Herätys ei todellakaan ollut skorpionin helpoimpia. Olkoonkin, että yöunet olivat olleet rauhallisimmat miesmuistiin, ei arkeen nouseminen silti ollut kovin mukavaa. Varsinkaan, kun havaitsi joutuneensa lukituksi täysirautaiseen vankiselliin, puolet tuoreista selkäpanssareista hajonneena kappaleiksi. Sellin oven avaamaan saapunut selakhi oli sitonut yhä verta tihkuvan olkapäänsä. Huiskiva häntä oli kuitenkin vain haavoittanut. Killjoyn omatunto lakkasi soimaamasta viimeistään, kun kohti informaatiohuonetta viittoileva Brez näytti liikuttavan kättään normaalisti.
Aamun tilannekatsaus käytiin kevyesti ilmaistuna kaaoksessa. Metru Nuin osaston tiedustelijat yrittivät yhdistää raporttejaan edes jollain tapaa loogiseksi kokonaisuudeksi. Vaikka Nascoston laajassa verkostossa oli menneen aikojen tasavallan kirkkaimpia mieliä, olivat edellisen vuorokauden tapahtumat aivan uudella tavalla kaoottisia. Vanhoja tietoverkkoja venytettiin äärimmilleen. Halki merten kiitäneiden ohjusten laukaisupistettä jäljitettiin. Xialaisen taivaalla lentäneen aluksen tiedot koluttiin läpikotaisin. Yhtäkään kuvainnollista kiveä ei jätetty kääntämättä.
Aamun jälkeen tulvineet uutispätkät eivät tuoneet tilanteeseen paljoakaan helpotusta. Nuorin Brezeistä sai jälleen potkia kenraaliaan nilkkapanssareihin Kralhin jähmetyttyä tuijottamaan looppaavaa uutispätkää “Mustan Käden noususta”. Punamustaan vahkiin pysäytetty kuva oli zoomattu naisen kaulaan, josta Killjoy niukin naukin erotti medaljongin ketjun. Sen varmistettuaan teknojätti suostui viimein seuraamaan selakhia tiedustelukaaoksesta kohti rauhallisempaa telakkaa.
Brezeistä vanhin odotti kädet puuskassa Nynrahlaisten ilma-aluksien kimpussa puuhastelevan shasaalimekaanikon työpisteen vieressä. Killjoyn mielenkiinto kiinnittyi välittömästi ruskeaksi maalattuihin suuriin koteloihin, joita oransseihin haalareihin pukeutunut kurttuinen muoto kiinnitti juuri suureen koneistoon. Brez ei kuitenkaan antanut kenraalille aikaa ihmettelyyn.
“Isä vaatii tavata sinut.”
Neljä sanaa, joita Killjoy oli odottanut sekä mielenkiinnolla, että kauhulla.
“Pelästyttikö viimeiltainen hänet niin pahasti? Luulin, ettei Curuvar suostunut keskustelemaan kanssani.”
“Tiedän, tiedän”, Killjoy murahti ja otti suunnakseen lähimmän Nascoston pinnalle johtavan hissin. Siskokset tuijottivat kenraalin loittonevaa selkää hampaitaan kiristellen. Kumpikaan heistä ei osannut spekuloida, mitä heidän oppi-isänsä oli kenraalin varalle suunnitellut.
Sitä “Curuvar” todellisuudessa oli. Oppi-isä. Tai sen Killjoy ainakin tiesi varmaksi. Nascoston hengellisen johtomiehen ympärillä kulkevat vähemmän varmat huhut vaihtelivat jumalallisuuksista kylähulluun. Kralhi oli kuitenkin aavistellut pahinta jo ensimmäisestä Nascoston päivästään lähtien. Jos kivikolon isäntä itsekään ei ollut valmis ottamaan apua vastaan, tulisi selakhien tasavallan jäänteiden valjastamisesta koillissakaran puolustamiseen vaikeaa.
Ei Killjoy kohtaamisesta varsinaisesti huolissaan ollut. Mutta kenraalia kutkutti ajatus tavata kenties koko maailman ainoa henkilö, joka oli taistellut samaa taistelua häntä pidempään.
Hissimatkan päätteeksi valtavilla keinotekoisilla lohkareilla peitetty luukku väistyi natisten sivuun ja kirkkaalta taivaalta paistava keskipäivän aurinko sokaisi hetkeksi kenraalin, jonka kypärältä kesti tovi tottua valon tulvaan. Nostettuaan kätensä otsaltaan Killjoyn katse alkoi hakemaan kallioiden keskeltä oppi-isää, joka oli hiljaisuudellaan hämmentänyt jo hetken entistä metsästäjää. Millä asialla hän nyt viimein oli valmis tapaamaan Killjoyn?
Miltei koskematon louhikko halkeili Killjoyn raskaiden askelten alla tämän lähtiessä kulkemaan kallioiden välistä kohti rantaa. Kesti minuutti tai ehkä kaksi ja aaltojen tyrskyt pauhasivat kenraalin korvissa. Punainen jätti kapusi hieman vaivalloisesti yhden matalamman kiviröykkiön päälle nähdäkseen edessään aukeavan loputtoman meren. Aavan sinisyyden edustalla oli kuitenkin jotain, joka välittömästi kiinnitti kralhin huomion. Oranssikaapuinen hahmo istui hänen alapuolellaan pienessä syvennyksessä, joka oli ikuisuuksia sitten ollut osa Nascoston linnoituksen sisäänkäyntiä. Killjoy antoi jalkojensa apumoottoreiden helpottaa liukuvaa laskeutumista kallion reunaa pitkin. Pitkähkö hahmo ei säpsähtänyt kenraalin melkoisen äänekästä laskeutumista vaan jatkoi hiljaista tuijotteluaan. Meren tuoksu ja tunnelma oli pitänyt vanhusta paikallaan jo hyvän tovin.
“Nämä rauniot ovat olleet täällä pidempään kuin historia”, keskeytyivät kenraalin askeleet ääneen.
Puhujan elottoman naamion, joka oli samaa vihreää kuin tämän kolmella suojatillakin, katse oli merelle. Killjoy vilkaisi kysyvästi Brezien curuvaria, joka pian jatkoi.
“Tätä linnaketta kutsuttiin joskus nimellä Taras Mísëcas. Kristallitornit huuhtoutuivat meriin silloin, kun suuret käärmeet vielä elivät. Nykyään on jäljellä yhtä paljon kuin Tol Selucëssa.”
“Mutta palvelee meitä silti”, Killjoy sai itsensä viimein vastaamaan.
“Minä olen tehnyt tätä aina keisarin kaartista asti. Vuosia on niin paljon, että monilla muilla ne haalistuisivat pois. Ehkä meidän muistimme on Qwiennen siunaus. Ehkä se on kirous. Se ei kuitenkaan auttanut meitä toistamasta samoja virheitä yhä uudelleen ja uudelleen. Uudelleen kunnes jäljellä oli vain rauniot”, hailtiavanhus puhui. Ääni oli yllättävän korkea, mutta rauhoittava.
Killjoy ei ollut varma osaisiko hän sanoa mitään selakhin monologiin. Ehkä hänen kärsivällisyyttään vain testattiin. Tai mies vain eli menneisyydessään.
“Me olemme taistelleet näissä raunioissa kauemmin kuin sinua on ollut olemassa, kralhi”, curuvar sanoi. “Ja tulemme tekemään niin sinun jälkeesikin.”
Silloin Killjoy viimein käänsi katseensa merestä curuvarin vähäeleiseen naamioon. Kenraali ymmärsi nyt, mistä audienssissa oli kyse.
“Te ette tiedä, mitä vastaan taistelette. Halusitte tai ette, minun paikkani on nyt täällä.”
“Paikkaasi en kiellä. Vain itsevarmuutesi.”
“On helpompaa johtaa joukkoa kohti turmiota, kun edes joku näyttää uskovansa voittoon.”
“Me olemme taistelleet mustaa demonia vastaan kaiken sen ajan, jonka sinä olet ollut Odinalla murhaajana tai Välisaarilla piileskelemässä. Sinä kuvittelet, että sodassamme olisi kyse sinusta ja sinun menettämistäsi. Kuvittelet, että olisit jollakin tapaa korvaamaton lasikide tätä mosaiikkia.” Selakhivanhuksen ääni ei ollut syyttävä, vaan pikemminkin kylmän toteava.
“Älä puhu, kuin olisin itse valinnut tämän tien. Musta demoni teki minusta vihollisensa. Niinkin kovasti kuin olisin halunnut auttaa sisaruksia alusta asti… niin kaikki vastatoimet eivät vaadi miehiä kentälle.”
“Sinusta”, vanhus maisteli. “Vai siitä, joka kirkuu rinnassasi?”
“Jos tiedät mikä se on, tiedät myös, ettei niillä ole enää eroa.”
“Kuulet muutkin loiskasvot, etkö?”
“Pahimmillaan jo päivittäin”, kenraali murahteli miettien tohtisiko hän istuuntua keskustelun ajaksi, “Ja kerta kerralta kovempaa.”
“Ymmärrätkö sinä, mistä on kyse, kralhi? Ymmärrätkö sinä keitä ne ovat ja miksi kuulet ne?” Se oli ensimmäinen kerta, kun teräväkulmainen selakhikanohi katsoi kenraaliin.
“Uskoin olleeni lähellä ymmärrystä jo hetken. Viimeiset viikot eivät ole jättäneet enää paljoa sijaa spekulaatiolle.”
“Sinä et ymmärrä sitä”, luki mestari konekasvoilta. “Mutta et kykene myöntämään itsellesi epätietoisuuttasi. Olet kuin mies, joka on itse valinnut polun, ja tajutessaan sen johtavan käärmeenkuoppaan ei suostu myöntämään virhettään ja vaihtamaan polkua.”
“Puhut isoilla sanoilla, vanhus. Mutta ei ole polkua. Ei ole kuoppaa. Olemme me ja he. Toiset meistä voittavat. Ja meillä on ihan pirun hyvä syy taistella viimeiseen hengenvetoon. Sinä tiedät, mitä puhdistuksessa tapahtuu. Meillä ei ole varaa siihen.”
“Ja sinä luulet voivasi puhua isoilla aseilla!”, selakhivanhus kimmastui, “Etkö ole jo menettänyt tarpeeksi tajutaksesi, ettet voita, jos pidät tätä henkilökohtaisena sotanasi?”
Curuvar oli jo toinen lyhyen ajan sisään, joka kyseenalaisti Killjoyn motiivit jatkaa taistelua. Kralhi ei jaksanut enää puolustella itseään.
“Voitko väittää, etteikö se olisi sitä myös suojateillesi?”
“Ei, en voi. Me taistelemme Brezin vuoksi. Emme kuitenkaan anna sen sokaista meitä. Me olemme varovaisia, koska myönnämme heikkoutemme. Sinä kiidät koston tietäsi, etkä tule selviämään seuraavasta kohtaamisestasi demonisi kanssa.”
“Minä tiedän sen”, kenraali myönsi vähäsanaisesti.
“Tiedät myös, että mikäli kaadut, kaikki häviävät. Minä haluan, että mikäli jatkat yhteistyötä kanssamme, sinä työnnät syrjään kostosi ja herätät sen ammattisotilaan, joka sinun pitäisi olla”, oranssikaapu kertoi.
“Sinä yhä oletat, että teen tätä koston vuoksi. Sinä myös oletat, että tämä asia rinnassani on se pala, jolla tämä ratkaistaan. Pelkään, että olet väärässä. Molempien suhteen.”
“Jaa toki ajatuksesi.”
“Sinä tiedät tarinan. Kaksitoista kuulaa. Musta demoni anastaa niistä kaikki paitsi yhden. Ottaa niiden sielut tullakseen vahvemmaksi. Joku saivartelija voisi kysyä, että miksi juuri kaksitoista. Minä sanoisin, että moinen verhon taakse vilkaisu saattaisi johtaa yllättäviin johtopäätöksiin.”
Selakhi kuunteli ja Killjoy käytti pienen hetken kootakseen ajatuksiaan.
“Minä kysyin sen kysymyksen. Tutkin ja kaivoin. Tajusin, ettei sillä ole mitään syytä olla juuri sen verran. Eivät sielujen kuulat toimi niin. Kellossakin on numeroita juuri sen verran, koska olemme itse niin valinneet. Kun Puhdistaja huutaa niin minäkin kuulen sen. Kuulen yksitoista ääntä, koska sen verran niistä tunsin… mutta minä tiedän, että niitä on paljon enemmän. Hän on tehnyt tätä pitkään. Vuosikymmeniä… ehkä pidempäänkin. Näin sen itsekin. Kaatuneen syväläisen kuula annettiin seuraajalleen. Ei minun sieluni tee Puhdistajasta sen kokonaisempaa. Hän on saavuttanut sen fyysisen tason, jota hän on jo ikuisuuden rakentanut. Minua jahtaamalla hän havittelee jotain muuta.”
Curuvar hieroi terävää kolmihaaraista leukaansa mietiskellen. “Yhtä kaikki, hän havittelee sinua. Jos kohtaat demonin, niele ylpeytesi ja katoa. Vielä parempi, mikäli et ikinä enää häntä kohtaa. Se on kaikki, mitä minä sinulta pyydän.”
“Ei. Tässä me lakkaamme ymmärtämästä toisiamme”, Killjoy pysyi tiukkana, “Tässä ei ole kyse ylpeydestä. Ei kostosta. Tässä on kyse velvollisuudesta. Virheistä, jotka koituivat siitä, että minä luotin vääriin henkilöihin. Ja minä olen sitä samaa Puhdistajalle. Korkeintaan virhe. Yksi asia, jonka hän aliarvioi omassa suunnitelmassaan. Kukaan ei välitä, jos minä kaadun hänen hampaisiinsa. Olisin hänelle vain palkinto.”
Killjoyn täytyi hengähtää. Filtteri punaisen kypärän sivussa avautui hetkeksi päästäen enemmän merituulta harmaiden kasvojen ympärille.
“Minun elossaoloni on vain tuurilla ostettua aikaa. Tulos sen pirulaisen pakkomielteistä. Joten älkää olko ylpeitä historiastanne tai omasta kunniastanne älkääkä todellakaan olettako, että tämä taistelu on hävitty sinä hetkenä, kun minä kaadun. Ottakaa minut mahdollisuutena. Viimeisenä seinänä ottamaan muutaman luodin puolestanne.”
“Otamme sinut mahdollisuutena”, vanhus vastasi. “Mutta meillä myös oli epäilyksemme, että saattaisit olla myös mahdollisuus turmioomme. Kenties se oli aiheeton. Mene, kralhi, jatka tielläsi. Älä vain kuuntele liikaa tunteitasi.”
“En ole kuunnellut vuosiin”, Killjoy murahti poistuessaan. Ajatuksissaan ne asiat, jotka hän oli tehokkuuden ja rationaalisuuden nimissä jo tehnyt, muttei kertonut niistä kenellekään.
Ennen poistumistaan Killjoy kuitenkin imaisi vielä yhden syvän henkäyksen raikasta ilmaa. Ajatuksensa koottuaan hänen piti kuitenkin saada kysyttyä itsekin yksi kysymys.
“Sinähän tiedät mikä hän on, Curuvar? Mistä Valkoinen Kuningatar juontaa?”
“Kyllä”, kuului varma vastaus.
“Mietin vain. En koskaan epäröisi Mustan Demonin kallon halkaisemisessa.”
“Enkä minä valkoisen”, Curuvar vastasi. Niillä kolmella sanalla Killjoy viimein kääntyi ympäri. Muuta vastausta hän ei ollut koskaan odottanutkaan.
Alempana
Kahdesta selakhista ja teknoisasta perkeleestä koostunut porukka oli shasaalin onneksi kaikonnut hänen työpisteensä ympäriltä yhtä nopeasti kuin se oli saapunutkin. Tummansiniset käpälät pyyhkäisivät isot viirut mustaa öljyä haalarien etumukseen. Rusinasilmät nauliintuivat sitten tutkimaan kolmen merkillisesti muotoillun kupolin liitäntöjä. Ylhäältä katsottuna kolmikulmion muodostava koteloiden muodostelma oli miltei valmiina asennettavaksi yhteen Nascoston pudotusaluksista. Vielä muutama pultti ja kaikki olisi kalibrointia vaille valmista testattavaksi.
Raskaat metalliset askeleet palasivat kuitenkin paljon nopeammin, kuin mekaanikko oli odottanut. “Isojen kihojen” juttutuokiot olivat tässä paikassa aina hämmentävän lyhyitä. Työn raskas raataja oli kotopuolessa tottunut viikkokausia kestäviin neuvotteluihin.
“Sano, että tämä on se, miksi sitä luulen”, kuului Killjoyn yllättävänkin toiveikas tiedustelu. Punamusta haarniska kiersi muutaman mertin halkaisijaltaan olevan häkkyrän kertaalleen ympäri ja palasi sitten työnsä jälkeen verrattaen ylpeän shasaalin rinnalle.
“Da. Kohta valmis. Toimii kuin kuuluukin. Tuopi paljon kunniaa valtiolle!”
Killjoy ei koskaan aikaisemminkaan ollut kysynyt kysymyksiä mekaanikon paljon hokemasta “valtiosta”. Eikä tälläkään kertaa.
“Pistä kalibroitumaan ja lastaa meidän alukseemme. Voimme testata sitä seuraavalla reissulla.”
Shasaali nyökkäsi. Tämän sisällä syttyi pieni kipinä intoa. Hän oli aina nauttinut Zilla-lastauspukujen ohjailemisesta.
“Onko sille muuten nimeä?”, Killjoy jatkoi. Brezeistä keskimmäinen olisi luultavasti taas kiusoitellut kenraalia tämän pakkomielteestä antaa kaikelle nimi. Moinen selakhi kuitenkin ähersi sillä hetkellä aivan toisella puolella telakkaa.
“Da. On kuin puiset toverit. On матрёшка!”
Killjoy ei yrittänyt lausua perässä. Joku sisaruksista kuitenkin keksisi helpommin lausuttavan lempinimen.
“Mатрёшка tehokas kuin kotimaan isät! Olemme nyt suurin. Olemme ӍAИTAX!”
Killjoy ei kyseenalaistanut. Shasaali ei ollut lopettanut.
“Suurimman sisällä alus. Alus kuin ZФLДT!”
Shasaalin käpälät osoittelivat kohti hallin kärkeen parkkeerattua Brezien pudotusalusta.
“Ja tämä. Tämä VZLФTФ”, mekaanikko vielä vahvisti ja kopautti kättensä jälkeä rystysillään, “VZLФTФ isistä hirmuisin”, se kuiskasi, kuin olisi pelännyt VZLФTФn kuulevan.
Killjoy pelastui koko Shasalgradin historialta ainoastaan selakhisiskoksista vanhimman ilmaantumisella. Nainen näytti jättäneen liukuovet takaansa tarkoituksella auki.
Hyvä. Saimme meinaan viimein yhteyden kasvottomaan ystävääsi. Odottaa sinua infohuoneessa. Tyhjensimme taas käytävän kaikien varalta. Teillä pitäisi olla rauha.”
Killjoyn sydän hypähti. Hän oli yrittänyt saada yhteyttä “ystäväänsä” jo kahden vuorokauden verran. Viimein oli vastausten aika.
“Hyvää työtä, Brosni”, Killjoy totesi vielä asiallisesti ja lähti kiitämään pitkin käytäviä. Mekaanikko seisoi hetken hiljaa, yhä edelleen kädet puuskassa seisoskelevan selakhin vieressä. Lopulta shasaali päätti kuitenkin rikkoa kiusallisen hiljaisuuden.
“Sitten tulee tietenkin ККДSPДЯФVV…”
Selakhi pakeni paikalta silmänräpäyksessä. Mekaanikko sai taas työrauhan.
“He-he-he. Ebanashka selakhi.”
Kokoushuone
Odottava korahtelu lukuisten tyhjien näyttöjen takaa hiljeni raskaiden punaisten askeleiden saavuttua kommunikaatiohuoneeseen. Leukaperiään rautaisilla sormillaan tunnusteleva Killjoy väänteli kasvojaan ja venytteli niveliään. Kenraalin keho ei tahtonut enää pysyä väkivahvan kralhin riehumisen perässä. Vaikka Killjoy oli saanut ensimmäiset kunnon yöunensa viikkoihin, onnistui hänen jokaista luutaan vaivaava kolotus pilaamaan potentiaalisen virkeydentunteen.
Mies veti rautaisen oven takanaan huolellisesti kiinni ja käänsi ohimennessään ovensuussa sijainneesta audiolaatikon säätimestä lisää äänenvoimakkuutta keskustelua varten. Kaikesta päätellen ruutujen takana odottava olemus kykeni näkemään Killjoyn toimet, sillä tämä alkoi puhumaan välittömästi äänenvoimakkuuden rullatessa kohdilleen.
“Syvimmät pahoitteluni viivästyksestä, kenraali hyvä. Tilanne on ollut täällä päässä vähintään… yhtä kaoottinen.”
“Niin pelkäsinkin”, Killjoy vastasi ymmärtäväisesti ja asettui nojaamaan rennosti vasten huoneen peräseinää, “Kiitos muuten lipuista. Kaikki meni niin kuin pitikin.”
“Olet siis löytänyt etsimäsi?”
“Ja jos pelasin korttini oikein, ei Xian kuningatarkaan ammu minua alas taivaalta aivan välittömästi”, Killjoy pohti toiveikkaana. Jossain meren takana mustat kynnet naputtivat hermostuneena taskukelloa.
“Olet silti valinnut haastavan tehtävän. Vuoren sisälle pääseminen on jo aivan oma lukunsa, vaikka unohtaisimme mitä sen sisällä lymyää. Minua kiinnostaa kovin, kuinka aiot tehdä sen”, kasvoton ääni jatkoi.
“Olen ottanut jo yhteyttä ortoneihin. Odotan yhä vastausta. Onneksemme meillä ei ole vielä kiire Xian kanssa. Sen sijaan Metru Nui huolestuttaa minua päivä päivältä enemmän.”
Hetken hiljaisuus.
“Tuntuu kovasti siltä, että tarvitset minulta jotain”, ääni lopulta lausui.
“Elin siinä oletuksessa, että informaatio on erityisalaasi.”
“Sitäkin. Mutta tarvitset silti minua, Nui-Kralhi? Verkostosi ovat jo kovin vaikuttavat. Selakhiesi taidot eivät ole salaisuus.”
“Kuuluisuudesta ei ole paljoa apua ollut”, Killjoy mutisi pettyneenä, “Me emme piru vie ole saaneet edes sen aluksen miehistöä selville.”
“Entä komentajasi. Tai tyttäresi, kuten häntä kutsut? He varmasti näkivät Metru Nuin tulen läheltä.”
Killjoy nielaisi paljon kuuluvammin, kuin oli tarkoitus. “He… eivät juuri nyt ole vaihtoehto.”
“Hyvä on”, ääni ruudun takaa ymmärsi. Muutama näyttö Killjoyn vasemmalla puolella rävähti päälle. xialainen rekisteriote levittyi niistä suurimmalle. Miespuolisen vortixxin kasvot tuijottivat passikuvasta kralhia suoraan silmiin.
“Radak?”, Killjoy parahti, “Mitä tekemistä hänellä on tämän kanssa?”
“Olitte hyviäkin ystäviä?”, ääni kysyi miltei yllättyneenä.
“En ole koskaan tavannut”, kenraali myönsi, “Mutta Mustalumi ehti pilaamaan hänenkin päivän siinä ajassa, kun kävin itse asioilla.”
“Lepuuta silmiäsi hänen tiedoissaan, kenraali.”
Ja Killjoy katsoi. Julkista infoa oli hyvin vähän. Muutama työsopimus,xialaisia lupapapereita, toimeksiantoja metsästäjille… ja maininta muuannen tohtorista.
“Ei saatana.”
“Jos tietää mistä etsiä, hyvä kenraali, löytää paljon lisää mielenkiintoisia yhteyksiä. Kuten vaikka sen, että herra paroni ja liskoystävämme työskentelivät hyvin pitkään saman projektin parissa. Mainitsit viime jutustelutuokissamme tutkimuslaitoksen… jonka suurin rahoittaja oli yllättäen muuan toa Ficus.”
“Ja, jos sallit minun jatkavan, Radakin erikoisalaa oli selvästi keinoälyt. Saatat muistaa yhden hänen luomuksistaan.”
“Exo-Nova”, Killjoy kiristeli hampaitaan, “Radak ja Purifier siis toimivat yhdessä? Metru Nui oli heidän tekosiaan?”
“Nui-Kralhi, emme ikävä kyllä elä niin yksinkertaisessa maailmassa. Radakin ja Ficuksen välit olivat lopussa… kiristymään päin. Mitä Ficus olikaan pyytänyt häntä tutkimaan ei selvästikään löytänyt ratkaisuun. Metru Nuilla vortixx taasen oli Varjotun asialla. Selkeitä linjoja on hankala luoda, mutta on varmaa, että jokainen Metru Nuin osapuolista on ollut mukana omien tarkoitusperiensä perässä.”
Killjoy alkoi ymmärtää minkä takia tiedustelijoiden raporteissa ei ollut mitään järkeä. Yksiselitteistä syyllistä ei välttämättä edes ollut. Oli vain suuri kasa surkeita sattumuksia.
“Se, mikä sinua tässä kiinnostanee eniten”, ääni vielä jatkoi, “On tämän kyseisen laitoksen sijainti. Se on nimittäin yhä olemassa.”
Radakin kasvokuva korvautui kartalla. Kralhi tunnisti välittömästi eteensä levinneet Kristallisaaret.
“Vai siellä sinä piilottelet”, Killjoy myhäili, “Sieltä minä löydän vastauksia.”
“Sen lisäksi”, ääni vaihtoi nopeasti aihetta ja nosti vielä yhden kartan Killjoyn nähtäville, “Purifierin lähipiiri on… todellisella liikekannalla. Laiva oheisella merkillä on havaittu matkaamassa steltinmereltä kohti välisaaria.”
Killjoyn piti tuijottaa kartan oheen liitettyä lippua hetken. Sinisellä pohjalla kohosi matoranien verien väreistä muodostuva kaari. Kenraali oli tukehtua tajutessaan, kenelle se kuului.
“Metorakk!?”
“Valitettavaa kyllä. Skakdin laiva saapunee määränpäähänsä noin vuorokauden sisällä.”
Killjoy tiesi välisaarilta tasan yhden kohteen, johon mielipuolisen skakdin paatti (ja sen todennäköisin matkustaja) saattoi olla matkalla. Ääni ruudun takana hiljeni, kun Killjoyn kypärä avasi radioyhteyden sadan metrin päähän samaan kompleksiin.
“Brez. Nopea vastaus. Kuinka nopeasti pystymme lentämään Bio-Klaaniin?”
Eäääh. Teoriassa kahdessakymmenessä tunnissa, mutta sellaisella vauhdilla ei riitä löpöä paluumatkaan.”
“Alus valmiiksi. Välittömästi. Ja soita Seranille ja käske varautua pahimpaan. Tämä saattaa muuttua rumaksi.”
”Mitä hittoa sinä oikein-”
“Saraji”, kuului kenraalin lyhyt vastaus.
”Heti paikalla”, selakhi ymmärsi ja sulki yhteyden. Killjoy käänsi katseensa kohti näyttöjä. Vaikka punamusta kypärä peitti yhä kaikki ilmeet, tiesi olemus puhelun toisessa päässä sen päättäväisen ilmeen, joka visiirin takana syntyi.
“Tik tok, kenraali. Aika kulkee.”
“Kiitos”, Killjoy totesi itselleen hyvin epätyypillisellä vilpittömyydellä ja marssi välittömästi ulos huoneesta. Jäi miehelle ruutujen pimeydessä tehtäväksi sulkea yhteys kralhikenraalin perästä.
Brosni löntysteli juuri sopivasti ulos pudotusaluksesta, kun kolmesta vihreästä ja yhdestä punaisesta saapujasta koostunut tiimi saapui jälleen telakalle. Shasaali näki kiireen neljän jalkaparin alla ja yksinkertaisesti nosti peukalonsa pystyyn merkiksi siitä, että kaikki oli valmista. Erityisesti Killjoylla oli vaikeuksia pusertua tavaratilaan asennetun матрёшкаn seuraksi.
“Se on siis valmis?”, keskimmäinen Brez ulvoi juuri käynnistyneiden suihkumoottoreiden ylitse, katse merkillisissä koteloissa. Killjoy nyökkäsi vastaukseksi. Shasaali oli saanut projektinsa valmiiksi kreivin aikaan.
“Vain yhdellä asialla on nyt väliä. Meidän täytyy estää Sarajia pääsemästä Klaaniin. Hinnalla millä hyvänsä.”
“Mistä edes tiedät, että se on hän?”, huuteli leveäharteisin siskoksista pilotintuoliltaan.
“Ketään muuta ei pitäisi joutua noutamaan steltinmereltä asti. Ja eräs valon toa taisteli hiljattain häntä vastaan. Ilmeisesti Metorakkista ja Sarajista on tullut ylimmätkin ystävykset.”
“Miksi häntä ei sitten saa päästää Klaaniin? Kai he nyt yhden vahkin taltuttaisivat?”, Killjoyta vastapäätä istuuntunut Brez jatkoi.
“Sitä minä juuri pelkäänkin…”, Killjoy murahti, “He epäilevät jo liikaa. En aio antaa Klaanille yhtään todistetta enempää.”
Siskoksista nuorimmat vilkaisivat toisiaan kummastuneina. He olivat tottuneet siihen, ettei kenraali koskaan puhunut suoraan. Tällä kertaa tämän äänestä paistoi kuitenkin aivan uudenlainen pelko. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan epäröinyt. Edellinen kohtaaminen kommandovahkin kanssa oli jättänyt paljon siskosten terävien hampaiden koloihin.
Kun luukku aluksen yläpuolella lähti hitaasti aukeamaan ja siipien alla sijaitsevat roottorit kääntyivät nousuasentoon, muisti Killjoy jättäneensä yhden osan uudesta puvustaan koeajamatta. Oikean kätensä sormillaan kralhi painoi painiketta vasemmassa ranteessaan. Siihen syttyi kämmenen puolelle valot, jotka muistuttivat jostain kummallisesta syystä huolestuneita kasvoja.
“Miksu. Laita asejärjestelmät kalibrointiin. Pääset pian tositoimiin.”
“Sinä laitoit sen pukuusi!?”, nuorimmainen Brez miltei tukehtui.
”Mutta kun herra Killjoy”, kuului surullinen ääni kenraalin kypärän sisäpuolelta, ”En ole… en ole varma kuuluuko tämä oikein toimenkuv-”
“Höpön löpön”, Killjoy keskeytti töykeästi ja paineli kiusallisesti Miksun (nimi Brezin yksinkertaistama) painikkeita, “Käy nyt ne järjestelmät läpi ja tutustu niihin. En ole koskaan käyttänyt näin paljoa. Sinä saat tähdätä ainakin puolet näistä itse.”
”Herra Killjoy, tämä on typerää!” olisi ollut vastentahtoisesti pukuun pakotetun tekoälyn aidoin reaktio siihen kaaokseen, jotka joskus olivat olleet kenraalin asejärjestelmien ohjaimet. Sen sijaan kranatekoälyasian puhesensorit päästivät ulos vain ”Kun nyt ei vaan sattuisi mitään.”
Ja siinä, pudotusaluksen kiitäessä Nascostolta kohti taivaita, Killjoy naurahti.
“Pelkää siis pahinta. Nimittäin kohta todellakin sattuu.”
“Xen, puhelu sinulle”, Cody paiskasi kirjaston oven auki aivan epäinhimilliseen aikaan jo ennen keskipäivää. Kenraalivahki ynähteli jotakin epäselvästi hautautuessaan syvemmälle peittoon arkistohuoneen sohvalla.
“Muttaeihännnmeilläedesholepuhelinta…”
“Xen. Me kytkimme eilen virrat kolmoskerrokseen. Kaikki siellä on päällä, joten nyt myös puhelin. Sinä muistat tämän.”
“Onkoaivanpakkojoseihaluahhhh…”
“Xen. Sinä olet nyt kenraali. Sinä et voi nukkua puolillepäivin.”
“Okeiokhei… annaminullheviisiminuuttia…”
“Ei, vaan nyt”, Cody selvitti armotta ja heitti nuoren kenraalin kevyesti olalleen ja lähti kantamaan tämän puoliunista ruumista ulos huoneesta. Jään toa, joka oli aamun viimeiset tunnit jakanut peiton vahkin kanssa jäi sohvalle yksin aivan yhtä väsyneenä. Häneltä eivät aamuiset puhelinsoitot unia kuitenkaan veisi. Vaikka suurin osa pedin lämmöstä rimpuilikin jo hississä komentajan otteesta.
XMS Angoncen romujen takaa alkava käytävä oli yhtä valoa kajastavaa huonetta lukuunottamatta täysin tyhjä. Kompleksin väki oli hädin tuskin vielä hereillä, eikä aamun pikkutunneille Matoron kanssa valvonut Xen ollut lainkaan tyytyväinen tilanteeseensa. Muinaisen kokoushuoneen ulkopuolella Xenin huppua tämän harteille laskosteleva Cody yritti parhaansa mukaan valmistella siskoaan tulevaan koitokseen.
“Okei. Minä en ole ihan satavarma siitä, miten tämä pääsi tapahtumaan…”
“Cody, mistä sinä oikein-”
“Ehkä hän sai osoitteen Ficusilta. Tai ehkä hänellä oli se alun alkujaankin, mutta ilmeisesti hän nyt kumminkin huomasi, kun iskimme siihen eilen virrat.”
“Minä en nyt ymmärr-”
“Xen. Nyt skarppina! Olen sinänsä jo ylpeä itsestäni siitä, että jouduin oikeasti laittamaan hänet pitoon eikä hän mahtanut sille mitään, mutta jos tätä ei hoideta tyylikkäästi, voidaan olla isoissa ongelmissa. Rehellisesti olisin halunnut Nahon tänne kanssasi, mutta hän kompuroi jo hetki sitten takaisin Coliseumille.”
Naisvahki tuijotti vanhempaa veljeään ymmällään. Xen ei nyt lainkaan ymmärtänyt, mistä oli kyse.
Kuten kaikkialla muuallakin valtavaa kompleksia, myös täällä maali oli suurimmaksi osaksi karissut seiniltä murusiksi lattialle. Hirvittävä johtojen ja eri kokoisten näyttöjen sekamelska värähteli epileptisesti löystyneiden liitäntöjen vuoksi. Cody oli onnistunut ohjaamaan videopuhelun kuvaputkihirvitykseen, jonka tuijottaminen teki onneksi hieman vähemmän pahaa. Pienen mikroaaltouunin kokoisen kameran eteen astunut Xen tuijotti odottavia kasvoja näytössä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niitä kirjoista löytyneitä maalauksia lukuun ottamatta. Se, kuka häntä tuijotti oli kuitenkin välittömästi ilmiselvää.
Synkkä aura kruunupäisen draakin ympärillä ei tuntunut olevan heidän todellisuudestaan. Punaiset hohtavat silmät tuijottivat Mustan Käden kenraalia läpitunkevasti. Ne eivät värähtäneetkään. Jos Xen ei olisi ollut niin häkeltynyt, olisi hän saattanut huomata ettei lisko koskaan räpäyttänyt luomiaan.
Kenraali vain tuijotti näkyä suu ammollaan. Unenpöpperö yhdistettynä Codyn luotsimaan kiireeseen sai Xenin päässä aikaan epätodellisuuden mössöä, joka ei millään ymmärtänyt, kuinka Varjottu oli oikein onnistunut ottamaan heihin yhteyttä.
“Mustan Käden kenraali. Oli osaltani virheellistä luulla, että tämä yhteys olisi todella kuollut. Kuvittele yllätykseni, kun minulle kerrottiin kontakteista vanhimpani tulleen takaisin linjoille.”
Kun Xenin mietteet olivat saaneet itsensä juuri ja juuri ajan tasalle vahki tajusi nopeasti, kuinka röyhkeän lähestymistavan kummisetä oli valinnut.
“On sinulla otsaa… kaiken sen jälkeen, mitä kätyrisi aiheuttivat. Minä en näyttäytyisi moisen jälkeen.”
“En odota kaltaisesi vahkin ymmärtävän suurempia tarkoitusperiä”, Varjottu julisti pimeydestään, “Mutta henkilökohtainen yhteydenottoni on välttämätön. Minä tiedän rikoksista, jotka olet suorittanut Pimeyden Metsästäjiä kohtaan ja aion antaa sinulle yhden mahdollisuuden jatkaa asemassasi ilman pettymystäni suurempia seurauksia.” Draakin ääni ei tuntunut olevan niin ylettömän matala täysin luonnollisista syistä. Se kuulosti aivan siltä, kuin pimeän savuavat ääriviivat hänen ympärillään olisivat myös puhuneet yhdessä hänen kanssaan.
Xen irvisti. Edellispäivän kaaoksen keskellä hänen ajatuksensa olivat katkenneet aivan liian usein. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut arvata kuin kerran tietääkseen, mistä oli kyse.
“Olen pahoillani, mutta Rautakala ja Hammasratas pysyvät meidän kanssamme. Heillä ei ole mitään aikomusta palata enää teidän leiriinne.”
“Minä tiedän kirkaimmpien mielieni takinkäännöstä. Minua ei kiinnosta saada heitä takaisin missään muussa kuin ruumissäkeissä. Komentajasi tekisi varmasti likaisen työn puolestani. Voin lähettää mieheni hakemaan ruumiit välittömästi.”
“Hetkonen nyt…”, Xen ihmetteli avoimesti, “Sinä todella oletat, että aion suostua ehdotukseesi? Miksi ihmeessä?”
“Koska tällä hetkellä se on ainoa asia, joka ostaa hurmaavalle saarellenne lisää aikaa.”
Xen pyöritteli provosoivan pettyneesti päätään. “Kai sinä ymmärrät, että epäonnistuneesta vahkiselkkauksestasi huolimatta Metru Nuita suojellaan yhä. Antaa palaa niiden korstojesi kanssa. Cody testaa heihin varmasti mielellään lelujaan.”
