”Onko VIIMEISIÄ sanoja, VARTIJA?” järkälemäinen skakdiroisto karjui nostaen kiväärikirvestään. Sahalaitainen terä kimalteli aavikon auringoissa valmiina tappamaan.
”Joo”, mörököllin tuleva uhri murahti käsi valmiina vyötäröllä. ”Pure luotia, lehmipoju!”
Konna ei ehtinyt huutaa. Kylmä ilme pyssysankarin isoleukaisilla kasvoilla ei värähtänytkään käsiaseen lauetessa. Lierihattuinen korsto otti osuman rintaansa ja horjahti taaksepäin – ensin askelen, sitten toisen.
Kolmas oli liikaa. Skakdi putosi saluunan katolta ja rysähti runsas selkäharja edellä vankkureiden katon läpi. Toinen skakdi – revolverin laukaissut – kääntyi poispäin. Sen ei täytynyt kurkata reunan yli tietääkseen, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Vankkuria vetävät telakissat nousivat takateloilleen, vaan mitäpä se olisi elukkaparkoja auttanut. Muaka-vetoinen dynamiittikuljetus muuttui tulipalloksi valaisten koko kylänraitin. Lasit särkyivät, laudankappaleet sinkoilivat. Postitoimiston pihan salkoon vedetty Nektannin lippu roihahti ilmiliekkeihin. Oli kuin sisällissodan tulet olisivat heränneet uudestaan henkiin, mutta nyt ne eivät julistaneet kauhua ja kuolemaa, vaan oikeutta.
Roihu heijastui saluunan katolla seisovan pyssymiehen tuimasta katseesta, kun tämä pyöräytti kuudestilaukeavaa tyynesti sormensa ympärillä, puhalsi piipun savuja ja sujautti aseen vyölleen. Yksinäinen ratsastaja katsoi kättensä työtä ja kaupunkia, jonka kansalaiset olivat astelleet taloistaan hämmästelemään loimua.
”Tällä kaupungilla”, skakdi sanoi ylväästi astellen katonharjalla, ”on uusi sheriffi. Tämän kaupungin sorron aika on ohi! Ja sanoi siihen vastaan Nektann, Irnakk tai sitten vaikka itse Mata Nui…”
Tuima aavikon sankari katseli kyläläisiä hattunsa alta hetken yksinäisellä silmällään – toisen päällä oli musta silmälappu.
”Tulkoon minun kanssani tappelemaan!”
Hurrausta.
Musta ruutu.
Lopputekstit. Ei kovin pitkät.
VIIMEINEN VARTIJA PELASTAA ZER-KORIN, ne sanoivat. Jokaista lausetta varten oli varattu oma aseen laukauksen ääni. OHJANNUT QUENTAR IRVILEUKA, tekstit sanoivat. PERUSTUU TÄYDELLISESTI TOSITAPAHTUMIIN, ne sanoivat. NEKTANN, OLET TYHMÄ KÄÄPIÖ JA HAISET PAHALTA, ne sanoivat.
Ja niiden valkoisten sanojen myötä ääniraita rahisi karkeasti ja jätti tilan pimeäksi.
”Okei waaau.”
Lumiukko oli haltioissaan. ”Siis oikeasti? Niinkuin… tosi oikeasti?”
”Joo”, Guardian nyökkäsi viereiseltä penkiltä. ”Mitäs pidit.”
”Se oli…” Snowie sai sanottua, mutta piti sitten hetken kerätäkseen ajatuksiaan. Etsiäkseen sanoja. ”…niin huono!”
”Huonompi kuin Turmaa tundralla?” vartija virnisti.
Valkoliini avasi suunsa, mutta pysähtyi ennen kuin sanoi mitään. Ehkä ei sentään niin huono.
”No, okei, se, mutta… Mutta waaau.”
”Koko viimeinen kolmannes piti kuvata eri kylässä, koska suututimme paikallisen sheriffin. Ja Zakranin näyttelijä oli aika lailla kaiken aikaa niin humalassa, että puolet hänen kohtauksistaan lopulta kuvattiin eri tyypillä. En tiedä, huomasitko.”
”No vähän kyllä ihmettelin, että miksi sille tuollaiset lättävarpaat yhtäkkiä. Eikö sen harjakin kasvanut ehkä, öö, kaksinkertaiseksi? Yhden kohtauksen aikana. Eikö luulisi, että olisi sen verran voinut nähdä vaivaa että olisi suostunut parturoitavaksi?”
Sininen skakdi kohautti olkiaan ja nousi penkiltä. ”En uskaltanut kysyä. Vanha kunnon Quentar tykkäsi tehdä hommat vähän omalla tavallaan, eikä antanut todellisuuden tulla liikaa tielle”, Guardian naksautti kelan irti projektorista. ”Todellinen taiteilija mies ainakin oli. Katsotaanko seuraavaksi… ömm, Viimeinen Vartija: Tehtävä Shasalgradissa vai Viimeinen Vartija: Nektannin kosto?”
”… eikö niille ole joku aikajärjestys?” Snowie kummasteli.
Guardian hymyili pirullisesti. ”Olen melko varma, että näiden piti aluksi olla sama elokuva.”
”Jaa, okei… no, ei sitten kai niin väliä.”
”Tehtävä Shasalgradissa, siis. Usko minua, et malta odottaa, että kuulet vastanäyttelijäni shasaaliaksentin.”
”… selvä. Eikö ohjaaja tosiaan tiennyt, että olet oikeastikin Viimeinen Vartija?”
