulle selkänsä jo toisen kerran, olen minä myös se, joka päättää sen romukasan säälittävän elämän. Minä en pysähdy ennen kuin se rautanaama on sulatettu seuraavaan haarniskaani.”
Cody huokaisi päätään pudistellen. Hänen uskonsa johtajansa järjen tasoon pieneni Killjoyn jokaisella lauseella. Kuitenkaan, hän ei lähtenyt kyseenalaistamaan, vaan viittoi huoneen vahkeja asettumaan peräänsä, Killjoyn ollessa jo valmiina astumaan suljetun huoneen ulkopuolelle.
Matoron ja Umbran hiljainen sananvaihto keskeytyi, kun hiilenharmaa, niukin naukin aseistettu kenraali ärjyi heille oviaukostaan.
“Minä todella, todella toivon, että te jätitte kaikki ne hopeiset pirulaiset kuolemaan. Koska jos ette, niin tämä reissu saattaa tehdä kipeää.”
Umbra ja Matoro vilkaisivat huolestuneena toisiaan, mutta seurasivat kuitenkin, kun mekaaninen osasto katosi käytävän pimeyteen.
Huoltokäytävä 28 A
Kapeat taskulamppujen valokiilat sinkoilivat pitkin käytävän seiniä. Vahkikiväärien pohjiin kiinnitetyt pienikokoiset valonheittimet heiluivat sotilaiden hitaan etenemisen tahdissa. Joukkoa johtavan kenraalin takaraivon visiiri oli singahtanut taas tämän mekaanisten silmien suojaksi, skannaten edessä jatkuvaa loputonta metallista käytävää. Killjoyn rinnalla kävelevä Cody ja aivan heidän takanaan talsivat Matoro ja Umbra eivät enää hetkeen olleet sanoneet sanaakaan. Päättäväisen kenraalin johdolla kulkeva joukkio ohitti huoltoluukkuja toistensa perään, jättäen ne kuitenkin pääosin huomiotta. Kenraali etsi jotain tiettyä, eivätkä joukkiosta omaan ajatteluun kykenevät halunneet rikkoa hiljaisuutta.
Sen sijaan sen rikkoi kolina seinien sisältä. Metallia raapiva kipitys ohitti joukkion heidän vasemmalta puoleltaan ja vahkit, Cody mukaan lukien, salamannopeasti nostivat aseensa kohti ohikiitävää meteliä. Matoron käsi oli jo eksynyt katkenneen ionikatanan kahvalle. Joukkion kärkinelikko vaihtoi nopeasti katseita ja pienen hiljaisuuden jälkeen Cody laski seinää kohti osoitetun aseensa ja loput vahkit seurasivat esimerkkiä. Joukkio jatkoi matkaansa.
“Mikä tuokin oli? Kivirottia seinien sisällä?”, Matoro mietti ääneen. Umbra kohautteli olkiaan. Cody kääntyi katsomaan Killjoyta, joka hiljaa murahti vastauksensa.
“Kalit ovat vain toiseksi pahin asia, jonka voitte täällä kohdata.”
Umbra pyöritteli silmiään. Matoro ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita. Tällä kertaa jään toa ei kuitenkaan halunnut poistua aiheesta, vaan odotti taas muutaman askeleen ja siirtyi jatkokysymykseen.
“Etkä arvatenkaan halua jakaa tietoasi? Vaikka olemme täällä kaikki samassa veneessä? Jumissa historian sisällä, paikassa jossa jokainen asia, elävä tai eloton, tahtoo saada meidät hengiltä?”
Killjoy pysähtyi. Ryhmä hänen takanaan pysähtyi. Harmaat kasvot kääntyivät katsomaan kysymystulvan esittänyttä toaa, mutta Matoron odottama vihainen katse paljastuikin huolestuneeksi, miltei masentuneeksi. Punaisena hohtavat silmät katsoivat hetken maahan ja sitten taas toaan. Kenraalin ääni oli hyvin varovainen ja hiljainen. Aivan kuin tämä olisi pelännyt jonkun kuulevan.
“Miksi oikein luulet, että lähdin täältä?”
Killjoyn yksinkertainen vastaus aiheutti Matoron päässä hyvin monimutkaisen reaktion. Joukkio toan ympärillä lähti jälleen liikkeelle ja Matoro joutui ottamaan muutaman epämukavan sotilaiden välistä pujottelevan harppauksen saadakseen kärjen taas kiinni.
Hän ei tosiaan ollut koskaan ajatellut sitä. Hänen, kuten useimpien mielessä Killjoy oli pimeyden metsästäjä. Sellaisena hän oli Klaaniin saapunut ja sellaiseksi myös väen mieleen jäänyt. Mutta kyllähän Matorokin muisti Killjoyn sodasta. Oli jopa taistellut samalla rintamalla muutamaan otteeseen. Ne päivät vain tuntuivat kovin kaukaisilta. Kenraalin hopeiset nuoret kasvot, jotka kompleksin ylimmässäkin kerroksessa vielä komeilivat tuntuivat unohtuneen Metru Nuin historiaan. Siitä miehestä ei tuntunut olevan enää mitään jäljellä. Sen sijaan Matoron edessä talsivaa runneltua ja katkeroitunutta kenraalia tuntuivat ajavan aivan uudet voimat.
Killjoyn vastakysymys kaikui edelleen jään toan korvissa. Miksi tosiaan? Miksi Killjoy oli jättänyt kotinsa? Miksi hän loikkasi kelkkaan, jota vastaan hän oli taistellut vuosisatoja? Ja silloin Matoron aivoihin ilmestyi looginen jatkokysymys. Mitä hän aikoi nyt? Mitä hän on tehnyt Klaanissa kaikki nämä vuodet? Kymmenistä yhteisistä klaanitehtävistä huolimatta Matoro ei voinut väittää tuntevansa kenraalia lainkaan. Hän puhui harvoin, sooloili aina tilaisuuden saadessaan ja kieltäytyi täysin puhumasta itsestään. Killjoylle jokainen yhteinen matka oli aina vain tehtävä muiden joukossa.
“Miten iso tämä paikka oikein on? Olemme kulkeneet suoraan jo varmaan viisi minuuttia, eikä käytävän päätä edes näy! Ja minä luulin, että me romahdutimme koko kerroksen.”
Umbran huomio katkaisi Matoron ajatuksenkulun. Valon toan huomio oli aiheellinen. Vasta nyt toille alkoi valkenemaan, miten valtavasta kompleksista olikaan kyse. Jokainen kahdestatoista kerroksesta oli yhtä naurettava halkaisijaltaan. Umbra ei pitänyt ajatuksesta, että hän ei olisi nähnyt matkallaan alas, kuin murto-osan kompleksin tarjoamista kauhuista.
“Halkaisija on kaksi kilometriä. Malli on ryöstetty metsästäjien sotatorneista, mutta skaalaa kasvatettiin käyttötarpeiden mukaan”, Killjoy selosti pälyilynsä keskeltä. Joukkion vauhti oli hidastunut entisestään. Tiimi alkoi lähestyä määränpäätään, Killjoyn ja Codyn molempien etsiessä jotain käytävän tyhjiltä metallisilta käytäviltä.
“Käyttötarpeiden? Se pikkukaveri mainitsi jotain eri kerroksista. Mitä täällä oikein puuhataan?”
Ryhmä oli nyt pysähtynyt kokonaan. Sekä Killjoy, että Cody olivat pysähtyneet samaan kohtaan metallista sileää seinämää. Cody oli kumartunut tutkimaan seinää aivan lattianrajasta, kun taas Killjoy kurotteli kohti käytävän verrattaen matalaa kattoa. Vahkit olivat pysähtyneet muodostelmaan Matoron ja Umbran taakse, kuunnellen kenraalin selostusta hiljaisesti.
“Tämä osa kompleksia oli täällä ensin. Se tukikohta, jonka valtaosa tunsi oli rakennettu suoraan tämän päälle. Kaikki vähänkään salaisempi oli kuitenkin täällä. Tiedeosastot, johtokunnan toimistot, arkistot ja museot…”
Killjoy keskeytti puheensa, keskittyessään taas seinän tarkasteluun. Matoron tiedonjano oli kuitenkin jo herätetty. Hänen täytyi saada tietää lisää.
“Mutta eivätkös metsästäjät tuhonneet koko kompleksin sodan jälkeen? Kaikki muistavat sen. Viimeinen epätoivoinen terrori-isku, jonka seurauksena reaktori ylikuumeni ja koko alue asetettiin karanteeniin?”
Cody käänsi katseensa toiin lattianrajastaan ja täydensi Killjoyn selostusta.
“Niin mekin luulimme, kunnes päätimme kaivautua johtaja Herran salattuihin tiedostoihin hänen… poismenonsa jälkeen. Kävi ilmi, että komentaja Niz onnistui käynnistämään varotoimet juuri ajallaan ja eristämään tornit toisistaan.”
Umbra kurtisti kulmiaan nimen kuullessaan.
“Niz? Taisin törmätä siihen nimeen ylempänä… hän oli osa KAL-projektia.”
Matoro vilkaisi alakuloisena mutisevaa toveriaan ja osoitti siitä heräävän kysymyksensä Killjoylle.
“Komentaja… melko korkea-arvoinen henkilö tiedeupseeriksi. Tunsitko sinä hänet?”
Killjoy ei vastannut, mutta Matoro ymmärsi kenraalin rusahtelevista rystysistä olla kyselemättä enempää.
“Siinä!”, Cody huudahti. Kenraalin ja komentajan kädet lähtivät puskemaan täydellisen synkronoidusti. Rajat olivat ilmestyneet seinään siitä kohtaa, mistä kaksikko työnsi. Muutamaa metallin kirskunnan täyttämää sekuntia myöhemmin rautainen kuutio oli työntynyt seinästä ulos, paljastaen toanmentävän aukon hieman nykyistä suurempaan käytävään.
Codyn vasempaan ranteeseen upotettu luukku aukesi ja sen sisällä hohtava rannetietokone kohtasi nopeasti hopeisen komentajan oikean käden, joka alkoi näppäilemään hurjana. Hetken päästä Cody nosti katseensa tietokoneesta edessä aukeavaan tyhjyyteen. Sitten syttyivät valot ja kapea porraskäytävä kiilteli joukkion edessä. Cody nousi pystyyn selkäänsä suoristaen. Omahyveinen virne kasvoillaan Vahki viittoi toia astumaan portaikkoon.
“Pohjakerros, viimeinen pysäkki. Eiköhän etsitä se iso valokytkin?”
F-12
Ilmastointikanavan ritilä sinkoutui maahan rytinällä, mustakaapuisen pienen olennon tiputtautuessa putkesta ulos. Suurehkoon teollisuushalliin pudottautunut hahmo hengitti raskaasti. Lähetti oli ryöminyt kanavassa kilometrikaupalla. Henkensä edestä pakeneva, oranssina hohtavaa kylkeään tiukasti pitelevä hahmo lähti juoksemaan välittömästi laskeuduttuaan. Hämärän hallin reunoilla hohtavat tietokonepäätteet näyttivät olevan ainoa kunnollinen valonlähde tilassa. Kymmenet identtiset työpisteet muuten kovin tyhjän hallin keskellä vilisivät Lähetin silmissä, kun tämä kiisi pitkin teknologian tyhjää valtatietä.
Betoni kohtasi metallisen lattian Lähetin takana ja hahmo pysähtyi kuin seinään. Valtava, satojen kilojen painoinen kuutionmuotoinen betoninkappale oli irronnut hallin katosta ja rysähtänyt sankan pölypilven saattelemana vain pari metriä Lähetin kantapäistä. Vapiseva olento käänsi hitaasti katseensa ylös reikään, vain todistaakseen ylempään kerrokseen syttynyttä vihreää valoa ja hiljaista energian rätinää. Pieni musta käsi veti kaapujensa uumenista esiin tikarin, jonka kahvaa Lähetti puristi kaksin käsin.
Kevyt tömähdys. Vihreä hohde tiputtautui Lähetin eteen. Naurettavan kokoisen ionikatanan hohteessa mustakaapuinen olento näki ensimmäistä kertaa jahtaajansa kasvot. Mustavihreä vahki, pitkä, pukeutunut tiukasti koneiston ympärille kiristettyyn tunikaan. Vahkia itseäänkin korkeampi ioniterä liikkui yhtä kevyesti, kuin tuuli. Tikari putosi Lähetin otteesta. Pienet kädet nousivat suojaamaan puoliksi siteiden alla piileskeleviä kasvoja.
“Älä! Älä tee sitä! Ystävä. Ennenkin tavattu. Herran vanha tuttu.”
Vahkin oikea käsi nosti ioniteränsä valmiiksi iskemään. Lähetti peruutti hitaasti, mutta lyhyet jalat eivät saaneet otettua välimatkaa häntä määrätietoisesti lähestyvään kommandoon.
”Herra on kuollut”, Saraji lausui matalalla, totisella äänellä, ”säännöt ovat muuttuneet”.
Vahki ojensi vasemman, vapaan kätensä kohti olentoa, miekkansa ollessa edelleen valmiina iskemään oikeassa.
”Tiedät, mitä olen tullut hakemaan.”
Lähetti veti syvään henkeä ja siirsi vasemman kätensä peittämään hohdetta, joka edelleen kajasti hänen siteidensä läpi. Vahki huomasi eleen ja pudisteli pettyneenä päätään. Miekka valmistautui iskuun.
”Miksi, miksi teidän täytyy olla aina niin pirun uskollisia?”
Miekan sivalluksen ääni peittyi raskaiden metalliovien kirskuntaan. Saraji kiskaisi miekkansa irti seivästetystä ruumiista samalla sekunnilla, kun valot palasivat halliin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Vahki kääntyi taakseen, jossa virran yllättäen palauttamat toiminnot repivät erilleen jo vuosisadan suljettuna olleita metallisia liukuovia. Saraji nosti miekkansa itsevarmana lepäämään olkapäälleen ja valmistautui ottamaan vastaan ovien takana odottavan ryhmän. Ovilla ei kuitenkaan ollut välissään kuin muutama senttimetri, kun pieni, pitkulainen esine sujahti niiden välistä hirvittävällä nopeudella. Saraji joutui reagoimaan huomattavasti nopeammin, kuin olisi toivonut ja vaivoin onnistui loikkaaman halliin singahtaneen pienoisohjuksen lentoradan tieltä. Kesti vielä noin kaksi sekuntia, ennen kuin maalinsa ohi suhahtanut kärki kohtasi hallin takaseinän ja paineaalto ja tulimyrsky repi kaiken irtaimiston kappaleiksi metrien säteellä.
Irvistävät harmaat kasvot olivat ensimmäinen asia, jonka pahasti säikähtänyt Saraji näki oven suunnassa. Toinen asia, olivat irvistävän hahmon molemmilta puolilta rynnivät vahkisotilaat, jotka asettuivat ripeästi puoliympyrämuodostelmaan Sarajin eteen. Vahkien perässä Killjoy astui viimein itsekin halliin, varmistettuaan, että sotilaista jokaisen kivääri oli tähdättynä kohti Sarajin päätä. Sen tehdessään metsästäjä myös laski Sarajia kohti ojennetun nyrkkinsä ja rannepatterinsa, josta halliin lähetetty ohjus oli hetki sitten aloittanut matkansa. Käsipuolet toat ja hirvittävällä kolmipiippuisella kiväärillään varustettu Cody saapuivat tilaan viimeisinä. Matoron käsi hiveli vyöllään roikkuvaa ionikatanan raatoa. Umbran tykki haki linjaa vahkien välistä. Valon toan mielessä kalvoi edelleen Sarajin täpärä pako edellisessä taistelussa.
”Sinä senkin idiooti! Miksi sinäkin? Kaikista mahdollisista juuri sinä. Eikö se pirulainen säästänyt ketään? Kuinka moni tulee vielä kääntämään selkänsä minulle?”
Vahkilinjaston takaa ärjyvän Killjoyn sanat eivät Sarajia hetkauttaneet. Vihreä terä lepäsi edelleen lappeellaan vasten vahkin tunikan peittämää olkapäätä. Sarajia tähtäävät vahkit ottivat Killjoyn käsimerkistä askeleen lähemmäksi kohdettaan. Metsästäjä ei ollut vielä tyytyväinen.
”Montako sinulla jo on?”
Sarajin vahkeja mittaileva katse pysähtyi. Sekä Matoron, että Umbran yllätykseksi vihreä terä Sarajin olkapäällä sulkeutui ja kevyt musta kahva katosi vahkin tunikan uumeniin. Isohko tarvikepakkaus Sarajin vyöllä aukesi ja molemmat vahkin kädet nostivat sen sisältä objektin. Kaksi kuulaa. Sininen, jonka Umbra tunnisti välittömästi samaksi, jonka hän oli nähnyt useaan otteeseen Klaanin moderaattoritornissa ja oranssin, jonka Saraji oli vain hetki sitten kaivanut lattiaan armottomasti seivästetyn Lähetin siteiden alta. Matoro kiinnitti huomionsa kuulista oranssiin, aivan kuin hän olisi nähnyt sen joskus ennenkin.
Killjoyn kädet puristuivat nyrkkiin, silmät naulittuna kohti kuulista sinistä. Cody näki raivon johtajansa sisällä kasvavan mittaamattomiin suhteisiin. Matoro taasen ei ollut varma, oliko Killjoyn selässä tapahtuva outo kupliminen uupumuksesta johtuvaa harhaa, vai yrittikö jokin suuri tulla kenraalin takaa ulos. Sekuntien hiljaisuuden jälkeen Killjoy kuitenkin rauhoitti itsensä ja antoi Sarajin laittaa kuulat takaisin tarvikepussiinsa. Hetken hengitystään tasattuaan kenraali jatkoi kuulusteluaan.
”Entä se isukki psykopaattisi sitten? Montako hänellä on? Miten pitkällä teidän pirun kokoelmanne oikein on?”
Saraji oli kääntänyt katseensa pois, esittäen haluttomuutensa katsoa Killjoyta silmiin. Vahkien kiväärit vain metrin päässä Sarajin kallosta tuntuivat olevan hänelle täysin toissijaisia.
”Sinä olet viimeinen.”
Killjoy hymähti. Cody irvisti ryhmän takana puhtaasta inhosta, samalla, kun kenraalin sormi oli kohonnut osoittamaan kohti Sarajia.
”Tappakaa hänet.”
Matoro ja Umbra nostivat raajarikot kätensä suojaamaan kuuloaan, Killjoyn odottamattoman ja armottoman käskyn kajahtaessa. Tarkalleen samalla sekunnilla tusinat kiväärit alkoivat laulamaan. Sadat ja taas sadat energiapanokset aloittivat matkansa kohti vaivaisen metrin päässä seisovaa aseetonta Sarajia.
Kun panoksista ensimmäinen olisi raapaissut vahkin tunikaa, oli Saraji jo kadonnut. Panokset vilahtivat ja katosivat hallin toisen päädyn lattioihin ja seinämiin, niille tarkoitetun kohteen ilmestyttyä salamannopeasti vahkiryhmittymän taakse. Vahkeista vain yksi ehti kääntyä. Kuin tyhjästä ilmestynyt hyppyjen ja potkujen sarja kesti noin kolme sekuntia. Sen aikana yli tusinasta vahkista jokainen oli iskeytynyt omaan suuntaansa maahan, eikä niistä yksikään enää noussut. Kaikki kiväärit olivat kasautuneet Sarajin jalkojen viereen pieneen kekoon.
Sotavoimaton nelikko seurasi lamaantuneena, kuinka epäinhimillisen nopea kommando tyhjensi laidan heidän edestään. Cody nosti oman kiväärinsä taisteluvalmiuteen. Saraji kuitenkin viittoi entistä liittolaistaan laskemaan aseensa, päätään pudistellen.
”Älä… älä edes yritä. Sinunkaan yliherkästä liipaisinsormestasi ei ole täällä hyötyä.”
Matoron kädessä säksättävä ionimiekan raato iski kipinää, toan yrittäessä nostaa sitä puolustuksekseen. Umbran tykkikäsi oli kuitenkin edelleen vakaa ja valmiina laukomaan kohti kohdettaan.
Saraji käänsi katseensa kohti Killjoyta ja otti kaksi hidasta askelmaa tätä kohti. Irvistävät hiiltyneet kasvot eivät värähtäneetkään vahkikommandon lähestyessä käytännössä puolustuskyvytöntä ja pahasti heikentynyttä entistä kenraaliaan. Saraji puhui kuiskaten, miltei nöyrästi.
”Pelkään pahoin, että minun on pyydettävä sinulta anteeksi, herra kenraali. Poistuttuanne Klaanista, minulle jäi vain tehtäväni. Tein, mitä minun täytyi.”
Killjoy hengitti raskaasti. Katsekontakti kaksikon välillä oli rikkumaton. Sarajin kasvot olivat vain muutaman kymmenen senttimetrin päässä Killjoyn omista.
”Mitä sinä olet mennyt tekemään?”
Saraji harkitsi sanansa tarkasti. Hän ei enää kyennyt ylläpitämään katsekontaktiaan kenraalinsa kanssa.
”Lähtöni päivänä… hän yritti estää minua. Tein kaikkeni, mutta minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Jouduin… poistamaan hänen nappulansa laudalta.”
”…kuka, kenestä sinä puhut?”
Vahki veti syvään henkeä ja pakotti katseensa kenraaliinsa vielä yhden kerran, kuiskaten niin hiljaa, että vain Killjoy varmasti kuuli.
”Creedy.”
Mitä tapahtui seuraavaksi, oli yllätys ainoastaan toakaksikolle. Saraji oli ponkaissut itsensä kymmenisen metriä taaksepäin siinä vaiheessa, kun valtava häntä Killjoyn selästä oli purskahtanut kokonaan ulos. Kenraalin suu kasvoi jo hillitöntä vauhtia ja jättiläismäiset piraijamaiset hampaat olivat alkaneet työntyä esiin. Muutos ei ollut edes puolivälissä, kun Killjoy oli jo täydessä raivossaan juoksemassa kohti Sarajia.
Mutta yksi potku oli tarpeeksi taltuttamaan hirviön. Umpimetalliseen seinään Matoron vieressä oli ilmestynyt valtava kuoppa ja kuopan edessä maassa makasi kivusta karjuva kenraali. Hitaasti sekä häntä että hampaat lähtivät vetäytymään takaisin Killjoyn ruumiiseen, samalla, kun malttinsa menettänyt Saraji ärjyi hänelle paikaltaan.
”ITSETUHOINEN IDIOOTTI! ÄLÄ EDES YRITÄ TUOTA VALMIIKSI PUOLIKUOLLEENA!”
Matoro ja Umbra eivät enää tienneet, mitä tehdä. Cody oli jättänyt raskaan aseensa ja rynnännyt Killjoyn avuksi. Saraji lähti kulkemaan takaisin kohti nelikkoa, tietäen taistelun olevan jo käytännössä ohi,
”Jos olisin halunnut tappaa sinut, olisit kaatunut jo tänne astuessasi, herra kenraali. Katso nyt itseäsi, tiedät itsekin ettet ole valmis. Sinun puhdistuksesi saa odottaa.”
Vahki käänsi katseensa maassa makaavasta kenraalista toiin, jotka aseistetuilla raajoillaan yrittivät pitää Sarajia loitolla.
”Mitä teihin tulee, kiitän suuresti polun raivaamisesta. Tie näin syvälle olisi johtanut vain kuolemaan, jos ette olisi tehneet niin hyvää työtä Nizin lelujen hävittämisessä.”
Omahyväisesti puhuva vahki kääntyi kannoillaan ja tähysti muutaman metrin päässä sijaitsevaa katon reikää. Oli hänen aikansa poistua. Tehtävä oli suoritettu ja hän oli tuhlannut jo liikaa aikaa.
Mutta ennen kuin vahki ehti poistumaan, kuului pieni mekaaninen piippaus hallin sivulta. Virtojen syttymisestä oli kulunut kolme minuuttia. Kompleksin takalukot aukesivat. Sen alkuperäiset asukkaat olivat vapaita. Yksi hallin itäisistä pienistä ovista aukesi, mutta Saraji ei ehtinyt kunnolla näkemään, kuka tai mikä sieltä tuli ulos…
…ennen kuin se oli jo hänen takanaan. Hyppypotku. Kaksi mekaanista nikamaa Sarajin selästä katkesi. Potkun voima oli terävän kohdistettu ja sen paine iski Sarajin väkivaltaisesti hallin metalliseen lattiaan ja liu’utti vahkia muutaman metrin eteenpäin.
Killjoy oli noussut pystyyn. Codyn oli vaikea pidätellä kenraaliaan, joka kampesi itseään väkisin suoraksi. Metsästäjän kasvoilla oli ilmeiden sekamelska, jollaista kukaan ei ollut nähnyt vuosiin. Sekoitus helpotusta, epäuskoisuutta ja järkytystä. Kaikki Killjoyn sisällä vuosia hiipuneet tunteet ryöpsähtivät pintaan samalla hetkellä, kun metsästäjä näki jotain, minkä hän uskoi kuolleen kauan sitten.
Sarajin maahan iskenyt olento harppoi uikuttavan vahkin ylitse, potkaisten tätä kivuliaasti päähän kulkiessaan. Punamustan olennon kädet nousivat hitaasti tämän päälaelle, pudottaen punaisen, olkapäille kiinnitetyn hupun päästään. Pyöreä, painovoiman lakeja oudosti uhmaava medaljonki heilui naisen kaulassa, kun tämä asteli kohti neljää vierastaan. Hupun alta paljastuneet vahkin kasvot olivat sirommat kuin useimmilla lajitovereillaan ja katse niiillä oli täynnä päättäväisyyttä. Vahki pysähtyi noin viiden metrin päähän nelikosta. Mitattuaan nopeasti toat katseillaan, hän siirsi huomionsa kohti Killjoyta edelleen puoliksi kannattelevaa Codya. Hopeahaarniskaiselle vahkille tulokas vain nyökkäsi. Killjoyta hän taasen tutki tarkemmin.
Kenraalin hengitys oli täysin salpautunut. Hän halusi sanoa jotain, mutta puheen tuottaminen oli muuttunut mahdottomaksi. Hän antoi vahkin tuijottaa häntä hetken. Lopulta tulokas kyllästyi odottamiseen.
”En meinannut tunnistaa sinua.”
Naisen ääni oli nuori. Vahva, mutta lievästi epäuskoinen. Äänestä kuuli, ettei kaikki hänen näkemässään ollut kohdallaan. Killjoy keräsi yhä rohkeuttaan, joten vahki jatkoi.
”Toit ystäviäkin? Toivottavasti heillä ovat ruumiinosat vähän paremmin kasassa.”
Matoro ja Umbra vilkaisivat molemmat keinotekoisesti paikkailtuja käsiään. Saapuneen vahkin valkoisten silmien katse oli naulittuna Killjoyyn, joka viimein sai kakistettua sanoja suustaan.
”En, en tiennyt että olit… olisin tullut hakemaan… olisin…”
”…älä. …ole kiltti äläkä aloita tuolla.”
Vahkin pyyntö sai Killjoyn hiljenemään välittömästi. Matoro ja Umbra ottivat varovaisen askeleen taaksepäin. Tulokas oli puristanut vasemman kätensä nyrkkiin, samalla kun oikea osoitti syyttävästi kohti Killjoyta.
”Kaikkien näiden vuosien ja kaiken sen jälkeen, mitä sinä meille teit. Äiti on kuollut… enkä minä en koskaan, KOSKAAN anna anteeksi sitä, mitä teit, isä. En koskaan! Joten lakkaa teeskentelemästä ja kohtaa realiteetit!”
Matoron hätkähti. Umbrakaan ei ollut uskoa tulokkaan viimeistä virkettä. Toille ei kuitenkaan jäänyt paljoa aikaa sulatella. Vihreä valo oli jo syttynyt tulokkaan taakse. Valtava ionikatana lähestyi hänen takaraivoaan.
Punainen valo syttyi. Tai tarkemmin ottaen useampi. Tulokasvahkin oikeasta ranteesta oli ilmestynyt kolme noin puolen metrin mittaista punaista ioniterää, jotka kääntyivät estämään vihreän terän etenemisen. Energianpurkaus aiheutti korviariipivän rätisevän äänen, kahden ioniaseen kohdatessa toisensa. Punamusta vahki kääntyi. Saraji oli ällistynyt vastustajansa reflekseistä.
Kolme terää lisää. Tällä kertaa vasemmasta kädestä. Tulokkaan kaikki kuusi terää olivat valmiina ottamaan vastaan Sarajin seuraavan hyökkäyksen. Ionisotilaat mittailivat toisiaan, liikkuen hitaasti pienessä ympyrässään.
”Oletko varma siitä, että haluat taistella heidän puolellaan, Xen”, Saraji kyseenalaisti, nyökkäillen kohti Codya ja Killjoyta, ”tiedät, mitä hän on tehnyt. Hänet pitää pysäyttää.”
Xen irvisti Sarajin suuntaan, punaiset terät valmiina iskemään.
”Minä en suostu ottamaan osaa teidän sairaaseen sisällissotaanne, Raj. Mutta en myöskään anna teidän juosta minun kotonani tappamassa viattomia.”
Xenin katse kohti Sarajia kulki Lähetin kuolleen ruumiin ylitse. Saraji tuhahti pettyneenä, heilutellen painotonta miekkaansa uhittelevasti.
”Minä teen, mitä täytyy.”
”Ei”, Xen vastasi tyynesti, ”Sinä teet, mitä valitset.”
Vahkit hyppäsivät, ja ainakin toien silmissä, myös katosivat. Salamannopea taistelu kahden soturin välillä tapahtui samaan aikaan niin lattialla, seinillä, kuin katossakin. Hallin jokaisessa nurkassa ja jokaisella sivulla. Kuului vain energian rätinää ja näkyi vain punaisen ja vihreän sokaisevia välähdyksiä. Väsyneet ja uupuneet toat eivät pysyneet taistelun perässä. Killjoy sen sijaan pysyi. Hän oli nähnyt samanlaisen vuosikymmeniä sitten.
Jokainen miekanisku ja jokainen potku olivat Xenille jo vuosien takaa tuttuja. Jokainen sivallus pysähtyi Xenin ranteisiin ja jokainen häntä kohti viuhahtava jalka sujahti ohitseen. Saraji tajusi hyvin nopeasti olevansa alakynnessä. Xen oli poissaolonsa aikana onnistunut ohittamaan Sarajin hänen omassa salamannopeassa pelissään.
Oli varasuunnitelman aika. Sarajin vasemman kyynärpään sivussa oli luukku. Luukun takana oli pieni painike, jota Sarajin sormi oli juuri painanut. Cody noteerasi yläkerroksiin ilmestyneen raskaiden askelien äänen. Vihreämiekkaisen vahkin katse vilkuili kohti reikää, josta hän oli halliin tiputtautunut. Vilkaisu kesti vain silmänräpäyksen. Mutta silmänräpäys oli Xenille tarpeeksi.
Kolme syvää, kipinöivää railoa oli ilmestynyt siihen, missä vielä hetki sitten sijaitsivat Sarajin kasvot. Kivusta kirkuva vahki tiputti miekkansa ja nosti molemmat kätensä runnellulle kallollleen. Nesteitä ja metallinpalasia roiskui ympäriinsä Sarajin heittäytyessä lattialle kipunsa sokaisemana. Xen oli nähnyt tarpeeksi. Punaiset terät vetäytyivät takaisin tämän ranteisiin. Killjoy kähisi nurkastaan Xenin suuntaan.
”Tarvikepussi! Hänellä on äitisi!”
Xenin mieli pysähtyi hetkeksi. Tarvikepussi. Nyt. Heti. Mutta ennen kuin vahki ehti toipua, selvisi kaikille, mikä Codyn huomaaman jytinän oikein aiheutti.
Xenin ja Sarajin väliseen tilaan ilmestyi räjähdys, joka heitti punamustan vahkin paineaallolla kauas kohti hallin seinämää. Kattoon ilmestynyt edellistä paljon suurempi ja vähemmän elegantisti luotu reikä ei ollut ehtinyt syytää vielä kaikkea pölyä ja tuhkaansa hallin lattialle, kun valtavat hopeiset jalkaparit jo tiputtautuivat alas. Uusi hahmo. Kuusimetrinen, raskaasti aseistettu ja mustalla ilmeettömällä visiirillä varustettu jätti skannasi tilaa ja nopeasti huomioi edelleen hallin ovensuussa kyhjöttävät kaksi toaa, vahkin ja metsästäjän. Matoro ja Umbra olivat jo heittäytymässä maahan, kun Cody havahtui toimiin.
”EXO-TOA!”
Ensimmäinen hopeisista kanuunoista aloitti laulunsa ja paikka, jossa nelikko vielä hetki sitten seisoi, täyttyi puhtaasta paineesta ja kuumuudesta. Xen havahtui tajuihinsa hallin sivulta räjähdyksen voimasta. Vielä shokissa tapahtuneesta, vahki nosti käden korvalleen ja painoi nappia.
”Kaikki joukot länsisiipeen. Ovi on auki. Toistan, länsisiipeen!”
Räjähdyksen tieltä heittäytyneestä nelikosta olivat ylhäällä ensin Cody ja Umbra. Valtava kolmoiskivääri oli löytänyt taas tiensä vahkin käsiin, samalla kun Umbran tykkikäsi odotti malttamattomana ensimmäistä kutia. Kaksikko vilkaisi toisiaan. Umbra nyökkäsi, Cody nyökkäsi. Ja halli täyttyi sodan äänistä.
Codyn energiaa sylkevät piiput muodostivat miltei yhtenäisen kuoleman janan vahkin ja mustavisiirisen jättiläismäisen kypärän välille. Sokeutetun sotakoneen seuraava laukaus ohitti tätä vastaan hyökkäävät soturit muutamalla metrillä. Hopeisen vahkin jatkuva, Exo-Toan päähän kohdistettu tulitus antoi Umbralle täydellisen tilaisuuden juosta koneen taakse ja laukaista muutaman tarkoin tähdätyn laukauksen kohti sotareliikin valtavia jalkojen niveliä. Hopeanmusta kuolema horjahti, mutta ei kaatunut. Aseensa raskauden huomioon ottaen hälyttävän nopeasti Exo-Toaa kiertelevä Cody huomasi nopeasti energiapanostensa tekevän hyvin vähän pysyvää vahinkoa. Vahki ymmärsi, että tilanne kaipasi enemmän tulivoimaa. Paljon enemmän.
Kamppailukaksikon onneksi, sama ovi josta Xen oli hetkeä aiemmin saapunut, oli juuri alkanut sylkemään halliin toivottua ratsuväkeä. Tarkkaan ottaen viisikymmentä kappaletta ratsuväkeä.
Xen oli saanut itsensä takaisin taisteluun ja hänen johdollaan kompleksin syvyyksistä kutsutut vahkit alkoivat muodostamaan rinkiä vauhkoontuneena ympärilleen tulittavan Exo-Toan ympärille. Cody virnisti. Xenin nopeasti viittoilema käsimerkki kertoi vahkille komennon olevan hänen. Vanhat sotamuistot palasivat vahkin mieleen. Cody erosi monesta yhdellä ratkaisevalla tavalla. Hänet oltiin luotu sotaan. Hänelle muistot olivat kultaisia. Mekaanisille kasvoille oli noussut leveä virnistys.
Umbra oli ottanut suosiolla jo muutaman askeleen taaksepäin. Elementtivoimiensa käyttämiseen aivan liian uupuneen Matoron ja Sarajin potkusta edelleen toipuvan Killjoyn rinnalle peruuttanut valon toa seurasi, kuinka brutaalin tehokkaasti Codyn johtama viidenkymmenen yksikön tiimi peitti Exo-Toan tappavan tarkoin tähdättyyn luotisuihkuun.
Ikävät muistot palasivat Umbran mieleen. Kompleksin uumenista vyöryneet vahkit olivat vain hieman erilaisia, kuin heidän mukanaan olleet Xialta tuodut yksiköt. Ero oli kuitenkin tarpeeksi. Haalistuneella asfaltin ja punaisen väreillä maalatut vahkit kantoivat samoja kivääreitä, mitä Ta-Metrussa taottiin vielä pari vuosisataa sitten. Muinaisilla kuvioilla peitetyt sotilaat partioivat katuja viimeksi silloin, kun sota raivosi kauheimmillaan. Koko Käden kompleksi ja kaikki sen kaksitoista kerrosta olivat vain yksi valtava aikakapseli, jonka sisällä elivät sodan viimeiset jäänteet.
Hopeisen jätin tykkikäsi luhistui zamorsateen keskellä. Cody oli jo lopettanut tulituksen ja askeleen taaksepäin ottanut komentaja seurasi leveän virneensä kanssa, kuinka hänen uusi osastonsa havainnollisti, miksi Metru Nui oli voittanut vuosikymmeniä sitten päättyneen sodan.
Vahkit olivat absoluuttisen tarkkoja, täydellisen armottomia ja sataprosenttisen lojaaleja. Sotakoneista kenties hurjin jauhoutui koko ajan pienempiin ja pienempiin palasiin, kun sitä tulittava armada lähestyi kohdettaan hitaasti, tuliaseet loputtomalla tahdilla kuolemaa jauhaen. Yksikään vahkeista ei välittänyt hopeajätin kouraan joutuneesta murskaantuvasta toveristaan. Exo-Toan raajat olivat jo pirstoutuneina maassa, mutta työ tehtäisiin loppuun asti. Lopulta Xen koko joukkion takaa nosti kaksi sormea pystyyn ja tulittaminen loppui. Savuava, tuhansien luotien täyttämä metallikasa ei enää liikkunut. Umbra huokaisi syvään. Matoro yritti kaikottaa palavan metallin katkua kasvoiltaan. Killjoy ei kuitenkaan suostunut jäämään tehokasta työtä ihailevaan joukkioon, vaan tämän hatarat harppaukset veivät tätä jo romukasan ohi, kohti katon valtaisaa reikää. Muu joukkio havahtui vasta Killjoyn äänekkääseen kiroiluun. Xen tiesi jo, mistä oli kyse.
Paikka, missä Saraji oli vielä hetki sitten tuskissaan maannut, oli tyhjä. Katossa ammottava reikä ei ulottunut vain kerrosta ylemmäs, vaan kauas ylös jatkuva tyhjyys näytti yltävän aina kompleksin pintaa lähimpänä olevaan kerrokseen asti. Vahkin harhautus oli onnistunut. Supernopean kommandon perään lähteminen olisi turhaa. Jopa ionisotilaan vauhdissa pysyvä Xen ymmärsi sen.
Vahkit laskivat aseensa ja kääntyivät kohti vierekkäin seisovia Codya ja Xeniä. Armadan johtajat viittoivat sotilaansa asemiin hallin reunalle, samalla kun hiljentynyt Killjoy seurasi, kuinka nuoret, uuden sukupolven komentajat pitivät tilannetta täydellisessä hallinnassaan. Kenraali huokaisi syvään, väsyneenä ja pettyneenä. Umbra ja Matoro tutkailivat sivummalla Exo-Toan jäänteitä, keskustellen hiljaa keskenään. Kaukaisuudesta kaikuva kilahteleva ääni herätti kuitenkin koko joukon huomion. Xenin kasvoille levisi ensimmäistä kertaa varovainen hymy.
“Virta taisi viimein yltää hissiin asti.”
