Olipa kerran epämääräinen metsä keskellä Bio-Klaanin saarta. Se täytti tavalliset metsän tuntomerkit: oli puita, jotka loivat varjoja ruohopäällysteiseen maahan. Oli sekalainen lajitelma muita kasveja. Oli kaukaisia luontoääniä, kun linnut lauleskelivat ja eläimet kahistelivat puskissa. Tapahtumapaikasta ja -ajasta ei itse metsä tehnyt huomionarvoista vaan se, mitä makasi sen keskellä.
”mitä kart saania”, pinkki jänö örähti. Pari lintua pyrähti lentoon läheisestä puusta. Olennon kasvoilla oli ulottuvuuksien läpi heitetylle tyypillinen kummastunut ilme.
Epämääräinen kani nousi ylös ja asteli ympäri ilmestymispaikkaansa. Sen luistimet leikkasivat kasvillisuuden peittämää maata hämmästyttävän hyvin, mutta äkillisestä ulottuvuuspyörityksestä halki paikan ja ehkä jopa ajan pahoinvoiva luistelija pysyi vaivoin pystyssä. Lopulta se mätkähti pää edellä maahan ja päästi suustaan vihaisen äännähdyksen. Lannistunut vemmelsääri jäi maahan makaamaan.
Olennon ajatuksenkulkua saattoi harvoin sanoa selväksi, mutta nyt se oli täysin sekaisin. Muistojen sekava multimedianäytös pyöri kanin päässä. Se muisti kärsineensä joskus pitkästä vankeustuomiosta, päässeensä jokaisen oikeustieteilijän hyväksymin keinoin vapaaksi ja löytäneensä itsensä Kuusedän valtakunnasta. Se oli ollut sekava, ärsyttävä ja ihmeellinen maailma.
Kuusedän valtakunnassa oli ollut paljon asioita. Valvojasetä oli ollut ihan mukava. Tosin ehkä liian rehellinen mielipiteissään, jotka koskivat kanin runojen laatua. Epäselvä jänö ajatteli, että hänen pitäisi pitää äänestys aiheesta ja äänestää itse imartelevinta vaihtoehtoa.
Sitten oli ollut Hattusetä. Hattusetä oli pitänyt hatuista. Ei enempää Hattusedästä, kani päätti ja hoputti ajatuksiaan seuraavaan kohteeseen. Kuusedän valtakunnassa oli ollut paljon kaikenlaista porukkaa.
Kuten Kuusetä itse.
Kuusetä oli kerran kutsunut kanin teelle.
Jänö oli suostunut tarjoukseen, astunut Kuusedän temppeliin, saanut juoman käsiinsä ja paiskannut sen halki huonetta.
Sitten Kuusetä oli katsonut kania tosi pitkään.
Ja yhtäkkiä kani olikin lentämässä halki valkoista aavikkoa.
Valkoinen aavikko oli ollut tylsä ja aika valkoinen.
Mutta sitten jotkut tyhmät klaanilaiset olivat tulleet. Kani oli lausunut heille kauniin runon ja muitakin viisauksia, mutta kiittämättömät olivatkin räjäyttäneet maailman. Kani oli aika varma, että noin oli tapahtunut. Ja sitten jänö oli lentänyt halki ulottuvuuksien ja päätynyt metsäaukiolle.
Tarina ei ollut hirveän järkevä, mutta muutakaan ei ollut. Sitten kani muisti jotain tärkeää. Jotain, jota sen piti aina muistaa. Se kohotti toisen kätensä päälleen ja tunnusteli. Korvat olivat yhä tallessa. Hienoa. Niiden naulaaminen päähän oli ollut epäselvän kanin paras idea vuosikausiin. Saman olento vannoi tekevänsä sille kellolle, kunhan saisi sen revittyä irti pahan merirosvon hyppysistä.
Aistien kertoma kuva maailmasta selkeni hiljalleen. Kani havaitsi edessään pari lihavaa sientä. Ne olivat ruskeita ja pilkullisia, mutta mikä oleellisempaa, ne olivat ravintoa. Yhä tärisevin käsin kani kurottautui kohti tatteja ja tunki ne suuhunsa turhia säästelemättä tapoja rikkoa yleisiä ruokatapoja. Sitä paitsi ne olivat muutenkin enemmän ruokasuosituksia. Eikä niitä tarvinnut noudattaa, jos oli tullut heitetyksi halki olemassaolon. Ja kanilla oli nälkä.
Kuusedän valtakunnassa ei ollut näkynyt hirveästi ruokaa.
Paitsi se tee.
Ehkä sen tilanteen olisi voinut hoitaa toisinkin.
Kani lähetti mielensisäisen keskisormen Kuusedälle, joka melkein sai tämän haluamaan teetä ja ponnisti itsensä ylös. Lintu lauloi puussa. Ääni kuulosti moottorisahalta kanin kärsineissä korvissa. Ulottuvuuksienvälinen matkailu oli asia, jota kani ei liiemmin aikonut suositella. Paitsi vihamiehilleen. Ja niitä oli aika paljon.
Oikeastaan kanilla ei juuri mitään muuta ollutkaan.
Halki maailmanhistorian oli useasti, monissa paikoissa ja ajoissa, esitetty hämmästelevä kysymys: ”Mikä Karzahni tuo epäselvä pinkki kani on?”
Mutta tuohon kysymykseen ei ollut tyydyttävää vastausta.
Sen sijaan saatettiin vain katsoa, kun kani luisteli eteenpäin, tönäisi kakun lattialle tai repi sanomalehden ja luisteli pois maanisesti nauraen. Todellakin, luisteli. Mitä?
Kanin olemassaolo ei ollut millään tavalla järkevää. Mutta juuri niin oli hyvä. Jänö ei itseään liiemmin selitellyt tai vaatinut muilta selitystä. Se oli tyytyväinen asemaansa mysteerinä, halki maailmanhistorian vain sekaannusta ja sekasortoa tuottavana enigmana.
Sienet tunkeutuivat sisemmäs olennon ruoansulatuselimistöä. Se oli aika vaikeaa, sillä kani ei ollut jaksanut jauhaa niitä kovinkaan pieniksi paloiksi. Yksi jäi pahaan kohtaan kiinni ja sai jänössä aikaan yskäkohtauksen, mutta pian ravinto oli onnistuneesti nautittu. Siispä oli koittanut juonittelun aika.
Saattoi kaikesta huolimatta olla väärin ilmaista, etteikö kanilla olisi mitään tavoitteita tai mielihaluja ajoittaisen hämmingin aiheuttamisen lisäksi. Yksi niistä oli naulattuna sen päähän. Toinen oli kallisarvoinen ajannäyttäjä, jonka ainoa viisari oli ikuisesti pysähtynyt ilmaisemaan kello kuutta. Kani tarvitsi aarteensa, koska sen avulla ei saanut selville, mikä kellonaika parhaillaan vallitsi. Mutta paha merirosvo oli varastanut sen.
Ja nyt kani muisti lyhyen kohtaamisen saman merirosvon kanssa. Se oli tapahtunut juuri ennen kuin korruptoitunut oikeusjärjestelmä oli perusteettomasti tuominnut jänön vankeuteen. Mutta jos kello oli yhä Arupakilla, ei merirosvo ainakaan ollut kantanut sitä mukanaan. Kani oli ajatellut etsivänsä merirosvon huoneen, mutta totalitaarisen järjestön taukoamaton valvonta oli löytänyt sen hetkessä.
Kani oli aika varma, että tapahtumat olivat menneet juuri noin.
Koska juuri niinhän ne menivät.
Oli toinenkin ongelma. Se ärsyttävä kissa. Jos kävi hyvin, epäselvä kissa saattoi olla jo kuollut, mutta kani päätti tarkistaa tilanteen itse. Koskaan ei voinut olla liian varovainen, vaikkakin ajatus oli kanin päästä aika ironinen, sillä se oli kadottanut rakkaat korvansa noin kuudesti ennen kuin ymmärsi käyttää nauloja.
Kani oli hyvä löytämisessä. Ovathan kanit tunnettuja erinomaisesta hajuaististaan. Vai ovatko? Nyt kun mietti tarkemmin, epäselvä kani ei tiennyt. Mutta joka tapauksessa se tiesi olevansa hyvä asioiden löytämisessä.
Mutta löydettyjen asioiden säilyttäminen ei lukeutunut olennon vahvuuksiin.
Joskus sillä oli ollut kaksi.
Joskus nolla.
Ja joskus, esimerkiksi nyt, yksi.
Kani heristi nyrkkiään näkymättömille vihollisille ja vannoi hankkivansa nyt kaikki ne. Sen valan eteen ei saanut asettua yksikään merirosvokapteeni tai epäselvä kissa. Tai kukaan muukaan. Niitä muita oli oikeastaan aika paljon. Tämä kyseinen kani oli aika huono pitämään huolta aarteistaan.
Sienet olivat maistuneet aika hyviltä. Olikohan niitä jossain lisää? Kani nuuski aukion puiden takaa, mutta mitään ei löytynyt.
Sama ärsyttävä ääni iskeytyi sen kuuloon linnun laulaessa suoraan yläpuolella. Kani ähkäisi ja vilkaisi ylös. Musta peipponen äännähteli itsekseen oksalla kaukana jänön yläpuolella. Se kohotti kättään ja ylettyi vaivattomasti. Peipponen rääkäisi musertuessaan kanin nyrkkiin. Joskus etäisyyksillä oli tapana vääristyä kanin ympärillä. Se ei tiennyt eikä halunnut tietää miksi, miten tai mitä karzahnia. Muutenhan siitä katoaisi kaikki taikuus.
Kani nielaisi linnun kokonaisena ja röyhtäisi. Lisää ruokaa. Eikä Kuusedän pahaa teetä. Tai no. Olento ei koskaan varsinaisesti maistanut teetä. Se saattoi olla hyvääkin.
Joku jyrsijä juoksi kauempana. Kani kiihdytti eteenpäin luistimillaan ja leikkasi sen siististi kahtia. Tosin liikerata saattoi olla lievästi pielessä, sillä seuraavaksi kani tunsi, kuinka sen pää iskeytyi läheiseen puuhun. Jänö kaatui maahan ja jäi tuijottamaan taivaalle suu auki. Mitään fyysisiä vammoja ei tietenkään ollut tullut. Mutta kolauksen oli kokenut olennon ego, joka oli varmasti sen elimistä tärkein.
Kani jatkoi taivaalle tuijottamista.
Miksi asiat olivat näin?
Mikseivät asiat voisi mieluummin olla toisin?
Ja vieläpä siten, että ne olisivat paremmin kuin nyt.
Mikseivät kaikki merirosvokapteenit, epäselvät kissat ja teetä tarjoavat uskonnolliset hahmot voineet kadota ilmaan?
Mikseivät kaikki kanin kaipaamat aarteet voineet yksinkertaisesti lentää hänen luokseen?
Ja miksei kukaan tuntunut arvostavan kunnon runoutta?
Kani huokaisi ja nousi ylös hakemaan saaliinsa. Rotanpuolikkaat upposivat sen kurkkuun. Vielä ne kaikki kiittämättömät taidekriitikot näkisivät, kunhan kani onnistuisi keräämään kaikki. Sitten kani soittaisi laulun. Tai lausuisi runon. Ja kaikki kuuntelisivat ihastuneina.
Mutta nyt näyttämönä toimi vain epämääräinen metsä ja yleisönä metsän eläimet, joista ainakin kaksi oli jo kuollut.
Kani huokaisi uudestaan. Se pähkäili, ettei aikaa ei ollut hukattavaksi, millä se tarkoitti, että aikaa nimenomaan oli hukattavaksi, muttei tässä. Mieluummin vaikka iskiessä luistimen uudestaan ja yhä uudestaan Arupakin päähän. Kyllä maailmassa aikaa riitti, kunhan kukaan ei kaivanut esiin toimivaa kelloa ja todennut, että se oli loppumassa.
Siispä se lähti luistelemaan kohti… Nyt kanille tuli mieleen, ettei se oikeastaan ollenkaan tiennyt, missä oli.
Ehkä sen piti vain seurata vaistoaan.
Se oli toiminut tähän asti.
Kuva sanoinkuvaamattoman kauniista taskunauriista kimalsi jo sen mielessä. Koristeellisesta viisarista, joka pysyi aina paikallaan eikä koskaan kertonut tylsää tietoa siitä, mitä kello oli. Sen sisältämästä ihastuttavasta mustasta syöveristä, joka imaisi sisäänsä esineitä täysin taianomaisesti. Kello oli itse kauneus. Jumalallinen aarre, jonka kani halusi naulata käteensä mahdollisimman nopeasti.
Merirosvot olivat maailman inhottavinta sakkia, kani mietti. Mikseivät vain lopettaneet aarteiden ryöväämistä niiden oikeutetuilta omistajilta?
Kaikki etiikan teoriat olivat varmaankin yksimielisiä siitä, että tässä tilanteessa kosto oli oikeutettua.
Ja siitä, että luistin naamaan-metodi oli juuri oikea koston alalaji.
”pidä varassi aru pak”, kani mutisi itsekseen kiitäessään luistimilla kohti tuntematonta suuntaa, jossa Bio-Klaanin linnake sijaitsi.
Kissabio istui pöytään hyräilleen itsekseen tyytyväisesti. Kaksoisaurinkojen valo paistoi kahvilan ikkunasta. Ulkona oli kaunis sää, aurinkoista ja lämmintä. Vaikka sadepäivätkin olivat ihan kivoja.
Toimittaja nappasi tassuihinsa uunituoreen Klaanilehden. Hän pläräsi läpi tylsien asiatekstien ja päätyi sarjakuvasivuille. Kissabio lukaisi uusimmat tuotoksensa läpi ja huomasi harmikseen, ettei Klaanilehden painokoneisto pystynyt painamaan täydellisen puhdasta magentaa. Niin puhdasta, että silmiin sattui. Asiasta täytyi varmaan keskustella adminien kanssa. Räikeän kirkas väritys oli tärkeä taiteellinen elementti.
Muttei tänään.
Tänään oli ohjelmassa jotain muuta.
Nälkä kurni epäselvän kissan vatsaa. Kai hän voisi syödä jotain evästä ennen varsinaista ruokailua. Kissabio avasi kirkkaanvihreän laukkunsa ja aloitti penkomisen. Tusseja sarjakuvatarkoituksiin. Ei. Paperi, johon oli luonnosteltu laitumella kirmaava hevonen. Ei. Huulipunaa. Ei juuri nyt. Toimittaja muisti huolehtineensa ehostuksesta asianmukaisesti. Ahaa, siinä!
Kissabio nosti esiin makkarapaketin. EI LISÄTTYÄ FOSFAATTIA, kertoi Nakintekijä Viss-Kassin Polttari-lenkkimakkarapakkaus. Kyseinen makkaralaatu oli erityisen mausteista, miltei poltti suun. Juuri sarjakuvataiteilijan makuun. Edelle ylti vain Rautis-monivitamiininakki.
”Odotatteko jotakuta?” tiedusteli ga-matoralaistarjoilija. Kissabio hymyili itsekseen ja katsoi paikan seinäkelloa. Se oli koristeellinen kapistus, johon oli kaiverrettu kuvia lankakerillä leikkivistä kissanpennuista.
Mutta nyt se näytti kello kuutta.
Samaa kellonaikaa kuin aiemminkin.
Kissabio kurtisti kulmiaan. Hän olisi voinut vannoa viettäneensä kahvilassa ainakin kymmenisen minuuttia.
”Toimiiko tuo kello?” Kissabio tiedusteli tarjoilijalta, joka katsahti ajannäyttäjän suuntaan.
Mutta sitten ovi avautui.
Sisään astui tyylikästä mustaa pukua kantava toa. Kanohi kiillotettuna. Koko lihaksikas keho suorastaan uhkuen voimaa.
Hymy nousi Kissabion kasvoille. Hän vilkutti Matorolle ja nousi pöydästä.
Mutta silloin hän huomasi jotain outoa.
Yleensä niin tyylitietoinen jään toa oli valinnut tänään ylleen oudon asusteen. Kissabio joutui peittämään silmänsä, kun punaisena hohtava solmio suorastaan säteili hänen silmäänsä. Siihen katsominen sattui, mutta vaikeaa oli myös katsoa pois. Hypnoottinen solmio varasti toimittajan huomion ja pakotti tuijottamaan Matoron kävellessä häntä kohti.
”Mikä hätänä, kulta?” jään toa tiedusteli.
Kissabio katsoi viisaaksi sulkea silmänsä. Solmion muoto paloi sen jälkeenkin hänen verkkokalvoillaan.
”T-tuo solmio, Matoro!”
Mutta vastausta ei kuulunut.
Ja Kissabio avasi silmänsä.
Hänen ympärillään oli vain täydellistä pimeyttä. Ikiyö levittäytyi joka suuntaan, eikä Kissabio edes nähnyt, minkä päällä seisoi. Vain mustaa.
Jostain kaukaa kuului jonkinlainen ääni.
Se
MITÄ SIITÄ?
saattoi
MITÄ SOLMIOSTA, KISSABIO?
olla
ÄLÄ KYSELE TURHIA
tikitystä
TAI MINÄ T A P A N S I N U T
Kissabio hätkähti hereille ja oli pudota sängystään.
Bio-Klaani
Ystävänpäivä
Kapura katsoi taakseen astuessaan Arkistoihin ja varmisti vielä viimeisen kerran, ettei epäselvä kissaolento seurannut häntä.
Tai kukaan muukaan.
Matorolle hän oli sanonut menevänsä tekemään “sekalaista tutkimustyötä”. Hauskaa oli se, ettei lausahdus mennyt kovin pahasti pieleen. Mutta vaikkei tulen soturi täysin tiennytkään, mitä etsi, oli sen pakko olla kätkettynä johonkin kirjahyllyrivien keskelle. Miksi muuten hänet olisi vallannut pakottava tarve Arkistoihin menemiseen?
Sama oli toistunut koko sen ajan, jonka Kapura muisti Klaanissa viettäneensä. Hämäriä mielikuvia. Pinnalle nousseita muistoja ja välähdyksiä, jotka olivat kuin jonkun toisen elämästä. Hälyttävä varmuus siitä, että kaikki tämä onkin vain valhe. Vain peitetarina. Totuus oli jossain, ja jokin ajoi Kapuraa etsimään sitä.
Mutta parin päivän päästä kaikki oli ohi. Kertaakaan Kapura ei ollut tehnyt asialle mitään, mutta nyt halu selvittää, mistä oikein oli kyse, oli kasvanut liian suureksi. Siispä Kapura oli päättänyt hajamielisen keskustelunsa Matoron kanssa ja suunnannut sinne, mistä klaanilaisen oli kätevintä hankkia itselleen tietoa.
Osittain hän pelkäsi sitä, mikä saattaisi paljastua. Kapura ei rakentanut menneisyyskuvaansa hirveän suureen pinoon faktoja. Hän oli saapunut Klaaniin jostain toana. Useimpiin jäseniin verrattuna vielä varsin myöhään, sillä miltei kaikilla oli muistoja ajalta, jona toa ei vielä ahkeroinut plasmaa ampuvien moottorisahojen ja räjähtävien harppuunojen kanssa. Sepän ammatti antoi jonkinlaisia ajallisia vihjeitä, sillä suuri osa linnakkeen sotureista oli joskus hyödyntänyt Kapuran palveluja.
Ja siinä kaikki sitten olikin. Menneisyys, joka oli niin täynnä aukkoja, että sitä pystyi hädin tuskin kutsumaan menneisyydeksi. Niin naiivi Kapura ei ollut, että olisi luullut toien vain ilmaantuvan maailmaan sattumanvaraisesti. Lisäksi hänellä oli selvästi tietoja ja taitoja, jotka oli opittu jossain. Mutta missä?
Parin päivän ajan hänen unissaan useasti vieraillut symboli lepäsi nyt hyllyllä Kapuran edessä. Karttakirja. Vanha karttakirja, josta pitäisi löytyä… Mitä?
Kapura kurotti kohti karttakirjaa ja sai sen käteensä.
Tulen ja painovoiman toan kädet tärisivät, eikä se johtunut ainoastaan opuksen painosta. Oliko tämä nide ratkaisu kaikkeen? Erään saaren kuva oli pyörinyt selittämättömästi Kapuran mielessä. Mielikuva ei liittynyt mihinkään. Ei nimeä, ei sijaintia. Toa tiesi saaresta ainoastaan sen, että se oli olemassa.
Ja olemassaolo ei ollut riittävä syy piinaaviin uniin.
Jotain oli tekeillä.
Oli ilmeistä, että pinnalle nousevilla muistoilla oli jotain tekemistä Kapuran menneisyyden kanssa. Toa oli kysellyt asioista niiltä, joiden kuvitteli muistavan parhaiten. Tulen soturi oli saapunut Klaaniin vaikuttaen hieman järkyttyneeltä ja pyytänyt päästä jäseneksi. Pian Paja oli rekrytoinut uuden tulokkaan, ja vuosien saatossa tämä oli ammentanut taitojaan kaiken mahdollisen korjaamisessa ja kaikkien halukkaiden raskaassa aseistamisessa.