Guardian tunki ohimennen kouransa paperipussiin Snowien sylissä ja nappasi itselleen suolaisen välipalan. Torahammas rojahti takaisin tuolille ja mutusteli naksua hetken mietteliäänä.
”Hän vihasi aksenttiani ja sanoi aina kuvauksissa, että kukaan ei ikinä tule uskomaan minuun ’Etelävaltioiden elävänä legendana’. Olisi kuulemma hankkinut uskottavamman näyttelijän, jos budjetti olisi antanut periksi.”
”… okei.”
”No niinpä! Tämä pätkä saattaa muuten sitten olla oikeasti huonoin tähän asti.”
Lumipullero ei yhtään epäillyt, vaikka muistot Turmasta tundralla elivät yhä sotkuisina ja pienibudjettisina takaraivossa. Seuraava elokuva valaisi kankaan. Mustavalkoinen rätinä muuttui jopa minuuteissa tunnistettavaksi kuvaksi. Snowie ei ollut aivan varma, miksi tarina alkoi ulkoavaruudesta, mutta eiköhän siihen saataisi johdonmukainen selitys melko pian.
”Kosmos”, syvä kertojaääni aloitti. ”ja kaikki ne tarinat, jotka taivaankannen alle mahtuvat…”
Snowie katseli ruudulla liikkuvaa kuvaa tähtitaivaasta, mutta siirsi pian katseensa vierellään pimeydessä röhjöttävään Guardianiin. Hän mietti pitkään, pitäisikö hänen puhua. Oliko huoli sittenkin turhaa?
”Ööh, Gee…” Snowie kuiskasi varovaisesti. Hän ei tahtonut häiritä miehen ironis-itseironista elokuvanautintoa liikaa.
Sininen skakdi kääntyi porkkananenää kohti. Projektori projisoi kuminaamarisen vale-shasaalin kiitämässä avaruuden halki keinotekoisilla siivillä. ”Hm?”
”Kiitos”, lumiukko supatti, vaikkei Admin-tornin kohtuullisesti ja hyvin perustellusti elokuvateatteriksi muutetussa kokoushuoneessa kaksikon lisäksi muita ollutkaan.
Sotaveteraani hymyili hieman. Hän tiesi, että vapaailta teki Snowielle hyvää. Siitä oli aikaa, kun kaksikko oli viimeksi päässyt älykkään yhteisharrastuksensa pariin.
Kosminen shasaali sai luodista siipeensä ja aloitti syöksykierteenomaisen putoamisen. Jätettyään tähdet taakseen se viuhui liekehtivänä aavikon yllä uhkaavasti kohti telakissojen vetämiä vankkureita. Snowie oli melko varma, että tiesi, mitä oli tulossa, ja ennustus osui aivan oikeaan.
”Eivät… eivät ne nyt joka kerta voi räjähtää”, porkkananenä mutisi. ”Edellisissä oli sentään dynamiittia, mutta…”
”Kumpi on syntynyt ja elänyt Zakazilla, sinä vai Quentar?”
”Okei, okei… Lisää ke-babaa?”
”No josko sitä hieman.”
Lumiukolla oli tapana ostaa ylimääräinen annos siltä varalta, että nälkä jäi kalvamaan. Hän lappoi lisäastiasta ruokaa kanssakatselijalleen, joka kiitti ja tarttui lihaisaan lautaseen ahnaasti. Kankaalla nuorempi versio samasta miehestä kummasteli kraatteria aavikon ihossa.
”Gee?”
”Niin?”
”Minun piti kysyä… hetkonen, mi-miksi shasaalit ovat tässä avaruusolentoja?” lumiukko kummasteli suu täynnä lihatuotetta.
”Niiden piti olla kai slizeroideja mutta saimme lähiteatterista lainaan vain shasaalinaamareita. Tai sitten se on vain Quentarin taiteellinen näkemys, älä kysy.”
”Ah, se selittää… mutta se ei ollut se mitä piti kysyä, eh.”
Skakdi aisti seuransa äänensävyn.
”Minulle saa aina puhua, jos siltä tuntuu.”
”Öh, kiva. On vain pakko kysyä… no, enkö minä ole… minähän olen…”
Kiusallista hiljaisuutta ei ainakaan auttanut mustavalkoelokuvassa laserasein käyty kaksintaistelu.
”Niiiiin?”
”… niin. Epäilty?”
”Petturiepäilty? Joo? Mutta jos minulta kysytään, niin et”, Guardian tokaisi ja kumartui omien tuomistensa puoleen pullonavaaja kourassa. ”Kelpaako pär-nuilainen pienpanimopilsneri?”
”… kyllä kiitos! Mutta… onko se muka sillä selvä?” Snowie puri huulta ahdistuneen näköisenä, ”Koska minusta on jo hetken tuntunut, että…”
”Että?”
”Äh.”
Juoma sihahti ja lasi kilahti, kun Guardian avasi pullon. Hän ojensi sen valkoiselle klaanilaiselle.
”Snowie, minä en pitäisi elokuvailtaa kanssasi, jos uskoisin että sinulla on jotain tekemistä sen jutun kanssa”, skakdi sanoi itsevarmana. ”Silmiä kankaalle nyt, olen aika varma että tuo vankkuri räjähtää kohta!”
”Räjähtääkö varmasti? Eihän tässä ole edes mitään, mikä”, lumipullero sanoi, ja päätyi tuijottamaan elokuvan tapahtumia monttu auki. ”Mutta… se osui vain kaktukseen…”
Sininen skakdi käkätti kovaan ääneen. ”Anteeksi, keskeytinkö jotain tärkeää?”