Jos toakaksikko olisi ollut vähänkään motivoituneempi, olisivat nämä välittömästi ampaisseet kohti hissiä ja kohti nopeinta kompleksistä pois johtavaa tietä. Väsymys painoi kuitenkin kaikkia ja viisikosta jokainen oli liian uupunut tositoimiin. Sanaakaan sanomatta ryhmä käveli Xenin sisäänkäynnistä hallin toisella puolella odottavaan kompleksinpuolikkaaseen, vahkipataljoonan marssiessa rytmikkäästi heidän perässään, kuin sodan rummut vuosien takaa.
Satoja metrejä korkeammalla
“Ääh. Ei tästä tule mitään! Kauanko me vielä olemme täällä lukemassa homeisia kirjoja ja kivitauluja?” Delevalla kilahti. Höyryä nousi toan punaisen kakaman rei’istä kun hän mesosi Nurukanille, joka oli aivan omissa maailmoissaan historian hämärissä. Hän tiesi olevansa lähellä totuutta. Totuutta hänestä ja hänen menneisyydestään. Hän muisti sodan ja muisti vahkit. Mutta tiellä oli esteitä, mitkä hidastivat hänen pyrkimyksiään.
Maan toan edessä avautui kuvitettu historiakirja Metru Nuin toa-sodasta, joksi opus sotaa nimitti. Kirjan kannessa komeili kultainen Toa Lhikan, jonka takana oli Metru Nuin siluetti. Kirjan kustantaja, Watowo, oli keräiltäviä toimintafiguureja tuottavan Hafu’s Originalin sisaryhtiö ja markkinoi sodan sankareista ja roistoista tehtyjä tuotteita. Nurukan ei tätä faktaa kuitenkaan tiennyt, mutta erilaiset kirjat olivat opettaneet hänelle, ettei sodasta ollut täysin selviä kirjoituksia, vaikka niistä jokaisesta saattoikin löytää jonkinlaisen totuuden siemenen rivien välistä lukemalla. Tämä opus kuitenkin oli liioiteltu propagandakirjanen ja se sisälsi enemmän toain sankaritekoja kuin heidän tekemiään vääryyksiä.
“Tämäkin kirja mitä luet. Se vaikuttaa aivan Bonkles-lelumainokselta”, Deleva sanoi ja osoitti Nurukanin kirjan sivua, jossa komeili joukko toia tappamassa metsästäjiä varsin brutaalisti. Seuraavalla sivulla toat oli kuvattu eeppisesti metsästäjäkasan päällä ja tunkemassa siihen Metru Nuin lippua, jossa komeili Punainen tähti, Initoi, ja kaksoisauringot kaupungin siluetin yläpuolella. Sivun alalaidassa oli pienellä tekstillä teksti, jossa kerrottiin, että Hafu’s Originalin figuureja saa ostettua läheisistä lelukaupoista.
“Propagandaa tai ei, tämäkin voi antaa vihjeitä menneestä”, Nurukan sanoi ja käänsi sivua. Seuraavalla sivulla oli vanha mustavalkoinen potretti, jossa esiteltiin sodan sankareita. Lhikan oli tietenkin keskellä, hänen vierellään oli demoniseksi muokattu Nidhiki, viehkeä toa Naho, sekä kolme maan toaa. Lhikanin edessä komeili Metru Nuin kasvot, Turaga Dume, jolla oli täysi auktoriteetti sodan raivotessa legendojen kaupungissa. Myös monia muitakin Toia ja henkilöitä oli valokuvassa, mutta Nurukan keskittyi vain kolmeen todella tummaan maan toaan. Yksi heistä kantoi Rurua, toinen Kakamaa ja yhdellä Volitak.
“Katso tätäkin kuvaa! Minähän se tässä kuvassa olen!” Nurukan huudahti ja antoi sen Delevalle.
“Mitä sinä oikein höpäjät. Tämähän on mustavalkoinen kuva ja minä itsekin kannan Kakamaa. Näitä löytyy melkein keltä vain”.
“Lue kuvan alla oleva teksti. Siinä kerrotaan, että kuvassa on Metru Nuin ylintä johtoa, johon kuuluvat myös Mustan Käden perustajat. Mustan Käden, Deleva. Tällä kuvalla on pakko olla jokin yhteys uniini ja muistoihini. Minä muistan osan noista kasvoista”, Nurukan kertoi tuohtuneena.
“Sinä ja sinun muistosi, Nurukan. Olemme tulleet niiden perässä tähän ‘paratiisiin’, mikä ei minusta pahemmin paratiisilta vaikuta. Olet vainoharhainen ja vanha olento, eikä järkesi pelaa. Ehkä sinun pitäisi vain antaa menneisyyden olla ja keskittyä siihen miten pääsemme täältä pois”, plasman toa avautui. Hän oli perin kyllästynyt tähän reissuun, jossa hänellä ei ollut mitään osaa eikä arpaa.
“Et ymmärrä. Sinulla ei ole asioita menneisyydessäsi, jotka ovat hämärän peitossa”, Nurukan aloitti. Sitten hän katsahti Delevan täysin mekaanista kättä ja jalkaa. Olisi pitänyt olla sanomatta tuota, vanha toa mietti.
“En ymmärrä vai? Miten sinä saatat. Itse en tiedä mikä on tämän minut pelastaneen hopeisen haarniskan tausta. Se on antanut itsestään vihjeitä, mutta en tiedä koko totuutta. Suurella Hengellä on aina näppinsä pelissä kaikissa vastoinkäymisissä ja oudoissa sattumissa”; Deleva puuskahti. Toan punainen kakama höyrysi, sillä hän oli todella tuohtunut.
“Haarniskassasi on musta käsi. Se on ilmiselvä merkki”, Nurukan aloitti. “Meidät on kiedottu kohtalolla aikojen alusta yhteen, se on selvää”.
“Sinä ja sinun Kohtalosi. Miksi Suuri henki rankaisee meitä kaikesta hyvästä mitä olemme tehneet? Minäkin vain puolustin kotiani ja kansaani, mutta sain niskaani vain surua ja murhetta. Ne karzahnin piraka-skakdit!” Deleva sanoi uhmaavasti, mutta hänen äänensä oli surullinen. Hän muisti kansansa orjuuttamisen ja oman taistelunsa Metorakkia vastaan. Jos sitä taisteluksi saattoi kutsua.
“Älä sure. Suurella hengellä on meille jokaiselle oma suunnitelmansa. Hän katsoo meitä Metru Nuin auringoiden ja Punaisen tähden kautta. Hän suojelee kuin Suuri Hau ja pitää maailmaamme pystyssä, vaikka maailmassamme tapahtuukin paljon pahaa”, Nurukan kertoi. Hänen vihreät silmänsä loistivat.
“Sinä ja sinun uskosi Mata Nuihin. Mitä Suuri henki on koskaan meille tehnyt?” Deleva melkein huusi. Nurukan pisti silmälle että hänen ystävänsä melkein itki, mikä ei ollut ominaista tälle kuumapäälle.
“Hän teki meistä Toa-sotureita”, Nurukan sanoi lyhyesti. “Ja antoi meille hyveet joiden avulla elää elämämme hiukan paremmin kuin muut, jotka eivät niitä noudata”, viisas ja vanha maan henki kertoi.
“Ei hyveiden ole välttämättä tarkoitus olla lähtöisin Mata Nuista”, Deleva kertoi. “Monet tässä maailmassa eivät usko niihin ja elävät hyvin elämiään. Ja sitä paitsi kuka voi todistaa niiden olevan lähtöisin Suuresta hengestä? Kuka tahansa, Dumesta ja muista lähtien olisi voinut keksiä ne meidän kontrolloimiseksemme”, Deleva paasasi.
“Uskoa ei voi todistaa. Siihen on vain uskottava. Kohtalo on vahva meissä kaikissa, kuten siinä, että voimme luovuttaa toa-voimamme muille ja tehdä uuden sukupolven, jos vain haluamme. Kohtalo kietoo meidät toisiimme ja ohjaa meitä tiellämme Mata Nuin tahtomalla tavalla. Hän asettaa meille meidän jalot kohtalomme”. Nurukan vastasi. Hän tiesi, että olisi todella lähellä omaa kohtaloaan, oman menneisyytensä salaisuuden paljastamista.
“Tuohan on suoraan geeneissämme, ei missään muussa”, Deleva tuhahti. “Sattumalla on tässä maailmassa suurempi voima kuin itse kohtaloilla ja niitä asettavilla voimilla. Se on muutenkin ihan pöljää, että jollakulla olisi taito ja tietämys luoda niitä meille”.
“Huomaan, että olet näissä asiossa varsin eri mieltä kanssani”, Nurukan kertoi hiukan surullisena. “Ehkä meidän ei pitäisi väitellä näistä turhista uskon asioista, vaan mennä eteenpäin yhdessä”.
“Joo. Ehkä meidän on vain parempi olla hiljaa näistä asioista”, Deleva vastasi. Hän oli jo hiukan paremmalla tuulella.
Tilanteen keskeytti yllätys. Ja kaksikon keskustelun keskeytti Umbra, joka oli saapunut ovensuuhun. Valon toa oli osittain varjojen peittämä ja alkoi ilmiintyä näkyväksi. Varjokyvyt olivat hyvässä tarpeessa pimeässä Onu-Metrussa, maan alla.
“Kuuntelin teidän juttujanne jo vähän aikaa, mutten jaksanut keskeyttää hedelmällistä ajatustenvaihtoanne”, valon toa kertoi, “Teitä kaivataan tuolla Mustan Käden komentotornin luona ja tiedän hyvän reitin sinne. Vahki Rorzahkit eivät saa tietää mitään meidän seikkailustamme sinne”.
“Umbra! Sinä senkin viekas kelmi. Tule tänne!” Deleva huusi. Umbra käveli plasman toan luokse . Yllättäen Deleva otti hänet syleilyynsä. “Voit kyllä lopettaa jo”, Umbra kertoi kun hänen ystävänsä puristi hänen keuhkojaan kasaan.
“Olet elossa! Ja vieläpä varsin ehjänä kappaleena, mitä nyt olet hieman haalistunut”, Deleva kertoi. Hän päästi Umbran halistaan.
“Valon toa!” Nurukan huudahti ja juoksi Umbraa vastaan. Hän talloi matkallaan paljon kirjoja, jotka olivat sikin sokin lattialla ympärillään.
“Hei sinä vanha kaveri” Umbra tokaisi. “Anteeksi tosiaan, kun kesti. Meillä oli vähän liian paljon tekemistä tuolla Käden tukikohdassa.”
“Ai pitäisikö meidän lähteä sinne? Täällä alkoikin jo olla tylsää näiden homeisten kirjojen ja muiden kanssa”, Deleva keljuili.
“Käsi…”, Nurukan mietti, “Me emme ole täällä sattumalta, valon toa. Tiemme on tarkoitettu kuljettavaksi täällä.”
Umbra auttoi Nurukania kokoamaan muutamia opuksia mukaansa tämän laukkuun. Deleva ei viitsinyt auttaa, sillä häntä ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Plasman henki olisi vain halunnut lähteä pois tältä koko typerältä seikkailulta.
“Etkö auta pakkaamisessa, ystävä?” Umbra kysyi toalta, joka istui vain kirjakasassa.
“Enkö minä ole tehnyt jo tarpeeksi? Tuntuu välillä, että roikun vain mukana ilman mitään tekemistä ja ilman että minulta kysytään mitään”, Deleva avautui. Häntä oli ärsyttänyt jo pitkään tämä reissu, jolla ei tuntunut olevan loppua tai määränpäätä. “Jään Toa haluaa etsiä sitä taikakaluaan jostain pölhölästä ja raahaa meitä mukanaan sinne. Tuntuu aika hataralta pohjalta tulevaisuutta ajatellen”.
“Matoro on hyvä ystäväni ja Nimda on tärkeä meidän kaIkkien tulevaisuutemme kannalta”, Umbra sanoi. “Olen kokenut sen mahdin ja tiedän mitä yksi siru voi tehdä. Mitä kaikkea Klaani voisikaan saavuttaa, jos saisi kaikki kuusi osaa kasaan”, Umbra kertoi silmät kiiluen. Varjo käväisi sadasosasekunnilla tummahaarniskaisen soturin silmillä.
“Miksi aina kuusi…” Deleva mutisi.
Umbra ei kiinnittänyt Delevaan enempää huomiota ja auttoi Nurukania pakkaamaan muutamia kirjoja, jotka tämä halusi välttämättä ottaa mukaansa. Ei mennyt kauaakaan, kunnes he olivat pakanneet tarvittavat tavarat mukaansa. Seuraavaksi piti miettiä, miten kolme toaa pääsisi pois Arkistoista Rorzakhien huomaamatta. Vahkien sauvat oli suunniteltu siten, että niiden käyttäjä ohjaa vahkin paikalle huomaamattaan.
“Meidän on keksittävä jokin keino päästä täältä pois huomaamatta. Onnistuin itse varjoja käyttämällä välttämään vahkipartiot, mutta teidän kahden kanssa voi olla ongelmia,” Umbra kertoi. Hän toivoi, että kaksikko keksisi jonkun suunnitelman, koska lähialue vilisi vahkeja tornin räjähdettyä.
Nurukan mietti. Maan toa muisti jotain asioita vahki rorzahkeista, ensimmäisistä normaaleista vahkiyksiköistä. Ne olivat periksiantamattomia ja uhkarohkeaa sakkia. Ne eivät antaneet minkään kohteen estää ajojahtia, vaikka se usein johtikin lainvalvojien tuhoamiseen.
“Meidän on ninjailtava”, Nurukan sanoi.
Ja he ninjailivat tiehensä Arkistoista.
Kolmikko saapui vajoamalle, joka johti Käden maanalaiseen torniin. Heidän olisi päästävä jotenkin sisälle ja muiden luokse johtavalle hissille. Nurukanin maavoimat tulivat käyttöön, koska heidän piti päästä alas.
“Tämä vaikuttaa todella tutulta rakennukselta, vaikka se onkin todella kärsinyt”, Nurukan sanoi kun katsoi tornimaista rakennusta. “Voisin käyttää maavoimiani ja tehdä liikkuvat tikkaat, joilla pääsisimme alas tuonne”.
“Hyvä. Tee se. Vaikka tuntuu varmaan oudolta kanavoida maata varpaidesi alta”, Umbra vastasi. Nurukanin varpaat alkoivat hohtaa vihreää valoa. Maahiukkasia alkoi kerääntyä ympäri vajoamaa ja etsiä tietään maan hengen jalkoihin. Nurukanin luoma liukumäki vei kolmikon nopeasti alas kohti heidän määränpäätään. Toan kontrolloima maa liikkui kuin liukumatto kolmikon alla.
Mutta maan toan mielessä ei ollut rauhaa. Ehkä ne olivat vain lukemattomat kirjat, joiden läpi Nurukan oli juuri kahlannut, tai ehkä toan mieleen hitaasti hiipivät muistot alkoivat viimein paljastamaan todellista olemustaan. Matkatessaan, viimeisetkin palapelin palat alkoivat loksahtelemaan paikoilleen toan päässä.
“No niinpä tietenkin…”
F-12, kokoushuone
Kiireellisimpien vammojen paikkailun ja nopean säilykeruokajaon jälkeen Matoro, Cody, tarvikkeet organisoinut Xen ja pöydän päässä itsekseen mutiseva Killjoy olivat saaneet uupuneet ruhonsa siirrettyä Xenin toimiston takana sijaitsevaan ikivanhaan kokoushuoneeseen. Puisen, soikeanmuotoisen pöydän ympärille kokoontunut nelikko oli istunut jo hetken täydessä hiljaisuudessa, kunkin kootessa rauhassa ajatuksiaan. Umbra oli jättänyt joukkion välittömästi ruokapakkauksensa saatuaan ja Matoron huomio oli jo keskittynyt kokoushuoneen takaseinää hallitsevaan potrettikokoelmaan, jonka sisältö ei nuoren Herran lisäksi ollut lainkaan tuttu, vaikkakin tämän oikealla puolella komeileva itsevarma maan toa oli hänestä häkellyttävän tutun näköinen. Toa Herran vasemmalla puolella oleva kuva taasen oli pahasti pölyyntynyt, eikä sen kasvoista saanut kunnolla selvää. Aivan kuin yksi noista kolmesta olisi jätetty tahallisesti pyyhkimättä.
Nelikon saapumisesta lähtien Xen oli tuntenut olonsa epämukavaksi. Hupun takaisin päänsä suojaksi kiskaissut vahki yritti parhaansa mukaan olla näyttämättä, että hänen elämänsä ainoat sosiaaliset kontaktit olivat jo vuosien ajan koostuneet näennäisen sieluttomista koneista. Mietteisiinsä uppoutunut Matoro kiinnosti Xeniä eniten. Toan vilpittömän uteliaisuuden takaa paistoi selkeä huolestuneisuus ja tarvikepussinsa salpaa huomaamattaan näpräilevä Matoro havahtuikin pariin otteeseen vahkin läpitunkevaan tuijotukseen.
”Niin…”, Cody totesi, rikkoen lopulta minuuttien seesteisen hiljaisuuden, ”mitäs nyt?”
Xen vilkaisi ensin hopeiseen, lasittunein silmin huoneen perää tujottavaan vahkiin ja käänsi sitten katseensa edelleen haarniskattomaan, mutta nyt miltei kokonaan siteiden peittämään Killjoyyn. Epäröidessään sanojensa kanssa, Matoro kuitenkin ehti ilmaista sen, mikä kaikkien mielessä pyöri.
”Ehkä nyt alkaisi viimein olla aika selittää.”
Sivuttain puisella tuolillaan istuva Killjoy tuijotti pöydän reunaa niin ajatuksissaan, että hänellä kesti hetki tajuta Matoron osoittaneen lauseensa hänelle. Kenraali nosti katseensa pöydän ympärillä istuviin, vain huomatakseen, että kaikkien kolmen muun läsnäolijan katseet olivat tiukasti naulittuina häneen. Killjoy irvisti epämukavuudesta, yrittäen samalla hillitä tovereidensa uteliaisuutta.
”En usko, että tässä on mitään selitett-”
”Killjoy, ei enää”, Matoro keskeytti vakavana, “kaikki tietävät, että sinä salailet asioita ja olkoonkin niin, me kaikki teemme samaa, mutta kun kuolleet palaavat kuristamaan vuosikymmenien takaa, ennestään tutut tulevat seivästämään viattomia jättimiekoillaan ja yksi kaikkien aikojen vaarallisimmasta sotakoneista melkein räjäyttää meidät kaikki palasiksi, eikä kukaan meistä tiedä miksi, alkaa piilottelu mennä hieman liian pitkälle.”
Matoron armoton tilitys sai Killjoyn kiroamaan mielessään. Salaa hän oli aina tiennyt sen päivän koittavan, jolloin hän joutuisi puhumaan. Metsästäjä olisi mielellään vienyt tarinansa mukaan hautaansa, mutta jään toan vaatimukset ja erityisesti Xenin vaativa, jopa halveksiva katse eivät jättäneet siteisiin kääritylle kenraalille paljoa vaihtoehtoja. Killjoy huokaisi syvään, sulkien hetkeksi silmänsä.
”Mistä minun pitäisi aloittaa?”
”Alusta”, Xen vaati, ”aivan alusta”.
Killjoy avasi silmänsä ja käänsi katseensa taakseen, samaan potrettiseinämään, jota Matoro oli jo hetken ehtinyt tutkailla.
”Alussa… oli kolme.”
Kaukana menneisyydessä
Kolme maan toaa ja idea paremmasta. Uudesta ja uljaammasta Metru Nuista.
Toien oikeat nimet on historia unohtanut, sillä heidät kaikki on opittu tuntemaan heidän titteleillään. Herra, karismaattinen ja määrätietoinen. Täydellinen ja häikäilemättömän tehokas johtaja. Kenraali, peloton ja vahva sotilas, mutta myös viisas. Harkitseva ja menestynyt. Sekä kolmas toa… joskaan hänen nimeään ei ole historia unohtanut, mutta toa, joka nimeä kantoi, on kuollut jo kauan sitten. Jäljellä on vain Puhdistaja. Purifier.
Kukaan ei ole enää varma, kuinka toat alunperin tapasivat. Tiedän vain, että se alkoi kuulista. Kahdestatoista sellaisesta. Ja, että Purifier tarjosi niitä Herralle. Niiden kerrottiin antavan voimaa käyttäjälleen. Ja Herra suostui. Otti itse yhden, jätti toisen Purifierille. Mutta Kenraali ei suostunut. Hän osasi ennustaa ongelmat ja kuulien todellisen luonteen.
Mutta Herra ei kuunnellut vanhan ystävänsä varoittavia sanoja. Kuulalla oli hänelle huumaava vaikutus. Herrasta tuli vahvempi, nopeampi, komeampi. Kuula näytti tekevän hänestä paremman kaikessa. Herra avautui sille. Antoi sen tulla osaksi itseään, kirjaimellisesti. Kuten myöhemmin selviäisi, kuulat lopulta löytäisivät tiensä omistajiensa sisälle. Ne lakkaisivat olemasta osa käyttäjäänsä, niistä tulisi käyttäjänsä. Mieli, ajatukset, identiteetti. Lopulta kaikki olisi pienen lasisen objektin sisällä, lopullisesti.
Purifierin resurssien avulla Musta Käsi lopulta perustettiin. Herra halusi nostaa Metru Nuin Xian varteenotettavaksi kilpailijaksi markkinoilla, luoda uusi teollisuusmahti. Kenraali halusi varmistaa kotinsa olevan turvassa, tekemällä selväksi ahneille katseille, että Metru Nuita suojellaan. Mutta Puhdistajalle Käsi oli vain alkua. Hänen päässään oli visio. Pakkomielle. Mutta Käden täytyi kasvaa, jotta vision toteuttaminen olisi mahdollista.
Vuosisadat kuluivat. Musta Käsi kasvoi. Kymmenen muuta kuulaa päätyivät toinen toistaan voimakkaampiin käsiin. Minä mukaan lukien, me kuulalliset muodostimme neuvoston, joka yhdessä valvoi Käden eri osa-alueita.
Mutta kuten tiedämme, universumi ei ole siunannut meitä armolla. Oli Metru Nuin aika ottaa osaa maailmaamme ikuisesti repineisiin sotiin. Ja, kuten kaikki tiedämme, tämä kyseinen sota jäisi historiankirjoihin kaikkien aikojen suurimpana ja kenties verisimpänä. Mutta verestä nousi Käsi. Uusi, voimakas ja vallanhimoinen Käsi.
Kenraalin huomion siirtyessä Metru Nuin puolustamiseen, tekivät Herra ja Puhdistaja sopimuksen Turaga Dumen kanssa. Me olimme häviämässä sotaa. Vahkien ylläpito oli kallista, eikä Lhikanin joukkoja riittänyt jokaiselle rintamalle. Tarvittiin kestävämpi ratkaisu. Silloin Puhdistaja kääntyi Käden lahjakkaimman tieteilijän, Toa Nizin puoleen. Käden neuvoston kahdentoista kuulan pohjalta luotiin aivan uudenlaista tekniikkaa. Tapa herättää kaatuneet. Huippusalainen KAL-projekti oli saanut alkunsa. Ja silloin… silloin kaikki meni pieleen.
Prototyyppi oli päässyt irti. Hälytysten alkaessa soimaan, kukaan meistä tavallisista sotilaista ei tiennyt, mistä oli kyse. Johtaessani joukon vahkeja tiedekerrokseen, oli prototyypi jo ehtinyt tappaa puolet KAL-osaston jäsenistä.
Sen kallo oli auki, aivot pilkottivat yhä ulos sen juostessa ja sen keho näytti siltä, kuin se olisi ennen kuolemaansa halkaistu kahtia. Kokonainen osasto yritti pysäyttää sitä, mutta prototyyppi ehti pakenemaan, ennen kuin saimme sitä tuhottua. Kenraali oli raivoissaan. Seurasi taistelu, jossa hän ja Puhdistaja miltei tuhosivat koko arvokkaan tukikohtamme. Kenraali tiesi projektista, eikä hän koskaan pitänyt siitä. Hän ja Puhdistaja eivät koskaan tulleet toimeen. Tämä oli hetki, jota Kenraali oli odottanut. Hän naksahti. Mutta suurista voimistaan ja puhtaasta raivostaan huolimatta Puhdistajan likaiset temput saivat Kenraalin ahtaalle. Hän romahti uupuneena vanhimman ystävänsä Herran viereen, anellen tätä auttamaan. Minä ja kokonaisen kerroksen romahtamisesta selvinnyt Saraji olimme viimeiset todistajat Käden todelliselle kuolemalle.
Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, että Herra ei ollut enää oma itsensä. Kun huomasin hänen kätensä lipeävän pistoolilleen, yritin estää. Mutta valheiden verkko ulottui odottamaani syvemmälle. Saraji oli lukinnut minut paikoilleen, estäen minua auttamasta johtajaani. Yksi laukaus suoraan Kenraalin rintakehään kaatoi mahtavan soturin maahan. Savuavaa asetta kädessään pitelevä Herra ei estänyt, kun Puhdistaja tarttui taintuneeseen Kenraaliin ja lähti viemään tätä mennessään. Silloin kuitenkin onnistuin kampeamaan itseni vapaaksi Sarajin otteesta ja kohti Puhdistajaa. Juostessani, työnsin tyhjyyteen tuijottavat Herran kuoret kumoon. Taklasin Puhdistajan, ennen kuin tämä ehti poistumaan Kenraalin ruumiin kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun taistelimme. Kun komentaja Aizen saapui lopulta taistelukentälle, olin repinyt Puhdistajan niin pieniin osiin, ettei hänestä löytynyt enää mitään sormea suurempaa. Sinä hämärtyvänä iltana tapoin hänet ensimmäistä kertaa. Mutta taistelu oli kestänyt kauan. Kotimme oli tulessa, Kenraalin ruumis oli yrityksistäni huolimatta kadonnut ja joku oli tyhjentänyt Sarajin muistipankit. Herran sivummalla seisovaa sielutonta kehoa katsellessani tajusin, että Käsi oli lopussa. Johtajamme tavalla tai toisella kaatuneita, joukkomme hajautettuna ympäri Metru Nuita vailla komentoja. Kuka tahansa järkevä olisi lopettanut siihen…
Takaisin kokoushuoneessa
“Hetkonen hetkonen nyt. Hidasta. Minä en ymmärrä. Sinä tuhosit Purifierin? Mutta itsehän kerroit aiemmin hänen olevan elossa. Jos sinä tuhosit koko hänen ruumiinsa, niin kuka varasti Kenraalin ruumiin… tai pyyhki Sarajin muistin?”
Killjoy puri hammastaan Matoron keskeyttävän kysymyksen ajan. Cody ja Xen olivat molemmat päätyneet nojaamaan käsiinsä uupuneina, täysi huomio ja katsekontakti kiinnitettynä kuitenkin puhuvaan Killjoyyn.
“Kuten olet varmasti jo huomannut. Minä olen tappanut hänet jo monta kertaa. Täällä, Xialla, hiljattain eteläisellä merialueella… Jos oikeastaan olemme täysin tarkkoja, olen tappanut hänet jo kahdeksan kertaa viimeisien vuosien aikana. Ja hän tulee takaisin joka kerta entistä voimakkaampana.”
Hämmentynyt ilme Matoron kasvoilla ei lientynyt, kun taas Xen ja Cody kuuntelivat selitystä, kuin se olisi heille jo tuttu.
“Miten… miten? Miten kukaan voi huijata kuolemaa tuollaisella tavalla?”
Killjoyn vastaus oli yksinkertainen. Kaksi napakkaa kopautusta siteillä peitettyyn rintakehäänsä.
“Kuulat.”
Matoron tiedonjanoinen katse vaati Killjoyta jatkamaan. Metsästäjä kohensi asentoaan tuolissa, havainnollistaen samalla käsillään kuulien pyöreää muotoa.
“Kuulat eivät ainoastaan vanginneet käyttäjiensä… sieluja, jos sallitte karkean sanavalinnan. Niiden perimmäisin voima näytti perustuvan jonkinsorttiseen orgaaniseen massaan. Sellainen antoi minulle kehon, lihan, sykkivän sydämen ja aivot kallooni. Sellainen antoi Aizenille sielun, tahdon ja mielen, jolla ajatella. Sellainen… paransi Nizin taudista, jota ei pitänyt voida voittaa. Kaikki kaksitoista vaikuttivat omaavan samankaltaiset voimat luoda jotain uutta.
…silloin Xialla, Matoro”, Killjoy jatkoi, osoittaen sanansa suoraan jään toalle, “…minä viimein surmasin Herran. Ja epäilykseni osoittautui todeksi. Ei kuulaa.”
Matoro irvisti. Ajatukset ja palaset loksahtelivat hitaasti paikoilleen toan kuumeisesti töitä tekevissä aivoissa. “Purifier… tai Puhdistaja… oli jo vienyt sen ennen taisteluanne täällä. Hän sai sillä jotenkin uuden kehon.”
“Hyvä”, Killjoy totesi, mutta toivoi kuitenkin lisää, “ja?”
“Ja…”, Matoro mietti, “Ja… siksi Herra vaikutti kuin tyhjältä kuorelta… koska sitä hän nimenomaan oli. Jos kuula kerran vei mielen ja identiteetin… jos kuula itsessään olikin Herra…”
“…niin mies, jonka tunsimme Käden johtajana kuoli, antaessaan Purifierille uuden ruumiin. Sulautuessaan häneen. Oikein.”
“Mutta minä en edelleenkään täysin ymmärrä”, Matoro jatkoi epäusko äänessään, “mistä tällaiset… esineet ovat voineet tulla? Kuka on kyennyt luomaan jotain näin voimakasta?”
Tällä kertaa Killjoyn katse kääntyi kuitenkin kohti Xeniä. Silmiään pyörittelevä vahki tuhahti, mutta asetti kuitenkin pienen rannetietokoneensa kädellään kurottaen keskelle pöytää, niin, että kaikki läsnäolijat näkivät sen kunnolla. Hetken ajan Xen näppäili toisen, vasemman ranteensa pientä kosketuslevyä ja aikansa touhuttuaan pöydällä oleva tietokone sylki yläpuolelleen vihreän pyörivän hologrammikuvan.
Kuvan esine näytti hieman naamiolta, joskaan ei lainkaan taotulta sellaiselta. Paksut putket ja poikittaiset ritilät olivat muodot, jotka Matoro erotti verrattaen pienikokoisen ja orgaanisen näköisen maskin pinnalta. Mutta ennen kuin jään toa ehti tajuta, mitä katsoi, oli Xen jo äänessä.
”Varokaa Kranaa. Käytettäessä, ne mielesi varastavat… eikä edes toista mahtavin voi niiden voimaa vastustaa.”, Xen huokaisi, “…vanha Ta-Metrulainen sananlasku.”
“Varastaa mielen. Ei edes toa voi vastustaa. Orgaaninen. Voit uskoa, että Niz oli huvittunut lorusta, kuullessaan sen vasta jo selvitettyään, mitä kuulat todella olivat.”
“Ei välttämättä”, Killjoy täsmensi, “Vertailukappaleiden vähyys teki tutkimustyöstä vaikeaa, mutta saimme selville, että orgaaninen materia kuulien sisällä on koostumukseltaan käytännössä identtistä Kranojen kanssa. Se, miksi materia on suljettu kuulien sisälle, on edelleen mysteeri. Jonkinlainen Kranan prototyyppi on toistaiseksi paras arvauksemme.”
“Kuka ne ikinä väsäsikään, ilmeisesti käyttäjän sielun totaalinen… imeminen oli vähän liikaa, joten mallia hieman hillittiin lopulliseen tuotteeseen”, totesi pitkään hiljaa istunut Cody, joka hänkin kuuli kaikki herkullisimmat yksityiskohdat vasta nyt ensimmäistä kertaa.
Killjoy heitti hieman nyrpistyneen katseen kohti rennoin ottein keskustelevaa komentajaa, mutta jatkoi kuitenkin keskeytyksestä huolimatta.
“Mutta vaikka kuulien vaikutus mieleen oli samankaltainen Kranojen kanssa, oli löydöistä viimeinen se, joka sai meidät olemaan varmoja asiasta. Jokaisen kuulan ympärillä on pieni telepaattinen kenttä. Yksi tiedemiehistämme jopa esitti teorian, että kuulat kykenisivät jollain tasolla kommunikoimaan toistensa kanssa. Aivan kuten Kranojenkin on teorioitu tekevän. Nämä tiedot, tonnikaupalla raakoja lukemia ja professori Mavrahin vuosikymmenien tutkimustyö Bohrok-löydösten parissa saivat meidät hyvin lähelle ratkaisua. Me miltei selvitimme näiden salaisuuden. Sen, miten ne toimivat, tai mikä tärkeämpää, kuka ne teki”, Killjoy huokaisi syvään, synkkänä, “mutta se yksi päivä… yksi pirun päivä pysäytti kaiken.”
Nelikko tuijotti taas hetken pöydän keskellä pyörivää hologrammia. Cody kallisteli päätään, nähdäkseen kaikki sen yksityiskohdat.
“Professori Mavrah”, Killjoy jatkoi, yrittäen samalla parhaansa mukaan jättää Codyn merkilliset päänsä muljautukset huomiotta, “osasi kertoa, että kammio, josta pääosa Bohrok-löydöksistä on tehty, oli jo kertaalleen avattu, kun hänen tiiminsä löysi sen. Kivipaadet, jotka hallin eteen oli kasattu, olivat sata tuhatta vuotta vanhoja… mutta siltikin, paljon tuoreempia, kuin sen sisältä löytyvät reliikit. Nizin teoria olikin, että joku oli vienyt ne holvista jo maailmamme alussa ja jollain tapaa ne lopulta päätyivät Purifierin käsiin.”
Matoro ummisteli silmiään, yrittäen painaa juuri oppimaansa kunnolla mieleensä. Päänsä sisällään jään toa kuitenkin päätti sulatella aihetta myöhemmin. Hän halusi ensin kuulla Killjoyn tarinan loppuun.
“Okei… selvä. Joten entäs Kenraali? Mikä hänen kohtalonsa oli?”
“Sikäli mikäli kuin tiedän, saattaa olla vaikka elossa. Herra ei ampunut tappaakseen, olisi iskenyt päähän muuten… eikä hänellä koskaan ollut kuulaa, joten Purifierkaan tuskin olisi taistellut häntä vastaan ellei tilanne olisi eskaloitunut, joten en usko hänen kuolemaansa ennen kuin joku näyttää minulle hänen hautansa.”
Matoro nyökkäili hiljaa Killjoyn vastaukselle. Jään toaa miellytti ajatus siitä, ettei Killjoyn tarina olisi pelkkää kuolemaa. Matoron ajatukset kuitenkin keskeytyivät Xenin tyytymättömään puuskahdukseen. Rannetietokone oli kadonnut pöydältä takaisin naisen käsiin.
“Jatka tarinaasi. Tästä eteenpäin minäkin kaipaan selityksiä.”
Killjoy pudisteli päätään vastahakoisesti, mutta jatkoi vastaan kamppailevasta järjestään huolimatta.
Jälleen menneisyydessä, joskaan ei enää niin kovin kaukana siellä
Komentaja Aizen oli se, joka sai minut järkiini. Tapahtumat piti salata. Sota ei olisi kestänyt Käden kaatumista, joten täytyi luoda julkisivu. “Vain pieniä sisäisiä erimielisyyksiä”. Vahkeja tarvittiin rintamalla, enkä minä voinut sallia Purifierin ja Nizin epäeettisten kokeiden ottavan niiden paikkaa.
Joten… minä tein, mitä pystyin. Vedin Vahkit tukikohtaan. Korjasimme taistelun tuhot. Muodostimme rivistömme uudelleen. Täytimme ammuslaatikkomme ja kahden viikon ankaran valmistelun ja uudelleenvarustautumisen jälkeen olimme valmiita. Minun johdollani uusi Käsi marssi takaisin taisteluun Lhikanin toien rinnalle. Ja siitä päivästä alkaen Metsästäjien viimeinen vetäytyminen alkoi.
Kokoushuone
“Muistan nuo kaksi viikkoa”, Matoro muisteli mietteliäänä, “Vahkien poistuminen aiheutti paikoitellen aika suuria menetyksiä toien riveissä. Osa oli valmis jo kokonaan luovuttamaan teidän suhteenne. Väittivät jopa pettureiksi.”
“Annatko sinä minun kertoa tätä tarinaa, vaiko et?”
“Anteeksi…”
Menneisyydessä taas
Sota taisteltiin. Sota voitettiin. Minäkin palasin kotiin. Joskin tiesin, ettei mikään olisi enää entisensä. Niihin aikoihin näin Purifierin vielä kerran. Luikki valkoisessa laboratoriotakissaan perääntyvien Metsästäjien rivien takana. Olin osannut arvata loikkausta. Myös sitä, että hänellä todella olisi uusi ruumis. Toa Niz oli lopulta kertonut minulle kaiken kuulista, Purifierista ja KAL-projektista. Siitä, kuinka Purifier rakensi Sarajin palvelijakseen ja kuinka nämä yhdessä pyörittivät laitonta asekauppaa Metsästäjien suuntaan puolet sodasta. Sen, kuinka tukikohtamme alle oli varastoitu jo satakunta kuolleista sotilaista kokoon kursittuja hopeisia sotureita. Sen… sen, miten luottamukseni petettiin. Nizin utelaisuus vei voiton ystävyydestä. Yhtäkkiä löysin itseni paikasta, jossa kaikki oli joko kuollutta tai luottamuksetonta. Sitten Dume lähestyi meitä. Halusi tehdä meistä Metru Nuin viralliset puolustusvoimat. Sanoin harkitsevani. Vaikka tiesin, etten suostuisi.
Vakoojamme eivät koskaan löytäneet karannutta KAL-prototyyppiä. Sen sijaan saimme selville, ettei Metsästäjillä ollut pienintäkään aikomusta lopettaa yhteen sotilaalliseen tappioon. Uutiset mahdollisesta militarisoidusta Metru Nuista eivät miellyttäneet Varjottua. Uuden sodan pilvet olivat ilmassa vain muutamaa viikkoa edellisen päättymisen jälkeen. Huhut puhuivat uudesta luvatusta armeijasta, jota metsästäjille oltiin kokoamassa. Tässä vaiheessa tajusin karun yhtälön. KAL-armeijaa ei oltu misään vaiheessa luomassa Metru Nuille. Jos projekti olisi saanut jatkaa… olisi taistelukenttä pian täyttynyt hopeisista sotureista. Metsästäjien hopeisista sotureista. Meidän kaatuneistamme tehdyistä sotureista.
Tässä vaiheessa, kaiken menettäneenä, Käden viimeisenä johtajana… päätin lopettaa sen, mikä oli jatkunut liian kauan.
Käden vahkit ja yksi sen johtajista, Varjotulle, vastineeksi siitä, että hän jättää Metru Nuin rauhaan. Hän saa armeijan, jonka voima peittosi hänen omat miehensä ja Metru Nui jäisi näkemään vielä näkemään seuraavan aamunkoittonsa. Tämä kaupunki ehkä juhli voittoa, mutta loppupelissä Metsästäjät olivat todellisia voittajia. Maailma oli syösty epätasapainoon ja nyt Varjotulla oli sotilaallinen vakuutus odottamassa päivää, jolloin kaikki lopulta murtuisi.
Kokoushuone
Killjoyn katse oli maassa. Hänen äänensä värähteli, pysyen kasassa vain vaivoin. Nyrkit tiukasti puristettuina Killjoy jatkoi tarinaansa, nostamatta kuitenkaan enää katsettaan kuuntelijoihinsa.
