Mt. ÄmKoolla klaanilaisten leiri on herännyt. He kuulevat ääntä ylhäältä. ”Mikä se on?” Kysyy Matoro. ”En tiedä”, vastaa Kapura. Ylhäällä näkyy ilmalaivan hahmo. Ääni kuuluu ylhäältä: ”SE ON LINTU, SE ON LENTOKONE, EI SE ON JAKE!” Jake laittaa ketjut kiinni isoon sarjatuliaseeseensa ja hyppää alas. Laskuvarjo aukeaa. Jake laskeutuu höyhenenkevyesti maahan. Hän lataa ison aseensa. ”Mitä meidän siis pitää tehdä…?” Jake kysyy. ”Mrmhmm… Mitä sille ilmalaivalle tapahtui?”, kysyy Killjoy. ”No se lähti, tottakai…” Jake vastaa. ”Meidän.. Piti päästä pois… TÄÄLTÄ.” Umbra toteaa äreästi. ”Joo, jaa, en tiennyt… Nyt siis… Olemme eksyksissä…?” Jake kysyy. ”NIIN”, Matoro vastaa. ”Ja sehän on ikävää. Luulin että tiedossa olisi pahisten lahtausta… Aiheutan aina ongelmia…” Jake mutisee. ”No, lähdetään sitten Klaania koti, se on vissiin tuolla päin.”, Jake osoittaa oikealle.
Aihearkisto: Klaanon Rope
Avde
Neuvottelupöytä
Pimeys oli päättymätön. Ainoa valo huoneessa oli neuvottelupöydän päällä. Pöydän ympärillä istuvat hahmot tarkkailivat sen keskipistettä.
Heidän takanaan pimeydessä tuijotti satakunta punaista silmää. Ne eivät liikkuneet eivätkä edes räpsähtäneet. Ne vain tuijottivat. Ikuisesti.
Torakkojen johtaja oli tyytymätön. Kuka tai mikä tämä olento oli olevinaan? Mitä asiaa hänellä oli?
Hän olisi halunnut pistää joukkonsa puhkomaan joka ikisen pimeydessä tuijottavista silmistä, mutta päätti olla hiljaa. Muukalaisella oli jotain mielessään. Oli toinen asia, pystyikö häneen luottamaan.
”Minulla on toinen idea, uudet ystäväni”, pimeyden kylmä ääni sanoi jokseenkin ironisesti.
”Anna palaa, muukalainen”, torakkakenraali sanoi. ”Näytä meille onko sinusta johonkin.”
Pimeyden kylmä nauru kaikui huoneessa taas, mutta se vähäinen tunne, joka siinä oli aiemmin ollut, oli valunut vähitellen pois. Jäljellä oli vain pelkkää ääntä syvyyksistä. ”Tiesin, että olisitte yhteistyökykyisiä”, ääni sanoi. ”Mutta teitä ei varmaan haittaa, jos otan… hahmon, jossa minua on hieman helpompaa katsoa silmiin.”
Yhtäkkiä kaikki silmät sulkeutuivat. Oli taas vain pimeää.
Sitten pimeys aukeni jälleen. Oli kuin varjoissa itsessään olisi ollut ovi, josta astui pieni hahmo.
Hahmo oli matoran. Sen vartalo oli tummanpunainen ja se piti kasvoillaan sinistä Pakaria. Matoran katsoi pöydän ympärillä istuvia epäuskoisia liittolaisia hymyillen vaimeasti, kuin se ei olisi tottunut hymyilemään. Hahmolla oli silmät kuin millä tahansa matoranilla, mutta niissä ei ollut eloa. Ei pienintäkään sielua.
”Tervehdys.”
Hiljaisuus oli piinaava hetken ajan.
”…Matoran?” Gaggulabio sanoi hörähtäen. ”MATORAN?”
Skakdi alkoi nauraa. ”Huijasit meitä hyvin, ipana. Kiva valoshow. Nyt ulos täältä.”
Skakdi ei varmaankaan osannut odottaa, mitä tapahtui seuraavaksi. Punainen Matoran nosti kättään hienovaraisesti ja noin sekunnissa tämän takana olevasta varjosta sinkoutui käsi. Käsi oli musta, luonnottoman pitkä ja liikkui niin letkeästi, että siinä ei vaikuttanut olevan ollenkaan luita.
Käsi siirtyi varjon lailla Gaggulabion suun päälle.
”Tiesitkö, ystäväni, ei ole kohteliasta keskeyttää puhujaa?” Matoran sanoi.
