Aihearkisto: Sivutarinat

Klaanonin ropeen kuulumattomat sivutarinat

Joulukalenteri 2012

21: Parhain lahja

2 kommenttia

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=eI5gZDrAUjk]

Oli nimeämispäivän yö. Pienen rannikkokylän öiset mukulakivikadut eivät olleet vuosikymmeniin nähneet niin paljon lunta. Harvat ulos uskaltautuneet kulkijat eivät nähneet sankassa tuiskussa lainkaan eteensä, ja useimmat kalastajakylän matoran-asukkaista olivatkin linnoittautuneet harmaista lankuista ja oljista koottuihin hauraisiin asumuksiinsa. Osa rakennuksista oli jo painunut kasaan myrskyn voiman alla. Tämä oli kylälle vaikea talvi.

Yhdellä kylän ahtaista sivukujista paloi pikkuinen nuotio. Tuli oli jo heikko ja miltei sammunut, eikä siitä riittänyt enää lainkaan lämpöä nuotion vierellä kyyhöttävälle kerjäläiselle. Matoran oli pieni ja harmaa, ja tämän haalistunut sydänvalo hiipui samaa tahtia nuotion tummien kekäleiden kanssa. Yksikään kyläpahasen majataloista ei ollut päästänyt rahatonta sisään lepäämään, ja matorania vaikutti odottavan väistämätön kuolema yhä vain kylmenevän myrsky-yön keskellä.

Matoranin sydän oli jo sammunut miltei kokonaan kun kujalle astui pitkään paksusta tummasta kankaasta kudottuun viittaan sonnustautunut olento. Muukalaisen kasvot olivat kokonaan valtavan ja raskaan hupun peittämät, ja kokonsa puolesta hahmo olisi käynyt pitkästä Toasta. Muukalainen käänsi kätketyt kasvonsa matoranin puoleen, kumartui ja etsi pienen kuolevan pulssia. Sitten olento istui kerjäläisen vierelle ja jakoi paksun viittansa tämän kanssa.

Kului pitkä tovi, ja sitten kerjäläinen heräsi. Tunto ei tahtonut palata kärsineen matoranin kehoon, ja tämä sai silmänsäkin ainoastaan suurella vaivalla auki, tehden sen hitaasti ja epäröiden. Kerjäläisen pieni pää kääntyi hitaasti vierellä istuvan muukalaisen puoleen, ja sitten matoran kokeili epävarmasti huuliaan.
”K-kuka..?” se aloitti, mutta tumma hahmo kohotti toisen kätensä viittansa alta viittoen matorania vaikenemaan.
”Urr, pysy vaiti. Heität henkesi jos et keskity nyt lämpimänä pysymiseen.”
Matoran ei kuitenkaan totellut. Elo tuntui jo hitaasti palaavan pikkuisen jäseniin, ja tämä onnistui jopa korjaamaan hieman asentoaan.
”Kuka olet?” kerjäläinen kysyi uudestaan. ”Miksi pelastit minut?”
”Sinulla oli tulta”, kuului muukalaisen viileä vastaus. ”Olisin tuntenut itseni varkaaksi jos olisin vienyt lämmikkeesi ja antanut sinun kuolla.”
Matoran kurtisti kulmiaan sille, että muukalainen ei ollut esittäytynyt. Matoran yritti varovasti kurkistaa viittahahmon kasvoja tämän hupun alta, mutta muukalainen käänsi päänsä äkisti poispäin ymmärrettyään matoranin aikeet.
”Sillä ei ole väliä”, matkaaja murahti ennen kuin matoran ehti edes kysellä tämän henkilöllisyyttä uudemman kerran. ”Kohensin tultasi ja paistoin ruokaa. Syö.”

Hetken päästä matoranin olo oli olosuhteisiin nähden jo paljon parempi. Lumimyrsky ei yltänyt kujalle piiskaamaan tämän kasvoja, ja mystisen matkaajan elvyttämä nuotio tarjosi nyt lämpöä molemmille. Matkalaisen valmistamat kalat olivat ehkä puoliraakoja ja kitukasvuisia, mutta ne olivat silti parhain ateria jonka kerjäläinen oli nauttinut aikoihin.
”Kiitos”, matoran sanoi tehtyään itsensä kylläiseksi. ”Minä taidan olla sinulle velkaa.”
”Et”, muukalainen vastasi. ”Yhden hengen pelastaminen on pieni teko sen kaiken pahan rinnalla jota minä olen saanut aikaan.”
”Vähät siitä”, matoran naurahti varovaisesti. ”En minäkään pyhimys ole. Vähän omaisuuteni olen hankkinut viekkaudella ja varkaudella, joten samassa veneessä olemme, kuoma.”
Muukalainen ärähti sanoja, joista matoran ei saanut selvää. Sitten tämä laski paksun huppunsa ja paljasti kasvonsa.
”Sinä et tiedä mistä puhut” Miekkapiru murisi katkerana. Matoran kavahti pois tumman viittakankaan alta ja katsoi säikähtäen vihreäkasvoisen paholaisen naamiolle levittäytynyttä surkeaa ilmettä.
Sitten matoranin järkytys kuitenkin haihtui pois. Matoran katseli Miekkapirua hetken harkiten, nousi ylös ja astui takaisin tämän vierelle. Miekkapirun istuessa ja matoranin seisoessa olivat kaksikon kasvot suoraan toistensa tasalla, ja kerjäläinen katsoi miekkamiestä nyt suoraan tämän verenpunaisiin silmiin.
”Tänä yönä kukaan ei laske syntejämme”, kerjäläinen puhui. ”Vähät menneistä, minä tahdon palkita sinut jotenkin.”

Kerjäläinen penkoi aikansa kujan nurkassa lepäävää pientä harmaata juuttisäkkiä, jossa matoran arvatenkin säilytti kaikkea vähää omaisuuttaan. Säkki vaikutti tyhjältä, ja sen pohjalta nousi esiin ainoastaan kovin kärsineen näköinen juomaleili, tylsä puukko ja palanen jäätynyttä leipää.
”Ei, nämä eivät käy. Jotain parempaa… No mutta, nyt tiedän!”
Säkin pohjalta nousi vielä jotain. Se oli pieni ja nuhjuinen paketti ruskeassa paperikääreessä. Kerjäläinen ojensi sen miekkapirulle ja hymyili heikosti.
”Hyvää nimeämispäivää”, se sanoi ja toi paketin vielä hieman lähemmäs.
”Pah”, miekkamies vastasi yrmeänä, muttei voinut peitellä hetken ajan kasvoillaan käynyttä virnettä. ”Selvä kai sitten. Kerro nyt edes mistä olet vohkinut tämän.”
Kerjäläinen naurahti ääneen ja katsoi käänsi hieman päätään.
”Haha, mistä näitä muistaa”, se puheli ja sulki sitten vähät matkatavaransa. Samalla Miekkapiru nousi seisomaan ja laski paksun viitan harteiltaan. Pian tumma kangasvaate lensi yllättyneen matoranin päälle.
”Mitä sinä-” matoran aikoi kysyä, mutta näki sitten Pirun tekevän jo lähtöä. Matoran huomasi ensimmäistä kertaa miekkamiehen vyötäisillä roikkuvan miekan, jonka kahvaan upotettu syvänpunainen jalokivi loisti kirkkaana pimeässä yössä.
”Hyvää nimeämispäivää”, kuuluivat jäähyväiset lumisateeseen kaikkoavan Miekkapaholaisen huulilta.

Joulukalenteri 2012

20: Toivoton tapaus…

3 kommenttia

Lumihiutaleet tanssahtelivat pimeän yön vienossa talvituulessa. Kylmä routa oli riisunut puut lehdistä jo hyvän aikaa sitten. Tuulen vaimeaa huminaa kaikkea pimeyttä ja valkeutta hallitsi hiljaisuus. Siihen asti kunnes höyryä puskeva raiteilla kulkeva junantapainen huristi ohitse. Sen vaunujen pyörät kolisivat kuin kasa romumetallia. Rauhallinen hiljaisuus oli kadonnut kuin taikaiskusta. Jokainen vähänkin kuuloarka rahiotus vetäytyi paikalta.

Ohjauskopissa kuljettajana toimiva erittäin siistiin kuljettajanlakkiin sonnustautunut Vortixx lisäsi voimanlähteenä toimivaan kamiinaan. Sen lisäksi että se lämmitti ihanasti, oranssin valon pilke loi hieman tunnelmaa. Oli nimeämispäivän aatton aatto. Kyseisenä ajanjaksona moni piti tuntuvan tauon töistään ja kokoontui yhdessä juhlistamaan Suurta Henkeä, Mata Nuita. Junantapaisen höyrykulkuneuvon kuljettajalla huttuaikaa työtehtävien keskellä oli tuskin koskaan. Mutta kaikilla täällä oli omat velvollisuutensa, niin kuin Mata Nuin mytologiassa sanottiin.

Määränpäänä oli Han-koro, kylä, jonka lähes kaikki elinkeino oli vaihtamisen ylläpitämää. Muita resursseja alati talvinen syrjäinen elinympäristö hädin tuskin tarjosi. Vaikka olisikin ollut ihanaa istua lämpimässä pöydässä syömässä mehevää kinkkua, Vortixxille parhaan mielentilan toi heikompiensa auttaminen. Vaikka toki juhlamenot houkuttelivat myös uuden nimen osalta, Roflamao- nimellä tunnettu siistihattuinen kuljettaja totesi itselleen.

Vortixxin ajatukset katkesivat äänekkääseen rämähdykseen. Hän katsoi kopin vasemmasta ikkuna-aukosta kuusivaunuisen letkan takaosaan. Ei mitään. Hetken tiirailtuaan kuljettaja alkoi miettiä kuulleensa harhoja. Tämä kostautuisi…

Amazua katsoi hänen lisäkseen kolmen hengen epämääräisen joukon suurikokoista lihaskimppua, ilmaisten närkästyksensä siitä että tämä oli lähes antanut heidät ilmi koukistelemalla oikean kätensä sormia. Suurikokoinen, yksisilmäinen herjan kohde vastasi käsieleillään että hiljaisuus ja hiiviskely eivät olleet hänen juttunsa. Ainakaan suunnitelma ottaa kolmimetrinen järkäle mukaan hyppimään katoille ei ollut Amazuan idea. Toinen, hieman Amazuaa itseään pidempi mustavioletti, jaloon Ruruun sonnustautunut Woid- niminen hahmo alkoi leikata vaunun peltikattoa purppurana hohtavalla terällään. Amazua nosti leikatun palasen magneetin sisältävällä proteesillaan varovaisesti, asettaen sen sivuun, laskeutuen puulattiaisen- ja seinäisen rahtivaunun sisään. Vaunu oli pimeä, lukuunottamatta sivuilla olevien ja päissä siaitsevien ovien sisältämistä ikkunoista tulevaa haaleaa valoa.

Tunkkainen vaunu oli täytetty arkuilla ja pahvilaatikoilla. Missään ei näkynyt ketään. Ovi-ikkunasta tiiraillessa näkyi edellä olevassa vaunussa torkkuva vartijavortixx. Amazua viittoi tämänkertaisille kumppaneilleen reitin olevan selvä. Woud ja etäisesti Stelthin ylimysluokan edustajaa muistuttava oranssin värinen Glög laskeutuivat vaunun sisäpuolelle alkaen tutkailla ympäristöään. Arkkuihin asetetut lukot olivat voimattomia heidän edessään. Muutaman arkun kansi nousi paljastaen suuren määrän niin kuluneita kuin uudenveroisiakin aseita, panssarinosia, ja muita välineitä. Huhut olivat kertoneet esineiden olevan peräisin mittavasta Legendojen kaupunkina tunnetulla Metru Nuin saarella käydyssä sodassa.

”Hyvää nimeämispäivää…”, Woid ajatteli ääneen. Tällaisilla tulisi tienaamaan pimeillä markkinoilla jokusen omaisuuden. Kolmikko alkoi ojentaa yksi kerralaan arvokasta sisältöä sisältäviä arkkuja ja muita kuljetuslaatikoita katolla odottavalle neljännelle suurikokoiselle osapuolelle. Amazua avasi yden nurkassa kököttävän pienikokoisemman puulippaan. Sen sisältö oli pääosin kaikkea pienimuotoista sälää. Palkkasoturin huomio kiinnittyi kuitenkin kuluneenoloiseen pahvilaatikkoon, joka tuntui kaiken seassa vähän eksyneeltä. Kuitenkaan tinkimättä Amazua ojenti laatikon eteenpäin muiden joukossa.

Pimeä ja kolkko luola erottui selkeästi paksun lumivaipan peittämän tundran rinteellä. Ulkoa käsin eroosion muokkaama vuoren sisäinen avoin tila saattoi vaikuttaa synkältä ja kolkolta, mutta harva oli uskaltautunut suuaukkoa syvemmälle. Piene rosvojoukkion johtajana kunnioitettu erittäin jykeväleukainen, sähkönsinisen ja punaisensävyinen Skakdi myrähteli tyytyväinen lajille lähes tunnusomainen gangsterihymy kasvoillaan. Hänen kolme valtuutettua työntekijäänsä yksi ulkopuolinen palkkasoturi olivat kasanneet muhkean saaliinsa keskelle somisteltua luolan huonetta. Skakdilla oli kylliksi kaupankävijänvikaa erottamaan jyvät pakanoista. Tässä tapauksessa tarjolla oli silkkoja jyviä. Erityisen hyviä siksi, että ne olivat naapurin pellosta. Vertauskuvallisesti ilmaistuna.

Myhäilevä Skakdi poimi yhden muhkean riiltelevän rintamanssarin käteensä. Hän pystyi ihailemaan siitä omaa peilikuvaansa.
”Oikea kultasuoni” Himmelik- niminen Skakdi totesi karhealla sikariyskä-äänellään. Olihan hänellä tälläkin hetkellä muhkea Skakdien keskuudessa arvokkaimpien merkkien joukkoon kuuluva yksilö hampaidensa välissä.
”Kerrassaan mainiota. Suorastaan taivaallista”, Skakdi totesi kerta toisensa perään. ”Suoriuduitte hyvin, arvoisat toverini”, Himmelik sanoi, ihaillen edelleen heijastustaan haarniskan palasesta. ”Ilo työskennellä kanssasi, Amazua” rosvojoukkion johtohahmo kiinnitti katseensa hetkeksi huoneen keskellä olevan esinekasan vastakkaisella puolella seisovaan palkkasoturiin ennen kuin istahti tyylikkäälle ruskealle veikeästi pyörivälle nahkatuolilleen. ”Arvostamme todella yhteistyöhalukkuuttasi.”
”Just”, kehuja aiemminkin saanut, mutta niillä mitään tekemätön Amazua tokaisi.
”Älä viitsi olla tuollainen”, Skakdi kommentoi palkkasoturin vaisuutta, ”Olisit tiloinen. Tämä operaatio oli menestys.”

Jos Amazuan kasvot olisivat olleet esillä, ne olisivat olleet peruslukemissa.”Ei varsinaisesti uutta minulle”. Taka- alalla seisova kookas kyklooppi röhähti palkkasoturin omahyväisyydelle. Kaksi muuta Skakdin luottoapuria poimiskelivat kasasta aseita testaillen niitä.

Skakdi ponnahti osittain ylös tuoliltaan ja viskaisi panssarin palasen muiden esineiden joukkoon. ”Tällaisella määrällä arvotavaraa tulemme tienaamaan omaisuuden. Ja pian seisomme saaren alamaailman huipulla…”

”Ja jaamme tuotot tasan”, Amazua heitti olettamuksensa ilmoille. Koko muu joukkio veti naamalleen omahyväisen virneen. Erityisesti arvoisan jättikykloopin epämääräisen suun hymy oli leveä.

”Ah, totta kai”, Himmelik sanoi rennosti hönkäisten hieman arvokasta merkkisikariaan. ”Tiedätkö, olisi sääli päästää sinunlaisesi kyky hyppysistämme kilpailijoidemme käsiin. Jos asia olisi minusta kiinni, sinä et lähtisi mihinkään.”

”…aiot tappaa minut, vai mitä.” Amazuan sanat saivat Skakdin omahyväisen hymyn kääntymään yllättyneen hämmentyneeksi. Tämän hymy ei ollut ”olen kiitollinen ja annan sinulle mitä vain haluat”- hymy, vaan ilmiselvä ”hahhaa olen hemmetin ovela pahis joka ei jaa mitään kenenkään kanssa”- hymy. Palkkasoturi kyykistyi, juuri oikealla hetkellä. Voimakkaan käsin kannettavan kanuunan ammus sujahti sekunnissa hänen päänsä yli. Himmelik ehti hetken ihmetellä ennen kuin häntä kohti lentävä ammus räjähti, heittäen elottoman Skakdin toiselle puolelle huonetta. Kolme korstoa ehti vain hetken ihmetellä mitä oli tapahtunut.
Amazua nousi hieman varovaisesti takaisin pystyyn, tuijottaen hetken huoneen takaseinällä lojuvaa ruhoa. ”Kannattaisi olla varovaisempi sen kanssa”, Amazua torui takanaan seissyttä kyklooppijärkälettä, jonka suurikokoisen kanuunan lämminneestä piipusta nousi savua.

Tajuten mitä oli käynyt, yksisilmäinen lihaskimppu alkoi karjua äärimmäisen raivon vallassa, tähdäten Amazuaan rajun yläkoukkulyöntinsä. Amazua siirsi oikeaa jalkaansa, suorittaen nopean kiepahduksen sivuun murskaamaan iskun tieltä, joka kohdistui ikävästi siihen kohtaa arvoesinekasaa, jossa oli teräviä miekkoja. Yksisilmäisen muskelimasan karjunta muuttui hetkessä tuskaiseksi ulvonnaksi sen rustysten vuotaessa jokidelfiinien salaisten maailmanvallotussuunnitelmien lailla. Glög aloitti ryntäyksen Amazuaa päin alkaen huitoa tätä terällään. Iskut, joita palkkasoturi ei ennättänyt väistää, eivät riittäneet lävistämään Amazuan mekaanisten käsien panssareita.

