Metru Nui, kauan sitten
”Rauhoitu nyt, hyvä mies”, tuhahti Makuta Icarax. Hänen puhuttelemansa ta-matoran laittoi kätensä puuskaan ja näytti erittäin närkästyneeltä. Icarax seisoi ikkunan edessä katselemassa Metru Nuin kaupunkia, joka levittäytyi hänen eteensä suurena ja mahtavana hänen tarkastellessaan tätä metropoliksi kasvanutta kaupunkia suuresta ikkunasta, joka vei melkoisen osan huoneen pyöreänä kaartuvan ulkoseinän alasta. He olivat Coliseumin suuren tornin eräässä kokouskammiossa; huoneessa oli kokouspöytä – matoranit istuivat sen ääressä varsin mukavilla tuoleilla – ja muutamia patsaita urheista toista sekä huonekasveja. Icarax ei juuri kasveista välittänyt, ja hänen puolestaan ne olisi saanut viedä poiskin. Pöydän ääressä istuva ta-matoran alkoi naputella pöytää sormillaan kärsimättömästi. Hänen vieressään istuskeli jokaisen muunkin metrun edustaja, ja toisella puolella pöytää istui kaapuihin pukeutunutta väkeä.
”Mikä teidän ongelmanne nyt on?” murahti yhä ikkunasta alas kaupunkiin tähyilevä Icarax saaden ta-matoranin vieressä istuvan le-matoranin hätkähtämään. ”Mistä kanohi nyt puristaa, matoranit? Miksi te tarvitsette makutan sovittelemaan typeriä riitojanne?”
”Me…” ta-matoran änkytti. Hän ei ollut saada sanaa suustaan makutan halveksuvan puheenvuoron jälkeen. Hänen onnekseen hänen komatoralainen kumppaninsa otti ohjat käsiinsä ja lausui:
”Nämä matoralaiset tässä pöydän toisella puolella edustavat jumalanpilkkaajia! He kieltävät Mata Nuin!”
Icaraxilla oli varsin kulmikas punainen haarniska. Hänen jalkaterissään oli prototeräksiset piikit, ja ta-matoran ajatteli, että makutan potku hänen mahassaan saattaisi sattua. Ihan satunnainen ajatus. Makutalla oli myös yllään musta viitta, joka sopi hyvin yhteen hänen rintakehässään oleviin mustiin teräviin kuvioihin, jotka muistuttivat matoranin mielestä jonkinlaista lepakkoa. Nyt niitä ei näkynyt, koska Icarax seisoi selin heihin. Tämän kasvoilla oli suuri Haaskansyömisen naamio, kanohi, joka antoi kylmiä väreitä useimmille huoneessa oleville matoraneille.
”Ahaa, eli uskonsotaako minä tulin teidän puolestanne käymään?” Icarax sanoi ja kääntyi keskustelukumppaneitaan päin.
”Anteeksi, jos nyt vain sallitte”, sanoi mustaan kaapuun verhoutunut nainen, joka kantoi kasvoillaan suurta kanohi Shelekiä, Hiljaisuuden naamiota, ”mutta meillä ei ole mitään heitä tai heidän Mata Nuitaan vastaan. Me vain haluamme elää rauhallista elämäämme muiden tavoin ja harrastaa omaa kulttuuriamme aina silloin tällöin. Onko se liikaa vaadittu?”
”Aivan niin, onko se liikaa, Kohror?” Icarax tivasi ta-matoranilta, joka näytti nyt hieman ärsyyntyneeltä.
”Me olemme saaneet heidän tekemisistään tarpeeksemme!” Kohror töksäytti. ”Me emme halua tuollaisia ihmeen silmänpalvojia joukkoomme.”
”Hölmö”, makuta naurahti. ”Hölmö ja hölmön kannattajat, jotka yrittävät kylvää eriarvoisuutta yhteiskuntaansa.”
Makuta polvistui matoranien tasolle, jolloin hänen kasvonsa lähes koskettivat Kohrorin kasvoja, ja tuijotti tätä suoraan silmiin. Makutan punamusta naamio, jonka alareunasta haarautuvat piikkimäiset haarat muistuttivat torahampaita, näytti entistä kammottavammalta läheltä katsottuna.
