Kaikki kirjoittajan Guardian artikkelit

Minä mitään Klaanonia kirjoita. Minä kirjoitan scififantasiatoimintalänkkäripoliisisarjakauhukomediaa.
Retro

Dinemin poikkeuksellinen yövuoro

Kommentoi

Postitoimisto

Valojen käynnistyminen uudelleen helpotti Dinemin työtä todella paljon. Tämä oli erittäin hyödyllistä, kun otti huomioon, kuinka paljon työtä hänellä oli. Postitoimiston uusi ulkoasu ei ollut limenvihreää Hauta käyttävän Ga-Matoranin makuun pääasiassa siksi, että Dinemin mielestä kaapit näyttivät paremmilta kokonaisina. Kirjeiden uusi horisontaalinen lattiasijoittelutyyli ei myöskään ollut muutos, jota Dinem oli kannattanut.
Hetkittäin Ga-Matoranin kasvoilta kykeni erottamaan hänelle hyvin poikkeuksellista ärtymystä, mutta se oli hyvin häilyväistä. Pirteän hymyn ja ärtyneen virnistyksen vaihtelu Dinemin ilmeikkäillä kasvoilla oli erittäin hysteeristä seurattavaa.
Dinem poimi kirjeitä ja pisti niitä pinoihin parhaansa mukaan. Jos matoranin päässä olevista kuulokkeista tuleva musiikki ei olisi ollut niin tarttuvaa ja piristävää, olisi hän lopettanut yötyönsä tähän paikkaan ja kirjoittanut eroanomuksen heti aamulla.

Dinem piti työnteosta, mutta työt eivät kaikesta päätellen pitäneet hänestä. Kerran Dinem oli ollut töissä jollain eteläisistä saarista poimimassa piikikkäitä mutta erittäin herkullisia hedelmiä erittäin saidalle Vortixxille. Pieni palkka ei ollut haitannut Dinemiä, sillä hän oli nauttinut työstä. Töissä käyminen oli vaikeutunut pääasiassa siksi, että työnantajana toimiva Vortixx ei ollut täysin tietoinen siitä, että kyseiset hedelmät kulkivat nimellä “Madu” ja että niiden sivumakua olisi voinut markkinoida “räjähtävänä”. Ilotulitus oli ollut hieno, mutta se oli vaatinut Dinemin työpaikan.

Dinemin työ “hassun oranssin Matoranin” kauppa-apulaisena oli puolestaan päättynyt siihen, että jonkinlaisen liiankin sanavalmiin lumiukon visiitti kaupassa oli saanut ärtyneen kauppiaan irtisanomaan äkkinäisesti kaikki työntekijänsä. Dinem ja varaston höyrykäyttöinen lajittelurobotti olivat olleet erittäin surullisia.

Ennen Klaanin postitoimistoon värväystä Dinem oli työskennellyt pienellä kalastajalautalla lähellä eteläistä Ath-Nuin saarta. Dinem ja kalastajalautan kapteeni olivat arvioineet viimeisenä päivänä verkkonsa koon hieman alakanttiin. Syvyyden niljakas lonkeroinen asukki ei kuitenkaan ilmeisesti pitänyt puheliaista aterioista. Dinem ja lauttalaiset olivat selviytyneet kohtaamisesta, mutta kalastusyhtiön jokainen osakas ja työntekijä oli päättänyt eläköityä välittömästi.

Ja nyt Dinemin työtä häiritsivät toimistojen läpi epäkohteliaasti syöksyvä tuhon ja kuoleman epäpyhä ruumiillistuma ja jonkinlaiset leijuvat huumorintajuttomat suolasirottimet, jotka olivat kyselleet Dinemiltä jotain Klaanin generaattorien sijainneista.

Joskus Dinem mietti, oliko vika hänessä itsessään.

Ajatus pysyi Matoranin päässä siihen asti, kunnes hän löysi musiikkisoittimestaan taas yhden suosikkikappaleistaan.

“Din, dididin-dindin dindin. Din, dididin-dindin din…”

Retro

Guardian

Kommentoi

Komentokammio

Plasma-ammukset ja sähkö lentelivät läpi tunkkaisen ilman kuin parvi tappavia hyönteisiä. Rhotukat räjähtivät komentokammion seinille ujeltaen äänekkäästi. Ammusten lentoratojen välissä tanssi musta painajainen, joka väisteli pimeydessä hohtavat hyökkäykset vaivattomasti. Välillä se heilautti lonkeromaisia raajojaan kohti Tawaa, Guardiania tai Visokkia ja hajotti huoneen irtaimistoa. Hajoavien huonekalujen ja kaapeilta putoavien lasiesineiden särkymisen äänet yhdistettynä sähköiseen rätinään, plasmaroihahduksiin ja Rhotukan pyörimiseen muodostivat taistelusta äänellisesti suorastaan melodisen kokonaisuuden.
Avden nauru oli kuitenkin loppunut, mistä huomasi, että musta hirviö oli vakavoitunut. Nyt se keskittyi täysin admineihin.

Ammuttuaan kiväärinsä sarjatulitoiminnolla kohti yhtä Avden suurista silmistä ja väistettyään jälleen yhden valtavan lonkeron osuman Guardian huomasi valoa silmäkulmassaan. Hän kääntyi katsomaan komentokammion oviaukkoa ja tajusi, että valot olivat taas päällä. Jostain taistelun äänien alta Guardian kykeni myös erottamaan apuvoimageneraattorin vaimean hurinan. Guardian hymyili leveästi hetken ennen kuin tajusi jonkinlaisen epäloogisuuden.

“Miksi täällä on yhä pimeää?” hän huusi Tawalle ja Visokille.

“Koska metalliset ystäväni ja Sheelika ovat erittäin taitavia lamppujen lamauttamisessa”, Avde myhäili jostain mustan ruumiinsa sisältä.

Tawan kasvoille tuli yllättynyt ilme. Hetken päästä se vääntäytyi vihaiseksi.
“Sinäkö olet tehnyt Sheelikasta…tuon?” Tawa huusi yötä mustemmalle massalle ja keskitti sähkövoimansa keihästään pitkin. Salama osui Avden läpi, mutta sen muodostamaa aukkoa lukuun ottamatta Avde ei tuntunut reagoivan hyökkäykseen.

“Ei, en todellakaan”, Avde sanoi monella äänellään, joista yksi alkoi muistuttaa Sheelikan puhetta. Yhdistettynä muuten miehekkäisiin ääniin se muodosti erittäin kieroutuneen kokonaisuuden. “Se olit sinä, Tawa. Sinä loit oman hirviösi.”

Tawa ei vastannut mitään. Hän ampui toisen salaman ja väisti Avden mustasta ruumiista ulos työntyvää terävää piikkiä, joka osui lattiaan jättäen ruman reiän.

“Hän anoi sinulle, Tawa”, Avde sanoi. “Hän anoi, että et luovuttaisi häntä Makutoille, mutta mitä sinä teit? Sinä kieltäydyit. Nuori tyttö teki yhden virheen ja luovutit hänet hirviöille.”

Tawan katse kalpeni. Älkää kuunnelko, Visokki viesti telepaattisesti, mutta ei ollut varma, osuiko viesti maaliinsa.

“Tiedätkö sinä, mitä kaikkea ne tekivät hänelle siellä?” Avde sanoi pirteästi. “Minä voin näyttää, mitä he tekivät. Voi, se oli kamalaa. Herra ZMA oli oikeastaan melkoinen hyväntekijä auttaessaan hänet pois sieltä. Paikasta, jonne sinä hänet työnsit.”

