Troopperi katsoi itseään haarniskaosastolla olevasta peilistä. Hänen haarniskansa oli vahingoittunut tehtävällä otettuaan jokusen osuman torakoiden kivääreistä. Toinen olkapanssari oli haljennut, ja rintapanssarissa oli paha mustunut jälki. Panssari pettäisi ennen pitkää.
“Tässä se sitten olisi.”
Troopperi käänsi päätään ja näki nuhruisen Matoranin, jolla oli yhä paksut, kuumalta suojaavat kintaat kädessä. Matoran kantoi hyvin (tietenkin) tehtyä metallinkiiltoista kullanväristä rintapanssaria. Troopperi otti ilmeisesti Matoranille hieman raskaan metallinesineen käsiinsä. Matoran kiiruhti hakemaan muita panssarinosia, ja palasikin pian.
“Hienoa työtä, tähän olen tyytyväinen”, Troopperi sanoi hymyillen Matoranille. Pian paikalle tuli muutama Matoran lisää, jotka auttoivat haarniskan Troopperin päälle, ja veivät vanhan pois.
Juuri kun hän oli poistumassa asepajalta, tuli vihreä Matoran-lähetti paikalle. Hän kertoi nimekseen Voyager, antoi Troopperille “tärkeän viestin Admineilta, jota ei saa hukata”. Troopperi naurahti virheelle lauseessa, joka johtui luultavasti Manfredin poissaolosta tai siitä, että joku oli juhlinut myöhään illalla. Troopperi avasi viestin. Se oli vapautus tehtävältä joka hänelle oli annettu.
Abzumo ja Aine kipittivät pitkin kattoa laavaa pakoon. Se ei enää noussut yhtä vauhdilla kuin vähän aikaa sitten, mutta heidän tiensä ulos ei ollut vielä löytynyt. He olivat jälleen risteymässä. Joka puolelta virtasi laavaa heitä päin. Me hukumme tänne, Aine voihkaisi. Hiljaa, me päässsemme ulosssss.
Abzumo valitsi summittaisen tunnelin ja kipitti kattoa pitkin siitä sisään. Hän tuli risteykseen, jossa näkyi jälleen kaksi eri tunnelia. Toisen päässä seisoi tumma siluetti. Abzumo tunnisti Polttouhrin muodot. Hän hiippaili hitaasti lähemmäs kattoa pitkin. Polttouhri vain seisoi paikallaan kivellä, joka ei vielä ollut hukkunut laavaan. Abzumon ollessa vain kymmenisen metrin päässä nukesta tämä kääntyi häntä kohti. Rinnassa oleva silmä tuijotti häntä armottomasti. Sitten aivan yhtäkkiä Polttouhri itse syttyi liekkeihin. Abzumo säikähti niin, että melkein pudotti Aineen laavaan. Polttouhri paloi poroksi erittäin nopeasti. Jäljelle ei jäänyt edes tuhkaa, liekkimeri vain kuihtui ilmaan. Mmmmitä tapahtui? Aine ihmetteli. En tiedä, mutta luultavasssti tuonne päin on mentävä, Abzumo sanoi. Sitten hän jatkoi eteenpäin. Tunneli johti nyt suoraan ylöspäin. Sieltä ei virrannut sisään laavaakaan. Sitten alkoi näkyä päivänvaloa. Ja suuaukolle tultuaan Abzumo pullahti esiin vuoren rinteeltä. Maa tärisi, tulivuori teki purkautumistaan.
Varovasti Makuta aloitti hyppelyn alaspäin, mutta hetken kuluttua päätti kasvattaa itselleen siivet ja vähentää jalkoja. Itse asiassa hän sulautti kaikki jalkansa itseensä ja kasvatti tavanomaiset lepakkomaiset siivet. Tulivuoren räjähtäessä Makuta Abzumo Harmaa Aine kourissaan liiteli kohti kaleeria, joka odotti rannalle.
Kiväärillä ja vyölle ripustetulla lyhyellä pistimellä varustettu vartiotorakka katseli lamaantuneena ympärilleen. Nazorak ei tiennyt mitä ajatella. Hetki sitten oli ollut ihan rauhallista, sitten helvetti oli päässyt irti.
Torakoiden rannalle rakentamat varastoteltat ja tähystystornit joutuivat yksi kerrallaan nöyrtymään taivaalta satavien vihaisesti rääkyvien lintujen alla. Raivoisat höyhenpallerot syöksyivät rähisten kohti alhaalla odottavia maalejaan, saaden maan tasalla tilannetta hämmästyneinä seuraavat torakat hajaantumaan hädissään eri suuntiin.