Muuta ei kukaan tiennyt. Jos toa oli koskaan maininnut menneisyydestään, ei kukaan ollut ainakaan kirjannut mitään ylös. Kapurasta tiedettiin vain, että hän piti moottorisahoista, jotka ampuivat plasmaa. Kyllä hän jostain oli tullut (saareltako?), mutta toa itsekään ei ollut kyseenalaistanut epäilyttävää muistinmenetystään. Ennen tätä päivää.
Saaret vilisivät ohi silmien Kapuran selatessa karttakirjaa. Veljeskunnan saari oli Klaanin lähisaarista ainut, jolla oli teoksessa nimi. Mikään ei kuitenkaan vaikuttanut oikealta. Toinen kartta. Ei mitään. Seuraava. Ja sitä seuraava. Pian Kapura huomasi katsovansa Karzahnin lähimaastoa. Turhautunut toa avasi maailmankartan ja onnistui paikallistamaan Klaanin, mutta niin pienen kohteen löytäminen oli mahdotonta.
Oliko se pieni?
Oli.
Kapura oli varma, ettei saarelta löytynyt kiinnostavia maamerkkejä. Ehkä pari matorankylää. Jotain siellä kuitenkin oli.
Klaanin toimintatapoihin ei kuulunut jäsentensä taustojen hirveän tarkka tutkiskelu. Järjestössä oli mahdollista elää miehenä ilman menneisyyttä. Mutta nyt Kapurasta tuntui siltä, kuin kaikkea, jota hän itsestään tiesi, olisi revitty pois. Selatessaan Kapuran käsitys tapahtumista tarkentui. Karttakirja ei ollut asioiden ydin. Mutta sen saaren kartta oli. Joten tutkimustyön oli jatkuttava.
Kapura selasi sisällysluetteloon huomaamatta hahmoa, joka hiiviskeli hänen takanaan. Tavalliset kartat eivät olleet auttaneet. Ehkä erikoiskartoista löytyisi jotain. Sademäärä, ei. Lämpötila, ei. Kapura jotenkin tiesi, että saareen liittyi yksi maantieteellinen ominaisuus, jolla se löytyisi.
Oikea sana hyppäsi toan silmiin.
Kapura unohti hengittämisen hetkeksi katsoessaan sanaa.
Niinkin viatonta sanaa kuin MERIVIRRAT.
Uhkaava yskintä ei saanut Kapuraa lopettamaan työtään. Paina mieleesi sivunumero sanan MERIVIRRAT vierestä. Selaa. Menit yli. Palaa taaksepäin.
Katso lopputulosta.
Kartan yläpäässä oli Klaanin saaren tuttu muoto.
Ja sen alapuolella…
Karttamerkinnät ilmoittivat, että merivirroilla oli jostain syystä tapana viskata ajelehtivat esineet juuri erään tietyn kohteen äärelle. Ja tämä kohde oli sama kuva, jonka Kapura oli nähnyt unissaan.
Kapura jatkoi saaren tuijottamista. Merivirtamaininta teki siitä oikean. Juuri sen takia haaksirikko oli päättynyt tuolle tietylle saarelle, eikö? Mikä haaksirikko?
Seurasi toinen uhkaava yskäisy. Se ei enää jäänyt varoitukseksi. Kynsikäs käsi tarttui karttakirjan sivuun ja repäisi saaren kuvan kahtia.
Kapura kääntyi katsomaan taakseen.
Ja näki karvaisen pinkin hahmon, jonka toinen käsi piteli yhä repäistyä sivua. Laihan vartalon ja pitkien raajojen jännittynyt asento sekä hampaikas hymy loivat vaikutelman siitä, että se oli saavuttamassa jotain, josta oli jo kauan haaveillut. Olennon leveä hymy kasvoi entisestään, ja sanat purkautuivat ulos sen suusta.
“moi arupak”
Kapura tuijotti vandaalia, jonka kaninkorvat, toa huomasi, olivat kiinni sinisellä pannalla. Mitä?
Sen toa sanoi ääneenkin.
“Mitä?”
Tulija hymyili yhä, mutta nyt sellaisella teennäisellä tavalla, josta kävi ilmi, että olento voisi minä hetkenä hyvänsä räjähtää raivoisakkaasti. Sen olkapäät tärisivät olennon tiheän hengityksen tahdissa.
“älä esitä etet muista”, se sylkäisi ja tuijotti Kapuraa uhkaavasti.
Kapura aloitti perääntymisen pidellen yhä karttakirjaa, jonka yksi sivu oli halkaistu. “M-mitä?”, toa sopersi ja tunsi kutistuvansa kirjahyllyä vasten.
Olennon silmät olivat pullahtaa päästä. Siltä ainakin näytti. Kapura katsoi punaisiin silmiin, ja hänen kehonsa viesti pakene pakene pakene juokse.
“älä esitä ettet muis ta MISÄ KARZAHNISSA ON KELLO??”
Karttakirjavandaalin ääni nousi huudoksi keskellä lausetta. Nyt viimeistään Kapura päätti liueta paikalta ja nopeasti, mutta pakoaikeet estyivät, kun jokin terävä osui toaa leukaan. Kapura parkaisi ja kaatui taaksepäin. Kaatuessaan hän näki olennon kohotetun jalan, johon kiinnitetyssä luistimessa (mitä?) oli kirkkaanvihreitä verijälkiä.
“MISSÄ KARZAN HISSA ON KELLO?”
Kapura kierähti sivulle ja vältti viime hetkellä luistimen, joka oli osua hänen päähänsä. Toa yritti muistaa, oliko varustautunut Painovoimaterällä, muttei tainnut olla. Kuka muka oletti joutuvansa hyökkäyksen kohteeksi lukiessaan karttakirjaa?
“ARU PAK MISÄ KEL LO”
Kapura perääntyi onnistumatta nousemaan ylös. Hyökkääjän epämuodostunut keho hytkyi raivoisasti sen valmistuessa seuraavaan iskuun. Viimein toa pääsi ylös, mutta olento syöksyi jo häntä kohti (luistimilla?). Sen nyrkki antoi Kapuralle uuden iskun päähän, ja toa kaatui jälleen taaksepäin. Luistimenisku kylkeen aiheutti terävän kipuaallon. Olennon raivoisa murahtelu oli ainut Kapuran kuulema ääni.
Sitten joku kirkaisi kirjahyllyvälikön toisessa päässä.
Luisteleva kani käänsi katseensa lähes yhtä pinkkiin kissaolentoon. Se virnisti maireasti ja lähti siirtymään kohti uutta saalista. Luistin kiisi Arkiston lattiassa.
Mutta epäselvän pinkin hahmon yllätykseksi saalis ei enää kirkunut. Se katsoi päättäväisenä ja rauhallisena vastustajaansa.
Kani ei enää hymyillyt.
Se kiihdytti luisteluvauhtiaan.
Mutta eteenpäin syöksyi myös Kissabio.
Toimittajan nyrkki iskeytyi kanin päähän.
Vuorovesikartan palanen lensi kaniolion hyppysistä sen maistaessa Kissabion nyrkkiä. Kani putosi maahan murisevaksi mytyksi, joka huitoi ympärilleen luistimilla. Kissabio veti esiin prototeräskyntensä ja kohotti niitä uhkaavasti vältellen luistimeniskuja.
Yhä muristen kani pomppasi pystyyn ja syöksyi kohti Kissabioa, mutta tämä väisti. Olento iskeytyi kirjahyllyyn, mutta kääntyi nopeasti ja syöksyi pian uuteen hyökkäykseen. Luistimenterät ja Kissabion kynnet iskeytyivät vastakkain todennäköisesti typerimmässä taistelussa, joka Klaanissa oli koskaan taisteltu.
Kissabio raapaisi kohti kohotettua luistinta, mutta tunsi pian iskevää kipua toisessa käsivarressaan.
Kaniolento oli purrut häntä käteen!
Kissabio kiljaisi ja hänen keskittymisensä herpaantui. Siitä oli maksuksi kivulias luistimenisku kyljessä.
Taistelijat perääntyivät. Kissabio vilkaisi nopeasti ympärilleen pidellen kättään, mutta hän näki ainoastaan tajuttoman tummanpunaisen toan. Toimittajan verta tippui lattialle puremakohdasta.
Kaniolion murina keskeytti hänet.
Se syöksyi hämmästyttävällä vauhdilla kohti Kissabioa. Toinen luistin nousi ilmaan sivusuuntaisesti ja antoi Kissabiolle iskun, joka lennätti toimittajan monta metriä taaksepäin. Kissa vinkui tuskissaan ja yritti nousta, mutta kivut olivat ylitsepääsemättömiä.
Luisteleva kani lähestyi uudelleen. Sen luistimet jättivät jälkiä lattiaan olennon astellessa kohti Kissabioa ja säilyttäessä jotenkin tasapainonsa.
Se mutisi itsekseen heh.
heh
Kani lähti luistelemaan kohti Kissabioa.
heh
Se antoi uuden luistiniskun suoraan maassa makaavan kissan kylkeen. Kissabio parkaisi.
heh
Kissabio menetti tajuntansa.
Sairasosasto
Kapura ähkäisi kivusta noustessaan ylös.
Hän katsoi nopeasti ympärilleen ja huomasi makaavansa sairasosastolla. Mitä ihmettä oli tapahtunut?
Huoneessa ei ollut ketään muuta lukuunottamatta outoa pinkkiä ilmestystä, jonka Kapura yhdisti hämärästi Klaanilehteen. Sitten hän muisti nimenkin: Kissabio.
Mutta mitään muuta hän ei muistanut.
Kapura pysähtyi ajattelemaan. Mitä juuri oli tapahtunut? Hänen kimppuunsa oli hyökätty, kai… Arkistoissa. Vai oliko? Toa piteli päätään ja yritti pinnistää muistiaan. Arkistot olivat totta. Hän oli mennyt tutkimaan… jotain? Epäselvä kuva karttakirjasta kohosi esiin ja toa yritti pinnistellä muistaakseen. Karttakirja. Hän oli lukenut karttakirjaa. Ja… mitä?
Hän huokaisi. Kissabio kääntyi katsomaan häntä yllättävän iloisena, joskin täynnä siteitä.
“Hei!” kissa maukaisi. “Haluatko osallistua ensi vuoden ystävänpäivähaastatteluun?”
“En”, Kapura mutisi ja yritti näyttää kovista kivuista kärsivältä, mikä oli helppoa, sillä hän kärsi oikeastikin kovista kivuista. “Satutko tietämään, mitä juuri äsken tapahtui?”
“Joo! Joku outo hyypiö hyökkäsi kimppuumme Arkistoissa!” kissa sanoi hymyillen.
“Ahaa”, Kapura sanoi. “Satuitko näkemään, mitä minä siellä tein?”
“En?” Kissabio sanoi kysyvästi.
“Entä missä on hyökkääjä?”
“Modet veivät hänet talteen”, Kissabio sanoi iloisesti. “Mikä onni, että hänen pakomatkansa johti suoraa päätä Admintorniin! Höpsö ei taitanut tuntea Klaanin karttaa hyvin.”
“On”, Kapura mutisi. Mitä hän oli Arkistoista hakenut? Miksi karttakirja? Outo hyökkäys tuntui-
“Oletko varma, ettet halua haastatteluun?”
“Olen”, Kapura sanoi ja huokaisi uudestaan. Ehkä asia ei ollutkaan niin tärkeä. Hän muistaisi kyllä myöhemmin, jos oli tarve.
Ja niin muistaisikin. Joueran kopeloimat muistot nousisivat myöhemmin pintaan, mutta nyt traumaattinen kokemus peitti kaiken alleen. Mutta lopulta Kapura muistaisi kaiken. Ja nyt muistikin.
Matoro lähti kääntämään viisaria.
Kapura katsoi sivusta ja muisti. Muisti epäselvän kanin hyökkäyksen. Muisti, kuinka se oli kaivannut takaisin kelloaan.
Missä se oli nyt?
Sitä Kapura ei tiennyt, mutta hän lupasi itselleen tuhoavansa ajannäyttäjän niin nopeasti, kuin mahdollista.
Ja kello oli k u u s i.
Bio-Klaani
Päiviä ennen Yö Kauhua
Järkytys haihtui Kissabion kävellessä kohti Klaanilehden toimitusta.
Todennäköisesti hän oli vain lyönyt päänsä liian kovaa siinä omituisessa välikohtauksessa viime ystävänpäivänä. Painajaiset olivat vähän outo oire siitä, mutta toisaalta hän ei ollut mikään lääkäri. Eikä mitään muuta outoa ollut sattunut.
Paitsi että ei.
Kissabio pysähtyi. Nyt hän muisti.
Eräs outo sana oli piinannut häntä kaniolion hyökkäyksestä asti. Mikä sana se nyt olikaan? Kuinka monta kirjainta, neljäkö? Vaiko kuusi? Monia asioita tuntui olevan kuusi.
Mutta muisti ei pelannut.
Sarjakuvataiteilija huokaisi ja jatkoi matkaa. Nyt hänellä oli muutakin mietittävää. Kuten se, miten hankkia rasia Bro-Korolaista suklaata sille komealle jään toalle ensi ystävänpäiväksi. Kyllä muisti aikanaan palautuisi.
Pieni kalastusalus lipui halki Hopeisen meren Ga-metrun edustalla.
Toisaalta alus vaikutti hyvin hoidetulta, mutta toisaalta sen omistajalla ei selvästi ollut suuria rahamääriä käytettävissään. Tai ehkä kuluneen punaisen maalipinnan ehostus ei ollut hänen tärkeysjärjestyksessään korkeimmalla paikalla. Perämoottori vaikutti uudelta ja kävi tasaisesti ilman merkkejä vanhasta iästä tai epäkuntoisuudesta.
Veneessä oli yksi matkustaja, joka istui sen takaosassa. Hän sammutti moottorin ja sai aikaan radiohiljaisuuden, jonka rikkoivat vain merilintujen ääntely ja aaltojen tasainen lipuminen aluksen ohitse. Tänään oli tyyntä. Vene pysyi tarpeeksi paikallaan, tai sitten matkustaja ei vain välittänyt paikkansa säilyttämisessä.
Aluksen suippo muoto ei jättänyt matkustajalle ylenpalttisesti istumatilaa, mutta tämä ei vaikuttanut välittävän. Veneen etuosa oli hyvässä käytössä: useat siististi laatikkopinot ja säkit täyttivät sen miltei kokonaan. Jonkinlainen järjestys tavaroilla vaikutti olevan, sillä raskaimmat ja suurimmat laatikot olivat pohjimmaisina. Päällimmäisiksi jäivät ilmeisesti erinäisiä pikkuesineitä sisältävät pussukat, joista yhteen matkustaja kurkotti.
Sen sisällöksi paljastui kiikari. Pussin pohjalle jäi muutama kiiltävä metallinkappale, jotka saattoi tulkita laitteen varaosiksi. Matkustaja sulki pussin huolellisesti, sitoi sen kiinni ja asetti takaisin samalle paikalle, josta oli sen ottanutkin. Sitten matoran nosti kiikarin harmaalle jalolle komaulleen ja suuntasi sen kohti mannerta.
Tänään oli hyvä päivä tarkkailla.
Ko-matoran laski kiikarit ja käynnisti moottorin kääntääkseen venettä hieman. Operaatio rikkoi hetkeksi tarkkailupaikan rauhan. Matoran yritti uudestaan ja tyytyi näkymään. Sitten tarkkailija suuntasi kiikarinsa kohti satunnaiselta vaikuttanutta kohtaa horisontissa ja laski ne erään puulaatikon päälle.
Matkustaja kurotti kohti toista pussia. Siellä oli muutamia hedelmiä, jotka ko-matoran nautti katsoen aina välillä kiikareillaan joko mannerta tai merta. Hälyttäviä käänteitä ei vaikuttanut ilmenevän.
Toisaalla neljän toan joukko avasi portin, jota ei oltu avattu pitkään aikaan.
Toisaalla leijuva massa sekasortoa jatkoi olemassaoloaan Hopeisen meren yllä.
Toisaalla juuristo tunkeutui halki kaupungin etsien erästä, jota ei koskaan löytäisi, koska etsi väärästä paikasta.
Ja kaiken tämän havaitsi hiljainen tarkkailija.
Mutta kiikareiden ja jonkinlaisten mielenvoimien yhdistelmä, vaikkakin tehokas, ei suinkaan onnistunut koluamaan läpi koko maailmaa.
Toisaalla tiedemies liikahti valmistaen itseään kohtaamaan tulevan.
Toisaalla kahvionpitäjä nielaisi, kun sämpyläkuljetus oli myöhässä.
Ja toisaalla joku heräsi keskeltä metsää eikä tiennyt, miten oli sinne päätynyt.
Toisaalla ja taas toisaalla maailman monimutkainen koneisto jatkoi tasaista tikitystään, jota ei kukaan vaikuttanut saavan pysäytettyä. Tai edes hidastettua. Sekuntista toiseen, minuutista toiseen yksittäiset palaset maailmaa ja käsitykset niistä sortuivat, mutta häiritsivät suurta kokonaisuutta vain yhtä paljon kuin yksittäinen vesipisara pudotessaanä Hopeiseen mereen.
Tarkkailija ei voinut saada selville sitä kaikkea.
Hän ei välittänyt.
Joskus oli yritetty luoda täysin säännönmukainen maailma, jota olisi ollut mahdollista mallintaa tarkasti. Jossa jokaisen kappaleen paikkaa olisi voitu esittää ajan funktiona. Jossa epäjärjestys ja epäkuntoisuus olisivat olleet eilisen myyttejä, jossa uljaat huomisen jumalat olisivat määränneet jokaisen liikkeen tarkasti.
Jotkut ajattelivat, että jumalat vaikuttivat maailmassa aktiivisesti. Laskeutuivat alas tuhoamaan vääräuskoiset ja palkitsemaan uskollisimmat.
Joukko oppineita oli luullut löytäneensä totuuden.
Jumalat määräsivät säännöt.
Jollain tasolla maailman täytyi toimia säännönmukaisesti. Olisiko Mata Nui luonut satunnaisuudelle, epätäydellisyydelle perustuvan maailman? Vastaus oli ilmiselvä. Kysymys oli vain siitä, kuka pääsisi lähimmäs täydellisyyttä. Kuka saisi karsittua pois eniten päämäärättömyyden ja turhuuden tasoja.
Mutta se oli menneisyyttä.
Vai oliko?
Joueran nimi oli noussut uudelleen pintaan. Kaikkiin todisteisiin nojaten oli pakko todeta, että tämä oli luultavasti elossa.
Ko-Matoran laski kiikarinsa ja otti uuden hedelmän.
Saarelle saapuneet saattaisivat tarjota oivan tilaisuuden tilanteen korjaamiseen. Kunhan tarkkailija vain pelaisi korttinsa oikein.
Ja hän pelasi korttinsa aina oikein.
Tarkkailun jatkuessa tilanne Hopeisella merellä pysyi rauhallisena. Hyvä tarkkailija ei tietenkään häirinnyt sitä, mitä tarkkaili. Mutta valitettavasti aina lopulta tuli aika puuttua tapahtumiin. Mitä maailmasta sai irti vain katsomalla? Vaivalla hankittua tietoa kunnioittaakseen oli se laitettava käyttöön.
Merilintu kirkui lähellä. Epätärkeää.
Ennusteet lupasivat arvaamatonta tapahtumien sarjaa, eikä edes huolellisesti havaintoja tehnyt tarkkailija voinut olla täysin varma siitä, mitä saattaisi lopulta käydä. Merkkejä jonkinlaisen kliimaksin tulosta oli ollut näkyvissä jo kuukausia niille, jotka osasivat niitä hakea, mutta ko-matoran oli silti joutunut yllättymään osapuolten ja muuttujien määrästä.
Niin moni halusi sirun.
Mutta se saattoi olla tarkkailijalle myös eduksi.
Titaanien rymistessä jäi runsaasti pieniä rakoja, joista joku pienempi tekijä mahtui täyttämään omia tarkoitusperiään.
Vuorokaudenaika läheni aamua Klaanilaisjoukon saapuessa vihdoin Bauinuvalle. Ga-Metrun kirjastossa vietetyn päivän jälkeen joukko oli toivonut välttävänsä vahkit yön pimeydessä, ja tähän asti suunnitelma oli onnistunut. Valkoinen mielisairaalarakennus levittäytyi heidän eteensä kaikessa Metru Nuille tyypillisessä moderniudessaan.
“Sisäänkäynti”, Kapura kommentoi ja osoitti ovelle, jolla haukottelevat työntekijät aloittivat juuri työpäiväänsä. “Näkeekö kukaan vahkivartijoita?”