Amazua tarttui vastustajansa mekaaniseen terään kädellään, ottaen kämmenellään vastaan tämän nyrkiniskun. Kaksikko päätyi yrittämään työntää toisen kumoon. Rurupäinen tummanpuhuva hahmo hyppäsi purppura terä hohtavana aikeissaan iskeä se palkkasoturin selkään. Amazua ponnisti täysillä jaloillaan, heittäytyen painikaverinsa selkäpuolelle, avaten Woidin pysäyttämättömälle iskulle tien tämän vatsaan. Glög ehti päästää epämääräisen ”Ööögh”- äännähdyksen ennen kuin Amazua kierähti ja viskasi tämän Woidin päälle kummankin lentäessä parisen metriä sivumalle. Raivoisa Woid kuitenkin viskaisi partnerinsa piittaamattomasti pois päältään, heittäen toisen toissiaista aseinaan toimivista katanoista palkkasoturia päin, osuen ohi. Rurupäinen tumma soturi nousi ylös toinen katanansa esillä.

Amazua irrotti Woidin heittämän, seinään iskeytyneen katanan tehden nopean vastahyökkäyksen. Katanoiden terät kalisivat toisiaan vasten hetken ennen kuin Amazua sai iskettyä vastapuolen miekan pois tämän kädestä. Ilman poikki lentävä teräase iskeytyi pahaksi onneksi kyklooppilihaskimpun pudottamaan kanuunaan. Hetkessä ase alkoi rätistä pitäen pahaenteistä voimistuvaa ääntä. Amazua sekä Woid huomasivat tämän. Amazua käytti kuitenkin vastakkaisen osapuolen herpaannusta hyväkseen, potkaisten tämän sivuun. Pian palkkasoturi juoksi lattialle kasaamansa romukasan luo napaten sokkona ensimmäisen esineen jonka sai käsiinsä, ryntäen seuraavaksi kohti ulsokäyntiä. Pienessä hetkessä ylikuumentunut kanuuna räjähti muiden huoneeseen koottujen räjähdeaineiden säestämänä.

Kovaääninen pamaus ja jyrinä tuntuivat luolan suulla asti. Luolan suulle kyhätyssä katoksessa oleskelevat kookkaat Ussalravut hätääntyivät. Luolan suuaukon sisältä alkoi valua savua. Amazua ryntäsi ulos luolan sisuksista, kääntyen kuitenkin hieman takaisin huomattiaan Ussalit. Amazuan miekkaproteesi halkaisi portin lukon vaivattomasti sallien sen avautua hitaasti. Noin kymmenkunta Ussalia ryntäsi iloisena ulos vapauteen. Amazua nappasi yhden ohjaksista hypäten sen selkään. Pieni laumallinen Ussaleita liukui alas lumista rinnettä lähtien omille teilleen.

Yksisilmäinen, massiivinen, pahasti haavoittunut, mutta silti vankasti kävelevä järkälemäinen hahmo laahusti ulos savun peitosta. Se piti katseensa tiukasti Ussalissa jonka selässä harmaamusta palkkasoturi ratsasti pois päin. Sen punaisena hohtavasta silmästä paistoi murhanhimo. Se latasi toisen, tuhottua kanuunaansa pienemmän ampuma- aseen, tähdäten kymmenien metrien päässä ryntäävää Ussalia päin. Punaisena hohtava ammus lensi kaaressa Amazuaa kohti.

”Oho”, palkkasoturi totesi, kaivaen selästään leveillän teräaseproteesin jonka varastostaan löysi. Amazua asettui tasapainottelemaan Ussalinsa selkäkuoren päälle, arvioiden suhteellisen nopean massiivisen ammuksen lentokulmaa, lyöden sen kunnollisella kunnarilyönnillä takaisin. Palkkasoturi kääntyi tyynesti takaisin menosuuntaan. Hän pystyi kuitenkin kuulemaan pamauksen aiheuttavan pienen lumivyöryn.

Amazua nautti hetken leppoisasta liukumiskyydistä kunnes Ussal astui tukevalle hangelle alken kävellä normaalilla kipittävällä tavallaan. Palkkasoturi kaivoi viime hetkellä anastamansa esineen selkäkätköstään. ”Ikävää tuhlausta”, palkkasoturi ajatteli. Kulunut, vaatimattoman kokoinen pahvilaatikko…

Amazua talutti ruskeanharmaasävyitä Ussaliaan soraiselta tieltä, jonka paksu lumipeite oli koottu tien reunoihin. Kaksikon yläpuolella komeili puulaudoista tehty kyltti.

TERVETULOA HAN-KOROON

Kylttiin oli polttokirjoitettu myös jokin mottolause, joka kuitenkin oli lumen ja jääpuikkojen peittämä. Palkkasoturi astui ratsuineen sisään puun ja kiven sekaisisa rakennelmista koostuvaan kylään. Palkkasoturin ympärillä vaihtokojuja ulko-ovensa viereen kyhänneet Matoranit huutelivat erilaisia tarjouksia. Vaihtajien pesänä tunnettu kylä oli nimensä veroinen. Normaalien Matorantalojen lisäksi kaduilla komeili tyylikkäitä vanhanaikaistyylisiä taloja erilaisista putiikeista majataloihin ja ravintoloihin. Talojen katolta toisille oli ripusteltu roikkumaan niin valokiviä kuin erilaisiin kapseleihin suljetuilla erivärisinä hohavia pieniä merieläimiä. Lopputulos oli kieltämättä erittäin kaunis.

Pari korttelia käveltyään Amazua saapui kylän keskustassa saitsevalle mukulakivillä koristetulle torille. Sen keskellä komeili suuri, kirkkailla ja värikkäillä valoilla koristeltu kuusi, jonka alla komeili mukava kasa kauniisti paketoituja lahjapaketteja. Muutamaan kohtaan torin rajoja oli koottu ainakin kuusimetrisiä lumikasoja, joiden rinteillä Matoranit temmelsivät. Muu osa toria oli pääasiassa tyhjä, siellä täällä löytyi jokusia vaihto- ja myyntikojuja kojuja.

”Anteeksi, hyvä herra”, eräs Matoran tunki Amazuan viereen, ”olisiko teillä aikaa jutella Mata Nuista”. Palkkasoturi joutui suorastaan tänöisemään pikkumiehen sivuun tämän häirittyä häntä pienen hetken. Eräälle vaihtajalle Amazua sai kaupattua uuden Ussal-rapunsa, joka oli nopeasti kiintynyt vapauttajaansa. Saamillaan rahoilla hän uskoi saavansa jostain yösijan. Vaikka nimeämispäivän tapaiset Mata Nuihin vahvasti liittyvät juhlat tai ajanjaksot onnistuivat raastamaan hänen mieltään kuin Xialaista juustoa.
Mata Nui sitä… Mata Nui tätä… Mikäki Amazualla ei olisi ollut teräshermoja, hän olisi varmaan huudellut omaa kantaansa asiaan pitkin kyliä…

”Pssst”. Amazua pysähtyi kuultuaan salaperäisen äänen. ”Pssst”. Ja uudestaan. Palkkasoturi pälyili ympärilleen hetken. Kulman takaa pilkottivat häntä tuijottavat pyöreät silmät, minkä palkkasoturi huomasi. ”Pssst”, mulkosilmäinen muukalainen äännähti kolmannen kerran. Kirkkaankeltainen silmäpari katosi kulman taakse josta oli putkahtanutkin. Hieman oudoksuen Amazua seurasi. Astuttuaan synkeälle, ahdistavan ohuelle kujalle häntä odotti vain outo hahmo. Sen pää oli pieni ja pyöreä. Kirkkaan keltaisten, viirumaisista pupilleista päätellen eri suuntiin katsovien ympyräisten silmien alla olevat epämääräiset huulet vaikuttivat kovilta ja hieman terävöittyivät keskikohdassa. Kaula ja kintut olivat pitkät ja ohuet, jaloissa oli kolme nakkivarvasta. Kädet sentään olivat joten kuten normaalit. Muu osa oli kuin jokin humanoidimainen strutsi. Tai Daxialainen piñata. Mutatisoitunut Daxialainen piñata.
”Hjyvää iltaa, arvoisa veikkoseni”, otus alkoi puhumaan eräänlaisen omituisen aksentin säestämänä. Amazua ei tiennyt mitä ja miten vastata. Hahmon puhekyky tuotti hänelle pienen yllätyksen.
”Katjelin sinua ja huomasin heti että sinä jos kuka tajunnut olevan niitä miehjiä joka tajuaa hjyvän päälle”, lintumainen muukalainen jatkoi.

”Ööh, olen pahoillani, mutta ilmeisesti olen joutunut eräänlaiseen aikapoimuun”, Amazua vastasi hetken mietiskeltyään, ”Rahien evoluutio on tuntunut tällä vuosikymmentuhannella edistyneen huomattavasti.”

”Njiähjähjähjäh”, vastakkainen osapuoli naurahti omalaatuisella naurullaan. ”Pidän sinusta. Todjella paljon. Hjuomasin sen hjethi kun kiinnitin silmäni sinuun.” Humanoidistrutsi alkoi taittaa päätään palkkasoturin kasvojen suuntaan virnistäen, jos se moisilla nokkamaisilla huulilla oli mahdollista. Amazua käänsi päätään hieman taakse. Muukalainen kuitenkin heilautti päänsä takaisin, jatkaen puhumistaan.
”Minulla on hjyvin erikoinen tarjous odottamassa arvoisaansa ottajaa”, ilmeinen vaihtaja alkoi siirtää seinään nojaavaa puulaatikkoa keskemmälle ohutta katua. Muukalainen irrotti puisen laatikon kannen.

”…pasuuna”, Amazua totesi tiirailtuaan laatikon sisältämää harmaata rakennelmaa. Lintumainen vaihtaja hjölähti taas omalaatuisella naurullaan.
”Ieheij”, vaihtaja nosti jonkinlaiseksi aseeksi paljastuneen esineen ulos laatikosta. ”Tjämä. On painetjykki!”
Amazua vaikeni jälleen hetkeksi. ”Painetykki?”
”Painetjykki”, vaihtaja totesi. ”Yksi Nynrahin saarella valmistetjun asesarjan uniikkeja kappaleita…”
”Ja millaisia paineita sillä päästätetään.”
Vaihtaja naurahti jälleen hieman häiritsevästi. Ehkä Amazuan piti lopettaa olemasta huvittava ja karismaattinen.
”Sallitehjan pienen demonstraation”, vaihtaja kysyi kohteliaasti alkaen säätää aseen liipasimen yläpuolella olevia säätimiä. Pian vaihtaja tähtäsi aseen piipun lumen peittämälle kujalle päin. Aseesta alkoi kuulla selkeästi että se alkoi latautua. Äänen voimistuttua kylliksi. Aseen piipusta tuntui kuuluvan pamaus. Vaimea ilmavirtaus pyyhälsi hetkessä kujan toiseen päähän. Kevyet lumihiutaleet alistuivat leijailemaan tiehensä voimanpurkauksen edessä. Amazua myönsi pitävänsä värkkiä ainakin hieman vaikuttavana.

”Ja se oli vasta pienitehjoinen pläjäys”, vaihtaja käänty takaisin asiakkaansa suuntaan ”Mjieti mitä kaikkea voisit saada aikaan tjämänlaisella aseella.” Lintumies tyrkytti naamaansa jälleen hieman liian lähelle Amazuan visiiriä. Kului jonkin aikaa siihen että Amazua ja omituinen hyyppä olivat saaneet neuvoteltua kumpaakin osapuolta miellyttävän hinnan palkkasoturin esiteltyä mittavan skaalan vaihdossa tarjottavien esineiden skaalaansa. Loppujen lopuksi palkkasoturi tunsi olonsa hieman ryöstetyksi, mutta hän ei sillä hetkellä piitannut. Hän halusi vain saada oudon piñatan pois kimpustaan…

Jonkin aikaa kierreltyään kujilla ja bulevardeilla Amazua saapui tyhjälle, vähävalaistulle kujalle. Värikkäät valot puuttuivat, vain yksi valokivi vähintään joka toisessa riviin asetetun talon seinällä. Alkoi sataa lunta. Keskellä kujaa oli jonkinlainen kivikyhäelmä. Se oli suorakulmainen ja koostui lähinnä päällekkäin asetetuista kivilohkareista, lähinnä reunoissa ja kulmissa oli erilaisia kaiverruksia. Rakennelma vaikutti melkeimpä portilta tai muunlaiselta sisäänkäynniltä. Mutta sen takana ei ollut yhtäkään rakennusta jonka sisäänkäyntinä se ei olisi käynyt. Kuljettuaan hieman lähemmäs palkkasoturi tajusi sen tien kulkevan alaspäin. Ikään kuin kellari sioitettuna kujan alle. Tai viemäri…

”Kaunis, eikö olekin”. Erään talon edessä olevalla istuimella istui yksinäisen oloinen Matatupäinen Turaga, joka huomasi että palkkasoturi ei ollut täkäläisiä. Hän oli sentään pitäjän asukkaiden alkuperäimmistöä. Sen näki selkeästi hänen haalistuneista hopeisista väreistään ja kosteudesta tummuneesta Turagoille ominaisesta hartiakangasvaatetusesta. Turagan vieressä seinää vasten nojasi tämän mekein puusta repäistyn oksan tapainen kävelykeppinsä, jonka päähän oli sidottu jokin hohtava pallo.
”Ihan mukava”, palkkasoturi vastasi teennäisesti. ”Perunakellari?”
”Varohan sanojasi, kloppi”, vanhus lausui puolivakavana. ”Se on portti Mata Nuin syliin”.

Amazua alkoi pelätä, että kuulisi lisää höpinää Suuresta Hengestä.
”Ihanko totta”, Amazua sanoi yrittäen välttää sarkasmia.

”Niin uskotaan”, vanha Turaga jatkoi puhumista käheähköllä äänellään, Kukaan ei osaa sanoa tarkkaan, missä ja milloin Hän liikkuu. Tai millainen Hän edes on.”

”Mitä perusteita hänen olemassaololleen sitten ylipäätään on”, Amazua kysyi kääntyen hieman Turagaan päin. Vanhus alkoi tutkailla palkkasoturia vanhalla mutta silti teräkunnossa olevalla katseellaan.

”Ymmärrän”, Turaga aloitti hetken hiljaisuuden jälkeen, ”vain konkreettisuudella on väliä. Sellaista mitä et ole nähnyt, tuntenut, tai kuullut, ei ole olemassa. Ainoa asia mihin voit luottaa ovat aistisi. Millään muulla ei ole väliä.”

”Yritän vain olla konkreettinen. Niinkuin heidänkin pitäisi”, Amazua viittasi kylän Matoraneihin ja muihin asukkaisiin. ”Sen sijaan että he tekisivät kaikkensa selviytyäkseen näissä kurjissa olosuhteissa, he vain olettavat ’Hänen’ tekevän kaiken puolestaan.”

”Voi sinua raasua”, Turaga puistatteli, ”pinnallinen ja tuomitseva mielikuvasi estää sinua näkemästä asian ydintä.”
Amazua käänty hieman enemmän vanhuksen suuntaan.
”He eivät muuta teekään. Elämä on heille jatkuvaa taistelua. Joka päivä he ponnistelevat pitääkseen arvisan kotinsa pystyssä. Ainoa asia mikä heidän henkensä pitää kasassa, on usko. Usko siihen että kaikella tällä on jokin tarkoitus. Ja että kaikki työ ja uutteruus palkitaan lopulta. Usko tuo heille toivoa tulevasta.”

”Entä jos ei usko”, Amazua kysyi. Moinen lause olisi saattanut väärään korvaan lausuttuna aiheuttaa äärimmäisen ikävää eripuraa ajankohdan huomioonottaen.

”Ken tetää”, Turaga jatkoi. ”Saatat täten kenties olla toivoton tapaus”, Turaga piti pienen tauon naurahtaakseen. ”Mutta, ketään ei voi pakottaa uskomaan. Mutta Haluaa sitten suuntaa- antavaa neuvoa elämälleen, tai synninpäästön, voi aina mennä ja kääntyä hänen puoleensa. Ja hän kuuntelee…”

Amazua käänsi katseensa takaisin maan alle johtavaan porttiin. Hän ei ilmeisesti kiinnittänyt huomiota Turagan mahdolliseen postumiseen, mutta hänen käännyttyään takaisin taloa ja istuinta päin se oli typötyhjä. Erittäin eriskummallista oli se, että ei näkynyt mitään viitteitä siitä että penkillä olisi vähään aikaan oleskellut kukaan. Penkillä saati hangessa ei näkynyt jäljen jälkeä. Amazua hieroi hieman maskinsa päälakea. Ehkä kaikki tämä sai hänet näkemään harhoja…

Amazua käänsi katseensa takaisin koristeelliseen kiviporttiin, katsoen sitä pitkään. Epäröiden. Hän olisi hyvin voinut vain kääntyä pois jatkamaan matkaansa… Mutta sen sijaan hän otti yhden, hitaan askeleen kivirakennelmaa kohti. Sitten toisen. Ja kolmannen. Hetken päästä hänen liikehdintäänsä saattoi kutsua hitaaksi kävelyksi.

Amazua kulki loputtoman tuntuista portaikkoa aina vain alemmas, kunnes saapui valokivillä valaistuun saliin. Sali oli pyöreä, ja sen seinissä oli pilareita ja kuluneita kaiverruksia. Salin sisäänkäynnin vastakkaisella seinällä komeili ympyräisen vesilähteen taakse veistetty suuri kivinen Kanohi Hau – naamio, jota yleisimmin kuvattiin symbolisoimaan Mata Nuita. Tällainen Suurelle Hengelle pyhitetty paikka oli viimeinen mihin Amazua olisi uskonut astelevansa. Mutta tässä hän oli. Paikassa jossa paikalliset Mata Nuihin uskovat kävivät purkamassa sisäisimmät tuntonsa, anoen joko suurta neuvoa tai anteeksiantoa. Amazua seisoi jonkin aikaa hiljaa veden äärellä.

”…joten”, Amazua aloitti hieman vaikeroivan puheensa, ”pitkästä aikaa.
Hiljaisuus lakseutui yhtä pian kuin oli hetkeksi kadonnut.
”…emme ole näemmä puhuneet aikoihin.” Palkkasoturin oli edelleen vaikeaa löytää sanoja. Tällaisissa tilanteissa hän ei ollut usein. Hänen mielessään kyti kuitenkin niin paljon asioita.
”Minulle kerrottiin aikoja sitten, kuinka kaikilla meillä täällä on velvollisuutemme. Käsite, joka määrää paikkamme tässä maailmassa. Kohtalomme, joka säätää sen mikä me olemme ja mitä meille on tapahtuva.” Amazua oli kävellyt pientä ympyrää monumentin juurella kunnes pysähtyi. Hän teki jotain, mitä hän ei tehnyt kovin usein. Hän tarttui mekaanisilla sormillaan kasvomaskinsa reunoihin, riisuen sen pois päältään. Naamion pitkään peittämä sisältö esittäytyi Hau- patsaan ja vesilähteen koristevalokivien himmeässä valaistuksessa.
”…tämäkö oli minun kohtaloni?”

