Hän oli pitkänhuiskea, harmaa ja auttamatta lähes tikuksi laihtunut. Hänen ruumiissaan ei ollut enää juuri yhtään ylimääräistä. Hänen päänsä alkoi näyttää lähes valtavalta laihaan kehoon verrattuna. Näillä käytävillä ei löytynyt kovin usein syötävää, eikä se yleensä ollut kovin hyvää.
Mutta hänen mielentilansa ei laskenut. Hänellä oli tehtävä.
Iggy oli otuksen nimi, ja tämä tahtoi Aarteen.
Ja yritti etsiä sitä, vaikka käytävien alta kuului jotain voimakasta ja kummallista. Hän ei sitä kuunnellut. Hän mietti Aarretta.
Aarre oli kaunis ja upea, ja hän voisi pitää sitä päässään. Hän voisi ihastella sen väriloistoa, hekumoida sen harvinaisuutta ja ainutlaatuisuutta ja hypistellä sen kankaista pintaa. Hän voisi tepastella se päässään kuin tämän paikan omistaja. Ajatellessaan aarretta Iggy ei voinut olla hymyilemättä pikkuisen.
”Hattu”, otus vinkaisi innokkaana.
Paljoa muuta hän ei sitten tahtonutkaan tai muistanutkaan. Nämä kiviset käytävät olivat olleet hänen kotinsa jo… aika pitkään. Aikaa oli huono arvioida syvällä maan alla. Jos käytävät nyt maan alla olivat. Vaellus oli alkanut Kepen pajasta, muuttunut loputtomiksi varastoriveiksi, ja nyt nämä käytävät eivät tuntuneet loppuvan ikinä.
Joskus ne vähän pelottivat Iggyä. Pimeydessä laahustaminen yksin oli ikävää. Joskus hänen teki mieli vain istua maahan hetkeksi ja sulkea silmänsä. Ja vingahtaa ihan pikkuisen.
No ei nyt. Nyt hän keskittyi Aarteen etsimiseen. Mutta vaikka hän olikin pitkä kuin toa, täällä harmaa otus ei voinut olla tuntematta itseään pieneksi.
Niin kovin pieneksi. Mutta Iggy hymyili. Hymyily oli kivaa. Hymyily ei koskaan satuttanut ketään.
Oli parempi jatkaa käytäviä pitkin. Joku oli valaissut hänelle tien. Joku oli sytyttänyt liudan soihtuja, jotka harvalukuisuudessaankin rikkoivat katakombien loputonta pimeyttä. Olikohan se ollut Dox?
Dox?
Dox???
Iggy vinkaisi. Hän ei ollut nähnyt Doxia ainakaan… kolmeen vuoteen. Joo, varmaan vuoteen. Vai oliko siitä niin kauaa? Hän yritti pysyä laskuissa, mutta miten hän edes voisi tietää? Ja vaikka hän olisi pysynytkin laskuissaan, oliko aikaa edes kulunut ulkona yhtä paljon?
Täällä alhaalla (vai ylhäällä?) auringot eivät nousseet tai laskeneet. Täällä oli aina yhtä pimeää. Mutta soihdut paloivat silti kuivilla kiviseinämillä aina. Joku sytytti ne aina kun ne ehtivät sammua. Aarteen etsinnän keskellä ei tätä asiaa ollut ehtinyt miettiäkään.
Niin vain aina kävi.
Olikohan se tosiaan ollut Dox? Dox, Dox, Dox. Dox oli Iggyn paras ystävä. Muita Iggyn ystäviä olivat Kepe ja Snowie. Kepe oli kiva. Kepe antoi Iggyn leikkiä pajassaan.
Snowiekin oli kiva. Snowie oli kivan pullea ja tukeva. Pehmeä kuin iso tyyny. Snowieta oli helppo halata, ja Snowie halasi usein takaisinkin. Tosin kumpaakaan ei Iggy ollut hetkeen nähnyt.
Pajassa oli ollut viimeksi vain Manu. Manukin oli tavallaan Iggyn ystävä. Tavallaan.
Tosi tosi tavallaan.
Ja Valvoja. Valvoja oli Iggyn hyvä ystävä, vaikka kummallinen ja vähän pelottava olikin.
Iggyllä oli vielä yksi ystävä, mutta siitä ystävästä hän ei juuri pitänyt. Se ystävä ei kuitenkaan ollut jättänyt häntä viime aikoina rauhaan. Se puhui kummallisia ja ilmestyi varoittamatta. Mutta nyt Iggy oli yksin, eikä sitä tyyppiä ollut taas hetkeen näkynyt. Mihinköhän se nyt oli taas luistellut?
Mutta Dox. Dox oli Iggyn paras ystävä. Doxin ystävä hän oli ollut pisimpään. Hän ei muistanut aikaa, jolloin ei olisi ollut Doxin ystävä. Hän ei…
… muistanut.
Jokin jyrähti kivikäytävien alla. Iggy ei keskittynyt siihen taaskaan.
Hän ei muistanut vanhempia asioita. Yhdessä Doxin kanssa he olivat aina etsineet varastoista aarretta, kasailleet toistensa päihin mahtavia päähinevuoria. Ja välillä tapelleetkin niistä. Mutta ei hän ollut tarkoittanut sitä pahalla. Ei kai Dox ollut suutuksissaan mennyt jonnekin tänne syvemmälle? Entä jos hän oli niin kaukana, että ei enää löytänyt tietä takaisin?
Iggy vinkaisi.
Hänen olisi löydettävä Dox!
Hänen olisi pyydettävä anteeksi!
Iggy ei ollut tarkoittanut mitään pahaa. Ei niin mitään pahaa!
Ei…
… niin…
… mitään…
… pahaa?
Käytävät alkoivat jyristä. Ensiksi se kuului heikkona jostain syvemmältä. Siitä pimeydestä, mihin Iggykään ei koskaan uskaltautunut. Sieltä, missä ainoat varjoa halkovat pisteet valoa leijailivat itsekseen aavemaisesti kuin tähdet, jotka kieltäytyivät pysymästä samassa avaruuden pisteessä. Tähtikuviot, jotka olivat matkalla, pyhiinvaelluksella kohti syvempää pimeyttä… tai aivan toisenlaista valoa.
Valvoja puhui. Iggy säikähti. Niin ei ollut käynyt pitkään aikaan.
”Tervehdys”, se sykähti.
Iggy vinkaisi. Valvojan puhe kaikui näiden jyrisevien käytävien läpi selkeänä, lempeänä… mutta myös vähän vääränä. Se oli ollut pitkään hiljaa. Miksi se oli ollut pitkään hiljaa? Iggy ei tiennyt. Tuttu ääni kuitenkin sai hänet rauhoittumaan, mutta ei paljoa. Mikä täällä tärisi? Maanjäristys? Biojäristys? Vaiko… jotain paljon vanhempaa.
Vanhempaa ja pahempaa.
Jotain, joka oli odottanut pitkään käytävissä teknisesti ottaen Klaanin alla.
Jotain, joka oli nyt tulossa ylös.
Ties mitä se mukanaan toisi.
”Vaanija”, Valvoja puhui kovalla mutta kuuloelimiä hellivällä äänellään. ”Vihollinen on Verstaassa.
Vihollinen on Verstaassa.
Vihollinen on Verstaassa.”
Iggy ei tiennyt, mitä se tarkoitti. Mutta hän lähti juoksemaan käytävää syvemmälle, kauemmas. Ennen kuin se ehkä sortuisi hänen päälleen. Hänen olisi löydettävä Dox.
Eräässä kohtaa Iggy kääntyi väärästä nurkasta. Valvoja jatkoi lauseensa toistelua. Iggy yritti hymyillä, ja onnistuikin. Valvojan ääni toi hänelle rohkeutta. Se oli tuttu ääni. Valvojalla oli kiva ääni.
Kivikäytävien alla kuuluva tärinä, repeily ja murskaantuminen ei ollut kiva ääni.
Lopulta Iggy saapui kuin laiturille keskellä pimeyttä. Se oli umpikuja. Hän tuijotti alas kielekkeeltä pimeyteen.
Tai aivan, aivan toisenlaiseen, toismaailmalliseen valoon.
Keskellä tuota mustuutta kuitenkin leijaili valopisteitä. Lepattavia liekkejä, jotka paloivat sammumatta. Ne muodostivat tähtitaivaan sille, mikä oli tuolla alhaalla. Sille, mikä oli paljon suurempi kuin mikään näistä käytävistä. Sille, mistä se jonka nimeä Iggy ei muistanut ei lakannut puhumasta pelolla ja innolla.
Sille, jonka uumeniin Dox oli ehkä kadonnut. Sinne, missä ei ollut aarteita, hattuja.
Vaan hatuntekijä itse.
Iggy perääntyi kuilulta. Hän ei pitänyt korkeista paikoista, eikä hän halunnut katsoa alas. Eikä todellakaan mennä alas. Harmaan otuksen olisi löydettävä toinen reitti. Ehkä hän löytäisi Valvojan. Tai edes sen toisen. Hänen täytyisi löytää joku. Edes joku.
Tärinä ja jyrinä olivat pahaa unta.
Ja alhaalla odotti Profeetan valtakunta.
He olivat lähteneet matkaan aamuyöstä. Suurin osa matkasta oli taitettu Maken siivillä. Same ei ollut erityisemmin pitänyt siitä.
“Tämä on kyllä harvinaisen epäsalamyhkäistä, suhteellisen kevytrakenteinen selakhiaani tuumaili roikkuessaan kädet puuskassa Maken jäntevät lohikäärmeenvarpaat tarrautuneina hartioihinsa.
Nyt oli kuitenkin tullut aika laskeutua. Ilmateitse kulkeminen oli liian riskialtista, ja moderaattorit syöksyivät metsän suojiin.
Same ja Make nostivat hitaasti päänsä nähdäkseen kuivan ja kuolleen varpumeren ja kuraisten mättäiden yli. Mäen laella hädin tuskin eläväksi luokiteltava havumetsä vihdoin loppui ja kahden matkalaisen katseet näkivät Kaya-Wahin harmaudessa todella harvinaisen näyn.
Mäen jälkeen tuli tasaista. Sitä olisi voinut sanoa metsäaukeaksi jos sitä edeltävää aluetta olisi vakavalla naamalla voinut sanoa metsäksi. Se oli talo. Pieni mökinpahanen, jonka seinät olivat mustaa hirttä ja katto tummaa savitiiltä. Kerroksia mustassa tönössä oli vain yksi, ja ikkunoita ehkä puolitoista. Se ei ollut Killjoyn mökki, sillä se ei näyttänyt ollenkaan palaneelta.
Asuinkelpoisuudeltaan ne olivat ehkä juuri ja juuri samaa luokkaa. Same ei ollut nähnyt vielä Killjoyn mökin vaurioita, mutta tiesi ne pahoiksi. Tätä mökkiä tiiraillessaan hän ei ollut ollenkaan varma, kummassa mieluummin viettäisi yönsä.
Tuulenvire oli vain pieni, mutta se riitti pudottamaan tiiliä katolta. Ne pirstoutuivat yksi kerrallaan osuessaan kovaan ja kylmään maaperään, jolla ei elänyt mitään eikä kasvanut mitään.
https://www.youtube.com/watch?v=j9kWbrLk0oo
Mökin asukki ei sirpaloitumista huomannut tai huomioinut. Tuijottaessaan hahmoa, joka ankean talonpahasen etupuolella ja juuri ja juuri aidaksi laskettavan rakennelman takana hääräili, eivät moderaattorit tienneet miten reagoida.
Juuri ja juuri haravaksi laskettava keppi liikkui hitaasti jonkun käsissä. Ees ja taas. Siinä oli ehkä joskus ollut useampikin harjas, mutta vuodet olivat harventaneet niitä. Enää kuusi alumiinista harjasta törrötti urheana juuri ja juuri kepiksi laskettavan kepin päässä.
Harava raapi maan hiekkaan jälkiä. Samasta kohtaa. Uudelleen ja uudelleen. Sen käyttäjä tuijotti melko kuivaa ja hiekkaista maaperää, jolla ei ollut ruohoa, sammalta, sienen sientä tai edes rujoa puoliksi syötyä käpyä.
Mutta maassa oli yksi lehti.
Yksi, juuri ja juuri lehdeksi laskettava repaleinen pala viherainesta.
Viheraines oli väärä sana. Siinä ei ollut mitään vihreää.
Se oli tummanruskea lärpäke, jonka maaperän kosteus ja kylmyys oli liimannut paikalleen.
Ja haravan kuusi piikkiä eivät olleet tarpeeksi irrottamaan sitä paikoiltaan. Pihapiirin asukin työtä olisi helpottanut ehkä, jos se olisi yrittänyt raapia lehteä harvennetun haravan jäljellä olevilla kuudella piikillä. Eikä sillä tyhjällä alueella piikkien välissä.
Viidellä piikillä. Yksi tökkäsi jääkylmään maaperään ja irtosi napsahtaen.
Hahmo lopetti haravan liikuttamisen ainakin minuutiksi ja tuijotti sen nyt entistä vähäharavaisempaa kärkeä. Hahmo ei liikkunut. Ei ilmehtinyt. Ei reagoinut.
Sitten se jatkoi haravoimista. Lehti ei liikkunut siitä mihinkään. Juuri ja juuri haravaksi laskettava harava ei saanut juuri ja juuri lehdeksi laskettavaa lehteä liikahtamaan suuntaan taikka toiseen.
”Mitä…” Same sai ulos. Ei juuri enempää. Eipä Makekaan. He vain tuijottivat Kaya-Wahin asukkia, joka keskittyi kylmän ja lehdettömän pihapiirinsä ainoaan lehteen. Makella ei ollut aavistustakaan, mikä olento haravan varressa heilui… tai juuri ja juuri liikkui. Same oli kuullut näistä olennoista vain tarinoita. Hän ei ollut suhtautunut niihin kovin vakavasti.
”Vakavasti” oli oikea sana. Vakava oli ilme haravoijan kasvoilla.
Melko lyhyen, mutta matorania pidemmän olennon pää oli matala ja tanakka, silmät olivat kaukana toisistaan, suu oli mutrulla ja sen muuta vartaloa ei juuri näkynytkään. Valtava harmaa turkisviitta sai sen ruumiinrakenteen näyttämään tukevalta ja pyöreältä ja peitti lähes kaiken. Viitan valkea kaulus peitti kaulan, jota ei välttämättä edes ollut. Viitta laahasi lähes maata, mutta se paljasti liepeiden välistä pilkottavat kädet, jotka liikuttelivat haravaa, ja ruipelot, päätä runsaasti pienemmät jalat. Oli suorastaan ihme, että hahmolla oli minkäänlaista tasapainoa.
Lienee parasta palata hahmon päähän.
Sillä se oli kokonaan oma lukunsa.
”Pää oli matala ja tanakka”, aiemmin kuvailtiin, kuten myös ”silmät olivat kaukana toisistaan”. Jos kykenet mitenkään sisäistämään tätä edes mahdolliseksi, tuo ei ollut tarpeeksi sanottu. Kuvittele kaksi rusinaa, jotka on tökätty päinvastaisille puolille sulaneen lumiukon jäännöksiä. Onnittelen sinua. Olet kuvitellut hahmon pään muodon ja sen silmät.
Hahmon kovan ihon ruskeanvihreä tai vihreänruskea väri oli samaa ankeutta värimuodossa, mitä Kaya-Wahin maasto yleensäkin. Jos hahmo ei olisi liikkunut ollenkaan, se olisi maastoutunut täydellisesti. Nytkin se liikkui juuri ja juuri.
Ja silmien välisellä alueella oleva suu oli mutrussa. Se ei ollut vääristynyt mutruun. Sillä ei tuntunut olevan vaikeuksia pitää sitä mutrussa. Tämän olennon suu näytti aivan siltä kuin se olisi ollut lähtökohtaisesti mutrussa. Kuin sen olisi ollut todella vaikeaa tai ainakin vaivalloista pitää suupieliään ylhäällä.
Se pitikin niitä sitten alhaalla.
Ja oli todennäköisesti pitänyt aika kauan.
Olennon katseessa ei ollut tippaakaan iloa. Aina silloin kun se räpäytti silmiäänkin, se teki niin todella hitaasti ja passiivisesti.
Same oli melko varma, että tiesi mikä tämä olento oli. Hän oli kuullut huhuja niiden olemassaolosta. Niitä ei nähty erityisen paljoa muualla kuin omissa oloissaan.
Kaya-Wahi oli siis täydellinen asuinympäristö sellaiselle.
Täällä ei kukaan järjissään oleva haluaisi asua.Mitäköhän se kertoo Killjoysta, Same mietti. Mutta ei kovin kauaa.
Kaya-Wahia ei oltu koskaan siunattu kovin ihanteellisella säätilalla. Karua ja elotonta siellä oli ollut aina, ja koskaan saaren historiassa ei sinne ollut muodostunut juuri minkäänlaisia pysyviä asutuskeskuksia. Tätä miettiessään selakhiaani ei voinut olla muistelematta Killjoyn tiedustelutietoja Klaani-Allianssi-konfliktin alkupäiviltä. Joskus enemmän kuin neljä kuukautta sitten kourallinen torakoiden tiedeosastoa ja näitä suojaava sotilaspoliisikomppania olivat perustaneet leirin Kaya-Wahin ytimeen. Kuutisenkymmentä raskaasti aseistettua sotilaspoliisinazorakia oli suojannut tiedemiesten toimintaa kokonaisen viikon ajan, ja Killjoy ei ollut pystynyt lähestymään leiriä liian lähelle joutumatta tulikosketukseen. Lopulta viikon uurastuksen jälkeen paikalle oli noussut jonkinlainen metallitorni.
Kuvamateriaalin perusteella kyseessä oli ollut hyvin karkea kenttätoimiin tarkoitettu kopio metrulaisesta säänhallintalaitteistosta. Siinä oli ollut johtoja, antenneja, antureita, letkuja ja polttoöljyllä hurisevia kovaäänisiä moottoreita korvaamassa… mitä ikinä pohjoissakarassa käytettiinkään voimanlähteenä. Kristalleja? Same ei tiennyt. Hän ei ollut Metru Nuilta.
Säänhallintalaitteisto oli kylvänyt hehtaarin alueelle siemenet rehevälle sademetsälle. Se oli lämmittänyt Kaya-Wahin yleislämpötilaa kylvämällä ympäriinsä säteilyä. Suuria puita ja aluskasvustoa oli kasvanut kuukaudessa. Imperiumi oli valmistautunut tekemään koko saaresta sopivamman puhtauden lajille. Vanhat metsät saisivat väistyä uusien tieltä.
Viikon päästä sademetsä oli kuollut pystyyn.
Hetkellinen lämpöaalto ei ollut riittänyt. Kaya-Wahi tiesi, mitä halusi olla, ja se halusi olla kamalaa asuttavaa.
Nazorak-imperiumin tiedejaoston terraformausosasto oli piirtänyt lähinnä ison rastin Kaya-Wahin kohdalle kartalla. Sen jälkeen he olivat todennäköisesti ostaneet esimiehiltään salassa Imperiumin uusilta skakdi-liittolaisilta perinteikästä zakazilaista pirtua ja huuhtoneet tuskan alas.
Niin.
Kaya-Wahissa ei ollut juuri asutusta.
Virallisten arvioiden mukaan asukasluku oli kaksi. Ja juuri nyt Make ja Same katselivat niistä toista. Ja nyt se oli lopettanut haravoinnin katsoakseen takaisin.
Olentoa, mikä sen lajinimi sitten olikaan, oli vaikea katsoa silmiin. Tähän oli useitakin syitä. Pääasiallinen syy oli se, että sen katseessa ei ollut tippaakaan iloa. Pisaraakaan. Edes ilomolekyyliä, tai yhtä sen muodostavista iloatomeista. Teoreettisten kvanttitason ilohiukkasten olemassaolosta olisi voinut käydä jonkinlaisen pitkän yliopistollisen väittelyn, koska niiden olemassaoloa ei pystyttäisi empiirisesti todistamaan, ja väittely valaisisi varmasti kaikkia osapuoliaan. Mutta ei niitä ilohiukkasia silti ollut. Väitti kuka tahansa mitä tahansa. Tosi kuin vesi. Joka sekin oli Kaya-Wahissa lähinnä kuravellin sivutuotetta.
Iloa ei ollut. Jos sitä oli jossain, niin ei turkisviittaa kantavan olennon silmissä. Ja se teki silmiin katsomisesta todella vaikeaa. Samea tai Makea herkempi henkilö olisi päättänyt yhdestä katseestakin vain jäädä sikiöasentoon odottamaan loppua, jota ei tulisi. Mutta Same ja Make kestivät.
Sille, että olennon silmiin katsominen oli vaikeaa, oli toinenkin ilmiselvä syy.
Pää oli leveä ja silmät olivat kaukana toisistaan. Jos yritti katsoa olennon… otsaa, jos sitä sellaiseksi voisi kutsua, se oli suorastaan katseen välttelyä. Ja vain toiseen silmään tuijottaminen tuntui kiusalliselta. Mikä ei ollut tässä jo kolme minuuttia kestäneessä keskinäisessä tuijottelussa uusi tunne.
Selakhiaani ja puolirahi katsoivat toisiaan. Sanattomasta sopimuksesta he ottivat kumpikin yhden olennon silmistä kontolleen. Make katsoi vasempaa, ja Same oikeaa.
Ja siinä sitä hetken tuijoteltiinkin. Harava ei enää liikkunut, ja turkisviittainen katsoi heitä aitansa takaa. Metsänreunan varvut eivät piilottaneet moderaattorikaksikkoa kovin hyvin, ja he katsoivat mökkipihan asukkia varovaisena.
Lopulta loputtoman tuijottelun jälkeen olento mutisi jotain. Tai sen suu ainakin liikkui, ja ilman halki väreili loputtoman lohduttomalla nuotilla lausuttuja ääniä, jotka olivat ehkä sanoja. Tai eivät. Todennäköisesti eivät. Jos ne olivat sanoja, ne eivät olleet ainakaan kovin mieltäylentäviä. Jos ne eivät olleet sanoja, ne eivät olleet sen mieltäylentävämpiä.
”холодно”.
”Aha”, Make vastasi.
”Joo”, Same sanoi.
Turkisviittainen mutisi lisää.
”также темно”, se mutisi.
”Joo”, Make sanoi.
”Aha”, Same vastasi.
Turkisviittainen olento teki jotain, joka näytti nyökkäykseltä jos ei katsonut erityisen tarkkaan. Sillä ei välttämättä ollut kaulaa. Kumpikaan moderaattoreista ei käyttänyt energiaansa miettiäkseen, miten sen nyökkäys toimi. Tai että oliko se nyökkäys.
Ja harava alkoi liikkua uudestaan.
Moderaattorit eivät tienneet, miten suhtautua. Matkavalmisteluissa suurin huolenaihe oli ollut viholliskosketus. Eniten pelkoa oli herättänyt, että ensimmäinen olento jonka he Kaya-Wahissa kohtaisivat olisi halunnut heidät hengiltä.
”Jaa”, Same sanoi.
”Oho”, Make vastasi.
Tämä ei ollut sitä.
Haravointi jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Kunnes taas yksi haravassa hädin tuskin roikkuvista piikeistä irtosi naksahtaen.
Viittaa kantava olento tuijotti nyt nelipiikkistä haravaa. Lehti ei ollut pihasta mihinkään liikkunut.
Make oli saanut tarpeekseen. Hän käveli olennon pihamaalle, aivan tämän silmien eteen. Sitten puolirahi kumartui ja raapaisi kynsikkäillä sormillaan maahan kiinni jäätyneen lehden irti. Hän heitti sen olennon tontin aidan yli.
Olento tuijotti Makea.
Make tuijotti olentoa.
Olento Makea.
Make olentoa.
”товарищ”, olento mutisi.
”Öh, joo”, Make sanoi vilauttaen jotain joka yritti olla hymy. ”Ole hyvä.”
Olento tuijotti puolirahimiestä kuin tämä olisi ollut suuri messias, pelastaja, царь. Suorastaan haltioituneena, innostuneena. Kuin elämästään valon löytäneenä. Tai ei oikeastaan. Mutta vähän vähemmän passiivisena ja masennuksen valtaamana kuin yleensä.
No eipä oikeastaan. Mutta Makesta oli kivaa ajatella niin. Vaikka sen totuusarvo ei kovin suuri ollutkaan.
”Minä olen Make”, Make sanoi.
”МAКЁ”, mutisi lohduton ääni takaisin. ”товарищ.”
”… joo”, hän nyökkäsi ja osoitti pusikossa epäuskoisena könöttävää Samea. Tämän kasvoilta loisti epäusko. Selakhiaani ei tuntunut olevan erityisen samaa mieltä olennon lähestymisestä. ”Ja tuo on Same.”
”ЗAMЁ. товарищ.”
Olennon puhe kuulosti siltä kuin siinä olisi ollut ainakin seitsemän erilaista suhuäännettä. Mitä se sitten tarkoittikaan.
”… tuota… mikä sinun nimesi on?”
Tanakka kaya-wahilainen tuntui miettivän pitkään. Lopulta se kuitenkin murisi jotain.
” IГӨЯ”, mutrusuusta pääsi.
”Ai…”
Kumpikaan moderaattoreista ei yrittänytkään lausua IГӨЯin nimeä. Se tuntui turvallisemmalta. Diplomaattiselta ratkaisulta.
Same asteli lopulta varovaisesti aidan toiselle puolelle Maken viereen. Moderaattorit kättelivät IГӨЯia.
Ja havaitsivat sen huonoksi ideaksi. IГӨЯin kämmenpohja oli ollut hiilenmusta. Ja nyt sama mustan käden kuvio oli tarttunut heidän käsiinsä.
”TAЛAЛ OЛ JЦҤLA PAIЏA”, olento tokaisi, ja Make suorastaan hätkähti. Hänhän melkein ymmärsi mitä IГӨЯ yritti hänelle sanoa. Tai ei oikeastaan. Mutta oli kohteliaampaa teeskennellä.
”Ai?”
”TAЛAЛ OЛ ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA”, IГӨЯ tokaisi.
Make kohotti kulmiaan, ”Nimeämis… tuota, en haluaisi nipottaa, mutta oletko aivan var…”
”TAЛAЛ OЛ ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA”, IГӨЯ sanoi. Jos halusi valehdella itselleen, voisi väittää että nyt vähän innokkaammin.
”Nimeämispäivän ateria?” Make varmisti. Hänellä kyllä oli toisaalta äärimmäisen nälkä, vaikkakin…
”да”, IГӨЯ nyökkäsi. Nyökkäsi tavallaan. ”JA TЄЇдAT ON ҚЦTSЦTTЦ!” se sanoi juhlallisesti mutta ei todellakaan.
”Aha”, Same sanoi.
”Jaa”, Make vastasi.
Heillä oli kyllä nälkä.
Yhden todella hitaan tanakan viittasankarin ja kahden moderaattorin matka alkoi kohti mökin ovea. Ja siinä kestikin hetki. Ihan pieni hetki. Oikeastaan aika pitkä. Oikeastaan todella pitkä. Mutta ainakin he saisivat kohta ruokaa. Ehkä. Toivottavasti.
Tänään oli nimittäin ilmeisesti nimeämispäivä.
Oli sillä tapaa poikkeuksellinen syksy.
Huone, tai tila, tai oikeastaan vain huteran parrukaton suojaama rähjäinen asuinkolo oli sisustukseltaan kaikin tavoin vaatimaton. Tai ehkei kuitenkaan vaatimaton, vaan ränsistynyt. Mutta tanakkapäisen olennon mielestä ehkä sittenkin vain vaatimaton. Vuosien tummentamien lattialankkujen välistä pilkotti tulipesän levittämän hiilen mustentamia heiniä. Ehkä ne olivat siellä eristeenä, pitämässä lämmön sisällä. Mutta toisaalta, oltiin Kaya-Wahissa. Eihän lämpö siellä pysy missään sisällä. Joten ehkäpä heinät olivat siellä jostain muusta syystä. Tai vain epätoivoisena yrityksenä luoda kodikkuuden illuusio.
Tilassa oli myös pöytä. Saapuneesta kaksikosta kumpikaan ei ollut varma, oliko se ruokapöytä. Ei se varmaan ollut, koska sen ääreen mahtui ehkä korkeintaan yksi. Tai kaksi, jos osallistujat olisivat hyvin pieniä. Mutta pöytä oli myös pyöreä. Ei siis perinteisen ruokapöydän muotoinen. Mutta pöytä se ainakin oli. Ilman määrittelyäkin, satavarmasti pöytä. Ja asuintilan tummanpuhuvaa teemaa noudattaen vuodet olivat antaneet tummuneen arvokkuuden myös tällekin huonekalulle. Pöydän päällä oli myös rätti. Pikimusta, kulmista purkaantunut ja ehkä niukin naukin matoralaisen nenäliinaa suurempi kankaanpalanen yritti luultavasti olla pöytäliina. Yrittämiseksi se kuitenkin jäi. Vaikka pöytä oli pieni, oli rätti niin pieni, että yhdistelmä oli miltei koominen. Ja surullinen. Lisäksi myös aika epäkäytännöllinen. Erityisesti vierailijoiden kannalta. Eihän pöydän ympärillä ollut edes tarpeeksi tuoleja. Yksi vain.
Tuoli ei ollut tummunut, kuten suurin osa muusta puuaineksesta mökin sisällä. Se oli mädäntynyt. Ja siinä oli vain kolme jalkaa. Vasen takajalka puuttui kokonaan ja se, mistä sen olisi kuulunut alkaa vihersi hieman. Mutta ei se ollut olentoa ennenkään haitannut. Tai välillä oli. Mutta ei ihan hirveästi kuitenkaan. Ei sen enempää, kuin vaikka pöydän alla lattiaa epätoivoisesti suojaava matto. Joka ei kyllä edes näyttänyt matolta. Se näytti siltä, kuin siinä joskus olisi komeillut tähden muotoinen kuvio. Tarkkasilmäinen olisi voinut arvioida maton värien koostuneen joskus keltaisesta ja punaisesta. Joskus vuosituhansia sitten. Neliskulmaisen maton takareunan painaumat kielivät, että tilan ainoassa nähtävillä olleessa tuolissa oli joskus ollut neljä jalkaa. Maton kunnosta ei kuitenkaan voinut päätellä, kuinka kauan sitten. Mutta joskus kuitenkin.
Ne sijaitsivat siis huoneen keskellä. Pöytä, tuoli, liina ja matto. Lattian, jonka väleistä pursusi heinää, päällä. Se kokonaisuus oli huoneen toiseksi mielenkiintoisin asia. Mielenkiintoisin, oli vino kirjahylly, ovelta päin katsottuna huoneen vasemmalla reunalla. Sen esineistö, oli todellakin jotain perin merkillistä. Erityisesti tummanpuhuva lasinen kuula, joka oltiin aseteltu tavarakokoelman keskimmäiseksi.
Mutta hyllystä kohti huoneen nurkkaa, oli kuitenkin patja. Eihän se kovin hyvä patja ollut. Kovin ohut ja epämukavan näköinen. Jousiakin siitä näytti törröttävän. Mutta patja ei ehkä ollut aivan niin vanha kuin muut kalusteet huoneessa. Päätellen jousista. Ehkä jousia ei oltu keksitty vielä silloin, kun vaikkapa huoneen keskellä ollut pöytä oltiin rakennettu. Ja se pöytä, muuten, oli edelleen tosi surullinen.
Tympeän näköisen patjankin alta pilkisti heinää. Kovin samanlaista heinää, kuin lattiankin raoista. Mutta täällä sitä oli enemmän. Osa siitä oli koottu isoiksi klönteiksi sinne, minne olennon iso pää luultavasti lepäsi iltaisin. Tai saattoihan hänellä olla huono verenkiertokin. Jaloissa, nääs. Tosin silloin niskat kyllä varmasti kipeytyisivät. Ilman koroketta päälle, nimittäin. Mutta kahden pahan välillä oli tehtävä valinta. Heinää ei riittänyt molemmille päille.
Ehkä juuri tästä syystä, heinän kaipuun ja sen hyödyllisyyden syystä, patjan yläpuolelle ripustetussa taulussa komeili loputon pelto tuota hyödykkeistä tarpeellisinta. Tai ehkäpä “komeili” oli väärä termi. Kenties “rehotti” tai “näivettyi”. Koska ei pelto oikeastaan kovin komea ollut. Se lähestyi puolikuolleuden tilaa. Kenen tahansa muun, kuin IГӨЯin mielestä se olisi oikeastaan ollut tosi ruma taulu. Jos sitä nyt tauluksikaan pystyi kutsumaan. Eihän siinä enää raameja ollut. Nekin olivat lahonneet irti jo kauan sitten. Juliste, ehkäpä? Kyllä, juliste. Se oli IГӨЯin mielestä oikeasti miellyttävä. Ainakin melkein. Tai ehkä enemmänkin motivoiva. Motivoiden olentoa hankkimaan jonakin päivänä lisää heinää.
Mutta se kirjahylly. Se toden totta oli vino. Mutta ei kirjahyllyn vinous haitannut. Eihän siinä edes ollut kirjoja. Tai ei niitä enää sellaisiksi voinut kutsua. Ei niissä ollut kansia. Eikä niihin toisaalta kiinnittynyt huomiokaan. Maken ja Samen vierailevat katseet huomioivat lähinnä erikoiset artefaktit hyllyn päällä. Ja niitä oli paljon. Siltikin, Samea kiinnosti vain kuula. Tuo huomiotaherättävä sileä kuula. Siinä oli jotain merkillistä. Aivan, kuin se olisi ollut hieman puhtaampi ja kirkkaampi, kuin muut hyllyn koriste-esineistä. Vaikka ei se oikeastaan edes ollut.
Mutta ennen hyllyä, oli huoneessa takka. Siinä ei palanut tuli. Koska ei sitä olisi uskaltanut sytyttää niin lähellä kirjahyllyä. Tai ehkä olisi, mutta se ei luultavasti olisi maksanut vaivaa. Ei mökissä nyt koskaan niin kylmä ollut. Ainakaan ihan koko ajan.
Tuhkat takan pohjalla kuitenkin kielivät, että sitä oltiin käytetty joskus. Ehkäpä aikana ennen kirjahyllyn saapumista. Tai ehkä IГӨЯ oli joskus ollut nuori ja villi. Ehkä kirjahyllyn syttymisen riskit eivät painaneet nuoren olennon mielessä.
Tai ehkä syynä oli kuitenkin suunnaton kasa tuhkaa kirjahyllyn alla. Kasa, joka kieli hyllyn paikalla olleen joskus jotain muuta. Puista. Ja mitä ilmeisimmin herkästi syttyvää.
Mutta ei enää. Nyt siinä oli hylly. Kehnosti kasattu ja oikealle kallellaan oleva krääsäkeskittymä. Ja vaikka sen päälle kasatut objektit varmasti kätkivät sisälleen satatuhatta vuotta maailmojen historiaa, oli tärkeämpää keskittyä olennaiseen.
Mökin ikkunoihin, nimittäin. Kaikkiin puoleentoista niistä. Ne sijaitsivat miltei vierekkäin, mökin oikealla seinällä. Niistä ei nähnyt läpi. Miksipä olisi. Sameitahan ne olivat. Eikä niitä varmaan epäsameiksi olisi enää saanutkaan. Tai olisi ehkä, jos olisi hangannut tosi tosi kovaa. Ja tosi tosi pitkään. Ehkäpä sitä oltiin jo yritetty. Ehkäpä juuri siksi ikkunoita oli enää puolitoista.
Eikä kolmea.
Ikkunoista puolikkaan (ja sen, joka ehkä joskus oli sellainen ja nykyisin vain kasa ristiin kulkevia lautoja) edessä seinällä, oli taso. Ja tämä taso sisälsi päivän tarvikkeista tärkeimmät. Lautasia oli sopivasti kolme. Pinottuna nätisti lyhyen tason nurkkaan kuin odottamaan oikeaa hetkeä. Tarkkaan katsomalla saattoi huomata, että lautaset jopa kiilsivät paikoitellen. Enimmäkseen ne olivat kyllä naarmuuntuneita ja halkeilevia, mutta millikin kiiltoa sai miltei hymyn nousemaan IГӨЯin kasvoille.
Mutta ei kuitenkaan. Hänen kasvojaan vain hieman kihelmöi. Sisällä veti kuitenkin aika pahasti.
Lautasten vieressä oli vielä puinen avonainen rasia, jonka sisällä lepäsi, mutta ei kiillellyt, muutama pari joskus hopeisia ruokailuvälineitä. Haarukoista puuttui piikkejä ja veitset olivat kieroja, mutta nyt se ei haittaisi. Päivä oli kehkeytymässä erikoistakin erikoisemmaksi. Oli koittanut aika kaivaa esiin aarteet.
Vasta IГӨЯin kyykättyä tason edessä, huomasi yhä ovensuussa seisoen odottava kaksikko, että sen alla oli pieni puinen kaappi. Kovin huomaamaton sellainen. Väritykseltään yhtä tyhjä, kuin sen takana oleva seinäkin. Ja kun IГӨЯ taas suoristi selkänsä, oli hänellä käsissään metallinen, pohjallinen lieriö. Siinä ei ollut kahvoja, kuten kattiloissa yleensä. Oikeastaan, esine muistutti enemmän ämpäriä, kuin keittovälinettä. Mutta IГӨЯ ei välittänyt. Tämä kattila (ämpäri) oli hänen ruoanlaittojärjestelmänsä kruununjalokivi. Hyvin ruostunut ja luotaantyöntävä jalokivi.
Ja kun metallihäkkyrä lepäsi jo pöydällä, nousi tason takaa ihan oikea ämpäri. Muovinen, ruskea väriltään. Sakkainen vesi siirtyi ämpäristä toiseen tason ääressä puuhailevan tanakkapäisen olennon puuhastellessa verkkaisesti.
Ollessaan tyytyväinen, tai ainakin melkein tyytyväinen veden, tai vedentapaisen harmaan nesteen määrään, kääntyi IГӨЯ kohti vieraitaan. Mutisevaan ääneen oli ilmaantunut pilke ylpeyttä. Ei kovin vahvaa sellaista, mutta tarkkavaiset läsnäolijat huomasivat sen silti.
“Пришло время”, hän julisti.
Moderaattorit nyökkäsivät.
“Okei.”
Ja silloin olennon viitan sisältä paljastui jotain ikiaikaista ja majesteettista. Miltei soikeanmuotoinen, muttei kuitenkaan soikeanmuotoinen keltainen, muttei kuitenkaan keltainen elintarvike. Mökin sillä hetkellä majesteettisin asia nousi IГӨЯin varovaisten käsien varassa vedellä täytetyn metallirotiskon yläpuolelle. Make ja Same vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä.
“картофель”, IГӨЯ nyökkäsi, “праздник клубня”
“Vai, että sellaista”, Same totesi hyväksyvästi.
“Jep”, myönsi samaa mieltä oleva Make.
Ja niin se putosi. Kaukaa menneisyydestä kuiskivat keltaisuuden ja soikeuden kauneudet upposivat mukulan mukana metalliämpäriin. Vaikkei se oikeasti kauneutta ollut. Tai jos oli, niin vain sokean katsojan silmässä.
IГӨЯ murahti melkein hyväksyvästi. “Kattila” epäilyttävine sisältöineen siirtyi tasolta huoneen keskelle, pöydälle ja sen päällä olevalle matoranilaisen nenäliinan kokoiselle rätille. Ja sitten epäilyttävän muotoisessa päässä heräsi epäilys. Kaikki ei nyt mennyt niin kuin olisi kuulunut.
“где огонь?”, se kysyi.
Make kohautti olkiaan.
“Tjaa-a”, Same vastasi.
Surumielinen ilme alavireisillä kasvoilla kävi vielä tavanomaistakin syvemmällä murheen valtameressä. IГӨЯ kääntyi ympäri mietteliäänä. Ratkaisu pitäisi löytää pian. Hän ei pitänyt kiireestä, mutta nyt hänellä oli vieraita. Rusinaakin kuivemmat silmät siirtyivät kohti pöydän äärellä seisovaa ainoaa tuolia. IГӨЯ nyökkäsi. Kyllä. Näin se tapahtuisi.