Jään toan viretila ei ollut varsinaisesti huipussaan viime aikojen jäljiltä. Teleskooppisilmissä oli se yllättävä etu, että ne pysyivät auki (vaikka niiden linssit olivat melko kärsineitä Mustan Käden kaaoksen jäljiltä) vaikka väsymys painoikin päälle. “Ei. Ei näy”, hän mutisi yrittäessään pitää silmällä ympäristöään. Aamun lehdet kertoivat toissailtaisesta mystisestä kahakasta eteläisessä Ga-Metrussa – otsikko vakuutteli vahki-joukkojen tutkivan asiaa ja että matoranit voisivat luottaa täysin koneisiinsa.
Edellisenä yönä oli ollut joitakin läheltä piti -tilanteita. He olivat onnistuneet välttelemään Bordakh-partioita lähinnä kanohi Cencordin mielitutkan avulla, mutta he olivat olleet lähellä kiinni jäämistä lain saartaessa akateemisen kirjaston alueen. Oli vaatinut useita muuannen selakhi-moderaattorin Umbralle opettamia hiiviskelykikkoja päästä lainvalvojien ohi.
“Bauinuva – Metru Nuin Keskusmielisairaala” luki suurella matoran-tekstillä valkoisessa seinässä. Neljä toaa seisoskelivat sairaalan pihamaan puistoalueella – Ga-Metrun suihkulähteet ja istutukset koristivat ympäristöä – ja katselivat pensasaitojen takaa vilkuillen sairaalan vartioimatonta lasiovea.
“Toivottavasti tuolla on kahvio”, Kapura mutisi. “Maistuisi kahvi. Vaikka kaikki kahvi Metru Nuilla.” Niin mukavaa kuin Arupakin jäljille pääseminen olikin, ei yksikään toa ollut erityisen hyvässä toimintakunnossa. Joka odotteluun tai tutkimustyöhön käytetyn minuutin myötä Kapura tuli vain tietoisemmaksi siitä, että muut sirua tavoittelevat osapuolet olivat kirimässä heidän edelleen. Zairyh oli pysynyt hiljaa, mikä ei tulen soturia lohduttanut, sillä se todennäköisesti kertoi kasvin hylänneen aikeensa yhteistyöstä.
“Kaupungin kahvi tulee Meksi-Korosta”, Umbra saivarteli. Hänellekin kahvi maistuisi, mutta hän oli perin ärtynyt. Huonosti nukutut ja todella vähäiset unet, stressi ja koko oman menneisyyden uudelleenkokeminen eivät olleet tehneet hänen kunnolleen erityisen hyvää. Valon toa oli myös todella väsynyt ja ilman voimiaan – naamiosta tai valokyvyistä ei olisi enää apua. Valon toan elementti oli alkanut taas korvautua varjolla, millä voisi olla myös vaikutusta hänen mielentilaansa.
“Mennään”, Matoro totesi ja lähti ensimmäisenä. Pari ga-matorania, jotka istuskelivat kirjoineen puistossa, vilkuilivat kummallista toa-joukkoa kiinnostuneina. Jään Sotilasta seurasivat kolme muuta, Kapura etummaisena.
Hyvin kliinisen ja puhtaan sairaalan pääsisäänkäynti oli lasinen kierreovi. Rakennuksen vaaleanharmaa arkkitehtuuri oli tyylisuunnaltaan jostakin vuosisadan alusta ennen sotaa; ajalta jolloin Musta Käsi oli vasta syntynyt ja alkanut tuomaan xialaisia elementtejä Metru Nuin katukuvaan. Suorat ja kulmikkaat muodot erosivat huomattavasti Metru Nuin perinteisemmistä kupoli- ja holvimuodoista, jollaisia matoranit perinteisesti rakensivat.
Valoisa ja avara aula oli vielä melko hiljainen – aikainen ajankohta saattoi vaikuttaa siihen. Monet huonekasvit (Kapura sai kylmiä väreitä niitä katsellessaan) ja akvaariot tekivät aulasta rentouttavan ja erittäin eläväisen piristävän. Päivystäjä jonkinlaisella vastaanottotiskillä, joka sijaitsi ikkunan takana kopissa, katseli neljää toaa hieman epäilevä ilme kasvoillaan.
“Päivää”, Matoro tervehti välittämättä päivystäjän katseesta. “Haluaisimme tavata tri. Cehayan.”
Päivystäjämatoran selasi hetken jonkinlaista rekisteriä. “Valitettavasti joudutte odottamaan hetken. Hän saapui töihin juuri hetki sitten, ja hänellä on monia velvollisuuksia tämän sairaalan johtajana”. Deleva huokaisi siihen äänekkäästi.
“Toki”, päivystäjä vastasi ja osoitti eräälle ovelle.
“Uhraudun kahvio- eikun siis- arkistoryhmään”, Kapura sanoi välittömästi ja lähti harppailemaan kohti matoranin osoittamaa suuntaa. “Tulkoon joku vaikka mukaan.”
“En jaksa tätä odottelua”, Deleva mutisi ja lähti tulen toan perään alistuneena. Matoro ja Umbra katsoivat toisiaan sekä huoneen toisella laidalla sijaitsevia tuoleja.
Luvassa lisää odottelua.
Bauinuvan Arkistot
Suurien Arkistojen ja Ga-Metrun akateemisen keskuskirjaston jälkeen Metru Nui-matkaan oli kuulunut yllin kyllin kirjoja ja dokumentteja, joten Bauinuvan arkistot eivät varsinaisesti hämmästyttäneet toia. Silti Kapuran ja Delevan edessä kohoava kirjahylly oli todennäköisesti Metru Nuin suurin harvinaisten psykologisten opusten keskittymä. Muu arkiston sisältö vaikutti olevan lähinnä potilaslistoja ja työntekijärekistereitä. Kaikki se byrokratia, jota mielisairaala Metru Nuissa tarvitsi. Arkistokaappirivit jatkuivat siistissä aakkosjärjestyksessä halki huoneen.
“Tiedätkös”, Kapura sanoi. “En välttämättä usko, että täällä on Arupakista mitään, mitä nuo eivät saa selville. Suunnataanko vain suoraan kahvioon?”
Deleva mutisi vastaukseksi jotain epäselvää. Kapura aloitti jo kävelyn takaisin aulaan, mutta tulikin toisiin aatoksiin ja pysähtyi.
“Oikeastaan voisinkin tarkistaa pari asiaa”, tulen toa mutisi. “Hyvällä salaliittoteoreetikolla on monta rautaa tulessa.”
Deleva huokaisi ja seurasi tylsistyneenä Kapuran kolutessa potilastietoja. Hän yritti löytää itselleen kiinnostavaa ajanvietettä, mutta arkistoissa oli vain kirjoja. Ja niitä reissu olikin sisältänyt reilusti yli sen, mitä keskivertotoan kuvittelisi kestävän. Silti Deleva yritti uppoutua Tohtori Puukkosilmän elementaalipsykologisiin ajatuksiin, mutta teksti oli aivan liian tylsää ja useimmat päätelmät liian kaukaa haettuja. Kapura puuhasi J-arkistokaappirivin parissa, muttei ilmeisesti löytänyt etsimäänsä. Delevan seuraavassa kirjavalinnassa joku väitti, että romanttiset suhteet voitiin jakaa useisiin kategorioihin. Toa kuuli Kapuran mutisevan jotain kahviosta kävellessään ohi.
Nyt Delevan uteliaisuus heräsi.
Mitä Kapura oli oikein tutkinut?
Tulen toa oli tainnut käydä viimeiseksi D-osastolla. Siellä Deleva huomasi huonosti suljetun DE-arkistokaapin. Ei kai Kapura häntä ollut tutkinut? Deleva sysäsi vainoharhaiset ajatukset syrjään. Bauinuvassa Deleva ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt, joten tuntui kaukaa haetulta, että mielisairaalan arkistoissa olisi jotain hänestä. Toa aukaisi arkistokaapin ja yritti päätellä, mitä siistin paperijonon yksilöä Kapura oli tutkinut. Eräs DES-alkuisen potilaan paperi oli vinoin, joten Deleva nosti sen luettavakseen.
Psykologiset termit ja tylsät hoitomerkinnät vilistivät Delevan silmillä. onnettomuus… työkyvytön… hoidettu siten ja täten… Paperissa ei tuntunut olevan mitään erityisen tärkeää, joten Deleva laittoi sen takaisin muistaen vielä tarkistaa potilaan nimen. Desable. Aika erikoinen. Jäi mieleen. Toa ei kuitenkaan yhdistänyt nimeä mihinkään. Ehkä hän voisi kysyä myöhemmin Umbralta tai Matorolta, mutta nyt toaa lähinnä ärsytti se, että hänestä oli tulossa yhtä vainoharhainen kuin Kapura.
Varmaankin väsymyksen vika.
Kapura oli kai kadonnut kahvioon. Tohtoria haastattelemaan lähteneistä ei kuulunut mitään, joten Deleva päätti liittyä joukkoon ja mahdollisesti ravita itseään jollain. Oikeastaan aika paradoksaalista, että seikkailu oli tähän asti ollut lähinnä odottelua ja tutkimustyötä, mutta nukkumiseen tai syömiseen ei kuitenkaan riittänyt aikaa.
Deleva astui kahvioon, ja…
ja… mitä karzahnia?
Kahvio
Kapura astui kahvioon ärtyneenä tutkimusten vähätuloksisuudesta. Mutta toisaalta sellainen salaliittoteoreetikko, joka jättää yhdenkin kiinnostavan arkiston tutkimatta, on todennäköisesti huonompi kuin sellainen, jonka tutkimuksissa ei löydy mitään. Jono kahviossa oli pitkä, sillä ruokaa halusivat paitsi työntekijät myös ne potilaat, joiden tila oli tarpeeksi stabiili kahvioon päästämiseen. Tulen toa asettui jonoon ja ajatteli, että mielisairaala varmaankin tienasi mukavasti salliessaan potilaille tavan tuhlata säästöjään.
Ruokajonossa tulen toan edessä keskusteltiin kovaan ääneen toa Puukkosilmän (Kapura piti elementaalipsykologin tohtorinasemaa vähintäänkin kyseenalaisena) uusimmasta teoksesta. “… pidin erityisesti siitä, että Puukkosilmä tunnistaa romantiikan loogisen perusluonteen yhteiskunnassamme!”
Kapura ei voinut olla naurahtamatta. Olihan kyseessä koko universumin naurettavin salaliittoteoreetikko. Elementaali-inversio? Oikeasti, toa Puukkosilmä? Teorioisit mieluummin vaikkapa reptiliaaneista.
Äskeisen lausunut po-matoran kääntyi kohti Kapuraa. Tämän jalossa Komaussa oli pysyvät jäljet ilmeisesti liiallisesta hymyilystä.
“Anteeksi?” po-matoran sanoi. “Onko täällä jokin ongelma?”
“Ööh”, Kapura sanoi. Hän voisi olla kypsä ja käyttäytyä asianmukaisesti tilanteessa, jossa sekä hän että muut toat olivat vaarassa saada niskaansa kasan vahkihälytyksiä.
Mutta toisaalta, elementaali-inversio.
“Lähinnä vanhan kunnon Puukkosilmän teoriat ovat vähän naurettavia.”
Po-matoranin kasvoille nousi hymy, joka näytti erittäin huonosti peitetyltä tapan-sinut-ilmeeltä.
“Onneksi kaltaisemme loogiset yksilöt voivat keskustella asiasta järjen rajoissa”, po-matoran sanoi ja hymyili yhä leveämmin. “Onneksi olen tutustunut arvon tohtori Puukkosilmän tuotantoon niin loistavasti, että loogisessa ajattelussa ei minun kannaltani ole minkäänlaisia esteitä! Suo anteeksi, mutta toivon vain kykeneväni varmistumaan siitä, että me kaikki keskustelemme, näin sanoakseni, samalla tasolla.”
Kapuralta oli mennyt noin puolet ohi, mutta hän nyökkäsi hätäisesti.
“Oletko Puukkosilmäisti? Mitä nimikettä suosit käytettävän?”
“Ööh-”
Po-matoran rykäisi ja jatkoi. “Onko mielestäsi oikein, että tohtori Puukkosilmän vastustajat valehtelevat ja muutoin levittävät väärää tietoa? Onko mielestäsi sallittavaa takertua väittelyssä vastustajan jokaiseen sanaan jättäen huomiotta kokonaisuus?”
“Minä-”
“Miksei elementaali-inversio voi olla totta, jos ajattelet näin? Kuinka hyvin ymmärrät elementaali-inversion perusluonteen? Pitäisikö tieteenteossa mielestäsi keskittyä logiikan opettamiseen ja tarkastelemiseen? Onko oikein suhtautua pilkallisesti teorioihin ja käsityksiin, joiden todenperäisyyteen nykytiede ei vielä pysty ottamaan kantaa?”
“Mitä-”
“Haluaisitko invertoida elementtisi? Kuinka hyvin ymmärrät elementaalipsykologisia käsitteitä, kuten elementin yliomaksumista, elementtipareja, elementaalikaavioita, neliulotteisinversiota ja matoranien roolia elementaalisessa yhteiskunnassa? Hyväksytkö sokeasti kaiken, mitä sinulle kerrotaan? Oletko harkinnut, että anti-inversioistinen maailmankuvasi voi olla väärässä? Miten selität useat todisteet elementaali-inversion puolesta?”
“Nyt Karzahni”, Kapura sanoi po-matoranin kyseenalaistaessa toan kykyä myöntää olevansa väärässä, “‘tohtori’ Puukkosilmä on huijari, ja niin olet sinäkin.”
Jostain kuului… kohahduksia? Kapura katsoi ympärilleen ja huomasi, että pieni väkijoukko oli kerääntynyt heidän ympärilleen.
“Toimit hyvin epäloogisesti”, po-matoran hymyili. “Teit juuri loogisen virheen olettaessasi, että aiemmat (väärät) käsityksesi tohtori Puukkosilmästä yleistyvät myös kaikille hänen ajatuksiensa kannattajille! Emmehän halua, että kukaan keskustelun osapuoli tuntee olonsa surulliseksi siitä, ettemme noudata loogisen keskustelun kaikkia sääntöjä!”
“Ai”, Kapura sanoi. “Eikö olisi ihan kivaa keskustella, ööh, aiheestakin?”
“Suo anteeksi! Pidättäydyn analysoimasta nykyisten repliikkien monia ja monia logiikkavirheitä”, po-matoran sanoi yhä hymyillen. “Sen sijaan voimme jatkaa hedelmällistä keskustelua aiheesta, jota olin käsittelemässä juuri ennen epäkohteliasta keskeytystä.”
“Minä en-”
“Rakkaus!” po-matoran sanoi. “Tuo aikaisemmin vain hyödytön, mutta tohtori Puukkosilmän ansiokkaasta tutkimuksesta lähtien myös vaarallinen, tunne! Loogisesti ajatellen voimme helposti hyväksyä tohtorin kannan siitä, etteivät romanttiset tunteet ole mitään muuta kuin sosiaalinen konstruktio, jolla vallanpitäjät-”
“Naurettavaa”, Kapura totesi. Po-matoran katsoi häntä pahasti, mutta samalla jotenkin myös yhä hymyillen.
“Vaikka lyhyet, epäloogiset purkauksesi-”
“Sanoisin jotain järkevämpää-”
“Anteeksi. Kuten olin sanomassa, vaikka lyhyet, epäloogiset purkauksesi ovatkin väittelyn toisen osapuolen ainoa puolustus, jätän ne huomioonotettavana loogikkona huomiotta. Palaten aiheeseemme! Rakkauden tunteet ovat askarruttaneet psykologeja kauan, koska niillä ei täydellisesti luodussa universumissa ole minkäänlaista käyttötarkoitusta. Tekikö Suuri Henki siis virheen? Tohtori Puukkosilmän ansiosta voimme vihdoin todeta asioiden todellisen luonteen! Hänen loistavia aatteitaan hyödyntäen voimme jopa todeta, että rakkausuhteet ovat vain huijausta, jolla toinen osapuoli-”
“Nyt meni henkilökohtaiseksi”, Kapura mutisi ja katsoi po-matorania murhaavasti. “Eikö se ole logiikkavirhe?”
“Ottaen huomioon nykyisen ruumiinasentosi voin huomauttaa, että ehkäpä logiikkavirheistä pahin on tämä ‘nyrkillä-päähän-vastustajaa’, joka-”
“Mitä hemmettiä Kapura?” Deleva huusi yhtäkkiä jostain. Kapura kääntyi ympäri ja näki plasman toan tuijottavan tilannetta erittäin suurella tunnekirjolla.
Kapura oli vastaamassa jotain, mutta ringin sisäpuolelle tunkeutui pari ilmeisesti hoitohenkilökuntaa edustavaa ga-matorania, jotka tarttuivat välittömästi po-matoraniin kiinni tämän käsistä.
“Oliko hänestä taas vaivaa?” toinen kysyi pahoittelevasti. Kapura oli sanomassa jotain järkevää, mutta po-matorania raahattiin jo pois hyvää vauhtia.
“-onko teillä koskaan vaikeuksia myöntää, että-”
Piiri hajautui hiljalleen ja palasi ruokajonon muotoon. Yhä hämmentynyt Deleva liittyi Kapuran seuraan ja avasi suunsa useasti kuin moittiakseen Kapuraa liiasta huomionherättämisestä, muttei sanonutkaan mitään.
“-MITKÄ OVAT TARKAT MORAALINNE LIITTYEN-”
Ja po-matoranin huudot eivät enää kuuluneet.
Toat valitsivat ruokansa ja juomansa olettaen, että tämä olisi viimeinen tilaisuus syödä pitkään aikaan. Kapura osti matkamuistoksi bro-korolaista suklaata (valmistusaineet bioritos ja mangaia dew) ja seurasi Delevaa mahdollisimman autiolle istumapaikalle. Paikallislehdessä haastateltiin Brohatua, joka omisti bro-koron suurimman solmiokokoelman ilmeisesti ironisista syistä. Kapura hylkäsi psykologiset julkaisut nähtyään toa Puukkosilmän erään kannessa ja päätti keskittyä vain ruokailuun.
Mutta silloin häneen otti mielellisesti yhteyttä eräs, jota Kapura oli toivonut pystyvänsä välttelemään.
Kapura.
Tulen toa hätkähti (Deleva ei huomannut keskittyessään juttuun Brohatusta) ja oli kaataa kahvinsa. Zairyh meni suoraan asiaan.
Meillä on puhuttavaa.
“Mitä nyt?” Kapura mutisi ja sai Delevan sekä ohikulkevan matoranin katsomaan itseään. Luulisi, että olisivat suvaitsevampia itsensä kanssa puhumista kohtaan mielisairaalassa, Kapura ajatteli vaihtaessaan ajatuskommunikaatioon.
Zairyh meni suoraan asiaan. Kaikesta päätellen olet hylännyt ajatukset välisestä yhteistyöstämme.
Minäkö?
Sinä, Kapura. Suojaamattoman mielesi sisäistä dialogia on hyvin helppo havaita.
Kapura tuhahti. Mitä sitten, vaikka tulin siihen lopputulokseen, että tämän liittoutuman voimasuhteet eivät ihan mene minun edukseni? Et ole tarjonnut minulle hirveästi syitä uskoa, että saavuttaisin tässä minkäänlaisia hyötyjä.
Suurin hyötysi on se, että jätän sinut henkiin.
Siinä tapauksessa pidä hauskaa Nimdan saamisessa.
Zairyh piti pienen tauon. Minä en halua Nimdaa. Olen nähnyt, mitä se voi saada aikaan. Haluan ainoastaan… lainata sitä.
“Ja sitten viedä Ab-”, Kapura sanoi ennen kuin huomasi taas puhuvansa ääneen. Deleva katsoi häntä jälleen oudosti. Abzumolle.
Mistä tiedät?
Älä väitä, ettet aio tehdä sitä.
Sinulta on jäänyt jotain huomaamatta, Zairyh sanoi. Oletat, että pystyt pitämään sirut klaanilaisjoukon hallussa. Todennäköisesti et pysty. Tällä saarella on liikaa osapuolia ja liikaa muuttujia. Yksikin väärä liike, ja kumpikaan meistä ei saa Nimdaa.
Kapura ei vastannut.
Mutta tiedätkö, millä liittoutumalla on paras mahdollisuus sirun anastamiseen? Huomaamattomalla mielenvoimaisella kasvilla ja petturitoalla. Minä pystyn huolehtimaan muista ja varmistamaan, että siru jää klaanilaisille. Paluumatkalla pidän keskusteluni Itrozin kanssa. Sitten yllätämme pahaa aavistamattomat toat ja tapan siruilla Joueran, minkä jälkeen tuon ne sinulle.
Voi, varmasti aiot tuoda ne minulle, Kapura totesi yrittäen ajatella mahdollisimman sarkastisesti.