Amazuan muistot avautuivat pitkään säilössä pidetyn filminauhan tapaan. Vuosituhansien ajan hän oli taistellut veljiensä ja siskojensa, Ritarikuntalaisten, rinnalla Suuren Hengen olemassaolon ja ideologian puolesta. Pienessä hetkessä kaikki oli muuttunut…
”Oliko tämä tulevaisuus joka minulle asetettiin”, Amazua korosti naamionsa salaaman olemuskensa ohella elottomia, mekaanisia käsiään. ”Olin aina uskollinen sinulle. Taistelin kaiken sen puolesta mitä olit. Kunnes käänsit selkäsi…”

Amazuan muistojen filminauha jatkoi pyörimistään. Hän muisti liian selkeästi sen kuinka hän virui veren tahrimaalla vuoteella. Ainoa asia mitä hän pystyi käsittämään olivat hänen uudet, kasasta metallia ja virtapiirejä koostuvat uudet jäsenensä. Hän nojasi vuoteen pään puoleiselle seinälle kuin halvaantunut. Hän tärisi kauttaaltaan, proteesejaan lukuunottamatta. Ne eivät olleet osa häntä. Pelkkä korvike sille, mitä oli joskus ollut…

”Jos kuulet minua”, palkkasoturi jatkoi äskeistä lausettaan, ”jos todella kykenet kuuntelemaan… haluan tietää vain yhden asian…” Amazua käänsi jälleen katseensa suureen Hau- naamioon. ”…miksi? Kerro minulle…”

Mitään ei kuulunut. Oli vain syvä hiljaisuus. Niinkuin huone oli ollut täysin hiljainen ja eloton koko ajan. Vain Amazua oli minkäänlainen merkki tietoisuudesta. Hän oli saanut varmistuksen oletuksilleen.
”…niinpä tietenkin.” Amazua sanoi samalla päättäväisyydellä joka oli hallinnut häntä jo pitkän ajan. Palkkasoturi asetti naamionsa takaisin päähänsä. Yllätyksekseen hänet valtasi sama tunne mikä aiemminkin. Se oli voimaantumisen tunne. Hän oli noussut maasta johon hänet oli lyöty. Hän muisteli vielä hetken sitä tiettyä ensimmäistä kertaa.

Mekaaninen, kolmisorminen koura ojensi tuoreen taotun mustan naamion palkkasoturin omaan, häneen jo sitoutuneeseen käteen. Amazua katsoi sitä hetken aikaa, ennen kuin puki sen päälleen.

”Olen vihdoinkin vapaa taakastani. Vapaa valitsemaan oman tieni…”
Mekaaniset proteesin sormet asettivat tummanpuhuvan naamion istuvasti palkkasoturin kasvoille. Punainen visiiri alkoi leimuamaan tuhannen auringon lailla.

”Olen uudeleen syntynyt… Minä. Olen Amazua…”

Amazua astui ulos portista takaisin pienen kaupungin kaduille. Palkkasoturi kulki keskustorin värikkään kuusen ohi. Hän kaivoi esiin kuluneenoloisen pahvilaatikon. Hän laski sen samaan kasaan muiden pakettien joukkoon. Tätä hän ei tehnyt hyvää hyvyyttään. Hän oli juuri saanut yhden raskaa ntaakan pois harteiltaan. Hän ei kaivannut uutta…

”Hyvää nimeämispäivää”, eräs Ga-Matoran sanoi Amazuan olan takaa. Palkkasoturi pysähtyi hetkeksi, tajuten että hän oli erittäin vähällä vastata takaisin. Hän kuitenkin jatkoi matkaa. ”…ei näköjään ihan parhaimmalla päällä”, Ga-Matoran kommentoi vierelleen astelevalle Po-Matoranille. ”Kovin ikävää”, Po-Matoran totesi. Kaksikko kääntyi katsomaan koko kylän voimin kyhättyä juhlapuuta. Ga-Matoran oli haikealla mielellä. ”Kumpa vanha Turaga Motok olisi ollut näkemässä tämän.”
”Totta. Hän tuntui olevan koko nimeämispäivän sielu”, Po-Matoran yhtyi seuralaisensa sanoihin. ”Kumpa hän vain olisi vielä täällä…”

Amazua käveli vakain ja varmoin askelin, välittämättä Matoraneista ympärillään, jotka yrittivät saada hänen huomionsa. Hän oli kääntänyt selkänsä.

Ja oli liian myöhäistä kääntyä takaisin…

Valtaisa, useiden teräaseiden pistämä koura pulskahti esiin lumivyöryn jälkeisestä paksusta hangesta värjäten ympäristönsä kirkkaan punaiseksi. Palkkasoturi oli hankkinut itselleen uuden vaarallisemman puoleisen vihamiehen…

Joulukalenteri 2012

19: Ja neljäntenä päivänä nousi käsi kuolleista

4 kommenttia

Ga-Metru, bunkkeri

”Tässä kaikki? TÄSSÄ KAIKKI? Me käymme sotaa eturintamalla ja ne lähettävät meille kaksi laatikkoa ammuksia. Eiväthän nämä riitä edes kokonaiseksi päiväksi.”

”En tahtoisi tehdä tilanteesta yhtään epämukavampaa, mutta… tässä toisessa laatikossa ei edes ole ammuksia. Joku on tainnut sekoittaa lähetykset.”

Vihasta huutava jään toa kihisi raivosta. Vilkaisematta lainkaan avatun laatikon sisältöä, tämä iski sen vauhdilla pois vihreän toatoverinsa käsistä. Ilman toa, Darko nimeltään, ei halunnut kommentoida tilannettä enempää. Hänen kättään kivisti siitä kohtaa, mihin tämän toverin isku oli kohdistunut. Darko vilkaisi sivusilmällä huoneen nurkkaan lentänyttä avonaista pakettia. Hän katsoi parhaaksi olla koskematta siihen enempää.

Raivosta kihisevä ja epätoivon partaalla keikkuva Cale hautasi valkoisen Kakamansa syvälle käsiinsä. Pitkät ja veriset viikot Ga-Metrun bunkkereissa saivat jään toan hitaasti menettämään järkensä.

”Viides viikko. Viides viikko ja meitä on jäljellä kaksi. Ammuksia on yksi laatikko ja ruoka loppui päiviä sitten. On vain ajan kysymys, että Metsästäjät kiinnostuvat tästä alueesta. Ja kun ne kiinnostuvat, ne voivat vain kävellä sisään. Aivan kuin meistä olisi täällä jotain hyötyäkin…”

”Cale hyvä. Lhikan saapuu vielä. Sana kertoo suurista voitoista länsirintamalla. Hän on suuri soturi ja hänellä täytyy olla toiminnallinen keskus täällä käytettävissä, kun hän lopulta saapuu.” Darkon rauhoittelu ei kuitenkaan vakuuttanut. Cale tiesi Lhikanin mahdista. Tiesi hänen voimistaan ja kokemuksestaan. Se ei kuitenkaan yksin voittaisi sotaa.

”Lhikanin toat eivät tätä sotaa voita, Darko. Hänen armeijansa leikkaa Metsästäjiä kuin laavaan upotettu miekka Ko-Metrua. Mutta voima ei meitä pelasta. Lhikan ei ole strategikko. Samalla kun hän raivaa tilaa länsirintamalle, kaatuu itä entistäkin synkempiin varjoihin. Ja kun hän viimein palaa, kaikki on jo menetetty ja vihollinen saa sen kustannuksella lännen takaisin. Samanlainen uutinen kantautuu Le-Metrusta. Ei mene montaa päivää, kun vihollinen pääsee rantautumaan. Kukaan ei ole heitäkään suojaamassa.”

Darko tiesi Calen puheessa olevan totuutta, mutta hänen uskonsa toain johtajaan oli suuri. Hän uskoi Lhikanin kykenevän väsyttämään vihollisen. Hän luotti, että apu saapuisi vielä. ”Lhikan tekee perusteellista jälkeä. Minne hän kulkee on ikuisesti oleva koskematon. Muutama voitto lisää ja Metsästäjät pakenevat kauhun vallassa.”

Cale pudisteli päätään. ”Voi kuinka voisin olla yhtä optimistinen…”

”Sinä voisit.”

”Olen realisti.”

”No mitä sinä sitten odotat?!”

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Cale koskaan kuuli Darkon korottavan ääntään. Ei taistelukentällä, ei edes pahimmassa kivussa tai tuskassa hän huutanut. Cale itse teki sitä liikaakin. Ilman toan kimmastuminen sai Calen hätkähtämään. Hetken joutui jään toa miettimään sanojaan. Huono omatunto hänen omasta käyttäytymisestään alkoi vallata sijaa.

”…Käden. Käden on tultava takaisin.”

Darko istui alas puiselle huoneen ainoalle jakkaralle. Kivisen bunkkerin sisältö koostui lähinnä katosta murtuneista lohkareista ja puoliksi tyhjennetyista ryöstetyistä aseista. Ilman toan toinen jalka potkaisi tyhjän kiväärin lippaan kohti huoneen nurkkaa. ”Ja tuotako sinä kutsut realistiseksi? Kättä ei enää ole. He kärsivät valtavia tappioita, aivan kuten mekin. Heidän kenraalinsa on teillä tietämättömillä, eikä siinä laitoksessa ole ketään, joka olisi tarpeeksi kyvykäs nousemaan siihen virkaan. Lhikanin sotilaat sentään ovat lojaaleja ja urheita. Koneiden armeija ei tätä rintamaa pelasta.”

”Entä se nuori kaveri? Killjoy? Sanovat, että hän on ollut liikekannalla. Sopiva kenraali, jos minulta kysytään. Innovatiivinen ja älykäs. Juuri sellainen, mitä tässä sodassa tarvitaan. Huhu sanoo, että tappoi makutan juuri ennen Käden vetäytymistä sodasta.”

”Älä usko jokaista huhua Cale hyvä. Killjoy on vain lapsi sotilaan kengissä. En usko, että hänestä on paljoakaan hyötyä tosipaikan tullen. Odota vain Lhikania. Vielä hän saapuu ja me pääsemme ulos tästä helvetinloukusta.”

Cale pudisteli päätään. Hänen katseensa upposi syvälle toverinsa kasvoihin. Darko ei koskaan ollut nähnyt sellaista epätoivoa sotilastoverinsa silmissä.

”Rehellisesti… minä en usko, että me selviämme niin pitkään.”

Neljä päivää myöhemmin, Ga-Metrun pohjoisen sataman savuavat rauniot

Viimeinen hopeahaarniskainen Metsästäjä kaatui huutaen luotijonon pirstoessa tämän torsoa. Onnistuneen purkauksen aseestaan päästäneen vahkin mekaanisilla kasvoilla oli hymyä. Tämä muita huomattavasti raskaammin aseistettu ja mustaan pitkään nahkatakkiin puettu luutnantti johti kolmenkymmenen vahkin etenevää joukkoa. Alue oli puhdistettu Metsästäjistä, mutta nappiosuman saanut Cody pelkäsi hymynsäkin takana tullensa paikalle liian myöhään. Romahtaneen bunkkerin raunioista pilkistävä valkoinen toan käsi tuki tätä teoriaa. Vahkiosasto ei ollut nähnyt ainuttakaan toasotilasta koko matkansa aikana.

Alue tutkittiin. Tiedustelijat eivät löytäneet merkkejä elämästä. Alue julistettiin tyhjäksi. Valtavaa kolmipiippuista kivääriään perässään raahaava Cody asteli pystytetyn teltan luokse ottamaan yhteyttä tukikohtaan. Ääniyhteys teltasta oli jo avattu luutnantin saapuessa paikalle.

”Luutnatti Cody seiskayksikön johdosta ilmoittautuu. Alue yhdeksäntoista saatu hallintaan. Ei mittavia menetyksiä omissa joukoissa. Aluetta vartioineet kaksi toaa kuitenkin löydetty kuolleena. Le-Metrun sotamies Darko sekä alikersantti Cale Ko-Metrusta. Sana heidän kaupunkeihinsa on lähetetty.”

Ääni tukikohdassa kirjoitti näppäimistön naputtamisen perusteella tietoja ylös sitä mukaa, kun Cody niitä kertoi. Luutnantti etsi teltan seinän vierestä mukavampaa paikkaa odottaa. Ammuslaatikkopino täytti tämän tarkoituksen mainiosti.

”Raportti kirjattu ylös, luutnantti. Pystytä paikalle uusi vartio ja poistu sen jälkeen alueelta. Kenraali Killjoy on pian valmis poistumaan Käden tiloista. Hän johdattaa joukot kohti Ta-Metrua. Lhikan ei ehdi sinne ajoissa. Me ehdimme. Haluan sinun osastosi sinne mukaan. Alueella on havaittu massiivista vihollisliikehdintää.”

Cody nyökkäsi siitä huolimatta, että ääniyhteyden takana puhuva henkilö ei ollut kykenevä näkemään elettä. Luutnantti viittoili käsillään kaksi hänen takanaan odottanutta vahkia kohti puhuttuja vartiotoimia. Tämän tehtyään Cody koki virallisuuden olevan toisarvoista. Luutnantin äänensävy vaihtui kylmän asiallisesta huomattavasti tuttavallisempaan.

”Saraji… onkohan Killjoyn nostaminen kenraaliksi aivan viisas ajatus. Me olimme sisäisessä karanteenissa kuukausia. Osaksi juuri hänen takiaan. Minä en luottaisi häneen täysin kaiken sen rähinöinnin jälkeen.”

Ääni tukikohdassa tuntui miettivän vastaustaan tarkkaan. ”Minä en ole missään vaiheessa pitänyt Killjoyn asenteesta. Hän on nuori ja ailahtelevainen. Kyvykäs hän on, kyllä ja voimakaskin vielä. En vain enää ole varma, että onko hankkeemme enää… oikein. Olemmeko ylittäneet näkymättömän rajan?”

”Kuulostat aivan siltä, kuin olisit halunnut lähteä edesmenneen kenraalimme mukaan?”

”Ehkä niin… mutta lopulta, silloin minusta ei olisi ollut enää hyötyä. Täällä voin sentään yrittää paikata yhtymämme tekoja.”

Cody hymähti hyväksyvästi. Linjan toisessa päässä puhuva Saraji oli ollut hänen taistelutoverinsa jo pitkään. Niin pitkään, että erilaisista katsomuksistaan huolimatta nämä ymmärsivät toistensa kantoja täysin. ”Me emme kuitenkaan ole vielä kuivilla. Sota on ohi pian. Tunnen sen piireissäni. Mutta entä sen jälkeen? Oletko valmis seuraamaan uutta johtajaa vai vajoammeko me takaisin sisäisiin ongelmiin?”

”Suojelen Metru nuita. Olen valmis. Hamaan loppuun asti.”

”Mutta suojelemaan Killjoyn kanssa?”

”En tiedä. En tosiaankaan tiedä.”

Hälinä Codyn ympärillä alkoi käydä keskustelua haittaavaksi. Nopeat hyvästit toisilleen heitettyään päätyi Cody valvomaan äkillistä lähtöprosessia. Paikalle rullaavat joukkojenkuljetusajoneuvot täyttyivät nopeasti tantereelta kerätyistä aseista, ammuksista ja muista hyödykkeistä. Ja niin liikkui Onu-Metrun mekaaninen voitto kohti seuraavaa taisteluaan. Metru Nuin taisteluun. Sillä seuraava päivä tunnettaisiin päivänä, jolloin Musta Käsi palasi suojelemaan kotiaan. Se tunnettaisiin päivänä, jolloin sodan suunta vihdoin kääntyisi. Ja sen vuittoisan karavaanin kanssa matkasi bunkkerin pohjalta poimittu ruskea paketti. Sen vaiheet olivat olleet jo pitkät. Se oli nähnyt enemmän sotaa kuin puolet eturintaman hengissä selvinneistä sotilaista. Ja pian sillä olisi kunnia seurata taisteluista voitokkaimpia.

Joulukalenteri 2012

18: Jos maailmanrauhan saisin…

3 kommenttia

Turaga Dume ja Varjottu istuivat neuvotteluhuoneessa Coliseumilla. Metru Nuin ja Metsästäjäin johtajat olivat edenneet umpikujaan neuvotteluissa metsästäjätukikohdan perustamiselle Legendojen Kaupungin lähisaarelle. Kumpikaan osapuoli ei halunnut taipua ja ilmapiiri oli kireä.

Dume pyyhki hikeä jalolta kirililtään. Häntä puistatti ajatus sodasta joka saattaisi puhjeta jos TSO ei saisi haluamaansa. Kaiken lisäksi oli kohta Nimeämispäivä ja matoraneilla pitäisi olla toivon aika käsillä.

TSO naputteli teräväkynsisillä sormillaan kivistä pyöreää pöytää. Hän voisi tuhota lähellä olevan Turagan silmäsäteillään aivan helposti ja näin vallata itse yhdessä Sentrakhin, hänen epäkuolleen henkivartijansa ja Lariskan kanssa koko kaupungin itselleen ennen kuin Toa Mangait ehtisivät edes toimia.
Lähellä huonetta seisoivat Lhikan ja Nidhiki vartiossa siltä varalta että metsästäjät yrittäisivät jotain temppua. Kumpainenkin tiesi ettei kumpikaan osapuoli antaisi periksi ja että sodan syttyminen oli lähellä. Toa Mangaiden pitäisi puolustaa taas kerran Legendojen kaupunkia Pimeyden metsästäjiltä.

Vahkit partioivat Coliseumia ja erityisesti metsästäjiä jotka olivat mukana neuvotteluissa. Vahkit, nuo Metru Nuin poliisivoimat, jotka yrittivät pitää asukkaat töissä ja poissa laittomuuksista sekä vaaroista oli muuallakin Legendojen kaupungissa määrätty erityisvalppauteen. Kaikesta poikkeavasta piti ilmoittaa heti Dumelle ja muulle johdolle.