Samaan aikaan metsän reunalla valtavien ritsojen tykönä päivystävät vihreät matoranit nauroivat maanisesti.
Kivääritorakka onnistui väistämään täpärästi taivaalta viereensä pudonneen mustan linnun. Torakan kauhistukseksi lintu oli kuitenkin ennen taivaalle nousuaan popsinut mehevän annoksen räjähdysaineita.
Jep.
– – –
“Mitä helvettiä”, nazorak-ilmavoimien komentaja ajatteli seuratessaan tilannetta.
Päähän sattuu. Siinä aineessa oli enemmän potkua kuin osasin kuvitella. Vai oliko? Osasinko? Sattuuko?
Auts. Missä? Valoa. Kirkasta. Liian kirkasta. Valkoinen huone. Täysin puhtaan valkoinen ja kirkas. Seinät ovat valkoista marmoria ja ikkunat, joista virtaa helvetillisen kirkasta valoa, ovat kuin kirkkainta timanttia. Katto samaa marmoria. Sieltä roikkuu timanttinen kattokruunu, jossa on kuusi puhtaanvalkeaa kynttilää. Ne on sytytetty, ihan kuin valoa ei olisi tarpeeksi muutenkin. Ei varjon varjoa missään. Missä on ovi? Pää ei käänny taaksepäin. Missä?
Kirkkaat ketjut, säteilevät sateenkaaren väreissä. Pohjimmiltaan valkeat tai ehkä hopeat. Kiinnittävät raajat jonnekin. Katse kiertää, päähän sattuu. Ajatukset lentävät. Kauanko minä nukuin? Miksi olen täällä? Kuka minut tänne toi. Makaan jollain. Pöydällä? Kun nyt yltäisi. Kaulaa ei saa pidemmäksi. Kyllähän se on ennen toiminut, mutta nyt ei. Johtunee ketjuista. Leikkaussaliko tämä on? Turhan koristeellinen. Pöytä sopisi hyvin kirurgiseen operaatioon, mutta kirurgia ei näy. Ehkä parempi niin. Ketjut sitovat pöytään.
Raskas olo. Mitähän tapahtui. Ja missä. Kuka. Miksi. Muistele. Se oli taas sitä kaasua. Epämiellyttävä kokemus. Ja voi, kuinka hallusinaatiot voivat olla irrationaalisia. En pidä siitä. Pääni sisällön on oltava järjellinen. Looginen. Kristallinkirkas.
Väärä sanavalinta. Ei kristallia. Kristalli ei ole ikinä hyvä. Kristallinen kattokruunu, kristallisoitunut antidermis merkitsee kuolemaa.
Nyt muistankin. Se oli ilma-aluksessa. Kaikki sujui hyvin. Kunnes se perhanan Arsestein. Eikö se tajunnut jo hävinneensä?
Nynrahin ilmatila, Ilmaraptori I
Vihdoinkin pääsemme täältä, Manu hihkaisi. Tämä reissu olikin aika saada päätökseen, Guartsu myönsi. Tongu väänteli ruoria, ja Matoranit nukkuivat ohuilla patjoilla lattialla. Taivas alkoi kirkastua sitä mukaa, kun he pääsivät kauemmas saaresta. En malta odottaa, että pääsemme Klaaniin, Tongu sanoi hyväntuulisena. Ilmapiiri oli kaikin puolin mukava. Ehkä tämä matka muuttuu vielä miellyttäväksi, Guardian tuumaili puoliääneen.
Manu venytteli ohuita raajojaan ja lysähti tuolille Guartsun viereen. Sitten hänen päähänsä alkoi virrata informaatiota. Öhm, minä kuulen jotain, hän sanoi. Mitä niin? Guartsu kysyi, vaikkei oikeastaan kuunnellut. No, tämä on aika pitkä sarja ykkösiä ja nollia. Se Avhrak Va -vaihde taisi jäädä ikään kuin päälle Ykkösiä ja nollia? Tongu sanoi huvittuneena. Kyllä, Manu sanoi närkästyen. Ja se informaatiovirtaus tulee jostain päin tätä alusta. No minä tarkistan, Guartsu sanoi. Yökatse. Päälle.