”Periaatteessa minä pidän kaikkia teidän hölmöjä mielipiteitänne yhtä surkeina – minä olen nähnyt totuuden, mutta te uskotte, mitä haluatte. Kaipa minun on ratkaistava tämä tapaus jokseenkin demokraattisesti.”
”Miten tämä ratkaistaisiin demokraattisesti, jos minun on lupa kysyä?” vastapuolen mustakaapuinen nainen uteli.
”Sinulla ei ole lupa kysyä”, Icarax tokaisi kylmästi. ”Kuka edes olet, nainen?”
”Minun nimelläni ei varsinaisesti ole merkitystä”, nainen lausui mysteerillisesti.
”Ette te saa Pyhästä Äidistä irti tuon enempää”, sanoi naisen vieressä istuva ko-matoran, mustaan kaapuun verhoutunut hänkin. Hänen kasvoillaan oli valkea jalo Kakama, jonka poikki kulki kolme hopeista raitaa. ”Yrittäkää ymmärtää, herra Makuta.”
”Väliäkö tuolla”, Icarax tiuskaisi. ”Väliä on vain sillä, että jos te ette osaa elää valtaväestön kanssa, lienee parempi, ettette elä sen kanssa.”
”Mutta…” aloitti äsken puhuneen ko-matoranin vieressä istuva nuori ta-matoran. ”Miksi.”
Icarax kohotti kulmaansa. ”Miksikö.”
Ta-matoran nyökkäsi varovasti.
”Minäpä kerron, miksi”, Icarax sanoi ja lähti saapastelemaan kohti häntä.
”Täällä asuu suurimmaksi osaksi vain teitä, matoralaisia. Teidän pitäisi elää keskenänne. Teillä on periaatteessa vapaus uskoa, mihin te ikinä haluatte, mutta demokratia ei valitettavasti aina suosi vähemmistöjä. Minut kutsuttiin tänne, koska te kuulemani mukaan aioitte järjestää tiedon tornien räjäytyksen nimeämispäivänä. Sitä minä en voi suvaita, jollekulle meistä tulisi paljon ylimääräistä työtä, ja todennäköisesti juuri minulle. Ja kaipa meidän hommamme on estää terrorismiakin tai jotakin vastaavaa.”
”Me emme tahdo pahaa”, huokaisi Pyhä Äiti tuskin kuuluvasti. Emmekö, ajatteli makutan kyseenalaistanut ta-matoran. Pyhä Äiti lämäisi häntä hienovaraisesti kenenkään huomaamatta.
”Ette tahdo pahaa!” Icarax huudahti ja ryhtyi hohottamaan suureen ääneen. ”Tiedon tornien räjäyttäminen tästä vielä puuttuisikin, ja te tahdotte vain hyvyyttä maailmaan.”
”Myönnän, etteivät kaikki meistä ole ehkä yhtä rauhantahtoisia”, Mestari sanoi, ”mutta minä vakuutan teille, että saamme äärimmäisyyksiin menevät jäsenemme kuriin. Heistä ei ole oleva vaaraa Metru Nuille.”
”Minä haluaisin uskoa teitä, hyvä rouva”, Icarax sanoi ja levitti kätensä kuin haluaisi syleillä jotakuta, ”mutta jostain syystä minä en kykene. Olen nähnyt tällaista ennenkin, Xialla. Siellä oli paljon kaikenlaisia ääriryhmiä.”
”Me emme ole ääriryhmä, hyvä Makuta”, Mestari vaikersi hieroen silmiään.
”Kyllä he ovat!” karjaisi Kohror osoittaen sormellaan Mestaria.
”Täytyy pikatoimia, ettei tilanne pulaikäväksi muutu”, vahvisti le-metrun vanhin ja lisäsi vielä: ”Heistä pahaonneakin tulee.”
Mestarin vieressä istuva ta-matoran sai ilmeisesti tarpeekseen ja hyökkäsi kohti le-matorania kohti.
