Aihearkisto: Joulukalenteri 2012

Klaanon-joulukalenteri vuodelle 2012

Joulukalenteri 2012

24: Yli merten ja halki historian

24.12.2012 Guardian 8 kommenttia

Saari
Valonpilke historian alkuhämärissä

Pitkä kesä oli muuttumassa syksyksi, mutta sitä ei syvältä maan povesta havainnut. Vähäinen auringonvalo valaisi vain luolan suuaukon eikä lämmittänyt kammiota sen enempää kuin talven kylmyydessäkään. Katosta stalaktiittien välistä roikkuvat valokivet valaisivat luolan perällä innokkaana työskentelevän onu-matoranin työtä. Työtä oli jatkunut jo tuntikausia.

Pienellä hakuntapaisella seinää koputteleva huna-kasvoinen onu-matoran oli innoissaan. Tunnin päästä laiva lähtisi matkaan. Kohti pohjoista, jossa odotti huhujen ja legendojen mukaan vehreämpi maa. Kotisaari jäisi taakse.
Oli kuitenkin jotain, jonka nuori mies halusi mukaansa. Maan povessa oli odottanut… nukkunut pitkään jotain. Jotain kaunista, jota onu-matoran oli ihaillut pitkään.
Hakun viimeiset kilahdukset kaikuivat graniitissa. Kivi muuttui jauhoksi ja laskeutui lumihiutaleiden tapaan maata kohti.
Hymy matoranin kasvoilla leveni levenemistään, kun pieni asia lopulta irtosi nukkumasijastaan. Hän siveli sitä hellästi ja katseli kaunista, vihreänkirjavaa esinettä pitkään. Se oli niin kaunis. Se oli niin kaunis, mutta kukaan ei koskaan saisi tietää.

Paitsi yksi. Yhteen onu-matoran luotti yli kaiken.
Kahden tummanharmaan käden hellä ote laski seinästä irronneen kaunokaisen ruskeaan pahvilaatikkoon. Kuin kehtoon.
“Ehkä ne joskus ymmärtävät sinua”, onu-matoran sanoi haikeasti katsoen laatikon sisälle. “Ehkä joskus.”
Laatikon kansi sulkeutui hitaasti ja jätti sisällön pimeyteen. Nukkumaan.

Vanha Bio-Klaanin linnake
Vuosia sitten…
… vaan ei monia.

Ikkuna huuruuntui. Lumisade teki maisemien ihailemisesta hyvin vaikeaa. Kimaltelevat taivaan lahjat kasautuivat ikkunalaudalle peittäen sitä vähitellen alleen. Toinen toimiston ikkunoista oli raollaan, ja viileä tuuli vaihtoi tunkkaisen toimiston ilmaa.
Tammipuisella pöydällä lojui ruskeaan, vuosien riekaleiksi repimään käärepaperiin piilotettu pahvilaatikko. Lojuessaan pöydällä patruunojen, tyhjien lippaiden ja sulkakynien keskellä se näytti siltä kuin ei olisi kuulunut minnekään. Pöydän takana seisova kiikarisilmäinen sininen skakdi piteli kiinni työtuolistaan, mutta ei tohtinut istua. Skakdi hieroi leukaansa. Yrmyistä kasvoista näki, että soturi mietti pitkään ja hartaasti, mitä yllättävästi toimistoon ilmestyneelle paketille voisi tehdä.

Oli olemassa mahdollisuus, että se oli vain lahja.
Skakdi oli kuitenkin elämänsä aikana hankkinut liudan vihollisia. Se ei ollut välttämättä ongelma. Vihollisia oli kaikilla. Ekosysteemit pyörivät niin. Muakat ja kikanalot vihasivat toisiaan, koska luonto niin halusi. Jokaisella älyllisellä olennolla oli joku, jonka näkeminen aiheutti kynsiä liitutaululla vastaavan inhoreaktion.
Ongelma oli lähinnä siinä, että skakdin viholliset olivat poikkeuksellisen nimekkäitä. Oli vaatinut vuosien pakomatkan, että hän oli lopulta saanut hukattua jälkensä jollekin Hopeisen meren tuhansista pikkusaarista. Hän oli kulkenut kymmenillä eri salanimillä ja pseudonyymeillä. Useimmat näistä valehenkilöistä, joiden varjossa hän oli astellut kauemmas entisestä työnantajastaan, olivat kuolleet hyvin epäselvissä olosuhteissa ruumista jättämättä. Ja kenelläkään näistä varjohenkilöistä ei ollut yhteyttä toisiinsa. Skakdi oli pyyhkinyt itsensä pois maailmankartalta niin monta kertaa, että edes Pimeyden metsästäjien parhaat jäljittäjät eivät voisi häntä löytää.

Silti hän ei voinut olla tiedostamatta, että Zamor-kuulan sisällä olevaan tyhjiöön voisi tarvittaessa pusertaa vaikka kolmen Selecius 1.4 -kaliiberin panssarinyrkin räjähdysvoiman. Oman lisävivahteensa toi se trivianjyvänen, että Zamor-kuulan sai vapauttamaan sisältönsä myös automatisoituna ilman minkäänlaista laukaisijaa.
Kaikkein olennaisin informaationhippunen oli kuitenkin se, että useampikin täytetty Zamor-kuula mahtuisi juuri pöydällä olevan kokoiseen pakettiin.

Skakdi ei pitänyt itseään vainoharhaisena miehenä, mutta hän ei myöskään uskonut, että joku kokisi asiakseen muistaa häntä nimeämispäivälahjalla. Hän ei ollut asunut tässä puisessa linnoituksessa kauaakaan, vaikka olikin luonut itselleen jo uran ylläpitotoimissa. Harva tiesi vielä edes hänen kutsumanimeään. Kukaan ei oikeaa.
Sininen koura tarttui ruskeaan pakettiin ja nosti sitä varovaisesti ylöspäin pöydän pinnasta. Hän ravisti pakettia kevyesti. Sisällä oleva asia ei ollut ainakaan kovin iso tai painava. Sillä ei ollut väliä, sillä suunnaton voima mahtui usein pieniinkin paketteihin.

Sillä aikaa hyvin kaukana aivan toisella saarella hyvin pienikokoinen Toa todisti skakdin ajatusmaailman oikeaksi antamalla esi-isiensä raa’alla ja alkukantaisella voimalla köniin itseään kymmenen kertaa isommalle gorillarahille. Se oli kuitenkin tämän tarinan kulun kannalta hyvin toissijaista.

“No skarrararr”, Guardian sanoi itsekseen. “Syteen tai saveen.”
Guardian tuhahti. Jos joku oli nähnyt tarpeeksi vaivaa toimittaakseen pommin lahjapaketissa aivan toimistoon asti ja oli tarpeeksi kiero paskiainen tehdäkseen sen nimeämispäivänä, skakdi oli valmis antamaan kyseiselle vihamiehelle hatunnoston ja oman henkensä hopealautasella.
Guardian veti syvään henkeä. Hän tarttui ruskean pahvilaatikon kanteen ja kurkisti sisään.
Ja tunnisti näkemänsä.

Se oli kaunis, sen Guardian myönsi. Sen oli varmasti hyvinkin moni lahjapaketin sisällön edellisistä omistajista myöntänyt.

Hyvin harva oli tajunnut, mikä sisältö todella oli.

Se ei ollut välttämättä ainakaan enää vaarallinen, mutta ymmärrettyään sisällön todellisen olemuksen hyvin moni aikaisemmista omistajista oli takuulla yrittänyt hankkiutua siitä eroon.
Oli asioita, joilla oli symboliarvoa. Aivan kuin kolmeen hyveen merkki tarkoitti tänä talvisena iltapäivänä hyvää kaikelle Mata Nuihin uskovalle kansalle, tämän paketin sisältö oli kuin näyttäisi Kraahkania av-matoranille.

Ja silti Guardian tiesi henkilön, jolle lahja voisi tuntua hyvin henkilökohtaiselta ja kauniilta eleeltä.

Admin tajusi elävänsä todella hämmentävässä maailmassa. Hän päätti jättää paketin omaan arvoonsa. Niin oli ehkä parempi.

Vuosia kului. Klaani kasvoi ja vaurastui. Lopulta puulinnoitus hylättiin, kun viileän rannikkotuulen piiskaamalla rannalla alkoi vähitellen seisoa uusi, kivinen ja metallinen linnoitus. Se olisi valmiina ottamaan vastaan suurenkin vihollisen iskut.
Sen väestö ei vain olisi ikinä valmis siihen, mitä oli luvassa. Harva olisi.

Syksyisen yön viileät tuulet eivät pysähtyneet. Linnoituksessa ei ollut monia hereillä. Joku kuitenkin jatkoi taukoamatonta työtään postitoimistossa aina yhtä pirteänä kuin yleensäkin.

Hän oli ga-matoran, Dinem nimeltään. Hänen limenvihreän Haunsa silmäkulmassa oli kellertävä auringonkukka, hänen kasvoillaan ikuinen pirteys ja päässään kuulokkeet, jotka soittivat melodiaa, joka peitti alleen kaikki linnoituksen öiset äänet. Toisessa kädessään hänellä oli pino kirjeitä odottamassa lajittelua, kun taas toisessa oli paketti.

Vanha paketti.

Hyvin, hyvin vanha. Jokin herätti Dinemin mielenkiinnon juuri tässä paketissa.
Postilaitoksella oli sääntönsä. Posti kuului vastaanottajille. Yhteenkään kirjeeseen tai pakettiin ei kajottaisi ilman todella pätevää syytä.
Ongelma oli kuitenkin siinä, että vastaanottajaa tai edes lähettäjää ei ollut. Tämä sama vuosien syömä nimeämispäivänlahja oli pyörinyt Bio-Klaanin postitoimiston lähtevien ja saapuvien lähetysten kokoelmissa jo todella pitkään. Uudelleen ja uudelleen se kävisi läpi kaikki mahdolliset saapuvan ja lähtevän postin prosessoinnit päätymättä lopulta kenellekään. Ja kiertokulku alkaisi alusta.
Dinemin siro käsi laski paketin varoen yhdelle pöydistä. Siniset sormenpäät sivelivät ruskean paketin pintaa ja tarttuivat sen huterasta kannesta. Kansi nousi, ja valo pääsi lahjapaketin sisälle ensimmäistä kertaa vuosiin.

Pölyhiukkaset pakenivat muinaisen laatikon uumenista. Jadenvihreät silmät hehkuivat innosta.
Minua vanhempi pahvilaatikko, Dinem pohti. Hullun siistiä!

Nähtyään sisällön innokas ga-matoran ei voinut kuin miettiä, miksi se ei kelvannut kenellekään. Sisällä oleva asia oli hyvin kaunis. Ja ehkä arvokaskin, mutta sellaisesta postineiti ei välittänyt.
Kuka hölmö tekee töitä rahasta?, Dinem tirskahti itsekseen laskien laatikon kannen takaisin paikalleen. Tasan kahden sekunnin ajan hänen mielessään kävi kiivas taistelu siitä, mitä paketin ja sen sisällön suhteen pitäisi tehdä. Kolmannen sekunnin jälkeen joku olisi voinut luulla hänen unohtaneen koko laatikon, kun yksi matoranin suosikkikappaleista pärähti soimaan kovaäänisesti tämän kuulokkeista.
Klaanin moderaattori toa Paacon tuore tanssihitti Käsitä Hämähäkki taustamusiikkinaan Dinem loikki ja tanssahteli ympäri tyhjää postitoimistoa välittämättä mistään linnakkeen ulkoisista äänistä. Yöajan huomioon ottaen äänet olivat mittavia. Itseasiassa todella, todella mittavia. Nukkumista yrittävä asujaimisto ei mitä todennäköisimmin enää nukkunut, ja yövartiovuorossa olevat kuulostivat saaneen elämäänsä uudenlaista jännitystä.
Kumpikaan näistä ei käynyt Dinemin mielessä, kun hän “käsitti hämähäkkiä”. Tanssahtelun ohella hän kuitenkin lajitteli kirjeitä, iski leimoja ja nuoli postimerkkejä. Dinemin työtahti oli ihailtava.

“Dä-nä-näh dä-näh dänä-näh…”

Dinem ei ollut varsinaisesti varautunut seuraavaan. Jos hän olisi keskittynyt kuuntelemaan öisen linnakkeen sekasortoa enteilevät äänet, olisi hän ehkä osannut päätellä jotain.
Tanssahtelu lakkasi, kun jokin syöksyi postitoimiston seinän läpi räjäyttäen sen puunsäleiksi. Tuo jokin heitteli ympäriinsä toimiston irtaimistoa, kaatoi kirjepinoja ja pudotti kattolamppuja. Musta käärmemäinen jokin katseli sekuntien ajan Dinemiä sadalla punaisella silmällään ja rynni aggressiivisella voimalla koko toimiston läpi jättäen jälkeensä vain piinallisesti kaikuvan naurun, joka läpäisi jopa kovaäänisenä kaikuvien kuulokkeiden musiikin.
Syvä nauru ja suu, josta se oli kaikunut, olivat poissa aivan yhtä nopeasti kuin ne olivat ilmestyneetkin.

Dinem oli kaikin puolin hölmistyneen näköinen. Musta kummajainen oli poissa.

Mutta niin oli sen jäljiltä myös ruskea paketti.

Rajamaa, unen, toden ja valheen

Visokki avasi silmänsä, mutta hän ei voinut olla täysin varma, oliko niiden eteen avautuva näkymä todellinen vai harhakuvaa. Hän oli jo tottunut tunteeseen. Päivät, jotka hän oli viettänyt Syvän Naurun seurana olivat vääntäneet todellisuudentajun täysin nurinkuriseksi. Unen ja valvetilan raja oli hämärtynyt, ja illuusioita oli jo mahdoton erottaa todesta. Siellä, missä hyvin kylmä ja todentuntuinen kivilattia loppui saattoi hyvinkin helposti alkaa syvä ja upottava suo, jonka vetisestä pinnasta hämähäkkiä katseli liuta punertavia silmiä. Siellä, minne unenomaisen tilan utuisen harmaa ja valkoinen taivas loppui, ei välttämättä alkanutkaan horisontti, vaan pohjaton kuilu. Ja juuri nyt Rahi käveli varovaisesti pitkin jotain, joka muistutti hämähäkinverkkoa. Vaan tällä verkolla ei ollut väriä, olemusta tai koostumusta. Se oli läpinäkyvä, ja sitä katsellessaan Visorak näki muistoja ja haaveita. Osa niistä oli hänen omiaan. Osa kuului Avdelle.
Visokki pyrki olemaan katsomatta harhakuvia liian pitkään. Hän tiesi, että Avde yritti sekoittaa haaveensa ja unelmansa saumattomasti Visorakin omien joukkoon. Eniten hän pelkäsi sitä, että jonain päivänä se toimisi.

Visokki jatkoi kävelyään pitkin hämähäkinverkkoa, jonka koostumusta hän ei tuntenut jalkojensa alla. Verkko kaartoi kohti taivasta ja kurottui vähitellen loputtomien tikapuiden lailla kohti aurinkoa, jota ei ollut.
Sen paikan oli vienyt valtava, yönmusta hämähäkki, jonka pohjatonta kuilua muistuttava ruumis oli täynnä punertavia silmiä. Pitkillä raajoillaan se roikkui käytännössä ei mistään. Sen kasvot eivät olleet samaa mustaa hahmottomuutta kuin hämähäkki itse – ne olivat Visokin omat.

“Hei, ystäväni“, Avden petollisen lempeä ääni puhui mustan kummajaisen suulla. “Miten voit?”

“Hyvin, jos tässä sinun loukossasi voi ylipäätänsä edes voida hyvin”, Visokki sanoi ivallisesti ja vältteli katsomasta vastapäätä olevia kasvojaan. Visorak oli jo aikoja sitten hyväksynyt sen, ettei hänen elämässään mikään olisi enää mahdotonta.

“Luulin sanoneeni sinulle jo monesti, pikku ystäväni, että tämä maailma, johon sinut olen tuonut… on vain niin painajaismainen kuin itse siitä teet“, hirviömäinen hämähäkki sanoi. “Taistelusi sitä vastaan tekee siitä sen, mikä se on. Antaudu sille… ja löydät itsesi omasta henkilökohtaisesta taivaastasi. Vain mielikuvitus on rajanasi.”

“Minä olen kuullut tuon aivan liian monta kertaa”, Visokki tokaisi välinpitämättömästi.

“Miksi jatkat mieltäni vastaan taistelemista, kun voit saavuttaa rauhan vain antautumalla? Toisaalta taas… ehkä se on vain rotusi luonto. Taisteluntahto.”

“Minä en antaudu sinulle koskaan, eikö sinun pitäisi jo tajuta se.”

Maailma muuttui yhä sekavammaksi värien ja värittömyyden taistelukentäksi. Visokki ja Avde olivat myrskyn silmässä. Mikään ei vaikuttanut heihin, mutta maailma ympärillä muuttui joka sekunti. Läpinäkyvä muistojen ja haaveiden verkko petti ja sirpaloitui.
Yhtäkkiä kaksikko huomasi olevansa lumimyrskyssä. Kova, jäinen hanki tuntui kylmänä molempien hämähäkkimäisten olentojen jaloissa. Kaikki tuntui niin todelliselta, mutta Visokki kieltäytyi tästä todellisuudesta. Hän ei hyväksynyt sen olemassaoloa.
“Sinä olet sitkeä, tyttö kulta. Arvostan sitä. Mutta ymmärrä… ymmärrä vain, että en ole koskaan halunnut sinulle tai ystävillesi mitään pahaa.”

“Minä en voi sille mitään, etten luota sinuun. Ei tällaisen maailman keskellä pysty luottamaan”, Visorak halusi vain mahdollisimman pian koko tilanteesta pois.

“Sinä et pelkää minua“, Avde sanoi lempeästi. “Tiedän, ketä ja mitä pelkäät. Mutta sinä et pelkää minua. Ja jos haluaisin tehdä sinulle jotain pahaa, olisin varmasti jo pystynyt siihen, eikö niin?”

“Minä en halua käydä tätä keskustelua taas uudelleen. Voitko lopettaa?”

Avde teki jotain odottamatonta. Hän hiljeni. Hetkellisesti vain hiljaisuus valtasi tilan. Muotojen ja muodottomuuksien unenomainen kaaos rauhoittui, ja jäljelle jäi vain hiljaisuus.
“Hyvä on, ystäväni”, sanoi ääni, joka kuului punaiselle matoranille eikä mustalle pelon ja kauhun massalle. “Pyydän anteeksi, jos olen ollut tungetteleva. Onko mitään, mitä voin tehdä parantaaksesi oloasi?”

Avde piti jälleen hiljaisuuden.
“Haluan tehdä kuin hyvän isännän täytyykin. Haluan, että vieraani viihtyvät.”

Visokki katsoi vihdoin suoraan Avdeen: “Jätä minut rauhaan, pyydän.”
Visokin kasvoja käyttävä Avde nyökkäsi ja vastasi: “Tänä iltana, ystävä. Tänä iltana. Tämä on erikoinen ilta. Onko… ketään, jolle haluaisit erityisesti puhua minun sijaani? Uskon, että voin… järjestää asian.”

“Totta kai sinä voit järjestää mitä vain, kun itsekin voit olla mikä vain”, Visorak alkoi tuohtua.
“En mitä tahansa. En sellaista, mitä sinä et anna minun olla. On tiettyjä koloja mielessäsi, joihin en pääse, vaikka yrittäisin kuinka kovaa. Sinulla on valinnanvara alusta loppuun.”
Avde piti tauon ja huokaisi.
“Petturillannekin oli. Minä en voi hallita kenenkään mieltä. Enkä etenkään sinun.”

Visokki syventyi hetkeksi ajattelemaan ja yhtäkkiä säikähtikin omia ajatuksiaan.
“Minä… Minä haluaisin puhua Dinemille.”

Avde ei sanonut enää sanaakaan. Musta massa katosi tyhjyyteen eikä palannut.
Sieltä, mistä Avden tyhjät sanat olivat kaikuneet, käveli sininen nuori ga-matoran, jonka limenvihreän Haun silmäkulmassa oli keltaterälehtinen auringonkukka. Matoran piti käsiään selkänsä takana ja hymyili.
“Hämis!” innokas, tuttu ääni sanoi. Visokki alitajuisesti kuitenkin aisti, että se ei ollut Dinemin ääni. Sillä ei ollut väliä juuri nyt.

“Hei, Dinem!” Visorak puhui matoranille sävyyn, jolla ei koskaan ennen ollut puhunut kyseiselle henkilölle. Dinemin kohtaamisessa oli ensimmäistä kertaa suurta helpotuksen tunnetta, vaikka kyseessä ei ollutkaan oikea henkilö.

“Oletko yksinäinen?” matoran kysyi kallistaen päätään hieman kenoon. “Ei kenenkään pitäisi olla, vaikka välillä onkin kivaa olla omassa rauhassa, vaikka toisaalta… heh, minä taidan lörpötellä taas. Anteeksi, Hämis.”
“Nääh, et sinä mitään lörpöttele. Ole vain oma itsesi”, Visokki ihan odotti matoranin ainaista puhetulvaa, johon visorakinkin oli aina vaikea päästä ajatuksen tasolla väliin.
“Hänellä on sinulle lahja, Hämis”, Dinem sanoi oudon vaiteliaana, mutta hymyillen. “Tiedäthän… isännällämme. Hän halusi minun toimittavan sen sinulle.”
Matoranin siniset kädet toivat hitaasti selän takaa esiin ruskean lahjapaketin, jonka käärepaperi alkoi rapistua käsiin.
Visokki otti paketin vastaan kiinnostumatta siitä ja menettäneenä kaiken hetkellisen hyväntuulisuutensa. Adminin selkäpiissä meni kylmiä väreitä Dinemin sanoman “isännän” kohdalla.
“Avde, sinä et osaa. Ei tuo ole yhtään Dinem…”, Visorak mietti tietäen, että Avde kuulisi.
“Hän ei tarkoita sillä mitään pahaa”, Dinemin kuvastus sanoi yhtä iloisena kuin oikeakin. “Hän on oikeastaan aika mukava tyyppi, vaikkakin tosi mömmöisä ja varjoisa ja uhkaava ja ja ja ja ja… silmäisä! Mutta vanha turaga Krizel tapasi sanoa, että ulkonäkö pettää, joskin Krizel-täti sanoi myös aika paljon hassuja asioita.”
Visorak ei voinut olla hymyilemättä mielessään Dinemin Avde-puolustukselle, vaikka ei allekirjoittanutkaan sitä.
“Krizel-täti sanoi joskus, että energiahurtat eivät osaa katsoa ylöspäin. Höpsö täti. Oli miten oli, isäntämömmö…lonkero…silmä…veikko haluaa sinun varmaan avaavan sen. Hän on kuulemma anteeksipyynnön velkaa.”
Visokilla meni taas hetki, ennen kuin yhdisti “Avden” ja “anteeksipyynnön” kuuluvan yhteen ja muisti sitten paketin olemassaolon. Mitä kovin erikoista muka ruskea, ruhjuinen ja vaatimaton paketti pystyisi pitämään sisällään?