Kului tunteja Dumen neuvotteluhuoneessa. Kumpainenkaan osapuoli ei päässyt mihinkään yhteisymmärryksen siemeneenkään käsiksi, jolloin molemmat marssivat ulos huoneesta.

Käytävälle astuessaan Shadowed one huusi: ”Metru Nui tulee olemaan meidän vielä jonain päivänä. Olisin tarjonnut rauhaa sopivilla ehdoilla, mutta sinä se vain haluat sotaa ja verenvuodatusta. Onnea vain teille teidän Nimeämispäivänne kanssa!”

Sentrakh käveli orjallisesti ja kuuliaisesti isäntänsä vanavedessä ja mukaan liittyi myös Lariska joka oli kuunnellut keskusteluja varjoista. Hän näki Lhikanin kanssa lähellä olevan Nidhikin ja iski ilman toalle silmää. Toa punastui, mutta yritti pitää ilmeensä kohdillaan ja ryhtinsä suorassa.

Metsästäjät poistuivat Coliseumilta aiheuttamatta sen kummemmin häiriötä. Vahkit ja Toat tarkkailivat heidän menemistään ahkerasti. Varjottu seurueineen astui ulkoilmaan. Satoi lunta. Nimeämispäivä oli tulossa ja maa oli valkoisenaan.
Varjottu lähti veneellä pois Metru Nuilta joukkioineen ja julisti sodan Legendojen kaupunkia kohtaan. Turaga Dume kuulutti tästä jättiläismäisistä televisiomonitoreista ja radioista ympäri kaupunkia. Matoranit olivat suunniltaan pelosta, mutta Suuri ja Viisas Johtaja, kaikkien Isä, Turaga Dume suojelisi kaupunkia yhdessä Legendaarisen Toa Lhikanin johtaman Toa Mangai-tiimin avulla. Varjottu oli uhannut lähettävänsä ensisijassa metsästäjiä kaupungin asukkaiden kimppuun, tämän vuoksi tulen turaga kehotti kaupungin asukkaita valppauteen.

Umbra istui vihreässä kodissaan Le-Metrussa. Hän oli ammatiltaan tutkija, joka ei ollut kovin yleinen ammatti Le-Metrussa. Mutta hän ei ollutkaan ilman matoran, vaan valon matoran ja se jo erotti hänet muista. Keltavihreää väritystä käyttävä matoran selaili päivän lehteä sohvallaan. Työpäivä oli ohi ja Nimeämispäivän aatto olisi seuraavana päivänä, mutta sitten julistettiinkin sota kaupunkiin…

Umbran teknologinen ja hyvin muotoiltuja huonekaluja asumus oli kauttaaltaan vihreiden ja keltaisten värien peitossa. Vihreä huonekasvi, jossa oli punainen kukka toi hiukan kolmatta väriä tähän viidakkoteemaan joka oli sillä hetkellä muotia.
Umbra hätkähti kun oveen koputettiin. Hän putosi nuokkumasta sohvaltaan ja löi rurua muistuttavan naamionsa pöydän kulmaan. Kuhmuhan siitä nousi ja hän hieroi päätään. Matoran ryömi kohti ovea, nousten ovella seisomaan.

Kop kop kop kuului ääni ovelta. Kop kop kop kuului taas. Umbra katsoi pienestä ovisilmästä ja näki edessään vain mustaa. Sitten hän kuuli äänen oven takaa. ”Se olen minä, Nurukan. Vanha ystäväsi joka on palannut takaisin”

Nurukan. Voisiko se olla? Viime visiitistä on ollut niin paljon aikaa kun hän siirtyi muihin hommiin ja kauppa Zakazin ja Metru Nuin välillä lopetettiin tyystin. Mitä vanha ja viisas maan toa täällä oikein teki? Liittyikö se juuri julistettuun sotaan joka tarkoittaisi koko kaupungin tuhoa? Niin paljon kysymyksiä mutta niin vähän vastauksia.

”Avaahan jo ovi. Vahkit eivät pidä siitä että rekisteröitymättömät Toat liikkuvat kaupungilla omin nokkinensa. Meitäkin tarkkaillaan, koska huhutaan että metsästäjissä on muodonmuuttajia” kuului oven läpi. Sitten taas kop kop kop.
Ehkä minä avaan. Ei ole aikaa jahkailla. Umbra keräsi rohkeutensa ja avasi oven painamalla kämmenensä nappulalle joka tunnisti hänen kädenjälkensä. Teknologia oli täällä jokapäiväisessä arjessa vahvasti läsnä.

Ovi avautui kitisten, koska U ei ollut muistanut öljytä saranoita. Oven takana oli mustassa, kiiltävässä, mutta samalla taisteluarpien ja kulumien uurtamassa haarniskassa Nurukan, Umbran ystävä joka oli nyt mystisillä tehtävillä ympäri universumia eikä useinkaan käynyt morjestamassa. Hän piteli toisen kätensä takana jotain, josta näkyi vain ruskea pussi. Umbra ei sanonut mitään vaikka näkikin yllätyksensä jo.

”Kuulit varmaan Dumen ilmoituksen sodasta. Ei kiva juttu näin nimeämispäivänä. Minullekin on tullut rintamakutsu ja pahoin pelkään että Metru nui joutuu jälleen täyteen sotaan. Viime sodasta on kymmeniä tuhansia vuosia ja Kanohi-lohikäärmeestäkin on iäisyys. Ei asioiden näin pitäisi hoitua”.

”Toat suojelevat meitä, ettekö suojelekin?” Umbra kysyi, katsoen Nurukanin vihreisiin silmiin. Niistä paistoi päättäväisyys ja muinainen viisaus.

”Se on tehtävämme, suojella heikompia ja niitä jotka ovat valon puolella. Mutta joskus mekin joudumme tappamaan ja tekemään vaikeita valintoja. Minäkin olin kauan sitten Matoran ja muistan kuinka minäkin uskoin että vain toat tekevät urotekoja. Ei. Muutkin voivat tehdä hyvää ja auttaa lähimmäistään. Ei siihen tarvita vain naamiovoimia ja elementtejä. Siihen tarvitaan sydäntä.” Nurukan lopetti sanomisensa ja osoitti Umbran sykkivää sydänvaloa. Jokin Umbran sisällä alkoi näiden sanojen kuulemisesta kasvaa.

”Muistatko ne ajat kun seikkailimme ympäri universumia ja kohtasimme vaaroja? Minne se aika katosi?” Umbra kysyi ystävältään, opettajaltaan.

”Aika toi ja aika vei. Niin elämä menee, kuin Suuri henki opettaa. Jokaisella on paikkansa ja kohtalonsa. Muuten, nyt kun sota on tulossa, sotakirjureille voi tulla käyttöä. Sinullahan on kirjurikokemusta ties mistä, joten kannattaisi varmaan hakea paikkaa. Pääsisit seikkailemaan ja näkemään Metru nuita uusin silmin”, Nurukan kertoi. Umbra näytti hämmentyneeltä. Ja mietteliäältä.

”Olen saanutkin huomautuksia siitä etten tee tarpeeksi työtä ja ne aikovat laittaa minut pakkotyöhön putsaamaan Ta-Metrun sulattamoiden putkia jos en hanki itselleni töitä. Jos tarjoat minulle paikkaa Toain uljaana kirjurina, otan paikan mielelläni vastaan. Mutta nyt haluaisin tietää mikä tuo paketti on jota piilottelet? Liittyykö se mitenkään nimeämispäivään?”

”Terävää päättelyä, valopää”, Nurukan naurahti, ojentaen paketin Umbran keltaisiin kouriin. Paketin pussi oli kulunut ja resuinen ja Umbra otti sen käsiinsä. Ruskea, monien tuhansien vuosien hajut kerännyt paketti oli perin mielenkiintoinen ja uteliaisuus heräsi hänen mielessään. Pieni vilkaisu.

”Tämä paketti on matkannut saajalta toiselle tuhansien vuosien ajan”, Nurukan sanoi ”Nyt sen on aika saapua sinun käsiisi. Pidä sitä tallessa kunnes paketti itse haluaa lähteä, unohduksen tai jonkun muun sattumuksen kautta. Ja hyvää nimeämispäivää, vaikka Metrunuilaiset eivät kauheammin juhli Mata Nuin saapumista kouruista tänä vuonna.”

”Kiitos. Minä tosin haluaisin tänä vuonna eniten sitä maailmanrauhaa jota kaikki tekopyhät julistavat joka nimeämispäivä. Sota ei koskaan ole kivaa, mutta antaahan se uuden mahdollisuuden ja uudet seikkailut. Metru Nuilla on muutenkin viimevuosina ollut kovin tylsää kun kauppaliikenne on takkuillut metsästäjien takia ja emme ole päässeet minnekään täältä…”

”Missäs minun lahjani on?” Nurukan kysäisi ”tai antaa olla, ei haittaa vaikket olisikaan keksinyt minulle lahjaa kun olen ollut niin monet vuodet muissa tehtävissä. Minulle suurin lahja on se että tulet rintamalle kirjuriksi kanssamme ja kokemaan sodan kauhut ja voitot. Se on minulle suurin lahja tässä maailmassa, taistella oikeuden ja isänmaan puolesta”.

Kaksikko jäi Umbran taloon nimeämispäivän pyhiksi ja pyhien jälkeen syttyi suurin sota joka Metru Nuilla oli koskaan ennen tapahtunut. Toa Lhikanin ja The Shadowed Onen joukot ottivat yhteen eri puolilla kaupunkia. Uöjaat toat ja petolliset pimeyden metsästäjät marssisivat kaupunkiin ja taistelisivat vapauden ja saaren puolesta. Monet tekisivät uhrauksia, joista toiset suurempia kuin toiset. Rohkeus ja rakkaus isänmaahan punnittaisiin tässä tahtojen taistossa. Tätä Nimeämispäivää Metru Nuin matoralaiset eivät hevin unohtaisi… Jos he selviytyisivät siitä edes hengissä.

Joulukalenteri 2012

17: Eräs nimeämispäivä, ja mystinen taivaalta pudonnut juttu (eli joka pakettiin tarttuu, se lumeen hukkuu)

3 kommenttia

Metru Nui, Legendojen Kaupunki. Siellä ollessaan voi nähdä, kuulla ja haistaa kaikenlaista. Tarina toisensa jälkeen vaatii tapahtumapaikakseen Metru Nuin. Siellä tapahtuu myös monia asioita varjossa. Kaikki ei julkisuuteen pääse – tai sitä ei päästetä.
”… ja tuosta kaapista löytyvät pesuaineet. Tuossa on sitten ihan oma hana kuumaa vettä varten, pitäisi kelvata teille, herra Ukam”, päätti puheensa metrunuilainen vuokraisäntä. Hänen uusi vuokralaisensa, Jünaţ Ukám, tutkiskeli jääkaapin sisältöä innottomasti.
”Hyvä niin”, tämä sanoi. ”Oliko vielä muuta?”
Vuokraisäntä tarkasteli uutta vuokralaistaan. Tämä oli tunnistamaton matoran, väreistä päätellen joko onu- tai ta-matoralainen. Tällä oli mustanpunainen vartalo ja kasvoillaan musta Hau-kanohi. Miekkonen oli pukeutunut mustaan nahkatakkiin ja näytti vuokraisäntänsä mielestä todella ”viileen kylmältä”, kuten tämä itse asian ilmaisisi. Nimen perusteella muukalainen oli peräisin jostain todella eksoottisesta paikasta; vuokraisäntä oli todennut nähtyään vuokralaisensa nimen kirjoitettuna, ettei ollut nähnyt pitkään aikaan niin eksoottista konsonanttia.
Talo oli puinen, kaunis mökki, jossa oli kolme huonetta ja keittiö. Kaksi makuuhuonetta ja olohuone olivat enemmän kuin tarpeeksi herra Ukámille, joka oli mökkiä vuokraavalle matoranille soitettuaan kertonut haluavansa viettää rauhallisen maalaisloman. Mökki sijaitsikin Le-Metrussa aivan Le- ja Ko-Metrun rajalla, lähellä merenrantaa. Pientä metsikköä oli lähiön ympärillä, ja rauhallinen pikku yhteisö oli melko suppea. Täydelliset olosuhteet Jünaţ Ukamille, jolla oli suunnitelmia tätä lomaa varten.

”Kyllä, herra Rotatiga, minä tiedän, että se vesihana on vallan hieno”, Jünaţ sanoi vuokraisännän höpöttäessä turhia kylpyhuoneen ominaisuuksista, kuten tällä oli alinomaa tapana – ainakin viimeisen kymmenen minuutin kuuntelemisen perusteella.
”Aivan, totta kai. Jätän nyt teidät omaan rauhaanne, jotta voitte asettua taloksi. Muistakaahan tutustua naapureihin!” Rotatiga sanoi innoissaan. ”He varmasti ovat oikein mielissään saadessaan nähdä oikean… tuota noin… ulkomaalaisen. Mikäs teidän ammattinne olikaan?”
”Niin, niin, aivan”, Jünaţ mutisi. ”Menkäähän siitä, teillä on varmasti kiire.”
”Menen toki, menen toki. Mutta tiedättehän nyt varmasti, että tuosta punaisesta hanasta tulee lämmintä vettä ja tuosta sinises-”
”Kyllä. Menkää.”
”Pitäkää hauskaa. Ja muistakaa, että pystytte aina ottamaan minuun yhteyttä ongelmatilanteissa.”
”Muistan.”
”Ja –”
”Krhm.”
”Ai, juu. Minä menen. Päivänjatkoa.”

Yli-innokkaan vuokraisännän mentyä menojaan Jünaţ istahti vuokrasohvalleen ja huokaisi puoliksi helpotuksesta ja puoliksi väsymyksensekaisesta kyllästymisestä. Kuinka typerä saattoi matoran olla?
”Niin, kuinka typerää”, sanoi Jünaţ ääneen itsekseen kenenkään hänen puhettaan kuulematta. Hän tarkasteli huoneistoa. Keskellä olohuonetta oli matalahko sohvapöytä, jolle mahtuisi hyvin levittelemään suunnitelmapaperit ja kartat. Suuri, pyöreä matto, jossa oli jotain hölmöä legendaa mytologisesti kertova kuvasarja, peitti koko olohuoneen lattian, ja katosta roikkui heikko kattolamppu, joka valaisi juuri vähän ja ei lähes ollenkaan. Le-Metrussa yleensä oli niin valoisaa, ettei sitäkään edes tarvittu.
Pari ruukkukasvia seisoi kahden puolen ikkunaa, ja vihreät ilmeisesti kasvillisuudesta tehdyt verhot koristivat tylsää ikkunaa, josta saattoi nähdä merelle. Jopa Le-Metrussa alkoi tähän aikaan vuodesta olla kylmä – olihan nimeämispäivä sentään ovella. Matkallaan Metru Nuin halki Jünaţ oli nähnyt kiireellisiä hihhuleita koristelemassa kaupunkia juhlaa varten: joka puolelle leviteltiin koristeellisen näköisiä värivaloja, aukioille pystytettiin ja koristeltiin kuusipuita, ja jopa vahkien kauloissa saattoi nähdä kransseja. Jünaţ tuhahti jo ajatukselle nimeämispäivän viettämisestä. Tänä vuonna metrunuilaiset saisivat jotakin muuta kuin tavanomaisen juhlan.

Matoralainen asteli ulos talonsa ovesta ja vilkaisi samalla jo tutuksi käynyttä kylpyhuonetta – jonka kylpyammeessa oli kaksi hemmetin hanaa, toinen kuumalle ja toinen kylmälle vedelle. Pytty oli sen verran huonossa kunnossa, ettei sillä olisi suostunut rahikaan asioimaan, ja lavuaari oli keskinkertainen ja erittäin ruma. Kieltämättä asunnon – pinkki, voi Mata Nui sentään, pinkki – kylpyamme näytti suhteellisen mukavalta, mutta muu erittäin epäesteettinen vessakalusto sai Jünaţin harkitsemaan kuudesti sen käyttämistä.
Minulla on toki töitäkin, hän pohdiskeli. En minä ehdi kylpeä, hyvänen aika.
Ja tokihan talo oli kaunis, suhteellisen kalliskin. Vuokramökiksi erittäin hyväkuntoinen, kuten kaikki Le-Metrun kalliit vuokramökit. Punainen mökki Le-Metrussa ei ollut mikään tavallinen näky, mutta tässä lähiössä niitä oli useampikin. Kaikenlaista, ajatus jatkui. Melkein kuin Ta-Metrussa taas vaihteeksi.
Hölmö ajatus. Ta-Metru oli kuuma. Jostain syystä nimeämispäivänä Ko-Metru oli suosittu lomakohde kaikille metrunuilaisille, ja kometrulaiset tienasivat runsain mitoin mammonaa, kun – Jünaţille tuntemattomasta syystä – nimeämispäiväksi haluttiin luminen maisema ja kylmä sää. Olihan Ko-Metrussa toki kylmintä kaikista metruista; nykyään kun rannikko ei edes jäätynyt kaikissa kaupunginosissa. Toisin kuin viime käynnilläni, matoran ajatteli. Onpas siitäkin aikaa.
Matoran veti kaulustaan hieman ylöspäin ja lähti kävelemään kädet taskuissaan kohti rantaa. Lähiön kadut olivat tähän aikaan illasta melko tyhjillään, toisin kuin Ko-Metrussa olisivat asiat olleet. Siellä oli varmasti tungos asukkaiden tehdessä lahja- ja ruokaostoksiaan. Saavuttuaan rantaan matoran jäi katselemaan ulapalle, joka päättyi puolen kilometrin päässä näkyvästä Ko-Metrun rannasta; nimittäin merenranta antoikin Le- ja Ko-Metruja erottavaan kanavaan, joka oli toki suoraan yhteydessä mereen, muttei ihan ollut merta – eli selkeämmin ilmaistuna merenranta ei ollut mikään merenranta vaan huijareiden mainostemppu. Toisella puolella kaupungin valot näkyivät selkeinä, kun taas Le-Metru oli lähinnä pimenevän päivänvalon valaisema. Valoisaa jatkuisi kuitenkin vielä pari tuntia.