Snowie hymyili vähän. ”Ei, Quentar Irvileuka keskeytti. Mutta siis… luotatko sinä minuun? Niin paljon?”
”Olet vanha kaveri”, Guardian mutisi liharuokansa takaa. ”En halua että vaikeat ajat muuttavat sellaista. Jos Avde olettaa saavansa sellaiseen lommoa epäluulolla, joutuu hän ikävä kyllä pettymään.”
”Huh huh. Noinko reilu sinä olet? Kaikesta… tapahtuneesta huolimatta? Loinen ja kaikki?”
Kraa kraa.
Loinen ja toinen. Mitäpä skakdi olisi siitä tiennyt.
”No oliko se sinun syytäsi?”
Ilme Snowien sulavilla kasvoilla halusi uskoa, että ei ollut. Haluaminen oli kuitenkin aivan eri maailmasta kuin uskominen.
”Mhm, niin kai”, lumenvalkoinen hymyili. Häntä hermostutti yhä.
Edes jonkin valinnan oli hän elämässään silti oikein tehnyt, kun oli hankkinut itselleen tällaisen johtomiehen.
”Snowie, sinulta jää murehdinnassa väliin aika paljon kuraa. Stunttinäyttelijäni on ollut ruudulla jo kolme viimeisintä kohtausta, eivätkä ne edes yritä piilottaa sitä.”
”… sinulla oli stuntti?”
Skakdi joka ei ilmiselvästi ollut Guardian tuijotti intohimoisesti kumisen shasaalinaamarin kiiltäviin silmiin.
”Joo. Romanttisia sivujuonia varten.”
”… aha.”
Zakazlainen tanssimusiikki alkoi vallata äänimaailmaa painostavana hukuttaen lopulta kaikki äänet. Jäljelle jäi vain tunne. Puhdas, puhdas tunne.
”… mmmmmitä me oikeastaan katsoimmekaan?”
Snowien kysymys sai vastauksen vasta lopputekstien räjähtäessä. Elokuva otti vapauden muuttaa nimekseen VIIMEINEN VARTIJA: KOSMINEN RAKKAUS, ja sen oli luonnollisesti OHJANNUT: QUENTAR IRVILEUKA. MUSIIKKI: GÖRANN JA JYSKEPOJAT – ISTUSKELUA KESÄMÖKILLÄ. NEKTANN, OLET EDELLEEN AIKA RUMA MIES.
”Nyt… nyt hei…” Snowie haukkoi henkeään höhöttämisen lomassa. Guardian hänen vierellään… ei ollut hänen vierellään? Nyt vasta lumimies havaitsi hirnuvan vartijan vajonneen polvilleen lattialle. Sininen pää kääntyi hänen puoleensa.
”Niin, kerro, mitä nyt hei?”
”Nokun, siis… Tämä ei ollut enää mitään genreä. Se oli… tieteistoimintaa, kunnes se oli. Öh, en tiedä, avaruusromanssi?”
Guardian otti tuolista tukea ja nousi seisomaan. ”Unohtamatta puolivälin nykytanssiosuutta.”
”Unohtamatta vilpittömästi elokuvan parasta osaa! Pikemminkin.”
Yksisilmä yski vielä ja tasasi hengitystään. ”Tässä ei ole mitään vilpitöntä.”
Kuului pieni ’naks’ kun filmin kela loppui. Valkokangas jäi taas pimeäksi, vaille sisältöä. Klaanilaisten sielut sen sijaan olivat iäti valaistut, rikastuneet. Näiden elokuvataiteen helmien kanssa kaksikko selviäisi.
Ainakin seuraavaan elokuvaan asti.
”Mitäs, vieläkö jaksamme?” lumiukko uskaltautui vaarojen tielle.
”Kyllä”, Admin sanoi vakavalla äänellä. ”Minä vaadin.”
”No huh! Mutta… pienen tauon jälkeen?”
Guardian nyökkäsi hyväksyvästi. ”Mikä on? Loppuiko ke-baba? Eikö kaksi annosta riittänyt?”
”Pöh, sinähän söit puolet tuosta toisesta! Minun murkinaani!”
”Viimeinen Vartija saalistaa oman ruokansa.”
”Ai? Muistaakseni tilasin nuo siitä Satamakadun paikasta, se mikä se on se herkkusemmoinen…”
Sinisen skakdin suuri leuka kohosi ylpeänä. ”Viimeinen Vartija nappaa villeimmänkin pedon ja panee sen vartaaseen! Viimeinen Vartija asettaa ansan, ja-”
”Sinä luulet olevasi tuo, vai mitä?”
Snowie osoitti elokuvalaatikon viereen levitettyä julistetta. Guardian havaitsi poseeraavansa tismalleen samassa asennossa siihen ikuistetun nuoren itsensä kanssa. Skakdi seisoi hievahtamatta paikoillaan.
”Luulen?”
“Eli…” Snowie aloitti varovasti. “Käyn vain hakemassa vettä, ja… tuonko sinullekin?”
Guardian poseerasi yhä ylväästi. Adminin olemuksesta ilmeni, että hän aikoi jatkaa vitsiä vielä, joten Snowie ei jäänyt odottamaan vastausta. “Joo, minä menen nyt, tulen ihan kohta takaisin. Jää sinä vain siihen.”
Lumimies nousi penkiltä ja hiippaili kohti Admin-tornin pimennetyn kokoustilan ovea. Hän arveli muistikuviensa perusteella, että käytävältä löytyisi vesipiste.