Kämmenet, myös niistä hiiltyneen musta, tarttuivat tuolin selkämykseen. Moderaattorit esittivät vaikuttuneita turkisviittaan pukeutuneen voimannäytteestä. Eihän tuoli oikeasti mitään painanut. Matojen onttouttama, mitä luultavimmin. Mutta nousipa se kuitenkin ilmaan, aivan kuten IГӨЯ oli toivonut. Tai, mitä IГӨЯ oikeasti olisi halunnut, oli tulitikut. Hän oli kuullut sellaisista vuosisatoja sitten. Niiden legenda oli kiirinyt kauas.
Tai ainakin Kaya-Wahilaiseen mökkiin asti. Mökkiin, jossa IГӨЯ, ei ehkä miehekkäästi, IГӨЯin sukupuolesta kun oli yhtä vähän kuivaa faktaa, kuin mökissä kuivaa heinää (eli oikeastaan jonkin verran), irroitti kolmesta tuolin jalasta kahta.
Kumpikaan vieraista ei tohtinut pysäyttää päättäväisyyden tuulia. Vaikkeivat ne tuulet kovin päättäväisiä edes olleet. Eihän mökissä edes tuullut, veti vain vähäsen. Tai aika paljon. Ainakin välillä.
Yksijalkainen tuoli ei kolahtanut lattialle, IГӨЯin päästäessä siitä irti, kaksi kalikkamaista tuolinjalkaa kainalossaan. Tuoli lätsähti, lattiaan osuessaan. Lahonnut ja osittain mätä tuolinpohja levittäytyi matolle ilkeästi. Vaikkei tuoli osaa olla ilkeä. Mutta kyllä se silti aika hyvin kuvasi masentavaa materiaalien kohtaamista.
“царапина, царапина, царапина”, sanoivat toisiaan vasten hankautuvat puukalikat. “царапина, царапина, царапина”, uudestaan ja uudestaan. Kahta tuolinjalkaa kattilan vieressä yhteen hierova IГӨЯ oli verkkaisen masentuneesti asetellut patjansa viimeiset, jompaa kumpaa päätään ruumiistaan hatarasti tukevat heinät keskelle pöytää, metallihäkkyrän alle sytykkeeksi.
“царапина, царапина, царапина.”
Same hengitti hyvin raskaasti. Kuivan puun царапина raastoi selakhiaanin mieltä, kuin kalikat toisiaan. Maken päässä pyöri ajatuksia eri tavoista auttaa IГӨЯia. Mökin yleinen ilmapiiri esti kuitenkin puolirahia tekemästä sen kummempia päätöksiä. Ei hänellä nyt niin kiire ollut. Vaikka vähän olikin. Mutta ei se enää siltä tuntunut. Kai.
Minuutit kuluivat царапинаn parissa. Ne tuntuivat tunneilta, mutta ne eivät olleet. Minuutteja vain. Tosi pitkiä minuutteja, toki. Mutta asioiden turha suurentelu ei kuulunut IГӨЯin ajatusmaailmaan. IГӨЯ oli nimittäin realistinen. Ja kaikessa realistisuudessaan hän melkein hymyili onnistuessaan tehtävässään.
Vaikka kyllä IГӨЯ oli oikeasti pessimisti. Eikä hän siksi oikeasti hymyillyt. Oikeastaan, IГӨЯ oli jopa hieman yllättynyt yhden yksinäisen kipinän pudotessa kalikoiden välistä kohti kattilan alla odottavia kuivia heiniä. Vaikka eihän heinillä ollut tietoisuutta. Eivät ne mitään odottaneet.
Eikä IГӨЯkaan oikeasti yllättynyt ollut. Mutta heinä liekehti ja se oli tärkeintä. Sameissa syvyyksissä lilluva картофель-mukula pääsi lämpöön, jonka se ansaitsi. Siitäkin, huolimatta, ettei kukaan Kaya-Wahissa ansainnut mitään. Eivät edes картофельt.
Heinistä ja pöytäliinan virkaa toimittavasta rätistä kyhätty tuli oli mitä etevin tapa saattaa eineksistä vakuuttavin pöytään, vieraiden nautittavaksi. Vaikkeivat vieraat edes pitäisi картофельn mausta. Se, mitä IГӨЯ ei ollut ottanut huomioon (tai oikeastaan oli, mutta päätti murehtia aiheesta vasta sitten, kun asiasta tulisi ajankohtainen), oli nätin, tai oikeastaan todella ruman ruoanvalmistusjärjestelmän liekkien leviämistä.
Merkillinen, tai jos ihan rehellisiä ollaan, kovin tavanomainen kolmikko seisoi hiljaa katsomassa, kuinka tuli hitaasti, mutta varmasti valtasi lisää alaa pyöreältä pöydältä. Oikeastaan, koko pöytä oli ilmiliekeissä. Mutta ehkä viimein oli aika etsiä tilanteesta sen positiivisia puolia. Nyt ei ollut kylmä. Ja jos tilanteen annettaisiin edetä, ei olisi enää koskaan.
Mutta sitten Make muisti olevansa Kaya-Wahissa. Miksi turhaan ajatella positiivisesti?
Mutrusuinen IГӨЯ katsoi masentuneena, kuinka puolirahi kompuroi vauhdilla ulos mökistä, vain palatakseen välittömästi sisälle, IГӨЯin ainoa kukkaruukku käsissään. Ruukussa eli harvinainen, kaukaisilta mailta mukana tuotu kasvi, jonka kauneus oli sanoinkuvaamaton.
Ruukussa oli myös paljon vettä.
Ei ollut kauaa.
Eikä ollut muuten kasviakaan.
Mutta ei ollut enää liekehtivää pöytääkään.
Miltei transsimaiseen tilaan liekkien edessä vajonnut Same taputti toveriaan olalle ripeästä toiminnasta. IГӨЯin mielestä oikeastaan liiankin ripeästä. Miksi sitä turhaan kiirehtimään? Moderaattorin kurkkaus vastasammutetun, höyryävän pöydän päällä odottavaan ämpäriin kertoi, että картофель oli kuin olikin valmis syötäväksi. Ainakin luultavasti.
Vaikka kyllähän sen raakanakin olisi voinut syödä. IГӨЯ halusi kuitenkin tehdä asiat kunnolla. Olihan sentään ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA.
Ateria oli valmis. Kaikki kolme istuivat tuolillaan juhla-aterian ääressä. Tai oikeastaan ei yksikään. Kenelläkään ei ollut tuolia. Aiemmin tuoleja oli ollut yksi, mutta se oli ilmeisesti ollut yksi ateriantekoprosessin tarvikkeista. Ja olihan pöydällä nyt sentään lämmin ateria. Ainakin lämpimämpi kuin Kaya-Wahin ulkoilma. Ja mökin sisäilma. Se ei tietenkään kertonut kovin paljoa.
Tuolien puuttuminen ei tietenkään pysäyttänyt kahta moderaattoria ja IГӨЯia. He kyyristyivät pyöreän pöydän ja mukulaisen perinneruoan ääreen kätevään ja ergonomiseen shasaalikyykkyyn. Kumpikaan moderaattoreista ei tiennyt, että sitä kutsuttiin shasaalikyykyksi.
Ja tilanne oikeastaan vain helpottui Samelle, joka oli tätä ennen joutunut kulkemaan mökissä lähinnä selkä kumarassa.
IГӨЯ mutisi jotain kummallista kaksikolle, joka vastasi tähän lähinnä nyökkäilemällä hiljaa. Todella hiljaa. Kumpikaan ei ollut aivan varma, mitä he odottivat ja miksi.
Sitten IГӨЯin kaavun suojista tuli luiseva sormi, joka osoitti moderaattorien takana olevalle seinälle. Tanakka talon omistaja mutisi jotain taas. Lopulta moderaattorit tajusivat kääntyä katsomaan.
Sillä hetkellä heistä tuntui kuin he olisivat lukeneet ruokarukouksen heidän takanaan olevalla seinällä jököttävälle taululle. Sieltä takaisin tuijotti toinen IГӨЯin lajin jäsen. Sillä oli iso karvalakki. Isoin. Isoin karvalakki minkä he olivat koskaan nähneet. Ja muhkea viitta, ehkä yksi muhkeimmista. Se muistutti kuin suurta karvaista rauskua, joka makasi tanakan otuksen olkapäillä. Vaikka ei rausku ollutkaan. Kuten ei otus itsekään. Ja otuksen katse oli samalla tavalla iloton kuin IГӨЯilla.
Taulun alla luki ӍAИTAX.
He eivät viitsineet kysyä. Niin oli ehkä parasta.
IГӨЯ mutisi jotain ja otti käteensä veitsen. Tämä oli juhlallinen hetki. Tätä huipentumaa oli IГӨЯ odottanut aikapäiviä. Tänään oli perinteikäs ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA, ja hänen koko vuoden säästämänsä картофельt-mukula oli nyt valmistettu. Kiehutettu. Tarjoiltu lautasille, jotka kiilsivät puhtauttaan juhlan ytimessä. Tai eivät oikeastaan kiiltäneet. Eivätkä olleet todennäköisesti millään tapaa hygieenisiä. Mutta ainakin lautaset oli. Voisihan sitä pahemminkin olla. Jossain päin. Jollain tapaa.
Rauhallisesti siirtyen tanakka otus kurottui shasaalikyykystään kohti herkullista ateriaa, jonka valmistelu oli loppumetreillään. Veitsi laskeutui kutkuttavan hitaasti kohti keltaista pylpyrää, joka odotti että se vihdoin pilkottaisiin kolmeen osaan ja tarjoiltaisiin sellaisenaan odottavien juhlavieraiden tyhjille lautasille. Se täyttäisi heidän kurnivat vatsansa, ja ei vain vatsansa – sielunsa.
Niin ylväs oli IГӨЯin lajin perinneruoka, ja kun sanon ”perinne-”, tarkoitan ”ainoa”.
IГӨЯ yritti halkaista mukulaa.
Ja kovin yrittikin.
Se liusui veitseniskusta lautasen toiselle puolelle.
Veitsenisku oli ollut melko verkkainen. Ja mukulainen herkku todennäköisesti melko kova.
IГӨЯ ei luovuttanut. Se ei kuulunut hänen luonteeseensa. Hänen luonteeseensa kuului lähinnä passiivinen tuijottelu ja apaattinen mutina.
Veitsi nousi taas ylös valmiina uuteen iskuun. Mutta ei kovin vauhdilla. Itseasiassa aika rauhallisesti. Mutta mihinpä heillä olisi kiire ollutkaan. Paitsi Samella ja Makella sotimaan jotain sotaa ja etsimään jotain petturia.
Veitsi iski taas.
Arvatkaa halkesiko mukula.
No ei.
Ei haljennut.
Tämä toistui. Perinteikäs ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA sai tällä kertaa odottaa. Kuten se oli jo aika kauan odottanutkin. Maken vatsa kurnutti kuin sammakko, joita ei Kaya-Wahissa elänyt, koska vaihtolämpöisillä otuksilla ei ollut Kaya-Wahissa juurikaan mahdollisuuksia. Tämä ei ole vihje siitä, että juuri kenelläkään muulla olisi ollut.
Halkaisuyritys toistui. Ja kovin toistuikin. Nimenomaan se yritys. Ei se halkaisu.
Mukula singahteli lautasella vaivalloisesti. Täysin kokonaisena. Kimmoisana. Keltaisena. Pehmeänä mutta läpäisemättömänä. Voittamattomana.
IГӨЯ nosti veistä taas hitaasti ja yritti. Huomatkaa yritti. ”Yritti” on hyvä sana. Se kertoo sekä aikeen että lopputuloksen. Jälkimmäinen oli tällä kertaa epäonnistuminen. Sen ei olisi varmaan pitänyt enää yllättää tässä vaiheessa. Mutta silti se yllätti. IГӨЯin elämä oli täynnä yllätyksiä, vaikka ei oikeastaan.
Nyt hän kuitenkin koki sellaisen.
Silmänräpäyksessä kullanhohtoinen pyhäinjäänne, картофель-mukula viipaloitui kolmeen samankokoiseen osaan.
Same ei ollut enää shasaalikyykyssä.
Eikä hänen viikatteensa nojannut enää tönön seinustaa vasten, vaan se oli hänen käsissään.
”Noin”, hän sanoi kulmat kurtussa.
IГӨЯ näytti jäätyneeltä. Tosin ilmaston huomioiden se ei olisi mahdotonta. Tai ehkä hän vain reagoi melko verkkaisesti. Mihinpä tässä kiire olikaan, paitsi syömään herkullista ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIAa, joka oli todennäköisesti tässä vaiheessa lähinnä kylmä ja kuminen pylpyrä kolmena kylmänä ja kumisena palasena. Mutta eipähän sellaista joka päivä saanut syödä. Ja kun sanon ”saanut”, tarkoitan ”pitänyt”.
Ja silloin ateriointi alkoi. Keltainen картофельt-mukula, tuo taivaan lahja ja jumalainen perinne, joka kattoi tuhat vuotta IГӨЯin lajin kulttuurihistoriaa, pilkottiin siivuiksi ja sisäistettiin pala kerrallaan kunkin olennon elimistöön. Ja voi minkälainen makuelämys se olikaan, tai ainakin moderaattorien matkan hienoin makuelämys, ja kun sanon ”hienoin”, tarkoitan ”ensimmäinen”. Lämpöä se ei ollut juurikaan tuonut, mutta se ei sentään ollut aivan yhtä jääkylmää kuin Kaya-Wahin viileä syysilma. Tai miten niin syysilma. Kaya-Wahin ilma.
Kolme ruokailijaa istui pöydän ääressä, paitsi että ei istunutkaan, vaan lähinnä kyhjötti epämiellyttävästi kyykkyasennossa yrittäen pitää tasapainonsa niin hyvin kuin se oli mahdollista. Mukula oli poissa. Se jäisi heidän muistoihinsa parhaana ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIAna, jonka he olivat koskaan kokeneet.
IГӨЯ oli säästänyt sitä koko vuoden. Tätä yhtä merkkipäivää varten hän oli sitä säästänyt. Ja nyt hän oli sisäistänyt sen elimistöönsä juuri kohtaamien toveriensa kanssa. IГӨЯ koki rinnassaan melkein aitoa onnellisuutta. Todella, todella melkein. Jos hänen suutaan katsoi roikkuen katosta pää alaspäin, saattoi nähdä hymynkaaren.
”No”, Make sanoi vaitonaisesti. ”Tuota, kiitos ateriasta…”
”ILӨ ӨИ ӍІИЦИ PЦӨLЁLLAИI”, otus mutisi.
Sitten oltiin taas aika hiljaa.
”TAЛAЛ OЛ PAЯAS ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA”, IГӨЯ mutisi aiempaa innokkaana. Tai objektiivisesti kuunneltuna lähinnä hieman kovaäänisemmin.
Sitten oltiin taas todella hiljaa. Make ei näyttänyt kovin iloiselta. Hän jakoi sen katseen Samen kanssa, joka pudisti päätään. Hänen oli silti pakko puhua.
”Mutta… eihän tänään ole vielä nimeämispäivä.”
Same tuijotti Makea.
”Siihenhän on vielä kuukausia.”
Make tuijotti talon omistajaa.
”Nyt on vielä syksy.”
IГӨЯ tuijotti Samea.
Same tuijotti IГӨЯia.
Make tuijotti Samea.
Make tuijotti IГӨЯia.
Same tuijotti IГӨЯia.
IГӨЯ tuijotti molempia. Hänen silmänsä olivat sen verran kaukana toisistaan.
IГӨЯ tuijotti lautasta, jolla ei ollut enää mukulaa.
Sitten oltiin todella, todella hiljaa.
Ulkona kuului vain kylmä tuuli. Joka kuului kyllä sisälläkin. Ja tuntui. Tönö ei ollut erityisen hyvin eristetty. Ei oikeastaan juuri ollenkaan. Mutta kuitenkin. Muttei kuitenkaan.
”Tuota…”
Molemmat moderaattorit lakkasivat samanaikaisesti olemasta shasaalikyykyssä. He varoivat lyömästä päitään kattoon. Eivätkä rikkoneet katsekontaktia talon omistajaan.
He perääntyivät. Melko hitaasti. Ovea kohti.
”Kiitos ateriasta”, Same sanoi.
Ovi sulkeutui heidän perässään.
IГӨЯ jäi könöttämään shasaalikyykyssä.
”JДД.”
Sitten hän oli vain todella, todella hiljaa.
Ja aika pitkään.
Maansa myynyt (ei IГӨЯ oikeasti omistanut maata, jolla hänen mökkinsä seisoi [eivätkä mökit seiso, nehän vain ovat], vaikka ei kukaan muukaan Kaya-Wahissa maata haluaisi omistaa [paitsi ilmeisesti Killjoy]) IГӨЯ seisoi hiirenhiljaa tuijottamassa tyhjiä lautasia ja niiden mukana murskattuja unelmia. Vaikkei IГӨЯ edes tiennyt, mikä on hiiri. Tai, että miten unelmia voisi konkreettisesti iskeä pienempiin paloihin.
ИIӍЁAӍIЅ PAIЏA ATЁЯIA. Mennyt hukkaan. Perinneruoka häpäisty. Tosin mikä on hukka? IГӨЯ ei tiennyt. Eikä IГӨЯ välittänyt. Hiiltyneellä pöydällä lepäsivät turmion lautaset. Ehkä hieman vahva sanavalinta, mutta IГӨЯ tarvitsi voimakkaita ajatuksia. Mutta sitten, oikeastaan, myös rauhallisia. Idea oli hyvä. Rauhoittuminen. IГӨЯ tiesi, miten. Vaikkei idea oikeasti hyvä ollut. Mutta ainakin turvallinen se oli. Ihan varmasti.
Tosin ei. Koska IГӨЯ ei osannut odottaa pahinta. Ainoastaan toiseksi pahinta. Eli hidasta ja kivuliasta kuolemaa. Sitä ei kuitenkaan tullut. Vaan pahin tuli. Tai ehkä IГӨЯ vain suurenteli asioita mielessään. Sekin oli toki mahdollista.
Se, mikä tapahtui (se pahin mahdollinen) odotti IГӨЯia kirjahyllyllä. Sillä vinolla, jonka päällä oli synkkä kuula. Mutta ei se kuula IГӨЯia kiinnostanut. Vaan se, mitä oli sen vierellä. Se oli матрёшка. Viimeinen muisto kaukaa kotoa. Vaikka eiväthän muistot missään järjestyksessä ole. Nekin vain ovat. Mutta muistoesineistä viimeinen.
Se oli puinen ja koristeellinen. Se oli etäisesti hahmon muotoinen ja se näytti koostuvan yläpuoliskosta ja alapuoliskosta. Maalaus sen etäisesti hahmonmuotoisella pinnalla oli ilmiselvä. Se oli ӍAИTAX, SЦЦЯI JД ЦSЗIMMITЭИ MДHTДVД.
Ja kun IГӨЯ käänsi матрёшкаa, se aukesi. Ja sisällä oli toinen. Hieman edellistä pienempi puinen hahmo. Senkin IГӨЯ tunnisti. Se oli tietenkin ZФLДT, VДЦЯДS, VIISДS, ДIИДКIЙ ЦSЗIMMITЭИ, MЦTTЗI SILTIКДДИ IHДЙ КФКФ ДIКДД.
IГӨЯ tunsi jo hengityksensä tasaavan ja sydämensykkeensä rauhoittuvan. Ei kuitenkaan liikaa. Koska jos sydän rauhoittui liikaa, rauhoittui se yleensä lopullisesti.
Ja sitten aukesi toinen матрёшка. Ja sisällä oli jälleen pienempi hahmo. Mutta ei paljoa pienempi. Vähän vain. Juuri sen verran, että se mahtui ZФLДT, VДЦЯДS, VIISДS, ДIИДКIЙ ЦSЗIMMITЭИ, MЦTTЗI SILTIКДДИ IHДЙ КФКФ ДIКДДn sisään.
Siellä oli VZLФTФ, КДIКISTД HIЯMЦISIИ, MЦTTД VДIЙ SILLФIИ КЦЙ TФDЗLLД TДЯVITSI. Siinä olivat lempeät kasvot, jotka IГӨЯkin nuoruusvuosinaan ehti tapaamaan.
Mutta nyt ei ollut aika pysähtyä. IГӨЯin jännittävääkin jännittävämpi (ei oikeasti) iltapäivä puksutti eteenpäin, kuin hurjinkin juna. Vaikkei IГӨЯ ollut koskaan junaa nähnytkään, saatika tiennyt, mitä “puksuttaminen” tarkoittaa. Kädet väänsivät. Ja taas uudet kasvot ilmaantuivat. Eivät kuitenkaan tyhjästä. Vaan VZLФTФ, КДIКISTД HIЯMЦISIИ, MЦTTД VДIЙ SILLФIИ КЦЙ TФDЗLLД TДЯVITSIn sisältä. Jos se olisi ilmaantunut tyhjästä, se olisi ollut mustaa magiaa ja sellaiset kuuluivat vain ӍAИTAX, SЦЦЯI JД ЦSЗIMMITЭИ MДHTДVДlle.
Siellä oli ККДSPДЯФVV, КДЦИIS JД VIЗHКЭД, MЦTTД HILLITУSTI JД TФDЗLLД VДЯФVДISЭSTI.
Kyllä. Hyviä muistoja, mietti IГӨЯ. Tai ei nyt kovin hyviä. Mutta ihan siedettäviä.
Oli käännettävä vielä kerran. Esiin tupsahti (IГӨЯin itsensä vetämänä) ЖLЗЬФTФV, JЦЦЯI SФPIVДSTI TДITЗЭLLIИЗЙ. Näitä kasvoja ei IГӨЯ tunnistanut. Mutta ei hänen toisaalta tarvinnutkaan. Ne kasvot olivat hänen матрёшкаssaan, joten niiden täytyi olla tärkeät. Tai sitten ei. Mutta oliko tuolla toisaalta väliä?
Eipä ollut.
Koska vielä viimeisen kerran käänsi IГӨЯ. Siistiin riviin synkeän kuulan vierelle asetetut puiset hahmot saivat itselleen kuudennen ja viimeisen toverin. Se oli pieni, pienin kaikista. Mutta ei se haitannut (kyllä se vähän haittasi), sillä viimeinen kasvoista oli IГӨЯ, HILJДIИЗЙ, MЦTTЭI LIIДИ (PДITSI ЗHКД IHДЙ VДHДИ).
Olentoa melkein hymyilytti nähdä omat kasvonsa viimeisessä hahmossa. Mutta eihän IГӨЯ hymyillyt. Vaikka olisi saanut. Mutta ei. Mustassa kädessään omaa puista kuvaansa tutkiva IГӨЯ laski lopulta itsensäkin матрёшкаn kauniiseen ja täydelliseen (jos ei ihan, niin ainakin lähellä sitä) riviin. Ja juuri silloin se tapahtui. Se pahin. Ehkä vähän suurenneltu, mutta kuitenkin, pahin.
Kuten IГӨЯ usein itselleen sen totesi (ei kuitenkaan ääneen, se olisi ollut tarpeetonta), kirjahylly oli vino. Viimeistä puista hahmoa laskiessaan, tönäisi käsi huomaamattaan kuulan alas. Sekunti, jonka se käytti matkallaan kohti puista, vuosien tummuttamaa lattiaa, tuntui loputtoman pitkältä.
Eihän se oikeasti loputtoman pitkä ollut. Tuntui vain siltä. Eikä kyllä välttämättä edes tuntunut. Mutta niin jostain syystä tavataan sanoa. Mutta kuitenkin.
Se sekunti päättyi pahimpaan. Vaikka матрёшка oli hyllyn artefakteista rakkain, oli kuula niistä kaikkein arvokkain. Tai näin IГӨЯ ainakin arveli. Eihän hän voinut varmaksi tietää. Ja nyt se levisi. Tuhansiksi (tai mahdollisesti vain sadoiksi, tai hyvin useiksi kymmeniksi) sirpaleiksi IГӨЯin vastasiivotuille, muttei siltikään kovin puhtaille lattioille.
Vuosien tuhkien samentaman lasisen pallon sisältä sinkoutui, tai tarkemmin ottaen putosi nopeasti, pieni shasaalikyykkyä harjoittava messinkinen hahmo, joka piteli kädessään punaisen ja valkoisen väreistä koostuvaa syötäväksi tarkoitettua herkkua.
Vaikkei IГӨЯ ollut varma, olisiko tankomainen objekti oikeasti herkkua.
Hahmo ja sen kanssa lattialle levinneet keinotekoiset lumihiutaleet pysähtyivät surullisesti, liike-energian lakkaamasta vaikuttamasta niihin.
Vai lakkasiko se koskaan vaikuttamasta? Ja mitä tosiaan oli liike-energia? Näitä kysymyksiä ei IГӨЯ miettinyt. Eikä välttämättä kukaan muukaan.
Tai mistäpä sitä tiesi.
Mutta jos se vain oli mahdollista, oli IГӨЯin kasvoilla oleva ainainen mutrusuu nyt entistäkin surullisemmalla mielellä. Hiljaa, IГӨЯ tuijotti hetken kömpelyydensä tuhoja. Eipä sitä auttanut surra. Tai ehkä auttoi. Kyllä IГӨЯ sitäkin aina silloin tällöin kokeili. Nyt hän ei kuitenkaan kokeilisi. Päivässä oli ollut jo tarpeeksi toimintaa (vaikkakin aika passiivista sellaista). Hitaasti, IГӨЯ alkoi nostelemaan kuulan sirpaleita ylös lattialta.
Ensimmäinen. Ja toinen. Ja kolmas. Sitten neljäs. Vielä viides. Ja kuudeskin. Seitsemäs olikin jo vähän isompi. Kahdeksannen jälkeen IГӨЯ totesi, että ehkä hän ensiksi hakisi liiman.
Taas kerran syvällä juuri ja juuri metsäksi laskettavassa metsässä alkoi synketä. Synkkää oli ollut kaiken aikaa. Mutta nyt oli synkempää, ja tästä se vielä synkkenisi. Same ja Make olivat pysäyttäneet matkantekonsa. Alkoi olla liian pimeää etenemiselle, ja Maken siipiä alkoi väsyttää.
Puolirahi könötti märällä mättäällä polvillaan. Hän kasaili pienittyjä puuklapeja nuotioksi. Jokainen niistä oli vielä kostea, mutta lohikäärmeen kevyt lämpöhönkä auttoi puun kuivattamisessa.
Same istui rujolla kannolla. Jalkojensa eteen hän oli kerännyt kasan havupuiden oksia, ja toisessa kädessään hän piteli ohutta puunrunkoa veistellen tätä puukollaan täysin oksattomaksi. Kohta heillä olisi laavu yötä varten.
Kylmyys oli tulossa.
Puun lämmitysoperaatio alkoi tuottaa tulosta. Make siveli sormillaan nuotiomateriaalia tunnustellen vielä märkiä kohtia, eikä niitä juurikaan löytynyt. Puolirahi vetäisi syvään henkeä vihdoin sytyttääkseen nuotion.
Jolloin taivas aukesi.
Hopeisen meren sisällön verran vettä hyppäsi heidän niskaansa.
Kaatosade muutti maaston kuravelliksi ja kuivatut puut pehmeäksi hötöksi. Moderaattorit tuijottivat toisiaan jälleen todella pitkään.
”Kaya-Wahi on perseestä”, Make sanoi.
”Totta helvetissä”, Same vastasi.
”Mitä helvettiä minä olen tekemässä?” Suga kysyi itseltään. Hän tarkasteli Bio-Klaanin muurien sisällä levittäytyvää kaupunkia erään korkean rakennuksen huipulta. Se olisi ollut mitä mainioin sijainti tarkka-ampujalle, paitsi, että se oli aivan kamala sijainti tarkka-ampujalle, sillä se oli todella avoin. Missään ei ollut mitään suojaa. Mutta hyvä näköala sieltä oli. Kaikki monikulttuurisen sekasikiökaupungin rakennelmat yrittivät kilpailla toan huomiosta, mutta tämä ei niihin katsettaan kohdistanut. Hänen näkökentässään oli vain yksi asia, jolla oli väliä. Se asia oli valon toa, joka käveli vainoharhaisen näköisenä leveää päätietä pitkin vilkuillen vähä väliä ympärilleen.
Ei, kukaan ei seurannut Gekkoa. Kukaan ei tarkkaillut häntä kahdenkymmenen metrin säteellä. Ei. Mutta Summerganon seisoi viisikymmentä metriä hänen yläpuolellaan ja tuijotti häntä. Sitä hän ei tosin tiennyt, vaan jatkoi mahdollisimman vähän epäilyjä herättäväksi askeltamiseksi tarkoitettua kävelyään.
Suga, kultaseni, teepä temppu, sanoi mairea ääni Summerganonin pään sisässä, ja Suga vihasi sitä sävyä, jolla tämä puhui hänelle. Semmoinen sievä ’jooko’ vielä perään. Kelpaako?
”Äh”, toa totesi ja hyppäsi alas rakennuksen katolta. Tavallista akrobaattisemmilla liikkeillä, joiden suorittamiseen Suga saattoi saada apua häiriintyneeltä puolijumalalta, joka asui hänen päänsä sisässä, Suga käytti hyväkseen ympäristöään ja hidasti putoamisensa vähemmän tappavaan vauhtiin. Gekko vilkaisi jälleen kerran taakseen, mutta heti hänen käännettyään päänsä jälleen katsomaan eteenpäin suhteellisen varmana siitä, ettei häntä edelleenkään seurattu, hän kuuli takaansa kovan tömähdyksen. Nopea vilkaisu niin, että hänen näkökenttänsä laidalla näkyvä syöksyvä toa tuli havaittua, ja Gekko parahti kovaan ääneen pyrähtäen adrenaliinitehosteiseen rynnäkköön väkijoukon läpi.
Kiroten Suga pinkaisi valkean valon toan perään. Jälkiä ei ollut vaikea seurata, sillä panikoiva petturiepäilty rynni tiensä väkijoukon läpi anteeksi pyytelemättä ja taakseen katsomatta. Sugan oli tehtävä samoin, mutta hänen onnekseen Gekko jätti jälkeensä avoimen tien massojen läpi. Mitä helvettiä minä olen tekemässä, Suga ajatteli jälleen. Oliko Visokki menettänyt järkensä? Miksi kukaan antaisi Manun hoitaa tällaista tehtävää?
”Meillä on petturinselvittämiskuvio vielä hieman vaiheessa ja tarvitsisin siihen teidän apuanne”, punainen visorak oli todennut pohtien, miten tyhmää oli käyttää monikkoa, kun silmien edessä näkyi vain yksi henkilö.
”Ah, tosiaan”, Suga oli vastannut. ”Ei ole onnistanut, vai?” ”On toki onnistunut, mutta tarvitsen lisäkuulusteluun teidän apuanne. Gekko osoittautui hieman… ongelmalliseksi tapaukseksi”, admin oli selventänyt.
Suga oli kohottanut kulmaansa. ”Ahaa. Miksi meidän apuamme?” ”Gekon päässä on Avden loinen”, Visokki oli todennut kylmästi.
Sugan ilme oli muuttunut hyvin epätyypillisen kiinnostuneeksi hänen kuultuaan uutiset. ”Miekkonen, Miekkonen tuo Punainen”, hän oli hyrissyt, pudistanut sitten räväkästi päätään ja todennut: ”Pahoittelen. Siis, tarvitsetko… Manun apua, vai?”
Admin oli pohtinut hetken, miten vastaisi. ”Niin kai. Jos te pystyisitte jotenkin saamaan Gekosta lisää informaatiota irti ilman, että loinen tarttuu teihin.”
Suga oli avannut suunsa, mutta ennen kuin hänen äänensä oli päässyt kuuluville, Visokki oli kuullut päässään Manun hunajaisen mairean äänen: ”Älä lainkaan huolehdi, kultaseni. Me hoidamme kyllä tilanteen… parhain päin.” ”… Kiitos”, admin oli huokaissut.
”Oletko varma, että tämä on hyvä idea, Visokki?” Suga oli sitten kysynyt varovasti. ”Ei sillä, että arvostelisin mielipidettäsi, mutta…” ”Suga, minä en kysynyt mielipidettäsi”, Manu oli tuhahtanut. ”Kyllä. Minä en valitettavasti itse voi saada Gekosta enempää irti loisen takia”, visorak oli tilittänyt selvästi turhautuneena siitä, ettei voinut tehdä asialle enempää… ja ettei petturin selvittäminen voinut edetä.
Sugalla ei ollut vieläkään aikaa kiinnittää huomiota ympäristöönsä yksityiskohtaisesti, mutta se ei estänyt Manua kommentoimasta asioita, joita Sugan aivot jättivät näköhavainnoista tulkitsematta. Minun pitäisi joskus käydä tuossa vortixx-ravintolassa. Sieltä saa kuulemma jotain hyvää chiliasiaa. Ei kyllä mitään hajua, mitä se mahtoi olla, mutta näin olen kuullut.
Suga päätti jättää äänen huomiotta ja keskittyä täysin takaa-ajoon. Gekko oli kompastunut kukkakaalia kauppaavan matoralaisen kärryyn, joka myös toimi kyseisen kauppiaan kukkakaalikojuna.
”Kaalinpääni!” matoran parkui heristäen nyrkkiään valon toalle, joka kompuroi pystyyn ja takaisin liikekannalle.
Nuo kukkakaalit muistuttavat kovin erästä tiettyä fraktaalia, Manu totesi, kun Suga ponnisti ilmaan ja ylitti juuri ja juuri kaatuneen kojukärryn. Tuo oli muuten maksimisuoritus. Et pääse juuri korkeammalle tuosta.
”Kiitos tiedosta”, Suga tuhahti raskaan hengityksensä lomasta. Gekko oli syöksynyt sivukujalle, ja Suga oli lähestulkoon juossut ohitse. Hänet kuitenkin havahdutti aistiärsyke, joka tuntui siltä, kuin joku olisi läpsäissyt häntä takaraivoon. Hoi, se meni tuonne. Käytä silmiäsi.
”Älä lyö minua, senkin loinen!” En tietenkään lyö, ei minulla ole edes käsiä!
Gekko huomasi tulleensa umpikujaan: joka suunnasta piiritti kivinen pystysuora seinä, jota pitkin ei käynyt kiipeäminen. Hän nielaisi kuuluvasti ja perääntyi hieman taaemmas. Olisiko vielä mahdollista paeta edelliseen risteykseen? Hän pinkaisi takaisin päin ja törmäsi suoraan Sugan rintakehään. Valon toa lennähti taaksepäin ja tömähti kivuliaasti maahan. Seuraavaksi hän huomasi toisen toan nostaneen hänet rinnuksista seinää vasten. Suga ei tarkoittanut olla aggressiivinen, mutta jokin sai hänet käyttämään hieman kovempia otteita kuin hän olisi tietoisesti halunnut. Kamala ajatus juolahti hänen mieleensä, ja Manu ilmeisesti näki sen, koska totesi: Ei sinun hakkeroimisesi nyt niin helppoa olisi, älä sitä pelkää.
Suga ei ollut täysin vakuuttunut, mutta käänsi ajatuksensa taas Gekkoon, joka oli nyt hänen kuristusotteessaan. Hän yllättyi taas hieman omasta väkivaltaisuudestaan ja pudotti Gekon takaisin maahan. Tämä läähätti kuuluvasti.
”Gekko. Minulla on… asiaa sinulle.”
”Mitä… helvettiä sinä… olet… tekemässä?” Gekko kähisi hieroen kurkkuaan. ”Minä luulin, että… olet yleensä ystävällinen kaikille.”
”Niin minäkin”, Suga sanoi ja pudisti päätään. ”Mutta Manu ei ole.”
Gekon silmät suurenivat, ja hän yritti päästä pakoon Sugan ohitse, mutta Suga potkaisi hänet mahdollisimman hellävaraisesti takaisin. Toki voidaan kyseenalaistaa, voiko potkaisu ikinä olla hellävaraista, mutta kaikkea ei voi saada. Ja me haluamme Gekon.
”Sinä haluat Gekon”, Suga muistutti. ”Minä en tee hänellä mitään.”
”Miksi haluatte Gekon?” asianomainen raakkui yhä käheästi. ”Mitä pahaa olen tehnyt?”
”Olet petturiehdokas”, Suga sanoi.
”Ette… ette voi tietää sitä!” Gekko parahti. Eivät he voineet tietää. Eiväthän? Ei kukaan moderaattoreista olisi kertonut sitä sille hullulle makutalle. Oletko varma, ettet vertaa minua nyt Abzumoon? kuului ääni tyhjästä. Gekko lähestulkoon pelästyi kuoliaaksi. Mistä se tuli? Kuka se oli? Makuta Nui, tietysti, mutta missä? Fiksumpi kuin tajusinkaan, Manu totesi ilahtuneena. Luulisi, että tietäisit jopa, missä majailen!
Hetken aikaa Gekko vain nyyhkytti maassa. Sugan kävi tätä sääliksi.
”Tätäkö sinä halusit?” hän tivasi Manulta, mutta sai vastaukseksi vain virtuaalisen hyssytyksen. Yritän kuunnella.
”Itkua?” Nyyhkytystä.
”Miksi?” Nyyhkytys voi kertoa yllättävän paljon.
”Mistä?” Hyss.
Gekko yritti jälleen paeta, ja Suga esti jälleen aikeen. Tällä kertaa hän painoi valon toan taas seinää vasten ja nyt asetti otsansa tämän otsaa vasten. Täältä tullaan. Avataan Annonan lipas. Mitä sieltä löytyy? Mitä sieltä löytyy? Missä sinä olet?
Suga ei halunnut katsoa, joten hän ei seurannut mitä epämääräisintä käytävän tapaista asiaa, joka muodostui hänen ja Gekon mielten väliin. Manu kurkisti syntyneestä aukosta sisään varovaisesti. Tietenkään tilanne ei ole näin konkreettinen, mutta aivosi yrittävät konkretisoida sinulle tätä abstraktiutta hieman ymmärrettävämmäksi, tiedäthän, Manu totesi ohimennen. Olen muuten pahoillani.
”Mistä?” Suga kysyi nopeasti ja höllensi otettaan Gekosta. Hänen epäilyksensä kasvoivat jälleen suuriin mittasuhteisiin. Tästä.
Sugan seuraavaksi kokemaa tuntemusta olisi voinut verrata lekasta päähän saamiseen. Hänen tajunsa lähti yhtä nopeasti kuin Gekon kauhuntunne nousi kolmanteen potenssiin.
”Mi-mitä sinä teeeet? Lopetaaaa!” Gekko rääkyi.
”Ei hätää, liskoseni”, Manun ääni sanoi kuulostaen tällä kertaa siltä, kuin se olisi kuiskattu hänen korvaansa. ”Muutaman iteraation jälkeen mielesi ei tunne enää mitään.”
Gekosta tuntui, kuin hänen aivojaan olisi muotoiltu uuteen uskoon työntämällä siihen ensin useita teräviä metallitikkuja ja sitten vatkaamalla ne muusiksi tehosekoittimella. Kipu oli lähes sietämätön, mutta jotenkin toan onnistui pysyä tajuissaan, toisin kuin Sugan, joka nyt makasi vatsallaan maassa. Gekon näkö hämärtyi, mutta hän oli näkevinään jonkinlaisen hehkuvan hassuista kellertävistä valopalleroista koostuvan janan hänen ja Sugan päiden välillä.
”Ei siellä oikeasti mitään valopalloja ole. Tuokin on hassu konkretisaatio kaikesta tästä abstraktiudesta, jota ehkä tihkuu tajuntasi lävitse. Nyt, pysy vielä hetki aivan paikallasi. Tämä sitten sattuu aika paljon.”