”Ko-Metru”, Jünaţ lausui. ”Nimeämispäivänä sattuu mukava yllätys. Kahden päivän kuluttua.”
Huomattuaan puhuvansa itsekseen Jünaţ päätti lähteä takaisin mökkiinsä. Mukaansa hän nappasi matkan varrelta kävelytiellä lojuneen sanomalehden, josta hän sai hieman informaatiota kohteestaan. Turaga Dumen nimeämispäivänpuheen jälkeen Ko-Metrun Tiedon torneissa, jotka olivat nimeämispäivisin avattuina kaikille, paljastettaisiin kuuleman mukaan jotakin arvokasta – jotakin, mikä oli kuuleman mukaan pudonnut alas itse Punaisesta tähdestä. Mielenkiintoinen tapaus oli mitä oivallisin asia saada itselleen, ja Jünaţ aikoi saada sen. Mysteerillinen taivaalta pudonnut juttu lähtisi juuri ennen paljastumistaan matoranin matkaan. Eikä kukaan saisi ikinä tietää, kuka sen varasti.

Seuraava päivä, ja Jünaţ käveleskeli ympäri Ko-Metrua löytääkseen taktisesti sopivia paikkoja omiin tarkoitusperiinsa Tiedon tornien ympäriltä. Laserilla siloteltujen jäävuorten näköiset rakennelmat hallitsivat näkymää jalankulkijan perspektiivistä. Kaikkialla säntäili matoralaisia kaupasta toiseen kantaen suuria kasseja, joihin he varastoivat ostoksiaan. Lahjapaperimyymälöiden määrä näytti kasvaneen eksponentiaalisesti sitten viime näkemän. Jünaţin kävellessä pitkin kometrulaisia käytävänomaisia katuja jostain takaa kuului huutoa ja ääni, joka syntyy, kun potkaisemaan tottunut jalka osuu pehmeään pakaraan ja sinkoaa pakaran omistajan ulos kaupasta. Jünaţ ei voinut kuin hymyillä joidenkuiden idiotismille. Aina löytyi typeriä ääliöitä, jotka vielä nimeämispäivän aatonaattonakin kehtasivat esiintyä humalatilassa julkisesti keskellä päivää. Kenties tuo paikka, josta joku oli juuri lentänyt ulos, oli ollut jonkinlainen baari tai pubi, mutta Jünaţ ei vaivautunut vilkaisemaankaan taakseen vaan jatkoi kävelyään rennon rauhallisesti. Häntä ei katsottu kieroon, vaikka hän näytti hieman ulkopuoliselta, sillä niin näytti moni muukin – hän ei edes voinut sanoa olevansa pahin outolintu sillä hetkellä.
Kylläpäs Metru Nui on muuttunut, matoralainen totesi. Kovasti onkin.

Mitä sitten? Jünaţ oli kiertänyt jo useampaan otteeseen Tiedon tornit ympäri ja tiesi, miten sijoittaa laitteistonsa. Toinen asia olikin, miten ne saisi sijoitettua ilman, että kukaan huomaisi. Oli aika ottaa yhteyttä asianomaisen sijainnin, erään rakennuksen katon, omistajaan. Jünaţ jäi rakennuksen eteen pällistelemään lasivitriiniä, joka esitteli kanohin kokoisia häkkejä, joissa lelumatoralaisnaiset tanssivat. Jünaţ päätti astua sisään.
”Haloo, haloo, kukas täällä pitää putiikkiaan”, hän sanoi ja kompastui kynnykseen. Seuraava näkymä oli komatoralainen, joka auttoi hänet pystyyn.
”Hei komistus”, valkoinen miekkonen sanoi charmikkaalla äänellä. Jünaţ ravisti hieman päätään ja tutki sitten hieman, mihin oli joutunut. Pimeän putiikin pimeä myyjä katseli häntä epäilyttävästi.
”Lienet erehtynyt”, sanoi Jünaţ monotonisesti. ”Minä olen ihan miespuolinen.”
”Tiedän”, ko-matoran vastasi ja iski silmää. Jünaţ vavahti ja alkoi perääntyä takaisin ovelle.
”Tuota, minulla oli sellaista asiaa, että tuota, niin, joo”, Jünaţ sopersi. ”Turaga Dume haluaa, että tämän talon katolle asennetaan sellainen antemmisysteemijuttu, joka lähettäisi jopa luvatun myrskyn yli hänen nimeämispäivänpuheensa kaikkiin näyttöihin.”
”Vai oikein myrsky tulossa”, toinen vastasi ja siirtyi lähemmäs Jünaţia. ”Onkos sinulla seuraa nimeämispäivänä?”
”Tuota, on”, Jünaţ henkäisi ja perääntyi lisää, ei kuitenkaan vielä ovesta ulos. ”Kai sinä suostut Turaga Dumen pyyntöön asentaa katollesi sellainen? Parille muullekin katolle tulee.”
”Totta kai minä suostun, jos Dume niin vaatii, mutta puhutaanpa sinusta!”
”Ei kiitos, minä taidankin tästä…”, Jünaţ sanoi ja yritti paeta. Komatoralainen hyökkäsi häntä kohti, mutta hän hyppäsi ovesta vikkelästi ulos. ”… POISTUA!”
Jünaţ pinkaisi juoksuun kohti satamaa. Ko-matoran ei seurannut.
”Kaikenlaisia pervoja…”

Pian Jünaţ palasi pervon komatoralaisen kauppaan kiinnittääkseen laitteistoaan sen katolle. Laite ei näyttänyt lainkaan antennilta, mutta putiikin omistajan ei tarvitsisi tietää asiasta. Laite oli itse asiassa vasta osissa, useissa raskaissa osissa, ja Jünaţilla oli valtaisa työ rahdata ne kaikki katolle. Katolla hän alkoi kasata suurta konetta, josta kahden tunnin pakertamisen jälkeen tuli katapultinomainen vempele. Jünaţ myhäili itsekseen katsoessaan tekelettään ja kiinnitti sitten antennin sen päälle, jotta se edes muistuttaisi sitä, mitä hän oli sen uskotellut olevan.
Jünaţ kapusi tikkaita pitkin alas ja tapasi jälleen ihailijansa alakerrasta.
”No tuliko valmista, kultsi?” ko-matoran kysyi ja yritti tarttua muukalaiseen kaksin käsin, mutta tämä väisti enemmän tai vähemmän taidokkaasti sujahtamalla hänen jalkojensa välistä.
”Tuli valmista, Dume kiittää ja niin edes päin.”
”No kiva. Tulepa vielä käymään tuolla kaupassa, minulla olisi vähän kahdenkeskeistä asiaa!”
”Joooospa joskus myöhemmin…”
Jünaţ pinkaisi jälleen juoksuun ja suuntasi jälleen satamaan. Siellä hän otti kyydin lähimmältä Le- ja Ko-Metrujen väliä soutavalta veneilijältä.

Kaikki sujui suunnitelmien mukaan. Koneisto Ko-Metrun puolella oli valmis, ja nyt valmiiksi tuli myös hänen vuokramökkinsä puolen laitteisto.
”Minä olen nero”, Jünaţ tokaisi itsekseen. ”Tämä laite sinkoaa minut helposti kanavan ylitse tämän ikkunan läpi”, hän jatkoi osoittaen kattoikkunaa ja vilkaisi sitten taakseen vain huomatakseen, ettei siellä ketään ollut. ”Aha. Niin, tietysti. Yksinäistä on elämä.”
Oveen koputettiin. Ja minä haluan pysyä yksin, perhana, hän ajatteli nyrpeästi marssiessaan ovea avaamaan. Kukapa muukaan siellä olisi ollut kuin vuokraisäntä Rotatiga.
”Tervehdys jälleen, herra Ukám!” matoralainen sanoi sydämellisesti. ”Oletteko viihtynyt?”
”Viihtyisin vielä mainiommin”, Jünaţ sanoi hampaitaan kiristellen, ”mikäli antaisitte minun viettää lomani rauhassa.”
”Aivan, toki, toki”, Rotatiga naurahti, ”mutta tulin varmistamaan, että tiesitte perunakellarissa asuvasta pahasta hengestä, joka…”
Jünaţ ei enää jaksanut kuunnella. Puhe valui hänen toisesta korvastaan sisään ja toisesta ulos, eikä rakas vuokraisäntä jaksanut huomata, kuinka hänen asiakkaansa hieroi silmiään rasittuneen näköisenä.
”… ja siksi ajattelin varoittaa teitä, että naapurit saattavat tulla huutelemaan iltaisin. Talikoiden kanssa, mahdollisesti.”
”Tietysti, herra Rotatiga, menkää nyt”, Jünaţ kivahti. ”Minusta alkaa tuntua, että tänne tulemiseni oli virhe!”
”Älkää, älkäähän nyt, herra Ukám, ei tässä mitään hätää ole”, Rotatiga lepuutteli ja perääntyi ovelle. ”Ajattelin vain, että haluaisitte ehkä kuulla…”
”No ajattelitte väärin. Menkää. Nyt.”
Anteeksi pyydellen le-matoran peruutti ovesta ulos ja sulki sen perässään. Vielä ulkoa kuului ääni: ”Muistakaa syödä pakastimesta tervetuliaismansikat.”

Nimeämispäivän aatto, keikkapäivä. Jünaţ valmistautui operaatioon: hän kävi vielä kerran tarkistamassa, ettei epäilyttävä, komeita miespuolisia matoraneja ahdisteleva komatoralainen miekkonen ollut käynyt sabotoimassa hänen laitteistoaan katollaan; tarkisti mökkinsä laitteiston toimivuuden; kävi järjestämässä oman kuolemansa Ta-Metrun satamaan (kallista puuhaa, hänen lahjomansa vortixxit eivät olleet halpoja); miinoitti mökkinsä räjähteillä; ja lopulta asettui kotisohvalle odottelemaan Dumen puheen alkamista. Musta nahkatakki oli vaihtunut tiukkaan jäänsinivalkoiseen trikooasuun; Tiedon torneja kiivetessä olisi hankala olla näkymätön, mutta pimeyden turvin kaikki sujuneisi hyvin. Muutaman mainoksen yritettyä käännyttää Jünaţin ortodoksimaterialistiksi Turaga Dumen puhe alkoi.

”Kansalaiset. Vuosi sitten kuvailin alkavan vuosikymmenen kansainvälisiä näkymiä mustanpuhuvin värein. Liennytyskehitys oli pysähtynyt ja suurvaltojen suhteet olivat puolessa vuodessa…”
Jünaţ ei jaksanut ryhtyä kuuntelemaan sen enempää Dumen höpötystä, vaan sammutti näyttönsä. Hän asettui istumaan katapultihtavaan laitteeseen ja painoi kytkintä.

Jünaţ liisi huimaa nopeutta kohti Ko-Metrua, suoraan kanavan yli, ilmojen halki päin pervessin matoranin erotiikkakaupan kattoa. Ilta oli pimentynyt jo sen verran, että kukaan tuskin näki äänen nopeutta hipovaa mystistä kappaletta, joka sinkoutui toiseen laitteistoon lähellä Tiedon torneja. Vempele otti kiinni putoavan matoranin ja sinkosi hänet uudelleen matkaan.
Nerohan minä kieltämättä olen, Jünaţ ajatteli omahyväisesti. Tiedon torneista suurin lähestyi jumalatonta vauhtia, ja oli aika ottaa esiin tartuntavälineet.
Tai pikemminkin, Jünaţ myhäili – tai olisi myhäillyt, ellei ilmavirat olisi puristanut hänen suupieliään irveeseen muutenkin, luoda sellaiset.
Matoralaisen käsiin kasvoi kuin tyhjästä pitkät terävät prototeräksiset kynnet, ja iskeytyessään jäiseen seinämään Jünaţ tarrautui tiukasti kiinni liukkaaseen pintaan.
”Argh”, matoralaisen suusta pääsi. Iskeytyminen päin jääseinää ei ollut kivuton kokemus. Matoranin varusteistoon kuului kuulokemikrofonihommeli – Miksi sitä taas sanotaankaan? – jonka avulla hän kykeni vastaanottamaan tiettyjä signaaleja, nimittäin Turaga Dumen puheen taajuuden.
”… joilla käytännössä olisi mahdollisuus itse valmistaa ydinaseita. Varsinaisia…”
Ei mitään tärkeää vielä. Kun Dume lopettaisi puhumisen, mystinen taivaalta pudonnut esine julkistettaisiin. Aika kiivetä. Kynnekkäät kourat tarttuivat yhä uudestaan kiinni jäiseen pintaan ja raahasivat pientä hahmoa ylemmäs ja ylemmäs. Miksi aina huipulla, miksi.
Huippu oli pian näkyvissä. Matkan varrelle Jünaţ oli jättänyt pieniä pommeja, jotka parhaimmillaan saisivat kaadettua koko tornin yhtaikaa räjähtäessään. Jünaţ hymyili itsekseen kierosti. Hän oli julma. Ja nero. Ja vähän kaikkea muutakin. Ei hullu sentään.
Hän saapui ylimmän kerroksen kohdalle. Ikkunan läpi näki, miten lasersäteitä parveili kliseisesti ympäri huonetta – nämä vain liikkuivat, toisin kuin yleensä näki. Ja ne olivat infrapunasäteitä, joita ei oikeastaan edes paljain silmin nähnyt.
Hienoa, etteivät silmäni ole paljaat, ahahaha.

Jääpinta alkoi sulaa Jünaţin kämmenen alla kuin taikaiskusta. Seinään suli matoranin mentävä aukko, josta matorania muistuttava olento sitten kiipesi sisään. Seuraavaksi lasereiden vuoro. Varjot hiipivät ympäri huoneen ja tukahduttivat jokaisen säteen niin, että huoneessa oli turvallista kävellä aiheuttamatta hälytystä. Varjojen hienouksia.
Keskellä huonetta oli koroke, jonka hienoa kuvanveistoarvoa ei nähnyt pimeässä kovinkaan hyvin – eikä lämpönäkö auttanut yhtään erottamaan yksityiskohtia, joita vain näkyvä valo paljastaisi silmälle. Korokkeella kuitenkin lepäsi jokin – paketti. Jünaţ hiippaili paketin luokse ja tarttui siihen. Oli aika jälleen kuunnella hieman, mitä Dume höpisi.
”… aika paljastaa jotakin! Punaisesta tähdestä putosi viime viikolla jotakin mystistä ja arvokasta. Nyt näytämme teille, kansalaiset, mitä se oikein on!”
Poistumisen hetki oli saapunut. Jünaţ vilkaisi pikaisesti pitelemäänsä laatikkoa ja aikoi lähteä takaisin samasta reiästä, josta oli saapunutkin, mutta joutui vilkaisemaan toistamiseen laatikkoa. Mikä tämä oli? Rasian ulkomuoto ei vastannut Dumen paketointityyliä, sillä se oli resuinen ja pahvia. Ei lainkaan mahtipontisen turagan tapaista. Jünaţ katsoi sisään pakettiin ja oli heittää rasian alas tornista.
”Tämän sisältöhän on arvoton!”
”Ja sinun ilmeesi oli näkemisen arvoinen”, kuului ääni. Naisen ääni. Katolta. Jünaţ loi katseen ylös ja näki mustan hahmon seisovan katolla, josta puuttui pyöreä palanen. Hänen näkemänsä hahmo oli matoralainen, ainakin koon perusteella.
”Olisitpa nähnyt itsesi äsken, Makuta Nui!”
”Kuka helvetti sinä olet ja mistä tiedät nimeni?” Jünaţ rääkäisi terävästi, mutta juuri silloin valot syttyivät ja ovet avautuivat ja sisään astui Dume vahkihenkivartijoineen. Makuta jähmettyi paikalleen, kuten turagakin, mutta näki silmäkulmastaan naisen hyppäävän alas katolta.
”Mitä tämä on”, Dume henkäisi. ”Kuka sinä olet ja mitä teet Tiedon tornissa?”
”Minä olen… sieni”, Manu päästi suustaan ja alkoi melkein nauraa itselleen. Dumea ei huvittanut, vaan tämä komensi henkivartijoitaan matoranin kokoisen olennon kimppuun. Kaksi suurta vahkia kohotti aseensa ja yritti iskeä makutan kanveesiin, mutta tämä ehti heittäytyä ulos sulattamastaan aukosta.
”Perään!” Dume kirkaisi ja osoitti aukkoa, josta makuta oli kadonnut. Vahkit säntäsivät läpi jäisen ikkunan ja hyppäsivät alas.
Manu liiteli kaukana käsillään, joihin oli kasvattanut lepakkomaisen siipikalvon. Näky olisi ollut huvittava, sillä siipien muodostukseen käytettävä massa oli peräisin hänen jaloistaan, jotka olivat nyt ruipelot kuin lepakkorahin jalat. Edessäpäin näkyi varas, joka oli ryövännyt mystisen taivaalta pudonneen jutun suoraan Manun nenän edestä. Tämä hyppelehti katolta toiselle ketterästi kuin Keerahk-mallinen vahki konsanaan. Raivokas lepakko kiihdytti kohti viekasta varasta, joka hyppäsi nyt alas katolta Ko-Metrun kapeille kujille. Lauma kometrulaisia vahkeja oli Manun kannoilla, ja tämä päätti seurata varkaan esimerkkiä: siivet vetäytyivät kasaan ja ohjuksenomainen makuta puikahti kattojen välistä jäisten seinämien kehystämään tunneliin. Pää edellä jäiseen maahan iskeytynyt makuta selvitti lattialla maaten hetken ajatuksiaan ja vilkuili sitten ympärilleen. Aivan hänen edessään, melkein hänen yllään, itse asiassa melkein kiinni hänen naamassaan, seisoi kyykistynyt matoran, jonka suunnalta tuoksahti voimakas hajuvesi.
”Yrgh”, Manu totesi, jolloin nainen naurahti.
”Sinä olet hassu”, tämä kikatti. Manua ei naurattanut vaan tämä syöksähti yhtäkkisesti pystyyn ja oli repiä naisen pään irti kynsillään. Tämä oli kuitenkin riittävän nopea väistääkseen kuolettavan iskun.