”Bartax, ei!” kirkaisi Mestari, mutta liian myöhään: nuori matoran oli jo paiskannut lemetrulaisten johtajan maahan. Metru Nuin edustajat nousivat pikaisesti seisomaan ja katselivat kauhistuneena, kun Bartax hyökkäsi maassa makaavan kimppuun. Myös toisella puolella pöytää oli noustu seisomaan ja kauhistelemaan, mitä yksi heistä saattoikaan tehdä heidän asemalleen.
Kuului terävä poksahdus, ja Bartax lensi irti uhristaan. Hänen seuraava havaintonsa oli, kun raivostuneen näköinen Icarax tarttui hänen kaapunsa rinnuksista ja nosti hänet ilmaan.
”Minä”, hän murahti, ”olen nähnyt tarpeeksi.”
”Ei!” Mestari voihkaisi. ”Pyydän, häntä rangaistaan. Älkää tehkö vääriä johtopäätöksiä yksittäistapauksesta!”
Icarax nauroi ja paiskasi Bartaxin päin ovea, joka avautui apposen ammolleen ta-matoranin osuessa siihen.
”Valitan, Pyhä Äiti, mutta minä en enää usko, että tästä voidaan päästä sopimalla.”
Kohror myhäili itsekseen muiden Metru Nuin edustajien vierellä, ja le-matoran istui lattialla hieroen kurkkuaan, jota Bartax oli kuristanut hetki sitten.
Icarax napsautti sormiaan, jolloin käytävästä astui sisään pelottavan näköinen olento – olento, joka muistutti matelijaa; sen selässä oli teräviä hopeaisia piikkejä, ja silmät hohtivat kammottavina. Jokainen matoran perääntyi sen nähdessään ainakin metrin verran taemmas. Olento oli yhtä pitkä kuin makuta itse ja sen sinertävä ruumis näytti kovalta, kuin hyönteisen ulkoinen tukiranka, ja se piteli kädessään jonkinlaista kaksiteräistä asetta. Se sähisi pelottavasti ja nosti Bartaxin maasta vapaalla kädellään.
”Tätä olentoa me makutat kutsumme rahkshiksi”, Icarax esitteli ja käveli oven luokse viitta hulmuten. ”Nyt”, hän alkoi ohjeistaa rahkshiaan, ”vie tämä matoran merelle ja hukuta hänet pohjaan asti. Varmista, että hän pysyy siellä.”
Rahkshi sähisi jälleen ja perääntyi käytävään.
”Ei, minä pyydän”, Mestari sanoi voimattomasti, mutta makuta heilautti kämmentään hänen suuntaansa välinpitämättömästi.
”Te loput menette tyrmään”, hän sanoi vailla julmuutta äänessään. ”Olen pahoillani.”
Metru Nuin johtajat hurrasivat kovaan ääneen, niin kovaan, että Icaraxin teki mieli lyödä heitä.
”Minä poistun nyt. Hoitakaa itse vankinne, matoralaiset.”
Niine hyvineen makuta poistui käytävään, johon rahkshi oli hetki sitten kaikonnut.
Rahkshi lensi. Bartax roikkui sen kourasta epätoivoisena tuijottaen loittonevaa Metru Nuin kaupunkia. Hänen teki mieli itkeä, mutta hän ei itkenyt. Hän ei itkisi. Mihin Ath oli hänet saattanut? Hukkumaan Hopeisen meren pohjaan. Veden pinta ei ollut jäässä, kuten entisinä aikoina. Varsinkin Ta-Metrun läheisyydessä se oli tätä nykyä sula vuoden ympäri, mutta myös Po-Metrun, jonka läpi he olivat lentäneet juuri, rannikko oli sula.