Hän tutkaili hetken huonetta. Sitten hän sammutti yökatseen. Olet vakavan näköinen, Manu totesi. Tuolla nurkassa on jotain.
Manu lähestyi nurkkaa. Hän ei ehtinyt kovinkaan lähelle, kun sieltä jo singahti lentävä lautanen, Avhrak Va. Se liiteli katoon ja jäi sinne rahisemaan. Mitä hel- Manu aloitti, mutta sitten Avhrak Va teki jotain odottamatonta. Se alkoi sihistä. Mitä se tekee? kysyi Tongu, joka oli kääntänyt huomionsa hetkeksi ohjaamisesta. Se taitaa Guartsu mutisi. Hän yritti katsella tarkemmin sitä päin, mutta hänen päänsä alkoi tuntua raskaalta. Harmaata kaasua, Manu tuhahti. Mitä tuo romu yrittää? Se se on Guardian sanoi ja yskäisi kerran. Sitten hän putosi lattialle tuoliltaan. Kredipselleeniä.
Tongu pongahti seisaalleen tuoliltaan. Manu perääntyi robotin luota. Vaaleanharmaata kaasua, vaikeaa huomata, valui robotin sisältä alukseen. Matoranit nukkuivat yhä lattialla ja Manu oli kompastua heihin. Tongu syöksähti kohti ovea, mutta Avhrak Va sinkoutui suoraan häntä päin ja suihkutti hänen naamalleen kaasua. Tongu tuupertui kasaan lattialle huitoen käsillään ilmaa. Ei, ei PYSYKÄÄ KAUKANA! Manu sävähti tätä karjaisua. Hän oletti tietävänsä, mitä Tongu näki mielessään. Guardian vääntelehti lattialla toisella puolella alusta. Nukkuviin Matoraneihin kaasu ei näyttänyt vaikuttavan. Manu oli nyt viimeisessä nurkassa, jonne kaasu ei ollut vielä päässyt. Avhrak Van robottisilmä tarkkaili häntä vaarallisen tietoisen näköisenä. Pirullinen kone, Manu yskäisi. Minuahan sinä et saa! Sitten hänkin kaatui polvilleen, tarttui päähänsä ja yski.
Kammottava tilanne. Kredipselleeni ei ole terveellistä, ei varmasti ole. Minä jouduin tänne. ZMA. Arsestein. Vielä minä kostan hänelle tämänkin tuskan. Henkisen, fyysisen, kaiken. Hän kärsii erittäin paljon. Kyllä, erittäin paljon. Minä näytän hänelle.
Muisto vihattavaa. Missähän muut ovat? Guardian, Tongu miksi. Missä. Arsestein. Minä tapan sinut tästä hyvästä.
Hallusinaatio. Hah. Minä hallitsen omaa mieltäni täydellisesti. Huumausaineet eivät vaikuta minuun.
No miksssssi sinä sitten uneksssssit? Turpa kiinni, Abzumo. En minä sinua pelkää. Eikö se ole jo osoitus siitä, että tämä ei toimi? Onko ssssse?
Manu näki edessään vain tyhjyyttä, mustaa pimeyttä. Hän ei pelännyt pimeää. Hän hallitsi sitä. Jotain oli pielessä. Miksi kredipselleeni näytti hänelle varjon, pimeyden?
Olen täällä. Me olemme täällä. Sssssinun veljesssssi. Älä uhoa siellä.
Makuta Nui käveli pidemmälle. Hänen edessään alkoi erottua hahmo. Hahmolla oli kasvoillaan kanohi Kraahkan. Olenko se minä? Onko tuo peilikuvani? Hän käveli lähemmäs. Ei, se en ole minä. En todellakaan. Se on tuo.
Kas, Makuta Nui, sanoi kylmä ääni. Kas, Tyranni. Miten on aika kulunut? Oletko leikkinyt vallalla, jonka anastit Miserix-paralta? Hän oli huono johtaja. Ja sinun tulisi pelätä minua. Niin ehkä tulisi, mutta en valitettavasti pelkää. Mikä tätä kredipselleeniä vaivaa?
Ehkä ssssse oli vanhentunutta, sanoi Abzumo, joka astui varjoista. Hän jäljessään astuivat Mutran ja Chirox. Heidän perässään astuivat kaikki muut Makutat. Mitä te luulette tekevänne? Minä en pelkää ketään teistä, saastat. Etkö tosiaan. Mitä sinä sitten pelkäät? Etkö sinä itsekään tiedä? Eikö sinulla ole ajatustakaan siitä?