“Varjottu hyväksyi tarjoukseni. Teki kanssani sopimuksen… jossa Käden kalusto, minut mukaanlukien luovutettiin välittömästi Pimeyden Metsästäjien haltuun. Oli jopa iloinen siitä. Hänkin oli väsynyt. Hän mieluummin odotti seuraavaa mahdollisuuttaan, kuin aloittaisi välittömästi uutta sotaa, mutta tiesin… tiesin… että se ei riittäisi. Joten pyysin häntä tekemään yhden asian puolestani. Yhden asian, jonka jälkeen olisin valmis vannomaan uskollisuuttani hänelle. Vielä yksi pykälä sopimukseen.”
Cody ja Matoro tuijottivat päätään yhä alemmaksi painavaa Killjoyta. Xen vapisi holtittomasti.
“Käden kummitukset piti haudata lopullisesti. Jotta luomamme kauhut todella katoaisivat, johto täytyi vetää seinästä lopullisesti… joten minä pyysin. Pyysin, että hän tuhoaisi loputkin. Tuhoaisi kotini. Tornin, jonka tuhkien alla nyt istumme.”
Cody oli kääntänyt katseensa pois pöydältä. Matoro oli peittänyt järkytyksestä avautuneen suunsa kädellään. Hän oli tajunnut Killjoyn implikaatiot. Xenin raskas hengitys kohisi kaikkien korvissa. Puinen pöytä tärisi vahkin käsien mukana. Ja sekuntia myöhemmin pöytä oli jo lentänyt sivuun Xenin rynnätessä kohti Killjoyta. Kolme hohtavaa terää olisivat olleet täydessä valmiudessa upottautumaan Killjoyn hauraaseen lihaan.
Mutta kaksi paksua hopeista kättä oli vanginnut Xenin otteeseensa. Codyn tiukka puristus piti silmittömän raivon vallanneen naisen paikoillaan.
“SINÄ! TIESIN, ETTÄ SINÄ! ENSIN KATOAT! JA KOHTA MEILLÄ ON METSÄSTÄJIÄ KYNNYS TÄYNNÄ! SINÄ MYIT MEIDÄT! SINÄ TAPOIT ÄIDIN! MINÄ TAPAN SINUT!”
Viimeiset sanat mursivat lopulta penkillä istuvan harmaan olennon. Killjoy ei ollut aikeissakaan liikahtaa Xenin terien lähestyessä häntä. Hän olisi ottanut ne vastaan. Antanut surmata hänet siihen paikkaan. Mutta Codyn ripeän toiminnan ansiosta kenraali istui yhä. Kyyneleet valuivat pitkin harmaita hiiltyneitä kasvoja. Metsästäjä romahti lattialle polvilleen. Robottimainen, syvältä Killjoyn sisältä kumpuava mekaaninen keinotekoinen ääni sekoittui metsästäjän rikkoutuneeseen huutoon.
“Minä rukoilin, Xen! Rukoilin, että säästää hänet! Säästää sinut! Meidän piti olla taas perhe… HÄN LUPASI SÄÄSTÄÄ TEIDÄT! MINÄ ANELIN! …ja kun minä sain tietää. …HÄN SANOI, ETTÄ JOKIN OLI MENNYT PIELEEN! JA TIESIN, MITÄ OLI KÄYNYT! …ja minä lupasin kostaa teidät. Nizin ja sinut. MINÄ. LUPASIN. KOSTAA… mutta tiesin, että se oli minun syytäni. Olisin ottanut teidät mukaan. Miksi en ottanut teitä mukaan… Mutta äitisi… mutta Niz… hän ei… hänen tietonsa… Purifierin verkko… se piti purkaa, SE PITI TUHOTA! MISTÄ MINÄ OLISIN VOINUT TIETÄÄ, ETTÄ TÄMÄ ON KAIKKI HÄNEN PELIÄÄN? ETTÄ KAIKKI OLIVAT SIIRTOJA HÄNEN YKSIVÄRISELLÄ LAUDALLAAN?”
Rajusti Codyn otteessa rimpuileva Xen rääkyi täyttä kurkkua kohti pystyyn hitaasti itseään kampeavaa, hysteerisen paniikin valtaamaa Killjoyta.
“SINÄ SAATANAN SOTAKONE OSASIT AINA VAIN AJATELLA SITÄ PIRULAISTA! SE SINÄ OLET! LUOTU SOTAAN! TAPPAMAAN! EI SINULLA VOISI OLLA PERHETTÄ! …me …me olimme aina kakkosia. AINA! SINÄ ET KOSKAAN VÄLITTÄNYT MISTÄÄN MUUSTA KUIN SILLE PERKELEEN MAAN TOAN LUIKULLE KOSTAMISTA JA KATSO MITÄ KÄVI! SINÄ. TAPATIT. OMAN. PERHEESI. TIESIN, ETTÄ SINUT OLI VIRHE OTTAA TÄNNE TURVAAN! Sinä olet pelkkä petturi… PETTURI!”
Xenin viimeisiin sanoihin Killjoy murtui. Hän ei saanut henkeä. Hänen mekaanisesti korjatut keuhkonsa lakkasivat toimimasta. Hänen täytyi päästä ulos. Vapisevin jaloin Killjoy ryntäsi pää edellä huoneen ovesta ulos takaisin Käden kompleksin metallisille käytäville. Ovi sulkeutui jossain lattialle lyhistyneen Killjoyn takana. Xenin rimpuilusta aiheutuva ähinä vaimeni oven mukana.
Kesti ainakin minuutti, ennen kuin Killjoyn hengitys oli kunnolla tasaantunut ja ainakin toinen, että tämä huomasi jään toan jalat nojailemassa seinään hänen vieressään. Killjoy nosti ikuiseen irvistykseen vääntyneet kasvonsa kohti odottavaa Matoroa. Toa kuitenkin vain tuijotti kohti edessään kohoavaa käytävän vastakkaista seinää. Halveksiva katse Matoron kasvoilla ei koskaan kääntynyt Killjoyyn asti. Vain monotoninen kysymys.
“Miten tarina päättyy?”
Killjoy oli häkeltynyt. Hänen mielensä kaaos ei kyennyt vielä käsittelemään kysymyksiä. “Mitä sinä… miksi sinä kysyt… mitä väliä sill-
“Minä kysyin: Miten. Tarina. Päättyy?”
Metsästäjän pää kolahti kovasti, tämän nojatessa lattianrajassa samaan seinään, mitä vasten Matoro seisoi. Jään toan kylmän vaativa tivaaminen palautti Killjoyn maan pinnalle. Hänen täytyi saada ajatuksensa selviksi. Päästä loppuun. Viimeistellä tarina.
“Pian… pian… sen jälkeen. Tapasin Varjotun hänen salissaan…”
Menneisyys, ei enää kovinkaan kaukana nykyhetkestä
Varjottu. Hän valehteli minulle nimen. Skakdin, joka oli ollut paikalla surmaamassa Käden jäseniä. Hän sanoi, että tämä Skakdi oli murhannut Nizin. Minulle annettiin tarpeeksi johtolankoja päästä alkuun kostoretkelläni, mutta tämä Skakdi, Guardian, osasi piiloutumisen jalon taidon. Minulla kesti kaksi vuosikymmentä jäljittää hänet Klaaniin. Pieni tekijä vielä silloin, kuten varmaan muistat. Ei lähelläkään nykyistä kukoistustaan…
Käytävä
“Kaikki tietävät sinusta ja Guardianista. Se ei kiinnosta minua.”
Killjoy oli lievästi häkeltynyt jään toan napakasta kommentista. Metsästäjä suoristi jo hieman selkäänsä seinää vasten, tiedustellakseen lisää.
“En ymmärrä… sinähän halusit minun jatkavan?”
“Tarinan loppu, Killjoy. Tarinan loppu. Tämä sama tarina, jossa sinä yhä elät. Miten sinä kuvittelet että tämä päättyy? Mitä Purifier tekee? Mitä sinä aiot tehdä?”
Kolme kysymystä. Kolme vaikeinta kysymystä, joihin Killjoyn aivotyö oli jo viimeiset vuodet yrittänyt saada vastausta. Kymmenet villit teoriat, uhkarohkeat yritykset ja toinen toistaan typerämmät suunnitelmat vilisivät pitkin metsästäjän tajunnan valtateitä. Oli entisen kenraalin aika viimein pukea ne sanoiksi.
“Hänellä on nyt yksitoista… hänellä on taas Saraji ja yksitoista kuulaa. …ja minä olen viimeinen. Siksi Cody toi minut tänne. Mahdollisimman kauas hänestä. Tätä viimeistä täytyy suojella.”
“Mitä tapahtuu, jos hän saa kaikki? Mihin sinä kuvittelet, että hän pyrkii?”
“Minä en oikeastaan ole edes varma, tarvitseeko hän näitä kaikkia, vai onko tämä vain osa hänen sairasta peliään. Kuuntelitko sinä, mitä minä kerroin kuulista? Ne eivät ole enää harmittomia Bohrok-kokeita. Ne ovat eläviä olentoja. Jokainen niistä! Ja joka kerta, kun minä tapan sen pirulaisen, se menee ja ahmaisee taas uuden kuulan. Ja taas uuden. Hän ei ainoastaan sulauta itseensä mieliä. Joka kerta hän saa ne voimat ja ne ajatukset, mitä kuulan kantajalla oli. Meillä on käsissämme yhdeksän olennon mielistä hulluksi tullut tiedemies, jonka fyysiset voimat vastaavat yhtä tavalla yhdeksää olentoa. Jo nyt se pirulainen pystyy lyömään nyrkkinsä läpi metrin paksuisesta metalliseinästä. Regeneroi itselleen uuden pään, jos alkuperäisen repii irti. Ja nyt hänellä on kaksi kuulaa lisää. Kaksi mieltä ja kahden voimat. Jokainen kuula sekoittaa sen psykopaatin päätä lisää. Tekee siitä totaalisen mielisairauden kiteytymän. Ja sinä kysyt, mitä minä aion tehdä? Hitot. Jos minä olisin yhtään terve, pakenisin pirun Keetongulle ja rakentaisin kodan. Söisin Takeaa lopun elämääni. Mutta sinä tiedät jo vastauksen. Koska minä en ole terve. Minä aion mennä sen pirulaisen kimppuun vaikka puolikuolleena. Revin ne pirun kuulat sieltä rinnasta ja hautaan ne jonnekin, niin kuin kuuluisi. Koska sitä minä teen. Sitä minä aina teen. Me jahtaamme toisiamme, kunnes jompikumpi kuolee. Ja jos totta puhutaan, niin minä olen tyytyväinen, oli se kumpi meistä tahansa. Vastasiko tuo kysymykseesi?”
Matoro uskalsi taas kääntää katseensa kohti vieressään istuvaa metsästäjää. Pettymyksen hallitsema katse oli vaihtunut nyt varovaiseen tyytyväisyyden tunteeseen.
“Kyllä… kyllä vastasi. Ja olet oikeassa. Sinä et ole terve.”
Killjoy hörähti. Hän ei voinut estää sitä. Jokin tilanteessa huvitti häntä. Vasta katse kohti kaksikosta oikealle jäänyttä kokoushuoneen ovea palautti Killjoyn sydämen takaisin paniikinomaiseen tykytykseen. Metsästäjä huokaisi taas syvään ja painoi päänsä polvien päälle nostettuihin käsivarsiinsa.
“Vanha Kenraali olisi tehnyt paremmin. Olisi tiennyt paremmin.”
Matoro huokaisi syvään, eikä enää kuulustellut murheen murtamaa metsästäjää. Jään toa kuitenkin avasi vielä suunsa, parkaistakseen kuin tyhjästä hänen oikealle puolelleen ilmestyneelle äänelle.
“Älä ole niin varma, poika. Jokainen meistä on tehnyt oman osansa virheitä.”
Tunnekuohujen keskellä kumpikaan käytävällä loikoilevasta kaksikosta ei ollut huomannut hissin kilahdusta, eivätkä sen liiemmin sieltä kolisseita jalkaparien askeleitakaan. Kaukaa käytävän päästä astelleet kolme hahmoa seisoivat nyt puoliksi pimeällä, lampuiltaan vajaavirtaisella käytävällä. Umbra astui ensimmäisenä käytävän valoisalle puoliskolle. Sitten punavalkoinen robottisoturi, jonka haarniskan muoto hämmensi Killjoyta suuresti. Mutta kumpikaan näistä ei ollut matalaääninen puhuja. Se oli tulijoista kolmas. Maan toa. Kakamakasvoinen. Kasvot, jotka Killjoy tunnisti kaukaa vuosien takaa.
Matoron alati mysteerejä selvittävät aivot palasivat takaisin kokoushuoneen potretin oikeanpuolimmaisimpiin kasvoihin. Killjoy nousi seisomaan ja otti askeleen kohti toaa. Maan toan kasvoille oli ilmestynyt hyvin varovainen hymy.
“Luutnantti… Killjoy? Olihan se Killjoy? Anteeksi. Muistojen palautuminen on hidasta. Nimet ovat vielä pahasti hukassa… mutta nuo kasvot. Muuttuneet, sodan runtelemat. Mutta muistan niille hopeisen Mirun. Muistan elävästi.”
Killjoy haukkoi henkeään. Hän ei kyennyt uskomaan. Jo toisen kerran päivän aikana, hänen jalkansa alkoivat pettää.
“Ken- Kenraali Nurukan? Te… te olette elossa?”
“Puheet kuolemastani ovat liioiteltuja”, Nurukan vastasi ja virnisti. “Kadotetut muistoni ohjasivat minut tänne etsimään vastauksia, mutta näyttääkin siltä, että löysin enemmän kysymyksiä kuin tohdin edes esittää.”
“Kysymyksien paljous on ollut vähän illan kantava teema”, Matoro totesi kahden kenraalin vierestä, “minä en enää osaa edes yllättyä. Varmaan mistään… koskaan…”
Killjoyn kasvoilta puhdas epäuskoisuus kuitenkin välittyi edelleen. Sanat olivat edelleen kadoksissa.
“Tiedän olevani Kenraali, mutten tiedä tarkkaan miksi en muista tästä paikasta kuin utuisia muistikuvia. Löysin kuvan itsestäni ja kahdesta muusta maan toasta, mutta sekin herätti vain lisää kysymyksiä”, Nurukan jatkoi ja huokaisi. Hän oli tavattoman väsynyt.
“Sinä olet Kenraali?” Umbra ihmetteli ääneen. “Ihmettelinkin, että mikä se meitä yhdistävä tekijä tässä sopassa oikein on.”
Nurukan nyökkäsi ja oli hetken hiljaa. Deleva vain tuijotti mustaa toaa. Hän oli järkyttynyt, vaikka tiesikin, että jokin yhteys heillä kaikilla oli. Se, että yhteys oli tämä outo järjestö oli vain vähän liikaa.
Käytävässä seisovan viisikon aivoista eniten toimintakykyiset olivat Matoron, vaikka viime viikkojen tapahtumat ja viimeisien tuntien informaatioryöppy ajoikin toaa tasaisesti henkiseen kaaokseen. Palapelin palaset loksahtelivat edelleen paikoilleen jään toan kallossa. Vastaamattomilla kysymyksillä oli kenties yhteyksiä toisiinsa.
“Mutta… odottakaas nyt. Etkös sinä Killjoy juuri kertonut, että Sarajinkin muisti oli tyhjentynyt? Vielä suurempi kysymys: Miksi kukaan muu ei muista näitä asioita? Miksi koko maailma on unohtanut, että tällä laitoksella oli kolme johtajaa? Minä en ainakaan koskaan lukenut kuin Herrasta. Tässä on yhteys.”
Killjoy koputti nyrkillään ohimoaan kolmesti, hyvin kipeän näköisesti. Väkisin itsensä tilanteen tasalle kasannut nuori kenraali kaiveli mielensä perukoilta juuri niitä teorioita, joita hänellä oli ollut vuosikausia aikaa miettiä.
“Saraji, vahki tai ei, on elävä olento. Kuten mekin. Hänen mieltään ei vain poisteta, kuin tietokoneen muistia. Olen teorioinut mahdollisuutta ennenkin… mutta… muistien pyyhkiminen ei ole ajatuksena täysin mahdotonta. Jos tarkkoina ollaan, meillä oli joskus aiheelle kokonaan oma tutkimusryhmä. Se lopetettiin tulosten puutteen vuoksi’, mutta…”
“Mutta kuten olemme tänään oppineet, Käden sisällä kaikki salataan, aina”, Matoro täydensi.
“Epäeettisiä kokeita kuolleilla, muistien pyyhintää, superaseiden valmistusta, salaisia armeijoita. En yhtään ihmettelisi jos Mustasta Kädestä löytyisi Tren Krom tai Irnakk jostain…” Umbra puuttui keskusteluun.
“Tai maailmaa hallitsevia liskomiehiä”, Matoro ehdotti, “Mutta palataksemme aiheeseen, jos Kädellä todella on tapa pyyhkiä mieliä, se on todella huolestuttavaa, sillä joku sitä hallitseva voi pyyhkiä itsensä pois historiasta, jos hän niin haluaisi.”
“Jos, ja painotan, JOS Purifierill- tai… Puhdistajalla on käytettävissään jotain noin voimakasta… me emme voi uskoa mihinkään. Jokainen sana tästäkin keskustelusta voi perustua täysin valheeseen. Herra Kenraali. Jos te olette alkaneet muistamaan, meidän täytyy tietää, MINUN täytyy tietää kaikki. Jokainen yksityiskohta, pienikin totuuden ripe saattaa ratkaista tämän yhtälön. Muistelkaa. Muistelkaa kovasti. Minä katsoin, kun Puhdistaja raahasi sinun ruhoasi pois sieltä hallista. Mitä sen jälkeen tapahtui? Mihin sinä oikein päädyit?”, Killjoy tivasi.
Maan toa hiljeni hetkeksi. Hän vei mielensä mahdin äärimmilleen, vaikkakin tietäen, ettei sieltä löytyisi paljoa. “Löysin itseni uinumasta kanisterista Pohjoismantereen rannalta. Tai en minä löytänyt, vaan läheisen ‘Voittamattomien matoranien kylän’ matoranit, kuten he itseään kutsuivat. He ruokkivat minua ja antoivat minulle uuden tarkoituksen. Olin hyvä lannoittaja kylän pelloilla maavoimillani. Sitten seikkailin ympäri maailmaa, kunnes törmäsin Umbraan ja Delevaan. Nyt olen täällä”, Nurukan lopetti ja otti vesikanisteristaan huikan. Hänen suunsa kuivui puhumisesta.
“Noh… tämä ei ollut kenellekään mitään uutta”, Matoro totesi mietteliäänä, “mutta minusta on silti hämmentävää, miten tämän kaltainen joukko vain sattumalta sattuu seisomaan saman salaisen tukikohdan samalla pirun käytävällä, keskustelemassa yhteisestä menneisyydestä, jonka joku on pyyhkinyt. Seuraavaksi tuo ovi tuossa käytävällä aukeaa ja yksi noista vahkeista paljastuu isoisäkseni.”
Silloin tuo ovi tuossa käytävällä aukesi. Vielä itseään rauhoitteleva Xen, yhdessä tämän olkapäitä lohduttavasti pitelevän Codyn kanssa astuivat esiin, uteliaina uusien tulokkaiden keskustelusta. Kukaan ei ehtinyt edes tervehtimään, kun punainen valo molempien vahkien ohimolla syttyi palamaan. Molempien silmät laajenivat kauhusta. Codyn valtava kivääri oli siirtynyt silmänräpäyksessä tämän selän hihnoista vahkin käsiin. Kaikki kolme piippua ja Xenin ioniterät kohdistuivat suoraan kohti hämmentyneen Delevan kasvoja.
“KAL-SIGNAALI HAVAITTU! POISTUKAA KOHTEEN LÄHEISYYDESTÄ JA OTTAKAA TURVAETÄISYYS!”, Cody ärjyi komentajan ottein. Käytävällä seisova viisikko kääntyi hämmentyneenä kohti aseet tanassa ilmestyneitä vahkeja. Killjoy taasen kiinnitti kunnolla huomionsa ensimmäistä kertaa punavalkoiseen toaan. Haarniska tämän päällä näytti yhä tappavan tutulta. Umbra ja Nurukan levittivät käsiään rauhoittumisen merkiksi.
“Minäkö KAL? Anna minun nauraa.” Ja Deleva nauroi. “Kyllä, jalassani on mustan käden logo. Kyllä, olen hassu kyborgisekamelska, mutta niin on suurin osa tässä maailmassa! Ei. En ole mikään skarrarrin Kal. Outoa sakkia muutenkin nuo epäkuolleet. Näytänkö muka sellaiselta?”
“Joten voisitteko muistaa piippulinjan, arvon herra ja rouva?” Umbra puuttui keskusteluun, hipelöiden miekkansa kahvaa.
“Miksi teillä edes on hälyttimet toa-zombien varalle? Mistä nuo laitteet edes erottavat, monestiko skannattava kohde on jo kuollut?”, Matoro ihmetteli.
“No minäkin kävelen täällä teknisesti ottaen jo kolmatta kertaa… eikä tuo näytä minusta valittavan”, Killjoy totesi.
“VOISIKO EDES JOKU OTTAA TÄMÄN TILANTEEN VAKAVASTI!”, Xen äksyili, “Meillä on KAL, pirun KAL, tuossa noin ja te kaikki vain seisotte! Siirtykää!”
Codyn vilkaisu kohti Killjoyta kuitenkin johti jo vahkin aseen piipun laskeutumiseen. Rauhoittunut katse nuoren kenraalin kasvoilla kertoi tarpeeksi. Xen irvisteli kohti toveriaan tivaavana, omat ioniteränsä edelleen valmiina iskemään.
“Mitä… mitä sinä oikein teet?”
Cody laski aseensa piippu lattiaan päin ja asettui nojaamaan siihen rennosti. “Minusta tuntuu, että meillä on kaikilla ollut pitkä päivä… ja minusta tuntuu myös, että meistä aika moni on sortunut tänään jo pieneen ylireagointiin.”
Lopulta, Xenin ranneterät laskivat hitaasti. Deleva huokaisi syvään. Matoro pyöritteli silmiään. “Jokohan tässä olisi ollut tarpeeksi draamaa yhdelle päivälle?”
Muutama hyväksyvä hymähdys kuului seitsemän käytävään ahtautuneen toinen toistaan merkillisemmän olennon joukkiosta. Pienen hetken kaikki seisoivat hiljaa. Katseet kiertelivät lähinnä seiniä pitkin kiusallisen hiljaisuuden vallatessa kompleksin. Lopulta Xen ei enää kestänyt, vihaisesti tuhiseva vahki lähti nyrkit tiukkaan puristettuna harppomaan kohti käytävän päätä. Killjoy huokaisi pettyneenä. Vastasaapunut kolmikko katsoi esittelynsäkin väliin jättäneen vahkin vihaista poistumista. Matoro päätti lopulta olla se, joka lähtisi hänen peräänsä.
“Jos minä vaikka tarkistaisin, että kaikki on kunnossa… selitän teille kolmelle sitten myöhemmin”, jään toa huikkasi mennessään, nyökäten kohti kädet puuskassa toverinsa menoa seuraavaa Umbraa.
“Ja minä menen noutamaan sen pikkukaverin ruumiin ja vien hänet viimeiseen leposijaansa”, Cody totesi hieman surullismielisenä. Kuin sanattomasta sopimuksesta, hyvin vahkin kanssa toimeen tullut Umbra lähti seuraamaan komentajaa takaisin tietokonehallin taistelutantereelle, jättäen kaksi kenraalia ja Delevan kolmestaan käytävälle.
“Suonette anteeksi…”, Killjoy sopersi, kammetessaan itseään ylös, “minun on… levättävä hetki. Käytävän päähän ja oikealle, jos haluatte jotain syötävää.”
Nurukan nyökkäsi paikalta pois linkuttavalle seuraajalleen ja harmaan selän kadottua hissiin, käänsivät vanhat ystävät katseensa kohti kanttinaa. Kohtaamisten käytävä tyhjeni, jättäen illan paljastukset kaikumaan pitkin loputonta yllätysten kompleksia.
F-12
“…no sehän oli”, huokaisi aivan hopeisen vahkin rinnalla, käytävien halki marssiva valon toa, “Tämä päivä muuttuu koko ajan omituisemmaksi.”
Kiväärin takaisin selkäänsä sitonut Cody hymähti myöntävästi uudelle tuttavuudelleen, toimien samalla kompleksin lukuisien ovien avaajana, kaksikon matkatessa takaisin kohti tietokonehallia.
“Olipa hyvä, että missasit aiemman pikku kaaoksemme. Siinä sitä vasta outoutta piisasikin.”
Umbra ei edes tohtinut kysyä. Jännitteet, joihin hän oli toveriensa kanssa marssinut olivat kaukana miellyttävästä. Toa kuitenkin päätti yrittää olla kyselemättä liikaa. Matoro varmasti kertoisi hänelle pian kaiken.
Saavuttuaan takaisin pääkallopaikalle, kääntyi valon toan katse kohti kattoa ja tukikohdan ylempiä kerroksia. Lhekon kohtalo raastoi edelleen Umbran mieltä. Se, oliko Killjoy jotenkin osallisena hopeisen kuoleman syntyyn ei oikeastaan enää kiinnostanut häntä. Seikkailijan mieli kaipasi jo toisaalle. Toa ei tuntenut oloaan mukavaksi sotilastukikohdassa. Siksipä Umbra yrittikin kääntää ajatuksensa tärkeämpiin kysymyksiin. Ellei jopa tärkeimpiin.
“Hullua, koko tuo muistinmenettämistouhu. Miten sellainen edes toimii? Ja miten ne kadotetut muistot nyt näin yhtäkkiä ovat alkaneet palailemaan? Saraji ja Nurukan molemmat. Jos tämä kaikki kerran on onnistuttu historiankirjoistakin poistamaan…”
Cody vilkaisi Umbraa tämän pitkän kysymyksensä aikana, hymähtäen tälle myöntävästi.
“Muistien pyyhkiminen on vähän kyseenalainen käsite. En usko, että muistoja pystyy varsinaisesti poistamaan. Ehkäpä tämä mystinen tekniikka ennemminkin työntää ne niin kauas, ettei niihin enää jää kosketusta. Ja jos jonkin työntää tarpeeksi kauas… oikeilla metodeilla, sen varmaan pystyy myös vetämään takaisin.”
Umbran piti sisäistää hetki Codyn vastausta, mutta epätieteellisestä muotoilustaan huolimatta vahkin teoriassa oli toan mielestä järkeä.
“Oikeastaan, niistä ‘oikeista metodeista’ tämäkin rumba lähti. Sekä meidän Xialaisten, että Xenin hälyttimet täällä alkoivat soimaan, kun joku Odinalta päräytti maailmalle ihan käsittämättömän voimakkaan telepaattisen signaalin. Sitä ei oltu piilotettu kovinkaan hyvin. Niillä proto-Kranoilla tehty signaali pitää sisällään kahdeksaa tosi tosi uniikkia telepaattista kenttää, jotka on aika helppo tunnistaa. Ja sen voimakkuus oli myös aika naurettava, varmaan useampia kuulia samanaikaisesti, joten jos joku on sotkenut jengin mieliä, niin se se varmaan oli.”
“Proto-Kranoja?! Mitä sinä juuri sanoit?” Umbra huudahti miltei järkyttyneenä.
Cody oli jo melkein unohtanut, ettei Umbra ollut kuulemassa Killjoyn tarinaa. “Aiiivan, se sinun ystäväsi saa päivittää sinut ajan tasalle siitä… pikku yksityiskohdasta. Saatoit missata pari vähän oleellisempaakin juttua.”
Umbra pyöritteli silmiään, samalla kun Cody jatkoi.
“Purry-ystävämme luultavasti vain odotti hetkeä, että Saraji pääsisi tarpeeksi lähelle jäljelläolevia kuulia, jotta voisi palauttaa tämän muistot ja samalla uskollisuuden itseään kohtaan. Hän ei varmaan olettanut arvon Kenraalin olevan enää elossa. Aliarviointi hänen osaltaan.”
Umbra ravisteli päätään. “Ja tekö nyt luulette, että tämä Purifier-heppu on tämä kaaoksen takana? Muistivenklaukset, kuulien… tai siis… kranojen keräily?”
Pieni siteisiin kiedottu ruumis häämötti edessä päin. Cody oli asetellut vainajan jo rauhallisempaan asentoon hallissa käydyn taistelun jälkeen.
“Emmekä vain luule. Merkkejä tilanteen eskaloitumisesta oli jo ilmassa. Oli vain ajan kysymys, että se hullu alkaa taas riehumaan”, Cody totesi hienoinen sääli äänessään, edessä lähestyvän vainajan ollessa enää parinkymmenen metrin päässä.
“En koskaan ehtinyt edes näkemään koko tyyppiä. Onko hän todella niin paha, kuin Killjoy sanoo?”
Kaksikko oli saapunut ruumiin luokse. Valtava, Sarajin miekan kokoinen aukko olennon vatsassa inhotti kaksikkoa. Muuten täysin siteiden peittämästä hahmosta näkyi ainoastaan tämän eloton musta päälaki. Ennen toimeen käymistä, Cody kuitenkin koki velvollisuudekseen vastata vielä Umbralle.
“Jos olen täysin rehellinen, en ole varma, kumpi on pahempi. Viattomia tapattava vallanhimoinen metsästäjä vaiko kostonhimoinen sotakoneeksi luotu metsästäjä. Minä en pidä tästä kamppailusta. Killjoy ei lopulta ole yhtään sen parempi kuin Purifierkaan, joskin…”
“Joskin?”, Umbra jäi ihmettelemään, Codyn pitäessä lyhyttä mietintätaukoa. Vasta nyt valon toa kiinnitti kunnolla huomiota vahkin vasemman silmän olleen hieman palanut ja mustunut.
“…joskin se, miten voimakkaaksi se pirun Purifier on tullut, huolestuttaa minua ihan todella. Pisti Killjoyn matalaksi parilla lyönnillä. Repi hännän irti paljain käsin. Ja me puhumme nyt tyypistä, joka voitti meille sodan. Se peto. Päihitetty. Muutamassa sekunnissa. En pidä siitä, että minun maailmassani riehuu jotain noinkin voimakasta.”
Umbralla olisi ollut vielä hyvin polttava jatkokysymys aiheesta “häntä”, mutta vainajan läheisyydessä seisominen sai toan hiljenemään. Eihän Umbra Lähettiin tutustumaan ehtinyt, mutta valon toa sympatisoi siitä huolimatta. Toa ei voinut olla ajattelematta, olisiko pikkukaveri edelleen hengissä, jos hän olisi onnistunut pysäyttämään Sarajin Klaanissa.
“Raukka. Hänen ei olisi tarvinnut joutua tähän sotkuun. Oli aina niin tunnollinen. Ei koskaan jättänyt työtään kesken.” Ruumiin yläpuolelle kumartunut Cody alkoi hitaasti käärimään mustia siteitä Lähetin ylävartalosta ylöspäin, varovasti irrottaen ionimiekan ruumiiseen kiinni polttamia kankaanpalasia.
“Sinä tunsit hänet varmaan paremmin? Kuka hän oli?”, Umbra tiedusteli mahdollisimman hienotunteisesti.
“Ei hänellä varsinaisesti muuta nimeä ollut, kuin Lähetti. Suurin osa tykkäsi pitää työnimikkeensä vapaiksi päästyään.”
Umbra ei ymmärtänyt sanaakaan Codyn selityksestä. Vahki vilkaisi takanaan seisovaa toveriaan ja pudisteli päätään omalle huomaamattomuudelleen.
“Äsh, anteeksi. Minä aina unohdan, ettet ole täkäläisiä. Hän oli yksi kokeellisista Vahki-Va -yksiköistämme. Otimme palasia sotilastekoälystämme ja annoimme niille erilaisia persoonia ja työtehtäviä. Tiedäthän, aluksi ihan vaihtelun nimissä. Se perinteinen naisääni tympäisi aika monia, joten teimme pari lisää. Väki tykkäsi, kun oli vähän elämää. Sitten sodan jälkeen Killjoy käski sorkkia niiden muistoja ja päästää ne menemään. Hän piti näistä aina kovasti. Halusi kai antaa niille mahdollisuuden paeta, ennen kuin Metsästäjät pistäisivät paukkuen.”
“Ja silti hän palasi? Ei olisi tarvinnut. Ei täältä mitään hyvää ole kenellekään seurannut.”
Cody hymähti hyväksyvästi, jatkaen siteiden varovaista irroittamista. Groteksi reikä Lähetin vatsassa oli nyt kokonaan kaksikon nähtävillä. Vahkin kertomus selitti nyt, miksei ruumiin ympärillä ollut lainkaan verta.
“Odinalta asti, vieläpä. Matkasi viikkokausia. Koki kai velvollisuudekseen toimittaa vielä viimeisen lähetyksen. Luoja paratkoon. Mistäköhän hän edes oli saanut Aizenin kuulan käsiinsä?”
Toasta tuntui, ettei hän kuulunut tähän toimitukseen ja olikin jo melkein jättämässä Codyn kaksin elottoman Lähetin kanssa. Sitten vahki viimein alkoi käärimään siteitä Lähetin pään ympäriltä ja U:n oli pakko keskeyttää alkeellinen poistumisyrityksensä.
“ET OLE TOSISSASI!”
Cody näytti ärtyneeltä toan epäkunnioittavasta huudahduksesta, mutta Umbra ei voinut estää itseään. Toa nipisti omaa käsivarttaan ihan vain testatakseen, oliko hänen näkemänsä totta.
Siteiden alta ei paljastunut naamiota, eikä edes vahkin päätä, niinkuin Umbra oli odottanut. Sen sijaan siellä oli musta kallomainen pää, pienet viirusilmät ja hampaat, jotka näyttivät siltä, kuin koko hahmon pää olisi loppunut pelkkään yläleukaan. Umbra oli nähnyt samanlaisen satoja kertoja aiemminkin. Klaanin käytävillä. Hahmolla, jonka hän luuli olevan vain tosi merkillinen matoran.
“Creedy! Skarrarrarrin Creedy! No ei ihme, että se mokoma kaveerasi niin paljon Killjoyn kanssa. Kahviossa sitä aina ihmeteltiin, miten kukaan hänen kokoisensa uskaltaa liikkua sen teknojätin kanssa.”
Cody päätti olla kyseenalaistamatta termiä “teknojätti” ja sen sijaan tyytyi olemaan yllättynyt toan havainnosta.
“Creedy? Tarkoitat varmaan Mekaanikkoa. Hän on hauska kaveri. Innostuu välillä vähän liikaa. Mitäs hänelle oikein kuuluu? Luulin, että Lähetti-raukka tässä oli viimeinen toimintakuntoinen Va.”
“En… en oikeastaan tiedä. Hän oli mukana ensimmäisessä kamppailussamme Sarajia vastaan, mutta hän katosi johonkin taistelun tiimellyksessä. Lähdimme niin kiireellä, ettemme ehtineet tarkistaa, mihin.”
Cody myhäili ymmärtäväisesti. Killjoyn punaisen pikku apurin kohtalosta tietämätön kaksikko nosti lopulta yhdessä Lähetin ruumiin hallin lattialta, molemmat hieman piristyneinä siitä, että ehkä kaikki Käden koskema ei sittenkään ollut pahaa. Yksitoista kerrosta itsensä ylöspäin sinkauttanut Killjoy olisi tiennyt paremmin, mutta tietämättömyyden onnellisuudessa liikkuva kaksikko talsi surullisen lastinsa kanssa kohti ruumishuonetta. Umbra näki hieman keventyneen tilanteen sopivaksi vielä yhdelle kysymykselle.
“Minun on ihan pakko vielä ihmetellä. Sinä mainitsit Killjoyn hännän. Mitä ihmettä tuolla hallissa aikaisemmin tapahtui? Ehdin nähdä vain tosi paljon hampaita ja jotain pitkää purskahtavan sen hullun selästä.”
“Ai, se. Joo. Killjoy on Kralhi”, Cody totesi arkisesti.
Umbran pää siirtyi taas halkeamispisteeseen. “…että mitenkä oli?”
Codya lähinnä huvitti. “Mm-h. Eikö hän tosiaan koskaan ole maininnut aiheesta? Luulin, että olette molemmat kotoisin sieltä Klaanista.”
“Me… emme varsinaisesti koskaan ole hirveästi kaveeranneet”, toa mutisi vaivaantuneena. Umbra ei ollut aivan varma, olisiko hänen kuulunut tietää Killjoyn todellisesta olemuksesta, vaiko ei.
“Juu, noh. Jos olet koskaan törmännyt niihin nelijalkaisiin piikkihäntäisiin jätteihin, jotka joskus talsivat tuolla Metru Nuin erämailla… niin Killjoy on tavallaan niiden isoveli. Pitkä tarina, oikeastaan.”
Ruumishuoneelle oli enää yhden käytävän verran matkaa ja sen matkan ajan silmiään pyörittelevä toa päätti vain olla kyselemättä enempää. Lähinnä oman mielenterveytensä vuoksi.
Tutkimusosasto 1, Arkistot
Elottomista tovereistaan poiketen arkistojen ovi oli tehty vanhasta ja vankasta puusta. Saranat natisivat korvia vihlovasti oven sulkeutuessa kaksikon takana. Mutta tätä ovea eivät olleet vuosisadat kuluttaneet. Sen kaiverrukset ja yksityiskohdat olivat pölyn peitossa, mutta täysin ehjiä. Matoro huomasi seuranneensa Xeniä huoneeseen, joka näytti olevan täysin eri ajalta, kuin loput teknologiaa uhkuvasta kompleksista.
Punamusta vahki rojahti puiselle jakkaralle oven viereen, nostaen kätensä pitelemään kivistävää päätään. Vahkin päivä oli ollut hermojaraastavin vuosikymmeniin, Xenin ollessa tottunut lähinnä hiljaisten koneiden uskolliseen seuraan.
Matoro olisi melkein halunnut jo aloittaa rauhoittelevan ja tovereidensa puolesta anteeksipyytelevän puheenvuoronsa, mutta huoneen sisältö harhautti häntä. Toa oli seurannut vahkia arkistoihin. Tiedon alkulähteille ja vanhojen reliikkien kotiin. Suu auki ympäristöään ahnaasti vilkuileva toa sai Xenin pudistelemaan päätään, jopa hieman huvittuneena.
“Tiedätkö. Meinasin aluksi heittää sinulle pari valikoivaa sanaa siitä, että en kaipaa ketään katsomaan perääni ja kuinka voisit mieluummin häiritä niitä, joilla on selkeästi isompia ongelmia täällä. Mutta nyt kun näen tuon ilmeesi, niin ehkä sinä nyt kuitenkin tulit ihan oikeaan paikkaan.”
Matoron tutkima huone oli kuin eri maailma Käden aiempaan teräshelvettiin verrattuna. Hän näki kansioita, papereita ja jopa kivitauluja. Vitriineissä ja arkuissa oli kaikkea kivistä vanhoihin, monipiippuisiin tuliaseisiin. Kaikki näytti jotenkin kaoottiselta ja epäjärjestelmälliseltä Käden normaaliin sotilaalliseen järjestelmällisyyteen verrattuna.
“Mikä paikka tämä on?” hän kysyi miettien.