”Mitä sinä yrität, nainen? Yrität vastustaa makutaa!”
”Hihii, niinhän minä”, nainen hihitti. ”Sinä et taida tunnistaa minua.”
”No en.”
”Hyvä. Sinulla on oikein kaunis paketti. Ajattelitko lahjoittaa sen minulle nimeämispäivälahjana?”
Manu vilkaisi rumaa pakettia, joka oli yhä hänen mukanaan jostakin hänelle itselleen tuntemattomasta syystä.
”Miksi sinä laitoit tämän siihen. Mikset antanut korokkeen olla tyhjillään, olisit säästänyt aikaani.”
Nainen kohautti olkiaan. ”Minä vähän ajattelin, että saisit lohdutuspalkinnon, kun et saa tätä.” Hän väläytti kimmeltävää esinettä kädessään ja sujautti sen nopeasti pieneen pussiin, joka roikkui hänen vyöllään. Manu katseli ahnaasti pussia ja henkäisi:
”Minä voin yhä riistää sen sinulta.”
”Niin kai sinä voisit. Mutta eikö tuo kaunis paketti kelpaa sinulle? Minä itse en sitä oikeasti tarvinnut, mutta tuntuisi hölmöltä heittää se pois. Minä kun ostin sen.”
”Miksi ostit sellaisen.”
”Noh, tämä myyjä oli vähän epämääräinen olento.”
”Aha.”
”Jep jep. Hänelle tuntui olevan samantekevää, kenellä paketti on, kunhan se ei olisi jollakulla tietyllä, uskoisin. Tai sitten sain väärän kuvan.”
”En yhtään ihmettelisi, nainen. Sinä olet pirullinen olento.”
”Voi kiitoksia, olen otettu. Minäkään en oikein tarvinnut tätä, mutta kun halvalla sain, ajattelin, että mikäs siinä. Nyt haluan siitä eroon, koska en tarvitse sitä.”
”Järki”, Manu tokaisi ja hyökkäsi päin matoralaista. Tämä pinkaisi juoksuun niin vikkelään, että makuta mätkähti mahalleen maahan epäonnistuttuaan päälle karkauksessaan.

Ja ei kun perään. Nainen juoksi lujaa, mutta niin teki myös Manu, joka muutti ruumiinrakennettaan virtaviivaisemmaksi juoksemiseen. Siipikalvonsa hän piti varmuuden vuoksi. Matoraninkokoinen pieni mies ja häntä pakoon juokseva nainen saivat pian vahkit peräänsä, sillä nämä ilmestyivät risteyksessä kummaltakin puolelta heitä, ja ainut vapaa tie naiselle juosta oli eteenpäin. Tylsän jäiset, liukkaat käytävät näyttivät kaikki samalta, eikä Manu enää ollut varma, missä oli, mutta varas juoksi hänen edellään, ja siitä hän oli kiinnostunut. Kasa Keerahkeja rynnisti heidän perässään, ja katoilla hyppeli kymmeniä lisää. He olivat haluttua tavaraa.
Dume ei varmaan pidä minusta tämän jälkeen, Manu järkeili. Ehkä pitäisi vaihtaa naama.
”Koeta pysyä perässä, kulti!” hänen edestään huudettiin. Makutaa alkoi hieman jo ärsyttää naisen käytös. Eiväthän he edes tunteneet toisiaan, eiväthän?
”Kuule typykkä, minä en edes tunne sinua!”
”Mitä, en kuule!”
”Äsh.”
Varas pääsi livahtamaan edestä kaartavien vahkien jalkojen välistä, kun nämä yrittivät saada Manun nalkkiin. Neuvokas makuta sulatti jäätä jalkojensa alta ja hautautui lumeen.
Tämäpä fiksu veto, eiväthän ne lunta osaa kaivaa, hienoa Manu.
…
Ajattelen itsekseni. Olenkohan tulossa hulluksi.

Yhtäkkiä Manuun tartuttiin ylhäältä käsin. Vahkit olivat saaneet hänet. Puristaen hölmöä pahvilaatikkoa Manu tuijotti Keerahkin ylpeisiin silmiin.
”Tuota, terve.”
Koneet eivät luonnollisesti puhuneet. Tämä, jonka kyydissä hän nyt oli, eikä kyyti ollut lainkaan mukava, raahasi häntä kohti Ko-Metrun keskusaukiota.
”Nyt olisi sellainen jumala koneesta paikallaan tähän kohtaan, tyypit”, Manu sanoi ja pälyili vangitsijoitaan kierosti. Ja nyt, koska se neiti piti minusta niin kovin, hän aiheuttaa jotain hämminkiä pelastaakseen minut, eiköstä.
Neiti ei ilmestynyt. Vahkit riistivät paketin Manun käsistä ja kytkivät hänet prototeräskahleisiin.
”Karzahnin karzahni…”
Manu mietti pakettia ja sen sisältö. Hän tajusi, että ehkei sitä olisi kannattanut muutenkaan heittää pois. Loppujen lopuksi se saattaisi olla Metru Nuille hyvinkin tuhoisa, vaikka kaunis toki olikin. Laatikko sen sijaan oli ruma. Tosi ruma. Epäesteettinen, ei voinut muuta sanoa.
Päädyn tästä sitten Metru Nuin arkistoihin, olipa kiva reissu.

Paketti ei kuitenkaan päätynyt vahkien käsiin. Eikä Dumen käsiin. Varas myhäili viereisen talon katolla itsekseen.
”Näemme jälleen, Makuta Nui”, tämä kuiskasi kuin itselleen, lähetti lentosuukon ja laittoi pahvisen laatikon reppuun, jota kantoi selässään. Tumma matoralaishahmo katosi sitten kattojen taakse, ja juuri katseensa siihen suuntaan kääntänyt makuta ehti nähdä pirullisen naisen katoavan näköpiiristä.
”Tämähän ei jää tähän, minä kostan vielä.”
Sitten Manu muisti hauskat järjestelynsä.
”Vahkit!” Katseet kääntyivät makutaa kohti. ”Halusin vain sanoa, että tämä oli hauska ilta.” Raudoissakin ollessaan Manu kykeni painamaan nappulaa kellossaan – kyllä, rannekellossa; ei, vahkit eivät olleet ottaneet sitä pois. Se oli ollut virhe.

Turaga Dume ja muut suurimmassa Tiedon torneista olleet juoksivat kirkuen ulos, kun torni kaatui räjähdysten saattelemana kumoon kohti toista tornia. Samalla eräs punainen mökki Le-Metrussa posahti olemattomiin, ja Ta-Metrun satamassa kuoli tuntematon Matoran, jonka nimen virkavalta selvittäisi olevan Jünaţ Ukam. Mutta kaikista merkillisin asia oli, että Tiedon tornista mystisen taivaalta pudonneen jutun varastaja ei ollut varastanut kohdettaan, mutta oli silti jäänyt kiinni – eikä pitänyt lopputuloksesta.

Mystinen taivaalta pudonnut juttu teki pitkän matkan mystisen ruskean paketin kanssa pitkin meriä, kunnes kulkeutui… toisaalle. Toinen tarina, toinen kertoja. Menkää pois siitä, minä yritän istua tässä typerässä arkistohuoneessa, josta on yritetty tehdä selli, ja keksiä pakosuunnitelmaa. Vielä minä pakoon pääsen. Näette vielä. Seinistä ei ole vastusta Makuta Nuille!

Joulukalenteri 2012

16: Antamisen ilo – taiteilijan näkemys

6 kommenttia

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=iJhMOXFLVoE]

Pohjoinen Manner, erään kartanon tilukset

Yö oli pimeä: himmeä pilvien huntu peitti verhosi kaikki paitsi kaikkein kirkkaimmat tähdet toiselle puolelleen ja puolikuukin näytti loistavan vain puolella teholla. Päärakennuksen ja muurin väliin jäävä piha-alue yritti kuitenkin olla mahdollisimman paljon valoisa, ja valonheittimiä olikin suorastaan ylimalkainen määrä. Piha oli kuitenkin täynnä varjoja: Muurin varjo, vajan varjo, varaston varjo, tornin varjo, telttojen varjot, vartijoiden varjot.

Varjot olivat myös polku, jos osasi lukea maailmaa karttana näkökenttien yli, ali ja ohi.

Toinen pihalla nököttävistä vartijoista, miespuolinen ja siksi maailmalle onneaan etsimään lähtenyt Vortixx, oli pitänyt yötä rauhallisena. Asiain laitaan tuli kuitenkin muutos, kun hänen radiopuhelimensa heräsi särähtäen eloon.
”Täällä vahti 2, kuuluuko?” hänen kollegansa kysyi matalalla ja miltei kuiskaavalla äänellään linjan toisesta päästä. Vortixxin sormi hakeutui vartijanliivin yläosan radiopuhelimelle. Hän painoi nappulan pohjaan
”Täällä vahti 1. Kuuntelen”
”Kuulin rakennus nelosen nurkilta ääniä. Siirryn tutkimaan asiaa. Loppu.”
Vortixx päästi irti harmaan radiopuhelimensa napista. Hän oli hermostunut; mainittu vaja oli muurien sisäpuolella, eli sen piti olla täysin ulkopuolisten tavoittamattomissa. Vartija avasi Zamor-pistoolinsa kotelon napin. Kukaan ei varastaisi Metsästäjiltä, ei hänen vartiovuoronsa aikana. Hän tahtoi edetä urallaan.

Vilkuiltuaan hetken hermostuneena pihan toiselle laidalle, jossa epäilyttävän äänekäs vaja sijaitsi, vortixx rauhoittui hieman. Mitään ei kuulunut: ei askeleita, ei puhetta, ei taistelun ääniä. Ehkä kyseessä oli vain väärä hälytys.

Tai ehkä hänen kollegansa ei vain ollut huomannut solakkaa siluettia, joka loikkasi vaivatta vartijan pään yli ja jatkoi varjojen muotoisen polkunsa seuraamista.

Seuraava höynäytettävä oli päärakennuksen korkeimman kerroksen ikkunan lukko, joka antoi periksi tiirikalle miltei siinä samassa, kun näkökenttien väleissä suunnistaja oli noussut seinän ylös. Yksi sormi koukistui akkunan kahvan ympärille ja veti. Ikkuna aukesi ääneti, joten öljy sai jäädä lepäämään reisikotelon sisään. Auki, sisään, kiinni, ja vielä viimeinen silmäys Metsästäjien tukikohtanaan käyttämän kartanon pihalle. Kaksi vartijaa palasivat asemiinsa, eikä kumpikaan heistä tehnyt elettäkään nostaakseen hälytystä.

Yrittäkää edes. Jonain päivänä jään eläkkeelle tehdäkseni elämästäni vähemmän tylsää.

Ikkunan takaa avautui pitkähkö, pimeä huone, jossa oli turvallista kulkea. Vain haalistuneet, zakazilaisia sotaherroja esittävät muotokuvat tuijottivat kulkijaa yrmeillä katseillaan. Yrmeillä ja aivan liian monilla katseillaan: käyttämätön, ilmeisesti makuuhuoneeksi rakennettu tila oli täynnä vanhoja tauluja, ja sitä käytettiin varastona.

Mutta tämä on rihkamaa.

Vasta käytälle johtavan, kauniisti kaiverretun puuoven raosta siintävä valo paljasti tunkeutujan piirteet tämän asettuessa ovea vasten tarkkailuasemiin. Hän oli nazorak, vaikka poikkesikin monin tavoin lajikumppaneistaan. Siivet, alempi käsipari ja suuri osa ulkoisesta panssaroinnista loistivat poissaolollaan tehden hänestä huomattavasti pienemmän ja siromman. Jos joku olisi nähnyt torakan paljaan kehon, oli hän nähnyt hyönteisen ruumiin olevan arpikudosten peittämä, ja jokaisen irti revityn kappaleen kohdalla olevan jäljen. Varjosuunnistaja oli kuitenkin verhonnut suuren osan kehostaan tummalla kangaspaidalla ja hansikkailla. Ja jos joku olisi nähnyt torakan paljaan mielen, hän olisi nähnyt ketterän hyönteisen vihaavan lajiaan aivan muusta syystä kuin kyseisten arpien takia.

Nyt nazorakilla oli kuitenkin muut asiat mielessään. Pimeyden Metsästäjien tukikohtaan tunkeuduttaessa kannatti pitää keskittyminen siinä, mitä ympärillä tapahtui. Hansikoitu käsi meni pieneen reisikoteloon ja kaivoi sielä esiin kartanon pohjapiirroksen. Lyhyt vilkaisu riitti hyönteiselle ja hän löysi pian etsimänsä. Huoneen oiken seinän oikeassa yläkulmassa, pinottujen taulujen takana, oli ilmastointikanava. Lyhyt ja äänetön esineistön siirtely ja ruuvimeisselin pyörittely takasivat torakalle pääsyn kanavaan, johon hän siron ruumiinrakenteensa puolesta mahtui vaivatta. Ryömiminenkään ei tuottanut pulmia, se oli suorastaan hänen leipälajinsa.

Kyseinen torakka oli nimittäin mestarivaras. Yksikään kassakaappi, turvahuone tai holvi ei ollut hänen näpeiltään suojattu, sikäli kun hän sille päälle sattui. Lukkojen laimetessa leikiksi ja vartijoiden vain viihteeksi hyönteinen tiesi olevansa kokolailla paras siinä, mitä hän teki. Siksi hän olisikin voinut olla ryöstämässä arvokkaampiakin kohteita kuin Metsästäjien pientä konttoria Pohjoisella Mantereella. Mutta juuri tämä kyseinen kartano oli herättänyt mestarivarkaan huomion erään ylivertaisen ominaisuutensa puolesta: Pimeyden Metsästäjien johtoportaan jäseniä oli siellä vierailemassa.

Ja se teki keikasta monin verroin hauskemman.

”…eikä sillä että väittäisin, että hän tekee niin tahallaan, mutta se paketti on vanha. Roskaa!”
Puhe oli Miimikosta, sciludomilaisesta Metsästäjästä, ja tämän viimeisimmästä keikasta Trem Kromin niemimaalla. Hänen oli ollut tarkoitus kuljettaa Metru Nuin levyaseen piirrustukset yhteyhenkilöltä kyseiseen kartanoon, mutta hän oli tuonut aivan väärän paketin. Miimikon toimia sättivä Metsästäjä oli Verikosto, suuri ja sarvekas olento. Toinen silmä punaisena, toinen vihreänä hohtaen hän tuijotti kartanon roihuavaa takkaa. Kaikesta vaarallisuudestaan huolimatta hän ei tahtonut katsoa keskustelukumppaniaan suoraan silmiin yhtäjaksoisesti, vaan kummatkin tyytyivät istumaan vierekkäisissä nojatuoleissaan tulen loimua seuraten.
”Hän yrittää parhaansa”, toinen, punainen Metsästäjä, joka tunnettiin nimellä Väijyjä, vastasi rauhallisesti, mutta hänen äänensä oli silti kylmä. Se oli aina kylmä. ”Meidän Miimikkomme ei ottaisi sitä riskiä, ettemme ’auttaisi hänen rakastaan’.”
Verikosto hymähti. ”Niin kai sitten.”
”Mutta kerrohan”, Väijyjä jatkoi keskustelua, kääntäen päätään eriparisilmäisen keskustelukumppaninsa suuntaan. ”Mihin laitoit paketin?”
”Ai sen roskan?”
Punaisen Metsästäjän silmät siristyivät hieman. ”En istuisi tässä, jos tuhlaisin niitä resursseja, joihin pääsen käsiksi.”
”Anteeksi”, sarvipää sai suustaan. Hän ei ollut hyvä pyytelemään anteeksi. ”Laitoin sen kellarin holviin muiden tavaroiden kanssa.”

Vähemmän sarvekas Metsästäjä käänsi katseensa jälleen liekkeihin. Päivä ei ollut mennyt lainkaan suunnitelman mukaan, mutta hän päätti säilyttää malttinsa. Vielä oli aivan liian aikaista sanoa, mutta jotenkin hän tiesi Pimeyden Metsästäjien lähenevän käännekohtaansa…

Mutta onneksi ilmastointikanavassa tunnelma oli korkealla. Hyönteisvoro oli nimittäin aivan holvin tuntumassa. Hän ruuvasi tiensä ulos raikkaan ilman ja oman itsensä liikkumista edesauttavasta putkistosta ja tupsahti käytävään, jonka oli etukäteen varmistanut valvontakamerattomaksi. Nyt jäljellä oli enää paksu ja murtamaton holvin ovi.

Varas nauroi sisäisesti ja avasi yhdistelmälukot pyörittelemällä niitä hetken.

Niks naks niks niks naks oli kaunis konsertto ja merkki hyvin tehdystä työstä. Nazorak astui holviin korjaten samalla silmät peittävän mustan kangasnaamarinsa asentoa. Huone oli koruton, betoniseinäinen ja näytti niin paljon maan alla sijaitsevalta kuin mikään ikinä pystyi, eikä missään nimessä vetänyt vertoja Metsästäjien arvokkaimmille ja parhaiten vartioiduille holveille. Mutta sen hyllyt oli lastattu suurella määrällä arvokasta tavaraa, joista saisi oikeilla markkinoilla oikein mehevän hinnan. Oli Kanoheja, oli aseita, oli taidetta. Ja sitten oli ruma paketti.

Hyönteinen nosti sen kummissaan. Laatikko oli kääritty ruskeaan paperiin ja se oli kaikin puolin koruton.
Ovatko Metsästäjät alkaneet levittää nimeämispäivän ilosanomaa?
Varas laski paketin takaisin puiselle tasolle josta oli sen poiminut ja jatkoi muun tavaran penkomista. Asiantuntevuus oli avainsana, kun karkulais-Nazorak arvioi, mitä saisi vietyä mukanaan ja mikä olisi kuljetettavuuteensa suhteutettuna arvokkainta.

Ja kaikken tämän asiantuntevuuden kanssa täysin ristiriitaisesti hän otti matkaansa sen paketin.
Minä otan tämän, hän päätti. Varas ei tohtinut myöntää miksi, vaikka tiesikin vastauksen. Epäammattimainen mielijohde ei johtunut siitä, että hänestä olisi ollut hyvä ajatus ryöstää arvottomimmaksi arvaamansa artifakti Metsästäjien holvista vain ärsyttääkseen rikollisjärjestöä, vaikka usein jotain samansuuntaista harjoittikin. Ratkaisevaa oli se, miten paljon paketti muistutti nimeämispäivälahjaa.
Nimeämispäivä… hyönteinen ajatteli, miltei ääneen. Sana satutti torakkaa. Se sai hänet samanaikaisesti vihaiseksi, surulliseksi ja ennen kaikkea katkeraksi. Hän epäili sen aiheuttavan samaa kaikissa lajikumppaneissaan.