Mitä muuta voit tehdä? Saan sirut yksinkin, mutta se on vaikeampaa. Sinulla ei ole neuvotteluvaraa.
Kapura ei taaskaan vastannut.
Olemmehan ainakin yhtä mieltä siitä, että Metru Nuin muut siruntavoittelijat saattavat koitua ongelmaksi. Joten me voimme ohjata Nimdan tietä, ja-
“Ei”, Kapura sanoi ja kirosi puhuttuaan taas ääneen. Deleva esitti olleensa huomaamatta, mutta Kapura ei halunnut tietää, mitä toa juuri nyt ajatteli. Ennen olisit ehkä onnistunut manipuloinnissasi. Mutta et enää.
Valitsit oman tiesi, Zairyh sanoi. Ja päätit typerästi luottaa toatovereihisi. Mutta jos se, miten olet heitä vastaan juoninut, tulee ilmi…
Deleva käänsi sivua ja katsoi ohimennen Kapuraan kuin tarkistaakseen, höpisikö toa enää itsekseen.
… oletko varma, että he luottavat sinuun?
Kapura ei vastannut.
Hyvästi, tulen soturi.
Ja Zairyh hiljeni. Kapura otti palan bro-korolaista suklaata ja huomasi vasta nyt hengittävänsä tiheään tahtiin.
Vastaanotto
http://youtu.be/DqasC6rUTXA
Sininen hissivalo metrin päässä päivystyspöydästä syttyi kilahtaen. Metalliset ovet liukuivat sihahtaen auki, ja jonkinlaisen kosketusnäyttölaitteen parissa työskentelevä ga-matoralainen astui esiin. Matoro hämmästyi havaitessaan naisen naamion – se oli Tryna. Ei ehkä voimallinen sellainen, mutta harva piti kauhistuttavan kuolleiden nostattamisen naamion symboliikkaa kovin soveliaana.
Mutta tämän naisen kasvoilla sitä ei olisi sellaiseksi tunnistanut, jos ei kanohien mystiikkaa tuntenut. Solakan hopeisen naamion silmäaukot yhdistyivät visiirimäiseksi linssiksi, joka toi naisen kasvoihin ammattilaismaisuutta. Luotettavuutta.
Nainen ei ollut enää nuori, mutta sitä ei heti nähnyt. Lyhyt veden kansalainen oli pysynyt solakkana ja hyväryhtisenä. Ainoastaan vuosia nähneet keltaiset silmät ja aikaa kestänyt Kanohi paljastivat, kuinka pitkään tämä oli elänyt.
Tryna-kasvo pysähtyi vastaanottotiskille ja puhui päivystäjän kanssa jotain, jota toat eivät kuulleet. Yhtäkkiä päivystäjä osoitti heitä ja keltaiset silmät kääntyivät kummastuneina. Tummansinisillä sormillaan laitteensa näyttöä näpytellen matoralaistohtori käveli Matoron ja Umbran penkeille.
”Huomenta”, sanoi tohtorin sulava, rauhallinen ääni. Juuri sellainen, jolla käsiteltiin niitä joiden mielet olivat särkymispisteessä. Cehaya oli nimi, joka luki metallisella laatalla tämän rintapielessä.
”Zanya kertoi, että etsitte minua. Jos vastaanottoa pyydätte, joudun tuottamaan pettymyksen. Aikatauluni on täynnä seuraavalle kolmelle viikolle.”
“Olemme saaneet tietoomme, että täältä voisi löytyä tietoja eräästä Arupak-nimisestä merirosvosta”, Umbra kertoi. “Hänen löytämisensä on aika tärkeä asia ihan vain koko universumia ajatellen. Joo tiedän, että teillä on kaikenlaiset vaitiolovelvollisuutenne ja muut, mutta tämä on vähän erilainen asia.”
Matoro kavahti toverinsa suoraa kommenttia sanattomasti. Valon toan kanohilta paistoi väsymys ja kyllästyneisyys. Ja jokin paljon, paljon syvempi ja arempi.
Sen näki myös tri. Cehaya. Naisen trynankasvoinen ilme oli ammattitaitoisen viileä. Hymy ei ollut täysin aito, mutta siitä näki, että hänellä oli tilanteen hallinta.
”Ette ole varsinaisesti esittäytyneet”, tohtori lausui tyynesti. Hänen katseensa jahtasi molempia toia takaa. Mahtoiko hän arvioida heitä tälläkin hetkellä?
“Olen Umbra, valon toa ja tämä on Matoro, jään toa. Olemme Bio-klaanin asialla ja Arupak oli ainakin tuolla toisella suurin syy lähteä tänne teidän `Legendojen kaupunkiinne’”, Umbra sanoi väsyneesti. Hän toivoisi, että merirosvo löytyisi, tai edes sen jäänteet ja siru. Sitten he palaisivat klaaniin pikimmiten ja tuhoaisivat Allianssin siruilla. Sen jälkeen voisi mennä Etelämantereelle lomailemaan. Mutta asiat eivät ikinä menneet helpon kaavan kautta, joten tuokin jäi vain hänen omaksi haaveekseen. Aina löytyi joku viheliäinen, joka laittaisi kapuloita rattaisiin tai ruuvaisi rattaat irti.
Ja nyt hän toivoi, että se joku ei ollut Bauinuvan parantolan tohtori Cehaya. Ja aivan heti hän ei ollut huomannut sitä, mutta nainen reagoi näkyvästi, kun nimi ’Arupak’ sanottiin ääneen.
Psykiatri piti näytöllistä laitettaan tiiviisti kädessään ja porautui Umbraan silmillään. ”Arvon toa”, hän lausui, ”en halua uhkailla, eikä tämä ole uhkaus. Mutta tiedätte kyllä, mitä Uusi-Uljas-Suunta sanoo vieraan vallan agenteista, olivat ne toia tai eivät. Rikon lakia joka sekunti kun viivytän Bordakhien kutsumista.”
Umbra laittoi uuden Mustasta kädestä saaman proteesikätensä otsalleen. Nyt hän toivoi, että hänen naamiossaan olisi ollut Komaun tai jonkun muun mielinaamion voimia varastossa, mutta naamio oli yhtä tyhjän kanssa. Toa päästi syvän huokauksen ja katsoi lasittuneilla silmillään tohtoria. Hänen suunsa mutristui. Vahkit tästä vielä puuttuisivat. Ei tämä reissu loppuisi johonkin po-metrulaiseen salavankilaan. Ei todellakaan.
Matoro oli ollut jo jonkin aikaa hiljaa. Jään toa oli jostain syystä ihan muissa aatoksissa, vaikka Arupakin löytyminen olisi lähempänä kuin koskaan.
Kumpikaan heistä ei vastannut naiselle. He vain odottivat tuomiota.
”Zanya?” Cehaya sanoi yhtäkkiä niin kovaa, että toat hätkähtivät. Nainen ei koskaan kääntynyt heistä poispäin, vaan jatkoi tuijottelua vanhoilla keltaisilla silmillään. Tähänkö se loppuisi?
”Rouva tohtori?” kuului huolestuneesti päivystyspöydän takaa.
”Siirrä loput tapaamiseni huomiselle.”
”M-mutta rouva tohtori, kello kolme oli varattu a-apotil-”
”Tiedän. Eiköhän hän ymmärrä.”
Valon ja jään toien silmät pullistuivat. Tohtori Cehaya viittoi heitä peräänsä hissiin. Epäröinti ei tuntunut hyvältä idealta.
”Arvon tohtori”, Matoro yritti epätoivoisesti puhua, ”oletteko ihan varma tästä?” Viimeinen asia, mitä hän halusi oli vetää taas yksi viaton mukaan melko hankalaan sotkuun, jota hän oli joskus virheellisesti kutsunut seikkailuksi ja nyt kutsui elämäkseen.
Visiirin takaiset silmät katsoivat Matoroa hissipeilin kautta silmiin. ”Toa Matoro, jos vahkit kaivelisivat toimiani hetkenkin perusteellisemmin, ne löytäisivät auttamistanne painavampiakin syitä pidättää minut.”
Umbra ei tiennyt mitä ajatella. Hän oli hämmästynyt Cehayan yhteistyökykyisyydestä. Valon toa oli kysymässä näistä painavista syistä, mutta päätti olla vain hiljaa.
Ja hiljaa he pysyivätkin. He tunsivat naisen arvioivan hiljaisuutta kaiken aikaa. Mutta jokin tässä matoralaisessa tuntui luotettavalta. Vastaanottavalta.
Hissin kilahdus. Toimiston oven saranat. Mieto tuoksukynttilän aromi ilmassa.
Toimisto ei vastannut Bauinuvan parantolan tulevaisuushakuista ja rauhoittavan, tahrattoman valkoista värimaailmaa. Se oli arvokkaalla tavalla vanhentunut kuin omistajansakin. Futuristinen itsensä puhdistava lattia muuttui ovenkarmin jälkeen tummaksi puuksi.
Seinät olivat täynnä valokuvia. Vain yksi kehys oli päässyt kunniapaikalle suurten ikkunoiden edessä olevalle työpöydälle, joka oli muilta osin irtaimistoa vailla. Valokuva oli käännetty ikkunaa ja sen äärellä olevaa tuolia kohti, eikä sitä juuri nähnyt.
Vasta silloin toat huomasivat perinteisen matoralaisen kihlauskorun naisen sydänvalon päällä.
Auki oleva ikkuna päästi tuoksukynttilöiden hajun sekaan raikasta ilmaa. Cehaya istui tuolilleen. Matoro otti pöytää vastapäätä olevan vastaavan, Umbralle jäi ainoastaan seinänvieressä oleva punainen, suorastaan kliseinen sohva.
Keltaiset silmät katsoivat vuorotellen työpisteeltään toia. Silloin kävi ilmi, että Cehaya ei aikoisi puhua ensimmäisenä.
“Niin. Arupak. Jäimme siihen nimeen”, Matoro rikkoi hiljaisuuden. Hän yritti istuutua mahdollisimman rennosti ja vapautuneesti, mutta se jäi vain yritykseksi.
Rouva tohtori naputti kynää pöydän pintaa vasten vaiteliaana. ”Uskoin vaitiolovelvollisuuden voimaan vielä niihin aikoihin. Mutta nyt ’bio-klaanilaisetkin’ ilmeisesti tietävät.”
Jään toa mietti hetken sanojaan.
“Oletteko kuulleet koskaan Nimdasta?” hän kysyi, säilyttäen katsekontaktin psykiatrin syviin, keltaisiin silmiin.
”Jos olen, hän ei kutsunut sitä sillä nimellä.”
Toa nojasi eteenpäin. “Me… minä tiedän, mitä- mitkä Arupak kohtasi, kun hän…” Matoro kangerteli. “Kun hän löysi Deltan.”
”Minäkin tiedän”, sanoi tohtori nojaten eteenpäin ja laskien kyynärpäänsä pöytää vasten. ”Hän ei koskaan lakannut piirtämästä painajaisistaan kuvia.”
Ymmärrän miksi, Matoro meinasi sanoa, mutta sulki Nuk- voi helvetti, pitikö sekin mainita… Jään Toa hengähti syvään ja nojasi pitkälle taakse. Tuskallisen pitkien sekuntien jälkeen hän aloitti:
“Me etsimme sitä sirua, joka ajoi Arupakin hulluksi. Me kävimme siinä paikassa, mistä Arupak sen löysi. Arupak on ainoa johtolankamme eteenpäin Nimdan etsinnässämme, ja olemme tulleet pitkän matkan sitä varten.”
Nainen kohotti kulmaansa. Hän pysyi yhä edelleen jollain tavalla uhkaavan rauhallisena. ”Haluatteko siis löytää potilaani vai hänen suurimman pakkomielteensä?”
“Hänen pakkomielteensä.” Meidän pakkomielteemme Matoro ajatteli.
Cehaya puhui. ”Arupakin tapaus käytännössä aiheutti sen, että vahkien tehovalvonta ulottui potilaskertomuksiimme asti. Metru Nuin turvallisuus vaati ilmeisesti sen, että kaikesta tuli julkista. Kaikki käännettiin ympäri. Mutta ennen kuin koneet ehtivät tänne asti, takavarikoin kaiken tutkimusaineiston Arupakista. Kenenkään ei pitäisi joutua kantamaan hänen taakkaansa.”
Umbra oli ollut hetken hiljaa. Hän ei tiennyt hirveästi näistä Nimda-saaren painajaisista, koska Matoro ei ollut erityisen puhelias näistä jutuista. Toa tiesi jotain huhupuheita, muttei mitään varmaa. Jotain pelottavaa sen oli pakko olla, jos jään toa ei ollut ollut halukas puhumaan asioista.
“Saammeko nähdä nuo piirrustukset nyt vai?” toa kysyi Cehayalta. “Niissä tuskin on mitään niiiin pelottavaa, etten uskaltaisi niitä katsoa. Ei se voi olla mitään tuntematonta väriä tai muuta, mikä ajaisi hulluksi”, toa järkeili.
“… Umbra, en tiedä onko se paras siirto- tai siis, me emme tee niillä piirustuksilla mitään. Me emme kaipaa tietoja Arupakin yksityiselämäst-”
“Niissä voi olla tietoja niistä pelottavista asioista, joista et halua minulle kertoa-”
“Umbra! Minä en halua hitto vie nähdä niitä! Haluan vain saada selville sirun sijainnin, en mitään muuta!”
Tummansinisen naistohtorin tyyni katse näytti astetta hämmästyneemmältä Matoron äkillisen kivahduksen jälkeen.
”Jos se sinua yhtään auttaa, hävitin kaiken aineiston. Piirustukset ensimmäisinä. Minulla ei ole ollut tapana jakaa potilaideni painajaisia.” Cehaya piti merkitsevän tauon. ”Kaikki se tieto on jäljellä vain minun päässäni.”
Jään toa huokaisi kasaten itsensä. “Voitteko kertoa jotakin siitä sirusta, joka aiheutti Arupakin hulluuden?”
Nainen huokaisi hillitysti. Oikeastaan se oli enemmänkin henkäys. Hän veti sisään tuoksukynttilän terapeuttisia aromeja ja raikasta ulkoilmaa. ”Pahoittelen, toat Matoro ja Umbra, mutta puhutte nyt urani suurimmasta epäonnistumisesta. Haluan edes tietää, miksi olette tarttuneet samaan pakkomielteeseen, joka rikkoi potilaani.”
“Nimdan avulla voimme vihdoin elää vapaina ilman Allianssiksi kutsuttua epäpyhää liittoumaa”, Umbra kertoi. “Jo yhdenkin sirun mielenvoimat ovat niin valtaisat. Olen kokenut sirun mahdin ja haluan käyttää sitä vain hyvään.”
Hopeinen Tryna-kasvo kääntyi kokonaan Umbraa päin. ”Minulla ei ole siinä tapauksessa teille siitä sirusta paljoa kerrottavaa. Arupak kertoi siitä minulle, mutta hän ei kertonut missä sitä piti. Kukaan meistä ei uskonut siihen. En ollut pitkään varma, uskoiko hän itsekään. Mutta nyt te tulette vuosien jälkeen luokseni puhumaan ainoasta mielestä, jota en osannut korjata… ja alan pelätä, että hän ei koskaan ollutkaan rikki.”
Tummansininen käsi nousi ja tarttui visiirilasiin Trynan kasvoilla. Yllättäen se irtosi ja Cehaya laski visiirinsä pöydänpintaa vasten. Silloin toat näkivät, kuinka vanhat keltaiset silmät olivat. Vanhat ja väsyneet. Vuosia vanhemmat kuin he luulivat naisen olevan.
Tohtori siirsi sinertävän kämmenensä valokuvakehykselle pöydällään ja vilkaisi sitä kuin turvaa hakien.
”Entä jos hän ei ollut koskaan mieleltään sairas”, Cehaya kysyi yhä samalla tyynellä äänellä. ”Entä jos se kaikki hänen päässään oli todellista myös kaikille muille… mutta hän oli ainoa, joka sen pystyi näkemään.”
Jostakin syystä tämä sai kylmät väreet nousemaan jään toan selkäpiitä pitkin (mikä on Matoron elementin huomioon ottaen ironista), kun hän kuunteli psykiatrin monologia oireista, jotka tuntuivat pelottavan tutuilta.
“Se- se on tavallaan se, mitä siru- sirut tekevät. Ne tekevät siitä, mitä ajattelen, totta. Me pelkäämme niiden joutuvan vaarallisiin käsiin. Bio-Klaani haluaa tuhota sirut”, Matoro kertoi.
”Sirut tuntuvat olevan paljon mielessäsi, Toa Matoro”, Cehaya sanoi pehmeällä äänellään.
Epsilon säteili psyykkistä voimaansa jossakin toan tumman haarniskan sisässä. Toa harkitsi hetken sen näyttämistä, mutta ääni hänen päässään vakuutti hänet ajatuksen huonoudesta.
“Niinkin voisi sanoa”, Matoro vastasi. “Olen etsinyt siruja Bio-Klaanille viime kuukaudet aika intensiivisesti.”
”En voi olla ajattelematta”, tohtori lausui ilmoille, ”että entä jos en kyennyt kokemaan sitä, mikä potilaani pimeyteen ajoi, koska en uskonut siihen. Enkä usko vieläkään. Kapteeni Arupakin tarinassa oli paljon asioita, joita oli vaikea uskoa. Hän kertoi sen joka kerta eri tavalla. Eikä hän edes kuulunut Metru Nuin sairaanhoitopiiriin. Kukaan ei ollut aivan varma, mistä hän oli… mutta hänhän meiltä turvapaikkaa haki. Ja hänen tapauksensa hoitamiseen oli takuuvarmasti poliittisia intressejä.”
“Voit olla tyytyväinen, ettet tiedä… sitä, mitä siellä oli. Yritän jättää sen taakseni. Ja minä saan sen taakseni, kunhan saamme tämän tehtävämme hoidettua. En halua olla epäkohtelias, mutta toistan kysymykseni: onko teillä mitään tietoja sen sirun sijainnista?”
Siru, siru, taas siru. Matoro ei pitänyt siitä, että hän näki tohtori Cehayan tarttuvan sanaan uudestaan ja uudestaan. Hopeinen tryna-kasvo mietti tavallista pidempään, ennen kuin puhui, nyt suoraan Umbralle.
”Tunnet ystäväsi varmasti hyvin”, nainen totesi valon toalle.
“Olen tuntenut Matoron jo vuosia eli kyllä”, toa vastasi.
”Onko tämä hänelle normaalia?” sininen nainen kysyi ja esitti saman kysymyksen Matorolle pelkällä katseella. Jään toa näytti lyhyen hetken loukkaantuneelta, mutta pysyi hiljaa.
“Hän on aina ollut intohimoinen seikkailija ja harrastelijatutkija. Aina etsimässä vaaroja ja selvittämässä mysteerejä, mutta tuntuu, että siruista on tullut pakkomielle Matolle”, Umbra sanoi suoraan.
“Itse asiassa”, Matoro aloitti puolustuksekseen. “En- tai siis, Umbra, se siru on meidän koko
tehtävämme täällä. En etsi sitä sen itsensä takia… tai toivon niin – vaan Klaanin takia.”
“Välillä mietin, että Bio-Klaanin olisi ollut järkevämpää lähettää hiukan tasapanoisempi porukka hakemaan tuota sirua…” toa mutisi.
Matoro huokaisi turhautuneena. “Arvon tohtori. Se. Siru. Tiedättekö te siitä?”
”En tiedä”, Cehaya sanoi vahvasti. ”Mutta tiedän sen omistajasta.”
“Missä on Arupak?” Matoro lähes kuiskasi tiensä koko seikkailun ytimeen. Se oli kysymys, jonka hän oli esittänyt ensimmäistä kertaa Deltan temppelissä. Toivottavasti tämä olisi viimeinen.
”Ennen Bauinuvan rakentamista toimimme aivan pohjoisessa niemenkärjessä, vanhassa Aft-Amanassa”, sanoi nainen harkiten jokaista sanaansa aivan uudella tavalla. Hän ei selvästikään ollut enää varma, oliko tämän tiedon jakaminen kannattavaa. ”Siellä hoidin kapteeni Arupakia. Siellä hänet viimeistä kertaa näin. Mutta…”
Oli kuin naisen ääni olisi säröillyt, mutta hän pysyi yhtä vahvana ja hallitsevana kuin aiemminkin.
”Älkää menkö Aft-Amanaan.”
“Kyse ei ole siitä mitä haluamme tehdä. Meidän pitää saada se siru, ja jos se edellyttää Aft-Amanan tutkimista, me menemme sinne. En usko, että voisin törmätä siellä mihinkään pahempaan kuin mitä olen jo kohdannut”, jään toa selitti vakavissaan.
”Älkää menkö Aft-Amanaan.”
Toat suorastaan säikähtivät Cehayan yhtäkkistä kivahdusta. Se oli ollut tiukka. Mutta ei vihainen.