“Se ei ole ihan mikä tahansa paketti”, Dinemin heijastus sanoi aavemaisesti. Puhuja ei ollut enää Dinem. “Se ei ole koskaan ollut ihan mikä tahansa. Sen antaja rakasti sitä yli kaiken… kun taas muu maailma katsoi sitä pelokkain katsein. Isäntämme arveli, että… sinä arvostaisit sitä.”
Visorak piteli pakettia ja pohti heijastuksen sanoja epäillen. Admin pudotti nuhjuisen paketin maahan ja alkoi repäistä ruskeaa käärettä pihtimillään auki. Paperi mureni helposti haurautensa vuoksi ja paketin sisältö paljastui silmänräpäyksessä.

Kaikki Visokin pienet odotukset paketin sisällöstä lyötiin nurin salamana. Visorak näki edessään jotain, jonka äärelle ei olisi koskaan uskonut päätyvänsä. Adminilla kesti pitkään, ennen kuin pystyi edes uskomaan näkemäänsä. Visorakin päähän tulvi yhtäkkiä valtava määrän muistoja, muistoja, jotka hän luuli jo melkein unohtaneensa. Ja Visokin kaltaisen mielenvoimien käyttäjän oli ylipäätänsäkin vaikea unohtaa muistojaan. Rahi ei saanut katsettaan irti paketin paljastetusta sisällöstä millään. Miten se- Miten se voi olla nyt tässä? Senhän täytyy olla aivan ikivanha. Miten se silti on säilynyt? Liikaa kysymyksiä tulvi Visorakin mieleen, joka yleensä tiesi kaiken. Admin ei ollut eläissään kokenut moista tunnetta. Yhtäkkiä kaikki oli vain tyhjän päällä, eikä tiennyt enää mistään mitään eikä kukaan osannut sinulle vastata. Siinä se nyt vain oli, ikuisuuden matkanneen paketin sisältö. Ketä tahansa se ei olisi heilauttanut mitenkään, mutta Visokkia se heilautti aivan liikaakin. Melkein mikään ei ollut järkyttänyt visorakin mieltä niin paljon kuin tämä yksi paketti. Yksi paketti. Yksi nuhjuinen paketti.

“Miksi?” telepaattinen ääni kaikui tilan läpi voimakkaana. “Miksi, Avde? Mitä sinä luulet saavuttavasi tällä?”
Hämähäkin ääneen syntyi painokkuutta. Sanat olivat kylmiä ja teräviä ja viuhuivat ilman halki kuin heittotähdet.
“Rauhoitu, Hämis”, heijastus Dinemistä sanoi hiljaa, hymyillen yhä samaa hymyä. Mutta Visokki tiesi sen olevan valheellinen. Dinem ei ollut t äällä. Visorakille puhui vain jälleen yksi Avden sorminukke. Rahin silmät paloivat vihreää tultaan. Unien ja harhakuvien maailma pyöri jälleen kuin myrsky. Todellisuus itsessään halkeili lasi-ikkunan lailla.
Ei ollut monta asiaa, jotka olisivat pelottavampia kuin visorakin raivo.
“Ole hiljaa!“” Visokki huusi, ja säröt repesivät suuremmiksi. “Sinä… sinä olet kuin tämän paketin sisältö. Sinä ja tämä olette taas vain ‘isäntämme’ tapoja päästä ihoni alle. Hän tietää aivan hyvin, mitä on antanut minulle! Hän tietää, minkälaisia muistoja se… se… herättää minussa!”
Visokki huohotti kovaäänisesti. Muistoja palautui mieleen. Tuhatsilmäisen parven tuhannen hämähäkkijalan yhtäaikainen marssi. Vihreä seitti, joka kietoi, pyyhki ja hukutti alleen saaria ja teki niiden asukkaista luonnottomia hirviöitä.
Se oli maailma, jonka osana hän ei halunnut olla. Ei enää.

“Se kaikki… minä jätin sen taakseni… minä toivoin, että Klaani olisi tapa paeta sitä. Mutta Avde. Hän – ei – välitä!“”
Visokin äänen viha oli laantunut epätoivoksi. Huuto lakkasi siihen paikkaan. Dinemin vääristynyt varjokuva katseli häntä. Tekohymy oli kadonnut. Viattoman ga-matoranin harhakuva käveli lähelle lannistunutta Visokkia. Ja silitti tämän päätä.
“Ehkä… ehkä hän ei halunnut päästä sillä ihosi alle, Hämis. Oletko ajatellut sitä.”
“Mitä hän sitten haluaisi”, telepaattisen Rahin hiljainen ajatus kaikui.
“Ehkä hän vain halusi antaa sinulle lahjan.”

Visokki oli pitkään hiljaa.
“Miksi.”

“Koska hän on pahoillaan kaikesta. Kaikesta, mitä olet saanut kokea.”
Se oli viimeinen asia, jonka Dinemin heijastus sanoi ennen haihtumistaan muistojen ja muistikuvien mereen. Visokki jäi yksin pahvilaatikon ja sen sisällön kanssa. Hän ei tiennyt, mitä ajatella.

Bio-Klaani
Ei kaukana nykyhetkestä

Klaanin postikonttori kuhisi. Vaikka nimeämispäivä oli vielä kaukana, toimitettavat nimeämispäiväkortit ja -paketit odottivat päätymistä vastaanottajilleen. Visokki katseli työntouhuisia postin matoraneja. Onneksi heidän työpäivänsä oli pian loppumassa.

Sitä ennen oli kuitenkin saatava yksi hyvin tärkeä paketti vastaanottajalleen. Paketti, joka oli kiertänyt ikuisuuden päätymättä vieläkään perille. Visorak oli päättänyt, että täksi nimeämispäiväksi se päätyisi vihdoinkin sinne, minne sen kuului päätyä. Admin katseli ruskeaa risaista pakettia hieman haikein mielin. Nyt siitä olisi luovuttava. Vielä kerran Visokki halusi kuitenkin syventyä pakettiin ennen kuin päästäisi sen lähtemään.

Visorak uppoutui tilaan, jossa näkyi kohtauksia hänen ympärillään. Ne olivat paketin muistoja, kaikki antajan ja saajan väliset kohtaamiset. Näitä muistoja oli niin paljon, etteivät ne kaikki edes mahtuneet Visokin ympärille menemättä päällekkäin. Admin katseli näkymää tietäen, että oli yksi harvoista tämän kokijoista. Visokille se oli kuin olisi katsonut kaunista Klaanin syksyistä pihamaisemaa, paitsi että tämä maisema sisälsi paljon enemmän. Paketin kulkema reitti näkyi selvänä visorakin mielessä. Ruskea paketti oli kulkenut melkein kaikkien erilaisten universumin olentojen käsissä. Myöskin kaikki universumin eri paikat oli kierretty läpi. Paketti oli nähnyt rakkautta ja pelastustarinoita, mutta myöskin allianssin käsiä, sotaa ja ristiriitoja. Ja tämän, vain tämän hetken ajan Visokki pystyi katselemaan paketin silmiin. Silmin, joita ei ollut, mutta jotka olivat nähneet enemmän kuin yksikään levoton matkalainen tai seikkailija.

Toisaalla hyljeksityn varkaan hyönteismäinen käsi vei laatikon sen edelliseltä omistajalta ilman, että omistaja sai edes tietää. Toisaalla mahtava sotaherra asetteli laatikkoa muun ryöstösaaliinsa päälle. Ja toisaalla rakastunut matoran antoi sitä sydämensä valitulle.
Muinaisessa laatikossa roikkui muistoja kuin kynttilöitä nimeämispäiväkuusessa. Mutta niistä vanhin oli vahvin. Lopulta Visokki näki alun.
Pakettiin oli koskenut tuhat kättä ja sen sisälle oli katsonut sata silmää. Mutta vain yksi mieli oli ymmärtänyt.
No, viimeinen ajatus kulki hämähäkin mielen läpi. En tunne sinua. Enkä usko, että tulen tuntemaankaan. Mutta… hyvää nimeämispäivää.

Ja niin Visokki jätti paketin postin vietäväksi. Se tekisi vielä yhden matkan Hopeisen meren yli, kunnes lopulta päätyisi sinne, minne sen oli aina ollut tarkoitus päätyä.
Vielä yhden pienen hetken ajaksi Visorakin ajatukset kävivät paketissa ja sen sisällössä. Vaikka Avden painajaismaailmasta vapautumisesta oli jo yli viikko, hän ei ollut vieläkään päässyt täysin sen yli.
Sisältä häntä oli katsonut jokin, joka oli nukkunut ikuista untaan vihreässä kehdossaan, mutta joka ei ollut pienestä vankilastaan koskaan noussut.
Kauniin, suorastaan jalokivimäisen vihreän kotelon sisällä oli nukkunut pienen pieni visorak. Se oli ollut poikanen, joka oli istutettu muiden lajitoveriensa kanssa syvälle maan poveen nukkumaan, kasvamaan ja valmistautumaan yläpuolella odottavan saaren valtaamiseen ja sen väestön orjuuttamiseen. Mutta poikanen ei ollut koskaan kasvanut aikuiseksi. Se ei ollut koskaan kuoriutunut, vaan oli jäänyt nukkumaan rauhanomaista, ikuista untaan kotelonsa sisälle.

Onu-matoran, joka kotelon oli vapauttanut maan povesta ei tiennyt, mitä oli kantanut mukanaan. Hän ei ollut tiennyt, minkä oli kaivanut ylös ja laittanut pahvilaatikkoon odottamaan. Hän oli kuitenkin päättänyt pitää siitä huolta, sillä nuori mies ei ollut nähnyt laatikossa kehittymässä olevaa tappokonetta, vaan viattoman poikasen.

Kun paketti käärittiin uudenkarheaan lahjapaperiin ja laitettiin sivuun, Visokin mielessä kävi vielä yksi ajatus.
Jos yksi pieni nuori esimatoran kykenisi antamaan Visorak-rodulle anteeksi ja katsomaan yhtä pientä, viatonta poikasta ystävänään, ehkä hänkin siihen pystyisi vielä jonain päivänä.

Saari
Nimeämispäivänä

Talviyön jäinen viima pyyhki kivenkovaa pakkaslunta alas harjakatoilta. Lumimyrskyn ilman halki tuomat ainutlaatuiset hiutaleet laskeutuivat mukulakivikaduille, joiden kulmia valaisi joukko kovalla lämmöllä palavia soihtuja. Lumi oli sulanut harmonisen pyöreäksi rinkulaksi soihdun ympäriltä.
Kulahtanutta postilaukkua kantavan le-matoranin askeleet narskuivat lumessa jättäen joukon pieniä jalanjälkiä kylän keskustaan. Postinkantajalla oli vielä yksi lähetys kuljetettavanaan. Laukussa odottava ruskea paketti ja sen kantaja päätyivät lopulta kylän keskellä olevan koivupuisen mökin lumisille portaille. Nuoren miehen vihreä nyrkki koputti kylänvanhimman asuinsijan ovea hitaasti ja rauhallisesti.

Kesti minuutteja. Postimies alkoi olla jo varma erehtyneensä paikasta.
Lopulta vanha ovi aukesi hitaasti kuin raukean vanhuksen silmät ja vapautti talviyöhön mökin sisällä hohtavan kuulaan kynttilänvalon. Vanha turaga-nainen seisoi oviaukossa tukeutuen kävelykeppiinsä. Purppuraisen Mahikin silmäaukoista katsoivat väsyneet silmät.

“Turaga Vicandra?” postilaukkua kantava le-matoran sanoi virallisesti.

“Hyvää iltaa?” vanhan naisen väsynyt ääni vastasi.

“Teille on paketti. Hyvää nimeämispäivää.”

Postimies raotti laukkuaan ja nosti sieltä hehkuvan punaiseen käärepaperiin piilotetun laatikon ja tarjosi sitä turagalle. Vanha nainen ei tehnyt elettäkään ottaakseen pakettia vastaan.
“Minä olen sanonut kyläläisilleni, että en tarvitse mitään”, Vicandra sanoi lempeästi. “Rauhallinen nimeämispäivä riittää minulle.”

“Lähettäjä oli ehdottoman tiukka sen suhteen, että toimitan tämän juuri teille juuri tänä päivänä. Pyydän, ottakaa se.”

Vanhan naisen kulma nousi kysyvänä. “Lähettäjä? Kuka minua muistaisi? Kautta vanhojen luideni… kun elää näin kauaa, huomaa pian, että… kaikki läheiset ovat kadonneet ympäriltä.”
“Virallisesti lähetys tulee Bio-Klaanin ylläpidolta”, postimies sanoi virallisesti. “Mutta henkilö, joka minut laittoi tälle tehtävälle pyysi tarkentamaan, että lähettäjä on onu-matoran nimeltään Lazoren.”

Vanha sininen käsi tarttui välittömästi punaiseen käärittyyn pakettiin. Turaga tiesi heti, mitä siinä oli.
“Kiitos“, turaga sanoi ja rutisti postimiehen tiukempaan halaukseen kuin niin vanhan naisen olisi pitänyt pystyä. Kyynel valui vanhaa poskea pitkin. “Kiitos kaikesta.”
Le-matoran oli hölmistynyt. Hän hymyili hieman ja taputti vanhan naisen selkää.
“Eipä… tuo… mitään. Hyvää nimeämispäivää.”

Kylmä talvituuli jatkoi puhaltamistaan, mutta tämä saari sai levähtää hetken. Sillä tänään se oli kaukana kaikesta konfliktista. Ja etenkin siitä, joka oli puhjennut toisella pienellä saarella mantereiden välillä. Tänään oli nimeämispäivä, ja koko maailma sai hetken levähtää.
Ja vaikka elämä ei ollut ikuista, ystävyys ei kuollut. Sillä niin kauan kuin tuo paketti oli olemassa, se muistutti siitä illasta, jolloin kaksi matorania oli seissyt Mata Nuin tikapuiden huipulla käsi kädessä, hymyt kasvoillaan, ja toistellut toistensa nimiä.

Uudelleen ja uudelleen.

Lumihiutaleet lopettivat matkansa painovoiman ja tuulen siivittäminä ja yhtyivät hankeen. Vanhaakin vanhempi pahvilaatikko ja sen sisällä päättymätöntä unta nukkuva poikanen päättivät tänä iltana myös matkansa yli merten ja halki historian.

Joulukalenteri 2012

23: Tyttö ja punainen kukka

23.12.2012 Killjoy 2 kommenttia

Bio-Klaani, puinen rakennus lähellä keskusaukiota

Ulkona hitaasti leijailevat valtavat lumihiutaleet ja illan pimeydessä hohtavat koristevalot mökkien ikkunoissa vastasivat Himen käsitystä täydellisestä tunnelmasta. Yksin työhuoneessaan istuva veden toa oli jo puolikkaan tunnin ajan tuijottanut ulkomaailman kauneutta. Täydellisen rentoutuneisuuden tilan löytänyt toa koki ansainneensa lepotaukonsa. Viimeinen pitkä työpäivä ennen pyhiä oli jo miltei takana. Edessä häämöttävä loma tulisi olemaan Himen ensimmäinen Klaanissa.

Toa valahti puisessa työtuolissaan rennompaan asentoon ja huokaisi raukeasti. Nimeämispäivän tuomat velvollisuudet ja kiireet olivat saaneet Klaanin ylläpitopalvelun vastuussa olevan naisen uupuneeksi. Ironista kyllä, Himen kiireet olivat olleet niin valtaisat, ettei hänellä ollut koskaan aikaa siivota omaa työhuonettaan. Kalenterit, aikataulut ja satunnaiset tarviketilauslistat olivat sekaisin hänen työpöydällään. Himen alitajunnassa kalvoi koko ajan se syyllisyyden tunne, joka tulisi syntymään lomatuuraajan saapuessa sotkun keskelle. Tämän tiedostaessaan Hime hitaasti raahasi itsensä ryhdikkäämpään asentoon ja lasit päähänsä laitettuaan alkoi kasaamaan papereita edes jollain tasolla loogiseen järjestykseen.

Kuusilankuista kasatut työhuoneen tummat seinät olivat täynnä aikatauluja ja osoitteita. ”Siivouspalvelu torstaisin vastaanottoaulassa” ja ”lounaspalvelu veteraaneille ensi tiistaina” olivat yleisimmin esiintyviä tiedotteita eri työntekijöiden tehtävälistoissa. Laiskasti tavaroita siirtelevä veden toa ei kuitenkaan ollut kiinnostunut niistä, vaan jossain niiden alla olevasta kellosta, joka vihjaili illan viimeisen tehtävän olevan aivan kulman takana. Himen tulisi opastaa yksi uusi työntekijä tehtäviinsä ennen lomalle lähtöään. Ollessaan tyytyväinen pöytänsä ulkoiseen antiin, valahti Hime takaisin tuolinsa syövereihin odottamaan tulokkaan saapumista.

Työ ylläpitopalvelussa oli rankkaa, mutta palkitsevaa. Himen alaisuudessa työskentelevät kahdeksan työntekijää huitelivat päivät ympäri puulinnaketta siivoten, tehden ruokaa tai istuen aulassa vastaanottamassa vieraita. Ainoastaan respatyöt eivät Himeä itseään kiinnostaneet. Siihen työhön hän määräsi mielellään ”jonkun komean Ta-matoranin”. Yksi työn eduista oli linnakkeen parhaimmistoon kuuluva mökki Himen työpöydän taakse sijoitettu miltei koko seinän kattava iso ikkuna tarjosi komean näyn linnakkeen keskusaukiolle. Erityisesti myöhäisinä talvi-iltoina se tarjosi silmäniloa ja tunnelmaa väsyneille työntekijöille. Suuren ikkunan varjopuoliin lukeutuivat innokkaasti siitä tirkistelevät matoranit, joille ehti siunaantua suuret määrät iloa työvaatteitaan vaihtavasta Himestä. Kun eräänä aamuna toa huomasi erittäin huonosti naamioituneen jään toan passista ikkunan takana, päätti hän vihdoin asentaa ikkunaan verhot. Niitä ei kuitenkaan nyt tarvittu. Ilta oli jo pitkällä ja suurin osa väestä istui asunnoissaan ystäviensä seurassa.

Pitkä työpäivä alkoi jo vaatia veroaan ja Himen pää nuokkui sen näköisenä, ettei olisi voitu varmaksi sanoa, oliko hän enää edes hereillä. Nukahtanut hän luultavasti olisikin, jos ei olisi sattunut olemaan kääntyneenä juuri ikkunaansa päin. Sen toisella puolella nimittäin oli joku ja se joku oli kaatunut ikkunan alle jääneeseen metrin korkuiseen kinokseen, jysäyttäen kasvonsa suoraan päin lasia.

Kunnolliseen valvetilaan hätkänyt Hime sai katseensa nostaessaan tuijottaa toisia kasvoja. Sininen Kaukau oli litistynyt voimalla ikkunalasiin. Kaksi veden toaa tuijotti toisiaan hyvin likeltä toisiaan. Hämmennyksestä toivuttuaan Hime viimein tajusi. Tämän täytyi olla se uusi tyyppi.

Nainen nappasi mustan talviviittansa tuolinsa selkämykseltä ja heitti sen nopeasti ylleen. Salamana ulos rynnännyt Hime jätti ulko-oven perässään auki, antaen tuulenvireelle mahdollisuuden puhaltaa pakkasesta kuivan lumen sisälle mökkiin. Hökkelin toisella puolella hangessa makaava veden toa sai pian sinisen käsiparin avukseen ja hetkessä tulokas oli jo saatu pystyyn. Lunta suustaan pärskivä
toa otti tukea auttajastaan, vetäen samalla toista jalkaansa ulos valtavasta hangesta.

”Pfrblääääääh. Lunta. Lunta kaikkialla. Minä luulin, että tämä oli trooppinen saari.” Hime pidätteli nauruaan koko tulokkaan keskustelunavauksen ajan. Iso lumimöykky oli jäänyt jumiin tulokastoan visiiriin, peittäen puolet tämän kasvoista. Hime kopautti sormellaan muutaman kerran visiirin sivuun ja katseli, kuinka tulokkaan silmät viimein paljastuivat lumen takaa. Ystävällisesti hymyillen Hime lähti opastamaan tulokasta sisälle mökkiin. ”Taisit luulla hieman väärin. Tosin sinä kyllä saavuit lumisimpaan vuodenaikaan. Tervetuloa Klaaniin. Minun nimeni on Hime.”

Tulokas karisteli lumia pois selkäreppunsa päältä, pitäen kuitenkin katseensa tiukasti hymyilevässä Himessä. Toa ei voinut olla hämmästelemättä Himen hehkeitä kasvoja. Toivuttuaan ensikohtaamisen toiminnallisuudesta tulokas viimein ojensi kätensä kohti Himeä ja kätellessään toisiaan hän viimein totesi: ”Ruth. Nimeni on Ruth.”

Hime ei ollut aikoihin nähnyt niin pienestä ilahtunutta toaa. Lämpimän kahvikupposen käsiinsä saanut Ruth hörppi kuumaa nestettä sisuksiin mitä valtavin hymy kasvoillaan. Tulokkaan matka satamalta oli ollut pitkä, eivätkä korkeat kinokset olleet auttaneet tehtävää.
Hime päätteli Ruthin kasvoista tämän olevan vielä hyvin nuori. Ei Hime itsekään vanha ollut, mutta hänen itsensä rinnalla Ruth vaikutti vielä kovin tuoreelta maailmalle.