Rahkshi katsoi ilmeisesti olevansa tarpeeksi kaukana merellä ja päätti pudottaa Bartaxin veteen. Tämä kiljaisi hieman ja upposi. Matoran kykeni uimaan pintaan ja haukkasi happea pärskien paniikin vallassa. Rahkshi leijaili hänen yllään ilmeisesti miettien, oliko ta-matoranien tarkoitus osata uida, ja osoitti sitten aseensa häntä kohti sähisten korviasärkevästi. Hän tunsi yhtäkkiä itsensä todella raskaaksi, aivan kuin hänen painonsa olisi kymmenkertaistunut – ja vaikutus oli sen mukainen: hän painui vedenpinnan alle. Sitä ei käynyt kiistäminen, häneen kohdistuva painovoima oli juuri kasvanut, ja hän upposi kuin kivi. Rahkshia ei enää näkynyt, näkyi vain veden mustuutta. Hän upposi. Upposi Hopeiseen mereen.
Seuraava havainto. Hänen keuhkonsa rutistuivat kasaan. Oli pakko vetää henkeä. Ja yskiä. Ja hän yski. Vesi poistui keuhkoista hitaasti mutta varmasti.
”Elät”, sanoi ääni jostain hänen takaansa. ”Hyvä asia.”
”Splöörgggh kuka”, Bartax kähisi ja oksensi lattialle. Hän yritti avata silmänsä, muttei nähnyt mitään, sillä valo oli niin kirkas.
”Minun nimelläni et tee mitään. Kutsu minua vaikka Pelastajaksi.”
Ääni kuului selväsi naiselle, ja Barax pystyi tekemään päätelmän, että hänen pelastajansa oli veden toa. Hän sai kierähdettyä kyljelleen ja kohdistettua katseensa johonkin. He olivat jonkinlaisessa aluksessa, joka oli varsin hyvin valaistu, mutta toki hänen silmänsä olivat yliherkät juuri nyt. Hän oli lähes hukkunut. Nyt hän näki sumeilla silmillään veden toan tutkimassa jonkinlaista arkkua.
”Mikäs se?” Bartax yskäisi heikosti.
”Tämä löytyi vierestäsi meren pohjasta. Tutkin paraikaa”, toa vastasi.
Sellin ovi avautui.
”Ulos”, sanoi epäystävällisen vartijamatoranin ääni, ja Mestari kannattajineen kapusi ulos niljaisen sellin ovesta.
”Metru Nuin arkistoissa voisi olla puhtaampiakin säilöjä vangeille”, Mestari totesi kylmästi vartijalle astuessaan ulos. Heidän pelastajansa seisoi pitkänhuiskeana heidän edessään vanginvartijan vierellä.
”Mööh, siivoa itse sotkut, jos et pidä”, vartija tuhisi, jolloin pitkä hahmo läimäisi häntä päähän niin, että hän kaatui mahalleen maahan.
”Olen pahoillani sattuneesta”, varjojen peittämä hahmo sanoi. ”Icaraxia ei olisi alun pitäenkään pitänyt lähettää selvittämään matoranien välisiä eripuraisuuksia.”
”Ja te olette, arvon pelastajamme?” kysyi eräs athisti kohteliaasti.
”Olen Makuta Miserix, Makutain veljeskunnan johtaja”, hahmo vastasi. ”Valitettavasti minä en voi enää mitään sille, että teidän ei ole turvallista asustaa tässä kaupungissa. On parasta, että lähdette.”
Mestari nyökkäsi. Käytävissä hädin tuskin näki eteensä, kun Miserix kannusti matoralaisia kipittämään eteenpäin pitkin arkistoja.
”Propagandistit ovat tehneet työnsä”, makuta jatkoi. ”Asiaa ei voi auttaa.”
”Ymmärrän yskän”, Mestari sanoi ja huokaisi. ”Valitettavasti suurin menetyksemme tänään oli kyvykäs nuori Bartax, jonka Makuta Icarax käski heittää Hopeisen meren pohjaan.”
”Pahoittelen”, Miserix sanoi ääni vailla myötätuntoa. ”En pidä siitä, että asioita ei hoideta kunnolla. Icarax sopii paljon paremmin sellaisille tehtäville kuin Xian reissu, joka hänellä ja parilla muulla veljeskuntamme jäsenellä oli ennen tätä tapausta.”
”Me poistumme tästä kaupungista emmekä katso taaksemme”, Pyhä Äiti sanoi vavahtelevalla äänellä ja oli kompastua pimeässä käytävässä. He eivät katsoneet taakseen. Käytävät jäivät, ja valo odotti.