Tawan katse oli tyhjä. Hän pysähtyi paikoilleen ja oli laskemassa suojaustaan.

ÄLÄ KUUNTELE.

Sähkön Toa säikähti tarpeeksi, että tajusi väistää Avden torsosta syöksyvää kouraa.

“Ja sinä, Vartija?” Avde sanoi kysyvästi kaatuneen kirjahyllyn takaa tulittavalle Guardianille. “Sinullako on varaa tuomita Sheelika tekojensa takia? Sekö, että taistelitte sodassa vain hieman isompia roistoja vastaan tekee sinusta jalon soturin, jolla on varaa arvostella?”

Avdesta lennähti jälleen suurta metalliketjua muistuttava lonkero, joka väisti maassa makaavan tajuttoman Glatoriankingin ja Jaken liikkumattomat ruumiit ja osui Guardianin suojana toimivaan kirjahyllyyn, heittäen sen sivuun.

“Annan anteeksi muun luonteessa, jopa synnit, hyvät ystävät, mutta tekopyhyyttä en siedä”, Avde sanoi lähestyen perääntyvää Guardiania tärisevällä lonkerollaan. “Hyväksykää se, mitä olette.”

Guardian perääntyi lonkeroa, kunnes tajusi joutuneensa nurkkaan. Hän tarkkaili pakomahdollisuuksiaan varovaisesti vain huomatakseen niiden olevan vähäiset.

“Tekopyhyys?” Guardian sanoi itsevarmasti. “En halua kuulla saarnaa olennolta, joka kutsuu meitä ystävikseen yrittäessään tappaa meidät.”

“Kuka sanoi, että aion tappaa teidät?” Avde sanoi lämpimästi. Sen sanottuaan hän syöksi lonkeronsa äkkinäisesti Guardiania kohti.
Guardian toimi nopeasti. Hän veti yhden heittoveitsistään irti hopeisesta panssaristaan ja irrotti pallomaisen plasmakranaatin kiväärinsä kyljessä olevasta lokerosta. Ripeällä liikkeellä Guardian heitti ensiksi toisella kädellään kranaatin kiinni Avden valtavaan lonkeroon ja seuraavaksi irrotti sen pienen sokan heittoveitsellä, joka lennähti sokka mukanaan yhteen Avden punertavista silmistä. Samassa Guardian pyörähti sivuun.

Punertava räjähdys poltti sätkivän lonkeron pään ja särki yhden komentokammion suurista osumankestävistä ikkunoista. Paineaalto heitti Guardianin voimakkaasti maahan. Tawa käveli nopeasti hänen viereensä ja auttoi Guardianin pystyyn, ampuen samalla taas yhden salaman kohti mustaa massaa. Visokki hyppi kolibrimaisin liikkein pitkin huonetta ja ampui tasaiseen tahtiin Rhotuka-kiekkoja.

“Niin, en ajatellut välttämättä tappaa teitä”, Avde sanoi astetta vakavammin. “Mutta rakkaat ystävät, nämä hetket saavat minutkin ajattelemaan päätöksiäni kahdesti.”

* * *

Kepe ja Paaco saapuivat pimeään admin-kammioon ainoastaan havaitakseen taistelun olevan käynnissä. Paaco juuttui puoleksi minuutiksi napsuttelemaan sormiaan tasaisten taistelun äänien luoman tarttuvan melodian tahtiin ennen kuin kauhistuneella ilmeellä varustettu Kepe keskeytti hänet tökkäämällä vihreää Toaa olkapäähän ja osoittamalla sormellaan hirviömäistä mustaa hahmoa.
Paaconkin ilme muuttui lievästi.

“Haetaanko…” Kepe aloitti puhumaan hitaasti. “…vähän apuvoimia?”

Paaco oli vastaamassa jotain, mutta moderaattorin puhe keskeytyi, kun mustan massan mustempi raaja tukki Paacon ja Kepen takana olevan oviaukon suuruudellaan.

“Ei enää”, Avde sanoi. “Meitä on jo ihan tarpeeksi, en ehdi kohta tutustua kaikkiin. Kepe, Paaco. Aloittakaapa kertomalla, mitä pelkäätte.”

“Hehe”, Paaco sanoi kauhistuneena tuijottaen vuorotellen Guardiania ja Avden tummaa kehoa. “Jos Snowman olisi täällä, tämähän olisi melkein Yö Kauh-“

“Paaco”, Guardian huusi keskeyttäen Paacon. “Ei nyt.”

Retro

Hämä-hämähäkki…

Kommentoi

Adminien komentokammio

Visokki perääntyi hitaasti neljällä pitkällä jalallaan pitäen tarkan katsekontaktin komentokammion oviaukon edessä vellovaan mustaan massaan. Katseen kohdistaminen yhteen paikkaan osoittautui yllättävän vaikeaksi, koska hitaasti itseään raajoilla eteenpäin vetävän massan koko groteski ruumis oli täynnä pieniä silmiä. Tällä hetkellä ne kaikki kuitenkin katsoivat Visokkia punertavina.

Mustan massan keskellä oleva epämuodostunut suu nauroi edelleen. Sen tasaisen valkoiset hampaat erottuivat pimeydessä poikkeuksellisen hyvin. Pieniä kuusisormisia käsiä pullahti välillä ulos olennon suupielistä. Ne tarttuivat olennon turvonneisiin ja painaviin huuliin ja vetivät niitä ylöspäin pakottaakseen hymyn mustan massan keskelle.

Olennon kauhistuttava moniääninen nauru heikensi Visokin taistelumoraalia, joten hän keskitti mielensä kaikki voimat siihen, että ei kuuntelisi sitä. Normaalisti tässä vaiheessa Visokki olisi jo aloittanut telepaattisen pommituksensa kohti vihollista, mutta nyt punaisen Visorakin täytyi keskittyä suojaamaan päänsä sisältö kaikin tavoin.
Visokki oli ammattitelepaatti. Hän tunsi, milloin häntä itseään käsiteltiin. Silloin oli vain pakko suojautua.

Mustan massan ote Visorakin mielestä vahvistui, mutta niin teki myös Visokin sisäinen suojaus.

Ole rauhassa, Visokki sanoi itselleen. Ole rauhassa. Et ole täällä. Olet kaukana. Rauhallinen paikka. Iloinen paikka. Mukava paikka.

Mustan olennon nauru tuntui vain voimistuvan. Silloin Visokki tajusi, että olennon ote hänen mielestään ei ollut telepaattinen, sillä Visorak kykeni tuntemaan hyökkäysaallot muuallakin kuin mielessään. Tämä oli jotain aivan muuta, jotain tuntematonta.

Visokki perääntyi entisestään.

Vähitellen mustan massan kasvava naurukuoro hiljeni. Visokki ehti sekunnin ajan ajatella, että olento luovuttaisi, mutta kyseinen harhaluulo korjasi itsensä välittömästi, kun olento avasi suuren suunsa jälleen.
Tällä kertaa olento puhui vain yhdellä äänellä. Se oli suhteellisen tavallinen Matorania muistuttava ääni, mutta ääni oli uskomattoman karismaattinen. Sen puhetta olisi voinut kuunnella tunteja, jos olisi jättänyt huomioimatta, minkälainen olento äänen tuotti.

Sitten musta massa teki jotain, jota Visokki ei koskaan olisi voinut odottaa. Se lauloi.