Gekko inahti vielä laimeasti ja kaatui sen jälkeen Sugan seuraksi maahan. Hän oli kuitenkin tietoinen siitä, mitä tapahtui seuraavaksi. Makuta Nui laskeutui tasolle. Selkeästi se oli taso. Gekko olisi ilmaissut sen olevan pinta, jonka päällä kykeni seisomaan, ja Manu taas olisi saattanut puhua kahden erisuuntaisen vektorin lineaarikombinaatioiden joukosta.
Manulla oli hämmästyttävän konkreettisen näköinen ruumis, joka oli aika lailla sitä, miltä hän olisi normaalitilanteessa näyttänyt fyysisessä maailmassa. Gekko tunsi melkein olevansa ulkopuolinen tarkkailija – tai kenties hän olikin.
”Ei”, Gekko sanoi vaimeasti. ”Menkää pois. Te ette kuulu sinne! Menkää pois!”
Valon toan huudahdukset kovenivat, mutta ne hukkuivat kaiken nielevän kohinan alle.
… mieli?
Suga heräsi, ja hänen päähänsä sattui.
Hän oli herännyt paremmistakin paikoista. Ja nähnyt kauniimpiakin ensimmäisiä näkyjä.
Makuta Nui hymyili leveästi jään toan kasvojen edessä.
”Hyvää huomenta, kaunokainen!”
Suga hillitsi vaistomaisen tarpeensa hutkaista suuren nyrkkinsä makutan naamaan. ”Tuota. Mitä sinä teet pääni ulkopuolella?”
Makuta Nuin virne kertoi, että asia ei ollut näin konkreettinen taikka yksiselitteinen. Eihän se koskaan ollut.
”… ja missä me olemme?”
Suuri soturi katseli ympärillensä. He istuivat kylmällä lattialla pyöreässä valokiilassa, joka satoi heidän niskaansa muuten täysin synkeästä taivaasta – vai kenties katosta? Kiila halkaisi pimeyden niin saumattomasti, että valon ja varjon raja näytti kuin kiinteältä seinältä.
Ehkä se olikin sitä. Toisella puolella kiilaa aivan siinä kohtaa, missä valo loppui ja varjo alkoi, oli oviaukko jonnekin, jossa oli kirkasta ja vehreää.
”Sanotaan vaikka, että tämä on, hmm, eräänlainen suojakerros meille”, Manu sanoi ja auttoi Sugan pystyyn.
”Suojakerros? Miltä se meitä suojaa?”
”Loiselta tietty. Kaikki data on kryptattu näiden ovien välissä, eli en usko, että korruptoidumme, jos loinen ei vain kulje tuosta ovesta.”
”En väitä ymmärtäväni puheestasi juuri mitään, mutta miksi… loinen ei kulkisi ovesta?”
”Ehkä se ei mahdu siitä?”
”… sano nyt vielä, että lasket kaiken sen varaan.”
”Ha, en suinkaan. Mutta et ehkä ymmärtäisi, mitä minä sanon.”
Suga näytti hieman happamalta. ”Onko tuolla Gekon mieli?”
”Jep. Veikkaisin, että löydämme sieltä liskoja. Mitä muuta sieltä voisi löytää?”
”Näinköhän”, Suga sanoi vaimeasti ja hiveli partaansa mietteliäästi.
Gekon mieli
He eivät löytäneet sieltä liskoja.
”Mitä…” Suga aloitti.
”Hmh”, makuta sanoi raapien päätään. ”Se olisi kai ollut liian ilmiselvää.”
Ehkä he olivat odottaneet, että valon toan mielessä olisi ollut valoisaa. Tämä ei kuitenkaan ollut aivan sitä, mitä he olivat odottaneet: taivaalla paistoi kahden sijasta kuusi aurinkoa, ja niiden kylvämä valo maalasi maailman sateenkaaren jokaiseen väriin. Niityt olivat vihreitä, punaisia, kirkkaan oransseja, jopa sinertäviä. Kukat tanssivat keväisessä tuulessa sambaa ja linnut lauloivat kauniisti ympäri maailmaa. Taivas oli täynnä kauniita pikkuruisia pumpulimaisia pilvenhattaroita, ja kun Manu ja Suga katsoivat tarkemmin, se todella olikin pumpulia.
Ja kaikkialla niityillä laukkasi kirjavan värisiä kavioeläimiä, jotka kikattivat heleästi ja telmivät ruohikossa.
”Katsos, Sugaseni”, Manu höhötti, ”sinähän viihtyisit täällä.”
”Visokkikin varmasti viihtyisi”, Suga sanoi, ja molemmat yhtyivät kuivaan nauruun. ”… miksi sinä otit minut tänne mukaan.”
”No tuota”, Manu sanoi vaivaantuneena ja katsoi jalkojensa juureen Sugan silmien sijasta. ”Gekko voisi hermostua, jos rupean pitämään monologia. Joten jos sinä juttelet kanssani, hän ei ehkä pelkää yhtä paljon!”
Suga ei ollut lainkaan vakuuttunut siitä, että Manu kertoi totuuden.
”Sitä paitsi on hyvä, jos joku pitää silmällä takaporttia”, makuta jatkoi ja osoitti peukalollaan olkansa yli kohti ovea, josta he olivat tulleet. Nyt se näytti jykevältä timantista valmistetulta pankkiholvin ovelta, joka seisoi kultaisissa kehyksissä vailla seinää, jossa olla kiinni.
”hei, ystävät!!”
Ääni oli kirkas ja tolkuttoman pirteä, ja se oli kuulunut heidän edestään. Makuta ja toa kääntyivät vikkelästi portilta äänen tulosuuntaan. Yksi kavioeläimistä, sininen ja pitkäharjainen isopää oli pysähtynyt heidän eteensä ja katsoi heihin kahdella madu-hedelmän kokoisella silmällä. Sen harja hohti sateenkaaren väreissä ja sillä oli selässään aivan pikkuruiset siivet, joilla ei taatusti kyennyt lentämään yhtikäs minnekään.
”voitteko olla ystäviäni???”
Suga siristi silmiään. Tämä oli sotia nähneelle miehellekin jo liian paksua. Ja näemmä Manullekin. Pimeyden olento alkoi käkättää mielipuolisesti ja taputti hitaasti.
”Niinpä tietenkin. Niinpä tietenkin. Se on kulissia, Suga. Yhtä kulissia.”
Sinisen kavioeläimen vierelle oli yhtäkkiä ilmaantunut kaksi olentoa lisää: pinkki ja kirkkaan oranssi. Pinkillä oli yllättäen pinkki harja ja oranssilla keltainen. Ja kummankin olennon pää oli niin suuri, ettei kaulan olisi pitänyt periaatteessa pystyä edes kannattelemaan sitä. Sininen jatkoi puhettaan kahden muun tuijottaessa heitä suurin silmin ja hymyillen niin leveästi, että Manu ihmetteli, mikseivät niiden suut revenneet:
”jos olette ystäviäni niin voimme leikkiä yhdessä hippaa ja pelata akilinia ja kihertää laitumella ja voimme kammata toistemme harjoja ja-”
Pimeyden olento nosti oikeaa kättään ja laittoi peukalonsa ja etusormensa yhteen, jolloin kavioeläin vaikeni. Kolme kavioeläintä tuijotti heitä nyt hiljaa ällöttävän söpösti hymyillen.
”Mitättömän kuolevaisen kamalista tapahtumista häiriintynyt ja traumatisoitunut mielenriekale pyrkii säilyttämään mielenterveytensä viimeiset rippeet kyhäämällä jotakin ylitsepursuavan ei-negatiivista ja ällöttävän söpöä”, Manu sanoi ja virnisti julmasti.
”… ja kikattaa ja kikattaa ja kikattaa…”, sininen kavioeläin jatkoi puhettaan ja jumitti kuin vanha videokasetti. Kaksi muuta eläintä yhtyivät sinisen toistoon kuin kuorolaulajat.
”… ja kikattaa ja kikattaa ja…”
”Mitä sinä olet tekemässä?” Suga kysyi katsoen Manuun vakavana.
”Katson kulissin taakse.”
Makuta napsautti sormiaan, ja jokin särkyi. Pellot maalautuivat verenpunaisiksi, auringoista viisi sammui ja taivaan täytti pimeys. ”… ja ssssssyöstä Mata Nuin alassss helvettiin!” kavioeläimen puhe muuttui kylmäksi sihinäksi, ja molemmat tunsivat nyt äänen.
Sillä oli edelleen kaviot. Mutta nyt sen ällöttävän suloinen pää oli Kanohi Avsan muotoinen, ja syvistä silmäkuopista katsoi kaksi sadistista silmää, jotka olivat joskus katsoneet kohti taivasta ja päättäneet, että halusivat hallita sieltä.
Joka ikisen pelloilla temmeltäneen kavioeläimen päät kääntyivät heitä kohti, ja niistä katsoivat samat kasvot. Lintujen laulu peittyi Makuta Abzumon kymmenestä suusta kuuluvan naurun alle.
”Mitä te teette? Te tuhoatte kaiken!” kuului Gekon valittava ääni jostain kaukaa. ”Lopettakaa… minä pyydän!”
Suga vilkuili ympärilleen paikantaakseen äänen lähteen, mutta sitten hän kuuli muksahduksen, äänen, joka lähtee siitä, kun metallitangolla lyödään märkää lihaa, ja nesteen purskahtamisen äänen. Hän kääntyi nopeasti takaisin Manuun päin ja huomasi, että Abzumoa imitoiva hevosolento makasi maassa kymmeninä palasina. Raato oli värjännyt maan ympäriltään vereen ja näytti tällä hetkellä koostuvan irtonaisesta lihasta ja hurmeisesta mössöstä. Manu piteli kädessään olennon irtopäätä ja tuijotti sitä apaattisena.
Suga laski kätensä Manun olkapäälle, jolloin tämä hätkähti ja paiskasi pään ulos näköpiiristään.
”Ehkä meidän pitäisi… paikantaa kohteemme”, Suga sanoi. Manu nyökkäsi hitaasti.
”Ehkäpä. Ehkäpä…”
Suga ei tiennyt, mitä Manu teki, mutta jotain usvan kaltaista pursusi peittämään hirvittäviä kaviokkaita jostain peltojen uumenista. Nämä näyttivät nyt vain utuisilta kuvajaisilta utuisessa maastossa, joka oli ottanut värikseen harmaan.
”Ei-negatiivinen”, Manu kuiskasi, ”ei ole välttämättä positiivinen.”
”Mennään neutraalilla”, Suga sanoi suhteellisen tyytyväisenä ratkaisuun.
He astelivat utuisten nummien halki. Se, mikä oli aiemmin ollut ainoa taivaalla paistava aurinko oli muuttunut nyt kuuksi, jonka vivahteeton valo näytti tietä. Maailman värittömyys muistutti Makuta Nuita siitä hetkestä, jolloin hän oli vuosilta tuntuvien sekunnien ajaksi saanut katsottua Avden silmien takana olevaan sieluun.
Nyt hän, kuten Sugakin, katsoi johonkin, joka ei ollut välttämättä kaukana siitä.
Hallan tappamalla nurmikolla seisoi taas yksi kavioeläin, joka ei ollut kirkkaan värinen, mutta ei mustakaan. Sen väri oli tyhjyys itse, ja tuosta mustasta aukosta heidän näkökentässään kurkisti koko joukko verenpunaisia silmiä.
”hih hih hih”, loinen nauroi. ”uusia ystäviä”
”Manu”, Suga kuiskasi jähmettyneenä. Eläin ahdisti häntä. ”Mikä. Tuo. On.”
”Ystäväiseni”, Manu sanoi häijysti virnistäen ja lipaisi huuliaan, ”minulla ei ole aavistustakaan.”
Sugan pää kääntyi epäuskoisena tuijottamaan Manun profiilia. Hänen vieressään seisova makuta oli silminnähden innostunut.
”Se on loinen”, Manu sanoi ja hieroi käsiään yhteen kumoten samalla oman väitteensä siitä, ettei hänellä muka ollut aavistustakaan siitä, mikä olento oli. ”Samanlainen loinen kuin Snow-paran päässä tässä vastikään.”
”Mitä tarkoitat?” Suga sanoi ja käänsi katseensa takaisin olioon. Sen kaikki kaameat punaiset silmät tuijottivat nyt heitä kahta aktiivisesti ja sen muoto aaltoili hieman.
”Eikö ole yleistä tietoa, että Snökken päässä eli infernaalinen närhi?” Manu kysyi hivenen yllättyneesti. ”Hups.”
”Manu…” Suga sanoi irrottamatta katsettaan loisesta. Hän ei uskaltanut juuri nyt liikahtaa mihinkään.
”Kuten totesin, minä en tiedä, mikä se on. Ja siksi me olemme täällä. Se on peräisin Avdesta, ja tämä voi olla elämämme tilaisuus selvittää hieman lisää.”
”Luulin, että me olemme täällä tutkimassa, onko Gekko petturi”, Suga äyskähti, edelleen kuiskaten tosin.
”Ai? Niin, totta! Visuhan pyysikin sitä”, Manu naurahti, Sugan mielestä aivan liian kovaan ääneen.
”Oletko tosissasi?” Suga älähti, edelleen irrottamatta katsettaan infernaalisesta ponista.
”Äh, älä viitsi. Se kuulee kaiken, mitä sanot, eikä käy kimppuusi yhtään vähempää, jos jumitat paikallasi.”
Kaviokas painajainen otti varovaisia askelia. Sen koko hahmoton ruumis tuntui värähtelevän kuin se olisi yrittänyt epätoivoisesti pysytellä kiinni olemassaolossa. Siluettimaisen olennon pikimustan hahmon reunat värisivät kuin olisivat olleet hajoamassa. Siitä pääsi jotain hirnahduksen ja hyytävän naurun väliltä. ”Kerubi, kerubi, kerubi! Miksi hyökkäisin kimppuunne?” ääni puhui, ja pätki ja rätisi kuin epävireinen radio.
Suga kohotti hitaasti kulmaansa kääntäen katseensa Manuun. ”Kerubi?”
”Älä välitä siitä”, Manu sanoi ja tuijotti loista. ”Mikä sinä olet, olento? Sinä et ole Syvä Nauru.” ”En tietenkään, kerubi!” olento rääkäisi. ”Mutta Nauru on minussa. Nauru on meissä kaikissa. Nauru on enemmän kuin me. Minä olen vähemmän kuin Nauru.”
Taas yksi hyytävä kikatus.
”Taidan ymmärtää”, Manu totesi. ”Mitä sinä tiedät, pikkuinen?”
Sugan mielestä Manun lausahdus ja se äänensävy, jolla tämä sen sanoi, olivat jotain todella väärää tässä tilanteessa. Häntä myöskin alkoi häiritä se, kuinka tiedostavaksi ja pelottavalla tavalla viisaaksi olennon puhe oli muuttunut lapsekkaasta kikatuksesta. ”En paljoa, enkeli. Miksi oletat että voit kysyä minulta jotain?”
”Aina voin”, Manu sanoi ja virnisti ironisesti. ”Minä voin myös tuhota sinut. Valinta on sinun.”
Kukin punaisista silmistä pullistui yllättyneenä. Olennon terävähampainen suu loksahti auki kuin shokissa ja… paljasti sisältään toisen suun, joka hymyili leveästi. ”TU͘H͜O͡TA?̷” se rääkäisi niin että Sugan kuuloelimet tuntuivat halkeavan – mutta sitten hän muisti että ei kuullut huutoa korvillaan. ”Ymmärrätkö sinä, mille puhut? Luuletko, että olen eläin teurastettavaksesi? Voitko rikkoa aatteen? Voitko polttaa hengiltä ajatuksen? Kerro minulle, makuta, miten voit tuhota idean?”
”Ha ha haa!” Manu naurahti äänellä, jota Suga kavahti, sillä tuntui, kuin se olisi yhtä hyvin voinut lähteä kammottavasta tyhjyysolennosta, joka seisoi heidän edessään.
”Jos tuhoan mielen, joka ajatusta ajattelee, ajatus unohtuu!”
Kiilto makutan silmissä huolestutti Sugaa. ”Manu. Et kai sinä oikeasti…?” ”Voit tappaa vallankumouksellisen, mutta aate ei kuole”, olento sanoi nostaen äänenvoimakkuuttaan, ”Makuta hyvä, tiedätkö kumpi meistä kahdesta on kuolematon? VINKKI: SE – ET – OLE – SINÄ.”
Olennon viimeinen karjahdus kaikui halki koko Gekon mielen. Hetken oli hiljaista kuin hautaholvissa. ”… vaikka kuinka haluaisitkin sitä.”
”Oletko sinä… ajatus?” Suga uskaltautui lopulta kysymään. ”Miten se on mahdollista?” ”Liian yksinkertaista, toa hyvä. Mutta jos sen ajattelu noin auttaa, kyllä.”
Infernaalinen poni oli käyttäytynyt hetken aikaa aivan liian rationaalisesti ja elävästi. Siksi se näemmä koki asiakseen taittaa niskansa. Rusahdus. Suuri pää lörpähti sivulle virnuillen yhä samalla tavalla, ja kaviokas juoksi hetken aikaa ympyrää. ”hi hi hi”
”Jos tapan kaikki vallankumoukselliset, kukaan ei enää vastusta. Jos tapan kaikki aatteesta tietävät, aate unohtuu. Jonkun on keksittävä se uudestaan”, Manu sanoi ja maisteli hetken sanaa ”uudestaan”. Uudestaan ja uudestaan. Uudestaan.
”Poissa silmistä, poissa mielestä, eikö totta?”
”Toimiiko tuo noin?” Suga kysyi epäilevästi.
”Ei. Mutta se voisi toimia. Jos ja vain jos tuo ei ole sama loinen, joka oli Snökken mielessä.”
Olento pudisti päätään. Tai ainakin näytti yrittävän. Sillä ei ollut enää toimivaa niskaa, joten sivulla roikkuva pää vain helisi, ja… putosi irti. Se kopsahti maahan ja ruumis jäi seisomaan ilman sitä.
Katkenneen kaulan kohtaan aukesi uusi silmä. Pää jatkoi puhumista. ”Samaa ajatusta ei istuteta lumipallon ja valon hylkiön päähän. Siemen on sama, mutta eri maaperällä… siitä voi kasvaa mitä tahansa. Toinen heistä… halusi lentää vapaana kuin taivaan lintu. Tämä taas… laukata halki auringon kylvettämien niittyjen.”
Pää nytkähti. Ennen pitkää Manu ja Suga huomasivat, että kaulantyngästä kasvoi sadoittain pieniä ja isompia hämähäkinjalkoja, joilla se alkoi kipittää ympyrää. ”hi hi hi”
Jään toa ei teeskennellytkään ymmärtävänsä tilannetta, mutta hän yritti. ”Manu. Onko siis niin, että… tuo asia, mikä se sitten onkaan, esti Visokkia tarkistamasta Gekon petturuutta?” Manun nyökättyä hän jatkoi. ”Miten se sen teki? Estääkö se sinuakin?”
”Miten se esti Visokkia?” Manu hymähti. ”Visu ei uskaltanut ottaa riskiä.”
”… mitä riskiä.”
”Tartuntariskiä.”
”Älä sano, että…”
”Ha. Ha ha. Meillä ei ole mitään hä-… no okei, tuo oli aika paksu valhe.”
Suga katsoi Makuta Nuin hermostuneeseen hymyyn silmät jääkylminä. Hetken aikaa hän oli luullut pitävänsä Manun kanssa keskustelemisesta enemmän silloin, kun pystyi katsomaan tätä silmiin.
”Mihin sinä olet meidät vetänyt.”
”No, oikeammin minulla ei ole mitään hätää.”
”Mihin sinä olet minut vetänyt.”
Manu avasi suunsa, mutta sieltä tulevia sanoja ei ollut kohdistettu Sugalle: ”Missä on talon isäntä? Vaadin saada tavata hänet!”
Sekä Suga että loinen tuijottivat nyt Manua vähän hölmistyneenä – mikäli loisesta ylipäätään pystyi mitään sanomaan.
”Gekkoseni, Gekkoseni, tule esiin piilostasi! Sinulla ei ole mitään pelättävää. Me olemme täällä auttamassa sinua!” Manu huuteli iloisella äänellä. ”Eksyksissä oman mielesi syövereissä? Ei ehkä kaikkein terveellisintä ajanvietettä. Tule tänne, tule tänne. Emme tee sinulle pahaa. Loiselle kylläkin teemme!”
Hetken aikaa Manu sai maanitella, ennen kuin mitään tapahtui. Ehkäpä se oli mielenkiintoa, ehkäpä pelkkää turtunutta pöllämystyneisyyttä, mutta sekä Suga että loinen olivat täysin hiljaa paikoillaan koko tämän ajan. Loinen tosin värisi yhä epäilyttävästi, ja sen pää juoksi ympyrää sen ruumiin ympärillä.
Hetken hiljaisuuden jälkeen tyhjyydestä alkoi kuulua kavioiden kopsetta. Sumun keskeltä heitä kohti köpötteli poni. Se ei muistuttanut lainkaan heidän aikaisemmin tapaamiaan kaviokkaita eikä myöskään loista, sillä se näytti paljon luonnollisemmalta, vaikka sen pää olikin ruumiin mittasuhteisiin nähden hieman liian suuri. Hevoseläimen eturuumis oli verhoutunut valkeaan kankaaseen, ja sen kasvoilla oli Kanohi Avohkiilta näyttävä naamio. Sen vihreät silmät tuijottivat kolmikkoa surumielisesti olennon kopistellessa yhä lähemmäs heitä.
”Ööh, Gekko?” Suga kysyi vaimeasti.
”Mainiota, mainiota. Tule toki lähemmäs, ystäväiseni”, Manu sanoi ja lähestyi itsekin saapuvaa kavioeläintä. Heidän tultuaan kosketusetäisyydelle toisistaan Manu taputti kevyesti ponin selkää.
”Hyvä poika. Etkö olekin!”
Suga tunsi sääliä sitä olentoa kohtaan, joka vaikutti olevan Gekko, ja vihaa sitä olentoa kohtaan, jonka Manu väitti olevan loinen Gekon mielessä. Seuraavaksi hänen ajatuksensa kuitenkin palasivat käsillä olevaan vaaranpaikkaan.
”Manu”, Suga kuitenkin jatkoi. ”Sinun täytyy nyt vastata. Olenko minä tartuntavaarassa?”
”Ehehe. En usko, että se on mahdollista. Loisen pitäisi päästä perille tunnelin salausalgoritmeista ensin. Ja niiden murtamiseen tarvittaisiin seitsemännen tason kraatan laskentateho.”
Suga tunsi hetken huojennusta, kunnes Manu totesi: ”Toisaalta voisimme tartuttaa loisen sinuun. Gekon mieli on sellainen universaalipsyyken osajoukko, jossa kaikki sinun mielessäsi käytössä olevat aksioomat eivät valitettavasti päde, eikä minulla ole siten käytössäni kaikkia niitä keinoja, joilla voisimme kuulustella tätä saatanallista hevosta.”
Suga näytti entistä pöyristyneemmältä. ”… älä edes väitä etteikö tuo olisi ollut suunnitelmasi alusta asti.”
”Tuollaisessa suunnitelmassa on vaaransa, mutta minulla on teoria”, Manu sanoi pahoittelevasti. ”Meidän täytyy vain hallita loisen tarttumista.”
”Ehdottomasti ei. Minä en suostu siihen.”
”No mutta”, Manu sanoi ja mietti hetken. ”Snow-paran loinen saatiin houkuteltua ulos hänen päästään. Hän on nyt puhdas. Ja loinen on kuollut. Jos otat loisen itseesi, pelastat Gekon suurelta kärsimykseltä.”
Toa Suga näytti mietteliäältä ja vakavalta. Hän pohti kaikkea, mitä oli nähnyt Gekon mielessä. Makuta Abzumon hirviömäisen olemuksen täydellisen ylivallan. Hän oli katsonut valon toaa tämän pelokkaisiin silmiin, eikä halunnut uskoa että tämä olisi voinut pettää Klaanin. Ei edes kuolemanpelon siivittämänä.
Hän voisi ottaa tämän luodin.
Hän ei pelkäisi ottaa sitä, jos se auttaisi Gekkoa.
”Hyvä on. Minä teen sen.”
Manu hymyili. ”Sugaseni, Sugaseni, tiesin, että sinuun voisi-”
Rääkäisy. Repaleinen, kohinan täyttämä rääkäisy.
He kääntyivät.
Ainoastaan nähdäkseen hämähäkkijaloilla tasapainottelevan loisen pään välissään. Se näytti heille pikimustaa kieltä ennen kuin singahti sadalla jalalla viilettäen heidän taakseen, kohti timanttiholvikaaria.
”Mitä se…”
Suga katsoi Manua.
Manu katsoi Sugaa.
Suga Manua.
Manu Sugaa.
Gekko hirnahti.
Kaikki katsoivat kohtaan, jossa loisen pää oli äsken ollut. Ruumis seisoi yhä paikallaan, mutta nyt kaulantyngästä alkoi paisua irstaasti esiin jotain, jossa oli silmiä ja ehkä suukin, mutta lähinnä silmiä. Lopulta infernaalinen poni oli kasvattanut itselleen uuden pään.
Se nosti yhden kavion vilkuttaakseen päälle, joka juoksi käkättäen ulos Gekon mielestä.
Suga kääntyi hitaasti kohti Manua.
”Sinä sanoit, että se poistuisi Gekosta.”
”No noinkin voi käydä.”
”Sinä sanoit, että se poistuisi Gekosta.”
”Suga, jätitkö sinä portin auki?”
”Se oli auki, koska me halusimme loisen pois Gekosta ja minuun!”
”No minä sitä en jättänyt auki. Älä minua katso.”
”Tarkoittaako tämä, että päässäni on kohta toinenkin ääni sinun lisäksesi?” Suga huusi.
”Jos vaikka otetaan se kiinni?”
”Sinä tiesit tämän, etkö tiennytkin?” Suga huusi Manulle kurkku suorana. ”Sinä tiesit, että se ei katoaisi täältä mihinkään!”
”Jos se ei katoa täältä mihinkään, niin hitto vie, se on myös Lumikin päässä!” Manu karjahti takaisin. ”Jospa vaikka yrittäisimme ymmärtää, miten se toimii, niin ehkä pääsisimmekin siitä joskus eroon!”
Suga pudisti päätään ja kiristeli hampaitaan. ”Voi hyvänen aika sinun kanssasi”, hän tuhahti.
Manu rääkäisi hieman, kun huomasi suuren toan tarttuvan hänen mielimaailman muotonsa olkapäistä kiinni melko kovakouraisin ottein. ”Mitä sinä…”
Ennen kuin hän ehti lopettaa lausetta, hän löysi itsensä Gekon satulasta, jonne myös Suga loikkasi. Olento hirnahti.
”Mitä helvettiä me olemme tekemässä?” Suga kysyi eikä olettanut saavansa vastausta, jonka kuitenkin sai.
”Selvästi jotain nerokasta”, Manu sanoi huomatessaan idean. ”Ehkä vähän lisäpuhtia polleen, eiköstä!”
Manu asetti kätensä Gekon ilmentymän ohimoille ja hieroi niitä Sugan mielestä kovin epäilyttävällä tavalla. ”Okei, mitä helvettiä sinä olet nyt tekemässä.”
Kuin vastaukseksi Sugan kysymykseen Gekon selkään kasvoi pari siipiä. Ne olivat komeat kuin gukkolinnulla konsanaan.
”Lennä, heposeni, lennä!” Manu huudahti. ”Laukkaa! Sillä tavalla kuvaannollisesti siis.”
Ja Gekko lensi.
Sugan mieli
Taivas oli sininen kuin Bio-Klaanin linnakkeen yllä liehuvat liput, jotka kertoivat vapaudesta ja valinnasta. Alla riehuvan taistelukentän liekit olivat punaisia kuin veri ja lopullinen turmio ja kohtalo, joka kaikkia lopulta odotti. Suga olisi uskonut, että hänen päässään olisi ollut harmonisempaa. Mutta hän ei ollutkaan nyt parhaassa mahdollisessa mielentilassa.
Taivaan halki lensi suurilla siivillä kaviokas, jonka naamion suukappaleen ympärille sidottu huivi lepatti.
”Okei”, Suga huusi ilmavirran yli, ”miten löydämme sen täältä?”
”Sinun mielesi. Luulisi sinun tietävän. Minne infernaalisen ponin pää juoksisi täällä?”
”Pahoittelen, mutta en ole viettänyt valtavasti aikaa oman pääni sisällä hetkeen…”
Suga ohjasi Gekon syöksyyn, ja he singahtivat taistelukentän läheltä. Kultaiset, sieluttomat Hauta kantavat soturit siivosivat kaikista universumin lajeista koostuvaa armeijaa tieltään heiluttaen suuria miekkoja. Niiden panssari alkoi olla verenpunan tahrima. Sinnikkäästi puolustautuva pienempi armeija ei kuitenkaan luovuttanut, vaikka niiden siniset liput paloivat.
Punakultaisen armeijan sadanpäämies ratsasti joukkojen takana olennolla, joita ei ollut olemassakaan matoran-universumissa. Suuri, kaikkialta naurettavan lihaksikas ja musta varjon olento antoi loistokkaan harjansa liehua ja nosti kavionsa voitokkaasti ilmaan päästäen ällöttävän mutta äärimmäisen miehisen hirnahduksen.
Sen keho oli täynnä punaisia silmiä. hi hi HIRN
”… mitä helvettiä…”
”Hahaa!”
”… se on tekemässä?”
”Kuten se sanoi”, Manu myhäili, ”samaa siementä ei voi istuttaa kaikkiin päihin. Sen piti ottaa täällä hieman erilainen muoto.”
”… ah.”
”Uskoisin hevosuuden johtuvan siitä, että se kumminkin on peräisin Gekon päästä. Ainakin haluan uskoa niin.”
”En ole… eh, ihan varma, miten vastata tuohon.”
He lensivät jonkin aikaa ympyrää loisen ympärillä. Loinen tuijotti heitä koko ajan, mutta armeija ei näyttänyt kiinnittävän heihin minkäänlaista huomiota.
”Okei, mitä meillä on”, Manu sanoi ääneen. Suga kohotti kulmaansa kysyvästi.
”Meillä on minä”, Manu jatkoi pohtivaan sävyyn ja siveli leukaansa mietteliäästi, ”eli aika hyvä hakkeri, vaikka itse sanonkin. Meillä on sinä…” – tässä välissä Manu tökki Sugaa etusormellaan niin, että jälkimmäinen miltei lensin ratsun selästä – ”… joka pystyy hallitsemaan tätä ympäröivää todellisuutta. Sitten meillä on tämä Gekkonen tässä…” – Manu tökkäsi Gekkoa terävästi, jolloin tämä hirnaisi tuskastuneesti ja lähestulkoon heitti molemmat ratsastajat selästään – ”… jokaaaaargh… on Gekko.”
”Hyvä, kun huomasit”, Suga puhisi yrittäen kiivetä takaisin lentävän ponin selkään. Hän oli melkein pudonnut alas sodan keskelle, ja roikkui nyt Gekon hännästä kaksin käsin.
”Mitä Gekolla voi tehdä?” Manu kysyi, eikä Suga ollut varma, halusiko tämä kysymykseensä vastauksen. Loisella näytti olevan sellainen.
Kaviot kiskaistiin taivasta kohti, kun lihaksikas kammotus nousi takajaloilleen ja nauroi repaleisesti. Verenpunaisen armeijan sata miestä kaatanut sadanpäämies heilutti sieluttomasti valtaisaa miekkaansa loisen selässä silmät tyhjää valoa kiiluen. ”Voi, siihen kysymykseen te haluaisitte varmasti vastauksen”, peto hirnui. ”Jos jotain, niin hän oli loistava syötti.”
”Ai, ja kuka on sitten pääateria?” itsensä takaisin ratsaille heilauttanut Suga ajatteli, mutta tajusi heti että täällä se oli sama kuin hän olisi puhunut ääneen. Muskelipeto hirnahti väreillen inhottavasti. ”Etkö jo ymmärrä, valkea ratsumies? Sinä olet vain silta. Silta paljon arvokkaampaan kohteeseen.”
Sugan suu aukesi. Samassa hän kuuli kuitenkin Manun ”varo”-huudon. Yksi verellä maalatun armeijan suunnattomista ritareista oli päässyt aivan liian lähelle kaksikon lentävää ratsua. Kääntyessään hitaasti kohti hyökkääjän mielettömiä sinisiä silmiä Suga ehti hetken kaivata asetta, ja jostain hänen tajunnastaan ase tuli.
Suunnaton kahden käden miekka halkaisi mielikuvituksesta loihditun sotilaan ja tämän terät kahtia kesken ilmalennon.
”Tässä kohtaa on ehkä hyvä huomata, että me olemme nyt sellaisessa tosi stereotyyppisessä mielikuvitusmaailmassa, jota sinä hallitset ajatuksesi voimalla, Sugaseni”, Manu sanoi kiskoessaan Gekkoa korvista yrittäen saada tämän lentämään korkeammalle.
”Mitä loinen sanoi?” Suga tivasi ja mäiski vastausta odotellessaan lisää heitä kurottelevia mielikuvitusritareita päreiksi.
”Jaa, millä? Se sanoi aika paljon kaikkea typerää.”
”Miksi minä olen silta? Ja kuka on todellinen kohde?”
Manu käänsi epäuskoisen katseensa Sugaan. ”Etkö sinä tajua? Minä olen loisen kohde.”
”Miksi sinä?”
”Sinä olet… korruptoimaton. Olettaisin. Sinä et pelkää mitään.”
”Minä… mitä?” Suga näytti hölmistyneeltä. Gekko lensi nyt niin korkealla, että sotilaat eivät yltäneet lähellekään heitä, ja niin kaukana loisesta, että he eivät kuulleet tämän hirnuntaa.
”Miten pelko liittyy mihinkään?” Suga kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Manu ohjasti Gekkoa lentämään takaisin loista kohti. ”Viitsisitkö vastata?”
”Kaikkea sinäkin kyselet”, Manu tiuskaisi. ”Syvä Nauru hyödyntää uhrinsa pelkoja, ja tuo loinen on yksi kuoron äänistä, näin sanoakseni.”
”Mitä tarkoitat?”
”Sitä, että jos sinä et pelkää, se ei voi tehdä mitään täällä”, Manu sanoi ja tajusi kesken virkkeen, mitä oli juuri sanomassa. ”Se ei voi tehdä mitään täällä. Ei juuri mitään. Mutta jonkun muun mielessä, jonkun vähemmän järkähtämättömän, sillä voi olla suurikin valta. Ha ha haa! Mitä Gekolla voi tehdä, Suga?”
Suga kääntyi kohti Manun kasvoja. Jään toan Hunalla oleva ilme vastasi jämeryydeltään kahden käden miekkaa, joka hänellä oli vielä kädessä. Suga näytti tietävän täsmälleen, mitä Manu oli ehdottamassa – siksi hän ei ollutkaan tippaakaan samaa mieltä.
”Sinä et uskaltaisi”, hän sanoi iskien äänellään kuin moukarilla.
Manun kasvoille levisi sairaan mielenvikainen virne, kun tämä otti vastaan moukariniskun: ”Katsotaanko?”
Sen sanottuaan Manu loikkasi Gekon selästä huudahtaen samalla: ”Tee parhaasiii!”
Suga katsoi aavistuksen verran järkyttyneenä, kun Manu katosi tuhansien verenpunaisten soturien massaan. Hän kuitenkin otti tiukasti Gekon ohjaksiinsa ja ohjasi tämän ylemmäs väistäen täpärästi miekaniskun alhaalta. Hän alkoi puhua ratsuolennolle hiljaa.
”Sinä siinä. Olen… pahoillani siitä, mitä saatamme joutua tekemään. Olen pahoillani siitä mitä olen jo joutunut tekemään. Olen pahoillani siitä, mitä hän tekee. Ja vähän toivon, että joskus hänkin olisi. Mutta tarvitsemme… tarvitsen sinua vielä yhteen asiaan.”
Olento, joka oli ehkä Gekko, käänsi Avohkiita muistuttavat kasvonsa kohti ratsumiestään ja tuijotti vaitonaisena.
”Ja se saattaa olla aika penteleenmoinen asia.”
Verenpunaisen armeijan rivit alkoivat murtaa sinisen lipun alla taistelevien sotilaiden taistelutahtoa. Sadanpäämies ratsasti psykoottisesti nauravalla loisella ympäri kenttien pudotellen olentojen päitä nurmelle. Ritarien kultaiset Haut alkoivat peittyä lopullisesti punaisten läikkien alle, kun järkähtämättömät rivit marssivat marssimistaan.
Taivaalla punaisen armeijan yläpuolella leijui jokin, jolla oli kuninkaalliselle sopiva viitta ja suuret perhosmaiset siivet. Se avasi suunsa ja huusi sotilaille kirkkaalla äänellä karmaisevaa taistelulauluaan: pää poikki, pää poikki, pää poikki.
Vielä pari sinistä lippua liehui viimeisten uljaiden olentojen käsissä, kun ne valmistautuivat vastaanottamaan vääjäämättömän.
Kunnes taivaalta laskeutui jokin, joka pysäyttäisi vääjäämättömän. Läpäisemätön este.
Soturi oli sinivalkoinen, ja hän laskeutui eriskummalliselta siivekkäältä ratsulta. Hänen jykevän ruumiinrakenteensa jokainen lihas oli vuosien taistelun kivenkovaksi takoma. Soturin kasvoilla olevan sinisen naamion leuan vasaramaista muotoa alleviivasi pitkä liuhuparta. Tämä naamio oli Huna, ja se tarkoitti kaikille Kanohien muinaisen mystiikan tuntijoille piiloutumista. Ehkä jopa täydellistä näkymättömyyttä. Mutta tämä soturi ei käyttänyt naamiota piiloutumiseen. Se oli viesti, ei, käsky jokaiselle viholliselle jonka hän oli kohdannut ja tulisi kohtaamaan. Käsky piiloutua. Viimeinen mahdollisuus perääntyä jokaiselle, joka aikoi kohdata hänen teränsä taistelussa.
Sinisen ja valkoisen ritari katsoi punaista armeijaa päättäväisen musertumattomana ja veti selästään pitkän miekan, joka kimalteli aurinkoinvalossa.
”Juoskaa kukkuloille”, hän käski.
Hän ei osoittanut sitä siniselle armeijalle, ja sen punainen armeija kohta huomasi.
Kuin suoraan sinivalkoisen soturin sisältä pursusi taistelutahtoa jokaiseen sinisen lipun alla urheasti kamppailevaan olentoon, kun tämä johti heidät rynnäkköön. Kaksi armeijaa törmäsi. Miekat säpälöityivät, kultaiset Haut sinkoilivat ilmaan usein vielä pää mukanaan. Sinilippuja oli vähemmän, paljon vähemmän, mutta heillä oli jotain, mitä punaisilla ritareilla ei ollut.
Heillä oli Suga.
Sugaa ajoi eteenpäin kiteytynyt sisu ja päättäväisyys, ja tuhannen miehen voima. Terät ja nyrkit puhuivat. Kun hän katsoi ympärilleen, hän näki sinisen lipun alla taistelevia olentoja. Monen eri kokoisia ja satojen erilaisten lajien sotilaita, jotka seurasivat hurraten hänen esimerkkiään ja syöksyivät oikeutetun raivon ajamina punaisen armeijan päälle. Näiden puolesta hän voisi taistella. Hänelle ne edustivat Klaania ja kaikkea sitä mitä hän halusi Klaanissa suojella.
Ja veren tahrimat ritarit edustivat kaikkea sitä, mitä vastaan hän oli valmis taistelemaan kuin villipeto. Jäävuori ritarin hahmossa jyräsi tiensä läpi jokaisen sotilaan, joka oli tarpeeksi uhkarohkea haastamaan hänet. Siniset muodostelmat alkoivat porautua punaisen sotilasmassan selkeään ylivoimaan.