Niinkuin löytyikin. Vesipiste oli oikeastaan käytävän ainut merkittävä esine. Äänimaailmakin oli tyhjä, vaikka valkea klaanilainen olikin kuulevinaan jostain sähköistä rätinää.
Snowie hyräili tassutellessaan käytävällä. Ilta oli mitä mainioin, ja ainakin yhden tuomarin silmissä hän oli syytön. Sitä paitsi ke-baba oli ollut tavalliseen tapaan herkullista. Ja elokuvat huonoja. Niin erittäin huonoja.
Vesipisteen äärelle kumartuessaan hän arvuutteli itseltään, pääsisikö illan viimeinen elokuva Tehtävän Shasalgradissa/Kosmisen rakkauden kehnousasteelle.
Hehe, viimeinen. Niin varmaan.
Saliin palatessaan lumimies huomasi skakdiadminin kyllästyneen vitsiinsä. Suorastaan yllättävää. Sininen mies puuhaili jo projektorin parissa. Guardian kääntyi ympäri, katsahti Snowieta ja näytti myrtynyttä naamaa. “Et sitten minulle tuonut?”
“Mitä. Vettä?”
Vartija nyökkäsi. Lumimies huokaisi.
Ja elokuva sai alkaa.
Kun projektori raksutti aivan liian monennen kelan pyörimään, jännitys tiivistyi niin tiiviiksi hyhmäksi, että sitä olisi voinut leikata zakazlaisella kiväärikirveellä. Oikeastaan jännitys oli jo niin tiivistä, että ennen sen leikkaamista sitä olisi pitänyt pehmentää lippaallisella samaisesta kiväärikirveestä. Kotoisa rapina toivotti tervetulleeksi valkean rinkulan filmin yläreunassa ja elokuvan nimen:
VIIMEINEN VARTIJA: NEKTANNIA TURPAAN
Snowie avasi suunsa vaikka tiesi, että se oli näiden teosten kanssa poikkeuksetta virhe. ”Minä luulin että me katsoimme tämän jo aiemmin?”
”Nää”, Guardian mutisi suu täynnä liha-annosta, ”tämän nimisiä on ainakin kolme.”
”Aivan. Tietty. Joo.”
”Tässä vaiheessa Quentar heittäytyi taas vaihteeksi vähän taiteelliseksi.”
”Vähän oikein?”
”Aivan pienen kultahippusen verran. Jonkun arvostelijan mukaan tämä on ’vahva dekonstruktio koko Viimeinen Vartija -saagasta’.”
Snowie hörppäsi intensiivisesti juomaansa. Vankkuri ruudulla. Räjähdysvaaran läsnäolo konkretisoitui.
”Ja dekonstruktio tarkoittaa Zakazilla…”
”Alat oppia! Sitä, että tässä pistetään aika paljon asioita kilon paloiksi.”
”… tietty.”
Ensimmäinen räjähdys. Ensimmäinen monista. Hetken herpaantumisen (hän oli räpäyttänyt silmiään) jälkeen Snowie ei ollut enää varma, kuka ampui nyt ja ketä ja miksi, ja etenkin, millä.
”Hei, onko tämä nyt se näistä jonka kanssa kuuluu pelata sitä juomapeliä?” Snowie riemastui. ”Aina kun joku ammutaan tai jotain räjähtää, niin…”
”Haluan pitää ainoan silmäni vielä näkökykyisenä, kiitos vain.”
”Hehe.”
Kaksi pitkää tuntia myöhemmin suurkonna Nektann jäi junan alle ja räjähti. Junakin räjähti. Viimeinen Vartija ei ilmeisesti räjähtänyt. Melko lailla kaikki muu räjähti. Lopputekstit räjähtivät rullaamaan ruudun läpi. Muitakin asioita räjähti, kuten kaksi klaanilaista nauruun.
”M-mitä?” Snowie oli tukehtua juomaansa. ”Eikö se- eikö se kuollut jo edellisessä kohtauksessa?”
Pääosan esittäjän virne oli leveä. ”Quentar oli sitä mieltä, että se oli liian hienovaraista modernille elokuvayleisölle. Sain muuten tämän osan jälkeen lähtöpassit.”
”Miiiitä?” Snowie möläytti pettyneenä. ”Miiiiksi ihmeessä?”
”Stunttimies oli kuulemma uskottavampi Vartija kuin minä. Mutta kuvittele – jos olisin jatkanut elokuvauraani, en istuisi nyt tässä. Löysin Klaanin vuoden noiden potkujen jälkeen.”
”Voi eih!” Snowie sanoi. ”Mikä menetys zakazlaiselle elokuvateollisuudelle!”
Viimeinen Vartija väänsi kasvoilleen velmun ilmeen. ”Ei ole. Quentar tekee tätä roskaa seitsemän elokuvaa vuodessa”, skakdi julisti voitokkaasti. ”Meiltä ei ikinä lopu katsottava!”
“Tulkitsenko tuon nyt niin…” Snowie kuiskasi, ääni röhönaurusta käheänä “että tämä elokuvailta ei ole vielä päättynyt? Luulen nimittäin, että Tawa olisi tosi vihainen jos saisi kuulla, että menehdyimme traagisesti omaan hörötysmyräkkäämme eli hirnumyrskyyn.”
”Hirnumyrskyyn?” skakdi töräytti. ”Hirnu-myrskyyn. NIINKÖ?”
”Joo joo! Ja vieläpä, että se oli sinun vikasi!”