“Hämä-hämä-häkki…” olento aloitti laulaen virheettömästi. Sen jälkeen se piti hetken tauon, mutta sen koko musta vaahtomainen olemus alkoi sätkiä hillittömästi. Olennon kymmenet raajat alkoivat sulautua toisiinsa ja sen suureen mustaan kehoon, joka muodostui parin sekunnin kuluessa suureksi, silmättömäksi mustaksi palloksi. Pian muodoltaan melkein täydellinen pallo kuitenkin luovutti osan massastaan muodostaakseen Syvälle Naurulle kaksiosaisen vartalon.

“Kiipes’ langalle…”

Olennon yönmustan vartalon etuosasta lennähti kohta kahdeksan pitkää raajaa. Olennon kahdeksan jalan päihin ilmestyi kämmenet, joiden sormien määrää Visokki ei edes yrittänyt laskea. Muodostuttuaan täysin samanlaisiksi nuo kahdeksan raajaa laskeutuivat maahan ja nostivat mustan epämuodostuneen torson ylös.
Silloin Syvä Nauru avasi jälleen silmänsä, mutta kuten tavallista, hän ei tyytynyt kahteen. Eikä edes kahdeksaan.

“Tuli sade rankka…”

Silmiä oli joka puolella hämähäkkimäistä olentoa. Niitä oli jopa sen jalkojen taipeissa ja massiivisessa takaruumiissa. Silmissä oli kuitenkin sama psykoottinen kiilto kuin aiemmin. Olennon häiriintyneen ilmeen viimeisteli se, että se esitteli aina niin kauniin valkoista hammasriviään Visokille. Hampaiden raoista suihkusi mustaa öljymäistä nestettä komentokammion lattialle. Neste sihisi äänekkäästi hetken lattialla ennen kuin haihtui pois. Suuri musta hämähäkkimäinen massa alkoi vähitellen kävellä äänekkäin askelin kohti Visokkia.

“Hämähäkin…vei.”
Musta hämähäkki lopetti laulunsa viimeisen sanan täysin poissa melodiasta, eikä edes yrittänyt laulaa sitä tunteella. Siinä samassa yksi sen pitkistä raajoista syöksähti salamannopeasti kohti Visokkia avaten tusinalla sormella ja yhdellä silmällä varustetun kämmenensä.

Käsi ei kuitenkaan osunut Visokkiin, vaan törmäsi komentokammion lattiaan voimakkaasti tärähtäen. Hyönteismäisen Rahin refleksit eivät olleet heikentyneet vuosien varrella. Syvä Nauru joutui hetken tutkimaan, mihin Visokki oli kadonnut, mutta lopulta tajusi Visorakin hypänneen huoneen kattoon. Se roikkui neljällä jalallaan kivisessä katossa erittäin vaivattoman näköisesti.

Musta hämähäkki naurahti jälleen, mutta nyt sen ääni oli palautunut demoniseksi kuoroksi.

“En henkilökohtaisesti pidä tuon laulun lopusta”, hyönteismäinen suu sanoi hymyillen leveästi. “Suosittelen sinua pysymään paikoillasi, pieni ystävä. En satuta sinua.”

Hyökkäys Visokin alitajuntaa kohti oli heikentynyt ja nyt hän kykeni keskittymään muuhunkin kuin jatkuvaan suojaamiseen. Visokki ei kuitenkaan uskaltanut avata täysivaltaista telepaattista yhteyttä, sillä tämän olennon mielessä oli jotain pahaa. Visokki päätti pitäytyä vain yksittäisissä viesteissä.
“Sinä olet Avde, etkö?”

Tähtien välistä avaruutta pimeämpi hämähäkki naurahti. “Minä. Tai me. Nyt ehkä enemmänkin minä. Se on kuitenkin samantekevää. Nyt, pieni ystävä, ole kiltti ja pysy paikallasi.”

Sen sanottuaan Avde sinkosi yhden mustista raajoistaan kohti kattoa. Visokki hyppäsi jälleen salamannopeasti sivuun ja laskeutui tällä kertaa Avdesta katsottuna huoneen vasemmalle seinälle.

“En ajatellut pysyä”, Visokki sanoi.

“En aikonut satuttaa sinua, Visokki”, Avde sanoi antaen ymmärtää, että ei ollut mitenkään yllättävää, että hän tiesi Visokin nimen. “Haluan vain puhua kanssasi. Kasvokkain.”

Visokki ei vastannut. Tottunut mielten tuntija tiesi, että Avde yrittäisi pelata hänen ajatuksiaan ja että pimeyden pedon puhetta ei edes kannattaisi kuunnella. Toisaalta taas Avde tulisi ennen pitkää huomaamaan Visokin selässä hitaasti käynnistyvän Rhotukan, joten huomio olisi siirrettävä muualle.

“Ja siksi yrität liiskata minut?” Visokki sanoi väistäen taas yhden hyökkäyksen nopealla hypyllään.

“Haluan sinun vain pysähtyvän, ystävä”, Avde sanoi. “Pysähtyisitkö, että voimme puhua. Tarvitsen linnoituksestanne jotain, joka auttaa minua lopettamaan tämän toivottoman sodan. Jos edes kuuntelisit, voisit muuttaa mielesi.”
Visokki pysähtyi hetkeksi maahan suoraan mustan hämähäkkidemonin eteen.
“Ai, sinulle on oikein väliä, mitä mieltä olen?” Visokki sanoi tuijottaen Avdea vihaisin silmin. “Minä näytän sinulle mieleni.”

Visorakin silmät syttyivät hohtamaan kirkkaasti pimeydessä ja sen tajunta syöksyi täyteen hyökkäykseen kohti Avdea. Psyykkinen aalto osui mustaan hämähäkkiin ja tunkeutui syvälle tämän sisimpään. Visokki tunsi, kuinka Avden labyrinttimainen ja monimutkainen alitajunta ryhtyi välittömään vastahyökkäykseen. Mustat kädet täyttivät Visokin pään ja tarttuivat vahvasti kiinni hänen ajatuksiinsa, mutta Visokki ei välittänyt. Visokki ei välittäisi, vaikka Avde repisi hänen mielensä pieniksi palasiksi. Tällä hetkellä hän keskittyi pidättelemään hirviötä kaikilla voimillaan paikallaan siihen asti, että Rhotuka olisi täysin ladattu.

Sen jälkeen pitäisi vain luottaa siihen, että Rhotuka toimisi.

Avde huusi. Kaikki hirviömäisen hämähäkin kuudesta äänestä huusivat yhtäaikaisesti puhtaasta tuskasta. Olennon tuskanhuudot olivat melkein yhtä sielua raatelevaa kuunneltavaa kuin sen nauru ja kestikin vain kymmenen sekuntia, että Avden tuskaisat huudot muuttuivat tuskaisaksi nauruksi.

“Kyllä!” Avde huusi naurun joukosta. “Näytä minulle, mistä sinut on tehty! Näytä, mihin kaunis, täydellinen mielesi pystyy! Tuhoa kaikki! Revi, raasta! Älä jätä mitään jäljelle! Ja ennen kaikkea…”

Avde hiljeni. Sekä sen kivun täyttämät huudot että raastava nauru loppuivat. Visokki jatkoi olennon labyrinttimaisen, synkän, hajanaisen ja pelottavan mielen häiritsemistä lähettämillään aalloilla, vaikka hän tiesikin, että oleilu näin syvällä Avden mielessä tulisi vahingoittamaan myös häntä.