Pää poikki, pää poikki, pää poikki, julisti hirviömäinen perhonen tai mehiläinen taistelukentän yllä. Mutta nyt se ei ollut enää sinilippujen kauhun kiteytymä. Nyt se oli ääni, joka lähti kun epätoivo pakeni niiden suonista ja syöstiin vihana punaista armeijaa päin. Panssarit musertuivat kipinäsuihkuissa. Miekat putoilivat miekkailijoilta. Toa Suga väisti jokaisen punaisen ritarin iskun tottumuksen ajamana. Ja ne iskut, joita hän ei ehtinyt väistää, hän otti vastaan. Hetkeksikään toa ei kuitenkaan värähtänyt, ja kun viholliset laskivat raivonsa ajamina suojaustaan, he saivat maistaa oikeuden miekkaa.
”Juoskaa”, Suga lausui ilman vihaa, suorastaan isällisesti. Vahvasti ja lämpimästi. Nöyryyttävästi. ”Juoskaa kukkuloille.”
Ja punaiset juoksivat. Juoksivat kukkuloille.
Kaaoksen keskellä loinen nauroi yhä päätön sadanpäämies ratsaillaan. Se nautti puhtaasta sisusta, jota tästä mielestä löytyi. Järkähtämättömästä lojaaliudesta, johon ei tehtäisi säröäkään millään pelolla tai epävarmuudella.
Se laukkasi yhä taistelevien sotilaiden ohi ja raatojen päältä etsien toista mieltä. Mieltä, joka ei tuntenut sanaa ’lojaalius’. Paljon arvokkaampaa mieltä.
”RÖH!” kuului äännähdys sadanpäämiehen takaa, ja kun tämä kääntyi äänen suuntaan, tämän rintapanssariin osui jokin. Jokin pieni, mutta silti niin raskas, että sadanpäämies lensi sadan metrin päähän sadannesta maahan kuolleesta punaisesta soturista. Loinen käänsi sadat silmänsä ratsastajaansa osuneeseen objektiin ja kirkui korviäsärkevällä äänellä. Röhkäisyn päästänyt pieni otus, joka oli singonnut loisen ratsastajan kauas pois, oli jäniksenmuotoinen punamusta olento, jonka kasvot muistuttivat kovasti Kanohi Kraahkania. ”Röh röh!” otus sanoi taas ja virnisti häiriintyneesti pinkoen yliluonnollisen nopeasti karkuun vilkuillen välillä taakseen. Loinen ei jäänyt aikailemaan vaan rynnisti raivokkaaseen laukkaan otuksen perään.
”Minä sinulle paot näytän, senkin pakoputkentuke!” Manu röhkäisi ja kiristi tahtia, mutta niin teki myös loinen. Kenen tahansa ulkopuolisen silmissä mitä hullunkurisin takaa-ajopari tyrkkäsi tieltään useita sotilaita matkallaan kohti sattumanvaraiselta vaikuttavaa sijaintia – tai oikeammin Manu juoksi niiden jalkojen välistä ja infernaalinen ori jyräsi ne kuoliaaksi. Ulkopuolinen tarkkailija olisi pystynyt kenties hyvinkin nopeasti – mikäli hän olisi ollut lahjakas hahmottamaan tiettyjä matemaattisia malleja – päättelemään, että tämä sattumanvaraiselta näyttävä sijainti olisi loppujen lopuksi se kohta, missä Suga ratsuineen raivasi tietä puna-armeijan läpi.
”Röh röh RÖÖÖH!” Manu rääkäisi hyökätessään suoraan kohti Gekko-ponin kylkeä. Suga ei ehtinyt edes nähdä, mikä heihin iski, kun Gekko lensi kyljelleen heittäen Sugan selästään. Manu puolestaan näytti sulautuneen Gekon lihan sisään. Suga katsoi häkeltyneenä, kuinka loinen jakautui lennosta kahteen osaan – pieneen virtaviivaiseen sylinteriin, joka iskeytyi Gekon kylkeen ja imeytyi nesteen tavoin tämän kudoksiin, ja suurempaan yhä hevosta muistuttavaan könttiin, joka yritti tallata Sugan alleen.
Suga ei sallinut sitä, vaan kirjaimellisesti löi hevosta turpaan. Loinen lennähti kymmenien metrien päähän ulvaisten erittäin epäloismaisesti.
”HÖLMÖT!” olento kirkaisi suusta, joka oli auennut sen kylkeen. Nyt se nousi taas kavioilleen ja katsoi Sugaa hymyillen molemmilla suillaan. ”Luuletteko voivanne leikkiä hippaa kanssani? Miten voitte paeta ajatusta? Miten voitte paeta pelkoa tajuntanne ytimessä?”
”Olen tehnyt niin koko elämäni”, Suga sanoi kulmat kurtussa ja rusautti rystysiään. ”Ja sinuna minä pelkäisin nyt enemmän. Sinulla oli aiemmin tämän jutun valjaat. Tiedätkö, kenellä ne nyt ovat?”
Loinen siristi kaikkia lukemattomia silmiään skeptisenä. ”Sinullako, pikku ratsumies?”
Suga pudisti päätään. ”Ne ovat nyt Manulla. Ja pidä kiinni, sillä tästä voi tulla aika töyssyinen kyyti.”
Gekon mieli (Sugan mielessä)
KERUBI KERUBI KERUBIII! pieni olio kirkui juostessaan kahdella pikkuruisella jalallaan häiritsevän kanin perässä. Pieni olio oli käytännöllisesti katsoen hieman epämuodostunut pallo, josta tuijotti tuhat silmää ja joka juoksi kahdella niin pienellä jalalla, että sen ei olisi käytännössä pitänyt pystyä edes kannattelemaan massaansa, ja niin nopeasti, että sen olisi pitänyt jo ajat sitten ruveta pyörimään oman akselinsa ympäri. Olion jahtaama kaniini pomppi kiivaasti kukkulalta toiselle vältellen pallomaista oliota, joka taas ei viitsinyt edes pysähtyä siksakkia kulkevan vuorijonon yksittäisille jäsenille vaan jatkoi matkaansa ikään kuin Manun reitin suoristettua versiota pitkin. Kukkuloiden juurilla tuhannet abzumonkasvoiset kavioeläimet kirkuivat sihisevillä äänillään Mata Nuin tuhoa, ja koko kakofonisen komeuden taustalla kuului Gekon valittavaa tuskan ulinaa.
”Et saa minua kiinni! Et saa minua ikinä kiinni!” Manu kiljui ja nauroi maanisesti. Loinen kipitti yhä lujempaa ottaen kiinni Manun etumatkaa. ”KERUBI. LOPETA.”
”Hähhähhää, etpä saa!” Manu jatkoi lapsellista pilkantekoaan.
Manu pomppi yhä pidemmälle ja pidemmälle, ja taka-alalla hänen salakavalasti jättämät alirutiininsa suorittivat hassunhauskoja temppujaan. Piakkoin, huomasipa loinen sitä tai ei, he olivat kiertäneet koko maailman ympäri. Tämä oli mahdollista, koska ilmeisesti he olivat… planeetalla, jonka halkaisija oli aika pieni. Siinä vaiheessa, kun loinen todella huomasi tämän, se seisahtui. ”Kerubi. Lopeta pelleily. Ha ha.”
”Ha itsellesi”, Manu sanoi ja virnisti. Hänkin oli seisahtunut paikalleen erään kukkulan huipulle. Abzumot olivat lopettaneet kuorossa kirkumisen ja näyttivät nyt järkyttyneiltä, sillä esirippu palasi. Loisen silmät pullistuivat, kun mustan ja verenpunaisen taustan päälle esiripun tavoin laskeutui pinkki ja sininen taivas, jossa pilvet olivat lampaita. Mikä ei ollut niin söpöä, oli se, että Abzumot liiskaantuivat veriseksi mössöksi jäädessään räikeän väristen, iloisten, innokkaiden söpöjen kavioeläinten alle. Nämä pomppivat ympäriinsä ällöttävän suloisesti ja heittelivät kukkia ympäriinsä kavioillaan, minkä ei teknisesti olisi pitänyt olla mahdollista, koska kavioilla ei pystynyt poimimaan kukkia.
”Juokse kukkuloille, naurunäpärä”, Manu rääkäisi äänellä, joka muistutti nyt lähinnä loisen omaa särkyvää ääntä. ”PAKOA EI OLE!” sopraano kirkui ja kipitti kukkulan ympäri pääsemättä kiipeämään sen huipulle. Manu räkätti irvokasta naurua, kunnes jokin osui häntä selkään ja heitti hänet alas kukkulaltaan. Se jokin oli loinen.
Mutta ei sama loinen, joka kipitti kukkulaa ympäri.
”Tai ei teknisesti sama, mutta tietyllä tapaa kyllä”, Manu sanoi selvittäen päätään jossain päin maailmaa, minne olikaan sinkoutunut. Hän makasi verisen mössön päällä, eli tähän kohtaan yksi Abzumoista oli liiskaantunut. ”Hyi Karzahni tätä sotkua”, Manu sanoi ja ravisteli turkkiaan kuin todellinen kani konsanaan päästäkseen eroon nestemäisestä saastasta. ”Ei teknisesti sama, mutta periaatteessa ne kaikki ovat sama olento.”
Seuraavaksi Manu päätti kohottaa katseensa ylös maasta, sillä hänen näkökenttänsä oli pimentynyt. Syynä tähän näytti olevan se, että infernaalinen poni oli asettanut suunsa hänen ympärilleen niin, että hän näytti olevan irvokkaan teltan sisässä – teltan, jonka seinät olivat loisen suun sisukset, ja kamiinanpiipusta tippui tummaa kuolaan rinnastettavissa olevaa nestettä.
”Kaksinkertainen ’hyi’ ei nyt kyllä riitä”, makuta tuumasi ja sulautui maan sisään juuri, kun loinen loksautti kitansa kiinni. Manu paikallistui jälleen yhden kukkulan huipulle, mutta tällä kertaa loinen oli jo syömässä kukkulaa. Se ei enää muistuttanut lainkaan kavioeläintä vaan oli pikemminkin yhtä valtavaa mustaa massaa, joka muodosti pelkän yhden jättimäisen suun.
”Jaha. Sitten jotain ihan muuta”, Manu sanoi ja avasi sienenmuotoisen reiän tyhjyyteen edessään. Pienempi loinen ehti juuri ja juuri hypätä Manun perään makutan kadottua sienenmuotoisesta aukosta jonnekin, ennen kuin kyseinen reikä sulkeutui – ikävästi suuremman loisen alaleuan ympärille leikaten loisesta suuren palasen irti.
Sugan mieli (Gekon mielessä (Sugan mielessä))
”… Manu, mitä helvettiä te olette tekem-”, Suga ehti aloittaa, mutta Manu ei joutanut kuuntelemaan vaan syöksyi uudesta sienenmuotoisesta portista ulos Sugan mielestä pieni loinen perässään. Suga jäi pällistelemään irtonaista mustaa alaleukaa, joka oli juuri lätkähtänyt hänen eteensä.
”Ehkä en haluakaan tietää.”
Gekon mieli (Sugan mielessä (Gekon mielessä (Sugan mielessä)))
Pikkuinen loinen oli hypännyt Manun perään onnistuneesti myös silmukan toisessa lenkissä.
”Hyvinpä pysyt perässä, pikkuinen!” Manu hihkaisi. ”KERUBIIIII! PAKOA EI OLEEEEE!”
Ehkä se oli vain Manun hassua kuvitelmaa, mutta hän oli kuulevinaan loisen infernaalisessa äänessä hengästyneisyyttä.
Vastassa oli isompi loinen, joka oli toipunut amputaatiostaan ja palannut kavioeläimen muotoon. Manu loikkasi hurjalla loikalla kohti ponin jättimäistä päätä, ja tokihan pikkuloinen hyökkäsi hänen peräänsä. Poni avasi kitansa jälleen nielaistakseen Manun, mutta jotain odottamatonta tapahtui, kun Manu iskeytyi vasten infernaalisen ponin kurkun sisäpintaa. Sekä iso että pieni loinen saivat kokea epämiellyttävän yllätyksen, kun se, mitä he olivat juuri luulleet Makuta Nuiksi, paljastuikin erittäin epämiellyttäväksi kokoelmaksi antibioottisia viisiulotteisia psykedeliavektoreita. Loinen rääkyi puhtaasta tuskasta, mikäli se oli ylipäätään mahdollista – Manu ei tiennyt, kun sen ruumis pirstoutui miljooniksi pieniksi siruiksi. Mutta häntä kiinnosti reaktio suuresti.
”Topologiaa kannattaa vaihtaa tilanteen mukaan, heposeni”, hän hihitti seisoessaan jälleen makutamaisessa muodossa noin kymmenen metrin päässä. Miljoonat sirpaleet rynnistivät raivoisasti häntä kohti, eikä hän enää erottanut, mikä tai mitkä niistä olivat peräisin Sugan mielestä.
Oli aika vaihtaa jälleen maisemaa. Manu pinkoi miljoonapäistä loislaumaa pakoon jälleen uuteen tällä kertaa herkkutatin muotoiseen aukkoon, joka johti…
Manun mieli (Gekon mielessä (Sugan mielessä (Gekon mielessä (Sugan mielessä))))
Jos loisista kykeni sanomaan, että ne tunsivat riemua, nyt ne sitä tekivät, sillä tämä mieli oli selkeästi Manun. Se oli Makuta Nuin mieli, ja he kykenivät nyt ottamaan aivan uudenlaisia muotoja.
Miljoona pientä Manua nosti päätään ja tuijotti katosta lepakon lailla roikkuvaa todellista Makuta Nuita, joka tuijotti heitä takaisin. Huone oli punaista ja mustaa… punamustaruudullista. Melkein kuin shakkilauta, joka verhosi lattian, seinät, katon. Huone oli kuutio, jonka säde oli ensinäkemältä kymmenisen metriä, mutta jotenkin lattialle mahtuivat seisomaan kaikki pienet loiset. Lattia ei mitenkään voinut olla sen kuution tahko, joka huone tuntui olevan.
”Eikö teistäkin tässä ole jotain mätää?” Manu sanoi hilpeästi ja levitti siipensä. Hän räpytteli niillä hetken roikkuen yhä katosta, tai pikemminkin seisoen katossa, sillä katossa ei ollut mitään, mistä roikkua. Osa loisista oli jo keksinyt omituisen avaruuden geometrian perusteet ja käveli nyt seiniä pitkin määrätietoisesti makutaa kohti. Jotkin loisista kasvattivat itseään lähestyen Manun sijaintia. Sienenmuotoinen ovi, josta he olivat saapuneet, oli nyt täysin loisten valvonnassa. Manu ei poistuisi siitä.
”Hah, mutta ei se olisikaan lainkaan minua”, Manu tuhahti ja pyörähti pituutensa ympäri hullunkurisesti irtoamatta lattiasta. Hänen viereensä kattoon avautui kuusikulmainen lasinen ikkuna, joka avautui äänekkäästi natisten. ”Tämä on minua.”
Silmänräpäystä lyhyemmässä ajassa Manu oli kadonnut ikkunasta, mutta ennen kuin loiset ehtivät perään, jotain tapahtui: ovi ja ikkuna murenivat palasiksi, ikään kuin ne eivät ikinä olisi olleetkaan reikiä toisiin mieliavaruuksiin. Pian samoin tekivät seinät, lattia, katto. Jäljelle jäi vain tyhjyys. Tyhjyydestä loista tuijotti koko joukko aavemaisia punaisia silmiä.
”Pikku e n͞ ̨k ̸e ̧l i̷ on nokkelampi kuin uskoimmekaan.”
Sugan mieli
Kaikki sotilaat olivat kuolleet. Yksikään ei selvinnyt. Ei kummallakaan puolella. Punaisten sininen ja sinisten punainen veri maalasi mäet ja niityt. Ainoa elävä olento tilassa oli nyt muuttunut paljon sumeammaksi kuin aikaisemmin. Kaksi aurinkoa olivat paenneet horisonttiin ja loivat viimeisiä säteitään Gekon hervottomasti sätkivään ruumiiseen, joka makasi maassa lähellä kohtaa, jossa Suga istui. Sen lisäksi, että kaikkeuden tausta oli himmennyt, maasto oli tasoittunut lähestulkoon tasoksi. Siellä täällä oli joitain sellaisia poikkeamia, joita Suga olisi ehkä kutsunut rypyiksi.
”Jaha. Mitähän sitten. Voikohan Gekkoa auttaa?”
”Puhutko sinä yksiksesi omassa päässäsi?” kuului Manun ääni jostain Sugan takaa, ja kun Suga käänsi päänsä, hän näki, että Manu yritti kiivetä ulos jostain, mikä näytti leijuvalta kappaleelta, jossa oli ties kuinka monta kulmaa ja tahkoa ja särmää. Sugan geometriasanasto päättyi kutakuinkin siihen.
”Se on ikosaedri”, Manu sanoi ja yritti saada jalkojaan ulos kyseisen -edrin Sugan näkökenttää vastaan kohtisuorassa olevan tahkon läpi. Kaksikymmentahokas oli läpikuultava, minkä vuoksi Suga kykeni näkemään Manun, sumeana tosin, kokonaan sen lisäksi, että hän näki tämän jalat, jotka sojottivat ulos eri tahkoista. Tarkemmin sanottuna jalat menivät tahkojen läpi. Näytti siltä kuin tahkot eivät olisi olleet kiinteitä, kun taas särmät olisivat sitä olleet.
”Eikö monologi omassa päässäni ole sama asia kuin ajatteleminen?” Suga kysyi hieman yllättyneesti.
”Ehkä se on, en minä väitä tietäväni kaikkea”, Manu ähkäisi ja sai päänsä ulos eräästä tahkosta. ”Minun ei, tiedätkö, pitäisi edes mahtua tähän platoniseen painajaisnoppaan.”
Suga hörähti tahtomattaan. Ikosaedri leijaili hieman maan yläpuolella ja vaihtoi hitaasti väriä kullanhohtoisesta synkän mustaan.
”Mitä sinä teit Gekolle?”
”Etkö keksi parempaa kysymystä? Mitä minä tein loiselle, tai skarrarrar, kaikille niille penteleille, joita oli loppujen lopuksi varmaan miljardiluokkaa. No minä lähetin ne paskiaiset topologiseen helvettiin. Hah! Mitäs siihen sanot, Avde. Minä omistan pikku lemmikkisi.”
”Mitä sinä teit Gekolle?” Suga toisti, nyt vaativammin. Manu väänsi väkisin yhden särmän ikosaedristä irti toisesta niistä kulmista, joissa se oli ollut kiinni, siten, että se näytti nyt ikosaedristä ulospäin sojottavalta metallitangolta. Tai kuin hassunmuotoiseen hyytelöpalaan upotetulta hammastikulta. ”Gekko on ihan kunnossa.”
Lisää ähinää ja puhinaa. Nyt näytti siltä, kuin ikosaedrin pinta valuisi nesteenä maahan. Suga vilkaisi Gekkoa, joka hytkyi edelleen hallitsemattomasti kuin horkassa maatessaan hänen vierellään.
”Näyttääkö tuo sinusta olevan ihan kunnossa?” Suga tiukkasi ja nousi seisomaan. Hän käveli Manua vangitsevan ikosaedrin luokse ja tarttui yhteen sen särmään. Sitten hän paiskasi koko komeuden maahan, jolloin se meni lyttyyn ja rutisti Manun tiukemmin sisäänsä. Makuta parkaisi äänekkäästi revenneiden särmien lävistäessä hänen lihaansa.
”Mitä sinä teit Gekolle?”
Manu nosti viattomasti katseensa Sugaan, mutta vaikkei Manun viattomuus olisi aina ollut vähintäänkin epäilyttävä asia jo käsitteen tasolla, tällä kertaa yritys näyttää viattomalta tyrehtyi siihen, että Manu tahriutui yltä päältä omaan vereensä.
”Gekolla on varmaan menossa taas yksi Zumo-painajainen. Pakko myöntää, entinen kollegani on saavuttanut jotain elämässään, kun on saanut jonkun noin järjiltään.”
Suga potkaisi vääristyneen kuution muotoiseksi hajonnutta ikosaedriä niin, että se litistyi vielä pahemmin kasaan. ”Hei, miksi sinä noin teet? Minä pelastin meidät kaikki!”
Manu vetäytyi Sugasta hieman kauemmas upottamalla kyntensä maahan ja raahaamalla epäilyttävän kappaleen vangitsemaa ruumistaan käsivoimillaan lyhyen matkan päähän. Sitten hän lisäsi aiemmin sanomaansa: ”Ainakin tavallaan.”
Suga hymähti. ”No tiedätkö, minun päässäni on edelleen loinen.”
Manu käänsi katseensa ja näki kauempana sumean sumeuden verhon takana himmeänä hohtavan punaisen silmäkolmikon.
”Se on tosi pieni ja pakenee aina, jos yritän lähestyä sitä, mutta se on siellä”, Suga sanoi ja lähestyi Manua taas uhkaavasti. Manu yritti kovasti kaapia pakoon Sugaa, mutta toa sai hänet kiinni lapsellisen helposti, nosti ilmaan ja heitti Gekon viereen.
”Mitä teit Gekon loiselle?” Suga sanoi.
Manu luikerteli ulos siitä, mikä oli hetki sitten ollut hänen vankilansa rappeutunut jäännös, muodossa, joka muistutti epäilyttävästi kastematoa, jolla oli Kanohi Kraahkan kasvoillaan.
”Minä kerroin jo sinulle. Haluatko toisinnon?”
”Haluan, että selität ymmärrettävästi.”
”Okei. No, minä huijasin sen kognitiivisesti injektiiviseen rekursioluuppiin. Se on tietyssä mielessä aika ikuinen silmukka.”
”Sanoin, että selitä ymmärrettävästi.”
”Eikö tuo nyt ollut?”
”Manu.”
”No, sen voi ajatella myös viisiulotteisena psykedeliavektoreiden avaruutena, josta karisee pois jokainen additiivinen minuusfaktori, kun loinen astuu sinne.”
Suga rusautteli nyt nyrkissä olevia sormiaan uhkaavasti. Hän ei ollut pitkään aikaan halunnut todella lyödä jotakuta pelkästä puhtaasta ärsyyntymisestä, kuten nyt halusi. Manu kehitti itselleen kädet ja kohotti ne antautumiseen viittaavaan asentoon.
”Psykedeliavektorit? Eikö? Se loinen on vähän kuin Gekon sisällä. Mutta kumminkin täällä luonamme, sinun mielessäsi.”
”Mitä tarkoitat?”
”Silmukka kiertää muutaman kerran sinun ja Gekon mielen läpi.”
”Mitä tämä silmukka tekee?”
”Vangitsee pikkuloiset avaruuteen, joka on periaatteessa ison loisen oma tajunta.”
”Tarkoitatko sinä”, Suga sanoi hölmistyneenä, ”että sinä vangitsit loisen sen omaan mieleen?”
”Ajattele noin, jos se tekee asioista sinulle helpompia ymmärtää”, Manu sanoi ja kiemurteli Gekkoa kohti. Tämä hytkyi edelleen, ei tosin enää yhtä raivoisasti. Manu tökkäsi Gekkoa etusormellaan ohimoon, jolloin kavioeläin pysäytti kaiken liikkeensä ja valahti veltoksi.
”Ongelma ratkaistu. Nyt voimme tutkia loista.”
Suga ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta päätti silti kysyä: ”Jos se loinen on oman päänsä sisässä, missä se oikeastaan on, ikään kuin objektiivisesti?”
”No missä luulisit?” Manu tuhahti närkästyneenä. ”Näytänkö minä matoralaisten filosofianopettajalta?”
”No toivottavasti et, koska minun pitäisi huolestua matoralaisten puolesta.”
”Sinänsä vastaus kysymykseesi voisi olla, että loinen Gekon mielessä on tavallaan toimintakyvytön, koska se on oman mielensä vanki. Tavallaan. Ajattele se noin, jos se on helppoa. Ei se oikeasti kyllä ole mitään noin yksinkertaista.”
”Eli Gekon päässä ei enää ole loista?”
”En minä niin sanonut, turkasen nilviäinen!” Manu sanoi, ja viimeiset hänen sanoistaan saavuttivat raivon. Suga hätkähti, sillä ei ollut ikinä nähnyt Manun menettävän malttiaan siinä mielessä, missä hän sen juuri teki. ”Kuolevaiset ja kuolevaisten ongelmat. Konkretisointi ja yksinkertaistukset. Mitä skarrarin järkeä on edes ajatella, jos joku toinen voi tehdä sen puolestasi!”
Manu oli hetkessä jälleen itsensä näköinen, vähemmän mato ja enemmän makuta, ja tuijotti Sugaa vihaisesti. ”Loinen on Gekon mielessä, mutta se ei enää puhu Gekolle. Se ei enää vakoile Gekkoa. Se ei enää välitä Gekon ajatuksia eteenpäin. Se ei enää manipuloi Gekkoa. Voitko toivoa enää mitään muuta?”
”Mu-mutta”, Suga änkytti, ”mitä se sitten tekee?”
”En minä tiedä”, Manu sanoi ja potkaisi Gekon jalkaa raivokkaasti, jolloin tämä ulvahti tuskasta. Suga ei kuitenkaan häkellykseltään osannut puuttua moraalisesti epäilyttävään toimintaan. ”Ehkä se höpisee itsekseen. Vaikuttaa hullulta. Kuvittelee olevansa minun päässäni. Tiedostaa olevansa omassa mielessään ja yrittää olla pelottelematta itseään. En minä tiedä, kykeneekö se pelkäämään. Se ei sinänsä ole edes mieli, sillä ei ole mieltä. Se ei ole mitään niin monimutkaista, tai sinulle puhuessani voisin sanoa, ettei se ole mitään niin yksinkertaista, koska sinä ehkä luulet, että mieli on yksinkertainen asia. Mutta ei, sitä se ei ole. Mieli on kuin monisoluinen eliö verrattuna virukseen. Sitä juuri nuo loiset ovat… viruksia, jotka saastuttavat mieliä. Mutta hah, ei sekään ole niin yksinkertaista, koska ne eivät kuole. Ne jäävät jumittamaan uhrinsa mieleen eivätkä lähde kirveelläkään. Gekon mielessä on loinen, joka on kenties täysin sekaisin, mutta se on olemassa. Snowien mielessä on loinen, joka todennäköisesti piileskelee ja antaa ymmärtää olevansa olematta olemassa. Ja olen sataprosenttisen varma, että jokaisen petturiehdokkaan mielessä on samanlainen loisenperkele kuin sinunkin mielessäsi tästä lähtien on!”
Tämän pitkän tilityksen jälkeen Suga oli pitkään hiljaa. Sinivalkoinen soturi istahti vielä puoliksi matomaisen Makuta Nuin viereen mättäälle, jolta taistelun tuli oli polttanut pois viimeisetkin ruohot. Hän katseli hiljaisena kauemmas sumun täyttämille niityille. Sieltä katsoi takaisin tyhjältä kuopalta näyttävä orin siluetti.
”Ja sitäkö ei saa täältä pois? Mitenkään?”
”Mmhh. En sanoisi, ettei mitenkään. Mutta ei millään tuntemallamme tavalla.”
Kuin ajatus, Suga mietti. Milläpä sellaisen olisi saanut päästään pois. Sen saattoi välillä unohtaa. Se saattoi välillä hautautua taustamelun sekaan. Useimmiten sitä ei välttämättä edes tiedostanut, mutta se oli siellä ja se oli syvällä. Sitä ei voinut siirtää toiselle ilman, että molemmat joutuisivat ajattelemaan sitä.
Sen pystyi vain jakamaan, mutta ei kadottamaan.
”Olenko minä nyt vaaraksi Klaanille”, toa kysyi vakavana.
Manu katsoi Sugaa pitkään. Hänen ilmeensä oli tutkimaton. ”Suga, muistatko, kun sanoin, että olet… korruptoimaton. Pelkoa vailla. Lahjomattomissa.”
Suga oli epäuskoinen. ”Niin taisit mainita.”
”Tuo olento ei kykene tekemään sinun mielessäsi yhtään mitään, koska sinä olet vain niin pirun puhtoinen. Sinä olet niin pirun puhtoinen, että minulla ei edes koskaan ollut mitään tartuntavaaraa. Se on täysin jumissa täällä. Se voi vain olla möllöttää tuolla nurkassa. Tai toisessa nurkassa. Siinä nurkassa, jossa sinä haluat sen möllöttävän. Se voi yrittää puhua sinulle, mutta se myös taitaa tietää sen olevan turhaa, joten se ei tuhlaa energiaansa siihen. Ehkäpä se odottaa hetkeä, jolloin sinä traumatisoidut jostakin ja hankit itsellesi hieman pelkoa. Mutta en usko, että se pitää sellaisen tapahtuman todennäköisyyttä kovinkaan suurena.”
Manu nuolaisi huultaan ja käänsi suutaan vääristyneeseen hymyntapaiseen. ”Se on voimaton täällä ja se tietää sen.”
Suga pohti hetken Manun sanoja ja esitti sitten seuraavan hänen mieltään painavan kysymyksen: ”Voiko se välittää tietoja minusta Avdelle?”
Manu joutui miettimään ennen vastaustaan. ”Kyllä. Mutta se ei tiedä mitään, mitä sinä et kerro sille.”
Sugan kysyvä katse oli tarpeeksi nyhtämään Manulta lisää informaatiota.
”Olettaisin, että se ei pääse käsiksi kovinkaan suureen määrään dataa. En usko, että edes muistin pintakerroksiin. Sen salausavain ei niin sanoakseni sovi mihinkään dekryptausalgoritmiin, jolla voisi purkaa mielesi salaisuuksia.”
”Yritätkö sinä tahallasi kuulostaa siltä, kuin mielet olisivat jotain… tietokantoja ja me jotain tietokoneita?”
”Voi Sugaseni, ne ovat… ja me olemme.”
”Pitäisikö minun sitten jututtaa tästä lähtien Kepeä sinun sijaasi?”
”Jututa, jos tahdot, mutta Kepe on mielten salaisuuksien syövereissä yhtä hukassa kuin sinä tietojenkäsittelytieteen salaisuuksien syövereissä. Kaikki kunnia hänelle, toki.”
Suga huokaisi syvään. ”Selvä. Mutta jos loinen ei voi välittää tietoja isäntäoliolta ’mestarilleen’, jos isäntä ei niin erikseen halua, mitä tämä Avde sitten hyötyy levittämällä niitä?”
Makuta Nuin Kraahkanilla oleva ilme kertoi, että nyt alettiin siirtyä käytännössä katsottuna varmistettujen teorioiden alueelta epävarmuuteen, eikä hän pitänyt siitä ollenkaan.
”En tiedä. Eipä siinä kai mitään järkeä ole. Ehkä ne eivät ole, kuten joskus aiemmin olemme ajatelleet, vakoojia.”
”Mitä sitten?”
Makuta Nui naurahti suorastaan aggressiivisesti. ”Niinpä! Ei Punainen Mies niillä yksin ketään hallita voisi. Eikä niillä juuri saa kerättyä tietoa. Ja vaikka hän voisikin kuunnella kaikkien tartutettujen ajatuksia, tuskin hän edes pystyisi vastaanottamaan niin paljoa yhtäaikaista informaatiota. Mikään elävä olemus ei pystyisi sellaiseen.”
”Oletko varma, että hän on elävä tai edes olemus.”
”Ha! Ha! Ha! En todellakaan.”
Manu asteli rauhallisesti Gekon ruumiin, joka jälleen sätki unissaan, luokse. Hän lähestyi sitä selkäpuolelta välttääkseen vastaanottamasta kaviota rintakehäänsä.
”Lienee aika käydä vilkaisemassa lähempää. Haluatko tulla mukaan?”
Suga huokaisi. ”En.”
”Ei kannatakaan. On olemassa infinitesimaalisen pieni riski, että jäämme molemmat jumiin ikuiseen loisspiraaliin. Toisaalta eihän se sinua pelottaisi.”
Toaa ei juuri naurattanut. ”Vain se, että olisin siellä sinun kanssasi”, tämä vastasi hälyttävän rehelliseltä kuulostaen. Manu naurahti kuivasti.
”Vielä yksi juttu”, Manu sanoi, ennen kuin katosi Gekon sisään. ”Pärjäätkö nyt varmasti loisesi kanssa? Se kuitenkin on infernaalinen ori.”
”Njaa”, Suga sanoi ja istahti nurmelle Gekon viereen. ”Päässäni on ollut loinen jo kauan aikaa, ja olen pärjännyt sen kanssa ihan hyvin.”
Manu ei voinut olla virnistämättä samalla, kun hänen virtuaaliruumiinsa katosi virtuaalisen ponin sisään.
Manun mieli (Loisen ”mielessä” (Loisen ”mielessä” (Gekon mielessä (Sugan mielessä (Gekon mielessä (Sugan mielessä)))))
Tämä maailma oli kyllä häiriintynyt, mutta väärällä tavalla.
Tässä maailmassa oli vähän liian vähän mustuutta ja silmiä ja liikaa sieniä ja fuksiaa, että se olisi voinut olla Makuta Nuin määränpää.
”Ups, askel liikaa”, hän mähmi kiusallisesti. ”Onneksi kukaan ei ollut näkemässä.”
Ja hän peruutti jälleen yhdestä isohaperon muotoisesta aukosta, joka johti…
Loisen… ”mieli”? (Loisen ”mielessä” (Gekon mielessä (Sugan mielessä (Gekon mielessä (Sugan mielessä)))))
… johonkin, jota ei olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla olemassa.
Makuta Nui ei väittänyt olevansa ylin auktoriteetti sen suhteen, miten mielet toimivat. Kysykää Visulta. Minä olen vain töissä täällä. Ai hei, enpä olekaan!
Hän ei olisi itse edes osannut kertoa Gekon pääkopan täydellisen syväluotauksenkaan jälkeen, valehteliko tämä viattomuudestaan. Mielet olivat monimutkaisia järjestelmiä, ja hän ei ollut edes erityisen varma, mistä päin aivoja ne kumpusivat. Ja ne olivat vaikeita, mutta niiden sisällä saattoi edes olla rauhallista ja organisoitua.
Yksittäisen ajatuksen sisällä taas…
No, tältä se aika lailla näytti.
Hän oli pyörremyrskyn sydämessä, ja kaikki oli rauhallista. Mutta ympärillä olevassa maailmassa ei ollut myrskyä. Ympäröivä maailma oli myrsky, ja siitä kohtaa missä se rakoili paljastui vilauksia Gekon, sitten Sugan, sitten taas Gekon ja sitten Sugan mielestä. Manu oli hädin tuskin täysin omassa ulottuvuudessaan. Ulommat kerrokset vuotivat kaikki tähän puistattavaan käsitteiden myrskyyn ja tekivät suuntien hahmottamisesta mahdotonta.
Hän oli lattiakaivossa, jonka pyörteeseen hyökyi vain repaleisia näkymiä ylemmistä mielistä. Shakkilaudan sirpaleita singahti Manun silmien edestä kuin luoteja. Jossain ulommassa kerroksessa tajuntamyrskyä sinkoutui hirmutuulen mukana valtava punainen shakkinappula. Ehkä kuningatar? Makuta Nui ei rehellisyyden nimissä ollut täysin perillä shakin säännöistä. Tärkeintä oli, että Punainen Mies oli vain luullut niin.
Eikö kuningatar ollut jätkää parempi mutta kuningasta huonompi? Ja ässä oli kaikkein paras, paitsi kun ei ollutkaan?
Ehkä se ei ole valtavan olennaista.
Pyörremyrskyn huippu jossain Manun yläpuolella, jos sellaisesta tai suunnista pystyi edes puhumaan, näytti käytävältä. Kurkistusaukolta. Kuiskauskopilta, josta Syvä Nauru välillä hyökyi muistuttamaan kuoronsa jäseniä pysymään tahdissa.
Makuta Nui ei pystyisi olemaan täällä kauaa. Mielen lukeminen oli oikeilla työkaluilla lastenleikkiä. Ajatusten ei. Ajatukset olivat lyhyitä, holtittomia ja vaikeita vangita, ja niin oli siis tämä loinenkin. Olisi havainnoitava mahdollisimman paljon ennen kuin siihen suotu ikkuna sulkeutuisi.
Väläyksiä mielistä, joissa oli muita loisia. Kyllä. Hän alkoi nähdä kaavan. Hän alkoi nähdä ketjun, jota pitkin virus oli levinnyt. Pikku polut, joita syöpäläinen oli astellut mielestä toiseen. Tuulen, joka oli levittänyt pelon siemenet ja maastot, joihin ne oli istutettu. Leviämisen estäminen olisi oikeastaan aika helppoa. Pitäisi vain välttää telepatiaa.
…
Ha ha ha. Joo ei. Skarrararr sinun kanssasi, Punainen Mies.
Siinä ei ollut mitään järkeä. Eivät Punainen Mies ja Syvä Nauru olisi levittäneet loisia vain vaikeuttaakseen petturinsa löytymistä. Jos ne olisivat halunneet vain piilottaa petturin, niiden ei olisi pitänyt koskaan nimetä ainuttakaan ehdokasta.
Ehkä se ei ollutkaan koskaan tarkoituksena. Ehkä siinä oli jotain vanhempaa, syvempää alkemiaa.
Ehkä kaiken tarkoitus ei ollut koskaan todella peittää Punaisen Miehen suunnitelmia epätietoisuuteen.
Ehkä tarkoitus oli piirtää jonkinlainen kaava.
Verkosto. Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.
Joku oli joskus sanonut noin. Manu ei kuollakseenkaan muistanut, kuka. Tällä hetkellä se kuitenkin tuntui enemmän kuin sopivalta. Ajatukset elivät vain yhtä pitkään kuin ajattelijansa. Mutta siinä oli myös toinen puoli. Valheellinenkin ajatus muuttui todeksi, kun tarpeeksi moni uskoi siihen.
Katso nyt vaikka nazorakeja. Voi lapsikullat, mitä minä teidän kanssanne teen?
Repaleinen mielten pyörre tuntui kuuntelevan ja näytti hänelle sillä hetkellä välähdyksiä marssivista torakkarivistöistä. Hän ei voinut tietää, kenen mielestä ne olivat. Ehkä hänen omastaan. Loisilla oli tapana näyttää siltä miltä isäntä halusi niiden näyttävän.
Syvä Nauru – tai myös Punainen Mies – tai ’Avde’, kuten hän kuulemma halusi tulla kutsutuksi – puolestaan näytti juuri siltä, miltä näkijä ehdottomasti ei halunnut tämän näyttävän. Hän antoi tyhjyyttä, ja näkijä täytti sen peloillaan. Manu ei voinut olla miettimättä yhteyttä.
Jos nämä pikkuperkeleet tulevat toisista samanlaisista, ja ne toiset samanlaiset ovat tulleet Syvän Naurun mielestä, Kraahkan-kasvo mietti raapien leukaansa, niin kenen sairaasta mielestä S̢yvä ҉Na҉ur͝u on tullut? Ja entäpä Punainen Mies?
Pyörre alkoi hälvetä. Se alkoi muuttua niin sekavaksi seurattavaksi, että Manu ei uskonut pystyvänsä kiinnittämään siihen enää tarpeeksi huomiota. Aikaa ei ollut. Punaisen kuninkaan hovi, Manu nielaisi muistellen Avden sanoja, Punainen Mies. Visu mainitsi jostain ’työnantajasta’.
Makuta Nui tiesi joka hetki enemmän, kenelle hänen täytyisi mennä puhumaan. Oli olemassa vain yksi olento, joka oli niin vanha että saattoi tietää, mitä oli todellisuudessa Punaisen Miehen legendan takana. Sille puhuminen ei vain ollut välttämättä valtavan hyvä idea.
Pyörre pysähtyi. Ai, nyt jo? Aika rientää kun sitä on vain kuusi sekuntia.
Mielikuvituksesta loihdittu maailma haipui pois. Oli aika herätä. Heille kaikille.
Todellisuus (tietyssä mielessä)
Silloin Suga koki koko elämänsä toiseksi karuimman herätyksen. Hän tuli tajuihinsa rinta kylmiä mukulakiviä vasten. Tuntui aivan siltä, kuin kaksi armeijaa olisi jyrännyt toisensa hänen päässään. Toa ei välttämättä olisi osannut yhdistää tätä melko lennokasta metaforaa tähän nimenomaiseen päänsärkyyn, jos ei olisi itse johtanut toista armeijoista.