Gaggulabion ilme oli näkemisen arvoinen. Hän päätti olla kohtelias ja antaa muukalaisen puhua.
”Kiitos”, punainen Matoran sanoi. ”Nyt, uudet ystäväni, tiedättekö, mikä on klaanilaisten pahin vihollinen? Voima, jota vastaan he eivät voi voittaa? Pahin hirviö, jonka he tulevat koskaan kohtaamaan?”
Oli hetken hiljaista.
”Sinä, arvatenkin?” torakkakenraali sanoi pilkkaavalla äänensävyllä.
Matoran hymyili maireasti. Sen silmät pienenivät viiruiksi. ”Hyvä arvaus, rakas ystävä, mutta ei ihan.”
”Me emme ole ystäviä”, torakkakenraali kuiskasi hiljaa itsekseen halveksuva katse silmissään. Se ei keskeyttänyt ”Matorania”, joka nosti jälleen kättään.
Matoranin takana olevassa varjossa aukesi lisää ovia. Niistä jokaisesta käveli varjomaisia siluetteja. Kun ne tulivat tarpeeksi lähelle neuvottelupöydän valoa, ne oli tunnistettavissa.
Siinä seisoivat Klaanilaiset. Tawa, Matoro The Blacksnow, Guardian, Troopperi ja muut, kaikki olivat tunnistettavissa. Yhdelläkään siluetilla ei ollut silmiä.
Matoran napsautti sormia ja silueteille tapahtui jotain. Niiden tyhjiin silmäkuoppiin syttyi punainen valo ja jokaisen suusta kuului raivokas huuto, kun ne tarttuivat toisiinsa ja ryhtyivät repimään toisiaan brutaalisti kappaleiksi. Lopulta vain yksi siluetti seisoi ruumiskasan keskellä ennen kuin haihtui takaisin pimeyteen.
Torakkakenraalin katse nousi. Hän näytti ymmärtäneen.
”He itse?”
Matoran hymyili maireasti ja nyökkäsi. ”Ystävä on pahin vihollinen. Me etsimme heikon lenkin. Me korruptoimme hänet. Hän syövyttää heidät sisältäpäin, kunnes jäljellä on vain…varjo entisestä Klaanista. Sitten murskaamme heidät kuin lasin.”
”Tuossahan on järkeä”, Gaggulabio sanoi. ”Mutta mitä sinä haluat itsellesi, Matoran? Minä ja soturini haluamme Klaanin aarteet. Nazorakit haluavat heidän saarensa. Zyglakit haluavat vain tappaa heidät, kostoksi tai jotain. Mitä sinä haluat?”
”Voi, en mitään noin ylevää”, Matoran sanoi. ”Minä autan teitä ja te annatte minulle vain yhden asian Klaanin linnoituksesta. Sirun. Arvokkaan sirun, jota Klaanin neljä johtajaa suojelevat. Työnantajani haluaa sen takaisin, sillä on hänelle… tunnearvoa.”
Liittouman katseet olivat skeptisiä, mutta he eivät sanoneet mitään Matoranin ehdotusta vastaan.
”Tehkäämme sitten yhteistyötä”, kenraali sanoi. ”Mutta ’ystäväni’, mikä ja kuka sinä edes olet?”
Matoran käveli kohti liittoumaa ja nosti kätensä. Yhtäkkiä pimeydestä ympäriltä syöksyi joukko mustia, lonkeromaisia käsiä. Niitä oli tarpeeksi jokaiselle johtajalle ja soturille. He kättelivät niitä epävarmasti.
Sitten Matoran puhui. Mutta kun hän puhui tällä kertaa, ääniä ei ollut enää vain yksi. Kymmeniä erilaisia ääniä puhui täysin samaan aikaan joka puolelta pimeydestä.
”Me olemme Avde”, demoninen kuoro lausui. ”Hauska tutustua.”
Kuka on Petturituraga?
Turagan mökki
Troopperi heräsi potkuun. Hän näki kaksi natsitorakkaa. Toinen oli potkaisut häntä, toinen seisoi ase kädessä lähellä. Sen vieressä nauroi musta Turaga.
”Sinä cheattasit! Troopperi huusi. ”
”Ei, pyysin vain apua. Tullessasi tänne siepattavaksi autoit minua.”