Ennen kaikkea, Visokki, pehmeä Matoran-ääni sanoi Visorakin alitajunnasta. Visokin sydän pysähtyi sekunniksi järkytyksestä. Näytä minulle, minkälainen peto oikeasti olet.

Visokin vihainen ilme jäätyi paikalleen. Hän unohti hetkeksi jopa keskittyvänsä Avden pidättelemiseen.

Sinä olet älykäs, Visokki, ystäväni. Mutta olet silti Rahi. Tiedäthän, mitä Rahi tarkoittaa Matoran-kielessä? Olet peto. Lajitoverisi tappoivat Keltaiset Jättiläiset ja kuka tietää, kuinka monta muuta lajia. Ja näin sinä vain yrität esittää rauhanomaista olentoa.
Kylmä hiki valui pitkin Visokin kasvoja.

Entä jos kaikki sisällesi pakkautunut luontainen, eläimellinen viha vain…repeää ulos? Entä jos vahingoitat joskus ystäviäsi?

“Ei”, Visokki viesti hymyilevälle hämähäkkipedolle, mutta ei ollut enää varma, luottiko omaan viestiinsä. “Ei ikinä.”

On varmasti ikävää olla telepaatti. Siinä mielessä, että tiedät, mitä muut ajattelevat. Varsinkin sinusta, ystäväni. Ovatko ne mukavia ajatuksia…vai onko joillakin vaikeuksia hyväksyä nelijalkaista hirviötä?

Visokin järkyttyneet kasvot muuttuivat vähitellen jälleen vihaisiksi. Visokki ajatteli sisimmässään, että tilanteessa olisi pian pakko siirtyä henkiseen suojaukseen, mutta hän ei enää ollut varma, kykenisikö kontrolloimaan itseään. Ehkä Avde olikin oikeassa.

Juuri noin. Päästä ulos kaikki tuo patoutunut raivo. Näytä minulle, mikä peto olet. Päästä ulos puhdasta, kaunista, hallitsematonta idiä ja suuntaa se minuun.

Tee aivan samoin kuin teit Metru Nuilla.

Se riitti Visokille. Koko punaisen Visorakin mieli suuntautui hyökkäykseen. Se hyppäsi mustan hirviöhämähäkin kasvoille ja puri molemmilla pistimillään tiukasti, pommittaen Avden petollista mieltä samanaikaisesti koko päänsä voimalla.

Avdeen kohdistui täysi henkinen tuska, mutta hän jatkoi nauruaan. Nauru oli tauotonta ja siitä hehkui puhdas riemu. Se oli voitonriemua.

Avden nauru keskeytyi, kun sen mustan hämähäkkimäisen kehon läpi räjähti ammus hehkuvan kuumaa ja käsittämättömän kirkasta plasmaa. Plasma läpäisi hämähäkin täysin ja räjähti liekkiaalloksi vasta osuessaan sen takana olevaan seinään. Osuma keskeytti sekä Avden että Visokin hyökkäykset. Visokki putosi maahan Avden päältä ja käänsi katseensa oviaukkoa kohti. Myös Avden punaiset silmät suuntautuivat katsomaan hyökkääjää.

Oviaukossa seisoi sininen Skakdi, joka piteli kädessään savuavaa kivääriä ja jonka mekaanisen vasemman silmän valo hohti tummanvihreänä. Skakdin vieressä oli keltainen Toa, joka osoitti sähköisesti rätisevällä sauvalla Avdea.

“Miksi keksin siistejä toimintarepliikkejä vasta, kun nämä tilanteet ovat ohi?” Guardian kysyi happamasti ladattuaan kiväärinsä. Tawa ei sanonut mitään, vaan jäi tuijottamaan vihaisena.

Syvä Nauru jäi poikkeuksellisen hiljaiseksi pitkäksi aikaa.
“En ole koskaan välittänyt pahemmin taistelusta”, musta massa sanoi. “Toisin kuin luulette, minä en nauti tappamisesta. Teen sitä vain pakon edessä. Haluan mieluiten mahdollisimman monen elävän.”

Visokin Rhotuka pyöri nyt täyttä vauhtia. Tawa ja Guardian tähtäsivät Syvän Naurun mustaa ruumista.

“Haluatteko te pakottaa minut?”

Retro

Guardian

Kommentoi

Bio-Klaani, käytävä

Guardian tähtäsi kiväärillään sätkivää mustaa olentoa pitkään. Hän odotti, että se lopettaisi vastenmielisen yskimisensä ja sätkimisensä ja valahtaisi veltoksi. Kuvottavan varjovanukkaan yskäisyt ja vinkaisut alkoivat vähitellen hidastua ja lopulta sen lonkeromaiset raajat kaatuivat lattialle lässähtäen nestemäisiksi. Guardian tökkäisi mustaa limaa kerran kiväärinsä pistimellä eikä se reagoinut.
G kääntyi kohti Kepeä.

“Kiitos”, hän sanoi henkäisten hitaasti. “mutta vaahtosammutin?”
Kepe oli hiljaa hetken ja siirteli painoaan jalalta toiselle. Hän nosti kädessään olevaa tyhjää purkkia päänsä tasolle ja katsoi sitä epävarmana.
“Vaihtoehtoina olivat lasinsirut, Cordak ja tämä”, hän sanoi.

“Etkö sinä ole Toa?” Guardian sanoi silmät puoliksi ummessa.

“Joo?”

“Sinä voit jäädyttää asioita ja luoda köynnöksiä.”

“…ja?”

“Ja ensimmäinen asia, joka tuli mieleesi, oli vaahtosammutin.”

“…minä panikoin, hei. Jotain piti tehdä.”

“Ainakin se toimi.”
Guardian kytki kiväärinsä varmistimen päälle ja laittoi sen selkäänsä. Hän katsoi maassa olevaa mustaa limaa hetken yökiikarillaan varmistaakseen, liikkuiko se.
“Lämpö. Päälle.”

Lima oli kylmempi kuin Tawan reaktio parin kuukauden takaiseen kahviojekkuun. Tämä tarkoitti, että lonkeroisen möykyn täytyisi olla kuollut, mutta Guardian ei ollut täysin varma, oliko lima koskaan ollut elossa.
“Lämpö pois. Skanneri. Päälle.”

Guardianin silmän mikrotietokoneen osoitin lukittui limaan ja kulutti viisi sekuntia sen analysoimiseen pitäen tasaista piipitystä. Piipitys loppui pehmeään “valmis”-ääneen. Skannauksen tulos ja liman ominaisuudet ilmestyivät Guardianin silmäskannerin näytölle.

404. Virhe. Skannatussa kohteessa ei järkeä. Ei. Ei. Ei. Virhe. Virhe. Virhe.
se sattuu

liian pimeää

auttakaa

äiti

Viestin sisällöstä ei ollut selvästi paljoakaan hyötyä Guardianille. Hän päätti vain sulkea skannerin.

“Mitä täällä tapahtuu?” Kepe kysyi huolestuneena.
Guardian harkitsi hetken, mitä vastaisi. Todennäköisesti joku teknisesti taitava oli häirinnyt Klaanin radiosignaaleja ja pommittanut apuvirtageneraattorin. Ei ollut salaisuus, että Kepen tekninen osaaminen olisi viholliselle hyödyllistä.
Kepe olisi kuitenkin yksi niistä harvoista, joilla oli tarpeeksi teknistä tietotaitoa apuvirtageneraattorin korjausoperaatioon. Vaihtoehtoja ei ollut.

“Petturi”, Guardian sanoi. “Petturi tapahtuu.”
Kepen silmäkulma nousi saaden hänet näyttämään hämmentyneeltä. “Mitä?”