Noustessaan polvilleen Suga huomasi Gekon, joka makasi selällään hänen vieressään, silmät auki, tuijottaen tyhjyyteen.
”Oletko… kunnossa?” Suga tiedusteli varovaisesti. Gekko ei vastannut. Suga nousi seisomaan ja venytteli kipeytyneitä lihaksiaan.
”Jaha. Sitten pitäisi kai palata linnakkeelle.”
Gekko ei reagoinut mitenkään, huomasi Suga vilkuillessaan häntä sivusilmällä.
”Gekko?” Suga kutsui häntä nimeltä ja kyykistyi hänen eteensä. ”Pystytkö puhumaan?”
Gekko siirsi hitaasti katseensa jostain kaukaisuudesta Sugaan. Hän katsoi Sugaa silmiin, ja kaksikko tuijotti toisiaan hiljaisuudessa pitkän tovin.
Alkoi sataa.
”Gekko. Pystytkö kävelemään?”
Ei vastausta.
”No, pystytkö edes nousemaan ylös?”
Odottamatta vastausta Suga tarttui Gekkoa vyötäröltä ja yritti nostaa tämän pystyyn. ”Hei, kaveri, autahan nyt minua vähän”, hän ähkäisi ja huomasi yllätyksekseen, että Gekko yritti kuin yrittikin nousta omille jaloilleen. Hieman huterasti tämä lopulta seisoi, mutta sentään omilla jaloillaan. Suga kietoi toisen kätensä Gekon hartioiden ympärille ja lähti taluttamaan häntä kohti linnoitusta sateen piiskatessa heitä armottomasti.
”Minun… pikku loiseni”, Gekko sanoi heikolla äänellä. ”Se ei puhu minulle enää.”
”No sehän on… hyvä, vai mitä?” Suga sanoi äänellä, jonka yritti saada kuulostamaan isälliseltä. He ohittivat kaalia kaupanneen matoralaisen uudelleen kootun kojun, joka näytti masentavalta. Kauppiasta ei sen sijaan näkynyt missään, ja kadut olivat muutenkin kovin tyhjillään. Varmasti sateen vuoksi, Suga päätteli.
”Se ei puhu enää”, Gekko sanoi uudelleen lähes kuiskaten.
Suga ei vastannut sanoin, mutta puristi Gekkoa hieman lujemmin.
Sade maalasi taivaan mustaksi ja maiseman ankeaksi. Kylmä tuuli viilsi heitä.
”Se ei puhu… enää.”
”Ei puhukaan”, Suga sanoi hiljaa, ”koska me pelastimme sinut siltä.”
Gekon katse oli lasinen. Pysähtynyt ja hauras.
”Vai pelastitte”, hän sanoi onton toteavasti kuin tyhjä kuori. ”Siksikö te tuota kutsutte.”
Suga päästi hiljakseen irti valon toasta. Ennen kuin hän ehti kuitenkaan huomatakaan, tämä juoksi katua pitkin kauemmas hänestä.
”Pysykää kaukana minusta!”
Juoksuaskeleet iskeytyivät sateen pieksemää mukulakiveä vasten. Harmaa hahmo vilahti nurkan taakse. Suga jäi tuijottamaan tämän perään pöllämystyneenä.
”Tuota”, toa sanoi itsekseen, ”pitäisikö hänet ottaa kiinni.” Tuskin, Manun ruumiiton ääni vastasi saaden hänet säikähtämään. Ääni tuli taas syvältä hänen omista ajatuksistaan. Ei hän ole petturi.
Suga pyyhki sadetta kasvoiltaan. ”… mistä tiedät?” En minä tiedäkään. En päässyt niin syvälle. Mutta Punainen Mies ei valitsisi noin haurasta mieltä manipuloitavakseen. Olen melko varma siitä.
Suga ei kyennyt luottamaan täysin sanoihin, joita Makuta Nui hänen mieleensä syötti. Ei edes, vaikka ne puhuivat Gekon syyttömyyden puolesta. ”Mutta miksi hän jäisi kaipaamaan loisen puhetta. Miksi kukaan jäisi.”
Manu kuulosti mietteliäältä. No, ehkä kuka tahansa kuuntelee päässään mitä tahansa mieluummin kuin Abzumoa. Ehkä loinen harhautti häntä siitä.
Suga ei tuntenut itseään ollenkaan voittajaksi. Ajattele positiivisesti! Se tuskin ainakaan tarttuu enää hänestä mihinkään. Taikka sinusta. Katkaisimme siltä yhden polun.
”Niin”, toa sanoi nostaen katseensa ylös sateeseen. ”Yhden sadoista.” On sekin alku. Pärjääthän sinä nyt ihan varmasti uuden vapaamatkustajamme kanssa?
Suga jäi kuuntelemaan ääntä, jonka hän arveli voivan kuulua vain hänen omasta päästään. Ei, sitä ei voinut edes kutsua ääneksi. Se ei ollut ääntä siinä missä hänen omasta tajunnastansa kumpuavat ajatuksetkaan. Se oli miete, joka ei koskaan lakannut olemasta läsnä. Toan mielentilaa jatkuvasti jäytävä pikku parasiitti, joka yritti niellä pelkoja joita hänellä ei ollut. Istuttaa hänelle ajatuksia, joiden hän tunnisti heti tulevan jostain muualta kuin hänestä itsestään. Jokin, joka yritti saada hänet astumaan polulle jota hän oli kauan sitten vannonut välttävänsä. Ja vannoi edelleen.
”Älä huoli”, Suga lausui Manulle, ja itselleen. ”Minulla on kokemusta.”
Manu ei osannut vastata siihen mitään. Ja vaikka olisi osannutkin, Suga ei kuunnellut.
Hänellä oli päässään kolme ääntä, joista hän kuunteli nyt vain yhtä. Se oli ääni, joka oli pitänyt hänet aina tällä polulla. Se oli helppo unohtaa, mutta se määritteli hänen periaatteensa ja minuutensa. Ja tänään katsellessaan Gekon katoavan sateeseen hän oli päättänyt, että ei antaisi muiden äänien peittää sitä alleen.
”Minun soturini”, tummaa jaloa Faxonia kantava po-matoran sanoi. ”Kaikki ne.”
”Siinä oli aika karu juttu, tyyppi”, totesi häntä vastapäätä pöytää istuva matoralainen, joka huojui siihen malliin tuolillaan, että ei ehkä kauan pysyisi pystyssä. Oli myös erittäin suuri todennäköisyys, että tämä sammuisi pian tai vähintäänkin antaisi ylen. He istuivat Tren Kromin joen varrella nököttävän kylän ainoassa baarissa, Eteläisellä mantereella.
”Minä en edes tiedä, miten päädyin tänne. En halunnut jäädä yksinäni saarellemmekaan”, Ariez jatkoi tiedostaen, ettei hänen keskustelukumppaninsa välttämättä kuunnellut kuin puolella korvalla. ”Koska Mestari otti kaikki minun soturini. En minä vain pääse siitä yli. Ei niin voi edes tehdä. Miten hän voi tehdä niin?”
”Gööh”, hänen keskustelukumppaninsa totesi ja kaatui tuoliltaan vasemmalle kyljelleen. Tuoli jäi voitokkaasti pystyyn seisomaan matoranin kadotessa pöydän alle.
”Oletko ihan kunnossa?” Ariez kysyi vilkaisten pöydän alle.
”Joo”, kuului ääni, jota seurasi oksentamisen kaunis tunnusmusiikki.
”Haittaako, jos minä… tuota noin, lähden tästä?” Ariez tiedusteli kohteliaasti jäämättä odottamaan vastausta ja hiippaili ulos baarista varoen törmäämästä keneenkään.
Tähän aikaan illasta lähes kaikki kyläläiset vaikuttivat olevan enemmän tai vähemmän huppelissa, mikä ei sinänsä miellyttänyt Isä Ariezia, vaikka hän olikin tullut etsimään unohdusta. Niin, kenties unohdusta, tai vähintäänkin jotakuta, joka kuuntelisi hänen ongelmiaan. Joku muu kuin Isä Bartax. Hän ei liittyisi Bartaxin seurueeseen edes pakon edessä. Hänellä oli sen verran kunniaa jäljellä, ettei hän liittyisi siihen petturiin vaan kuolisi mieluummin.
Hän hiippaili joenrantaan ja pesi siellä kasvonsa kylmässä vedessä. Hän ei nähnyt kaikkia vaihtoehtoja, joita hänellä oli, mutta hän tiesi ainakin kahden vaihtoehdon olemassaolosta. Hän voisi liittyä Bartaxiin, mutta kuten hän oli juuri itselleen vannonut, sitä hän ei tekisi.
Toinen vaihtoehto kuulosti sekä kamalalta että todennäköiseltä. Bartax oli saanut haltuunsa Isä Bothanan joukot fyysisesti paljon vähemmän ei-tuskallisin keinoin kuin Mestari Ariezin joukot, ja yrittäisi mahdollisesti suostutella Ariezinkin puolelleen. Ariez mietti, mitä Bothanalle oli mahtanut tapahtua, mutta totesi sen liian kamalaksi pohdinnanaiheeksi ja päätti palata baariin.
Hän aikoi tällä kertaa tilata juoman.
Bothana
Epsilonin temppelin kaunis saari oli ainoa asia, mitä merestä nousi pinnan yläpuolelle tuhannen kilometrin säteellä. Vihertävä meri löi hiekkarannoille suuria aaltoja jättäen jälkeensä tummia raitoja hiekkaan. Hiekkaisten rantojen jälkeen alkoi trooppinen metsä, joka koostui suurimmaksi osaksi tiheästä aluskasvillisuudesta ja korkeista palmupuista. Kookospähkinöitä ja jättiläisluumuja kasvattavia puita oli joukossa useita. Aina silloin tällöin kypsiä hedelmiä putosi alas, ja vähäiset hedelmiä ravintonaan käyttävät rahit saivat syödäkseen ilman, että joutuivat kiipeämään puihin.
Jostain kuului papukaijarahin kirkaisu. Auringot paistoivat iloisesti paahtaen kuumuudellaan kaikkea, mikä eli. Ilma oli kostea ja raskas hengittää. Ei tarvinnut kulkea kovinkaan syvälle viidakkoon löytääkseen paikan, jossa eräs matoralainen makasi jättiläisluumuja kasvattavan palmun alla. Hän makasi kuin auringon varjossa rentoutuva nautiskelija kädet ristittynä pullean vatsan päälle, puuttui vain tarjotin, jolla seisoi lasillinen kylmää juotavaa.
Luumu putosi matoralaisen päälle, mutta tämä ei reagoinut lainkaan. Kuivunut veri oli aiemmin maalannut suuren alan hänen allaan punaiseksi, mutta metsän pienet hyönteisrahit olivat jo syöneet suurimman osan siitä. Matoralaisen ruumiskaan ei ollut jäänyt koskemattomaksi: isoja palasia oli päätynyt haaskansyöjien suihin, ja kärpäsiä pörräsi jatkuvasti tämän kimpussa. Rauhalliselta hahmolta puuttui kasvoiltaan naamio, eikä tällä ollut edes kaapua, jota jokainen Athiin uskova yleensä piti yllään.
Hetken kuluttua paikalle sattunut fikou-kolmikko huomasi helpon saaliin, eikä tämä saalis ollut luumu.
Bartax
”Ath pyytää meitä auttamaan, tekemään velvollisuutemme.”
Palaneen kaupungin hiiltyneet jäänteet siinsivät matoralaisen taustana tämän puhuessa. Hänen edessään rivissä seisovat soturimunkit pitelivät käsissään keihäitä, miekkoja tai kirveitä. Jokaisella heistä oli yllään musta ihoa myötäilevä vaatekerta ja yhtä tumma paksu hupullinen viitta. Athisteja oli kokoontunut kasaan tuhatkunta.
”Meidän on aika iskeä miekkamme vihollisen sydämeen! Nuo kurjat klaanilaiset, jotka ovat varastaneet meiltä jo kaksi sirua, elleivät enemmänkin”, Bartax sanoi ja heristi nyrkkiään. ”Me laitamme heidät kärsimään siitä hyvästä, mitä he ovat tehneet uskontomme pyhälle reliikille!”
Kuului hyväksyvää mutinaa.
Ennen niin kaunis athistien kaupunki, jossa Isä Bothanan johtamat munkit olivat asustaneet. Sen raunioihin oli haudattu myös kaikki Bartaxia vastustavat uskovaiset. Uskonveljet.
”Me olemme näyttäneet”, Bartax julisti, ”miten meidän vastustajillemme käy. Me voimme hyökätä Bio-Klaaniin ja saada takaisin haluamamme. Heistä ei ole vastusta yhdistetylle voimallemme!”
Hetken oli hiljaista ja vain navakan tuulen humina kaikui heidän korvissaan.
”Emmekö ole valmiita? Emmekö kykene?” Bartax yllytti. ”Emmekö pysty mihin vain!”
”Pystymme!” kansa vastasi. Bartax hymyili.
”Mutta ei, emme suinkaan suin päin hyökkäämällä. On käytettävä oveluutta. On yleisesti tiedossa, että Nazorakein imperiumi hallitsee noita vesiä ja suurta osaa saaren maaperästä. Jos vain seilaisimme sinne, meidät tapettaisiin veneisiimme. Meitä ei päästettäisi saarelle elossa. Mutta ongelmat on tehty ratkaistaviksi!”
Oli hetken hiljaista Bartaxin pitäessä tehokasta retorista taukoa. Jossain hänen selkänsä takana raunioista purkautui pieni rikkikaasujen suihku, joka lennätti kivimurskaa paikasta toiseen. Kaupunki oli ollut kaunis katsella, mutta sen rauniot toivat tyydytystä. Bothanan joukoista suurin osa seisoi nyt hänen edessään, hänen omiensa joukossa. Hänen omina joukkoinaan.
”Minulla on yhteyshenkilö”, Bartax julisti, ”joka kykenee toimittamaan meille varastetun nazorakien aluksen, jonka avulla pystymme turvallisesti matkustamaan Bio-Klaanin saarelle. Sen jälkeen asetumme hienosäätämään suunnitelmaa. Tarvitsemme sen viimeistelemiseksi tarkempia tietoja Bio-Klaanin linnoituksesta.”
Kuului ihmettelevää mutinaa. Mitä Isä Bartax ajatteli, että he tekisivät?
”Uusimpien tietojemme mukaan”, Bartax sanoi ja yski hieman. ”Pahoittelen. Aivan, uusimpien tietojemme mukaan Pyhä Äitimme lavasti oman kuolemansa peittääkseen roolinsa Bio-Klaanin petoksessa. Hän on suunnitellut sirujen luovuttamista Bio-Klaanin haltuun jo pitkään!”
Tätä kansa ei sulattanut helposti. Mestari oli elossa? Hän oli päättänyt auttaa Klaania?
”Saatatte miettiä, eikö Pyhän Äidin päätös saattanut olla viisaudessaan oikea. Mutta saatatte myös unohtaa, mitä tapahtui kaikkein pyhimmälle katedraalillemme. Kaikelle sille pyhälle kirjallisuudelle, jota sen kirjastoissa oli! Kaikille niille pyhille esineille, joita siellä säilytettiin! Ehkä Mestari ei tehnyt päätöstä viisaudessaan, ehkäpä ahneuksissaan hän myi meidät Bio-Klaanille! Eikö tämä ole osoitus siitä? Kuinka hän kykeni tuhoamaan jotain niin arvokasta!”
Täysi hiljaisuus, jota kesti vain hetken.
”Oletteko valmiita kostamaan? Oletteko valmiita tuhoamaan vihollisemme, jotta Nimda voi jälleen olla yhtä?!”
Rukousmerkein maalatulla mustalla Haulla oli alakulon sävyttämä virne. Voi tätä säätilaa.
Ath-Koron isä turvautui tummaan viittaansa temppelin lumisilla portailla. Tämä talvi tunkeutui läpi. Sen hyisen sinertävät sormet olivat pitäneet tätä saarta otteessaan niin kauan kuin hän oli muistanut. Muut vuodenajat olivat vain kuolleet pois, mutta talvi kesti. Vaan Gunei ja hänen ystävänsä, veljensä ja siskonsa, eivät välittäneet. He olivat aina kestäneet, ja he kestäisivät edelleen. Pyhällä Beetalla tai ilman.
Joskus Guneista tuntui, että se että isä Athin kylä oli pitänyt perustaa nimettömälle ikitalven saarelle oli ollut vain julma vitsi. Tai sitten temppelin perustajat olivat saapuneet tänne kesällä. Siinä tapauksessa isä Athilla oli ainakin huumorintajua. Tai vähintään Mestarilla.
Pyhä Äiti ja Oraakkeli olivat lähteneet pohjoista kohti jo yli viikko sitten. Mitään viestiä ei ollut tullut sen jälkeen. Gunei ymmärsi kyllä. Jos isä Bartaxin joukot olivat löytäneet tänne aiemminkin, ne kyllä tulisivat etsimään täältäkin.
Gunei katsoi pelokkaana keihästä, jota piti kädessään. Hänen olisi oltava valmiina.
”Isä Gunei!”
Huudahdus oli tullut lumenvalkoisen ja epäluonnollisen puhtaan temppelirakennuksen nurkalta. Gunei kääntyi katsomaan. Portaita kapusi ylös lunta vauhdilla tieltään potkiva nuori fe-matoralainen soturimunkki. Gunei tunnisti hänet välittömästi.
”Andiri”, hän sanoi kummastuneena. ”Mihin kiire, veljeni?” Hetken hän olisi halunnut käyttää munkin yleisemmin tunnettua lempinimeä Andiri Syyhykeihästä, mutta hillitsi itsensä.
”Isä hyvä! Ath-Koro on suuressa vaarassa!”
Gunei hätkähti taaksepäin ja puristi keihäästään kaksin käsin. ”M-miten niin?”
”Tiedätte kyllä, isä!” Andiri paasasi. ”Jo-jos isä Bartax on saanut tietää että piilottelitte Pyhää Äitiä… m-meidät teurastetaan!”
Gunei yritti hymyillä lempeästi, mutta näytti lähinnä hermostuneelta. ”Ni… niinkö luulet, Andiri hyvä?”
Andiri vajosi polvilleen. ”Isä Gunei, minä pyydän! Jos lastaamme veneisiin veljet ja siskot ja kaiken karjan minkä saamme, meillä voi olla vielä aikaa!”
”Andiri, Andiri, rauhoitu!” Gunei yritti. ”Meillä ei ole mitään hätää. Toamme suojelevat meitä.”
Andiri pudisti päätään. ”Isä hyvä”, hän sanoi kumarrellen perin vaikeana. ”Toat… toathan lähtivät. Temppelissä ei ole enää pyhää Nimdaa niiden suojeltavaksi…”
Mustanaamioinen soturimunkki laski varoen kätensä hopeisen oppilaansa päälaelle. ”Voi, veljeni, veljeni… toamme eivät välitä siitä, että siru on poissa. He ovat täällä meitä varten. Ja he kyllä pysäyttävät Bartaxin, vaikka tämä rynnisi meitä kohti kaikilla niillä raivon liekeillä, joilla Atheon roihuaa Ahjossaan.”
Andiri näytti hiljaisuudessaan siltä, että Gunein sanat vaikuttivat häneen. Hän halusi uskoa niitä. Mutta hän kyllä tiesi, että Isä Gunein sieluun oli hiipinyt viime aikoina sitä nakertavaa pelkoa ja epävarmuutta. Pappismies huomasi Andirin katseen ja ojensi kätensä oppilaalleen.
”Haluatko nähdä?”
Andiri nyökkäsi syvään, ja Gunei auttoi tämän seisomaan. He nousivat vitivalkoisia portaita.
Temppelissä oli hiljaista kuin haudassa, ja jokainen askel kaikui kauas. Edes kukaan munkeista ei enää viettänyt aikaa rukoillen puhtaan valkoisilla käytävillä. Andiri ei näyttänyt vieläkään siltä, että uskoisi Toa-vartijoiden palanneen temppelin luo.
Sitten hän näki yhden heistä. Se ei ollut sittenkään patsas.
Rukouskaapuinen toa näkyi huonosti aulan perältä. Suuren vaatteen hihat ja helmat oli kirjailtu punaisin kolmioin. Rukoustekstein ja kuvioin. Kaapu peitti kookkaan hahmon jalat, ja sen hihat yhtyivät niin, että käsiäkään ei näkynyt. Hän ei myöskään kuullut edes hengitystä. Minkälaisella toalla oli tällainen meditatiivinen itsekuri?
”Näetkö nyt, veli hyvä?” Gunei sanoi riemukkaasti. ”Olemme turvassa!”
Hahmo kaavussa vaikutti katsovan heihin hetken. Tai ainakin kuuntelevan heitä. Sitten se kääntyi tönkösti paikallaan ja käveli syvemmälle temppeliin. Jokainen yksittäinen askel kalahti temppelin lattiaa vasten kolkon ontosti ja metallisesti. Koko aula kaikui, kunnes vartija oli poissa näkyvistä ja jätti jälkeensä vain hiljaisuuden. Hiljaisuuden, jonka keskellä joku kuunteli edelleen.
Andiri ei näyttänyt rauhoittuneen. ”Mutta… missä loput viisi ovat?”
Gunein vastaus oli hermostunut naurahdus.
”Mistä minä sen tietäisin? Älä huoli. Olen huomannut, että tällä toalla on erinomainen kuulo. Uskon, että hädän tullen hän kutsuu veljensä ja siskonsa paikalle… missä sitten ovatkaan.”
Andiri nyökkäili hiljaa itsekseen. ”Hyvä kuulla, isä. Voisimmeko… poistua temppelistä?”
Guneilla ei ollut aavistustakaan, miksi hänen oppilaansa ei näyttänyt vieläkään olevan rauhallisin mielin. Joku suojelee meitä. Sehän on tärkeintä, eikö?
He astuivat taas hyiseen pakkaseen. Kaikki ei tuntunut olevan kunnossa. Isä Gunei ei halunnut myöntää sitä itselleen, mutta hän tunsi sen luissaan ja ytimissään. Joku jossain tiesi täsmälleen, mitä tapahtui, eikä se ollut hän.
Oraakkeli
”Snork?”
”Ai, sinä seurasit. Olisin olettanut, että menet heidän mukaansa.”
Tapiiri pudisti päätään niin, että kärsä värisi. ”Snork.”
Vanha mies kurotti istuimenaan toimivalta kannolta taputtaakseen mustavalkoista ratsua tämän suurelle päälaelle.
”Snork”, tapiiri sanoi rojahtaen tämän viereen istumaan.
Jo kaikonneen kesän viimeisten sirkkojen siritys kuului havupuiden välistä. Oraakkeli istui hiljaisena kuolleen puun juurilla tapiiri vieressään. Punainen katse keskittyi kauempana olevan Klaanin linnakkeen valoihin ja sitten jonkin verran metsikköä lähempänä oleviin Arkistoihin. Kirkkomaisen kirjastorakennuksen ylimmän kerroksen ikkunoista katsoi ulos kaksi hahmoa, jotka olivat täydessä työssä.
Toa Sugan ja Manun johdattama isä Zeeron oli saapunut joitakin tunteja sitten Bio-Klaanin linnakkeeseen pienen athistijoukon suojaamana. Oraakkeli ei ollut palannut vielä linnakkeeseen. Hänellä oli ajatuksia, jotka kaipasivat hiljaisuutta.
”Snork?”
Tapiiri katsoi kysyvästi sen mielestä hämmentäviä jälkiä maassa kannon edessä. Oraakkeli havahtui ja laski itsekin katseensa niihin. Ratsu ei vaikuttanut ymmärtävän aivan täysin, mitä vanha matoralainen oli piirtänyt metsämaahan ja miksi. Nurmeen ja multaan oli raavittu kuvioita. Viivoja, jotka yhdistivät kuvioita. Viivoja, jotka yhdistivät toisia viivoja.
”En ole varma, kuinka paljon ymmärtäisit jos kertoisin sinulle.”
”Snork!” tapiiri röhisi suorastaan loukkaantuneena. Se ei ehkä ymmärtänyt sanoja, mutta se kyllä tiesi, milloin siihen suhtauduttiin alentavasti. Oraakkeli vastasi pienellä hymyntapaisella.
”Minun nimeni on Oraakkeli. Mikä on sinun nimesi?”
Kerrankin soturimunkki yllättyi, kun vastaus ei ollut ”snork”. Tapiiri tuijotti tyhjin katsein. Vanhus oli melko varma, että otus luuli hänellä olevan lisää sieniä. Muulla ei ollut välttämättä väliä.
”Niin. Ehkä se ei ole kaltaisillesi kovin tärkeää.”
”Snork.”
”Minun kaltaisilleni on, mutta silti olen vain Oraakkeli”, hän sanoi piirtäen kädessään olevalla kepillä uuden viivan kahden kuvion välille. ”Koska sitä minä teen. Ennustan. Sinua hölmömmät voisivat luulla sen olevan taikuutta. Mutta ei se ole.”
Keppi raapi maata. Tapiiri ei sitä tiennyt, mutta uusi viiva oli yhdistänyt kaksi sanaa toisiinsa.
Toinen oli ”Bartax”. Toinen niistä oli ”Abzumo”:
Viivan ylle Oraakkeli piirsi suuren kysymysmerkin.
”Ollakseen oraakkeli on nähtävä… kaikki polut. Kaikki vaihtoehdot. Kaikki ne, vaikka ne olisivat kuinka epätodennäköisiä.”
Taas uusi viiva. Tämä yhdisti äskeisen ”Abzumon” sanoihin ”Punainen Mies”.
”Koska ennustaakseen ei tarvitse tietää kohtaloja.”
Tapiirin tumma katse seurasi puista keppiä, joka yhdisti taas uusia sanoja kielellä, jota ratsu ei ymmärtänyt. ”Syvä Nauru”. ”Työnantaja”. ”Arkkienkeli”. Mutta olento piti vanhan miehen äänen kuuntelemisesta. Se oli rauhoittava. Vanha mies tiesi, mistä puhui, vaikka juuri kukaan muu ei.
”Ennustaakseen todella, mitä vihollinen aikoo, on tunnettava kaikki mahdolliset valinnat, jotka vihollinen voi tehdä. Niin, ja tehtävä itse valintoja, jotka estävät vihollisen valinnoista vaarallisimmat.”
Oraakkeli silitti tapiirin päälakea ja katsoi ylös taivaalle. Ei ollut edes ilta, mutta syksyinen pimeys oli jo niin läsnä että tähtien tuike alkoi tulla esille. Ja yksi tähdistä oli aina taivaalla. Kuut ja auringot tulivat ja menivät, mutta taivaan halkova punainen miekka oli ikuinen.
”Ja kun tuntee vihollisensa, voi ehkä nähdä että valintoja oli alusta alkaen vain yksi ainut ja vääjäämätön.”
Vanha mies veti syvään henkeä ja kääntyi katsomaan tapiiria suoraan silmiin. Hän taputti tätä vielä voimakkaasti. ”Joudun ikävä kyllä pyytämään sinua poistumaan, ystävä hyvä. Mietin paremmin yksin. Ja usko pois, minulla on paljon mietittävää.”
”Snork.”
Tapiiri ymmärsi komennon ja alkoi tallustella kohti polkua, joka vei linnakkeelle. Oraakkelin punaiset silmät katsoivat tiukasti keskelle hämähäkinseittiä, jonka hän oli maahan piirtänyt. Sillä ei olisi juuri ollut väliä, vaikka tapiiri olisikin osannut lukea matorania. Tämä ei nimittäin ollut sitä. Tämä oli athin kieltä, ja ilman mielen tien kulkemista lähes mahdotonta ymmärtää.
Oraakkeli kuunteli metsän hiljaisuutta. Hän kyllä löytäisi ratkaisun. Mikä tahansa kudelma alkaisi purkautua, jos löytäisi oikean irtonaisen langan. Vetämällä yhdestä oikeasta narusta voisi saada koko köyden rispaantumaan. Oikea naru oli vain löydettävä. Ja hänellä oli jo pari vaihtoehtoa.
Voi Mestarini, Oraakkeli ajatteli. Mitä tulenkaan vielä vuoksesi tekemään.
Zeeron
”Ne eivät puhu mitään, istuvat vain ja tuijottavat toisiaan”, Same tuhahti vieressään istuvalle Bladikselle.
”Ehkä niitä ei kiinnosta puhua? Athistit ovat aika hassua väkeä, tiedäthän”, skakdi tuumaili ja rullaili hieman edestakaisin paikallaan. Samen jalkaterä oli vähällä jäädä Bladiksen uhriksi, mutta hän ehti juuri ja juuri vetää jalkansa pois.
”Viitsisitkö lopettaa tuon?” hän murahti kärttyisästi.
”No sori, mutta nuo tyypit hermostuttavat minua. Miten kukaan voi istua paikallaan noin kauan sanomatta mitään? Ja he molemmat tekevät sitä.”
”Minusta meidän ei pitäisi salakuunnella vieraitamme.”
”Sodan aikana ei voi ikinä olla liian varovainen”, skakdi muistutti toveriaan. ”Athisteista ei tiedetä juuri mitään, ja he voivat olla hyväntahtoisia, mutta silti meidän olisi parempi olla tietoisia heidän puuhistaan.”
”Niinpä kai”, Same sanoi tuijottaen näyttöä, joka antoi heille reaaliaikaista videokuvaa huoneesta, jossa Pyhä Äiti ja Isä Zeeron istuivat. Kumpikin istui lattialla matalan pöydän ääressä ja tuijotti toisiaan ilmekään värähtämättä.
”Haluatko teetä?” Mestari kysyi ystävällisesti, mutta sitä Same ja Bladis eivät kuulleet.
”Kyllä kiitos”, Zeeron vastasi. ”Olisiko mitenkään mahdollista, että teillä olisi… sieniteetä, Pyhä Äiti?”
”Olisipa hyvinkin, ystävä rakas.”
Zeeronin silmät kirkastuivat. Pyhä Äiti hymyili.
”Ne eivät vain puhu. Ne halusivat rauhallisen paikan, jossa jutella, mutta kumpikaan ei sano mitään!” Bladis kiihtyi ja rullasi nyt ympäri huonetta, jossa hän ja Same tarkkailivat athistien toimintaa.
”Ehkä se on tarkoituksellista. Mieti vaikka petturiasiaa ja lopeta se riehuminen”, Same sanoi. Hänkään ei tiennyt, mitä ajatella tilanteesta.
Mestari ja Zeeron istuivat pienessä bambusta rakennetussa majassa, joka muistutti ulkoapäin kovin matoralaisten asuntoja. Maja sijaitsi kauniissa puutarhassa, joka oli täynnä eksoottisia kasveja, pienen puron vieressä. Puron ylitse kulki pieni puinen silta. Puutarha vaikutti umpinaiselta: sitä reunustivat suuret puut, joiden läpi ei näyttänyt pääsevän. Varmasti se eristi myös äänet puutarhan ulkopuolelta ja toisaalta puutarhan ääniä pääsemästä ulos. Ne olivat melkein kuin seinät. Kattokin puutarhalla näytti olevan, paksu lehvästö nimittäin varjosi kaikkea. Kuitenkin siinä oli sen verran paljon erikokoisia reikiä, että puutarha vaikutti mukavan valoisalta, eivätkä kasvit kuolleet.
Zeeron käänsi katseensa majan ikkunasta näkyvästä puutarhasta takaisin pöytään, jolla hänen sievä posliiniteekuppinsa nyt seisoi. Hän nosti kupin lautaselta ja siemaisi siitä teetä. Sienten jumalainen maku hiveli hänen aistejaan.
”Sääli, ettei se ole todellista”, hän totesi autuaan näköisenä.
”Lieneekö sillä juuri väliä?” Mestari naurahti.
”Eipä kai”, Zeeron vastasi ja laski kupin takaisin lautaselle. Pöytä, jolla lautanen sijaitsi, oli se sama pöytä, joka todellisuudessakin sijaitsi Mestarin ja Zeeronin välissä Bio-Klaanin linnoituksen huoneessa. Se ei juuri sopinut muuhun kalustukseen: Mestarin takana majan seinällä roikkui seinävaate, joka kuvasi Nimdan legendaa, ja lattialla oli suuri vaasi, johon niinikään oli kuvattu jokin athismin mytologian tapahtuma. Olisi vaatinut vaasin lähempää tarkastelua, jotta olisi voinut sanoa, mikä, mutta huomio vaasissa keskittyi todellisuudessa siihen aseteltuihin kukkiin. Zeeron ei tunnistanut niitä, mutta ne olivat hyvin kauniita. Oranssia ja violettia.
”Pyhä Äiti”, Zeeron aloitti sanojensa hakemisen kunnioittavaan sävyyn, ”olettehan varma, että kukaan ei pysty… kuuntelemaan keskusteluamme?”
”Voit olla huoleti, ystäväni”, nainen vastasi hänelle. ”Bio-Klaanin väki on liittolaisemme, mutta en silti luota siihen, että he luottaisivat meihin.”
”Eipä heillä kai syytäkään ole”, sanoi Zeeron ja ryysti sieniteetä. Mietteliäs miekkonen raapi päätään niin, että sillä kasvava sammal varisi. ”Onpas muuten oikeasti vietävän hyvää teetä! Miten tätä tehdään?”
Zeeron tuijotti kuppostaan innokkaana tajuamatta ollenkaan tarpeeksi aikaisin, että haikaili täysin fiktiivisen teekupin perään.
”Hei!” sammalnaama rääkäisi ei kenellekään. ”Kuka sinut tänne kutsui? Itse olet fiktiivinen!”
”Zeeron hyvä”, Mestari sanoi hymynkare huulillaan, ”vakuutan, että täällä ei ole meidän lisäksemme ketään muuta.”
Sienimunkki katsoi mestarinsa silmiin silmäkulma väristen, ja sitten ympärilleen. Sieneisä onu-matoran (jos Zeeron sellainen oli) –
”Hei! Älä puhu jos et tiedä varmasti!”
Musta matoran katseli –
”Pitääkö eritellä värien mukaan? Häh???”
Sammalta kasvava kultanaamioinen määrittelemättömän elementin matoran katseli –
”Sinun kaltaistesi takia on olemassa koroja eri elementeille! Ai onko maailma parempi niin?”
Anti olla.
”Sinä keitit itse tämän sopan! Syö se!”
Pyhä Äiti katseli hieman epäuskoisena edessään näkymättömyyksille huutelevaa pappismiestä. Zeeronin pää sinkoili vainoharhaisesti edestakaisin etsien mielenmaisemasta jotakuta, joka ei ollut siellä. Ennen niin kultaisen naamion leukaperistä roikkui jonkinlainen leväkasvi, josta irtoili palasia Zeeronin liikkuessa.
”Pahoittelen, Mestari”, Zeeron köhi. ”Tuo tyyppi ei jätä minua ikinä rauhaan. Toivottavasti hän ei häirinnyt teitä.”
”Ei suinkaan. Puhutaanpa hieman sinusta, ystäväni. Kuinka olet pärjännyt kaikki nämä vuodet, eristyksissä syvissä metsissä ilman yhteyttä ulkomaailmaan?”
Zeeron räkätti kuivasti. ”Hyvin, hyvin! Seurakuntalaiseni ovat varmistaneet, että aika ei ainakaan käy pitkäksi! Ja, ööh, metsän muut otukset. Siellä on kannibaaleja. Ne ovat välillä ihan kivoja. Yksi puri minua kerran reiteen.”
Hän paljasti melko hirvittävän puremajäljen reidessään nostamalla kaapuaan. Pyhä Äiti katsoi vammaa myötätuntoisena. Tässä maailmassa hänkin pystyi näkemään sen.
”Näääää, ei se ole oikeasti näin paha. Muistelen kai vain sitä miltä se näytti heti pureman jälkeen. Ja näkisit sen kannibaalin!”
Tilanteessa ei ollut soveliasta kysyä, oliko Zeeron purrut takaisin.
”Tietenkin!” sienimunkki naurahti. ”Olemme nykyään aika hyviä kavereita. Minä en pure häntä, hän ei pure minua.”
”Miellyttävä kuulla”, Pyhä Äiti sanoi ja jatkoi keskustelua haluamaansa suuntaan: ”Minun on vaivattava sinua niinkin käytännönläheisellä asialla kuin keskustelulla Nimdasta. Oletko tietoinen seurakuntaamme viime aikoina kohdistuneista tapahtumista?”
Zeeron vakavoitui, ja nyökkäsi surumielisenä. ”Oraakkeli kertoi… mutta ei kaikkea, Mestari. Hän kertoi Bothanasta… ja Bartaxista.”
”Bartaxin petokseen liittyi se seikka, että ilmeisestikin hän on liittoutunut Makuta Abzumon kanssa. Jos et ole kuullut hänestä, voin kertoa, että hän on jumaluutta tavoitteleva hullu, joka pitää itseään Athina. Ja hän haluaa Nimdan. Vaikka kaikki tuntuvat uskovan, että hän on kuollut, näin asia tuskin on. Ja hänellä on hallussaan Pyhä Beeta.”
Zeeron näytti säikähtävän koko ajatusta. Hän säpsähti ja mulkoili ympäriinsä hakien jonkinlaisia sanoja. ”Vai pitää itseään Athina… ei ole ensimmäinen eikä ikävä kyllä varmaan viimeinenkään…”
”Hän on tähän mennessä vaarallisin kohtaamamme vihollinen, mutta hän ei ole ainoa, joka tavoittelee siruja. Myös legendojen Punainen Mies tuntuu olevan sirujen perässä.”
”Punainen Mies… tuota, Mestari hyvä, oletteko varma? Eikö se ole se… taru… tai no, satu, jonka jaamme Mata Nui -uskoisten kanssa? Minä rakastan tarinoita ja haluan uskoa että kaikki tarinat nousevat esiin samasta… alitajuntamme rihmastosta, mutta… Punainen Mies?
”Kerran”, Mestari aloitti, ”Punainen Mies lähestyi minua rauhantahtoisin elkein. Hän ei esittäytynyt, koska tiesi minun tunnistavan hänet Punaiseksi Mieheksi. Hän tahtoi kaikki sirut haltuunsa, mutta pystyin jo silloin myöntämään, ettei meillä niitä kaikkia ole. Niitä siruja, jotka meillä sillä hetkellä sattui olemaan, tiesin, ettei neuvostomme ikipäivänä suostuisi luovuttamaan hänelle. Olen täysin vakuuttunut, että Punainen Mies on olemassa, mutta hänessä on jotain enemmän kuin se satu kertoo. Punainen Mies ei ole koko totuus, ja olen kuullut klaanilaisilta, että hän on esittäytynyt heille nimellä ’Avde’.”
”Vai ’Avde'”, Zeeron mietti raapien päätään. ”Muinaista matorania, eikö? Valo-ääni? Eh. Valoisa ääni? Valon ääni? Ei leikkaa.”
Hän lakkasi miettimästä sitä siinä hetkessä. Jokin muu sai Zeeronin huomion. Viime vuosina lähinnä erilaisen aluskasvillisuuden kasvualustana tunnettu uskon mies kaiveli muistinsa pohjalta jotain. Se oli loru, runo tai laulu. Pieni melodia pienine sanoineen, jotka lausuttiin yleensä tuon sadun kanssa.
”Keskellä mielen pimeyden
Vain yksi näkee totuuden
Tuo Mies Punainen
Ja pirstoo valheen, petoksen
Tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.”
Zeeronin lauluääni ei ehkä ollut kaunein ja virheettömin, mutta-
”Hei!” Mutta hänen intonsa sai mistä tahansa tarinasta lumoavaa kuunneltavaa.
”Kiitos”, Zeeron tuhahti. ”Pahoittelen, Mestari. Ääniä taas. Olen melko varma muuten, että tuossa oli enemmänkin säkeistöjä.”
”Niitä on kuusi, mikä ei liene lainkaan yllättävää.”
Molemmat matoranit naurahtivat hassulle luvulle, joka tuntui toistuvan kaikkialla.