Xen hieroi vielä vasemmalla kädellä otsaansa, yrittäen epätoivoisesti lievittää päänsärkyään. Oikealla kädellään hän kuitenkin osoitteli kohti jykeviä tammipuisia kirjahyllyjä, joiden sisältö koostui pääasiassa ikivanhan näköisistä ajan samentamista opuksista ja paksuista kansioista, joiden selkämyksiin kirjoitetuista teksteistä ei enää saanut selvää.
“Alunperin tämä oli Herran ensimmäinen työhuone. Myöhemmin, maanpäällisen tornin rakentamisen jälkeen kaikki hänen peräänsä jättämä sälä innoitti meitä varastoimaan kaiken antiikkisen tänne. Kaikki tässä huoneessa on ajalta ennen Kättä. Asiakirjoja ja artefakteja vuosilta kauan ennen meitä.”
“Entä mistä tämä kaikki on peräisin?” Matoro jatkoi. Osa esineistä oli todella vanhoja – Matoro erotti esimerkiksi selakhialaisen safiirimiekan vitriinissä. Sen äärellä oli kokoelma erilaisia kiviä ajalta ennen Kuutta Kuningaskuntaa. Hän tunnisti yhden niistä parannuskiveksi. “Nämäkin ovat tuhansia vuosia vanhoja”, jään toa jatkoi puoliääneen.
“Minä en oikeastaan tiedä”, Xen totesi hieman vaivalloisesti, noustessaan kesken lauseensa penkiltään, tarkastellakseen Matoron osoittamaa parannuskiveä tarkemmin, “Suurin osa tästä tavarasta oli täällä jo kauan ennen minun syntymääni. Olen lähinnä kahlannut läpi noita asiapapereita tuolta hyllyistä… tiedäthän, ajankuluksi.”
Matoro tarttui yhteen ruskeaan kansioon. Hän pyyhkäisi pölyä sen kannesta ja luki.
Research profile/ patient 41E. Teksti oli painettu xialaisella, kulmikkaalla fontilla muuten tyhjään kanteen.
Toa avasi kansion satunnaisesta kohdasta. Se oli kirjoitettu täyteen monimutkaisia tieteellisiä termejä kamalalla lääkärinkäsialalla.
“Onko näistä… irronnut mitään mielenkiintoista?” Toa kysyi selatessaan kansiota eteenpäin.
Xen naurahti varovaisesti, asteli Matoron vierelle ja alkoi tutkimaan potilaskansiota, jonka toa oli juuri käsistään laskenut.
“Ei oikeastaan. Hyvin harva näistä edes kertoo, kuka näitä raportteja on tehnyt, tai missä. Muutamassa kaunokirjallisessa teoksessa oli kustantaja mainittu, mutta muuten tämä kaikki on lähinnä tosi tosi pitkäveteistä tiedehöttöä. Eipä sillä, kyllä minulla aikaa on riittänyt. Olen tainnut paria tällaista lukuunottamatta selata läpi kaiken.”
“Minusta tuntuu, että aika moni Käden luurangoista perustuu näihin tutkimuksiin”, Matoro vastasi ja työnsi kansion takaisin paikalleen. “Ei ihmekään, että Musta Käsi kehitti aikaansa edellä olevaa teknologiaa, kun niillä oli kellarissaan kaikki maailman tieto.” Hyvin paljon Kal-haarniskaa muistuttava hopeinen teräshirmu katseli toaa häiritsevin silmin kirjahyllyjen vieressä. Xen huomasi toan vilkuilevan kohti rautajättiä ja vahki siirtyikin hieman sivuun, päästäen toan tutkimaan sitä tarkemmin.
“Sitä minäkin arvelin. Kaivelin joskus jotain vanhoja inventaariolistoja ja armaan Purifierimme nimiin oltiin merkattu tonnitolkulla tavaraa, hänen saavuttuaan ensimmäistä kertaa Metru Nuille. Jos kuulat ovat yhtä vanhoja, kuin jotkut väittivät, en ihmettelisi, jos tämä kaikki olisi tullut samassa satsissa.”
Matoro kumartui tutkimaan haarniskan oikean säären sivuun kaiverrettuja teknisiä tietoja, vältellen parhaansa mukaan haarniskan tyhjiä silmänaukkoja. Kaiverrettujen numeroiden kirjoitusasu oli hyvin vanha, mutta Matoro ymmärsi niitä niukin naukin. Tulkitsemista olisi kuitenkin helpottanut paljon, jos jostain toan ja vahkin välistä, lattianrajasta kuuluva naputus ei olisi ollut niin häiritsevä. Aivan, kuin joku olisi rummuttanut sormiaan laiskasti pöydänkulmaa vasten.
Ärtyneenä, Matoro käänsi kasvonsa lattialle vierelleen, valmiina lausumaan muutaman valitun sanan hermojaraastavan naputuksen tekijälle. Kun toa näki, mistä ääni lähti, hän kuitenkin päätti olla aivan hiljaa ja perääntyä hyvin hyvin rauhallisesti. Xen oli jo ottanut muutaman askeleen taaksepäin, tarkkaillessaan lattialla kulkevaa merkillisyyttä.
Sen katsominen oli, kuin olisi tarkastellut vanhaa animaatiota, jonka ruuduista puuttui joka toinen. Liikkuen kuin rampa, toisesta todellisuudesta saapunut hämähäkki, robottinen sininen käsi käveli hitaasti lattian halki, sormien noustessa ja kohdatessa puisen lattian uudestaan ja uudestaan. Toa ja vahki vilkaisivat toisiaan inhonsa keskellä, tarkkailen kuitenkin koko ajan sivusilmällä karmivan ruumiinosan matkaa halki huoneen. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen käsi katosi jonnekin kirjahyllyjen taakse. Kaukaisten sormien naputuksen muututtua luonteeltaan metallisiksi, kaksikko päätteli outouden kadonneen jonnekin ilmastointikanaviin. Matoron mieleen muistui välittömästi hetki kerroksen huoltokäytävistä, jossa äänet kanavista olivat säikäyttäneet koko tiimin.
“Tiedätkö sinä tuosta jotakin?” Matoro kysyi. Hän oli selvästi edelleen varuillaan.
Xenillä kesti hetki karistella inho kasvoiltaan. “Minä… muistelen nähneeni sen vilaukselta pari kertaa …kai. En… en oikeastaan ole varma. En edes uskalla arvailla, mitä kaikkea tämä paikka pitää sisällään”, Xen irvisteli. Tilanteesta toipunut Matoro tunsi oudon sähköisen värinän selkäpiissään. Toa muisti taas, miksi Käden tukikohta oli niin vaarallinen.
Mutta sitten tunne meni ohi, kuin sitä ei olisi ollutkaan. Toa kohautti olkiaan ja kumartui takaisin tutkimaan haarniskaa.
Hänestä tuntui kuin se olisi voinut herätä minä hetkenä hyvänsä eloon ja kuristaa toan kylmillä käsillään. Hän huomasi hieman ruostuneessa rintapanssarissa kaiverrusta siinä, missä Käden tunnus haarniskan väkivaltaisemmissa serkuissa sijaitsi.
Se oli ilmeisesti sarjanumero, jota seurasi päiväys.
“Tämä ei voi pitää paikkaansa”, Matoro hämmästyi, ja luki numerosarjat uudelleen. “Tämä väittää olevansa mielettömän vanha. Tehty ajanlaskun alun aikoina.“
“Näytäs”, Xen ihmetteli, kumartuen Matoron rinnalle. Hetken tuijotettuaan vahki huomasi Matoron olevan oikeassa. “Voi ratas, olet oikeassa. Hassua, etten itse ole koskaan osannut kurkata tänne.”
Xenin kasvoille nousi varovainen tajuamisen into. Hän pinkaisi isoimman kirjahyllyn taakse (miltei törmäten samalla hyllyrivien eteen kasattuun kredipselleenitynnyrikasaan), jättäen Matoron hetkeksi kaksin hopeisen haarniskan kanssa. Hetken kuluttua hyllyn takaa kuului vahkin vahvistaa huudahdus.
“Jep! Sama juttu tääällä! Olisihan sitä voinut älykkäänä tämänkin huomata aikaisemmin.”
Rennosti lampsien vahki ilmestyi taas hyllyn takaa, rojahtaen takaisin jakkaralleen mietteliäänä. Matoron mielenkiinto oli jo siirtynyt erilaisia pienesineitä sisältävälle hyllylle. Yksi esineistä muistutti hälyttävästi Matoronkin vyölle kiinnitetyn ionimiekan kahvaa. Kahvan vierelle oltiin aseteltu noin kämmenen kokoinen kaksitoistareikäinen puusta veistetty teline eri värisillä nupeilla ja sen vieressä, pienessä läpinäkyvässä pussissa oli kasa nuppien kanssa vastaavien värisiä marmorikulia. Matoro hymähti ja alkoi näpräämään kuulia paikoilleen telineeseen. Hän pääsi prosessissa noin puoleenväliin, kunnes hän tajusi, että huoneessa oli ollut jo pitkään hyvin hiljaista. Toa kääntyi kohti vahkin jakkaraa, jolla Xen istui täysin hiljaa, laajat silmät lattiaa tuijottaen.
Matoro antoi viimeisien kuulien vieriä hetken matkan pitkin pöytää, kunnes ne pysähtyivät vasten hyllyn takaseinää. Toa nojasi varovasti kaapin reunaan. Xen ei huomioinut lainkaan Matoron liikkeitä.
“Kaikki kunnossa?”
Vahki oli pysähtynyt hetkeksi ajattelemaan. Hänen ajatuksensa olivat selkeät ensimmäistä kertaa kokoushuoneessa käydyn keskustelun jälkeen. Xen oli vapaa. Lukemattomia olivat päivät, jotka vahki oli viettänyt keskellä sieluttomia sotakoneita. Perheensä hylkäämänä, entisen tekniikan valtakuntansa vangitsemana. Nyt hänen kotinsa oli täynnä vieraita. Hän ei uskaltanut väittää tuntevansa enää edes Codya, saatika sitten Killjoyta. Aikaa oli kulunut liian kauan. Kivistys Xenin päässä oli palannut. Nainen kirosi päänsä sisällä.
“Tuli vain mieleeni, kuinka… kuinka te saittekaan osastoni ovet auki? Meillä ei ole ollut virtaa vuosikymmeniin.”
Matoron ei olisi kuulunut häkeltyä kysymyksestä. Silti hän joutui miettimään hetken vastausta. “Killjoylla… oli niitä valkoisia kuulia. Paranteli niillä ilmeisesti aluksi itseään, mutta hän kytki ne lopulta verkkoon tuolla huoltokäytävällä.”
Xen huokaisi, mutta hymähti sitten ymmärtäväisesti. “Niin. Niin arvelinkin.”
Matoron ilme oli kysyvä. Toa huomasi vahkin sanojen takana tarkoituksen. Hän ei kuitenkaan halunnut hoputtaa mietteisiinsä uponnutta vahkia.
“Tiedätkö sinä, mitä ne ovat. Ne kirkkaat kuulat. Miten ne eroavat alkuperäisistä?”, Xen jatkoi.
Matoro ei tiennyt vastausta. Muistikuvat Sarajin Xialla tekemistä selityksistä olivat hataria. Ennen tätä päivää Matoro ei oikeastaan koskaan ollut huomioinut eroa erilaisten kuulien välillä.
“Kuten kaikki, mitä täältä löydät, nekin perustuvat johonkin muinaiseen. Ne ovat äitini luomus. Yritys luoda jotain, joka vastaisi Kranan voimaa. Hän onnistui… tavallaan.”
Tässä vaiheessa Matoron oli pakko keskeyttää. Hän nosti kätensä pystyyn paussin merkiksi. “Minun on pakko kysyä… mitä sinä tarkoitat ‘äidilläsi’?”
Xen veti syvään henkeä lauseidensa välissä. Hän näki tässä mahdollisuutensa. Jomotus hänen päässään vaati sitä. Matoro oli hänen ensimmäinen tilaisuutensa vuosikymmeniin.
“Äitini… Tohtori Niz, loi minut yhdessä Killjoyn kanssa. Sodan jälkeen. Oikeastaan, taisin olla juuri isäni idea. Hän halusi todistaa, että he kykenisivät luomaan jotain, jota ei oltu tarkoitettu sotaan.”
Asioiden luonne alkoi viimein paljastumaan Matorolle. Hän muisti aiemmin Killjoylle esittämänsä kysymyksen siitä, tunsiko tämä Niziä. Killjoy ei koskaan vastannut ja nyt toa ymmärsi, miksi.
“Hyvin sekin sitten onnistui”, Xen tuumi apeana, käännellen sitä kohtaa ranteestaan, mistä hänen ionikyntensä normaalisti aktivoituivat, “Vahkin ruumis, kaatuneiden sielu. Minä, kuten Cody, Saraji ja niin monet muut ennen minua… niiden sairaiden kokeiden tuloksia, joita äitini vuosikymmenet johti.”
“Kaatuneiden sielut”, oli helppo lukea Matoron huulilta. Xen pureskeli hermostuneena omia sormiaan.
“Kalit. Mielettömiä, sieluttomia, täydellisiä sotilaita. Ruumiit kaivettu kenttähaudoista, haarniskat taottu kaatuneiden verestä. Mutta minne sielu menee, kun se poistetaan?”
Matoro tarvitsi vain muutaman sekunnin ratkaistakseen yhtälön. Hän kääntyi takaisin hyllylle takanaan ja kahmaisi loput marmorikuulista takaisin käteensä. Yksi kerrallaan hän asetti loputkin niistä omille paikoilleen telineessä. Mutta yksi jäi yli. Kuulista läpinäkyvä. Matoro kääntyi takaisin Xeniin, joka oli noussut seisomaan. Vahki otti kolme askelta eteenpäin, kunnes tämän kasvot miltei kohtasivat Matoron.
Vahki kopautti kahdesti omaa rintakehäänsä, katsoen toaa samalla suoraan silmiin. “Sieluja. Kymmeniä niitä. Puristettuna massaksi sisääni. Kaikki mitä olen ja tulen olemaan. Mikään ei ole omaani. Kaikki tulee menneestä.”
Xen rääkäisi kuuluvasti, irvistäen kallonsa läpi kulkevasta sokaisevasta kivusta. Matoro oli ojentamassa käsiään kohti kivusta kouristelevaa vahkia, mutta pysähtyi puolimatkassa, ollessaan epävarma siitä, mitä hän voisi tehdä.
Kumartunut, päätään molemmin käsin pitelevä vahki nosti katseensa väkisin huolestuneeseen toaan. Valkoinen valo vahkin silmissä oli muuttunut hohtavaksi punaiseksi. Ääni, joka Xenin suusta kuului oli muuttunut. Toinen ääni oli tullut tavallisen rinnalle. Matoro yritti ottaa askelta taaksepäin, mutta hylly hänen takanaan teki sen mahdottomaksi.
“Sinä olet tiedon lähteillä, toa. Ja minun täytyy jakaa.”
Vahki nosti oikean kätensä Matoron kasvojen eteen. Punainen valo paistoi rakennetun mustan metallin raoista. Käsi oli valmiina tarttumaan Matoron kasvoihin. Toa puristi tiukasti takanaan tiellään olevan hyllyn reunaa, kallistaen päätään niin kauas, kuin pystyi. Irvistys toan kasvoilla ei pysäyttänyt tuntemattoman vallan hallitsemaa Xeniä.
“Jakaa tarina. Hyväksy käteni, vanha tuttu ja voin näyttää sinulle kaiken.”
Matoro ei osannut järkeillä sitä itselleen, mutta Xenin sisältä uhkuvassa äänessä oli rippeitä jostain tutusta. Hän oli kuullut tämän äänen ennenkin. Ja ääni ei kuulunut vahkille. Xen oli pysähtynyt. Punaiset silmät odottivat toan vastausta. Käsi ei liikkunut mihinkään. Matoroa ei pakotettu mihinkään.
Uteliaisuus vei voiton varovaisuudesta, kuten niin useasti ennenkin. Toan kädet laskeutuivat hänen vierelleen. Oikea käsi hipaisi tarvikepussia, jonka sisälle sininen siru oli piilotettu. Matoro suoristi päänsä ja sulki silmänsä. Xen hymyili leveästi.
“Hengitä syvään.”
Käsi laskeutui hellästi Matoron Cencordille, levittäen sormensa peittämään maskin kiikarisilmätöntä puolta. Toa veti syvään henkeä. aivan kuten Xen ja tämän kaukaa kaikuva toverinsa olivat pyytäneet.
“Eilen. Tänään. Huomenna. Yhdessä paikassa ne ovat sama. Sieltä me tulemme. Sinne me menemme. Ja sen, toa, sen minä sinulle näytän.”
Valo välähti. Matoro seisoi tyhjyydessä. Ja vaikka oli tyhjää, oli kello. Ja kellossa oli nainen. Nainen katsoi Matoroa silmiin. Vaikkei naisella ollut silmiä. Olivat vain hampaat. Vihreä valo hehkui naisesta. Punainen valo hehkui häkistä vihreän vierellä.
Valo välähti. Matoro seisoi metallisella lattialla. Mutta lattia sijaitsi taivaassa. Musta hahmo heittäytyi reunalta hänen edessään. Heittäytyjällä oli raajoja kolme. Neljäs oli leikattu irti. Miekka oli lävistänyt hahmon ja se miekka katosi myös hahmon mukana.
Valo. Kaupunki. Tori. Punainen ja vihreä iski yhteen. Matoro erotti tutut kasvot väkijoukosta.
Valo ja sitten pimeys. Kuusi tummanpuhuvaa soturia. Seitsemäs hahmo perääntymässä kohti hyytävää merta.
Viimeinen valo. Luola. Matoran. Valokivi. Puinen arkku sateenkaaren häpeään laittavalla hohteella. Ja arkun vieressä kapseli. Ja kapselissa hahmo. Matoran ihasteli kapselia. Nosti mustan kämmenensä sen lasia vasten.
“Keskity, toa. Olemme kaukana, mutta jaksa vielä hetki.”
Äänen motivoimana Matoro katsoi tarkemmin. Kapselin vieressä oli myös kyltti. Kieli oli tuntematonta, mutta Matoro ymmärsi sitä silti.
“B-”
Ja sitten toa seisoi taas huoneessa, vahkin musta käsi peittämässä kasvojaan. Valkoinen väri palasi silmänräpäyksessä Xenin silmiin. Henkeään, kuin hukkuva haukkoen, vahki irroitti kätensä jään toan kasvoilta hoipperehtien askeleen ja toisenkin taaksepäin. Matoro oli tyrmistynyt, mutta Xen ei antanut mielensä harhailla kauaa. Vahkin kädet tarttuivat toaa olkapäistä, kasvot vaatien vastauksia.
“Näitkö sinä sen!? Pääsitkö yhtään pidemmälle?”
Vahkin normalisoitunut ääni ei vielä täysin herättänyt Matoroa transsistaan. Välähdykset kulkivat edelleen läpi hänen silmiensä, kunnes toa viimein alkoi taas ajattelemaan. Kaksikon katseet kohtasivat. Matoro kertasi kaiken vielä mielessään.
“B. Kirjain B. Ja… jotain vanhaa. Mutta vain välähdyksiä.”
Xen huokaisi pettyneenä. Vahki peruutti hatarasti takaisin jakkaralleen. Päänsärky oli kadonnut. Ainakin hetkeksi.
“…kuten kymmeniä kertoja aikaisemminkin. Se en siis ole vain minä.”
Matoro ravisteli päätään kokemuksestaan. Käden tukikohdan niin usein tarjoama kysymystulva raivasi jälleen tietään toan päässä. Tällä kertaa tosin, Matoro tiesi yksinkertaisen tavan selvittää se kaikki.
“…mitä?”
Xen nojasi leuallaan käsiinsä, pettyneenä ja tylsistyneenä. Vahki tiesi jo kysymyksen tulevan. Hänellä oli myös valmis vastaus.
“Jos armaan velipuoleni Sarajin veressä kiertää Kakaman voima, niin jalon Eldan… kiertää minun.”
Osa kysymyksistä ratkaisi itsensä, mutta eivät kaikki. Xen ei kuitenkaan lopettanut vielä. “Minä näen, jos joku liikkuu varjoissa. Kuulen, jos joku kulkee kaukaisuudessa. Minä koen kaiken. Kukaan ei liiku ilman, että minä en tietäisi siitä.”
Matoro valui hyllyä pitkin lattialle, uupuneena. Valmiksi raskas päivä yhdistettynä mielitemppuihin oli vienyt toan voimat. Hän kaipasi jo lepoa. Xen kuitenkin näki, että toa kuunteli edelleen.
“Mutta täällä oli aina hiljaista. Hopeinen kuolema yläpuolellamme nukkui. Minun seurassani liikkuivat vain ne ilman mieltä. Joten miksi minä kuulin aina äänen? Kellon äänen?”
Matoro muisti yhden välähdyksistä. Kellon ja naisen. Muiston täyttivät kuitenkin hampaat. Toa vannoi nähneensä sellaiset ennenkin.
“Minä kuulin sen myös.”
Xen nyökkäsi. “Mutta se ääni ei ole enää yksin. Muutama viikko sitten… hän ilmestyi. Hän puhui minulle. Näytti minulle sen, minkä hän juuri näytti sinulle. Aina samat välähdykset. Sama järjestys. Päättyen aina siihen luolaan ja matoraniin. Kirjaimeen B… ja sitten se päättyy.”
“Ja sinulla ei ole hajuakaan siitä, miten se jatkuu”, Matoro arvasi. Xen huokaisi myöntävästi. Vahki näpräili punaista medaljonkiaan. Ketju sen ja vahkin kaulan välillä oli rento, mutta kaksi korun kiekkoa leijuivat yhä sillä korkeudella, missä Xenin kaula oli ennen istuuntumistaan.
Matoro tuijotti sitä hetken. Sen hidas kelluminen ilmassa oli rauhoittavaa. Toasta tuntui siltä, että hän voisi viimein nukkua hetken. Xen huomasi tämän myös. Vahki nousi ylös, kääntäen selkänsä toalle. Mutta niinkin väsynyt, kuin Matoro olikin, hän ei halunnut päästää Xeniä vielä menemään.
“Miksi minä? Olisit voinut näyttää tuon kenelle tahansa.”
Xen kääntyi, vieno hymy kasvoillaan. “Jos haluaisin olla tyly, sanoisin, että koska olit ensimmäinen, jonka kanssa olen saanut puhua sataan vuoteen.”
Matoro virnisti omahyväisesti. “Mutta?”
“Mutta minä näen, että sinulla on… kapasiteettia ymmärtää. Ja selvittää. Sinussa on jotain.”
Toa väänsi itsensä ylös, täräyttäen samalla hyllyn vastakootun kuulaesitelmän kumoon. Marmorikuulat vierivät pitkin pöytää, mutta yksikään niistä ei pudonnut.
“Ja mitäköhän se mahtaa olla?”
“Suu tukkoon, toa. Minä yritän olla runollinen.” Xen kikatti suunsa eteen nostetun käsivartensa takaa. Matoro ei voinut olla hymyilemättä keventyneelle tilanteelle. Väsymys alkoi painaa myös vahkin niskassa ja silmien auki pitämisen kyvyn lisäksi Xen alkoi menettää myös itsehillintänsä.
Mutta ennen oman kovan ulkokuoren illuusionsa menettämistä, Xen asteli vielä takaisin huoneeseen, toan ohi ja hyllyrivien kätköihin. Matoro odotti kärsivällisenä, kuunnellen lipastojen availua ja papereiden kahinaa. Lopulta lipasto suljettiin ja vahki palasi jotain pientä käsissään. Se oli musta datapaketti, jonka päälle oltiin liimattu sininen muistilappunen. Matoro erotti sen tekstin, “Vallankumouksellinen”.
“Tämä”, Xen esitteli, roikottaen datatikkua sen hopeisesta metalliketjustaan”, on jotain, jonka löysin täältä kirjastosta.”
Xen vei tikun lähemmäksi toaa, joka kallisti päätään kysyvästi. Vahki työnsi ketjun päässä killuvaa objektia lähemmäksi toaa vielä kerran, kunnes valkoinen käsi avautui ja vahki sai tiputtaa tikun toan sulkeutuvaan kämmeneen.
“Meillä ei ole ollut enää ikuisuuksiin laitteita selvittää sen sisältöä. Se on joko pahasti korruptoitunut tai mielettömän hyvin salattu. Mutta sinä sanoit tulevasi paikasta, jossa on kaltaisiasi. Kenties siellä olisi joku, joka voisi selvittää sen sisällön?”
“Klaani, kyllä”, Matoro totesi, tutkaillen datapakettia kiikarisilmänsä avulla, “Meillä on Kepe… tekniikkanero. Tai kenties jopa arkiston pojat.” Matoro nosti katseensa vahkiin. “Lähetän sen heille heti, kun pääsemme Ga-Metruun. He, jos ketkä saavat selvitettyä tämän sisällön.”
Xen oli vakuuttunut toan sanoista ja asteli takaisin ovelle, jolle hän oli jo hetki sitten menossa. “Siinä tapauksessa kiitän sinua jo nyt, toa. Pääsen nukkumaan turvallisin mielin.”
Vahki avasi taas puisen raskaan oven, jonka saranat natisivat yhä kovemmin. “Ai niin… ja tuolla huoneen perällä on sänky. Voit nukkua siinä. Ajattelin, että haluat varmaan itsekin levätä hetken.”
Matoro nyökkäsi kiitokseksi ja seurasi, kuinka vahki hitaasti katosi käytävälle ja painoi oven kiinni perässään.
Jo hetken aiemmin, toa oli huomannut vielä jotain Xenin antamassa tikussa. Sen pohjaan oli kaiverrettu jotain, hyvin hyvin pienellä tekstillä. Matoron kiikarilta kesti hetki tarkentaa siihen kunnolla. Lopulta jään toa kuitenkin sai siitä selvää, toistellen sanaa hiljaa ääneen.
“Demiurgi… Demiurgi?”
Toa sujautti tikun haarniskaansa ja otti tiekseen seuraavan kirjahyllyn. Hän ehtisi nukkua myöhemminkin.
“Demiurgi.”
Toimistohuone 5, Tukikohdan ylin kerros
Jokin voimakas kolahti vasten puista, vuosien heikentämää ovea. Kolahduksen voima sai vuosisatoja vanhat pölyt rapisemaan alas ruostuneiden ovenkarmien päältä. Metallisen nyrkin ja puisen oven kohtaamisesta lähtenyt jysähdys kaikui pitkin kompleksin tyhjiä käytäviä.
Toinen kolahdus. Vino, kahdenkymmenen senttimetrin mittainen halkeama ilmestyi oven keskelle. Valoa alkoi tulvimaan pieneen huoneeseen. Kolahdusten nostattama lattialle kerääntynyt kiviaines hämärsi näkyvyyttä valokiilan läpi. Muutamat ovesta taaksepäin kulkevat rauhalliset askeleet antoivat olettaa ovea möykyttävän henkilön peruuttavan. Ja pian sen jälkeen nopeat juoksuaskeleet siivittivät viimeistä rysähdystä vasten ovea, joka viimein murtui. Puunsäleet ja toisistaan irronneet lankut levisivät kovaäänisesti pitkin pienen työhuneen lattiaa. Suurikokoinen siluetti ovensuussa suoristi selkänsä. Punahohtoiset pupillit tutkailivat huoneen sisältöä hetken, ennen kuin hahmon jalat siirsivät siluetin valoon.
Killjoy oli saapunut vanhaan työhuoneeseensa. Seinille tunnistamattomiksi mädäntyneet taulut olivat jättäneet neliskulmaisia tummuneita länttejä pitkin huoneen harmaita seiniä. Kalustukseltaan hyvin yksinkertaisen huoneen perää hallitsi leveä kirjoituspöytä, jonka päälle jätetyt esineet olivat peittyneet katosta irronneen betoninkappaleiden alle.
Maanalaisen tornikompleksin ylimmässä kerroksessa sijaitseva huone oli ottanut vastaansa pahimman, mitä maan päällä sijainneen tornin tuhoutuminen vuosikymmeniä sitten oli tarjonnut. Mittaamattoman sotkun lisäksi katosta irronneet suuremmat lohkareet olivat murskanneet alleen kaksi hieman kevytrakeisempaa kirjahyllyä huoneen vasemmalta seinustalta.
Killjoy nosti käden suojaamaan hengitysteitään siksi ajaksi, että enimmät pölyt sisään potkaistusta ovesta laskeutuisivat. Hetken metsästäjä harkitsi takaraivollaan odottavan liikkuvan visiirin spottivalon käyttämistä, mutta käytävältä huoneeseen tulviva valo juuri ja juuri riitti siedettävään näkyvyyteen. Muutamalla harppauksella Killjoy siirsi olemuksensa kirjoituspöytänsä taakse, jonka alla odotti kolme lukitsematonta lipastoa. Metsästäjä olisi mielellään jo käynyt niiden sisällön kimppuun, mutta päätti säästää parhaan viimeiseksi. Sen sijaan hän alkoi puhdistamaan pöytää senttimetrien pölykerroksesta, paljastaen sen alta suunnattomaan epäjärjestykseen joutuneita yksittäisiä papereita.
Killjoy pettyi hieman niiden sisältöön, vaikkei ollut aivan varma, mitä niiltä edes odotti. Taisteluraportteja, hakemuksia uusiin tutkimuskohteisiin, hankintalistoja. Kaikki ne työt, jotka normaalisti kuuluivat Herran tehtäviin, olivat Käden viimeisinä vuosina langenneet Killjoyn kontolle. Ne eivät olleet miellyttäviä aikoja, vaan epävarmoja ja kiusallisia. Sieluttoman johtajan ja pettäneen elämänkumppanin kanssa eläminen oli sanoinkuvaamattoman kauheaa. Silti, Killjoy olisi ollut valmis vaihtamaan tilanteensa siihen silmänräpäyksessä. Tulevaisuus ja sen kauhut hallitsivat metsästäjän mieltä. Tie, mille hän itsensä oli suunnitellut, ylitti pahimmatkin kauhukuvat, mitä sodan koventama metsästäjä kykeni päässään tuottamaan.
Kenties siinä oli perimmäinen syy sille, miksi Killjoy halusi ensiksi nähdä juuri työhuoneensa. Menneisyys, niinkin vähän kuin metsästäjä sen muistelemisesta nautti, oli se silti jollain hyvin väärällä tavalla rauhoittavaa.
Mitä Killjoy todella etsi, sijaitsi kuitenkin ylimmässä lipaston laatikossa.
Vetolaatikko oli hutera. Sen reunojen metallikiskot olivat löystyneet vuosien aikana. Killjoy joutui tukemaan laatikon pohjaa vasemmalla, hieman vähemmän keinotekoisella kädellään.
Hän ei oikeastaan koskaan ollut pysähtynyt ihmettelemään sitä, miten kupariset johdot ja metallista taotut nivelet tottelivat hänen hermojaan ja lihaansa niin uskollisesti ja tarkasti. Joskus, hyvin harvoin, mutta joskus, jopa hieman hänen vanhaa, luusta ja lihasta koostuvaa kättään paremmin.
Silti, hän vihasi sitä. Sen keinotekoisuutta. Sitä, kuinka se ei oikeasti kuulunut häneen. Se oli vain korvike. Merkki siitä, ettei vanha ollut tarpeeksi hyvä. Killjoy oli vakuuttunut siitä. Universumi oli päättänyt, että hänen kehonsa ei ollut tarpeeksi hyvä. Siksi se piti polttaa pois ja uusi rakentaa tilalle.
Moottorien ja servojen kaavamainen inahtelu oli toinen asia, jota Killjoy vihasi. Se ei ollut luonnollista. Vaikkei hän siihen kovin usein edes kiinnittänyt huomiota. Se oli oikeastaan hieman merkillistä. Killjoy ei ollut ruumiintoiminnoiltaan mikään kovin hiljainen seuralainen. Ja silti hänen läsnäolonsa huomattiin usein vasta viimeisenä.
Laatikon sisältö, pölyltä säästynyt sellainen, havahdutti Killjoyn takaisin todellisuuteen. Päällimmäinen kerros laatikon sisällöstä näytti koostuvan jälleen papereista. Mutta tällä kertaa oltiin kaukana työkuvioista. Erikokoiset ja vuosien kellastuttamat kirjeet vaikuttivat olleen vanhanlaatuisia jo kauan ennen pöydän asiapapereiden olemassaoloa.
Killjoy tiesi kirjeiden sisällön. Hän tapasi lukea niitä Käden viimeisinä päivinä. Niiden sisältö ja niiden lähettäjä muistutti häntä päivistä ennen sotaa, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Se oli metsästäjälle nyt jo liian kaukana. Kuin jostain toisesta elämästä. Oli siis aika kaivautua syvemmälle.
Kirjepino pöydän kulmalla kasvoi, kun metsästäjä siirtyi tonkimaan laatikon pohjia. Hän oli varma, että hänen etsimänsä olisi siellä. Hän muisti, kuinka hän oli piilottanut sen sinne. Viimeisenä tekonaan ennen ensimmäistä retkeään Odinalle.
Se oli pahvinen kuva, kahdesti taiteltu ja kooltaan pienen postikortin kokoinen. Kuvan tarkkuudesta päätellen se ei ollut kovinkaan vanha. Oikeastaan, läpyskän kuvanlaatu oli suorastaan hämmentävä. Jollain merkillisellä tavalla se näytti melkein elävämmältä, kuin sitä ympäröivä maailma. Se saattoi olla kuvan ansiota, tai sitten ei. Ehkä se oli vain masentavan ja sieluttoman huoneen vaikutus.
Hitaasti, Killjoy avasi taitellun kortin kokonaan auki, kuin peläten sen sisältöä. Mielessään, hän tajusi sen olevan tyhmää. Kyllähän hän muisti, mitä siinä oli.
Kolme hahmoa. Hopeiset, nuoret ja hymyilevät kasvot ylärivissä, kaulakkain rurukasvoisen veden toan kanssa. Toa näytti väsyneeltä, mutta onnelliselta. Tämän valkoinen labratakki oli kiedottuna hänen vyötäisilleen. Toa näytti nojaavan oikealla kädellään johonkin, joka kuitenkin rajautui kuvan ulkopuolelle. Hopeapunainen mies toan vieressä näytti energiseltä. Hänen oikea kätensä veti toaa lähemmäksi itseään, tämän vasemman kätensä ollessa laskettuna kuvan kolmannen, kaksikon eteen kyykistyneen hahmon olkapäällä.
Nizin ja Killjoyn edessä, kätensä kuin voitonriemuisesti levittänyt Xen hymyili kuvassa kaikkein leveimmin. Virne vahkin kasvoilla oli suorastaan raivostuttava. Tai niin Niz sitä oli aina kuvaillut. Yleensä siitä pystyi kertomaan, että vahki oli ollut taas tekemässä pahojaan. Niin tässäkin tilanteessa. Vain hetkeä kuvan ottamisen jälkeen, Killjoy oli saanut soiton tiedeosastolta, josta oli taas kadonnut Kanohi-uutetta.
Sellaisena metsästäjä perheensä muisti. Aina töistä väsyneen, mutta siltikin kiltin ja välittävän Nizin, sekä lapsenomaisen, ainiaan keljuilevan Xenin, joka, toisin kuin muut vahkit, ei edes harkinnut liittyvänsä sotaan. Käden päällekkäiset tornit olivat hänen kotinsa, vaikka Killjoy olikin melko varma, että kodilleen uskollinen Xen ravasi tämän tästä kurkkimassa Ta-Metrun sodan aikana villiintynyttä yöelämää.
Ei Killjoy halunnut myöntää olevansa nostalginen. Hän vain kaipasi muistutuksen siitä, mitä hän oli tuhonnut. Xenin näkeminen kaikkien vuosien jälkeen oli herättänyt metsästäjän mielessä aivan liikaa kipeitä ajatuksia. Hän oli surrut sekä vahkin, että Nizin. Kärsinyt tuomionsa. Nyt Killjoyn mielessä heräsi taas menettämisen pelko. Hän ei halunnut joutua suremaan uudestaan.
Ja silloin se iski häneen. Metsästäjä oli yrittänyt sulkea ajatuksen mielestään. Hän epäili Sarajin sanoja. Toki ne saattoivat olla pelkkää moraalista sodankäyntiä. Mutta Killjoy tiesi myös, että Saraji ei ollut kuin Purifier. Toisin, kuin hammaksikas mestarinsa, Saraji oli rehellinen taistelija, joka teki kaikkensa sen puolesta, mihin hän uskoi. Ja kun hän sanoi surmanneensa Creedyn, hän luultavasti puhui totta.
Pala lohkesi irti pöydän reunasta, kun Killjoy iski metallisen nyrkkinsä siihen. Tippa verta tirskahti kohdasta, jossa metallinen ranne sulautui orgaaniseen. Hän oli pettänyt lupauksensa jo Rukin kohdalla. Ja nyt Creedyn. Universumi rankaisi yhä metsästäjää, joka epätoivoisesti yritti olla sisällyttämättä enää ketään sotiinsa.
Ja silti, kerta toisensa jälkeen, hän teki samat virheet. Ääneen kiroava Killjoy romahti istumaan huteran näköiseen puiseen työtuoliinsa. Se heilahti, mutta kesti. Metsästäjän mieli sen sijaan ei kestänyt. Kolmen potretti rutistui hänen nyrkkinsä sisälle. Syvään huokaiseva metsästäjä ei surunsa keskellä huomannut avonaiseen oviaukkoon ilmestynyttä maan toaa.
“Meidän pitää puhua, arvon Kenraali”, Nurukan aloitti.
Toan pää oli täynnä kysymyksiä, joihin Killjoylla ehkä oli vastauksia. Vasta hetken tarkasteltuaan, Nurukan kuitenkin alkoi epäilemään, ettei hän ollut saapunut parhaaseen aikaan. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Vielä hieman muissa maailmoissa oleva Killjoy viittoili Nurukania astumaan sisälle.
“Matoro kertoi minulle kaiken ja koin, että minun pitäisi ehkä käydä tapaamassa sinua. Nimittäin kysymys herää.”
Metsästäjä viittoili vanhusta jatkamaan. “Yksi hyvin tärkeä kysymys. Mitä me oikein jätimme jälkeemme, Killjoy? “
Vanhat koodit Killjoyn päässä käskivät nousemaan ylös ja tekemään kunniaa ylempiarvoisen saapuessa tilaan. Metsästäjä kuitenkin tajusi tilanteen hullunkurisuuden. Eihän kumpikaan heistä, Nurukan eikä Killjoy, olleet oikeasti enää kenraaleita. Joten kunnian tekemisen sijaan Killjoy pysyi puisella toimistotuolillaan, laski vanhan paperisen kuvan varovasti toimistopöydälleen ja osallistui keskusteluun.
“Noh… arvon Kenraali, se, mitä me jätimme jälkeemme lahoaa parhaillaan kaikkialla ympärillämme. Me teimme työmme. Me voitimme sodan. Me kuolimme pois. Mitä ikinä Matoro minusta on nyt kertonutkaan, minä vakuutan, että en ole koskaan yrittänyt muuta, kuin korjata niitä virheitä, mitä sodassa teimme. Kyllä. Jotkut kuolivat turhaan meidän takiamme. Kärsivät turhaan meidän leikkauspöydillämme… mutta minä pysäytin sen. Vaikka hinta olikin kova.”
“Vaikutat paljon jalommalta kuin Matoro antoi ymmärtää. Kenraalien täytyy tehdä kovia päätöksiä, jotka eivät sivullisten silmin vaikuta aina kaikista parhailta. Tärkeintä on että teemme oikein.” Toa joi taas vettä vesikanisteristaan. Maan alla oli kuuma.