Nimien täydellinen kieltäminen oli julmin kaikista torakkaimperiumin manipuloinnin muodoista. Omaa tai toistensa identiteettiä ei saanut määritellä, vaan se jätettiin täysin johtoportaalle.
Ei nimi miestä pahenna, varas ajatteli ajatuksen, josta hänet olisi omiensa puolessa tuomittu kuolemaan. Niinkuin tuomittiinkin.

Hansikoidut sormet puristivat pakettia. Niin vaatimaton esine muistutti vorotorakkaa maailmasta, jonka osana hän ei koskaan päässyt olemaan.

Se ei kuitenkaan estänyt häntä pakkaamasta loppua saaliistaan ja jättämästä käyntikorttiaan holviin. Hän jätti aina käyntikortin, lähinnä koska pystyi, mutta myös koska hahaha siitäs saitte. Mestarivaras poistui holvista, palasi ilmastointikanavaan ja sitä kautta pakeni kartanosta. Hän ei aikonut pitää pakettia itsellään; tavaroiden epävirallisen hankinnan mestarin ’liikkuva elämäntapansa’ salli harvoja turhuuksia. Mutta vain lahjan hetkellinen piteleminen sai hänet hyvälle tuulelle, ja se pieni ruskeaan paperiin kääritty koruttomuuden ilmentymä oli hänelle kuin lahja, jota hän ei koskaan saanut. Vaikka olikin ehkä varastettu. Joskus ’antamisen ilo’ toteutui, vaikka antaja ei vapaaehtoisesti mistään luopunutkaan. Varas koki olevansa vain vauhdittava tekijä.

Sitä paitsi karkuri-nazorakin osa maailmassa ei ollut helppo.

Rakkaalla lapsella on monta nimea, varashyönteinen vielä ajatteli. Ja meillä ei lainkaan.

Joulukalenteri 2012

15. Keskusteluja tulivuorien alla

3 kommenttia

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=Vr41p40ifPU&w=500&h=37]

Matkustajan kädet lepäsivät hänen aseensa päällä. Hänen ei tarvinnut ohjata venettään, joka rauhassa ui kohti harmaata ja punaista rantaa. Matkustaja oli Toa, mutta ilman Suvaa. Hän puki säkkikankaisen anorakin päälle ja peitti punertavan huivinsa kasvojaan. Viimeiseksi hän laittoi paksut pihkasta tehdyt suojalasit silmiensä eteen. Vene rantautui viimein tuohon kirottuun maahan.

Trem Kromin Niemen tuhkamyrskyt piiskasivat kaikkia, jotka lähestyivät sen terävien kristallitähkien puutarhaan. Tulivuoret syöksi kekälettä, ja karkeat kivipölyt piilottivat maanpinnan.
Toa piti tummasta lierihatustaan kiinni vapaalla kädellään, hänen toinen kätensä tiukasti kiinni sauvassa. Jokainen askel upposi syvälle maahan, tehden matkasta raskaan ja tukalan.

Jos Toalla olisi ollut Hau, hän olisi pystynyt suojaamaan itsensä ankarasta sorasateesta ja voinut olla käyttämättä sumeita lasejaan. Akakulla hän olisi voinut oikeasti nähdä suojalasien läpi.
Nyt kun Toa ajattelee, mikä tahansa muu kanohi kuin hänen Suurta Avohkiin näköisyyttä kopioiva naamio olisi edistys. Mutta ikävä kyllä, Toalla ei ollut Suvaa, eli ei muita naamioitakaan.

Toan punainen huivi tanssi raa’an myräkän tahdissa, joka innosti myös muutkin vaatekappaleet Toan päällä tekemään samoin, paitsi hänen hattunsa, jota Toa piti hoivansa alla henkilökohtaisesti.
Toa vaelsi ilman selvää päämäärää paksun tuhkan läpi kuin eksynyttä rahin pentua, joka kadotti silmänsä.
Rajuilma ei taantuisi viikkoihin, Toa toisti itselleen mielessä. Hänen marssinsa ei hidastunut, vaikka jokainen hänen lihassäikeensä kaipasi lepoa. Toa ei pitänyt lukua kuinka kauan hän oli kävellyt painavan pölykerroksen läpi, kuinka monta kuivia ja vääntyneitä varpuja hän oli ylittänyt ja kuinka monta kidenastoja hän oli kohdannut.

Hänen kävi näitä numeroita mielessään, mutta ei peittänyt sillä keskittymistään tarpeeksi, joten hän huomasi vieraan äänen tavallisen kekäleen ja tuhkan välissä.
Toa otti puolustavan Veden elementin asennon ja lähestyi äänen lähdettä.
Punakäärme nousi ylös soran alta, jonka väri oli sulautunut onnistuneesti punertavaan ympäristöön. Rahi sihisi hyökkäävästi saalista. Sen useat piikit kipinöivät intensiivisesti.
Toa otti askelia hitaasti sivuun, hän oli valmiina. Punakäärme ei ottanut nälkäisiä katseitaan pois saalistaan.
Ennen kuin kumpikaan huomasi, toinen heistä oli kaatunut maahan, hänen verensä kastellen harmaata hiekkaa. Heidän korvansa eivät olisi voineet poimia myräkän keskeltä tuon aseen ääntä, mutta he olisivat voineet kuulla toisen toonin.
”VALOTTU!”

Toa katsoi toista sankari-soturia, joka liukui mäeltä ja juoksi hänen viereen.

”Viime tapaamisesta ollut jo aikaa, Valottu!” vihreä, Suurta Volitakia kantava Toa huohotti innostuneesti. Toa ja Toa. Trem Kromin niemessä ei usein törmätty kahden Sankareihin yhtäaikaa.

”Nidhiki. Iltapäivää sinullekin.”

Valottu pyyhki tuhkan pois suojatakistaan ja ripusti sen naulakkoon. Miellyttävä viileys, joka kulki ellipsin muotoisessa huoneessa oli hyvin rauhoittava tukahduttavan retken jälkeen. Myrskyn ääni kuului yhä talon ulkopuolelta.

Nidhiki kaatoi lasi kylmää ja laittoi sen savipöydälle. Toat istuivat pöydän ääreen.

”No, miten matkasi on ollut?” Nidhiki kysyi ja siemaisi hieman juotavaansa.
”Sama kuin ennenkin. En ole ehtinyt seurata mitä muualla maailmassa tapahtuu” Valottu vastasi ilman Toalle.
”Ahaa”, Nidhiki otti toisen kulauksen. ”Täällä asiat ovat pysyneet myös aika samana. Tosin, Ivek ja Tuvanista tuli pari, tuhkahirssisato on ollut tuottoisa, Rahit ovat kiusanneet asukkaita kuten tavallista ja De-kansa on yhä omien piirinsä keskellä…”
Ilman Toa kertasi tapahtumiaan, vaikka häneltä ei olisi kysytty. Kesti hetken ennen kuin hän vaihtoi aihetta.
”Hei, oletko vieläkään lukenut sitä kirjaa jota ehdotin, se ”Veden lukijan ilta”?” Ilman Toa kysyi hyväntuulisesti.
”En”, Valottu vastasi lakonisesti.
”Mitää, julmaa”, Nidhiki kihersi ystävällisesti. ”Et koskaan lue, mitä ehdotan.”
”Ei ole ollut aikaa.”
”Mutta ei sinulla ole kiire.”
”En löytänyt kirjatoreilta.”
”Mutta se on menestyskirja.”
”Ai.”
Valottu ei yllättävästi muuttanut tyyntä äänensävyään kertaakaan keskustelun aikana, mikä huvitti Ilman Toaa suuresti.

Hän ei lopettaisi aikoihin ellei Valottu olisi jatkanut puhumista.
”Olen kyllä kuullut, että Suuressa Kaupungissa on syntynyt selkkauksia”

Nidhiki lopetti selittämisen ja siirtyi pois aiheestaan. ”Muistat kai Rauhan Akolyytit?”

”Muistan. Varakuraattori Lumihan oli nostanut pienen mellakan kun Jaatikko oli hiljennetty hänen Dumen hallinnon kritiikin takia”, hattupäinen Toa vastasi, eikä hetkeäkään paljastanut katsettaan hattunsa varjon alta.

”Niin, siitä kuinka Dumen opetukset ei seuraa Ylpeää-Vanhaa-Suuntaa. No, Vaurauden Arkkitehtien sisällä on syntynyt ristiriitoja. Kuulema osa ovat alkaneet sympatisoida Degohin ja muiden loogikkojen ja tiedemarkiisien kanssa.”
”Ei ihme. Dumen uudistukset ovat olleet radikaalisia. Ylpeästä-Vanhasta-Suunnasta erkaneminen tarkoittaisi koko yhteiskunnan toimintajärjestelmän muuttamista”, Valottu vastasi mietteliäänä.

”Jep, mutta Dume on pitänyt kyllä pitänyt mellakat erittäin hyvin kurissa, joten suurta kaaosta ei ole vielä syttynyt. Kuulema Degoh on jopa suunnittelemassa uuden kommuunin rakentamista”, Nidhiki jatkoi selittämistä ja joi loputkin juomansa. ”On myönnettävä; Dumen alla ei ainakaan syty kolmatta Suurta Puhdistusta.”

Valottu pysyi hiljaa.

”Asioita, joita olen kuullut mitä Makutat tekivät ja Parven tuoma massamurha hyytää minua yhäkin”, Nidhiki mainitsi ohikulkevasti, mutta Valottu oli syvällä omien ajatuksien sisällä.

Hän muisteli sitä, mitä hänen ei pitäisi.
Nidhiki huomasi pian Toan yhtäkkisen hiljaisuuden ja yritti vaihtaa uudelleen aihetta.
”Hei, Kaupungista puheen ollen; muistat kai Ihitin, joka muutti sinne? ”
”Luulin, että kaikki Matoralaiset täällä pelkäävät sinua?”
”Auts, tuo sattuu”, Nidhiki yritti kuulostaa piittaamattomalta, mutta Valottu tiesi.
Nidhiki nousi ylös tuolistaan ja meni toiseen huoneeseen etsimään jotain. Pian hän palasi takaisin pöydälle, hän toi mukanaan ympyrän muotoisen metalliesineen johon oli kirjailtu lyhyen numerosarjan.
”Katso mitä hän lähetti minut, suoraan Tieto-Torneilta”
Toa katsoi hetken pöydän päällä lepäävää esinettä.
”Sen nimi on Kanoka. Se on kyllä vielä prototyyppi, mutta kuulema tulee olemaan vallankumouksellinen.”

”Lautanen. Hyvä tietää, että vanha Matanin kieli elää vielä”, Valotun äänensävy muuttui asteittain hienovaraisesti, ja alkoi puhua itselleen. ”Te kete veore conoga harai suma rasin weraki. Inai avoh te eluni raura kuara mai…”

”Hei nyt, eivät kaikki ole yhtä vanhoja ja tietämyksellisiä kuin sinä”, Nidhiki sanoi ja piteli kiekkoa tiukasti kädessä. ”Älä sitten koske tähän”
”En minä aikonut”, Toa vastasi, vaikka hän ei edes kysynyt kiekkoa. ”Sitä paitsi, mitä vikaa kristallisoijissa oli?”
”Valottu hei. Et voi sanoa rehellisesti, että niitä jalkajousia käytetään vielä? Ne ovat raskaita ja kömpelöitä antiikkia”
”Mutta ne toimivat”
”Miten vain”
Tuhkamyrsky jatkui, kuten keskustelukin.
”Oletko vieläkin yksin? Siis, vieläkin vapaana ilman tiimiä?” Nidhiki kysyi
”Kyllä”
”Ei yhtään paikkaa jota suojella”
”Ei”
”Oletko yrittänyt asettua?”
”En voi”
Tässä vaiheessa keskustelu oli muistuttanut enemmän kuulustelulta, mutta ilman Toa oli ainoa joka ei huomannut sitä.
”Miksi nämä kysymykset yhtäkkiä?”

”No, sinä et yleisesti käy täällä. Tai no, et käy täällä enää yhtä yleseisti, joten ajattelin vain. Sinä et tunnu sellaiselta, joka tulee ilman syytä. Minulla on omat ihmiset jota suojella. No, ne hieman pelkäävät minua, mutta silti ja no, halusin vain…”
Ilman Toa alkoi kompastella omiin sanoihin.

”Mitä tarkoitat?” Valottu kysyi kääntämättä päätään.
”Äh, unohda. Unohda mitä sanoin”, Nidhiki vaihtoi pian taas puheenaihetta yrittäen kuulostaa niin rentoutuneelta kuin mahdollista. Mutta Toa tiesi, mitä Nidhiki piilotti.
”Et luota minuun”, Valottu sanoi. ”Vaikka olemmekin tavanneet aika usein.”
”Miten niin?” Ilman Toa yritti vastata rauhallisesti.
”Olet silmäillyt asettasi koko ajan ja pitänyt sitä kätesi lähettyvillä”
Nidhiki nielaisi hermostuneesti. Hän ei tiennyt milloin ja kuinka kauan Toa oli katsonut häntä silmiin hattunsa alta. Miten hän näki hattunsa alta? ”Äh, öh…”

”Ymmärrän, miksi et luota minuun”, Valottu jatkoi. Nidhiki ei yrittänyt puolustaa itseään ja pysyi vaiti.
”Tulin tänne vain lyhyeksi ajaksi. Minä en palaa enää takaisin tämän käynnin jälkeen”, Toa yhtäkkiä mainitsi, mikä yllätti ilman Toan. Nidhiki halusi kysyä, saada enemmän tietoa irti, mutta hän tiesi ettei siitä tulisi mitään. Valottu ei koskaan vastaisi suoraan.
Kumpikaan ei seurannut ajan virtausta siinä kiusallisessa hiljaisuudessa, ja pian kuin huomasivatkaan, oli aika lähdettävä. Valotun lopettaessa hän nousi ylös tuolistaan ja puki anorakin päälle.
”Pitääkö sinun lähteä?” Nidhiki viimein kysyi.
”Kyllä”, Valottu vastasi ilman selitystä, mutta ilman Toa ei enää yrittänyt repi enemmän tietoa irti. Ennen kuin Valottu ehti avata oven, hän puhui taas.
”Olen ajan saatossa muodostanut epäilyksen, joka liittyy siihen mitä tein. En tiedä olenko oikeassa vai en, mutta osa minusta kuitenkin on onnistunut uskottaman minun olevan oikeassa. Tämän takia en voi enää käydä täällä.

Olet vielä nuori, mutta sinulla on edessäsi vielä paljon, ja tulet kantamaan suuren vastuun kanssasi. Tulet joutumaan tilanteisiin, jossa kyseenalaista itseäsi.
Mutta muista: Älä ajattele, että olet muita huonompi. Sinulle annettiin tämä voima syystä. Älä kuvittele hetkeäkään, että et ole sen arvoinen.”
Nidhiki ei sanonut mitään. Useita ajatuksia vieri hänen päässä. Mitä Valottu puhuu? Mitä hän tarkoittaa? On hän aina ollut tyyni, mutta miksi yhtäkkiä tämä? Minkä takia se, mitä hän sanoo vaikuttaa enemmän kuin pitäisi?

”Älä tee samaa virhettä kuin minäkin…

Hyvästi.”

Trem Kromin kylät eivät koskaan olleet pelkkä kokoelma taloja ja koteja muurin takana, ellei niitä olisi rakennettu laaksojen väleihin tai olleet Whetalaisia lonkeronomadeja, joita oli nykyään kaikki alla niemimaassa Kalmahin epäonnistuneen nousun jälkeen.
Sen sijaan, kylät olivat rakennettu yhden, paljon suuremman katon alle, jolloin yksi asutuskunta oli ulkopuolisille kuin yksi suurempi, manas-ravun muotoinen rakennus.
Oraalisen perinteen mukaan osa vanhimmista kyläkoteloinneista ovat manas-rapuja, joita Legendaarinen Kahdeksan olivat päihittäneet varhaisimmissa aikakausissa, mutta kukaan ei ole varmistanut tätä muuna kuin paikallisena satuna.

Kylän asutukset olivat arkkitehtuuriltaan samankaltaisia Olda Tohungan tyyliin, mutta paljon aaltoilevimpia ja orgaanisempia muodoiltaan.
Hieman kauempana kylästä oli myös vanha Steltiläinen linnoitus, joka oli vain varjo entisestä itsestään. Nykyään se on muistutus Aristokraattien epäonnistuneista ja turhamaisista valloitusretkistä, todistaen yhä uudelleen kuinka he eivät tulisi koskaan kopioimaan kunniakkaiden esi-isiensä saavutuksia.

”Saisinko tuon laatikon takaisin?” kaapuun pukeutunut sciludomilainen osoitti Valotun kantamaan ruskeaa laatikkoa, jonka hän löysi matkalla.
Valottu antoi laatikon ilman kysymyksiä. Sciludomilainen juoksi heti kun sai kyntensä siihen ja nauroi maanisesti samaan aikaan.
Tuhansia ääniä kuului joka suunnassa, jokainen niistä taisteli, kamppasi ja kietoi toinen toisensa. Mainokset, ilmoitukset, varoitukset ja ehdotukset väänsivät ja kiersivät, ne olivat ainoa kieli jota puhuttiin kaupanteon valloittamassa foorumissa, jossa raha aina liikkui nopeammin kuin ihmisetkin.
Jokainen kävijä olivat yltä päältä peitetty paksuun suojatakkeihin, turbaaneihin ja viittoihin, kantaen päällä samat pihkasta tehdyt suojalasit. Kukaan ei halunnut joutua Trem Kromin rajuilman saaliiksi. Ruskean, harmaan ja hiekan värisävyihin pukeutuneet asukkaat olivat vaikea erottaa toisistaan eikä koskaan tiedä milloin edessä törmää joku yhdestätoista matoralaiskansoista, selakhilaiseen veteraaniin, skakdi-palkkasoturiin, karkotettuun lonkeronomadien paimeneen, tai silloin tällöin Krikcit-Pappimieheen ja vortixx vapaakauppiaaseen, jonka onni oli viimein ehtynyt.