Ruthin mukanaan tuoma reppu oli lämpimässä takkatulen läheisyydessä. Tyttö vilkaisi sitä muutaman kerran varmistaakseen, ettei tuli ollut tarttunut siihen, mutta varmistuessaan liekkien ja hänen omaisuutensa välisen eron suuruudesta, kykeni hän palaamaan takaisin kahvin juomiseen. Sinä aikana Hime oli jo ehtinyt kasaamaan pinoon ne paperit, jotka pitäisi täyttää ennen kuin Ruth voitaisiin päästää irti Klaaniin. Nostaessaan kynää sivupöydältä Hime huomasi jotain punaista Ruthin päässä. Tyttö huomasi tämän, kokeillen kyseistä objektia varovaisesti.

”Aah, moni kysyy minulta tästä.” Ruth irroitti asian varovaisesti hiuksistaan ja ojensi tätä sitten varovaisesti Himeä kohti. ”Se on kuivattu Barakukka. Ystäväni antoivat sen minulle kun lähdin sieltä. Sanoivat, että se ei kasva missään muualla.”

Hime tuijotti kukkaa hetken nyökäten sitten. Ruth ymmärsi merkin ja alkoi kiinnittämään kukkaa takaisin päähänsä. Hime näki tilanteen hyvänä tutustumiskeskustelun aloittajana. ”Kaunis ele ystäviltäsi. Kotiseuduillasi on varmasti mukavaa.”

”Mmh. Niin. Niin on. Ja arvaan jo, mitä aiot kysyä. Minulla oli kaikki hyvin, joten miksi minä tulin keskelle ei mitään tarpomaan lumikinoksiin, jotta saisin työpaikan?”

Hime naurahti hieman, mutta vakavoitui nopeasti tajutessaan aiheen olevan Ruthille arka. ”Kieltämättä sen kaltainen kysymys herää. Vaikkakin Klaanin pointti on olla kyselemättä menneisyydestä. Syitä ja tarinoita on yhtä paljon kuin asukkaitakin.”

”Ja siksi minä juuri tulin. Kaikki täällä ovat erilaisia… minä en siis erotu enää joukosta. En olisi uskonut ilahtuvani jonain päivänä siitä, että näen Skakdin satamatyöläisenä matoranien asuttamalla saarella.” Ruthin katseessa oli jotain haaveksivaa. Koko ajan saapumisensa jälkeen hänen mielensä oli yrittänyt käsittää kunnolla uuden asuinpaikkansa koostumusta. Se kuitenkin osoittautui hyvin vaikeaksi. Päänsä sisällä Ruth kuitenkin kiitti siitä.

Hime nyökkäsi ymmärtäväisenä. Hän päätti olla viemättä aihetta sen pidemmälle. Hän ja Ruth tulisivat työskentelemään yhdessä paljon. Kaikki tarinat tulisivat varmasti kerrottua moneen kertaan. ”Niin… Ruth. Nyt kun kerran olemme sopivasti tässä, niin mitäs sanot jos hoidettaisiin kaikki tylsä paperityö ensiksi alta pois? Voisimme molemmat mennä hyvin mielin nukkumaan ilman byrokratian pelkoa niskassamme.”

Ruth nyökkäili parhaansa mukaan. Kuuma kahvi hänen suussaan esti häntä puhumasta juuri sillä hetkellä. Miltei suunsa polttanut veden toa kompuroi ylös tuolilta Himen työpöytää vastapäätä ja kömpi hakemaan nahkaisen reppunsa. Se oli selkeästi vanha ja sen soljissa oli jo nähtävissä ruostumista. Hime oli varma, että reppu oli monta kertaa vanhempi kuin Ruth itse.

Takaisin istumaan päästyään Ruth ojensi repustaan muutaman paperiarkin, joihin hän oli jo valmiiksi täyttänyt suurimman osan tarvittavista tiedoista. Hime kiitti ja alkoi vahasta tottumuksesta kopioimaan tietoja käsin omiin lomakkeisiinsa. Katse liimaantuneena papereihin Hime ei huomannut, kuinka Ruth veti repustaan vielä yhden asian.

”Kuule. Yksi kyläläisistä tuosta jonkun matkan päästä lykkäsi tämän minulle, kun huomasi että olin matkalla tänne. Se oli löytynyt hangesta ulkoa jokunen vuosi sitten ja tämä yksi kaveri oli poiminut sen talteen. Kuulosti siltä, että tyyppi halusi sen vietävän jonnekin säilöön. Minne se pitäisi viedä?”

Hime ei aluksi kiinnittänyt asiaan huomiota. Hän oli aivan liian keskittynyt sarakkeiden täyttämiseen. Yhden sellaisen valmistuttua toa kuitenkin nosti katseensa huomatakseen ruskean paketin pöytänsä kulmalla.

Hime nosti lasit pois päästään nähdäkseen paketin tarkemmin. Juuri kun hän oli mielessään ihmetellyt Ruthin repun suurta ikää, tuotiin hänen eteensä jotain vieläkin hämmästyttävämpää. Paketin ruskea ja osittain jo rapistunut paperi näytti Klaanin kirjaston kirjojakin vanhemmalta. Osittain lytistynyt kansi näytti pysyvän paikoillaan vain vaivoin. Tämä paketti oli kulkenut pitkän matkan. ”Vaikea kuvitella ketään kantamassa mitään noin vanhaa. Tarkistitko, että oliko siinä kenenkään nimeä?”

Ruth nyökytteli. ”Ei mitään. Varmaan se matorankin olisi jo toimittanut sen, jos olisi tiennyt kenelle se kuuluu.”

”No oletko katsonut sisälle?”

”Eikös se olisi… väärin?”

Hime hymähti ja loi merkitsevän, mutta lempeän katseen Ruthiin. ”Tämä paketti on vanha. Niin vanha, että en edes uskalla arvailla sen alkuperää. Kukaan tuskin on kaivannut sitä, jos se on hangesta löytynyt eikä kukaan ole sitä kaivannut. Ainoa vihje omistajasta löytynee sisältä, joten antaa palaa. Teet vain palveluksen.”

Ruth epäröi hetken, punniten Himen sanoja päässään. Tottahan hän puhui. Silti jokin epäilytti. Lopulta Himen häikäisevän kaunis hymy oli se, joka sai Ruthin tekemään päätöksensä. Hime oli jo uppoamassa takaisin papereiden pariin, kun Ruth nosti paketin kannen pois ja kurkkasi sisään.

”Se… se. Hime. Hime. Sinä haluat nähdä tämän.”

Hieman tympääntyneen oloisena Hime työnsi lukulasinsa jälleen syrjään, mutta tuttavallismielisyytensä ansiosta hän nousi istuimeltaan ja käveli Ruthin tuolin taakse, nähdäkseen kunnolla paketin sisällön. Sen tehdessään Himen leuka loksahti auki. Näky ei ollut aivan sitä, mitä toa oli odottanut.

” Se on… se on…”

”…kaunis. Niin kaunis”, Ruth täydensi. Katseet paketin sisältöön naulinnut Hime ei kiistänyt sitä faktaa. Katsoessaan paketin pohjalle hän kuitenkin tiedosti, että kauneus ei ollut sisällön ainoa ominaisuus.

Veden toa irroitti katseensa paketista puoliksi väkisin. Hän käveli takaisin työtuolilleen, mutta ennen istahtamista hän nosti paketin kannen ja sulloi sen paikalleen Ruthin silmien edessä. Hämmentynyt Ruth nosti katseensa Himeen, joka oli vakavoittanut ilmeensä.

”Tiedätkö mitä. Sinä pääset heti käymään pienen kierroksen linnoituksessamme.”

”Huh?”

”Ota paketti, mene ulos ja katso tuota karttaa heti oven ulkopuolelta. Siellä kartan pohjoisosassa on linnoituksen osa, jossa lukee ”Guardian”. Mene sinne ja anna paketti siniselle skakdille. Älä näytä sen sisältöä kenellekään muulle. Hän tietää, mitä tehdä sille.”

”Mutta… entäs nämä paperihommat? Eikö ne pitäisi hoitaa ensin? Byrokratian taakka ja niin edelleen…”

Himen sydäntä lämmitti jokainen kerta kun Ruth avasi suunsa. Nuori. Viaton. Hyväntahtoinen. Kaikkea tuota Ruth oli hänen silmissään. Hime oli varma, että hänellä ja Ruthilla olisi vielä monia hienoja hetkiä edessään. ”Äh. Älä sinä näistä huolehdi. Minä täytän nämä loppuun, jookosta? Tulet sitten takaisin, kun Guardianilla on paketti, okei?”

Ruth nyökkäsi ymmärtäväisesti ja toa alkoikin jo kiskomaan ruskeaa takkiaan takaisin päälleen. Paketti tiukasti kainalossaan Ruth oli valmis katoamaan pimeään talviyöhön. Mutta ennen kuin Hime päästi tätä menemään, hän halusi sanoa vielä yhden asian. ”Ja muuten. Luin nämä paperisi. Tiedätkös, sinun oikea nimesi. Se on oikein kaunis. Minusta sinun pitäisi käyttää sitä.”

Ruth näytti nolostuneelta. Ehkä jopa hieman pelästyneeltä. Käsi edelleen ovenkahvalla hän yritti mongertaa jotain vastaukseksi. ”En nyt oikein tiedä… se on hölmö. Minua pilkattiin siitä ennen.”

Hime loi vielä kerran hehkeän hymynsä kohti Ruthia, joka tuntui saavansa siitä välittömästi lisää itsevarmuutta. ”Mutta Klaani on erilainen. Täällä sinua ei pilkata, Ruki. Eikä varsinkaan nimestäsi.”

Ovesta ulos astuva tyttö hymyili kuullessan Himen sanat. Puinen ovi sulkeutui lopulta hänen takanaan. Ja niin paketista otettaan tiukentava Ruki asteli lumisateeseen ja kohti linnoituksen pohjoisosaa.

Joulukalenteri 2012

22: Nimeämispäiväromantiikkaa

22.12.2012 Rona Yksi kommentti

Bio-Klaanin saari

Kaukana, kaukana Legendojen kaupungin vilinästä, yli Pohjoisen Mantereen laajoista erämaista, sijaitsi eräs syrjäinen saari. Vain villit rahit olivat vaeltaneet siellä ja vain muutamat alkuasukasmatoranheimot samoilivat sen jylhissä ja koskemattomissa metsissä.
Ainoa saaren hallitsija oli sen keskellä kohoava vuori, jonka hopeana kimmeltävät lumihuippuiset vuoret vartioivat kesyttämätöntä saarta.

Mutta vain pari vuotta sitten, tänne luonnon paratiisiin saapuivat kaksi muukalaista. Toinen oli hämähäkkirahi ja toinen Toa. Yhdessä he päättivät perustaa tuolle syrjäiselle saarelle pienehkön hirsilinnoituksen suojapaikaksi kaikille kodittomille, sodissa kotinsa menettäneille, rikollisille ja kaikille suojapaikkaa tarvitseville.

Pian huhut syrjäisen saaren turvapaikasta alkoivat leviämään matoralaisten merimiesten ja kauppiaiden keskuudessa, ja monet turvaa ja uutta mahdollisuutta hakevat lähtivät etsimään tuota kaukaista saarta. Monet heistä eivät löytäneet perille saakka, mutta ne harvat ja onnekkaat jotka jaksoivat uskoa, onnistuivat purjehtimaan Hopeisen meren yli.

Pakolaisten saapuessa saarelle turvapaikan perustajat ottivat heidät täysin sylin vastaan. Sieltä he saivat uuden, rauhallisen kodin ilman pelkoa sodasta tai menneisyyden peloista. Vähitellen saarelle muutti yhä enemmän asukkaita, ja tilanpuutteen takia tuon hirsilinnakkeen ympärille rakennettiin kylä. Kylän rakennukset olivat tammen ja kuusen lankuista rakennettuja mökkejä ja kotia.
Saaren asukkaat olivat onnellisia uudessa kodissaan.

Oli taas erään nimeämispäivän aatto, ja pimeys oli noussut taivaalle. Ainoastaan rakennusten sisältä kajasti lämmin valo ulos lumiseen maahan.

Erääseen talon pihapiiriin oli rakennettu metallikehikoista ja lasipaneeleista rakennettu isohko kasvihuone. Vaikka olikin talvi ja ulkona oli pakkasta, kasvihuoneessa oli hiostavan lämmin, koska sen seiniin ja kattoon oli kiinnitetty hehkuvia lämmityskiviä. Lattia oli paljasta multaa, joka tuntui lämpimältä jalkapohjia vasten. huoneen reunoilla kasvoi erilaisia, niille varattuihin aitauksiin istutettuja kukkia ja muita kasveja. Auringonkukat, tulppaanit, liljat, petuniat ja ruusut hallitsivat koko huonetta kauneudellaan.

Eräs pieni kasvillisuuden matoran oli polvistunut ruusupenkin ääreen ja nyppi tarkasti pensassaksillaan kauniin punaisen ruusun lehtiä. Hän muotoili lehtiä niin että lehdet olivat tuuheimmillaan aivan kukan terälehtien alapuolella. Matoran oli keskivartalostaan limetinvihreä, mutta raajat olivat oliivin värisiä. Hän piti kasvoillaan metallin väristä kanohi Trynaa. Tuo nuori matoran oli nimeltään Figa.

Hän oli vajaa vuosi sitten saapunut Klaaniin, ja hän oli avannut kukkakaupan. Kasvihuoneen rakennus oli maksanut hänelle kamalasti vaivaa, mutta nyt hän saattoi kasvattaa kukkiaan ympäri vuoden. Figa muisteli usein sitä päivää, kun saapui Klaaniin.

Figa oli seissyt metallisen laivan kannella, ja hän katsoi edessään pärskyvää merta.
Hänen kotikylänsä oli palanut valtavassa tulipalossa. Lähes kaikki hänen harvat ystävänsä olivat menehtyneet siinä. Figa oli kuullut Eteläisen- ja Pohjoisen Mantereiden välissä sijaitsevasta saaresta, jolla sijaitsi Bio-Klaanin linnake. Pitkien patikointimatkojen jälkeen, hän oli löytänyt Tren Kromilla eräässä kalastajakylässä asuneen merimiehen, joka tiesi saaren sijainnin. Figa oli kalastajalle ikuisesti kiitollinen, kun tämä suostui viemään hänet saarelle.

Laivan edessä kohosi rehevä ja kaunis saari. Figa ei ollut nähnyt koskaan niin upeaa näkymää. Saari oli kuin jonkin lahjakkaan Ga-matoralaisen taidemaalarin taivaan ja meren väliin maalaama. Sen lahden pohjukassa sijaitsi lukuisat puusta rakennetut mökit ja rakennukset, ja niistä korkeammalla kukkulalla seisoi paaluista rakennettu linnoitus. Meren rantaa ympäröi harmaasta mukulakivestä rakennettu satama, ja sinne suurin osa asutuksesta perustui.
Laiva saapui viimein satamaan ja ankkuroitui puisen sillan viereen. Figa kiitti vielä kerran merimiehelle, ja asteli laituria pitkin satamakiveykselle. Hän kataseli parveilevia asukkaita, jotka kiertelivät satman kaupoissa ja putiikeissa ostamassa laivojen tuomia tavaroita.

Mutta sitten Figa oli nähnyt hänet. Aivan torin reunassa, juuri yhdestä kaupasta ulos asteli siroin askelin pieni matoran. Hän oli lähes kokonaan musta naispuolinen Ba-Matoran. Hänellä oli siro vartalo, mutta hän oli omituisesti muita matoraneja lyhyempi, Figaa noin päätä pienempi. Hän piti kauniilla kasvoillaan muotoiltua, voimatonta Pakaria ja hänen pitkät, tummanruskeat hiukset ylsivät olkapäille saakka. Naamion silmärei’istä paistoi kauniit, merensiniset silmät.
Söpö… Figa ajatteli.

Figa tunsi sydämensä hypähtävän kun näki hänet ensikertaa. Hänen sydänvalonsa välkehti yhä nopeammin, kun tuo viehättävä neitokainen asteli yhä lähemmäs häntä. Tyttö huomasi häntä tuijottaneen matoranin, ja kääntyi kysyvästi katsomaan häntä. Heidän katseet kohtasivat hetkeksi. Figa ei yhtään tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän vain juuttui tuon neitokaisen silmiin.

Mutta sitä kesti vain hetken, kun tyttö jo oli ohittanut hänet ja jatkoi matkaansa pois. Pian hän oli kadonnut väkivilinään.

* * *

Ruusun lehti napsahti, kun terävät saksien reunat puristautuivat sen ympärille, ja lehden ohut pinta ei jaksanut vastustaa terien voimaa. Figa huokaisi kaihosti, kun muisteli sitä hetkeä. Hän oli jo pitkään ollut haikaillut sen tytön perään, muttei ollut uskaltanut mennä puhumaan hänelle. Hän oli saanut perin stalkkerimaisella salakuuntelulla tietää, että hänen nimensä oli Janime.

Janime oli todella suosittu matoran ja hänellä oli monia ystäviä. Luonteeltaan hän oli ystävällinen ja hauska ja tuli toimeen kaikkien kanssa. Figa oli huomannut monien muidenkin kylän matoranien olevan kiinnostunut tästä viehkeästä tytöstä. Monet lemmenkipeät miesmatoranit yrittivät hakea häneltä huomiota kiusoittelemalla ja iskemällä häntä. Figa taas oli ollut aina yksinäinen susi, eikä hän ollut kovin charmaattinen tai hyvä puhumaan naisten kanssa. Hän meni usein lukkoon Janimen lähellä ja hän punastui helposti.

Koska tänään oli Nimeämispäivä, saaren asukkaat ostivat ja tekivät toisilleen erilaisia lahjoja Mata Nuin kunniaksi ja illalla kaikki haluavat saivat tulla järjestön johtajien, Admineiden, järjestämään yhteiseen juhlaan Klaanin linnakkeeseen.

Figan pienessä kukkakaupassa oli ollut tähän aikaan todella kiireistä, koska kuka olivat todella suosittuja Nimeämispäivälahjoja, ja monet ostivat niitä tuodakseen koteihinsa kauniin tunnelman. Figakin oli hankkinut kaikille ystävilleen lahjoja, osa oli hänen itse kasvattamiaan kasveja tai muista kylän liikkeistä ostettuja tuotteita. Hän nousi seisomaan ja käveli kasvihuoneen perällä olleeseen valkoiseksi maalattuun pöytään, jossa lojui valtava pino erilaisia kukkakimppuja, joita asiakkaat olivat tilanneet. Ylimpänä niistä oli oikean iso kimppu violetteja petunioita. Figa aikoi antaa ne lahjaksi Bio-Klaanin pääadminille Tawalle, jonka kanssa oli ystävystynyt. Salaman Toa kävi usein ostamassa itselleen kukkia Figan liikkeessä, ja he tulivat hyvin juttuun keskenään.

Figa otti toiselta pienemmältä pöydältä, jossa lojui monia saksia ja paketointitarvikkeita, rullan kultaista lankaa. Hän kietoi sitä kimpun varren ympärille kierroksen ja lopuksi sitoi siihen kauniin rusetin. Hän katseli ihastellen kimppuaan ja oli varma, että Tawa ilahtuisi. Hänellä oli nyt kaikkien lahjat valmiina. Figa katsahti seinällään olevaan puiseen kelloon. Juhliin oli puolisen tuntia aikaa.
Mutta sitten hän muisti, että yhdeltä henkilöltä puuttui lahja: Janimelta.

Figa lämäisi itseään otsaan. Miten hän oli saattanut unohtaa hänen lahjansa. Figa katsoi äkkiä ympäriinsä ja mietti, mitä voisi antaa tytölle. Sen täytyisi olla jotain erityistä, jos hän haluaisi tehdä vaikutuksen Janimeen. Hän juoksi omaan mökkiinsä ja penkoi sen kaappeja miettien lahjaa, muttei keksinyt mitään erikoista.
”Äh, toivotonta…” hän huokaisi astellessaan ulos mökistään paukkupakkaseen ja käveli takaisin kasvihuoneeseensa. Hän istahti turhautuneena jakkaralle, joka keikahti hieman taaksepäin koska yksi jalosta oli lyhyempi kuin muut kolme.

Mutta sitten hän katsahti lasisen huoneen perällä kasvaviin ruusuihin. Yksi niistä oli kukinnoltaan ja muodoltaan kauniimpi kuin muut. Se oli juuri oikean värinen kaikkialta, ja siinä oli vähemmän piikkejä kuin muissa. Figa muisti, kuinka oli pitänyt siitä kauan huolta, ja kasvattanut sitä parhaansa mukaan. Figa katseli kauniin punertavaa kasvia. Hän ei olisi halunnut katkaista kasvin hentoa vartta, muttei keksinyt parempaa lahjaa ihastukselleen.

Figa otti kullatun sirpin, ja nousi tuoliltaan. Hän kumartui ruusupenkin viereen, asetti srpin terän valitsemansa kukan varren ympärille ja katkaisi sen. Vihreä matoran pyöritteli kasvia käsissään ja hymyili.
”Eipä kummoinen, muttei parempaakaan ole.”

Figa käveli vielä kerran pieneen taloonsa ja otti ruskeamustaraidallisen kaulahuivinsa ja lierihattunsa. Hän kietoi huivin kasvojensa eteen ja asetti hattunsa tarkasti päähänsä, katsoen samalla itseään peilistä. Hatussa oli pitkät ruskeat lierit ja sen ympärille oli sidottu musta nauha. Figa oli kiinnittänyt mistelin kukinnon nauhan väliin, koska se tuntui jotenkin sopivan hattuun.
Matoran ihasteli hetken itseään, pakkasi sitten Tawan petuniakimpun ja ruusun olkalaukkuunsa ja lähti tarpomaan ulos pakkaseen.

Kylän tiet olivat peittyneet korkean lumikerroksen alle. Ainoat kulkureitit kylässä olivat sen asukkaiden tallovat polut, jotka johtivat talosta toiseen lumikinoksissa. Polut olivat valaistu tunnelmallisesti pitkillä, palavilla puupaaluilla, joita jostakin mielenjohteesta oltiin alettu kutsumaan ”Mäksän kynttilöiksi”. Figa ei tiennyt miten palavat puut liittyivät yhteen Klaanin johtajista, mutta hän ei jaksanut miettiä sitä pidempään.