”Joka tapauksessa Nimdan sirut voivat joutua useampaankin väärään kouraan. Näiden kahden jo mainitsemani tapauksen lisäksi on todennäköisesti myös muita pahantahtoisia toimijoita, jotka haluavat sirut itselleen. On aina ollut. Mutta myös Bio-Klaani havittelee siruja, ja koska heidän moraalinsa vaikuttaa kaikista vähiten epäilyttävältä tuntemistamme siruja tavoittelevista tahoista, heidän kanssaan työskenteleminen lienee hedelmällisintä. Lisäksi Oraakkeli luottaa osaan heistä hyvinkin vahvasti, ja minä luotan hänen arviointikykyynsä.”
Mestari piti hengähdystauon ja antoi Zeeronille aikaa miettiä, ennen kuin jatkoi.
”Tiedämme, että Alfa on päätynyt Pimeyden Metsästäjien haltuun. Se ei voi olla missään nimessä hyvä asia, mutta toivon mukaan he eivät tiedä esineen täyttä potentiaalia, ja Klaani kykenee varastamaan sen takaisin. Beeta on, kuten mainitsin, sekopäisen Makutan hallussa. Viimeksi, kun häntä näimme, hän upposi merenpohjaan aluksineen kaikkineen. Gamma on Punaisen Miehen, tai Avden, hallinnassa. Epsilon on Matoro-nimisellä klaanilaisella.”
Zeeron tiesi, mitä Pyhä Äiti aikoi kysyä häneltä seuraavaksi.
”Zeeron, mitä tiedät Zeetan sijainnista?”
Sienimunkki näytti hieman nolostuneelta. ”Noh… tässä sitä on hetken etsitty.”
Hän otti pitkän, harkitun siemauksen sieniteestään, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Sitten hän avasi koko fungaalikasvuston vuosien varrella ummehduttaman suunsa suureen virneeseen. ”Ja etsimme edelleen!”
”En olettanutkaan sen löytyneen, ystävä rakas, sillä muutoin olisitte varmasti palanneet sen kanssa luoksemme. Mutta teillä on täytynyt olla jokin syy saapua tälle nimenomaiselle saarelle. Eikä liene sattumaa, että tämä sama saari on tällä hetkellä Nimdaan liittyvän konfliktin keskus.”
”Teidän viisautenne”, Zeeron sanoi kunnioittavasti, ”tämän saaren lumisille rinteille johtivat viimeiset jäljet Pyhästä Zeetasta koko historiassamme. En… en voinut vain luovuttaa. Se on ollut täällä. En ole löytänyt mitään merkkiä siitä, että se olisi koskaan lähtenyt täältä.”
”Olet siis sitä mieltä, että se on yhä saarella? Miksihän klaanilaiset eivät ole löytäneet sitä?” mielenvoimain matoran ihmetteli.
”Tuota. Se ei johdu siitä, että he eivät olisi yrittäneet.”
Zeeron antoi hiljaisuuden toimia äänistä kovimpana, ja Mestari kohotti kulmiaan.
”Tönölläni kävi viikkoja sitten joitakin klaanilaisia Pyhän Zeetan jäljillä. Toa Kepe, tieteen mies ja… ööö, Toa Snowie… ööö… huvin mies? Niin, ja se tympeä selakhi ja hurmaava herrasmies rullailu-tuolissa, jotka kuuntelevat meitä.”
”En usko heidän tarkoittavan pahaa”, Pyhä Äiti vakuutteli. ”Ymmärrät varmasti, minkälaisena aikana he elävät.”
”Mhm, niin. Oli miten oli, tämä Kepe oli jahdannut tarinaa… ’Profeetasta’.”
”Ahaa, siitä Profeetasta. Tämäkö on se saari, jolle tuo Profeetta rantautui?”
”Niin, heh, joo”, Zeeron sanoi virnuillen. ”Jos sellaiseen uskoo. Jos uskoo kuolevaiseen houkkaan, joka sytytti Nimdan sirulla tälle saarelle sivistyksen liekin… ja sitten tappoi samalla liekillä tuhansia matoraneja ennen kuin… ennen kuin asteli jonnekin etelään…”
Zeeronin violetin ärhäkät silmät avautuivat äärimmilleen, kun hän tuntui tajuavan jotain. ”… tänne etelään. Ennen kuin salama iski maasta taivaaseen ja hän oli siruineen poissa. Mestari… Mestari, sanokaa minulle että tämä on vain tarinaa. Sanokaa minulle että ajattelen sitä väärin.”
”Voisin sanoa niin, mutta se ei hyödyttäisi sinua lainkaan. Sen sijaan meillä taitaa olla useitakin syitä uskoa, että tämän tarinan pohjalla on jonkinlainen totuuden siemen. Kysymys kuuluukin, minne tämä profeetta siruineen katosi, jollei hän poistunut saarelta.”
Hiljaisuus täytti vehreän ja kauniin tilan, joka sijaitsi Pyhän Äidin mielessä. Sen pysähtynyt harmonia ei peilaantunut Zeeronin hermostuneesta purppuraisesta mulkoilusta.
”Mestari”, Zeeron kuiski. ”Kertokaa minulle, että hän ei ole Atheon. Minä yritän kertoa itselleni, mutta siinä on liikaa järkeä.”
”Järkeä”, Mestari toisti. ”Onko siinä? Jos oletetaan, että Atheon on olemassa, miksi hän ei olisi vangittuna Ahjoon? Me emme tiedä tästä Profeetasta mitään, mutta mitä syitä sinulla olisi olettaa, että hän olisi legendojemme varas?”
”Ei… ei kai mitään, Teidän viisautenne. On vain, että…”
Zeeron piti tauon. Hän katseli ympäriinsä kuin etsien silmäparia, joka tuijotti häntä varjoista. Hän oli kuin lintu, joka alkoi käyttäytyä eri tavalla silloin kun se tiesi olevansa tarkkailun kohteena. Hän etsi lasista seinää, jonka läpi hänen elämäänsä katseltiin, kuitenkaan sitä löytämättä.
”… joskus minun on pakko miettiä sitä legendaa. Jostain nekin saavat alkunsa. Minä, minä olen uskon mies. Minä tiedän, että joskus jotain sellaista on täytynyt tapahtua. Entä jos se kertoi tästä saaresta? Entä jos mustan auringon Vanki ja Maailmojen Repijä on vielä siruineen täällä jossain?”
Mestari kuunteli kiinnostuneena. Zeeron ei hiljentynyt vielä.
”Ahjo, tulisija”, Zeeron sanoi nielaisten. ”Kaunistelematta… helvetti. Kuka sanoo, että se on jossain muualla? Entä jos joskus kauan sitten jonkinlainen profeetta oli olemassa? Entä jos hänellä oli Pyhä Zeeta? Ja entä jos hän löysi Ahjon, löysi helvetin maan päältä ja… avasi sen oven sirulla?”
”Kiitoksia mielenkiintoisista näkemyksistä, rakas ystävä”, Mestari sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Keskustelu oli erittäin hedelmällinen. Ehkä lopetamme tältä erää, minulla on paljon mietittävää.”
Kumpikin nousi seisomaan tässä mielensisäisessä maailmassa. ”Mitä ajattelit tehdä seuraavaksi, Isä Zeeron?” vanha matoralaisnainen tiedusteli vielä, samalla, kun he kävelivät ulos majasta kohti puron ylittävää siltaa.
Sienimunkki oli astetta surumielisempi. ”En tiedä, Mestari… se, mitä olette kertoneet Bartaxista ja tästä Abzumosta… minun olisi pitänyt olla siellä. Minun ja soturieni. Suojelemassa Teidän viisauttanne.”
”Minulla ei ole aikomustakaan lähteä Klaanista minnekään lähiaikoina. Jos tahdot, voitte toki jäädä seuraksemme tänne.”
Zeeron hymyili niin leveästi, että se takuulla näkyi mielikuvitusmaailman ulkopuolellekin. Vakoilevat klaanilaiset saisivat ihmeteltävää. ”Se… se käy minulle paremmin kuin hyvin, Mestarini. Vaikkakin jään kaipaamaan kotisuotani.”
Oli sanomattakin selvää, että Zeeron ajatteli sieniä.
”Oli siellä nätit maisematkin!” munkki rääkäisi itsekseen, mutta huomasi Pyhän Äidin ilmeen ja lopetti. ”Tuota, Teidän viisautenne. Voinko kysyä… mitä te suunnittelette? Oraakkeli ei suostunut puhumaan. Hän ei koskaan suostu.”
He olivat kävelleet sillan yli puron toiselle puolelle, ja nyt edessä oli läpipääsemätön puiden massa. Mestari kääntyi Zeeronin puoleen ja sanoi hiljaa: ”Nyt, ystäväni, me vain odotamme, mitä tuleman pitää.”
”No nyt jotain tapahtuu”, Same sanoi, ja Bladis syöksyi salamana näyttöpäätteen ääreen hänen luokseen.
”Mitäs pannahista…” skakdi sanoi silmät laajeten, kun kaksi matoralaista vain nousi ylös ja käveli ulos huoneesta.
”Ilmeisesti keskustelu päättyi”, Same sanoi hampaitaan kiristellen.
Hölmistynyt Bladis ärisi hämmennyksissään ja sammutti laitteiston.
Olion nimi oli Oliolli, eikä hän tiennyt missä oli.
Hän ei ollut koskaan tiennyt, missä oli, tai ei ainakaan muistanut jos oli tiennyt. Niin kauan hän oli vaeltanut värittömällä suola-aavikolla, jonka tasainen pinta oli taivaankannen kanssa lähes samaa sävyä. Horisontti tuntui häipyvän tunnistamattomiin.
Silti hän matkasi sitä kohti. Hän oli matkannut sitä kohti niin kauan kuin muisti.
Eli ei oikeastaan kovin kauaa.
Aina välillä olio nimeltä Oliolli pysähtyi. Hän ei oikeastaan edes tiennyt, miksi teki niin. Tällä aavikolla kävelijä ei väsynyt. Silti jokin pieni ääni olion sisällä sanoi kuin muistutuksena, että hänen piti välillä pysähtyä. Pysähtyä ja… tehdä jotain. Jotain melko tärkeää, olio ajatteli.
Olio kohautti olkapäitään ja jatkoi matkaansa. Hän kyllä muistaisi ennemmin tai myöhemmin. Vaikka hän ei muistamisessa erityisen hyvä ollutkaan.
Muistamista oli todella vaikea harjoitella. Kun muisti oli tarpeeksi huono, ei enää muistanut sitä, mitä ei muistanut. Ja jos ei muistanut, että ei muistanut jotain, oli vaikeampaa ja vaikeampaa muistaa muistella. Aina välillä olio muisti sentään sen, mitä muisti.
Hän muisti olevansa Oliolli. Hän muisti, että ei muistanut muuta. Ei edes sitä, miltä itse näytti.
Siellä, missä olio nimeltä Oliolli oli, oli hyvin vaikeaa tutkia, miltä näytti. Jos hän laski katseensa haaleasta horisontista, hän näki että hänen kehonsa, kätensä ja jalkansa olivat sitä samaa väritöntä valkeaa, mitä maa ja taivaskin. Hän ei muistanut koskaan katsoneensa itseään silmiin. Hän ei muistanut, että siellä, missä hän sitten olikin, olisi koskaan ollut heijastavia pintoja.
Hän ei muistanut, minkä väriset silmät hänellä oli. Hän ei muistanut, oliko edes aina ollut tämän loppumattoman suola-aavikon värinen. Oli kuin jokin olisi imenyt kaiken värin pois maailmasta. Ja hänestä itsestään.
Hän ei muistanut edes, minkälaisia värejä oli olemassa. Tai ei. Yhden värin hän muisti. Kun olio sulki silmänsä, hän kykeni jälleen kuvittelemaan tuon värin, mutta ei osannut yhdistää sitä mihinkään nimeen jonka muisti. Nimiä, jotka hän muisti ei ollut paljon.
Väri muistutti häntä kodista. Koti oli ollut sen värinen. Jokin muukin oli sen värinen.
Oliolli ei muistanut, mikä koti oli. Mutta hän tiesi haluavansa sinne takaisin.
Kävely oli ainoa, mistä hän tiesi. Olion sisimmässä kyti toivon liekki – jos hän kävelisi tarpeeksi pitkään, hän ehkä löytäisi kotiin.
Hän siis käveli. Ja käveli. Väritön hiekka, jos se hiekkaa oli, narskui värittömien jalkojen alla.
Hän käveli kunnes pysähtyi.
Se oli tuttu tunne. Ei vain pysähtyminen, vaan se, mikä sai hänet pysähtymään. Hän ei muistanut, mikä tunnetilan nimi oli, mutta hän oli kokenut sen aiemminkin. Vaikka ei muistanut, miksi ja milloin.
Oudossa tilassa ei ollut luonnonilmiöitä. Olio ei muistanut, että joskus olisi tuullut. Oli vain täysi hiljaisuus.
Siksi askelten äänet hänen takanaan tuntuivat todella, todella vääriltä.
Oliolli alkoi muistaa, miksi oli pysähtynyt niin usein. Sille oli syy. Sille täytyi olla jokin syy, ja hän kyllä muistaisi sen. Olio käänsi päätään hitaasti taaksensa ja
Olion nimi oli Oliolli, eikä hän tiennyt missä oli.
Hän käveli, koska kävellä hän osasi. Hän ei muistanut aikaa, jolloin ei olisi kävellyt. Kävely tuntui luonnolliselta, ja suunta tutulta. Hän ei ehkä muistanut, mihin oli menossa, mutta suunnan vaihtaminen, kuten myös täysi pysähtyminen, olisi tässä vaiheessa tuntunut väärältä.
Väritön aavikko narskui. Oliolli ohitti taivaaseen kurottuvia värittömiä pilareita, kuin puita jotka eivät olleet kasvaneet vaan jotka oli kasvatettu. Hän ei muistanut, oliko ohittanut ne aiemmin. Reitti tuntui tutulta, ja se riitti. Silloin kun muisti vain vähän, oli toimittava muun kuin tiedon perusteella.
Hän antoi tunteiden johtaa. Mitä muutakaan hän olisi voinut?
Valkeilla kentillä pilarien edustalla seisoi rivissä armeija, joka odotti taistelua elottomana. Ainoa merkki siitä, että armeija ei ollut kuollut pystyyn oli silmät, jotka hohtivat sillä värillä, jonka Oliolli muisti.
Oliolli ei muistanut sotilaiden naamioiden entistä väriä, eikä väriä jolla nämä olivat haarniskansa maalanneet. Se oli kuitenkin ollut joskus sama väri, jonka sävyinen veri oli tahrinut muuten niin värittömän suola-aavikon näiden alta ja ympäriltä.
Armeija ei välittänyt Oliollista, kun tämä käveli näiden muodostelman edestä. Valtavat sotilaat eivät edes laskeneet katsettaan tähän. Olivatkohan ne todella eläviä?
Hän ei muistanut miettiä sitä sen pidempään. Hän ei pysähtynyt yleensä kovin pitkäksi aikaa. Pysähtyminen ei tuntunut luonnolliselta, mutta hetken päästä hän taas teki niin.
Täysi hiljaisuus. Oliolli oli melkein varma, että jostain oli kuulunut ääniä. Ääniä, jotka olivat nyt lakanneet. Ääniä, jotka olivat kuuluneet niin kauan kuin hän oli kävellyt.
Ääniä, jotka eivät olleet hänen omiaan.
Olento muisti tämän tunnetilan. Hän ei muistanut sen nimeä, mutta se sai hänen aistinsa vahvistumaan huippuunsa. Hän muisti, että pysähdyttyään hänen piti tehdä jotain. Jotain tärkeää.
Olennon pää kääntyi hitaasti taaksepäin. Aivan, nyt hän alkoi muistaa, mitä hänen piti tehdä. Ja hän alkoi muistaa, mikä oli kodin väri, ja väri jonka hän muisti. Kun hän kääntyi hitaasti, hän melkein näki
Olion nimi oli Oliolli, eikä hän tiennyt missä oli.
Hänen aikaisin muistonsa oli käveleminen, ja hän oli kävellyt siitä asti. Pysähtymiset olivat kestäneet vain sekunteja, mutta niitä oli ollut paljon. Hän ei tiennyt, miksi halusi pysähtyä, kun edessä hahmottui jotain näin majesteettista.
Äärettömän kaukana olevan horisontin suoran linjan pirstoi jokin, joka oli lähellä, ehkä vain kuudenkymmenentuhannen askeleen päässä. Se oli majesteettinen, jumalainen ja kaunis. Vaikka olio ei ollut koskaan tiennyt loputtoman kävelynsä määränpäätä, tätä näkymää katsellessaan hän tiesi, että se oli kutsunut häntä aina luokseen. Jo silloinkin, kun hän ei ollut vielä nähnyt sitä.
Se oli valtaisa palatsi, joka kurottui torneineen ja pilareineen taivaisiin asti, palatsi jonka valkeat seinämät oli koristeltu pyhin kolmioin ja kirjainmerkein, joita olio ei tuntenut. Palatsi ja linnake, joka olisi kelvannut jopa Mata Nuille.
Oliolli ei muistanut, kuka Mata Nui oli, mutta nimi herätti hänessä syvää kunnioitusta. Hän koki haluavansa jopa hieman kumartaa. Ehkä Mata Nui olikin tuon jumalaisen portaikon yläpäässä istumassa värittömästä kristallista muovatulla valtaistuimella. Ehkä Mata Nui, kuka hän sitten olikaan, osaisi viittoa hänelle tien kotiin. Mikä koti sitten olikaan.
Olio nimeltä Oliolli pysähtyi tuijottamaan monumentteja, jotka ulottuivat loputtoman korkealle. Hän tunsi itsensä pienemmäksi kuin koskaan muisti tunteneensa. Silti hän oli melko varma, että oli nähnyt tämän näkymän joskus aiemmin.
Tällaista jumalallisuutta ei unohtanut helposti. Hän oli melko varma, että oli ennenkin kävellyt palatsin luo ja tuijottanut sen valkeita obeliskeja, jotka kurottuivat lähes aurinkoihin asti.
… aurinkoihin? Oliolli hämmentyi tätä ajatusta. Eikö niitä ollut vain yksi?
Hän tarkisti asian, ja niitä oli. Niin hän oli muistellutkin. Ajatus oli ollut kaikin puolin outo. Miksi ihmeessä niitä olisi kaksi?
Tämän ajatuksen hyläten väritön hahmo jatkoi kävelyään kohti palatsia, ja, jos onni soi, kotia.
Kunnes kävely loppui taas.
Olio nimeltä Oliolli nielaisi hiljaa. Hän muisti, mikä tunnetila hänet valtasi pysähtyessä. Sillä oli nimi, ja se nimi oli pelko.
Pelko tuntui siltä kuin aivan toinen olento olisi sukinut hyytävän kylmiä sormenpäitään hänen koko selkäänsä pitkin. Pelko sai hänen sisimpiensä sykkeen tuntumaan raajoissa ja otsassa asti. Pelon vallatessa kehon hän näki paremmin, haistoi paremmin, tunsi paremmin ja ennen kaikkea kuuli paremmin.
Ja nyt hän oli kuullut askeleiden pysähtyvän taaksensa.
Joku oli seurannut häntä. Joku oli seurannut häntä koko matkan.
Hän oli näyttänyt tietä tätä jumalaista palatsia kohti jollekulle, eikä hän tiennyt kenelle. Hän ei muistanut.
Hän kuitenkin muisti, mitä hänen piti muistaa aina pysähtyessään.
Kääntyä ympäri. Katsoa taaksensa.
Hän ei ollut varma, halusiko tehdä sitä.
Olio nimeltä Oliolli veti syvään henkeä. Hän yritti ravistaa pelon pois kehostaan. Hän yritti ajatella kotia. Kodin väriä. Ainoaa väriä, jonka hän muisti, koska se oli ainoa väri jota suola-aavikko ei kuihduttanut pois. Koti, Oliolli sanoi mielessään. Koti oli paikka johon pelko ei päässyt.
Hän veti syvään henkeä taas yhden kerran ja antoi hengityksen valua sitten hitaasti ulos samalla kun jokin jyskytti hänen päässään kuin se olisi halunnut ulos. Olio käänsi ensin niskaansa hitaasti ja sitten koko kehoansa, koko rintamasuuntansa. Ja aivan silmänsä kulmassa hän alkoi nähdä väriä. Kirkkaana hohtava väri oli se väri, jonka hän muisti. Kodin väri. Oliolli pakotti kasvoilleen hymyä, vaikka ei tiennyt oliko kukaan näkemässä.
Hänen takaansa ei paljastunut kotia. Oliolli tuijotti suoraan kahteen kämmeneen, ja hän tiesi niiden värin nimen. Käsien väri oli
Olion nimi oli Oliolli, eikä hän tiennyt missä oli.
Lumiukko pälyili ympärilleen. Same oli tuonut hänet hieman ahtaaseen, ankean väriseen huoneeseen. Snowien takana ja edessä olevista seinistä pullisti pari panssariovia, jotka ilmeisesti lukittiin ulkopuolelta. Huone oli kirkkaasti valaistu. Katosta roikkui tehokas loisteputkilamppu, mutta pöytälampun ärhäkkä valokeila osoitti toistaiseksi huonetta halkovan pöydän metallista pintaa. Snowie toivoi silmiensä puolesta, että kaikista kuluneimpiin kuulustelukikkoihin ei mentäisi.
Lumiukko itse oli kahlehdittu leveään metallipöytään vasemmasta ranteestaan. Muodollisuuksia, Snowie arveli. Moderaattorit kyllä tiesivät, että hän voisi tarpeen vaatiessa vaikka irrottaa koko kätensä.
Toistaiseksi hän oli huoneessa aivan yksin. Valkopullan kahlittuaan Same oli poistunut ja jättänyt lumiukkelin yksin aatteidensa kanssa. Ne olivat pelokasta seuraa.
Snowieta vastapäinen ovi narahti auki. Askeleita ei kuitenkaan kuulunut, rullausta vain. Bladis hinautui näkyviin. Moderaattori oli ruhjeiden peitossa.
”Snowie”, Skakdi tervehti synkkänä.
”Öh, terve”, pöytään kahlehdittu porkkananenä vastasi.
Bladis rullasi itsensä metallipöydän tykö ja laski kätensä sen pinnalle. Hän huokaisi syvään.
”Tahdotko donitsin?”
”Ei kiitos, söin juuri.” Snowie silmäili retkikumppaniaan. Porrasvälikohtauksesta ruhjeilla olevaa moderaattoria ei naurattanut.
Bladis avasi suunsa, mutta sulki sen sitten nopeasti aivan kuin muuttaen mieltään jostain, mitä oli sanomassa.
”Same tulee esittämään sinulle kysymyksiä”, hän valaisi tilannetta valottomasti. ”Vanha hammashymy on kehnolla päällä, joten suosittelen mahdollisimman suoria ja lyhyitä vastauksia.”
Ennen kuin lumimies ehti sanoa mitään, skakdiraattori työnsi itsensä loitommas pöydästä ja kääntyi pyörillään. Hopeinen pyssysankari rullasi ulos huoneesta lisäämättä enää mitään. Skakdin harjan kadottua ovi sulkeutui, ja Snowie jäi taas hetkeksi yksin.
Oi voi… lumiukko tuskaili. Ei varmaan auta jos sanon, että Kepe odottaa minua…
Panssariovi avautui, selakhilaani astui esiin. Sanaakan sanomatta hän istuutui Snowien vastapäiselle metallituolille.
”Esitämme sinulle joukon kysymyksiä”, Same aloitti lopulta terävänä. ”Vastaat niihin totuudenmukaisesti ja kiertelemättä.”
Moderaattorin katse oli kylmä.
”Same, mehän olimme juuri viikkotolkulla yhdessä rämpimässä ikävässä syyssäässä, mistä tämä yht-”
”Vaiti!” Same ärähti. Selakhilaani kaivoi muistikirjan ja sulkakynän esiin. Snowie räpytteli silmiään. Ilmeisesti maastotaaperruksen toverillisuus oli tiessään.
”Et ollut yöllisenä kauhuna tunnetun tapahtuman aikana Bio-Klaanissa?” moderaattori aloitti kuulustelun. Lumiukko katseli Samea hetken hämmentyneenä, ja vastasi sitten.
”Enhän minä. Olin lähtenyt Ämkoon kanssa hakemaan Nimdan sirua viidakkosaarelta.”
”Oletko tietoinen, että kuusi päivää ennen Rautakuoleman hyökkäystä generaattoreita huollettiin?” Same tiukkasi.
Snowie kääntelehti hermostuneena. ”Kyllähän minä. Puhuimme siitä Kepsuttimen kanssa jo kauan ennen huoltopäivää, kun hän oli vielä sairaalaosastolla sen torakanpakaraparin lävistettyä hänet ranneterällä. Vahdin Verstasta sen aikaa hänen puolestaan, ja hän tahtoi minun pysyvän jotenkin perillä siitä, mitä parahultaisesti tapahtui, teknisella rintamalla nimittäin.”
Samen sulkakynä raapi muistikirjaa. Moderaattori kohotti katseensa kuulusteltavaansa. ”Ja huoltopäivänä olit Klaanin linnakkeessa?”
”Öh, joo. Olimme kotiutuneet sangen vaiherikkaalta keikalta Ath-Korosta, kyllähän sinä muistat. Kuka ei kaipaisi lepoa karaokekilpailun, jäämunkkikylän ja tosi tosi ison sushin jäljiltä?” Lumiukko höpötti nopeasti.
”Yöllisiin kauhunhetkiin mennessä olit kuitenkin itse poistunut tiluksilta. Kerro omin sanoin, mihin hävisit.”
Snowien kulmat kohosivat. ”Ämkoo pyysi minua mukaansa retkelle jo ennen kuin Punainen Mies lähestyi minua uniteitse, jos sitä tarkoitat.”
Samen ilme ei muuttunut. ”Onko Ämkoo luotettava taho?”
Glupsis, Snowie nielaisi. Ämkoon puolenvaihdos ahdisti häntä jo henkilökohtaisistakin syistä. Eikö Same ymmärtänyt? Porkkananenä pudisti päätään.
”Et siis voi todistaa olevasi syytön generaattorin sabotointiin?” maahai jatkoi tiukkaa linjaansa.
”…en. En voi”, lumiukko myönsi alakuloisena. Sulkakynä tanssi jälleen lehtiön sivuilla. Hetken raapustettuaan Same palasi kysymysten pariin.
”Kerro lyhyesti, mitä teitte Ämkoon kanssa viidakkosaarella.”
Aika paljon tiivistettävää, Snowman tuumi.
”Kohtasimme saarelle päästyämme Nazorak-tukikohdan ja paikallisia matoralaisia, jotka kävivät vastarintataistelua miehittäjiä vastaan. Minä ja Ämkoo, ööh, olimme melkoisesti eri mieltä parhaista toimintatavasta ja hajaannuimme. Minä jäin pikkuväen kanssa, hän jatkoi Nimdajahtia. Sattui kuitenkin hassusti, ja minä olin meistä se, joka sen sinisen sirun käsiinsä sai.”
Snowie piti pienen mietintätauon. ”Ja, eh, sitten Avden nukke tuli ja luovutin sirun sille.”
”Mutta se otettiin minulta väkivalloin!” lumiukko huudahti. ”Tai siis, väkivallan uhalla. Ei se valkoinen kauhu minulle mitään varsinaisesti tehnyt, läiskäisi miekan lappeella vain, mutta se osoitteli minua teräaseella…”
Lumiukon mieleen hiipi epäilys, että hän ei kenties kuulostanut erityisen vakuuttavalta.
”Ja sitten Ämkoo oksensi viikatteen ja taistelimme sukellusveneellä vetten päällä astelevaa miekkanukkea vastaan ja vajosimme merenpohjaan ja iso merimetso haki meidät pois.”
”Hmh”, Same tyytyi tuhahtamaan.
”Ja ai niin! Välissä ratsastimme tapiirilla.”
Same murahti jotain itsekseen ja nousi tuoliltaan. Nopein askelin hän hävisi huoneesta. Ennen kuin Snowie ehti tulkita maahain toimintaa, Bladis valui näkyviin. Vaihto oli tapahtunut.
Sananvaihto ei tapahtunut ennen kuin skakdi oli aivan pöydän tuntumassa.
”Entä nyt?” hän nosti pöydälle pahvilaatikon. Donitseja.
”Eei kiitos”, lumimies kieltäytyi. Bladis kuitenkin liu’utti herkkulaatikon pöydän yli. ”Ota tästä jos muutat mielesi.”
Porkkananenä nyökkäsi vastaukseksi.
”Oletko tietoinen siitä, että saimme viikkoja sitten käsiimme listan, jossa on nimesi?” Bladis kysyi hiljaa.
Lumiukko kohotti kulmiaan.
”Listan?”
”Listan, jolla on nimesi.” Bladis vastasi ja yskäisi kuuluvasti. ”Meillä on syytä epäillä kaikkia listan nimeämiä henkilöitä.”
”En minä mistään listasta…”
Skakdi raapi leukaansa. ”Hyvä on.”
Bladis poistui jälleen. Seuraava vaihto kesti edellisiä kauemmin, Snowie sai jäädä odottamaan. Moderaattorit neuvottelivat varmasti panssariovien takana. Lienevät eri mieltä jostain kun näin venyy.. Olisiko se sittenkin donitsin paikka? Vai onko sekin joku testi?
Ennen kuin hän päätyi kunnolliseen päämäärään, ovi narahti auki. Tällä kertaa Same ei istuutunut, nojautui vain pöytään. Hän hyppäsi suoraan asiaan.
”Mikä syy meillä on luottaa sinuun?” hän tiukkasi vihreät silmät viiruina.
”Luottaa? No, siis-”
”Ei mikään.”
Snowie nielaisi kuuluvasti.
”Me emme tiedä, kuka olet. Emme tiedä, mistä tulet. Emme edes tiedä mikä sinä olet!”
”Mi-minä olen Snowie, vanha kunnon lumiukkeli, kyllähän sinä minut tunnet.”
”Et ole koskaan antanut meille luotettavia taustatietoja itsestäsi. Satuilet laajasanaisesti menneisyydestäsi, mutta kukaan ei tiedä sinusta todellisuudessa mitään.”
Porkkananenä aukoi suutaan sanoja hakien. Same kuitenkin paahtoi eteenpäin.
”Meillä on vain sanasi. Et pysty todistamaan syyttömyyttäsi generaattorin tuhoamiseen.”
Snowie oli täysin vaiti ja kuunteli terävähampaisen suun sanoja. Omat ajatukset eivät enää pukeutuneet sanoiksi.
”Kuitenkaan…” selakhilaani jatkoi, mutta astetta vähemmän kylmänä ”Meillä ei ole todisteita sinua vastaan. Bio-Klaani ei ole koskaan jakanut tuomioita kevyin perustein, eikä tee niin nytkään. Olet vapaa poistumaan.”
Valtava biolohkare vierähti pois lumimiehen lumisydämeltä. Huh…
Same kiersi pöydän ja kumartui Snowien käsien ylle. Hän kaivoi vyöltään vaimeasti kilisevän avainnipun ja aukaisi kuulustelupöydän kahleet. ”Mutta muista”, hän murahti vaimeasti. ”Me tarkkailemme sinua.”
2
Vähän käytetyn, tunkkaisen ja pimeän kuulusteluhuoneen pöydällä lepäsi jo hieman steariinista täyttyneen lautasen päällä kynttilä. Sen lämpimän oranssi hehku valaisi vaimeasti pölyisen pöydän ääreen jätetyn Jaken kasvot. Pöydässä ei ollut paikkoja kahleille kuten muiden kuulusteluhuoneiden pöydissä, joten klaanilaisen taltuttaminen oli hoidettu pyörälukolla.
Jake siristi silmiään. Hän oli ilmeisesti menettänyt tajuntansa. Ainoa asia mikä hänen tajuntaansa palasi oli mitä epämiellyttävin paikkojen kolotus. Ihan kuin hän olisi kierinyt alas portaita. Ai niin…
Jake kirosi mielessään. Hänen surkea pakoyrityksensä oli saattanut hänet vielä isompaan jamaan. Mutta ensimmäinen asia mikä hänet oli vallannut pyörällisen skakdikörmyn yhtäkkiä seisovan edessään, oli ollut pakokauhu. Hän ei ollut itsekään uskonut että hänellä olisi ollut voimaa ampaista vauhtiin tuhannen perseelle ammutun protosorsan voimalla.
Jake havahtui huomatessaan kynttilän valon kirkastuvan pikkuhiljaa. Hän kuuli myös askelia. Joku muu oli jo huoneessa hänen lisäkseen.
Jake hämmentyi hieman punaoranssin moderaattorin astuessa kynttilänvaloon, joka oli jo kirkastunut riittäväksi valaistakseen koko kuulustelupöydän ja kummankin läsnäolijan etumukset.
Vaikka Jake ei ollutkaan täysin tietoinen moderaattorien työmenetelmistä, ei puolirahi koskaan aiemmin ollut vaikuttanut tyypiltä joka hoitelisi kuulusteluita. Make oli aina tuntunut olevan se joka oleskeli muina miehinä muiden klaanilaisten parissa toimittaen kollegoilleen tiedot mahdollisista häiriköistä. Mutta sisimmässään Jake kuitenkin tiesi liiankin hyvin, mistä asiassa oli kyse. Ja eittämättä kyseisessä tapauksessa kaikki kynnelle kykenevät oli varmaan otettu käyttöön. Mutta silti Jakea mietitytti. Miksei vaikkapa Same, tai vaikka Bladis?
Jakeraasun mustelmat ja ruhjeet erottuivat suht. hämärässä valossa liiankin hyvin edukseen. Puolirahi yritti parhaansa mukaan peittää sitä, että häntä jonkin verran puri sisäisesti yrittää saada keskustelemalla tietoa ulos henkilöstä, joka näytti jo siltä kuin sitä olisi yritetty jo kovemmalla otteella.
“Tuotanoin, hei vaan.”
Maken puhetyyli oli kömpelön näennäisesti tuttavallinen. Tämä oli hänelle sentään ensimmäinen kerta.
“Anteeksi tämä pieni siivo”, Make jatkoi, “tätä tilaa kun ei ole taidettu miesmuistiin käyttää. Lamppukin on rikki.”
Jake… “istui” vaimeana paikallaan. Maken ilmeeltä paistoi lievästi kynttilänvalon hehkun lisäksi pienoinen skeptisyys kuulustelun onnistumisesta. Hän päätti kuitenkin yrittää uutta kommunikointiyritystä.
“Joo, emme keksineet tähän hätään muutakaan valonlähdettä kuin kynttilä.”
Make hiljeni jälleen hetkeksi. Jake ei vastannut.
“Ja anteeksi tuosta pyörälukosta. Tämä pöytä kun ei ole yhtään paremmassa kunnossa, niin meidän piti taltuttaa sinut muilla tavoin.”
Jake ei reagoinut.
“Paacon idea…”
Make pohti hieman sanomisiaan. Oliko epäillyn kahlitseminen asia jota olisi syytä pahoitella? Toisaalta, vaikka kyseessä olisikin ollut täysin avuton henkilö, kahleet olivat kuitenkin rutiinia, eikä kuulusteltavien ehkä tulisi saada kuvaa siitä että näitä pidettäisiin pahoinakin kriminaaleina. Mutta toisaalta, pyörälukko tuskin kuului moderaattorien rutiiniin, niin kuin hädin tuskin muutkaan Paacon ideat.
Make huomasi Jaken alakuloisuuden tietämättä mitä ajatella. Oliko epäilty kenties häpeissään kiinnijäämisestä vai tunsiko tämä syyllisyyttä ja olisi valmiina tunnustamaan. Syytön, kunnes toisin todistetaan. Make muisteli. Hän raaviskeli päätään piilossa Jaken silmiltä. Oli miten oli, asia tuskin hoituisi itsestään sillä että osapuolet vain olisivat istuskelleet hiljaa paikoillaan odottaen että toinen lopulta paineen alla avaisi suunsa. Siten Paaco varmaan olisi toiminut. Ja samalla tökkinyt epäiltyjä sormellaan.
Puolirahimies päätti punnita ajatuksiaan kunnolla. Same oli sanonut tarkasti että asia pitäisi hoitaa mahdollisimman pian. Ei siis mitään kiertelyjä. Hänen olisi mentävä suoraan asiaan.
Make yskähti vaimeasti nyrkkiinsä ääntään raikastaakseen.
“Uskon, että tiedät jo varsin hyvin, mistä tässä on kyse.”
Jakesta ei irronnut vieläkään minkäänlaista reaktiota. Moderaattori ei osannut sanoa kuunteliko Jake häntä ollenkaan. Hän vain …ääh, Make ei keksinyt päässään hyvää termiä sellaisen henkilön pöydän ääressä kököttämiselle, jolla ei ollut jalkoja eikä muutenkaan minkäänlaista istuinta alla.
Make kirosi hieman mielessään jouduttuaan ajatuksissaan taas sivupolulle. Hänen oli pysyttävä asiassa. Hän mietti miten jatkaisi. Ensimmäinen mieleen tullut kysymys oli motiivin tiedusteleminen, mutta hän ei halunnut tuomita Jakea ennen aikojaan. Liian suora “miksi teit sen”- kysymys olisi tuskin ollut hyödyksi.
Make rohkaistui jälleen avaamaan suunsa.
“Muistat varmaan Yö Kauhun.”
Jaken ilme muuttui hieman. Selkeästi hän tiesi mistä Make puhui. Toisaalta, osittain näytti siltä ettei hän tiennyt yhtään mistä Make puhui. ‘Yö Kauhu’ taisi kuitenkin olla Paacon itsensä keksimä termi, jota tuskin kukaan muu käytti. Mutta kuitenkin Jaken mieltä selkeästi kaihersi suuresti puhua kyseisestä yöstä… Hän oli mitä ilmeisimmin ollut linnakkeessa sinä yönä. Make koki että hänen ei tarvinnut todeta päätelmäänsä ääneen.
“Se oli sellainen mylläkkä, että viholliset tuskin pääsivät sisään ilman että joku olisi auttanut heitä tältä puolelta.”
Jaken ilme kiristyi. Make huomasi olevansa menossa oikeaan suuntaan. Hän kysyi seuraavan kysymyksensä.
“…missä sinä olit sinä iltana?”
”Eääääh. Kuka näitä nyt muistaa?” Jake hymyili hermostuneesti.
Kiertelyä… Make pohdiskeli. Sinänsä odotettua kuulustellulta joka selkeästi tunsi jotakin hyvin negatiivista sisällään aiheesta puhuttaessa. Mutta jos Jake ei ollut syyllinen… ehkä hän oli vain hyvin peloissaan kyseistä iltaa muistellessa. Yö Kauhu- nimi kun tuskin oli tuulesta temmattu. Eikun hetkinen, sehän oli Paacon keksimä. Eli mitä ilmeisimmin nimi oli hyvinkin tuulesta temmattu. Mutta ‘Kauhu’- termi oli melko hyvä kuvaamaan tapahtunutta joka tapauksessa. Keskity… Make tivasi itselleen. Sitten hän muisti. Jo ennen kuulustelua Paaco oli selittänyt hänelle melko perusteellisesti Klaanin generaattoriin kohdistetusta iskusta. Mutta hän ei silti muistanut koko litaniaa hyvin tarkkaan. Saamarin Paaco Make kirosi. Mokoma oli laittanut hänet hoitamaan asian yksin ja mennyt ties minne omille teilleen…
Make kavahti hetkeksi nostamaan katseensa jälleen Jakeen. Tämä kökötti yhä paikallaan tiiraillen pöydän pintaan hermostuneesti. Make huomasi, että hänen olisi keksittävä jotain.
“Entä sinä iltana, kun apuvoimageneraattoria huollettiin…?”
Jaken katse nousi pikaisesti. Tämän tuskaisen hermostunut ilme tuntui muuttuvan hieman hämmentyneeksi.
“Ööh, tuota, en minä tiedä. En ole kuullut koko generaattorin huoltohommasta mitään, joten en osaa yhtään sanoa…”
Make mietti hetken Jaken sanoja hieroen päätään. Hmm. Kieltäminen.