”Se ei ole käsky, koska en voi teitä käskeä. Se on vanhan tohtorin pyyntö.”
“Meidän on pakko,” Umbra sanoi ja katsoi syvälle tohtorin vanhoihin silmiin. “Emme voi jättää tätä näin pitkällä, vaikka siellä olisi mitä.”
”En tiedä enää, mitä sanoa teille”, Cehaya jatkoi hieman lannistuneena. ”Kapteeni Arupak on ainoa potilaani, joka jäi Aft-Amanaan. Minulla ei ole syytä uskoa, että hän olisi kuollut. Mutta minulla ei ole syytä myöskään uskoa hänen elävän.”
Sinisen naisen hopeiset kasvot kääntyivät ikkunaa päin. Hetken hän katseli aurinkoiseen ulkoilmaan ja kuunteli lintujen kaunista laulua. Tummat varikset raakkuivat puiden oksilla.
Auringonvalossa oli pakko myöntää, että tohtorin kasvot olivat pysyneet kauniina. Mutta aika oli syönyt hänen silmistään jotain, ja ilman sitä jotakin hän ei vaivautunut taistelemaan toien tahtoa vastaan.
”Haluatteko tuntomerkkejä?” nainen kysyi. ”En voi vannoa, että hän näyttää enää samalta.”
“Kaiken, mitä voitte kertoa”, jään toa vastasi. Hänen silmissään kimmelsi pitkästä aikaa innostus – innostus siitä, että informaatiottomuuden seinämä oli viimein murrettu, ja siitä, että he viimein saivat konkreettista tietoa siitä, mitä olivat kaikki viikot jahdanneet.
”Hän oli ruskea, ei, suorastaan pronssinen iholtaan – ja kantoi kuparista Pakaria. Mitä ilmeisimmin suurta ryöstösaalista merirosvousajoiltaan. Hän esitteli sitä aina ylpeänä, mutta kykenin aina aistimaan, että siinä oli myös häpeää. Hän katui niitä päiviä. Ehkä siksi, koska ne ajoivat hänet lopulta luoksemme. En osaa kertoa teille, mistä hän tuli luoksemme. En osaa paikallistaa hänen puhetapaansa. Minusta tuntuu, että se oli opittu. Eniten hän halusi vain kadota koko maailmalta.”
Jään toan kasvoilla häivähti haikeus kuunnellessaan surullisia detaljeja siitä hahmosta, joka oli ollut hänelle pitkään olemassa vain nimenä ja tavoitteena.
“Mitä… mitä Aft-Amanassa tapahtui? Miksi se hylättiin?” toa kysyi.
Siihen tohtori Cehaya vastasi vain kylmällä katseella.
”En ole vielä pitkän psykiatrin urani aikana löytänyt mielisairautta, joka tarttuisi.”
Sitten hän avasi työpöytänsä laatikon ja otti esiin suljetun kirjekuoren. Hetken harkiten nainen katsoi kuorta ennen sen avaamista.
Toien käsiin ojennettiin valokuva. Kaikkea aineistoa ei Cehaya ollutkaan hävittänyt.
Matoro ja Umbra eivät tienneet, mitä ajatella, kun näkivät rivistön hoitajia, joiden silmät hohtivat samaa sielutonta sinistä.
”En tiedä, miten, mutta… hän sai sen tapahtumaan.”
Hiljaisuus.
Varikset raakkuivat.
”Oletteko aivan varma, että ette voi enää perääntyä?”
“Jep”, Matoro vastasi kasuaalisti uhraamatta asialle juuri ajatuksia. Umbra nyökkäsi varovasti.
Väsynyt nainen nousi tuoliltaan. ”En tiedä, voinko sitten tehdä teidän hyväksenne enää mitään.”
“Olette tehneet jo enemmän kuin tarpeeksi. Kiitos. Arvostamme todella tietoja, jotka kerroit meille”, piristynyt jään toa nousi nojatuolista.
Umbra nousi psykiatrisohvalta ja venytteli jalkojaan. Hän oli tyytyväinen, että uusi johtolanka palapelissä saatiin kasaan, mutta tiesi, että Arupakia ei löydettäisi vain astumalla Aft-Amanaan.
Cehaya asteli vaiteliaana toien luokse ja kätteli molempia väsyneellä mutta varmalla otteella.
”Jos löydätte kapteeni Arupakin, sanokaa että olen pahoillani”, Cehaya sanoi heille. Umbran kättä hän katseli pidempään. Ehkä hieman epävarmana. Arvioiden. Toa ei ollut varma, mitä mieltä hän siitä oli.
Hyvästit jätettyään toat lähestyivät ovea. Mutta Cehaya puhuikin vielä.
”Toa Umbra?” hän sanoi kysyvästi, ja valon toa kääntyi hämillään. ”Voisitko vielä jäädä hetkeksi luokseni? Tämä ei vie kauaa.”
Umbra epäröi, mutta tuli kuitenkin toisiin aatoksiin. Hänellä oli kyllä paljon mielessä, asioita mitä voisi käydä läpi ammattilaisen kanssa. Asioita, joista Matorokaan ei tiennyt.
”Voisitko vielä istua hetkeksi?” Cehaya jatkoi. Umbra nyökkäsi hiljaa totellen.
Kapura ja Deleva jatkoivat muiden odottamista kahviossa. Bro-Korolaisen suklaan pino pieneni huolestuttavasti. Deleva nosti kolmionmuotoisen palan tylsistyneenä ilmaan. “Hmm”, plasman toa mietti ääneen. “Kolmion muotoinen. Athismin symbolin muotoinen. Ehkä yksi Nimdan siruista on kätketty Bro-Koroon?”
“Hieno teoria, Del-”, Kapura aloitti, mutta huomasi erään tutun jään toan saapuneen.
“Oletteko valmiita?” Matoro, joka oli ilmestynyt kahviossa aikaa kuluttaneen toa-kaksikon pöytään, kysyi. Hän nappasi itselleen suklaata siitä pinosta, jonka toat olivat tilanneet.
“Toivottavasti saitte kaiken tärkeän selville”, sanoi Kapura. “Emme löytäneet arkistoista mitään.”
“Jep, saimme tiedot”, jään toa nautti sokeriherkusta. “U tulee kohta; jäi puhumaan tohtorille vielä.”
“Arupak on Aft-Amanassa, Ga-Metrun pohjoiskärjessä. Delta on siellä. Tohtori tosin varoitteli meitä… oudoista asioista”, Matoro aloitti selostuksen hetken hiljaisuuden jälkeen. Se keskeytyi, kun valon toa saapui pian kahvioon. Tämä näytti siltä kuin hän olisi tehnyt raskaan päätöksen.
“Hei tyypit”, Uu huusi muille.
“Mitäs juttelitte?” jään toa kysyi ohimennen kun työnsi loppuja suklaita reisitaskuunsa. Kapura ja Deleva olivat nousseet ja tekivät lähtöä.
“Lähinnä siitä, että miten raskasta on repiä menneisyyden arvet auki näinkin kirjaimellisesti”, toa valehteli. Hän ei vielä kertoisi asioista mistä keskusteli Cehayan kanssa.
“Toivottavasti olet nyt täysissä mielen, sielun ja ruumiin voimissa”, Kapura sanoi, “koska minulle ainakin maistuisi sirun hakeminen kaiken tämän tutkimustyön jälkeen. Lähdetäänkö?”
“Ehkä meidän pitäisi. Tämähän teidän retkenne alkuperäinen tarkoitus oli?” Umbra sanoi ja osoitti kysymyksen Matorolle ja Kapuralle.
“Lähdetään”, pitkästä aikaa vanhaa seikkailumieltään jostakin löytänyt jään toa vastasi. Jokainen askel vei häntä kohti sitä, mitä hän oli jahdannut sitten Rozumin, sitten makuta Itrozin laboratorion.
Takaisin ei ollut enää kääntymistä.
Mutta jos Matoro olisi tiennyt, mitä tohtori Cehayan toimistossa sillä hetkellä tapahtui, hän olisi kääntynyt heti takaisin.
https://www.youtube.com/watch?v=0Fp-9cgcRHE
Metalli lepäsi tohtorin kurkkua vasten tämän tuijottaessa lipeviä käärmemäisia silmiä kymmenen sentin päässä. Tumman liskojätin kasvot olivat tyynet kuin korttipelimestarilla, mutta silmissä oli pilkahdus jotain, jota olento ei saanut piiloon Cehayalta. Niissä oli aina.
Nyt niissä oli hermostuneisuutta.
”Ja siinä oli todellakin kaikki?” hienoon mustaan haarniskaan pukeutunut draakkiolento kysyi huuliaan nuolaisten.
”Oli, arvon herra. En jättänyt mitään pois”, naistohtori nyökkäsi katsekontaktia rikkomatta. Senttiäkään liikahtamatta.
Ei hän liikkua olisi voinutkaan. Lisko-olennon samanhenkinen veli piteli jotain terävää tiukasti Cehayan kaulavaltimoa vasten.
’Jakajaksi’ aiemmin nimetty draakki nousi kumara-asennostaan koko mittaansa ja oikaisi pitkän häntänsä. Hän vilkaisi tohtorin kaulalla veistä pitelevää veljeään, ’Panostajaa’, ja siirsi katseensa sitten punaiselle sohvalle rojahtaneeseen likaisen keltaiseen steltinpeikkoon.
Peikko kiehui raivosta. Toimiston oviaukkoa vartioiva sukelluspukuhahmo ja aurinkolasipäinen shasaali tuijottivat tätä mykistyneinä.
”Mrh”, sukelluspuku sanoi.
”Ои вои”, shasaali totesi.
”Toia, saatana!” kellertävä mörökölli ärähti. ’Kersantiksi’ kutsuttu hahmo oli selvästi johtaja-asemassa muihin pimeyden metsästäjiin. Sen Cehaya aisti jo elekielestä. Jäntevä ja lihaksikas, mutta poikkeuksellisen pieni peikko-olento oli juuttunut kahden keskustelun väliin. Hän puristi toisessa kädessään pienikokoista pistoolia ja toisessa radiopuhelinta ohimollaan. Epäuskoinen naisääni yritti lausua linjalta jotain, josta Cehaya ei saanut selvää.
”Nyt Angiina kuule jumalauta kuuntelet!” Kersantti karjui. ”Tässä kaupungissa on vielä NELJÄ toaa lisää, ja ne on menossa just samaan paikkaan kuin mekin! NELJÄ helvetin TOAA! Ihan kuin niissä sun vortiksis’ lonkerokamuissa ei olis ollu jo tarpeeksi! ”
Kersantti pomppasi ylös sohvalta ja alkoi kierrellä sitä hermostuneena. Cehaya seurasi peikon askellusta katseellaan yrittäen kuunnella radiohälinän keskellä puhuvan naisen sanoja.
Se kuitenkin katkesi, kun metsästäjien kenttäjohtaja paiskasi radiopuhelimen Cehayan olan yli, ulos toimiston ikkunasta.
”Kessu”, Panostajaksi kutsuttu lipevä-ääninen olento puhui tohtorin takaa, ja sanojen yhtäkkisyys sai naisen säpsähtämään. ”Toat eivät ole ongelma.”
”Totta skrallissa ne on! Ne on toia!” Kersantti karjaisi potkaisten tuolia Cehayan pöydän edessä. Ja satuttaen samassa jalkansa. ”AI MATANAUTA!”
”Minä ja Panostaja pidämme huolta, että eivät ole”, Jakaja sanoi pyöritellen veistä tummassa kädessään. ”Siitä ei tule hiljaista, mutta luulen että yllätysiskulla meillä on ehkä etu.”
”No entä toi akka?” Kersantti ärähti osoittaen tohtorin suuntaan.
”Siitä taas tulee hiljaista”, Jakaja sanoi ja katsoi suoraan naista silmiin.
Cehayan sydän pysähtyi sekunneiksi. Hän tunsi vatsanpohjassaan pudotuksen kuin olisi notkunut kuilun reunalla.
”Herra Kersantti”, ga-matoralainen lausui. Koko metsästäjäjoukko yllättyi, että tämä oli edes uskaltanut puhua.
Cehaya ei voinut kuin jatkaa sitä.
”Mi-minulla ei ole varmaan paljoakaan neuvotteluvaraa”, psykiatri sanoi yrittäen pysyä rauhallisena, ”mutta tämän ei tarvitse loppua vereen. Tämän. Ei tarvitse. En halua kutsua Bordakheja. En voi kutsua Bordakheja. Se olisi omakin loppuni. Tulitte hissikuilun kautta, ettekö niin?”
”Mmmiten sinä sen-”, Kersantti örisi.
”V-vältitte siis silminnäkijöitä”, Cehaya tokaisi varmempana. ”Minä olen ainoanne. Jos pysyn hiljaa… jos pysyn vahingoittumattomana, ei kukaan edes tiedä teistä.”
Cehaya hämmästyi. Sanat upposivat. Raivopäissään Kersantti jakoi katseita kaikkien alaistensa kanssa. Suuri sukelluspukuinen syväläinen murahti, mutta hyväksyvästi. Tanakka shasaali nyökkäsi kaulattomasti.
Jakaja ja Panostaja olivat ilmeettömiä kuten aiemminkin. Mutta Cehaya tunsi kuinka jälkimmäisen veitsen terä irtosi hänen kaulastaan. Hengitys helpottui, jos ei paljoa.
”No”, peikkokriminaali murisi paksu kuono nyrpeänä ja pyöreät kiikarimaiset silmät ärtyisinä, ”me mennään niemeen. Etitään tämä mielisairaala. Kaivetaan toille haudat.” Keltainen kääpiöpeikko osoitti molemmilla käsillään draakkiveljeksiä. ”Ja hankitaan teitin kummisedälle se siru. Ja lähetään Karzahniin täältä!”
Toivottavasti kirjaimellisesti sinne, Cehaya ei voinut olla ajattelematta. Hän ei tiennyt, miten voisi ostaa toa Matorolle ja Umbralle tarpeeksi aikaa.
Ehkä hänen olisi kuitenkin kutsuttava jotenkin Bordakhit. Ja pilattava uransa.
Ehkä myös loppuelämänsä.
Mutta sitä hän ei näille kertoisi. Oli ostettava aikaa. Nämä metsästäjät eivät olleet kovin älykkäitä, ja hän voisi ehkä-
Toimiston ovi aukesi narahtaen. Kauhu valtasi Cehayan kehon. Kersantin, Jakajan, Panostajan, Ilmanautin ja Spesialistin katseet kohtasivat avaajan.
”R-rouva tohtori?” kakama-kasvoinen päivystäjä sai ulos. Tytön veri jäätyi kun hän näki Cehayan vangitsijan.
Sama veri kasteli toimiston puulattian.
Jakajan veitsi kaulassaan nuori nainen valahti sätkivänä, yskivänä ja kakovana lattialle. Tumma neste pulppusi ulos haavasta ja hukutti sanat tytön suuhun.
Cehaya huusi tuskaisan, särkyneen huudon.
”TEIDÄN EI TARVINNUT TEHDÄ TUOTA!” hän rääkäisi riuhtoen raivoissaan Panostajan otteessa.
Metsästäjien reaktiot olivat vaihtelevia. Shasaali näytti katsovan lattialla kituvaa tyttöä tavallisen alakuloisena. Ja jos Cehaya ei tulkinnut väärin, sukelluspuvun sisältä katsovat kalansilmät eivät enää olleet tuimat. Suuren haarniskan sisällä kuuluva hengitys ja kaasujen vaihtuminen kiihtyi.
Mutta liskoveljeksistä ei reaktiota irronnut.
”Se oli pakko tehdä, Kersantti”, Jakaja sanoi.
”Nainen olisi painanut hälytystä”, Panostaja täydensi.
Ga-matoralainen jatkoi sätkimistä ja kurahtelua lattialla. Vaaleansininen Kakama peittyi naisen suusta pulppuavaan verisuihkuun, kun tyttö yritti epätoivoisesti painaa kaulahaavaansa kylmän kankeilla käsillään.
Lopulta kitujan vieressä seisova ilmasukeltaja liikkui kaksi voimakasta tömähtävää askelta eteenpäin. Metallinen voimaranko naksahdellen ja sen sisällä lilluvat nesteet molskahdellen se kumartui aivan päivystäjän ruumiin viereen ja nosti nuoren veden matoranin oudon hellästi istuma-asentoon.
”Mrh.”
Tyttö kurkotti viime voimillaan kalpenevan, epätoivoisen katseen silmistään sukelluspukuun.
Raks.
Rautakädet taittoivat naisen niskan. Tuskaisa sätkiminen katkesi.
Sukelluspuku antoi päivystäjän ruumiin valahtaa löysän nukkemaisesti tummaan nesteeseen. Koko huone keskitti katseensa siihen sanoja vailla.
”Voi jumankauta”, Kersantti ärähti paniikissa. ”Kuinks pian ne vahkit on täällä? Voi… voi jumankauta.”
Hän kääntyi vauhdikkaasti, ja pian Cehayan silmät tuijottivat Kersantin pikkuruiseen revolveriin.
”Ämmä. Näytät meille reitin niemenkärkeen nyt heti!”
Metalliset askeleet tömähtelivät kohti. Cehayasta ei löytynyt voimia taistella vastaan, kun kalansilmäinen hahmo sukelluspuvussa kantoi hänet toimistosta metsästäjät perässään. Naisen keltaiset silmät katsoivat vielä kerran kaiken veren keskelle.
Tohtori Cehaya ei olettanut elävänsä paljon tyttöä pidempään. Loppu ei ollut kaukana. Lintujen laulukin oli jo lakannut pihamaalla.
Hän katui vain, että ei ollut onnistunut pelastamaan kapteeni Arupakin sielua.
Aft-Amana
Aikoja sitten
Arupak keskittyi ja pinnisteli kuullakseen.
Olivatko ne askelia?
Hyvin mahdollista. Ne saattoivat olla liikkeellä taas. Hiiviskellä ympäri mielisairaalan ankeita käytäviä ja astella ohi oven kuin härnätäkseen. Toisinaan Arupak aisti niiden pysähtyvän huoneensa eteen ja seisovan siinä useita tunteja. Niinä öinä merirosvo puristi sirua niin kovaa, että vuosi verta puulattialle.
Kaikki ne halusivat sirun. Sen vaaleansininen hehku oli samaan aikaan kaunein ja pelottavin asia, jonka Arupak oli koskaan nähnyt.
Joten ne voisivat vapaasti jatkaa vainoaan. Arupak ei antaisi periksi. Hän vartioisi sirua, eikä yksikään elävä tai kuollut saanut viedä sitä.
Eikä tehdä samoja virheitä.
Seinät ja niiden vierelle kasatut runokirjat olivat täynnä kirjoitusta. Kirkkaan punaista, osittain vielä märkää kirjoitusta. Hänen kirjoitustaan? Hän ei enää muistanut.
Muisti, hassu asia.
Ei ollenkaan niin pysyvä kuin luulisi.
Ovi pysyi tiukasti kiinni, vaikka Arupak aistikin niiden läsnäolon. Tuuli ulvoi, ja sekä Arupak että oven takana seisova hahmo jatkoivat näytelmäänsä. Sirun hehku oli vuosista huolimatta yhä pahaenteisen puhdas ja täydellinen.
Olivatko nuo toiset askeleet? Ei. Eivät ne olleet. Voi kun ne vain olisivat olleetkin.
Siipien värähdyksiä. Kymmenien, satojen pienten siipien havinaa. Arupak rämähti seinää vasten. Hän ei voinut hengittää. Kaikki ilma huoneessa muuttui lyijyksi.
Kraa kraa.
Linnut.
Linnut olivat täällä.
Arupak ei osannut enää edes vapista. Hän vain tuijotti. Ja kuunteli. Ja haistoi. Haistoi hajuista kammottavimman. Hajun, joka ei ollut tunkkainen, mätä taikka kuollut, vaan hajun, joka sattui.
Hajun, joka nokki itsensä hänen aivoihinsa.
Mutta ei enää kauaa.
Osat olivat vaihtumassa. Tanssi vain kiihtyi, ja pian se saavuttaisi päätepisteensä.
Jokin oli suistanut vaa’an epätasapainoon. Tavoitteliko jokin uusi sirua? Kauhusta huolimatta Arupakin mielen täytti varmuus. Hän oli piiloutunut maailmalta loistavasti. Vaihtanut nimeä, naamiota, väriä. Mutta aina lopulta valheen verho vedetään auki. Aina lopulta piilopaikat löydetään.
Ja pengotaan.
Voimaton Arupak ei ollut.
Tarvittiin vain parempi piilopaikka.
Ne voisivat uhkailla Arupakia. Kiduttaa. Hän ei taipuisi. Siru oli saanut aikaan jo tarpeeksi harmia. Sama ei saanut toistua. Sama ei saa toistua.
Tätä toistellen Arupak käveli huoneen toiselle puolelle.