Killjoy seurasi rauhassa vanhan toan nesteytysprosessia, miettien samalla menneen maailman mentorinsa sanoja. Metsästäjä ei ollut varma, mitä ajatella Nurukanin puheista. Hänen alakerroksissa touhuavien vanhojen taistelutoveriensa karut sanat kaikuivat yhä kipeänä nuoren kenraalin mielessä. Nurukanin kannustavat sanat eivät kuitenkaan varsinaisesti lohduttaneet häntä. Killjoy tiesi tekonsa ja tiesi suunnitelmansa. Hän tiesi ansaitsevansa jokaiset pahoista sanoista, lukuunottamatta yhtä.
“Petturi. Hän kutsui minua petturiksi”, Killjoy mutisi tyytymättömänä, vilkuillen samalla sivusilmällä Xenin hymyileviä kasvoja vanhassa potretissa, “Murhaaja, kyllä, kylmä ja välinpitämätön, ehkä. Mutta petturi? Siitä sanasta minä en pidä. Kuten sanoit, me teemme mitä meidän täytyy. Joskus asioiden korjaaminen vaatii osapuolten sekoittamista. Petturuus on hyvin yksipuolinen termi. Se ei jätä tilaa tulkinalle. Mutta silti se lankeaa minulle kerta toisensa jälkeen. Täällä… Odinalla. Viimeksi jopa Klaanissa. Ja hetken ajan luulin jo voivani kutsua sitä paikkaa kodikseni.”
Metsästäjän lause keskeytyi hetkeksi ja hiiltynyt katse jäi hetkeksi tarkastelemaan ränsistynyttä toimistohuonettaan, “ehkä minä sittenkin kuulun tänne. Lahoamaan kalusteiden mukana.”
“Miksi klaanilaiset kutsuivat sinua petturiksi? He vaikuttivat ihan mukavilta. Kummallista, että he syyttäisivät sinua petturuudesta, mutta toisaalta… mikäpä minä olen heidän aivoituksiaan tulkitsemaan”, Nurukan pohti ja katsoi edessään olevaa mekaanisten ja orgaanisten osien sekamelskaa.
“Eivät he… oikeastaan. Visokk- yksi… yksi johtajista oikeastaan vain. Ystävä. Sota on luonut epäilyksiä. Joitain oikeutettujakin ehkä. Ja… missäköhän hänkin on. Hän, Visokki siis, katosi. Jo jonkin aikaa sitten. Olin jo… miltei unohtanut.”
Killjoy hiljeni hetkeksi. Purifierin kanssa käydyn piirileikin aikana moni asia oli päässyt unohtumaan. Oliko Visokki jo löytynyt? Oliko Ruki hengissä ja oliko hän löytänyt viestin? Entä Suga? Mihin Abzumo oli hänet vienyt? Tukahdetut ajatukset klaanilaisista palasivat kummittelemaan menneisyyden haamujen joukkoon. Nuoren kenraalin päätä särki. Mies tiesi, ettei hänen mielenterveytensä jaksaisi tällä tavalla enää kauaa. Metsästäjä hieroi silmiään pöytään nojaavalla kädellään, näyttäen samalla tuskalliselta ja väsyneeltä.
“Visokki oli klaanissa kun olimme siellä pari viikkoa sitten. Kävi metsässä ja toi mukanaan… erikoisia ystäviä. Ja Toa Ämkoo käänsi takkinsa ja siirtyi Allianssin puolelle. Outoja asioita on siis tapahtunut viime aikoina”, Nurukan kertoi.
Uutiset Ämkoosta hämmensivät Killjoyta, mutta tiedot Visokin löytymisestä huojensivat metsästäjää kenties ensimmäistä kertaa päivän aikana. Mutta Nurukanin tarjoama informaatioryöppy sai Killjoyn entistä varmemmaksi siitä, ettei hänen paikkansa ollut sotaa käyvän järjestön riveissä.
“Hyvä… hyvä tietää. Kiitos.”
“Matkamme tänne oli pitkä. Menimme kirjaimellisesti Helvetin läpi kun menimme Karzahnin valtakunnan porteista sisään ja ulos. Se oli jotain todella karmivaa, mutta tuntuu ettei se ole mitään siltä mitä Matoro ja Umbra kohtasivat tuolla alhaalla,” aihetta vaihtava maan toa katsoi lattiaa. Jossain kaukana alapuolella tornista oli sortunut monia kerroksia vahvistettua prototerästä ja he olivat aivan sen kasan yläpuolella.
“Ja nyt sinä ymmärrät, miksi halusin täältä pois. Ja miksi kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään täällä. Mutta jokainen liike, jonka teen vanhojen virheiden korjaamiseksi vain pahentaa tilannetta. Minä epäonnistuin, Kenraali. Minä en ollut valmis tämän paikan vaatimaan velvollisuuteen. Jos te vain olisitte olleet täällä… ehkä asiat olisivat toisin.”
“Tiedätkös, tiedemiehet Ko-Metrussa ovat teorisoineet, että valintamme synnyttävät rinnakkaismaailmoja, jota minä pidän itse todella pöljänä asiana. Aina voi jossitella menneisyyden virheistä ja valinnoista, mutta niiden kanssa on pakko voida elää, sopeutua muutokseen ja siihen, että historian haamut tulevat kummittelemaan elämiimme. Tosin tämä Kal-paljastus on jo vähän liian kirjaimellista kummittelua”, Nurukan pohti ääneen.
Metsästäjä naurahti varovaisesti. “Ja sinä et ole muuttunut yhtään noiden viisauksiesi kanssa, vaikka muistisi jo pettääkin, vanhus”, Killjoy irvaili. Muistot vanhoista paremmista ajoista kirposivat nuoren kenraalin mieleen. Ajoilta, jolloin hänen ei tarvinnut murehtia.
“Mielemme muuttuu koko ajan kun saamme lisää muistoja. Emme voi pitää sisällämme kaikkea, sillä uudet muistot korvaavat aina ainakin osia vanhasta. Aivomme eivät vain kestäisi sitä surua ja turhautuneisuutta ilman unohtamisen lahjaa”, toa käveli edestakaisin ajatuksissaan.
Killjoy mietti hetken vanhan, unohdetun mentorinsa sanoja. Kaksikon väliltä oli löytynyt löyhä aallonpituus. Metsästäjä päätti käyttää sitä.
“Mitä siis luulet, että minun pitäisi tehdä? Jos Purifier todella kuvittelee saavuttavansa jotain saamalla kaikki kuulat. Jos minä olen hänen viimeinen kohteensa… jatkanko minä taistelua …vai …vai oliko viimeinen virheeni jäädä taistelemaan? Olisiko tämä kaikki ohi, jos vain etsisin lyhimmän tien tämän päättämiseen?”
“Mata Nui antoi meille Yhtenäisyyden ja Velvollisuuden hyveet. Minusta sinun ei pitäisi kohdata Puhdistajaa yksin, vaikka velvollisuutesi olisikin taistella ja voittaa hänet. Jotkut sanovat, että kohtalo on se mitä me itse teemme, mutta itse uskon siihen, että meillä jokaisella on jokin kohtalo, joka meidän tulee täyttää. Mutta matka kohtalon saavuttamiseen vaihtelee. Jotkut eivät koskaan anna ajatustakaan sille ja elävät elämänsä, tietämättöminä siitä, mitä he voisivat saavuttaa”, Toa lopetti ja katsoi ruhjottua soturia.
Killjoy kuunteli maan toan sanoja hartaasti, kiitollisena siitä, että hän sai viimein käydä jonkun kanssa oikean keskustelun, ilman syytöksiä ja vihanpitoa.
“Olet luultavasti oikeassa, mutta jos totta puhutaan, niin minä en koskaan ollut hirveän uskonnollista tyyppiä.”
Nurukan ei ollut saanut vastauksia kysymyksiinsä ja nyt hän tajusi, ettei hän saisikaan. Killjoy oli vuosiensa koventama ja kokemuksiensa hiljentämä. Toa koki, että hän oli sanonut kaiken tarvittavan ja olikin vähitellen hivuttautumassa Killjoyn väkisin murtamalle oviaukolle.
“Ehkä, mutta ota vastaan hyvä neuvo, kun sellainen sinulle tarjotaan.”
Mennessään maan toa vielä virnisti, jättäen kättään heilauttavan Killjoyn takaisin ajatustensa pariin. Metsästäjän katse siirtyi vielä kerran pöydälle laskettuun valokuvaan, kunnes robottiset kädet nostivat sen, taittelivat sen varovaisesti taas neljännekseen alkuperäisestään ja piilottivat sen ruskean rähjääntyneen tarvikevyön uumeniin.
Killjoy jäi tuijottamaan ovelleen, suuntaan, johon Nurukan oli hetki sitten kadonnut. Vanha kenraali ei ollut muuttunut tippaakaan. Yhä edelleen täynnä puhetta ja outoja filosofioitaan. Nyt kun Killjoy muisteli, Nurukan oli aina ollut hänen mielestään hieman outo.
Joskin nyt, outokin kelpasi. Kunhan se oli tuttua.
Xenin työhuone
Xen heräsi koputukseen työhuoneensa ovessa. Pystyyn säikähtäen hätkähtänyt vahki tiputti ylisuuren nahkarotsinsa (joka tässä vaiheessa ajoi hänelle ainoastaan peiton virkaa) tuolin selkämykseltä lattialle. Xen ei ollut osannut nukkua kunnolla enää vuosiin. Sen oli korvannut väsynyt nuokkuminen hänen työpöytänsä ääressä.
Xen päästi suustaan murahduksen, joka muistutti enemmän taivasmursujen urahtelua, kuin ”sisään”-pyyntöä. Ovesta sisään pyrkivälle Codylle merkki oli kuitenkin tarpeeksi ja hieman panssarointiaan keventänyt komentaja pääsi seuraamaan puoliunessa lattialta takkiaan kaapivan Xenin tuskasteluja. Lopulta Cody kumartui nostamaan takin itse, saaden vastaukseksi aneemisen ”kiitoshsh”-mongerruksen.
Lähetin ruumiin siirtämisen jälkeen Cody oli käyttänyt tuntinsa aseensa puhdistamiseen ja haarniskansa tarkastamiseen. Toisin, kuin käytännössä kaikki muut tornissa vierailevat, Cody ei tarvinnut aikaa informaatiotulvan sulatteluun. Hän hyväksyi asiat sellaisena, kuin ne hänelle esitettiin. Hänen päällimmäiset huolenaiheensa sisälsivät pääasiassa aseistuksien energialippaiden puutetta. Eikä hänellä ollut vieläkään avainta talon asevarastoihin. Tuoliin, vastapäätä Xeniä rojahtanut Cody, alkoi kuitenkin hieman jo väsyä. Hän oli ollut pystyssä päivätolkulla. Nyt hän huomasi sen, tekemisen puutteen sivuoireena.
Varaston avain ei kuitenkaan ollut ainoa asia, jota hän oli tullut vanhalta tutultaan noutamaan. Vahkia kiinnosti suuresti Xenin kaulassa jo aiemmin vilahtanut painovoimaa uhmaava medaljonki. Uskollisena komentajana, Codyn täytyi saada tietää, tarkoittiko medaljonki sitä, mitä hän luuli.
”Hautasitteko… hautasitteko te Lähetin?”, Xen tiedusteli, haukotellen kesken lauseensa, ”Ovatko kaikki pysyneet rauhallisina?”
Cody nyökkäsi Xenin jälkimmäiselle kysymykselle. ”Juu. Valon toa auttoi minua Lähetin kanssa. Se jääheikki nukkuu arkiston nojatuolissa ja se epäilyttävä robottimies pelaa sitä sinun vanhaa palikkasimulaattoriasi.”
Silmiään hierova Xen alkoi vähitellen palaamaan takaisin todellisuuteen. ”Hmh, hyvä. Joo. Entäs kenraalit? Kai ne ovat jossain jakamassa sotamuistojaan?”
Cody kohautti olkiaan. ”En ole nähnyt kumpaakaan hetkeen. Lähtivät varmaan jonnekin ylös.”
Xen hymähti vastaukseksi. Cody näki tilanteessa sopivan sillan omaan aiheeseensa. ”Ja kun nyt alettiin puhumaan kenraaleista…”
Xen huokaisi hieman pettyneenä. Hän oli osannut odottaa aiheen nosemista esille. Vahkin vasen käsi oli taas eksynyt näpräilemään hypnoottisesti ilmassa kelluvaa medaljonkia.
”Minä en halunnut tätä.”
”Mutta tottako se siis on?”, Cody ihmetteli. Xen vain nyökkäsi masentuneesti.
”En halunnut. En koskaan halunnut. Mutta äitini jätti sen taakan minulle. Jos… olisin tiennyt, että olet vielä hengissä, Cody, jos olisin voinut vain kävellä ulos täältä, olisin antanut tämän sinulle milloin vain. En minä edes ole sotilas. Sinä olit veteraani jo silloin, kun tiemme viimeksi erosivat.”
Cody pudisteli päätään, kasvoillaan miltei lohduttava ilme.
”Kenraali? Minusta? Älä naurata. Minä en ole siihen oikeaa ainesta.”
Xen kohotti kulmiaan. Nainen heilautti nopeasti hupun päästään, saadakseen medaljongin pois kaulastaan. Vahki roikotti sitä hopeahaarniskaisen toverinsa edessä, kysyvä ilme kasvoillaan.
”Mutta sinä olit aina kentän kovin luu! Sinä valtasit Kryotekin tehtaat takaisin yksin! Siitä tehtiin elokuva. Elokuva! Minä en nähnyt taistelun taistelua. Sinä taas olit pirun sotasankari!”
Cody lähinnä nauroi vanhan ystävänsä kehuille. ”Xen, tämän sirkuksen johtaminen vaatii muutakin, kuin herkkää liipaisinsormea ja luoteja syöviä haarniskoita. Minä en ole johtaja. Minulle osoitetaan suunta ja sitten minä ammun sinne. Äitisi ei jättänyt paikan perintöä sinulle tyhjin perustein. Hän, jos joku tiesi, että tätä paikkaa tulisi johtaa sellainen, jota sota ei ehtinyt kovettaa tunteettomaksi.”
Xen irvisti. Hän ei ollut aivan samaa mieltä Codyn kanssa, muttei myöskään osannut pukea vastalausettaan sanoiksi asti. Medaljonki lepäsi nyt vahkin avonaisella kämmenellä.
”Mutta mistä lähtien yksi pahainen koru on osoittanut mitään johtajuudesta? Killjoy tätä joukkoa johtaa, halusimme sitä tai emme. Vahkit seuraavat edelleen häntä täysin sokeasti”, Xen huokaili, ”…kuten sinäkin”.
Codyn katse happamoitui hieman Xenin puolisyytöksen edessä.
”Xen… sinä tiedät, etten seuraisi ketään, jos en uskoisi heidän kykyynsä tehdä oikein. Sitä paitsi… minä en tiennyt. Edes sitä, että olet hengissä. Epäilin… kyllä. Toivoin todella. Ja usko pois, en ole ollut mistään niin iloinen, kuin tästä jälleennäkemisestä.”
Punamustan vahkin oli pakko hymyillä hieman. ”Cody, sinä olit aina veli minulle. Ja olen niin kovin huojentunut siitä, ettei kaikkien vanhojen ystävien tie ole kohdannut vielä loppuaan.” Xen piti hetken taukoa, vakavoittaen itsensä, ”Mutta sinä tiedät, mitä minä ajattelen isästä, Cody. Kai sinäkin näet sen, että tämä sisällissota ei johda mihinkään. Purifier ja Killjoy ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Minä en suostu olemaan isäni Saraji. Minä en tapa koston, enkä vallan nimissä.”
Hopeinen komentaja punnitsi ystävänsä sanoja tarkkaan. Hänellä oli jo vastaus, mutta hän halusi varmistaa, ettei hän vahingossakaan muotoilisi sanojaan huonosti.
”Tiedätkös… olen samaa mieltä. Täysin. Mutta tällä hetkellä Killjoy on ainoa, joka edes yrittää pysäyttää Purifierin. Olkoonkin niin, että molemmat ovat hulluja, Killjoy ei pitele käsissään voimaa teurastaa kansakuntia. Jos teoriamme kuulista ovat oikeassa, ja pelkään, että ovat, on meidän estettävä niitä pääsemästä yhteen.”
Xen ei pitänyt siitä, mutta hän tiesi toisen silmänsä menettäneen ystävänsä olevan oikeassa. Codyn huomiot pitivät kuitenkin sisällään huolestuttavan piirteen.
”Kai sinä ymmärrät… että sen estämiseen on vain yksi pysyvä ratkaisu…”
Xen ei halunnut jatkaa. Joten Cody jatkoi. Komentaja tiesi, että se oli sanottava ääneen. ”Tiedän… ja niin tietää Killjoykin.”
Xen ei aivan ymmärtänyt, joten Cody jatkoi. ”Kun… minä noukin hänet metsästäjien sotatornilta, hän oli jo käytännössä kuollut. Oli päästänyt Kralhinsa irti, vaikka hän varsin hyvin tiesi, että kuulienkin energiantuotanto on rajallista. Vaikutti siltä, että… hän yritti tyhjentää sen tahallaan. Hän tiesi, että ainoa tapa todella kuolla, oli tyhjentämällä kuula sen energiasta.”
Xen oli hiljentynyt täysin. Vahki ei osannut suhtautua kuulemaansa.
”Hän yritti, Xen. Hän yritti lopettaa tämän. Minä tutkin hänen haarniskansa jäänteet. Se oltiin rakennettu kuluttamaan kuula loppuun. Hän on tehnyt tätä jo vuosia. Tarkoituksella huvettanut elinvoimaansa. Siksi Saraji ei surmannut häntä täällä. Purifier tietää sen. Hän tarvitsee kuulan sen täysissä voimissaan.”
Xen huokaisi syvään, osittain järkyttyneenä, osittain jopa pahoillaan Killjoyn puolesta.
”Ja nyt hän latailee taas itseään sieluparistojemme avulla… hän taisi luovuttaa sen suunnitelman suhteen.”
”Voitko syyttää?”, Cody kysyi vakavissaan, ”Hän oli valmis hitaasti näivettämään itsensä kuoliaaksi, estääkseen Purifieria. Hullu sotakonehan hän on, toki. Mutta ainakin hän yrittää. Jos minun on valittava puoleni, valitsen sen, joka on valmis uhraamaan enemmän.”
”Entä, jos sinun ei tarvitsisi valita kumpaakaan? Entä jos väittäisin, ettei sinun tarvitse valita kahdesta pahasta?”
Cody virnisti leveästi. ”Tarkoittaako tuo sitä, mitä luulen?”
Xen murahti vakavissaan. Hän heitti medaljongin ilmavasti takaisin kaulaansa. Huppuaan, hän ei kuitenkaan enää nostanut. Vahki nyökkäsi. Hänellä oli ollut jo vuosia aikaa harkita.
”Kyllä. On aika sanoa Käden perintö irti vuosisatojen sotimisesta. On aika muuttua.”
Cody nyökkäsi, nousten rivakasti tuolistaan, tekemään kunniaa. ”Kyllä vain, neiti kenraali. Kyllä vain.”
Xen teki eleen, jossa näytösti siltä, kuin vahki olisi kakonut pientä eläintä kurkustaan. ”Hyi, älä. Sinä et ikinä saa tehdä kunniaa minulle. Ystävät eivät tee niin.”
Cody naurahti, rojahtaen hyväntuulisesti takaisin tuoliinsa. ”Mitäs vanha mies tavoilleen mahtaa”, vahki hörähteli, ”Miten luulet Killjoyn suhtautuvan asiaan? Hän on kuitenkin kutsunut itseään kenraaliksi koko tämän ajan. Hänellä tuskin oli aavistustakaan, että Niz olisi nimittänyt sinut hänen lähtönsä jälkeen.”
”Hän saa luvan niellä sen. Ja tehdä, kuten sanomme. Me olemme nyt ainoa rintama, joka pitää Purifieria saamasta viimeistä kuulaa. Killjoyn päivät hulluna sotilasjohtajana ovat ohi. Nyt hän saa istua hiljaa ja odottaa, että saamme tilanteen ratkaistua.
Cody nyökkäili tyytyväisenä, vaikkakin kokeneena komentajana hän tiesi, ettei Killjoyn pitäminen paikallaan tulisi olemaan helppoa.
”Ja mikä on sitten suunnitelmamme? Olen nähnyt Purifierin toiminnassa. Hän on jo nyt hävyttömän voimakas ja näyttää siltä, että hänellä on Metsästäjien täysi rahoitus takanaan. Hänen päihittäminen vaatii armeijan. Ja uskalluksen haastaa samalla koko Varjotun inhottavin sotajoukko.”
Xen hymähti ymmärtäväisesti. ”Niin, niin. Tämä vaatii paljon tutkimustyötä ja poliittisia yhteyksiä.” Vahkia värähti hieman inhosta, kuullessaan itsensä puhumassa poliittisista yhteyksistä. ”Mutta ensin minä haluan drinkin. T-Krikoz. Upea yökerho Ta:n vitostunnelissa. Sieltä saa maailman makeimpia limedrinkkejä, enkä minä ole saanut sellaista sataan vuoteen. Riehuvia metsästäjiä tai ei. Minä en aloita mitään operaatiota ilman vähintään kolmea sellaista.”
Cody ei ollut aivan varma, miten suhtautua. Xen oli piristynyt jo sen verran, että hän osasi nauraa ystävänsä pohtivalle ilmeelle. Kikattaessaan, Xen myös kaiveli reisitaskustaan paperille kirjatun pitkän avainkoodin.
”Ja minä tunnistan sen katseen, jolla sinä tänne astelit. Tämänhän sinä haluat, etkö vain?”
Cody olisi varmasti punastunut, jos hänen kasvonsa olisi tehty jostain muusta, kuin metallista. Vahki kurotti kohti Xenin ojentavaa kättä ja nappasi asevaraston koodit, kiittäen.
“Ajattelin käyttää vieraamme pienellä kierroksella. On heidän ansiotaan, että sinut saatiin vapaaksi. Varusteet ovat pieni kiitos siitä.”
Xen hymähti tyytyväisenä. “Pidä huolta, että heillä on kaikki tarvitsemansa.”
Makeasti venyttelevä vahki haukotteli edelleen, mutta siitäkin huolimatta Xen onnistui nostamaan itsensä ylös. Vahki jäi tuijottelemaan työhuoneensa ovessa olevasta pienestä neliskanttisesta ikkunasta, kuinka vahkiyksiköt kantoivat varusteita vastikään avautuneesta kompleksista kohti Xenin varastoja.
“Miten Sarajin kolkkaamille yksiköille kävi? Ovatko ne kunnossa?”
“Kaikki kunnossa. Tällit vain saivat ne sammumaan”, Cody informoi tuoliltaan. “Yhdistettynä meillä on vähän reilut kuusikymmentä yksikköä käytettävissämme.”
Xen nyökkäsi, ristien samalla kätensä selkänsä taakse. Yksi vahkeista kuljetti juuri kasaa tyhjiä Kal-haarniskoja kohti niiden arkistoissa seisovia tovereitaan.
“Entä tietoverkko? Saammeko yhteyttä Biancaan, vai riittääkö virta vieläkään? Olisi mukavaa saada vahkit takaisin maailmanlaajuiseen verkkoon.”
Cody pudisteli päätään. “En ole varma, onko se hyvä idea. Biancan kautta meistä tulee välittömästi piirun verran vähemmän salaisia. Jopa Killjoy kertoi sulkeneensa sen värkin. Sinne oltiin tehty jo tietomurtoja metsästäjien osalta muutamia viikkoja sitten.”
“Hyvä on”, Xen totesi, “luotan sinuun tässä.”
Sen sanottuaan, vahki työnsi oven auki ja astui hullunmyllyyn. Väsynyt Cody ei jaksanut nousta vaatimattomasti nimitetyn kenraalinsa perään.
“Minne matka?”
“Ulos,” Xen totesi toiveikkaana, “Sata vuotta ilman ulkoilmaa saa nyt päättyä. Minä tahdon nähdä taas auringot.”
Cody sulki silmänsä, ottaen rennomman asennon tuolissaan. “Älä pety. Eivät ne nyt niin ihmeellisiä ole.”
Xen lähinnä tuhahti toverinsa heitolle, antaen itsestään sulkeutuvan oven pamahtaa perässään. Suuren F-12-kyltin alla odottava hissi oli pyörinyt vahkin toiveissa jo kauan. Ja nyt hän kipuaisi sillä ylös, kohti vapauden viimeistä askelta.
Harmaita poskia pitkin valuvat sadepisarat puhdistivat Killjoyn kasvoja terapeuttisesti. Silmänsä sulkenut metsästäjä antoi käsiensä levätä sivuillaan, päästäen sateen jokaiseen koloonsa. Tämä oli ainoa positiivinen puoli haarniskan puutteessa. Hänen ei tarvinnut varoa vettä.
Ukkosen ja sateen tummentama taivas oli lohduton pari, Killjoyn edessä aukeavalle mustalle Onu-Metrun erämaalle. Näky ei todellakaan ollut mieltäylentävä. Varsinkaan Xenille, joka kapusi vaivalloisesti kapeasta tunnelista Killjoyn takana.
Killjoyn sisältä päin auki raivaama salakäytävä oli tuonut punamustat kenraalit arkistojen päälle, pikkuruiselle metallikaiteiden rajaamalle alueelle. Onu-Metrussa oli helpompaa piilottaa asioita maan päälle.
Suoraan työhuoneestaan ulos raittiiseen ilmaan astellut Killjoy tunnisti tyttärensä askeleet jo kaukaa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän antoi Xenin astella hänen vierelleen. Hän kuuli, kuinka nainen nuuhki sateen tuoksua ja levitti kätensä, ottaakseen sateen vastaan.
Näin kului minuutteja. Kumpikin väsyneistä perheenjäsenistä vain imi sään anteja itseensä, sen kummemmin välittämättä toistensa läsnäolosta. Se oli kuin yhteisymmärryksessä suoritettu riitti. Sen aikana eivät erimielisyydet painaneet. Hetken ajan isä ja tytär olivat samassa paikassa mielensä sopukoilla.
Lopulta, Xen avasi silmänsä. Killjoy oli siirtynyt risti-istuntaan hänen vierelleen. Vahki käänsi katseensa kohti horisonttia. Killjoylla ei ollut aikomustakaan avata vielä silmiään.
“Menetin malttini aikaisemmin.”
“Mmh”, Killjoy hymähti myöntävästi.
“Ja olen pahoillani.”
“Mmh”, Killjoy totesi taas.
Jossain kaukana ylhäällä kaksoisauringot yrittivät luoda valoaan maailmalle. Mutta pilvet olivat liian paksut. Xen ei oikeastaan edes välittänyt.
“Minä tiedän, mitä äiti teki. Mikään ei oikeuta sitä.”
Tällä kertaa Killjoy ei vastannut heti. Hän mietti hetken. Tällä kertaa hartaasti, silmät yhä suljettuina.
“Xen, sillä ei ole väliä.”
Vahki jatkoi hieman alakuloisemmaksi muuttunutta horisontin tarkkailuaan. Xen oli näkevinään jonkinsorttista liikettä kaukaisuudessa, mutta hän ei saanut selvää, mitä.
“Niz on kuollut. Se, mitä hän teki, on historiaa. Ei tahrata hänen muistoaan”, Killjoy jatkui.
Liike horisontissa kävi nyt hieman edellistä lähempänä. Joskin yhä liian kaukana Xenille. “Sinä rakastit häntä?”, hän kysyi.
“Kyllä”, Killjoy vastasi.
“Ja väitit rakastavasi myös minua.”
“Kyllä. Luuletko, että se on muuttunut mihinkään?”, Killjoy kysyi.
Xen huokaisi syvään. Hän oli kyllästynyt horisonttiin ja sen kiusoittelevaan tapaan esittää liikettä vahkin näkökyvyn ulkopuolella. Xen naulitsi katseensa Killjoyyn, joka varovaisesti raotti oikeaa silmäänsä, kurkistaakseen tytärtään, vain voidakseen sulkea sen taas välittömästi.
“Minä yritän vain selittää itselleni miksi teit sen. Kaikkien niiden vuosien jälkeen loikkasit, kuin se ei olisi ollut mitään. Möit meidät teuraalle. Viholliselle, jota vastaan taistelit vuosisatoja.”
Killjoyta karmi kylmyys, jolla Xen sanottavansa sanoi. Vahkin äänessä ei ollut enää raivoa, niin kuin vielä alhaalla. Se oli kylmän laskelmoiva. Se muistutti Killjoyta itsestään.
“Koska minä olin heikko, Xen. Petetty. Hylätty. Menetin kykyni ajatella. Joten annoin asiani muiden käsiin ja kadun sitä joka päivä.”
Killjoy oli nyt avannut silmänsä. Metsästäjän aneleva katse oli nauliintunut Xenin vastaaviin. Kädet puuskassa lattialla istuvaa isäänsä tuijottava vahki ei halunnut antaa pisaraakaan sympatiaa. Se kuitenkin osoittautui vaikeaksi.
Killjoy nousi pystyyn. Prosessin aikana Xen huomasi parin kirkkaita kuulia upotettuna metsästäjän selkään. Kuula Killjoyn sisällä latautui jälleen, eikä vahki tiennyt, oliko se hyvä asia vaiko ei.
Tätä miettiessään, Xen ei ehtinyt astumaan kauemmaksi, kun Killjoy vuorollaan saapui aivan hänen eteensä. Nyt Xen näki Killjoyn kasvot kunnolla. Jokaisen arven, viillon ja tummat läikät siellä, missä joskus olivat nenä ja korvat. Suun ympäriltä kadonnut iho esti Killjoyta koskaan täysin sulkemasta suutaan. Metsästäjän ilmeet sisälsivät aina irvistyksen mukanaan tuoman kolkkouden.
“Katso minua, Xen. Katso ja sano, etten ole kärsinyt virheistäni. Jokainen päivä ja jokainen yö. Siitä kamalasta illasta täällä lähtien. Tämä on hinta, jonka siitä maksan.”
Ja Xen katsoi. Hän ymmärsi. Ei halunnut, mutta ymmärsi.
“Xen… minä en koskaan vaadi sinulta anteeksiantoa. Minä vein sinulta kaiken. Itsekyydessäni ja erehtyväisyydessäni. Mutta minä yritän. Todella kovaa. Yritän korjata sen mitä tein… ja jätin tekemättä.”
“Mutta millä hinnalla?”, Xen kuiskasi, “Miten pitkälle olet valmis menemään?”
“Hinnalla millä hyvänsä”, Killjoy vakuutti. Se ei kuitenkaan ollut vastaus, jonka Xen halusi kuulla. Vahki kääntyi kannoillaan ja lähti kulkemaan takaisin kohti kapeaa, Killjoyn työhuoneen aulaan johtavaa pystysuoraa tunnelia kohti.
“Ja siksi minä pelkään sinua, isä. Minä kuulin, mitä sinä teit metsästäjissä. Sinusta tuli jotain muuta. Jotain pelottavaa.”
Killjoy käänsi selkänsä Xenille. Mekaanisesti korjatut kädet ottivat tukea rautaisesta kaiteesta. “Niin, niin tuli.”
“Joten pysy kaukana minusta.”
Xen asteli pois, jättäen Killjoyn tuijottamaan kohti samaa horisonttia, jota Xen oli vielä hetki sitten tuijottanut. Vahkin jättämät sanat soivat Killjoyn päässä. Metsästäjä yritti estää itseään kyynelehtimästä. Se ei onnistunut. Suolaa sekoittui sateeseen.
Kesti hetki, ennen kuin entinen kenraali huomasi hieman lähemmäksi paikkaansa ilmestyneen liikkeen. Se oli tullut juuri tarpeeksi lähelle. Killjoy erotti sen. Näki juuri ja juuri, kuinka jotain hidasta käveli valtavan kiviröykkiön taakse piiloon.
Neljä jalkaa ja häntä. Erämaiden peto oli noussut saalistamaan pimeyden turvin.
Kralhit metsästivät jälleen.
NOIN VUOROKAUTTA MYÖHEMMIN
Asevarasto
Salasana asevaraston oveen oli yli kaksikymmentä merkkiä pitkä. Kumpikaan toakaksikosta ei yrittänyt pysyä Codyn hervottoman naputuksen perässä. Varaston metalliset liukuovet sihahtivat auki ja Codyn nyrkki iskeytyi overnkarmien toiselle puolelle koloon ja valot syttyivät tilaan.
Jos Metru Nuin nautintoainerajoitteisessa yhteiskunnassa olisi ollut karkkikauppoja, nekin olisivat kalvenneet sen näyn edessä, mikä toille aukeni. Suuren varastotilan seinämät oli käytännössä täysin vuorattu lasikopeilla -ja kupoleilla, joiden sisällä odottivat kaikki versiot haarniskoista, aseista ja työkaluista, mitä Käden sisällä oltiin koskaan valmistettu. Huoneen sisältöä kuitenkin hallitsivat pääasiassa rivistöt metallisia kattoon asti yltäviä hyllyjä, jotka notkuivat mitä kummallisimpia prototyyppejä sota-ajan aseistuksista kokeellisiin kenttävälineisiin.
“… onko teillä täällä joka hemmetin ase, mitä sodassa käytettiin?” Matoro kysyi epäuskoisena.
Cody oli tyytyväinen toien haltioituneisiin ilmeisiin ja ohjasi nämä sisälle. “Ja enemmänkin. Puoletkaan tästä tavarasta ei koskaan ehtinyt sotakentille asti. Käykää kiinni. Ottakaa, mitä ikinä vain haluatte.”
Matoro ei tiennyt mistä aloittaa. Yksinkertaisesti joka suunnassa näkyi lukemattomasti aseita. Tuliaseita, teräaseita, joukkotuhoaseita. Ja ohjusaseita. Aivan naurettavasti ohjusaseita. Lähtöään valmistelevan toakaksikon pakkaamistahti oli ottamassa kovan osuman.
“U. Tässä saattaa tulla hieman valinnanvaikeutta”, totesi Matoro, ja heitti ionikatananpätkänsä pois, pinkoessaan hyllyrivien keskelle, jo edelleen ehtineen Umbran perässä.
“Katsotaanpas mitä täältä löytyy. Olisiko tämä Xialainen rhotukataistelukirves mitään? Ai ei vai? No se näyttääkin ihan Lörden rekvisiitalta. No otetaanpa tämä TUHOAJA sitten”, Umbra piteli kädellään ja tykillään joukkotuhoaseita.
“… TUHOAJA. Näin kerran Zakazilla sellaisen toiminnassa. Ihmettelen edelleen sitä kuinka paljon pitää olla univajetta, että keksii mitään niin typerää”, Matoro ihmetteli ääneen.
Cody seurasi sivummalta, hieman kiusaantuneena ikivanhoista tuoteselosteista. Kun niissä lueteltiin megatonneja, hän harkitsi puuttuvansa peliin.
“Ehkä… ehkä ei sitä”, Cody totesi ja pyysi Matoroa laskemaan kuusikulmioperäisen ballistisen ohjuksen takaisin hyllyyn.
“Te ihan oikeasti pidätte aseita, jotka voisivat tuhota koko kaupungin, yksinkertaisesti hyllyllä?” Matoro kysyi epäuskoisena.
Cody kohautti olkiaan. “Jep. Eivät mahtuneet päävarastoon.”
“… en edes kysy päävarastosta”, jään toa kuittasi ja syventyi lasikaappeihin, joissa seisoi lukuisia teräaseita vitriineissä.
Umbra penkoi asekaappeja sivummalla. Hän heitteli sinne tänne miekkoja, kynsiaseita, kirveitä ja kaikkea mahdollista ohjuksista ja konekivääreistä lähtien. Touhu näytti todella vaaralliselta. Oli ihme ettei mikään ase lauennut ja tehnyt selvää koko poppoosta.
“Haa! Tämä on siisti! Se on joku voimahanska. Voikohan sillä taivuttaa aika-avaruutta, herättää kuolleita tai tehdä jotain muuta pöhköä mitä kaikilla superhanskoilla voi tehdä?”
Matoro katsoi hanskaa, jota Umbra sovitteli tykkikätensä päälle. Metallisessa hansikkaassa hohtivat kuusi eriväristä jalokiveä. Hanska ei pysynyt kuitenkaan tykin päällä, ja valon toa pudotti sen metallilattialle.
Hanska särkyi.
“MITÄ KARZAHNIA?”
Cody ryntäsi hyllyrivin takaa kauhistunut ilme kasvoillaan, “Meillä kesti ikuisuus kerätä nuo kuusi jalokiveä…”
“Oletteko koskaan harkinneet, tiedätkö, asevarastoa, jossa kaikki ei olisi täysin sekaisin ja järjestelemättä?”, Matoro kuittaili.
“Älä minua syytä”, Cody tuhahti, “Xen tätä paikkaa on viimeiset sata vuotta pyörittänyt.” Vahki päätti, että olisi aika viedä kierros vähemmän särkyvälle reitille. Mies kaappasi Matoron mukaansa kaksi hyllyriviä syrjemmälle, tuliaseiden eliitin ääreen.
Umbra keräsi lattialta hanskan palaset ja laittoi ne roskapönttöön. Kuka tällaisella ihmehanskalla mitään tekisi, kun se särkyy nopeammin kuin limevihreät tekonivelet. Hanskoja oli todella paljon erilaisia. Oli hopeisia metallihanskoja, sinisiä kumihanskoja, punaisia nyrkkeilyhanskoja (oikeastiko?), superirnakkillisia turbohyperhanskoja. Listaa olisi voinut jatkaa loputtomiin.
“Näistäkö minun pitäisi valita itselleni käden korvike? Onpa tyhmää. Haluaisin jotain käyttökelpoista, enkä mitään videopelilisävarusteita. Olisi kiva voida joskus kätellä”, Umbra mutisi itsekseen, etsien itselleen jotakin kätevää käden korviketta.
“Olisipa hauskaa jos hommaisin itselleni mustan käden. Eikö olisikin?” Cody ja Matoro olivat kumminkin touhuamassa omiaan vähän matkan päässä.
Lopulta, valon toa löysi itselleen sopivan tuntuisen mustan tekokäden, jonka otti vähän ironisesti itselleen. Käsi tuntui ihan kädeltä.
“Tuntuu vähän hassulta, että puolet tämän maailman otuksista omaa tekoruumiinosia. Luulisi, että jokin yhtiö olisi erikoistunut näiden valmistamiseen”, U puhui itsekseen tuttuun tapaansa.
Toa totutteli uuteen käteensä ja miekan käyttämiseen sillä. Toan huomion kuitenkin kiinnitti nopeasti sininen, puusta tehty suorakulmion muotoinen laatikko. Laatikon sisältä paistoi valoa ja siinä oli outoa tekstiä.
“Aika tyhmä boksi. Onkohan sen sisällä Turaga Dumen Nimeämispäivälahjoja?” Umbra kysyi itseltään. No hän ei tiennyt vastausta kuten ei kukaan muukaan. Se jäi siis ikuiseksi mysteeriksi.
“Tässä”, Cody selitti sivummalla, irroittaessaan kolmensadan kilon painoisen metallimöhkäleen irti huoneen seinästä. Möhkäle paljastui konekivääriksi, “on BH-88 eturintamiin suunniteltu konekivääri. Koodinimeltään MÖRKÖ. Kasaaminen kokeneen käsissä kestää vaivaiset kolme tuntia ja siirtäminen paikasta toiseen onnistuu jopa ihan tavallisella joukkojenkuljetusaluksella. Meillä on niitäkin tuolla takahuoneessa.