Figa tallusti lumisilla poluilla ympäriinsä kylässä, etsien oikeaa reittiä niistä tuhannesta sokkeloisesta polusta, joka veisi ylös metsän läpi Klaanin hirsilinnakkeeseen. Vihreän matoranin jalkoja alkoi jo paleltamaan tämä kiinteässä olomuodossa olevan veden päällä käveleminen, ja hän toivoi, että joku keksisi aukaista jonkun päätien rakennusten keskelle. Kun hän viimein oikealle tielle, häntä vastaan käveli pitkä, musta hahmo, tukkien polun. Figa hieman hätkähti tulijaa, kun pimeässä illassa alkaa helposti mielikuvitus laukkaamaan.
Vasta kun molemmat kävelijät lähestyivät toisiaan, matoran tunnisti tulijan.
”Hei, Matoro!” kasvillisuuden matoran tervehti mustanpuhuvaa Toaa, joka hänkin viimein tunnisti tulijan.
”Ai. Iltaa, Figa” Jään Toa vastasi. Figa oli tavannut Matoron melkein heti Klaaniin liittymisen jälkeen, ja heistä oli tullut hyviä ystävyksiä. Toa oli usein auttamassa Figaa hänen pulmissaan, joita matoranille tahtoi kertyä ikävän usein.
”Oletko menossa juhliin?” Matoro kysyi.
”Juu, aioin mennä sinne ajoissa. Entä itse? Näytät juuri tulevan sieltä?”
Musta Toa nyökkäsi. ”Adminit käskivät käydä tarkistamassa, etteivät ketkään ole menossa jäille illalla. Lahden jäät ovat olleet heikkoja tänä talvena, ja jotkut uhkarohkeat matoranit saattaisivat mennä leikkiessään hukuttamaan itsensä.”
”Ai, selvä”, Figa vastasi.

Juuri silloin viereisestä talosta kuului outoa pauketta ja vihaista huutamista. Kun kaverukset kääntyivät katsomaan rakennukseen, sen ovi potkaistiin auki. Vihaisen näköinen Za-matoran heitti koivunlehdistä sidotun puskan ja ruskeaan käärepaperiin kiedotun paketin hankeen.
”Sinäkin vätys et sitten kehdannut minulle mitään parempaa antaa!” närkästynyt naikkonen karjui miehelleen, joka oli säikyn näköinen, Huna-kasvoinen Onu-matoran.
”M-mutta sinä aina valitat, kun täällä on niin likaista, n-niin ajattelin että tuo olisi hyvä harja-”
”Omana piikanasiko sinä minua pidät!? Lisäksi tuo risukimppu roskittaa vielä enemmän! Ja tuo pakettikin on niin ruman ja kuluneen näköinen!”
”M-mutta, rakas…”
Seuraavaksi taas Onu-matoran lensi ovesta ulos hankeen lahjojensa kanssa, ja ovi räiväistiin kiinni hänen takanaan.

Figa ja Matoro olivat hetken hiljaa ja kääntyivät katsomaan toisiinsa.
”Öhm, herra! Tarvitsetteko apua?” Matoro huusi matoranraukalle.
”Phyi!” mies sylkäisi lunta suustaan. ”Äh, ei minua voi auttaa enää mikään. Tuolla naiselle ei ikinä riitä mikään.”
Matoran kömpi seisomaan paksussa hangessa ja pyyhki lunta naamiostaan. Hän käveli pää painoksissa portaat ylös ovelleen ja oli aikeissa astua sisään, kun Figa huusi ”Hei, entä tuo paketti ja vihta?”
”Pitäkää hyvänänne! Löysin sen paketin vain kerran hylättynä metsästä, joten ei se kovin arvokas ole. Hyvää nimeämispäivää.” Ukko murahti ja astui sisään. Talosta kuului hetken kovaa riitelyä.

”… Okei” Figa totesi. Sitten hän nosti lahjapaketin ja kimpun hangesta. ”Mitäs me näille tehdään?” hän kysyi ja ojensi paketin Matorolle. Toa katsoi pakettia ensin välinpitämättömästi, mutta sitten hän hieman hätkähti.
”Mitä nyt?” kasvillisuuden matoran kysyi.
”Öhm, ei mitään. Tämä… tämä paketti näyttää jotenkin tutulta…”
”Hm?”
”Minä… Voisiko se olla? Ei, ei se voi olla sama paketti… katsos, tämä näyttää eräältä paketilta, jonka sain kauan sitten. Mutta, ei se voi olla sama. Ei se voi ilmestyä niin monen vuoden jälkeen” Toa sopersi.

”Mitä me sille teemme?” Figa ihmetteli.
Toa mietti hetken pyöritellen pakettia, mutta sitten havahtui. ”Ai niin, minun piti mennä satamaan” Matoro totesi kun muisti että he olivat seisoskelleet jo pitkän tovin, ”Tuota, tee sille mitä haluat. Ei se voi olla sama paketti. Minun pitää mennä. Alkaa olla kiire.”

Toa hyvästeli matoranin ja riensi polkua pitkin pimeyteen. Figa jäi seisomaan vielä paikoilleen ja katseli ihmeissään vanhaa, selvästi kovia kokenutta lahjapakettia. Hän mietti, että voisi antaa sen Janimelle, mutta tyrmäsi idean kun muisti viereisessä talossa riitelevän naismatoranin reaktion. Sitten hän jälleen muisti ajankulun ja tajusi, että Nimeämispäiväjuhlat olivat alkamassa.

Figa nousi polkua pitkin pimeän ja valoistamattoman metsikön läpi. Keskellä metsää, polun viereen oli rakennettu mustista hirsistä ja laudoista muita isompi talo, jonka sisältä kuului tasaista sihinää, ja sen tiilisestä savupiipuista kohosi paksu savu. Rakennus oli Klaanin sauna, paikka jossa puiden lämmittämään kiukaaseen heitettiin vettä, jolloin se höyrystyi tulikuumissa kivissä. Märät höyryt irrottivat likaa ja epäpuhtauksia hikenä saunojien kehosta. Figa oli monta kertaa itsekin käynyt saunomassa tänä talvena. Figaa kuitenkin eniten ihmetti, miksi joku saunoi nyt, kun Nimeämispäiväjuhlat olivat alkamassa. Matoran nousi epävarmasti puisia portaita ylös kuistille. Oven lasilevy oli huurtunut löylystä, eikä sisälle nähnyt.

Figa koputti puiseen oveen kuuluvasti, ja löylyn heiton ääni loppui. matoran odotteli hetken kummastellen, kunnes ovi avautui. oven suussa seisoi noin valkoinen, noin Toan pituinen mies. Hän piti päässään hopeista, kypärältä näyttävää naamiota. Saunoja oli yltäpäältä hikinen, ja hän pyyhkäisi hikeä naamion silmärei’istä.
”No huhhuh. Mitäs asiaa nuorella herralla mahtaa olla?”
Figa hieman nolostui. ”Öhm, halusin vain tulla muistuttamaan, että Nimeämispäiväjuhlat ovat alkamassa, jos olette unohtaneet.” Hän yritti selittää mahdollisimman arvokkaasti.

”Ai jaaha, kiitos mutta ei kiitos. En ole tulossa juhliin.”
”Jaa. Anteeksi, mutta saanen tiedustella miksi?”
Sisältä talosta puski paksua höyryä, joka lämmitti kasvillisuuden matorania hetken.
”Sauna on juuri nyt lämpimimmillään, enkä ole kovin sosiaalinen. En ole kovin tekemisissä kyläläisten kanssa.”
”Ai jaa. No anteeksi häiriö…” Figa pahoitteli.
”Eipä se mittään, täällä olisi paljon tilaa sinullekin, ystäväni, jos haluaisit löylyihin.” Valkoinen mies tarjosi.
”Öhm, en nyt ehdi. Minun pitää mennä sinne juhliin.”
”Hm, no myöhemmin sitten”, saunoja hymyili.
Silloin Figa vilkaisi käsissään kantamiin koivuvihtaan ja pakettiin. Silloin hän keksi.
”Tuota, herra. Haluaisitteko ottaa tämän koivupuskan ja paketin, kun nythän on Nimeämispäivä?”
Pitkä, valkea saunoja katseli matoranin ojentamia lahjoja ja otti ne iloisesti vastaan.
”No eihän lahjasta voi kieltäytyä! Kiitoksia!”

Saunoja näytti olevan kiinnostunut enemmän kiinnostunut vihdasta kuin pienestä paketista. Hän läiskäytti sillä itseään hikiseen selkään ja kuului mojova läiskähdys.
”Tämähän on loistava saunavasta. Tälle tulee käyttöä.”
”Ole hyvä. Mutta, minulla on jo kiire. Hyvää Nimeämispäivää!” Figa virkkoi ja laskeutui takaisin polulle.
”Hyvää Nimeämispäivää vaan!” Mies huusi kiiruhtavan matoranin perään ja katsoi ilahtuneesti koivuista sidottua vihtaa. Sitten hän vilkaisi vanhaa, kulunutta pakettia ja kohautti olkapäitään. Hän laski paketin terassin kaiteelle, ja käveli takaisin sisään. Sisältä alkoi kuulumaan tasaista sihahtelua ja kiivasta läiskintää. Saunoja oli laskenut paketin melkein kaiteen reunalle, ja paketti hiljalleen kallistui ja lopulta se putosi alas lumihankeen. Se alkoi hiljalleen peittyä lumeen, samalla kun sisältä rakennuksesta kuului iloista hohotusta.

Figa kiipesi polkua ylös ja viimein hän seisoi Klaanin paalulinnakkeen edessä. Muurin paalujen päät olivat teroitettu teräviksi, että sen ylittäminen olisi tunkeilijoille vaarallisempaa. Nyt kuitenkin suuret puuovet olivat auki, ja sen takana aukeavalta sisäpihalta kuului iloista puheensorinaa ja väkijoukon naurua.
Kymmenittäin Klaanin asukkaita oli kokoontunut Nimeämispäivän viettoon suuren, sisäpihan keskellä sijainneen valtavan kuusen ympärille. Kuusi oli koristeltu kauniisti punaisilla muovipalloilla ja tähtikoristeilla. Kuusen alle oltiin tuotu valtavasti erikokoisia paketteja ja esineitä, Joihin oli kiinnitetty nimilappuja. Matoranit tanssivat piiritansseja kuusen ympärillä ja pitivät muutenkin hauskaa. Pihan vasemmalle puolelle oli koottu pöytään monia ruokia ja juhlajuomia, ja pöydän ympärillä hääri sankka väkijoukko. Pihan päässä oli korokkeella Adminaitio, jossa istuivat Klaanin perustajat, Salaman Toa Tawa ja Visorakkuningatar Visokki.

Klaanin asukkaat kävivät tuomassa lahjansa suoraan Admineiden eteen. Adminkorokkeen eteen olikin kasaantunut valtava pakettikasa, kun lähes jokainen Klaanin jäsen halusi jättää oman esineensä johtajille. Matoralaiset käsityöläiset olivat ommelleet Tawalle pehmeän punaisen viitan, jonka hupussa oli pehmeä karvareunus. Tawa oli heti ihastunut tuohon lahjaan ja oli pukenut sen heti ylleen. Figa vaelsi väkijoukon lävitse aukion toiseen reunaan. Tawa ja Visokki huomasivat vihreän matoranin.

”Ai hei Figa. Hyvää Nimeämispäivää.” Tawa tervehti.
”Samoin. Minulla olisi sinulle lahja”, Figa vastasi ja kaivoi olkalaukustaan petuniakimpun ja ojensi sen visiipäiselle Toalle. Tawa hymyili lempeästi ja nuuhkaisi puskaa.
”Oi, ne ovat ihania. Kiitos todella paljon!”
”Hyvää Nimeämispäivää.” Figa sanoi vielä, ennen kuin palasi takaisin väkijoukkoon.

Kasvillisuuden matoran käveli väkijoukossa ja tervehti tuttaviaan. Hän tähyili ympäriinsä yrittäen löytää tiettyä naishenkilöä. Viimein hän näki siron tytön nojailevan paaluseinään ja katselevan juhlivia kyläläisiä. Figan sydän sykki yhä voimakkaammin ja hänen polvensa vapisivat, mutta hän keräsi kaiken rohkeutensa ja lähti kävelemään tyttöä kohti. Janime huomasi tulijan.
”Hei…” Figa aloitti.
”Hei?” Janime vastasi ja hymyili tulijalle.
”Minä… minulla olisi lahja sinulle.”
”Ai. En tiennyt että oijot hankkia minulle jotain…”
Figaro punastui ja kaiveli hermostuneena olkalaukkuaan. Hän nosti esiin ruusun ja ojensi sen nolostuneen tytölle.
”Öhm, se ei ole kovin paljon. Mutta ei minulla muutakaan ollut.”
Janime katsoi ihmeissään poikaa, mutta sitten hymyili. Hän otti kukan vastaan.
”Kiitos”, hän totesi.
Figa yritti vääntää hermostuneesti hymyään kasvoilleen.
”Tuota, minulla olisi sinullekin jotain”, Janime vastasi ja käveli lähemmäs Matorania. Sitten hän tarttui tämän hattuun, nosti sen pois ja suuteli. Figan sydän hakkasi hullun lailla. Mutta sitten hän rentoutui ja sulki silmänsä. samalla taivaalla alkoi ilotulitus. Se oli parhain nimeämispäivälahja ikinä .

Joulukalenteri 2012

21: Parhain lahja

21.12.2012 Don 2 kommenttia

Oli nimeämispäivän yö. Pienen rannikkokylän öiset mukulakivikadut eivät olleet vuosikymmeniin nähneet niin paljon lunta. Harvat ulos uskaltautuneet kulkijat eivät nähneet sankassa tuiskussa lainkaan eteensä, ja useimmat kalastajakylän matoran-asukkaista olivatkin linnoittautuneet harmaista lankuista ja oljista koottuihin hauraisiin asumuksiinsa. Osa rakennuksista oli jo painunut kasaan myrskyn voiman alla. Tämä oli kylälle vaikea talvi.

Yhdellä kylän ahtaista sivukujista paloi pikkuinen nuotio. Tuli oli jo heikko ja miltei sammunut, eikä siitä riittänyt enää lainkaan lämpöä nuotion vierellä kyyhöttävälle kerjäläiselle. Matoran oli pieni ja harmaa, ja tämän haalistunut sydänvalo hiipui samaa tahtia nuotion tummien kekäleiden kanssa. Yksikään kyläpahasen majataloista ei ollut päästänyt rahatonta sisään lepäämään, ja matorania vaikutti odottavan väistämätön kuolema yhä vain kylmenevän myrsky-yön keskellä.

Matoranin sydän oli jo sammunut miltei kokonaan kun kujalle astui pitkään paksusta tummasta kankaasta kudottuun viittaan sonnustautunut olento. Muukalaisen kasvot olivat kokonaan valtavan ja raskaan hupun peittämät, ja kokonsa puolesta hahmo olisi käynyt pitkästä Toasta. Muukalainen käänsi kätketyt kasvonsa matoranin puoleen, kumartui ja etsi pienen kuolevan pulssia. Sitten olento istui kerjäläisen vierelle ja jakoi paksun viittansa tämän kanssa.

Kului pitkä tovi, ja sitten kerjäläinen heräsi. Tunto ei tahtonut palata kärsineen matoranin kehoon, ja tämä sai silmänsäkin ainoastaan suurella vaivalla auki, tehden sen hitaasti ja epäröiden. Kerjäläisen pieni pää kääntyi hitaasti vierellä istuvan muukalaisen puoleen, ja sitten matoran kokeili epävarmasti huuliaan.
”K-kuka..?” se aloitti, mutta tumma hahmo kohotti toisen kätensä viittansa alta viittoen matorania vaikenemaan.
”Urr, pysy vaiti. Heität henkesi jos et keskity nyt lämpimänä pysymiseen.”
Matoran ei kuitenkaan totellut. Elo tuntui jo hitaasti palaavan pikkuisen jäseniin, ja tämä onnistui jopa korjaamaan hieman asentoaan.
”Kuka olet?” kerjäläinen kysyi uudestaan. ”Miksi pelastit minut?”
”Sinulla oli tulta”, kuului muukalaisen viileä vastaus. ”Olisin tuntenut itseni varkaaksi jos olisin vienyt lämmikkeesi ja antanut sinun kuolla.”
Matoran kurtisti kulmiaan sille, että muukalainen ei ollut esittäytynyt. Matoran yritti varovasti kurkistaa viittahahmon kasvoja tämän hupun alta, mutta muukalainen käänsi päänsä äkisti poispäin ymmärrettyään matoranin aikeet.
”Sillä ei ole väliä”, matkaaja murahti ennen kuin matoran ehti edes kysellä tämän henkilöllisyyttä uudemman kerran. ”Kohensin tultasi ja paistoin ruokaa. Syö.”

Hetken päästä matoranin olo oli olosuhteisiin nähden jo paljon parempi. Lumimyrsky ei yltänyt kujalle piiskaamaan tämän kasvoja, ja mystisen matkaajan elvyttämä nuotio tarjosi nyt lämpöä molemmille. Matkalaisen valmistamat kalat olivat ehkä puoliraakoja ja kitukasvuisia, mutta ne olivat silti parhain ateria jonka kerjäläinen oli nauttinut aikoihin.
”Kiitos”, matoran sanoi tehtyään itsensä kylläiseksi. ”Minä taidan olla sinulle velkaa.”
”Et”, muukalainen vastasi. ”Yhden hengen pelastaminen on pieni teko sen kaiken pahan rinnalla jota minä olen saanut aikaan.”
”Vähät siitä”, matoran naurahti varovaisesti. ”En minäkään pyhimys ole. Vähän omaisuuteni olen hankkinut viekkaudella ja varkaudella, joten samassa veneessä olemme, kuoma.”
Muukalainen ärähti sanoja, joista matoran ei saanut selvää. Sitten tämä laski paksun huppunsa ja paljasti kasvonsa.
”Sinä et tiedä mistä puhut” Miekkapiru murisi katkerana. Matoran kavahti pois tumman viittakankaan alta ja katsoi säikähtäen vihreäkasvoisen paholaisen naamiolle levittäytynyttä surkeaa ilmettä.
Sitten matoranin järkytys kuitenkin haihtui pois. Matoran katseli Miekkapirua hetken harkiten, nousi ylös ja astui takaisin tämän vierelle. Miekkapirun istuessa ja matoranin seisoessa olivat kaksikon kasvot suoraan toistensa tasalla, ja kerjäläinen katsoi miekkamiestä nyt suoraan tämän verenpunaisiin silmiin.
”Tänä yönä kukaan ei laske syntejämme”, kerjäläinen puhui. ”Vähät menneistä, minä tahdon palkita sinut jotenkin.”

Kerjäläinen penkoi aikansa kujan nurkassa lepäävää pientä harmaata juuttisäkkiä, jossa matoran arvatenkin säilytti kaikkea vähää omaisuuttaan. Säkki vaikutti tyhjältä, ja sen pohjalta nousi esiin ainoastaan kovin kärsineen näköinen juomaleili, tylsä puukko ja palanen jäätynyttä leipää.
”Ei, nämä eivät käy. Jotain parempaa… No mutta, nyt tiedän!”
Säkin pohjalta nousi vielä jotain. Se oli pieni ja nuhjuinen paketti ruskeassa paperikääreessä. Kerjäläinen ojensi sen miekkapirulle ja hymyili heikosti.
”Hyvää nimeämispäivää”, se sanoi ja toi paketin vielä hieman lähemmäs.
”Pah”, miekkamies vastasi yrmeänä, muttei voinut peitellä hetken ajan kasvoillaan käynyttä virnettä. ”Selvä kai sitten. Kerro nyt edes mistä olet vohkinut tämän.”
Kerjäläinen naurahti ääneen ja katsoi käänsi hieman päätään.
”Haha, mistä näitä muistaa”, se puheli ja sulki sitten vähät matkatavaransa. Samalla Miekkapiru nousi seisomaan ja laski paksun viitan harteiltaan. Pian tumma kangasvaate lensi yllättyneen matoranin päälle.
”Mitä sinä-” matoran aikoi kysyä, mutta näki sitten Pirun tekevän jo lähtöä. Matoran huomasi ensimmäistä kertaa miekkamiehen vyötäisillä roikkuvan miekan, jonka kahvaan upotettu syvänpunainen jalokivi loisti kirkkaana pimeässä yössä.
”Hyvää nimeämispäivää”, kuuluivat jäähyväiset lumisateeseen kaikkoavan Miekkapaholaisen huulilta.

Joulukalenteri 2012

20: Toivoton tapaus…

20.12.2012 MaKe 3 kommenttia

Lumihiutaleet tanssahtelivat pimeän yön vienossa talvituulessa. Kylmä routa oli riisunut puut lehdistä jo hyvän aikaa sitten. Tuulen vaimeaa huminaa kaikkea pimeyttä ja valkeutta hallitsi hiljaisuus. Siihen asti kunnes höyryä puskeva raiteilla kulkeva junantapainen huristi ohitse. Sen vaunujen pyörät kolisivat kuin kasa romumetallia. Rauhallinen hiljaisuus oli kadonnut kuin taikaiskusta. Jokainen vähänkin kuuloarka rahiotus vetäytyi paikalta.

Ohjauskopissa kuljettajana toimiva erittäin siistiin kuljettajanlakkiin sonnustautunut Vortixx lisäsi voimanlähteenä toimivaan kamiinaan. Sen lisäksi että se lämmitti ihanasti, oranssin valon pilke loi hieman tunnelmaa. Oli nimeämispäivän aatton aatto. Kyseisenä ajanjaksona moni piti tuntuvan tauon töistään ja kokoontui yhdessä juhlistamaan Suurta Henkeä, Mata Nuita. Junantapaisen höyrykulkuneuvon kuljettajalla huttuaikaa työtehtävien keskellä oli tuskin koskaan. Mutta kaikilla täällä oli omat velvollisuutensa, niin kuin Mata Nuin mytologiassa sanottiin.

Määränpäänä oli Han-koro, kylä, jonka lähes kaikki elinkeino oli vaihtamisen ylläpitämää. Muita resursseja alati talvinen syrjäinen elinympäristö hädin tuskin tarjosi. Vaikka olisikin ollut ihanaa istua lämpimässä pöydässä syömässä mehevää kinkkua, Vortixxille parhaan mielentilan toi heikompiensa auttaminen. Vaikka toki juhlamenot houkuttelivat myös uuden nimen osalta, Roflamao- nimellä tunnettu siistihattuinen kuljettaja totesi itselleen.