“Epäonnistunut? Kaltaiseni informaation kuningas tietää kyllä totuuden, Joukkonne ovat suljettuina torneihinne, eikä mikään estä minua enää ottamasta sitä, mikä minulle oikeutetusti kuuluu. Ainoa syy, miksi olette vielä hengissä on armollisuuteni. Mutta pian marssitan tuhatpäisen joukon murskaamaan kansaanne vielä alistavan vastarinnan!”
Xen nauroi vahingoniloisesti. Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana Varjotun kasvoilla vieraili ilme, joka ei uhkunut vallanhimoa.
“Sinun väkesi yritys kaapata vahkit oli yhtä tyhjän kanssa. Tiedätkö sinä edes, mikä niitä ohjastaa? Ymmärrätkö sinä, kuinka mielitutkijasi yritti saada kaaoksen aikaan? Ehkä sinun pitäisi pitää hammaksikasta koiraasi hieman tiukemmassa hihnassa. Vai väitätkö sinä, ettei kaltaisesi informaation keisari muka tiedä, mitä se hullu nainen oikein puuhaa?”
Kummisetä ei ehtinyt vastaamaan mitään, kun kaiken itsevarmuutensa löytänyt kenraali risti kätensä ja jatkoi ikävien faktojen latelemistä kuvainnolliselle pöydälle.
“Ja muistanko oikein, vai onnistuiko rajoillanne riehuva Ilonpilaaja lukitsemaan tämän ‘tuhatpäisen armeijanne’ johonkin kellariin ennen lähtöään? Ettekä ole vieläkään parhaista yrityksistännekään huolimatta saaneet sitä auki? En kyllä välttämättä edes suosittele. Kuvittele, jos Odinankin vahkit sekoaisivat! Siinä teillä vasta soppa olisi.”
Varjoista nousi valtava koura ja sormi, joka osoitti Xeniä töykeästi.
“Puhut paljon, mutta sanoistasi löyhkäävät valheet!”, draakkivaltias ärjyi. Xen virnisti leveästi kuullessaan vastapelurinsa maltin murenemisen. “Minun ei tarvitse sietää moisia barbaarisuuksia. Julistan teidät tästä hetkestä lähtien kuolleiksi. Lähetän vain poikani hakemaan ruumiit!”
“Sopii yrittää liskopoju. Torilla tavataan.”
Niine hyvineen Xen napsautti kameran edestään kiinni ja sulki yhteyden. Huoneesta tyytyväisenä ulos marssiessaan Xen kiskaisi yhteyshuoneen virtakatkaisimen johtoineen irti seinästä. Odinalta ei soitettaisi enää uudestaan. Ovenraossa keskustelua seurannut Cody oli suorastaan riemastunut.
“Okei. Se oli tosi viihdyttävää seurattavaa”, komentaja hekotteli ja lähti Xenin mukana kohti hissiä.
“Kehtaakin. Kehtaakin! Et sitten Cody jää Klaaniin ihailemaan maisemia. Tulet pikapikaa takaisin ja alat etsimään isoimpia räimijöitämme ja asentamaan niitä pihalle. Yksikin metsästäjä pistää jalkansa Onu-Metrun puolelle ja pirulaiset lennätetään kertalaakista samaan paikkaan, minne niiden uusien 300-sarjakuvien piirtäjät joutuvat kuollessaan.”
Codylla oli vaikeuksia peittää tyytyväisyytensä. Edellispäivien kevyestä suhtautumisesta kenraalin tehtäviin huolimatta Xen osasi suuttua juuri silloin, kun kuuluikin. Musta Käsi oli hitaasti mutta varmasti saamassa takaisin kauan kadotettua särmäänsä.
“Aye, aye”, Cody matki Halawelta edellisiltana oppimaansa toteamusta, “Ehkä ihan hyväkin saada metsästäjäystävämme pois tulilinjalta. Draakkiurpo ei koskaan älyä etsiä niitä omalta etupihaltaan.”
“Ehkä silti parempi, ettemme mainitse tästä asiasta kuin Delevalle. Angien on ollut vähän vastahakoinen, enkä haluaisi pahentaa tilannetta enää. Hän on juuri sellainen kaveri, jonka tarvitsemme riveihimme, jos joskus haluamme saada tämän kompleksin vielä pyörimään.”
Cody oli asiasta samaa mieltä. Hissi kilahti ylimpään kerrokseen saapumisen merkiksi. Kaksikko otti välittömästi suunnan kohti oleskelutiloja. Väsymys oli karissut Xenistä jo kauas pois.
“Joko muut ovat hereillä?”
“Noh, kuten sanoin niin Naho lähti jo jokin aika sitten. Mavrah on ollut myös jo hyvän tovin ylhäällä. Puuhastelee jotain labran puolella.”
“Noh. Käydään vilkaisemassa muita. Meidän lienee parempi saada jengi liikkeelle ja kohti määränpäitään.”
Kohti edellisillan bilekeskusta kulkiessaan Cody kääntyi pienelle käytävänpätkälle, jolta löytyvästä huoneesta Kapura ja Cevan ilmeisesti oleilivat.. Xen jatkoi omillaan metalliselle ovelle, jonka edustalla hän sai välittömästi loikata unenpöpperöisten patjoilla majailevien äijien ylitse. Nurukanista, Delevasta ja Halawesta koostuva hitaasti heräilevä porukka oli käytännössä vuorannut lattian pehmusteilla ja vain rojahtanut niille sijoilleen “juhlien” loputtua. Xen joutui etsimään tovin ennen kuin tajusi, missä loput porukasta majailivat.
Oli kenraalin mielestä melko huikea saavutus, että patjavuoren huipulle asetetut ruskeat saappaat olivat yhä pystyssä. Violettia ja punaista pilkisti puolestavälistä pehmeyden valtakuntaa. Xen tuikkasi sitä sormella. Vastaus oli hyvin väsynyt “au”.
“Huomenta vaan sinullekin. Ylös, ulos ja lenkille.”
“Älä puhu niin julmetun kovaa”, Mexxi urahteli epäselvästi iso köntti patjaa suussaan. Xen ei kuitenkaan ollut armollisella päällä, vaan kiskaisi rivakasti tulen toan lattialle kasansa keskeltä. Toa kiljaisi niin kovaa, että ovensuun äijätiimikin havahtui kunnolla todellisuuteen.
Silmiään huoneen valolta suojaava Mexxi kieri lattialla epämukavan näköisesti. Xen huokaisi syvään ja päätti suosiolla luovuttaa hänen suhteensa.
“Hetkonen… missäs Angien on?”
Halawe vastasi vahkille osoittelemalla puolisokkona lattialta kohti patjavuoren huippua. Xen vilkaisi magnetismin toaa kysyvästi ja sen Miru vain nyökytteli vastaukseksi. Xen kapusi Nahon järjestämän ylilyönnin huipulle ja nosti Mexxin saappaat alas. Sen alla, suoraan kohti kattoa törrötti pari valkoisia korkoja.
“Iiiihanko oikeasti”, Xen huokaisi ja haki jalansijan muhkeudesta. Vahki tarttui raajoihin kaksin käsin. Yhdellä riuhtaisulla selakhi nousi merkillisestä nukkuma-asennostaan roikkumaan Xenin otteesta. Vahki nosti naisen niin ylös, kuin vain katonrajan sallimassa tilassaan pystyi ja tuijotti Rautakalan rauhallisen näköisiä kasvoja.
“Nukutko sinä pirulauta vieläkin? Haloo!? Täällä Stelt! Kuuleeko Donovan?”
Xenin karjaisema marginaalinen viittaus muinaseen romanttiseen komediaan säikäytti selakhin hereille niin väkivaltaisesti, että tämä onnistui potkaisemaan itsensä refleksinomaisesti vahkin otteesta ja suoraan Mexxin päälle kylmälle lattialle. Ulisevat bilehileet olivat nyt molemmat varmasti hereillä. Xen antoi koko porukalle käskyn hankkia naamaansa kahvia ja kokoontumaan sen jälkeen pihalle. Poistuessaan kenraali lupasi myös käydä Delevan kanssa tarkemmat suunnitelmat KAL-sedän tulevasta Kristallisaarten reissusta. Mexxi mutisi siihen jotain kotisaarestaan ja rahtilaivoista. Xen päätti kuunnella sitten, kun toa ei puhunut lattialankkuja vasten.
Kenraali ja komentaja törmäsivät toisiinsa taas käytävällä. Kapuran huoneessa oltiin kuulema oltu hereillä jo hyvä tovi.
“Lähden käymään vielä asevaraston puolella”, Cody mainitsi ohimennessään, Haluat varmaan käydä kiskomassa vielä Matoron ylös.”
Xen pysähtyi huutelemaan komentajansa perään.
“Miksi minä? Jos sinä olet muutenkin menossa jo alas?”
Kenraali sai vastaukseksi merkitsevän katseen ja kulmien kurtistuksen. Keskelle käytävää yksin seisomaan jäänyt Xen joutui pysähtymään ja ajattelemaan hetken. Hän seurasi, kuinka hopeinen selkä katosi kulman taakse ennen kuin muisti kunnolla, mitä kaikkea yön pikkutunteina oli tapahtunut.
“Oh.”
Le-Metrun satamat, kolme tuntia myöhemmin
Väenpaljoudesta kuhiseva eteläterminaali oli vilkkaimmillaan sitten keväisten festivaalien. Ei tarvinnut kauaa hakea syytä, miksi niin kovin moni halusi päästä kiireellisesti ulos kaupungista. Samalla oli aivan yhtä ilmiselvää, miksi joillain oli myös kiire takaisin. Tieto kohti etelää oli kulkenut nopeasti. Moni ystävä ja kollega oli saapunut kotiin suremaan.
Jos kaikilla ei olisi ollut niin kiire, kuin tuntui olevan, olisi Xenin ja Nurukanin johtama joukkio ollut varmasti suuremmankin ihmettelyn kohde. Nyt pääasiassa suurikokoisista tallaajista koostunut joukkio sai kulkea ilman liiempiä keskeytyksiä. Angien ja Halawe oltiin kuitenkin kaiken varalta kääritty samanlaisiin kaapuihin, millaisten kanssa klaanilaiset ensimmäistä kertaa poistuivat Mustan Käden tukikohdasta. Vaikka vahkeista ei ollutkaan vaaraa nyt, ei kahden pimeyden metsästäjän esitteleminen julkisilla paikoilla ollut kenenkään mielestä älykästä.
Vitosporteille saavuttuaan joukkio näki jo heitä odottavan kaksikon. Keskusteluun uppoutuneet Cody ja Mexxi olivat istuneet penkille odottamaan tovereitaan. Porttien takaa pystyi jo näkemään Bettyn, jonka pinta kiilsi edellisyön huollon jäljiltä.
“Kaikki valmista?”, huikkasi Xen ja riuhtaisi väsyneen näköisen Mexxin pystyyn penkistä, jolle sheriffi oli jo miltei nukahtanut.
“Juu. Pistin turagalle viestiä, että olette tulossa. Hän lupasi hankkia teille tien eteenpäin.”
“Tiemme siis eroavat nyt?” Deleva haukotteli. Hänen päässään jyskytti kovempaa kuin Ilmanautin käsittelyn jälkeen. Toan silmien alle oli kasvanut suuret silmäpussit.
“Kohti kotia”, Halawe sanoi hiljaa huppunsa suojista.
“Älkää unohtako tarjousta”, Xen muistutti erityisesti Angienia, “Olkoon Dume mitä mieltä hyvänsä, me tarvitsemme älyä riveihimme. Jos ja kun löydätte matkallanne mitään, niin olette kyllä tervetulleita takaisin. Te kaikki.”
“Jos tulemme”, selakhi muistutti vielä kerran siitä, miten järkevänä piti koko operaatiota.
“Yritämme tulla kyllä takaisin, mutta saarille on pitkä matka”, konetoa muistutti. Hän halusi jotain särkylääkettä tai ainakin tasoittavaa olotilaansa. Ainakaan se ei antanut tilaa haamukivuille mitä hän tunsi menetyistä raajoistaan.
“Kyllä me vielä palaamme ennen tarinan loppua”, Halawe kuiskasi jostain huppunsa uumenista.
“Mitenkäs meidän toiset kotiutujat?”, pohdiskeli hopeinen komentaja, “Tankki on täynnä ja navigaattori asetettu korpeen. Joko alkaisi kotimatka maistua?”
Hän sai toa-kaksikolta vastaukseksi vain vaitonaiset nyökkäykset.
“Odottakaa”, kuului karhea ääni seurueen takaa. Matoron silmät suurenivat, kun hän huomasi puhujan.
Ritarikuntalaisagentit Glennhu ja Cyrenda seisoivat väkijoukon keskellä.
“Niitä ritarikuntalaisia?” Deleva huudahti.
Jään sotilas irvisti. Enimmäkseen Deikan takia, mutta agenttien paikalle ilmaantuminen ei voinut luvata hyvää. Hän ei varsinaisesti jaksaisi selvitellä taas ties mitä asioita.
“Keitäs kummajaisia te olette? Delevan ja muiden tuttuja vai?” Nurukan lähestyi ritarikuntalaisia. Kenraaleista Xen päätti jäädä suosiolla sivummalle. Hän muisti kaksikon kuvaukset Matoron kuulustelusta ja tyytyi vain vaihtamaan huolestuneet katseet Codyn kanssa.
“Matoro Mustalumi”, nahkalakkinen Glennhu lausui, juuri niin voimakkaasti, että ääni kantoi väkijoukon melun yli.
Puhuteltu huokaisi ja kääntyi. “En usko saaneeni nimeäsi viime kerralla.”
“Ja hyvä niin”, Komau-kasvo julisti. Selakhi hänen vierellään nojaili tolppaan – ei rentona, mutta ei ilmeisen jännittyneenäkään.
Klaanilainen jään toa yritti arvioida, mitä yllätysvisiitin tehneet agentit tahtoivat. Kumpikaan ei ollut aseistautunut. Matoro vilkuili hermostuneena ympärilleen. Hän ei uskonut väijytyksen keskellä väkijoukkoa olevan Ritarikunnan suunnitelmissa, mutta järjestö oli ajautunut Metru Nuilla mukavuusalueensa ulkopuolelle.
“Tule vaunuumme”, Glennhu jatkoi. Cyrenda nyökkäsi Matoron taakse. Aivan tavallisen näköinen jalkavaunu oli parkkeerattu avonaisen rahtioven ulkopuolelle.
Mustalumi näki Kapuran olevan sanomassa jotakin epäileväistä, mutta asteli siitä huolimatta vakoojakaksikkoa kohti. Virheitä hän oli saattanut tehdä, mutta kukaan ei saisi syyttää häntä siitä, ettei olisi kantanut vastuutaan.
Matoro huokaisi silti helpotuksesta, kun hänen sulkiessaan vaunun oven takanaan minkään valtakunnan soturi ei odottanut häntä takapenkillä. Glennhu istuutui kuljettajan paikalle ja Cyrenda asettautui takapenkille klaanilaisen viereen.
“Deika…” Glennji aloitti.
“Niin”, toa puri hammastaan. Hän ei osannut sanoa muutakaan.
“Meillä on käsityksemme siitä, mitä tapahtui. Mutta kerro omin sanoin, mitä tapahtui. Kerro, miksi toamme ruumis löytyi elottomana tuhon keskeltä.”
“Koska minä en pystynyt pelastamaan häntä”, Mustalumi vastasi hiljaa, katse alhaalla. “Minä yritin, yritin monta kertaa, mutta… niin.”
Cyrenda kumartui Matoroa kohti. “Vähän enemmän yksityiskohtia, kiitos.”
“Minä… minä en tiedä. Tai tiedän monta. Minusta tuntuu, että kromidit tappoivat hänet, tai räjähdys, mutta se… se saattoi olla myös minun kyvyttömyyteni uskoa hänen selviämiseensä…”
Ritarikuntalaiset katsoivat toisiaan. Matoro tiesi, että hän ei kertonut sitä, mitä ritarikuntalaiset tahtoivat kuulla, mutta hänellä ei ollut parempaakaan tarjolla.
“Ymmärrämme niin vähän…” Glennhu lopulta mutisi. “Ymmärrät varmasti, että siksi pysymme loitolla. Nimdasta… ja teistä.”
“Mutta voit olla varma”, Cyrenda kaappasi puheenvuoron “että emme ole hyökkäämässä järjestönne kimppuun. Näemme teidät mieluummin puolellamme kuin vastassamme. Tämä tietenkin olettaen, että ette kerro meistä.”
Ennen kuin Matoro ehti vastata, haitar lisäsi. “Mustan Käden uuden johdon kanssa hoidamme välimme itse.”
Jään sotilas oli puheenvuorosta positiivisesti yllättynyt. Ehkä hänen muinainen uskonsa Ritarikuntaan olikin sitten ollut oikeaa. Hän tajusi yhtäkkiä sinisen viemien muistojensa, jotka triagoni oli tuonut takaisin, muodostavan tuskallisen moraalisen ongelman- pitäisikö hänen kertoa aiheesta? Suostua… suostua niiden asioiden uudelleenhukuttamiseen, niinkuin hän oli sopinut?
“K-kiitos siitä”, hän vastasi ajatuksissaan. “Luulin Ga-Metrun perusteella, että olisitte ihan eri mieltä meistä.”
“Se oli teidän mielenilmauksenne, ei meidän”, Glennhu murahti jyrkkänä. “Emme ota kantaa teidän sotaanne, emme ainakaan, koska teillä on liikaa tietoa, ja koska…”
Agentit katsahtivat toisiaan huolestuneena. Matoro ei ymmärtänyt. Hetkinen, mikseivät nuo ole tehneet Allianssille mitään?
“Eli olette… ihan okei Manun kanssa? Ja-”
“Ja Ämkoonne. Niin kauan, kun-”
“Hetkinen, ei”, Matoro ja Glennhu keskeyttivät toisiaan kilpaa. “Ämkoo ei… hän ei ole yksi meistä. Ei enää.”
Jälleen merkityksellinen ritarikuntalaiskatseenvaihto. Tällä kertaa se ei ollut huolestunut – Matoro näki aivan toisenlaisia ilmeitä.
“Huhut hänen takinkäännöstään ovat siis totta?”
“Valitettavasti.”
Vaunussa oli hetken kiusallisen hiljaista.
“Onko… onko teillä vielä muuta?” toa jatkoi lopulta.
“Kuinka paljon tiedät Sinisistä käsistä?”
Kysymys jäädytti toan.
“Tuota”, hän muodosteli sanoja huonolla pokerinaamalla. “Oikeastaan. Minä… minä tiedän asioita, jotka… noh. Umbra kertoi olleensa teidän miehiänne. Minä luulen, että sirut avasivat ne asiat, mitkä Siniset… siniset oli lukinnut.”
“Hm”, Cyrenda huokaisi. “Et aio olla yhtään selkeämpi tänään, vai mitä?”
“Ajatukseni eivät ole olleet… erityisen selkeitä kaiken tämän jälkeen”, Mustalumi vastasi. “Mitä kysymykseesi tulee, kyllä, muistan ne kädet, ja sen, mitä ne tekevät…”
“Mutta…?”
“Minun ei pitäisi muistaa niitä, eihän?”
“..hrm.”
Hetken tuumimisen jälkeen Glennhu laski kätensä vaunun ohjauslaitteistolle. “Matoro Mustalumi, olet vapaa nousemaan vaunusta.” Toa ei jäänyt aikailemaan vaan poistui ajoneuvosta agenttien asennoitumisesta suoraan sanottuna hämmentyneenä.
https://www.youtube.com/watch?v=q0jILEvW4hs
Xenin katse oli kenties kaikkein kysyvin Matoron palatessa. Kaikesta päätellen mitään pahaa ei kuitenkaan ollut tapahtunut, eikä vahki halunnut alkaa kyselemään niin suuren väkijoukon keskellä.
Mexxi tuijotteli jo kelloa ranteessaan. Hänen katseensa kääntyi kohti Delevaa, joka oli ensimmäisenä portilla valmiina.
“Teidän laivanne lähtee ihan muutamassa minuutissa. Alkakaahan mennä jo.”
“Tuollako meidän pitäisi mennä”, selakhi kritisoi arvioidessaan satamassa istuvaa meksi-korolaista rahtilaivaa, joka oli ollut uusi varmaan joskus vahkien keksimisen aikoihin.
“No te ette ole varsinaisesti poistumassa… noh, laillisesti”, Xen muistutti, “Siksi menette Meksi-Koron kautta. He saavat teidät kyllä perille.”
“En olekaan Meksi-Korossa käynyt ennen”, Deleva naurahti. Hän oli kuullut paljon juttuja eksoottisesta saarikaupungista.
“Kuulostaa seikkailulta”, Halawe sanoi hiljaa. Äärimmäisen epämotivoitunut hai päätti olla vain hiljaa.
“Tiemme näköjään eroavat sitten tässä, eihän tämä olekaan kuin toinen kerta Deleva”, Nurukan ojensi mustaa kättään konemiehelle. “Yritä pysyä kasassa”.
“Yritä olla unohtamatta asioita”, Deleva kommentoi.
Nyrkit osuivat toisiinsa salaisena toatervehdyksenä, joka ei ollut edes kovin salainen.
“Palaatko sitten Klaaniin joku päivä?” Matoro kysyi.
“Yritän palata, mutten lupaa mitään. En tiedä mihin kohtalo minua vie”, Deleva vastasi.
“Minä yritän saada Käden auttamaan Klaania hyönteisongelman kanssa”, Nurukan kertoi.
“No, kiitos kaikesta”, ko-toa lopulta sanoi. “Turvallista seikkailua.”
“Yritä sinäkin pärjätä ja pitää Bio-Klaania kasassa. Uskon että tiemme vielä kohtaavat”, Deleva kertoi.
“Viekää vanhalle miehelle terveisiä”, Mexxi muistutti, “Ja voitte sanoa, etten ehdi kotiin illalliselle… tai seuraavalle kymmenelle.”
“Viemme terveiset”, konemies lupasi.
“Hyvästit minunkin puolestani”, sanoi Kapura. “Lupaan vahtia, ettei Ritarikuntalaisten Matoroon asettama mikrosiru aiheuta ongelmia. Klaani on vielä pystyssä palatessanne.”
“Mikä karzahnin mikrosiru? Jokin Ehlek-combin liitännäinen vai?” Deleva kysyi puolivakavasti.
“Taidan pysyä siruista aika kaukana tästä eteenpäin”, Mustalumi totesi hiljaa.
“Toivottavasti et liian kaukana”, Xen kihersi.
“Me tästä jatkamme matkaa. Kohti uusia seikkailuja”, Halawe puuttui.
“Toivottavasti tapaamme vielä”, Deleva hyvästeli triangelin ottaessa ensimmäiset askeleensa portilta kohti suurta metallista laituria. Uuden Käden ydin ja sen klaanilaisvahvistukset jäivät katsomaan triangelin loittonevia selkiä. Hetken hiljaisuuden jälkeen Cody alkoi naputtamaan metallista kaidetta vieressään.
“No entäs sitten. Olisiko se meidän vuoro?”
“Hyvästi ja kiitos kaikesta”, Kapura mutisi. “Eikä vähäisempänä tästä kyydistä. Muuten olisi tullut aika ankea reissu Karzahnin kautta.”
“Näkemisiin”, Mustalumi katsoi ensin komentajaa ja sitten kenraalia.
”Vasemmalla kädellä kätteleminen on kiusallista, joten…”
Matoro halasi tiukasti vahkia hyvästiksi.
“Älä kuole sinne sotaasi”, Xen vastasi puristuksiin molemmin käsin, “Olet minulle vielä sen tanssin velkaa.”
“Yritän välttää”, toa hymähti päästäessään irti.
Xenin käsi puristui tiukasti Matoron omaan ja vedettyään omansa hitaasti pois jään toa jäi tuijottamaan elegantisti muotoiltua pronssinsävyistä miekan kahvaa kädessään.
“Siispä suojelusenkeli matkaasi. Niz rakensi sen minulle kauan sitten. Yksi ensimmäisistä ionikatanoita, mitä koskaan valmistettiin. Miekat eivät vain koskaan ole oikein olleet tyyliäni ja sinä taisit mennä hukkaamaan jo sen edellisenkin, joten… ehkäpä tämä viimein palvelisi sinua kunnolla.”
Matoro otti askeleen etäisyyttä ja ionisoi aseen. Siitä sähähti esiin pitkä, haaleanpunainen tasasivuinen terä.
“Ionienkeli, siis”, toa pyörytti vaaleanpunaista terää ennen kuin antoi kahvan absorboida sen. “Näkee, että sinulle tehty. Kiitos.”
Xenin katse kävi hetken surullisena maassa. Tämä oli juuri niitä hetkiä, jolloin teki mieli keksiä jotain sanottavaa. Vahki ymmärsi, mihin jään toa oli astumassa takaisin. Spekuloi urheasti sitä, mihin itse oli joutumassa. Ja yritti epätoivoisesti unohtaa sen mahdollisuuden, ettei hän enää koskaan näkisi Matoroa. Maailma kaksikon katseiden välillä oli hauras ja hetkenä minä tahansa se olisi valmis vetämään heidät mukaansa.
“Noh. Eiköhän mennä sitten”, Cody hoputti ja ohjasi mukaansa lähtevän kolmikon porteista läpi. Terminaaliin ystäviensä poistumista katsomaan jääneet Xen, Nurukan, Mavrah ja Mexxi vilkuttivat vielä hopeiselle komentajalle, joka astui Bettyyn viimeisenä ja veti rautaisen oven perässään kiinni.
Suihkumoottorit ulvahtivat käyntiin, kun vahkikomentaja valmisteli aluksen valmiiksi matkalle kohti välisaaria. Valot syttyivät sen ohjaamoon ja valkoinen Suletu ilmestyi yhteen matkustajapaikkojen ikkunoista.
“Noh. Minä kait tästä sitten lähden”, Meksi-Koron sheriffi tokaisi leppoisasti ja työnsi lierihattunsa syvemmälle päähänsä.
“Mihinkäs sinä oikein olet menossa?”, Nurukan ihmetteli seuraten tulen toan hidasta lampsimista.
“Mutta sinulla on partiovuoro illalle!”, Xen huuteli Mexxin perään, johon sankaritar vain heilautti huolettomasti kättään. Xen tuhahti hieman pettyneenä, mutta käänsi lopulta katseensa takaisin kohti Bettyä Mavrahin koputettua sormellaan Xeniä reiteen.
Moottorien jylyn ja aluksen peräänsä jättämän pilven kaikottua ryhmän välittömästä läheisyydestä, Xen nosti kätensä vielä kerran hyvästin merkiksi. Kenraalit ja professori tunsivat olonsa hetken ajan hyvin yksinäisiksi. Heistä jokainen ymmärsi, että tämä oli se hetki, jonka jälkeen paluuta tuttuun ja turvalliseen ei enää ollut.
Taivasaseman tehdaskerrosten loputon metallin kalke ei ollut kaikonnut mihinkään, mutta silti Kapteenista tuntui, että hän oli päätynyt keskelle maailman syvintä hiljaisuutta. Ei se lopulta paljoa vaatinut. Pelkkä aseman mestarin tuskanhuutojen uupuminen toi painovoimaa uhmaavaan torniin sieltä normaalisti puuttuvaa seesteisyyttä. Mutta nyt myös aseman vahkit nukkuivat. Hämärät käytävät ja laajat hallit olivat väärällään paikoilleen luhistuneita uinuvia koneita. Kummituskaupungiksi muuttunut Baterra-asema oli hetken aikaa yksin jään toan. Ja hän oli päättänyt ottaa siitä kaiken ilon irti.
Purifierin henkilökohtaisten tilojen näköalapaikalta kohti olematonta horisonttia tuijotteleva toa oli jo tuntien ajan seurannut, kuinka Sarajin varhain aamulla lähtenyt laiva seilasi kohti etelää. Eihän se ollut paljoa muuta, kuin musta vaappuva piste kaukaisuudessa, mutta meri oli sinä aamuna rauhallinen ja keli täydellisen pilvetön. Jossain kaukaisuudessa laivaa odottava loputon massa, Pohjoinen manner, olisi kuitenkin vielä ainakin vuorokauden mittaisen matkan päässä.
Uudesta yllättävästä rauhastaan nauttiva toa oli kuitenkin ionisoturin lähdön jäljiltä kovin haikein mielin. Saraji oli kiusallisista muistikatkoksistaan huolimatta mukavinta juttuseuraa, mitä asemalla oli pitkään aikaan ollut. Ja nyt hän seilasi taas pois uuden tehtävän edessä. Mielitutkijankaan kone ei olisi tulossa käymään asemalla korjaantumassa, vaan itsensä merestä kaapinut kirilkasvo oli ilmoittanut matkaavansa suoraan Xialle, jossa hän odotti tapaavansa mestarinsa. Kapteeni oli tunnollisesti nauhoittanut vanhan toverinsa yhteydenoton ja lupasi välittää sen Purifierille, kun tämä heräisi.
Oli kulunut kuusitoista tuntia eilisestä. Ja Baterra-aseman Bahragit nukkuivat yhä mielen sirun niille suomaa untaan.
Kului ainakin tunti, ennen kuin Kapteenin keskittyminen lopulta herpaantui ja Sarajin sekä tämän skakdituttujen laiva lopulta katosi toan näköpiiristä. Volitakasvo venytteli makeasti ja nousi ylös kylmältä lattialta. Hitaasti maiskutellen Kapteeni otti suunnakseen tutun ja turvallisen kanttiinan. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin hänellä oikeasti teki mieli kahvia.
Sen ajatteleminen tuntui oikeastaan melko hassulta. Kuinka moinen nautintoaine oli muuttunut lähinnä pakolliseksi piristeeksi loputtoman työvuoren ohessa. Kuinka se oli hänelle pitkään ollut vain ruskeaa kuumaa litkua, joka mahdollistaisi vielä muutaman puhelinsoiton tai parikymmentä täytettävää lomaketta. Mutta nyt hänellä teki sitä oikeasti mieli. Hänestä tuntui, että se sopisi tähän hiljaiseen iltapäivään mainiosti.
Hissit eivät toimineet. Kapteeni epäili, että nekin nukkuivat. Asiaa tarkemmin ajateltuaan toa tuli siihen tulokseen, että suurin osa aseman toiminnoista taisi olla samassa lihan varaan rakennetussa verkossa, kuin sen valkoinen kuningatarkin. Ainoastaan ylimpien kerroksien hiljattain rakennetut konetehtaat pyörivät omillaan. Matkallaan toa pohti, toimisiko kahvinkeitinkään vai oliko sekin osa parvea. Ajatus huvitti häntä. Olivatko hänen myöhäisillan piristeensäkin koneen sisälle survotun aivomössön työn tulosta. Kapteeni toivoi hartaasti, että ei. Olisi kuitenkin todella noloa, ettei hän ollut koskaan kiittänyt keitintä kahvistaan. Olihan hän aina luullut sitä vain sieluttomaksi laitteeksi.
Mietteidensä keskellä Kapteeni havaitsi astelleensa kokonaiset kaksi kerrosta ohi kanttiinasta. Hetken toa harkitsi vakavasti kipuamista takaisin ylös, mutta ääni hänen päässään kehoitti kahvinjanon tyydyttämisen sijaan nautiskelemaan mahdollisesta seikkailusta.
Nyt kun hän tarkemmin ajatteli, hänellä ei koskaan ollut mahdollisuutta kurkata sen kerroksen sisään, jonka liukuovien edessä hän parhaillaan seisoi. Nyt siihen oli mahdollisuus ja paljoakaan empimättä toa heitti sormensa ovien välissä hehkuvaan rakoon. Hetken Kapteeni pelkäsi, ettei ovia saisi käsin väännettyä auki. Metallinkappaleet kuitenkin liukuivat yllättävänkin kevyesti syrjään, paljasten kelmeän vihreyden takaansa.
Toan metalliset jalat astuivat soraan kahden loputtomalta tuntuvan kasvihuonejonon väliin. Loputtomia eksoottisesti hohtavia rihmastoja sisällään pitävät lasikuvut näyttivät jatkuvan silmänkantamattomiin. Kerroksen korkean katon korkeimmassa kohdassa paistoi keinotekoinen aurinko, joka lämmitti kaikkeutta allaan. Kirskahtelevin askelin Kapteeni talsi halki soratien ihmetellen. Miksi jollekin tällaiselle oli pyhitetty kokonainen kerros? Mitä Purifier oikeastaan teki valtavilla kasvihuoneilla? Jos Kapteeni olisi ihmetykseltään tutkinut kasvustoa tarkemmin, olisi hän huomannut että loppupelissä ne näyttivät kaikki melko samanlaisilta.
Vasta talsiessaan halki soran Kapteeni alkoi ymmärtämään taivasaseman todellista laajuutta. Hetkenkään kävelemisen jälkeen jään toan näköpiiriin ei tullut sitä metallista seinää, mitä tämä jo odotti. Tekoauringon poltteessa astelevan, hyvin kaukana elementistään olevan sankarin matka tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Mutta hiljaisen ikuisuuden, joten Kapteeni ei oikeastaan valittanut.
Kymmeniä minuutteja myöhemmin perille, kerroksen toiselle laidalle saavuttuaan jään toa ymmärsi, miksi liukuovet kasvimaailmaan olivat jo valmiiksi hieman raollaan. Soratien päässä, vasten hopeista kohti aurinkoa kohoavaa seinää, lepäsi kaksi hahmoa joista ensimmäinen oli tummanpuhuva peltipoliisi ja toinen itse taivasaseman mestari.
Sammunut Rorzakh suurimaksi osaksi vain makasi maassa, pidellen sammunutta, ympäriinsä halkeillutta kalloaan Purifierin seinään nojaavassa sylissä.
Kapteeni tuijotti raukeaa näkyä hetken. Tuntui merkilliseltä, kuinka rauhoittavalta oudon kaksikon uni näytti. Toa kuitenkin ymmärsi, että hänen oli parasta poistua kasvihuoneesta, johon hänellä ei varmastikaan ollut asiaa. Mutta jo käännyttyään hänen takaansa puhui hiljainen naisen ääni. Sellainen, jollaista hän ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut.
“Tule lähemmäksi.”
Kapteeni kääntyi ja näki Purifierin hammasrivistöjen liikkuneen. Mestarin ääni ei ollut koskaan kuulostanut sellaiselta. Ääni oli väsynyt. Kuulosti siltä, kuin se olisi vasta herännyt. Ja kuinka kymmenen muuta ääntä nukkuisivat yhä.
“Anteeksi, että olet joutunut tänne. Olin liian hidas. Tätä ei pitänyt koskaan tapahtua.”
Jään toa astui puhuvan mustan massan eteen. Valkoiset luut eivät taaskaan ymmärtäneet, mihin ne kuuluivat. Puhdistetun velton ruumiin pää oli ainoa asia, joka kääntyi.
“Kuka sinä olet?”, Kapteeni ymmärsi kysyä. Mustat silmättömät kasvot katsoivat toaa kaikella vähällä anteeksipyytävyydellään.
“Tuskin olemme koskaan tavanneet. Liekö tuolla enää väliäkään. Olen osa koneistoa nyt.”
Puhdistajan suu piti tauon puheessaan. Väsynyt mieli nukkuvien sielujen keskellä mietti sanojaan tarkoin.
“Sinun pitäisi paeta. Tee se nyt, kun he nukkuvat”, se lopulta jatkoi. Kapteeni tuijotti mestariaan hieman happamana. Hän ymmärsi nyt, mistä oli kysymys.
“Olen pahoillani, Niz. Mutta minulla on ollut paljon mahdollisuuksia paeta. Ja olen valinnut jo tieni.”
Musta suu sulkeutui. Ääni sen takaa oli yllättynyt siitä, miten nopeasti toa oli tunnistanut tämän.
“Sinä et halua nähdä, mihin tämä on menossa”, ääni vielä yritti, mutta kaltoinkohdeltu toa oli odottamattoman järkähtämätön.
“Ei, en haluakaan”, Kapteeni vahvisti, “mutta minun paikkani on silti täällä. Kaikki mitä enää edes muistan on täällä. Et voi pyytää minua lopettamaan nyt.”
Puhdistetun kasvot tuijottivat maata. Kauan sitten olleen veden toan ääni värähteli mustan kehon hengittäessä raskaasti. Hetken hiljaisuuden jälkeen musta massa huomasi Kapteenin tuijottavan Rorzakhia sylissään.
“Hänen äänensä jäi sinne. Mielen siru antoi sen jäädä sinne.”
Jään toa muisteli sitä maailman kauneinta ääntä, minkä aseman kuningatar oli hänelle vahkin kautta suonut. Toa tunsi olonsa taas kunnioitetuksi seuratessaan sammuneen vahkin keinumista Puhdistajan hengityksen mukana
.
“Miksi sinä toit hänet tänne?”, jään toa pohti, toivoen varovasti vastausta myös heitä ympäröivään kasvihuoneeseen.
“Minä toivoin, että hän ymmärtäisi, jos hän näkisi, mikä hänestä on tullut.”
Kapteeni ei ymmärtänyt, mutta seurasi Puhdistetun katsetta ohitseen kohti loputtomien lasikupujen rihmastoja. Hetken tuijotettuaan Kapteeni viimein ymmärsi, etteivät vihreät köynnökset olleet kasveja, vaan hitaasti sykkivää, ympäri asemaa kurottuvaa lihaa.
“Hän ei ole suljettuna tälle asemalle. Hän on Baterra-asema. Ja me olemme hänen hermostossaan. Kaikki tämä ympärillämme on Valkoinen Kuningatar.”
“Kuinka sinä voit tietää?”, Kapteeni kyseenalaisti.
“Koska mestarisi kertoi minulle. Silloin, kun hän ei vielä ollut… me.”
“Joten sinä sinä tiedät… sinä tiedät kuka hän on?”, jään toa tiedusteli varovaisesti vilkuille varovaisesti vahkia, joka ei onneksi näyttänyt vielä minkäänlaisia elonmerkkejä.
“Hän on vain lapsi. Luotu kärsimään meidän kustannuksellamme. Muinainen haluton messias.”
“En usko, että tuo aivan vastasi kysymykseeni.”