”Mutta tulkitsit kuule aivan oikein.” Guardian ponkaisi ylös penkiltä ja venytteli istumisesta tönkköjä raajojaan. ”Minkälaista kuraa saisi siinä tapauksessa olla?”
“Öööh, ehkä enemmän sellaista syksyn kaatosateiden kuin lumien sulamisen jälkeistä? Sanoisin, että jotain missä ei kaiken aikaa räjähtele, mutta sellaista ei taida olla tarjolla? Edes seitsemän elokuvan vuositahdilla.”
Skakdi pudisti päätään. “Quentarilla oli visio, ja hän pysyi siinä. Uskollinen mies.”
Keskustelu lepäsi taas hetken, kun Snowie hihitteli väsyneesti. Lopulta lumimies jatkoi.
“Olisiko jotain sellaista, missä olisi… huonoja vitsejä?”
Hetken aikaa Guardian seisoi tuppisuisena toljottaen lumiukkelia.
”Kaikissa näissä pätkissä on”, hän sanoi leukaansa hieroen. ”Mutta on minulla yksi, joka on suorastaan kolossaalisen huono vitsi.”
“Oho oho! Nyt kuulostaa hyvältä – ei, anteeksi, huonolta – ihan uudessa mittakaavassa!”
“Et arvaakaan”, Guardian virnisti ja nousi tuoliltaan. Hän asteli projektorin tykö.
Illan viides kela lähti vispaamaan ympäri ja ympäri. Snowie istui etukumarassa huonon huumorin kaipuu takaraivossa. Hän ei malttanut odottaa, vaikka ei uskonutkaan että elokuvaillan huonoin vitsi olisi vielä edessä. Rima oli jo liian korkealla. Tai siis ei. Ei todellakaan.
”Tervehdys, Klaanilaiset. Tämä ei ole propagandaa.”
Vitsin huonous kuitenkin pudotti hänet tuolilta. Se oli niin huono, että hän ei varsinaisesti nauranut.
Kaiuttimista kuului nojatuolin narinaa, kun klaanilaisten eteen heijastui kuva tuolilta nousevasta ja sitten valokeilaa kohti kävelevästä hahmosta.
”Tervehdys, Klaanin iloinen väki. Tervehdys, moderaattorit ja erityisen suuri tervehdys admineille. Minulla olisi hieman ilmoitusluontoista asiaa.”
Hymy hyytyi.
Snowie tuijotti valkokankaalle piirtynyttä Ämkoota ja miekkapirun julmaa virnettä. Siitä oli jo kuukausia.
Projektorin heijastama Ämkoo korjasi hieman olkapäilleen heittämänsä nazorak-manttelin asentoa ja puhui sitten lisää mitä paholaismaisin ilme vihreillä kasvoillaan.
”Nyt kun tilanne on mikä on, minun on täytynyt miettiä roolini tässä leikissä hieman uusiksi. Tällä hetkellä näillä sarvipäisillä pikku ystävillämme on minulle paljon enemmän annettavaa kuin teillä. Sanotaan vaikka näin, että he tekivät minulle tarjouksen josta en voi kieltäytyä.”
Snowie yritti sanoa jotain, muttei saanut sanoja ulos suustaan.
”Tulette varmasti kaipaamaan minua, mutta ei hätää! Lupaan teille, että tulemme tapaamaan vielä joskus taistelukentällä. Varoitan kuitenkin teitä. En tule tuntemaan teitä kohtaan lainkaan sääliä.”
Ämkoon silmät leimusivat kuin kekäleet tämän kääntyessä ympäri. Mustan nahkamanttelin helma heilahteli raskaasti puolelta toiselle entisen adminin astellessa pois kuvaruudulta. Loittonevien askelten seasta saattoi kuulla vielä pirullista naurua.
Ja silloin lyhyt filmikela loppui pysähtyen naksahtavasti. Projektorin lamppu jäi hehkumaan ampuen yhä valkoista valoneliötä kankaalle.
”Eikös vain ollutkin huono vitsi?” himmeästi hehkuvan projektorin vieressä seisova Guardian sanoi ilman lystikkyyden rippeitäkään.
Eikä Snowie edelleenkään nauranut.
”Se… noh…” lumimies haki ahdistuneita sanoja. ”Nä-näin tämän heti palattuamme. Miksi-”
”Miksi näytän tämän nyt?” skakdi keskeytti tepastellen kankaan eteen. ”Eikö tämä sovi räkäisyydessään ihan täysin illan teemaan? Olisivat edes opettaneet pääosan esittäjälle, miten takki puetaan päälle. Tuo ei ole mikään viitta!”
”Mutta…” Snowie yritti, mutta vaikeni ja hieroi ohimoitaan. Valkea klaanilainen huokaisi syvään. ”Mikä häneen meni?”
Guardian pudisti päätään ja huokaisi kepeästi.
”Snowie, minä en kutsunut sinua tänne vain nauttimaan räkäelokuvista. Minä halusin puhua tästä sinun kanssasi. Olit yksi viimeisiä, joka jutusteli hänelle ennen kuin takki kääntyi.”
Aivan, niinpä tietenkin. Lumimies tuijotti lattiaa, mutta suuntasi sanansa johtajalleen. ”Niin, niinhän minä taisin olla. Tulihan sitä puhuttua siellä sukellusveneen pohjalla ja muutenkin…”
Snowien tuntemukset siitä keikasta olivat ristiriitaiset. Se oli mennyt pieleen – pahasti pieleen – mutta toisaalta hän koki lähentyneensä entisen adminin kanssa, saaneensa uuden ystävän. Mutta oliko sekin tunne nyt pilalla?