Toinen natsitorakka iski häntä nyrkillä. Troopperin sappi alkoi kiehua. Hän yritti lyödä, mutta natsitorakka otti hänen nyrkistään kiinni ja piti häntä otteessaan. Se potkaisi häntä. Troopperi hyppäsi pystyyn ja oudolla potkaisi hänestä takkaa pitelevää natsitorakkaa. Se kaatui laiitikkonn, jossa oli halkoja. Toinen ampui energiapulssin aseestaan. Se paiskasi Troopperin seinään. Troopperi otti miekkansa ja sulatti torakan aseen poikki. Se otti veitsen, ja iski Troopperia vatsaan. Isku jostain kumma syystä lävisti Troopperin vatsapanssarin, ja iskeytyi häneen. Toinen torakka nousi hänen takanaan, ja löi Troopperia halolla. Se katkesi hänen päähänsä, niin kovaa torakka iski. Troopperi nosti toisen torakan ilmaan vaivalloisesti, sillä sillä oli raskas panssari, ja heitti sen toistä päin. Molemmät lensivät latialle. Troopperi kääntyi Turagaan.
”Sinä.”
Turaga ampui sauvastaan jonkin oudon säteen, joka iski Troopperin seinän läpi. Turaga hyppäsi ikkunasta ja pakeni usvaan.
Troopperi otti veitsen irti. Se oli kuin tavallinen veitsi, mutta silti lävisti panssarin. Troopperi mietti:
”Vien tämän Klaanille Nämä voivat aiheuttaa vaaraa. Yllättäen kuului karmiva huuto. Troopperi näki kaukana kaksi punaista silmää, jotka lähestyivät. Ne kuuluivat suurelle olennolle, joka näkyi sumussa mustana hahmona. Tarkemmin ajattelematta, Troopperi lähti Hikan kanssa juoksuun kohti mökin takan siintävää Mt. ÄmKoota, ja sen lumisia rinteitä.
Kyttäystehtävä
Aamu.
Uuden päivän alku. Uusien mahdollisuuksien alku.
Kolea aamutuuli puhaltaa vuorella. Matoro miettii tulevaa päivää.
Lähdemme matkaan kallion reunaa pitkin etsimme kohdan josta pääsee laskeutumaan turvallisesti alas – kohdan josta me tänne sumussa tulimme. Kuulostaa helpolta…, Hän ajattelee.
Kolme muutakin klaanilaista ovat kömpineet ylös. Kapura lämmittää itseään pitämällä luomaansa liekkiä kädessään.
***
Kaksi maastokuvioituihin viittoihin pukeutunutta Skakdia hiippailee pusikoissa. He ovat vaarallisesti aseistautuneita, sisällissodan karaisemia tappajia, kenraalinsa Gaggulabion käskyläisiä.
Tällä hetkellä ne kävelevät metsikössä suht lähellä Klaanin linnoitusta. He ovat asemissa, vakoilemassa Klaanista sisämaahan menevää päätietä. Siinä liikuskelee erinäisiä matoraneja raheineen ja reppuineen.
”Kyttäystehtävä”, toinen murahtaa ja he painuvat kasvillisuuden sekaan ja asettavat sarjaenergiakiväärin asemiin heidän eteensä.
Troopperi menee mökille
Kukkulainen alue
Troopperi katsoo alas kukkulalta. Hän näkee sumussa vain pienen valon. ”Tuolla pitäisi olla sen ukon mökki” hän ajattelee. Troopperi oli saanut joltain Turagalta Klaanin saaren sisäosissa kirjeen, jossa hän tarvitsee hänen apuaan. Muuta ei ollut. Toana Troopperi tietenkin suostui avunpyyntöön, ja alkoi taivaltaa kohti Turagan mökkiä. Sinne oli noin 80 kiota Klaanista luoteeseen. Troopperi oli matkannut ison kukkulaisen alueen halki jo muutaman päivän ajan. Matkaa olivat hidastaneet sankka sumu, ja oudot Rahien hyökkäykset. Troopperi kuuli läähätystä. Hän vetäisi hetkessä kiiltävän miekkansa esiin. Se leimahti tulipunaiseksi, ja alkoi hehkua. Mutta hän laittoi miekan takaisin. Sillä hän näki nyt, että läähättäjä oli Hikaki. Naarashikaki, jolla oli jotain kynsissään. ”Hikka, mitä sinä olet löytänyt?” Se oli hänen lemmikkinsä Hikka, jonka oli ottanut mukaan. Hikka tiputti pienen kiven maahan. Se hohti himmeästi merensinistä valoa. ”Outoa, tälläisia kiviä löytyy vain Klaanin rannikolta. Olemme monta kymmentä Kiota sisämaassa. Troopperi laittoi kiven olkalaukkuunsa. He alkoivat taivaltaa kohti mökkiä. Luultavasti sankka utu vääristi vaikutelmaa matkasta, sillä sinne oli paljon pidempi matka kuin Troopperi oli alrvoinut. Maa vietti loivasti alas. Yllättäen maasto muuttui kallioseksi, ja vaikeakulkuiseksi. ”Tämä tästä vielä puuttiukin. Tämä hidastaa matkaa.” Puolen tunnin kuluttua he saapuivat mökille. Valo tuli pienestä lyhdystä, joka oli ripustettu kivisen majan oven ylle. Troopperi avasi oven, ja sitten kaikki pimeni.