“Tai ehkä ajattelet sitä väärin”, kuollut ääni jatkoi määrätietoista hinkumistaan, “Oletko koskaan ajatellut, ettei hän ole mitään, minkä tunnet? Ettei häntä voi selittää sanalla, jonka tuntisit? Vastasin kyllä kysymykseesi, mutta ehkei sitä olla tarkoitettu valaisevaksi”
Jään toa tuijotti kaltaisensa sieluun. Musta pää retkahti taas olalleen. Katsekontaktin kiusallisuus ei siitä paljoa muuttunut, kun vain toisella osapuolella oli oikeasti silmät.
Veden toan mieli mustan massan keskellä huokaisi syvään ja koetti epätoivoisesti liikuttaa käsiään. Lopputulos oli masentava nytkähdys, jonka keskellä entinen tieteilijä yritti ymmärtää kaaosta ympärillään.
“Siksi… siksikö he tahtovat hänet?”, se ajatteli ääneen.
Kapteeni teki välittömästi oletuksen, kenestä ääni puhui.
“Kenraali on kahdestoista. Hän on kellon viimeinen palanen.”
“Ei… ei hän. On vielä yksi.”
Nyt Kapteeni ei ymmärtänyt. Ääni päätti johdatella jään toan hitaasti perille.
“Sinä. Sinä puhut Varjotulle. Sinä olet kuningattaren suu. Sinä viet hänen pyyntönsä.”
“Kyllä.”
“Kuukausia sitten… kuningatar halusi jotain. Silloin Puhdistaja matkasi Ath-Koroon. Löysi mielen sirut. Antoi ne pois suojatakseen mieltään.”
“Varjotun käsissä niistä ei ole meille vaaraa”, Kapteeni osasi toistaa mestarinsa sanat.
“Mutta muistat kai… ettei hän mennyt sinne siruja hakemaan.”
Ja silloin valkoisen Volitakin takana aivot tilttasivat. Kapteeni muisti vanhan suunnitelman. Kuulutuspyynnön, joka ohjattiin metsästäjien käsiin. Sen, mitä Purifier oli lähtenyt Ath-Koroon metsästämään.
“Mihin… mihin kuningatar tarvitsee Viimeistä Vartijaa?”
Kahdet kasvot loistivat toan mielessä kirkkaina. Kahdet halutuimmat kasvot pimeyden metsästäjien listalta. Mies hopeisessa Mirussaan ja sininen skakdi kiikarisilmänsä kanssa.
Silloin Kapteeni myös ymmärsi paremmin sopimusta, joka Puhdistajan ja Varjotun välillä vallitsi. Se valttikortti, jolla taivasasema ylläpiti välejään Kummisetään. Mikä sen parempaa, kuin lupaus yksi Odinan hallitsijan kauimmin himotuista palkinnoista.
Mutta mitä ennen sitä?
“Kenraalini…”, ääni huokaili, “He näkevät hänet. He kuulevat hänet. Ei keskiyö häntä odota. Hän on pala, jonka voisi vain noutaa. Taistelu ei ehtisi edes alkaa. Se olisi ohi sekunneissa. Mutta Viimeinen Vartija? Hänen nimensä toistuu. Kuningatar hokee sitä mielessään. Niin monesti hän on ollut lähellä. Tilaisuuksia on ollut lukemattomia, mutta hän ei tee siirtoaan. Hän odottaa.”
Ääni pysähtyi miettimään. Niin myös Kapteeni. Keskustelun aikana Rorzakhin valot olivat hitaasti alkaneet syttymään. Kenties juuri siitä syystä ääni Puhdistetussa purskahti itkuun lauseensa lopussa. Se ymmärsi, että rauhan hetki oli ohi. Kymmenen muuta ääntä olivat valmiina liittymään mielten solmujen kuoroon.
Kapteeni juoksi jo. Hän ei halunnut olla paikalla. Hän ei halunnut kuulla eikä nähdä sielujen heräämistä. Keinoauringon paahde ei paljoa valkoisia jalkoja hidastanut.
Hiljaiset hetket olivat saaneet toan melkein unohtamaan, millaista arki taivasasemalla todella oli. Vaikka toa oli sulkenut hermostojen hallin metalliovet mielestään tiukasti kiinni, kuului lihan sisältä kantautuvan huudon ääni silti läpi toan tärykalvojen.
Portaissa kanttiinan kohdalla Kapteeni viimein pysähtyi siihen kohtaan, mihin hänen alun alkaenkin oli tarkoitus. Jostain syystä kahvi oli kuitenkin alkanut tunnostamaan jälleen kerran huonolta idealta. Ohikiitävä seesteisyys oli luhistumassa jään sankarin ympäriltä. Hissi kilahti hänen takanaan. Kuningattaret olivat nukkuneet tarpeeksi. Aseman koneistot lauloivat jälleen.
Samaan aikaan kivisen saaren uumenissa skorpioni havahtui takaisin todellisuuteen.
“Tämä on ylimääräinen uutilähetys. Tulemme suorana Ko-Metrusta, jossa Toa Lhikan on valmis antamaan lausuntonsa aivan hetken kuluttua.”
“Kuolonuhrien määräksi on vahvistettu yli sataviisikymmentä, mutta uusia ruumiita löydetään vielä 12 tuntia tapahtumien jälkeenkin. Kateissa on edelleen useita kymmeniä.”
“-aluksen malli oli useiden silminnäkijöiden mukaan xialaisvalmisteinen. Tämä näyttäisi tukevan teoriaa mahdollisesta Pimeyden Metsästäjien operaatiosta. Varjotun kätyreitä ollaan väitetysti havaittu liikkuvan Metru Nuilla runsaasti viime viikkojen aikana. Toa Nahoa ei saatu kommentoimaan aiheesta.”
“-raga Dume on ilmoittanut pitävänsä tänään illalla tiedotustilaisuuden Ko-Metrun tapahtumien johdosta. Hagah-kartanolla pidettävä tilaisuus televisioidaan suorana kello kahdeksantoista…”
“Bio-Klaanina tunnettu järjestö Välisaarilla on tarjonnut vuosien saatossa turvapaikan lukuisille sotarikollisille, kuten entiselle Kenraali Killjoylle. Kristallitornien tapahtumissa osallisina oli useita kyseisen järjestön jäseniä-“
“Herra pääkaivertaja. Miten uskotte Ga-Metrulaisen hylätyn mielisairaalan, Aft-Amanan katoamisen liittyvän tapahtumien kulkuun?”
“Tässä vaiheessa on tietenkin mahdotonta spekuloid-“
“-tapahtumat näyttävät kiteytyvän Pimeyden Metsästäjien ja Pohjoismantereella laajalti tunnetun Matoro Mustalumen konfliktiin etelän tarujen sirusta. Athinpalvonnan pyhän esineen olemassaoloon ei apotti Marka ota kant-“
“-etru Nuin puolustusvoimat vakuuttavat, että kaikki takaisin kontrolliin saadut vahkiyksiköt on palautettu Ta-Metruun, jossa hyökkäyksen yksityiskohdat tullaan tutkimaan tarkoin. Toa Lhikan vakuuttelee, ettei kansalaisten tulisi menettää luottamustaan lainvalvojiin ja muistuttaakin, että tämä on vasta ensimmäinen kerta historiassa, kun vahkien järjestelmiin on onnistuttu vaikuttamaan niiden ulkopuolelta.”
“-on havaittu uusia, yllättäviä osapuolia. Vahkikommando, kenraali Xen tavoitettiin Metru Nuin puolustusvoimien kokouksesta tänään varhain aamulla yhdessä Meksi-Koron suojelijan, toa Mexxin, sekä toa Mangain kanssa. Metru-uutiset eivät tavoittaneet kenraalia vahvistamaan huhuja Mustan Käden noususta. Tämä on ensimmäinen kerta sitten vuoden-“
“Ga-Metrun uutistoimistosta huomenta. Huhut Mustan Käden uudesta tulemisesta vahvistuivat hetki sitten, kun tavoitimme yhden heidän kommandoistaan, komentaja Codyn jahtaamassa viimeisiä villiintyneitä vahkiyksiköitä lähellä Bauinuvan parantolaa. Lyhyessä kommentissaan komentaja vahvisti, että Mustalle Kädelle on annettu valtuudet johtaa pelastusoperaatioita yhdessä toa Mangain kanssa ja, että Uuden Käden johto tulisi antamaan oman lausuntonta tapahtuneista yleistilanteen tasaannuttua. Samaan aikaan…”
Komaukasvoinen ga-matoran ei enää halunnut tuijottaa loputonta uutistulvaa, vaan asteli ruudultaan hermostuneena ikkunalleen ja tuijotti ulos savuiselle puistolle, jossa hopeisen komentajan ja viidestä Bordakhista koostuneen vahkiparven välinen taistelu oltiin käyty. Vhisola ei ymmärtänyt, mitä poliiseille oli voinut tapahtua. Niiden kallot olivat haljenneet kahdeksi groteskiksi puolikkaaksi ja villeinä ne kävivät yhteistuumin kaiken liikkuvan kimppuun.
Kommandovahki oli kuitenkin kylmänviileästi kalauttanut luodit niistä jokaiseen. Viisi laukausta, viisi kaatunutta vahkia. Ulkonaliikkumiskieltokin poistuisi muutamassa tunnissa. Ilmeisesti suurin osa villiintyneistä yksiköistä oltiin saatu eliminoitua. Tai niin ga-matoralaisen asunnon katolle kivunnut Cody ainakin hartaasti toivoi.
METRU NUI, KAKSITOISTA TUNTIA EILISESTÄ
NELJÄKYMMENTÄVIISI
MINUUTTIA “KESKIYÖHÖN”
Ainoalla silmällään horisonttia skannaava hopeinen komentaja havaitsi lähinnä häntä ikkunoistaan tuijottavia matoraneja. Osan katseista paistoi halvennus vahkia kohtaan, osa näytti olevan innoissaan kaupungin uudesta suojelijasta. Vanhimmat muistelivat sotaa, jossa hänenkaltaisensa taistelivat kaupungin vapauden puolesta.
“Täällä näyttäisi olevan toistaiseksi puhdasta. Mutta alan kerätä taas katseita. Tarvitseeko kukaan apua?”
Po-Metrussa Nurukan riuhtaisi ranneteränsä irti kuolleesta Zadakhista ja painoi kommunikaattoripainiketta korvassaan.
“Minä niittasin juuri täältä viimeisen. Miten etelässä menee?”
Vihreän putkirihmaston päällä revolveriaan puristava Mexxi oli myös valinnut korkean pisteen tähystämistä varten. Le-Metru oli säästynyt pahimmalta. Toa ei ollut törmännyt ainoaankaan villiintyneeseen yksilöön.
“Tyhjää on yhä. Näyttää siltä, että valtaosa joukoista on lähtenyt kohti pohjoista. Professorillakin oli ollut melko tulokseton reissu.”
Onu-Metrun eteläkärjessä hitaasti talsiva skorpionien legioona pysähtyi matoranin käskystä. Mavrah sääti isoimman kralhin selästä kommunikaattorinsa julkiselle linjalle ja vahvisti Mexxin tilannekatsauksen.
“Kaksi saatiin, mutta jo valmiiksi huonossa kunnossa. Nahon peittomasta joukosta karanneita, uskon.”
Ga-Metrussa Cody heitti kiväärinsä jalkojensa juuresta takaisin selkäänsä kuunnelen ympäri Metru Nuin tilannetta purkavien tovereidensa raportteja.
“Xenistä kuulunut hetkeen?” komentaja tiedusteli, “Viimeksi, kun hän soitti, oli menossa kuulustelemaan eilisen saalista.”
“Varmaan vielä sillä tiellä”, Mexxi vahvisti, “Eikä Naho luultavasti nopeuta prosessia ihan hirveästi. Se nainen jaksaa tehdä kaikesta aina tosi byrokraattista.”
“Hyvä”, Mavrah tuumi ja kapusi hetkeksi alas kralhinsa kyydistä, “Pitää käsitellä aihetta varovasti tai kansa panikoi. Metru Nui haavoittuvaisempi nyt, kuin koskaan.”
“Ei niin kauan, kun me vartioimme sitä”, Nurukan mahtaili. Ainakin Cody oli maan suojelijan kanssa samaa mieltä.
“Käännyn takaisin”, Mavrah tuumi, “Nuurakhin ruumiinavaus yhä tekemättä. Paljon tutkimustyötä jäljellä, jos Biancan mysteerin selvitämme.”
“Muista, mitä kerroin sisäänkäynnistä”, Nurukan mutisi, tietäen hyvin, että Xen oli jättänyt hänen tehtäväkseen etuoven järjestämisen.
Le-Metrussa Mexxikin päätti lähteä takaisin kohti autoaan. Nelikko oli hajaantunut ympäri kaupunkia jo aikaisin aamulla muutamien tuntien pakollisten unien jälkeen. Vhisolan katolla yhä horisonttia tuijottava Cody oli loputtoman kiitollinen siitä, kuinka kellot hänen päässään tuntuivat myös uinuvan. Tai ehkä se oli vain Lähetin varjo, joka piti hänet poissa Valkoisen Kuningattaren ikeestä.
Komentaja ei ollut unohtanut sanoja, jotka musta tonttu oli hänelle sanonut. Va oli pyytänyt häneltä paljon. Käski häntä pitämään huolta sisarestaan. Xenin tehtävä oli johdattaa Uusi Käsi oikeille jäljille ja Codyn tehtävä oli varmistaa, että nuori kenraali onnistuu siinä. Eihän se paljoa komentajan nykyisistä tehtävistä poikennut, mutta se, mitä Lähetti oli hänelle sen jälkeen kertonut, oli laittanut asiat paljon synkempään valoon.
Aivan kuin Vhisolakin, myös Cody irvisteli hetken savuavalle puistolle, jossa hetki sitten oltiin vielä taisteltu. Viisi tavallista vahkia oli sodan parkkiinnuttamalle komentajalle helppo vastus, mutta kaikessa viisaudessaan Cody ymmärsi, että vahkit olisivat pian heidän pienin ongelmansa.
Sillä Metru Nuin tuhkista nousisi vielä jotain paljon pahempaa. Eikä Cody ollut varma, olisiko kukaan heistä valmis kaikkeen siihen, mistä Lähetti oli häntä lyhyen tuokionsa aikana varoittanut.
ONU-METRU, MUSTAN KÄDEN TUKIKOHTA
NELJÄTOISTA TUNTIA EILISESTÄ
Nimda ja medaljonki kilahtelivat toisiaan vasten, kun Xen kiisi Nahon rinnalla pitkin kompleksin harmaita käytäviä. Sairasosastolle veden toan paikalle soittamia tohtoreita vastaan kävelevä kaksikko oli niin uppoutunut kiivaaseen keskusteluunsa, ettei kumpikaan heistä ollut huomannut kulkeneensa koko ajan väärään suuntaan. Takaisin sokkeloihin pujotelleet suojelijat eivät kummatkaan olleet aikeissa taipua kannastaan.
“Hän vain haluaa takaisin kotiin. Hän ei edes ole Metru Nuin toa. Emme me voi vain vangita häntä ilman pitäviä todisteita. Sitä paitsi, hänen ja selakhin tarinat täsmäävät suurilta osin. Meillä on jo syyllisemme ja he maksoivat teoistaan hengellään.”
Naho ei kieltämättä osannut selittää, miten Matoro ja Angien olisivat koordinoineet tarinansa niin täsmällisksi, mutta veden toa ymmärsi myös, että heillä oli tutkinnassa isoin kaaos, mitä kaupunki oli kymmeniin vuosiin kokenut. Kansa vaati syntipukkeja ja niin vaati myös kaupungin turaga. Eivätkä ruumiit todellakaan kelpaisi heille.
“Mutta ajattele nyt. Eikö ole oikeasti aivan liian epäilyttävää, että sekä operaation aivot, että tuhon aiheuttajat ovat kaikki kuolleita. Kaikki hengissä säilyneet ovat mukamas syyttömiä. Olkootkin, että olen valmis uskomaan jään toaa, mutta se selakhi? Varjotun lähipiiriläinen! Ei. Ei mene läpi. Ne pirun hait ovat kaikki läpeensä kieroja. Se nainen jää tänne, kunnes saamme lisää todisteita.”
Xen ei suoraan sanottuna välittänyt aivan liikoja Codyn ja kumppaneiden rannalta pelastamasta hailtiasta, mutta hän vaati oikeutta tapahtuvaksi Matoron suhteen. Kenraali oli kuunnellut hartaasti koko toan monituntisen tarinan, jonka kokonaiskuva oli saanut Xenin voimaan lähinnä pahoin artefaktista, joka nyt roikkui hänen kaulassaan. Keskustelu oli myös avannut hänen silmänsä. Maailmalla riehui yhä lukemattomia osapuolia, joita vastaan Metru Nui ei ollut varautunut.
“Olkoon, mutta Cody lentää Matoron kotiin huomenna. Jos hänen oma väkensä kokee hänet vastuulliseksi jostain, he saavat tuomita hänet keskenään. Mutta me emme sitä tee. Minun silmissäni hän on uhri siinä missä Delevakin.”
Naho ei aivan ymmärtänyt Xenin hienovaraista vertauskuvaa. Mieleltään järkkynyt Matoro oli ollut tapahtumista lähtien äärimmäisen vaivaannuttavaa ja masentavaa seuraa. Rannan tyrskyistä Nurukanin mukaan kaapima plasman toa sen sijaan teki vain yksinkertaisesti pahaa kaikille niille, jotka häntä joutuivat tuijottamaan. Se, mitä toan kalittomasta puolikkaasta oli jäljellä, muistutti lähinnä veristä tahnaa.
Sen projektin kimpussa Nahon paikalle kutsumat lääkärit olivatkin viettäneet edelliset tuntinsa. Projektia johtava matatukasvoinen ta-matoran oli ihmetellyt ääneen, miten järjettömän sitkeästi toa kamppaili hengestään. Viimeisimpien tilannetietojen mukaan verenvuoto oltiin jo saatu pääosin tyrehtymään, mutta senhetkisessä kunnossaan Deleva tuskin koskaan enää liikuttaisi metallittomia raajojaan.
Sairaalaosaston kohdalla Xen jätti tietoisesti vilkaisematta kohti operointipöytää, jolla plasman toa makasi. Nurukan ei ollut vielä palannut Po-Metrun vartiovuoroltaan. Yleensä niin järkkymättömästä maan toasta oli paistanut koko päivän apaattisuus ystävänsä karusta kohtalosta.
Lopulta veden ja ionin sankarit saapuivat samaiselle tutkimusosastolle, jota Xen oli Mexxin kanssa päivää aikaisemmin raivannut romusta. Maan matoran oli häärännyt sen sisällä vasta parikymmentä minuuttia, mutta oli silti onnistunut levittämään punaisia ja harmaita vahkinpalasia ympäri tilaa.
Mavrah nosti sormensa pystyyn kaksikon astuessa osastolle sisään, merkiksi pysyä vielä hetken hiljaa. Pöydällä, jolla onu-matoran mysteerivahkia avasi, sisälsi enää pelkän pään. Raajat oli heitetty sikin sokin pöydän ympärille ja Lhikanin massiivisen miekan lävistämä torso nojasi ovenkarmiin. Ruumiinavaukseksi hyvin kovakouraisesti haljennutta vahkikalloa käsittelevä Mavrah urahti, kun hän riuhtaisi väkivalloin suuren messinkisen lähettimen ulos koneaivojen takaraivosta. Pienikokoiset hammasrattaat kilahtelivat kasoina pöydälle matoranin nyrkin kokoisesta reiästä. Hymyilevä Mavrah pyyhkäisikin lopulta pöydältä alas kaiken muun, paitsi esiin kaivamansa messinkisen, kuutionmuotoisen lähettimen.
“Uskomattoman vaikea saada ulos. Toivottavasti säilynyt ehjänä.”
Xen ja Naho tuijottivat kiiltävää kapistusta samalla, kun Mavrah veti siniset kumihanskat käsiinsä. Sekä toa että kenraali molemmat ymmärsivät tavallisten vahkien anatomiaa sen verran, että tunnistivat laitteen vastaanottimeksi. Antenniksi, joka kaappasi vahkitekoälyn käskyt.
Tai kuten heille oli hiljattain selvinnyt, ei.
“Tarkoin katsokaa. Sisältö saattaa yllättää.”
Sen sanottuaan professori väänsi väkivalloin auki kuution ja kaatoi pöydälle sen harmahtavan sisällön.
Kaiken järjen vastaisesti sisältä paljastunut orgaaninen objekti näytti aivoilta. Se oli poimuinen, kauttaaltaan limassa, mutta silti täydellisen pyöreä. Lihakuulaa tuijottavan kolmikon kaksi suurikokoisempaa osapuolta työnsivät kasvonsa lähemmäksi sitä, yrittäen ymmärtää sen tarkoitusta. Mavrah itse ei ollut kuitenkaan lainkaan yllättynyt. Tämä liitti viimeisenkin palasen hänen teorioidensa palapeliin. Meren takana uinuva skorpionikin olisi osannut liittää löydöksen välittömästi pelkoihinsa.
Naho vilkaisi kenraalia rinnallaan. Veden toalla itsellään ei ollut pienintäkään ymmärrystä messingin sisältä paljastuneesta objektista.
“Kuula…”, Xen pohti, “Krana.”
Mavrah nyökytteli innoissaan. Naho yritti pusertaa muistoistaan sen vähän, mitä kranoista tiesi. Xenin loputtomat tunnit tukikohdan kirjakasojen kanssa auttoivat ionisoturia kokoamaan kokonaiskuvan hyvin nopeasti.
“Arkeologiset kaivaukset, toa Nizin tutkimukset. Paljon tietoa Bohrokeista. Paljon spekulaatiota siitä, kuinka toimivat. Paljon yhteyksiä vahkeihin, kuten eilinen osoitti.”
“Kertaa”, Naho pyysi ja Mavrah teki työtä käskettyä. Matoran viskasi hanskansa aivokuulan viereen ja nosti repustaan ison pinon muistiinpanojaan, joita professori tutki samalla, kun selitti.
“Bohrokien uskottu olevan telepaattisessa verkossa keskenään. Orgaanista materiaa aivot, muuten vaikuttavat rakennetuilta. Vanhat tekstit puhuvat parvista. Ja parvien kuningattarista, jotka ohjaavat. Kranat jatke sisaruksille. Kaikki osa yhteistä verkkoa.”
Nyt veden toakin näki ilmiselvät yhteyden kahden konelajin välillä. Se, miten Metru Nuilaisen matoranin suunnittelemat poliisivoimat olivat yhteydessä muinaiseen mystiseen insektoidilajiin, oli kuitenkin koko joukolle aivan yhtä mysteeri.
“Eli nämä Bohrokitko jollain tapaa hallitsevat vahkeja? Senkö takia ne sekosivat mielisirusta? Koska nämä… asiat niiden päässä?”
“Paha sanoa, ovatko samaa verkkoa Bohrokien kanssa. Kaivausten yksilöt muinaisia. Kenties vahkien verkko yksiköitä itseään vanhempi. Ehkä vahkiverkko vain perustuu samaan. Kenties kaiken taustalla kokonaan uusi laji. Vaikea sanoa. Täytyy tutkia kuulaa. Selvittää geneettisen materian perusta. Palatkaa illalla. Kenties silloin enemmän vastauksia.”
Xen kiitti professoria ja ohjasi Nahon kääntyessään mukaansa, jättäen Mavrahille tämän rivien välistä toivoman työrauhan. Uusien löydösten äärelle päässyt professori ei innostukseltaan ehtinyt ajattelemaan yhteyden pelottavampia puolia. Kenraali ja Mangai sen sijaan ehtivät.
“Nyt olisi varmaan hyvä hetki taas puhua Nuparusta”, Xen totesi kaksikon jatkaessa takaisin Käden käytäviin, “Hänen katoamisensa ei voi olla sattumaa. Joko hän on jo vahkien suunnitteluvaiheessa tiennyt kytkevänsä niitä tähän… mieliverkkoon, tai joku muu on muokannut vahkeja valmistusvaiheessa ja yrittää nyt peitellä jälkiään.”
“Minä sanon, että me otamme selvää tästä ‘Voitto Korporaatiosta’”, Naho urahti, “Mikään rekisteri ei väitä niiden koskaan toimineen Metru Nuilla ja olen melkoisen varma siitä, että- miksi sinä pysähdyit?”
Xen oli jäänyt muutaman askeleen jälkeen ja pysähtynyt keskelle käytävää. Rannetietokonettaan näpytellyt kenraali oli refleksinomaisesti alkanut hakemaan Metru Nuin tietoverkosta kaikkea, mitä vain sai irti Voitto Korporaatiosta. Edellispäivän kaaoksen vuoksi uutiset Xian etelärannikolta olivat vain hukkuneet uutistulvaan.
Xen käänsi hologramminäyttönsä ympäri, jotta Naho näkisi kunnolla sen sisällön. Xialaisen BZV-lehden artikkelin kuvassa näkyi palava öljynporauslautta. Otsikko ei jättänyt jälkeensä paljoakaan arvailun varaa.
Hyvän tovin artikkelia tujotettuaan Naho siirsi läpitunkevan katseensa Xeniin. Puolessavälissä Mangain luku-urakkaa kenraali oli tajunnut, ettei koko artikkelin tarjoaminen välttämättä ollut paras mahdollinen idea. “Nui-Kralhin” ensimmäisestä maininnasta lähtien toa oli vilkuillut vahkia epäilevästi.
“…ennen kuin kysyt, niin ei, minä en tiedä tästä mitään.”
Naho näki edessään tilaisuuden vastata Xenin aiempaan naljailuun Nuparusta, mutta lyhyet juttutuokiot Mexxin kanssa olivat jo tehneet selväksi, ettei Xen halunnut olla missään yhteydessä häiriintyneeseen teknopappaansa. Toa viittoili toveriaan jatkamaan vain matkaa. Xen sulki näyttönsä huojentuneena.
“Sinulla ei sitten ole mitään yhteyttä Killjoyyn, jos joku asiata kysyy. Tällaiset yhteydet on tärkeää pitää piilossa. Varsinkin nyt, kun kaupunki on vasta hyväksymässä Käden paluuta.”
Xen murahti vaikeana. Hän ymmärsi merkit Voitonhampaan tapahtumien ympärillä. Hän oli kaikista yrityksistään huolimatta halunnut pysyä poissa isänsä koston kierteestä. Valkoisen Kuningattaren interventio ei näemmä kuitenkaan jättänyt Xenin kaikenkarvaiselle poppoolle paljoa vaihtoehtoja. Syyllistävä ääni ionisoturin takaraivossa muistutti vahkia koko ajan siitä, että koko kamala vyyhti vahkien takaa saattoi olla alkujaankin Mustan Käden syytä. Se oli taas niitä hetkiä, kun Xen vain toivoi hartaasti, että Nurukan palaisi nopeasti vartiostaan. Maan toan kyky yhdistää omat häilyvät muistonsa ja arkistojen aarteet kokonaisuuksiksi toivat loputtomasti turvallisuudentunnetta ionisoturin hiljaa kohisevaan sydämeen. Eivätkä Biancan taustat muutenkaan selvittäisi itseään.
Vain vaivoin kuuluusteluhuoneiksi laskettavien huoneiden eteen takaisin talsinut kaksikko huokaisi syvään ja tuijotti yksin tuumin rautaista raskasta ovea, jonka takana molemmat keskustelukykyisistä kuulusteltavista odottivat. Mavrahin pyynnöstä taukoa pitäneet sankarit tajusivat unohtaneensa käydä edes hakemassa kahvia. Kompleksin sisäisten välimatkojen vuoksi naiset päättivät vain purra hammasta ja jatkaa ilman.
“Vaihdetaan. Ota sinä se selakhi.”
Xen nyrpisti kuonoaan, vaikka tiesi, että Nahon idea oli pätevä. Vahki kohautti olkiaan hyväksyvästi ja työnsi oven auki. Avautuvan tilan sisällä vierekkäisiinhuoneisiin hajaantuva kaksikko vilkaisi toisiaan vielä kerran merkitsevästi, ennen astumistaan sisään. Xen kilautti Deltaa medaljonkiinsa lykkyä tuomaan ja Naho vastineeksi mulkaisi kenraalia paheksuvasti. Se, oliko tyytymätön katse tarkoitettu sirulle vaiko sen kantajalle jäi kuitenkin epäselväksi.
Kuulusteluhuoneiden virkaa toimittava tila oli aikojen saatossa kasaantunut täyteen epämääräistä tavaraa laatikoihin pakattuna tai seinien vierille työnnettynä. Mustalumi istui tilaan työnnetyn puupöydän takana katse maassa. Kirkkaat valot loivat kovia varjoja tilaan.
Likaisen ikkunan läpi näkyi selakhimetsästäjä naapurihuoneessa. Hän näytti täysin murtuneelta kyhjöttäessään pienenä kuulustelupöydän takana.
Ne kaikuivat edelleen. Kuiskivat. Ne toiset. Ne, jotka Mielen Prinssi oli luonut. Siellä oli ääniä, jotka halusivat Nimdan. Siellä oli ääniä, jotka muistuttivat siitä, mitä hän oli menettänyt. Siellä oli ääniä, jotka käskivät niiden olla hiljaa.
Kaikki Itrozin sirpaleet olivat omia ääniään, eivätkä ne halunneet vaieta.
Positiivista tilanteessa onneksi oli se, että toa ainakin tiesi olevansa sekaisin.
Siitä sai kiittää hänen naamiotaan, jonka alaosan halki kulki syvä viilto hänen omasta imaginääriterästään.
Eikä tilanne ollut ainakaan paranemassa. Siitä pitivät huolet ne sadat enkelit, jotka vaikeroivat kuoleman tuskaa hänen päässään. Ne, jotka olivat jääneet hänen epäonnistumisensa painon alle.
Oikeastaan Matorolla oli vaikeuksia keksiä juurikaan positiivisia puolia tilanteestaan. Hän ei todennäköisesti näkisi Umbraa enää koskaan… ei ehtisi pyytämään anteeksi… ei ehkä Kapuraakaan…
Mutta eipä hän oikeastaan voinut muutakaan tehdä kuin kulkea eteenpäin. Kellot tikittivät ja aika laukkasi, eikä sitä käynyt pysäyttämän.
Ei myöskään veden toaa, joka marssi päättäväisenä huoneeseen sisään. Matoro tunnisti hunaisat kasvot samoiksi, jotka hetkeä aiemmin olivat kuulustelleet Angienia naapurihuoneessa. Mangain läsnäolo varmisti sen, ettei keskustelu tulisi lähimainkaan olemaan niin rentouttava kuin vahkikenraalin kanssa käyty vastaava.
Naho istuutui puiselle penkille Matoroa vastapäätä ja kaivoi esiin pienen nauhurin, napsauttaen sen välittömästi päälle.
“Minä olen Naho, toa Mangaista. En kaivanne enempää esittelyjä.”
Jään sotilas huokaisi ja suoristi selkänsä. “Matoro, Mustalumenakin tunnettu”, hän vastasi.
Naho murahti ja laski nauhurin pöydälle Matoron eteen.
“Kenraali oli vahvasti sitä mieltä, että sinut on parasta lähettää kotiin. En halua kyseenalaistaa hänen harkintakykyään, mutta en ole voinut olla huomaamatta, että olette jokseenkin… tuttavallisia. Joten koen velvollisuudekseni, sekä itseni, että kaupunkini puolesta kysymään sinulta vielä muutaman kysymyksen.”
Matoro piti ilmeensä mahdollisimman peruslukemilla.
“Uskon saaneeni kelvollisen kuvan eilisen tapahtumien kulusta jo kristallitutkijan tarinan kautta. En kuitenkaan voi väittää ymmärtäväni artefaktia, jota olet luonnehtinut ‘Deltaksi’. Auta minua ymmärtämään. Kerro minulle Nimdasta.”
“Nimda”, toa huokaisi. “Athismin pyhät sirut. En tiedä, mitä niistä oikein voin sanoa… tiedän, etten halua niitä. Ne ovat vaarallisia. Niitä ei pidä käyttää. Minä käytin. Se oli virhe. Kadun sitä, kadun sitä todennäköisesti ainiaan.”
“Athismin…”, Naho toisti, kelaten päässään kouluvuosiensa tiedonrippeitä, “Se ei varsinaisesti kerro minulle, miten ne toimivat. Miten vortixx oikein käytti niitä?”
“Ei niitä käytetä”, sotilas vastasi. “Ne ottavat ajatuksia ja tekevät niistä totta. Unelmia. Painajaisia. Mitä tahansa.”
Naho puraisi huultaan. Jään toa lateli hänelle samoja sanoja, mitkä hän oli jo Xenin kautta kertaalleen kuullut. Normaalisti hänellä ei olisi ollut mitään syytä uskoa moista taikauskoista soperrusta, mutta se, mitä hän Ko-Metrussa oli todistanut oli pistänyt kaiken uuteen valoon. Nyt hän oli jo valmis kuuntelemaan.
“Yritätkö siis sanoa, että sirut itsessään hyökkäsivät kimppuumme? Kuinka jokin niin maallinen objekti voi pitää sisällään sellaista voimaa ja miksi tämä on ensimmäinen kerta, kun törmämme tällaisiin voimiin?”
“Ei- en tiedä- en usko, että siruilla on tietoisuutta. Tai niillä on muiden tietoisuus… Radakin ajatukset käynnistivät vahkiverkon romahduksen ja niin edespäin. Ja onhan teillä ollut täällä siru jo pitkään… koko Arupak-tapaus, tiedät varmaan. Nimdastahan siinä oli kyse. On vain ollut hyvä, ettei- ettei- kukaan ollut yrittänyt…” toalla oli vaikeuksia muodostaa sanoja takeltelematta. “Yrittänyt tehdä sillä mitään täällä aiemmin.”
Nahon täytyi pohtia hetki. Jos sirujen olemassaolo itsessään yhdistettynä vaarallisiin ajatuksiin oli valmis aiheuttamaan moista tuhoa, ei toa edes halunnut jatkaa ajatusketjuaan muiden paikalla olleiden sirujen seuraavaan omistajaan. Hän kysyi seuraavan kysymyksensä varoen ja kuunteli vastauksen, vaikka tiesi, että hän ihoaisi sitä.
“Entä ne kaksi muuta? Mihin ne ovat matkalla?”
Valheet ovat helppoja. Totuudet rikkovat sinut, Jään Sotilas muisti sanat.
“Todennäköisesti eräälle sairaalle makutalle.”
“Miksi helvetissä minä edes kysyin…” Naho parahti, eikä todellakaan tarkoituksella ääneen. Toan nyrkit puristuivat yhteen, Mangain yrittäessä epätoivoisesti purkaa turhautumistaan johonkin muuhun, kuin Matoroon. Olkoonkin, että hän kaipasi syntipukkia. Jään toa ei epäilyksistäkään huolimatta tarjonnut tarpeeksi syytä siirtyä vanhanaikaisiin, möykyttävämpiin kuulustelumetodeihin.
“Voimmeko… voimmeko me olettaa, että tämä… makuta haluaa myös Deltan?”
“Se sekopää haluaa koko maailman”, mies vastasi. “Mutta luulen, että se on kiinnostunut enemmän sodastaan kotisuunnassa…”
Naho otti tyytyväisenä vastaan kaikki rippeet toivosta, ettei hänen kaupunkinsa joutuisi seuraavaksi taistelemaan todellisuuksia muovaavaa puolijumalaa vastaan. Toa risti jalkansa hitaasti ja hengitti syvään. Hän käytti hetken ajatustensa tasaamiseen. Oli vielä yksityiskohta, johon hän halusi selvennystä.
“Siinä tapauksessa… saat valottaa minua vielä yhdestä osapuolesta. Kerro kaikki, mitä tiedät Valkoisesta Kuningattaresta. Kerro Biancasta,”
“… nainen kellossa”, Matoro vastasi. Hän muisti väläyksen, jonka Xen oli hänelle näyttänyt. “Kellot. Radakin kone puhui parvesta ja kuningattaresta. En- en suoraan sanottuna tiedä paljoakaan. Luulen, että Xen tietää enemmän…”
Parvi toistui jälleen. Professori oli siis todellakin oikeilla jäljillä.
“Hyvä on”, Naho tuumi lopulta ja kurotti kohti nauhuriaan. Kesken kaiken hän tuli kuitenkin vielä toisiin aatoksiin. Mangai näki jään toan kasvoilta sen kaaoksen, mitä hänen päänsä sisällä käytiin. Hän halusi antaa Mustalumelle vielä mahdollisuuden puhua.
“Onko vielä jotain, mitä tahtoisit sanoa vai oliko tämä mielestäsi tässä?”, Naho sai lopulta sanotuksi, yllättäen jopa itsensä äänensävynsä lempeydestä.
Toa katsoi hetken tyhjyyteen ohi veden toan.
“Haluan… haluan pyytää anteeksi. Tiedän, ei se paljoa ole, mutta… se oli kuitenkin minun vikani… ” hän hautasi kasvonsa käsiinsä. “Anteeksi, että sotkin kaikki tähän… että epäonnistuin niin pahasti…”
Viimeistään silloin kaupungin suojelija myöntyi mielessään Xenin aikaisempaan pyyntöön. Siniset kädet tarttuivat viimein nauhuriin ja sulkivat sen. Naho siirsi tuolinsa sivuun ja asteli takaisin ovelle. Kyllä kuulustelu oli hänenkin mielestään jo tässä.
“Anteeksianto ei ole minun tehtäväni. Vaan niiden, jotka menettivät eilen jonkun. Mutta toivon, että ymmärrät, toveri toa, että meidän välillämme ei virtaa paha veri.”
Ja niiden sanojen myötä toa astui takaisin tyhjälle käytävälle, jossa nuori kenraali ei vielä häntä odottanut. Ja mielen prinssi jäi taas huoneeseensa ajatustensa kanssa.
Jään toan viereisen huoneen kylmyys sai selakhin vapisemaan. Se ja stressi ja pelko. Angien ei suoraan sanottuna tiennyt enää mitä tehdä tai mitä odottaa. Petoksen kierteen jäljiltä häneltä oli mennyt kaikki, mitä hän oli tuonut Metru Nuille mukanaan. Kaikki, mitä hänellä oli joskus ollut.
Hän todennäköisesti istuisi loppuelämänsä jossakin Coliseumin alla tyrmissä. Näkemättä aurinkoa. Ahtaassa kivikuutiossa. Yksin.