Makutojen äänet sulautuivat yhteen hirvittäväksi kakofoniseksi kuoroksi. Heidän ruumiinsakin näyttivät sulautuvan yhdeksi mustaksi massaksi. Manu perääntyi massan tieltä. Massa kasvoi niin suureksi, että katto, joka heidän yllään näytti yhtäkkiä olevan, romahti alas. Osa siitä tarttui mustaan limaan ja jäi kiinni siihen. Erilaisia epämuodostuneita lonkeroita työntyi esiin aaltoilevasta massasta ja yritti tavoitella Manua.
Punainen varjokäsi syöksähti irvokkaan olennon vatsasta kohti Manua ja tarttui tämän keskiruumiiseen. Hän pyristeli ja rimpuili, mutta käsi veti hänet hitaasti ja varmasti kohti mustaa limaista massaa, joka vääntelehti hänen edessään.
Ei, minä olen yksilö! Minä en kuulu veljeskuntaanne! Minä lähdin minä jätin teidät. Te olette heikkoja ja minä vahva. Ette voi tehdä tätä!
Manua näki ympärillään suuren katsomon. Katsomo oli täynnä hänen luomuksiaan. Nazorakit täyttivät suurimman osan koliseumin tilasta, mutta niiden joukosta pilkisti myös vaaleanpunainen jänis, jonka suusta valui verta hukuttamaan torakoita. 001 istui valtaistuimella ja näytti alaspäin suuntautunutta peukaloa.
STEVE. MINÄ LOIN SINUT. SINÄ OLET MINUN. 001 vain hymyili. Julmasti. Massa lähestyi.
Manu huomasi katsomossa Matoron. Tämä katseli häntä surullisin silmin, hymyillen. Hänen vieressään oleva Nazorak alkoi yhä enemmän muistuttaa Guardiania. Tämäkin hymyili surullisesti ja zoomaili häntä päin kiikarisilmällään. Matoron toisella puolella Nazorakien joukosta nousi esiin Keetongu. Tämä tuijotti ainoalla silmällään häntä yhtä surullisesti kuin toiset kaksi. Maken pää pilkisti Matoron olan takaa. Keetongun takaa esiin astui Gekko. Summerganon asetti kätensä Guardianin olalle. Killjoy makasi kyljellään ylemmällä rivillä. Kepe istui toimettomana hänen vieressään. Tawa ja Visokki lojuivat pitkin katsomoa kuin katselisivat laiskana televisiota. Kaikki tuijottivat häntä surullinen ilme kasvoillaan.
Musta massa saavutti hänet. Auttakaa nyt minua! Auttakaa! Kukaan ei vastannut. Hitaasti Makuta Nui sulautui osaksi Makutain veljeskuntaa, osaksi isompaa kokonaisuutta, osaksi yhteiskuntaa. Osaksi mustaa, limaista massaa.
Hämärä paikka, erittäin hiton hämärä. Kertojakaan ei ole varma missä on.
Punamaskinen kädetön merirosvomatoran heräsi keskellä kivikatua rommipullo kädessään. Hän nousi ylös, ja katsoi ympärilleen. Sen jälkeen hän katsoi jalkoihinsa.
“AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA”, huuto kaikui koko saarelle.
Matoran huomasi, että hänellä oli puujalka.
“Jardirt. Hipit. Matoro. Bioklaani. Kosto. Grhmprgrmhr..”, Kapteeni Notfun lähti nilkuttamaan katua pitkin jupisten jotain epämääräistä.
Katedraalin suuret pariovet narisivat, kun mustaan verhoutunut Matoralainen työnsi ne auki. Hän ja kolme hänen samoihin väreihin pukeutunutta seuralaistaan painuivat ovista sisään, suunnaten suuressa aulassa kaikuvat askeleensa päättäväisesti kohti portaikkoa. Kukaan heistä ei kuitenkaan huomannut sisään livahtavaa valkoista hahmoa, joka täpärästi onnistui olemaan jäämättä painavien ovien väliin.
Snowie jäi portaikon kupeeseen kuuhistelemään ja katsoi, kun mustanpuhuva nelikko kapusi rappuja ylös.
Okei, ne eivät selvästikään ole suoraan menossa seivästämään Spinnyn päätä. Vaan mitä he yläkerrasta kaipaavat? Pormestaria?