“… ja mitä minä tekisin sillä?” Matoro kysyi.
Cody tutkaili hetken seinää vasten nojaavaa koneistokasaa ja kohdisti kysyvän katseen Matoroon. “Ettekös te olleet jollakin vaarallisella seikkailulla? Ja sodassa jotain ‘Liittoumaa’ vastaan? Kai te nyt haluatte puolustautua, jos vaikka pataljoona Exo-Toia käy tiellenne?”
“Allianssia”, Matoro korjasi, “miten olisi hieman pienempi ase? Jokin, joka kulkee mukana käytännöllisemmin?”
“Noh… nyt kun sanot. Emme me varmaan enää saa sitä ilmalaivaa ulos tuolta takahuoneen puolelta. Ei enää sen jälkeen, kun romahdutitte puolet kompleksista yläpuoleltamme. Tuota. Hei!”
Cody antoi MÖRKÖ:n valua vaarallisen näköisesti seinää vasten, aloittaen sen viereisen lasivitriinin tonkimista. Sen alimmalla hyllyllä oli noin kaksimetrinen puinen arkku, jonka sisältä paljastui seitsentoistapiippuinen haulikko tarkkuuskiväärin tähtäimellä.
“BH-07, koodinimeltään SIHTI. Eihän sillä mihinkään osu, mutta katso nyt. SEITSEMÄNTOISTA PIIPPUA! Käytännössä nesteyttää pahikset… jos pääset ampumaan kahdenkymmenen senttimetrin päästä.”
“En väitä olevani spesialisti ampuma-aseiden saralla, mutta väittäisin, ettei kiikaritähtäimestä ole tuossa juuri hyötyä.”
“Se toimii taialla ja okkultismilla!” Umbra huusi rivien välistä.
“Olet ehkä oikeassa”, Cody totesi harmistuneena, “Ehkäpä me sitten… menemme nynnyosastolle!”
Kaksikko siirtyi kaksi hyllyriviä lisää. Kaikkien aikojen naurettavin lajitelma pistooleita lepäsi siististi aseteltuina kaappeihin näytille.
“Ehkä jokin näistä?”, Cody tiedusteli. “Mutta älä ota sitä valkoista revolveria – siinä on teoriassa kyky tuhota vaikka koko universumimme.”
“Ehkä tyydyn ihan perinteisiin teräaseisiin. Minulla on niistä huomattavasti parempia kokemuksia kuin ampumavastaavista”, Matoro lopulta totesi ja silmäili läheistä hyllyä, jossa näkyi riveittäin naurettavan kokoisia miekkoja ja moottorisahoja.
“Hmh, epäkäytännöllistä, mutta kuten haluat.” Miltein katonrajasta suurta metallista laatikkoa kurotteleva vahki miltei naksautti selkänikamansa paikaltaan, laskiessaan painavaa, noin puolen metrin mittaista lyömäasetta Matoron nähtäville. Laatikko aukesi helposti. Sisällä oli hopeinen miekka. Verrattaen tavallisen näköinen. Samanlainen, mitä moni toa kantoi sodan aikana.
“Huitaise tällä, niin tulee ohjuksia.”
“Huitaise tällä, niin tulee ohjuksia?” toa toisti epäuskoisena.
“Tarpeeksi kineettistä energiaa kerätessään miekan sisäinen mikroskooppinen koneisto materialisoi ohjuksen miekan kärkeen, joka lentää miekan huitaisun suuntaan. Ihan perusjuttuja.”
Matoro katsoi Codya typertyneenä. Hän oli sanomassa jotakin, mutta totesi, ettei siitä olisi hyötyä.
“Entä nuo miekat tuolla”, hän osoitti toista hyllyä, jossa oli ionikatanoita rivissä.
“Ah, Nyrkin ioniteknologiaa”, Cody totesi hieman halveksivasti”, ovathan ne kieltämättä kevyitä…” Vahki asteli kaapille ja nosti yhden kahvoista käteensä. Napinpainalluksella naurettava, yli kaksi metriä pitkä vihreänä hohtava energiaterä halkoi ilmaa Matoron ja Codyn välissä. Sarajin käsissä jo aiemmin heilunut vastaavanlainen miekka ei varsinaisesti houkutellut toaa.
“Oliko vain Herra megalomaani, vai koko Käsi?” Matoro kysyi muina miehinä katsellessaan toista miekkahyllyä.
“Kahakan voittaa yleensä se, joka hutkii isolla kepillä, joten koimme velvollisuudeksemme luoda isoimman kepin… ja räikeimmän.”
Cody sulki terän ja asetti kahvan takaisin kaappiin. Vahki suoristi selkänsä ja astui vielä yhden hyllyrivin eteenpäin. Takaseinä oltiin saavutettu. Vahki painoi panssaroidun kätensä valokärkisiä sauvoja sisältävän kaapin viereen. Kaappi nytkähti ja alkoi kääntymään, paljastaen takaansa pienen lasisen holvin. Lasin sisällä odotti vielä yksi miekka.
“Tämä tässä on miekoistamme erikoisin, TB-5. Xian tehtaamme tuotoksia. Eikä kenelläkään ollut oikeastaan hajua, mitä se tarkkaan ottaen tekee. Tai en minä ainakaan.”
“No sittenhän se on ominta alaani”, Matoro totesi ja tarttui miekan kahvaan. Hän veti reilun puolimetrisen terän esiin holvista ja katsoi sitä.
Hän ei yllätyksekseen nähnyt sitä. Vasta, kun hän käänsi sitä, valo heijastui läpinäkyvästä terästä, saaden sen hetkeksi näkyväksi. Toa tarttui siihen tukevasti ja sivalsi läheistä ylipiipullista rynnäkkökivääriä näkymättömällä viillolla. Metallinen ase halkesi kahtia.
“No niin”, hän hymyili.
Cody nyökkäsi ja huikkasi myös muutaman hyllyn takana edelleen varusteita tonkivalle Umbralle. “Uskallanko minä jättää teidät tänne tonkimaan? Tiedättehän, ilman, että koko paikka jysähtää kahvitauon aikana.”
“Yritämme olla räjäyttämättä”, toa vakuutti, ja lähti etsimään hyllyrivien takana puuhastelevaa Umbraa.
Cody marssi pitkin eloa sisäänsä saaneen kompleksin pitkiä käytäviä. Kymmenittäin töiden touhussa parveilevia vahkeja sinkoili kerrosten välillä tekemässä inventaariota kahdentoista kerroksen todellisesta sisällöstä. Joskin kerros 11 pidettiin edelleen tiukassa karanteenissa. Vaikka puolet kerroksesta olikin käytännössä sortunut, eivät kummatkaan nuorista vahkijohtajista halunneet ottaa riskiä mahdollisesti selviytyneiden KALien osalta.
Lopulta tietokonehalliin saapunut Cody löysi etsimänsä. Ohjeita vihdoin virallisille joukoilleen jakava Xen oli juuri päässyt läksyttämästä Delevaa, joka tylsyydensä keskellä oli päätynyt rakentamaan Bio-Klaanin linnaketta tietokonehallin tuoleista. Nyrpeänä tilasta poistunut soturi oli päästänyt muutaman aika mojovan kirosanan poistuessaan. Toa olisi vain halunnut kasata itselleen lokoisan nukkuma-alustan.
“He ovat lähdössä pian”, Cody huikkasi, astellessaan Xenin rinnalle hallin reunalle, “kannattaa varmaan valmistautua käymään ylhäällä.”
Xen nyökkäsi. Viimeisimmän vuorokauden aikana vahki oli lähinnä keskittynyt organisoimaan virranjakelua ympäri kompleksin. Tuore kenraali tarvitsisi muutakin, kuin yhden kerroksen ja huteran hissin.
“Toki. Tulen ihan kohta. Onko heillä muonapuoli kunnossa? Matoron puheista ymmärsin, että heillä on vielä pitkä reissu edessä.”
Cody vakuutti kenraalilleen kaiken olevan kunnossa. “Kaikki hyvin. Koluavat vielä asevaraston läpi ja sitten kaiken pitäisi olla valmista.”
Kaksikko hiljeni hetkeksi seuraamaan vahkien rahtauspuuhia. Xen ei voinut olla ajattelematta vanhoja päiviä, jolloin tuhannet ja taas tuhannet erilaiset kasvot vilisivät pitkin yhteensä 24-kerroksista kompleksia. Nyt jäljelläolevia kahtatoista asuttivat lähinnä koneet, mutta jo pelkkä Codyn seura piristi naista suuresti. Oli uudelleenrakentamisen aika.
“Missäs muuten Killjoy on? Onko hän poistunut lainkaan pajastaan?”
Cody pudisteli päätään. “Se asettamasi vartija vahvisti, että siellä hän edelleen puuhailee. Kantoi sisään varmaan kymmenen KAL-haarniskaa ja sen jälkeen sieltä on kuulunut vain tauotonta metallin kalinaa.”
“Uusi puku? Hän ei varmaan halua kulkea tuollaisena enempää, kuin on pakko”, Xen pohti. Cody arveli kenraalin olevan oikeassa. Vahkin mieltä painoi kuitenkin myös huoli.
“Kai sinä tiedät, että uusi puku tarkoittaa myös voimaa. Meidän on pidettävä Killjoy täällä, jos haluamme estää kuulia pääsemästä yhteen. Hän saattaa pyrkiä ulos.”
Xen murahti ymmärtäväisesti. “Tässä vaiheessa, hänen luulisi jo ymmärtävän paremmin. Mutta parempi, että olemme varovaisia. Käske vartijaa olemaan erityisen valppaana.”
Cody nyökkäsi ja käänsi askeleensa kohti kommunikaatiohuonetta. Xen jäi seisomaan ylpeänä, joskin samalla hieman haikeana. Viimeisen päivän aikana hän oli käynyt monta keskustelua, erityisesti Nurukanin kanssa. Toien mukana kompleksiin saapunut myötätunto oli piristänyt Xeniä suunnattomasti. Vahkia harmitti suuresti, että hänen vieraidensa piti poistua niin nopeasti, mutta hän myös ymmärsi toien syyt. Heillä oli omat taistelut taisteltavanaan.
Ja taisteluun toat myös olivat käymässä.
“Olipa hyvä, että pääsin eroon typerästä mukautettavasta haarniskasta. En ymmärrä miksen ollut koskaan vaihtanut sitä mihinkään käyttökelpoisempaan kuten rullaluistimiin tai siipiin”, Umbra turisi, kävellessään Matoron kanssa kohti hissin eteen sovittua kohtaamispaikkaa. “Oli kuin jokin suurempi voima olisi pidättänyt minua tekemästä järkevämpiä valintoja ja olin sen takia vaikka kuinka kauan aikaa happisäiliö kiinni kanohissani, vaikken edes ollut uinut pitkään aikaan.”
“Mitä sinä itseksesi selität?” Matoro ihmetteli, tutkien samalla uusia varusteitaan.
“Selvitän vain ajatuksiani. Viime päivät ovat olleet aikamoisia tietopaketteja”, valon toa vastasi.
Jään toa nyökkäsi. “Eikä meidän Metru Nuin keikkamme ole edes yhtään lähempänä loppua”, hän totesi. “Aika heittää käteville tuttavillemme hyvästit.”
“Näemme heidät vielä joskus, sillä Kohtalon polut ovat todella oudot ja monimutkaiset. Melkein kuin monen kirjurin kirjoittamassa kirjassa.” Valon toa katsahti jään toaa, jonka naamalla oli hämmentynyt ilme.
“… aika syvällistä settiä”, Matoro totesi ja epäili hetken toverinsa mielenterveyttä. Ehkä ainaisella pimeydellä oli vaikutuksensa valon toaan.
Onu-Metru, pinta
Massiivinen betoninen kuutio, joka peitti joskus korkealle Onu-Metrun taivaalle kohonneen tornin edelleen säteilevät rauniot, heitti synkän varjonsa maan alta nousseiden hahmojen ylle. Aamuisat kaksoisauringot nousivat jossakin harmaiden varastorakennusten takana. Kaupunki oli vasta heräilemässä.
Kuudella hahmolla oli päällään mustat huput, jotka peittivät heidän muotonsa sekä Käden teknikoiden esittelytekstin mukaan “tekisivät heidät näkymättömäksi vahkien sensorijärjestelmille”. Suuret betoni- ja teräsrakennukset kohosivat seurueen ympärillä. Aamun auringonsäteiden näkeminen oli iloisin asia, jonka Matoro oli hetkeen nähnyt.
“No. Se oli sitten siinä.”, jään toa totesi ja katsoi Xeniä. Cody seurasi Käden tuoreen johtajan takana, ja kolme toaa olivat Matoron rinnalla. Kaikilla heistä oli uusittu arsenaali Mustan Käden teknologiaa mukanaan, mutta maanalaisen seikkailun jäljiltä he kaikki olivat henkisesti lopussa.
“Eivät tarinat tähän lopu”, Nurukan kertoi. “Mata Nui katsoo peräämme vielä pitkään matkallamme. Suuren hengen silmät eivät sammu”.
“Miten minusta tuntuu, että tapaamme Mustan Käden porukkaa vielä joskus?” Umbra heitti kysymyksen, johon ei edes odottanut vastausta.
“Ei teistä pääse eroon”, Matoro totesi ja ojensi kätensä. Xenin kädenpuristus oli tiukka ja metallinen. “Kiitos”, toa totesi. “Lähes kuolimme pari kertaa ja muuta pientä, mutta kiitos.”
“Toivottavasti et suunnitellut kuolemista ihan heti, Matoro. Muista ainakin ensin selvittää arvoitukseni”, vahki vastasi.
“Tietty. Lisään sen kuudentuhannen muun selvitettävän mysteerin listaani”, Matoro kommentoi ja ojensi kätensä Codylle.
“Kokeile joskus ohjuksia. Sinulla saattaisi olla vähemmän melkein-kuolema-tilanteita”, vahki vastasi.
“Jos sinä kokeilet harppuunoita”, Matoro hymähti ja kätteli tätä.
“Harppuunat ovat niille, jotka metsästävät partaveitsivalaita”, Deleva kommentoi väliin. “En näe täällä valkoisia partaveitsivalaita”.
Valon toa harppoi Xenin luokse. Hän nyökkäsi vahkia päin ja ojensi uuden oikean kätensä tälle. “Matkamme päättyi näemmä tähän”, hän kertoi ja puristi vahkin mustaa kättä.
“Tiemme eroavat, mutta matkamme eivät ole vielä ohi. On paljon tehtävää”, Xen vastasi.
Valon toa katsoi Mustan käden vahkien johtajaa. Hän oli todella päättäväisen näköinen. Xen saisi toivottavasti vielä paljon aikaan. Oli kuitenkin aika siirtyä kättelyvuorossa seuraavaan, eli Codyyn.
“Tapaammekohan vielä teitä?” Umbra kysyi ja kätteli Codya. Vahkin käsi oli kylmä, mutta niin oli Umbran uusi mekaaninen kämmenkin. Tuntui hyvältä kun pystyi kätellä. Uusi uljas musta käsi oli hänen.
“Jos näette jossain räjähdyksiä, olemme siellä”, Cody vastasi.
Nurukanin vuoro. Toa oli jo pohtinut pitkään omaa osallisuuttaan näihin tapahtumiin. Järkeilystäkin huolimatta, hänestä tuntui että osa kaikesta oli hänen syytään ja hän pystyisi korjaamaan asiat, jos vain saisi siihen mahdollisuuden. Keskustelu Killjoyn kanssa ei vienyt toan ajatuksia selvemmille vesille. Kättelemisen sijasta maan toa päätti avata suunsa.
Mutta ensin hän vaihtoi riviä. Toista vahkeihin. Umbran katse oli kysyvä. Delevan lähinnä järkyttynyt.
“Minun kohtaloni on jäädä, ystävät.”
Matoro hymyili hieman alakuloisesti. Hän oli osannut odottaa jotain tällaista.
“Etsikää Nimda ja pelastakaa Bio-Klaani Pahuuden pahalta liittoumalta. Sillä aikaa minä autan pelastamaan Mustan käden siltä itseltään… ja maksan samalla velkani”, hän kertoi, mutta murheellisesti. Tämä tarkottaisi eroa Umbrasta ja Delevasta, mutta he voisivat tehdä paljon enemmän ollessaan omilla teillään. Xen vilkaisi Nurukaniin erittäin jäätävällä katseella, kuin todeten “kiitos arvostuksestasi, vanhus.”
“Tarkoitatko sitä, että sinusta tulisi taas Kenraali?” Umbra kysyi ystävältään. Valon toa mietti porukan tulevaisuutta matkalla Ga-Metruun. Pienemmässä porukassa oli tosin myös puolensa, mutta oli todella ikävää jättää ystävä matkan varrelle.
“En tiedä miten Kädessä toimitaan nyt kun sillä on uusi johto, mutta toivon voivani muuttaa asioita”, Toa vastasi. Xen taputteli rinnalleen astellutta toaa selkään. “Ei hätää. Kyllä me sinulle paikan löydämme, vanhus.”
“Tarkoitatko sitä, että minä jäisin näiden kahden sekopään luokse?” Deleva kysyi katkerana. “Entä yhtenäisyys, velvollisuus ja kohtalo?” Matoron katseesta saattoi lukea: “Kiitos, niin minäkin sinua.”
“Uskon, että tämä on Kohtaloni”, Nurukan vastasi hiukan murheellisesti, mutta toivoa täynnä.
“Kiitos tästä seikkailusta ja avusta, Kenraali Nurukan”, Umbra osoitti kiitollisuuttaan ja halasi Nurukania. Halaus tuli odottamatta ja melkein kaatoi maan toan, mutta tämä kuitenkin arvosti elettä.
“Pidä valot päällä, kun etenet pimeydessä”, maan toa neuvoi ja päästi irti Umbran halauksesta. Hän pyyhki kyyneltä kakamaltaan.
“Anna minunkin hyvästellä vanha ja viisas, jonka neuvoja en ole arvostanut tarpeeksi”, Deleva puuttui hyvästelyihin. “Olit minulle opettaja ja ystävä. Kaikkea hyvää viisas vanhus ja äyä”.
“Pitäkää Käsi pystyssä”, Matoro totesi ja kätteli muiden perässä maan toaa.
“Pidä sinä kätesi kiinni ranteessasi”, Nurukan naurahti. “Sinusta tulee vielä jotain suurta, mutta varo keltaisen nesteen menemistä päähän. Kohtalo johdattaa seikkailijoita, kuten sinua ja Umbraa”.
“Ei, vaan huonoja käsivitsejä”, toa kuittasi. “No, me lähdemme. Hyvästit teille.”
Epätodellinen kolmikko, vanha toa-kenraali, nuori vahki-kenraali ja Xialainen sotasankarivahki jäivät pitkäksi aikaa paikalleen, seuraten poistuvan kolmikon katoamista horisonttiin.
Se toinen epätodellinen kolmikko, mielien hallitsijaa kantava jään toa, kahden tarttumaraajan iloista nauttiva valon toa sekä haikea, mutta toiveikas Deleva, käänsivät kurssinsa kohti Ga-Metrua. Käsi oli jättänyt jälkensä muuallekin kuin vain toien tuliteriin haarniskoihin. Ja jokainen heistä oli huojentunut siitä, ettei heidän tarvinnut palata enää sinne, uusista ystävistäkin huolimatta.
Seuraavaksi pitäisi löytää Kapura.
Alempana
Pajan ovet avautuivat. Vartioon asetetun vahkin edessä seisoi jotain pelottavaa. Metalliset jalat ottivat refleksinomaisesti pitkän askeleen taaksepäin. Kolmipiippuinen kivääri nousi osoittamaan oven takaa tulleen ilmestyksen päätä. Se katsoi alaspäin, suoraan kohti vahkin vihreitä silmiä. Se otti askeleen kohti vahkia ja vahki, taas yhden poispäin.
Punamusta haarniska ei ollut sellainen, millaisen vahki oli nähnyt kuvissa. Siitä puuttui sen teknisyys, symmetria ja kliinisyys. Tätä haarniskaa ei oltu tarkoitettu sodankäyntiin. Se oli henkilökohtaisempi. Karmivampi. Se oli lausunto. Tutunmuotoista, tällä kertaa pohjaväriltään mustaa kypärää peittivät punaiset, valuvan veren muotoon tuhritut sotamaalaukset. Raskaissa olkapanssareissa ei enää kiiltänyt käden tunnukset, vaan niistä irvistivät pitkät piraijamaiset hampaat. Raskaasti panssaroiduissa ranteissa paloivat haarniskan sisältä paistavat vihreät valot. Samanlaiset, mitkä paloivat hahmon silmissä.
Haarniska oli myös raskas. Raskaampi, mitä vahki oli koskaan olennolla nähnyt. Sen pituus ylitti vahkin puolella. Ilmeetön katse tuomitsi vartijaa. Punainen ioniterä syttyi hahmon oikeassa kädessä. Muinaisiin riimuihin ja sotamaalauksiin itsensä peittänyt Killjoy oli vapautunut kenraaliuden kahleista. Kukaan ei jäisi hänen tielleen. Diplomatian ja puhumisen aika oli ohi. Se oli hänen suunnitelmansa.
Toisin, kuin haarniskat yleensä. Tätä ei oltu luotu suojaamaan käyttäjäänsä. Tämä oltiin luotu tappamaan. Vahki sulki silmänsä ioniterän heilahtaessa.
Käden kolmikon kääntyessä Xenin johdolla takaisin kohti kompleksia vieviä tunneleita, havahtuivat he merkilliseen ääneen. Cody tiesi heti, että jokin oli pielessä. Xen taas osasi paikallistaa äänen. Hän osoitti kohti pientä aidattua aluetta, jossa hän oli Killjoyn kanssa vain kaksi yötä sitten seisonut. Putkesta sen yhteydessä kuului kolistelua.
Nurukan joutui tarttumaan Xeniä kädestä, estääkseen tätä juoksemasta erämaille. Putkestä taivaalle singahtanut punamusta vilahdus säikäytti lintuparven Käden maanpäällistä tornia suojaavan kuution liepeillä. Taivaalle uudessa puvussaan singahtanut Killjoy jätti jälkeensä suihkukonemaisen ohuen vaalean janan.
Xenin raivoikas huuto peittyi Killjoyn rakettimoottoreiden jylinän alle. Cody vain tuijotti happamana taivaalle, jossa kohti maailman kattoa ampaissut Killjoy haki kurssia kohti etelää. Nurukan pidätteli edelleen loputtomasti kiroilevaa Xeniä.
“Näin on parempi.”
Taivaalla, vauhdin sokaisema Killjoy ei katsonut taakseen. Ei enää. Tärkeää, oli vain tehtävä. Kahleita ei enää ollut. Ystävyydet jäivät taakse ja eteen jäi vain suunnitelma. Entinen kenraali ei vieläkään tiennyt, miksi siinä oli kestänyt niin kauan.
Niz, Herra, Ruki, Creedy. Tarpeeksi menetyksiä yhdelle eliniälle. Vasta nyt Killjoy todella ymmärsi, mitä yksin toimiminen tarkoitti. Vuosikymmeniä hän halusi uskoa ystäviin. Apuun. yhteistyöhön. Joka kerta se oli johtanut menetyksiin. Metsästäjän mielessä vilkkuivat kuvat Guardianista ja siitä kohtalokkaasta illasta, jolloin kuumuus nieli hänen ruumiinsa.
Le-Metrun rajan jo häämöttäessä hänen edessään, Killjoyn mieli kuitenkin vaelteli vielä muutaman minuutin taaksepäin. Viimeiseen hetkeensä entisessä kodissaan. Ja vahkiin, joka oltiin käsketty hänen vartijakseen.
Toisin, kuin haarniskat yleensä. Tätä ei oltu luotu suojaamaan käyttäjäänsä. Tämä oltiin luotu tappamaan.
Vahki avasi silmänsä. Killjoy tuijotti häntä yhä. Vahki ei ymmärtänyt, mitä oli juuri tapahtunut.
”Silloin, kun toinen laskee aseensa, kuuluu sinunkin laskea omasi.”
Vanhan kenraalin ääntä kutsuttiin sieluttomaksi koneeksi. Sitä se oli. Se oli pelottava. Uhkaava. Vahkin ote kivääristä kirposi. Vartija tuijotti metsästäjää kauhuissaan. Ja metsästäjä ymmärsi tämän. Se kumartui. Ja se avasi kypäränsä.
Harmaat kasvot kypärän yläosaan nousseen luukun takana eivät olleet niin pelottavat. Ne olivat oikeastaan hieman surulliset. Korjatut silmät, ikuisesti irvistävä suu ja sileiksi palaneet kasvonpiirteet aiheuttivat vahkissa miltei sääliä. Pelokas katse valahti pois vartijan kasvoilta. Killjoy hymähti tyytyväisenä.
”Sinulla on kuula, eikö olekin? Sinä siis pelkäät?” Vahki nyökkäsi hiljaa. Kirkas lasikuula hänen sisällään pumppasi yhä sielua hänen suoniinsa.
”Ja sinä olet täällä estämässä minua lähtemästä?”
Vahki nyökkäsi taas. ”Ken- kenraali Xe- Xenin määräys”, vahki sopersi ääni yhä täristen.
”’Tämä kaikki oli turhaa’, hän luultavasti sanoo. ’Kaikki tämä vaiva turhaan.’ Jotenkin noin, luulisin.”
Vahki oli ymmällään. Hän ei ymmärtänyt teknosotilaan sanoja. ”Ja tiedätkö. Ehkä hän on oikeassa. Ehkä minun pitäisi jäädä. Elää maan alla ja toivoa, ettei kukaan koskaan löydä minua.”
Vahki alkoi vähitellen rentoutua. Vaara tuntui olevan ohi. Hän sai elehdittyä jonkinsortin kysyvän ilmeen kohti kumartunutta metsästäjää.
”Mutta se olisi liian helppoa, eikö? Menisi ehkä sata vuotta. Tai tuhat. Neiti kenraali saisi tämän paikan kyllä suojattua. Ja hän sitä myös puolustaisi. Mutta vain sata… tai ehkä tuhat vuotta.”
”Mutta hän sanoi, että se on ainoa tapa…”
Killjoy nyökkäsi. ”Ja niin se luultavasti onkin. Mutta hänen täytyy unohtaa minun sotani. Sitä hän haluaa. Ja niin haluan minäkin.”
Metsästäjä suoristi selkänsä. Hän katsoi nyt vahkia taas korkeuksista. Otti askeleen eteenpäinkin. Mutta tällä kertaa vahki ei liikkunut. Hän antoi Killjoyn tulla lähemmäksi.
”Mikä on sinun nimesi?”
Vahki häkeltyi aluksi kysymyksestä. Häneltä ei koskaan aikaisemmin oltu kysytty sitä. Mutta hän ajattelin, että se kuulunee tilanteen luonteeseen. Joten hän vastasi. ”Yksikkö OM557, Herra Killjoy.”
”Tiedätkös. Minä vihaan Nazorakeja.”
Metsästäjän äkkipikainen vastaus sai vahkin hämilleen. Hän ei ymmärtänyt, miten ”nazorakit”, mitä ne ikinä sitten olivatkaan, liittyivät hänen nimeensä.
”Niitä on paljon. Loputtomasti miltei. Ne tulivat kotipaikkaani. Yrittivät muokata sen omakseen”, vahki kuunteli. Killjoyn ääni pehmeni, kuin metsästäjä olisi vajonnut transsiin, ”Mutta kotini on kylmä paikka. Ankara. Ne häipyivät kohdatessaan tappion luonnon edessä. Kunnes yksi päivä taas, ne olivat etuovellani. Kuin olisivat omistaneet sen. Ajoin ne pois. Ne lähtivät. Kaikki paitsi yksi.”
Killjoy käänsi katseensa takaisin vahkiin, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan Killjoyn tarinaa.
”Hänenkin nimensä oli sarja numeroita. En edes muista, mitä ne olivat Muistan vain sen karhean kurkun, joka lausui ne peräkkäin. Niiden lausuminen sai hänet melkein pyörtymään. Sitä suuta ei oltu tehty puhumiseen… mutta tiedätkö. Sillä ei ollut väliä, mitä numeroita ne olivat. Eivät ne häntä määrittäneet.”
Vahki ja Killjoy tuijottivat toisiaan, kuin lumoutuneena. Vahki ei kokenut tarvetta sanoa sanaakaan.
”Olen tappanut varmaan satoja niitä pirulaisia. Ne tiesivät, kuka minä olen. Ne osasivat pelätä. Mutta se yksi ei. Hän ei halunnut taistella. Se oli hänen valintansa ja minä kunnioitin sitä. Yhä minä kiitän sitä nazorakia siitä, ettei hän koskaan avannut tultaan. Koska sitten minä olisin joutunut tappamaan myös hänet.”
Vahki ymmärsi nyt. Se vilkaisi vierelleen maahan, jossa tämän kivääri yhä odotti.
”Tunteet johtavat”, Vahki hätkähti. Killjoy kuunteli hetken sanojensa kaikuja, ”Tiedätkö, miksi Herra tapasi sanoa niin?” Vahki pudisteli päätään. Killjoyn kasvoille nousi varovainen hymy.
”Koska sinä, kuten toverisikin, olette vain vahkeja. Koska te olette sieluttomia koneita. Koska teidät on tehty palvelemaan”, Killjoy piti lyhyen tauon, vain nähdäkseen vahkin kasvoille nousseen järkyttyneen ilmeen, ”Mutta siitäkin huolimatta. Kaikesta sinulle asetetusta huolimatta, sinä valitsit tiputtaa tuon aseen, vaikka sinua oltiin käsketty tekemään toisin.”
Vahki ei sanonut mitään, vaan jäi pää kohti lattiaa seisomaan paikalleen, kun kypärän silmikkonsa laskenut Killjoy asteli hänen ohitseen, tilasta pois johtavalle ovelle. Mutta Killjoy koki tarpeelliseksi sanoa vielä yhdet sanat, kypärä päässään.
”Siihen täällä joskus uskottiin, 557, sinuun uskottiin. Ja ne ajat voidaan tuoda takaisin.”
Mekaanisesta äänestä huolimatta, vahki ei enää pelännyt Killjoyn ääntä. Hän kääntyi kohtaamaan vielä kerran puhuttelijansa, ennen kuin tämä katoaisi outoon ulkomaailmaansa.
”Kerro se Xenille. Kerro se tyttärelleni. Ja kerro… ettei hänen tarvitse kuulla minusta enää.”
Vahki teki kunniaa. Killjoy vain nyökkäsi. ”Äläkä turhaan tervehdi, sotamies. Tämän puvun sisällä ei elä enää kenraali.”
Taivaiden halki kiitävä vapaa Killjoy hidasti vauhtiaan marginaalisesti, nauttiakseen vielä hetken vanhan kotikaupunkinsa maisemista, ennen saapumistaan merelle.
”Ei enää.”
EPILOGI
Steltin ja Xian Välinen merialue, Baterra-asema
Konehallin raskaat metalliset ovet sulkeutuivat mustiin siteisiin pukeutuneen olennon takana, jättäen steltiläisen, juuri kompleksin sisään laskeutuneen virtaviivaisen hävittäjän taakseen. Valot syttyivät uutuuttaan hohtaville kliinisille käytäville.
Olennon ympärille käärityt liinat olivat pahasti rähjääntyneet. Robottinen jalka paistoi läpi vasemman reiden kohdalta, joka näytti siltä, kuin sitä peittäneet siteet olisi revitty väkivaltaisesti irti. Hahmon vasen käsi yritti peittää pahasti kipinöiviä ja eri värisiä nesteitä vuotavia kasvoja. Kolmella syvällä viillolla runneltu vahkinkallo oltiin yritetty puristaa kasaan muutamalla hätäisesti revityllä liinalla, mutta groteski
kokonaisuus näytti pysyvän koossa vain vaivoin.
Vahki saapui käytävän päähän, jossa raskaat metalliset kaksoisovet aukenivat hänen edessään. Pimeydestä astui luiseva hahmo. Valkoinen riutunut Volitak tuijotti Sarajia ovensuussa.
Kapteeni joutui ottamaan kunnolleen liiankin pitkiä harppauksia, pysyäkseen ohi pyyhältäneen Sarajin tahdissa. Vahkia ei toa kiinnostanut. Hänen raadelluissa silmissään kiilui jo jälleennäkeminen mestarinsa kanssa. Epävarma toa ei kuitenkaan halunnut päästää tulokasta vielä sisään. Kidutetussa mielessä kiersi huoli kaikesta siistä, mitä hän oli viimeisimpinä päivinä saanut todistaa. Hän ei halunnut saattaa Sarajia leijonan luolaan ennen, kuin hän olisi saanut sanottua sanottavansa.
“Mestari Saraji, näen, että tehtävä oli onnistunut”, Kapteeni sopersi, tuijottaen vahkin tarvikevyöllä hehkuvia kuulia, “Mutta minun täytyy pyytää… Mestari Purifier… ei ole aivan kunnossa. Ehkä sinun tulisi odottaa hieman. Että tilanne hieman rauhoittuu, tiedäthän.”
Saraji pysähtyi. Siteillä kiedottu pää karmaisi toaa hieman. Sen ilmeettömyys oli luonnotonta. Vaikkakin Kapteeni oli tottunut siihen jo Purifierin seurassa.
“Mitä tarkoitat, toa? Mikä mestariani vaivaa?”
Kapteeni vaihtoi äänensä kuiskaukseen. Hän ei halunnut, että kukaan vahingossakaan kuulisi heidän keskusteluaan.
“Kuulat, mestari Saraji. Ne alkavat syömään häntä sisältä. Muutosprosessi on hänelle liikaa. …hän ei …enää ajattele rationaalisesti.”
Sarajin muistikuvat vanhasta mestaristaan olivat edelleen hämäriä. Hän kuitenkin oletusarvoisesti kyseenalaisti tämän mielenterveyden. Suunnitelma, jota he olivat toteuttamassa, vaati jokaiselta aimo ripauksen hulluutta.
“Minä uskon mestarini kykyyn tehdä oikeat päätökset. Hän on vahva. Hän kestää kyllä kranan taakan.”
“Sinä et ymmärrä, mestari Saraji, hän avasi juuri kolme tehdasta Xialla. Ja hän herätti Liigan. Liigan, Saraji. Tämä on menossa liian pitkälle. Hän suunnittelee jotain, joka on aivan liian suurta hänen hallittavakseen.”
Saraji tuhahti ja jatkoi matkaansa. Ovien takana odottaneeseen suureen halliin syttyi valot, Sarajin astuessa sinne sisään. Vahkin huomion kiinnitti jostain hänen yläpuoleltaan kantautuva humina. Kapteeni ohjasi Sarajin katseen läpinäkyvään kattoon ja siihen, mitä sen toisella puolella tapahtui.
Loputtomat linjastot pumppasivat ulos valmiiksi taottuja vahkien raajoja. Kohti kokouslinjastoa kulkevat sotakoneiden osat siirtyivät yksi kerrallaan kohti lopullisia paikkojaan vahkitorsoissa. Kaksikon yläpuolella valmistuva armada sai molemmat hiljaisiksi.
“Kuinka monta?”, Saraji kysyi hiljaa, “Ja kuinka kauan?”
“Viimeisen viiden vuoden aikana noin tuhat yksikköä. Ja Xian osaston avautuessa oletamme tuotannon kasvavan ainakin viisinkertaiseksi.”
Kapteenin äänestä paistoi normaaliakin vakavampi huolestuneisuus. Myös järkytys nousi toan kasvoille, tämän havaitessa takaansa jonkin karmivan läsnäolon. Saraji kääntyi, vain nähdäkseen loputtomien hammasrivien tunkeutuvan läpi käytävien pimeydestä. Purifierin kita muodosti sairaan virneen, johon vahki ei voinut siteidensä vuoksi vastata.
“On kulunut hetki, Saraji.”
Sekä vahki, että Kapteeni kallistivat päätään, osoittaakseen kunniaa taivasaseman isännälle.
“Mestari Ficus. Liiankin pitkä hetki.”
Synkkä metsästäjä murahti. Silmätön tuijotus oli läpitunkeva ja se kohdistui kahteen hohtavaan objektiin vahkin tarvikevyöllä. Sarajia ei edes tarvinnut käskeä. Sininen kuula vasemmassa ja oranssi oikeassaan, vahki ojensi ryöstösaaliinsa niitä odottavalle mestarilleen.
Pitkät luisevat sormet ottivat ne vastaan. Jostain Purifierin kallon syvyyksistä kuului kuin ilmaa haisteleva niiskahdus. Virne hirviömäisillä kasvoilla leveni miltei sietämättömäksi katsoa. Kuulista sininen huusi. Purifier kuuli sen ja nautti siitä. Saraji kuuli sen vain vaivoin. Kapteeni ei lainkaan. Pitkät sormet sulkeutuivat kuulien ympärille. Liha metsästäjän käsissä alkoi kuplimaan. Kuulat katosivat jonnekin Purifierin ranteiden sisälle, päätellen niiden läpi tunkevista hohteista.
“Myöhemmin”, Purifier sanoi, “Ensin, minun täytyy näyttää sinulle jotain.”
Sen kummemmin asioita selittämättä Purifier kääntyi, jättäen hölmistyneenä seisomaan jääneen Sarajin harppomaan tämän perään. Kapteeni seurasi myös, mutta kaikkein hitaimmin. Ionisotilas ei ollut varma, mitä hänen vähäpuheinen mestarinsa ajoi takaa, mutta seurasi tätä hissille tunnollisesti.
Erikoinen kolmikko matkusti ylöspäin. Tornitukikohdan ylimmässä kerroksessa heitä odotti kapteenille jo tuttu läpinäkyvä katto, jonka takana hehkui maailmankupolin tähtitaivas. Jossain kaukaisuuksissa oli erotettavissa pienten rakennusten kokoiset nivelet, joiden varassa massiivinen torni roikkui. Kapteeni oli ihmetellyt niitä aina saapumisestaan lähtien. Hän ei edes tahtonut arvailla, millainen työ aseman rakentaminen oli ollut.
Vaikka torni oli halkaisijaltaan pienen kaupungin suuruinen, ei Kapteenikaan koskaan nähnyt ylintä kerrosta sen aulaa pidemmälle, jos sitä aulaksi pystyi edes kutsumaan. Lähinnä se oli tyhjä metallinen tila, jota hallitsivat kymmenen metriä korkeat rautaiset kaksoisovet. Se, mitä niiden takana odotti, oli niin toalle, kuin vastasaapuneelle Sarajillekin täysi mysteeri.
Purifier astui kolmikon edelle. Oven vieressä oli musta, kämmenen kokoinen paneeli, johon metsästäjä levitti sormensa tasaisesti. Tietokone paneelin takana tunnisti käden ja vihreä valo syttyi palamaan hyväksymisen merkiksi. Riipivä, raskaiden ovien aukeamisen ääni sai Kapteenin peittämään korvansa.
Purifier kääntyi kohti Sarajia, tällä kertaa hänelle hyvin epätavallisen vakavalla ilmeellä varustettuna. Ääni, jolla Puhdistaja puhui, kumpusi jostain tavallista syvemmältä.
“Saraji, luomukseni. Jotta sinä todella voisit kamppailla rinnallamme, sinun täytyy tietää, mitä varten me taistelemme.”