Ennen sitä hän sai kuitenkin näemmä viettää aikaa puhuvan ja elehtivän vahkin kanssa. Punaista huppua harteillaan kantava nainen näpräili vielä kaulassaan roikkuvaa merkillistä artefaktien yhdistelmää huoneeseen astuessaan. Toisin kuin viereisessä huoneessa samanaikaisesti tapahtuva esittely, Xen aloitti omansa ojentamalla kätensä kristallitutkijaa kohti.
“Kenraali Xen, Musta Käsi. Esittelyt taisivat jäädä eilen vähän lyhyeen.”
Angien tarttui varovaisesti vahkin käteen. Se tuntui lämpimämmältä kuin metallin olisi pitänyt.
“Rautakala”, hän vastasi. “Olen… olin… en tiedä. Olin Varjotun palveluksessa tiedeosastolla.”
“Niin…”, Xen tuumi vaivaantuneena, pyörien kuisallisesti ympäriinsä tuolia etsiskellen, “Se minua tässä vähän huolestuttaakin.”
Lopulta nuori kenraali tuli siihen tulokseen, ettei kukaan ollut edes vaivaantunut tuomaan tilaan toista tuolia. Käsiään pettyneesti levitellen Xen päätti lopulta rojahtaa lattialle oven viereen, pakottaen selakhin edessään tuijottamaan epäkäytännöllisesti kohti lattiaa.
“‘Varjottu’ on tänään vähän herkkä sana. Uskot varmaan, ettei meillä ole ihan hirveästi varaa tehdä kompromisseja suhteesi. Olet kuitenkin ollut erittäin yhteistyökykyinen. Se herättää heti minussa yhden aika tärkeän kysymyksen.”
Selakhi vain tuijotti. Xen jatkoi pikaisesti.
“Miksi?”
“No”, selakhi pohti ääneen. “En tiedä, en usko että minulle on enää paikkaa Odinalla… tai ei ainakaan ole, jos ryhtyisin kovin hankalaksi. Ei minulla ole oikein varaa olla mitään muuta kuin yhteistyökykyinen.” Tuntui yllättävän typerältä puhua kuulustelijalle, joka istui lattialla.
Xen naputteli polviaan ärsyttävästi. “En ole ihan hirveän tuttu odinalaisen järjestelmän kanssa. Muuta kuin sen vuosittaisista uhriluvuista. Haluatko hieman täsmentää, miksi sinua ei siellä haluta enää katsella?”
“Tämä voi olla aika hämmentävää”, selakhi varoitti. “Eli, ööh, alun perin Varjotulla ja Radakilla oli sopimus vahkijärjestelmän hakkeroinnista, mutta kun hän epäili Radakin pettävän tämän, hän lähetti minun tiimini varmistamaan, ettei se tapahdu, jonka seurauksena Radak pyysi paikalle kromidijoukon, jotka ilmeisesti halusivat Metru Nuin raunioiksi, ja kun paljastui, ettei Radak halunnutkaan toteuttaa sopimustaan Varjotun kanssa – ja oli sitä ennen tapattanut minun tiimini muut – kromidit tappoivat hänet mutta olivat ilmeisesti kuitenkin Varjotun puolellla… eikun, hetkinen. Varjottu määräsi meidät lopulta tappamaan Radakin ja ottamaan sirun, mutta sitten tapahtui nämä asiat ja minä olen Metru Nuilla vankina ja siru on teillä että… no, hän ei ole ollut koskaan kovin armahtava luonne, ei ainakaan sirujen kanssa. Enkä… enkä oikeastaan välttämättä halua kokeilla onneani…”
Xenin naputus oli lakannut ensimmäisen kuuden lauseen jälkeen. Selityksen aikana vahki oli myös unohtanut suunsa auki ja nainen työnsikin nyt leukaperänsä yhdellä sormella alhaaltapäin hitaasti kiinni. Kuulustelija antoi koko päivän ylläpidetyn ylivirallisen ulkomuotonsa suosiolla karista pois. Naho ei ollut näkemässä, joten ei maksanut vaivaa.
“Aha.”
Ovenkulmassa typerästi istuva vahki sulatteli kuulemaansa hetken ja kaksikin. Lopulta hän sai muodostettua päässään yksinkertaistetun kuvan, jota hän nyt toisteli päässään. “Varjottu perseestä, Varjotun kätyrit perseestä, kristallitutkija mahdollisesti vähemmän perseestä.”
“Tuota noin…”, Xen lopulta yritti jatkaa. Selakhi oli tuijottanut vahkin äärimmäisen huonosti peiteltyä ilmeilyä jo hetken, “Sinä… et edes halua vapaalle jalalle?”
Selakhi nousi tuolilta ja valui seinää pitkin lattialle vähän matkan päähän kenraalista. Katsekontakti teki koko tilanteesta äkkiä tosi paljon järkevämmän.
Tai ei välttämättä, kun vahkipää ei oikein soveltunut katsekontaktiin.
Vahkipää soveltui huomattavasti paremmin korkokenkiin.
“En minä oikeastaan edes tiedä”, valkohai vastasi kädet polviensa ympärillä.
Ele oli selakhilta oikeastaan todella huomaavainen, vaikkeivat moiset osoitukset oikeastaan edes kuuluneet kuulustelun hammaksikkaammalle osapuolelle. Xen seurasi selakhia hetken ja tällä kertaa jopa mietti sanansa, ennen kuin lausui ne.
“Tiedätkös. Koko tämä sotku. Minusta rehellisesti tuntuu, että tässä on nyt vain kasa vääriä tyyppejä väärässä paikassa väärään aikaan. Jos se sinua yhtään helpottaa, niin minä en ainakaan ole heittämässä sinua mihinkään tyrmään. Toivon, ettei Naho kovistellut sinua liikaa. Hän on vain melkoisen turhautunut. Hänen kaupunkinsahan tämä on.”
“No me emme taida olla Metru Nuilla ihan hirvittävän suosittuja. Ihan syystä kai”, hai vastasi.
“Niin, noh. Tuon tempauksen jälkeen pelkään kyllä vähän näyttää omaakin naamaani. Liskomuodot eivät tule olemaan muotia taas piiitkiin aikoihin. Mutta jos minä saan asiasta päättää, niin kummankaan meistä ei tarvitse pistää päätämme ulos ihan hetkeen. Ja jos niin haluat, niin voin suositella Naholle sinun pitämistä täällä. Onhan meillä täällä aika kurjaa, mutta kahvi on satavarmasti parempaa kuin Dumen valvomissa tyrmissä.”
“No se olisi varmaan huomattavasti kivempi vaihtoehto kuin, öh, ne kaikki muut”, selakhi sanoi. “Tiedätkö, tämä on aika hämmentävä kuulustelu.”
“Ensimmäiseni! Huomaako sen? Meneekö tämä miten huonosti…”
“No jos en tietäisi tämän olevan kuulustelu en varmaan huomaisi sitä”, kala kommentoi. “Että joo, aika huonosti. Olen ehkä ihan tyytyväinen, ettei sitä tehdä täällä odinalaiseen tapaan.”
“Ihastuttava monologisi kertoi näistä teidän ‘odinalaisista tavoista’ sen verran, että otan tuon kuitenkin kohteliaisuutena.”
Rautakala ei ollut aivan varma, reagoidako Xenin äärimmäisen sarkastiseen tapaan sanoa “odinalaiset tavat”.
“Mutta ollaan nyt ihan rehellisiä”, kenraali jatkoi, “Me emme tiedä, mitä pirua eilen tapahtui, sinun porukkasi sai ohjuksesta, joiden alkuperää olemme lähinnä arvailleet ja tuo meidän naapurihuoneen sankarimme ilmeisesti löi itseään naamaan mielikuvitusmiekalla. Että näin tasapainoisista lähtökohdista meidän pitäisi selvittää, että miksi satoja viattomia kuoli. Ymmärtänet, miksi en oikein osaa lähteä selvittämään tätä vyyhtiä mistään päästä.”
“Eikö siis niistä ohjuksista kukaan tiedä mitään? Mistä ne tulivat? Ei mitään?” hai kysyi.
“Pari valistunutta arvausta on. Tuo meidän professorimme oli sitä mieltä, että se, mikä vahkeja normaalisti ylläpitää asetettiin ahtaalle teidän nimdailujenne toimista. Se asia, joka normaalisti pitää ne kontrollissa, poistettiin. Kenties jokin yritti puolustautua. Iskeä siruihin, ennen kuin pysyvää vahinkoa tapahtuisi. Se, mikä tai kuka tämä ‘Biancaksi’ kutsuttu asia todella on menee lähinnä arvailuksi. Mutta tämä samainen professori on pohtinut linkkiä vahkien ja bohrokien välille.”
“Mielitutkijalla on varmaan satoja sivuja aiheesta”, Angien vastasi. “Luulen, että aluksenhylystä voisi löytyä paljon hyödyllistä tietoa.”
“Luotamme siihen”, Xen myönnytteli, “Saatan kaivaa sinut tonkimaan niitä, kunhan Po-telakan pojat saavat sen sotkun kaavittua kasaan. Jos jäät tänne, niin otetaan siitä ilo irti.”
“No eipä minulla muutakaan vaihtoehtoa oikein ole”, hailtia totesi. Xen ei kuitenkaan enää kuunnellut. Pälätys hänen korvassaan nosti kenraalin äkisti lattialta.
“Deleva?”, Xen kysyi ääneen. Kristallitutkijan kiinnostus heräsi välittömästi. Hetken kuunneltuaan ionisoturi totesi saapuvansa paikalle heti ja sulki yhteyden. Nainen vilkaisi huoneeseen vierellään. Mustalumi istui siellä yksin.
“Plasmaystävämme. Hänen tilansa on taas heikkenemässä. Minun täytyy mennä.”
“D-deleva?” selakhi tavaili nimeä, jonka oli tuntenut kaikki edeltävät vuodet vain yhtenä kokeistaan. “Minä… minusta voisi olla apua, jos tarvitaan apua hänen mekaniikkansa kanssa.”
Xen pysähtyi ovelle. “Sinä tunnet KAL-mekaniikkaa? Miten pienessä maailmassa me oikein elämme?”
“Teollisuusvakoilu”, selakhi kuittasi nopeasti. “Sitä oli sodassa aika paljon.”
Ja siinä, musta käsi ruosteisen oven kahvalla, jäi kenraalille päätös. Oli aina mahdollisuus, että ulos selakhin kanssa kävellessään Naho vain kilahtaisi ja nirhaisi molemmat. Sitten taas, tämä oli Xenin koti ja Mangai tai ei, täällä hän päätti, mitä tapahtuu. Valinnan vaikeus oli joka tapauksessa todellinen. Xen kuitenkin vakavasti harkitsi vangin päästämistä ulos marginaalisesta sellistään.
Ionisoturi tuijotti ensin Rautakalaan ja sitten ovea ja sitten taas Rautakalaa. Ja lopuksi jään toaa, joka ikkunan takana tuijotti jalkojaan.
Tuuli oli laantunut juuri sen verran, että puinen pieni purjelaiva oli uskaltanut lähteä matkaan. Hitaasti halki öisen aallokon seilaava paatti kadotti verkkaisesti Xian länsipuoliskon saariston taakseen. Avomerelle saavuttuaan ahtaasti matkustavan viisikon pienikokoisin jäsen otti piippunsa esiin. Purjetta vahtivalle skakdille huolensa kanssamatkustajistaan esittävä po-matoran huomasi harmikseen piippunsa kastuneen myräkän aikana. Valkoinen, raskasrakenteinen zakazlainen ojensi toverilleen sinisen liinan, jolla tämä alkoi huolellisesti käymään piippuaan läpi.
“Huolehit ihan turhaan”, naisenköriläs murahteli kaksin käsin mastosta kiinni puristaen, “Maksovat kätteisellä ja käyttäytyvät siivosti. Ei meiän tarvihe heistä olla huolissaan. Nämä vedet minnuu hermostuttaa.”
Garaikasvoinen ja hävyttömän pulisongikas matoran ei vieläkään voinut olla täysin varaukseton veneen takaosassa keskenään kuiskivasta kolmikosta, mutta hänen skakdiystävänsä erikoinen huoli kiinnitti hänen huomionsa.
“Mitäs näissä? Vähän syrjässä perinteisiltä reiteiltä, mutta ihan sama vesi täällä virtaa, kuin meripeninkulma tai viisi tuonnempanakin.”
“Ekkö sie tosissasi oo kuullu?”, skakdi ihmetteli silmät pyöreänä, “Kaikki kylät siitä sopertaa. Ei tuu kallaa täältä ennää, ei. Ovat siirtynneet muualle.”
“Äläs nyt. Ollaan näin lähellä liskolandiaa. Sieltä valuu aina jos millaista töhnää meidän suuntaan. Hyvä vain, jos kaikkoavat. Eipähän jouduta nostelemaan taas kolmilmäisiä kutaleita.”
“Sie et ny ymmärrä. Ku ei tää oo ensimmäinen kerta. Muinaasil oli kuuleman mukaan samanmoinen onkelma.”
Matoran oli viimein saanut piippunsa kuivaksi ja istualtaan venen reunaa vasten nojaileva matoran heitti liinan takaisin skakdille, joka nappasi sen vaivatta ilmasta.
“Ai mikä ongelma?”
“No… no Leviaattani.”
Matoran hykerteli huvittuneena. Skakdin pettynyt mulkaisu sai tämän lopettamaan, mutta kivikaveri piti siitäkin huolimatta ystävänsä huolestumisenaihetta typeränä.
“No mutta sehän on vain satua. Hölynpölyä, jota vanhukset suoltavat nuorille merenkulkijoille pelotellakseen. Ei mitään sellaista voi oikeasti olla olemassa.”
Skakdi mutristi suunsa niin tiukkaan, että tämän suurikokoiset hampaat katosivat miltei kokonaan paksujen huulien alle.
“Eläs eläs kuule. Se ompi kuule yksi miun väestäni, joka ne tarinat on kirjottanu. Hadorakkiki siitä kaverista aina puhuupi. Sanoopi, ettei kenestäkkää nii hullua oo vaan vettä tuijottelemalla tullu.”
“Ja Hadorakin turinoinnitko sitten eivät ole hulluja?”, matoran jatkoi kyseenalaistamistaan, “Vanha se mies on ja täysin pöpi päästään. Sinuna en ihan hirveästi murehtisi hänen sanomisistaan”
“Mutta ku siinä ei oo kaikki…”
Matorania hämmensi, kuinka vakavasti hänen leveäharteinen toverinsa aiheen otti. Yleensä kaksikon selvästi positiivisempi osapuoli tuijotti nyt veneen lattiaa sanojensa välissä.
“Pohjoosen rohvessori. Kuulusa oikeen. Kirjotti tämmösen teorian suuresta vesipeosta, joka nukkuupi syvällä maailman pohjalla. Sano sitä oikein alkuelläimeksi.”
“Vai että ihan alkueläimeksi?”
“No nii siinä artiklassa luki.”
“Ja minkäs sortin professori sen olikaan kirjoittanut?”
“No ku emmie muista”, skakdi myönsi hieman nolostuneena, “Joku onu-kääpiö. Mattikoha se oli… vaiko Mauri?”
“Ai että Mauri ihan?”
“No kyllä sie tiiät miun nimimuistin. Kuule annapa olla, jos ei sivistys kiinnosta. Joko sitä alettaisi olla perillä? Mie halluun pois täältä niin pian, ku vain mahollista.”
Matoran oli lähinnä päätynyt pyörittelemään silmiään ystävänsä tuohtuneelle selvitykselle. Ekstranetin saapuminen heidän kotisaarellensa oli tuonut mukanaan Metru Nuin informaatioajan hyödyt ja haitat. Tahti, jolla skakdi kittasi itseensä tiedemaailman uusimpia käänteitä kuului luultavasti niistä molempiin. Kerropa siinä korven kasvatille “medialukutaidosta”.
Skakdin viimeisin kysymys oli kuitenkin huomioimisen arvoinen. Kokoontaitetun tähtikartan esiin vedettyään matoran vuorotteli katseellaan maalatun kankaan ja paikoitellen pilvien takaa pilkistävän tähtitaivaan välillä.
“Kaksi nyrkinmittaa paapuuriin. Ja valot pois. Eivät halua herättää huomiota.”
Skakdi teki työtä käskettyä samalla, kun matoran itse nousi aluksen keulaan tähystämään. Kaapuun pukeutuneeseen kolmikkoon heräsi eloa välittömästi mastosta roikkuneen spottivalon sammuttua. He tiesivät illan kohteen olevan lähellä.
“Vie meidät hitaasti aluksen peräpuolelle ja valmistelkaa köydet. Yritämme hoitaa tämän mahdollisimman hiljaa ja nopeasti.”
Matoranin täytyi peittää suunsa käsillään estääkseen itseään parkaisemasta ääneen. Ryhmästään erkaantunut ruskeahuppuinen ja huomattavan pitkä naishenkilö oli ilmaantunut hänen taakseen ääntäkään päästämättä. Vihreät kasvot ja oranssit hohtavat silmät tuijottivat kohti pohjoista, jossa ei kuitenkaan vielä näkynyt muuta kuin vettä. Samalla kun Skakdi vain tuijotti, kuinka hahmo lipui äänettömästi takaisin kahden toverinsa joukkoon, alkoi matoran tarkistamaan jalkoihinsa kerille käärittyjä paksuja köysiä koukkuineen. Vaikka ystävysten tehtävä oli vain odottaa hiljaa laivassa ja odottaa mystisen kolmikon paluuta, piinasi molempia jännitys. Kumpikaan heistä ei edes muistanut, milloin olivat viimeksi työskennelleet selakheille.
Ruskeakaapuisen kasan alla kävi kova kuiskinta. Selakhi-siskosten keskuudessa puhui kuitenkin myös neljäs ääni. Kolmikon väliin asetettu kiekkomainen kommunikaattori ei kuulostanut järin tyytyväiseltä asetelmaan.
“Väitän silti, että minun olisi pitänyt lähteä mukaan. Jos laiva todella on Purifierin, täytyy siellä odottaa mitä vain. Ja suurvallan verran tulivoimaa on aika hyvä torjumaan ‘mitä vain’.”
“Hei. Älä laita minua katumaan sitä, että saat konsultoida operaatiota. Ja sitä paitsi, tällaiset tapaukset vaativat hienovaraisuutta ja huomaamattomuutta. Molemmat asioita, joista sinä et ole kuullutkaan.”
Loput Brezit nyökyttelivät hiljaa vanhemman sisaruksensa huomioihin. Porukan nuorin ei voinut estää itseään lisäämästä: “Että rakennahan vain rauhassa siellä niitä haarniskojasi, nörtti. Kyllä me hoidetaan.”
Kolmas, toistaiseksi hiljaa pysynyt Brez näpräili hermostuneena silmiensä sävyistä visiiriään, joka pysyi napakasti naisen otsalla odottamassa toimintaa. Siskoksista vanhin mulkaisi kuopusta tämän epäasiallisesta kommentista vaikkei edes tiennyt, miksi. Ei hän koskaan kuitenkaan totellut.
“Noh. Videota päälle sitten”, kuului Killjoyn entistäkin tyytymättömämpi ääni, “Tahdon ainakin nähdä livenä, mitä sieltä löytyy.”
Brezit tekivät työtä käskettyä. Keskimmäisen siskoksen visiiri laskeutui napakasti tämän kasvoille, kun kahden muun koko maskit liikkuivat puoli naamaa suoraan alaspäin. Taisteluasentoon kolahtaneet maskit suojasivat nyt selakheista raskaimmin varustettujen koko kasvot. Kaikki kolme kaapua valahtivat synkronoidusti veneen pohjalle. Muutama sata kilometriä pohjoisempana Killjoy sai eteensä kolme näytöllistä siskosten lähettämää livekuvaa.
“Joten. Kertaus?”, oli visiirikasvoisen Brezin mielen päällä, jonkin suuren ja rautaisen ilmestyessä hiljalleen viisihenkisen paatin näköpiiriin.
“Xialainen rahtialus. Rekisteröity Voitto Korporaatiolle, mutta toisin kuin kaikki toverinsa, ei näyttäisi koskaan rantautuvan. Hakee tavaraa milloin mistäkin, mutta tulee lopulta aina tänne Xian ja Steltin välille ja pysähtyy keskelle avomerta päiviksi. Sitten se taas katoaa ja tulee takaisin uuden lastin kanssa.”
“Joten… mihinkä se vanha rahti menee, jos se käy aina vain hakemassa uusia?”, liittyi keskustelua sivusta kuunnellut skakdi, jota selakhien operaatio kiinnosti aivan liikaa.
Kaiuttimesta kuunteleva Killjoy tai Brezeistä vanhin ja eniten panssareilla peitetty ei olisi valottanut asiaa, mutta merenkävijäkaksikon oikeasti tunteva nuorin Brez sisällytti heidät jutusteluun jo puhtaasta kohteliaisuudesta.
“Aluksi epäiltiin, että ehkä se pudottaa tavaraa merenpohjaan talteen, mutta me kävimme täällä pari kuukautta takaperin, eikä sieltä ei löytynyt mitään. Ne pari vilausta, jotka olemme aluksesta saaneet kielivät, että se on hyvin raskaasti vartioitu. Kymmeniä tummia tyyppejä partioimassa kaikkia kansia, joten ennen tätä iltaa emme ole uskaltaneet olla paikalla, kun mokoma ankkuroituu.”
“Mikä tekee tästä illasta erilaisen?”, liittyi lievästi huolstuneen oloinen matoran keskusteluun.
“Ollaan pidetty sitä silmällä aina, kun se ohittaa Steltin. Skannerit väittivät, että nyt on vain kuusi elämänmuotoa mukana ja nekin taisivat nukkua juuri silloin, kun me ne äkkäsimme.”
“Joten nyt, kun tiedämme, että Voitto Korporaatio on vähintäänkin perseestä, niin aika hutkia ja sitten tutkia”, täydensi keskimmäinen Brez.
Killjoy oli heittämässä jo vihaista kommenttia siitä, kuinka luvassa olisi hutkimista ilman hänen vähintäänkin vaikuttavia massahutkimistaitojaan, mutta miehen miete keskeytyi nyt jo videokuvankin kautta välittyvään metallinharmaaseen näkyyn.
Perinteiseen Xialaiseen tyyliin alus oli käytännössä pienen kaupungin kokoinen. Tai siltä se ainakin vaikutti alusta takaapäin lähestyttäessä. XMS Profit, kuten tahtorakin kokoiset kirjaimet sen kyljessä megalomaanisesti ilmaisivat, pysytteli kuin pysyttelikin täysin paikallaan. Aivan kuten tutkat olivat kymmeniä kertoja aiemminkin todistaneet. Ja muutamia laivan keskiosilta ilmaantuvia valonsäteitä lukuunottamatta laiva oli myös täysin pimeänä.
Skakdi oli nostanut heittoköydet olkapäilleen valmiuteen. Hitaasti alusta lähestyen selakhit valmistautuivat suureen loikkaan ja kohtaamiseen sen kanssa, joka laivaa asutti.
Mutta laivan Kapteeni oli jo ehtinyt poistua. Rahdin lisäksi jäljellä oli vain sen vartija.
XMS Profitin kansi, muutamaa minuuttia myöhemmin
Konttien takaa vilahti viiva vihreää ja hopeista. Selakhin jalat astuivat hiljempaa, kuin hiljaisuus. Agentin jokainen liike myötäili laivan hiljaista keinumista ja jokainen ele suuntaa, johon tuuli parhaillaan ujelsi. Kukaan ei olisi kyennyt huomaamaan Brezeistä nopeinta. Tappava vakooja olisi kuitenkin aiheuttanut loputtomasti enemmän kauhua, jos laivan kannella olisi ollut tälle yksikin uhri. Mutta skannerit olivat olleet oikeassa. Laiva oli käytännössä tyhjä.
“Ei niin helvetin mitään. Miten Brez?”
Noin kymmenen metriä konttikasan taakse raportoimaan jääneen siskoksen alapuolella avautui lukuisia hyttien ovia. Vanhin siskoksista riuhtoi metallia miltei saranoiltaan, kaksiteräinen aseensa valmiina jokaisen huoneen kohdalla. Tulokset olivat kuitenkin hyvin samanlaisia, kuin ylempänäkin. Hyteistä ei löytynyt edes miehistön irtaimistoa. Aivan, kuin aluksella ei koskaan sellaista olisi ollutkaan.
“Tyhjää on.”
Yhä konttien takana vartova Brez sääti radiovastaanottimensa taajuutta varovaisesti.
“Pirulaiset ehtineet jo livistää? Ollaanko me nyt ihan varmoja, ettei tämän laivan alapuolella ole jotain perkeleen syväläisvaltakuntaa?”
“Entä kolmas?”, kuului Killjoyn ääni kaikkien korvanapeista, “Status ruumassa?”
Radiohiljaisuus. Raportoineiden sisarusten sydämet hyppäsivät omistajiensa kurkkuun. Vastauksen saamiseen oli mennyt aivan liian monta sekuntia.
“Minulla… minulla taitaa olla liikettä”, kuului lopulta kuiskaus. Hyttejä tutkinut Brez ei jäänyt aikailemaan.
“Olen lähellä. Saavun välittömästi!”
Samanlaisen viestin antoi myös laivan kannella odottanut selakhi. Nascosto-yhteyden takana Killjoy yritti saada selkoa liikettä havainneen Brezin ympäristöstä.
“Miksu. Laajenna kakkosen kuva kaikille näytöille.”
“Viimeisen kerran, Herra Killjoy, nimeni lausutaan M-1X-Su.”
“Monimutkaisia turhuuksia. Miksu on aivan hyvä. Nyt sitä kuvaa kehiin.”
Radio hiljeni taas Killjoyn saatua haluamansa. Pimeässä ruumassa nurkan takana kykkivä Brez kuikuili säännöllisesti kohti pitkää käytävää, jonka varrella näytti olevan lukuisia suurikokoisia kapseleita. Raskaasti huohottava selakhi avasi taas vapisten yhteyden siskoksiinsa. Hän oli nähnyt jotain… tai oikeastaan juuri ei ollut.
“Täällä on jotain… nopeaa. Näin vilahduksen jostain, mutta se ei tainnut huomata minua.”
“Pysy siellä. Olemme tulossa”, kuului vastaus.
Toisin, kuin varovaisuuden valtaama Selakhilla, oli Killjoylla ollut aikaa tutkia ruuman sisältöä niistä pienistä välähdysksistä, mita Brezin kamera oli ehtinyt tarjoamaan.
“Nuo kapselit…”
“Joy, nyt ei ole hyvä hetki.”
“Minun täytyy nähdä lähempää.”
Brez kirosi mielessään teknosaatanan uteliaisuutta. Sitten hän kirosi myös omaansa. Selakhi heitti varovaisuuden romukoppaan.
Nainen seisoi nyt keskellä käytävää, tuijottaen sitä pitkin kohti pimeyttä. Ruumassa oli täysin hiljaista. Brezin askeleet eivät lisänneet siihen paljoa. Punainen visiiri silmillään hän alkoi hitaasti lähestymään kapseleita. Niitä oli yhteensä kuusi ja niiden sisällä poreili jonkinlaista nestettä. Ruuma oli kuitenkin sen verran pimeä, ettei selakhi saanut aivan selvää tankkien sisällöistä.
“Valot”, kuului ääni radion takaa ja Brezin visiiri kuuli. Otsalamppu syttyi ja selakhi antoi silmiensä hetken totutella valkeuteen. Kun hän viimein avasi silmänsä, työnsi hän välittömästi nyrkin suuhunsa, estääksen itseään huutamasta. Oranssi veri kirposi naisen rystysistä, kun terävät hampaat pureutuivat läpi metallisen hanskan. Killjoy tuijotti näkyä yhdessä selakhin kanssa. Kralhin muistoista kaivautui kasa hyvin vanhoja ongelmia. Selakhilta taas pelottavankin tuoreita.
“Yksilö 28” oli korvannut tiedoissa skakdin kauan sitten unohtuneen oikean nimen. Se, oliko kuolleen sotilaan väri ollut joskus oikeasti musta, vai aiheuttiko pitkin olennon suonia virtaava massa synkän värin, oli epäselvää. Se ei todellakaan ollut asia, johon näyssä ensimmäisenä kiinnitti huomiota.
Sitä olivat hampaat, jotka eivät olleet skakdia nähneetkään. Musta massa, joka oli jo peittänyt skakdin silmät, olivat uudelleenmuotoilleet myös sen leuat. Sen valtavat purukalustot olivat kuitenkin vielä metamorfoosinsa keskellä. Talttamaisuus itsessään ei ollut vielä kadonnut, mutta hampaiden pituus oli jo niin suuri, että ne puhkaisivat omistajansa lihan vastakkaisilta puolilta.
“Tytöt… meillä on Snättejä.”
Killjoy ei tohtinut kysyä selakhin merkillisestä nimeämisestä. Entisen kenraalin ajatuksilla oli liian kiire muistella tapahtumia viikkojen takaa. Suurihampaisia metsästäjiä, jotka olivat etsineet jotain hänen mökillään Klaanissa. Samat metsästäjät, jotka Telakan Lohrakit lopulta kärvensivät.
Eikä sekään ollut ensimmäinen kerta, kun kralhi oli tavannut tankin hirviöitä. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun hän ymmärsi, mistä ne tulivat.
Brez kävi läpi jokaisen kapselin, Jokaisessa kupli tasoltaan vähintäkin karmea näky. Kupoleista viimeinen oli muutoksessaan kaikkein pisimmällä. Sen yksilö muistutti kooltaan ja ruumiinrakenteeltaan enemmän titaania, kuin mitään Zakazilla elänyttä.
“No tämä ainakin varmisti sen… tämä on Purifierin alus.”
Inhon täyttämä selakhi ei huomannut, kun käytävää pitkin salamannopeasti kiitävä asia ohitti hänet taas. Ja nyt se oli satavarmasti huomannut hänet. Killjoylle asti vilahdus ei välittynyt, mutta mies oli kuitenkin alkanut jo pohtimaan oikeaa kysymystä.
“Jos nämä ovat elämänmuodot, jotka skannerimme havaitsivat…”
“…niin mikä tätä laivaa oikein ohjaa?”, Brez täydensi.
Vastausta ei tarvinnut etsiä kaukaa. Killjoy huomasi sen ensin. Vihreä hohde oli ilmestynyt kuvaan jostain selakhin takaa. Hän ei kuitenkaan ehinyt huutaa varoitusta, kun yhteys ruumaa tutkineeseen siskokseen katkesi. Killjoyn ärjynnät saivat lisää liikettä toveriaan pitkin laivaa lähestyvään kahteen muuhuun Breziin. Kumpikaan heistä ei enää jaksanut välittää liikkeidensä hienovaraisuudesta. Metalliset juoksuaskeleet kaikuivat pitkin laivan kantta.
Ruumassa Brez ärjäisi kivusta. Vihreä ioniterä oli tullut, kuin tyhjästä ja se oli leikannut hänen ranteestaan juuri siitä panssarista, missä radiolähetin sijaitsi. Nyrkkiin puristettua vasenta käsivartta pitkin valui punaista verta, joka alkoi hitaasti tiputtamaan nestettä myös ruuman lattialle.
Hyökkääjää ei enää näkynyt. Isku oli ollut nopea ja huomaamaton, aivan kuten sen tekijäkin. Brezin kimppuun käynyt olento oli aivan liian nopea jopa kanohia käyttäväksi toaksi. Ehkä jopa selakhiksi.
Pyöreä hopeinen kilpi oli refleksinomaisesti materialisoitunut Brezin oikeaan käteen. Nainen pidätti hengitystään. Yritti kuulla, missä vihollinen liikkui. Katonrajasta selakhia tuijottavan olennon ruumiintoimintojen ääni kuitenkin hukkui kauempana jylisevien dieselmoottorien jylinään.
Toinen isku. Pitkä viiltohaava oli ilmestynyt Brezin selkään ennen, kuin tämä oli edes ehtinyt kääntymään mekaanisten ranteiden liikkeen kuullessaan. Naisen henki salpautui kivusta. “Ei vielä”, hän ajatteli. Tämänkaltainen vihollinen vaati kärsivällisyyttä.
Brez kääntyi nyt ympäri nauliten katseensa takaisin menosuuntaansa. Hänen vastustajansa oli äärimmäisen varovainen. Ei antanut enää edes havaita hänen liikkumisiaan, vaikka Brez olikin melkoisen varma, ettei hänestä olisi rehellisessä miekkamittelössäkään vastusta näin ripeälle viholliselle.
Ja silloin hän kuuli taas sihahduksen. Selakhi tajusi vihollisen olevan aivan hänen takanaan vasta, kun terä oli jo alkanut uppoamaan hänen selkäänsä.
Brez tuijotti vatsastaan läpi tulleen valtavan ioniterän kelmeää värähtelyä. Vihreä miekka oli valtava. Ja silti se oli iskenyt, kuin se ei olisi painanut mitään. Selakhin veri väreili pois ionisen terän ympäriltä. Se oli niin valtava, että se oli käytännössä halkaissut hänet kahtia.
Saraji seisoi yhä selakhin takana miekan kahvasta tiukasti puristaen. Hän alkoi vetämään terää varovasti pois. Selakhin arkaluontoisesta tunkeilusta huolimatta, hän ei halunnut tuottaa ylimääräistä kipua.
Ja kuin viimeisillä voimillaan, Brez tarttui sisästään poistuvaan terään. Sen ioninen pinta alkoi hitaasti jauhamaan pois hänen kämmeniään, mutta hän ei tuntunut välittävän. Saraji seurasi surullisena, kuinka hänen uhrinsa yritti ymmärtää äkillistä kuolemaansa. Selakhi oli puristunut kaikilla viimeisillä voimillaan hänen miekkaansa, eikä ionisoturi tohtinut riuhtaista sitä irti kylmenevästä ruumiista.
Olisi ehkä kannattanut.
Hopeapanssarinen jalka iskeytyi vahkia suoraan kasvoille. Sarajin ote kirposi miekastaan, joka jäi törröttämään paikalleen jähmettyneeseen halkaistuun selakhiin. Seinään iskeytyessään ionisoturi miltei menetti tajuntansa. Meni useita sekunteja, kunnes hän sai silmänsä pysymään auki. Ja sen tehtyään hän tajusi tuijottavansa oman miekkansa terää, vain senttimetrien päässä omista kasvoistaan.
Selakhi, joka hänet oli tyrmännyt oli ilmiselvästi sama, jonka hän oli juuri seivästänyt. Mutta kuinka? Saraji oli kierroksellaan ehtinyt nähdä jo kaikki kolme selakhia, jotka yhdennäköisyydestään huolimatta olivat kuitenkin ilmiselvästi erinäköisiä. Joten kuinka agentti, jonka hän oli juuri surmannut uhkasi häntä nyt hänen omalla aseellaan.
Silmäkulmastaan Saraji vilkaisi uhriaan. Se oli yhä paikallaan. Ilmaan kesken kaatumisen jämähtänyt. Ja siinä, hänen silmiensä edessä se ja veritahrat sen alla alkoivat haihtua. Silloin vahki ymmärsi kiinnittää huomiota häntä miekalla osoittavan selakhin naamioon. Se hohti. Ja silloin vahki muisti, kuinka petollisen pirullisia selakhien maskit olivatkaan. Penteleen Mahikit.
“Kosahdit vanhanaikaiseen, popottipoika, tai ainakin minun näkökulmastani vanhanaikaiseen. Nyt istut hiljaa ja odotat, että siskoni auttavat saattamaan sinut ja koekappaleesi parempaan säilöön.”
Saraji kirosi päänsä sisällä. Se yksi ilta, kun Voitto Korporaatiolla ei mukamas ollut varaa vahtia omaa automatisoitua laivaansa. Se yksi ilta, kun Saraji vastasi laivan pääsemisestä perille. Sen piti olla juuri se ilta, kun hän aliarvioi vastustajansa täydellisesti
Selakhi tuijotti vahkia piinaavasti. Tarkkaili tämän jokaista elettä. Nopea pirulainen ei pääsisi pakenemaan. Lähemmällä tarkastelulla näytti kylläkin siltä, ettei vahki olisi edes halunnut. Brezillä ei ollut valtavasti kokemusta kommandoista, mutta oli silti ilmiselvää, että tämä kyseinen oli nukahtamisen partaalla. Ja niin Saraji olikin. Päiviä kestänyt kellojen pakoilu painoi yhä hänen niskassaan. Hän oli kuvitellut piristyvänsä päästyään ulkoilmoille, mutta vuorokausia kestäneellä levottomuudella oli paino, jota ei merituulella saatu väistymään.
Sarajin ajatus keskeytyi kaksiin jalkapareihin, jotka lähestyivät häntä ja selakhia suunnasta, josta ensimmäinen siskoksista oli ruumaan astunut. Huojennus oli silminnähtävissä Brezeistä nuorimman kasvoilla, kun taas siskoksista vanhin otti ohjat käsiinsä hetkeäkään empimättä. Potku Sarajin kasvoille olisi tehnyt varmasti vähemmän kipeää, jos päivän aikana hänen valvetilaansakin häiritsemään alkaneet kellot eivät olisi jo repineet häntä sisältäpäin.
“Vai sinä olet Purifierin uusi vainukoira? Olet ehkä kuullut, ettei moisten elinaikaodotus ole ollut kovin korkea.”
“Kiitos perkele meidän”, täydensi nuorin sisaruksista. Tilannetta nyt enää kahden Brezin kautta seuraava Killjoy olisi luultavasti jo valittanut kuopuksen rääväsuusta, mutta hänellä oli täysi työ olla purkamatta Sarajiin kohdistuvaa raivoaan työasemansa vieressä leijuvaan puoliksi purettuun munakelloon.
Vahki itse näytti lähinnä pettyneeltä. Kyllä hän tiesi, että Purifierin suosikkeja oli napsittu pois pelistä viimeiset vuosikymmenet. Mutta hän olikin heistä ensimmäinen. Ja siksi myös paras. Ja hänellä oli aina pakokeino ja tapa peittää jälkensä.
“Kiitos, että saavuitte kaikki yhdessä paikalle todistamaan eittämättä nolointa hetkeäni”, vahki aloitti.