Rahimies muisteli mitä tällaisissa tilanteissa kannatti tehdä. Vaikka Jaken vastaus olikin vakuuttavampi kuin edellinen, hän ei voinut kuitenkaan jättää mitään sattuman varaan. Sitten Makella välähti. Jos epäilty kiistäisi syytteet jotenkuten vakuuttavalla esityksellä, olisi paras tuoda esille todisteet tätä vastaan.
Make muutti ilmeensä päättäväiseksi ja avasi suunsa.
“Saimme Feterrahyökkäysyön jäljiltä luotettavalta taholta käsiimme listan.”
Jaken silmät suurenivat hieman tämän suupielien kääntyessä hetkessä alassuin, minkä puolirahi huomasi heti. Mutta Jake pidätteli edelleen.
“Siinä listassa oli viisi nimeä. Yksi niistä oli sinun.”
Jaken katse alkoi muuttua hermostuneesta epätoivoiseksi. Makea melkein askarrutti jatkaa pidemmälle. Oli Jake kenties miten syyllinen hyvänsä, moderaattorin oli hankala katsoa tuskastuneita kasvoja jämerin ilmein. Mutta hänen oli kuitenkin jatkettava. Tämä oli sentään hänen työtään…
“Sinä vastustit pidätystä melko ankarasti”, Make jatkoi kuitenkin lievää epävarmuutta äänessään. “Se ei anna sinusta kovin viatonta kuv-”
“EN MINÄ TÄTÄ PYYTÄNYT!!” Jaken ääni koveni yhtäkkiä.
Jaken silmät näyttivät tuskaisilta ja vaikutti siltä kuin tämä olisi voinut murtua itkuun. Make säpsähti ja tämän ilme muuttui tuimasta yllättyneeksi.
Jake hiljeni hetkeksi, mutta avasi taas suunsa.
“En minä halunnut tulla osaksi jonkun epäilyttävän pelurin valtatappelua! En minä missään vaiheessa ole tälle paikalle mitään pahaa halunnut! Se tyyppi vain oli jostain kumman syystä päättänyt tulla puhumaan minulle! Kyllähän minä tiesin, ettei kukaan minua uskoisi! Kukaan ei ole koskaan erityisemmin minuun luottanut! Kai siinä epätoivo ja pakokauhu iskee, kun joku varjomöykky tuntuu olevan luotettavampi kuin minä!”
Maken katse klaanilaiseen muuttui. Moderaattorin jämeryys ja päättäväisyys katosivat pikkuhiljaa tämän tuijottaessa parkuvaa klaanilaista.
“Halusin vaan elää rauhallista arkea! Millä tapaa se muka on minun syytäni jos joku random piru tulee ja tarjoaa minulle takaisin jotain minkä olen menettänyt! Kovasti olisi tehnyt melkein mieli, mutta kai minä nyt tajusin että syventäisin vaan omaa kuoppaani! Mutta kukapa minuun luottaisi!? Kukaan tuskin olisi sitä mieltä että minä kykenisin vastustamaan sellaista tarjousta ja ajaa koko Klaanin maan tasalle…”
Jaken katse laskeutui takaisin alassuin tämän äänen kadottua takaisin hiljaisuuteen.
Maken kasvoilta oli kadonnut kaikki kovuus, tilalle oli tullut puhdas sympatia. Kyllä minä sinua uskon Maken teki mieli avata suunsa, mutta jokin hänen päässään pysäytti hänen ajatuksensa…
Entä jos…?
Make perääntyi hieman kuulustelupöydän luota. Alassuin katsova Jake ei tuntunut edes huomaavan. Moderaattori kääntyi paikallaan poispäin klaanilaisesta. Hän hämmentyi omista ajatuksistaan. Hän tunsi suuresti voivansa olla varma Jaken syyttömyydestä. Joten miksi häntä epäilytti?
Make kirosi itseään. Sama oli tapahtunut useamman kerran aiemminkin. Tämä taas oli hänelle uusi tilanne. Aina tällaisissa tilanteissa hän usein muuttui neuvottomaksi. Hän ei tiennyt miten maailma toimi. Aina kun hän luuli olevansa varma jostain, jokin hänen sisällään väitti toista. Aina tällaisissa tilanteissa hänen päänsä täyttyi toistensa kanssa sotivilla ajatuksilla. Ja useimmiten joku muu oli ollut auttamassa häntä. Mutta nyt hän oli yksin. Eikä hän tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä.
Mutta miksi hänen pitäisi tehdä mitään? Koko asia tuntui selvältä. Jake oli viaton. Niin asian täytyi olla. Ei kukaan hänen kaltaisensa viaton henkilö kykenisi pettämään Klaania. Hänen täytyi olla vain viaton sivullinen.
Entä jos hän valehtelee…? Make kavahti jälleen omia ajatuksiaan. Hermostuneisuuden palanen tuntui tunkeutuvan hänen kurkkuunsa. Miksi Jake valehtelisi? Miksi ei valehtelisi?
Make ei osannut vastata. Lähinnä siksi koska joiltain osin hän ymmärsi täysin asian pointin. Hän joutui muistuttamaan itseään siitä, että kyseessä oli yksi viidestä petturiehdokkaasta. Henkilöstä, joka oli tarjonnut viholliselle pääsyn sisälle Klaaniin… Se henkilö saattoi hyvinkin olla Jake. …mitä sinä oikeastaan edes tiedät hänestä?”
Maken ajatukset puistattivat häntä. Klaaniin saapumisestaan alkaen hän oli tuntenut olevansa kuin kotonaan. Hän oli kyennyt tuntemaan kuinka osa muista oli saapunut tähän paikkaan juuri samoista syistä kuin hän. Hän tunsi että hänellä oli vihdoin ollut ympärillään henkilöitä joista tuntui samoin kuin hänestä. Eikä hän siksi ollut koskaan ollut kyennyt tuntemaan vihaa tai epäilystä ketään kohtaan. Hän oli aina luottanut heihin miltei sokeasti.
Entä jos…?
Entä jos Jake tiesi sen?
Maken sisäiset ajatukset alkoivat pikkuhiljaa tunkeutua esiin. Hän muisteli Paacon ja Samen sanoja. Nyt ei ollut kyseessä pikkuasia. Nyt oli kyseessä kovemman luokan rikos. Jotain, mitä ei voinut hyvittää pelkällä katumuksella. Jotain anteeksiantamatonta.
Viisi nimeä. Se saattoi olla kuka tahansa. Joku joka kaiken aiheuttamansa jälkeenkin oli liikkunut klaanilaisten keskuudessa esittäen viatonta. Joku joka oli huijannut heitä kaikkia. Joku joka saattoi hyvinkin istua moderaattorin vieressä. Ja saattoi edelleen pelata katalia pelejään hänen ja muiden pään menoksi. Joku, joka saattoi hyvinkin käyttää häntä ja kaikkia muita hyväkseen.
Joku, jonka hän oli vannonut saattavansa vastuuseen teoistaan…
Jake oli kököttänyt hiljaisuudessa pöydän edessä jo jokusen minuutin. Klaanilaista tuntui osittain kaduttavan äskeinen puuskahduksensa, mutta toisaalta hän tunsi olonsa hieman helpottuneeksi. Moderaattori tuntui vakavalla kädellä pohtivan hänen syyttömyyttään.
“Sinä varmaankin muistat kyseisen kauhujen yön melko hyvin…?”
Maken kysymys sai Jaken nostamaan katseensa häneen selin olevaan moderaattoriin. Kaikki klaanilaisen toiveet haihtuivat hetkessä puolirahin kääntyessä hitaasti tätä päin. Tämän kasvoilta oli kadonnut kaikki mahdollinen myötätunto.
Jake ei tahtonut saada sanaa suustaan. Äskeisen jälkeen hänellä ei tuntunut olevan enää mitään sanottavaa. “M-minä, tuota…”
Puolirahin kaksi eteenpäin ottamaa askelta tuntuivat hiljentävän klaanilaisen.
Kynttilän leimu tuntui pikkuhiljaa voimistuvan. Mutta kumpikaan huoneessaolija ei tuntunut huomaavan sitä. He vain tuijottivat toisiaan.
“Muistathan?” Make jatkoi. Moderaattorin ääni oli muuttunut hetkessä kylmemmäksi ja välinpitämättömäksi. “Se ilta, kun Feterroiksi nimitetyt olennot hyökkäsivät kotiimme. Ja aiheuttivat tuhoa ja hävitystä juuri kuin tunteettomat tappokoneet mitä olivatkin?”
Puolirahin vasen käsi pamahti terävine kynsineen kuulustelupöydälle. Jake vaikutti hetken siltä kuin olisi voinut lennähtää ilmaan säikähdyksestä. Kynttilän valo kirkastui entisestään.
“MINÄ ainakin muistan.” Maken ilme muuttui hetkessä hurjemmaksi. Jaken silmät suurenivat sekä hämmennyksestä että pelosta.
“Se ilta, kun monia viattomia kuoli”, Make jatkoi kryptisenä. “Silloin kun suurin osa kykeni vain kauhistelemaan olematta kykenevä tekemään mitään asian hyväksi.”
Rahimiehen kasvot lähestyivät hiljaa yhä enemmän paikallaan panikoivaa Jakea päin. Kynttilä jatkoi leimuamistaan pikkuhiljaa.
“Ainoa asia mitä he kykenivät tekemään oli loppujen lopuksi surra kaatuneita ystäviään tuntien varmasti suurta tuskaa siitä etteivät kyenneet tekemään mitään heidän hyväkseen.”
Paniikki alkoi hiipiä Jaken pintaan entistä voimakkaammin.
“…se tuntui sinusta varmaan tosi kurjalta.”
Puolirahin hammasrivistö pilkotti tämän suupielien välistä kynttilänvalossa entistä häiritsevämmin. Pienen hetken moderaattorin puheesta saattoi erottaa vaimeaa murinaa…
“KILTTI, ÄLÄ SYÖ MINUA!!”
Jake heitti kätensä suojaavasti eteensä. Huudosta säpsähtänyt moderaattori perääntyi varovasti klaanilaisen luota. Syy Maken säikähdykseen oli kuitenkin jokin muut kuin Jaken huuto…
Hän oli kuullut tuolta kuulostavan huudon aiemminkin. Ehkä liiankin useasti. Se oli henkensä puolesta pelkäävän avuttoman villieläimen uhrin huutoa…
Hurjuus ja vimma olivat pyyhkiytyneet pois moderaattorin kasvoilta. Hän kykeni vain tuijottamaan oman naamansa piiloon kääntänyttä klaanilaisraasua surullinen pahoitteleva ilme kasvoillaan.
Miltei kokonaan pimenneen kuulusteluhuoneen ovi avautui. Make säpsähti katsomaan oven suuntaan. Kultavihreä moderaattori seisoi ovensuussa hieman hengästyneenä. Puolirahilta kesti hetki palata maanpinnalle. Paaco…
Make vilkaisi nopeasti Jakeen, joka näytti yhtä yllättyneeltä toisen moderaattorin ilmaantumisesta kuin hänkin.
“Ööh, tuota, moi…” Paaco tokaisi vedettyään henkeä. Make marssi kollegansa luo.
“Missä hemmetissä sinä olet ollut?” Make kuiskasi hieman katkeraan sävyyn.
“No tuota noin…” toa viittoi rahimiestä tulemaan lähemmäs supisten tämän korvaan.
Maken ilme muuttui happaman nyrpeäksi. Tämän kiusaannuttavammalta tuskin voisi tuntua…
Punaoranssi moderaattori talsi mahdollisimman epäuhkaavasti takaisin Jaken tykö. Hän napautti pyörälukkoa varpaillaan ehkä mahdollisesti rikkoen sen.
“Tuota, olet vapaa poistumaan”, Make sanoi, yrittäen pyytää katseellaan anteeksi.
Jake teki työtä käskettyä rullaten vaivihkaa ulos huoneesta. Paaco joutui suorittamaan kömpelön väistöhypyn välttääkseen joutumasta Rasvatun appelsiinin seuraavaksi uhriksi.
“Jummijammi, silleppä tuli kiirus…” Paaco tokaisi hekottavaan sävyyn ikään kuin peitellen omaa kiusaantuneisuuttaan tilanteen osalta.
Make vain käveli hiljaa ulos huoneesta hieman ihmettelevän Paacon ohi yrittäen olla näyttämättä tuskastuneisuuttaan kasvoillaan. Paaco käännähti katsomaan tyhjää kuulusteluhuonetta.
Kynttilä oli sammunut.
3
Kyynärpäät nojasivat pöytää vasten. Valon toan katse vaelsi yksitoikkoisen huonosti valaistun huoneen nurkasta toiseen. Käsiraudat kahlitsivat Gekon ranteet pöytään.
Valon toa huokaisi. Hän hieroi kämmeniään otsaansa vasten väsyneenä. Odotusta oli kestänyt jo kauan. Se oli kai jo kuulustelukikka itsessään. Pimeys oli hiljaista, piinaavaa ja passiivista. Ja Gekko oli viimeinen toa, joka voisi olla sinut pimeyden kanssa.
Kuulusteluhuoneen ovi pysyi säpissä. Ehkäpä kohta sieltä marssisi sisään joku moderaattoreista naama happamana. Same vihreässä katseessaan kylmää säälimättömyyttä. Bladis virnuillen leveällä hammashymyllä ja käsissään tylppä lyömäase. Umbra tiukkana mutta reiluna. Paaco huonoine vitseineen.
Gekko ei pystynyt pysymään paikoillaan. Lopulta huoneen ovi aukesi ja ulkopuolinen valo tunkeutui sisään. Hetken toa ehti luulla, että oviaukko oli tyhjä. Sitten hän tajusi katsovansa liian korkealle.
Hopeinen valon toa laski hitaasti katseensa lattianrajaan, josta takaisin katsoi matala tumma siluetti ja kaksi suurta vihreää silmää.
”Päivää, Gekko”, punaiseksi hahmottuva visorak tervehti.
Valon toa valahti kalpeaksi ja suoristi ryhtinsä. Se avasi suunsa, mutta jäi hakemaan sanojaan hetken. Hän olisi odottanut ketä tahansa muuta. Mutta ei adminia. Ei etenkään tätä adminia.
”P-päivää.” ”Minulla olisi sinulle muutama kysymys”, Visokki aloitti heti asiansa. Hän halusi mahdollisimman nopeasti saada kuulustelun käydyksi. Ei mitään ylimääräistä saivartelua. Nyt tarvittiin suoraa puhetta!
Gekko nyökkäsi syvään. Toa oli hermostunut, sen huomaamiseen ei tarvittu Visokin lahjaa. Mutta edes Visokki ei nähnyt, mikä tätä hermostutti.
”Mihin liittyen..” Gekko kysyi hiljaa ilman varsinaista intoa.
Visokki oli hetken vaiti. Gekossa oli selvästikin jotain hyvin epäilyttävää. ”Yritämme löytää Klaanin sisältä petturia ja sinä olet yksi kuulusteltavista ehdokkaista”, admin paljasti ja jatkoi: ”Missä sinä olit ja mitä teit Yö Kauhun aikaan? Olitko Klaanissa silloin?”
Hopeinen valon Toa hengitti syvään. Katse pakoili Visokin omaa. Gekko ei ollut selvästi varautunut kysymykseen. Tai ei ainakaan kovin hyvin. Visokki aisti yrittämättäkin, kuinka valon Toa haparoi päänsä sisällä hätävalheita ja kasaili lausuntoja.
Lopulta pakoileva katse pysähtyi Visun silmiin. Hän ei pystyisi valehtelemaan visorakille. Kukaan ei pystyisi.
”Olin”, Gekko kuiskasi. ”Hyvä. Mitä olit tekemässä, kun Klaanista katkesi sähköt?” Visokki tuijotti Gekkoa totisena, kun lateli kysymyksensä mekaanisen oloisesti.
”Juoksin sairasosastoa kohti”, Gekko sanoi vaitonaisena. Toa näytti puhuvan totta.
Visokki huomasi Gekon olevan kovin vähäsanainen. ”Mitä sinä sairasosastolla?” admin uteli.
Valon toa nielaisi. Hän laski katseensa jalkoihinsa. Lopulta hän nosti käsiään niin paljon kuin pystyi käsirautojen rajoittamana nostamaan. Tällöin Visokki näki, että Gekon oikeat kädet peittyivät mekaanisten tukirankojen alle.
Alla olevat kädet olivat muodottomat. Ruhjeita täynnä.
”Makuta Abzumo”, Gekko sanoi hiljaa ja raotti oikealla kädellään rintapanssariaan. Visokki vavahti taaksepäin. Toan lihassa oli kymmeniä pieniä ja isompiakin arpia kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Viiltojälkiä. Pistojälkiä. Täysin tarkoituksettomia pieniä viiltoja, jotka muodostivat toan ihoon arpien mosaiikin. Ja yksi suuri pistojälki, ammottava reikä keskellä rintaa, joka ei koskaan parantuisi.
”Hän satutti minua”, Gekko sanoi hiljaa. ”Minä kysyin, että miksi. Hän satutti minua lisää. Luulin teidän muistavan…”
Niine sanoineen valon Toa hiljeni taas. ”A-anteeksi, en muistanut”, visorak melkein värisi vastenmielisyydelle. Miten kukaan voi kiduttaa noin? Mielipuoli tuollaiseen vain pystyi, mikä ei tietenkään ollut yllätys. Hyrr, miten Gekko on selvinnyt edes hengissä?
Visokki karisti tunnepitoiset ajatuksensa pois ja yritti palata takaisin asialliseen kuulustelutyyliinsä: ”Mitä muuta Abzumo sinulle teki? Tekikö hän jotain henkistäkin?”.
Gekko pysyi pitkään hiljaa. Ei tuntunut siltä, että toa halusi varsinaisesti puhua aiheesta. Hän kuitenkin taisi tiedostaa, että vaihtoehtoja ei juuri ollut.
”No kun en tiedä”, toa sanoi täysin vailla tunnetta. ”Viimeinen asia mitä muistan ennen kuin heräsin kidutuskammiosta oli se, kun lähdimme Manun mukaan tehtävälle nazorakien pesään. Minä… minä en tiedä kuinka kauan olin siellä. Abzumo sai sen tuntumaan vuosilta.”
Mielenvoimien administa alkoi kuulostaa, että Abzumossa oli paljon avdemaisia piirteitä. Visulle ei tullut siitä mitenkään hyviä muistoja. ”Ymmärrän… Miten pääsit pois Abzumon kynsistä lopulta?” Visokki tiedusteli aavistuksen varoen, ei samanlaisella suoralla tyylillä kuin aikaisemmin.
”Punainen Mies”, Gekko vastasi samalla aavemaisen hiljaisella nuotilla kuin aiemminkin. ”Punainen Mies pelasti minut häneltä.”
Oli kuitenkin selvää, että hän oli vain tyytyväinen keskustelun siirryttyä pois makuta Abzumosta.
Visokki ei taas olllut yhtään tyytyväinen. Gekon vastaus hämmästytti suuresti. Miten se muka voisi olla mahdollista?
Visorak oli hetken vaiti ennen kuin sanoi nimen. ”P-punainen M-mies? M-miten muka?”
”Avde oli ystävällinen minulle”, Gekko sanoi pelottavan tyynesti. Suorastaan tuttavallisesti. Hän ei väistänyt nimen käyttöä. ”Hän pelasti henkeni. Minä… minä en eläisi ilman Avdea. Oli hän sitten vihollinen tai ei.”
Hiljaisuus oli jäätävä. Visokki tuijotti toaa.
”Kyllä”, Gekko lopulta sai ulos. ”Avde pyysi minua pettämään Klaanin.”
Hän ei jatkanut.
Totuus tuli Visokin naamalle kuin turpaan lyönti. Yhtäkkiä koko petturikuvio tuntui valkenevan adminin silmien edessä! ”Mitä…”, visorak kakisteli hetken nimeä: ”… Avde tarkalleen pyysi sinulta?”
Heti tämän kuultuaan Gekko siirsi lopulta katseensa Visokin silmiin. Valon toa alkoi liikkua tuolillaan hermostuneesti. Hän pudisti päätään hiljaa. ”Ei… ei. En minä suostunut. Usko minua. Hän vain pyysi. Ei hän pakottanut. En minä suostunut…” ”Juu, uskon sinua”, Visokki totesi varovasti: ”Mutta et vastannut kysymykseeni”.
Visokin rauhallinen sävy ei tyynnyttänyt valon Toan hermostuneisuutta. ”Oli pommi”, Gekko sanoi hampaidensa välistä hikikarpalo otsallaan. Hiljaisen puheen äänenvoimakkuus kasvoi. ”Pommi, jonka se minun halusi laukaisevan. Usko minua! Minä en laukaissut sitä!”
Admin arvioi Gekon olemusta pitkällä katseella. ”Rauhoitu. Mitä sinä teit heti, kun pääsit Abzumon kynsistä ja tulit takaisin Klaaniin? Teitkö vielä jotakin ennen kuin juoksit sairasosastolle?”
Visokin telepaattinen äänensävy oli lempeä ja rauhallinen. Hän oli kuitenkin tehnyt yhden virheen. Yhden ratkaisevan virheen.
Hän oli maininnut Abzumon nimen.
Tyyneys sirpaloitui. ”En halua puhua hänestä!”, Gekko sanoi nyt niin kovaa, että Visokki hieman hätkähti. Toa riuhtoi käsirautojaan ja sai painavan pöydän hytkymään. ”Tiedätkö, kuinka vaikeaa minun on ollut nukkua? Aina kun suljen silmäni, näen sen makutan! AINA.”
Visokki hiljeni. Vaihtoehto A oli, että Gekko valehteli. Vaihtoehto B oli, että kyseessä oli traumaperäinen stressihäiriö eli PTSD. Ensimmäisen vaihtoehdon varmistamiseksi telepaatin piti ottaa käyttöön seuraavan asteen kuulusteluvälineet, joihin liittyi aina riskejä.
”Gekko, vielä viimeinen asia. Minun täytyy turvautua seuraavan asteen kuulustelukäytäntöihin, pahoittelen” Visokki tokaisi ja alkoi keskittyä toaan.
Hermostunut heiluminen jäätyi täysin ja valon toa valahti kalmankalpeaksi, kun tämä tajusi, mitä Visokki oli tekemässä. ”Ei”, hän huudahti. ”Lopeta! Ei! Lopeta se, mitä olet tekemässä! Kuuntele minua! LOPETA!”
Oli jo liian myöhäistä. Visokki oli jo sisällä.
Mielenvoimien visorak havaitsi Gekon tämänhetkiset sekavat ajatukset. Ne poukkoilivat ja kimpoilivat toan mielessä kuin kuolemaisillaan olevat ussal-ravut. Adminin oli vaikea seurata tätä omituista ajatuksenjuoksua vankasta mielituntemuksestaan huolimatta. Visorak alkoi varoen porautua syvemmälle Gekon mieleen. Sitten, yhtäkkiä Visokki näki vain välähdyksen pimeydestä.
Jokin katsoi takaisin Gekon pään sisältä. Hi.
Neljä kavioista jalkaa kannatteli groteskia, epäsuhtaista ruumista. Olennon valtava pää kääntyi tavalla, jota kaulan ja niskan ei olisi pitänyt sallia. Hi. Hi.
Suuren pään niskaa pitkin valuva harja liehui tuulessa, jota ei ollut. Kaksi valtavaa punaista silmää vei kaksi kolmasosaa olennon pään mustasta massasta. Ja se hymyili.
Joku muu oli jo Gekon mielessä.
Joku Visokille tuttu. hi hi hi hi hi hi
Ja se halusi hänen mieleensä.
Hätääntynyt visorak perääntyi salamannopeasti toan mielestä. Visokki oli ollut vain muutamia sekunteja Gekon pään sisällä. Se tuntui kuitenkin olevan liikaa. Pahin mahdollinen olisi voinut jo tapahtua. Admin ei tiennyt, oliko jo tapahtunut. Kylmät väreet kalvoivat Visokin mieltä edelleen. Hän oli nähnyt jotain todella odottamatonta. ”Miksi?” visorak kysyi itseltään: ”Miksi?”. Kysymyksiä virtasi adminin mielessä röykkiöittäin. Vain yhdestä asiasta Visokki oli täysin varma.
Gekossa oli loinen.
Ja harvinaisen kamalan näköinen sellainen.
Kun todellisuus palasi takaisin hyökyaaltona, ensimmäisenä admin näki kauhistuneen katseen. Valon toa tuijotti häntä suoraan silmiin samasta pisteestä, josta loinen oli tuijottanut unen ja valheen rajamailla.
Gekko huohotti tärisevin käsin ja katsoi visorakia pitkään ja intensiivisesti. ”Ei kai”, hän lopulta sai soperrettua, ”se päässyt… sinuunkin?”
Visorak tuijotti Gekkoa hetken: ”E-en ole varma”. Admin nosti katseensa toasta huoneen kattoon ja kävi huoneen katsellaan nopeasti läpi. ”Mutta en usko”, visorak jatkoi.
Gekko tuijotti silmiäkään räpäyttämättä adminin silmiin. Lopulta hän huokaisi ja laskeutui varoen takaisin tuolilleen – klaanilainen oli noussut siltä ylös niin paljon kuin käsiraudat sallivat.
”Se ei tartu muussa kuin mielien välisessä yhteydessä”, Gekko jatkoi. ”Niin se minulle sanoi.”
”Tiedän”, Visokki totesi kylmästi tapittaen seinään.
”Onko… onko sinullakin ollut sellainen?” toa kysyi varoen. Kuulosti siltä kuin hän ei olisi puhunut aiheesta koskaan aiemmin kenellekään.
Visorak siirsi katseensa toaan: ”Valitettavasti”. ”Silloin, kun olin Avden kynsissä”, visorak sai kerrankin sanottua Punaisen Miehen nimen kangistelematta.
Gekko näytti ymmärtäväiseltä. Ymmärtäväisemmältä kuin koskaan. Oli kuin koko keskustelun tätä piinannut vainoharhaisuus olisi ollut haihtumassa. ”Saitko sen siis… pois itsestäsi?” “Jep. Silloin, kun Avde vapautti minut”, Visokki kertoi. Kuunnellessaan valon toa suki käsiproteesiensa rautasormilla myyttien Avohkiin muotoon taotun naamionsa päälakea.
”Onko muita tapoja saada se ulos?” Gekko kysyi hiljaa. ”Entä jos hän ei… halua päästää minua otteestaan?”
Visorak mietti hetken: ”Emme tiedä. Niillä tuntuu olevan oma tahto, mikä tekee siitä niin kovin vaikeaa”.
Gekon reaktiota tähän oli vaikea arvioida. ”Ei… ei se ole edes koskaan tehnyt minulle mitään pahaa. Suurin osa ajasta en edes huomaa sitä. Se vain on siellä. Tosin aina joskus välillä kun saan unen päästä kiinni, se puhuu.” ”Ei se välttämättä sinulle teekään pahaa. Se vain… välittää tietoja tai jotain”, Visokkia puistatti tämä ajatus.
Valon toan katse oli haudanvakava. ”Uskotko minua, jos sanon että en ole totellut sitä”, hän kysyi todella epävarman kuuloisena. ”Uskon”, visorak vastasi nopeasti, mutta jatkoi: ”Mutta loista minä en usko”.
Gekko pudisti päätään. ”Ei. Minä puhun nyt. Ei. Ei se puhu. Se ei laita sanoja suuhuni. Usko minua, pyydän…” ”Mutta ei sen tarvitse laittaa sanoja suuhusi, että se voisi välittää tietoja tai vaikuttaa sinuun tiedostamattomasti”, admin hieman jopa sääli toan jatkuvaa paniikkia.
”Minä en koskaan pettäisi Klaania”, Gekko tokaisi jättäen Visokin kommentin täysin vaille huomiota. Hän osoitti käsiraudoissa olevia proteesejaan ja niiden sisällä olevia raajojen vääristyneitä jäänteitä. ”Missä minä olisin ilman tätä paikkaa? Varmaan edelleen Ab… tiedät kyllä.”
Admin nyökkäsi tyynesti Gekolle: ”Ymmärrän, älä huolehdi. Kyllä petturi vielä löydetään ja sinulta saadaan loinen pois jotenkin”. Visokki irrotti Gekon käsiraudat pihtimillään.
”Noin. Minulla ei ole enää muuta”
Punainen admin lähti hoitamaan seuraavia ylläpidon velvollisuuksiaan jättäen toan yksin huoneeseen. Gekolla kesti hetki tajuta, että käsiraudat oli avattu. Lopulta toa nousi tuolilta varoen ja valui hitaasti oviaukon läpi.
Ennen ylläpitosiivestä poistumista hän ohitti Samen viiltävän arvioivan katseen. Siihen ei tuntunut hyvältä idealta katsoa takaisin.
Hän oli vapaa mies. Ainakin vielä.
”Kaikki valmista?” Same kysyi.
”Mmmmmf”, Bladis nyökkäsi niin, että donitsinmurusia putoili.
Moderaattorien taukohuoneen ovi loksahti kiinni Samen perässä. Selakhialaisen sotilaan tarkka vainu aisti välittömästi kahvin aromit. Keitin porisi takaseinällä. Bladis rullaili huoneen läpi laatikollinen donitseja sylissään kunkin moderaattorin ohi niin vauhdikkaasti, että nämä ehtivät juuri ja juuri napata yhden mieheen.
Pyörätuoli pysähtyi kirskuen huoneen seinustalla olevan visorakin viereen. Adminille hopeinen skakdi tarjosi laatikkoa auliimmin.
”Mmmfmfmm fffmmm mffff?” pyörätuoliskakdi kysyi kohteliaasti.
Visokki nappasi donitsin pihtimillään ja heitti suoraan suuhunsa, vaikka ei todellakaan tiennyt, mitä skakdi yritti viestittää epämääräisellä muminallaan.
”Nfffo”, Bladis kysyi katsellen ympäriinsä ja kulautti donitsinjäämät alas puolella kupillisella kahvia, ”miten meni?”
Admin oli hotkaissut jo donitsinsa sekunnissa.
”Sain Gekosta jotain irti. Ainakin diagnoosi varmistui. Hermoheikko yksilö. Lisäksi loinen majailee sen pään sisällä”, visorak totesi ytimekkäästi.
Paaco hieroi mietteliäänä leukaansa moden miettiessä miten ilmaisisi mieleensä syntyneet kaikin mahdollisin puolin väärät kielikuvat konkreettisiksi sanoiksi. Bladis kohotti kulmaansa enemmän kummastuneena kuin pelokkaana.
”Hm”, Same murahti. ”Loinen? Sama jonka viilsin kahtia Tawan toimistolla?”
Maken jo valmiiksi nyrpeä ilme muuttui vielä vähän enemmän nyrpeäksi muistojen demoninärhestä noustessa jälleen esiin.
Visokki pudisti päätään. ”Ei sama. Snowmanin parasiitti muistutti lintua, tämä oli enemmänkin…” Mielensisäinen huokaus. ”Pieni hevonen.”
Syvä hiljaisuus.
Jossain huoneessaolijoiden kollektiivisessa tajunnassa päätettiin jälleen olla kuvailematta tätäkään loista tällä nimenomaisella sanalla enää ikinä. ”Närhi” ja ”portaat” saivat seuraa moderaattorihuoneen kielletyt sanat -listalle.
“Voisimmeko olla puhumatta siitä linnusta?” Make kysyi hiljaisen tuskastuneena.
Admin sivuutti Maken kysymyksen ja jatkoi: ”Mitkä ovat johtopäätökset muista kuulusteluista? Mitään tullut ilmi?”.
”Tuotaaa”, Bladis mömisi, ”siitä loisesta. Pitäisikö se… ’liskopoju’…”
Skakdi oli ainoa joka ei tajunnut tämän lempinimen ironiaa. Se ei yleensä pysäyttänyt häntä.
”… pistää kaiken varalta karanteeniin. Että ei levitä pöpöään.”
Make nosti kulmiaan skakdia kohti ihmettelevänä.
”Et sinä, liskopoju. Se toinen. Se joka ei edes ole lisko.” Ja minä luulin että Paacon kielikuvat ovat huonoja… puolirahi pohti. Mutta hän ei sanonut sitä ääneen. Muuten hän ja viherkultainen toa olisivat vahingossa pitkittäneet kokousta iltaan asti. ”Nääh. En näe liskopojun loisesta olevan vaaraa Klaanille, koska nyt loisen olinpaikka on tiedossa”, Visokki tarkensi. ”Valitettavasti jo pelkkä parasiittitartunnan mahdollisuus tarkoittaa, etten voi mennä epäiltyjen mieleen.”
Tämä ajatus upposi hiljaisuudessa kaikkien päähän. Näin heidän vastustajansa olikin sen aina tarkoittanut. Petturin löytämiseen ei olisi oikoteitä.
”Muuuutta ei kai niitä pöpöjä kaikissa ole?” Bladis aprikoi.
”Varovaisuus on silti paikallaan”, Same vastasi. ”Henkilökohtaisesti olisin jättänyt Snowmaninkin arestiin.”
Bladis kohotti kulmiaan. ”Me puhuimme tästä jo! Porkkana kulkekoon omia polkujaan, kunnes saamme vahvempaa näyttöä.”
”Julkisuusvastaavanamme” ilmeisesti julkisuusvastaava Paaco julisti ”koen velvollisuudekseni muistuttaa, että harmittomien tyyppien pidättäminen ilman vahvaa näyttöä ei ole kovin hyvä idea. Meillä oli jo mielenosoitus käsissämme, enkä mielelläni ottaisi uutta peltipurkkia päähäni.”
Bladis mulkoili Paacoa ilmeellä, joka kyseenalaisti tämän nimityksen julkisuusvastaavaksi. ”Öö, joo. Eikä meillä edes ole mitään sitä plösöä vastaan. Mitä liskopojuun tulee, se taas vastusti pidätystä! Miksi se ei ole enää raudoissa jo siitä syystä?”
Hän tivasi Visokilta vastausta katseellaan melko tiukasti. Kunnes muisti miten hierarkia toimi.
”… öööh, neiti admin.”
Visorak pyöräytti silmiään kunnianosoitukselle. Hän ei oikein koskaan osannut niistä perustaa. ”Meillä ei ole tarpeeksi todisteita… Gekko kuulostaa kyllä epäilyttävältä, mutta on meillä muitakin epäiltyjä”.
Visokin päätös oli varma, mutta ajatukset eivät. Oliko Gekko halunnut hätäilyllään suojella häntä loiselta, vai piilottaa päässään olevat todellisen nukkemestarin suunnitelmat?
“Hän ainakin näytti perin hätääntyneeltä silloin kun ilmestyimme hakemaan häntä”, Make avasi lopulta suunsa. “Tai pikemminkin, silloin kun hän ilmestyi sinne minne olimme menneet häntä hakemaan.” Rahimies jätti mainitsematta perunasäkin, vaikka asia hänen mielestään ehkä oli hieman oikeuttanutkin Gekon reaktiota… ”Ymmärrettävää, sillä se on kokenut aika kovia viime aikoina… , Visokin selkäpiitä meni kylmät väreet kaikesta sen kidutuksen ajattelemisestakin: ”Se kärsii aika vahvasti traumaperäisestä stressioireyhtymästä ja on todella neuroottinen. Hankala sanoa, johtuuko epäilyttävyys traumasta vai syyllisyydestä ”.
Bladis kurtisti kulmiaan. Vanhat hyvät ajat muistuivat mieleen. Joskus hän olisi ratkaissut nämä tapaukset lyömällä epäiltyjen päitä pöytää vasten. Siinä olisivat unohtuneet kaikki stressiperäiset traumahäiriöyhtymähäiriöt ja neuroosit. Sekä mahdollisesti osa epäillyn aivotoiminnasta. Samen kanssa jaettu katse näytti, että tätä ajatusta ei ehkä ollut parempi jakaa ääneen.
”Oli miten oli, olet sitä mieltä, että annamme kummankin jatkaa vapaalla jalalla?” Same suuntasi kysymyksensä Visokille. Päämoderaattori Umbran ollessa toisaalla selakhilaani vastasi tutkinnasta, mutta sekä lopullinen päätäntävalta että vastuu lepäsivät Adminin hämähäkkiharteilla.
Visorak nyökkäsi taivuttaen hieman etujalkojaan ja laski ne takaisin alkuasentoonsa. ”Jep, mutta pidetään heitä silti silmällä”. Vain yksi oli syyllinen, Visokki mietti. Vain yksi. Niin Avde oli sanonut. Ja Avde ei valehdellut.
Paaco innostui. ”Hei, saanko tuoda pöytään epäiltyjen silmälläpidon kannalta äärimmäisen tärkeän kehitysehdotuksen? Minä olen aina halunnut sijoittaa pari uutta valvontakameraa pariin strategisesti tärkeään paik-”
Visokin katse tuntui veitseltä vihreän dj:n kurkulla. Paaco päätti tappaa ehdotuksen kehtoonsa.
”Eniten minua kyllä vielä kiinnostaa”, Bladis sanoi kääntyen pyörillään kohti sohvaa, jolla Make ja Paaco istuivat, ”että mitä te teitte sen oranssin suharin kanssa.” Skakdin ilme sanoi, että laskeutuminen oli tehnyt kipeää. Tunne oli kyllä varmasti ollut molemminpuolinen.
Paaco avasi räväkästi suunsa, “No se on syytön.”
Skakdin, selahkiaanin ja visorakin katseet olivat yllättyneet toan nopeasta ja varmasta vastauksesta. …mistä tiedät? visorak kysyi.
“Noh…” toa aloitti.
Puoli tuntia sitten
Make ja Paaco astelivat kuulusteluhuoneiden ovien koristamaa käytävää. Kaksikko pysähtyi matoranilaisella kakkosnumerolla koristettuun huoneeseen. Make oli tarttumassa ovenkahvaan, kun Paaco hihkaisi.
“Tuota noin, käyn vielä tuolla tietokonehuoneessa.”
“…ai, miksi?” Make kysähti.
“Käyn vielä tsekkaamassa mahdolliset todistusaineistot Appelsiinia kohtaan. Eihän kuulustelut ole mitään ilman niitä. Se kun saattaa sanoa mitä hyvänsä. Hoida sinä alku vaikka yksiksesi.”
Maken ilme oli mairea. “Eli haluat minun vähän lämmittelevän sitä?”
“No mikäs siinä. Olisihan se aika siistiä että ryntäisin sisään dramaattisesti juuri ratkaisevalla hetkellä.”
Make nyökytteli epävarmana raottaen kuulusteluhuoneen ovea. Se oli pimeä.
“Juu, tuo huone on aika rempallaan”, Paaco tokaisi. “Lamppua ei ole jaksettu vaihtaa, mutta jätin sinne kynttilän.
Rahimiehen ilme oli epävarma.
“Ai niin, ei sitten kannata alkaa ihan heti puristamaan siitä tietoa. Tyypiltä kun näköjään lähti siinä porrasryminässä taju. Mutta tuskin se muutenkaan mihinkään pyörälukon kanssa vilistää.”
“…” Make totesi astuen varovasti huoneen sisään. “Pidä sitten kiirettä”, puolirahi tokaisi.
“Hei muuten”, Paaco toputti, “kun se herää, älä vaan kävele sen eteen, vaan kiertele vähän pitkin huonetta ja tee tosi kuumottavia ääniä että se tulee olemaan ihan että ‘Mitä v-’”
Make löi nyrpein katsein huoneen oven kiinni Paacon edestä.
Paaco käveli käytävällä työhuonettaan kohti, kun häntä vastaan asteli työkalukassia kantava eksyneen näköinen matoran.
“Anteeksi”, matoran aloitti, “olen uusi huoltoyksikön jäsen mutten muista reittiä voimageneraattorin luo. Voisitteko auttaa?”
“Kaksi kerrosta alaspäin, pääaulan länsikäytävästä kolmas tie vasemmalle, portaat ylös” moderaattori vastasi. Matoran nyökkäsi kiitokseksi talsien tiehensä.