”En ymmärrä”, oranssinenä jatkoi. ”En ymmärrä, mikä häneen meni. Miten hän… tai siis, miksi? Oliko se…”
Skakdi istahti taas elokuvankatselupaikalleen, nappasi lautasensa ja kuunteli alaisensa vuodatusta vaitonaisena. Lumiukko yritti sanoa jotain, mutta se vei aikansa. Se vei aina aikansa.
”Tai siis…” Snowie taas yritti. ”Sinä olet… tai siis olit hänen vanhimpia ystäviään, varmaan läheisin. Hän ei koskaan, mm, yrittänyt liikaa sillä saralla. Siis ystävien kanssa. Mutta sinut hän luki ystäväkseen, ja… en tiedä hänen suhteestaan Tawaan ja Visokkiin. Mutta seikkailumme jälkeen luulen että minutkin. Ja siis… jos me olimme hänen lähimpiä ystäviään… Oliko tämä meidän syytämme?”
”Olen käynyt läpi aika monenlaisia vaihtoehtoja”, skakdi sanoi rouskuttaen annoksensa viimeistä lihanpalaa melko huolettoman näköisenä. ”Ja itsensä syyttäminen ei auttanut löytämään vastauksia. Luota minuun, yritin kyllä.”
Lumimies käänsi katseensa kanssakeskustelijaansa. ”Niin, no… Mutta emmekö me olisi, tai siis enkö minä olisi voinut tajuta jotain? Olisiko minun pitänyt ymmärtää, miten paljon se miekka hänelle merkitsi? Siksikö… siksikö hän kertoi minulle sen kaiken? Menneisyydestään, siitä, miksi hän on se mies, jota miekkapiruksi kutsutaan?” Snowie puhui epätavallisen hiljaa. ”Hakiko hän sillä anteeksiantoa? Ymmärrystä tai sympatiaa?”
”Se ei ole vain miekka”, skakdi mutisi. ”Se on soturin sielu. Älä kysy, mitä se tarkoittaa.”
Lumiukon ajatukset käväisivät Vartija-kiväärissä. Sitten hänen omassa rojussaan. Snowien omat muistoesineet herättivät hänessä joko mukayleviä muistelmia ja elämänohjeita, tai sitten olivat vain höpsön nostalgisia. Hän ei uskonut, että ymmärtäisi mitään soturin sielusta.
”Mutta hän kertoi… Jälkikäteen, kun yritän muistella kaikkea sitä, mitä hän minulle puhui. Niin paljon nivoutui sen säilän ympärille. Se sätkynukke oli juuri vienyt Äären ja en voi olla ajattelematta… mitä jos Ämkoo tiesi jo, mitä tekisi? Ja tahtoi, että joku meistä ymmärtäisi? Kuuluisiko minun ymmärtää?”
Gee kohautti olkiaan.
”Tarkoitatko, että hän harkitsi vaihtavansa puolta jo silloin, kun menetti miekan?”
”Idean syntyminen ja muotoutuminen ovat kaksi eri asiaa, eihän siemenkään heti idä, mutta… hän todella piti siitä miekasta.”
”Tiedän. Ei minulle ole epäselvää, että se on se porkkana jota ne hänen edessään heiluttelevat. Mutta…”
”Mutta…?”
”Mutta en tiedä, olenko luovuttanut hänen suhteensa liian aikaisin. Sillä mitä pidempään mietin hänen koko petostaan, sitä… vähemmän oikealta se tuntuu.”
”Hetkinen, tarkoitatko…” Snowie innostui varoen, ”että hän ei ehkä sittenkään… Tai siis että oikeasti hän ei…” Varovainen hymy kohosi lumimiehen kasvoille. ”Että en ole yksin ajatellessani, että tämä on vain hänen temppuansa?”
Guardian kohautti olkiaan.
”Puhuin Manun kanssa aiheesta. Ja vaikka en pidäkään häntä ylimpänä auktoriteettina moraalin… tai ylipäätään minkään suhteen, alkoi koko juttu maistua vain, en tiedä. Juonelta. Jekulta. Ennen kääntymistään Ämkoo pyysi Manulta… jotain. Jotain, jonka näyttäminen aiheutti minulle migreenin.”
Kohinaa. Väläyksiä jostain suuresta joka nielaisi valon. Ja sitten, tyhjyys. Guardiania puistatti.
”… tai siis, joka auttaisi häntä hallitsemaan sisäistä makutaansa. Juuri ennen kääntymistä Allianssin puolelle? Epäilyttävää, eikö.”
”Kieltämättä… vähän”, Snowie mumisi. ”Mutta mitä tarkoitat?”
”Olen päätynyt kahteen vaihtoehtoon”, Guardian latoi. ”Vaihtoehto yksi: se pirulainen jekuttaa 001:tä ja kaikkia niitä muita sormet ristissä, kunnes ottaa hatkat ja nauraa koko matkan Klaaniin Ääri mukanaan.”
Skakdi hymyili. ”Voi pojat. Se olisi helppoa. Se olisi mukavaa.”
Snowie lähti kuvitelmaan mukaan. ”Sinä et arvaakaan, miten paljon olen toivonut, että joku olisi tuota mieltä. Kaikki se aika Samen kanssa… hänen suhtautumisensa koko asiaan on tuonut päähäni synkän taivaanrannan, mutta ehkä jossain on valonkajoa. Ehkä… ehkä minun ei pitäisi uskoa ystävästäni pahaa ennen kuin näen omin silmin hänen tekevän jotain kamalaa?”