Vortixxin ajatukset katkesivat äänekkääseen rämähdykseen. Hän katsoi kopin vasemmasta ikkuna-aukosta kuusivaunuisen letkan takaosaan. Ei mitään. Hetken tiirailtuaan kuljettaja alkoi miettiä kuulleensa harhoja. Tämä kostautuisi…

Amazua katsoi hänen lisäkseen kolmen hengen epämääräisen joukon suurikokoista lihaskimppua, ilmaisten närkästyksensä siitä että tämä oli lähes antanut heidät ilmi koukistelemalla oikean kätensä sormia. Suurikokoinen, yksisilmäinen herjan kohde vastasi käsieleillään että hiljaisuus ja hiiviskely eivät olleet hänen juttunsa. Ainakaan suunnitelma ottaa kolmimetrinen järkäle mukaan hyppimään katoille ei ollut Amazuan idea. Toinen, hieman Amazuaa itseään pidempi mustavioletti, jaloon Ruruun sonnustautunut Woid- niminen hahmo alkoi leikata vaunun peltikattoa purppurana hohtavalla terällään. Amazua nosti leikatun palasen magneetin sisältävällä proteesillaan varovaisesti, asettaen sen sivuun, laskeutuen puulattiaisen- ja seinäisen rahtivaunun sisään. Vaunu oli pimeä, lukuunottamatta sivuilla olevien ja päissä siaitsevien ovien sisältämistä ikkunoista tulevaa haaleaa valoa.

Tunkkainen vaunu oli täytetty arkuilla ja pahvilaatikoilla. Missään ei näkynyt ketään. Ovi-ikkunasta tiiraillessa näkyi edellä olevassa vaunussa torkkuva vartijavortixx. Amazua viittoi tämänkertaisille kumppaneilleen reitin olevan selvä. Woud ja etäisesti Stelthin ylimysluokan edustajaa muistuttava oranssin värinen Glög laskeutuivat vaunun sisäpuolelle alkaen tutkailla ympäristöään. Arkkuihin asetetut lukot olivat voimattomia heidän edessään. Muutaman arkun kansi nousi paljastaen suuren määrän niin kuluneita kuin uudenveroisiakin aseita, panssarinosia, ja muita välineitä. Huhut olivat kertoneet esineiden olevan peräisin mittavasta Legendojen kaupunkina tunnetulla Metru Nuin saarella käydyssä sodassa.

“Hyvää nimeämispäivää…”, Woid ajatteli ääneen. Tällaisilla tulisi tienaamaan pimeillä markkinoilla jokusen omaisuuden. Kolmikko alkoi ojentaa yksi kerralaan arvokasta sisältöä sisältäviä arkkuja ja muita kuljetuslaatikoita katolla odottavalle neljännelle suurikokoiselle osapuolelle. Amazua avasi yden nurkassa kököttävän pienikokoisemman puulippaan. Sen sisältö oli pääosin kaikkea pienimuotoista sälää. Palkkasoturin huomio kiinnittyi kuitenkin kuluneenoloiseen pahvilaatikkoon, joka tuntui kaiken seassa vähän eksyneeltä. Kuitenkaan tinkimättä Amazua ojenti laatikon eteenpäin muiden joukossa.

Pimeä ja kolkko luola erottui selkeästi paksun lumivaipan peittämän tundran rinteellä. Ulkoa käsin eroosion muokkaama vuoren sisäinen avoin tila saattoi vaikuttaa synkältä ja kolkolta, mutta harva oli uskaltautunut suuaukkoa syvemmälle. Piene rosvojoukkion johtajana kunnioitettu erittäin jykeväleukainen, sähkönsinisen ja punaisensävyinen Skakdi myrähteli tyytyväinen lajille lähes tunnusomainen gangsterihymy kasvoillaan. Hänen kolme valtuutettua työntekijäänsä yksi ulkopuolinen palkkasoturi olivat kasanneet muhkean saaliinsa keskelle somisteltua luolan huonetta. Skakdilla oli kylliksi kaupankävijänvikaa erottamaan jyvät pakanoista. Tässä tapauksessa tarjolla oli silkkoja jyviä. Erityisen hyviä siksi, että ne olivat naapurin pellosta. Vertauskuvallisesti ilmaistuna.

Myhäilevä Skakdi poimi yhden muhkean riiltelevän rintamanssarin käteensä. Hän pystyi ihailemaan siitä omaa peilikuvaansa.
“Oikea kultasuoni” Himmelik- niminen Skakdi totesi karhealla sikariyskä-äänellään. Olihan hänellä tälläkin hetkellä muhkea Skakdien keskuudessa arvokkaimpien merkkien joukkoon kuuluva yksilö hampaidensa välissä.
“Kerrassaan mainiota. Suorastaan taivaallista”, Skakdi totesi kerta toisensa perään. “Suoriuduitte hyvin, arvoisat toverini”, Himmelik sanoi, ihaillen edelleen heijastustaan haarniskan palasesta. “Ilo työskennellä kanssasi, Amazua” rosvojoukkion johtohahmo kiinnitti katseensa hetkeksi huoneen keskellä olevan esinekasan vastakkaisella puolella seisovaan palkkasoturiin ennen kuin istahti tyylikkäälle ruskealle veikeästi pyörivälle nahkatuolilleen. “Arvostamme todella yhteistyöhalukkuuttasi.”
“Just”, kehuja aiemminkin saanut, mutta niillä mitään tekemätön Amazua tokaisi.
“Älä viitsi olla tuollainen”, Skakdi kommentoi palkkasoturin vaisuutta, “Olisit tiloinen. Tämä operaatio oli menestys.”

Jos Amazuan kasvot olisivat olleet esillä, ne olisivat olleet peruslukemissa.”Ei varsinaisesti uutta minulle”. Taka- alalla seisova kookas kyklooppi röhähti palkkasoturin omahyväisyydelle. Kaksi muuta Skakdin luottoapuria poimiskelivat kasasta aseita testaillen niitä.

Skakdi ponnahti osittain ylös tuoliltaan ja viskaisi panssarin palasen muiden esineiden joukkoon. “Tällaisella määrällä arvotavaraa tulemme tienaamaan omaisuuden. Ja pian seisomme saaren alamaailman huipulla…”

“Ja jaamme tuotot tasan”, Amazua heitti olettamuksensa ilmoille. Koko muu joukkio veti naamalleen omahyväisen virneen. Erityisesti arvoisan jättikykloopin epämääräisen suun hymy oli leveä.

“Ah, totta kai”, Himmelik sanoi rennosti hönkäisten hieman arvokasta merkkisikariaan. “Tiedätkö, olisi sääli päästää sinunlaisesi kyky hyppysistämme kilpailijoidemme käsiin. Jos asia olisi minusta kiinni, sinä et lähtisi mihinkään.”

“…aiot tappaa minut, vai mitä.” Amazuan sanat saivat Skakdin omahyväisen hymyn kääntymään yllättyneen hämmentyneeksi. Tämän hymy ei ollut “olen kiitollinen ja annan sinulle mitä vain haluat”- hymy, vaan ilmiselvä “hahhaa olen hemmetin ovela pahis joka ei jaa mitään kenenkään kanssa”- hymy. Palkkasoturi kyykistyi, juuri oikealla hetkellä. Voimakkaan käsin kannettavan kanuunan ammus sujahti sekunnissa hänen päänsä yli. Himmelik ehti hetken ihmetellä ennen kuin häntä kohti lentävä ammus räjähti, heittäen elottoman Skakdin toiselle puolelle huonetta. Kolme korstoa ehti vain hetken ihmetellä mitä oli tapahtunut.
Amazua nousi hieman varovaisesti takaisin pystyyn, tuijottaen hetken huoneen takaseinällä lojuvaa ruhoa. “Kannattaisi olla varovaisempi sen kanssa”, Amazua torui takanaan seissyttä kyklooppijärkälettä, jonka suurikokoisen kanuunan lämminneestä piipusta nousi savua.

Tajuten mitä oli käynyt, yksisilmäinen lihaskimppu alkoi karjua äärimmäisen raivon vallassa, tähdäten Amazuaan rajun yläkoukkulyöntinsä. Amazua siirsi oikeaa jalkaansa, suorittaen nopean kiepahduksen sivuun murskaamaan iskun tieltä, joka kohdistui ikävästi siihen kohtaa arvoesinekasaa, jossa oli teräviä miekkoja. Yksisilmäisen muskelimasan karjunta muuttui hetkessä tuskaiseksi ulvonnaksi sen rustysten vuotaessa jokidelfiinien salaisten maailmanvallotussuunnitelmien lailla. Glög aloitti ryntäyksen Amazuaa päin alkaen huitoa tätä terällään. Iskut, joita palkkasoturi ei ennättänyt väistää, eivät riittäneet lävistämään Amazuan mekaanisten käsien panssareita.

Amazua tarttui vastustajansa mekaaniseen terään kädellään, ottaen kämmenellään vastaan tämän nyrkiniskun. Kaksikko päätyi yrittämään työntää toisen kumoon. Rurupäinen tummanpuhuva hahmo hyppäsi purppura terä hohtavana aikeissaan iskeä se palkkasoturin selkään. Amazua ponnisti täysillä jaloillaan, heittäytyen painikaverinsa selkäpuolelle, avaten Woidin pysäyttämättömälle iskulle tien tämän vatsaan. Glög ehti päästää epämääräisen “Ööögh”- äännähdyksen ennen kuin Amazua kierähti ja viskasi tämän Woidin päälle kummankin lentäessä parisen metriä sivumalle. Raivoisa Woid kuitenkin viskaisi partnerinsa piittaamattomasti pois päältään, heittäen toisen toissiaista aseinaan toimivista katanoista palkkasoturia päin, osuen ohi. Rurupäinen tumma soturi nousi ylös toinen katanansa esillä.

Amazua irrotti Woidin heittämän, seinään iskeytyneen katanan tehden nopean vastahyökkäyksen. Katanoiden terät kalisivat toisiaan vasten hetken ennen kuin Amazua sai iskettyä vastapuolen miekan pois tämän kädestä. Ilman poikki lentävä teräase iskeytyi pahaksi onneksi kyklooppilihaskimpun pudottamaan kanuunaan. Hetkessä ase alkoi rätistä pitäen pahaenteistä voimistuvaa ääntä. Amazua sekä Woid huomasivat tämän. Amazua käytti kuitenkin vastakkaisen osapuolen herpaannusta hyväkseen, potkaisten tämän sivuun. Pian palkkasoturi juoksi lattialle kasaamansa romukasan luo napaten sokkona ensimmäisen esineen jonka sai käsiinsä, ryntäen seuraavaksi kohti ulsokäyntiä. Pienessä hetkessä ylikuumentunut kanuuna räjähti muiden huoneeseen koottujen räjähdeaineiden säestämänä.

Kovaääninen pamaus ja jyrinä tuntuivat luolan suulla asti. Luolan suulle kyhätyssä katoksessa oleskelevat kookkaat Ussalravut hätääntyivät. Luolan suuaukon sisältä alkoi valua savua. Amazua ryntäsi ulos luolan sisuksista, kääntyen kuitenkin hieman takaisin huomattiaan Ussalit. Amazuan miekkaproteesi halkaisi portin lukon vaivattomasti sallien sen avautua hitaasti. Noin kymmenkunta Ussalia ryntäsi iloisena ulos vapauteen. Amazua nappasi yhden ohjaksista hypäten sen selkään. Pieni laumallinen Ussaleita liukui alas lumista rinnettä lähtien omille teilleen.

Yksisilmäinen, massiivinen, pahasti haavoittunut, mutta silti vankasti kävelevä järkälemäinen hahmo laahusti ulos savun peitosta. Se piti katseensa tiukasti Ussalissa jonka selässä harmaamusta palkkasoturi ratsasti pois päin. Sen punaisena hohtavasta silmästä paistoi murhanhimo. Se latasi toisen, tuhottua kanuunaansa pienemmän ampuma- aseen, tähdäten kymmenien metrien päässä ryntäävää Ussalia päin. Punaisena hohtava ammus lensi kaaressa Amazuaa kohti.

“Oho”, palkkasoturi totesi, kaivaen selästään leveillän teräaseproteesin jonka varastostaan löysi. Amazua asettui tasapainottelemaan Ussalinsa selkäkuoren päälle, arvioiden suhteellisen nopean massiivisen ammuksen lentokulmaa, lyöden sen kunnollisella kunnarilyönnillä takaisin. Palkkasoturi kääntyi tyynesti takaisin menosuuntaan. Hän pystyi kuitenkin kuulemaan pamauksen aiheuttavan pienen lumivyöryn.

Amazua nautti hetken leppoisasta liukumiskyydistä kunnes Ussal astui tukevalle hangelle alken kävellä normaalilla kipittävällä tavallaan. Palkkasoturi kaivoi viime hetkellä anastamansa esineen selkäkätköstään. “Ikävää tuhlausta”, palkkasoturi ajatteli. Kulunut, vaatimattoman kokoinen pahvilaatikko…

Amazua talutti ruskeanharmaasävyitä Ussaliaan soraiselta tieltä, jonka paksu lumipeite oli koottu tien reunoihin. Kaksikon yläpuolella komeili puulaudoista tehty kyltti.

TERVETULOA HAN-KOROON

Kylttiin oli polttokirjoitettu myös jokin mottolause, joka kuitenkin oli lumen ja jääpuikkojen peittämä. Palkkasoturi astui ratsuineen sisään puun ja kiven sekaisisa rakennelmista koostuvaan kylään. Palkkasoturin ympärillä vaihtokojuja ulko-ovensa viereen kyhänneet Matoranit huutelivat erilaisia tarjouksia. Vaihtajien pesänä tunnettu kylä oli nimensä veroinen. Normaalien Matorantalojen lisäksi kaduilla komeili tyylikkäitä vanhanaikaistyylisiä taloja erilaisista putiikeista majataloihin ja ravintoloihin. Talojen katolta toisille oli ripusteltu roikkumaan niin valokiviä kuin erilaisiin kapseleihin suljetuilla erivärisinä hohavia pieniä merieläimiä. Lopputulos oli kieltämättä erittäin kaunis.

Pari korttelia käveltyään Amazua saapui kylän keskustassa saitsevalle mukulakivillä koristetulle torille. Sen keskellä komeili suuri, kirkkailla ja värikkäillä valoilla koristeltu kuusi, jonka alla komeili mukava kasa kauniisti paketoituja lahjapaketteja. Muutamaan kohtaan torin rajoja oli koottu ainakin kuusimetrisiä lumikasoja, joiden rinteillä Matoranit temmelsivät. Muu osa toria oli pääasiassa tyhjä, siellä täällä löytyi jokusia vaihto- ja myyntikojuja kojuja.

“Anteeksi, hyvä herra”, eräs Matoran tunki Amazuan viereen, “olisiko teillä aikaa jutella Mata Nuista”. Palkkasoturi joutui suorastaan tänöisemään pikkumiehen sivuun tämän häirittyä häntä pienen hetken. Eräälle vaihtajalle Amazua sai kaupattua uuden Ussal-rapunsa, joka oli nopeasti kiintynyt vapauttajaansa. Saamillaan rahoilla hän uskoi saavansa jostain yösijan. Vaikka nimeämispäivän tapaiset Mata Nuihin vahvasti liittyvät juhlat tai ajanjaksot onnistuivat raastamaan hänen mieltään kuin Xialaista juustoa.
Mata Nui sitä… Mata Nui tätä… Mikäki Amazualla ei olisi ollut teräshermoja, hän olisi varmaan huudellut omaa kantaansa asiaan pitkin kyliä…

“Pssst”. Amazua pysähtyi kuultuaan salaperäisen äänen. “Pssst”. Ja uudestaan. Palkkasoturi pälyili ympärilleen hetken. Kulman takaa pilkottivat häntä tuijottavat pyöreät silmät, minkä palkkasoturi huomasi. “Pssst”, mulkosilmäinen muukalainen äännähti kolmannen kerran. Kirkkaankeltainen silmäpari katosi kulman taakse josta oli putkahtanutkin. Hieman oudoksuen Amazua seurasi. Astuttuaan synkeälle, ahdistavan ohuelle kujalle häntä odotti vain outo hahmo. Sen pää oli pieni ja pyöreä. Kirkkaan keltaisten, viirumaisista pupilleista päätellen eri suuntiin katsovien ympyräisten silmien alla olevat epämääräiset huulet vaikuttivat kovilta ja hieman terävöittyivät keskikohdassa. Kaula ja kintut olivat pitkät ja ohuet, jaloissa oli kolme nakkivarvasta. Kädet sentään olivat joten kuten normaalit. Muu osa oli kuin jokin humanoidimainen strutsi. Tai Daxialainen piñata. Mutatisoitunut Daxialainen piñata.
“Hjyvää iltaa, arvoisa veikkoseni”, otus alkoi puhumaan eräänlaisen omituisen aksentin säestämänä. Amazua ei tiennyt mitä ja miten vastata. Hahmon puhekyky tuotti hänelle pienen yllätyksen.
“Katjelin sinua ja huomasin heti että sinä jos kuka tajunnut olevan niitä miehjiä joka tajuaa hjyvän päälle”, lintumainen muukalainen jatkoi.

“Ööh, olen pahoillani, mutta ilmeisesti olen joutunut eräänlaiseen aikapoimuun”, Amazua vastasi hetken mietiskeltyään, “Rahien evoluutio on tuntunut tällä vuosikymmentuhannella edistyneen huomattavasti.”

“Njiähjähjähjäh”, vastakkainen osapuoli naurahti omalaatuisella naurullaan. “Pidän sinusta. Todjella paljon. Hjuomasin sen hjethi kun kiinnitin silmäni sinuun.” Humanoidistrutsi alkoi taittaa päätään palkkasoturin kasvojen suuntaan virnistäen, jos se moisilla nokkamaisilla huulilla oli mahdollista. Amazua käänsi päätään hieman taakse. Muukalainen kuitenkin heilautti päänsä takaisin, jatkaen puhumistaan.
“Minulla on hjyvin erikoinen tarjous odottamassa arvoisaansa ottajaa”, ilmeinen vaihtaja alkoi siirtää seinään nojaavaa puulaatikkoa keskemmälle ohutta katua. Muukalainen irrotti puisen laatikon kannen.

“…pasuuna”, Amazua totesi tiirailtuaan laatikon sisältämää harmaata rakennelmaa. Lintumainen vaihtaja hjölähti taas omalaatuisella naurullaan.
“Ieheij”, vaihtaja nosti jonkinlaiseksi aseeksi paljastuneen esineen ulos laatikosta. “Tjämä. On painetjykki!”
Amazua vaikeni jälleen hetkeksi. “Painetykki?”
“Painetjykki”, vaihtaja totesi. “Yksi Nynrahin saarella valmistetjun asesarjan uniikkeja kappaleita…”
“Ja millaisia paineita sillä päästätetään.”
Vaihtaja naurahti jälleen hieman häiritsevästi. Ehkä Amazuan piti lopettaa olemasta huvittava ja karismaattinen.
“Sallitehjan pienen demonstraation”, vaihtaja kysyi kohteliaasti alkaen säätää aseen liipasimen yläpuolella olevia säätimiä. Pian vaihtaja tähtäsi aseen piipun lumen peittämälle kujalle päin. Aseesta alkoi kuulla selkeästi että se alkoi latautua. Äänen voimistuttua kylliksi. Aseen piipusta tuntui kuuluvan pamaus. Vaimea ilmavirtaus pyyhälsi hetkessä kujan toiseen päähän. Kevyet lumihiutaleet alistuivat leijailemaan tiehensä voimanpurkauksen edessä. Amazua myönsi pitävänsä värkkiä ainakin hieman vaikuttavana.

“Ja se oli vasta pienitehjoinen pläjäys”, vaihtaja käänty takaisin asiakkaansa suuntaan “Mjieti mitä kaikkea voisit saada aikaan tjämänlaisella aseella.” Lintumies tyrkytti naamaansa jälleen hieman liian lähelle Amazuan visiiriä. Kului jonkin aikaa siihen että Amazua ja omituinen hyyppä olivat saaneet neuvoteltua kumpaakin osapuolta miellyttävän hinnan palkkasoturin esiteltyä mittavan skaalan vaihdossa tarjottavien esineiden skaalaansa. Loppujen lopuksi palkkasoturi tunsi olonsa hieman ryöstetyksi, mutta hän ei sillä hetkellä piitannut. Hän halusi vain saada oudon piñatan pois kimpustaan…

Jonkin aikaa kierreltyään kujilla ja bulevardeilla Amazua saapui tyhjälle, vähävalaistulle kujalle. Värikkäät valot puuttuivat, vain yksi valokivi vähintään joka toisessa riviin asetetun talon seinällä. Alkoi sataa lunta. Keskellä kujaa oli jonkinlainen kivikyhäelmä. Se oli suorakulmainen ja koostui lähinnä päällekkäin asetetuista kivilohkareista, lähinnä reunoissa ja kulmissa oli erilaisia kaiverruksia. Rakennelma vaikutti melkeimpä portilta tai muunlaiselta sisäänkäynniltä. Mutta sen takana ei ollut yhtäkään rakennusta jonka sisäänkäyntinä se ei olisi käynyt. Kuljettuaan hieman lähemmäs palkkasoturi tajusi sen tien kulkevan alaspäin. Ikään kuin kellari sioitettuna kujan alle. Tai viemäri…

“Kaunis, eikö olekin”. Erään talon edessä olevalla istuimella istui yksinäisen oloinen Matatupäinen Turaga, joka huomasi että palkkasoturi ei ollut täkäläisiä. Hän oli sentään pitäjän asukkaiden alkuperäimmistöä. Sen näki selkeästi hänen haalistuneista hopeisista väreistään ja kosteudesta tummuneesta Turagoille ominaisesta hartiakangasvaatetusesta. Turagan vieressä seinää vasten nojasi tämän mekein puusta repäistyn oksan tapainen kävelykeppinsä, jonka päähän oli sidottu jokin hohtava pallo.
“Ihan mukava”, palkkasoturi vastasi teennäisesti. “Perunakellari?”
“Varohan sanojasi, kloppi”, vanhus lausui puolivakavana. “Se on portti Mata Nuin syliin”.

Amazua alkoi pelätä, että kuulisi lisää höpinää Suuresta Hengestä.
“Ihanko totta”, Amazua sanoi yrittäen välttää sarkasmia.

“Niin uskotaan”, vanha Turaga jatkoi puhumista käheähköllä äänellään, Kukaan ei osaa sanoa tarkkaan, missä ja milloin Hän liikkuu. Tai millainen Hän edes on.”