“Joku häiritsi Klaanin sisäisiä radioaaltoja ja vahingoitti apuvirtageneraattoria”, Guardian sanoi. “Joku päästi vihollisen sisään.”

“Ovatko Nazorakeja vai…?”

Guardian näytti merkillisen ilmeen. “En tiedä. Jotain mekaanista on liikkeellä. Mahdollisesti. Mutta tämä musta möykky ja tuo nauru…”
Sininen Skakdi piti pohdiskelevan hiljaisuuden.
“Kepe”, hän sanoi.

“Niin?”

“Herätä kaikki parhaat taistelijat ja hae Paaco. Yrittäkää korjata apugeneraattori parhaanne mukaan. Haluan jotain hiton valoja.”

“Miten luulet minun löytävän oikean paikan tässä pimeydessä?” Kepe kysyi skeptisesti. “Toisilla ei ole yökiikaria.”

Guardian ei vastannut kysymykseen heti. Hän käveli kaapille, josta Kepe oli juuri kaivanut esiin vaahtosammuttimen. Kepe ei nähnyt mitään, mutta hän kykeni kuulemaan tavaroiden putoilevan seiniltä kolisten, kun Guardian kaiveli hyllyjen läpi kiireisesti.
Pian Skakdi palasi Kepen luo. Guardian ojensi Kepelle jotain pientä ja kevyttä. Se oli neliön muotoinen.

Kepe katsoi kysyvästi.
“Ne ovat tulitikkuja”, Guardian vastasi yksiselitteisesti.

Kepen suu aukesi puoliksi. Suusta ulos lennähtävä “mitä” oli niin tunteeton, hämmentynyt ja hidas, että sen oikea kirjoitusasu olisi “Mitä.”

“Ei löytynyt muuta”, Guardian vastasi. “Noilla vähillä tikuilla löydät tiesi edes Paacon luo. Jossain pitäisi olla hätäsoihtuja, mutta ei näemmä tässä kaapissa.”

Kepe oli sanomassa jotain taskulamppujen hyödyllisyydestä, mutta sitten valkovihreä Toa muisti tilanteen vakavuuden. Hän lähti juoksemaan toiseen suuntaan. Pian hän kuitenkin hidasti hieman vain huutaakseen jotain Guardianille.
“Mihin sinä sitten menet?”

“Kuulithan naurun?” Guardian huusi takaisin.

“Niin?”

Guardian kääntyi kohti toista käytävää ja otti kiväärin selästään.
“Se on menossa admin-siipeen.”

Admin-siipi

Musta massa syöksyi läpi käytävien ja konferenssihuoneiden villipetolauman tavoin. Se veteli itseään eteenpäin pitkillä ja höllyvillä käsillään, joita oli kymmeniä. Välillä massalla oli pää, välillä se katosi sen satojen raajojen kaaoksen keskelle. Valtavalla rujolla hammasrivillä varustettu suu nauroi edelleen, mutta nyt erilaisia ääniä oli kuusi. Äänet vaihtelivat korkeuksiltaan. Yksi kuulosti Matoranilta, toinen oli käärmemäistä sihinää ja kolmas oli matalaa demonista murinaa, joka tärisytti lasisia esineitä ja ikkunoita Klaanin linnoituksessa. Yksi olennon kuudesta äänestä kuulosti kuitenkin enemmän itkulta kuin naurulta.

Välillä pienet Matoraneilta tai Toilta näyttävät hahmot ilmestyivät mustan massan eteen. Ne nostivat säälittävät aseensa kohti massaa ja vetivät liipaisimistaan. Ammuksia lenteli läpi ilman ja jotkut niistä osuivat, mutta useimmat vain läpäisivät yönmustan hirviön, joka ei näyttänyt merkkejä kivusta vaan vain jatkoi epäluonnollista naurukuoroaan.

Jotkut säälittävistä tinasotilaista eivät ymmärtäneet väistää edes silloin, kun musta massa tuli lähemmäs. Jotkut niistä yrittivät yhä vastarintaa pienillä teräaseilla. Yleensä ne lensivät päin seiniä. Välillä ne lensivät niiden läpi. Jos kaoottisen massan keskellä oli yhä mieli, sen täytti suuri huvittuneisuus.

Musta massa alkoi saapua määränpäähänsä. Syvä Nauru ei ollut tarvinnut aikaisemmin näkemänsä Toan opastusta löytääkseen kohteensa. Ainoa syy, miksi kammottava massa oli antanut Toan opastaa hetken aikaa oli se, että se nautti suuresti pienen olennon sisällä vellovasta pelosta. Syvä Nauru oli jättänyt Toan jälkeensä jo minuutteja sitten.

Tämä punaisen ja mustan sekava yhteensulautuma tiesi, mitä etsi ja tiesi, missä se oli. Kohteen olemus heijastui kauas Klaaniin. Harva kykenisi tuntemaan sen lähettämät aallot, mutta Syvä Nauru haistoi, maistoi, tunti, kuuli ja näki ne.
Ja kyseiset aallot olivat kauneinta, mitä Syvä Nauru oli koskaan nähnyt tuhannella silmällään. Se oli puhdasta ja voimakasta ja se tulisi kuulumaan työnantajalle.

Adminien komentokammio

Visokki seisoi taisteluvalmiudessa pimeässä komentokammiossa. Valot olivat poissa, mutta Visorak kykeni tarkoilla aisteillaan kuulemaan ja haistamaan, että jotain oli tulossa.

Jokin iskeytyi komentokammion paksuun metallioveen. Ovi tärähti voimakkaasti, mutta pysyi kiinni liitoksissaan. Pian ovi tärähti kuitenkin uudelleen.

Hohtava Rhotuka-kiekko alkoi latautua Visorakin selässä.

Retro

Yö kauhu: Guardian painii limassa

Kommentoi

Bio-Klaani, käytävä

Guardian nousi istumaan. Oli säkkipimeää, mutta Klaani oli kaaoksessa. Jossain päin alakertaa taisteltiin. Guardian oli oppinut tunnistamaan Zamorien ja Kanoka-kiekkojen äänet näinkin kaukaa.

Kukaan ei nähnyt sitä pimeydessä, mutta Guardian otti plasmakiväärinsä käsiinsä. Hän ei tarvinnut valonlähdettä ladatakseen sen ja säätääkseen oikean tähtäystilan, sillä tämä kivääri oli ollut hänellä niin kauan kuin hän muisti.

“Yökatse. Päälle.”

Guardian näki heti paremmin, mutta ei ollut silti täysin varma, mistä avunhuudot, räjähdykset ja petomainen karjunta kuuluivat. Äänet ympäröivät häntä pyörien kuin jonkinlainen tuhon ja kuoleman karuselli.

“G!” joku huusi Guardianin takaa. Kesti hetken, että Guardian tunnisti puhujan Kepeksi. “Varo!”

“Varo mitä?” Guardian ehti sanoa kääntyen katsoakseen Kepeä. Se ei ollut välttämättä hyvä siirto.
Jotain mustaa hyppäsi Guardianin rintaan ja tönäisi hänet maahan. Se alkoi kietoutua hänen ympärilleen jatkuvasti pitenevillä limaisilla raajoillaan. Guardian tarttui limaiseen mustaan olentoon vasemmalla kädellään ja yritti repiä sitä irti kaikilla voimillaan. Tämän seurauksena olento kuitenkin sai kiinni Guardianin kädestä ja vangitsi senkin kiinni itseensä vahvalla otteellaan.