Saraji käänsi katseensa Purifierista oviin ja niiden väliin syntyneeseen hiljalleen aukeavaan rakoon. Vahkilta kesti tottua huoneen sisältä hohtavaan sokaisevan vihreään valoon. Vahki otti kolme askelta eteenpäin, nähdäkseen tarkemmin. Kapteeni kurkki vahkin takaa, kädet otsallaan valolta suojaamassa.
Nyt Saraji kuuli sen. Kellokoneiston. Valtavan sellaisen. Ja hetkeä myöhemmin, myös näki. Hammasrattaita. Eri kokoisia, aina aivan tavallisista taskukellon rattaista valtaviin, koko edessä aukeavan hallin lattiasta kattoon yltäviin. Ne olivat messinkiä ja pronssia. Kultaa sekä hopeista. Niitä oli silmänkantamattomiin ja niiden ääni repi sen kuulijoiden korvia hajalle.
Ja kaukana siellä, keskellä koneistoa, roikkui nainen. Loputtomat, naisen selkään upotetut katosta juontavat metalliset sauvat keinuttivat hahmoa kevyesti keskellä huonetta. Mutta vasta hahmon lähempi tarkastelu paljasti, kuinka väärä se todella oli.
Se oli kauttaaltaan valkoinen, orgaaninen. Kuin taivaista astunut puhdas Purifierin kaksoissisar. Sillä ei ollut silmiä, mutta hampaita sitäkin enemmän. Pitkät rivistöt hirviömäistä purukalustoa ylittivät suuruudessaan jopa taivasaseman mestarin vastaavat. Vihreä hohtava valo tihkui hahmon ruumiin läpi. Se käänsi anelevat kasvonsa hitaasti kohti ovensuussa seisovaa järkyttynyttä Sarajia.
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Lähetin laahustavat askeleet veivät hitaasti sitä kohti. Puhtaan valkoisuuden läpi tallustava mies ei kiinnittänyt huomiota yllättäen korjaantuneeseen rintakehäänsä. Ulkoisesti näytti siltä, kuin Lähetti olisi herännyt taas henkiin.
Kellokoneisto tyhjyyden perällä täytti koko Lähetin näkökentän. Kilometrejä ja taas kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi metri metriltä Lähetin raahautuessa vähitellen sitä kohti. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä. Siksi matkaajalta menikin vielä yksi ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuuksia päästä perille.
Mutta Lähetti ei välittänyt ikuisuuksien työstä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Kellokoneiston tuhannet ja taas tuhannet kullan väreissä hohtavat hammasrattaat viettelivät hänen aistejaan.
Lähetti seisoi ja odotti. Hänen odotukseensa vastattiin. Mustan hahmon edessä raksuttaneet kaksi suurinta hammasratasta alkoivat väistymään sivummalle vinhan pyörimisensä ohessa. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Lähettiä lähestymään pieni piste. Piste liikkui nytkähdellen eteenpäin. Kellokoneiston hitaammat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Lähetti odotti. Hänellä ei ollut kiire.
Määrittelemätön aika kului. Piste oli kasvanut nyt jo erotettavaksi hahmoksi. Pitkää, mutta siroa hahmoa kannattelivat tämän selkään upotetut nivelletyt metallisauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Muutama nytkähdys eteenpäin lisää ja Lähetti kykeni erottamaan koneiston asukin lempeät, naisen kasvot. Ne hymyilivät. Sirot kädet valmistautuivat ottamaan Lähetin syleilyynsä.
He olivat lähteneet matkaan aamuyöstä. Suurin osa matkasta oli taitettu Maken siivillä. Same ei ollut erityisemmin pitänyt siitä.
“Tämä on kyllä harvinaisen epäsalamyhkäistä, suhteellisen kevytrakenteinen selakhiaani tuumaili roikkuessaan kädet puuskassa Maken jäntevät lohikäärmeenvarpaat tarrautuneina hartioihinsa.
Nyt oli kuitenkin tullut aika laskeutua. Ilmateitse kulkeminen oli liian riskialtista, ja moderaattorit syöksyivät metsän suojiin.
Same ja Make nostivat hitaasti päänsä nähdäkseen kuivan ja kuolleen varpumeren ja kuraisten mättäiden yli. Mäen laella hädin tuskin eläväksi luokiteltava havumetsä vihdoin loppui ja kahden matkalaisen katseet näkivät Kaya-Wahin harmaudessa todella harvinaisen näyn.
Mäen jälkeen tuli tasaista. Sitä olisi voinut sanoa metsäaukeaksi jos sitä edeltävää aluetta olisi vakavalla naamalla voinut sanoa metsäksi. Se oli talo. Pieni mökinpahanen, jonka seinät olivat mustaa hirttä ja katto tummaa savitiiltä. Kerroksia mustassa tönössä oli vain yksi, ja ikkunoita ehkä puolitoista. Se ei ollut Killjoyn mökki, sillä se ei näyttänyt ollenkaan palaneelta.
Asuinkelpoisuudeltaan ne olivat ehkä juuri ja juuri samaa luokkaa. Same ei ollut nähnyt vielä Killjoyn mökin vaurioita, mutta tiesi ne pahoiksi. Tätä mökkiä tiiraillessaan hän ei ollut ollenkaan varma, kummassa mieluummin viettäisi yönsä.
Tuulenvire oli vain pieni, mutta se riitti pudottamaan tiiliä katolta. Ne pirstoutuivat yksi kerrallaan osuessaan kovaan ja kylmään maaperään, jolla ei elänyt mitään eikä kasvanut mitään.
https://www.youtube.com/watch?v=j9kWbrLk0oo
Mökin asukki ei sirpaloitumista huomannut tai huomioinut. Tuijottaessaan hahmoa, joka ankean talonpahasen etupuolella ja juuri ja juuri aidaksi laskettavan rakennelman takana hääräili, eivät moderaattorit tienneet miten reagoida.
Juuri ja juuri haravaksi laskettava keppi liikkui hitaasti jonkun käsissä. Ees ja taas. Siinä oli ehkä joskus ollut useampikin harjas, mutta vuodet olivat harventaneet niitä. Enää kuusi alumiinista harjasta törrötti urheana juuri ja juuri kepiksi laskettavan kepin päässä.
Harava raapi maan hiekkaan jälkiä. Samasta kohtaa. Uudelleen ja uudelleen. Sen käyttäjä tuijotti melko kuivaa ja hiekkaista maaperää, jolla ei ollut ruohoa, sammalta, sienen sientä tai edes rujoa puoliksi syötyä käpyä.
Mutta maassa oli yksi lehti.
Yksi, juuri ja juuri lehdeksi laskettava repaleinen pala viherainesta.
Viheraines oli väärä sana. Siinä ei ollut mitään vihreää.
Se oli tummanruskea lärpäke, jonka maaperän kosteus ja kylmyys oli liimannut paikalleen.
Ja haravan kuusi piikkiä eivät olleet tarpeeksi irrottamaan sitä paikoiltaan. Pihapiirin asukin työtä olisi helpottanut ehkä, jos se olisi yrittänyt raapia lehteä harvennetun haravan jäljellä olevilla kuudella piikillä. Eikä sillä tyhjällä alueella piikkien välissä.
Viidellä piikillä. Yksi tökkäsi jääkylmään maaperään ja irtosi napsahtaen.
Hahmo lopetti haravan liikuttamisen ainakin minuutiksi ja tuijotti sen nyt entistä vähäharavaisempaa kärkeä. Hahmo ei liikkunut. Ei ilmehtinyt. Ei reagoinut.
Sitten se jatkoi haravoimista. Lehti ei liikkunut siitä mihinkään. Juuri ja juuri haravaksi laskettava harava ei saanut juuri ja juuri lehdeksi laskettavaa lehteä liikahtamaan suuntaan taikka toiseen.
”Mitä…” Same sai ulos. Ei juuri enempää. Eipä Makekaan. He vain tuijottivat Kaya-Wahin asukkia, joka keskittyi kylmän ja lehdettömän pihapiirinsä ainoaan lehteen. Makella ei ollut aavistustakaan, mikä olento haravan varressa heilui… tai juuri ja juuri liikkui. Same oli kuullut näistä olennoista vain tarinoita. Hän ei ollut suhtautunut niihin kovin vakavasti.
”Vakavasti” oli oikea sana. Vakava oli ilme haravoijan kasvoilla.
Melko lyhyen, mutta matorania pidemmän olennon pää oli matala ja tanakka, silmät olivat kaukana toisistaan, suu oli mutrulla ja sen muuta vartaloa ei juuri näkynytkään. Valtava harmaa turkisviitta sai sen ruumiinrakenteen näyttämään tukevalta ja pyöreältä ja peitti lähes kaiken. Viitan valkea kaulus peitti kaulan, jota ei välttämättä edes ollut. Viitta laahasi lähes maata, mutta se paljasti liepeiden välistä pilkottavat kädet, jotka liikuttelivat haravaa, ja ruipelot, päätä runsaasti pienemmät jalat. Oli suorastaan ihme, että hahmolla oli minkäänlaista tasapainoa.
Lienee parasta palata hahmon päähän.
Sillä se oli kokonaan oma lukunsa.
”Pää oli matala ja tanakka”, aiemmin kuvailtiin, kuten myös ”silmät olivat kaukana toisistaan”. Jos kykenet mitenkään sisäistämään tätä edes mahdolliseksi, tuo ei ollut tarpeeksi sanottu. Kuvittele kaksi rusinaa, jotka on tökätty päinvastaisille puolille sulaneen lumiukon jäännöksiä. Onnittelen sinua. Olet kuvitellut hahmon pään muodon ja sen silmät.
Hahmon kovan ihon ruskeanvihreä tai vihreänruskea väri oli samaa ankeutta värimuodossa, mitä Kaya-Wahin maasto yleensäkin. Jos hahmo ei olisi liikkunut ollenkaan, se olisi maastoutunut täydellisesti. Nytkin se liikkui juuri ja juuri.
Ja silmien välisellä alueella oleva suu oli mutrussa. Se ei ollut vääristynyt mutruun. Sillä ei tuntunut olevan vaikeuksia pitää sitä mutrussa. Tämän olennon suu näytti aivan siltä kuin se olisi ollut lähtökohtaisesti mutrussa. Kuin sen olisi ollut todella vaikeaa tai ainakin vaivalloista pitää suupieliään ylhäällä.
Se pitikin niitä sitten alhaalla.
Ja oli todennäköisesti pitänyt aika kauan.
Olennon katseessa ei ollut tippaakaan iloa. Aina silloin kun se räpäytti silmiäänkin, se teki niin todella hitaasti ja passiivisesti.
Same oli melko varma, että tiesi mikä tämä olento oli. Hän oli kuullut huhuja niiden olemassaolosta. Niitä ei nähty erityisen paljoa muualla kuin omissa oloissaan.
Kaya-Wahi oli siis täydellinen asuinympäristö sellaiselle.
Täällä ei kukaan järjissään oleva haluaisi asua.Mitäköhän se kertoo Killjoysta, Same mietti. Mutta ei kovin kauaa.
Kaya-Wahia ei oltu koskaan siunattu kovin ihanteellisella säätilalla. Karua ja elotonta siellä oli ollut aina, ja koskaan saaren historiassa ei sinne ollut muodostunut juuri minkäänlaisia pysyviä asutuskeskuksia. Tätä miettiessään selakhiaani ei voinut olla muistelematta Killjoyn tiedustelutietoja Klaani-Allianssi-konfliktin alkupäiviltä. Joskus enemmän kuin neljä kuukautta sitten kourallinen torakoiden tiedeosastoa ja näitä suojaava sotilaspoliisikomppania olivat perustaneet leirin Kaya-Wahin ytimeen. Kuutisenkymmentä raskaasti aseistettua sotilaspoliisinazorakia oli suojannut tiedemiesten toimintaa kokonaisen viikon ajan, ja Killjoy ei ollut pystynyt lähestymään leiriä liian lähelle joutumatta tulikosketukseen. Lopulta viikon uurastuksen jälkeen paikalle oli noussut jonkinlainen metallitorni.
Kuvamateriaalin perusteella kyseessä oli ollut hyvin karkea kenttätoimiin tarkoitettu kopio metrulaisesta säänhallintalaitteistosta. Siinä oli ollut johtoja, antenneja, antureita, letkuja ja polttoöljyllä hurisevia kovaäänisiä moottoreita korvaamassa… mitä ikinä pohjoissakarassa käytettiinkään voimanlähteenä. Kristalleja? Same ei tiennyt. Hän ei ollut Metru Nuilta.
Säänhallintalaitteisto oli kylvänyt hehtaarin alueelle siemenet rehevälle sademetsälle. Se oli lämmittänyt Kaya-Wahin yleislämpötilaa kylvämällä ympäriinsä säteilyä. Suuria puita ja aluskasvustoa oli kasvanut kuukaudessa. Imperiumi oli valmistautunut tekemään koko saaresta sopivamman puhtauden lajille. Vanhat metsät saisivat väistyä uusien tieltä.
Viikon päästä sademetsä oli kuollut pystyyn.
Hetkellinen lämpöaalto ei ollut riittänyt. Kaya-Wahi tiesi, mitä halusi olla, ja se halusi olla kamalaa asuttavaa.
Nazorak-imperiumin tiedejaoston terraformausosasto oli piirtänyt lähinnä ison rastin Kaya-Wahin kohdalle kartalla. Sen jälkeen he olivat todennäköisesti ostaneet esimiehiltään salassa Imperiumin uusilta skakdi-liittolaisilta perinteikästä zakazilaista pirtua ja huuhtoneet tuskan alas.
Niin.
Kaya-Wahissa ei ollut juuri asutusta.
Virallisten arvioiden mukaan asukasluku oli kaksi. Ja juuri nyt Make ja Same katselivat niistä toista. Ja nyt se oli lopettanut haravoinnin katsoakseen takaisin.
Olentoa, mikä sen lajinimi sitten olikaan, oli vaikea katsoa silmiin. Tähän oli useitakin syitä. Pääasiallinen syy oli se, että sen katseessa ei ollut tippaakaan iloa. Pisaraakaan. Edes ilomolekyyliä, tai yhtä sen muodostavista iloatomeista. Teoreettisten kvanttitason ilohiukkasten olemassaolosta olisi voinut käydä jonkinlaisen pitkän yliopistollisen väittelyn, koska niiden olemassaoloa ei pystyttäisi empiirisesti todistamaan, ja väittely valaisisi varmasti kaikkia osapuoliaan. Mutta ei niitä ilohiukkasia silti ollut. Väitti kuka tahansa mitä tahansa. Tosi kuin vesi. Joka sekin oli Kaya-Wahissa lähinnä kuravellin sivutuotetta.
Iloa ei ollut. Jos sitä oli jossain, niin ei turkisviittaa kantavan olennon silmissä. Ja se teki silmiin katsomisesta todella vaikeaa. Samea tai Makea herkempi henkilö olisi päättänyt yhdestä katseestakin vain jäädä sikiöasentoon odottamaan loppua, jota ei tulisi. Mutta Same ja Make kestivät.
Sille, että olennon silmiin katsominen oli vaikeaa, oli toinenkin ilmiselvä syy.
Pää oli leveä ja silmät olivat kaukana toisistaan. Jos yritti katsoa olennon… otsaa, jos sitä sellaiseksi voisi kutsua, se oli suorastaan katseen välttelyä. Ja vain toiseen silmään tuijottaminen tuntui kiusalliselta. Mikä ei ollut tässä jo kolme minuuttia kestäneessä keskinäisessä tuijottelussa uusi tunne.
Selakhiaani ja puolirahi katsoivat toisiaan. Sanattomasta sopimuksesta he ottivat kumpikin yhden olennon silmistä kontolleen. Make katsoi vasempaa, ja Same oikeaa.
Ja siinä sitä hetken tuijoteltiinkin. Harava ei enää liikkunut, ja turkisviittainen katsoi heitä aitansa takaa. Metsänreunan varvut eivät piilottaneet moderaattorikaksikkoa kovin hyvin, ja he katsoivat mökkipihan asukkia varovaisena.
Lopulta loputtoman tuijottelun jälkeen olento mutisi jotain. Tai sen suu ainakin liikkui, ja ilman halki väreili loputtoman lohduttomalla nuotilla lausuttuja ääniä, jotka olivat ehkä sanoja. Tai eivät. Todennäköisesti eivät. Jos ne olivat sanoja, ne eivät olleet ainakaan kovin mieltäylentäviä. Jos ne eivät olleet sanoja, ne eivät olleet sen mieltäylentävämpiä.
”холодно”.
”Aha”, Make vastasi.
”Joo”, Same sanoi.
Turkisviittainen mutisi lisää.
”также темно”, se mutisi.
”Joo”, Make sanoi.
”Aha”, Same vastasi.
Turkisviittainen olento teki jotain, joka näytti nyökkäykseltä jos ei katsonut erityisen tarkkaan. Sillä ei välttämättä ollut kaulaa. Kumpikaan moderaattoreista ei käyttänyt energiaansa miettiäkseen, miten sen nyökkäys toimi. Tai että oliko se nyökkäys.
Ja harava alkoi liikkua uudestaan.
Moderaattorit eivät tienneet, miten suhtautua. Matkavalmisteluissa suurin huolenaihe oli ollut viholliskosketus. Eniten pelkoa oli herättänyt, että ensimmäinen olento jonka he Kaya-Wahissa kohtaisivat olisi halunnut heidät hengiltä.
”Jaa”, Same sanoi.
”Oho”, Make vastasi.
Tämä ei ollut sitä.
Haravointi jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Kunnes taas yksi haravassa hädin tuskin roikkuvista piikeistä irtosi naksahtaen.
Viittaa kantava olento tuijotti nyt nelipiikkistä haravaa. Lehti ei ollut pihasta mihinkään liikkunut.
Make oli saanut tarpeekseen. Hän käveli olennon pihamaalle, aivan tämän silmien eteen. Sitten puolirahi kumartui ja raapaisi kynsikkäillä sormillaan maahan kiinni jäätyneen lehden irti. Hän heitti sen olennon tontin aidan yli.
Olento tuijotti Makea.
Make tuijotti olentoa.
Olento Makea.
Make olentoa.
”товарищ”, olento mutisi.
”Öh, joo”, Make sanoi vilauttaen jotain joka yritti olla hymy. ”Ole hyvä.”
Olento tuijotti puolirahimiestä kuin tämä olisi ollut suuri messias, pelastaja, царь. Suorastaan haltioituneena, innostuneena. Kuin elämästään valon löytäneenä. Tai ei oikeastaan. Mutta vähän vähemmän passiivisena ja masennuksen valtaamana kuin yleensä.
No eipä oikeastaan. Mutta Makesta oli kivaa ajatella niin. Vaikka sen totuusarvo ei kovin suuri ollutkaan.
”Minä olen Make”, Make sanoi.
”МAКЁ”, mutisi lohduton ääni takaisin. ”товарищ.”
”… joo”, hän nyökkäsi ja osoitti pusikossa epäuskoisena könöttävää Samea. Tämän kasvoilta loisti epäusko. Selakhiaani ei tuntunut olevan erityisen samaa mieltä olennon lähestymisestä. ”Ja tuo on Same.”
”ЗAMЁ. товарищ.”
Olennon puhe kuulosti siltä kuin siinä olisi ollut ainakin seitsemän erilaista suhuäännettä. Mitä se sitten tarkoittikaan.
”… tuota… mikä sinun nimesi on?”
Tanakka kaya-wahilainen tuntui miettivän pitkään. Lopulta se kuitenkin murisi jotain.
” IГӨЯ”, mutrusuusta pääsi.
”Ai…”
Kumpikaan moderaattoreista ei yrittänytkään lausua IГӨЯin nimeä. Se tuntui turvallisemmalta. Diplomaattiselta ratkaisulta.
Same asteli lopulta varovaisesti aidan toiselle puolelle Maken viereen. Moderaattorit kättelivät IГӨЯia.
Ja havaitsivat sen huonoksi ideaksi. IГӨЯin kämmenpohja oli ollut hiilenmusta. Ja nyt sama mustan käden kuvio oli tarttunut heidän käsiinsä.
”TAЛAЛ OЛ JЦҤLA PAIЏA”, olento tokaisi, ja Make suorastaan hätkähti. Hänhän melkein ymmärsi mitä IГӨЯ yritti hänelle sanoa. Tai ei oikeastaan. Mutta oli kohteliaampaa teeskennellä.
”Ai?”
”TAЛAЛ OЛ ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA”, IГӨЯ tokaisi.
Make kohotti kulmiaan, ”Nimeämis… tuota, en haluaisi nipottaa, mutta oletko aivan var…”
”TAЛAЛ OЛ ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA”, IГӨЯ sanoi. Jos halusi valehdella itselleen, voisi väittää että nyt vähän innokkaammin.
”Nimeämispäivän ateria?” Make varmisti. Hänellä kyllä oli toisaalta äärimmäisen nälkä, vaikkakin…
”да”, IГӨЯ nyökkäsi. Nyökkäsi tavallaan. ”JA TЄЇдAT ON ҚЦTSЦTTЦ!” se sanoi juhlallisesti mutta ei todellakaan.
”Aha”, Same sanoi.
”Jaa”, Make vastasi.
Heillä oli kyllä nälkä.
Yhden todella hitaan tanakan viittasankarin ja kahden moderaattorin matka alkoi kohti mökin ovea. Ja siinä kestikin hetki. Ihan pieni hetki. Oikeastaan aika pitkä. Oikeastaan todella pitkä. Mutta ainakin he saisivat kohta ruokaa. Ehkä. Toivottavasti.
Tänään oli nimittäin ilmeisesti nimeämispäivä.
Oli sillä tapaa poikkeuksellinen syksy.
Huone, tai tila, tai oikeastaan vain huteran parrukaton suojaama rähjäinen asuinkolo oli sisustukseltaan kaikin tavoin vaatimaton. Tai ehkei kuitenkaan vaatimaton, vaan ränsistynyt. Mutta tanakkapäisen olennon mielestä ehkä sittenkin vain vaatimaton. Vuosien tummentamien lattialankkujen välistä pilkotti tulipesän levittämän hiilen mustentamia heiniä. Ehkä ne olivat siellä eristeenä, pitämässä lämmön sisällä. Mutta toisaalta, oltiin Kaya-Wahissa. Eihän lämpö siellä pysy missään sisällä. Joten ehkäpä heinät olivat siellä jostain muusta syystä. Tai vain epätoivoisena yrityksenä luoda kodikkuuden illuusio.
Tilassa oli myös pöytä. Saapuneesta kaksikosta kumpikaan ei ollut varma, oliko se ruokapöytä. Ei se varmaan ollut, koska sen ääreen mahtui ehkä korkeintaan yksi. Tai kaksi, jos osallistujat olisivat hyvin pieniä. Mutta pöytä oli myös pyöreä. Ei siis perinteisen ruokapöydän muotoinen. Mutta pöytä se ainakin oli. Ilman määrittelyäkin, satavarmasti pöytä. Ja asuintilan tummanpuhuvaa teemaa noudattaen vuodet olivat antaneet tummuneen arvokkuuden myös tällekin huonekalulle. Pöydän päällä oli myös rätti. Pikimusta, kulmista purkaantunut ja ehkä niukin naukin matoralaisen nenäliinaa suurempi kankaanpalanen yritti luultavasti olla pöytäliina. Yrittämiseksi se kuitenkin jäi. Vaikka pöytä oli pieni, oli rätti niin pieni, että yhdistelmä oli miltei koominen. Ja surullinen. Lisäksi myös aika epäkäytännöllinen. Erityisesti vierailijoiden kannalta. Eihän pöydän ympärillä ollut edes tarpeeksi tuoleja. Yksi vain.
Tuoli ei ollut tummunut, kuten suurin osa muusta puuaineksesta mökin sisällä. Se oli mädäntynyt. Ja siinä oli vain kolme jalkaa. Vasen takajalka puuttui kokonaan ja se, mistä sen olisi kuulunut alkaa vihersi hieman. Mutta ei se ollut olentoa ennenkään haitannut. Tai välillä oli. Mutta ei ihan hirveästi kuitenkaan. Ei sen enempää, kuin vaikka pöydän alla lattiaa epätoivoisesti suojaava matto. Joka ei kyllä edes näyttänyt matolta. Se näytti siltä, kuin siinä joskus olisi komeillut tähden muotoinen kuvio. Tarkkasilmäinen olisi voinut arvioida maton värien koostuneen joskus keltaisesta ja punaisesta. Joskus vuosituhansia sitten. Neliskulmaisen maton takareunan painaumat kielivät, että tilan ainoassa nähtävillä olleessa tuolissa oli joskus ollut neljä jalkaa. Maton kunnosta ei kuitenkaan voinut päätellä, kuinka kauan sitten. Mutta joskus kuitenkin.
Ne sijaitsivat siis huoneen keskellä. Pöytä, tuoli, liina ja matto. Lattian, jonka väleistä pursusi heinää, päällä. Se kokonaisuus oli huoneen toiseksi mielenkiintoisin asia. Mielenkiintoisin, oli vino kirjahylly, ovelta päin katsottuna huoneen vasemmalla reunalla. Sen esineistö, oli todellakin jotain perin merkillistä. Erityisesti tummanpuhuva lasinen kuula, joka oltiin aseteltu tavarakokoelman keskimmäiseksi.
Mutta hyllystä kohti huoneen nurkkaa, oli kuitenkin patja. Eihän se kovin hyvä patja ollut. Kovin ohut ja epämukavan näköinen. Jousiakin siitä näytti törröttävän. Mutta patja ei ehkä ollut aivan niin vanha kuin muut kalusteet huoneessa. Päätellen jousista. Ehkä jousia ei oltu keksitty vielä silloin, kun vaikkapa huoneen keskellä ollut pöytä oltiin rakennettu. Ja se pöytä, muuten, oli edelleen tosi surullinen.
Tympeän näköisen patjankin alta pilkisti heinää. Kovin samanlaista heinää, kuin lattiankin raoista. Mutta täällä sitä oli enemmän. Osa siitä oli koottu isoiksi klönteiksi sinne, minne olennon iso pää luultavasti lepäsi iltaisin. Tai saattoihan hänellä olla huono verenkiertokin. Jaloissa, nääs. Tosin silloin niskat kyllä varmasti kipeytyisivät. Ilman koroketta päälle, nimittäin. Mutta kahden pahan välillä oli tehtävä valinta. Heinää ei riittänyt molemmille päille.
Ehkä juuri tästä syystä, heinän kaipuun ja sen hyödyllisyyden syystä, patjan yläpuolelle ripustetussa taulussa komeili loputon pelto tuota hyödykkeistä tarpeellisinta. Tai ehkäpä “komeili” oli väärä termi. Kenties “rehotti” tai “näivettyi”. Koska ei pelto oikeastaan kovin komea ollut. Se lähestyi puolikuolleuden tilaa. Kenen tahansa muun, kuin IГӨЯin mielestä se olisi oikeastaan ollut tosi ruma taulu. Jos sitä nyt tauluksikaan pystyi kutsumaan. Eihän siinä enää raameja ollut. Nekin olivat lahonneet irti jo kauan sitten. Juliste, ehkäpä? Kyllä, juliste. Se oli IГӨЯin mielestä oikeasti miellyttävä. Ainakin melkein. Tai ehkä enemmänkin motivoiva. Motivoiden olentoa hankkimaan jonakin päivänä lisää heinää.
Mutta se kirjahylly. Se toden totta oli vino. Mutta ei kirjahyllyn vinous haitannut. Eihän siinä edes ollut kirjoja. Tai ei niitä enää sellaisiksi voinut kutsua. Ei niissä ollut kansia. Eikä niihin toisaalta kiinnittynyt huomiokaan. Maken ja Samen vierailevat katseet huomioivat lähinnä erikoiset artefaktit hyllyn päällä. Ja niitä oli paljon. Siltikin, Samea kiinnosti vain kuula. Tuo huomiotaherättävä sileä kuula. Siinä oli jotain merkillistä. Aivan, kuin se olisi ollut hieman puhtaampi ja kirkkaampi, kuin muut hyllyn koriste-esineistä. Vaikka ei se oikeastaan edes ollut.
Mutta ennen hyllyä, oli huoneessa takka. Siinä ei palanut tuli. Koska ei sitä olisi uskaltanut sytyttää niin lähellä kirjahyllyä. Tai ehkä olisi, mutta se ei luultavasti olisi maksanut vaivaa. Ei mökissä nyt koskaan niin kylmä ollut. Ainakaan ihan koko ajan.
Tuhkat takan pohjalla kuitenkin kielivät, että sitä oltiin käytetty joskus. Ehkäpä aikana ennen kirjahyllyn saapumista. Tai ehkä IГӨЯ oli joskus ollut nuori ja villi. Ehkä kirjahyllyn syttymisen riskit eivät painaneet nuoren olennon mielessä.
Tai ehkä syynä oli kuitenkin suunnaton kasa tuhkaa kirjahyllyn alla. Kasa, joka kieli hyllyn paikalla olleen joskus jotain muuta. Puista. Ja mitä ilmeisimmin herkästi syttyvää.
Mutta ei enää. Nyt siinä oli hylly. Kehnosti kasattu ja oikealle kallellaan oleva krääsäkeskittymä. Ja vaikka sen päälle kasatut objektit varmasti kätkivät sisälleen satatuhatta vuotta maailmojen historiaa, oli tärkeämpää keskittyä olennaiseen.
Mökin ikkunoihin, nimittäin. Kaikkiin puoleentoista niistä. Ne sijaitsivat miltei vierekkäin, mökin oikealla seinällä. Niistä ei nähnyt läpi. Miksipä olisi. Sameitahan ne olivat. Eikä niitä varmaan epäsameiksi olisi enää saanutkaan. Tai olisi ehkä, jos olisi hangannut tosi tosi kovaa. Ja tosi tosi pitkään. Ehkäpä sitä oltiin jo yritetty. Ehkäpä juuri siksi ikkunoita oli enää puolitoista.
Eikä kolmea.
Ikkunoista puolikkaan (ja sen, joka ehkä joskus oli sellainen ja nykyisin vain kasa ristiin kulkevia lautoja) edessä seinällä, oli taso. Ja tämä taso sisälsi päivän tarvikkeista tärkeimmät. Lautasia oli sopivasti kolme. Pinottuna nätisti lyhyen tason nurkkaan kuin odottamaan oikeaa hetkeä. Tarkkaan katsomalla saattoi huomata, että lautaset jopa kiilsivät paikoitellen. Enimmäkseen ne olivat kyllä naarmuuntuneita ja halkeilevia, mutta millikin kiiltoa sai miltei hymyn nousemaan IГӨЯin kasvoille.
Mutta ei kuitenkaan. Hänen kasvojaan vain hieman kihelmöi. Sisällä veti kuitenkin aika pahasti.
Lautasten vieressä oli vielä puinen avonainen rasia, jonka sisällä lepäsi, mutta ei kiillellyt, muutama pari joskus hopeisia ruokailuvälineitä. Haarukoista puuttui piikkejä ja veitset olivat kieroja, mutta nyt se ei haittaisi. Päivä oli kehkeytymässä erikoistakin erikoisemmaksi. Oli koittanut aika kaivaa esiin aarteet.
Vasta IГӨЯin kyykättyä tason edessä, huomasi yhä ovensuussa seisoen odottava kaksikko, että sen alla oli pieni puinen kaappi. Kovin huomaamaton sellainen. Väritykseltään yhtä tyhjä, kuin sen takana oleva seinäkin. Ja kun IГӨЯ taas suoristi selkänsä, oli hänellä käsissään metallinen, pohjallinen lieriö. Siinä ei ollut kahvoja, kuten kattiloissa yleensä. Oikeastaan, esine muistutti enemmän ämpäriä, kuin keittovälinettä. Mutta IГӨЯ ei välittänyt. Tämä kattila (ämpäri) oli hänen ruoanlaittojärjestelmänsä kruununjalokivi. Hyvin ruostunut ja luotaantyöntävä jalokivi.
Ja kun metallihäkkyrä lepäsi jo pöydällä, nousi tason takaa ihan oikea ämpäri. Muovinen, ruskea väriltään. Sakkainen vesi siirtyi ämpäristä toiseen tason ääressä puuhailevan tanakkapäisen olennon puuhastellessa verkkaisesti.
Ollessaan tyytyväinen, tai ainakin melkein tyytyväinen veden, tai vedentapaisen harmaan nesteen määrään, kääntyi IГӨЯ kohti vieraitaan. Mutisevaan ääneen oli ilmaantunut pilke ylpeyttä. Ei kovin vahvaa sellaista, mutta tarkkavaiset läsnäolijat huomasivat sen silti.
“Пришло время”, hän julisti.
Moderaattorit nyökkäsivät.
“Okei.”
Ja silloin olennon viitan sisältä paljastui jotain ikiaikaista ja majesteettista. Miltei soikeanmuotoinen, muttei kuitenkaan soikeanmuotoinen keltainen, muttei kuitenkaan keltainen elintarvike. Mökin sillä hetkellä majesteettisin asia nousi IГӨЯin varovaisten käsien varassa vedellä täytetyn metallirotiskon yläpuolelle. Make ja Same vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä.
“картофель”, IГӨЯ nyökkäsi, “праздник клубня”
“Vai, että sellaista”, Same totesi hyväksyvästi.
“Jep”, myönsi samaa mieltä oleva Make.
Ja niin se putosi. Kaukaa menneisyydestä kuiskivat keltaisuuden ja soikeuden kauneudet upposivat mukulan mukana metalliämpäriin. Vaikkei se oikeasti kauneutta ollut. Tai jos oli, niin vain sokean katsojan silmässä.
IГӨЯ murahti melkein hyväksyvästi. “Kattila” epäilyttävine sisältöineen siirtyi tasolta huoneen keskelle, pöydälle ja sen päällä olevalle matoranilaisen nenäliinan kokoiselle rätille. Ja sitten epäilyttävän muotoisessa päässä heräsi epäilys. Kaikki ei nyt mennyt niin kuin olisi kuulunut.
“где огонь?”, se kysyi.
Make kohautti olkiaan.
“Tjaa-a”, Same vastasi.
Surumielinen ilme alavireisillä kasvoilla kävi vielä tavanomaistakin syvemmällä murheen valtameressä. IГӨЯ kääntyi ympäri mietteliäänä. Ratkaisu pitäisi löytää pian. Hän ei pitänyt kiireestä, mutta nyt hänellä oli vieraita. Rusinaakin kuivemmat silmät siirtyivät kohti pöydän äärellä seisovaa ainoaa tuolia. IГӨЯ nyökkäsi. Kyllä. Näin se tapahtuisi.
Kämmenet, myös niistä hiiltyneen musta, tarttuivat tuolin selkämykseen. Moderaattorit esittivät vaikuttuneita turkisviittaan pukeutuneen voimannäytteestä. Eihän tuoli oikeasti mitään painanut. Matojen onttouttama, mitä luultavimmin. Mutta nousipa se kuitenkin ilmaan, aivan kuten IГӨЯ oli toivonut. Tai, mitä IГӨЯ oikeasti olisi halunnut, oli tulitikut. Hän oli kuullut sellaisista vuosisatoja sitten. Niiden legenda oli kiirinyt kauas.
Tai ainakin Kaya-Wahilaiseen mökkiin asti. Mökkiin, jossa IГӨЯ, ei ehkä miehekkäästi, IГӨЯin sukupuolesta kun oli yhtä vähän kuivaa faktaa, kuin mökissä kuivaa heinää (eli oikeastaan jonkin verran), irroitti kolmesta tuolin jalasta kahta.
Kumpikaan vieraista ei tohtinut pysäyttää päättäväisyyden tuulia. Vaikkeivat ne tuulet kovin päättäväisiä edes olleet. Eihän mökissä edes tuullut, veti vain vähäsen. Tai aika paljon. Ainakin välillä.
Yksijalkainen tuoli ei kolahtanut lattialle, IГӨЯin päästäessä siitä irti, kaksi kalikkamaista tuolinjalkaa kainalossaan. Tuoli lätsähti, lattiaan osuessaan. Lahonnut ja osittain mätä tuolinpohja levittäytyi matolle ilkeästi. Vaikkei tuoli osaa olla ilkeä. Mutta kyllä se silti aika hyvin kuvasi masentavaa materiaalien kohtaamista.
“царапина, царапина, царапина”, sanoivat toisiaan vasten hankautuvat puukalikat. “царапина, царапина, царапина”, uudestaan ja uudestaan. Kahta tuolinjalkaa kattilan vieressä yhteen hierova IГӨЯ oli verkkaisen masentuneesti asetellut patjansa viimeiset, jompaa kumpaa päätään ruumiistaan hatarasti tukevat heinät keskelle pöytää, metallihäkkyrän alle sytykkeeksi.
“царапина, царапина, царапина.”
Same hengitti hyvin raskaasti. Kuivan puun царапина raastoi selakhiaanin mieltä, kuin kalikat toisiaan. Maken päässä pyöri ajatuksia eri tavoista auttaa IГӨЯia. Mökin yleinen ilmapiiri esti kuitenkin puolirahia tekemästä sen kummempia päätöksiä. Ei hänellä nyt niin kiire ollut. Vaikka vähän olikin. Mutta ei se enää siltä tuntunut. Kai.
Minuutit kuluivat царапинаn parissa. Ne tuntuivat tunneilta, mutta ne eivät olleet. Minuutteja vain. Tosi pitkiä minuutteja, toki. Mutta asioiden turha suurentelu ei kuulunut IГӨЯin ajatusmaailmaan. IГӨЯ oli nimittäin realistinen. Ja kaikessa realistisuudessaan hän melkein hymyili onnistuessaan tehtävässään.
Vaikka kyllä IГӨЯ oli oikeasti pessimisti. Eikä hän siksi oikeasti hymyillyt. Oikeastaan, IГӨЯ oli jopa hieman yllättynyt yhden yksinäisen kipinän pudotessa kalikoiden välistä kohti kattilan alla odottavia kuivia heiniä. Vaikka eihän heinillä ollut tietoisuutta. Eivät ne mitään odottaneet.
Eikä IГӨЯkaan oikeasti yllättynyt ollut. Mutta heinä liekehti ja se oli tärkeintä. Sameissa syvyyksissä lilluva картофель-mukula pääsi lämpöön, jonka se ansaitsi. Siitäkin, huolimatta, ettei kukaan Kaya-Wahissa ansainnut mitään. Eivät edes картофельt.
Heinistä ja pöytäliinan virkaa toimittavasta rätistä kyhätty tuli oli mitä etevin tapa saattaa eineksistä vakuuttavin pöytään, vieraiden nautittavaksi. Vaikkeivat vieraat edes pitäisi картофельn mausta. Se, mitä IГӨЯ ei ollut ottanut huomioon (tai oikeastaan oli, mutta päätti murehtia aiheesta vasta sitten, kun asiasta tulisi ajankohtainen), oli nätin, tai oikeastaan todella ruman ruoanvalmistusjärjestelmän liekkien leviämistä.
Merkillinen, tai jos ihan rehellisiä ollaan, kovin tavanomainen kolmikko seisoi hiljaa katsomassa, kuinka tuli hitaasti, mutta varmasti valtasi lisää alaa pyöreältä pöydältä. Oikeastaan, koko pöytä oli ilmiliekeissä. Mutta ehkä viimein oli aika etsiä tilanteesta sen positiivisia puolia. Nyt ei ollut kylmä. Ja jos tilanteen annettaisiin edetä, ei olisi enää koskaan.