Killjoy ärjyi Brezien korvanapeissa nyt jo ääneen sitä, kuinka ei muka ollut noloa käydä hänen tyttärensä kimppuun Exo-Toilla, kun ei itse pärjännyt taistelussa.
“Sillä nyt minun ei tarvitse räjäyttää koko laivaa.”
Nascostolla Killjoy nielaisi. Kauhistuneiden selakhien jokaisen omat kilvet olivat jo materialisoitumassa. Virnistys vahkin kasvoilla peittyi valonvälähdykseen ja lentäviin lasinsirpaleisiin. Kapselit siskosten takana olivat lakanneet olemasta.
Vanhin Brez repäisi lasinsirun poskestaan vielä lattialla maatessaan. Kovasta iskusta huolimatta hän oli onnistunut pitämään kilpensä käsissään loppuun asti. Lopulta paineaalto oli kuitenkin heittänyt siskokset tankkien levinneistä nesteistä kastuneeseen maahan.
Keskimmäinen selakhi heitti keskeltä haljenneen visiirinsä syrjään ja auttoi Brezin ylös. Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti siskoksista marginaalisesti pienikokoisin oli onnistunut pysymään pystyssä ja kilpeensä yhä silmät ummessa nojaten alkoi hänkin havahtumaan takaisin maan pinnalle. Kukaan ei ollut yllättynyt siitä, että vahki oli jo paennut paikalta miekkoineen. Ja mikäli Killjoyn antamat ennakkotiedot “Sarajista” pitivät paikkansa, oli perään lähteminen täyttä ajanhukkaa. Kukaan ei saisi kiinni pakosalla olevaa pelkuria.
Ruutujensa edessä Killjoy antoi siskoksille hetken toipua räjähdyksestä. Tälli oli rikkonut myös vanhimman siskoksen pienoiskameran ja kralhi seurasi tilannetta nyt enää rääväsuisen kuopuksen näkövinkkelistä.
“Saatana.”
“Mmh”, olivat muutkin mieltä.
Ruuman käytävä, jolle kapselit oltiin jätetty oli nyt täysin romun peitossa. Ne groteskiudet, jotka vielä hetki sitten lilluivat tankeistaan olivat höyrystyneet käytännössä välittömästi.
Tai ainakin suurin osa. Visiiritön Brez osoitti inhon vallassa kauemmaksi kohti käytävää. Jokainen siskoksista napsautti otsalamppunsa päälle. Yksi todisteiden pahan paikan tullen hävittämiseen tarkoitetuista räjähteistä oli ollut suutari. Viiden muun räjähtäessä, olikin reunimmaisin kapseli vain sinkoutunut pois paikaltaan, haljeten lopulta kahtia siihen, missä Breznikovat sitä nyt tuijottivat.
Hetken tuijotettuaan yhdet vihreistä käsipareista viimein tarttuivat suurimpaan metalliseen lohkareeseen, joka oli hetki sitten ollut vielä tankin kuplivan veden mutageenitasoja säätelevä koneisto ja siirsivät sen pois paikoiltaan. Sen alta paljastuivat mustat jalat. Ruumiistaan irronneet jalat. Yksi Brezeistä irvisti inhosta. Toinen vain jatkoi tavaran siirtämistä, kunnes musta käsi räjähti läpi kasan päällä olleesta rautalevystä ja koko kolmikko hyppäsi säikähdyksestään ison askeleen taaksepäin.
“Varovasti!”, ärjähteli kralhi, joka oli itsekin melkein kaatunut tuolillaan.
Mustan massan peittämä kämmen hapuili hetken ennen lysähtämistään sen metallin päälle, josta se oli iskeytynyt läpi. Kasan alta kuului vaikerrusta. Hetken aavemaista korinaa kuunneltuaan kuopus päätti, ettei tilanne etenisi mihinkään ahdistuneesti tuijottelemalla. Muiden Brezien vastalauseista huolimatta selakhi alkoi riuhtomaan metallisälää ruumiin ympäriltä, kuin raivohullu. Lopulta ylisuuret komponentit eivät enää peittäneet mustaa kuplivaa torsoa, jonka sokea, hampaiden turmelema kallo yritti epätoivoisesti kertoa viimeistä viestiään.
“Tappakaa… minut.”
Jopa Killjoyta ruudun takana puistatti. Kukaan ei ansainnut tällaista kohtaloa.
“Mitä ne oikein ovat tehneet sinulle…”, kauhisteli visiiritön Brez ääneen. Ja hänen ja muidenkin yllätykseksi se, joka joskus oli ehkä ollut skakdi myös vastasi.
“Elävistä… elävistä tulee hänen silmiään.”
Katseita vaihdettiin. Brez jatkoi karmaisevaa keskusteluaan.
“Silmiään? Kenen? Kuka tätä tekee?”
Piste, josta skakdin ruumis oli haljennut, kupli. Jokainen syvältä kangettu sana työnsi hampaita entistä syvemmälle tämän omaan lihaan.
“Valkoinen kuningatar ei itse näe, vaikka hän näkee kaiken… ja hän haluaa lisää silmiä. Elävistä tulee hänen silmiään…”
“Valkoinen kuningatar…”, toistivat Brezit. Killjoyn sisällä muljahti. Hän tiesi tarkalleen, mistä geneettisen holokaustin uhri puhui.
“Mutta kuolleet…”, se jatkoi, “Hän tulee ja ottaa kuolleet. Seppä tulee… ja seppä takoo heidät osaksi koneistoa.”
Skakdin ääni särkyi. Musta veri kupli sen kurkusta, mutageenin turmeleman olennon vetäessä viimeisiä tuskallisia henkäyksiään.
“Seppä… seppä korjaa kellon meillä…”
Skakdin viimeinen hengenveto sisälsi ainoastaan hänen omaa vertansa. Hampaiden välistä pulppuava musta massa jähmettyi sen valuttaneen ruumiin mukana. Brezit purivat hammastaan. Killjoy tuijotti näkyä hetken kuopuksen silmin ja huokaisi sitten syvään.
“Tulkaa jo takaisin. Sieltä ei löydy enää muuta kuin lisää painajaisia.”
Siitä he kaikki olivat yhtä mieltä.
Takaisin veneessä
Kauas veneviisikon taakse jäävä XMS Profit tulisi kellumaan paikallaan vielä pitkään, ennen kuin Xian laivastot pyyhkisivät sen hylättynä pois maailmankartalta. Takaisin kaapuihinsa kietoutuneet kolmoset istuivat ringissä taas veneen peräpäässä, Killjoyyn yhteydessä olevan kommunikaattorin levätessä heidän keskellään. Gehrai-niminen skakdikin oli liittynyt löydöksiä pohtivaan piiriin, tämän matoranystävänsä jäätyä suosiolla ruoriin. Tuuli oli taas hieman yltynyt.
“Olen törmännyt moisiin useasti aina metsästäjäpäivistäni saakka. Ulkonäöllinen yhteys Purifieriin oli aina ilmiselvä… mutta en minä koskaan odottanut mitään tällaista.”
“Meillä on ollut yksi palkkalistoillakin…”, Brez parahti, “Piruparka. Snätti tai ei, niin kukaan ei ansaitse tuollaista.”
“Snätti?”, ihmetteli Gehrai. Killjoy oli kiitollinen, että joku muu kysyi oudon lempinimen peruja hänen puolestaan.
“Xialaisten antama lempinimi. Kutsuvat Snatchereiksi. Lähinnä siksi, että mokomilla on tapana ryöstellä niitä harvoja hautoja, mitä sieltä saastepesästä enää löytyy.”
…voi luoja. Olin siis kuitenkin oikeassa.”
Brezien jakamaton huomio oli Killjoyssa, joka oli tajunnut oman teoriansa kamaluuden.
“Hei, skakdi”, kralhi aloitti demonstroimaan, “Sinä osaat varmaan kertoa, miksi Zakazilla ei enää haudata porukkaa, vaan ruumiit poltetaan.”
Nainen raapi jättimäistä leukaansa ja muisteli hetken haikeana kotisaarensa muuttuneita tapoja.
“Nooh. Tietty sen takia, ettei äpärät niitä vie. Irnakkin pirut. Isohamppaiset demoonit, jotka kaivaapi ylös meijän vainajat. Ei se sovi. Polttaa se ruumis pittää. Rauha kuolleille. Ei niien enää manalassa tarvihe kärsiä.”
Selakhi-siskosten katse oli tyrmistynyt.
“Et kai sinä Killjoy yritä sanoa, että…”
“Että joskus tarinoilla on ihan hyvä syy olla olemassa.”
Keskustelua sivukorvalla kuunteleva po-matoran ei voinut olla ajattelematta ystävänsä tarinaa Leviathanista.
“Seppä takoo heidät osaksi koneistoa”, toisti keskimmäinen sisar skakdimössön sanoja, “Mitä luulet, että se oikein tarkoitti? Jos Purifierilla on ollut koko sisällissodan jälkeinen Zakaz käytettävissään… luoja… ruumita täytyy olla tuhansia. Mihin ne on voitu käytää?”
“Minulla on ihan kauhea teoria, enkä ole jakamassa sitä, ennen kuin saamme varmuutta asiaan. Nyt me vetäydymme hetkeksi tänne ja jäämme odottamaan, milloin se Sarajinperkele pistää taas pitkän naamansa ulos. Haluaisin kovasti tietää, mitä temppuja se äpärä käyttää kadotakseen tuhkatuuleen keskellä merta.”
“Ja mitä kaikkea muuta täällä on kuskattu ja miksi keskellä merta. Skannereissa ei vieläkään näy mitään. Mihin se kaikki rahti aina menee?”
Ajatuksia aiheesta riitti monilla, mutta väsymys painoi porukkaa myös sen verran, ettei kukaan enää jaksanut avata suutaan.
Paluumatkaan menisi vielä tovi. Siskokset rojahtivat makuulle veneen pohjalle ja Gehrai palasti takaisin matoran-ystävänsä luokse. Pulisonkimestari oli kuunnellut keskustelua sivusta tarpeeksi muodostaakseen kokonaiskuvan. Toverukset tuijottivat hetken hiljaa kohti horisonttia, jossa varmasti pilkistäisi jonkin ajan päästä jo tuttu kotisaaristo.
“Leviaattania tai ei… mie piän näistä vesistä nyt entistäki vähemmän.”
Tällä kertaa po-matoran ei alkanut väittämään vastaan.
Baterra-asema, kilometrejä XMS Profitin yläpuolella
Sarajia ei ollut vastassa aseman herra. Vahki oli siitä loputtoman kiitollinen. Hyvällä tuurilla sielukas isäntä olisi taas aivokuollut sen aikaa, ettei tämä ehtisi huomaamaan uusimman lähetyksen uupumista.
Volitak-kasvoinen jään toa rummutti ikkunalautaa telakointiasemalla, josta avautui näkymä meren yllä vallitsevaan yöhön. Saraji ei ollut vielä tottunut ajatukseen, että pilvet olisivat hänen alapuolellaan ja yläpuolellaan vain maailmaa ja tähtiä erottava raja.
“Kai tiesit, että arvon Tohtori on aikonut päästä siitä läpi”, Kapteeni pohti uneliaana tähtitaivasta tuijottaen, “Viedä meidät toiselle puolelle.”
“Arvon Tohtori ei tee yhtään mitään ilman päätään”, Saraji vastasi katkerana, “Seilasimme Voitonhampaasta ohi. Saa kyseenalaistamaan sen, rajoittavatko sitä skorpionihäntäistä hullua mitkään moraaliset koodit.”
“Ja meitäkö rajoittaa?”, töksäytti jään toa. Siihen Saraji ei halunnut edes vastata. Kuten ei myöskään omaan kysymykseensä siitä, miksi hän oikeastaan edes halusi Killjoyn pään niin hanakasti vadille. Hän tiesi, että päivänä minä hyvänsä muisto siitä syystä kirpoaisi hänen mieleensä. Mutta kaikki oli niin paljon helpompaa, kun ei tarvinnut kyseenalaistaa omia motiivejaan.
“Kuinka mestari? Joko hän on näyttänyt naamaansa.”
“Hän on puhunut taas sen makutan kanssa”, Kapteeni totesi irvistäen, “Tarpeellinen osa uusien silmien luontiin nyt, kun mestari itse ei enää pysty, mutta en minä silti pidä siitä.”
“Mutta kun aika tulee, niin hänetkin puhdistetaan?”
“Luonnollsesti.”
Vallitsi hetken hiljaisuus. Sarajin oli pakko pysähtyä hetkeksi kyseenalaistamaan edellisten viikkojen keskustelujensa hulluutta. Kapteenille tässä ei ollut mitään uutta. Hän oli ainoastaan mielissään juttuseurasta,
“Frosteluksetkin ovat taas neuvottelupöydässä”, toa totesi, “Mestari oli valmis ottamaan heidän joukkonsa vastaan nyt, kun sait arvon komentajan jäämistöt takaisin käsiimme.”
Saraji muisti sen kohtalokkaan matkan, jolla Aizen oli menehtynyt Frosteluksien hyökkäykseen. Klaanilaisten puolustus oli kuitenkin pitänyt. Aizen kuulineen oli kulkenut pitkän matkan mereltä Odinalle, jossa Lähetti oli viimein saanut sen matkaansa.
“Hyvä. Heistä on vielä hyötyä.”
“Ja… tosiaan. Mestari on järjestänyt sinulle jo laivan seuraavaa tehtävääsi varten.”
“Klaaniinko tosiaan taas?”, vahki tuumasi murheellisena, “Vaarallinen paikka, kun sotakin ja kaikkea. Luulin, ettei niiden pirun tonttujen tappaminen ollut prioriteetti.”
“Mestari on vakuuttunut, että hänen kuningattarensa nukkuu paremmin heidän kanssaan. Ja jos se on hänelle parhaaksi, on meidän tehtävämme pitää huolta, että hänen toiveensa toteutuvat.”
Saraji murahti, vaikkei uskaltanutkaan olla aivan samaa mieltä. Hän tiesi, että Bio-Klaani on ollut pakopaikka monille. Ja että yksi Mustan Käden entisistä työläisistä olisi paikannettu taas sinne jo hyvän aikaa sitten. Ionisoturi ei kuitenkaan nauttinut näistä tehtävistä laisinkaan.
Lähetin ja Creedyn ruumiit kummittelivat hänen unissaan jo tarpeeksi. Siinä olikin toinen syy, miksi Saraji ei enää silmiään paljoa ummistanut.
Nascosto, myöhemmin samana iltana
Suu mutrussa pudotusaluksensa voimansiirtoja tuijottava selakhi nosti hitsaamisen kirkkaudelta suojaavan visiirin takaisin otsalleen. Brez nousi seisomaan aluksensa vierelle harmistuneena. Paluumatka saaristosta Nascostoon oli kestänyt paljon odotettua kauemmin, kun laitevika pakotti siskokset lentämään puoliteholla.
Brez havahtui teknillisistä murheistaan telakan toisesta päästä kuuluvaan ärsyyntyneeseen murahteluun. Haarniskanpalasten ja Voitonhampaan saaliin keskellä työskentelevän Killjoyn jupina oli saanut Brezin uteliaaksi. Kralhi oli uppoutunut niin syvälle monimutkaisen elektroniikan ongelmiin, ettei tämä huomannut, kuinka selakhi oli hiipinyt hänen vierelleen.
Nainen tuijotti melkoisen tovin, kuinka harmaa haarniskaton olemus yritti saada virtaa kulkemaan läpi kolmen jalkapanssareiden aseluukkujen säätelijän. Hetken aikaa johtoja päätteisiinsä juotettuaan entisen kenraalin mekaaniset sormet vapauttivat annoksen virtaa kannettavasta syöttöjärjestelmästä. Testivalo ensimmäisessä komponentissa syttyi merkiksi virrasta. Kaksi sen jälkeen tulevaa eivät.
“SAATANAN SAATANA!”
Selakhi kiljaisi turhautuneen Killjoyn iskiessä nyrkkinsä pöydän lävitse ja Killjoy säikähti pahanpäiväisesti huudosta, jonka päästäjää hän ei ollut edes huomannut. Molempien täytyi tasata hetki hengitystään, kunnes Killjoy viimein pahoitteli äkillistä reaktiotaan.
“Anteeksi… tämä järjestelmä… harmauttaisi skakdinkin harjan. En ole ennen rakentanut tällaista tyhjästä.”
“Ihan rauhassa, iso kaveri. Ei se nyrkkiä takomalla korjaannu.”
Killjoy tuhahtí, vaikka tiesi selakhin olevan oikeassa. “Minulla oli ennen ystävä, joka teki nämä jutut puolestani.”
“Oli? Tapahtuiko jotain?”
“Kaatui samaan vihreään terään, joka huitoi sinua kohti tänään.”
Vaikka Brez oli aidosti pahoillaan Killjoyn ystävän kohtalosta, oli hän myös iloisen hämmentynyt siitä, kuinka Killjoy kerrankin tunnisti Brezit toisistaan.
“Sinä tunnistit!”
“No totta karzahnissa. Olettehan te nyt kuitenkin ilmiselvästi erinäköisiä.”
Selakhi kävi mielessään kamppailun, heittääkö Killjoyta päin sarkastisia kommentteja hänen ällistyttävästä huomiokyvystään. Väsynyt Brez jätti kuitenkin asian sikseen, kurkotti Killjoyn pöydälle ja nappasi työn alla olleen viritelmän.
“Mmrh. Joo. Näen, missä vika on.”
Killjoy seurasi, kuinka selakhi raahasi toisella kädellään telakan oleskelutilasta nojatuolin alleen ja rymähti sille säätimen kanssa. Nainen kaivoi tarvikepaketistaan pienenpienet juottovälineet ja alkoi hitaasti uudelleenohjaamaan johtoja. Killjoy seurasi kiitollisena hetken Brezin toimia ja siirsi sitten katseensa punamustaan haarniskanpalaseen, jonka sisäpintaan oli tarkoitus kiinnittää ohjuspattereiden ohjausjärjestelmä. Tämä sentään oli hänelle tuttua.
Kaksikko työskenteli hetken kaikessa hiljaisuudessa, kunnes Killjoy harhautui taas ja päätyi tuijottamaan kohti työpisteensä sivulle asetettua puettua mannekiinia. Brez vilkuili sivusilmällään Killjoyn katsetta, mutta jatkoi kuitenkin samalla työskentelyään.
“Miten sinä luulet, että hän sai sen?”
Killjoy ei osannut vastata. Nizin työvälineet Voitto Korporaation holveissa olivat viimeinen asia, mitä hän oletti hammaslääkäriltä löytyvän. Oli vaikea uskoa, että Purifierin ja voitonhampaan herran yhteistyö olisi ollut niin tiivistä. Korporaation motivaatioissa oli vielä selvittämistä.
“Sen kun tietäisin. Liekö Purifierin käsitys vitsistä… tai valkoisen kuningattaren leikkejä.”
Selakhi muisteli hetkeä, jolloin Killjoy oli saapunut Nascostoon ja kertoi heille ensimmäistä kertaa Valkoisesta Kuningattaresta. Kohtaamisesta eteläisillä saarilla, kun kuoleman partaalle ajautunut Killjoy lähetettiinkin takaisin elävien joukkoon.
Kuka nainen kellossa sitten ikinä olikaan, oli hänestä pelkkiä teorioita. Mutta päivä päivältä voimistuva kellojen kalahtelu Killjoyn päässä alkoi olla liian todellista kuningattaren huomiotta jättämiseksi.
Se, kuinka Killjoy oli Valkoisen ensimmäistä kertaa huomannut oli kuitenkin tarina itsessään. Ja sellainen, jonka selakhi halusi ehdottomasti kuulla.
“Skakdi laivalla. Hän puhui Valkoisesta Kuningattaresta.”
“Niin teki.”
“Kauanko olet tiennyt hänestä?”
Killjoy ei rehellisesti ollut aivan varma. Ei ollut kaukaa, kun hän oli tunnistanut Valkoisen hampaiden kuningattareksi. Mutta hän ei vieläkään ollut aivan varma, kuinka paljon Valkoinen todella oli Bianca. Mutta vähintäänkin mielenkiintoisen tarinan vuoksi hän lähti siitä oletuksesta.
“Minun puvussani ei koskaan ollut tekoälyä.”
Brez ei ymmärtänyt.
“Creedy, ystävä josta kerroin, sanoi asentaneensa Käden entisen tekoälyn pukuuni uudelleenrakennukseni jälkeen. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että pistin puvun sisustat uusiksi miltei välittömästi päästyäni jaloilleni. Voit kuvitella yllätykseni, kun kuulin Biancan puhuvan korvassani, vaikka tekoälypalikka lepäsi pöytälaatikossani.”
Kralhi kopautti rintaansa. Arkkikranan loiste haarniskan alla voimistui hieman.
“Se on ollut sinussa kaiken aikaa? Miten se edes toimii?”
“Oikeastaan, minä olen tainnut olla hänessä kaiken aikaa. Tai kuka tietää. Ei ole ollut aiheen suhteen hirveästi kanssaeläjiä.”
“Mitä sinä oikein sitten teit?”
“Leikin mukana niin pitkään, kuin vain tohdin. Kohtelin sitä, kuin tietokonetta. Valvoin sitä. Yritin ottaa selvää siitä, mitä hän ja Creedy halusivat minusta. Vuosien jälkeen tosin alkoi näyttämään siltä, etteivät kummankaan tarkoitusperät olleet vihamielisiä… kunnes Purifier törmäsi minuun taas Ath-Korossa. Siitä hetkestä lähtien Biancan naamio on rakoillut. Ja viimeisin kohtaamiseni Purifierin kanssa paljasti viimein hänen todelliset kasvonsa…”
“Mutta hetkonen”, Brez jäi pohtimaan. Selakhin juottovälineet olivat jo jääneet pöydänkulmalle, “Sinä olet kutsunut häntä myös… Kaikkinäkeväksi. Joten… jos sinä olet hänessä… eikö se tarkoita, että hän näkee ja kuulee kaiken, minkä sinäkin.”
“Uskon näin. Tai ainakin ennen uskoin.”
“Karkotitko sinä hänet? Mitä sinä oikein teit?”
Killjoyn muistot palasivat muutaman päivän taakse Mustan Käden tukikohdan syövereihin. Hän näki sielunsa silmin Matoron ojennetun käden hänen edessään.
Punaiset keinotekoisesti korjatut silmät nauliintuivat sinisenä hohtavaan siruun. Kenraali nosti Nimdan aivan silmiensä eteen, samalla kun painoi sormella ihoa takaraivostaan. Oranssi visiiri singahti Killjoyn kasvojen eteen ja data alkoi vilisemään metsästäjän silmissä. Hetken ajan sirua ja siinä komeilevaa ε-merkkiä tutkittuaan Killjoyn visiiri singahti takaisin hänen takaraivoonsa. Kenraali nosti katseen hetkeksi sirusta ja skannasi huonetta katseellaan. Viisitoista vahkia ja kaksi toaa. Killjoyn nyrkki sulkeutui tiukasti sirun ympärille. Matoron katse oli läpitunkeva.
“Sain odottamatonta apua”, Killjoy vahvisti ja käänsi sitten katseensa takaisin ohjuspatterien pariin. Brezkin sulatteli hetken ajatuksiaan ja juotti vielä viimeisenkin johdon paikoilleen. Nainen kurotti virransyöttöön ja päästi purkauksen sähköä. Kaikki kolme valoa syttyivät. Killjoyn harmaat kasvot virnistivät kiitokseksi. Selakhi rojahti mukavampaan asentoon tuolissaan ja seurasi hetken Killjoyn työskentelyä.
“Mitä pirua täällä oikein tapahtuu”, Brez huokaisi, “Vielä viikko sitten me luulimme, että se helvetin hammasveikko oli se, joka meidän piti lynkata, mutta… minä en enää tiedä, mitä vastaan me edes taistelemme.”
https://www.youtube.com/watch?v=05OgvUlchuo
Killjoy pysähtyi miettimään hetkeksi. Ei hän oikeastaan osannut vastata selakhin mietteisiin. Ei hänkään tiennyt varmasti mitään. Toiseksi paras vaihtoehto oli kuitenkin tarjota Brezille kaikki tiedonrippeet ja antaa naisen tehdä itse omat tulkintansa.
“Minä en usko, että Purifier vei teidän siskoanne… tai Niziä tai ketään muutakaan, koska hän haluaa tulla voittamattomaksi. Tai edes vahvemmaksi. Jo silloin vuosia sitten, kun seurasin toa Ficusta, joka puhui pääasiassa vain itselleen uskoin, ettei hän todella hakenut omaa etuaan teoillaan. Hän puhui aina Valkoisestaan. Hänen tahdostaan. Kuinka hänen kohtalonsa oli tulla kuningattarensa kaltaiseksi.
Baterra-asema
Musta olemus repi kätensä irti omasta aivolohkostaan. Kipu oli lakannut hetkeksi. Luustosta koostuva luuranko, joka oli noussut hänen lihansa ulkopuolelle oli juuri lakannut savuamasta. Päässään hän kuuli kuningattarensa varoittavat sanat. Näytöltään aseman mestari näki, kuinka Mielen Prinssi ja Tulen Seppä katosivat mielisairaalan syövereihin. Ilmakuva näytti kaksi muuta toaa, jotka jäivät Aft-Amanan porttien ulkopuolelle. Kumpikaan heistä ei nähnyt metsästäjiä, jotka valmistautuivat jakamaan ehtymättömiä ammusvarastojaan..
Hän on Seppä. Seppä, joka takoo itsestään kelloa. Meidän sielumme ovat hänen esisoittonsa. Harjoitusta siihen kaaokseen, mihin Valkoinen häntä valmistelee.
Heidän kohtalonsa nitoutuvat yhdeksi. He puhdistavat meidän maailmamme, koska niin on tarkoitettu. Kuolleista on syntyvä heidän kätensä. Elävistä heidän silmiään. Tavoitteenaan rakentaa valtakuntansa, kunnes keskiyö koittaa.
Kerros mustan olemuksen yläpuolella pauhasi loputtoman kellokoneiston sykkeessä. Valkoisen sydän löi raskaammin, kuin koskaan. Nainen kellossa tiesi, kuinka hauras hänen valtakuntansa todella olikaan. Hän kirkui ajatuksesta. Kirkui lastensa menettämisestä. Lastensa tuskasta.
Sanansaattaja oli lähellä totuutta. Hänen silmänsä eivät ehtisi perille ajoissa.
Minäkin olen hengissä vain, koska he ovat sallineet minun elää. Keskiyö koittaa vasta, kun he niin päättävät. Siihen asti muut voivat vain odottaa. Ja me taistelemme taistelua, joka meidän velvollisuudeksemme on asetettu. Ja minä tiedän, koska Valkoisen verkko toimii molempiin suuntiin. Aina välillä minä näen ja kuulen heidät.
Ja Valkoinen katsoi horisonttiin ja näki legendojen kaupungin. Metru Nuin keskipäivän aurinkojen yllä kaiken näki sen lapsien kruunattu kuningatar.
Toan nimi oli Lufeke, eikä hän ollut onnellinen. Hän oli itse asiassa hyvin surullinen — tai olisi ollut, mikäli olisi osannut peloltaan ajatella, mitä oli olla surullinen. Hänen oli ollut määrä turagoitua vanhan turagan jäädessä eläkkeelle — ja antaa toavoimansa jollekulle kylän matoralaisista. Hänestä oli määrä tulla kylän johtaja.
Se oli ollut pelkkä pohjoinen kalastajakylä, jonka asukkaat eivät olleet uskoneet Bio-Klaanin varoituksia kaikkialle levittäytyvästä nazorak-armeijasta. Lähestulkoon kaikki muut pohjoisen saaret olivat heidän mukaansa jo torakkain vallan alla. Turaga ei kuitenkaan ollut halunnut hylätä heidän koko elämäänsä.
Bio-Klaani oli ollut oikeassa siinä, että jokin oli tulossa. Mutta se jokin ei ollut lauma torakankaltaisia raheja.
Ei.
Lufeke katseli sitä, mikä oli ollut ennen hänen kylänsä. Sen tilalla kasvoi nyt jotakin todella häiritsevää ja niin, niin väärää. Jokainen matoralainen rakennus oli pyyhitty pois, ja tilalla seisoi saatanallisen arkkitehdin epäpyhä taidonnäyte: mustasta materiaalista, kenties obsidiaanista, rakennetut piikikkäät goottilaistornit kohosivat palaneen maan pinnasta kuin jäävuorenhuiput merestä. Jostakin hopeanvärisestä, Lufekelle tuntemattomasta metallista — ja tämä oli paljon sanottu, sillä hän oli raudan toa — sekä irvokkaasta orgaanisesta punertavasta lihasmassasta kokoon kursittuja lonkeroita kohosi sieltä täältä tornien seinistä sekä maasta itsestään. Korkeimman tornin huipulta kohosi antennia muistuttava pitkä musta siima, jonka ympärillä leijui tasaisin välimatkoin mystisesti missään kiinni olematta violetteja renkaita. Jos ne eivät olisi näyttäneet lasilta, Lufeke olisi uskonut niiden pysyvän antennin ympärillä magneettisten voimien avulla. Taivaalle ympäri saarta lentelivät Kerubit, helvetilliset ramat kuin suoraan itsensä Karzahnin omista painajaisista revityt. Ne pysyivät kaukana torneista ja kiersivät saarta kuin vartioiden.
Kaikkea tätä raudan toa katseli yhdestä näistä mustista torneista. Hänet oli sidottu kiinni X:n muotoiseen metallitelineeseen — ja lisäksi hänen raajansa oli naulattu kiinni siihen: kiviset vaarnat oli lyöty läpi hänen kyynärvarsistaan ja pohkeistaan… haarniskaa, lihaksia taikka luita säästelemättä. Mitä ilmeisimmin naulat olivat kiveä, jottei hänellä olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia hallita niitä elementtivoimillaan. Lisäksi metallinen asia, johon hänet oli kiinnitetty näin kivisin vaarnoin ja prototeräksisin ketjuin, oli sitä samaa metallia, jota hän ei kyennyt nimeämään lonkerotorneista. Arkkitehdin tietäen raudan toa ei ollut yllättynyt. Jos hän olisi saanut vapaasti arvata, ketkä kykenisivät löytämään taikka valmistamaan ennennäkemättömiä alkuaineita, hän olisi osunut oikeaan.
Raudan toa katseli näkyä ja vihasi sitä. Vihasi sen luojaa ja vihasi noita Mustia Insinöörejä, jotka hänen ympärillään näpyttelivät näppäimistöjään suurten näyttöpäätteiden ääressä. Torninhuippu, jossa hän virui, oli alaltaan muutaman kymmentä neliömetriä. Hänen telineensä oli raahattu sen reunalle, jotta hän näkisi, mitä hänen saarelleen tapahtui.
”Niin suloista, eikö olekin. Yksikään matoralaisistasi ei ole enää elossa. Turaganne on poissa päiviltä. Kaikki tämä taitaa tarkoittaa, että olet kylänvanhin jo ennen turagaksi muuttumistasi, rakas ystäväni.”
Ääni oli pehmeä. Pahansuova mutta pehmeä. Nautiskeleva. Se kuului hänen takaansa, joten hän ei saanut käännettyä päätään, jotta olisi nähnyt puhujan.
Mutta kukapa muukaan se olisi voinut olla kuin Arkkitehti itse.
”Kerro minulle nimesi, toa.”
”En.”
Oli virhe kieltäytyä. Jokin repi väkivaltaisesti hänen mielensä auki ja otti vastauksen vastoin hänen tahtoaan. Hän ei ollut osannut varautua sellaiseen lainkaan, vaikka hänen ystävänsä, mielen toa, jonka kanssa hän oli varttunut matoranina, oli häntä varoitellut aina vihamielisistä mielenvoimain käyttäjistä. Tätä hän ei ollut osannut kuvitella. Hänen aivokudoksensa vuosi verta, tai siltä hänestä tuntui.
”Voi, pääkipu on aina psykosomaattista. Aivoissa ei ole kipureseptoreita”, demoni sanoi. Toa irvisti ja sylkäisi alas tornista.
”Lufeke”, demoni maisteli sanaa. ”Raudan toat ovat hyödyllisiä olentoja. Minä löydän sinulle vielä monta käyttötarkoitusta.”
Olento saapui toan vierelle, jolloin tämä näki hänet. Vyötäröstä ylöspäin valkeassa haarniskassa oli siellä täällä upotettuna purppuraisia jalokivimäisiä monitahokkaita, jotka kimmelsivät hennossa auringonlaskun valossa. Monitahokkaiden ympärillä pullisteli mustia suonimaisia asioita. Valkean yläruumiin haarniskan erotti alaruumiin haarniskasta, joka sen sijaan oli musta, nahkainen vyö, jonka soljesta katselivat pienet elävät kauhistuneet kasvot, jotka huusivat armonaneluita mykällä suulla.
Siellä täällä alaruumiin mustasta panssarista pilkotti pieniä metallinpalasia erilaisissa asennoissa, ikään kuin joku olisi ne iskenyt siihen ja jättänyt paikalleen. Samaa metallia kuin tuntematon rakennusmateriaali torneissa ja demonisissa lonkeroissa. Selässään pimeyden herralla oli pari tummanvioletteja repaleisia siipiä, jotka muistuttivat kovin Kerubien vastaavia lepakkomaisia lentoraajoja. Päässään langenneella enkelillä oli Kanohi Avsa, jonka karmeilla kasvoilla virnuili demoninen krokotiilinvirne.
”Minä puolestani olen Makuta Abzumo”, pimeyden herra lausui samalla nautiskelevalla äänellä kuin aiemmin ja siveli raudan toan käsivartta valkealla kämmenellään. Toa kiinnitti huomionsa makutan pitkiin mustiin kynsiin, joiden tarkoitus oli hyvin todennäköisesti raadella. Oli virhe miettiä, mitä niillä oli tarkoitus raadella, sillä hänen mielensä ei ollut makutalle suurikaan vastus.
Tuskallisen tutustumishetken jälkeen Lufeke toivoi, ettei olisi koskaan astunut ulos kanisteristaan synnyinsaarellaan.
Neljä Mustaa insinööriä raahasi raudan toan alas tornista Abzumon kääntyessä viidennen insinöörin hänen eteensä tuoman ilmassa häilyvästi leijailevan näyttöpäätteen puoleen. Näytöllä oli staattinen kuva Harmaasta Aineesta ja sen vieressä spektogrammi, joka värähteli hieman häiriöäänistä.
”Aine”, makuta totesi monotonisesti. ”Miksi videopuhelu, jos et aio antaa videokuvaa?” ”Valtias, syy ei ole minun, vaan ilmeisesti se on oletusasetus.”
”Voivatko vahkit havaita sinut?” ”En usko, valtias. Minulla on täältä lyhyen kantaman yhteys merellä olevaan alukseen, kaiketi neutriinosäteilyä, uskoisin. Ja sieltä radioyhteys sinne. Yhteys vaatii erittäin pieniä datapaketteja, joten videokuva ei valitettavasti onnistu.”
”Aivan, aivan”, Abzumo sanoi ja nyökkäsi. Musta Käsikään ei olisi loistonsa päivinä havainnut puhelua, ellei olisi tiennyt tarkasti, mitä etsiä. ”Mikä on Metru Nuin tilanne, Aine?” ”Herrani, olen kaivellut hieman, ja täällä tapahtuu merkillisiä asioita. Käsittääkseni vahkeilla on ollut joitain ongelmia. Lisäksi Bauinuvan parantolassa on tapahtunut murha.”
”Vai murha. Ei ole ennennäkemätöntä suurkaupungissa, Aine.” ”Valtias, tämä on Metru Nui.”
”Toden totta, Aine. Entäpä Zairyh?” ”Hän otti minuun yhteyttä, kuten oli tarkoituskin. Ja käsittääkseni klaanilaiset ovat nyt Aft-Amanaksi kutsutussa… entisessä mielisairaalassa. Jonne he menivät käytyään Bauinuvassa.”
”Ja uskot tämän murhan liittyvän asiaan?” ”Kyllä, herra. Zairyhin raportin mukaan klaanilaisten perässä voi olla muitakin tahoja kuin me.”
”Mitä muita tahoja?” ”Zairyh ei kokenut asiakseen selittää.”
Makuta pudisteli päätään hieman, ennen kuin vastasi: ”Jatka hyvää työtä, Aine. Luotan siihen, että Zairyh pitää oman osansa sopimuksesta, vaikka onkin vähäsanainen.” ”Kyllä.”
Aineen kuva katosi näytöltä ja spektogrammi lakkasi värähtelemästä kokonaan. Puhelu oli katkennut. Abzumo viittasi kädellään näyttöä poistumaan, ja sen tuonut insinööri vei sen pois.
”Yhteys Seppään”, Abzumo kivahti vaativasti ja sai liikettä insinööreihin.
Kaksi mustaa insinööriä työnsi hänen eteensä aavistuksen verran lattian yläpuolella (mahdollisesti leijuntakanokalla toimivan) leijuvan metallitelineen, johon oli kahlittu vahki. Vahkin raajat oli revitty väkivaltaisesti irti niin, että jäljellä oli pelkkä torso ja siihen kiinnittynyt pää. Pää ei myöskään näyttänyt olevan kovin kunnossa, sillä se oli repeytynyt auki ja näytti valtavalta kidalta.
Vahkin leuat nytkähtivät hieman valkoisen himmeän valon syttyessä sen kallon sisälle. Äkillinen liike sai muutaman pisaran kirkasta massaa valumaan mekaanisen takaraivon raoista. Ääni, joka seurasi vahkin käynnistymistä muistutti etäisesti tuskallista kirkumista.
Yhteys, joka vahkiin muodostui, kävi läpi prosesseja, jotka rikkoivat jokaista perinteistä kommunikaation sääntöä. Jos entisessä lainvalvojassa olisi ollut edes rippeitä sen keinotekoisesta tietoisuudesta, olisi sen tajunta hetkeksi hukkunut viisarien raastavien iskujen alle. Mutta todellakin vain hetkeksi. Kellot työskentelivät nopeasti. Valkoisten valojen tasaannuttua vahkin silmäviiruihin se hiljeni ja käänsi jakamattoman huomionsa kohti Abzumoa.