Guardian ei ollut ihan varma, kuuliko hän oikein, mutta olento vaikutti hihittävän todella kimeästi.

“Hmm”, hän sanoi yllättävän rauhallisena. “Tämä on uutta.”
Silloin olento avasi ensimmäistä kertaa suunsa. Sen hampaat olivat pienet, mutta erittäin terävät. Olennon silmät olivat jokseenkin epäloogisessa paikassa, sillä ne näkyivät pääasiassa silloin kun se yritti syödä Guardianin päätä.
Guardian huolestui hieman enemmän.

“Kepe!” hän huusi. “Toivon että sinulla on joku todella fiksu idea!”

Retro

Yö kauhu: Dinemin puistattava iltavuoro

Kommentoi

Postikeskus

Dinem oli vielä hereillä ja täydessä työssä. Hän lajitteli kirjeitä laatikoihin ja allekirjoitti papereita vuorokaudenajasta huolimatta yhtä pirteänä kuin aiemmin. Muut postityöntekijät olivat menneet jo nukkumaan, mutta Dinem tanssahteli pirteänä läpi toimiston pöytänsä luota lokeroille ja takaisin. Limenvihreää Hauta käyttävä Ga-Matoran ei ollut aivan varma, mitä postikeskuksen ulkopuolella tapahtui. Tämä johtui pääasiassa hänen päässään olevista kuulokkeista, jotka soittivat erittäin tarttuvaa melodiaa erittäin kovaäänisesti.

“Dä-nä-näh dä-näh dänä-näh…”

Dinem keskeytti tanssahtelun vasta havaittuaan, että jonkinlainen hirviömäinen musta juna syöksyi postitoimiston seinän läpi tuijottaen häntä perin epämiellyttävästi ja heitellen huonekaluja ympäriinsä. Se katosi paikalta aivan yhtä nopeasti kuin oli ilmestynyt.

Dinem tuijotti pitkään pimeyteen hiljaa paikallaan. Matoran ei ollut nähnyt koskaan aiemmin mitään näin kammottavaa. Hän vapisi.

Hän joutuisi lajittelemaan osasto viiden kirjeet uudelleen.

Retro

Yö kauhu: Avden varjo laskeutuu Klaanin ylle

Kommentoi

Bio-Klaanin saari, rantakallio

Meri oli hiljainen. Aallot pesivät Bio-Klaanin rantaa pehmeästi ja tähdet muodostivat kosmisia kuvioitaan taivaalla. Kuunsirppi hehkui keskellä yötaivasta ja pieni Matoran katsoi sitä haltioituneena seisoen rantakalliolla. Matoran oli täysin liikkumaton, mutta sen varjo heittelehti levottomasti.

“Pian”, Avde sanoi tuijottaen kuuhun ja leventäen jo nyt suurta hymyään. “Pian.”
Avde käänsi päätään ja katsoi varjoaan. Varjo heittelehti hallitsemattomasti ja muistutti suurta mustaa säkkiä, jonka sisällä oli jotain elävää. Kun Avde kuunteli tarkkaan, hän melkein kuuli vaimennettuja huutoja varjostaan.

“Odota hetki, poikaseni”, Avde sanoi poikkeuksellisen lämpimästi. “Kohta pääset ystäviesi joukkoon ja kohta saat tehdä päätöksen, pelastatko heidät vai et. Sinua ei pakoteta mihinkään.”

Tämä puhe ei vähentänyt säkkimäisestä varjosta tulevaa huutoa. Avde pyöritteli silmiään pettyneen näköisenä. Hän lähti kävelemään hitaasti kohti Klaanin linnoitusta raahaten paisunutta varjoaan perässään.

Klaanin linnoituksen muurien suuret vartiovalot häikäisivät Avdea kääntyillessään ja ne eivät jättäneet yhtään pimeää pistettä Klaanin muurin lähiympäristöön. Jos joku yrittäisi hyökätä linnoitukseen, valonheittimiä operoivat vartijat takuuvarmasti huomaisivat tämän ja aloittaisivat hälytyksen. Avde katsoi valokeiloja inhoten suuren kallion takaa. Paljon olisi kiinni vartijoiden huomiokyvystä.
Avde kuuli hiljaisia askelia takaansa. Niitä seurasi monen äänilähteen tuottama samanaikainen matala humina jostain kauempaa.
Avde kääntyi. Hänen takanaan seisoi sinivalkomusta naispuolinen Toa, joka katsoi häntä neutraali ilme kasvoillaan. Toan takana leijui varjoissa joukko metallisia sylinterimäisiä kohteita, jotka humisivat matalasti. Avde ei viitsinyt laskea, montako kohteita oli. Ne tulisivat ajamaan asiansa ja se oli tärkeintä.

Sähkön Toan takana leijuvissa metallisylintereissä syttyi pieniä valoja ja ne päästivät mekaanisia ääniä. Hetken analyysin jälkeen yksi niistä puhui ruosteisella äänellään.
“Kohde tunnistettu. ‘Avde’. Tunnettu liittolainen. Laskekaa aseet.“

“Tervehdys, Sheelika”, Avde sanoi virnuillen pirullisesti. “Herra Arstein ei kertonut sinun olevan mukana operaatiossa.”

Sheelika katsoi Avdea. Sähkön Toan neutraaleille kasvoille vääntyi pieni väkinäinen hymy. “Toitko kohteen?”

Avde nosti yhden sormen pystyyn ja osoitti varjoaan, joka sätki entistä kiivaammin. Sheelika katsoi takanaan olevia mekaanisia olentoja ja nyökkäsi.

“Saammeko nähdä hänet?” Sheelika kysyi. Avde vastasi myöntävästi ja löi kämmenensä yhteen.

Silloin Avden varjo paisui. Se tuli ulos maasta ja muodostui kolmiulotteiseksi yönmustaksi kuplaksi, joka kasvoi kasvamistaan. Kun Avde löi käsiään yhteen uudelleen, kuplaan repesi haava, joka muodosti rujon alligaattorimaisen kidan. Kita hengitti raskaasti hetken ennen kuin aukesi kokonaan ja oksensi sisältönsä maahan kuvottavasti kakoen.
Kidasta ruiskuavan mustan nesteen mukana tuli Toa. Hopeinen Avohkiita muistuttavaa naamiota kantava Toa putosi maahan huudahtaen kivusta. Hetken päästä kita sylkäisi Toan miekan tämän viereen.

Vastenmielisen operaation loputtua kita katosi takaisin Avden varjoon, joka oli nyt ensimmäistä kertaa tunteihin hänen itsensä muotoinen.
Sheelikalla oli itselläänkin varjovoimat, mutta hän näytti silti häkeltyneeltä siitä, mitä äsken oli tapahtunut, sillä Toa ei ollut nähnyt edes yhdenkään Makutan tekevän jotain tällaista.

Hopeinen Toa katseli Avdea ja Sheelikaa sanomatta mitään. Hän pyyhki tahmeaa mustaa nestettä päältään inhoten.

“GK”, Avde sanoi. “Seuraavaksi astut valonheittimien eteen ja pääset sisään Klaaniin. Sen jälkeen sinulla on tasan kaksi vaihtoehtoa. Toivon, että valitset viisaamman.”

GK nyökkäsi. Hän nousi pystyyn, laittoi miekkansa selkäänsä ja lähti juoksemaan kohti Klaanin linnoitusta. Toan askel oli selvästi ontuvaa sadistisen Makutan kidutuksen johdosta, mutta hän juoksi erittäin kovaa, jos otti huomioon hänen kokemansa tuskat. Avde ja Sheelika katsoivat GK:ta pitkään tämän juostessa.