”Niin”, skakdi sanoi. ”Meillä on vain puhetta, ei tekoja. Tiedustelulla ei ole mitään todisteita, että Ämkoota olisi nähty kertaakaan rintamalla. Ja jos torakat ymmärtävät jotain, niin hyvän show’n päälle. Sitten kun Ämkoo hyökkää meidän omiamme vastaan, ne kyllä haluavat meidän tietävän.”
”Oletko valmis siihen?” Snowie kysyi hieman epävarmana. ”Siis, häntä vastaan taisteluun?”
”Siitä pääsemmekin vaihtoehtoon kaksi”, skakdi vastasi.
Guardian napsautti kädellä auki yhden taktisten henkseleidensä taskuista ja nosti esiin jotain kelmeän vihreänä kimaltelevaa. Olivatko ne luoteja?
”Vaihtoehto kaksi on se, että Ämkoo ei koskaan pettänyt meitä”, Guardian pohdiskeli hiljaa, ”vaan Yuurein makuta. Se kävisi yllättävän hyvin järkeen. Mitä jos Ämkoo yritti saada Manun avulla makutaansa hallintaansa, mutta jokin meni pieleen? Olen katsonut tuon pätkän kymmeniä kertoja, enkä ole vieläkään varma, onko hän itse täysin hallinnassa. Ja jotenkin kummassa… sekin vaihtoehto on minusta oudon rauhoittava. Se, että mikään tuosta ei koskaan ollut hänen sanojaan.”
”Tuota, mitä sinä aiot noilla tehdä?” Snowie kysyi aavemaisesti hehkuvia luoteja tuijotellessaan. ”Jos asia on niin.”
”Niin, no. Ajattelin ampua makutan helvettiin kaverini torsosta. Sattuu Ämkoohon aika paljon. Yuurein makutaan enemmän kuin mikään mitä voit kuvitella.”
Hän sujautti luodit takaisin taskuun.
”Jostain kumman syystä liputan vielä vaihtoehdon yksi puolesta. Mutta yritän varautua kaikkeen.”
”Ja se on yksi monista syistä, miksi tuo punainen kivi roikkuu sinun vyölläsi,” Snowie sanoi, ja osoitti sormellaan Guardianin Admin-kiveä. ”Periksiantamattomuutesi on ihailtavaa. Superjääräpää!” mössömies hihkui, ennen kuin vaihtoi taas rauhallisempaan sävyyn. ”Mutta kaikki meistä ovat vain, no, itsensä. Ja Ämkoo on paras ystäväsi. Jotenka… olemmeko varmoja, että varautumisesi on paras tapa toimia, eikä liian pitkällistä tarrautumista?”
Guardian tutkaili vieressään istuvaa ystävää. Bio-Klaani oli täynnä mitä merkillisimpien alojen erikoisosaajia ja valtaisan elämänkokemuksen tuoman viisauden kyllästämiä seikkailijoita, mutta usein tärkeimpiä kysymyksiä olivat ne kaikkein vilpittömimmät. Ja Snowie tarjoili niitä enemmän kuin useimmat.
”Minä en ole ollut tämän asian suhteen varma juuri missään vaiheessa, Snowie. Olen lähinnä varma siitä, etten halua ampua häntä ennen kuin hän ehtii pyytää anteeksi. Pitää kuitenkin vielä kysyä… onko sinustakin ajatus siitä, että se olisi vain pahan makutan syytä… vähän liian helppo?”
”Ainakin se olisi kivaa vaihtelua, se helppo. Tämä on sinulle itsetutkiskelun paikka, vielä enemmän kuin minulle. Mutta toivosta ei kannata luopua. Tuota, eihän?”
”Ei”, skakdi sanoi ja laski luodit takaisin taskuun. ”Ei kai niinkään. Toivon pitäminen yllä on ollut vain aika vaikeaa. Mutta tässä ei ollut koskaan kyse vain Ämkoosta.”
”Vaan mistä?”
”Hyvä kysymys. Ehkä ihan vain siitä, että voin todistaa kaikille, että Klaani kestää”, Guardian lausui. ”Että meitä ei muserreta yhdellä petturilla.”
Siihen Snowie ei vastannut mitään, tuijotteli vain pimeää valkokangasta.
”Anteeksi, että lopetin elokuvaillan näin synkkään sävyyn”, skakdi pahoitteli. ”Minun piti huijata sinut puhumaan tästä. Kaipasin mielipidettäsi.”
”Äh, ei siinä mitään”, lumimies heräsi tilanteeseen. ”Näistä on hyvä keskustella. Sitä paitsi… en ole vieläkään vakuuttunut, että se oli illan huonoin vitsi.”
Vartija hörähti äänekkäästi ja nousi katselutuoliltaan. ”No ei. Eikä edes Ämkoon huonoin, siitäkin olen aika varma. Muistatko, kun hän kuutisen kesää sitten yritti edes kerran toteuttaa ulkoasuvastaavan velvollisuuksia?”
”Uh-oh, Bob-parka… Paikattiinko sitä kattoa koskaan loppuun?” Snowiekin nousi tuoliltaan, ja alkoi kerätä ruoka-astioita pöydälle.
”Viime viikolla, itse asiassa”, Guardian sanoi astellessaan projektorille. ”Tosin katosta ei tehty kiinteää, vaan siihen asennettiin rautaluukku ilmatorjuntatykille.”