“Mitä perusteita hänen olemassaololleen sitten ylipäätään on”, Amazua kysyi kääntyen hieman Turagaan päin. Vanhus alkoi tutkailla palkkasoturia vanhalla mutta silti teräkunnossa olevalla katseellaan.

“Ymmärrän”, Turaga aloitti hetken hiljaisuuden jälkeen, “vain konkreettisuudella on väliä. Sellaista mitä et ole nähnyt, tuntenut, tai kuullut, ei ole olemassa. Ainoa asia mihin voit luottaa ovat aistisi. Millään muulla ei ole väliä.”

“Yritän vain olla konkreettinen. Niinkuin heidänkin pitäisi”, Amazua viittasi kylän Matoraneihin ja muihin asukkaisiin. “Sen sijaan että he tekisivät kaikkensa selviytyäkseen näissä kurjissa olosuhteissa, he vain olettavat ‘Hänen’ tekevän kaiken puolestaan.”

“Voi sinua raasua”, Turaga puistatteli, “pinnallinen ja tuomitseva mielikuvasi estää sinua näkemästä asian ydintä.”
Amazua käänty hieman enemmän vanhuksen suuntaan.
“He eivät muuta teekään. Elämä on heille jatkuvaa taistelua. Joka päivä he ponnistelevat pitääkseen arvisan kotinsa pystyssä. Ainoa asia mikä heidän henkensä pitää kasassa, on usko. Usko siihen että kaikella tällä on jokin tarkoitus. Ja että kaikki työ ja uutteruus palkitaan lopulta. Usko tuo heille toivoa tulevasta.”

“Entä jos ei usko”, Amazua kysyi. Moinen lause olisi saattanut väärään korvaan lausuttuna aiheuttaa äärimmäisen ikävää eripuraa ajankohdan huomioonottaen.

“Ken tetää”, Turaga jatkoi. “Saatat täten kenties olla toivoton tapaus”, Turaga piti pienen tauon naurahtaakseen. “Mutta, ketään ei voi pakottaa uskomaan. Mutta Haluaa sitten suuntaa- antavaa neuvoa elämälleen, tai synninpäästön, voi aina mennä ja kääntyä hänen puoleensa. Ja hän kuuntelee…”

Amazua käänsi katseensa takaisin maan alle johtavaan porttiin. Hän ei ilmeisesti kiinnittänyt huomiota Turagan mahdolliseen postumiseen, mutta hänen käännyttyään takaisin taloa ja istuinta päin se oli typötyhjä. Erittäin eriskummallista oli se, että ei näkynyt mitään viitteitä siitä että penkillä olisi vähään aikaan oleskellut kukaan. Penkillä saati hangessa ei näkynyt jäljen jälkeä. Amazua hieroi hieman maskinsa päälakea. Ehkä kaikki tämä sai hänet näkemään harhoja…

Amazua käänsi katseensa takaisin koristeelliseen kiviporttiin, katsoen sitä pitkään. Epäröiden. Hän olisi hyvin voinut vain kääntyä pois jatkamaan matkaansa… Mutta sen sijaan hän otti yhden, hitaan askeleen kivirakennelmaa kohti. Sitten toisen. Ja kolmannen. Hetken päästä hänen liikehdintäänsä saattoi kutsua hitaaksi kävelyksi.

Amazua kulki loputtoman tuntuista portaikkoa aina vain alemmas, kunnes saapui valokivillä valaistuun saliin. Sali oli pyöreä, ja sen seinissä oli pilareita ja kuluneita kaiverruksia. Salin sisäänkäynnin vastakkaisella seinällä komeili ympyräisen vesilähteen taakse veistetty suuri kivinen Kanohi Hau – naamio, jota yleisimmin kuvattiin symbolisoimaan Mata Nuita. Tällainen Suurelle Hengelle pyhitetty paikka oli viimeinen mihin Amazua olisi uskonut astelevansa. Mutta tässä hän oli. Paikassa jossa paikalliset Mata Nuihin uskovat kävivät purkamassa sisäisimmät tuntonsa, anoen joko suurta neuvoa tai anteeksiantoa. Amazua seisoi jonkin aikaa hiljaa veden äärellä.

“…joten”, Amazua aloitti hieman vaikeroivan puheensa, “pitkästä aikaa.
Hiljaisuus lakseutui yhtä pian kuin oli hetkeksi kadonnut.
“…emme ole näemmä puhuneet aikoihin.” Palkkasoturin oli edelleen vaikeaa löytää sanoja. Tällaisissa tilanteissa hän ei ollut usein. Hänen mielessään kyti kuitenkin niin paljon asioita.
“Minulle kerrottiin aikoja sitten, kuinka kaikilla meillä täällä on velvollisuutemme. Käsite, joka määrää paikkamme tässä maailmassa. Kohtalomme, joka säätää sen mikä me olemme ja mitä meille on tapahtuva.” Amazua oli kävellyt pientä ympyrää monumentin juurella kunnes pysähtyi. Hän teki jotain, mitä hän ei tehnyt kovin usein. Hän tarttui mekaanisilla sormillaan kasvomaskinsa reunoihin, riisuen sen pois päältään. Naamion pitkään peittämä sisältö esittäytyi Hau- patsaan ja vesilähteen koristevalokivien himmeässä valaistuksessa.
“…tämäkö oli minun kohtaloni?”

Amazuan muistot avautuivat pitkään säilössä pidetyn filminauhan tapaan. Vuosituhansien ajan hän oli taistellut veljiensä ja siskojensa, Ritarikuntalaisten, rinnalla Suuren Hengen olemassaolon ja ideologian puolesta. Pienessä hetkessä kaikki oli muuttunut…
“Oliko tämä tulevaisuus joka minulle asetettiin”, Amazua korosti naamionsa salaaman olemuskensa ohella elottomia, mekaanisia käsiään. “Olin aina uskollinen sinulle. Taistelin kaiken sen puolesta mitä olit. Kunnes käänsit selkäsi…”

Amazuan muistojen filminauha jatkoi pyörimistään. Hän muisti liian selkeästi sen kuinka hän virui veren tahrimaalla vuoteella. Ainoa asia mitä hän pystyi käsittämään olivat hänen uudet, kasasta metallia ja virtapiirejä koostuvat uudet jäsenensä. Hän nojasi vuoteen pään puoleiselle seinälle kuin halvaantunut. Hän tärisi kauttaaltaan, proteesejaan lukuunottamatta. Ne eivät olleet osa häntä. Pelkkä korvike sille, mitä oli joskus ollut…

“Jos kuulet minua”, palkkasoturi jatkoi äskeistä lausettaan, “jos todella kykenet kuuntelemaan… haluan tietää vain yhden asian…” Amazua käänsi jälleen katseensa suureen Hau- naamioon. “…miksi? Kerro minulle…”

Mitään ei kuulunut. Oli vain syvä hiljaisuus. Niinkuin huone oli ollut täysin hiljainen ja eloton koko ajan. Vain Amazua oli minkäänlainen merkki tietoisuudesta. Hän oli saanut varmistuksen oletuksilleen.
“…niinpä tietenkin.” Amazua sanoi samalla päättäväisyydellä joka oli hallinnut häntä jo pitkän ajan. Palkkasoturi asetti naamionsa takaisin päähänsä. Yllätyksekseen hänet valtasi sama tunne mikä aiemminkin. Se oli voimaantumisen tunne. Hän oli noussut maasta johon hänet oli lyöty. Hän muisteli vielä hetken sitä tiettyä ensimmäistä kertaa.

Mekaaninen, kolmisorminen koura ojensi tuoreen taotun mustan naamion palkkasoturin omaan, häneen jo sitoutuneeseen käteen. Amazua katsoi sitä hetken aikaa, ennen kuin puki sen päälleen.

“Olen vihdoinkin vapaa taakastani. Vapaa valitsemaan oman tieni…”
Mekaaniset proteesin sormet asettivat tummanpuhuvan naamion istuvasti palkkasoturin kasvoille. Punainen visiiri alkoi leimuamaan tuhannen auringon lailla.

“Olen uudeleen syntynyt… Minä. Olen Amazua…”

Amazua astui ulos portista takaisin pienen kaupungin kaduille. Palkkasoturi kulki keskustorin värikkään kuusen ohi. Hän kaivoi esiin kuluneenoloisen pahvilaatikon. Hän laski sen samaan kasaan muiden pakettien joukkoon. Tätä hän ei tehnyt hyvää hyvyyttään. Hän oli juuri saanut yhden raskaa ntaakan pois harteiltaan. Hän ei kaivannut uutta…

“Hyvää nimeämispäivää”, eräs Ga-Matoran sanoi Amazuan olan takaa. Palkkasoturi pysähtyi hetkeksi, tajuten että hän oli erittäin vähällä vastata takaisin. Hän kuitenkin jatkoi matkaa. “…ei näköjään ihan parhaimmalla päällä”, Ga-Matoran kommentoi vierelleen astelevalle Po-Matoranille. “Kovin ikävää”, Po-Matoran totesi. Kaksikko kääntyi katsomaan koko kylän voimin kyhättyä juhlapuuta. Ga-Matoran oli haikealla mielellä. “Kumpa vanha Turaga Motok olisi ollut näkemässä tämän.”
“Totta. Hän tuntui olevan koko nimeämispäivän sielu”, Po-Matoran yhtyi seuralaisensa sanoihin. “Kumpa hän vain olisi vielä täällä…”

Amazua käveli vakain ja varmoin askelin, välittämättä Matoraneista ympärillään, jotka yrittivät saada hänen huomionsa. Hän oli kääntänyt selkänsä.

Ja oli liian myöhäistä kääntyä takaisin…

Valtaisa, useiden teräaseiden pistämä koura pulskahti esiin lumivyöryn jälkeisestä paksusta hangesta värjäten ympäristönsä kirkkaan punaiseksi. Palkkasoturi oli hankkinut itselleen uuden vaarallisemman puoleisen vihamiehen…

Joulukalenteri 2012

19: Ja neljäntenä päivänä nousi käsi kuolleista

19.12.2012 Killjoy 4 kommenttia

Ga-Metru, bunkkeri

”Tässä kaikki? TÄSSÄ KAIKKI? Me käymme sotaa eturintamalla ja ne lähettävät meille kaksi laatikkoa ammuksia. Eiväthän nämä riitä edes kokonaiseksi päiväksi.”

”En tahtoisi tehdä tilanteesta yhtään epämukavampaa, mutta… tässä toisessa laatikossa ei edes ole ammuksia. Joku on tainnut sekoittaa lähetykset.”

Vihasta huutava jään toa kihisi raivosta. Vilkaisematta lainkaan avatun laatikon sisältöä, tämä iski sen vauhdilla pois vihreän toatoverinsa käsistä. Ilman toa, Darko nimeltään, ei halunnut kommentoida tilannettä enempää. Hänen kättään kivisti siitä kohtaa, mihin tämän toverin isku oli kohdistunut. Darko vilkaisi sivusilmällä huoneen nurkkaan lentänyttä avonaista pakettia. Hän katsoi parhaaksi olla koskematta siihen enempää.

Raivosta kihisevä ja epätoivon partaalla keikkuva Cale hautasi valkoisen Kakamansa syvälle käsiinsä. Pitkät ja veriset viikot Ga-Metrun bunkkereissa saivat jään toan hitaasti menettämään järkensä.

”Viides viikko. Viides viikko ja meitä on jäljellä kaksi. Ammuksia on yksi laatikko ja ruoka loppui päiviä sitten. On vain ajan kysymys, että Metsästäjät kiinnostuvat tästä alueesta. Ja kun ne kiinnostuvat, ne voivat vain kävellä sisään. Aivan kuin meistä olisi täällä jotain hyötyäkin…”

”Cale hyvä. Lhikan saapuu vielä. Sana kertoo suurista voitoista länsirintamalla. Hän on suuri soturi ja hänellä täytyy olla toiminnallinen keskus täällä käytettävissä, kun hän lopulta saapuu.” Darkon rauhoittelu ei kuitenkaan vakuuttanut. Cale tiesi Lhikanin mahdista. Tiesi hänen voimistaan ja kokemuksestaan. Se ei kuitenkaan yksin voittaisi sotaa.

”Lhikanin toat eivät tätä sotaa voita, Darko. Hänen armeijansa leikkaa Metsästäjiä kuin laavaan upotettu miekka Ko-Metrua. Mutta voima ei meitä pelasta. Lhikan ei ole strategikko. Samalla kun hän raivaa tilaa länsirintamalle, kaatuu itä entistäkin synkempiin varjoihin. Ja kun hän viimein palaa, kaikki on jo menetetty ja vihollinen saa sen kustannuksella lännen takaisin. Samanlainen uutinen kantautuu Le-Metrusta. Ei mene montaa päivää, kun vihollinen pääsee rantautumaan. Kukaan ei ole heitäkään suojaamassa.”

Darko tiesi Calen puheessa olevan totuutta, mutta hänen uskonsa toain johtajaan oli suuri. Hän uskoi Lhikanin kykenevän väsyttämään vihollisen. Hän luotti, että apu saapuisi vielä. ”Lhikan tekee perusteellista jälkeä. Minne hän kulkee on ikuisesti oleva koskematon. Muutama voitto lisää ja Metsästäjät pakenevat kauhun vallassa.”

Cale pudisteli päätään. ”Voi kuinka voisin olla yhtä optimistinen…”

”Sinä voisit.”

”Olen realisti.”

”No mitä sinä sitten odotat?!”

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Cale koskaan kuuli Darkon korottavan ääntään. Ei taistelukentällä, ei edes pahimmassa kivussa tai tuskassa hän huutanut. Cale itse teki sitä liikaakin. Ilman toan kimmastuminen sai Calen hätkähtämään. Hetken joutui jään toa miettimään sanojaan. Huono omatunto hänen omasta käyttäytymisestään alkoi vallata sijaa.

”…Käden. Käden on tultava takaisin.”

Darko istui alas puiselle huoneen ainoalle jakkaralle. Kivisen bunkkerin sisältö koostui lähinnä katosta murtuneista lohkareista ja puoliksi tyhjennetyista ryöstetyistä aseista. Ilman toan toinen jalka potkaisi tyhjän kiväärin lippaan kohti huoneen nurkkaa. ”Ja tuotako sinä kutsut realistiseksi? Kättä ei enää ole. He kärsivät valtavia tappioita, aivan kuten mekin. Heidän kenraalinsa on teillä tietämättömillä, eikä siinä laitoksessa ole ketään, joka olisi tarpeeksi kyvykäs nousemaan siihen virkaan. Lhikanin sotilaat sentään ovat lojaaleja ja urheita. Koneiden armeija ei tätä rintamaa pelasta.”

”Entä se nuori kaveri? Killjoy? Sanovat, että hän on ollut liikekannalla. Sopiva kenraali, jos minulta kysytään. Innovatiivinen ja älykäs. Juuri sellainen, mitä tässä sodassa tarvitaan. Huhu sanoo, että tappoi makutan juuri ennen Käden vetäytymistä sodasta.”

”Älä usko jokaista huhua Cale hyvä. Killjoy on vain lapsi sotilaan kengissä. En usko, että hänestä on paljoakaan hyötyä tosipaikan tullen. Odota vain Lhikania. Vielä hän saapuu ja me pääsemme ulos tästä helvetinloukusta.”

Cale pudisteli päätään. Hänen katseensa upposi syvälle toverinsa kasvoihin. Darko ei koskaan ollut nähnyt sellaista epätoivoa sotilastoverinsa silmissä.

”Rehellisesti… minä en usko, että me selviämme niin pitkään.”

Neljä päivää myöhemmin, Ga-Metrun pohjoisen sataman savuavat rauniot

Viimeinen hopeahaarniskainen Metsästäjä kaatui huutaen luotijonon pirstoessa tämän torsoa. Onnistuneen purkauksen aseestaan päästäneen vahkin mekaanisilla kasvoilla oli hymyä. Tämä muita huomattavasti raskaammin aseistettu ja mustaan pitkään nahkatakkiin puettu luutnantti johti kolmenkymmenen vahkin etenevää joukkoa. Alue oli puhdistettu Metsästäjistä, mutta nappiosuman saanut Cody pelkäsi hymynsäkin takana tullensa paikalle liian myöhään. Romahtaneen bunkkerin raunioista pilkistävä valkoinen toan käsi tuki tätä teoriaa. Vahkiosasto ei ollut nähnyt ainuttakaan toasotilasta koko matkansa aikana.

Alue tutkittiin. Tiedustelijat eivät löytäneet merkkejä elämästä. Alue julistettiin tyhjäksi. Valtavaa kolmipiippuista kivääriään perässään raahaava Cody asteli pystytetyn teltan luokse ottamaan yhteyttä tukikohtaan. Ääniyhteys teltasta oli jo avattu luutnantin saapuessa paikalle.

”Luutnatti Cody seiskayksikön johdosta ilmoittautuu. Alue yhdeksäntoista saatu hallintaan. Ei mittavia menetyksiä omissa joukoissa. Aluetta vartioineet kaksi toaa kuitenkin löydetty kuolleena. Le-Metrun sotamies Darko sekä alikersantti Cale Ko-Metrusta. Sana heidän kaupunkeihinsa on lähetetty.”

Ääni tukikohdassa kirjoitti näppäimistön naputtamisen perusteella tietoja ylös sitä mukaa, kun Cody niitä kertoi. Luutnantti etsi teltan seinän vierestä mukavampaa paikkaa odottaa. Ammuslaatikkopino täytti tämän tarkoituksen mainiosti.

”Raportti kirjattu ylös, luutnantti. Pystytä paikalle uusi vartio ja poistu sen jälkeen alueelta. Kenraali Killjoy on pian valmis poistumaan Käden tiloista. Hän johdattaa joukot kohti Ta-Metrua. Lhikan ei ehdi sinne ajoissa. Me ehdimme. Haluan sinun osastosi sinne mukaan. Alueella on havaittu massiivista vihollisliikehdintää.”

Cody nyökkäsi siitä huolimatta, että ääniyhteyden takana puhuva henkilö ei ollut kykenevä näkemään elettä. Luutnantti viittoili käsillään kaksi hänen takanaan odottanutta vahkia kohti puhuttuja vartiotoimia. Tämän tehtyään Cody koki virallisuuden olevan toisarvoista. Luutnantin äänensävy vaihtui kylmän asiallisesta huomattavasti tuttavallisempaan.

”Saraji… onkohan Killjoyn nostaminen kenraaliksi aivan viisas ajatus. Me olimme sisäisessä karanteenissa kuukausia. Osaksi juuri hänen takiaan. Minä en luottaisi häneen täysin kaiken sen rähinöinnin jälkeen.”

Ääni tukikohdassa tuntui miettivän vastaustaan tarkkaan. ”Minä en ole missään vaiheessa pitänyt Killjoyn asenteesta. Hän on nuori ja ailahtelevainen. Kyvykäs hän on, kyllä ja voimakaskin vielä. En vain enää ole varma, että onko hankkeemme enää… oikein. Olemmeko ylittäneet näkymättömän rajan?”

”Kuulostat aivan siltä, kuin olisit halunnut lähteä edesmenneen kenraalimme mukaan?”

”Ehkä niin… mutta lopulta, silloin minusta ei olisi ollut enää hyötyä. Täällä voin sentään yrittää paikata yhtymämme tekoja.”

Cody hymähti hyväksyvästi. Linjan toisessa päässä puhuva Saraji oli ollut hänen taistelutoverinsa jo pitkään. Niin pitkään, että erilaisista katsomuksistaan huolimatta nämä ymmärsivät toistensa kantoja täysin. ”Me emme kuitenkaan ole vielä kuivilla. Sota on ohi pian. Tunnen sen piireissäni. Mutta entä sen jälkeen? Oletko valmis seuraamaan uutta johtajaa vai vajoammeko me takaisin sisäisiin ongelmiin?”

”Suojelen Metru nuita. Olen valmis. Hamaan loppuun asti.”

”Mutta suojelemaan Killjoyn kanssa?”

”En tiedä. En tosiaankaan tiedä.”

Hälinä Codyn ympärillä alkoi käydä keskustelua haittaavaksi. Nopeat hyvästit toisilleen heitettyään päätyi Cody valvomaan äkillistä lähtöprosessia. Paikalle rullaavat joukkojenkuljetusajoneuvot täyttyivät nopeasti tantereelta kerätyistä aseista, ammuksista ja muista hyödykkeistä. Ja niin liikkui Onu-Metrun mekaaninen voitto kohti seuraavaa taisteluaan. Metru Nuin taisteluun. Sillä seuraava päivä tunnettaisiin päivänä, jolloin Musta Käsi palasi suojelemaan kotiaan. Se tunnettaisiin päivänä, jolloin sodan suunta vihdoin kääntyisi. Ja sen vuittoisan karavaanin kanssa matkasi bunkkerin pohjalta poimittu ruskea paketti. Sen vaiheet olivat olleet jo pitkät. Se oli nähnyt enemmän sotaa kuin puolet eturintaman hengissä selvinneistä sotilaista. Ja pian sillä olisi kunnia seurata taisteluista voitokkaimpia.

Joulukalenteri 2012

18: Jos maailmanrauhan saisin…

18.12.2012 Umbra 3 kommenttia

Turaga Dume ja Varjottu istuivat neuvotteluhuoneessa Coliseumilla. Metru Nuin ja Metsästäjäin johtajat olivat edenneet umpikujaan neuvotteluissa metsästäjätukikohdan perustamiselle Legendojen Kaupungin lähisaarelle. Kumpikaan osapuoli ei halunnut taipua ja ilmapiiri oli kireä.

Dume pyyhki hikeä jalolta kirililtään. Häntä puistatti ajatus sodasta joka saattaisi puhjeta jos TSO ei saisi haluamaansa. Kaiken lisäksi oli kohta Nimeämispäivä ja matoraneilla pitäisi olla toivon aika käsillä.

TSO naputteli teräväkynsisillä sormillaan kivistä pyöreää pöytää. Hän voisi tuhota lähellä olevan Turagan silmäsäteillään aivan helposti ja näin vallata itse yhdessä Sentrakhin, hänen epäkuolleen henkivartijansa ja Lariskan kanssa koko kaupungin itselleen ennen kuin Toa Mangait ehtisivät edes toimia.
Lähellä huonetta seisoivat Lhikan ja Nidhiki vartiossa siltä varalta että metsästäjät yrittäisivät jotain temppua. Kumpainenkin tiesi ettei kumpikaan osapuoli antaisi periksi ja että sodan syttyminen oli lähellä. Toa Mangaiden pitäisi puolustaa taas kerran Legendojen kaupunkia Pimeyden metsästäjiltä.