Lumiukko hapuili laukkunsa uumenista kättä pitempää rauhoittuakseen ja lähti hiipimään neljän mustan hahmon perässä yläkertaan.
Kepe tonki roskista.
Ja löysi etsimänsä. Tiedemies nosti suuresta sammiosta löytäneensä leikkeleen, joka oli joskus ollut kurlkaapelikelluja. Hän vilkuili ympärilleen majatalon takakujalla, johon oli kirmannut heti kirjastosta päästyään. Ketään ei ollut näkyvillä.
Kepe kaivoi repustaan pienen, kirurgisen tarkan veitsen, pari putelia täynnä erilaisia jauheita ja litkuja ja pienen valkoisen liinan, jolle asetteli entisen aamiaisen ja työvälineensä. Takakujan paras laboratorio oli pystyssä, ja tiedemies pääsi työnsä pariin.
Aivan kuten arvelinkin, hän tuumi. Kuten kirjassa sanottiin, kurlkaapelikelluja on poikkeuksellisen epämieluisan makuinen mönkijäinen. Tämä sitten johtaa kahteen seikkaan.
Kepe teki veitsellä yhden viillon lisää leikkeleeseen ja kaatoi perään valkeaa jauhetta sinisen ja keltaisen kaveriksi.
Ensinnäkään kukaan ei söisi mitään niin kamalan makuista, ellei siinä olisi joku muu hyvä puoli. Tässä tapauksessa turvallisuus, kelluja on melko ravitseva ja pilaantumaton ruokalaji. Siksi ruokamyrkytys vaikuttaa melkoisen epäuskottavalta.
Pienen putelin korkki avautui, ja Kepe lorautti muutaman tipan kirkasta, hailakanoranssia nestettä tutkimuskohteensa päälle. Hillitön mutta pieni höyrypilvi nousi välittömästi ilmaan.
Toisekseen, sitä ei oikeastaan edes syödä paljon. Aamiaispöydässäkin sitä tarjoiltiin lähinnä sen perinneruoka-aseman tähden.
Kepe otti veitsenkärjelle pienen nokareen mössöä ja tarkasteli sitä mikroskooppinaamiollaan.
Tämä jälkimmäinen seikka tekee kellujasta täydellisen yhtä tarkoitusta varten. Mikään ei ole parempi ruokalaji turistin myrkyttämiseen.
Kepe virnisti pienelle mössölleen. “Sain salaisuutesi selville. Tästä vain herää muutama kysymys, joista hälyttävimpiä ovat kuka ja miksi.”
Snowie oli painautuneena seinää vasten. Hän koetti parhaansa mukaan kuunnella, mitä oven toisella puolen, pormestarin työhuoneessa, turinoitiin. Musta nelikko oli mennyt sisään jo vartti sitten, mutta keskustelu kävi yhä kiihkeänä. Lumiukko oli saanut selville, että kyseinen hämyisä joukkio oli paikalla pormestarin kutsumana ja ilmeisesti myös tämän palkkalistoilla. Työnkuva oli vähän epäselvä:. periaatteessa nelikko olisi voinut olla mitä tahansa nuohoojista terveystarkastajiin, mutta mustuudessaan dramaattiset kaavut ja jäätävä asenne viittasivat enemmän murhaamishenkiseen työhön.
Äkkiä Snowie kuitenkin säikähti. Hän oivalsi, että joukko teki lähtöä huoneesta, ilmeisesti neuvvotelut oli käyty. Eikä käytävässä ollut oikeastaan piiloja.
Eeh. Jos hymyilen nätisti? Tai… Hetkinen. Tämä voisi toimia…
Pienehkö ja matalakattoinen aulanjatke toimi majatalon ruokalana. Sen puinen pöytä numero yhdeksän sai kaksi samaa takamusta kuluttamaan penkkejään kuin aamutuimaankin, Kepe ja Snowie kun eivät olleet löytäneet kaupungista kovinkaan kelvollisen oloista ruokapaikkaa. Niinpä duo oli päätynyt majatalon keittiön antimien ääreen, vaikkei se aamiainen niin mannermaisen kuuluisa ja maittava ollutkaan. “Hetkonen,” Kepe tuumaili heidän aloittaessaan ruokaansa. Tai Kepen aloittaessa ja Snowien mussuttaessa tyytyväisenä jo toista voileipäänsä. “Makehan sai täältä sen ruokamyrkytyksensä, olettaisin?” “…tuo on muuten totta” Snowie oivalsi suu täynnä ruokaa. “Kannattaakohan meidän…” Kepe aloitti, kun hänen valkoinen seuralaisensa jo sylkäisi puoliksi pureskellun leivännurkan takaisin lautaselle. “Ei.” “Niin. Mutta, tuota, mehän voimme kumpikin ihan hyvin, vai mitä?” “Tämä totta.” “Söikö Make jotain, mitä me emme kokeilleet?”