Lumimiehen valkeat kulmat menivät kurttuun. ”Oi ja voi. Pidin Ämkoon ideastakin enemmän.”
Admin hymähti. ”Koko tämän konfliktin ajan… Olen aina tiennyt, että se tulee, mutta silti se yllättää. Se, miten sota muuttaa kaiken – sen tahrivalla vaikutuksella ei tunnu olevan rajoja.”
”Mm, hei, siitä puheenollen…” Snowie sopersi. ”Voinko minä tehdä jotain?”
Kela kädessään varastoa kohti käppäilevä Guardian pysähtyi jaloilleen ja kääntyi epäuskoisen näköisenä lumiukkelia kohti. Skakdi räpytteli silmäänsä hetken hämyisässä elokuvatilassa.
”Sodan suhteen?” hän kyseenalaisti.
”Niin! Tai siis, älä anna minulle asetta, en minä ketään… En ole niin tahriintunut. Mietin vain…” porkkananenä aprikoi. ”Viime viikot olen pitänyt itseni kiireisenä evakkojen avustamisella ja pienten, eeh, uskontotieteellisten sivuprojektien avulla.”
Hän ei ollut varma, kuinka tarkasti Guardian tiesi Verstaan tapahtumista. Profeetasta ja Mustasta kuusta ja kaikesta. Snowie ei tiennyt, kuinka tarkasti hän itsekään tiesi. Joka tapauksessa tutkimuksen tekeminen Kepestä erillään oli jotenkin outoa ja vierasta, mutta lumimies ei vieläkään pystynyt katsomaan tiedemiestä silmiin. Kaiken tapahtuneen jälkeen…
Mutta ainakin hänellä oli aikaa ajatella. Omaa rooliaan, Bio-Klaanissa ja sen sodassa.
”Mutta silti…” Snowie jatkoi. ”Eikö minun pitäisi tehdä enemmän? Koko hässäkkä on yhteinen ponnistuksemme, ja… Tosi moni meikäläisistähän on sotaa paossa? Vai mitä? Bio-Klaanissa siis.”
Skakdin katse kysyi Snowien sotakokemuksesta kysymyksen, jota skakdi itse ei viitsinyt laittaa ääneksi.
”Hienoa kyllä, että ajattelet niin.”
”No, ehkä! Mutta tuntuu kuitenkin aika tekopyhältä kertoa kaikille, että hyvinhän tässä käy, vaikka olen täkäläisistä ehkä vähiten sodan runnoma. Ja sitten kun en oikein tee mitään… Minä luulen, että sekin auttaisi, että edes kävisin rintamalla.”
Illan elokuvien päätähti juuttui mietteisiinsä muutamaksi pitkäksi hetkeksi ja näytti arvioivan ystäväänsä. ”Minä… minä pidän tarjouksen mielessä”, skakdi sanoi hymyillen. ”Ehkä me sinulle jotain keksimme.”
”Kiitos”, lumimies hymyili. ”Tahdon kantaa korteni kekoon, oli se miten mitätön hyvänsä.
Paitsi, ööh… nyt?”
Guardian kohotti kulmaansa.
”Nimittäin tajusin, että minun piti olla auttamassa isä Ruskoa soppajonossa! Ja olen jo myöhässä! Olen pahoillani, mutta… voitko siivota jälkemme?”
Skakdi katseli elokuvateatteriksi muutettua kokoushuonetta lakanoista improvisoituine pimennysverhoineen ja ympäri pöytää levitettyine elokuvakeloineen.
”Josko minä sitten.”
”Kiitti Gee!”
Lumimies hyppeli hätäisesti ovelle ja katosi oviaukkoon.
Vain tullakseen parin sekunnin päästä takaisin.
”Ja älä murehdi Ämkoota liikaa…” Snowie huikkasi. ”Eiköhän sekin sotku jotenkin selviä… etkä ole murheidesi äärellä yksin! Auttaja löytyy aina!”
Sitten valkoinen hahmo katosi taas näkyvistä.
Vartija jäi vartioimaan, että mestariteosten kelat löysivät tiensä takaisin zamor-säilytyslaatikoihin, jotka niiden suojaksi oli pyhitetty. Skakdi nosti tuolit takaisin oikeille paikoilleen, kasasi lautaset ja pyyhki leivän- ja lihanmurut pöydiltä ja käsinojilta. Hän vilkaisi kellon suuntaan väsyneesti, huokaisi syvään ja asteli takaisin laatikolle.
Skakdi nosti päällimmäisen, kevyimmän kelan ja pyöritteli sitä pitkään käsissään. Pian hän marssi taas projektorin luokse ja käynnisti laitteen.
”Tervehdys, Klaanin iloinen väki. Tervehdys, moderaattorit ja erityisen suuri tervehdys admineille. Minulla olisi hieman ilmoitusluontoista asiaa.”
Klik.
Kela pyöri taaksepäin.
Klik.
”Tervehdys, Klaanin iloinen väki. Tervehdys, moderaattorit ja erityisen suuri tervehdys admineille. Minulla olisi hieman ilmoitusluontoista asiaa.”
Klik.
”Tervehdys, Klaanin iloinen väki…”
Klik.
”Tervehdys, Klaanin…”
Klik.
Kela pyöritti petoksen sanat uudestaan ja uudestaan pimeään kokoustilaan. Niin pyöri myös vihreähehkuinen luoti skakdin sinisen etusormen ja peukalon välissä. Sanat sattuivat, mutta skakdi ei kuunnellut niitä.
Hän yritti etsiä, oliko jossain niiden takana vielä sielu.