Jokainen myyntikoju laittoi esille vain harvoin samoja esineitä. Käsityöt, työkalut, elintarvikkeet, aseet; jokainen oli jaettu omaan kojuun, joka myi vain yhtä tiettyä. Siinä missä ensimmäinen olisi myynyt ruukkuja, olisi toinen myynyt pelkästään lautasia ja kolmas kulhoja, ja niin edelleen.
”Saisiko neidille olla upea takki?” Ba-Matoralainen kauppias kysyi. Valottua ei ole tunnistettu Toaksi kiitos hänen lierihatun ja paksun viitan. Hänet olisi voinut ihmiskasassa helposti luulla toisen muun lajin edustajaksi.
”Tämän takin on suoraan tuotu Metru-Nuilta. Tämän takki on tehty seuraten vanhan Eliitin tyyliä!” myyjä mainosti innokkaasti takkia. Takki oli mustan ja hiekanharmaa, jossa on koristeltu vain vähän mutta ytimekkäästi. ”Hei hetkinen, sattuuko neiti olemaan Toa?”
Valottu katsoi hetken takkia, ja vastasi.

”Ei, en ole Toa.

En enää.”

Joulukalenteri 2012

14: Odottamaton matka tai jotain sinnepäin

2 kommenttia

Yksinäinen vuori, Volomarian kylä

Yksinäinen vuori kaukana Eteläisen mantereen pohjoisosissa oli koti Ortonien yhteisölle. Vuoren onkaloon nämä kaivuulaitteilla, porilla ja hakuilla varustetut pienehköt olennot olivat kaivaneet itselleen suurehkon valtakunnan. Suuret kivipaadet pitelivät jättiläismäisten salien kattoja paikoillaan kun matoraneista lähteneen sukuhaaran edustajat louhivat mineraaleja kuten smaragdia, timantteja ja valokiviä vuoren uumenista. Näitä asukkaat käyttivät vaihdannassa ja rikastuivat. Korkean elintason seurauksena läheinen laakso oli täyttynyt teknologiaromusta, jota kukaan ei hyödyntänyt. Kuljettimien, ilmalaivojen ja kiitureiden jäänteitä oli laakso täynnä, koska piittaamattomat ja rikkaat kaivostyöläiset eivät niitä osanneet korjata. Tänne joutumaalle perustettiin hiukan poikkeavanlaatuinen kylä, joka koostui pelkästään naispuolisista matoraneista.

Suurin osa Volomarian kylän asukkaista oli salaman, jään, veden ja kasvillisuuden elementeistä. Toki muutama mielenvoimien matoran-neitokin oli mukana kylää asuttamassa, mutta nämä olivat pääelementit.

Erivärisistä metallikupoleista tehdyt talot tarjosivat suojaa heille, ja sähköteknilliset taidot pitivät asunnot lämpiminä. Maan alta johdettiin lämpöä taloihin ja kylä oli lämmön ja energian suhteen omavarainen kun läheinen joki, Erian, valjastettiin hyötykäyttöön ja tuottamaan sähköä asukkaiden tarpeisiin.

Kylää johti vanha kasvillisuuden turaga Elianor, yhdessä mielenvoimain turaga Valionorin kanssa. Kaksikko oli ollut toia jo aikana ennen aikaa ja nähnyt universumin syntyvän ja Legendojen kaupungin ensimmäiset tiedon tornin siemenet laskettiin maahan.

”Tästä tulee hieno Nimeämispäivä”, Elianor kertoi ystävälleen, samalla kun laittoi jo hiukan värinsä menettäneen kuusen taas elämään kirkkaasti. Vihreä valopallo lensi turagan turkoosista kämmenestä, mennen puun sydämeen. ”Amana Volo kaiken herättää, Amana Volo meidät yhdistää”.

”Meidän pitää varmistaa että Vuata Maca puu pitää kylän elinvoiman hengissä. Puu on jo vanha ja lohkeilemassa ja sen voimaa pitää ylläpitää. Oi kumpa se yksi vieraileva Salaman Toa, Tawakos se olikaan, olisi täällä. Hänen vierailustaan on jo iäisyys ja puumme tarvitsee jostain toa-voimaa”, Valionor puuskutti. Hän oli käyttänyt liikaa aikaa puhumiseen eikä totuttuun tapaansa ollut lähettänyt vain mieliviestejä ystävälleen.

”Ennusmerkit sanovat että talvesta on tulossa ankara. Erian on jäätymässä ja ortoneillakin alkaa olla kylmä, vaikka he pumppaavatkin lämpimikseen Yksinäisen vuoren laavaa energianlähteeksi. Meidän pitää keksiä keino selviytyä tästä tulevasta kylmyyden ajasta. Kenet lähetämme hakemaan uutta elinvoimaa Vuata Maca-puulle?” Elianor lopetti uupuneena.

”Entä kirjuri? Hän vaikuttaa toimettomalta kun paperikin loppui ja täällä ei ole tapahtunut mitään pitkiin aikoihin. Muistatkos muuten sen yhden kiven jonka piilotimme Yksinäiselle vuorelle joskus kauan sitten? Eikös se ollut jokin toa-voimalla varustettu juttu tai vastaava?” Valionor puuskutti ja hieroi leukaansa. Seikkailuista Elianorin kanssa oli kulunut jo kauan ja aina kaikkea ei muistanut selvästi kun muisti ulottui tuhansien ja taas tuhansien vuosien päähän.

”Ehdotatko siis häntä meidän matkaajaksemme? No ottakoon mukaansa Bethoonian, Bo-Matoranimme ja sokeriruokofarmarimme. Kyllä he varmaan saavat jotain aikaiseksi.”

”Asia on siis sovittu. Lähtekäämme kiireen vilkkaa Kirjurin talolle. Volomaria ansaitsee hienon nimeämispäiväjuhlan ja siihen pääsemme vain Vuata Maca puun lämmössä. Kiitäkämme niin nopeasti kuin vanhoilla jäsenillämme kerkiämme”.

Kului jonkin aikaa kunnes jaloa Hunaa kantava Valianor ja jaloa Hauta kantava Elianor pääsivät erilaisista sähköjohdoista ja metallikappaleista muovatulle kupolitalolle, jossa Vo-Matoran Kirjuri torkkui riipputuolissaan. Nuori Matoran-neito oli lukenut viime yön Rahi-kirjaa, jossa kerrottiin yhteiskuntahyönteisistä, joilla oli suuri liikkuva imperiumi kaukana maailman laidalla. Opus oli ollut perin mielenkiintoinen, mutta sisälsi muutamia asiavirheitä, ehkä siksi että kirjoittaja oli menettänyt osan järjestään hulluuspöllöjä tutkimassa tai siksi että hänen jokaisen sormensa paikalla oli erillinen linkkuveitsiproteesi. Jokatapauksessa Kirjuri putosi äänekkäästi lattialle kun kaksi vanhusta tulivat häntä herättelemään.

”Ylös Kirjuri. Nyt on aika nousta ja lähteä tehtävälle. Herätä Bethoonia ja lähtekää yhdessä Yksinäiselle vuorelle. Meillä on sinulle kartta ja äläkä palaa ennen kuin olet saanut tehtävän hoidettua”.

”Onko tämä jotain pahaa unta?” kirjuri kysyi, raottaen silmiään. Putoaminen oli laittanut hänen naamionsa mutkalle hänen naamallaan ja Ruru piti suoristaa. Unta tämä ei ainakaan tuntunut olevan otsan kuhmun takia.

Kirjuri nousi, pakkasi reppuunsa tavaroita ja lähti kiitämään, jättäen hölmistyneet turagat hänen asuntoonsa, jossa johtoviidakko vaelteli ympäriinsä. Seinällä riippui iso juliste keltaisesta hau-naamaisesta salaman toasta. Julisteessa oli kiinni ledivaloja ja niiden avulla toan silmät ja sydänvalo hehkuivat.

Bethoonia oli kotonaan, laskemassa harvinaisten siementensä kokoelmaa ja hoivaamassa Pertiksi nimeämäänsä sokeriruokotainta kun Vo-Matoran kirjuri astui sisään.

”Ai hei sinä. Mitäs sinä nyt olet tänne tullut? Etkös joskus sanonut että siementen laskeminen on uuvuttavaa hommaa?” Kakamaa kantava Bethoonia kysäisi, laittaen samalla siemenet laatikkoon takaisin. Metallikuorinen talo oli sisältä varsinainen viidakko ja monenmoiset kasvit kasvoivat lähes valtoimenaan hänen kodissaan.
”Turagat päättivät että meidän pitää hakea jokin aarre vuoren laelta. Matka Yksinäiselle vuorelle pitää aloittaa pian, muuten emme saa kunnollista nimeämispäiväjuhlaa ja jäädymme tänne rojujen keskelle.”
”Öööh…” Bethoonia mutisi, hörppien samalla kiihkeästi kamomillateetä. Hän mussutti myös leipää ja valmistautui henkisesti vuoriretkelle.
”Ei tuo vuoren ylitys niin kauan vie, ehkä muutamia tunteja. Olemme matoraneja, emme mitään puolituisia. Joten lähdetäänkö jo?” Kirjuri tivasi ja odotti Bo-Matoranin reaktiota. Sinivihreä matoran alkoi kerätä tavaroitaan nopeasti lehdistä kyhättyyn reppuunsa. Valokiviä, köyttä, lämpökiviä ja kiekonheitin kuuluivat jokaisen matoranretkeläisen perusvarusteisiin.
Kaksikko lähti käppäilemään läpi kylän. Metallikupolit oli monissa paikoissa valaistu ulkoapäin ledivaloin ja valokivin ja joka paikka oli valkoisenaan lumesta. Ystävyksemme eivät tunteneet pahemmin kylmää, koska pitivät kaulassaan lämpökiekkoja roikkumassa riipuksista. Tugarat odottivat hylätyn ja osittain puretun matkustajalaivan lähellä, värjötellen tulen loimussa.
”Eli joo. Hyvä kun olette ripeitä, sillä nopeus on valttia. Tarvitsemme vuoren laelta arkun, joka on haudattuna sinne ikiroudan alle. Lämpökivellä saatte sulatettua jään arkun ympäriltä ja jaksatte kaksin tuoda sen sisältöineen kylään. Onnea matkaan!” Valionor huiskutti nenäliinallaan kaksikon matkaan.
”Miksi meidän pitäisi kavuta jos Jameelikalla olisi meille ihan kunnon kahu-kotkat vuorelle lentämistä varten? Ja mikseivät Turagat itse lennä sinne linnuillaan”, kirjuri mutisi, lampsien upottavassa hangessa kohti Jameelikan taloa, joka oli rakennettu metalleista tehdyn puun latvaan. Puun oksat säkenöivät kullan ja hopean väreissä ja niillä oli paljon lunta. Jameelika oli ce-matoran joka huolehti alueen posteista lentoteitse. Hänen kolme kahuaan, Tyrsky, Myrsky ja Hyrsky nuokkuivat orsillaan kun Kirjuri ja Bethoonia rymistelivät vinssihissillä ylös Jameelikan talolle.
”Avaa ovi Jameelika! Tarvitsemme kyydin vuoren huipulle. Turagat ovat ihan kajahtaneita ja laittoivat meidät odottamattomalle matkalle. Kahut tänne ja sassiin!” Vo-Matoran kirjuri huusi sininen ruru punaisena.
”Tullaan tullaan”, pitkähiuksinen kultasininen Jameelika huusi ja saapui kylpypyyhe ruumiinsa ympärillä. Hän oli juuri käynyt suihkussa. Kultaista kakamaa kantava matoran saapui hytisten eteiseen ja opasti kaksikon sisään.
”Ei ole aikaa, on mentävä vuorelle. Nyt heti”, Bethoonia ärisi. Hän ei pitänyt lentämisestä mutta kyllä se tarpomisen lumessa voittaisi.
Kolmikko suuntasi nopeasti kahujen luokse ja lähti lentoon vuorelle. Tuulet eivät näitä uljaita lintuja häirinneet ja muutamassa tunnissa he olivat perillä vuoren laella.
”Olisi kulunut päiviä kavuta tänne, ei tunteja kuten turagat meitä huijasivat. Mitäköhän ne meidän päämme menoksi ovat keksineet siellä kylässä”, kirjuri tokaisi, mutta alkoi kaivaa reppunsa sisältöä lumelle. Ei ollut aikaa ihastella hienoja maisemia joita talvi oli Luonut laaksoon ja vuorille, vaan oli aika sulattaa se karzahnin jää ja ottaa arkku mukaan vuorelta ja tuoda se turagoille.
Jää suli todella nopeasti kun kolmikko heitti lumeen melkein kaikki lämpöä tuottavat asiansa. Tuore leipäkin lensi sulatuskasaan ja lumi suli vedeksi pikkuhiljaa. Liian hiljaa, jolloin kirjuri alkoi kaivaa kaksin käsin lumimoskaa pois. Tämä homma pitäisi saada valmiiksi ennen kotiinpaluuta ja tämä vuori, jolla oltiin oltu kokonaista puoli tuntia oli alkanut jo siinä ajassa käydä sietämättömäksi.
Jameelika otti turkoosin lapion, lapion jossa oli turhamaisesti käytetty turkoosi timantti. Hän alkoi kaivaa vimmatusti kun Bethoonia sulatti sulatuskivillä jäätä ja lunta. Pian tarvittiin ämpäriä veden äyskäröimiseen.
Viimein lapio kolahti johonkin kovaan ja kolmikko alkoi kaivaa arkun ympäriltä. Arkku pitäisi saada ehjänä pois, muuten se räjähtäisi sisältönsä kanssa kuin pinjata ja pienenisi, koska se oli taika-arkku ja isompi sisältä kuin ulkoa.
”Jes. Nyt päästään pois täältä. Hae Tyrsky, Myrsky ja Hyrsky niin pääsemme kotiin”, Kirjuri tivahti, koska hänellä oli univajetta ja tolkuton nälkä. Lukemiset olivat valvottaneet häntä ja hänellä ei enää ollut ollut varaa kunnolliseen ruokaan kun kirjaston myöhästymismaksut piti maksaa pois.
”Ole nyt ihan rauhassa, Kirjuri”, Bethoonia rauhoitteli vo-matorania. Hänkään ei pitänyt vuoresta vaan halusi takaisin sokeriruokojensa pariin. Patu piti kastella ja hoivata. Sen juuret kaipasivat trimmausta. Patu oli hänen lemmikkisokeriruokonsa jos niin voi sanoa. Tämä oli yksi asioista joiden takia Bethooniaa pidettiin outona.
”Olemme kohta valmiita. Olen kiinnittänyt arkun Tyrskyn selkään. Kirjuri, saat mennä hänen kyytiinsä. Varo kutittamasta Tyrskyä, sillä silloin häntä on vaikea hallita ja hänestä tulee arvaamaton. Minä otan Hyrskyn ja Bethoonialla jää Myrsky. Lähtekäämme siis kun kaikki ovat valmiit”.
Matoranit kapusivat värikkäiden kotkien selkään ja kotkat tajusivat lähdön ajan olevan koittaneen. Linnut loivat lepakonsiipimäisiin siipiinsä energiaverkon jonka avulla he lähtivät lentoon ja vielä todella nopeaan lentoon, vaikka satoikin lunta aivan kauheasti.
”Kahut osaavat kyllä kotiin”, Jameelika huusi myrskyn keskeltä, mutta Kirjuri ja Bethoonia eivät kuulleet häntä. He pitelivät lintujensa sulista kiinni minkä pystyivät ja rukoilivat Mata Nuita apuun. Nimeämispäivänä tulisi kolme ruumista jos he epäonnistuisivat ja koko kylä tuhoutuisi sen mukana.
Valitettavasti Kirjuri piteli juuri Tyrskyn herkästä kohdasta kiinni ja lintu alkoi heittelehtiä tuulessa hallitsemattomasti. Muut seurasivat johtajaansa ja alkoivat kaartaa jyrkästi kohti paikkaa johon osasivat jopa silmät ummessa: Volomarian kylää.

Volomariassa kylän turagat Elionor ja Valionor kiirehtivät juhlavalmisteluissa. Juhlat piti järjestää Kirjurille, koska hänellä ei oikeasti ollut muuta nimeä kuin Kirjuri ja kenenkään nimen ei pitäisi olla vain titteli, kuten Tohtori tai jotain vastaavaa. Turagat olivat laittaneet koko kylän väen töihin ja punalakkisia matoraneja parveili ympäriinsä kantaen koristeita ja metallista tehtyjä kuusia. Kylä oli herännyt kaamoksen keskellä henkiin.
Jotkut tähyilivät taivaalle ja toivoivat Punaisen tähden ennustuksen revontulista toteutuvan tänä vuonna, koska taivaan ilotulitukset olivat aina hienoa katseltavaa. Keskelle kylää oli pystytetty korkea kuusi jonka ympärillä oli nauhoja joissa luki Kirjuri. Nimeämispäivä oli tänä vuonna pyhitetty Kirjurille, koska viime vuonna Petter-niminen ga-matoran-neito sai nimen Geliania ja tänä vuonna oli Kirjurin vuoro.
Yläilmoissa kahut heittelehtivät ja suuntasivat kohti varmaa tuhoa ja kylää. Oli varmaan surkuhupaisaa kun Jameelika koetti huutaa ohjeita linnuille. Niistä yksi kuuli käskyt, mutta seurasi orjallisesti johtajalinnun matkaa alas alas alas…
Kunnes joukkio tajusi liian myöhään rysähtävänsä päistikkaa päin pehmeistä metalleista tehtyä kuusta. Linnut takertuivat kuusen palleroihin ja nauhoihin.
”Olemme kotona Valionor ja Elionor! Ja muut!” Bethoonia huusi innoissaan kuusen latvasta. Kirjurin ruru putkahti esiin puun keskivaiheilta ja Jameelika roikkui jättimäisestä pallosta.
”Lähetitte meidät tehtävälle ja te vain piditte täällä hauskaa”, kirjuri huusi närkästyneenä. Sitten hän huomasi kenelle nimeämispäivä oli osoitettu.
”Oi. Kiitos. Minkä nimen minä saan?” hän huutaa kailotti. Turagat katsahtivat häneen ja purskahtivat nauruun, sitten soi torvien ääni ja suuret ledivalot syttyivät ja muodostivat nimen: Sheelika.
Kirjuri putosi hätkähdyksestä alas puusta ja heräsi vasta seuraavana päivänä pediltään, kädessään arkku. Hän katsoi arkun sisälle ja huomasi sen sisältävän pienehkön riutuneen laatikon. Sheelika kurkisti laatikon sisälle ja laittoi nopeasti kannen kiinni. Tämä oli paras nimeämispäivä sillä hän sai vihdoin kunnon nimen.
Vo-Matoran puristi laatikkoa ja uppoutui taas ihaniin uniin.