“Avde hyvä”, Sheelika sanoi melkein viettelevästi. “Tämä on oikein hyvä idea, mutta älä sano, että suunnitelmasi perustuu yhden Toan valintaan.”

“Ei, Sheelika”, Avde sanoi pirullinen hymy vain leventyen. “Ei yhden. Olen kuluttanut tähän kaksi viikkoa. Kuusi marionettia, joiden naruista olen vedellyt, joita olen suostutellut ystävällisesti. Vaikka GK ei suostuisikaan, minulla on vielä viisi kandidaattia. Tänään näemme, kenellä on eniten lojaliteettia ystäviinsä.”

“Odotamme kiinnostuksella”, Sheelika sanoi.

Hetken oli hiljaista. Sheelikan takana olevien mekaanisten sylintereiden humina voimistui entisestään. Niistä etummaisen valot syttyivät ja se puhui jälleen.
“Pyyntö: Tehtävän kertaus odottaessa.“

Avde kääntyi ympäri.
“Kun valot sammuvat, menemme sisään”, Avde sanoi yllättävän virallisesti. “Astun sisään ensimmäisenä ja menen kohti hallintohuoneita. Voitte tappaa kaiken näkemänne, mutta jättäkää hämähäkki henkiin. Vartija on ehkä myös hyvä säästää, hän on hyvää kauppatavaraa…tietyille tahoille.”

Sheelika näytti innostuneelta. Sähkön Toan silmät aukenivat täysin ja aiemmin teennäinen hymy muuttui aidoksi. Sinertävät sähkönpurkaukset hyppivät Sheelikan sormien välillä.
“Entä…Tawa?” hän sanoi kiinnostuneena.

“Hän on sinun”, Avde sanoi kylmästi. “Tee mitä haluat, rakas ystävä.”

“Vaatimus: Ei ketään tiellemme“, yksi Sheelikan takana leijuvista mekaanisista olennoista sanoi tiukasti. “Mestari Z.M.A vaatii meille täyttä itsenäisyyttä tehtävässä uuden arsenaalin testausta varten.“

Avde nyökkäsi. “Tehkää vahinkoa.”

Bio-Klaanin linnoitus

Guardian seisoi käytävällä, joka oli ajoittain pimeä ja ajoittain valoisa. Valohäiriö ei ollut ollut vain hetkellinen, vaan se toistui Guardianin laskujen mukaan yhdentoista sekunnin välein.
Guardian otti kommunikaattorin käteensä. Hän paineli näppäimillä Paacon taajuuden.

“Paaco?” hän sanoi kommunikaattoriin. “Onko kyse vain tästä kerroksesta vai onko koko rakennuksessa jotain vikaa?”

Kesti poikkeuksellisen kauan, että Paaco vastasi. Hän ilmeisesti tutki valvontakameroja erityisen tarkkaavaisesti. Silloin kun Paaco vastasi, äänenlaatu oli huonontunut suuresti.
“Se on kaikkialla!” Paaco sanoi paniikinomaisesti. “Valonheittimetkin pätkivät. Kommunikaatio-ongelmamme eivät johtuneet toisen pään tapahtumista, häiriösignaali on Klaanissa!“

Guardian mykistyi. Ainoa tapa, miten signaali olisi voinut päästä sisään oli se, että joku klaanilaisista oli aktivoinut sen. Guardian ei tohtinut ajatella mahdollisuutta.
“Mutta häiriösignaali ei sotke valojamme”, hän sanoi. “Se ei kävisi järkeen. Oletko tarkistanut apuvirtageneraattorin?” Tätä kysyttyään Guardian kuuli toisesta päästä pari napinpainallusta.

“Kyllä, generaattorissa on kiinni jotain“, Paaco sanoi. “Näyttääpä ihan p-“

Sen enempää Paaco ei ehtinyt sanoa, sillä hänet keskeytti voimakkaalta räjähdykseltä kuulostava ääni, joka tuli jostain apugeneraattorin suunnalta. Paineaalto kaatoi Guardianin maahan ja sai hänet pudottamaan kommunikaattorin kädestään. Samalla valot pimenivät lopullisesti ja jäljellä oli vain pimeys ja kommunikaattorin rätisevä ääni.

Klaanin linnoituksen muuri

Räjähdyksen jälkeen oli pimeää ja hiljaista. Oli vain pimeä linnake, pelästyneiden vartijoiden huudahdukset, Sheelika, tämän mekaaniset ystävät ja Avde.

Avde hymyili.
“Tiesin. Kiitos, ystävä.”

Matoran käveli kohti linnaketta pimeyden turvin Sheelika ja tämän mekaaniset ystävät perässään. Mekaanisten sylinterien moninaiset valot syttyivät ja niiden sisäisten moottorien humina voimistui äärimmilleen.

“Mistä ajattelit mennä sisään?” Sheelika kysyi.

“Etuovesta, tietenkin”, Avde sanoi. “Tiemme erkanevat varmaan tässä. Pysy hengissä, yhteistyökumppanini pysyy onnellisempana jos tuon sinutkin takaisin.”

Sheelika kääntyi katsomaan yhtä linnakkeen torneista. Kyseessä oli torni, jossa Sheelikan kohde sijaitsi. “Sinä et selvästi tunne häntä”, Sheelika sanoi itsekseen.

Metallisista sylintereistä kuului aseiden latautumisen ääniä. Ne leijuivat paikallaan kuin odottaen käskyä. Sheelika huomasi tämän.
“Lentäkää, kaunokaiset, lentäkää.”

Kuin innostuneina mekaaninen joukkue syöksyi kohti synkkää linnoitusta. Lentäessään ne tuntuivat unohtavan robottimaisen tunteettomuutensa ja huusivat jotain, joka tuli syvältä sydämestä.
“ARSTEIN!“
“ARSTEIN!“
“ARSTEIN!“

Sheelika katsoi lentäviä koneita hymyillen. Sitten hän lähti juoksemaan kohti tornia, jossa hänen kohteensa oli, jättäen Avden yksin.

Avde oli tyytyväinen, sillä vihdoin oli rauhallista ja hiljaista. Hän käveli aivan pääportin eteen. Se oli läpäisemätön ja tiukasti lukossa. Joskus muulloin tämä olisi ollut Avdelle ongelma, mutta nyt oli yö ja hän seisoi valtavan linnoituksen varjossa.

Avde astui hieman taaksepäin. Pienen punaisen Matoranin silmät sulkeutuivat ja se hymyili leveästi. Avde nosti molemmat kätensä ja alkoi liikutella sormiaan. Hän kuvitteli käsiinsä narut vedeltäviksi. Matoranin hengitys muuttui raskaammaksi ja jotain kasautui hänen sisäänsä. Se kerääntyi ja kerääntyi, kunnes kaikki purkautui ulos tulivuorimaisena räjähdyksenä.
Avde nauroi. Se ei ollut hänelle tyypilllistä hiljaista ja varovaista pilkkanaurua. Se oli äänekästä huutoa, joka kaikui kauas. Ja Avden nauraessa jotain nousi hänen jalkojensa alta. Aluksi kyseessä oli vain kaksi mustaa palkkia, jotka kietoutuivat toisiinsa ja kasvoivat kuin puut, kasvattaen suuria oksia, jotka jakaantuivat kymmeniin haaroihin. Pian ne kuitenkin hajosivat useampiin osiin ja muodostivat jotain valtavaa.