Paaco puolestaan jäi seisahtumaan paikalleen. Hän jäi miettimään sanomisiaan aneemisin ilmein… … portaat ylös… … portaat ylös… … portaat ylös…
”…”
Perseperseperseperseperseperse… toa lähti harppomaan kipakasti takaisin kohti kuulustelutiloja.
Puoli tuntia myöhemmin
Paaco ei ollut tietenkään suostunut vain kertomaan. Hänen piti näyttää.
Koko läsnäolevan moderaattoriston ja Visokin matka oli käynyt taukohuoneen miellyttävästä kahvin tuoksusta huoltokäytävien öljyn hajuun ja laitteistojen hurinaan. He kävelivät metalliritilöillä kylmässä loisteputkivalossa usean kummastuneen huoltomatoranin ohi kunnes saapuivat linnakkeen apuvoimageneraattorin luokse.
Sylinterimäinen ja päägeneraattoria paljon pienempi sähköntuotantolaitos oli uusittu kokonaan sitten Avhrak Feterrojen yöllisten tuhojen. Sen sijainti oli pysynyt samana, vaikka vartiotoimenpiteet oli kolminkertaistettu.
Se oli nimittäin saman jyrkän metalliportaikon yläpäässä.
”… niinkö”, Same tuhahti.
Eikä sinne tasan ollut pyörätuoliluiskaa.
”… joo se on syytön”, Bladis myönsi otsa kurtussa.
Syksy oli punainen. Syksy oli punaisempi kuin koskaan aiemmin.
Kaksoisaurinkojen valopensseli maalasi pilvirintaman syvän sinooperiksi. Tuuli värisytti karmiinia lehtipeitettä puunrunkojen päällä. Puut olivat kuin liekkien syvimmässä ytimessä.
Mutta tämä roihu ei tuonut lämpöä, vaan kylmyyttä. Linnut värisivät oksilla ja käpertyivät toistensa sulkien suojaan. Ne eivät tienneet, mitä oli tapahtumassa. Jokin oli toisella tavalla kuin aiemmin. Jokin oli väärin.
Ilma tuoksui metallilta.
Puro virtasi taukoamatta puiden välistä. Mutta enää sen vesi ei ollut soljuvaa ja kirkasta, pehmeää ja lämmintä. Nyt se oli tummaa, syvän sinistä, kovaa ja tahmeaa.
Jokin oli todella väärin.
Huohotus kantautui metsään. Hoikka vihreä liskonainen juoksi puiden välissä suurenmoisella kiireellä. Kylmä viima hänen kasvoillaan oli riipivää – koskaan ei ollut ollut näin kylmää kuin tänä syksynä. Tämä syksy oli nimittäin tullut tällä kertaa kesää ennen.
Vortixx seurasi polkua metsäaukean läpi. Puiden välistä. Ylärinteeseen. Hän seurasi jälkiä, joita hän ja hänen rakastajansa olivat usein askeltaneet kesäiltoina.
Puut loppuivat ja meri näkyi. Sekin oli punainen. Auringonlasku värjäsi sen verenpunaiseksi.
Punainen oli myös viitta, joka liehui rantakalliolla. Sitä kantava vortixx-nainen katseli horisonttia eikä näyttänyt edes huomaavan huohottavaa juoksijaa, joka pysähtyi hänen taaksensa.
”Elämäni Valo”, huohottava nainen huudahti epätoivoiseen nuottiin. ”Daeneka”, vastasi punaiseen viittaan verhoutunut nainen kääntymättä. Vortixxin ääni oli tumma ja syvä. Sellainen, jonka kuiskauskin kuului kauas. ”Miksi tulit tänne?”
Daeneka katsoi rakastajaansa alakuloisena. ”Valoni… elämäni Valo… mitä oletkaan mennyt tekemään?”
Vortixx kääntyi ja punainen viitta ja suuri harja heilahtivat. Sinisuomuinen liskotar katsoi nyt Daenekaa silmiin kahdella vaaleanpunaisella silmällä. Rotunsa edustaja voisi kutsua häntä kauniiksikin. Kauniiksi, mutta niin kylmäksi.
”En ymmärrä, mitä tarkoitat”, sininen vortixx vastasi rehelliseen sävyyn.
”Etkö näe, mitä tapahtuu?”, Daeneka huudahti kärsivänä. ”Valoni, etkö näe, mitä ympärilläsi tapahtuu? Maa on… jotenkin väärin. Puro syöksee syvää sinistä. Lämpö haihtuu ilmasta.”
Daeneka oli kalpea, pelosta kalpean vihreä. ”Luonto, Valoni. Luonto kuolee käsiimme. Ei vain täällä. Kaikkialla saarellamme!”
Sininen vortixx katsoi hämmentyneenä. ”Ja rakkaani, minä olen syyllinen?” Se oli kysymys.
Daeneka pudisti päätään. Hän ei halunnut uskoa. ”Et sinä, Valo. Et sinä. Sinun… taikuutesi. Synkkä magia, jonka kutsuit maan povesta! Sen pelkkä läsnäolo saa metsät kuihtumaan. Vedet kiehumaan.”
Vortixx hymähti. ”Daeneka, Daeneka rakas”, hän sanoi laskien kätensä lempeästi rakastajansa päälaelle. ”Kuinka monesti olenkaan kertonut sinulle, että se ei ole taikuutta?”
Daeneka katsoi epäröivänä rakkaansa vaaleanpunaisiin silmiin. ”Valoni… en tiedä, en vain tiedä. Sinä luot valoa ja lämpöä tyhjyydestä. Kutsut salamoita esiin. Jotkut vanhimmat ovat sitä mieltä, että… et ole enää kuolevainen.”
”Voi”, hän vastasi. ”Niin pitkälle en ole vielä päässyt. Mutta se ei johdu siitä, ettenkö haluaisi.”
Epäröivyys ja pelonpilke eivät kadonneet Daenekan suurista silmistä. Hän ei uskaltanut edes kysyä, mitä hänen rakkaansa ja elämänsä tarkoitus tällä tarkoitti.
”Minä voin näyttää sinulle, mistä tämä kaikki on kotoisin, Daeneka”, sininen vortixx sanoi. ”Olen halunnut jo pitkään näyttää.”
Sininen liskotar ei ottanut vastaan kieltävää vastausta. Ei Daeneka sitä tarjonnutkaan. Hän janosi vastauksia. Kahden vortixxin askel kävi alas rantakalliota hiekalle. He ohittivat suolaisena rantaviivaa huuhtovat aallot kävellessään syvemmälle kallioiden ja karikoiden uumeniin. Jonnekin, mihin aurinkojen valo ei ollut päässyt koskaan.
Kivessä oli ovi. Mutta sitä ei oltu kaiverrettu siihen. Se oli metallia. Syvää sinistä metallia. Se ei näyttänyt Daenekan mielestä luonnolliselta. Ei sellaiselta, mitä vortixxit olivat maan povesta kaivaneet jo ikiaikaisten mainarien ajoista. Se näytti keinotekoiselta. Valo ei päässyt sitä juuri koskettamaan, eikä se vähäinen valo mikä siihen koski tuntunut osaavan reagoida siihen.
Sininen vortixx lausui sanan kuollutta kieltä ja oven yllä syttyi kirkkaita valoja. Ovi siirtyi pois tieltä epäluonnollisesti ja paljasti kirkkaan valkoisen hohdon tilan sisältä. Daeneka värähti taaksepäin. Mitä noituutta tämä oli?
Hänen rakkaansa hymyili ja viittoi innokkaasti tätä astumaan peräänsä. Daeneka seurasi punaista viittaa sisälle kirkkaasti valaistuun tilaan.
Vortixx ei tiennyt, mitä ajatella.
Mikään sisällä oleva ei vastannut mitään hänen tuntemaansa. Kirkas valo tulvi huoneeseen nelikulmioista, jotka täyttivät sen seinät. Kun Daenekan silmät tottuivat niiden epäluonnolliseen hohteeseen, hän näki että ne olivat täynnä tekstiä. Kirjaimia ja numeroita, mutta eivät millään kielellä minkä hän tuntisi. Hänen silmissään ne sekoittuivat toisiinsa ja muuttuivat vain sekalaiseksi massaksi tietoa, jonka käsittelyyn hän ei kyennyt.
”Mitä…”, Daeneka aloitti, mutta ei saanut mitään sanottua. Tila oli täynnä työtasoja samasta metallista mistä ovikin. Työtasot olivat täynnä työkaluja ja aseita, mutta mitään niistä hän ei osannut tunnistaa. Kaikki huoneessa oleva oli täynnä tuota samaa tekstiä, joka tuntui kuin taistelevan hänen silmiään vastaan.
Mitä kieli sitten olikaan, sitä ei oltu tarkoitettu vortixxien silmille. Huoneen läpi risteili kun tiheän viidakon kasvustoa, mutta elävää se ei ollut. Se oli kylmää ja läpikuultavaa, ja sen sisällä virtasi tuhannen ukkosmyrskyn voima.
Daeneka ei tunnistanut mitään asioista, joita huoneesta löytyi. Ne olivat keinotekoisia, mutta niitä eivät olleet luoneet minkään hänen tuntemansa olennon kädet. Ja ne olivat vanhoja.
Vanhempia kuin mikään.
Daeneka pudisti päätään katsellen keinotekoisten salamoiden virtaavan huoneessa risteilevien läpinäkyvien köynnösten sisällä. ”Valoni. Elämäni valo. Meidän ei pitäisi olla täällä. Meidän ei pitäisi.”
Sininen liskotar ei tuntunut ottavan tätä kuuloelimiinsä. ”Löysin tämän… luolan kuukausia sitten vaeltaessani näillä kallioilla. Kaikki se, mitä kutsut taikuudeksi. Kaikki se, mitä olen luonut perustuu asioihin, joita olen täällä kohdannut.”
Hän asteli tasojen vierestä ja nosteli esineitä käsillään näyttääkseen niitä Daenekalle. ”Valo”, hän sanoi ja osoitti läpinäkyvää kuulaa, jonka sisällä risteili kuparia. ”Lämpö. Voima, joka sai tuon oven aukeamaan. Nesteseokset, joiden polttaminen luo energiaa tälle kaikelle.”
Punaisen viitan alta tuli käsi, joka painoi yhdellä sormella jotain seinässä. Daeneka säpsähti, kun yksi seinällä olevista valoneliöistä alkoi näyttää selkeää kuvaa huoneesta itsestään. Kuin peilikuvana. Daeneka katseli itsensä liikkuvan pelkästä valosta koostuvalla taululla. Hänen kasvoillansa oleva hämmennys ja pelko peilaantui keinotekoisesta ikkunasta.
”Mitä, miten”, hän sanoi kasvava paniikki äänessään. ”Mitä tämä on?”
”Älä huoli, rakkaani”, sininen vortixx sanoi ja painoi seinässä olevaa hohtavaa laattaa uudelleen. Valoneliöt sammuivat ja kuva katosi. ”Se on vain kuvajaista. Kuvajaista todellisuudesta, jossa elät.”
Daeneka katsoi rakastajaansa tiukasti silmiin. Hän halusi uskoa tähän. Hän halusi uskoa tämän sanoihin kuten aina aiemminkin, mutta häntä pelotti liikaa.
”Kuka tämän on rakentanut?” Daeneka kysyi hiljaisena.
Rakastaja kohautti olkiaan. ”Kuka tietää, rakkaani. Mutta he olivat täällä ennen meitä, ja kauan ennen meitä. Henkilökohtaisesti uskon, että… täällä työskentelivät ne, jotka loivat maailman.”
Kylmät väreet valtasivat Daenekan. ”Ei… ei… ei, se ei ole oikein. Se ei voi olla oikein.”
”Miksi ei olisi? Jostain käsin Suurten Olentojenkin täytyi työskennellä.”
Daenekan elämän valon suusta tulevat sanat horjuttivat kaikkea, mihin hän uskoi. ”Valoni… sanotko sinä, että…”
Vortixx nielaisi.
”…täällä työskentelivät jumalat?”
Sininen vortixx nyökkäsi syvään ja levitti kätensä. ”Jos haluat kutsua heitä jumaliksi, rakkaani. Minulle he ovat kuitenkin vain edelläkävijöitä.” Hän nosti kirkkaan lasikuulan pöydältä ja käänsi sormenpäillään sen metallista päätä.
”Tulkoon valo.”
Kupari syttyi hohtamaan kirkkaalla keinoliekillä.
”Minä haluan vain tuoda heidän tietonsa maailmalle. Onko se väärin?”
Daeneka ei tiennyt, mitä sanoa. Hänellä kesti kauan saada se ulos suustaan. ”Mutta… saaremme kuolee. Etkö sinä näe sitä? Tuli joka lämmittää kaupunkejamme, se… se syöksee ilmaan jotain pahaa. Luonto ei kestä sitä.”
”Ehkä luonto ei ole sitten tarpeeksi vahva.”
Daeneka tyrmistyi. ”M-mitä…”
”Rakkaani. Olet metsästänyt. Sinäkin olet karsinut telakissalaumasta heikoimpia. Jos jokin ei pärjää uudessa maailmassani, ehkä sen aika oli jo ohi.”
Daeneka katsoi jalkoihinsa, vaikka hänen rakkaansa tarttui häntä lempeästi olkapäistä ja toi kasvonsa aivan lähelle.
”Vortixxit selviytyvät, vaikka saari kuolisi, rakas”, hän sanoi hymyillen. ”Vaikka valo ja lämpö katoaisivat maailmasta, me voimme luoda omamme.”
”Se ei ole oikein.” Hän pudisti päätään. ”Se ei ole. Valoni, rakkaani, se ei ole oikein.”
Daeneka irroittautui sinisen vortixxin otteesta ja astui askelen taaksepäin.
”Se ei ole.”
”Aion viedä Xian kansan uuteen aikaan, Daeneka”, vortixx kuiskasi alakuloisin katsein. ”Särkisi sydämeni jos et olisi vierelläni kun teen sen.”
”En voi”, vihreä liskotar sanoi hiljaa ja käveli pois. ”En vain voi.”
Toinen jäi huoneeseen. Hän huokaisi hiljaa ja sammutti valot.
Naisen askel nousi ylös rantakallioita, metsän läpi. Hän kävi kylään jossa oli syntynyt, mutta ei nähnyt Daenekaa. Daeneka ei halunnut sinne enää jäädä, sillä se ei ollut enää hänen kotikylänsä.
Se ei ollut enää edes kylä. Talot nousivat satojen metrien korkeuteen ja ne oli tehty tummasta metallista. Kivipiiput tupruttivat taivaalle suuria mustia pilviä. Luonnon raikkaat tuoksut peittyivät raudan ja savun alle. Lasikuulat kattojen harjanteissa alkoivat kylvää valkoista keinovaloa auringonlaskun jäljiltä tummenevaan maailmaan.
Vortixx ei kuitenkaan ollut yksin aukealla suurten talojen välillä. Häntä odotti kymmenien, ehkä jopa sadan vortixxin väkijoukko. Heidän silmistään kiilsi ihaileva, suorastaan uskonnollinen hurmos. Nainen, joka oli palannut kylään oli tuonut heidän elämäänsä aivan uudenlaisen valon ja lämmön. Hän oli antanut heille tulevaisuuden. Hänestä vielä kerrottaisiin legendoja.
Vortixx nosti kätensä hymyillen ja heilutti kansalaisille. Suosionosoitukset repesivät valtavaksi hyökyaalloksi, joka kaikui rakennusten välissä.
Lopulta väkijoukko alkoi toistaa hänen nimeään. He huusivat sitä samalla innolla, millä olivat joskus toistelleet rukouksiaan Mata Nuille. ”SELECIUS! SELECIUS! SELECIUS!”
Vortixx hymyili. Hän ei vaivautuisi kertomaan väkijoukolle, että ei ollut jumala. Hän ei enää uskonut jumaliin edes niin paljoa.
Jumalia oli vain yksi, ja sen nimi oli tiede.
Nykyhetki
Arkistot
Pelikortteja lävähti työpöydälle pienestä hyönteiskädestä. Käsi kasasi niitä kuuteen pinoon. Sitten se sekoitti pinot ja aloitti prosessin alusta.
Gahlok Va ei jaksanut enää pelata yksinpeliä. Nyt hän vain sekoitteli pakkaa uudelleen ja uudelleen. Hän halusi lähinnä käsilleen tekemistä, vaikka olikin virallisesti tauolla.
”Edistystä?” puolibohrok sanoi vastapäätä istuvalle Toalle, joka piiloutui xiankielisen sanakirjan taakse.
”Ei niinkään.”
Vaehran laski sanakirjan sivuun ja siristi silmiään. Hän kääntyi ikkunaa kohti ja katseli hetken taivaanrantaa. Hän oli tuijotellut satoja vuosia vanhoja opuksia jo tarpeeksi tältä päivältä.
”Tiedätkö, joskus pätevästä Raun käyttäjästä olisi ihan hyötyä”, Gahlok Va sanoi ja pläräsi korttipakkaa mielivaltaisesti.
”Ensiksi pitäisi varmaan olla se Rau”, Arkistojen päämies vastasi hymyillen. ”Pelaatko sinä edes mitään?”
Kortteja lennähti taas pöydälle kuvapuoli ylöspäin. GV:tä ei varsinaisesti kiinnostanut, mitä pöydällä tapahtui. Hän oli saavuttanut pakan sekoittelussa sen pisteen, jossa kädet toimivat ilman erillistä lupaa.
”Näh.”
”Ymmärrän. Jatka sitä mitä teet.”
Vaehran kulautti alas puoli pullollista vettä ja sulki juomapullonsa korkin. Gahlok Va läimäisi viimeisen kädessään olevan kortin yhteen pöydän pinoista. Vasta sitten hän tajusi, mihin oli juuri hukannut aikaansa. GV tuijotti pakkoja ja kohensi pientä punaista rusettia kaulassaan.
”Löytyikö mitään?” hän kysyi.
”Eipä juuri.”
”Ei edes pienintäkään viittausta?”
Vaehran köhäisi. ”Kunnianarvoisa adorium Selecius mainitaan jokaisessa vähänkin merkittävässä xialaisessa historiankirjassa. Mutta on kuin… on kuin henkilö olisi vain legendaa. En löydä mitään merkittäviä todisteita siitä, että tätä säätiötä on edes ollut. Mutta silti joka toinen aseyhtiö myy jotain hyödyntäen kyseisen Vortixxin myyvää nimeä.”
Vaehran otti jälleen pitkän huikan vesipullostaan ja jatkoi: ”Kaiken tämän sotkun keskellä on mahdotonta sanoa, milloin alkuperäinen Selecius vaikutti.”
”Sen täytyy siis olla niin kaukaista historiaa, että siitä ei ole juuri todisteita”, GV mietti ääneen nojaten pöytään kyynärpäällään. ”Muuten. Kielitieteellinen pikku hassuus. Eikö ’admin’ ole käytännössä xiaa?”
Vaehran nyökkäsi. ”Verbi. Hallita, johtaa. Miten niin?”
”Ehkä se ja adorium on johdettu samasta sanasta?” GV ehdotti levittäen kätensä. ”Tarkoittavat kuitenkin käytännössä samaa.”
Vaehran nyökkäsi syvään ja näytti kollegalleen hyväksyvän ilmeen. ”Käy järkeen.”
”Myöskin, Nimda on admin väärinpäin.”
Arkistojen päämiehet tuijottivat toisiaan.
Vaehran tuijotti Gahlok Vata.
Gahlok Va tuijotti Vaehrania.
Vaehran Gahlok Vata.
Gahlok Va Vaehrania.
”Minä tiesin tuon”, Vaehran sanoi pöllämystyneenä.
”Niin minäkin”, GV nyökytteli.
Molemmat aloittivat henkisen laskurin tästä hetkestä siihen päivään, jolloin toinen lopulta myöntäisi, kuinka kauan tämän yksityiskohdan tajuamiseen oli oikeasti kestänyt.
”Ehkä sekin on joku johdannainen?” GV ehdotti vilpittömään sävyyn. ”Eteläisen mantereen athistit kirjoittavat ja lukevat matoran-aakkosia oikealta vasemmalle. Peilikuvana meistä. Voiko olla, että…”
Hiljaisuus vastasi kysymykseen.
Sininen otus siristi hyönteismäisiä silmiään epäuskoisena. Hän avasi kitansa ammolleen. ”… ei. Se olisi vain tyhmää. Se olisi vain tyhmää.”
Vaehran pudisti päätään hetken, mutta sanoi lopulta: ”Paljon hassummatkin käännösvirheet ovat määritelleet kielen, jota puhumme. Ajatus ei ole mahdoton.”
”No. Mutta onko Nimda saanut nimensä alku-xiasta…” Gahlok Va pohti puoliääneen, ”… vai onko alku-xia saanut sen sanan Nimdasta?”
”En tiedä, kumpi ajatus aiheuttaa minussa enemmän hämmennystä.” Vaehran tuijotti tikittävää seinäkelloa ja kuunteli sen jätätystä. Kello oli taas kuusi. Se oli useinkin kuusi. Ei ehkä aina kuusi, mutta tarpeeksi usein että Vaehran huomasi silloin kun se oli kuusi. Ja se oli usein kuusi.
Todella usein juuri silloin harvoin, kun hän sattui katsomaan kelloa.
Ehkä jotkut asiat olivat sattumia.
Vaehran ei silti voinut olla miettimättä yhteyttä. Kuinka käsittämättömän vanha Nimdan täytyi olla, jos sen nimestä oltiin johdettu alku-xialainen ilmaus?
Seinäkellon jätätys piti Arkistojen perustajan huomion siihen asti kunnes GV tökkäsi häntä olkapäähän.
”Pitäisikö sinun välillä nukkua?”
”Ehkäpä hyvinkin. Minusta vain tuntuu, että olemme… niin lähellä jotakin.”
Vaehran nousi tuoliltaan laitettuaan ensiksi henkilökohtaiset paperinsa siisteihin nippuihin työpöytänsä laatikoihin. Kävellessään pois huoneesta hän vielä mutisi itsekseen.
Hurina täytti ilman, kun valtava sylinterimäinen tietokone piti ääntä kammion keskellä. Köynnösmäiset mustat johdot täyttivät huoneen seinät, lattian ja katon. Teknologia oli tuoretta ja ihmeellistä, mutta ei vielä kovin käytännöllistä. Keskusyksikkö painoi useita tuhansia kiloja ja vaati täysin oman huoneen jäähdytysjärjestelmilleen. Mutta teknologia kehittyisi.
Huoneessa työskenteli nazorak. Agentti 086 katseli näyttöjä, joille oli jonkin aikaa sitten latautunut tusina valokuvaa dokumenteista, joita lähes kukaan muu ei tulisi näkemään. 086:n silmien eteen päätyi paljon asioita, joita ei virallisesti ollut olemassa.
Direktiivi 6, Agentti 086 ajatteli katsellen papereita, jotka olivat lähtöisin klaanilais-toan sulkakynästä. Se on siis tosiaan valmistumassa.
Hänen oli yhä hieman vaikea uskoa, että Tiedustelupalvelun kuudes, salainen direktiivi oli yksi koko Imperiumin tärkeimmistä tavoitteista ja kulmakivistä. Mutta hänen työnsä ei ollutkaan kyseenalaistaa valtakunnan ensimmäisen järkkymätöntä sanaa.
Hänen työnsä oli viedä direktiivi 6 loppuun asti.
Täysin äänieristetyn kammion mekanisoidun oven yllä välkkyi sininen valo. Agentti nielaisi. Hän tiesi, mitä oven takana odotti. Hän ei oikeastaan halunnut avata sitä, mutta ei voinut muutakaan.
Napinpainalluksen myötä kaksi ovea aukesi täysin hiljaisina. Oviaukko oli valkoista valoa pimeään kammioon hohtava suorakulmio, jossa seisoi nazorakin siluetti. Ja toinenkin.
Kaksittain, agentti 086:n aivoissa kävi ajatus, jota seurasi aina kylmiä väreitä. Tiedustelupalvelun johtohahmoihin kuuluvan agentin haarniska oli tumma, mutta ei niin tumma kuin oviaukossa odottavien liikkumattomien hahmojen. Siniset Kädet söivät kaiken valon ympäriltään. Kaiken, joka ei ollut niiden omaa luomusta. Torakoiden kämmenpohjista hehkuva syvän sininen oli himmeä, mutta huomattava. Siinä oli jotain aavemaista.
Ei kuulunut agentti 086:n työsarkaan tietää, mistä teknologia oli peräisin. Tiedustelupalvelun kuului tietää vihollisista, ei Imperiumista. Imperiumin itsensä tärkeimmän tiedon he hävittivät. Tummalla torakalla ei ollut liiemmin aikaa miettiä tilanteen ironiaa.
Sitä paitsi ristiriitoja Imperiumin toimintatavoista löysivät vain kapinalliset. 086 ei ollut kapinallinen.
”Peremmälle”, 086 sanoi selkeästi, ja kaksi hiljaista kyborgia totteli. Kädet ymmärsivät zankrzoraa, mutta eivät puhuneet sitä. Niiden kommunikaatio kulki salatulla taajuudella ja oli lähempänä jonkinlaista ohjelmointikieltä. Koko Imperiumissa oli vain muutama, joka ymmärsi Käsien kieltä. Kunnioitettu Arkkiagentti 007 oli koko tiedustelupalvelun ainoa.
Tiedustelupalvelu oli yksi Imperiumin tärkeimmistä tukipilareista, ja sen torakat tiesivät keskiarvoisesti enemmän valtakunnan salaisuuksia kuin kukaan muu. Silti vain harva Agentti 086:n kollegoista edes tiesi Sinisten Käsien olemassaolosta. Monille korkea-arvoisimmillekin tiedustelu-upseereille Kätöset olivat vain kummitustarina.
Tarina meni aina samalla tavalla. Pelottavia pimeässä hehkuvia kummituskäsiä, jotka koputtivat pitkäkyntisillä sormillaan tottelemattomien nazorakien unikapseleiden kansia öisin. Kop, kop, kop, kop, kop, kop, ne koputtivat. Koputtivat tiensä nazorakien uniin, ja repivät sieltä pois synnit ja epäpuhtaat ajatukset.
Moni koulutusvaiheessa oleva agentti sai tarinasta painajaisia, ja sitä levittävät aliupseerit saivat makeat naurut. Perinne jatkui, ja aina uusia nuoria torakkasukupolvia traumatisoitiin samalla tarinalla.
086 tiesi agenteista totuuden, mutta jossain hän oli samaa mieltä kollegoidensa kanssa. Siniset Kädet olivat kummitustarina. Ikävä kyllä jotkut kummitustarinat ovat totta.
086 oli vanhasta tottumuksesta katsoa ylempiarvoisiaan silmiin. Sitten hän muisti, että se ei olisi kovin hedelmällistä. Kylmät väreet tanssivat nazorakin selässä.
Silmättömyys oli sentään selitettävissä. Käytäntö oli täysin ymmärrettävä. Kämmenpohjista laukaistava polttava sininen valo ei ainakaan näin tuhoaisi Sinisten Käsien omaa muistia.
Jostain syystä tämä ajatus ei helpottanut 086:n oloa.
”Raportti tehtävästä”, 086 sanoi kylmän vivahteettomasti. Siniset Kädet laskivat molemmat kaikki neljä mekaanista kouraansa Tiedustelupalvelun päätietokoneen sähköiselle vastaanottoportille. Koko aparaatti välähti sinisestä valosta. Agentti 086 ei kuulunut niihin, jotka ymmärsivät Sinisten Käsien aivoista tulevaa binääridataa, mutta onnekseen hänellä oli apuväline. Agentti piteli käsissään raskasta mustaa metallisuorakulmiota, jolla oli kaksi näyttöä. Laitteen vasen pää oli kytketty toisen agentin taajuudelle, oikea pää toisen.
Se, että hän ylipäätään pystyi kommunikoimaan koneellisten olentojen kanssa karmi agenttia. Kädet oli liian helppo ajatella tunteettomiksi koneiksi. Ei hänen lajitovereikseen.
V E R S T A S, luki oikealla näytöllä. P A I K A L L I S T E T T U, vastasi vasen.
R E P E Ä M Ä, tuli oikealle näytölle. P A I K A L L I S T E T T U, vasen jatkoi.
A L U S, oikea näyttö välkytti. V A L M I S, rävähti vasemmalle lähes välittömästi.
086 nielaisi. Hän tiesi tämän päivän joskus tulevan ja nosti hitaasti katseensa kahden mustan torakan visiireihin. Hän ei tarvinnut suoraa viestiä ymmärtääkseen, että ne vaativat hänen tulevan mukaansa.
Tumma agentti sammutti päätietokoneen. Ennen sitä hän kuitenkin syötti koneistoon vielä viimeisen komennon. Kaksi napinpainallusta riitti tuhoamaan valokuvat, joita 086 oli hetki sitten katsellut. Näin tehtiin usein. Tärkein tieto oli vain Arkkiagentin päässä.
Kammion ovi sulkeutui takana. Kolme hahmoa marssi tehokkaasti Tiedustelupalvelun käytäviä pitkin, mutta vain yhden niistä askeleet pitivät ääntä.
He saapuivat Siniseen Hangaariin.
Nimitys oli siinä mielessä harhaanjohtava, että hangaarin väri oli yksiselitteisen sävyttömän musta, ei sininen. Sen nimi oli myös tarpeeton – kukaan ei kutsunut sitä nimellä, koska vain harva tiesi tämän kammion sijainnista.
Betonilattialla kammion ainoan aukon alapuolella oli suuri ilma-alus, jonka teräs oli samaa mattamustaa kuin sen matkustajien haarniskat ja kuoret. Aluksen muotoa oli vaikea hahmottaa, sillä valo ei toiminut sen ympärillä aivan kuin sen olisi pitänyt. Syvyysvaikutelma tuntui katoavan, kun koko aluksen pinta oli täsmälleen samaa mustaa, vaikka sitä katsoi mistä kulmasta tahansa.
Muodon rikkoi oviaukko, joka hehkui kelmeää valkoista. Kädet astelivat hitaasti lentopelinsä sisälle.
Into levisi 086:n sisällä. Hän ei ollut koskaan päässyt kurkistamaan Sinisten Käsien kokeellisen ilma-aluksen sisälle. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä sai aluksen pysymään ilmassa ja lentämään niin hiljaisesti kuin se lensi. Teknologia oli kallista ja äärimmäisen salaista, joten sitä ei oltu vielä luovutettu armeijakäyttöön.
Lievä hymy levisi torakka-agentin kasvoille, kun tämä astui valkoiseen oviaukkoon. Hän saattaisi olla ensimmäinen tavallinen agentti, joka pääsi näkemään, mikä piti Koodi Sinisen aluksen ilmassa.
Katse laskeutui aluksen sisälle. Tila oli kirkkaan valkoinen ja sen lattia oli kuusikulmion muotoinen. Aluksen vitivalkoisilla seinämillä oli yhteensä neljä matkustajapaikkaa, joista kahdella istuivat Siniset Kädet. Istuimien keskelle jäävässä tilassa oli aluksen reaktori. Ja sen lentäjä.
Ne olivat sama asia.
086 ei voinut hyvin.
Keskellä olevassa tankissa lillui jotain sinisessä nesteessä, jonka läpi virtasi sähköä. Riutunut, nahaton laiha neliraajainen ruho oli survottu niin pieneen tilaan kuin mahdollista. 086 ei pystynyt katsomaan kovin kauaa. Lentäjä oli ehkä joskus ollut Toa.
Hän ei tiennyt, mikä helvetti se nykyään oli.
Karkea Kanohi-naamio, jonka 086 tunnisti Crastiksi, oli poltettu kiinni sen päähän. Kanohin metalli yhtyi alta pilkistävän pääkallon muotoon. Naamio hehkui polttavaa valkoista valoa nesteen keskellä, ja koko ruumis tärisi ja sätkyi sakeassa nesteessä.
Lentäjän silmäkuopat olivat tyhjät ja sen suu huusi avonaisena tuskissaan, mutta turhaan. Äänet eivät kantautuneet tankin ulkopuolelle. Siniseen nesteeseen pursusi vain kuplia, mutta lentäjä ei hukkunut siihen. Suoraan sen keuhkoihin suurilla ruiskuilla pumpattu happi varmisti sen.
086 oli tiennyt, että Tiedustelupalvelu käytti paljon kokeellista teknologiaa. Hän tiesi, että osa siitä oli uutta ja ehkä hieman moraalisesti arveluttavaa. Tai jopa puhtausopin vastaista. Mutta… mutta niin ovat myös viholliset, joita vastaan taistelemme.
Ajatus oli helppo rationalisoida. Se ei kuitenkaan poistanut oksennuksen makua torakan suusta.
Lentomatka tuntui ikuiselta. Lento oli tasaista ja niin äänetöntä, että oli kuin alus ei olisi liikkunut mihinkään. Ikkunoitakaan ei ollut. Jos torakka-agentti ei olisi tiennyt paremmin, olisi hän voinut luulla että mitään ei tapahtunut.
Hän kuitenkin tiesi määränpään ja tiesi, kuinka kauan sinne kestäisi. 086 ei voinut laskea katsettaan mihinkään. Siellä, missä takaisin ei tuijottanut tumma silmätön visiiri tai kämmenpohjasta huokuva sinivalo, oli niin valkoista, että pimeisiin tiloihin tottuneen nazorakin silmiin sattui.
Ja hän ei suostunut laskemaan katsettaan lentäjään. Hetken hän toivoi voivansa vain unohtaa näkemänsä. Sitten hän muisti, kenen kanssa lensi. Unohtaminen ei tuntunutkaan enää yhtä hyvältä ajatukselta. Poistavat päästäsi kielletyt aatokset.
Lopulta alus laskeutui. Ovi aukesi ja 086 oli ensimmäisenä ulkona. Mitä nopeammin hän olisi poissa lentäjän luota, sen parempi.
Kun toinen hyönteisjalka vielä seisoi lentolaitteen metallilattialla, toinen kosketti kosteaa ruohomätästä. Agentti yritti parhaansa mukaan unohtaa aluksen sisällä näkemänsä. Hänellä oli tehtävä edessä. Mahdollisesti koko uransa tärkein tehtävä.
Tunkkainen metallin hajuinen ilma vaihtui raikkaaksi hapeksi, kun torakka-agentti asteli metsässä.
Meren äänet kuuluivat etäisesti. He olivat lähellä etelärannikkoa. Todella lähellä vihollisen viimeistä turvapaikkaa.
Havut peittivät näkyvyyden kaikkialla. Iltaruska ja purppura täyttivät taivaan. Pimeys laskeutui. Sinisiä Käsiä se ei haittaisi. Olihan niiden visiirit varustettu lämpönäöllä.
Agentti 086:n olisi toimittava nopeasti, jos hän haluaisi nähdä kohteen. Agentti tarpoi epätasaista sammalmaastoa antaen katseensa nyhtää esiin kaiken tavallisesta poikkeavan.
Lopulta hän löysi sen.
Vanhassa honkamännyssä oli halkeama. Valtava halkeama. Joku voisi luulla sitä jonkinlaiseksi oviaukoksi.
Tavallaan se olikin. He mahtuisivat siitä sisään.
”Löytyi”, 086 sanoi hiljaa. Siniset Kädet olivat sekunneissa tämän takana.
Kommunikaattorilevy piippasi kahdesti. Oikea ja vasen lähettivät viestinsä. R E P E Ä M Ä P A I K A L L I S T E T T U
086 nyökkäsi. Tässä se oli. Tässä oli avain kaikkeen. Ovi ei ollut varsinaisesti puunrungossa. Se ei vaihtaisi paikkaa, vaikka he kaataisivatkin puun. Puu oli kasvanut oven ympärille vuosituhansien aikana. Mutta ovi oli vanha. Hyvin vanha.
Ja sen takana odottaisi jättipotti.
Tätä kautta Kädet olivat jo kerran päässeet sisään. Tämä oli toinen kahdesta reitistä siihen johonkin, joka oli aivan liian suuri ollakseen Bio-Klaanin linnakkeen alla.
Mutta siellä se silti oli. ’Verstaaksi’ oli naiivi klaanilaistoa nimennyt suuren tilan. Sitä kutsuisi Verstaaksi vain joku, joka oli täysin tietämätön sen täydestä potentiaalista.
Hölmö Toa, 086 hymähti itsekseen. Työpajasi kuuluu kohta Imperiumille.
Mitä ilmeisimmin klaanilaiset eivät kuitenkaan olleet tietoisia alakerrassan piilevän suuren tilan vaihtoehtoisesta sisäänkäynnistä. Riski sen paljastumiselle oli ollut suuri.
Tätä kautta Siniset Kädet olivat kuitenkin poistuttaneet metsään muistipyyhittyinä kaksi klaanilaista, jotka olivat päässeet liian lähelle totuutta. Klaanilaisten eliminoiminen olisi ollut tehokkaampaa. Varsinkin koska toinen potentiaalisista kohteista oli ollut jonkin sortin korkea-arvoinen lainvalvoja ja upseeri.
Suora attentaatti olisi kuitenkin ollut liian näkyvä. Tiedustelupalvelu ei halunnut riskeerata ylintä valttikorttiaan. Nykytilassaan kaksi klaanilaista eivät kuitenkaan muistaneet mitään kohtaamisestaan. Tai mistään muustakaan. Vievät päästäsi muistin jyväset.
086 hätkähti. Kädet viestivät jälleen.
T Y Ö S I O H I
Agentti 086 kääntyi esimiehiään kohti ja nyökkäsi. ”Kiitän”, hän sanoi asiallisesti ja selkeästi, vaikka muodollisuudet eivät Koodi Sinisen ohjelmointia kiinnostaneetkaan. Pokkurointi oli muodostunut tavaksi.
Ilman täytti jälleen sinihehku laitteesta agentin kädessä. Näyttö viesti jälleen. 086 oli ihmeissään. Ovatpa kaksoset tänään… puheliaita.
T O T E U T A D I R. 6
Näitä sanoja 086 oli odottanut ehkä jo vuosia. Hän ei voinut olla kiihtymättä hieman jännityksestä. Tämä se oli. Tämän eteen hän oli taistellut. Tämän parissa hän oli työskennellyt koko ikänsä.
”Voinko astua alukseen?” 086 kysyi varovaisesti. Hän ei halunnut viettää matkaa yksin lentäjän kanssa, mutta tajusi että vaihtoehtoja ei varsinaisesti ollut. Hän ei astuisi Sinisten Käsien mukana ’Verstaaseen’. Hän ei ollut tarpeeksi aseistautunut, eikä etenkään näin lähelle vihollislinnaketta jääminen ollut millään tapaa vaihtoehto.
Mykät agentit tuntuivat käsittelevän kysymystä hetken pidempään.
O D O T A H E T K I
086 olisi vain halunnut huokaista, mutta ei viitsinyt. Taasko jotain ohjelmointiteknistä. Kyborgit, tekevät kaikesta aina vaikeaa…
Mykkien torakoiden seuraava viesti tuli lähes välittömästi.
M Ä Ä R I T Ä T U R V A T A S O .7
”Koodi Sinisen turvataso 7”, 086 sanoi tylsän tottuneesti juurikaan sen ajattelematta. Litania oli jo tuttu alempien tiedustelu-upseerien kanssa työskentelystä. ”Kohteesta ’Verstas’ täysin tietoisia: Kunnianarvoisa Kenraali 001, Arkkiagentti 007…”
Seuraavaa sanoessaan hän hieman ylpistyi, eikä vaivautunut edes piilottamaan sitä. Mykät agentit tuskin välittäisivät. Hän ei vieläkään uskonut, että hänen elämäntehtävänsä oli kohta valmis. ”… ja allekirjoittanut, tiedusteluosasto 1:n tiedustelu-upseeri, Agentti 086.”
Siniset Kädet katsoivat häneen pitkään. Vielä yksi viesti ilmestyi kommunikaattoriin.
K I I T O S P A N O K S E S T A S I
Sininen valo syttyi torakoiden kämmenpohjissa. Agentti laski katseensa siihen ihmeissään. Mutta tehän tarvitsette mi-
086:n pää räjähti verisuihkuksi.