”Pahvilaatikko.”
Helryxin ääni oli epäuskoinen. ”Siellä oli pahvilaatikko.”
He – veden toa ja hänen hopeahaarniskainen alaisensa – olivat aluksen ohjaamossa, joka oli pieni ja tunkkainen. Metallinharmaat seinät näyttivät tylsiltä, ja koko ohjaamon pyöreä muoto olisi saanut aikaan illuusion metallipallon sisällä oleskelusta, ellei ohjaamon ikkuna olisi luonut sievää merenpohjanäkymää. Hopeahaarniskainen oli varustautunut useilla teräaseilla, jotka näkyivät selkeästi hänen haarniskastaan. Hänen hopeainen naamionsa näytti aina hieman äkäiseltä.
”Pahvilaatikko”, Hydräxon toisti monotonisesti ja tuijotti Helryxin kädessään pitämää pahvista, ruskeaa laatikkoa, joka oli kärsinyt jonkin verran pitkää merenpohjaista elämäänsä metalliarkussa. ”Eikä mitään muuta?”
”No oli siellä hammasharja ja… jotain, mistä en ehkä puhu enempää.”
”Selvä.”
”No mitä me teemme sille?”
”Heitämme takaisin merenpohjaan?”
”Minusta tuntuu, että se on tärkeämpi kuin merenpohjan ansaitseva typerä pahvilaatikko.”
”No, se on pahvilaatikko.”
”Tiedän.”
”…”
”Anteeksi?” kysyi ääni ohjaamon ovelta. Ta-matoran oli päässyt ylös. Helryx kääntyi hänen puoleensa ja tokaisi: ”Me viemme sinut pintaan. Saat selvitä yksinäsi Metru Nuin satamasta.”
”Minuthan lähes tapettiin Metru Nuissa”, Bartax kauhisteli. Helryx kohotti kulmaansa.
”Ehkäpä, mutta ehkäpä myös löydät ystäväsi sieltä.”
”Oletteko te tarkkailleet meitä?”
”Emme kovin pitkään.”
Bartax ei pitänyt kuulemastaan. ”Keitä te edes olette?”
”Sitä sinä et voi saada tietää”, Hydraxon tuhahti. ”Olemme muuten jo pinnalla.”
”Hienoa”, veden toa sanoi. ”Sinä jäät kyydistä tässä, tamatoralainen.”
Bartax ei osannut sanoa enää mitään. Hänet johdateltiin uloskäynnille, ja ovi avattiin.
”Pidä huolta, ystävä”, Helryx sanoi ennen kuin tuuppasi Bartaxin laiturille. Tämä ehti juuri ja juuri nähdä, kuinka ovi sulkeutui ja aluksen kansi upposi veteen.
Järkyttyneen näköinen nuori ta-matoran jätettiin yksin laiturille, josta hänet myöhemmin poimisivat hänen omat kanssauskovaisensa.
”Ja mitä teemme tälle pahvilaatikolle”, Helryx kysyi yhtä hieman hämmentyneenä. Hydraxon kohautti olkiaan.
”Ehkä me hankkiudumme eroon siitä? Pitäisikö ensin kuitenkin katsoa sen sisään?”
”Mahdollisesti. Minä en kyllä yhtään osaa arvioida, mitä siellä on.”
”Älä katso. Anna olla.”
”Voit olla oikeassa. Jospa hankkiudumme eroon siitä.”
Mata Nuin ritarikunnan sukellusalus suuntasi kohti avarampia vesiä jättäen Metru Nuin taakseen ja etsin uusia selkkauksia, joihin puuttua, uusia heikkoja ja avuttomia, joita puolustaa, uusia pahoja suunnitelmia, joita tuhota.
”Ath heidän kanssaan”, sanoi nuori Bartax katsellessaan laiturilla istuessaan laskevaa aurinkoa. Oli nimeämispäivän aatto.
Makutan voimahuuto kantoi hyyyvin pitkälle. Koko muu tiimi seisoi jännittyneenä vieressä.