Hän katseli toista aarrettaan sirun valossa. Sen kulta oli sirun tavoin säilyttänyt ikiaikaisen kirkkautensa, mutta tämä esine oli kuitenkin voimattomampi.
Ei ehkä kuitenkaan hyödytön.
Arupakille hymyn hetket olivat harvassa, mutta nyt matoran hymyili.
Sama ei saa toistua.
Hän laski sirun käsistään.
Oven toisella puolella siivekkäät raakkuivat sekasortoisena kuorona. Suuret siivet löivät seiniä, lattiaa, kattoa. Jotkut kirkujista törmäilivät seiniin.
Oveen.
Rummuttivat sitä nokillaan.
Nokkivat tiensä toistensa lihan läpi.
Kirkuivat joka sekunti kovempaa.
Arupak pelkäsi lintuja. Mutta hän ei voinut syyttää niitä siitä, mitä ne tekivät.
Zairyh jatkoi hiljaista levittäytymistään ympäri saarta.
Toajoukko oli lähtenyt liikkeelle. Pian he saavuttaisivat viimeisen etapin ennen aarteista suurinta.
Ga-Metrun väsyneet työntekijät nousivat uuteen työpäivään, mutta harva huomasi legendojen kaupungin alle kurottautuvaa hulluuden kasvustoa. Ja Zairyh kasvoi. Palapelin viimeiset palat loksahtelivat paikoilleen, ja pian voisi olla aika toimia. Mutta nyt odotti eräs keskustelu. Oikeastaan kaksikin.
Toat lähestyivät Bauinuvan mielisairaalaa. Perässä kulki Kapura, jonka mieltä Zairyh jatkuvasti tarkkaili löytämättä mitään uutta. Tulen soturi saattaisi olla ratkaisevassa osassa. Kaikki riippui siitä, säilyikö tämä Zairyhille uskollisena. Ja vielä enemmän siitä, mitä Kapura muille kertoisi päättäessään sanoutua irti sopimuksesta.
Sillä Zairyhin taktiikka perustui yllättämiseen.
Eikä yllätystä saanut pilata.
Mutta sen keskustelun aika ei ollut vielä. Nyt oli eräs toinen, jonka tilanne oli hyvä varmistaa ajatellen Jouera-jahdin loppupeliä. Metru Nui oli tärkeä osa suunnitelmaa, mutta maailma ei suinkaan loppunut siihen.
Eikä tätä osapuolta ei tunnettu stabiiliuudestaan.
Metru Nuin lähistöllä
Meri
Metru Nuita ympäröivä meri oli tyyni ja hiljainen. Ehkä niin oli parempi, sillä väärään paikkaan väärään aikaan eksynyt kalastaja olisi kohdannut hyvin oudon ilmiön.
Keskellä Hopeista merta leijui ilmassa etäisesti neliötä muistuttava kappale, joka vaikutti vääristävän valoa.
Lähestyvä matoran tai muu olento huomaisi myös jotain muuta. Kappaletta osuvampi ilmaisu oli massa, sillä olento (mikä?) väreili ja velloi jatkuvasti. Se sylki ympärilleen itseään muistuttavia partikkeleita, jotka levisivät painovoimaa uhaten kaikkiin suuntiin ja katosivat hetkisen kuluttua sähisten kovasti.
Pian tarkkailijan oli myös todettava, ettei outo ilmestys vääristellyt ainoastaan valoa… vaan kaikkea ympärillään. Aallot hidastivat vauhtiaan kohdatessaan sen mereen piirtämän varjon, mutta palasivat siitä poistuessaan tavalliseen nopeuteensa. Taivaalla pilvet kiertyivät spiraaliksi sen ylle. Tulta muistuttavia valoilmiöitä syntyi massan säteillessä paloja itsestään mereen.
Ja pian kuultaisiin myös ääni.
Siinä vaiheessa suurin osa potentiaalisista ilmiön havaitsijoista kääntyi jo pois ja toivoi kovasti, että oli juuri nähnyt harhoja.
Massa päästeli jatkuvasti mitä oudoimpia ääniä. Osa muodosti vääristyneiden luonnonäänien orkesterin. Osa oli puhetta… mutta puhujat eivät olleet suullisia olentoja. Vaan erilaisia soittimia. Rahien ärinää. Liian kimeä nauru. Pillillä imemisen ääni. Eikö sanoista saanut selvää, vaikka ne jättivätkin kuulijalle vahvan tunteen siitä, että jotain oli sanottu.
Myös visuaalinen aistimus oli samaan aikaan kiehtova ja pelottava. Muuttaessaan muotoaan massa muistutti vain erilaisten geometristen muotojen epäselvää yhdistelmää, ei mitään oikeaa… Vai muistuttiko? Hetken tarkkailtuaan oli pakko myöntää, että siellä toden totta vaikutti näkyvän jotain… Mutta mitä?
Melko pian epäonninen kalamies tai muu olento vannoisi nähneensä jotain tuttua.
Sitä seuraisi toinen havainto.
Ehkä kolmaskin.
Siinä vaiheessa oli jo myöhäistä.
Koko maailman tietous velloi Hopeisella merellä leijuvassa massassa.
Jokainen paikka. Jokainen elävä olento. Jokainen joskus tapahtunut historian käänne. Ja jokainen tulevaisuuden sekä hypoteettinen että oikea tapahtuma. Maailman jokainen mysteeri. Jokainen historian tuuliin kadonnut artefakti. Jokainen nelikirjaiminen sana, joka valvotti öisin salaliittoteoreetikoita. Jokainen todellinen ja kuviteltu tiedonjyvä näytti osia itsestään ja hypnotisoi tarkkailijan.
Mutta eihän siellä oikeasti mitään ollut.
Vai oliko?
Hypoteettinen tarkkailija ei enää edes välittänyt.
Ehkä se oli vain hyväksi, sillä ilmiön todellisuuden myöntäminen herätti ison pinon epämiellyttäviä jatkokysymyksiä. Miten jotain tällaista voi olla? Kuka voi luoda jotain tällaista, vai oliko se jonkinlainen luonnonilmiö? Mikä piti massaa paikallaan, mikä esti sitä työntämästä sisuksiinsa Metru Nuita? Mikä esti sitä laajenemasta?
Ja ehkäpä kaikkein tärkeimpänä…
Mitä jonkin tuollaisen olemassaolo kertoi todellisuuden luonteesta?
Kysymyksiä oli paljon, ja aikaa niitä miettiä oli vaikkapa Bauinuvan mielisairaalassa. Mutta tarina massalla oli, vaikkei kovin moni sitä tiennytkään.
Massa oli joskus ollut matoran. Enää se ei konkreettisessa mielessä ollut, ja silti oli. Jouera oli saanut inspiraation ja vienyt läheisestä matorankylästä koekappaleen. Inspiraation mistä? Kuka oli kuiskannut tiedemiehelle idean? Oliko Mies puhunut kaikilla äänillään punaista? Vai oliko Joueran oma, sairas mieli halunnut kokeilla, kuinka syvälle fyysiseen olemukseen hän kykeni tunkeutumaan? Rätisevä muoto ei välittänyt.
Jouera oli tehnyt kokeitaan. Olento, joka voisi muotoutua vastustajien pelkojen, vastustajien suurimpien heikkouksien mukaan? Loistava idea. Mutta jokin oli mennyt pieleen. Matoranin massan saaminen täydellisesti mukautuvaksi oli ollut vaikeaa. Aluksi Jouera luuli onnistuneensa. Hän oli asentanut itseensä ja työtovereihinsa testipelkoja, ja massa oli ottanut niiden muodon. Mutta saarelta pyydystetyllä rahipedolla tehty koe oli epäonnistunut.
Massa oli muuttanut muotoaan, kyllä. Mutta vain varjoltaan. Sen fyysinen olemus katosi täysin.
Rahi poistettiin koetilasta, ja matoran muuttui takaisin muotoonsa… tai pikemminkin muotonsa varjoksi. Jouera oli ymmällään. Valo, ääni ja erilaiset kappaleet kulkivat helposti läpi siitä, missä olennon kehon piti kaiken järjen mukaan sijaita. Mutta vain sen varjo vaikutti olevan olemassa.
Jossakin vaiheessa Jouera tajusi, että joillakin asioilla ei pitänyt leikkiä. Hän säilöi nyt Matoranin varjona tunnetun olennon kapseliin, sillä kaikki yritykset tuhota se olivat epäonnistuneet. Oliko epäonnistunut koe vain tikittävä aikapommi, joka voisi hetkenä minä hyvänsä tuhota koko laboratoriokompleksin? Jouera oli päättänyt, ettei enää koskisi tähän projektiin.
Mutta kriisiajat vaativat epätoivoisia ratkaisuja.
Paetessaan Zairyhin tuhoa, joka tappoi lajinsa muut edustajat, Jouera otti massattoman olennon mukaansa. Nyt sen massa palasi vähän väliä ja katosi pian jotenkin. Silti se vaikutti yhä sopivalta tarkkailuun, ja siihen Jouera sen valjastikin nimittäen varjoa nyt Joueran liittolaiseksi. Zairyh oli poistunut saareltaan. Tulen toa epäonnistui kasvin tappamisessa ja selvitti nyt hyvää vauhtia menneisyyttään. Jouera lähetti Liittolaisen tarkastamaan tilanteen.
Mutta sitten tapahtuikin romahdus.
Enää Liittolaisen massa ei ollut pelkästään häilyvä. Nyt se käyttäytyi suorastaan fysiikan lakeja uhmaten. Olento oli hylännyt Joueran tottelemisen ja halventavat nimet, joilla tiedemies oli sitä kutsunut. Se tiesi olleensa joskus tavallinen matoran. Se myöskin tiedosti, että Jouera oli syyllinen sen nykyiseen tilaan.
Mitä olennon tulisi nyt tehdä?
Kostaa Joueralle?
Tuhota itsensä?
Kävi ilmi, että päätösten tekeminen ilman aivoja (ja kuitenkin varustettuna äärettömällä määrällä aivoja) oli vaikeaa. Joueran etsiminen tuntui kuitenkin järkevältä. Tai ainakin luontevalta. Olihan Jouera syyllinen kaikkeen, mitä fyysisesti epästabiili olento nyt tunsi… jos tunsi. Enimmäkseen se vain oli olemassa. Tai tunsi kaikkea mahdollista olemassaolostaan.
Mutta Jouera osasi piiloutumisen taidon loistavasti. Vaikka olennon epäselvästä olemassaolosta löytyisikin tieto tiedemiehen olinpaikasta, ei se kuitenkaan pystynyt tarttumaan siihen kiinni.
Sitten oli ilmestynyt Zairyh.
Kasvin mieli oli palanen Joueraa, ja kaikki Joueraan liittyvä oli yhtä lailla syyllistä ja epäpyhää. Mutta Zairyhillä oli ollut suunnitelma Joueran löytämiseksi. Olento oli suostunut auttamaan, mutta se oli lisännyt sopimukseen ehdon: Ennen Joueran kohtaamista taisteltaisiin kuolemaan. Voittaja jatkaisi tiedemiehen luo ja toivottavasti tappaisi tämän. Näin se pääsisi eroon sekä Zairyhistä että Jouerasta. Pystyisikö Zairyh tuhoamaan massan? Se ei tiennyt. Saattoi olla, että se oli kaikkia maailman armeijoita vahvempi. Mutta saattoi myös olla, että juuri oikeaan kohtaan lentävä biomekaaninen kärpänen pystyisi poistamaan sen tästä maailmasta.
Silti suunnitelma sopi olennolle mainiosti.
Joueran luo oli päästävä. Jouera tuli ehkä tappaa. Joueran voisi vetää massan sisään ja toivoa, että seuraisi mahdollisimman kivulias reaktio. Tai Joueran voisi antaa tuhota olento ja päättää sen kärsimykset. Jos se edes kärsi. Mutta Joueran luo pääseminen oli hyvä. Koska ennen oli ollut matoran, jolla oli ollut nimi ja elämä. Jouera oli vienyt sen kaiken pois. Tuskin kosto mitään ratkaisisi, mutta mitä teki passiivisuus? Olento ei aikonut vain pysyä paikallaan. Sen elämä saattaisi kestää ikuisesti. Tai sitten se voisi selittämättömästi kadota. Mutta sitä odotellessa Jouera oli hyvä tavoite.
Ja nyt saapui joku antamaan päivityksen suunnitelman etenemisestä.
Meri ei varsinaisesti Zairyhiä pysäyttänyt, mutta sen pohjassa oli kuitenkin vaikeampi edetä kuin maalla. Siitä syystä Zairyh matkusti mieluummin millä tahansa löytämällään kulkuneuvolla. Mielenvoimillaan ja tarvittaessa pienellä koollaan kasvi onnistui olemaan tarpeeksi huomaamaton: kukaan ei ollut huomannut kasvin oleskelua veneissä tai Kapuran panssareissa matkalla kohti Metru Nuita. Nyt se oli kuitenkin kasvanut pitkin Hopeisen meren pohjaa, sillä asialla ei ollut varsinaista kiirettä. Oli kriittisempiäkin tehtäviä.
“miten. edistyt?” massa kysyi lähettäen viestinsä sekä ääniaaltoina että mielessä. Sanoi kasvista mitä tahansa, huomaamattomuus ei ollut värisevän massan vahvuus. Kyetäkseen kommunikointiin olemuksestaan huolimatta sen täytyi pinnistellä kovasti.
Toajoukko etenee tasaisesti kohti sirua, Zairyhin juuri merenpohjassa ilmoitti. Olen levittänyt itseni ympäri saarta ja yrittänyt pysyä huomaamattomissa.
“yrittänyt?”
Minut havaitsi ainakin eräs ko-matoran, jonka mieli oli suojattu poikkeuksellisen vahvasti, kasvi sanoi. Yritin selvittää tilannetta tulen toalla, mutta matoran katosi.
Massa päästi sarjan ääniä, jotka muistuttivat sirkkelöintiä. Se muovautui vähitellen uuteen muotoon ja alkoi muistuttaa siivekkään olennon luurankoa.
“haluatko. että. tutkin.”
Älä, Zairyh kehotti tiukasti ja katsoi massan paluuta entiseen muotoonsa. Tähän mennessä ko-matoran ei ole tehnyt minkäänlaista siirtoa, vaikka hän todennäköisesti tietää kaiken luettuaan tulen toan mieltä.
“uhka.”
Tuskin edes löytäisit hänen huomaamatonta mieltään. Lisäksi olet huono piiloutumaan. Saarella vaikuttaa olevan useita hämäriä osapuolia, jotka minun on voitettava sirujahdissa. Yllätys voi olla suuri etu.
Olennon massa muistutti nyt sen aiempaa muotoa. Se jatkoi partikkeleiden viskomista joka suuntaan.
Ainoa huolenaihe on, että tulen toan uskollisuus rakoilee.
“hae. siru. itse.”
On järkevämpää odottaa. Jos toa säilyy luotettavana, voin ottaa sirun paluumatkalla ilman muiden osapuolten uhkaa. Jos ei, voin kuitenkin seurata huomaamattomasti. Kaikki riippuu siitä, miten muut pelaavat korttinsa.
Massa päästi äänen, jonka oli ehkä tarkoitus olla naurua, mutta nyt se muistutti enemmän itkua.
“toa. pettää. sinut. kuvitteletko. muuta?”
Ei välttämättä, Zairyh vastasi. Minulla on vielä pari korttia, joilla voin muuttaa hänen mielensä. Lisäksi hän aliarvioi pahasti minut ja sen mielellisen ylivoiman, joka minulla tässä vastakkainasettelussa on.
Tähän massa ei vastannut.
Taitava mielenkäyttäjä saattaa päihittää minut helposti. Siihen pystyi jopa enemmän tai vähemmän tavallinen ko-matoran. Mutta Kapura, jonka mielen minä tunnen läpikotaisin? Kapura, jota olen käsitellyt? Kapura, jolla ei ole minkäänlaisia mielenvoimia? Tulen toasta ei ole minkäänlaista uhkaa.
“entä. ketä. muita. osapuolia. saarella.”
Zairyh mietti hetken. Joku taho on tunkeutunut vahkiverkkoon. Lisäksi toat taistelivat äskettäin erään toisen Metru Nuin ulkopuolisen ryhmän kanssa. Heidän mieliinsä en pääse huomaamattomasti, mutta toat vaikuttavat olevan hyvinkin huolestuneita. Mitään ylitsepääsemätöntä ei kuitenkaan ole.
“sano. jos. tarvitset. apua.”
Pysy täällä, Zairyh sanoi. Saan kaiken hoidettua siten, että osapuolet jäävät ihmettelemään, mitä oikein tapahtui. Sinua sekoittamasssa pakkaa ei tarvita.
Massa vaikutti sanoneen kaiken haluamansa.
Jätän juureni tähän. Ilmoita, jos jotain tapahtuu, Zairyh sanoi.
Keskityn nyt tulen toaan.
Katsotaan, kuinka järkevän ratkaisun hän osaa tehdä.
Metru Nui
Ga-Metru
Zairyh paikallisti Kapuran ja jäi odottamaan sopivaa tilaisuutta. Hermostuneen odotuksen ilmapiiri vallitsi klaanilaisten ympärillä, mutta eräällä tietyllä tulen toalla oli siihen useampikin syy.
Ystävänpäivää luulisi helposti mukavaksi ajaksi, kun on romantiikkaa ja suklaata ja tunteita ja vaikka mitä.
Mutta eräälle Klaanin asukkaalle se tuotti arvaamattoman ongelman.
Klaanilehden toimitus oli jo hiljentynyt, kun kaikki olivat lähteneet hoitamaan muita asioita lehden ystävänpäiväspesiaalin ollessa menossa hyvää vauhtia painoon. Vain yksi rauhaton sielu istui hermostuneena kirjoituskoneen äärellä. Puinen työpöytä oli täynnä asiakirjojen ja puolityhjien kahvikuppien sekasotkua. Räikeän pinkillä kirjailtu rullatuoli natisi istujan naputellessa jalkaansa lattiaan. Hahmo vilkuili vähän väliä ovelle kuin toivoen, että joku tulisi pelastamaan.
Hahmon nimi oli Kissabio.
Kissabio oli epäselvä punainen ja pinkki kissa, mutta kukaan Klaanissa ei sitä (ainakaan ääneen) kyseenalaistanut, koska olihan järjestössä jäseniä moneen junaan. Silti karvainen ja kanohiton ilmestys oli Klaaninkin mittapuulla oudoimmasta päästä.
Kissabion edessä oli kirjoituskone.
Kirjoituskoneelle oli kirjoitettu otsikko.
KOLUMNI: KISSAT OVAT HAUSKOJA
Oikeastaan Kissabio ei ollut varsinainen toimittaja. Yleensä hän piirsi sarjakuvasivut (ja sai toisinaan aikaan skandaaleja implikoidessaan, että tiettyjen klaanilaisten välillä saattoi olla jotain ystävyyssuhdetta suurempaa). Kissa oli luvannut tehdä erityisen ystävänpäiväiset sarjakuvat, joten päätoimittaja oli pikaisesti siirtänyt tämän kirjoittamaan ystävänpäiväkolumnia.
Ongelma oli se, että otsikkoa KISSAT OVAT HAUSKOJA kantava teksti tuskin kelpasi ystävänpäiväkolumniksi.
Kyllä Kissabio ymmärsi syyt päätoimittajan ratkaisuun. Hän oli varma siitä, että pystyisi tuottamaan lehden historian parhaan ystävänpäiväkolumnin. Mikään tuiki tavallinen kissojen humoristisuutta käsittelevä teksti ei riittänyt. Mutta nyt ei inspiroinut. Eikä aikaa ollut paljon.
Kissabio mourusi mietiskelevästi ja kurkisti pöydän alle katsoakseen, löytyisikö sieltä lankakerää. Ei löytynyt.
Ne auttoivat usein ajattelussa.
Mutta oli jotain muutakin.
Hätätilannekolumnisti käänsi katseensa kohti pöydän toista esinettä. Paaco oli kyllästynyt tyrmäämään Kissabion biisitoiveet, ja Kissabio oli kyllästynyt tulemaan tyrmätyksi, joten ratkaisuna epäselvä kissa oli hankkinut oman radion. Ja siitä löytyi inspiroivaa musiikkia.
Kissan kasvoille levisi hymy.
Nappi tunsi tulevansa painetuksi.
Ja samaan aikaan miljoonat sielut ympäri universumia huusivat.
Ihanaa! Inspiraatio alkoi välittömästi virrata.
Ja Kissabio sai idean.
Hän muisti nähneensä samankaltaisen jutun He-Sarissa, heliumharrastajien omassa lehdessä (Kissabio epäili lehden nimeä sanaleikiksi, ehkä jopa tuplasanaleikiksi, mutta ei millään keksinyt sen alkuperää. Mikä karzahni oli Sari?), ja arveli sen sopivan ystävänpäiväkolumniin täydellisesti.