Lumiukko koetti miettiä päänsä puhki ruoka-ainetta aamiaspöydästä, jota Make olisi syönyt, mutta johon Snowie ei olisi mukamas tutustunut. Pian oivallus kuitenkin iski. “Se ällöttävän näköinen jokirahi!” “Kurlkaapelikelluja?” “Joo?” “Sitä minäkään en kyllä syönyt. Eli, olemme kuivilla jos emme ahda kyseistä elukkaa suihimme?” “Joo?”
Niine hyvineen valkovihreä tiedemies-Toa nousi pöydästä, ja lähti puolijuoksua ulos ruokalasta. Snowman jäi yksin istumaan pöytään. No, kiva kun minullekin kerrot.
Sitten jän jatkoi turvalliseksi toivomansa murkinan mussutusta.
Kepe juoksi minkä jaloistaan pääsi. Hän väisteli vastaantulevat kärryt ja kauppamiehet ja oli likellä horjahtaa puolipallonoloiseen vesialtaaseen. Ohikulkijat katselivat moista menoa hämmentyneinä ja mutisivat toisilleen jotain epämääräistä.
Piakkoin Kepe kuitenkin oli katedraalikirkkokaupungintalokirjastorakennuksen porteilla ja huomasi onnekseen sen olevan yhä auki. Onnekseen hän huomasi myös, että kukaan ei ollut (vielä) huomannut heidän lainaamiaan kirjoja.
Sitten hän mietti, että jo on kirjasto kun pitää suorittaa lainaukset salassa.
Hyllyrivistöjen välissä ahtautuessaan Kepe toivoi mielessään, ettei olisi tälläkin kertaa oikeassa. Hänen oivalluksensa oli sen verran huolestuttava, että oikeaan osuessaan meno saattaisi äityä ällistyttävänkin hurjaksi.
Rahiopushyllyn luokse päästyään hän aloitti kuumeisen etsinnän.
Paikalliset jokirahit, paikalliset jokirahit, missä olette?
Huomattuaan löytämättömyytensä hän alkoi jo lannistua, kunnes äkkäsi lupaavan näköisen niteen hieman tuonnempaa, kyltin Jokirahit, paikalliset alta. Kepe harppoi hyllyn tykö ja sieppasi kirjan kouriinsa. Hän aloitti tehokkaan pläräyksensä ja löysi pian etsimänsä.
Snowie nojaili ruokalan pöytään ja alkoi jo huolestua toveristaan. Kepen spontaanista poistumisesta oli vierähtänyt tiima jos toinenkin, eikä lumiukko oikein tiennyt, että miten päin istua. Nyt hän kuitenkin tyytyi pohtimaan, mitä klaanilaiskuoma oli päässään kehittänyt ja tuijottelemaan ulos ikkunasta.
Ja silloin hän näki jotain hämmentävää. Ulkona kävelevä seurue oli jo sinänsä kummallinen: mustiin viittoihin kääriytyvät Matoralaiset eivät olleet se tavallisin näky varsinkaan, jos moiset käyttivät huiveja peittämää naamionsakin. Lisäksi pikkumiehillä oli selässään jotain pitkänomaista ja Snowien mielestä sangen epäilyttävää.
Eivätkä Matoralaiset edes kiinnittäneet Snowien huomiota, vaan joukkion neljäs jäsen. Se oli muiden kanssa samalla lailla pukeutuva, mutta selvästi muita pidempi hahmo. Moni olisi varmaan olettanut kokonsa puolesta Toaksi, mutta lumiukko oli viettänyt niin paljon aikaa Skakdien parissa, että tunnisti hahmon kyseisen terähampaisen lajin edustajaksi. Ja vaikka Snowie olikin omasta ja monien muidenkin mielestä avoin eri rotuja kohtaan, niin kokomustiin pukeutunut ja ilmeisesti aseistusta viittansa alla piilotteleva Skakdi oli huolestuttava näky.
Lisäksi, mustiin pukeutunut joukko suuntasi kohti kirjastoa.