”Kovin kaunis alkuilta, eikö vain”, kuului mekaanissävyinen puhe vahkin suun tavoin liikkuvista leuoista. Sävy mekaanisuuden takaa omasi kuitenkin orgaanisemman lähteen. Moniääninen olemus epätavallisen keskustelun toisessa päässä puhui ensimmäistä kertaa päiviin.
“Seppä! Viime kerrasta onkin hetki”, makuta totesi hyväntuulisesti virnistellen. “Metru Nuilla kuulemma tapahtuu paljon.”
”Katseemme siis kohdistuvat samaan, vanha tuttu. Odotan itsekin mielenkiinnolla tapahtumien kulkua.”
Jokaisen sanan myötä mekaaninen sävy häivyttyi taaemmaksi ja merkillinen yhdentoista äänen massa otti valtaa leukojen liikkeestä.
“Tämänhetkisten tietojeni mukaan minua suuresti kiinnostavat bioklaanilaiset ovat Aft-Amanan hylätyssä parantolassa. Mutta käsittääkseni heidän kannoillaan on muitakin tahoja, joista agenttini ei kyennyt tarkemmin informoimaan. Osaatko valottaa asiaa, ystäväiseni?”
Vahkin leuat päästivät äänen, joka muistutti lihan repeytymistä. Seppä oli repinyt itsestään jotain irti. Kenties pitääkseen itsensä järjissään keskustelun ajan.
”Varjotun väkeä, paljon. Tunnen joukkion. Heidän läsnäolonsa saattaa aiheuttaa komplikaatioita monella taholla. Yksi omistani tarkkailee heitä varjoista.”
“Sillä kirotulla draakinperkeleellä on tapana sotkea itsensä mukaan kaikkeen”, Abzumo kirosi. “Onko muita yllätyksiä tiedossa?”
Oli harvinaista, että Seppä epäröi sanoissaan. Nyt kuitenkin seurasi lyhyt pohdiskeleva hiljaisuus. Oli, kuin yhdentoista mestari olisi halunnut varmistaa ettei kukaan muu kuulisi häntä.
”Kaikkinäkevä on… huolissaan. Hän puhuu Sanansaattajasta. Kokonaan uudesta ryhmästä, joka olisi noussut syvältä Metru Nuin haudoista. Hän ei puhu siitä tarkoin, mutta en sulje pois mahdollisuutta, että Käsi olisi nousemassa uudelleen.”
“Minä luulin, että Killjoy on kuollut. Voiko Käsi nousta ilman häntä?”
”Kenraali on valitettavasti yhä keskuudessamme, joskin hänen tuhon jälkiään on helppo seurata. Hän ei ole ongelma, mutta hänen ja toien suurkaupunkivierailulla on ollut odottamattomia vaikutuksia. Valkoinen puhuu vahkista. Kenraalin tyttärestä. Arvaamaton ja vaikea jäljittää. Hänen nousunsa tekee entistäkin tärkeämmäksi sen, että yhteistyömme laitetaan täytäntöön ripeästi. Sanansaattaja tulee puhdistaa ennen kuin hän pääsee jäljille siitä, mitä me täällä teemme.”
Abzumo näytti mietteliäältä. Hän rupesi kävelemään hitaasti vahkitelineen ympäri katsellen auringon viimeisiä säteitä, jotka katosivat horisonttiin. “Ehkä on parasta ryhtyä valmisteluihin heti. Kenties meidän olisi syytä tavata ja alkaa tehdä hieman tiedettä, Seppä.”
Vahkista kuului taas repeytyvä ääni ja karjahdus, joka aiheutui syvälle rintakehään uppoavista objekteista puhelun takaa. Hetken hengitystään ja persooniensa kaaosta tasattuaan puhe palasi takaisin makutan keskuuteen.
”Kyllä vain. Ensimmäiset testiyksilösi suoriutuivat erinomaisesti Klaanin saaren tehtävällään, vaikka heidän… kohtalonsa olikin odotettua verisempi. Lienet jo saanut toiveeni seuraavista yksilöistä? Uusimmat vapaaehtoiset soveltunevat tarkoituksiisi?”
“Olen erittäin avomielinen uusille toivoille, jotka uhrautuvat hyvän tarkoituksen puolesta.”
Vahkin leuat muodostivat ilmeen, jota olisi korkeintaan vahingossa voinut uskoa virnistykseksi. Jonkinlainen erillinen koneisto sen kallossa veti valuvaa massaa takaisin sen sisälle.
”Entä kuinka ovatkaan lahjani suoriutuneet kokeiluistasi? Xia on valmis aloittamaan täysimittaisen tuotannon, mikäli tuote miellytti tarpeeksi.”
“Olen erittäin tyytyväinen. Minulla niille jo suunniteltuna paljonkin käyttöä. Ja voit olla varma, että käyttötarkoitukseni niille palvelevat meidän molempien etuja.”
Koneesta kuului vastaukseksi vain tyytyväinen korahdus. Tulevaisuus näytti Valkoisenkin hovissa kulkevan haluttuun suuntaan.
“Otan yhteyttä uudestaan, kunhan Metru Nuin tilanne on hieman selkeytynyt. Hyvää illanjatkoa, Ficus”, Abzumo sanoi ja kääntyi selin vahkiin.
Mekaaninen pää nyökkäsi ja sitten sen alaleuka valahti veltoksi. Valkoisen valon paetessa teräksisestä olemuksesta, olisi tarkkaan kuuntelemalla voinut kuulla sekuntien tikityksen, jotka vaimenivat lopulta täydelliseen hiljaisuuteen. Vahkin pää retkahti elottomana sivulleen. Mustat insinöörit tarttuivat jälleen telineeseen ja vetivät sen mukanaan.
Makuta käveleskeli pohdiskelevasti tornin reunalle ja katseli pientä valtakuntaansa. Kerubit olivat kadonneet näkyvistä pimeyden vallattua maiseman. Serafi laskeutui tornin huipulle, Abzumon viereen, siivet ruumistaan peittäen – ikään kuin suojautuen kirkkaudelta, jota tämä ei säkenöinyt.
”Herrani ja valtiaani!” se kirkui suojellen kasvojaan niin ikään, kun makuta kääntyi tämän puoleen.
”Serafini”, makuta sanoi. ”Mikä on saaremme tilanne?”
”Herrani ja valtiaani, Asema III on valmistunut aikataulussa. Muu arkkitehtuuri on myös valmis.”
”Mainiota.”
Hetken makuta vain tuijotti merelle. ”Serafi, eikö olisi helppoa, jos Pimeyden metsästäjät ja Bio-Klaanin hölmöt vain tuhoaisivat toisensa, ja sirut saisi poimittua helposti heidän raadoistaan?”
”Herrani ja valtiaani”, Serafi vastasi, ”te olette täydellinen. Te revitte sirut heidän elävistä käsistään ja tuhoatte kerettiläiset!”
”Alan olla vakuuttunut, että Kuralumi on varteenotettava vastustaja. Aliarvioin hänet kerran, en tee sitä toistamiseen.”
”Herrani ja valtiaani, olette virheetön!”
”Kuralumella on pian mahdollisesti kaksi Nimdan sirua. Voi olla jo tälläkin hetkellä. Se voi tehdä hänestä hyvin vaarallisen.”
”Herrani ja valti-”
Makuta viittoi saatanallista enkeliä vaikenemaan. Kuralumi oli upottanut hänen Arkkienkelinsä meren pohjaan. Kuralumi oli kerran ollut vähällä turmella hänen suunnitelmansa.
Ei. Kuralumi ei ollut niin kykenevä. Vaan joku muu oli. Abzumo hymyili. Totuus oli paljastunut Arkkienkelin taistelussa. Matoro ei ollut päänsä sisällä yksin ajatuksineen, ei suinkaan. Kuinka elävästi hän sen muistikaan…
Arkkienkelin taistelu
Toa ampui kädestään jäätä Abzumoon, joka ei ollut vielä toipunut iskuista. Kumpikin käsi sotkeutuneena harppuunan teräskaapeliin Makuta ei voinut tehdä vastaiskua Matoron syöksyessä alaspäin, kohti Nimdan sirua. Hän nappasi sen ilmasta, ja maailma muuttui jälleen värien ja valojen leikkikentäksi. Selällään putoava Matoro keskitti kaiken tahdonvoimansa hyökkäykseen Abzumon mieleen, ja telepaattisen hyökkäyksen havaitessaan Abzumo teki samoin.
Nimdat iskivät toisiinsa viimeisen kerran.
Abzumo heräsi keskeltä lumihankea. Hän nousi istuma-asentoon hieman pöllämystyneenä tilanteen saamasta käänteestä.
”Mitä.”
Kaikkialla oli valkoista, aivan liian valkoista. Sokaisevat lumikinokset hohtivat hänen edessään, hänen takanaan, kaikkialla hänen ympärillään, ja puiden takaa paistava aurinko sokaisi hänet heijastaessaan säteensä kinoksista. Huomionarvoista oli, että puut olivat sysimustia, ikään kuin hiilestä veistettyjä. Kaukaisuudessa jylhät vuoret seisoivat ylväinä puhtaan sinistä taivasta vasten.
”Mikä hitto”, makutan suusta pääsi jälleen erittäin epäabzumomaisesti. ”Missä ja miten.”
Lumi jatkui silmänkantamattomiin. Nietokset olivat koskemattomia, puhtaita kuin viaton vasta ruumiista irti leikattu aivokudos, joka on juuri käynyt läpi puhdistusoperaation. Tuuli kävi leudosti. Luminen valkeus jatkui silmänkantamattomiin, kenties loputtomiin, mutta se ei suinkaan ollut autiomaa, kaukana näkyvät vuoret paljastivat sen. Ehkäpä niiden takana sitten nietokset jatkuisivat maailmain ääriin.
”Minun pitäisi varmasti toivottaa sinut tervetulleeksi”, sanoi rauhallinen, syvä ja matala ääni yhtäkkiä tyhjyydestä, kenties kaikkialta makutan ympäriltä. Ehkä se oli lumi, joka puhui? Ehkä vuoret kuiskailivat hänelle tervetulotoivotuksia matkojen takaa. Yhtä kaikki hätkähtäen rajusti yhtäkkistä muutosta kuuloaistein havaittavassa ilman väreilyssä Abzumolta pääsi jälleen erittäin epäabzumomainen interrogatiivipronominien ketju.
”Kuka. Missä.”
”Oh, sinä et siis tunnista minua?” ääni kysyi selvästi huvittuneena. Tuuli pyörteili ja heitti hienojakoista lunta Abzumon kasvoille niin, että tämä tyrskähti. Ääni oli tuttu mutta unohtunut – ja ennen kaikkea odottamaton.
”Olen kaltaisesi itsekin”, ääni jatkoi.
Abzumo nousi seisomaan ja pudisteli lunta päältään. Hän kiinnitti huomiota vasta huomaamiinsa lumettomiin laikkuihin siellä täällä ympärillään. Paljastunut ruoho oli kukoistavan vihreää, ei lainkaan kuten korpinmustat kuusipuut vähän matkan päässä.
Sitten hän havaitsi ruoholla selin Abzumoon istuvan hahmon. Hänen mustavalkea kehonsa ja valkoinen kanohinsa olivat täynnä teriä ja rumia, tappavia metallinpalasia. Se ei ollut elegantti makuta-haarniska, se oli kuin kymmenistä haarniskoista kokoon parsittu olemus.
Ja se oli vangittu paksuilla punaisilla kahleilla. Tiukasti. Jääpylväät, joihin hänen siteensä menivät, olivat kokeneet kovia. Niiden jäiseen pintaan oli kaiverrettu satoja kolmioita, kaikki tasasivuisia ja muinaisin kirjaimin koristeltuja. Muodot kattoivat pylväiden jokaisen pinnan, jolle vanki vain ylsi.
”Mutta ei, minä en ole sinun veljesi.” Ääni ei ollut mitään, mitä Abzumo muisti kuulleensa. Se tuntui olevan täynnä ristiriitaisia tunteita.
”Sinä… olet makuta. Makuta vangittuna toan mieleen”, Abzumo vastasi astellessaan lähemmäs. Hän kiersi jääpylvään nähdäkseen olennon kasvot. Ne kuuluivat jollekulle, jonka hän oli joskus tavannut. Rauhalliset, seesteiset kasvot, joita halkoivat langenneiden enkelien kapeat silmät.
”Minä tapoin sinut, Itroz”, makuta lopulta sylkäisi.
Kahlittu katsoi pitkää pahan enkeliä kuin muistellen. ”Niin”, hän lopulta vastasi. ”Niin siinä taisi käydä.”
“Mutta ilmeisesti selvisit”, kahlitsematon jatkoi. “Kysyttäväkseni jääkin ilmeisesti, miten. Ja miksi.”
”Tunnet varmasti ne teoriat, joiden mukaan kaikki elämä on psyykkistä. Kehot ovat vain ajatusten työkaluja. Tietysti tunnet, olethan makuta. Luulet tietäväsi kaiken, koska osaat luoda elämää. Mutta tosiasiassa sinäkään et ole löytänyt keinoa päästä eroon antidermiksen kahleista ja kehittyä pelkäksi materiaalisesta maailmasta erillään olevaksi mieleksi.”
“Olit aina hieman omalaatuinen persoona, Itroz”, Abzumo totesi kylmästi. “Oletetaan, että olet olemassa pelkkänä tietoisuutena. Missä sinä olet? Asutatko Kuralumen mieltä hänen seuranaan – ilman, että hän muka edes huomaisi sitä?”
”Mielen Prinssi kyllä tietää minusta. Mutta hän ei halua tietää. Hän… vierastaa minua. Uskottelee, ettei minua olisi. Sokeuttaa itsensä, niin sanotusti.”
“Mielen Prinssi! Ha ha ha! Typerä hölmö, joka sekaantuu mahtavampien olentojen asioihin ja maksaa siitä vielä hengellään!”
”Sanoo mahtavampi olento, jolla vaikuttaisi olevan suuria vaikeuksia toan voittamisessa”, makuta maassa vastasi.
Abzumo kyykistyi niin, että hänen kasvonsa laskeutuivat Itrozin tasolle, ja siveli kädellään jäistä pylvästä hienovaraisesti. “Hienoa symboliikkaa tuon avatarin valinnassa, veli”, hän sanoi maireasti. “Oletko todella niin vanki kuin annat olettaa? Vai hallitsetko sinä tätä mieltä? Miksi minulla on vaikeuksia voittaa toa? Ehkä minulla ei ole.”
”Toa on sulkenut minut syrjään. Kahlinnut minut sillä, mitä luulee kohtalokseen. Hän kuulee vain kuiskaukseni. Ohjastukseni”, särkynyt enkeli vastasi. ”Sinä kamppailet vain toaa vastaan, Makuta Abzumo. Ja sinä häviät hänelle.”
Abzumo ei vastannut mitään vaan nousi ylös ja alkoi saapastella ympäri Itrozia kahlitsevia pylväitä.
“Minä olen Ath!” hän karjaisi yhtäkkiä aivan Itrozin pään vieresssä. “Kurjat temppusi eivät pysäytä minua, ei varsinkaan säälittävä nukketoasi!”
”Eivät ne ole minun temppujani”, kahlittu vastasi. ”Ne ovat hänen. Hänen mielensä. Hänen nukkensa.”
Koko mielimaisema pimeni hetkeksi, ja muuttui pimeydeksi ja veden kohinaksi. Valkoisen Käden eleettömäksi hahmoksi. Mustan Suun posliinisiksi kasvoiksi.
”Ja olet saattanut herättää ne.”
Ennen ympäristön palautumista lumiseksi aukeaksi Abzumo näki niistä vilauksen. Jokaisesta.
“Minua eivät kiinnosta Avden lelut”, makuta tuhahti. “Kuralumen naamio. Se on kovin tutun näköinen, Itroz.”
”Uskon, että olet nähnyt sen aiemminkin. Kenties Destralilla, minne sen veit, kuin kissa vie isännälleen kuolleen rotan.”
“Aivan, Nimda-jäljitelmä mitä ilmeisimmin. Hah, olisi pitänyt tietää.”
”Kalpea jäljitelmä, pahoin pelkään. Mutta kenties se oli tarpeeksi sytyttämään toaan pohjaton himo löytää Nimda. Hän uskoo sen olevan hänen kohtalonsa.”
“Ja epäilemättä säilyttämään sinun mielesi, kunnes kykenit siirtymään toan mieleen”, Abzumo sanoi myrkyllisesti.
”Kenties niin”, Itroz vastasi. ”Tai kenties se olikin Ath, joka minut pelasti, tai ehkä olen vain toan mielen tuotos, varjo kauan sitten kuolleesta. Voiko mielestä koskaan tietää varmaksi?”
“Pidä epistemologiset näkemyksesi omana tietonasi, veljeni. Kun minulla on kokonainen Kanohi Nimda, minä päätän, mikä on mielen tuotosta ja mikä todellista.”
”Ja mikä tulisi olemaan todellista?”
Sairas virne hiipi Abzumon kasvoille. “Minä.”
”Kenties se on jo kaikki, mitä on”, makuta vastasi. ”Ehkä me kaikki olemme omien pikku maailmojemme jumalia, mutta emme vain tajua sitä? Olen aina pitänyt ajatuksesta, että Nimdan ainoa voima on avata silmämme ja näyttää meille, mitä olemme jo valmiiksi. Että sen voima olisi näyttää, mikä on totta.”
“Vaikka Nimda saisi sinut uskomaan, että jokin on totta, on edelleen aivan yhtä epätodennäköistä, että totuus on se, mitä valaistuttuasi uskot.”
”Tiedolla ei ole merkitystä, Makuta Abzumo. Et voi koskaan tietää, et sokeana ilman Nimdaa. Pohjimmiltaan kaikki on vain uskoa asioihin. Usko, että aurinko nousee yön tultua, on yhtä lailla uskomista kuin usko Punaisen tähden valaisemaan kohtalon polkuun. Se on syy, miksi siru on niin tavoittelemisen arvoinen, makuta. Se tekee uskosta totta.”
“Näkemyksesi ei pohjimmiltaan eroa omastani lainkaan, Itroz hyvä. Mikä on todellista ja mikä ei? Mihin uskoo, mihin ei? Sama asia, jos mitään ei voi todella tietää.”
”Totta puhuakseni, te haluatte käyttää sirua aivan samoihin käyttötarkoituksiin, sinä ja Mielen Prinssi. Te haluatte kontrolloida kaikkea ympäröivää maailmaa ja tehdä siitä haluamanne. Sinä oman pikku leikkikenttäsi, hän oman ideansa utopiasta. Teillä on vain yksi ero.”
“Ja mikähän se mahtaa olla, arvoisa mielitutkija?” Abzumo kysyi ivaa tihkuvalla äänellä.
”Sinä naurat kohtalolle ja uskot voimaan. Hän uskoo, että se on hänen kohtalonsa. Ja silloin se on hänen Kohtalonsa, etkä sinä tai kukaan muu voi tulla hänen tiellensä.”
“Hänen kohtalonsa voi muuttua erittäin radikaalisti ennen loppua, veliseni. Ennen hänen loppuaan. Ennen sinun loppuasi.”
”Kohtalo on kiveen hakattu. Se on osa määritelmää. Se on mitä tulee tapahtumaan, ei mitä voi tapahtua.”
“Jos et jaksa uskoa siihen, että tekosi eivät ole Suurten Olentojen ennalta ohjelmoimia, en yhtään ihmettele, miksi annoit itsesi tuhoutua.”
”En puhunut Suurista. Puhuin vain kohtalosta. Ja kohtalon kirjoittaja on se, joka siihen uskoo. Hän uskoo, että hänen kohtalonsa on saada Nimda, ja Nimda tekee uskosta totta.”
“Olen tappanut liian monta toaa, jotka ovat tavoitelleet jotain kohtalokseen uskomaansa, jotta voisin itse uskoa. Olen melkein pahoillani, Itroz.”
”Montako sellaista toaa olet tappanut, joilla on ollut Nimda?”
Abzumo, joka oli vielä hetki sitten ollut Itroziin selin, kääntyi nyt hitaasti tätä kohti silmät kiiluen. “Väitätkö sinä… Mutta juurihan itse totesit, että kohtalo… ei. Minä en lähde tähän, Itroz. Toallasi on Nimdan siru, mutta se ei pysy hänellä pitkään. Minä riistän sen häneltä, ja hän saa maksaa kaikesta siitä vaivasta, jota on minulle ehtinyt aiheuttaa.”
”Kuten sanot”, Itroz myhäili vastaukseksi. Ääni kuulosti miltei jään toan omalta. ”Jos se riittää peittämään pelkosi. Onnea erään kaksi, Makuta Abzumo. Tulet tarvitsemaan sitä.”
“Olkoon kohtalosi puolellasi, Itroz”, Abzumo sylkäisi. “Tämä ei ole jäävä viimeiseksi kohtaamiseksemme.”
Tulevaisuus
Valehtelijoiden maailmassa valehtelija on kuningas.
Itsepetoksen maailmassa jokainen on valtias.
Usva oli mustan meren yllä myrkynvihreää. Haihtuessaan aamukasteen ja aurinkoin tieltä se paljasti satojen metrien syvyyksistä pohjamudista aina korkealle pinnan yläpuolelle nousevan mustan torahampaan. Synkeästä valurautaverkostosta tehdyn piikkimäisen tornin terävän kärjen valosilmä välkkyi raudan sisällä ulvovan koneiston tahtiin.
Mustan tornin ahnaat porat pureutuivat päivä päivältä syvemmälle lahdenpohjaan imien sedimentin alta sinne aikain alussa piilotetut nestemäiset aarteet. Jumalatko, Suuret olennotko ne sinne olivat kätkeneet? Mata Nui itse kaikkivoipuudessaan? Vai oliko maaperän musta aarre jäännettä jostain aiemmasta, jostain niin vanhasta, että siitä eivät osanneet runoilla edes turagoista ikiaikaisimmat?
Vaan lienikö sillä väliäkään. Oli tumma neste sitten tiedettä tai taikuutta, se oli tuonut maailmaan valonsa ja lämpönsä mukana kuolemaa. Näillä vesillä liikkuivat enää vain keinotekoiset kalat tulevaisuuden aseineen.
Kalamiehet velipoikineen olivat siirtyneet toisille vesille jo aikain alussa.
Oliko Tulinoita, Tulentuoja, vanhan Xian murha ja uuden Xian äiti tehnyt oikein lahjoittaessaan jumalten työkalut Xian kansalle? Ne harvat oppineet, jotka ensimmäisten vuosien liskokeisarinnan tarinaa vielä tunsivat, eivät voineet näihin kysymyksiin vastata. Oliko oikein suunnata tähtiä kohti, jos sinne nousu polttaisi maan jolta he lähtivät?
Jos Voitonhampaan herralta kysyttiin, oli.
Voitonhampaan herra oli pystyttänyt metallihirviön osoittamaan kohti kaikkien maailmankaikkeuden sairaiden vitsien ja mielivaltaisten oikkujen kuninkaita ja kuningattaria, Suuria olentoja.
Ja jonain päivänä hän nousisi ylös ja kättelisi luojiaan.
Ensiksi hänen oli kuitenkin noustava nukkumasijastaan.
Putkiviiksinen aristokraatti avasi silmänsä maiskutellen virkeänä suutaan. Hyväkuntoinen terävä hammasrivistö aukesi sivistyneeseen haukotukseen, kun pitkä tumma mieshahmo nousi ylös ruhtinaalliselta vuoteeltaan, jonka molempiin selakhianmäntyisiin päätyihin oli kaiverrettu steltiläistä sotahistoriaa.
Ah, kuinka Randarak Kultainen kukisti jalkapäädyn kaiverruksissa herrasmiesten kaksintaistossa itse kromidiruhtinas Yaddith Tuhatsilmän! Tai olisi todellisuudessa kukistanut, jos Randarak ei olisi ollut liian kiireinen olemaan enemmän humalassa kuin kukaan koskaan, ja Yaddith liian kiireinen olemaan täysin fiktiivinen.
Ah, kuinka kauniista tummasta puusta hiotut jalat lauloivat kuvillaan laulua itse Usva-Tortakan löytöretkistä kauas etelään, joilla hän oli kasvattanut steltiläisen suurimperiumin kattamaan puolet kartoitetusta universumista!
Niistä uljaista retkistä, joilla hän kävi pystyttämässä lippunsa saarille silloin kun kukaan ei ollut katsomassa. Retkistä, jotka olivat suuren menestyksen jälkeen loppuneet todella vihaisen kykloopin nyrkkien alle.
Ah, kuinka päädyn toisella puolella Ritonkho Rohkea marssi kohti taisteluista uljainta, johon hän ei koskaan marssinut tajuttuaan että syväläisiä vastaan oli jokseenkin epäkäytännöllistä taistella ilman laivaa.
Muhkeita putkiviiksiään sukien aristokraatti ei voinut olla miettimättä, että suurin osa steltiläisestä historiasta oli, kuten sivistyneistö (johon hän kuului) tapasi sanoa, eräänlaisen valitettavasti täysin fiktiivisen mutta sitäkin uljaamman kavioeläimen ravinnonhankinnan ja ruuansulatuksen tuottamaa jäteainesta.
Mutta niin oli historia ylipäätään. Mutta koska hän oli voittaja – ei, voitto itse, jonain päivänä hän muuttaisi asian.Jonain päivänä!
Suuri musta sotisopa kiilsi kauniina vuoteen vieressä, ja pitkä ja hoikka aristokraatti astui siihen tomeruutta hehkuen. Muhkeat panssarit loksahtivat moottorien ja servojen sysäämänä kiinni toisiinsa. Tuhtien viiksiensä alta terävähampaisesti virnuillen aristokraatti antoi rintapanssarin porautua äänekkäästi hänen päätään isompiin olkapanssareihin. Koko kokonaisuuden kruunasi niskan päälle lopuksi kalahtava valtava selkäsuojus.
Ruhtinas myhäili ihaillen haarniskaansa peilistä. Niin tyylikäs muotokieli! Niin kaunis rakenne! Niin uljas automaatio! Niin puhdas teräs!
Eleganttius oli taitolaji, ei, taide, ei, lahja, joka suotiin vain harvalle. Aristokraatti hymyili katsellen valtavia olkapanssareitaan. Joku tyylitajuttomampi Roadan pikkukreivi olisi automatisoinut olkapäät vaikka syöksemään suuria määriä höyryä – tai jos huonon maun kiistattomalta mestarilta, Voitonhampaan herran työkumppanilta ja polttoainevastaavalta kysyttiin, tulta.
Eikö kukaan ymmärrä tyylitajua?, aristokraatti mietti viikset höyryten. Eikö kukaan ymmärrä KAUNEUTTA?
Näine ajatuksineen napsautti hän auki kyynärvarsissaan olevat pulttilukot, jotka saivat kaksitoista valtavaa, kuolettavan terävää teräspiikkiä räjähtämään ulos haarniskan olkapanssareista. Valtava teräksestä ja tuskasta tehty pensas oli haarniskoista uljain, kaunein ja paras, paitsi ehkä silloin harvoin kun joku lukkojärjestelmän herkkyydestä tietämätön päätti tökätä aristokraattia veljellisesti olkapäähän ja sai huomionosoituksestaan palkinnoksi kolmekymmentä kiloa terävää rautahammasta suoraan rystysiinsä, mikä tapahtui onneksi harvoin paitsi että aina.
Mutta taiteen edestä täytyi kärsiä! Yleensä. Mieluiten jonkun muun.
Näine mietteineen rautahaarniskan kantaja marssi puulattia jokaisen askeleen alla vavahtaen ikkunalle. Ah, mitkä näkymät lasin takaa paljastuivatkaan! Usva pakeni aurinkoin tieltä ja paljasti punaista, oranssia, keltaista ja sinistä. Tämän kauneuden aamun täydellisyyttä rikkoivat vain taivaan harvalukuiset mustat pilvet. Mutta mitä oli virheettöminkään timantti ilman yhtä pientä säröä? Ei todellinen!
Sellaista ymmärsivät vain tämän aristokraatin kaltaiset. Ne, jotka käsittivät taiteen. Ne, jotka käsittivät kauneuden. Ne meistä, joilla oli tyylitajua.
Tyylitaju tarkoitti valtavan karun mustan valurautaisen keskisormen rakentamista juuri sille merialueelle, josta se varmimmin näkyi etelä-Xian kalleimmille rantatonteille.
Huolehdittuaan suuhygieniastaan ja suittuaan viiksensä edustuskuntoon – kippuraisiksi spiraaleiksi, kuin merten muinaiskotiloiksi – Voitonhampaan herra napsautti sormiaan makuuhuoneen oviaukolla. Oviaukon koneisto vastasi, ja tankin panssaroinnista tehdyt lyijyjötkäleet siirtyivät valtavien mekaanisten kourien ja rattaiden raahaamina tieltä. Ylpein askelin tiederuhtinas asteli harvinaisten taulujen välistä ja kristallikynttelikön alta ruokasaliinsa.
Punainen valo välkähti oven yllä. Aristokraatti laskeutui runsaine taistelupanssareineen kymmenmetrisen ruokapöydän päähän entisistä Kalmahin uruista tehdylle valtaistuimelleen. Viikset värisivät tämän nuuhkaistessa ilmaa, joka tuoksui keittiöstä leijuvalle aamiaisen aromille. Rasva tirisi keittimessä. Mekaaniset pikkukädet putkilonkeroiden päissä käänsivät räiskäleitä ja rikkoivat pannulle daxialaisen tiikeristrutsin munia.
Toinen pitkä mekaaninen lonkerokoura löysi tiensä keittiöstä asti huoneen seinustalle ja pudotti neulan levylle, joka rahisi, napsahteli ja lopulta täytti huoneen musiikilla.
Aristokraatti hymyili. Peikko-ooppera Suurten henkien Aamunkoiton kylmiä väreitä nostattava loppuhuipennus käynnistyi vaskisoittimien pauhulla. Jumalten ensimmäinen poika sai kuulla totuuden syntyperästään, nousi hirmuista isäänsä vastaan ja poltti tämän elävältä … mutta menetti liekeissä kotinsa, ja rikkoi uskonsa lopullisesti.
Oopperan hätkähdyttävä kauneus vei aristokraatin mukanaan joka kerta. Musiikkia, musiikkia hänen korvilleen, kirjaimellisesti. Kauneinta ääntä maailmassa, tai siis heti kuudenkymmenenkuuden sisäkkäin pakatun xialaisen merimiinan laukaisun jälkeen.
Maailman muuttaminen. Taivaiden tavoittelu. Sen ajatuksen hyväksyminen, että jumalat eivät olleet täydellisiä. Mutta myös siihen uskominen, että jokin voisi olla.
Kyllä. Kaikkiin tuhatvuotisen teoksen aiheisiin hän tunsi syvää samaistumista. Järjestelmä oli mätä. Johtajat matoja, jotka söivät tiensä sen läpi!
Ja kaikki olivat liian pelokkaita hautaamaan mätänevän raadon.
Mutta hän vielä näyttäisi kaikille.
Lopulta karzahninkoirat nousisivat kivien alta ulvoen kuita kohti ja nielisivät vanhan ajan ruumiin. Ja silloin alkaisi uusi aika. Voiton aika.
Mutta ehkä ihan ensiksi olisi kuitenkin se ruoka-aika.
“M-1X!” piikkipanssaroitu ylimys karjaisi muhkeasti. “Enkö ole tehnyt nälkäni legendaarista tasoa TARPEEKSI SELKEÄKSI?”
Yksinäinen sininen silmä leijuvan ellipsidroidin päällä kurkisti keittiöstä ja piippasi hyväksyvästi.
“Upeuden ydin, poika hyvä!” miekkonen hohotti nyrkkejä voitokkaina puiden. Siihen vastauksena valkoinen droidi singahti sisäänrakennetun levitaatio-kanokansa kieputtamana keittiötöihin.
Joku oli kysynyt joskus tiedeherralta, miksi hän oli asentanut sotilastason vahki-tekoälyn keittiöajastimeen. Hän oli vastanut kysymällä, että ha ha ha ha, mikä vahki-tekoäly, minä teen kaikki laitteistoni aivan itse ja omien suunnitelmieni perusteella, ja miten niin vain sotilastason? Sellaiseenhan ei kelpaisi mikään modernia ohjushallintajärjestelmää huonompi, ja kuka imbesilli klovni jättäisi käyttämättä nurkissa lojuneen Krana Su:n siinä samalla? Ja siis, öh, en minä sellaista siis tekisi, ai, näytänkö sinusta muka tyypiltä, joka asentaisi Takea-hain otsalohkoon tankkitason laseraseen koska se tuntui sillä hetkellä hyvältä idealta?
… mitä hän ei ollut myöskään tehnyt.
Sillä kuka niin tekisi kun laserin voisi asentaa hain kidan sisälle? Vähän jotain saatanan perspektiiviä.
Viiksimies lepuutti innosta kiiluvia silmiään ruokasalinsa seinillä riippuvissa taideteoksissa. Muinaisia tähtikarttoja, maalauksia kupolien taivaista, ja kokoelman ehdoton kruununjalokivi: Muukalaisen kallo.
Panssarilasikaappi ruokapöydän toisessa päässä aivan suuria ikkunoita vasten sisälsi sen, mitä kryptoilijat kautta matoralaisen maailman vakaasti uskoivat muukalaisen viimeiseksi jäämistöksi.
Aristokraatti nousi tuoliltaan ja käveli lasikuution luokse. Oliko taivaalta todella laskeutunut olento toisesta maailmasta? Kallo muistutti osittain sorsalintua, mutta sen nokan välistä pilkisti kuin talttamaisia hampaita.
Kiekonheittäjät. Koneratsut. Muukalaiset toisista tähtijärjestelmistä.
Hän halusi uskoa.
Ja jonain päivänä hän sellaisen löytäisi. Olivatko oudot valoilmiöt jossain Välisaarien yläpuolella – ETENKIN sen kirotun Bio-Klaanin saaren yläpuolella – muka sattumaa?
Ha! Ha!
Näin aristokraatti olisi typerälle skeptisyydellesi nauranut. Ja nauroikin melko makeasti.
Naurettuaan hyvän tovin tiedeherra asteli kappaleen loppuhuipennuksen lähestyessä ruokasalinsa ikkunalasin ääreen ja ihaili tapaa, jolla tyynen meren kaunis heijastus loi maailmaan neljä aurinkoa yhtä aikaa. Kyllä, aamu oli täydellisin aikoihin tummista pilvistäkin huolimatta.
Tai siis. Tummista pilvistä?
Kun hän tarkemmin mietti, siinä oli kuin olikin jotain vikaa.
Eihän sen nimittäin edes pitänyt olla mahdollista. Säälaitteiston piti pitää moinen kurissa ja taivaat kirkkaina. Eihän- eihän se käynyt päähän!
Aristokraatti huokaisi sivistyneesti ja nosti yhden mustan sormen pystyyn. Hän vei sen haarniskansa valtavalle kaula-aukolle ja painoi pohjaan sinisen napin.
“Säätutkija!” Steltin miehen tuhti ääni tokaisi sisäänrakennettuun mikrofoniin. “Herätys, vanha veikko!” “Huomenta, pomo”, toisen steltiläisen, mutta ei aristokraatin, ääni vastasi linjalta. “Kaikki kunnossa?”
“Kyllä, kyllä, mutta… sääsatelliittimme, ystävä hyvä! Toimivatko ne kunnolla?”
“Tavalliseen tapaan, lekuri?”
“Ah, no sehän on sitten selvä, toveri hyvä. Kiitos panoksestasi, kiitos panoksestasi. Jatka samaan malliin.”
“Ai. Ei mitään, pomo, kiitos kovasti, pom-“
“KUULITHAN ÄÄNENI SARKASTISUUDEN?” Voitonhampaan herra korotti ääntään, mutta sivistyneesti paitsi ettei oikeastaan. “Ei ole ollenkaan selvä! On selvän vastakohta! Selvän antiteesi! Selvän arkkivihollinen! Tämä asia vei ‘selvän’ VAIMON ja POTKAISI ‘SELVÄN’ KOIRAA! Tämä asia on ‘ANTI-SELVÄ’!”
Säätutkija odotti kohteliaasti esimiehensä paasauksen loppuun. Kuten yleensäkin. “… epäselvä, pomo?”
“Voi sen… VOIHAN SEN NIINKIN SANOA.”
“Niin, öh. Niin voi. Mistä kiikastaa?”
“Ah, veikko hyvä, peikko hyvä, ei sen kummempaa kuin että muuten kauniissa auringonlaskussani on ARKKIMAKUTAN TYHJÄÄ SYDÄNTÄ MUSTEMPIA PILVIÄ. Ajattelin, että saattaisit tietää jotain asiasta!”
Naputusta. Laitteiston piippausta linjan toisesta päästä. “Tarkistin asian, pomo.”
“Ja?”
“Nämä eivät ole sadepilviä. Eivätkä varsinaisesti pilviäkään. Koostuvat näemmä… metallihiukkasista? Enempää en voi tällä laitteistolla kertoa.”
Aristokraatti hieroi leukaansa mietteliäänä. “Ah, mitäköhän kirottua ne sitten… samapa tuo. Ryhdy toimiin! Kyllä nekin säänhallintajärjestelmää tottelevat!”
Säätutkija ei väittänyt vastaan. Harva asia ei totellut Voitonhampaan säänhallintajärjestelmää, joka koostui sädeaseista ja vapaavalintaisesta määrästä ohjuksia.
Lisäksi se mittasi oikein nätisti ilmankosteuden ja rikkipitoisuuden, ja tänä aamuna ensimmäinen olikin 69%, ja jälkimmäinen 75%.
Sellaista oli asua julkeassa valurautaisessa poraustornissa Xian lähellä.
Vaan olivat aamut täällä silti kauniita.
Eivät kyllä niin kauniita, että Voitonhampaan lairdi olisi niitä tämän pidempään jaksanut tuijotella. Vaan kuuden ruokalajin aamiainen ei valmistunut selvästi satunnaisesta keittiöön mulkoilusta huolimatta juuri vauhdikkaammin, joten teollinen yliherra ei voinut kuin tappaa aikaa.