Pian kikattava pinkki hahmo syöksyi ulos toimituksesta.
Kahvio
Aseistautuneena muistilehtiöllä ja kynällä Kissabio liukui sulavasti ympäri Kahviota etsien sopivaa uhria. Ruoka- ja juomapaikka oli toki täynnä, mutta ainuttakaan ilmeistä pariskuntaa ei löytynyt, eikä Kissabio uskaltautunut tekemään tarkempia veikkauksia lihaksikkaiden miestoien välisistä suhteista. Siispä oli aika tehdä toimintasuunnitelmaan muutos. Kissabio jatkoi metsästystään, sillä kissat olivat loistavia metsästäjiä. Vai koiratko ne olivat? No, ei sillä ollut hirveästi väliä.
Sitten hän huomasi erään tummanpunaisen toan nousevan.
Kissabio hyökkäsi kynä kiinni muistilehtiössä. “Heionkosinulla-”
“Minulla on kiire arkistoon”, toa sanoi hätääntyneesti ilmeisesti tunnistettuaan Kissabion ja lähti juoksemaan.
Väliaikaiskolumnisti jäi surullisena seisomaan paikalleen, mutta huomasi sitten, että toan pöytään oli jäänyt toinenkin vieras, joka tyhjensi viimeistä juomaansa. Komea jään soturi! Täydellistä!
Kissabio istuutui pöytään salamannopeasti. “Hei! Olen Klaanilehden toimittaja! Onko sinulla aikaa haastatteluun?”
Toa ei sanonut mitään. Ehkä siksi, että Kissabio tulkitsi noin nanosekunnin mittaisen tauon suostumukseksi ja kiirehti asiaan.
“Mitä mieltä olet rakkaudesta?”
Toa katsoi Kissabioa.
Kissabio katsoi Toaa.
Toa katsoi Kissabioa.
Kissabio venytti naamansa parhaaseen :3-ilmeeseensä.
“… rakkaudesta?” jään toa kysyi.
“Niin!” Kissabio maukui ja levensi :3-ilmettään.
“No. Rakkaus on… “ toa oli hämmentynyt. “Kiva asia?”
“Niin on!” Kissabio kikatti ja luki seuraavan kysymyksen muistilehtiöstään kirjattuaan vastauksen huolellisesti. “Mistä muista alkuaineista pidät?”
Sitten Kissabio huomasi kopioineensa haastattelupohjan huonosti He-Sarista.
No, ei se haittaa!
Matoro hymähti. “Rakkautta voi kyllä aika osuvasti kutsua alkuaineeksi. Se menisi aika hyvin sarjaan kolmen hyveen kanssa.”
Kysymykset eivät olleet varsinaisesti helpompia. Hyvä niin, toa ajatteli, sillä ajatteleminen oli aina mukavaa. “Kyllä sitä tulee käytettyä aika paljon ihan arkielämässä (kai?). Rakkaus on aika monitulkintainen ja laaja käsite. Mitä kaikkea oikeastaan ajattelet rakkaudeksi tässä asiayhteydessä?”
Toimittaja selasi muistiinpanojaan. “Ööh… Rakkausatomin ytimessä on kaksi protonia!”
Matoro näytti niin hämmentyneeltä, että Kissabio päätti lopettaa haastattelun.
Lukuunottamatta erästä asiaa.
“Yksi lisäkysymys!” Kissabio sanoi ja levensi hymyään niin suureksi, että jään toa pelkäsi epäselvän olion pään irtoavan.
“Ajattelitko tehdä tänään mitään? ;3”
Välinäytös 1
Välinäytös 1:n loppu
Klaanilehden toimitus
Kissabio näpytteli haastattelunsa tuloksen kirjoituskoneelle. Luulisi, että käpälillä olisi vaikea kirjoittaa, mutta ehkä Kissabion anatomian tarkastelu voidaan jättää pois. Siispä kissaolento sai työnsä valmiiksi (huolimatta kirjoitusvirheiden määrästä) ja oli jo palaamassa sarjakuvien (tai jonkin muun) pariin, kun muisti yhtäkkiä jotain.
Se tummanpunainen toa oli epäkohteliaasti välttänyt haastattelun! Kissabiolle tuli myös mieleen, että Arkistoista voisi napata lisäainesta kolumniin. Siispä toimittaja suuntasi sinne. Olivathan kissat hyviä jäljittäjiä. Vai koiratko ne olivat?
No. Sillä ei ollut hirveästi väliä.
Kissabio asteli kissavaistojensa mukaan suorinta reittiä Arkistoon ja pelotti tieltään kaikki, joiden korviin tieto haastatteluja kaipaavasta kissaeläimestä oli levinnyt. Ilmoitustaululta Kissabio bongasi ilmoituksen laivanrakennuskerhon seuraavasta tapaamisesta. Luova työ tekee nälkäiseksi, joten kolumnisti ehti poiketa myös Kahviossa. Kalatäytteiset leivät huomasivat uppoavansa Kissabion suuhun.
Arkistoissa oli rauhallista. Eräs ko-matoran luki tähtitieteellistä julkaisua (mikä karzahni on pulsari? Kissabio mietti). Toinen tiedelehteä, jonka kannessa väitettiin tiedemisten valmistaneen rikkiargonjodia. Kissabio mietti, oliko moinen yhdiste edes fysiikan lakien mukainen, mutta muisti, että ne eivät useimmiten päteneet. Kuka edes keksi fysiikan lait, jos ne eivät olleet totta? Hassua.
Metafyysiset mietiskelyt saivat jäädä, sillä Kissabio löysi itsensä rakkausaiheisten kirjojen ääreltä. Naiskissa selaili muutamaa ja mietti hyvää avausta kolumniin. Miten olisi rakkaus on hauska asia, niin kuin lanka kerät !!!? Se kuulosti ihan hyvältä.
Kissabio otti esiin muistilehtiönsä.
Rakkaus on! sellainen asia, jota kissat ja kai muutkin, tuntee!. se on sellaista, Että on toinen. kin. Ja silläkin on hauskaa!. Siten on hauskaa! Jeeeee!!! :33 Rakaus on sitä. että on Kaksi ja ne on kuin, kissan tassut! Jee! Paitsi. että sillä Kissalla on vain kaksi tassua, ja se on Surullista?! ehkä kissa voi saada Proteesit!
Kissabio kikatti ajatukselle kissasta, jolla oli kaksi proteesijalkaa.
Ehkä toisessa oli harppuuna.
Harppuunat olivat komeita.
;3
Rakkaus! on Sellaista. että taru olento jonka nimi alkoi S kirjaimella. mutta en muista! niin ampuu kuin Harpuunalla! jasitten Rakastuu, ja sitten on kivaa. Sitten voi. mennä katsomaan Elo kuvaa tai Kahvia. Minäkin
Mutta viimeinen lause jäi kesken, kun tassukas kolumnisti kuuli yhtäkkiä huudon kirjahyllyn toiselta puolelta.
Kissabio ryntäsi ohi rakkausromaanien ja näki järkyttävän näyn.
Vuorovesikartan palanen leijaili ilmassa.
Kissabio huusi.
Sairasosasto
Kissabio heräsi vinkaisten, kun sairaanhoitajamatoran työnsi jotain ainetta puremajälkiin hänen oikeassa kädessään.
“Rauhoitu!” ga-matoran kehotti Kissabion noustessa ylös äkillisesti. Kissaeläin haravoi huonetta katseellaan ja voihkaisi helpotuksesta nähdessään verijälkien peittämän muistilehtiönsä pöydällä. Se oli selvinnyt välikohtauksesta!
“Minun on saatava ystävänpäiväkolumnini painoon!” kissa vinkaisi uudestaan ja oli jo ryntäämässä ulos huoneesta, kun ga-matoran puhui.
“Olit tajuttomana. Ystävänpäivä meni jo.”
Kissabio päästi harmillisen maukaisun.
Tilaisuus ystävänpäiväkolumniin oli mennyt.
Ja ehkä johonkin muuhunkin.
;3
Tawa tuijotti paperipinoa edessään ja halusi itkeä.
Oli toki ymmärrettävää, että sota-aikana paperityöt kasautuivat. Eikä Same tai kukaan muukaan ehtinyt hoitaa kaikkea, kun oli petturitutkintoja ja vaikka mitä. Tawa oli vapaapäivänään aikonut lyhentää uhkaaviin mittoihin kasvanutta pinoa ja säästää erän päänsärkyjä muilta hallinnollisilta elimiltä, jotka papereihin joutuivat mahdollisesti koskemaan.
Mutta ei.
Hemmetin matoranit olivat tuoneet niitä lisää.
Toa nosti erään lomakkeen tarkasteltavakseen. Se oli virallinen ilmoitus Ussal-ravun nimenvaihdosta. Pitikö lemmikkiensä uudelleennimeämisestäkin lähettää kaavake? Tawa huokaisi ja laski paperin pinoon.
Guardian ilmestyi ovensuuhun.
“Tänään on yhteisvapaapäivämme”, Tawa sanoi skakdille uhkaavasti. “Ei sotimista. Tai salaisia tehtäviä.”
“Itsekin hoidat hallinnollisia toimia”, Guartsu huomautti. Tawa ei vastannut.
Sininen skakdi vaikutteli punastuneen ja takelteli seuraavan lauseensa. “Itse asiassa… aioin pyytää sinut erääseen… museoon.”
“JESS!”
Tawa ryntäsi ovelle ja näki vilaukselta Sugan ja Matoron luikkivan pakoon.
“SANAKIN SHIPPAUSSEINISTÄ, MITÄ NE NYT OVATKAAN, JA TÄYTÄN TEIDÄT PANOKSILLA”, Guartsu huusi ja heristi nyrkkiään uhkaavasti..
Tawa huokaisi. “Kai minun täytyy suostua. Otetaan myös se mukaan. En muista, koska sitä on viimeksi ulkoilutettu.”
“Haen Nöpön”, Guartsu ilmoitti.
“Puhuin Mäksästä.”
“Ai.”
“…”
“…”
“Minkälainen museo on kyseessä?” Tawa kysyi rikkoakseen hiljaisuuden.
“Ööh”, Guartsu sanoi. “Eräs… hevosmuseo.”
“Hevosmuseo?”
“Hevosmuseo.”
“…”
“Se on naapurisaarella”, Guartsu sanoi. “Hommasin jo veneen.”
“Ai”, Tawa sanoi. “Katson vielä noita…” Sitten hänen katseensa osui Ussal-ravunuudelleennimeämislomakkeeseen. “Ei kun lähdetään nyt.”
Hevosmuseo
Adminkolmikko astui sisään hevosmuseoon.
Aula oli tyhjä ja valtava kupoli, jossa ei parin automaatin ja vastaanottotiskin lisäksi ollut yhtään mitään. Guartsun mielestä vastaanottovirkailija näytti hieman epämääräiseltä, ja kun otus lähestyi heitä, syy tälle selvisi.
Guartsu katsoi hevosta.
Tawa katsoi hevosta.
Mäksä katso- KAHVIA! “Tulen kohta!” toa ilmoitti ja ryntäsi automaatille.
Hevonen katsoi kolmea (vaiko kahta) vierailijaansa.
“Sisäänpääsy on ilmainen, kiitos Hevos- ja muskelirahiliiton rahallisen avun”, Shit Biscuit ilmoitti. “Johdatanko teidät sisään, vai odotammeko… seuralaistanne?”
Guardian ja Tawa katsoivat nurkkaan, jossa Mäksä hakkasi kahviautomaattia ja karjui sille jotain epäselvää.
“Ei tarvitse”, Tawa huokaisi ja antoi Shit Biscuitin johdattaa heidät hevosmuseon ensimmäiseen huoneeseen.
Tawa katsoi hevosmuseon ensimmäistä huonetta.
Tawa hieroi silmiään ja katsoi hevosmuseon ensimmäistä huonetta.
“mikä tuo on”, Tawa kysyi.
“Se on hevosveistos”, Shit Biscuit selitti. “Sen on veistänyt joku matoran, tai ehkä joku muu, Metru Nuilla, tai ehkä jossain muualla. Tai ehkä se vain ilmestyi-”
“ei kun mikä tuo on”, Tawa kysyi.
Shit Biscuit ei sanonut mitään.
Guartsu ei sanonut mitään.
“Jospa otamme yhteiskuvan, hevosoppaiden kielellä #helfien”, Shit Biscuit ehdotti. Tawa oli liian traumatisoitunut vastaamaan. Guartsu oli liian kiireinen puhuessaan radiopuhelimeen vastaamaan.
“No niin”, Shit Biscuit sanoi. “Oho, heti tykkäys! Jatketaanko hevosmuseon seuraavaan huoneeseen?”
Tawa katsoi Shit Biscuitia. Hänellä ei ilmeisesti ollut vaihtoehtoa.
Mäksä työnsi kolikkonsa automaattiin. Kaikki ne.
Automaatti ilmoitti, että KAHVI LOPPU.
Mäksä kirosi ja hakkasi luontaisena kahviautomaattikäyttäjänä nappia, josta saa vaihtorahat.
Automaatti ilmoitti, että RAHA LOPPU.
Mäksä kirosi.
Mäksä huomasi seinällä näyte-esineenä toimivan Hirnahdus-nimisen miekan.
Mäksä hymyili.
Kahviautomaatti nielaisi.
Tawa katsoi salien nimiä. PIENTEN PONIEN HUONE, ilmoitti eräs nimekseen.
“Tuo kuulostaa viattomalta”, Tawa huokaisi. “Mennään pienten ponien huoneeseen.”
Kävi ilmi, ettei pienten ponien huone ollut viaton.
“Voi ei”, Tawa mutisi. “Mennään jättimäisten hevoskellojen saliin.”
Kävi ilmi, että hevoskellot olivat kiertoilmaus.
“Voi ei voi ei voi ei mennään vaikka hevoshuoneeseen”
Kävi ilmi, että hevoshuone oli kiertoilmaus.
Tawa hautasi kätensä kasvoihinsa. “Guartsu! Etsitään Mäksä ja lähdetään. Minä en kestä tätä.”
Guardian ei kuunnellut. Hän puhui radiopuhelimeen. “… siellä ei ollut mitään, oletko varma, ettei se tarkoittanut oikeaa?”
Tawa katsoi Guartsua. “GUARDIAN!”
G hätkähti ja miltei pudotti radiopuhelimensa.
“Mitä sinä teet?” Tawa kysyi epäluuloisena. “Tuo vaikutti lievästi epäilyttävältä.”
“Seuraavaksi voisimme ihastella Hevostornia”, Shit Biscuit ehdotti ja johdatti herrasväen uuteen huoneeseen.
Tawa laittoi silmänsä kiinni. “Sanokaa, mitä tuolla on. Minä en suostu katsomaan enää yhtäkään arveluttavaa hevosteosta.”
“No”, Guartsu sanoi. “Täällä on hevosten ruumiinosista tehty torni.”
“Mistä ruumiinosista?” Tawa kysyi.
Guartsu ei vastannut.
Tawa voihkaisi.
Guartsun radiopuhelin soi, missä ei varsinaisesti ollut järkeä, koska radiopuhelimet eivät kovin usein soi.
“Nyt selvitin sen!” Kepe sanoi innokkaasti. “Täältä tulevat ohjeet sirun luo.”
Tawa katsoi Guartsua varoen vilkaisemasta Hevostorniin.
Guartsu nielaisi.
“Tämän piti olla vapaapäivä”, Tawa sanoi. “Oliko retki arveluttavaan hevosmuseoon vain tekosyy Nimdajahtiin?”
“No”, Guartsu sanoi. “Tämä… tämä on sattumaa. Se siru. Ööh. Sattui vain sijaitsemaan hevosmuseossa.”
Tawa katsoi Guartsua.
“Siirrymmekö seuraavaan huoneeseen?” Shit Biscuit ehdotti.
Mäksä kohotti miekkansa kohti kahviautomaattia. “Vedä, senkin kolikkosyöppö.”
Kahviautomaatti veti miekkansa.
Mäksä nielaisi.
Kulttuurista nauttiva kolmikko saapui huoneeseen, jonka täytti hevostavaroiden sekava meri. Oli hevosamuletteja. Oli hevoskirjoja. Oli hevosennahkaisia pienhevosia. Oli hevosista tehtyjä hevosia. Oli hevosia.
“Nimda on täällä”, Guartsu ilmoitti. “Kaivelemaan?”
“Sinä saat hoitaa sen”, Tawa voihkaisi ja näppäili Kepen numeron, missä ei varsinaisesti ollut järkeä, koska kyse oli radiopuhelimista.
“Saat selittää kaiken”, Tawa käski Guartsun ja Shit Biscuitin kaivellessa. Kavioilla se näytti olevan vaikeaa.
“Selvä”, Kepe myöntyi. “Löysin Snön kanssa eräitä hieroglyfejä, jotka kertoivat siitä, että eräs Nimdan siruista piilotettiin museoon. Lopulta kaikki merkit sopivat vain tähän.”
“Okei”, Tawa sanoi. “Onko mitään tarkempia-”
“JOKO SUUTELITTE???” Matoro ja Suga huusivat radiopuhelimesta.
Tawa ärähti ja viskasi radiopuhelimen maahan.
“Löytyi jotain”, Guartsu ilmoitti ja ojensi Tawalle kivitabletin, jossa oli matoran-aakkosia.
Et paeta voi, et piiloutuakkaan
Kun some-hevosekspertti sinut tavoittaa
Muuten, jos saat haltuusi sirusen
Twiittaa meille: #Ikuinen
Väri katosi Tawan kasvoilta, mutta se palasi nopeasti, koska kaikki oli niin typerää.
“Mihin se hevosopas katosi?” Guartsu kysyi ja käänsi katseensa ovensuuhun.
Ovensuussa seisoi musta hevosen siluetti. Se lähestyi heitä uhkaavasti.
Täysin musta hahmo avasi suunsa.
Siellä oli silmä.
Silmä katsoi Guartsua ja räpytti.
“ANNA SIRU”, Punaisen Miehen ratsu ehdotti.
Juuri silloin Kepen rätisevä ääni kuului radiopuhelimen jäänteistä.
“Ööh… taisin lukea hieroglyfejä väärin päin. Kyseessä onkin Admin-siru.”
Kukaan ei sanonut mitään.
Guartsu nosti maasta metallihevosen, johon oli kaiverrettu matoran-aakkosilla sana BEETA.
“Jos löydätte vielä linnun, hämähäkin ja kissan, niin saatte kuulemma bännimisvoimat”, Kepe ilmoitti.
“Mitä ne ovat?” Tawa kysyi.
“En tiedä”, Kepe vastasi.
Guartsu ei sanonut mitään.
Tawa ei sanonut mitään.
Kepe ei sanonut mitään.
Matoro ja Suga päivittivät raivokkaasti shippausseinäänsä uudella hahmolla.
Shit Biscuit otti #helfien.
Kahviautomaatti veti Mäksää turpiin.
“heh”, kahviautomaatti sanoi ja paljastui pinkiksi kaniolennoksi. “ygs admin eliminaitu…. pitäkää varan ne!”
Mäksä ei sanonut mitään, mikä tosin saattoi johtua siitä, ettei hänen kehossaan ollut juuri nyt kiinni päätä.
Guartsun huone
Sininen skakdi heräsi unestaan ja huomasi omistavansa päänsäryn. Hän käveli kahvioon ja istui pöytään, jossa muut adminit keskustelivat siitä, että pitäisikö Klaaniin luoda lomake lemmikkien uudelleennimeämiselle.
“Ai, huomenta”, Tawa sanoi. “Pitikin kysyä, miten Manun unipillerit toimivat.”
Guartsu ei sanonut mitään.
“Meinaan, kun ne olivat 30-prosenttista kredipselleeniä.”
Guartsu ei vieläkään sanonut mitään.
“Mäksä”, Tawa sanoi hämmentyneenä Guartsun vastaamattomuudesta. “Teetkö mitään seuraavana vapaapäivänäsi?”
Jostain kaukaa kuului raivokkaita shippausseinän päivitysääniä.
Baari edusti Po-Metrun (Kapuran epätäydellisen käsityksen Metru Nuista perusteella) kirjavampaa aluetta, joten kukaan ei kiinnittänyt huomiota toaan, vaikka suurin osa muista asiakkaista olikin vain matoraneja. Kapura valitsi paikan baaritiskiltä, sillä kaikissa pöydissä oleskeli jo jonkinkokoinen seurue. Hän kysyi tarjoilijamatoranilta valikoimasta (sitä ei ollut luettavissa missään) ja päätyi tilaamaan voileivän.
Tilaustaan odotellessaan Kapura tutkaili ympäristöään. Asiakkaiden joukossa ei vaikuttanut olevan ketään erityisen kiinnostavaa. Kukaan ei vaikuttanut ulkopuoliselta. Kaikissa pöydissä oli useampia asiakkaita lukuunottamatta erästä Kapuraa lähelläolevaa, jossa vietti iltaa yksinäinen ko-matoran. Keskustelun äänet kantautuivat ympäri baaria leipäänsä odottavan toan korviin.