Vahkit partioivat Coliseumia ja erityisesti metsästäjiä jotka olivat mukana neuvotteluissa. Vahkit, nuo Metru Nuin poliisivoimat, jotka yrittivät pitää asukkaat töissä ja poissa laittomuuksista sekä vaaroista oli muuallakin Legendojen kaupungissa määrätty erityisvalppauteen. Kaikesta poikkeavasta piti ilmoittaa heti Dumelle ja muulle johdolle.

Kului tunteja Dumen neuvotteluhuoneessa. Kumpainenkaan osapuoli ei päässyt mihinkään yhteisymmärryksen siemeneenkään käsiksi, jolloin molemmat marssivat ulos huoneesta.

Käytävälle astuessaan Shadowed one huusi: ”Metru Nui tulee olemaan meidän vielä jonain päivänä. Olisin tarjonnut rauhaa sopivilla ehdoilla, mutta sinä se vain haluat sotaa ja verenvuodatusta. Onnea vain teille teidän Nimeämispäivänne kanssa!”

Sentrakh käveli orjallisesti ja kuuliaisesti isäntänsä vanavedessä ja mukaan liittyi myös Lariska joka oli kuunnellut keskusteluja varjoista. Hän näki Lhikanin kanssa lähellä olevan Nidhikin ja iski ilman toalle silmää. Toa punastui, mutta yritti pitää ilmeensä kohdillaan ja ryhtinsä suorassa.

Metsästäjät poistuivat Coliseumilta aiheuttamatta sen kummemmin häiriötä. Vahkit ja Toat tarkkailivat heidän menemistään ahkerasti. Varjottu seurueineen astui ulkoilmaan. Satoi lunta. Nimeämispäivä oli tulossa ja maa oli valkoisenaan.
Varjottu lähti veneellä pois Metru Nuilta joukkioineen ja julisti sodan Legendojen kaupunkia kohtaan. Turaga Dume kuulutti tästä jättiläismäisistä televisiomonitoreista ja radioista ympäri kaupunkia. Matoranit olivat suunniltaan pelosta, mutta Suuri ja Viisas Johtaja, kaikkien Isä, Turaga Dume suojelisi kaupunkia yhdessä Legendaarisen Toa Lhikanin johtaman Toa Mangai-tiimin avulla. Varjottu oli uhannut lähettävänsä ensisijassa metsästäjiä kaupungin asukkaiden kimppuun, tämän vuoksi tulen turaga kehotti kaupungin asukkaita valppauteen.

Umbra istui vihreässä kodissaan Le-Metrussa. Hän oli ammatiltaan tutkija, joka ei ollut kovin yleinen ammatti Le-Metrussa. Mutta hän ei ollutkaan ilman matoran, vaan valon matoran ja se jo erotti hänet muista. Keltavihreää väritystä käyttävä matoran selaili päivän lehteä sohvallaan. Työpäivä oli ohi ja Nimeämispäivän aatto olisi seuraavana päivänä, mutta sitten julistettiinkin sota kaupunkiin…

Umbran teknologinen ja hyvin muotoiltuja huonekaluja asumus oli kauttaaltaan vihreiden ja keltaisten värien peitossa. Vihreä huonekasvi, jossa oli punainen kukka toi hiukan kolmatta väriä tähän viidakkoteemaan joka oli sillä hetkellä muotia.
Umbra hätkähti kun oveen koputettiin. Hän putosi nuokkumasta sohvaltaan ja löi rurua muistuttavan naamionsa pöydän kulmaan. Kuhmuhan siitä nousi ja hän hieroi päätään. Matoran ryömi kohti ovea, nousten ovella seisomaan.

Kop kop kop kuului ääni ovelta. Kop kop kop kuului taas. Umbra katsoi pienestä ovisilmästä ja näki edessään vain mustaa. Sitten hän kuuli äänen oven takaa. ”Se olen minä, Nurukan. Vanha ystäväsi joka on palannut takaisin”

Nurukan. Voisiko se olla? Viime visiitistä on ollut niin paljon aikaa kun hän siirtyi muihin hommiin ja kauppa Zakazin ja Metru Nuin välillä lopetettiin tyystin. Mitä vanha ja viisas maan toa täällä oikein teki? Liittyikö se juuri julistettuun sotaan joka tarkoittaisi koko kaupungin tuhoa? Niin paljon kysymyksiä mutta niin vähän vastauksia.

”Avaahan jo ovi. Vahkit eivät pidä siitä että rekisteröitymättömät Toat liikkuvat kaupungilla omin nokkinensa. Meitäkin tarkkaillaan, koska huhutaan että metsästäjissä on muodonmuuttajia” kuului oven läpi. Sitten taas kop kop kop.
Ehkä minä avaan. Ei ole aikaa jahkailla. Umbra keräsi rohkeutensa ja avasi oven painamalla kämmenensä nappulalle joka tunnisti hänen kädenjälkensä. Teknologia oli täällä jokapäiväisessä arjessa vahvasti läsnä.

Ovi avautui kitisten, koska U ei ollut muistanut öljytä saranoita. Oven takana oli mustassa, kiiltävässä, mutta samalla taisteluarpien ja kulumien uurtamassa haarniskassa Nurukan, Umbran ystävä joka oli nyt mystisillä tehtävillä ympäri universumia eikä useinkaan käynyt morjestamassa. Hän piteli toisen kätensä takana jotain, josta näkyi vain ruskea pussi. Umbra ei sanonut mitään vaikka näkikin yllätyksensä jo.

”Kuulit varmaan Dumen ilmoituksen sodasta. Ei kiva juttu näin nimeämispäivänä. Minullekin on tullut rintamakutsu ja pahoin pelkään että Metru nui joutuu jälleen täyteen sotaan. Viime sodasta on kymmeniä tuhansia vuosia ja Kanohi-lohikäärmeestäkin on iäisyys. Ei asioiden näin pitäisi hoitua”.

”Toat suojelevat meitä, ettekö suojelekin?” Umbra kysyi, katsoen Nurukanin vihreisiin silmiin. Niistä paistoi päättäväisyys ja muinainen viisaus.

”Se on tehtävämme, suojella heikompia ja niitä jotka ovat valon puolella. Mutta joskus mekin joudumme tappamaan ja tekemään vaikeita valintoja. Minäkin olin kauan sitten Matoran ja muistan kuinka minäkin uskoin että vain toat tekevät urotekoja. Ei. Muutkin voivat tehdä hyvää ja auttaa lähimmäistään. Ei siihen tarvita vain naamiovoimia ja elementtejä. Siihen tarvitaan sydäntä.” Nurukan lopetti sanomisensa ja osoitti Umbran sykkivää sydänvaloa. Jokin Umbran sisällä alkoi näiden sanojen kuulemisesta kasvaa.

”Muistatko ne ajat kun seikkailimme ympäri universumia ja kohtasimme vaaroja? Minne se aika katosi?” Umbra kysyi ystävältään, opettajaltaan.

”Aika toi ja aika vei. Niin elämä menee, kuin Suuri henki opettaa. Jokaisella on paikkansa ja kohtalonsa. Muuten, nyt kun sota on tulossa, sotakirjureille voi tulla käyttöä. Sinullahan on kirjurikokemusta ties mistä, joten kannattaisi varmaan hakea paikkaa. Pääsisit seikkailemaan ja näkemään Metru nuita uusin silmin”, Nurukan kertoi. Umbra näytti hämmentyneeltä. Ja mietteliäältä.

”Olen saanutkin huomautuksia siitä etten tee tarpeeksi työtä ja ne aikovat laittaa minut pakkotyöhön putsaamaan Ta-Metrun sulattamoiden putkia jos en hanki itselleni töitä. Jos tarjoat minulle paikkaa Toain uljaana kirjurina, otan paikan mielelläni vastaan. Mutta nyt haluaisin tietää mikä tuo paketti on jota piilottelet? Liittyykö se mitenkään nimeämispäivään?”

”Terävää päättelyä, valopää”, Nurukan naurahti, ojentaen paketin Umbran keltaisiin kouriin. Paketin pussi oli kulunut ja resuinen ja Umbra otti sen käsiinsä. Ruskea, monien tuhansien vuosien hajut kerännyt paketti oli perin mielenkiintoinen ja uteliaisuus heräsi hänen mielessään. Pieni vilkaisu.

”Tämä paketti on matkannut saajalta toiselle tuhansien vuosien ajan”, Nurukan sanoi ”Nyt sen on aika saapua sinun käsiisi. Pidä sitä tallessa kunnes paketti itse haluaa lähteä, unohduksen tai jonkun muun sattumuksen kautta. Ja hyvää nimeämispäivää, vaikka Metrunuilaiset eivät kauheammin juhli Mata Nuin saapumista kouruista tänä vuonna.”

”Kiitos. Minä tosin haluaisin tänä vuonna eniten sitä maailmanrauhaa jota kaikki tekopyhät julistavat joka nimeämispäivä. Sota ei koskaan ole kivaa, mutta antaahan se uuden mahdollisuuden ja uudet seikkailut. Metru Nuilla on muutenkin viimevuosina ollut kovin tylsää kun kauppaliikenne on takkuillut metsästäjien takia ja emme ole päässeet minnekään täältä…”

”Missäs minun lahjani on?” Nurukan kysäisi ”tai antaa olla, ei haittaa vaikket olisikaan keksinyt minulle lahjaa kun olen ollut niin monet vuodet muissa tehtävissä. Minulle suurin lahja on se että tulet rintamalle kirjuriksi kanssamme ja kokemaan sodan kauhut ja voitot. Se on minulle suurin lahja tässä maailmassa, taistella oikeuden ja isänmaan puolesta”.

Kaksikko jäi Umbran taloon nimeämispäivän pyhiksi ja pyhien jälkeen syttyi suurin sota joka Metru Nuilla oli koskaan ennen tapahtunut. Toa Lhikanin ja The Shadowed Onen joukot ottivat yhteen eri puolilla kaupunkia. Uöjaat toat ja petolliset pimeyden metsästäjät marssisivat kaupunkiin ja taistelisivat vapauden ja saaren puolesta. Monet tekisivät uhrauksia, joista toiset suurempia kuin toiset. Rohkeus ja rakkaus isänmaahan punnittaisiin tässä tahtojen taistossa. Tätä Nimeämispäivää Metru Nuin matoralaiset eivät hevin unohtaisi… Jos he selviytyisivät siitä edes hengissä.

Joulukalenteri 2012

17: Eräs nimeämispäivä, ja mystinen taivaalta pudonnut juttu (eli joka pakettiin tarttuu, se lumeen hukkuu)

17.12.2012 Manfred 3 kommenttia

Metru Nui, Legendojen Kaupunki. Siellä ollessaan voi nähdä, kuulla ja haistaa kaikenlaista. Tarina toisensa jälkeen vaatii tapahtumapaikakseen Metru Nuin. Siellä tapahtuu myös monia asioita varjossa. Kaikki ei julkisuuteen pääse – tai sitä ei päästetä.
”… ja tuosta kaapista löytyvät pesuaineet. Tuossa on sitten ihan oma hana kuumaa vettä varten, pitäisi kelvata teille, herra Ukam”, päätti puheensa metrunuilainen vuokraisäntä. Hänen uusi vuokralaisensa, Jünaţ Ukám, tutkiskeli jääkaapin sisältöä innottomasti.
”Hyvä niin”, tämä sanoi. ”Oliko vielä muuta?”
Vuokraisäntä tarkasteli uutta vuokralaistaan. Tämä oli tunnistamaton matoran, väreistä päätellen joko onu- tai ta-matoralainen. Tällä oli mustanpunainen vartalo ja kasvoillaan musta Hau-kanohi. Miekkonen oli pukeutunut mustaan nahkatakkiin ja näytti vuokraisäntänsä mielestä todella ”viileen kylmältä”, kuten tämä itse asian ilmaisisi. Nimen perusteella muukalainen oli peräisin jostain todella eksoottisesta paikasta; vuokraisäntä oli todennut nähtyään vuokralaisensa nimen kirjoitettuna, ettei ollut nähnyt pitkään aikaan niin eksoottista konsonanttia.
Talo oli puinen, kaunis mökki, jossa oli kolme huonetta ja keittiö. Kaksi makuuhuonetta ja olohuone olivat enemmän kuin tarpeeksi herra Ukámille, joka oli mökkiä vuokraavalle matoranille soitettuaan kertonut haluavansa viettää rauhallisen maalaisloman. Mökki sijaitsikin Le-Metrussa aivan Le- ja Ko-Metrun rajalla, lähellä merenrantaa. Pientä metsikköä oli lähiön ympärillä, ja rauhallinen pikku yhteisö oli melko suppea. Täydelliset olosuhteet Jünaţ Ukamille, jolla oli suunnitelmia tätä lomaa varten.

”Kyllä, herra Rotatiga, minä tiedän, että se vesihana on vallan hieno”, Jünaţ sanoi vuokraisännän höpöttäessä turhia kylpyhuoneen ominaisuuksista, kuten tällä oli alinomaa tapana – ainakin viimeisen kymmenen minuutin kuuntelemisen perusteella.
”Aivan, totta kai. Jätän nyt teidät omaan rauhaanne, jotta voitte asettua taloksi. Muistakaahan tutustua naapureihin!” Rotatiga sanoi innoissaan. ”He varmasti ovat oikein mielissään saadessaan nähdä oikean… tuota noin… ulkomaalaisen. Mikäs teidän ammattinne olikaan?”
”Niin, niin, aivan”, Jünaţ mutisi. ”Menkäähän siitä, teillä on varmasti kiire.”
”Menen toki, menen toki. Mutta tiedättehän nyt varmasti, että tuosta punaisesta hanasta tulee lämmintä vettä ja tuosta sinises-”
”Kyllä. Menkää.”
”Pitäkää hauskaa. Ja muistakaa, että pystytte aina ottamaan minuun yhteyttä ongelmatilanteissa.”
”Muistan.”
”Ja –”
”Krhm.”
”Ai, juu. Minä menen. Päivänjatkoa.”

Yli-innokkaan vuokraisännän mentyä menojaan Jünaţ istahti vuokrasohvalleen ja huokaisi puoliksi helpotuksesta ja puoliksi väsymyksensekaisesta kyllästymisestä. Kuinka typerä saattoi matoran olla?
”Niin, kuinka typerää”, sanoi Jünaţ ääneen itsekseen kenenkään hänen puhettaan kuulematta. Hän tarkasteli huoneistoa. Keskellä olohuonetta oli matalahko sohvapöytä, jolle mahtuisi hyvin levittelemään suunnitelmapaperit ja kartat. Suuri, pyöreä matto, jossa oli jotain hölmöä legendaa mytologisesti kertova kuvasarja, peitti koko olohuoneen lattian, ja katosta roikkui heikko kattolamppu, joka valaisi juuri vähän ja ei lähes ollenkaan. Le-Metrussa yleensä oli niin valoisaa, ettei sitäkään edes tarvittu.
Pari ruukkukasvia seisoi kahden puolen ikkunaa, ja vihreät ilmeisesti kasvillisuudesta tehdyt verhot koristivat tylsää ikkunaa, josta saattoi nähdä merelle. Jopa Le-Metrussa alkoi tähän aikaan vuodesta olla kylmä – olihan nimeämispäivä sentään ovella. Matkallaan Metru Nuin halki Jünaţ oli nähnyt kiireellisiä hihhuleita koristelemassa kaupunkia juhlaa varten: joka puolelle leviteltiin koristeellisen näköisiä värivaloja, aukioille pystytettiin ja koristeltiin kuusipuita, ja jopa vahkien kauloissa saattoi nähdä kransseja. Jünaţ tuhahti jo ajatukselle nimeämispäivän viettämisestä. Tänä vuonna metrunuilaiset saisivat jotakin muuta kuin tavanomaisen juhlan.

Matoralainen asteli ulos talonsa ovesta ja vilkaisi samalla jo tutuksi käynyttä kylpyhuonetta – jonka kylpyammeessa oli kaksi hemmetin hanaa, toinen kuumalle ja toinen kylmälle vedelle. Pytty oli sen verran huonossa kunnossa, ettei sillä olisi suostunut rahikaan asioimaan, ja lavuaari oli keskinkertainen ja erittäin ruma. Kieltämättä asunnon – pinkki, voi Mata Nui sentään, pinkki – kylpyamme näytti suhteellisen mukavalta, mutta muu erittäin epäesteettinen vessakalusto sai Jünaţin harkitsemaan kuudesti sen käyttämistä.
Minulla on toki töitäkin, hän pohdiskeli. En minä ehdi kylpeä, hyvänen aika.
Ja tokihan talo oli kaunis, suhteellisen kalliskin. Vuokramökiksi erittäin hyväkuntoinen, kuten kaikki Le-Metrun kalliit vuokramökit. Punainen mökki Le-Metrussa ei ollut mikään tavallinen näky, mutta tässä lähiössä niitä oli useampikin. Kaikenlaista, ajatus jatkui. Melkein kuin Ta-Metrussa taas vaihteeksi.
Hölmö ajatus. Ta-Metru oli kuuma. Jostain syystä nimeämispäivänä Ko-Metru oli suosittu lomakohde kaikille metrunuilaisille, ja kometrulaiset tienasivat runsain mitoin mammonaa, kun – Jünaţille tuntemattomasta syystä – nimeämispäiväksi haluttiin luminen maisema ja kylmä sää. Olihan Ko-Metrussa toki kylmintä kaikista metruista; nykyään kun rannikko ei edes jäätynyt kaikissa kaupunginosissa. Toisin kuin viime käynnilläni, matoran ajatteli. Onpas siitäkin aikaa.
Matoran veti kaulustaan hieman ylöspäin ja lähti kävelemään kädet taskuissaan kohti rantaa. Lähiön kadut olivat tähän aikaan illasta melko tyhjillään, toisin kuin Ko-Metrussa olisivat asiat olleet. Siellä oli varmasti tungos asukkaiden tehdessä lahja- ja ruokaostoksiaan. Saavuttuaan rantaan matoran jäi katselemaan ulapalle, joka päättyi puolen kilometrin päässä näkyvästä Ko-Metrun rannasta; nimittäin merenranta antoikin Le- ja Ko-Metruja erottavaan kanavaan, joka oli toki suoraan yhteydessä mereen, muttei ihan ollut merta – eli selkeämmin ilmaistuna merenranta ei ollut mikään merenranta vaan huijareiden mainostemppu. Toisella puolella kaupungin valot näkyivät selkeinä, kun taas Le-Metru oli lähinnä pimenevän päivänvalon valaisema. Valoisaa jatkuisi kuitenkin vielä pari tuntia.

”Ko-Metru”, Jünaţ lausui. ”Nimeämispäivänä sattuu mukava yllätys. Kahden päivän kuluttua.”
Huomattuaan puhuvansa itsekseen Jünaţ päätti lähteä takaisin mökkiinsä. Mukaansa hän nappasi matkan varrelta kävelytiellä lojuneen sanomalehden, josta hän sai hieman informaatiota kohteestaan. Turaga Dumen nimeämispäivänpuheen jälkeen Ko-Metrun Tiedon torneissa, jotka olivat nimeämispäivisin avattuina kaikille, paljastettaisiin kuuleman mukaan jotakin arvokasta – jotakin, mikä oli kuuleman mukaan pudonnut alas itse Punaisesta tähdestä. Mielenkiintoinen tapaus oli mitä oivallisin asia saada itselleen, ja Jünaţ aikoi saada sen. Mysteerillinen taivaalta pudonnut juttu lähtisi juuri ennen paljastumistaan matoranin matkaan. Eikä kukaan saisi ikinä tietää, kuka sen varasti.

Seuraava päivä, ja Jünaţ käveleskeli ympäri Ko-Metrua löytääkseen taktisesti sopivia paikkoja omiin tarkoitusperiinsa Tiedon tornien ympäriltä. Laserilla siloteltujen jäävuorten näköiset rakennelmat hallitsivat näkymää jalankulkijan perspektiivistä. Kaikkialla säntäili matoralaisia kaupasta toiseen kantaen suuria kasseja, joihin he varastoivat ostoksiaan. Lahjapaperimyymälöiden määrä näytti kasvaneen eksponentiaalisesti sitten viime näkemän. Jünaţin kävellessä pitkin kometrulaisia käytävänomaisia katuja jostain takaa kuului huutoa ja ääni, joka syntyy, kun potkaisemaan tottunut jalka osuu pehmeään pakaraan ja sinkoaa pakaran omistajan ulos kaupasta. Jünaţ ei voinut kuin hymyillä joidenkuiden idiotismille. Aina löytyi typeriä ääliöitä, jotka vielä nimeämispäivän aatonaattonakin kehtasivat esiintyä humalatilassa julkisesti keskellä päivää. Kenties tuo paikka, josta joku oli juuri lentänyt ulos, oli ollut jonkinlainen baari tai pubi, mutta Jünaţ ei vaivautunut vilkaisemaankaan taakseen vaan jatkoi kävelyään rennon rauhallisesti. Häntä ei katsottu kieroon, vaikka hän näytti hieman ulkopuoliselta, sillä niin näytti moni muukin – hän ei edes voinut sanoa olevansa pahin outolintu sillä hetkellä.
Kylläpäs Metru Nui on muuttunut, matoralainen totesi. Kovasti onkin.