Ei, ei hieno herrasmies ‘tappanut aikaa’. Hieno herrasmies ei tehnyt mitään harkitsemattomasti tai hetken mielijohteesta, paitsi välillä oli pakko vähän innostua ja sitten olikin hailla laserit kidassa. Mutta hieno herrasmies tappoi aikansakin tarkkaan ja harkitusti – ei, taposta ei voitu puhua. Tässä oli kyseessä metodinen, etukäteen kylmästi ja laskelmoivasti joka liikettä ja siirtoa myöten suunniteltu minuuttien kylmäverinen murha.
Aristokraatti painoi oranssia nappia kauluksessaan ja avasi linjan toiselle uskolliselle palvelijalleen.
“Poika!” “Ниин, херра?”
Pojan ääni oli lohduton jo ilmankin mekaanista ritilää, jonka läpi se suodattui. Useimmat universumin suuret herrat ja rouvat eivät suostuneet palkkaamaan alaisuuteensa shasaaleja jo näiden onnellisuutta ja pirteyttä tuhoavan yleisolemuksen takia. Mutta tämä poika oli sentään aloitekykyinen, eikä hangannut turhia vastaan, paitsi ehkä ihan vähän, mutta ei oikeastaan tarkoituksella.
“Huomenta vain sinullekin, ilopilleri!”
Masentunutta särinää. “Херра. Ен ыммäррä. Ен ыммäррä илоа, мутта. Еихäн илоа вои сурвоа пиллереихин. Илоа еи вои валмистаа пиллеримуодосса.”
Aristokraatin tummille kasvoille levisi hymy. “Aivan, aivan… totta turiset!” “Сен верран кун илоа ыммäррäн. Сен еи питäиси олла махдоллиста. Ило он абстракти, субйектиивинен кäсите. Силлä еи оле тодистеттаваа фыысистä оломуотоа.”
“Haa haa haa! Kyllä, samaa mieltä!”
Voitonhampaan herran korteksiin ei mahtunut laisinkaan, miksi shasaaleja pidettiin masentavana seurana kaikkialla yli merten ja halki historian. Hänelle pojan huomiot aiheuttivat pelkkää iloa ja piristystä pitkiin työpäiviin.
“Ha ha ha! Niinhän sinä teet! Hyvää työtä nimittäin, poikaseni! Jatka samaan malliin!”
Shasaalit, aristokraatti ajatteli. Lystikästä väkeä.Toivat aina uudenlaista valoa eläm-
Niin, niistä valoista.
Sillä hetkellä ruokasalin – ei, koko Voitonhampaan valot sammuivat sekunniksi ainoastaan syttyäkseen vaivalloisesti uudelleen. Suurten henkien aamunkoittokin lakkasi pauhaamasta pieneksi, kiusalliseksi hetkeksi.
“M-1X!” ylimys paasasi. “Jälleenkö? Melkoinen sattuma, kun ottaa huomioon että JUURI EILEN annoin sinulle HYVIN PERUSTEELLISEN selostuksen siitä, miksi Felnas-käämejä ja munavatkainta ei pidetä kytkettyinä päälle samaan aikaan! Mutta SATTUUHAN NÄITÄ.”
Yksisilmäinen hovimestaridroidi näytti kutistuvan pelkästä nolostuksen voimasta.
“Hyvä että ymmärrät!” viiksiniekka nauroi höyryä viiksistään suihkuttaen. Aristokraatti huokaisi ja istui jälleen pitkän puupöydän ääreen. Hän painoi nyt vihreää nappia kaulanjuuressaan.
“Voro! Kuulolla?”
“Oui?” vastasi ääni joka oli sulaa kuin voi pannulla.
“Oletko alakerrassa?”
“Oui.”
“Voisitko tulla ylös?”
“Non, monsieur. Ruokinta kesken.”
“Mitä sinä ruokit siellä, protosorsiako?” aristokraatti nauroi. “Pelkkä vitsi, näin herrasmiesten kesken. Haidenko vatsat siellä kurnivat?” “Oui.”
“Mutta toveri hyvä… meillä oli työharjoittelija sitä pikkuvirkaa varten!”
“Oui. Oli.”
Syvä hiljaisuus. Meri kuohui radiolinjalla. “Hän kyllä ruokki ne, monsieur. Muttei kovin pitkäksi aikaa.”
Hermostunut hymy levisi aristokraatin kasvoille. “H-hahaha! Siinä vasta mies! Hoiti hommansa. Omistautui työlleen!”
Linjalta kuului sädeaseiden ääniä. Ikkunasta vilkaistessaan Steltin aristokraatti näki samojen valoammuksien polttavan hohteen aamutaivaalla. Sitten hait karjuivat.
Suurin osa meribiologeista oli varma, että takea-haiden ei pitänyt karjua.
Eivät ne yleensä karjuneetkaan. Voitonhampaan herra oli korjannut asian.
“Melko vihaisia tänään, monsieur. Johtunee nälästä. Harjoittelija ei ollut iso mies.”
“Ammattijärjestöjen ei tarvitse tietää”, ylimys sanoi haudanvakavana. “Oui.”
“Ssssselvä. Hoida homma, miekkonen hyvä. Onhan asia tällä kunnossa?”
“Ei oikeastaan, monsieur.”
Asia oli selvästi kunnossa.
Voitonhampaan herra soitti viimeiselle aktiiviselle luottomiehelleen painamalla vielä keltaista nappia.
“Huomenta, professori!” hän tokaisi innokkaana. “Mitä Fissioaseman aamuun kuuluu?” “Ah, tuota, hyvää, hyvää, herra tohtori!” tunnistamattomaksi moukaroitu mutta terävä aksentti sanoi vilpittömän innokkaana. Tämä yhteys oli heikompi – tulihan puhelu aivan toiselta puolelta kupolia. “Meinasihan täällä mennä kyllä heti alkuun vähän, heh, ‘plörinäksi’ kuten kaikki nuorukaiset nykyään sanovat, heh! Olin unohtanut jäähdytysputket irti iltahuollon yhteydessä ja, arvaahan sitä mitä siinä kävi, siinä samassa kun menin ensikäynnistystestien jälkeen ‘luovalle kahvitauolle’, alkoi koko paikka hehkua melko iloisen vihreänä!”
“Kelpo mies, kelpo mies! Sattuuhan noita. Mutta sait tilanteen kuitenkin haltuun?”
“No itseasiassa, heh, se on vielä päällä, mutta sain ytimen ulkokerrokset suljettua toisiltaan, joten eiköhän tämä tästä!”
“Mainiota, mainiota. Tällä selvä?”
“Tällä selvä! Tosin, jos… se ei ole liikaa pyydetty… niin voisin tarvita uusia raajoja… nykyiset ovat alkaneet kuplia…”
“Eiköhän asia hoidu, professori hyvä. Työpäivän jatkoja!”
Ja näin Voitonhampaan herra oli aloittanut taas yhden tehokkaan työpäivän. Suuryrityksen pyörittäminen vaati visioita, joita moni ei päähänsä saisi mahtumaankaan.
Tai siis, suuren hengen nimeen, luuliko joku että taivaskupolien kattoon rakentaminen olisi helppoa? Ei nimittäin ollut!
Aika kului. Lopulta peikko-oopperalla huoneen täyttänyt levysoitin hiljeni, ja aristokraatti tirautti silmäkulmastaan yksinäisen miehisen kyyneleen. Tarina kosketti häntä syvältä.
Vaan lopulta aamiaisen aika saapui. M-1X liisi sisään pikkuruisena mekaanisena ellipsinä yksinäinen konesilmä tyytyväisen näköisenä. Robotin mukana sisälle leijaili tiikeristrutsimunakkaan mehevä haju. Vasta avatun siniviinipullon hedelmäinen tuoksahdus.
Ah, siniviini. Ylimys tunsi sen aromeissa itä-Steltin lempeän kesäilman. Pehmeän tanniinisen maun.
Steltiläisen orjaluokan jalat polkemassa meheviä stra-mana-marjoja. Ylimys irvisti.
No, maailman muuttaminen oli hidasta työtä.
Ja ei hän viinin makua halunnut muuttaa. Syytä tuottajia, älä tuotetta! Järjestelmä oli mätä, mutta oliko se mikään syy kaataa hyvää juomaa pois?
Aamiaisesta nautiskellessaan Voitonhampaan aristokraatti koki päivänsä ensimmäisen todellisen yllätyksen. Tällä kertaa joku soittikin hänelle. Niin ei käynyt usein.
Tumma haarniskalordi pyyhki suupielensä, laski aterimensa lautasensa viereen ja painoi välkkyvää nappia haarniskansa kaula-aukossa.
Hento xialainen miesääni puhui, ja aristokraatin suupielet nousivat ylöspäin. Ei hän kaikkia vortixxeja halveksunut. Tällä oli näkemystä. “Päivää. Häiritsenkö, kreivi?” liskomies linjalla kysyi kohteliaasti.
“Radak!” aristokraatti vastasi innokkaasti toistaen keskustelua, jonka luette toista kertaa ikinä. “Täällä se on kylläkin huomenta. Aikavyöhykkeet, hyvä mies! Ei, et häiritse ollenkaan, kunhan vain… nautiskelin aamiaistani aurinkoinnousussa.”
“Olen kuullut niistä käytettävän lähinnä termiä ‘kupolit’. Mutta! Minulla on vähän kuulumisia tästä suunnasta. Ja ongelmia, mitkä saattavat tarvita apuasi.”
Ongelmia, liskomies oli sanonut.
Ongelmia, aristokraatti pyöritteli päässään.
“Ongelmia, Radak.”
“Ystävämme Odinalta.”
Varjottu, hullu draakki! Tietenkin! Siihen aristokraatti huokaisi, ja kovempaa huokaisivat hänen viiksensä. Ne pursottivat suuren höyrypilven aamiaispöydän ylle.
“Tyylitajuton barbaari! Mitä hän nyt on mennyt tekemään?”
“Minusta tuntuu, ettei häntä enää kiinnosta sopimuksemme. Hän on aivan liian innostunut Suurten Olentojen Sirusta. Haluaa sen itselleen.”
Voitonhampaan herra tuijotti ikkunasta horisonttiin kuunnellen vortixxin huolestuneita sanoja. Ja näki taas yhä selkeämmin synkät pilvet, joita ammuttiin sädeaseilla yläilmakehästä, vaikka siitä ei apua ollutkaan.
Ja sitten hän muisti, mitä pilvet tietenkin olivat.
Voi… voitto. Tai oikeastaan sen vastakohta. Voiton antiteesi. ‘Epä-voitto’?
Semantiikkaa. Pirut siitä. Laseria sekin tottelisi.
“Ah, sinulla on sellainen ongelma. Hankalaa, hankalaa. Kovin hankalaa! Tiedätkö, mikä minun ongelmani on tänään aamulla ollut? Näiden kirottujen valojen välkkymisen lisäksi, JOTA EN SUINKAAN AJATELLUT PYYTÄÄ KETÄÄN LÄSNÄOLIJAA KORJAAMAAN?”
M-1X piippasi kovaäänisesti keittiössä ja valot palautuivat jälleen.
“Jokin monimutkainen tieteellinen dilemma, otaksun?”
“Kyllä, kyllä! Niin voisi kenties sanoa, viisas ystäväni. Taivaanrannassani on niinsanotusti…”
Gukkoaura katosi pilven sisälle eikä tullut toiselta puolelta ulos. Aristokraatti nielaisi.
“… tummia pilviä. Ja jos kyse olisi vain säästä, sille olisi ratkaisu – olethan nähnyt ‘parannellun versioni’ metrulaisesta säänhallintajärjestelmästä. Mutta pelkään pahoin, että nämä pilvet saattavat olla pikemminkin kokoelma lihaasyöviä nanobotteja, jotka vapautin vahingossa viime viikolla tankistaan.”
Mekaaninen röyhtäisy kajahti halki taivaan ja pian mustasta pilvestä satoi kiloittain linnunluita. Ylimys yritti kohdistaa katseensa jonnekin korkealle taivaalle ja piti peukkuja Säätutkijan tähtäykselle.
“… eivätkö säänhallintajärjestelmäsi lasersäteet toimisi niihin aivan yhtä hyvin, kuin ne toimivat pilviin?”
Vanha kunnon Radak. Jollain tapaa liskomies osasi ajatella kuin aristokraatti. Rationaalisuus, se puuttui niin monilta!
“Nopeaa ajattelua! Eivät ole toimineet vielä. Mutta minä vähän tässä mietin, että entä jos minun ongelmani voisi… korjata sinun ongelmasi….”
“Hmm. Ajatuksessa on perää, vaikka en yleensä lihaasyövien nanobottien käyttämistä pidä kovin moraalisena ratkaisuna. Minulla oikeastaan on yksi kohde, jossa voisit suorittaa niillä vaikka jonkinlaisen kokeen. Ja siten ratkoa minun ongelmani!”
“Hei hei hei, Radak hyvä, näin herrasmiesten kesken, jos Odinan roisto sellaista kysyy, en käyttänyt koskaan sanoja ‘salamurha’, ‘attentaatti’, ‘terroriteko’ tai ‘lihaasyövät nanobotit’.”
Voitonhampaan herra ei ollut myöskään koskaan käyttänyt sanoja “Artakha”, “hallittu muistinpyyhintä”, “kiertoratapommitus”, “vahki-tekoäly” tai “ydinjätteen uusiokäyttö”.
“Kolmea ensimmäistä et kyllä käyttänyt muutenkaan.”
“En tietenkään. Ja… jos nyt tosissaan ollaan… tietyt finanssiasiat saavat minut miettimään, onko Varjotun suututtaminen kovin kehityskelpoinen ratkaisumalli. Tai Varjotun syöttäminen lihaasyöville nanoboteille. En juuri maininnut Varjotun syöttämistä lihaasyöville nanoboteille.”
Voitonhampaan herra muistutti itseään henkisesti, että tuhoaisi kaikki todisteet dokumentin “Suunnitelma B: Näin syötän Varjotun lihaasyöville nanoboteille” olemassaolosta. Mahdollisesti jo aamiaisen jälkeen.
Tai… olisi muistuttanut, jos hän olisi koskaan kirjoittanut sitä. Luulitteko saavanne hänet nalkkiin, ha!
“En usko, että lihaasyövät nanobotit lavertelevat osallisuudestasi.”
Optimistisen ja rationaalisesti ajattelevan lisäksi Radak oli näemmä myös huvittavan naiivi!
“Ei niistä pirulaisista ikinä tiedä. Radak, tosissasiko sinä tätä ehdotat? Vaikka olemme vanhoja kumppaneita, minä kuitenkin… pyöritän yhtiötä! Itseoppineena yritysmaailman kruunuttomana kuninkaana koen itseni… AUKTORITEETIKSI ja ASIANTUNTIJAKSI siitä asiasta, että maksajaa ei kannata syöttää lihansyöville nanoboteille, JOITA EN JUURI MAININNUT JA TÄMÄ YHTEYS ON SITTEN TÄYSIN SUOJATTU.”
“Oikeastaan minäkään en missään vaiheessa käyttänyt sanoja ‘salamurha’, ‘attentaatti’ tai ‘terroriteko.’ Ongelmaani on luultavasti mahdollista saada myös hieman vähemmän lihaasyöviä nanobotteja sisältävä ratkaisu.”
Aristokraatti toivoi sillä hetkellä ratkaisuunsa hieman vähemmän lihaasyöviä nanobotteja sisältävää ongelmaa. Vaikka hän ei Radakin heittoa ollut huomioinutkaan.
“JA jos joku Artakhan Käden – älkää teeskennelkö, ette te mitään lakkautettuja ole – vainukoira kuunteleekin tätä linjaa, lupaan suunnata niskaanne ne lihaasyövät nanobotit JOITA EN OLE KEHITELLYT-krhm. Niin, niin. Kerro ihmeessä, Radak.”
“No siis. Kuten sanottua, siru. Odinalainen haluaa sen itselleen, ja se olisi suuri sääli tiedemaailmalle. Hän lähetti yhden amatöörijoukon tänne, eivätkä he ole enää kauaa ongelma – mutta lähteeni kertoo, että hän aikoo lähettää lisää ryöväreitään ja murhaajia perääni Metru Nuille. Arvelen, että sinulla voisi olla idea, jolla tehdä vaikkapa meriportit Metru Nuille vaikeiksi väyliksi Metsästäjille?”
“No, sinä tiedät ‘parannellut takeani’…” aristokraatti sanoi vaatimattomana, mutta hänen hymynsä hyytyi heti kun hait karjuivat taas Voitonhampaan juurella. Punainen laser paloi hetken viivana hänen ikkunansa ohitse.
“… ne olivat… ainutlaatuinen kokemus. Hämmästelen edelleen tapaa, jolla kytkit niiden tietoisuuden säänhallintajärjestelmääsi. Se oli todella inspiroivaa!”
Ai niin, siitä. Se piti kai kytkeä joskus poiskin. Mieluiten jopa ennen kuin hait tajuaisivat, miten taivaskoneita käytettiin etäältä.
“Voi, imartelet minua, Radak. Oli miten oli, kalat eivät välttämättä… ole vaihtoehto. Kaivannet jotain hienovaraisempaa?”
“Paristakin syystä. Se ei saa olla mitään kovin ilmiselvää. Ja tiedäthän, minä en pidä kuolemien aiheuttamisesta. Se tuntuu niin sivistymättömältä.”
“Voi, olen täysin samaa mieltä. Ehkä voimme hidastaa Varjotun rosvojen tietä diplomaattisemmin keinoin.”
“Mitä sinulla on mielessäsi, parahin tohtori?”
“No… minulla on ollut tässä viime vuosina harrasteprojektina tietynlainen liikuteltava antigravitaatiokenttä. Olen onnistunut lähettämään sillä jo jopa joidenkin tonnien painoisia objekteja taivaisiin. Tästä ei sitten puhuta. Kukaan ei saa yhdistää minua siihen energiahurttajuttuun.” Laikarakk, piruparka, aristokraatti ajatteli ja piti mielessään pienen hiljaisen hetken karvaiselle ystävälleen.
“Muistaakseni virallinen selitys sille oli se jäävuori täynnä Frosteluksia, ja se toimi aika hyvin. Mutta jatka toki. Mitä ajattelit singulariteettigeneraattorillasi tehdä?”
“Eiiii, minä ajattelin että sinulla olisi joku ajatus, toverini! Ja… en sano, että sinun pitäisi lähettää Pimeyden metsästäjien armada Punaisen tähden luo, mutta…”
Hetken hiljaisuus.
Hämmentynyt.
“… en tainnut huomata niitä ‘diplomaattisempia keinoja.’”
“Hah! Jos minulle tarjottaisiin mahdollisuus suunnata tähtiin, olisin enemmän kuin kiitollinen!”
“Paitsi että… et ole päässyt vielä tähtiin. Kun rakennutit sen aseman Zakazin kupolin taivaalle, muistaakseni katto osoittautui hankalaksi esteeksi. Mutta ehkä saamme vielä katon auki, kun pääsen käsiksi Suurten Olentojen Siruun.”
“On minulla siihen katon murtamiseen toinenkin tapa- MITÄ NYT? OLETIN LAMPPUONGELMAN KENTIES KORJANNEEN ITSENSÄ, mutta olenhan minä aiemminkin väärässä ollut!”
Nolostuneempia piippauksia. Valot palautuivat jälleen. Voitonhampaan herra oli hämmentynyt – näin monta kytkentävikaa saman aamun aikana? Kyllä hänkin mielellään välillä testaili Felnas-käämejä päälle tai pois, mutta tämä alkoi olla jo liikaa.
“Mitä jos katsotaan sitä hieman myöhemmin. Juuri nyt tarvitsen vain Metru Nuin ilman liskomafian kätyreitä.”
“Ja haluat sen tapahtuvan ilman väkivaltaa? Rakastan haasteita, Radak!”
“Odinan ystävämme ottaa väkivallan hänen alaisiaan kohtaan hieman henkilökohtaisesti.”
“En voi muistaa niitä kaikkia. Valaisetko?”
Rautahaarniskainen titaani hymähti itsevarmana. Eihän hän ollut esitellyt Radakille kuin vajaan neljäsosan niistä kaikista?
“Noh, tämän suunnittelin aikoinaan potilaiden puuduttamiseen, mutta tapahtui tietynlaisia… komplikaatioita. Pikku apurieni lähettämä värähtely saattoi aiheuttaa pidempiaikaisen turtuneisuustilan kuin… alunperin tarkoitin. Mutta tiedäthän sinä, Radak hyvä, että minä en heitä koskaan mitään pois?”
“Minusta on todella inspiroiva ajatus, miten päätät tehdä tuota tarkoitusta varten nanokoneita, kun valtaosa kollegoistasi käyttää aivan tavallisia kemikaaleja tarkoitukseen.”
“Miksi kaikki muut ovat niin laiskoja?” steltiläinen murahti pitkät mustat kädet puuskassa.
“Kaikki eivät voi olla kaltaisiamme tieteen uranuurtajia.” Tämä palautti hymyn paronin kasvoille.
“Eivät, eivät. Vain harva meistä voi seurata Tulinoidan jalanjälkiä jumalten luolaan. Vaan saammeko pian käsiimme avaimen sinne, Radak?”
“Jos saamme pidettyä sen draakin erossa tästä kaikesta, kyllä. Saatamme saada avaimia useamman.”
Aristokraatin naurahdus sai tämän tummat putkiviikset suorastaan käpertymään kerälle. Hän puristi kätensä himoitsevasti nyrkkeihin kuin kahden mielen sirun ympärille.
“Kelpo mies, Radak! Kelpo mies! Mutta miten ajattelit pitää muut ahnaat kädet irti tämän maailman vaarallisimmasta aseesta? Odinan kummisetä ei ole ainoa joka luulee olevansa siihen oikeutettu.”
“Metru Nui on nykyään yllättävän sulkeutunut. Jos pystyt estämään metsästäjien pääsyn tänne, minulle ei tule ongelmia.”
“Lähetän nanopilven luoksesi heti kun saan sen vain vapautettua! Toivottavasti… tuulet ovat suotuisia…”
“… säänhallintajärjestelmä, unohditko sen?”
“Siinäkin… saattaa olla mutkia kuin-”
Kuin hänen viiksissään, olisi hän jatkanut, mutta…
“VALOOOOOOOT.”
Ohjustekoälyä, leijukiekkoa ja bohrokin aivoja sisällään kantava keittiötyöläinen näytti olevan vilpittömästi häpeissään. Suuren mustan tornin mustaa ruhtinasta kävi jo vähän tätä sääliksi.
“Kiitos!” finanssiherra tokasi sähköjen palattua jälleen kerran kuvioihin. “Niin, niin! Ehkä en anna tuulien hoitaa tätä työtä. En ole vielä nimittäin onnistunut rakentamaan… kokonaista ilman toaa.”
Häneltä puuttui siihen vielä raajojen lisäksi suurin osa sisäelimistä. Toverit mustassa pörssissä olivat joutuneet olemaan viime aikoina varovaisempia.
“Lähetän toisiksi parhaimman mieheni asialle.”
Ja toisiksi parhaimmalla miehelllään hän tarkoitti luonnollisesti sitä miehistään, jolla oli toisiksi muhkeimmat viikset, eli Voroa.
“Kiitos. Autat huomattavasti mielenrauhaani. Minun puolestani tässä oli kaikki.”
“Minun ei!”
Nyt aristokraatti oli vasta pääsemässä vauhtiin. Hän ei ollut saanut puhua tästä vielä kenellekään.
“Radak, Radak, emme ole päässeet puhumaan aikoihin. Nyt kun sinulla on Metru Nuin kaltainen ihanteellinen testausympäristö, ajattelin että voisit toimia betatestaajana muuan salaisessa sivuprojektissani. Kuvittele tämä: poliisivoimat, mutta ROBOTTEINA!”
Tik. Tok. Radakin mielipide jäi sanomatta.
“… eikö…”
Paroni otti tämän käskynä jatkaa mainospuhetta.
“Kuvittele! Kaikki tavallisen lainvalvojan hyvät puolet, eikä yhtään niistä heikkouksista! Ei moraalisia rajoitteita! Ei väsymystä! Ei kroonista donitsiaddiktiota!
“… mutta…”
“Ja et ole edes kuullut parasta osaa: MIELISAUVOJA! Sauvoja, jotka ampuvat mielisäteitä – säteitä, jotka vaikuttavat mieliin! Se on oikeastaan aivan petollisen nerokasta kaikessa yksinkertaisuudessaankin, ja minua rehellisesti… hämmentää, miksi kukaan ei ole keksinyt ideaani edes tässä ummehtuneessa ja paikalleen jumiutuneessa tiedemaailmassa, jossa elämme! Mitä sanot, Radak? Minulla on pari prototyyppiä, ja uskon että ihastut nimeen, jonka olen jo ehtinyt…”
Voitonhampaan paroni, kreivi ja tohtori tajusi vasta silloin puhuvansa tyhjälle linjalle.
“… patentoidakin?”
Mutta… eihän sen pitänyt olla mahdollista? Haarniskan viestin toimi kunhan Voitonhampaan sisäinen tukiasema oli vielä-
Valotkaan eivät olleet päällä. Se olisi pitänyt huomata ehkä aiemminkin. M-1X piipitti paniikissa keittiössä kytkimiä hakaten.
Aristokraatti keksi tälle vain kaksi mahdollista syytä.
Noh, kolme. Ehkä hait olivat vihdoin tajunneet miten sääsatelliitit toimivat.
Okei, neljä. Ehkä lihaasyövät nanobotit olivat ryhtyneet syömään myös mekaanista ainesta.
Tai siis viisi. Ne metallia syövät nanobotit olivat myös vielä nimittäin vapaana, vaikka ylimys oli lähettänyt shasaalipojan niiden perään “haavihommiin”.
Mutta vahvimpana vaihtoehtonaan Voitonhampaan herra uskoi…
… sabotaasiin!
Sabotaasiin!!!
Mihin hän ei uskonut oli kuitenkin musta metallinen nyrkki, joka oli juuri ilmestynyt huoneiston oven väärälle puolelle. Nimittäin juuri aristokraatin puolelle.
“Sssssinääää…” tämä mumisi ovea kohti viikset jännittyneinä.
Ovea muodostava puuaines säpälöityi, kun käsi hapuili tiensä ovenkarmille ja tarttui siihen kaikella puristusvoimallaan. Asia, joka oli hetki sitten vielä ollut Voitonhampaan herran kattohuoneiston pääovi, väistyi nyt pakolla sen läpi astuvan teknoperkelöitymän päätöksestä siirtää olemuksensa sen tyylikkäimmin sisustetulle puoliskolle.
“Ssssssinä!!!!”
Aristokraatti nousi irvistäen pystyyn tuoliltaan ja puristi kätensä tiukasti nyrkkeihin. Hän tiesi jo, kuka oli tulossa, ja halusi olla valmiina. Musta piikkipanssarinen haarniska vaarallisena hän tepasteli esiin pöytänsä takaa, naurahti muhkeasti ja taputti käsiään yhteen. M-1X kuuli käskyn ja veti vivusta.
Ovella seisova punamusta sotasaatana suoristi selkänsä hieman liian matalien ovenkarmien läpi saavuttuaan. Nyrkit tiukasti yhteen puristettuina ilmeetön kypärä tuomitsi kattohuoneiston haltijaa, joka oli kuitenkin valmiina kohtaamiseen.
“Ha! ARVASIN!” aristokraatti karjaisi saapujalle.
Ja sillä sekunnilla valtava metallinen koura syöksähti seinän salapaneelista aristokraattia kuvaavan maalauksen takaa. Se heitti hänen käsiinsä suuren kaksikärkisen keihään, jota aristokraatti pyöräytti sulavasti käsissään. Musta, valoa imevä energia virtasi kärkien välissä.
“HA!”
Toinen metallinen koura, edellistä vieläkin suurenmoisempi laskeutui katosta pirstoen kristallikruunun sirpalesateeksi tieltään. Se asetti syvälle aristokraatin päähän mahtavan mustan silinterihatun – yritysmaailman kiistattoman kuninkaan loisteliaan kruunun!
“HAAAA!”
Ja vielä yksi robottikoura kuuli käskyn. Sen jumalainen tehtävä oli toimittaa Voitonhampaan herran vasemman silmän päälle suuri ja ylväs monokkeli.
“KENRAALI KILLJOY!” Voitonhampaan herra huudahti töykeästi saapuneelle vieraalleen pahaenteisesti naurahtaen.
Vihreähehkuisen haarniskansa raoista Metru Nuin entinen kenraali viimein lausui nimen, jota hän ei koskaan olisi enää halunnut joutua lausumaan.
”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
Sitten räjähti.
Suuri tulipallo valaisi Voitto Korporaation johtajan mahtavan ja piikikkään siluetin taustan. “Oletko tullut KOHTAAMAAN TURMIOSI, Kenraali?” aristokraatti nauroi kovaäänisesti tajuamatta, että sillä hetkellä Mustan Käden entinen kenraali kuuli lähinnä “sad-dam”. Ja ehkä myös “batang”.
Irtaimiston ja säpälöityneiden huonekalujen palaset kimpoilivat niin mustahaarniskaisen aristokraatin selkäpanssareista, kuin Killjoyn kasvoistakin. Näennäisesti aseistamattomana saapunut sotakralhi nosti sormensa syyttävästi kohti viiksekästä panssarikraattia.
“Sinä tiedät, että en normaalisti suostuisi kohtaamaan sinua kasvotusten, senkin pöhöttynyt varas. Mutta sinun täytyi mennä taas rajan yli. Sinun oli aivan pakko työntää ylisuuri hattusi peliin, johon sinulla ei ole asiaa.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA virnuili koko terävällä ja äärimmäisen hyvin hoidetulla hammasrivillään. Ei hän ollut turhaan käynyt Haederan yliopiston hammaslääketieteen opintoja.
“Ja näin julkeasti tohtii puhua itse ruokarauhani rikkoja! Mutta älä huoli, Nui-Kralhi! Tunnettuna herrasmiehenä sallin sinun liittyvän aamiaisseurakseni! M-1X! Olisitko ystävällinen ja… kattaisit pöydän vieraallemme!”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN kovaääninen nauru piilotti taatusti alleen kaikki paronin pahaenteiset taka-ajatukset, tai siis ainakin siihen asti kunnes keittiöstä vedettiin vipu. Siinä samassa servot kauniin antiikkipöydän sisällä syöksivät kymmeniä mustia teräshampaita puupinnan läpi, ja lattian piilotettu metallijousitus antoi laulaa.
Suuri pöytä heilahti Killjoyta kohti valtavana murskaimena mustien piikkien meri puusta törröttäen.
Punamusta metsästäjä loikkasi kaikin voimin kohti kattoa ja iski molemmat nyrkkinsä siitä läpi jääden roikkumaan ilmaan. Molemmat jalkansa kohti sinkoutuvaa ansaa ojentaen Killjoy käynnisti jalkojensa rakettimoottorit juuri oikealla hetkellä. Kuolonpöytä vaihtoi ilmasta väkivaltaisesti suuntaa sinkoutuen vaarallisesti kieppuen takaisin kohti keittiötä, jonne se lopulta pysähtyi.
Metalli murskasi teknojätin alle jäävää puulattiaa tämän elopainon laskeutuessa takaisin sille. Ärsyyntynyt kenraali ei hellittänyt syytöksissään. Ei varsinkaan aristokraatin tempauksen jälkeen.
“Sinä et edes välitä? Sinä olit aina piikki lihassamme, mutta markkinavoimien hyväksikäyttö ja massatuhoaseet ovat kaksi hyvin eri asiaa. Olen saanut tarpeekseni.”
“Kenraali, kenraali!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi vaihtaen singulariteettisauvaansa rennosti kädestä toiseen, “minusta tuntuu, että aloitimme tänään jokseenkin huonolla jalalla. Voisimme korjata asian esimerkiksi…”
– valtava musta rautajalka räjähti katon läpi Killjoyn yläpuolella –
“… nyyyyt!”
Tällä kertaa Killjoyn ei tarvinnut turvautua turhauttavaan akrobatiaan, vaan punamusta hahmo polvistui yhden polvensa varaan salamannopeasti ja antoi metallisen outouden laskeutua suosiolla päälleen. Yhteentörmäyksestä kuuluva ääni muistutti sitä, kuin joku olisi lyönyt kongiin täysillä voimillaan. Killjoyn haarniskan nivelistä kuului muutama huolestuttava rasahdus satojen kilojen painon yllättäessä tämän, mutta puku kesti. Ja juuri tarpeeksi pitkään, jotta Killjoy sai kerättyä voimansa.
Selkänsä salamannopeasti suoristettuaan rautajalka aloitti uuden matkan, ja tällä kertaa suunta oli suoraan ylös. Jossain kaukana kaksikon yläpuolella kajahteli, kun aristokraatin toinen ansa tuhosi metallisen ulkokaton rakenteita.
“Joko riitti? Vai oletko valmis vastaamaan typeryyksistäsi?”
Putkiviikset DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN kasvoilla kiertyivät jäykkinä yhä tiukemmiksi spiraaleiksi, kun hän irvisti vihaisesti… mutta sai hienon ja kohteliaan herrasmiehen tavoin palautettua tyynen asiallisuutensa ja vieraanvaraisen hymynsä.
“Kenraali Killjoy! Mehän olemme vanhoja tuttuja! Eihän meidän tarvitse tapella”, aristokraatti painoi pitkällä sormellaan haarniskansa kaula-aukon sisälle, “vorojapoikahälytyskerroksessa32tuokaakarboniittikivääritjapariraskastakhiroksiinikanuunaakiiitoooos. Ota ihmeessä tuoli, vanha ystävä –”
– paronin käsi viittoi halki huoneen osoittaen kaikkia ruokasalin tuoleista, joista huomattavasti käytännössä jokainen oli puusäleinä –
“– ja istu alas! Meillä on selvästi paaaaljon puhuttavaa.”
Killjoy pudisteli päätään tyytymättömänä ja painoi sormensa kypäränsä oikean puolen antennille.
“Brez. Keskeyttäkää tavaroiden lastaus hetkeksi ja laittakaa silmät kovaksi. Asepuolelle tulossa mahdollisia kohteita. Älkää säästelkö mitään. Pistäkää paukkuen.”
Killjoy odotti radioyhteyden päässä puuhaavan selakhikolmikon vastauksen ennen, kuin asteli tylysti aristokraatin ohitse ruokasalin ovelle.
“No entäs nämä tuolit sitten? Vielä lisää temppuja? Oletko sinä todella niin peloissasi, että olet ansoittanut koko kotisi? Antaa palaa. Pistä pahintasi. Voin tuhota loputkin irtaimistostasi, jos se saa sinut tyytyväiseksi.”
“Tuolit? Ansoitettuja?” aristokraatti tuhahti vilkuillen sivuilleen. “Minä sinä minua oikein pidät? Typerä idea! Toisin kuin te Mustan Käden tympeät funktionalistit, minulla on silmää tällaisille asioille –”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN monokkeli ampui kuolettavan lasersäteen Killjoyta päin.
Tällä kertaa Killjoy ei ehtinyt tehdä mitään Voitto Korporaation herran vähäeleisen hyökkäyksen edessä. Ei sillä, että hänen olisi tarvinnut. Sama värähtelevä hehku, jolla Killjoy oli naamioinut itsensä ristelyille ja suojautunut viettelevän vortixxin varjoilta värähteli jälleen. Laser imeytyi haarniskan ympärillä olevaan kenttään ja katosi.
“Annas kun kerron sinulle hieman meistä Käden funktionalisteista”, kenraali uhitteli, “Ionihaarniska. Pirun kätevä kaikkea sellaista vastaan, jotka sisältävät valoa tai varjotemppuja. Ei sinun varallesi suunniteltu, ei missään nimessä. Mutta näyttää tepsivän hyvin epäkäytännöllistä mahtailua vastaan.”
No nyt mentiin henkilökohtaisuuksiin! Pöyristys valtasi steltiläisen hammaslääkäri/asekehittelijä/avaruusparoni/filantroopin viiksekkäät kasvot. Harva uskaltautui halventamaan hänen lasereitaan! Ja vielä harvempi käveli siitä ulos ilman rangaistusta.
Mutta suora hyökkäys ei selvästi tähän soturiin toiminut. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA laski päänsä etukumaraan. Kyllä, nyt hänen oli maalattava kasvonsa asiallisuudella. Verhouduttava Suureen Ystävällisyyden ja Herrasmiesmäisyyden kanohiin. Kanohiin, jonka nimi olisi Kanohi Doktor Viktor von Nebula, jos se olisi olemassa muuallakin kuin metaforien tasolla.
Hän tuudittaisi Nui-Kralhin turvallisuudentunteeseen… ja iskisi sitten! Kyllä! Tätä suunnitelmaa punamusta soturi ei osaisi odottaa, ei varmana, vaikka DOKTOR VIKTOR VON NEBULA olikin sitä hetken ajateltuaan päästänyt vahingossa ulos kumean naurunremakan.
“Vaikuttavaa, Killjoy! Tiedäthän, että me Voitto Korporaatiossa olemme aina olleet vaikuttuneita kyvyistäsi ja teknologisesta lahjakkuudestasi? Vaikka en Mustan Käden teknologian suuri ihailija olekaan-”
“Ihailija?” Killjoy tyrskähti kuin loukattuna, “No et todellakaan. ‘Jumalointi’ olisi lähempänä. Älä yritä ottaa kunniaa itsellesi, olen jo käynyt läpi varastosi. Suurin osa tavarasta on meiltä, etkä ole edes yrittänyt piilottaa sitä. Vai luulitko, että logon pois raaputtaminen on vakuuttava tapa tehdä tuotteesta omasi?”
“VAIKKA EN MUSTAN KÄDEN TEKNOLOGIAN SUURI IHAILIJA OLEKAAN”, paroni toisti hurmoksessa. Killjoy oli typertynyt. Hän ei ollut ollenkaan varma, oliko tämä kuullut ainuttakaan hänen sanoistaan. “… uskon että yrityksillämme olisi paljon opittavaa toisiltaan yhteistyön saralla! Kyllä, ehkä olen aina aliarvioinut sinut ja toverisi? Ehkä tekin ansaitsette kulkea kanssani Tulinoidan polkua! Jättää taakse Teräksen Ajan, astua kohti Voiton Aikaa! Aloittaa kanssani hyperkopernikaalisen kumouksennytkiirettäniidensaatanankhiroksiinikanuunoidenkanssavorominultaloppuuhiljalleensanottava, ja AVATA KANSSANI TAIVAAT!”