Sillä oli raajoja, ulokkeita, käsiä, jalkoja ja lonkeroita suuren Rahi-lauman verran ja jokainen niistä oli mustempi kuin pimeys, joka olentoa ympäröi. Jokaisella olennon nuoren elämän sekunneistä aukesi sen ruumiiseen kymmenen uutta silmää, kaikki tyhjäkatseisia ja punertavia. Yönmusta hahmo kasvatti myös kaksi suurta siipeä selkäänsä, mutta suuruudestaan huolimatta ne olisivat liian pieniä nostamaan olentoa ilmaan. Groteskia mutaatiota kesti minuutteja ja olento kasvoi suuremmaksi kuin ovi, josta sen oli tarkoitus astua sisään.
Kasvunsa loputtua olento avasi suunsa ensimmäistä kertaa ja sen tehdessään se liittyi pienen Matoranin nauruun. Olennon nauraessa viidellä äänellään sen valtava yönmusta kieli tunkeutui ulos suusta ja ahtautui Klaanin teräsporttien väliin. Raivokkaasti huutaen olento väänsi ovet auki ja mateli höllyen sisään pimeään linnoitukseen.

Sinipunainen Matoran jäi seisomaan oviaukkoon jähmettyneen näköisenä, mutta Avde ei. Avde oli jo matkalla ja hän nauroi kovempaa kuin vuosikymmeniin.

Retro

Pitkän yön alku

Kommentoi

Pimeys

GK heräsi ja näki vain mustaa.

Sitten hän päätti avata silmänsä. Se ei auttanut. Huone, jonka kylmällä kivilattialla hän makasi oli vailla minkäänlaisia valonlähteitä. Oli myös täydellisen hiljaista ja GK ei pystynyt kuulemaan edes omaa hengitystään.

“Haloo?” hän yritti kokeellisesti puhua pimeyteen. “Onko täällä ketään?”
Toan epätoivoiset huudot kaikuivat takaisin jostain kaukaa antaen kuvan siitä, että huone oli valtava. Kaikumista kesti hetken ennen kuin äänet katosivat pimeyteen.

GK kokeili liikkua ainoastaan tajutakseen, että ei pystynyt siihen. Hän pystyi yhä tuntemaan kaikki raajansa, mutta ne eivät yksinkertaisesti ottaneet vastaan komentoja.
Toan mieleen hiipi häiritsevä ajatus. Ajatus ei ollut sellainen, jota hän olisi halunnut ajatella, mutta sitä ei saanut sulkea pois täysin.

“Ei”, joku puhui pimeydestä hiljaa. “Et ole kuollut.”

Jos huoneessa olisi ollut valoa, pelästyneen ja helpottuneen ilmeen epäpyhä yhdistelmä olisi ollut havaittavissa GK:n kasvoilla.
“Ku-kuka siellä?”

“Et ole tosiaankaan kuollut, GK”, pimeydessä puhuva ääni sanoi sivuuttaen aiemman kysymyksen. “Koska minä olen käynyt toisella puolella ja tiedän, minkälaista siellä on.”
Kuusi punaista silmää syttyi pimeyteen suoraan GK:n kasvojen eteen ja niiden muodostaman ympyrän keskellä puhui hirviömäinen, leuaton suu.
“Toisella puolella ei ole edes pimeyttä, poikaseni”, suu sanoi etäisesti Matoranilta kuulostavalla äänellään. “Siellä ei ole mitään. Tyhjää. Pohjatonta tyhjyyttä. Ei ääniä. Voit vaikka avata suusi ja huutaa kauhusta, mutta pian sinulle selviää, että sinulla ei ole suuta. Sinulla ei ole suuta ja haluat huutaa.”

GK tuijotti silmiä hiljaisena. Hän päätti olla sanomatta mitään.
“Minä ja ystäväni juuri pelastimme sinut sieltä, poikaseni!” kuusisilmäinen olento sanoi ylpeänä. “Toisin kuin yleensä luullaan, Zyglakit ovat aivan yhtä hyviä korjaamaan vammoja kuin aiheuttamaan niitä. Ainoa syy, miksi et voi liikkua on se, että en tahdo sinun liikkuvan vielä. Mutta kohta tarvitsen apuasi, hyvä ystävä.”

Kuusisilmäiset kasvot tulivat epämiellyttävän lähelle GK:ta.
“Ja sinähän varmasti autat henkilöä, joka juuri veti sinut takaisin toiselta puolelta?”
Jos leuaton suu kykenisi hymyilemään, se hymyilisi leveästi.

Bio-Klaani, komentokeskus

“Sinussa on loinen, Snowman!” Guardian huusi kädessään olevaan kommunikaattoriin uudelleen ja uudelleen. Hän toisteli sitä puolen minuutin ajan, vaikka Snowmanin kasvot äsken näyttänyt vihreä ruutu näytti vain lumisadetta.
Lopulta Guardian luovutti. Hän heitti kommunikaattorin kädestään seinään ja potkaisi yhden komentokeskuksen tuoleista kumoon karjaisten voimakkaan skakdinkielisen kirosanan.

Joku ilmeisesti kuuli Guardianin karjahduksen, sillä komentokeskuksen ovi avautui naristen. Guardian kääntyi katsomaan. Oviaukossa seisoi Paacona tunnettu vihreä Toa, joka piti ovenkahvasta kiinni kasvoillaan mitä provosoivin ilme.
“Ongelma?” Paaco sanoi.

“Kyllä”, Guardian vastasi vielä selvästi hieman äreänä. “Snowman ja Ämkoo ovat lentomatkalla. Snowmanin sisällä on jotain limaista ja ikävää. Heitä piti varoittaa, mutta nämä mahtavat laitteesi eivät toimi.”

Paaco käveli huoneeseen ja katsoi laitteita pitkään.
“Oletko kokeillut käynnistää ja sammuttaa uudelleen?” hän sanoi.

“Kyllä?” Guardian sanoi kysyvästi.

“Sitten en voi tehdä mitään.”

“…”

“Tai siis. Nämä laitteet kyllä ilmoittaisivat, jos vika olisi tällä puolella. Arvaanpa, että tässä on joku häiriösignaali käytössä.”
Paaco nosti Guardianin potkaiseman tuolin pystyyn ja istui sille.
“Anna minulle minuutti”, hän sanoi. Guardian vastasi myöntävästi ja käveli ulos komentokammiosta. Hän kääntyi kohti sitä siipeä, jossa hänen oma huoneensa sijaitsi, mutta ei ajatellut kovin tarkasti, minne oli menossa.
Guardian ei jostain syystä ollut tilanteesta kovin huolissaan. Vaikka Paaco ei saisikaan yhteyttä korjattua, tilanne ei vaikuttanut erityisen vakavalta. Ämkoo kyllä huomaisi, jos Snowmanissa olisi jotain vikana.
Ainoa asia, joka vaivasi Guardianin mieltä oli mahdollisuus, että Avde oli jo pistänyt Snowmanin tekemään jotain ennen näiden lähtöä. Pieni ja huomaamaton pommi lentokoneen siiven alla voisi lopettaa tehtävän tehokkaasti ajoissa.

Guardianin sisäinen monologi keskeytyi, kun käytävän kaikki lamput sammuivat. Pimeyttä kesti viisi sekuntia ennen kuin lamput aktivoituivat uudelleen. Guardian pysähtyi ja katsoi ympärilleen.

Hän aavisti pahaa.