Kiihtynyt le-matoran julisti saaneensa selville, että Metsästäjät olivat hyökkäämässä Metru Nuille. Muut pöydässäistujat kohahtivat ja tuijottivat yllättyneenä matorania, jonka naamion peitoksi oli teipattu folioarkki. Paasaus jatkui siitä, että Metsästäjien vakoojat saattaisivat tälläkin hetkellä kuunnella jokaista keskustelua. Uusi kohahdus. Muistutettiin, ettei vieraisiin kannattanut luottaa. Kapura mietti, oliko matoranilla oikeasti todisteita ja päätti kysäistä tältä, jos ehtisi.
Viereisessä pöydässä sanottiin juuri jotain puutarhatontuista, kun tarjoilija keskeytti Kapuran pohdinnan äkillisellä voileivällä. Tulen toa maistoi sitä ja piti saamastaan. Klaanin kahvion leivät veivät voiton, mutta baarin tuotoksissa oli juuri sellaista rehellistä epätäydellisyyttä, joka erotti massatuotetun käsintehdystä. Paikan suosio tuntui ymmärrettävältä. Kapura ajatteli itsetietoisesti, että leivästä filosofointi oli aika huonoa ajankäyttöä juuri nyt, mutta se sentään vei ajatukset pois muista ongelmista.
Ja niitähän riitti.
Zairyhin virus hänen kehossaan. Abzumon ja Zairyhin yllättävä liittoutuma. Matoron ja Umbran tilanne. Nurukanin ja Delevan reaktio siihen, että heidät lukittiin komeroon. Ja niin monet juonet saada Nimda ja se tosiasia, ettei Kapura pystynyt pitämään kaikkia osapuolia tyytyväisenä millään valinnalla. Klaani halusi Nimdan ymmärrettävistä syistä, kuten toki Zairyhkin. Mutta Kapuralla oli epäilys, että kasvin käsistä siru päätyisi Abzumolle.
Voileipä lepäsi puolisyömättömänä tarjottimella Kapuran edessä. Toa otti sen uudestaan käteensä ja yritti kovasti ajatella pelkkiä voileipiä. Olikohan Vahkeilla tapana tutkia baarit? Toivottavasti ei, sillä Zairyhin viime uutisista päätellen kasvi oli kovaa vauhtia menettämässä niiden hallinnan.
Nyt Kapuran ajatukset keskeytti uusi asia: Tuttu tunne siitä, että hänen mieltään kopeloitiin.
Zairyh? toa sanoi mielessään ja vilkaisi varmuuden vuoksi taakseen varmistaakseen, ettei tämä ollut jonkin erikoisvahkin työtä. Mitään ei näkynyt. Kaikki asiakkaat keskustelivat keskenään kuten aiemminkin, eikä mitään muutakaan tavallisuudesta poikkeavaa näkynyt.
Niin? totesi kasvin mielensisäinen ääni Kapuran päässä.
“Ai”, Kapura sanoi ja muisti sitten puhuvansa mielellään. Sinäkö minun mieltäni sorkit?
Vastausta ei kuulunut. Se oli outoa, sillä usein Zairyhillä ei ollut mitään ongelmia koko kehonsa hallitsemisessa ja keskustelemisessa samanaikaisesti. Kapura vilkaisi uudestaan taakseen. Yksinäinen ko-matoran poistui, mutta ovesta ei syöksynyt sisään vahkiarmeijaa tai mielen toaa.
Zairyh? Kapura ajatteli uudelleen ja kirosi taas mielikeskustelujen typeryyttä. Pallo oli täysin Zairyhillä, joka sekä lähetti että vastaanotti kummankin puolesta. Tulen toa muistutti itseään siitä, että tilaisi Kepeltä välittömästi mielikommunikaattorin. Jos sellaisia edes oli olemassa.
Viimein kasvin vastaus saapui äkillisenä ja hälyttävänä.
Seuraa tuota ko-matorania.
Kapura hylkäsi voileipänsä jäänteet ja ryntäsi ulos.
Po-Metrun kadut
Vahkien välttely yhdistettynä jonkun seuraamiseen ei mitenkään helpottanut matkantekoa. Kapura ohitti ränsistyneen kouruaseman ja näki tuulen lennättelevän roskia. Alue ei missään nimessä vaikuttanut hyväenteiseltä.
Zairyh avusti ajoittain yksinkertaisilla neuvoilla, kuten käänny oikealle tai eteenpäin. Kapura kirosi mielessään sitä, ettei Zairyh vaivautunut selittämään tilannetta tarkemmin. Kaiken järjen mukaan toisten mieliä vaivattomasti haravoivan ja koko Metru Nuille helposti levittäytyvän on turhaa lähettää ketään muuta varjostamaan epäilyttävää ko-matorania.
Kapura ohitti toisen baarin. Ilmeisesti niistä pidettiin tässä osassa Po-Metrua. Sitten tuli ränsistyneitä asuinrakennuksia. Mikä Kors-Koro tämä on? ajatteli Kapura saamatta aikaan Zairyhin vastausta. Ko-matoranista ei näkynyt jälkeäkään, mikä lievästi romutti takaa-ajotehtävän mielekkyyttä. Onneksi Kapura törmäsi vain yhteen vahkiin, jonka toa onnistui väistämään livahtamalla rakennusten välistä.
Ajoittain Kapuralla kävi mielessä, että tämä on Zairyhin salajuoni päästä eroon. Ajatus ei kuitenkaan tuntunut kamalan järkevältä, koska juuri tämä hetki oli Zairyhille hirveä päästä eroon Kapurasta. Hän tarvitsisi Kapuraa Nimdan löytämiseen mielisairaalasta ja sen anastamiseen Klaanilaisilta.
Ajautuksiinsa uppoutunut tulen toa huomasi edessään vihreän vahkiyksikön ja kääntyi hiljaa kiroillen sivukujalle. Liian hitaasti. Mekaaniset jalat iskivät Kapuran takana kadun pintaa vahkin kaiuttimien huutaessa jotakin epäselvää.
Umpikuja.
Kapura kääntyi ja veti esiin Painovoimateränsä. Toan menetettyä elementtivoimansa virukselle, joka kantoi ilkeän, mielenvoimaisen kasvin nimeä, oli se menettänyt pääasiallisen käyttötarkoituksensa eli painovoiman elementtivoimien kanavoimisen. Siitä huolimatta se oli yhä terävä. Ja miekka.
Vahki lähestyi yhä. Kapura kohotti Painovoimansa pelokkaan tietoisena siitä, että vahki todennäköisesti kantaisi jonkinlaista neutralointivälinettä.
”>TOA. PYSÄHDY.”
Miten niin pysähdy? Kapura vilkaisi taakseen ja näki vain yrmeän tiiliseinän. Ei pakoreittiä.
>TOA.
Kapura tuijotti vahkia, joka oli jähmettynyt paikoilleen. Kaikki sen valot sammuivat hetkeksi.
”>POIKKEUS: METRU.VAHKI.YDIN.ODOTTAMATONUUDELLEENKÄYNNISTYSPOIKKEUS E. VAHKI. YKSIKKÖ. 1311. LUKITTAUTUU. KORJAAJAMATORAN. PYYDETÄÄN. PAIKALLE. METRU. NUI. PAHOITTELEE. HÄIRIÖTÄ.”
Tulen toa piti miekkaansa yhä pystyssä odottaen vahkin seuraavaa siirtoa, mutta kone vaikutti keskeyttäneen toimintansa korjaajamatorania odotellessaan. Kapura luikki yksikön ohi ja kurkisti kadulle, josta oli tullut. Reitti selvä.
Zairyhin sotkutko vahkin toimintahäiriön olivat aiheuttaneet? Vai jokin muu? Tilanne ei vaikuttanut kovin hyvältä, jos yksiköt kaatuilivat satunnaisesti. Kapura ajatteli kysäisevänsä asiasta Zairyhiltä, mutta ajatuksialukeva kasvi ei tarttunut vihjeeseen. Tai ei jaksanut vastata.
Rakennusten rivit harvenivat ja lakkasivat lopulta täysin. Oliko reitti johtanut rannikolle, sillä Kapuran tietojen mukaan Metru Nui oli miltei täysin rakennettu? Pimenevässä illassa tumman vivahteen saanut meri paljasti Kapuran epäilyksen oikeaksi. Tarkalleen ajojahti oli johtanut Kapuran valtavalle jyrkänteelle.
Kalliolta oli näkymä läheiseen satamaan, jossa rahtilaivat lepäsivät seuraavaa matkaansa odottaen. Kapura kohotti Kepeltä tilaamansa harvinaisen pieneen tilaan mahtuvat kiikarit ja suuntasi ne satamaan. Jospa ko-matoran piileskeli siellä? XMS Angonce, ilmoitti eräs laiva nimekseen. Ei mitään muuta. Tulen toa skannasi loputkin lähiympäristöstä löytämättä mitään.
“Mitä nyt?” Kapura tiedusteli.
Taisimme kadottaa hänet.
“Saat vähän selittää”, Kapura mutisi. Hän käveli kallion reunalle ja näki etäisen hiekkarannan allaan. Siellä ei sen sijaan näkynyt kalliokiipeilypakoon turvautuvaa ko-matorania.
Olisin vain tarkistanut. Se ko-matoran tuntui epäilyttävältä.
Kapura ei sanonut mitään. Toki hän ymmärsi, että tässä oli taustalla jotain muutakin. Miltei täydellisen mielenlukutaidon omaava ei tarvinnut apua tavallisten matoranien tarkastamisessa.
“Ellei se matoran ollut epätavallinen”, Kapura päätti ajatuksensa ääneen.
Sinun ei tarvitse huolehtia siitä.
“Epätietoisuus on vaarallista”, Kapura sanoi. “Ja mistä minä voin tietää, mitä kaikkea sinä minulta pimität?”
Saat tietää kaiken Joueran kuoleman jälkeen, Zairyh sanoi. En halua sinun tietävän liikaa siltä varalta, että Jouera selviää jotenkin ja lukee mielesi.
“Se, että Metru Nuilla oli epäilyttävä ko-matoran, ei varmaankaan ole Joueralle hyödyllinen ajatus”, Kapura sanoi. “Sinä tiedät tästä jotain. Mitä?”
Kaikki aikanaan.
Kapura tuhahti ja istui kalliolle. Ajateltuaan hetken hän siirsi istumapaikkansa taaksepäin, jottei kukaan päässyt yllättämään häntä ja työntämään toaa alas kalliolta. Pudotuksen huomioonottaen se tuskin olisi miellyttävä kokemus.
“Entä Matoro ja Umbra?” Kapura tiedusteli. “Mitään merkkejä?”
Jouduin keskeyttämään etsinnät hetkeksi ja kohdistamaan fyysisen etenemiseni tähän suuntaan, Zairyh sanoi. Kerron, jos löydän jotain.
“Erittäin hienoa”, Kapura mutisi. “Entä mitään muuta? Parveilevia vahkeja? Kostonhimoiset Nurukan ja Deleva kera zamorkiväärien?”
Ei mitään. Pysy tässä, kunnes ilmoitan jotain.
“Ai niin. Näitkö sen äskeisen vahkiyksikön toimintahäiriön? Sinäkö sen teit?”
Minut häädettiin järjestelmästä. En ollut syyllinen. Jatkan etsintöjäni, pysy tässä.
Kapura huokaisi. Turha yrittää enää virittää keskustelua Zairyhin kanssa. Monopolin mielikeskustelussa omaava kasvi ei kuitenkaan vastaisi.
Tämä, ajatteli Kapura, oli juuri Zairyhiin luottamisen typeryyden ydin. Zairyh tiesi kaiken, mitä Kapura ajatteli, muttei toisinpäin. Todennäköisesti Zairyh kuunteli tarkasti tämänkin ajatusprosessin kulkua. Se oli kätevä varmistus siitä, ettei tullut petetyksi. Mutta Kapuralla sen sijaan ei ollut mitään takeita Zairyhin rehellisyydestä.
Ko-Matoran mietitytti yhä Kapuraa. Mistä oli kyse? Ilmeisesti matoranin mielessä oli tarpeeksi suojauksia Zairyhin tunkeutumisen estämiseksi. Mutta oliko pelkästään se epäilyttävää? Ei. Tilanteeseen oli pakko liittyä jotain muutakin, mutta Kapura ei millään keksinyt mitään järkevää. Mistä Zairyh tuntisi satunnaisen ko-matoranin? Tuskin kyseessä voisi olla Joueraan yhteyttä pitänyt hullu tiedemieskään.
Tulen toa joutui masentuneena toteamaan, ettei nykytiedoillaan pääsisi pohdinnassa mihinkään. Hän siirsi ajatuksensa teorioihin seuraavan Komisario Jarrek -kirjan juonesta. Olikohan Annek vai Sirrak petturi? Oikeastaan mystinen matoran muistutti paljon Jarrekin pitkällä urallaan kohtaamia käänteitä. Tosin usein käänne oli vain se, että Tahtorak tuli jostain ja veti kaikkia hahmoja turpiin.
Päivän tapahtumat olivat uuvuttaneet Kapuraa, jota alkoi jo väsyttää. Zairyh todennäköisesti vahtisi aluetta. Toa asettui makaamaan ja yllättyi siitä, kuinka nopeasti uni tuli. Ohutta ruohoa kasvava kallio oli makuupaikkojen mukavuusasteikossa melko alhaalla, mutta Kapuraa se ei haitannut. Toa sulki silmänsä. Ja nukahti.
Tietenkin asiaan saattoi vaikuttaa hienovarainen suggestio, joka oli lähtöisin mielenvoimaiselta kasvilta.
Ja Kapura nukkui. Pitkään. Pidempään kuin kukaan tavallista unta nukkuva, vaikka miten olisi väsynyt. Toa nukkui ja näki unia palavista matorankylistä, myrskyistä ja mielisairaaloista, joissa hän asteli poikkeuksetta yksin.
Kapura näki käytävän päässä oven, joka oli raollaan. Sininen valo loisti raosta.
Tulen toa käveli kohti ovea välittämättä siitä, ettei nähnyt käytävän pimeydessä mitään.
Välillä hän oli kuulevinaan jotain ja joutui kääntämään päänsä sivulle. Hänen päähänsä tuli järjetön ajatus: olisipa minulla soihtu. Nykypäivänä ei käytetty soihtuja. Nykypäivänä käytettiin taskulamppuja, ja toa muisti pakanneensa pinon niitä mukaan Metru Nuille.
Kapura ei myöskään ollut varma, halusiko hän varsinaisesti nähdä, mitä pimeydessä piileskeli.
Kohottaa soihtua.
Ei. Nykypäivänä ei käytetty soihtuja.
Kapura saapui ovelle ja veti sen auki. Sininen valo oli sokaisevan kirkas.
Huoneessa oli neljä sinistä tiiliseinää. Valonlähdettä ei näkynyt. Kapuraa vastakkaiselle seinälle oli joku kirjoittanut kirkkaanpunaisella kaksi sanaa.
SOITA MINUA.
Kapura laski katseensa sanoista. Hän laski katseensa esineeseen, joka lepäsi tekstin alla.
Nimda?
Ei.
Esine oli… Kapura ei ehtinyt nähdä esinettä. Maailma alkoi tummua.
Mikä se oli?
Kapura näki kullan kimalluksen.
Mikä esine oli?
Kapura luisui seuraavaan uneen.
Zairyh piti Kapuraa unessa ja jatkoi juuriensa levittämistä halki Metru Nuin. Jälkiä kadonneista toista näkyi kaikkialla Arkistojen ympärillä. Zairyhin eteneminen oli hidasta, kun kasvi kiemurteli vältellen maanalaisia huoneita. Lisäksi maaperä oli kovettunut huomattavasti, eikä Metru Nuin putkisto tarjonnut ilmeisiä reittejä.
Yhtäkkiä Zairyh tunsi toien mielet. Maanpinnalla.
Kapura hätkähti hereille ja nousi pidellen selkäänsä. Miksi ihmeessä hänen oli pitänyt nukahtaa tähän? Toa huomasi myös, että hänen olonsa oli yhä väsynyt kuin liian pitkien unien jäljiltä. Täsmälleen kuin liian pitkien unien jäljiltä.
Zairyh pommitti toan mieltä uudella viestillä ennen kuin tämä ehti miettiä syytä pitkäunisuuteensa.
Löysin muut. Seuraa ohjeitani.
Kapura lähti kävelemään kohti asutusta miettien yhä sekavia unikuviaan ja salaliittoja. Tekemiään sopimuksia. Heränneitä epäilyjä.
Eteenpäin.
Se onkin järkevä ohje, Kapura ajatteli. Ei taaksepäinkään pääse. Mutta ajatukseen kätkeytyi kuitenkin jotain järkevää. Menneisyyttä ei voinut muuttaa, joten järkevintä oli varmistaa mahdollisimman hyvä korttirivi tulevaisuudessa. Välttää siltojen polttamista.
Ja sen Kapura aikoi tehdä. Luottaa Zairyhiin, vaikka kasvi kertoikin liian vähän ja piileskeli muka huonon matorankulttuuri- ja tapatuntemuksensa takana. Ja vasta viime hetkellä katsoa, mikä kortti oli järkevintä pelata.
Kapura jatkoi etenemistään halki Po-Metrun.
Saari
Onu-matoralainen Tarek siirsi jalkansa hiekkakumpareelta toiselle ja katsoi ihastuneena näkemäänsä.
Uusi myrsky oli tuonut mukanaan paljon tavaraa. Laudanpätkät ja repaleinen purje paljastivat, että joku epäonninen alus oli kärsinyt haaksirikon. Suurin osa laivasta oli päätynyt Tarekin oikealle puolelle, jossa saaren rantaviiva jatkoi kierrostaan sen ympäri. Matoranin kasvoille levisi hymy. Kannatti tehdä aamulenkki saaren ympäri tänään! Hylky näytti niin ehjältä, että sen rahtiakin saattaisi olla tallella.
Myrskyn jäljiltä märkä purje lätsähti Tarekin astuessa sen päälle. Harmaa rapu ryömi esiin alta ja heilutti vihaisena saksiaan.
Päästessään näköetäisyydelle hylystä Tarek päästi suustaan yllättyneen äänen.
Ainoastaan rahtia ei ollut säilynyt.
Myös matkustaja.
“Hei!” Tarek huusi. “Hei!”
Punainen matoran (ta-matoran?) käänsi päänsä kohti saarelaismatorania.
“Olen Tarek!” Tarek huusi. “Tule esiin, niin vien sinut kyläämme!”
Olettamus ta-matoranilaisuudesta paljastui oikeaksi hahmon astuessa hiekalle. Haaksirikkoinen silmäili Tarekia kiitollisena, mutta vilkuili yhä vähän väliä merelle järkyttyneenä. Kovassa myrskyssä haaksirikkoutuminen oli varmasti ollut traumaattinen kokemus.
“Kapura”, matoran sanoi hiljaa Tarekin tarjotessa tälle kättään.
“Oliko hylyssä enää mitään hyödyllistä?” Tarek tiedusteli.
Kapura pudisti päätään.
“Menetitkö merelle jotain? Saatamme vielä löytää sen.”
Kapura ei vastannut, vaan siirsi katseensa ulapalle. Mata Nui yksin tiesi, mitä tämä oli kokenut.
Tarek oli hetken hiljaa, mutta keksi sen sitten.
“Ahaa! Menetitkö merelle jonkun?”
Värähdys Kapuran ilmeessä paljasti, että Tarekin arvaus oli osunut edes vähän lähelle. Onu-matoran odotti malttamattomana vastausta ja pakotti Kapuran reagoimaan jotenkin.
“Ööh… eräs…. ystävä”, Kapura sanoi yhä tuijottaen merelle. Mutta tämän ilme ja äänensävy paljastivat, että mahdollisesti oli kyse jostain enemmästä kuin ystävästä. Eikä mahdollisesti. Vaan varmasti.
Tarek pelästyi haaksirikkoisen synkkää katsetta. “Älä pelkää! Saatamme löytää hänet vielä. Ennen pitkää kaikki tuntuu huuhtoutuvan tämän saaren rannoille.”
“Ehkä”, Kapura sanoi hienotunteisesti, vaikkei ilmeisesti uskonutkaan, että niin voisi käydä.
“Mutta nyt menemme kylään”, Tarek ilmoitti. “Seuraa minua.”
Matoranit kävelivät kohti saaren toista puolta, jossa aivan viidakon tuntumassa kohosi saaren matoranryhmän pieni kylä. Tarek jatkoi kysymyksiään, ja vaikka haaksirikkoinen olikin hiljainen ja haluton puhumaan menneisyydestään, keskusteli tämä kylän ilmestyessä kaksikon näkökenttään jo innokkaasti muista asioista.