Mutta sitten Make muisti olevansa Kaya-Wahissa. Miksi turhaan ajatella positiivisesti?
Mutrusuinen IГӨЯ katsoi masentuneena, kuinka puolirahi kompuroi vauhdilla ulos mökistä, vain palatakseen välittömästi sisälle, IГӨЯin ainoa kukkaruukku käsissään. Ruukussa eli harvinainen, kaukaisilta mailta mukana tuotu kasvi, jonka kauneus oli sanoinkuvaamaton.
Ruukussa oli myös paljon vettä.
Ei ollut kauaa.
Eikä ollut muuten kasviakaan.
Mutta ei ollut enää liekehtivää pöytääkään.
Miltei transsimaiseen tilaan liekkien edessä vajonnut Same taputti toveriaan olalle ripeästä toiminnasta. IГӨЯin mielestä oikeastaan liiankin ripeästä. Miksi sitä turhaan kiirehtimään? Moderaattorin kurkkaus vastasammutetun, höyryävän pöydän päällä odottavaan ämpäriin kertoi, että картофель oli kuin olikin valmis syötäväksi. Ainakin luultavasti.
Vaikka kyllähän sen raakanakin olisi voinut syödä. IГӨЯ halusi kuitenkin tehdä asiat kunnolla. Olihan sentään ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA.
Ateria oli valmis. Kaikki kolme istuivat tuolillaan juhla-aterian ääressä. Tai oikeastaan ei yksikään. Kenelläkään ei ollut tuolia. Aiemmin tuoleja oli ollut yksi, mutta se oli ilmeisesti ollut yksi ateriantekoprosessin tarvikkeista. Ja olihan pöydällä nyt sentään lämmin ateria. Ainakin lämpimämpi kuin Kaya-Wahin ulkoilma. Ja mökin sisäilma. Se ei tietenkään kertonut kovin paljoa.
Tuolien puuttuminen ei tietenkään pysäyttänyt kahta moderaattoria ja IГӨЯia. He kyyristyivät pyöreän pöydän ja mukulaisen perinneruoan ääreen kätevään ja ergonomiseen shasaalikyykkyyn. Kumpikaan moderaattoreista ei tiennyt, että sitä kutsuttiin shasaalikyykyksi.
Ja tilanne oikeastaan vain helpottui Samelle, joka oli tätä ennen joutunut kulkemaan mökissä lähinnä selkä kumarassa.
IГӨЯ mutisi jotain kummallista kaksikolle, joka vastasi tähän lähinnä nyökkäilemällä hiljaa. Todella hiljaa. Kumpikaan ei ollut aivan varma, mitä he odottivat ja miksi.
Sitten IГӨЯin kaavun suojista tuli luiseva sormi, joka osoitti moderaattorien takana olevalle seinälle. Tanakka talon omistaja mutisi jotain taas. Lopulta moderaattorit tajusivat kääntyä katsomaan.
Sillä hetkellä heistä tuntui kuin he olisivat lukeneet ruokarukouksen heidän takanaan olevalla seinällä jököttävälle taululle. Sieltä takaisin tuijotti toinen IГӨЯin lajin jäsen. Sillä oli iso karvalakki. Isoin. Isoin karvalakki minkä he olivat koskaan nähneet. Ja muhkea viitta, ehkä yksi muhkeimmista. Se muistutti kuin suurta karvaista rauskua, joka makasi tanakan otuksen olkapäillä. Vaikka ei rausku ollutkaan. Kuten ei otus itsekään. Ja otuksen katse oli samalla tavalla iloton kuin IГӨЯilla.
Taulun alla luki ӍAИTAX.
He eivät viitsineet kysyä. Niin oli ehkä parasta.
IГӨЯ mutisi jotain ja otti käteensä veitsen. Tämä oli juhlallinen hetki. Tätä huipentumaa oli IГӨЯ odottanut aikapäiviä. Tänään oli perinteikäs ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA, ja hänen koko vuoden säästämänsä картофельt-mukula oli nyt valmistettu. Kiehutettu. Tarjoiltu lautasille, jotka kiilsivät puhtauttaan juhlan ytimessä. Tai eivät oikeastaan kiiltäneet. Eivätkä olleet todennäköisesti millään tapaa hygieenisiä. Mutta ainakin lautaset oli. Voisihan sitä pahemminkin olla. Jossain päin. Jollain tapaa.
Rauhallisesti siirtyen tanakka otus kurottui shasaalikyykystään kohti herkullista ateriaa, jonka valmistelu oli loppumetreillään. Veitsi laskeutui kutkuttavan hitaasti kohti keltaista pylpyrää, joka odotti että se vihdoin pilkottaisiin kolmeen osaan ja tarjoiltaisiin sellaisenaan odottavien juhlavieraiden tyhjille lautasille. Se täyttäisi heidän kurnivat vatsansa, ja ei vain vatsansa – sielunsa.
Niin ylväs oli IГӨЯin lajin perinneruoka, ja kun sanon ”perinne-”, tarkoitan ”ainoa”.
IГӨЯ yritti halkaista mukulaa.
Ja kovin yrittikin.
Se liusui veitseniskusta lautasen toiselle puolelle.
Veitsenisku oli ollut melko verkkainen. Ja mukulainen herkku todennäköisesti melko kova.
IГӨЯ ei luovuttanut. Se ei kuulunut hänen luonteeseensa. Hänen luonteeseensa kuului lähinnä passiivinen tuijottelu ja apaattinen mutina.
Veitsi nousi taas ylös valmiina uuteen iskuun. Mutta ei kovin vauhdilla. Itseasiassa aika rauhallisesti. Mutta mihinpä heillä olisi kiire ollutkaan. Paitsi Samella ja Makella sotimaan jotain sotaa ja etsimään jotain petturia.
Veitsi iski taas.
Arvatkaa halkesiko mukula.
No ei.
Ei haljennut.
Tämä toistui. Perinteikäs ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA sai tällä kertaa odottaa. Kuten se oli jo aika kauan odottanutkin. Maken vatsa kurnutti kuin sammakko, joita ei Kaya-Wahissa elänyt, koska vaihtolämpöisillä otuksilla ei ollut Kaya-Wahissa juurikaan mahdollisuuksia. Tämä ei ole vihje siitä, että juuri kenelläkään muulla olisi ollut.
Halkaisuyritys toistui. Ja kovin toistuikin. Nimenomaan se yritys. Ei se halkaisu.
Mukula singahteli lautasella vaivalloisesti. Täysin kokonaisena. Kimmoisana. Keltaisena. Pehmeänä mutta läpäisemättömänä. Voittamattomana.
IГӨЯ nosti veistä taas hitaasti ja yritti. Huomatkaa yritti. ”Yritti” on hyvä sana. Se kertoo sekä aikeen että lopputuloksen. Jälkimmäinen oli tällä kertaa epäonnistuminen. Sen ei olisi varmaan pitänyt enää yllättää tässä vaiheessa. Mutta silti se yllätti. IГӨЯin elämä oli täynnä yllätyksiä, vaikka ei oikeastaan.
Nyt hän kuitenkin koki sellaisen.
Silmänräpäyksessä kullanhohtoinen pyhäinjäänne, картофель-mukula viipaloitui kolmeen samankokoiseen osaan.
Same ei ollut enää shasaalikyykyssä.
Eikä hänen viikatteensa nojannut enää tönön seinustaa vasten, vaan se oli hänen käsissään.
”Noin”, hän sanoi kulmat kurtussa.
IГӨЯ näytti jäätyneeltä. Tosin ilmaston huomioiden se ei olisi mahdotonta. Tai ehkä hän vain reagoi melko verkkaisesti. Mihinpä tässä kiire olikaan, paitsi syömään herkullista ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIAa, joka oli todennäköisesti tässä vaiheessa lähinnä kylmä ja kuminen pylpyrä kolmena kylmänä ja kumisena palasena. Mutta eipähän sellaista joka päivä saanut syödä. Ja kun sanon ”saanut”, tarkoitan ”pitänyt”.
Ja silloin ateriointi alkoi. Keltainen картофельt-mukula, tuo taivaan lahja ja jumalainen perinne, joka kattoi tuhat vuotta IГӨЯin lajin kulttuurihistoriaa, pilkottiin siivuiksi ja sisäistettiin pala kerrallaan kunkin olennon elimistöön. Ja voi minkälainen makuelämys se olikaan, tai ainakin moderaattorien matkan hienoin makuelämys, ja kun sanon ”hienoin”, tarkoitan ”ensimmäinen”. Lämpöä se ei ollut juurikaan tuonut, mutta se ei sentään ollut aivan yhtä jääkylmää kuin Kaya-Wahin viileä syysilma. Tai miten niin syysilma. Kaya-Wahin ilma.
Kolme ruokailijaa istui pöydän ääressä, paitsi että ei istunutkaan, vaan lähinnä kyhjötti epämiellyttävästi kyykkyasennossa yrittäen pitää tasapainonsa niin hyvin kuin se oli mahdollista. Mukula oli poissa. Se jäisi heidän muistoihinsa parhaana ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIAna, jonka he olivat koskaan kokeneet.
IГӨЯ oli säästänyt sitä koko vuoden. Tätä yhtä merkkipäivää varten hän oli sitä säästänyt. Ja nyt hän oli sisäistänyt sen elimistöönsä juuri kohtaamien toveriensa kanssa. IГӨЯ koki rinnassaan melkein aitoa onnellisuutta. Todella, todella melkein. Jos hänen suutaan katsoi roikkuen katosta pää alaspäin, saattoi nähdä hymynkaaren.
”No”, Make sanoi vaitonaisesti. ”Tuota, kiitos ateriasta…”
”ILӨ ӨИ ӍІИЦИ PЦӨLЁLLAИI”, otus mutisi.
Sitten oltiin taas aika hiljaa.
”TAЛAЛ OЛ PAЯAS ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA”, IГӨЯ mutisi aiempaa innokkaana. Tai objektiivisesti kuunneltuna lähinnä hieman kovaäänisemmin.
Sitten oltiin taas todella hiljaa. Make ei näyttänyt kovin iloiselta. Hän jakoi sen katseen Samen kanssa, joka pudisti päätään. Hänen oli silti pakko puhua.
”Mutta… eihän tänään ole vielä nimeämispäivä.”
Same tuijotti Makea.
”Siihenhän on vielä kuukausia.”
Make tuijotti talon omistajaa.
”Nyt on vielä syksy.”
IГӨЯ tuijotti Samea.
Same tuijotti IГӨЯia.
Make tuijotti Samea.
Make tuijotti IГӨЯia.
Same tuijotti IГӨЯia.
IГӨЯ tuijotti molempia. Hänen silmänsä olivat sen verran kaukana toisistaan.
IГӨЯ tuijotti lautasta, jolla ei ollut enää mukulaa.
Sitten oltiin todella, todella hiljaa.
Ulkona kuului vain kylmä tuuli. Joka kuului kyllä sisälläkin. Ja tuntui. Tönö ei ollut erityisen hyvin eristetty. Ei oikeastaan juuri ollenkaan. Mutta kuitenkin. Muttei kuitenkaan.
”Tuota…”
Molemmat moderaattorit lakkasivat samanaikaisesti olemasta shasaalikyykyssä. He varoivat lyömästä päitään kattoon. Eivätkä rikkoneet katsekontaktia talon omistajaan.
He perääntyivät. Melko hitaasti. Ovea kohti.
”Kiitos ateriasta”, Same sanoi.
Ovi sulkeutui heidän perässään.
IГӨЯ jäi könöttämään shasaalikyykyssä.
”JДД.”
Sitten hän oli vain todella, todella hiljaa.
Ja aika pitkään.
Maansa myynyt (ei IГӨЯ oikeasti omistanut maata, jolla hänen mökkinsä seisoi [eivätkä mökit seiso, nehän vain ovat], vaikka ei kukaan muukaan Kaya-Wahissa maata haluaisi omistaa [paitsi ilmeisesti Killjoy]) IГӨЯ seisoi hiirenhiljaa tuijottamassa tyhjiä lautasia ja niiden mukana murskattuja unelmia. Vaikkei IГӨЯ edes tiennyt, mikä on hiiri. Tai, että miten unelmia voisi konkreettisesti iskeä pienempiin paloihin.
ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA. Mennyt hukkaan. Perinneruoka häpäisty. Tosin mikä on hukka? IГӨЯ ei tiennyt. Eikä IГӨЯ välittänyt. Hiiltyneellä pöydällä lepäsivät turmion lautaset. Ehkä hieman vahva sanavalinta, mutta IГӨЯ tarvitsi voimakkaita ajatuksia. Mutta sitten, oikeastaan, myös rauhallisia. Idea oli hyvä. Rauhoittuminen. IГӨЯ tiesi, miten. Vaikkei idea oikeasti hyvä ollut. Mutta ainakin turvallinen se oli. Ihan varmasti.
Tosin ei. Koska IГӨЯ ei osannut odottaa pahinta. Ainoastaan toiseksi pahinta. Eli hidasta ja kivuliasta kuolemaa. Sitä ei kuitenkaan tullut. Vaan pahin tuli. Tai ehkä IГӨЯ vain suurenteli asioita mielessään. Sekin oli toki mahdollista.
Se, mikä tapahtui (se pahin mahdollinen) odotti IГӨЯia kirjahyllyllä. Sillä vinolla, jonka päällä oli synkkä kuula. Mutta ei se kuula IГӨЯia kiinnostanut. Vaan se, mitä oli sen vierellä. Se oli матрёшка. Viimeinen muisto kaukaa kotoa. Vaikka eiväthän muistot missään järjestyksessä ole. Nekin vain ovat. Mutta muistoesineistä viimeinen.
Se oli puinen ja koristeellinen. Se oli etäisesti hahmon muotoinen ja se näytti koostuvan yläpuoliskosta ja alapuoliskosta. Maalaus sen etäisesti hahmonmuotoisella pinnalla oli ilmiselvä. Se oli ӍAИTAX, SЦЦЯI JД ЦSЗIMMITЭИ MДHTДVД.
Ja kun IГӨЯ käänsi матрёшкаa, se aukesi. Ja sisällä oli toinen. Hieman edellistä pienempi puinen hahmo. Senkin IГӨЯ tunnisti. Se oli tietenkin ZФLДT, VДЦЯДS, VIISДS, ДIИДКIЙ ЦSЗIMMITЭИ, MЦTTЗI SILTIКДДИ IHДЙ КФКФ ДIКДД.
IГӨЯ tunsi jo hengityksensä tasaavan ja sydämensykkeensä rauhoittuvan. Ei kuitenkaan liikaa. Koska jos sydän rauhoittui liikaa, rauhoittui se yleensä lopullisesti.
Ja sitten aukesi toinen матрёшка. Ja sisällä oli jälleen pienempi hahmo. Mutta ei paljoa pienempi. Vähän vain. Juuri sen verran, että se mahtui ZФLДT, VДЦЯДS, VIISДS, ДIИДКIЙ ЦSЗIMMITЭИ, MЦTTЗI SILTIКДДИ IHДЙ КФКФ ДIКДДn sisään.
Siellä oli VZLФTФ, КДIКISTД HIЯMЦISIИ, MЦTTД VДIЙ SILLФIИ КЦЙ TФDЗLLД TДЯVITSI. Siinä olivat lempeät kasvot, jotka IГӨЯkin nuoruusvuosinaan ehti tapaamaan.
Mutta nyt ei ollut aika pysähtyä. IГӨЯin jännittävääkin jännittävämpi (ei oikeasti) iltapäivä puksutti eteenpäin, kuin hurjinkin juna. Vaikkei IГӨЯ ollut koskaan junaa nähnytkään, saatika tiennyt, mitä “puksuttaminen” tarkoittaa. Kädet väänsivät. Ja taas uudet kasvot ilmaantuivat. Eivät kuitenkaan tyhjästä. Vaan VZLФTФ, КДIКISTД HIЯMЦISIИ, MЦTTД VДIЙ SILLФIИ КЦЙ TФDЗLLД TДЯVITSIn sisältä. Jos se olisi ilmaantunut tyhjästä, se olisi ollut mustaa magiaa ja sellaiset kuuluivat vain ӍAИTAX, SЦЦЯI JД ЦSЗIMMITЭИ MДHTДVДlle.
Siellä oli ККДSPДЯФVV, КДЦИIS JД VIЗHКЭД, MЦTTД HILLITУSTI JД TФDЗLLД VДЯФVДISЭSTI.
Kyllä. Hyviä muistoja, mietti IГӨЯ. Tai ei nyt kovin hyviä. Mutta ihan siedettäviä.
Oli käännettävä vielä kerran. Esiin tupsahti (IГӨЯin itsensä vetämänä) ЖLЗЬФTФV, JЦЦЯI SФPIVДSTI TДITЗЭLLIИЗЙ. Näitä kasvoja ei IГӨЯ tunnistanut. Mutta ei hänen toisaalta tarvinnutkaan. Ne kasvot olivat hänen матрёшкаssaan, joten niiden täytyi olla tärkeät. Tai sitten ei. Mutta oliko tuolla toisaalta väliä?
Eipä ollut.
Koska vielä viimeisen kerran käänsi IГӨЯ. Siistiin riviin synkeän kuulan vierelle asetetut puiset hahmot saivat itselleen kuudennen ja viimeisen toverin. Se oli pieni, pienin kaikista. Mutta ei se haitannut (kyllä se vähän haittasi), sillä viimeinen kasvoista oli IГӨЯ, HILJДIИЗЙ, MЦTTЭI LIIДИ (PДITSI ЗHКД IHДЙ VДHДИ).
Olentoa melkein hymyilytti nähdä omat kasvonsa viimeisessä hahmossa. Mutta eihän IГӨЯ hymyillyt. Vaikka olisi saanut. Mutta ei. Mustassa kädessään omaa puista kuvaansa tutkiva IГӨЯ laski lopulta itsensäkin матрёшкаn kauniiseen ja täydelliseen (jos ei ihan, niin ainakin lähellä sitä) riviin. Ja juuri silloin se tapahtui. Se pahin. Ehkä vähän suurenneltu, mutta kuitenkin, pahin.
Kuten IГӨЯ usein itselleen sen totesi (ei kuitenkaan ääneen, se olisi ollut tarpeetonta), kirjahylly oli vino. Viimeistä puista hahmoa laskiessaan, tönäisi käsi huomaamattaan kuulan alas. Sekunti, jonka se käytti matkallaan kohti puista, vuosien tummuttamaa lattiaa, tuntui loputtoman pitkältä.
Eihän se oikeasti loputtoman pitkä ollut. Tuntui vain siltä. Eikä kyllä välttämättä edes tuntunut. Mutta niin jostain syystä tavataan sanoa. Mutta kuitenkin.
Se sekunti päättyi pahimpaan. Vaikka матрёшка oli hyllyn artefakteista rakkain, oli kuula niistä kaikkein arvokkain. Tai näin IГӨЯ ainakin arveli. Eihän hän voinut varmaksi tietää. Ja nyt se levisi. Tuhansiksi (tai mahdollisesti vain sadoiksi, tai hyvin useiksi kymmeniksi) sirpaleiksi IГӨЯin vastasiivotuille, muttei siltikään kovin puhtaille lattioille.
Vuosien tuhkien samentaman lasisen pallon sisältä sinkoutui, tai tarkemmin ottaen putosi nopeasti, pieni shasaalikyykkyä harjoittava messinkinen hahmo, joka piteli kädessään punaisen ja valkoisen väreistä koostuvaa syötäväksi tarkoitettua herkkua.
Vaikkei IГӨЯ ollut varma, olisiko tankomainen objekti oikeasti herkkua.
Hahmo ja sen kanssa lattialle levinneet keinotekoiset lumihiutaleet pysähtyivät surullisesti, liike-energian lakkaamasta vaikuttamasta niihin.
Vai lakkasiko se koskaan vaikuttamasta? Ja mitä tosiaan oli liike-energia? Näitä kysymyksiä ei IГӨЯ miettinyt. Eikä välttämättä kukaan muukaan.
Tai mistäpä sitä tiesi.
Mutta jos se vain oli mahdollista, oli IГӨЯin kasvoilla oleva ainainen mutrusuu nyt entistäkin surullisemmalla mielellä. Hiljaa, IГӨЯ tuijotti hetken kömpelyydensä tuhoja. Eipä sitä auttanut surra. Tai ehkä auttoi. Kyllä IГӨЯ sitäkin aina silloin tällöin kokeili. Nyt hän ei kuitenkaan kokeilisi. Päivässä oli ollut jo tarpeeksi toimintaa (vaikkakin aika passiivista sellaista). Hitaasti, IГӨЯ alkoi nostelemaan kuulan sirpaleita ylös lattialta.
Ensimmäinen. Ja toinen. Ja kolmas. Sitten neljäs. Vielä viides. Ja kuudeskin. Seitsemäs olikin jo vähän isompi. Kahdeksannen jälkeen IГӨЯ totesi, että ehkä hän ensiksi hakisi liiman.
Taas kerran syvällä juuri ja juuri metsäksi laskettavassa metsässä alkoi synketä. Synkkää oli ollut kaiken aikaa. Mutta nyt oli synkempää, ja tästä se vielä synkkenisi. Same ja Make olivat pysäyttäneet matkantekonsa. Alkoi olla liian pimeää etenemiselle, ja Maken siipiä alkoi väsyttää.
Puolirahi könötti märällä mättäällä polvillaan. Hän kasaili pienittyjä puuklapeja nuotioksi. Jokainen niistä oli vielä kostea, mutta lohikäärmeen kevyt lämpöhönkä auttoi puun kuivattamisessa.
Same istui rujolla kannolla. Jalkojensa eteen hän oli kerännyt kasan havupuiden oksia, ja toisessa kädessään hän piteli ohutta puunrunkoa veistellen tätä puukollaan täysin oksattomaksi. Kohta heillä olisi laavu yötä varten.
Kylmyys oli tulossa.
Puun lämmitysoperaatio alkoi tuottaa tulosta. Make siveli sormillaan nuotiomateriaalia tunnustellen vielä märkiä kohtia, eikä niitä juurikaan löytynyt. Puolirahi vetäisi syvään henkeä vihdoin sytyttääkseen nuotion.
Jolloin taivas aukesi.
Hopeisen meren sisällön verran vettä hyppäsi heidän niskaansa.
Kaatosade muutti maaston kuravelliksi ja kuivatut puut pehmeäksi hötöksi. Moderaattorit tuijottivat toisiaan jälleen todella pitkään.
”Kaya-Wahi on perseestä”, Make sanoi.
”Totta helvetissä”, Same vastasi.
”Kiitos, Shan. Ihan pieni hetki”, kuului naisen ääni jostain kauempaa. Pienen odotushuoneen vastaanotosta taakseen huuteleva Shan väläytti hymyn tiskin takana odottavalle, mustaa Hunaa kantavalle laboratoriotakkiin pukeutuneelle matoranille.
”Tohtori Niz saapuu aivan hetken kuluttua. Voitte mennä jo tuonne ovelle odottamaan”, viittoili hyväntahtoisesti puhuva komaukasvoinen ko-matoran-virkailija. Onu-matoran kiitti ja käveli tiskin ohitse asettautuen huoneen perällä sijaitsevien liukuovien taakse odottamaan.
Kauaa matoranin ei onneksi tarvinnut vartoa. Hyvin nopeasti oven taakse ilmestyivät veden toan Rurun peittämät lempeät, siniset kasvot. Yhtä lailla laboratoriotakkiin pukeutunut toa naputteli salasanan pieneen paneeliin oven omalla puolellaan ja sihahtaen kliinisen valkoiseen ympäristöön johtava ovi aukesi. Toa viittoili matoranin mukaansa ja ovi sulkeutui automaattisesti heidän takanaan, kun kaksikko riensi käytävää pitkin kohti määränpäätään.
”Sinä olet varmasti Delron. Hienoa, että pääsit tulemaan näin lyhyellä varoitusajalla”, toa Niz tervehti uutta työntekijäänsä.
Laboratoriota kohti kävelevät tieteilijät kättelivät vauhdista. Molemmat tahtoivat jo malttamattomana päästä päivän haasteiden kimppuun. Ajatus mahdollisista läpimurroista motivoi molempia.
”Ilo on täysin minun puolellani, Tohtori. On kunnia päästä työskentelemään näin edistyneessä ympäristössä. Mustan Käden tarjouksia on todella vaikea ohittaa.”
Rurukasvoinen veden toa virnisti tyytyväisenä. Kaksikko pysähtyi seuraavien liukuovien eteen. Salasana niihin oli huomattavasti edellistä monimutkaisempi. Niz joutui pysähtymään muutamaan kertaan kesken näpyttelyn varmistaakseen salasanan virheettömyyden. Hitaasti, hyvin hyvin hitaasti raskaat ovet lähtivät aukenemaan. Toa ja matoran jäivät odottamaan kärsivällisesti.
”Ainakin yritämme parhaamme”, Niz myönsi. ”Tiedeosastomme on hyvin rahoitettu. Herra ja Professori ovat ymmärtäneet, että tie parempaa tulevaisuutta kohti vaatii ammattitaitoa ja ajan tasalla olevat laitteistot.”
”Herra Kenraali oli se, joka määräsi juuri tämän projektin alullepanon?”, Delron ihmetteli ääneen.
”Hän on… varovainen persoona. Näin meidän kesken ehkä vähän liiankin. Mutta katsotaan nyt. Minä olen aloittanut tätä jo hieman omillani”, Niz ajatteli ääneen.
Delron nyökkäili hyväksyvästi. Ovet kaksikon edessä olivat miltei auki. Niz astui jo ensimmäisenä aukosta sisän viittoillen onu-matorania peräänsä.
”Apotti kertoi, että olette alunperin neurobiologi, herra Delron?” toa jatkoi haastamista.
”Totta, joskin olen siirtynyt biokemian puolelle. Paljon jännittävämpiä mahdollisuuksia, sanoisin”, Delron myhäili.
Niz hymähti hyväksyvästi, ”Hienoa, sillä jos jännitystä”, Niz pysähtyi oven toiselle puolelle päästäen Delronin ohitseen laboratorioon, ”niin tällä sitä riittää.”
Haltioitunut ilme Delronin kasvoilla sai Nizinkin hymyilemään. Valkoisen huoneen reunoille kasatuilla työpisteillä lepäsivät uutuuttaan kiiltävät laitteistot ja tarvikkeet. Tilan keskelle siisteihin riveihin asetellut metalliset tutkimuspöydät sisälsivät jokainen pienen leikkaussalin verran mitä erikoisimpia biologien varusteita. Muutama Mustan Käden vakiobiologeista puuhaili parhaillaan tilan perällä jonkinlaisten pitkähäntäisten, rottamaisien olentojen parissa. Kaikkein eniten onu-matoran oli kiinnostunut aivan ovia lähimpänä olevien työpisteiden päälle upotetuista massiivissista, mikroskooppien näköisistä valkoisista laitteista, joiden kylkeen oli asetettu käyttäjän ulottuville kymmenittäin vaihdettavia linssejä ja laitteen robottiselle kädelle muotoiltuja työkaluja.
”Onko tuo… ovatko nuo BioKleriikin uusimpia?” Delron haukkoi henkeään.
Veden toa taputti uutta harjoittelijaansa olalle, ohjaten tätä lähemmäksi astronomisen kalliita koneita.
”Kyllä on. Ja tänään sinä alat käyttämään niitä. Tämä on meidän pisteemme.”
Haltioitunut matoran jäi tutkimaan laitteen lukemattomia lisävarusteita samalla, kun Niz asteli laboratorion sivulta löytyville pakastimille. Kuului kolahdus: Esine oli laskeutunut pöydälle Delronin viereen. Musta pieni käsi upposi valkoisen takin rintataskuun ja veti sieltä esiin pienen ketjun päässä roikkuvan suurennuslasin, jolla matoran kumartui tutkimaan pöydälle asetettua asiaa.
Hieman matoranin omaa nyrkkiä pienempi lasinen kuula hohkasi vihreää valoa pienessä, sen ympärille rakennetussa metallisessa telineessä. Kaasumainen aines kuulan sisällä velloi ja kierteli, kuin myrskyn silmässä. Joskin silti, matoran koki artefaktin läsnäolon huumaavan rauhoittavaksi.
”Luin kyllä ensimmäiset tutkimusraportit, mutta… se… se on niin kovin erikoinen.”
Niz hymähti hyväksyvästi naputellen samalla omaa rintakehäänsä. ”Kiehtovaa nähdä sellainen tällaisessa tilassa. Varsinkin kun samanlainen velloo minunkin sisässäni.”
”Kyllä… kyllä vain. Kuulinkin, että nämä olisivat teidän käytössänne, kyllä. Mutta juuri siksi minua kiinnostaakin, mistä tämä on peräisin. Luulin, että kaikki kaksitoista olivat jo… aktiivisessa käytössä.”
”Niin, niin olivat”, Niz tarkensi. ”Mutta syväläisystävämme poistui keskuudestamme hiljattain. Ja tämä on se, mitä hän jätti meille perintönä.”
Delron ei voinut estää itseään sivelemästä kuulan lasista, uskomattoman sileää pintaa. Tuntuma oli merkillinen. Matoran havahtui vasta, kun veden toa oli rysäyttänyt ison pinon tutkimusraportteja pöytään, kaksikon väliin.
”Tässä ovat kaikki tähänastiset tulokset. Sisältö on luonnollisesti puutteellista, kun näiden alkuperän tutkiminen sallittiin vasta siinä vaiheessa, kun kaikki olivat jo… liittyneet. Sait kyllä jo kaiken tärkeimmän lähettämässäni paketissa, mutta olisiko kertaus kuitenkin tarpeen?”
Delron nyökkäsi, joskin veden toan ripeä toiminta kieli, että matoranin vastauksesta riippumatta kaksikko kertaisi kuitenkin. Yhdellä ripeällä vetäisyllä Niz toi katonrajasta esiin noin kaksimetrisen liitutaulun, joka oli raapustettu täyteen tekstiä suttuisella. Toa selvitti kurkkuaan ja lähti luettelemaan.
”Eli, siis. Tutkimuskohde 1H. Liitetty käyttäjäänsä noin kahdeksantoista vuotta sitten. Irroitettu väliaikaisesti käyttäjänsä kehosta ennen luovuttamista seuraavalle neuvoston jäsenelle kaksi päivää sitten. Liukenee käyttäjänsä sisään tarpeeksi pitkän yhdessä vietetyn jälkeen. Materialisoituu jälleen lasiseen muotoon päädyttyään kehon sisälle. Ympärillä telepaattinen kenttä, jonka funktio on edelleen mysteeri. Sisältää regeneratiivisia voimia ja tarpeeksi pitkän käyttöajan jälkeen… tuota… sulkee käyttäjänsä sielun sisälleen.”
Toa keskeytti listansa läpikäynnin hetkeksi vilkaistakseen harjoittelijansa ilmettä. Yllätyksekseen toa kuitenkin huomasi sen olevan tilanteeseen nähden yllättävän kesy. Matoran kohautti olkiaan.
”Aika mielenkiintoinen lausunto, mutta oletan jokseenkin järkeenkäypää selitystä.”
Niz oli äärimmäisen tyytyväinen uuden työkumppaninsa reaktioon. ”Siinä sinä olet oikeassa. Mutta paljon on vielä selvittämättä.”
Delron nyökkäsi. Nizin etusormi napsautti vieressään olevan tutkimuslaitteen päälle työntäen toisella kädellään pöytään rysäytettyä paperipinoa kohti matoranin odottavia käsiä. Kuula pöydällä inahti. Kukaan ei kuitenkaan kuullut.
Tunteja myöhemmin osat olivat vaihtuneet. Paperipinoja sivummalla selaileva Niz kirjoitti tutkimuksen avainkohtia ylös samalla, kun BioKleriikin laitteiston keskellä työhönsä uppoutunut Delron seurasi tutkimusalustalla valojen keskellä vellovaa kuulaa. Laboratorion sisällä oli kuuma. Niz oli jo käärinyt takkinsa lanteilleen ja myös Delron joutui nöyrtymään lämpötilojen edessä ja avaamaan ylimmän nappinsa. Hikistä otsaansa pyyhkivä matoran oli ylläpitänyt tasaista keskustelua jo pitkään pitääkseen tunnelman sopivan kevyenä.
”Ihanko todella te vain aloitte käyttämään näitä tietämättä niiden todellisesta luonteesta? Minä laskin ainakin kahdeksan erilaista telepaattista kenttää tämän ympäriltä.”
Niz joutui kasaamaan ajatuksiaan papereistaan hetken, jotta ymmärsi täysin matoranin sanoman. Lukulasit päähänsä nostanut toa kirjoitti vielä yhden rivin, ennen kuin vastasi.
”Me itseasiassa luulimme niitä aluksi ihan vain toa-kiviksi. Professori oli sitä mieltä, että helpoin tie niiden erikoisuuden selvittämiseen olisi, jos vain alkaisimme kantamaan niitä mukanamme. Kukaan ei odottanut, että ne vain… sulautuisivat meihin. Se oli hyvin huomaamaton prosessi. Ja siitä on jo melkoisesti aikaakin”
”Väitätkö todella, ettei Professori tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan?”, Delron ihmetteli vaihtaen samalla uuden linssin kuulan tarkastelua varten.
Niz vaikeni eikä Delronilta kestänyt pitkään huomata, että hänen kysymyksensä sai tuhannet ajatukset raksuttamaan Nizin pääkopassa.
Delron päätti jättää aiheen sikseen ja painoi pöytään upotettua painiketta. Kuula välähti. Kaukaisuudesta kuului rääkäisy matoranin käynnistämän toiminnon alkaessa. Kukaan ei kuitenkaan taaskaan kuullut. Pieni teleportaatiokanokasta taottu petrimalja sisälsi nyt taas lisää tuntien aikana hitaasti kerättyä vihreää massaa kuulan sisältä. Delron kävi välittömästi tutkimaan uutta näytettä, kun se oli vielä tuore.
”Kiehtovaa, kuinka lasinen kuori voi olla näin mahdotonta murtaa. Tämän tutkiminen olisi paljon helpompaa, jos meidän ei tarvitsisi teleportata tätä tavaraa ulos.”
Niz hymähti myöntävästi. Muutaman minuutin päästä Delron pyyhkäisi taas otsaansa ja laski työkalut viimein käsistään.
”Ei tässä nyt varsinaisesti ole järkeä. Regeneratiivisia voimia sisältävää lihaa telepaattisella, näennäisen passiivisella kentällä. Kyllä minä kuitenkin uskon, että olemme ymmärtäneet ihan oikein, miten nämä toimivat. En vain osaa edes spekuloida mitään alkuperästä tai todellisesta käyttötarkoituksesta…”
Niz tuijotti matorania intensiivisesti kuin odottaen jatkoa, mutta Delron vain kohautteli olkiaan.
”Tällaisella aikataululla en osaa päätellä sen enempää, kuin sinäkään. Käyttäjien aivotoiminta on kuulan ominaisuuksista huolimatta normaalia. Kudos lasin sisällä näyttää olevan elävää, mutta en menisi tekemään sellaista päätelmää, että kuoleman yhteydessä kuulaan siirtynyt ’sielu’ olisi mitään muuta kuin jonkin sortin geneettisen tason kaiku.”
Niz laski lasit päästään mietteliäänä. Delron näki pettymyksen huokuvan hänen kasvoiltaan. Niz oli odottanut läpimurtoa, mutta sitä ei oltu löydetty.
”Myönnettäköön tosin, että tämän massan rakenne on minusta jotenkin tuttu. Ajetaan sille vielä huomenna yhdet DNA-testit. Siinä on viimeinen oljenkorsi”, Delron yritti lohduttaa, mutta Niz oli jo hiljentynyt pettymykseensä. Hiljainen hetki kuitenkin keskeytyi, kun laboratorion ovet lähtivät taas hitaasti aukeamaan.
Ga-matoran, mirukasvoinen, ryntäsi sisään isoja metallisia kärryjä työntäen. Puuskuttava biologi kiisi kärryjensä kanssa kuulaa tutkivan kaksikon ohi kohti yhtä monista vapaista tutkimuspöydistä. Delron ja Niz seurasivat, kuinka matoran alkoi näennäisen innoissaan latomaan suuria valkoisia esineitä kärrystä tutkimuspöydälleen. Väsynyt kaksikko päätti jättää työpisteensä hetkeksi ja käydä seuraamaan tieteilijätoverinsa innokasta puuhastelua.
”Sanaha? Mitä sinä täällä teet? Sinullahan on lomaa vielä loppuviikko”, Niz ihmetteli Delronin huomion kiinnityttyä jo kärryn sisältöön.
”Uusi satsi arkistoista! Tänään löydettyjä. Äm oli kiltti ja antoi minun tutkia näitä ensin!” matoran vaahtosi. Niz oli iloinen kuin aikaista nimeämispäivää viettävän työtoverinsa puolesta, kun taas Delronilla oli vaikeuksia päästä selville vesille hämmennyksestään.
“Ovatko nuo… ovatko nuo, mitä luulen niiden olevan?”
”Hampaita!” Sanaha hihkaisi. ”Katso, miten isoja ja pelottavia ne ovat! Äm oli niin kovin kiltti. Taidankin pyytää häntä kahville! Joo! Sen minä teen. Heti huomenna!”
Niz hymähti, Delron irvisti. Hampaita ne tosiaan olivat. Kymmenittäin niitä. Ja pieni ga-matoralais-biologi lappoi niitä työpöydälleen tahdilla, jossa yksi melkein lipesi hänen otteestaan.
”Paleontologian Professori”, Niz täsmensi, huomatessaan, ettei Delronilla ollut hajuakaan, kuka Sanahan mainitsema ’Äm’ oli. ”Töissä arkistoissa. Hän antaa meille silloin tällöin aina pieniä lahjoja. Vastineeksi pidämme huolta, että hänellä on ajan tasalla olevat työkalut.”
Delron nyökkäsi, mutta piti katseensa naulittuina edelleen pöydällä kasvavassa hammaskasassa. Niistä jokainen oli hohtavan valkoinen ja naurettavan valtava. Keskenään käytännössä identtiset purukalustot olivat pituudeltaan ja paksuudeltaan matoranin oman käsivarren luokkaa.
Hirviömäisen kokoluokan terät saivat kuitenkin Delronin pään ajattelemaan. Matoran vilkaisi taakseen pöydälle jäänyttä vihreää kuulaa. Sen jälkeen hän kääntyi takaisin valkoisen hammaskasan ääreen. Matoranin silmät kasvoivat hänen päässään. Matoran kääntyi katsomaan Niziä, jonka ilme vastoin oli hämmentynyt.
”Nuo… nuo hampaat.”
”Niin?” Niz ihmetteli.
”Sinähän tiedät, mistä ne ovat peräisin?”
”Juu. Kyllä.”
”Ja sinähän tiedät, mitä muuta ne siellä arkistoissa kaivavat?”
”En nyt oikein ymmärrä”, Niz vastasi rehellisesti. Onu-matoranin kasvoilla hehkui palasten paikalleen loksahtamisen riemu.
”Kuulat! Ehkä ne eivät olekaan täysi mysteeri. On olemassa muutakin… tietenkin! Telepaattinen kenttä. Näennäisen passiivinen, mutta… tietenkin! TIETENKIN! Ehkä… ehkä kuulat ovat prototyyppejä. Tai ehkä toinen aste! Niz!”
”Öh, niin?”, veden toa ihmetteli pöllämystyneenä matoranin sekavasta monologista.
”Minä luulen tietäväni, mitä ne ovat ja… voi ei… sinä et tule pitämään vastauksesta.”