Killjoyn päässä pyöri paljon asioita. Suurin osa niistä sisälsi ajatuksia, joilla ei ollut mitään tekemistä papattavan aristokraatin kanssa. Sen lisäksi, ettei entisen kenraalin kärsivällisyyttä oltu tehty kestämään tällaista, oli Killjoyn reaktio samalla myös puutunut. Kuinka kauan hän jaksaisi olla kuuntelematta tämän solkotusta?
“Kuules”, hän aloitti varovaisesti, punniten sanojaan tällä kertaa tarkoin, “Kaltaisesi herrasmies osaa kyllä varmasti ajatella yhteistä hyvää. Jos me aiomme seurata tätä… Tulinoitaasi, niin odotan sinulta vastavuoroisuutta. Joten pirulauta, vastaa kysymyksiini ja sitten katsomme, mitä teemme sinun kanssasi.”
Kypäränsä alla hampaitaan kiristelevä kenraali ei seurannut diplomatian tietä mielellään, mutta kenties Voitonhampaan tohtorin imagoon vetoaminen olisi tie vastauksiin.
Aristokraatin virnuileville kasvoille asti erehtyi pikkuriikkinen hitu sitä tajuamista, että hän oli saattanut itse olla keskustel- kanssakäynnin aggressiivisempi osapuoli. Räjähtäviin rakettiammuksiin mieltynyt kralhi ei ollut nimittäin laukaissut vielä ainuttakaan sellaista koko aamun aikana.
Mutta omaksi puolustuksekseen… ei ollut DOKTOR VIKTOR VON NEBULAKAAN.
Se ei johtunut tosin yrittämisen puutteesta. Vorolla kesti tavallista kauemmin. Oli siis pelattava aikaa ja mentävä barbaarisen skorpionisoturin ehdoilla.
“Kysymyksiisi? Ilomielin! Minulla, Killjoy hyvä, on kaikki vastaukset mitä tulet koskaan tarvitsemaan. Tai siis. Melkein. Ei sellaisia, joita minun ei pitäisikään tietää. Kaikki ne vastaukset, jotka minun on kannattavaa tietää. Tiedäthän.”
Killjoy huokaisi syvään, joskin vain puoliksi helpotuksesta. Teknomies tunsi aristokraatin tarpeeksi hyvin tietääkseen, että hän vain luultavasti pelasi aikaa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö hän saisi tästä kuitenkaan mitään irti. Niine tuumineen Killjoy nosti vasemman kätensä vaaka-asentoon ja heijasti sen tietokoneen hologrammiheittimestä kolmiulotteisen oranssina hehkuvan kuvan.
“Olen jo käynyt läpi kaikki tiedostosi. Olet ollut viisas jättäessäsi kaikki tärkeimmät yksityiskohdat pois, joten saat hieman auttaa minua.
Molemmat tuijottivat ylösalaisin käännetyltä nelijalkaiselta pilvenpiirtäjältä näyttävää valoshowta. Killjoy vilkuili kuitenkin aristokraattia sen läpi ja jatkoi viimein itse aiheeseen: “Mikä helvetti on Baterra-asema?”
Aristokraatin suu muuttui pitkäksi viivaksi ja tämän silmät pullistuivat. Suuret putkiviikset valahtivat lannistuneina alas. Mahtipontinen paroni tuijotti kenraalin kädessä pyörivää hologrammia joitakin piinallisia sekunteja ennen kuin levitti kasvoilleen aamun leveimmän hammashymyn. Viikset nousivat jälleen ojoon kuin kaksi voimamiehen pullistuvaa hauista.
“H-hahahaha! Killjoy, Killjoy, ei minunlaisenikaan kouluttautunut mies voi kaikkea tietää! E-en minä ole kuullut mitään mistään Feterra-asemast…”
Hymy hyytyi jälleen kun paroni tajusi sanansa.
“Baterra-asemasta! Vaan, ei sillä! Unohda se toinen juttu! Jota en koskaan sanonut! Joten ei tarvitse unohtaa! E-hei!”
Killjoy tuijotti takeltelevaa herrasmiestä typertyneenä. Sormea napauttamalla kralhisoturi sulki projektorinsa ja otti yhden uhkaavan askeleen kohti haarniskoitua monokkelisoitujaa. Pienen hetken viileänä päänsä pitänyt Killjoy menetti malttinsa heti möläytyksen myötä.
”Tämä ei ole mikään peli, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.”
“Tässä ei ole kyse imagosta tai lakisyytteestä. Tässä on kyse siitä, kuinka moni kuolee sen hammassaatanan käsissä, jolle sinä näitä leluja rakennat. Koska jos sinun puuhasi auttavat sitä pirulaista kivirotankin verran, niin olen valmis pudottamaan liikaa puhuvan pääsi hartioiltasi. Taas.”
Viiksekäs irvisti. “En tiedä, miten asiat ovat siellä Metru Nuilla, mutta meillä Voitto Korporaatiossa kunnioitetaan potilaita ja vaitiolovelvollisuut- taiiii SIIIIIIIIS. Heh heh, mikä hammassaatana? Minä en ole eläissäni työskennellyt ainoankaan saatanan TAI hampaikkaan kanssa”, Haederan yliopiston vuosikurssin MMXCVII priimus ja hammaslääketieteen kunniatohtori totesi ehdottoman vakuuttavasti.
Killjoy ei edes kuunnellut tohtorin viimeisiä sanoja, sillä triplaselakhinen informaatio hänen korvassaan oli huolestuttavaa. Voitonhampaan asevarastoja tyhjentävät siskokset olivat löytäneet jotain erikoista, mutta kaipasivat vielä hetken tarkistaakseen asian.
“Eli väitätkö sinä”, Killjoy palasi asiaan, “että sinulla ei ole mitään tekemistä aikojemme suurimpien teknologisten saavutusten kanssa?”
Kralhi päätti jatkaa diplomaattisia kokeilujaan.
“Koska kun minä katson näitä tiedostoja, niin minä näen pilvenpiirtäjän roikkumassa maailman katosta. Minä olen hajottanut lyhyen elämäni aikana melko pirusti asioita. Mutta en koskaan mitään sellaista.”
Paroni vilkaisi kevyesti olkapäänsä yli (huomattavan vaarallinen asia tehdä kaikkien niiden piikkien takia) ikkunoita kohti ja katsoi taas kralhin ilmeettömään kypärään.
“Vai… aikojemme suurimpien teknologisten saavutusten oikein…” hän mutisi viiksiensä alta imarreltuna, “… noooo, kenraali, minun on myönnettävä että toisinaan, kuten aidon herrasmiehen kuuluukin, tapaan vitsailla. ‘Huumori’-syistä. ‘Hauskuustason’ nostamiseksi. Kuten äsken saatoin tehdä. Tai olla tekemättä, jos niin ei ole suvaittavaa. Mutta kuitenkin. Mutten kuitenkaan.”
Selakhien selitys Killjoyn kommunikaattorissa häiritsi tätä taas. Punamusta kypärä kääntyi hetkeksi sivuun, miehen kuiskatessa “Tutkikaa vielä. Minun täytyy olla varma”, vastaukseksi. Kralhin outoa kääntyilyä seuraava paroni sai pian vastaansa taas ilmeettömän läpitunkevan tuijotuksen.
“Hyvä on”, Killjoy mutisi pettyneenä ympäripyöreälle selitykselle, “Jos sinä et kerro, niin entäs sinä. Sinähän näet täällä kaiken, etkö vain?”
Aristokraatti kääntyi katsomaan Killjoyn osoittamaan suuntaan, jossa merkillisen muotoinen keittiövälinettä muistuttava leijuva robotti oli saanut tarpeekseen kytkimien hakkaamisesta.
“Haha, pahoittelen”, aristokraatti hymähti. “M-1X-Su ei ole varustettu puheenmuodostusytimellä. Mutta hän osaa ehdottomasti tehdä parhaan tiikeristrutsimunakkaan, jota olen koskaan maistanut!”
Leijuva yksisilmäinen robomunakello heilutti vaatimattomasti Killjoylle yhtä lonkeron päässä olevaa kättä ja piippasi.
“Haluatko teetä, kenraali? Kyllä sinä varmaan haluat. M-1X-Su, keitäpä vieraallemme teetä”, aristokraatti sanoi. Ja vastauksena ellipsimäinen kone leijaili hiljaa takaisin keittiön puolelle.
Killjoy mulkoili hiljaisesti piipittävää konetta sen poistuessa. Hänen etsimänsä vastaukset olivat mitä luultavimmin sen sisässä. Ainakin, jos hänen visiiritietokoneensa automaattisia analyysejä oli uskominen. M-1X-Sun sisältö oli juuri sitä, mitä entinen kenraali oli uumoillutkin löytävänsä.
Selakhien päästä ei ollut hetkeen kuulunut mitään. Tieto, jota Killjoy odotti oli elintärkeää. Ja rehellisesti hän myös odotti mitä tahansa tekosyytä päättää toistaiseksi hyvin tulokseton ja turhauttava keskustelu.
”Joten siinäkö kaikki? Tässäkö kaikki, mitä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA –”
“– minulle tarjoaa? Teetä ja kasan huonosti käärittyjä valheita? Näidenkö kanssa minun pitäisi täältä poistua?”
“No… ajattelin tarjota sinulle teen kanssa myös leipää…” kaiken hienovaraisuuden arkkivihollinen sanoi aivan liian vaitonaisesti.
Ja silloin räpyläjalat läpsähtivät useamman kuin kahden räjähdyksen möykyttämän ruokasalin oviaukolle.
Killjoy kääntyi ja näki oven jäänteiden päällä seisovan viiksekkään barrakudanaamaisen syväläisen, jonka päälaella oli hieno baskeri ja olkapäätä vasten puolet tämän pituudesta pitkä patonki.
“Bonjour“, syväläinen sanoi sulavasti.
“Mikä Karzahni –”
Syväläinen osoitti herkullisen näköisen tuoreen leivonnaistuotteen kralhikenraalia kohti ja otti vihreillä koivillaan leveän haara-asennon. Ja silloin patongin pää aukesi.
Entisen Mustan Käden kenraalin elämän ensimmäinen khiroksiiniraketti räjähti tämän naamalle.
Kuin jumalten vasaralla lyötynä kasa punaista ja mustaa metallia lensi järkyttävän äänen ja valtaisan paineaallon harjalla nyt entisten ruokasalin ikkunoiden läpi. Kauas, kauas pois.
Savukiehkurat leijailivat ilmassa. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pudotti hätäisesti singulariteettisauvansa lattialle, ryntäsi Killjoyn muotoisen moukarin voimasta särkyneiden ikkunoiden luo ja nosti pystyyn molempien käsiensä keskimmäiset sormet.
“EI SAATANA!” kaunopuheinen steltiläinen huusi sivistyneesti ulos ikkunasta. “SUORAAN NAAMAAN! JUMALAUTA! NIIN HIENOA! SIITÄS SAIT! OPITPAHAN KÄYTTÄYTYMÄÄN! Hyvää työtä, Corrodér! Erinomaista työtä!”
“Oui.”
Aristokraatti jakoi arvokkaan herrasmiesmäisen ylävitosen vierelleen astelleen syväläisen räpyläkäden kanssa. Myös M-1X-Su-munakellodroidi oli uskaltautunut osittain ulos keittiöstä ja tuijotti repeytynyttä seinää ja paljastunutta aamutaivasta värisevänä pallerona.
“Vihdoin!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kailotti taputtaen kätyrinsä patonkia, “vihdoin pääsin näkemään tuollaisen käytössä!”
“Olen harjoitellut, monsieur”, baskeripää vastasi, “mutta teinä katsoisin ulos ikkunasta.”
“Tietenkin, tietenkin! Siitä tulee nimittäin melkoinen näky! Hait saavat ainakin vihdoin syötä… vääää…“, tohtorin äänenpaino laski lauseen loppua myöten ja silmät pullistuivat. Hän veti ylisuurta hattuaan yhä syvemmälle päähänsä. Ja molemmat Voitto Korporaation viiksivallut tuijottivat näkyä liikahtamatta.
“Se lentää vielä.”
“Oui.”
“Pitäisikö sen lentää?”
“Johtunee jalkaraketeista, monsieur.”
“Älä viisastele esimiehellesi! Miksi se lentää vielä?”
“Näyttää myös aika vihaiselta, monsieur. Vaikka en kypärästä voi paljoa sanoakaan.”
“E-hehehe… no, poika hoitaa ilmatorjunnan –”
He olivat melko varmoja että sillä hetkellä ikkunan ohi lensi vauhdilla roottorireppuinen shasaali, joka yritti epätoivoisesti ravisuttaa vihreää selakhiagenttia kimpustaan.
“ХЕРРА ПАРОНИ, ЙОС СИИТÄ ЕИ ОЛЕ ЛИИКАА ВАИВАА НИИН ВОИСИН КАИВАТА АПУА…” tämän konesuun kaiutin kailotti kovempaa kuin kukaan shasaali oli koskaan saanut ääntään kuulumaan.
“Hienoa, poika!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huusi perään. “Samaa mieltä! Kyllä sinä sen yksin taltutat!”
“Monsieur”, syväläinen paronin vierellä sanoi varoen valmistellen lausetta, jonka sanominen minkä tahansa muun yrityksen palkkalistoilla olisi edes kysymyksiä herättävää, “valmistelen patongin toista ammusta varten.”
Paronin seinään ilmestyneen reiän tasalla leijuva raivosta kihisevä teknosaatana ei kaikesta huolimatta tehnyt elettäkään räjähteeseen vastaamiseksi. Ohikiitävän hetken ajan viiksivallut ehtivät tuijottaa paikallaan leijailevaa näkyä rauhassa. Sen hetken päätyttyä syväläinen oli sinkoutunut kaksikymmentä metriä taaksepäin panssarintorjunta-ammuksen aiheuttaman paineaallon viedessä tämän mennessään.
“SACRE BLEU!” kuului loittonevana kaikuna jonkin vihreän poukkoillessa käytävää pitkin.
Voitto Korporaation herran oli tyytyminen väkivaltaiseen selälleen kaatumiseen. Harmaa, Killjoyn tasalle noussut nynrahvalmisteinen hävittäjä oli avannut tulen juuri sopivalla hetkellä. Aristokraatin huoneistossa oli sen omistajan lisäksi nyt enää piipittäen takaisin keittiöön perääntynyt robottinen hovimestari.
Hiiltyneestä maalista koostuva läiskä Killjoyn haarniskan etuosassa oli äkkiä kumartunut hammaslääkärin yläpuolelle ja pudotusaluksen sivuluukusta kralhin vierelle oli loikannut yksi kolmesta selakhista. Tällistä maassa toipuva steltläinen sai tätä tuijottavan kaksikon keskustelusta vain vaivoin selvää.
“Kaikki hyödyllisen näköinen on pakattu kyytiin, Joy”, totesi Brezeistä selkeästi pirteimmällä päällä oleva. Hän oli ainoa, joka oli suostunut tuomaan Killjoylle löydösten uutiset.
“Varmistitteko te sen?” Killjoy tivasi aiemman radiokeskustelun lopputulemaa. Selakhi nyökkäsi varovaisesti.
“Lastasimme kaiken mukaan.”
Killjoy murahti. Selakhi hyppäsi takaisin alukseen. Agentti jätti oven auki valmiiksi Killjoyta varten.
Mutta entisen kenraalin piti saada varmuus. Hänen piti kuulla se Voitto Korporaation kasvojen omasta suusta. Punamustat kädet nostivat tohtorin väkisin Killjoyn kasvojen tasolle. Kysymys oli hyvin yksinkertainen.
“Miksi sinulla oli tiedepäällikkö Nizin henkilökohtaiset esineet holvissasi?”
“Ei, isä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA mutisi silmät puoliummessa, “k-k-kyllä slizeroideja on oikeasti olemassa… isä, ne merimiinat ovat oikein hienoja…”
“Niin”, Killjoy tuumasi, “Niin minä vähän ajattelinkin.”
“Ja ssssitä paitsiiii”, tällistä turta tohtori turisi, “teknisesti ottaen sain roinasi henkilöltä, joka on nykyään myös tiedepäällikkö Niz…”
Kralhi laski aristokraatin hoippuville jaloilleen ja putsasi tämän kauluksen räjähdysten aiheuttamasta metallinpölystä. Punamusta metsästäjä asteli kylmänviileästi takaisin aristokraatin asunnon puolelle ja kääntyi sitten takaisin kohti korkeuksissa ujeltavan reiän edustalla huojuvaa herrasmiestä.
“Ensi kertaan.”
Ja vain toinen metsästäjän puristetuista nyrkeistä oli oikeasti esillä. Toinen oli vetäytynyt jonnekin kauas. Tilalla oli vain energiaa sylkevä kanuuna.
Yhä pudotusaluksen ovella odottava Brez katsoi, kuinka naamaton, eloton aristokraatin ruumis sinkoutui alas Voitonhampaan tornin huipulta. Savuava kanuunakäsi laskeutui rauhallisesti. Killjoy huokaisi syvään. Tornin puhdistamisessa oli jäljellä enää yksi vaihe.
“Sinä lähdet mukaan”, kralhi totesi keittiössä piilevälle M-1X-Sulle, joka ei paljoa mahtanut punamustalle kouralle, joka tarttui tätä pienestä metallisesta raajasta.
Kun hyvin mekaanisesta ja miltei täysin mekaanisesta osasta koostuva kaksikko oli astunut kahden Brezin kanssa pudotusalukseen, kuului tornin huipulta vain hiljainen digitaalikellon piipitys. Killjoy ei ollut turvautunut rannetietokoneensa tiputtamiseen pitkiin aikoihin, mutta tämä oli erikoistapaus, joka ansaitsi päätöksekseen ilotulituksen.
“Meillä on Brezin koordinaatit”, vihreähopeinen selakhi-pilotti totesi, “Tippui sen roottorihepun kyydistä. Kelluu parinsadan metrin päässä.”
“Äkkiä sitten”, Killjoy mutisi, “Näissä vesissä on haita.”
Jossain kaukana alukseen asettautuneen viisikon takana kohosi palavasta öljystä ja romahtavasta Voitonhampaasta koostuva tulipallo. M-1X-Su kalisteli kovaäänisesti tarvikekaapissa, jonne Brezeistä haarniskansa raoista vettä kaateleva oli sen survonut. Killjoy tutki listaa, jonka selakhit olivat koonneet Voitto Korporaation holveista saaduista tarvikkeista. Yksi niistä oltiin kuitenkin tuotu aina koneen matkustajatilaan asti.
Mannekiinin päällä oli toan kokoiselle naiselle selkeästi tarkoitettu asia, joka oli samaan aikaan valkoinen laboratoriotakki, että vaaleansininen kevyt haarniska. Killjoy ei voinut estää itseään kääntämästä katsettaan siihen vähän väliä. Toisaalta hän ei edes halunnut tietää, kuinka DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli saanut Nizin työtakin mustiin käsiinsä. Ehkä hänen ei kuitenkaan tarvinnutkaan. “Baterra-asemaksi” paljastunut löydös painoi entisen kenraalin mieltä kaikkein pahiten. Jos Voitto Korporaatio oli tukenut Purifierin toimia, oli Nascoston tiimillä edessään paljon enemmän, kuin mihin he olivat valmistautuneet.
“Tuo… pirun botti… rasittaa minua suunnattomasti. Eikö sitä saa mitenkään sammutettua?” ärjyi hopeisesta saappaastaan desitolkulla nesteitä poistava Brez. Kaapista kuului tosiaan yhä kolinaa. Mietteisiinsä uppoutunut Killjoy oli unohtanut sen hetkeksi.
“Tuskin. Sen sisällä on krana.”
Ohjaamosta käänsivät katseensa kaikkien muiden Brezien päät. Killjoyta vastapäätä istuva irvisti inhosta.
“Mitä pirua?”
“Ja minä kävin läpi lisää näitä Hampaan tietoja. Ilmeisesti se ei ole ainoa Voitto Korporaation asema. Niitä on ainakin kolme, mutta niiden sijainnit on salattu. Eli saattaa mennä hakuammunnaksi.”
“Miksi pirussa näiden piraattien jahtaaminen on niin tärkeää?” pohti ohjaussauvojen kanssa kiireisin Brez, “Eikö meidän kuulunut iskeä suoraan sen saamarin puhdasveikon mössöön ytimeen?”
Killjoy oli taas kääntynyt takaisin listansa pariin. Laseraseiden määrä saaduissa tavaroissa oli hälyttävän suuri.
“Se pirun hammaslääkäri on ollut hieman kiireisempi, kuin arvasimme. Yksi näistä asemista on asetettu yksistään krana-tutkimuksiin. Aloitamme sieltä, mistä saamme vastauksia… kunhan löydämme sen ensin.”
Siihen yhdelläkään selakhi-siskoksista ei ollut mitään sanottavaa. Kohti Nascostoa kurssin ottanut alus jätti peräänsä tuhon vanan, mutta ehkä myös jotain positiivista. Xialaisten rantatonttien arvo oli juuri noussut dramaattisesti.
Sen juurella, joka vielä vähän aikaa sitten oli Voitonhammas
Voitto Korporaation viiksekkäällä tunnuksella merkitty kumivene tuhon keskellä oli aloittanut etsinnät heti, kun viesti oli saapunut. Pikkupaatin nokassa romun keskeltä ruumiinosia kahlaava keltainen hahmo, yksisilmäinen ja laboratoriotakkinen kuikelo oli nähnyt paronin haarniskaan kuuluvia piikkejä ajelehtimassa hänen ohitseen. Heidän täytyi olla lähellä.
Veneen takaosassa istui kaksi muuta tohtorin luottomiestä. Painava sininen steltinpeikko ohjaili toisella kädellään veneen vaatimattomasti kurnuttavaa perämoottoria, kun taas roottorireppuinen ja oransseihin panssarilevyihin verhottu kyborgishasaali katseli raunioita alakuloisin silmin lätsänsä alta.
“Се еи менныт хывин”, oranssipanssarinen lätsäpää sanoi lohduttomalla puolimekaanisella äänellä ritiläsuunsa läpi. “Микääн еи коскаан мене хывин.”
“Noh”, veneen keulassa virnuileva hintelä kyklooppi maiskutteli, “Olisihan se voinut huonomminkin mennä.”
“Hän ampui pomolta naaman irti”, sääaseman syvän sininen steltinpeikko sanoi hiljaa. “Aika töykeää.”
“Niin no, sattuuhan tuollaista”, professori vastasi, “Mutta ei se mikään maailmanloppu ole.”
Meteorologipeikko murahti. “Niin. Ei kai.”
“Ei niin. Siis hymyä huuleen, työtoverit”, professori sanoi täysin epäironisesti myös kyborgishasaalille, “sentään ilma on kaunis, eikö olekin?”
“Pitää p-“, säätutkija oli vastaam…
“Митä каунеус едес он”, shasaali keskeytti.
“-aikkansa”, … assa ja saikin vihdoin vastattua.
“Oikein, oikein kaunis”, keltainen professori hymähti. “Jos ei lasketa noita tummia pilviä…”
Kyklooppi ja peikko – professori ja säätutkija – olivat tulleet molemmat pitkän matkan omilta asemiltaan hämmästelemään Voitonhampaan mereen laskettuja raunioita. Shasaali taas oli vieläkin melko tuupertuneen näköinen ilmojen halki käydystä nyrkkitappelusta, jossa hän oli pärjännyt huomattavan hyvin. Tai ei niin huomattavan. Mutta oli ainakin hengissä. Enemmän tai vähemmän. No ehkä vähemmän. Mutta silti hengissä.
“Mitään tietoa Corrodérista?” peikko kysyi.
“Ah, kyllä, kyllä”, kärjessä könöttävä Fissioaseman radioaktiivisen kellertävä tiedemies mutisi skannaillen merta punasilmällään, “lääkintä-vikhit kaapivat häntä tälläkin hetkellä seinänpalasesta. Eiköhän vanha viiksekäs ole taas koivillaan viikossa tai parissa. Vaikka pitäisi kasvattaa uudet koivet.”
“Vikhit”, peikko sanoi typertyneenä. “Niinkö.”
“Aivan! Eikö ole sinustakin nerokas nimi?”
“Eikö se ole… aika paljon kuin…”
“Hyvinkin paljon kuin muinais-matoraninsana vahki, joka tarkoittaa lakia! Mutta yhdistettynä pomon nimeen. Petollisen yksinkertaista. Mistä se mies näitä keksii?”
“N-niin… niin kai.”
Steltinpeikko olisi jakanut pitkän katseen shasaalitoverinsa kanssa jos ei olisi tiennyt lähinnä masentuvansa siitä.
“Mutta en ehkä hakenut ihan sitä, proffa”, sääaseman steltiläinen jatkoi lopulta.
“No… mitäs hait?”
“Ovat aika vihaisia”, steltinpeikko tokaisi. “Parempi että vain jatkamme etsintöjä.”
Ja kovin olivatkin. Voitto Korporaation parannellut takeat loikkivat mereen vajoavien rautahampaan raadon riekaleiden yli karjaisten hirviömäisiä sotahuutoja. Ja jokaisella vihasta roihuavalla huudolla ne vapauttivat ilmaan punaisten turmansäteiden valosateen.
“Paha… väittää vastaan…”, professori vastasi. “Oho. Hei? Mitä. Bingo!”
Ja silloin hän näki sen, mitä he olivat etsimässäkin. Sen ulkomuoto oli niin erikoinen, että oli ihme, ettei hahmo ollut huomannut sitä aikaisemmin. Laboratoriotakkinen yksisilmä naksautti metallisen tavarasalkkunsa auki ja otti vain hieman radioaktiivisella kuplivalla lonkerokädellään esiin säilytysastian löydöksensä turvaksi.
Siinä etsinnän kohde kellui. Veden päällä kevyenä, mutta groteskina. Ja ennen kaikkea vihaisena.
Näky oli hämmentävä ja jopa puistattava. Kuinka monesti merellä vastaan ajelehtikaan musta krana?
Burnakin raato kujalla aamulla. Maha revennyt rapujalan alla.
Linnoitus pelkää minua. Olen nähnyt sen naamion alle.
Kadut ovat viemäreitä. Katuojat täynnä valheita. Kun viemärit vihdoin aukeavat, petturit hukkuvat.
Kaikki shippauksen ja surmaamisen saasta kuohuu heitä vyötäröön asti, ja moderaattorit ja adminit huutavat: “Pelasta meidät!”
Ja minä kuiskaan: “Ehkä.”
… se nyt on kuitenkin työtäni.
Tapaus Hotelli – Toinen päivä
Neito tuijotti minua silmiin tulisella katseellaan. Tumppasin tupakkani kämmenselkääni. Aivan kuten tumppasin tunteenikin. Ei minulla ole aikaa rakkaudelle. Olen omistanut itseni tälle kaupungille. Tälle syntien linnoitukselle.
Nostin neidolle hattua, kuten herrasmiehet tekevät. Tiesin ettemme koskaan voisi saada toisiamme. Tiesin, etteivät huulemme koskaan kohtaisi. Mutta sen uhrauksen minä olen valmis tekemään. Koska olen ainoa, joka voi. Koska olen ainoa, jonka sydän riipivästä kivustakin huolimatta kestää sen.
Jätin postitoimiston neidon kylmästi taakseni. Hänen vihreät kasvonsa ja maskiinsa kiinnitetty niittyjen kaunein kukka kummittelivat mielessäni vielä matkallani läpi sateisen torin. Kirjeeni on varmasti turvassa hänen hellässä huomassaan.
“Nascosto”, minä kirjoitin kirjeen päälle. “Nascosto.” Ah, kuinka sensuelli nimi. Sinne toimeksiantajani halusi minun lähettävän tutkimukseni. Uskon, että hänen toverinsa on tyytyväinen löydöksiini, mutta työ ei ole vielä tehty. “Pahin on vielä edessä”, ajattelin. Kuinka oikeassa olinkaan.
Palasin kaupunkini synkkiä katuja pitkin asunnolleni. Toimeksiantajani oli jättänyt minulle viestin. On lähtenyt hoitamaan asioita toisaalle. Pyysi minua jatkamaan hetken ilman häntä. Sytytin tupakan. “Tietenkin”, ajattelin sätkän savutessa huulessani. “Tietenkin minä jatkan.”
Deekoo tuijotti minua ikkunalaudalta taas tänään. Ei uskaltanut tulla lähelleni. Hän on yhä vihainen. Kenties sanani häntä kohtaan olivat karut, mutta mitä mies voi tehdä vihalle sisällään? Kyllä hän leppyy. Hän aina leppyy. Tässä armottomassa maailmassa meillä on vain toisemme.
Kävin taas illalla hotellin raunioilla. Romuttuneenakin se piti sisällään lukemattomia salaisuuksia. Polttajien motiivit tulisivat paljastumaan vakaissa käsissäni. Oikeus johdattaisi minut heidän työnantajalleen.
Pilvien takaa esiin tuleva kuu hymyili minulle tänään. Onnetar oli jälleen kanssani. Revolveri löytyi hakkeen keskeltä. Sen valmistaja oli raaputettu pois, mutta vaihtoehtoja ei ollut paljoa. Zakazlainen, siitä olin varma. Aion viedä aseen kontaktilleni. Hän jäljittää kyllä sen omistajan.
Kiedoin harmaata takkia tiukemmin ympärilleni. Syystuuli oli kylmä. Yhtä kylmä, kuin sydämeni. Nousin taas kellotorniin iltani päätteeksi. Sieltä minä katsoin, kuinka kaupungin likainen yöelämä luikerteli taas ulos limaisista luolistaan. Ja siellä, heidän joukossaan näin taas hänet. Naisen vihreässä naamiossaan.
“Älä huomaa minua”, minä toivoin. “Älä huomaa, että salaa sinua kaipaan.” Hän hymyili kuulle taivaalla ja minä hymyilin hänelle. Se tuntui hyvältä. Hymyileminen.
Tornista laskeutuminen oli vaikeampaa, kuin olin kuvitellut. Haavani siteiden alla viilsivät vielä. Veden tohtori oli paikannut minut kunnialla, mutta aikani metsien ylväänä soturina olivat takuulla ohitse.
Asuntolan käytävällä törmäsin taas pimeään ystävääni. Mies kaasunaamarin takaa tervehti minua. Ja minä tervehdin häntä. Mysteerinen konemies vietti nykyään paljon aikaansa yksin. Epäilyttävää, mutta hän on ystäväni. Siksi en ryhdy toimiin.
Deekoo nukkui jo palatessani taas kotiin. Nostin trenssini henkarissa kaappiin sen lukemattomien identtisten tovereidensa joukkoon. Siistin sen lahkeet vielä joutessani. Päivä oli ollut pitkä, mutta minulla oli silti aikaa. Suljin kaapin perässäni ja heitin hattuni kohti naulakkoa. Se jäi hakaan ensimmäisellä yrityksellä. Niin tarkka heittokäteni oli.
Sade alkoi taas ropista ikkunaani. Olin saapunut kotiin sopivasti välttääkseni sen. Sammutin huoneistoni valot ja tuijotin yksinäisenä ulos ikkunastani.
“Minä olen etsivä, jonka tämä kaupunki ansaitsee”, kuiskasin itselleni, “Mutta en etsivä, jota he tarvitsevat juuri nyt.”
Kolmas päivä
Tänä aamuna minä kuulustelin viimein ”sitä matorania”. Hän on epäilyttänyt minua alusta asti. Aivan liian pitkä ollakseen tavallinen kansalainen. Mustavioletti. Käyttää samaa nimeä, kun suojelijoidemme päällikkö. Mutta hän ei murtunut. Vain todelliset valheen mestarit voivat vastustaa keinojani. Tuntien jälkeen päästin hänet menemään, mutta vannoin tarkkailevani häntä. Yksikään liike ei jäisi minulta huomaamatta.
Myös toiset uudet kasvot ovat herättäneet huomioni. Hattu ja hame. Volitak kasvoinaan. Hän näyttää rehdiltä. Ei mitään epäilyttävää. Poistin hänet mahdollisten epäiltyjen listalta.
Lounastin tänään Puis un sac, l’hommessa. Ystäväni kaasunaamarissa liittyi seuraani. Vaihdoimme kuulumiset. Hänkin työskentelee mysteerin parissa. Sanoi, että voisi kaivata apuani. Lupasin auttaa. Kaltaiseni mestarietsivä osaa työskennellä kahden tapauksen kanssa samaan aikaan.
Ystäväni halusi jotain ulos karanteenista. Hän luottaa kykyihini. En aio tuottaa pettymystä.
Sanoi, että siellä on titaanin ruho. Rautaisen miehen teknologinen ihme. Ystäväni menetti erään sen sisälle. Oli kaatunut mahtavan vihollisen miekkaan. Kunpa olisin ollut paikalla silloin. Olisin iskenut pahan maahan yhdellä väkevällä iskulla!
Ystäväni ei tilannut mitään. En usko, että hän on syövää sorttia. En minäkään. Söin silti. Se on tuska, joka miehen on kestettävä. Kuin mies. Se tuska.
Syötyäni lähdin kävelylle satamaan. Siellä mietin Tapaus Hotellin yksityiskohtia. Miksi juuri hotelli? Mitä salaisuuksia se pimeyden rakennus oli pitänytkään sisällään? Mitä se oli tehnyt ansaitakseen rankaisevat ja armottomat liekit?
Kaivoin taskustani savukkeen, mutta tuuli sammutti viimeisen tulitikkuni. Heitin sätkän veteen. Sauhu olisi kelvannut, mutta minut on tehty kärsimään. Nielin pettymyksen. Jatkoin eteenpäin. Koska minun täytyy. Koska kuka suojelisi kaupunkiani, jos en minä?
Deekoo oli tänään hieman paremmalla tuulella. Hän osoitti pienen karvaisen käsimerkin minulle, kun saavuin taas asuntooni. En välittänyt. Heitin hänelle pähkinän.
Muistan yhä päivän, jolloin voitin hänet Xialaisessa pokerissa. Taitoni siinä pelissä ovat legendaariset. Voitto oli minulle tietenkin helppo. Säälin apinaa. Sen häkki oli pieni. Se tuijotti minua vetisin silmin. Omatuntoni ei sallinut jättää sitä. “Diddyking”, sen nimi oli. Mutta Deekoo sopii sen arvolle paremmin. Onhan hän sentään suuren etsivän uskollinen apuri.
En saanut taaskaan unta, joten nousin taas kirjoittamaan. Olin käyttänyt viimeiset lanttini kirjoituskoneen musteeseen. Ei enää savukkeita minulle, mutta tapausten dokumentointi menee addiktioiden yläpuolelle. Merkintäni saavat siis jatkua.
Neljäs päivä
Tänä aamuna poistin kellon seinältäni. Se ei valvottaisi minua enää yhtään yötä. En normaalisti antaisi aikaraudan häiritä minua, mutta Tapaus Hotelli on saanut minut astumaan rajojeni yli. Stressi tekee minusta herkän. Paitsi sydämestäni. Se on yhtä kylmä, kuin rannan kylmin kivi.
Kävin karanteenissa tänään, kuten ystävälleni lupasin. Näin titaanimiehen vain vilaukselta. Vastaanotossa sanottiin, ettei sitä voitu luovuttaa ilman ylläpidon lupaa.
“Oikeus ei vaadi lupaa!”, minä lausuin. Mutta vastaanotto ei taipunut. Olen lisännyt heidät hotelliepäiltyjen listaan. Korruptio on syvällä kaupungissani. Mutta minä olen tullut pelastamaan heidät itseltään!
Muistelin tänään taas menneisyyttäni. Voi, kuinka traaginen se onkaan. Vähempi mies ei olisi kestänyt sitä, mitä minä olen. Sillä minut on maailma kovettanut. Xian karu kasvatti. Saapunut maailmaan ilman armoa. Maailmaan, jota ruskean hyönteisen raivo uhkaa.
Eivät ole vyöryneet sisään vielä. Tietävät minun olevan täällä. Ovat älykkäitä pirulaisia nuo ruskeat tuholaiset. Tajuavat, etteivät voittaisi tulitaistelussa. Koettavat tulla salaa. Viiltää, kun olen nukkumassa. Mutta ei onnistu sekään, ei todellakaan. Deekoo vahtii selustaani uskollisesti. Tekee sen vielä salaa. Näyttää siltä, kuin nukkuisi.
Tilaamani kyltti oli saapunut tänään. Naulasin sen asuntoni ulko-oveen.
Yksityisetsivä, se sanoi puisella petsatulla pinnallaan. Yksinkertainen. Kaunis. Ei se enempää vaatinut. Nyt jäisin odottamaan uusia toimeksiantoja. Niitä odottaessa selvittäisin kuitenkin Tapaus Hotellin. Uskon, että minulla on uusi johtolanka.
Yhteyshenkilö oli jäljittänyt aseen. Pettämätön vaistoni oli ollut oikeassa. Ase oli zakazlainen. Lähetin tehtaalle kirjeen. Vaadin saada tietää heidän myyntitietonsa. Vihreäkasvoisen naisen käsi kosketti omaani, kun ojensin kirjeen hänelle postitoimistossa.
Tukahdutin tunteet sisälläni ja jatkoin matkaani. Keräsin taas katseita matkalla kotiin. He epäilevät. He kaikki epäilevät! Voi kuinka he tietäisivätkään. Tietäisivät huivin taakse piiloutuvasta suojelijastaan. Mutta mies ei pröystäile teoillaan. Sillä minä olen varjoissa. Ja varjoissa minä olen vahvin.
Vielä yksi yllätys sisältyi päivääni. Puntti tulitikkuja oli jätetty kyltin komistaman oveni viereen. Sen päällä oli lappu, joka sanoi vain ”- K”.
Minulla on siis salainen ihailija. En ole yllättynyt, mutta en saa päästää häntä liian lähelle. Seurani on vaarallinen. Kuolema kulkee kantapäilläni.
Yöllä päätin myös, että lahjoitan kelloni pois. Kuulen sen, vaikka suljin sen lipastoni sisälle. Pettämätön kuuloni on kirous siinä, missä se on lahjakin.
“Tik, tok.”
Kärsin siis vielä yhden yön. Koska pystyn siihen. Koska olen tämän kaupungin vartija.