Mitä sitten? Jünaţ oli kiertänyt jo useampaan otteeseen Tiedon tornit ympäri ja tiesi, miten sijoittaa laitteistonsa. Toinen asia olikin, miten ne saisi sijoitettua ilman, että kukaan huomaisi. Oli aika ottaa yhteyttä asianomaisen sijainnin, erään rakennuksen katon, omistajaan. Jünaţ jäi rakennuksen eteen pällistelemään lasivitriiniä, joka esitteli kanohin kokoisia häkkejä, joissa lelumatoralaisnaiset tanssivat. Jünaţ päätti astua sisään.
”Haloo, haloo, kukas täällä pitää putiikkiaan”, hän sanoi ja kompastui kynnykseen. Seuraava näkymä oli komatoralainen, joka auttoi hänet pystyyn.
”Hei komistus”, valkoinen miekkonen sanoi charmikkaalla äänellä. Jünaţ ravisti hieman päätään ja tutki sitten hieman, mihin oli joutunut. Pimeän putiikin pimeä myyjä katseli häntä epäilyttävästi.
”Lienet erehtynyt”, sanoi Jünaţ monotonisesti. ”Minä olen ihan miespuolinen.”
”Tiedän”, ko-matoran vastasi ja iski silmää. Jünaţ vavahti ja alkoi perääntyä takaisin ovelle.
”Tuota, minulla oli sellaista asiaa, että tuota, niin, joo”, Jünaţ sopersi. ”Turaga Dume haluaa, että tämän talon katolle asennetaan sellainen antemmisysteemijuttu, joka lähettäisi jopa luvatun myrskyn yli hänen nimeämispäivänpuheensa kaikkiin näyttöihin.”
”Vai oikein myrsky tulossa”, toinen vastasi ja siirtyi lähemmäs Jünaţia. ”Onkos sinulla seuraa nimeämispäivänä?”
”Tuota, on”, Jünaţ henkäisi ja perääntyi lisää, ei kuitenkaan vielä ovesta ulos. ”Kai sinä suostut Turaga Dumen pyyntöön asentaa katollesi sellainen? Parille muullekin katolle tulee.”
”Totta kai minä suostun, jos Dume niin vaatii, mutta puhutaanpa sinusta!”
”Ei kiitos, minä taidankin tästä…”, Jünaţ sanoi ja yritti paeta. Komatoralainen hyökkäsi häntä kohti, mutta hän hyppäsi ovesta vikkelästi ulos. ”… POISTUA!”
Jünaţ pinkaisi juoksuun kohti satamaa. Ko-matoran ei seurannut.
”Kaikenlaisia pervoja…”

Pian Jünaţ palasi pervon komatoralaisen kauppaan kiinnittääkseen laitteistoaan sen katolle. Laite ei näyttänyt lainkaan antennilta, mutta putiikin omistajan ei tarvitsisi tietää asiasta. Laite oli itse asiassa vasta osissa, useissa raskaissa osissa, ja Jünaţilla oli valtaisa työ rahdata ne kaikki katolle. Katolla hän alkoi kasata suurta konetta, josta kahden tunnin pakertamisen jälkeen tuli katapultinomainen vempele. Jünaţ myhäili itsekseen katsoessaan tekelettään ja kiinnitti sitten antennin sen päälle, jotta se edes muistuttaisi sitä, mitä hän oli sen uskotellut olevan.
Jünaţ kapusi tikkaita pitkin alas ja tapasi jälleen ihailijansa alakerrasta.
”No tuliko valmista, kultsi?” ko-matoran kysyi ja yritti tarttua muukalaiseen kaksin käsin, mutta tämä väisti enemmän tai vähemmän taidokkaasti sujahtamalla hänen jalkojensa välistä.
”Tuli valmista, Dume kiittää ja niin edes päin.”
”No kiva. Tulepa vielä käymään tuolla kaupassa, minulla olisi vähän kahdenkeskeistä asiaa!”
”Joooospa joskus myöhemmin…”
Jünaţ pinkaisi jälleen juoksuun ja suuntasi jälleen satamaan. Siellä hän otti kyydin lähimmältä Le- ja Ko-Metrujen väliä soutavalta veneilijältä.

Kaikki sujui suunnitelmien mukaan. Koneisto Ko-Metrun puolella oli valmis, ja nyt valmiiksi tuli myös hänen vuokramökkinsä puolen laitteisto.
”Minä olen nero”, Jünaţ tokaisi itsekseen. ”Tämä laite sinkoaa minut helposti kanavan ylitse tämän ikkunan läpi”, hän jatkoi osoittaen kattoikkunaa ja vilkaisi sitten taakseen vain huomatakseen, ettei siellä ketään ollut. ”Aha. Niin, tietysti. Yksinäistä on elämä.”
Oveen koputettiin. Ja minä haluan pysyä yksin, perhana, hän ajatteli nyrpeästi marssiessaan ovea avaamaan. Kukapa muukaan siellä olisi ollut kuin vuokraisäntä Rotatiga.
”Tervehdys jälleen, herra Ukám!” matoralainen sanoi sydämellisesti. ”Oletteko viihtynyt?”
”Viihtyisin vielä mainiommin”, Jünaţ sanoi hampaitaan kiristellen, ”mikäli antaisitte minun viettää lomani rauhassa.”
”Aivan, toki, toki”, Rotatiga naurahti, ”mutta tulin varmistamaan, että tiesitte perunakellarissa asuvasta pahasta hengestä, joka…”
Jünaţ ei enää jaksanut kuunnella. Puhe valui hänen toisesta korvastaan sisään ja toisesta ulos, eikä rakas vuokraisäntä jaksanut huomata, kuinka hänen asiakkaansa hieroi silmiään rasittuneen näköisenä.
”… ja siksi ajattelin varoittaa teitä, että naapurit saattavat tulla huutelemaan iltaisin. Talikoiden kanssa, mahdollisesti.”
”Tietysti, herra Rotatiga, menkää nyt”, Jünaţ kivahti. ”Minusta alkaa tuntua, että tänne tulemiseni oli virhe!”
”Älkää, älkäähän nyt, herra Ukám, ei tässä mitään hätää ole”, Rotatiga lepuutteli ja perääntyi ovelle. ”Ajattelin vain, että haluaisitte ehkä kuulla…”
”No ajattelitte väärin. Menkää. Nyt.”
Anteeksi pyydellen le-matoran peruutti ovesta ulos ja sulki sen perässään. Vielä ulkoa kuului ääni: ”Muistakaa syödä pakastimesta tervetuliaismansikat.”

Nimeämispäivän aatto, keikkapäivä. Jünaţ valmistautui operaatioon: hän kävi vielä kerran tarkistamassa, ettei epäilyttävä, komeita miespuolisia matoraneja ahdisteleva komatoralainen miekkonen ollut käynyt sabotoimassa hänen laitteistoaan katollaan; tarkisti mökkinsä laitteiston toimivuuden; kävi järjestämässä oman kuolemansa Ta-Metrun satamaan (kallista puuhaa, hänen lahjomansa vortixxit eivät olleet halpoja); miinoitti mökkinsä räjähteillä; ja lopulta asettui kotisohvalle odottelemaan Dumen puheen alkamista. Musta nahkatakki oli vaihtunut tiukkaan jäänsinivalkoiseen trikooasuun; Tiedon torneja kiivetessä olisi hankala olla näkymätön, mutta pimeyden turvin kaikki sujuneisi hyvin. Muutaman mainoksen yritettyä käännyttää Jünaţin ortodoksimaterialistiksi Turaga Dumen puhe alkoi.

”Kansalaiset. Vuosi sitten kuvailin alkavan vuosikymmenen kansainvälisiä näkymiä mustanpuhuvin värein. Liennytyskehitys oli pysähtynyt ja suurvaltojen suhteet olivat puolessa vuodessa…”
Jünaţ ei jaksanut ryhtyä kuuntelemaan sen enempää Dumen höpötystä, vaan sammutti näyttönsä. Hän asettui istumaan katapultihtavaan laitteeseen ja painoi kytkintä.

Jünaţ liisi huimaa nopeutta kohti Ko-Metrua, suoraan kanavan yli, ilmojen halki päin pervessin matoranin erotiikkakaupan kattoa. Ilta oli pimentynyt jo sen verran, että kukaan tuskin näki äänen nopeutta hipovaa mystistä kappaletta, joka sinkoutui toiseen laitteistoon lähellä Tiedon torneja. Vempele otti kiinni putoavan matoranin ja sinkosi hänet uudelleen matkaan.
Nerohan minä kieltämättä olen, Jünaţ ajatteli omahyväisesti. Tiedon torneista suurin lähestyi jumalatonta vauhtia, ja oli aika ottaa esiin tartuntavälineet.
Tai pikemminkin, Jünaţ myhäili – tai olisi myhäillyt, ellei ilmavirat olisi puristanut hänen suupieliään irveeseen muutenkin, luoda sellaiset.
Matoralaisen käsiin kasvoi kuin tyhjästä pitkät terävät prototeräksiset kynnet, ja iskeytyessään jäiseen seinämään Jünaţ tarrautui tiukasti kiinni liukkaaseen pintaan.
”Argh”, matoralaisen suusta pääsi. Iskeytyminen päin jääseinää ei ollut kivuton kokemus. Matoranin varusteistoon kuului kuulokemikrofonihommeli – Miksi sitä taas sanotaankaan? – jonka avulla hän kykeni vastaanottamaan tiettyjä signaaleja, nimittäin Turaga Dumen puheen taajuuden.
”… joilla käytännössä olisi mahdollisuus itse valmistaa ydinaseita. Varsinaisia…”
Ei mitään tärkeää vielä. Kun Dume lopettaisi puhumisen, mystinen taivaalta pudonnut esine julkistettaisiin. Aika kiivetä. Kynnekkäät kourat tarttuivat yhä uudestaan kiinni jäiseen pintaan ja raahasivat pientä hahmoa ylemmäs ja ylemmäs. Miksi aina huipulla, miksi.
Huippu oli pian näkyvissä. Matkan varrelle Jünaţ oli jättänyt pieniä pommeja, jotka parhaimmillaan saisivat kaadettua koko tornin yhtaikaa räjähtäessään. Jünaţ hymyili itsekseen kierosti. Hän oli julma. Ja nero. Ja vähän kaikkea muutakin. Ei hullu sentään.
Hän saapui ylimmän kerroksen kohdalle. Ikkunan läpi näki, miten lasersäteitä parveili kliseisesti ympäri huonetta – nämä vain liikkuivat, toisin kuin yleensä näki. Ja ne olivat infrapunasäteitä, joita ei oikeastaan edes paljain silmin nähnyt.
Hienoa, etteivät silmäni ole paljaat, ahahaha.

Jääpinta alkoi sulaa Jünaţin kämmenen alla kuin taikaiskusta. Seinään suli matoranin mentävä aukko, josta matorania muistuttava olento sitten kiipesi sisään. Seuraavaksi lasereiden vuoro. Varjot hiipivät ympäri huoneen ja tukahduttivat jokaisen säteen niin, että huoneessa oli turvallista kävellä aiheuttamatta hälytystä. Varjojen hienouksia.
Keskellä huonetta oli koroke, jonka hienoa kuvanveistoarvoa ei nähnyt pimeässä kovinkaan hyvin – eikä lämpönäkö auttanut yhtään erottamaan yksityiskohtia, joita vain näkyvä valo paljastaisi silmälle. Korokkeella kuitenkin lepäsi jokin – paketti. Jünaţ hiippaili paketin luokse ja tarttui siihen. Oli aika jälleen kuunnella hieman, mitä Dume höpisi.
”… aika paljastaa jotakin! Punaisesta tähdestä putosi viime viikolla jotakin mystistä ja arvokasta. Nyt näytämme teille, kansalaiset, mitä se oikein on!”
Poistumisen hetki oli saapunut. Jünaţ vilkaisi pikaisesti pitelemäänsä laatikkoa ja aikoi lähteä takaisin samasta reiästä, josta oli saapunutkin, mutta joutui vilkaisemaan toistamiseen laatikkoa. Mikä tämä oli? Rasian ulkomuoto ei vastannut Dumen paketointityyliä, sillä se oli resuinen ja pahvia. Ei lainkaan mahtipontisen turagan tapaista. Jünaţ katsoi sisään pakettiin ja oli heittää rasian alas tornista.
”Tämän sisältöhän on arvoton!”
”Ja sinun ilmeesi oli näkemisen arvoinen”, kuului ääni. Naisen ääni. Katolta. Jünaţ loi katseen ylös ja näki mustan hahmon seisovan katolla, josta puuttui pyöreä palanen. Hänen näkemänsä hahmo oli matoralainen, ainakin koon perusteella.
”Olisitpa nähnyt itsesi äsken, Makuta Nui!”
”Kuka helvetti sinä olet ja mistä tiedät nimeni?” Jünaţ rääkäisi terävästi, mutta juuri silloin valot syttyivät ja ovet avautuivat ja sisään astui Dume vahkihenkivartijoineen. Makuta jähmettyi paikalleen, kuten turagakin, mutta näki silmäkulmastaan naisen hyppäävän alas katolta.
”Mitä tämä on”, Dume henkäisi. ”Kuka sinä olet ja mitä teet Tiedon tornissa?”
”Minä olen… sieni”, Manu päästi suustaan ja alkoi melkein nauraa itselleen. Dumea ei huvittanut, vaan tämä komensi henkivartijoitaan matoranin kokoisen olennon kimppuun. Kaksi suurta vahkia kohotti aseensa ja yritti iskeä makutan kanveesiin, mutta tämä ehti heittäytyä ulos sulattamastaan aukosta.
”Perään!” Dume kirkaisi ja osoitti aukkoa, josta makuta oli kadonnut. Vahkit säntäsivät läpi jäisen ikkunan ja hyppäsivät alas.
Manu liiteli kaukana käsillään, joihin oli kasvattanut lepakkomaisen siipikalvon. Näky olisi ollut huvittava, sillä siipien muodostukseen käytettävä massa oli peräisin hänen jaloistaan, jotka olivat nyt ruipelot kuin lepakkorahin jalat. Edessäpäin näkyi varas, joka oli ryövännyt mystisen taivaalta pudonneen jutun suoraan Manun nenän edestä. Tämä hyppelehti katolta toiselle ketterästi kuin Keerahk-mallinen vahki konsanaan. Raivokas lepakko kiihdytti kohti viekasta varasta, joka hyppäsi nyt alas katolta Ko-Metrun kapeille kujille. Lauma kometrulaisia vahkeja oli Manun kannoilla, ja tämä päätti seurata varkaan esimerkkiä: siivet vetäytyivät kasaan ja ohjuksenomainen makuta puikahti kattojen välistä jäisten seinämien kehystämään tunneliin. Pää edellä jäiseen maahan iskeytynyt makuta selvitti lattialla maaten hetken ajatuksiaan ja vilkuili sitten ympärilleen. Aivan hänen edessään, melkein hänen yllään, itse asiassa melkein kiinni hänen naamassaan, seisoi kyykistynyt matoran, jonka suunnalta tuoksahti voimakas hajuvesi.
”Yrgh”, Manu totesi, jolloin nainen naurahti.
”Sinä olet hassu”, tämä kikatti. Manua ei naurattanut vaan tämä syöksähti yhtäkkisesti pystyyn ja oli repiä naisen pään irti kynsillään. Tämä oli kuitenkin riittävän nopea väistääkseen kuolettavan iskun.

”Mitä sinä yrität, nainen? Yrität vastustaa makutaa!”
”Hihii, niinhän minä”, nainen hihitti. ”Sinä et taida tunnistaa minua.”
”No en.”
”Hyvä. Sinulla on oikein kaunis paketti. Ajattelitko lahjoittaa sen minulle nimeämispäivälahjana?”
Manu vilkaisi rumaa pakettia, joka oli yhä hänen mukanaan jostakin hänelle itselleen tuntemattomasta syystä.
”Miksi sinä laitoit tämän siihen. Mikset antanut korokkeen olla tyhjillään, olisit säästänyt aikaani.”
Nainen kohautti olkiaan. ”Minä vähän ajattelin, että saisit lohdutuspalkinnon, kun et saa tätä.” Hän väläytti kimmeltävää esinettä kädessään ja sujautti sen nopeasti pieneen pussiin, joka roikkui hänen vyöllään. Manu katseli ahnaasti pussia ja henkäisi:
”Minä voin yhä riistää sen sinulta.”
”Niin kai sinä voisit. Mutta eikö tuo kaunis paketti kelpaa sinulle? Minä itse en sitä oikeasti tarvinnut, mutta tuntuisi hölmöltä heittää se pois. Minä kun ostin sen.”
”Miksi ostit sellaisen.”
”Noh, tämä myyjä oli vähän epämääräinen olento.”
”Aha.”
”Jep jep. Hänelle tuntui olevan samantekevää, kenellä paketti on, kunhan se ei olisi jollakulla tietyllä, uskoisin. Tai sitten sain väärän kuvan.”
”En yhtään ihmettelisi, nainen. Sinä olet pirullinen olento.”
”Voi kiitoksia, olen otettu. Minäkään en oikein tarvinnut tätä, mutta kun halvalla sain, ajattelin, että mikäs siinä. Nyt haluan siitä eroon, koska en tarvitse sitä.”
”Järki”, Manu tokaisi ja hyökkäsi päin matoralaista. Tämä pinkaisi juoksuun niin vikkelään, että makuta mätkähti mahalleen maahan epäonnistuttuaan päälle karkauksessaan.

Ja ei kun perään. Nainen juoksi lujaa, mutta niin teki myös Manu, joka muutti ruumiinrakennettaan virtaviivaisemmaksi juoksemiseen. Siipikalvonsa hän piti varmuuden vuoksi. Matoraninkokoinen pieni mies ja häntä pakoon juokseva nainen saivat pian vahkit peräänsä, sillä nämä ilmestyivät risteyksessä kummaltakin puolelta heitä, ja ainut vapaa tie naiselle juosta oli eteenpäin. Tylsän jäiset, liukkaat käytävät näyttivät kaikki samalta, eikä Manu enää ollut varma, missä oli, mutta varas juoksi hänen edellään, ja siitä hän oli kiinnostunut. Kasa Keerahkeja rynnisti heidän perässään, ja katoilla hyppeli kymmeniä lisää. He olivat haluttua tavaraa.
Dume ei varmaan pidä minusta tämän jälkeen, Manu järkeili. Ehkä pitäisi vaihtaa naama.
”Koeta pysyä perässä, kulti!” hänen edestään huudettiin. Makutaa alkoi hieman jo ärsyttää naisen käytös. Eiväthän he edes tunteneet toisiaan, eiväthän?
”Kuule typykkä, minä en edes tunne sinua!”
”Mitä, en kuule!”
”Äsh.”
Varas pääsi livahtamaan edestä kaartavien vahkien jalkojen välistä, kun nämä yrittivät saada Manun nalkkiin. Neuvokas makuta sulatti jäätä jalkojensa alta ja hautautui lumeen.
Tämäpä fiksu veto, eiväthän ne lunta osaa kaivaa, hienoa Manu.
…
Ajattelen itsekseni. Olenkohan tulossa hulluksi.

Yhtäkkiä Manuun tartuttiin ylhäältä käsin. Vahkit olivat saaneet hänet. Puristaen hölmöä pahvilaatikkoa Manu tuijotti Keerahkin ylpeisiin silmiin.
”Tuota, terve.”
Koneet eivät luonnollisesti puhuneet. Tämä, jonka kyydissä hän nyt oli, eikä kyyti ollut lainkaan mukava, raahasi häntä kohti Ko-Metrun keskusaukiota.
”Nyt olisi sellainen jumala koneesta paikallaan tähän kohtaan, tyypit”, Manu sanoi ja pälyili vangitsijoitaan kierosti. Ja nyt, koska se neiti piti minusta niin kovin, hän aiheuttaa jotain hämminkiä pelastaakseen minut, eiköstä.
Neiti ei ilmestynyt. Vahkit riistivät paketin Manun käsistä ja kytkivät hänet prototeräskahleisiin.
”Karzahnin karzahni…”
Manu mietti pakettia ja sen sisältö. Hän tajusi, että ehkei sitä olisi kannattanut muutenkaan heittää pois. Loppujen lopuksi se saattaisi olla Metru Nuille hyvinkin tuhoisa, vaikka kaunis toki olikin. Laatikko sen sijaan oli ruma. Tosi ruma. Epäesteettinen, ei voinut muuta sanoa.
Päädyn tästä sitten Metru Nuin arkistoihin, olipa kiva reissu.

Paketti ei kuitenkaan päätynyt vahkien käsiin. Eikä Dumen käsiin. Varas myhäili viereisen talon katolla itsekseen.
”Näemme jälleen, Makuta Nui”, tämä kuiskasi kuin itselleen, lähetti lentosuukon ja laittoi pahvisen laatikon reppuun, jota kantoi selässään. Tumma matoralaishahmo katosi sitten kattojen taakse, ja juuri katseensa siihen suuntaan kääntänyt makuta ehti nähdä pirullisen naisen katoavan näköpiiristä.
”Tämähän ei jää tähän, minä kostan vielä.”
Sitten Manu muisti hauskat järjestelynsä.
”Vahkit!” Katseet kääntyivät makutaa kohti. ”Halusin vain sanoa, että tämä oli hauska ilta.” Raudoissakin ollessaan Manu kykeni painamaan nappulaa kellossaan – kyllä, rannekellossa; ei, vahkit eivät olleet ottaneet sitä pois. Se oli ollut virhe.

Turaga Dume ja muut suurimmassa Tiedon torneista olleet juoksivat kirkuen ulos, kun torni kaatui räjähdysten saattelemana kumoon kohti toista tornia. Samalla eräs punainen mökki Le-Metrussa posahti olemattomiin, ja Ta-Metrun satamassa kuoli tuntematon Matoran, jonka nimen virkavalta selvittäisi olevan Jünaţ Ukam. Mutta kaikista merkillisin asia oli, että Tiedon tornista mystisen taivaalta pudonneen jutun varastaja ei ollut varastanut kohdettaan, mutta oli silti jäänyt kiinni – eikä pitänyt lopputuloksesta.

Mystinen taivaalta pudonnut juttu teki pitkän matkan mystisen ruskean paketin kanssa pitkin meriä, kunnes kulkeutui… toisaalle. Toinen tarina, toinen kertoja. Menkää pois siitä, minä yritän istua tässä typerässä arkistohuoneessa, josta on yritetty tehdä selli, ja keksiä pakosuunnitelmaa. Vielä minä pakoon pääsen. Näette vielä. Seinistä ei ole vastusta Makuta Nuille!

Saari Valonpilke historian alkuhämärissä

Vanha Bio-Klaanin linnake Vuosia sitten… … vaan ei monia.

Rajamaa, unen, toden ja valheen

Bio-Klaani Ei kaukana nykyhetkestä

Saari Nimeämispäivänä

Bio-Klaani, puinen rakennus lähellä keskusaukiota

Bio-Klaanin saari

Ga-Metru, bunkkeri

Neljä päivää myöhemmin, Ga-Metrun pohjoisen sataman savuavat rauniot

Bio-Klaanin yhteinen tarina

Saari
Valonpilke historian alkuhämärissä

Vanha Bio-Klaanin linnake
Vuosia sitten…
… vaan ei monia.

Bio-Klaani
Ei kaukana nykyhetkestä

Saari
Nimeämispäivänä