Jääsoturi näkee pahaa unta
(Jotain asiaan liittyvää: Voiko nuo Post-icons-kohdan poistaa? Ne keltanaamat ovat himputin ärsyttäviä.)
Matoro nappaa kirjeen ja lukee.
”Lähdemme etsimään teitä suolta. Koittakaa näyttää jotakin merkkiä jonka avulla partiomme löytää teidät. Jos tiedätte missä suunnassa Klaani on, tulkaa sinnepäin.
Ja ennekaikkea, älkää kuolko.”
”…Hidasta kirjeenvaihtoa. He lähtevät etsimään meitä suolta. Meidän pitää antaa joku merkki.”, Killjoy toteaa.
Gukko raakkuu jotakin kylmästä kankeana.
”Sähkökiven käyttö vie paljon enemmän energiaa jääkylmässä. Meille voi tulla suuria ongelmia, erityisesti öisin.”, Matoro selittää kokeneena jäätikkömetsästäjänä. ”Mutta nyt suosittelen että nukumme tämän yön kunnolla.”
Jään toa kömpii yhteen heidän pukäämistä igluista, ottaa hyvän asennon ja koittaa nukkua. Muutkin ovat vetäytyneet igluihin.
Matoro ei saa unta. Hänestä tuntuu siltä kuin jotakin olisi pahasti pielessä – ei, eivät he – vaan jotakin suurempaa. Klaanissa.
Pimeä laskeutuu Mt. Ämkoon ympärille.
Kapuraa paleltaa ja kirje Sugalta
Leiri oli pystyssä ennen kuin Kapura ehti Karzahnia sanoa. Tulen toa oli myös saanut pienen leiritulen aikaiseksi.
”Killjoy, kertoiko Summerganon enempää? Täällä tapahtuu vähän turhan paljon minun makuuni. Apujoukkoja luvassa?”
Killjoy pudisti päätään.
”Ei mitään. Ganonin viesti kertoi vain oleellisen. Tosin kuulin kyllä muutamalta matoranilta, että Mt. ÄmKoolle oltaisiin lähettämässä tutkimusryhmää rahijahtiin, mutta he ovat todennäköisesti jo tulleet ja menneet.”
”Lähdetään jatkamaan matkaa aamulla”, Umbra totesi haukotellen, ”On parempi ettemme liiku öisin, emme edelleenkään tiedä mitä kaikkea täällä kuhisee.”
”Mutta meillä on isompi ongelma”, Matoro sanoi, ”Minä olen jään toa, joten kestän kylmyyden hyvin, mutta entäs te?”
Umbra naurahti: ”Älä minusta huoli, olen tottunut kylmään.”
”Näetkö tämän puvun? Tällä sisällä on ikuinen helleaalto”, Killjoy murahti.
Kapura ei ollut aivan samoilla linjoilla. Hytisevä toa yritti mumista jotain vastaukseksi.
”Täällä on kylmä! Minua ei ole tehty tällaisiin paikkoihin.”
Tärisevän toan lause kuitenkin keskeytyi, kun taivaalta, kohti leiriläisiä, syöksyi tuttu Gukko-lintu.
”GS! Hyvä tyttö, sinä löysit meidät.” Killjoy ”leperteli”, taputtaen Gukonsa päätä.
Gukon kaulasta tipahti kirje. Se oli Summerganonilta.
Jääiglu vuoren rinteellä
Pian joukko on päässyt takaisin kielekkeelle. He tutkivat lumen aiheuttamia vahinkoja.
”Killjoyn minulle antama miekka putosi lumen mukana alas”, Umbra sanoo muille kun he keskustelevat vahingoista. Muuten olen kunnossa. Muut eivät ole menettäneet mitään tärkeää, paitsi voimiaan ja lämpöään.
”Olen aivan poikki”, Kapura aloittaa. ”Voisimmeko leiriytyä tähän?” Tulen Toa jatkaa.
”Mainio ehdotus”, Matoro sanoo ja alkaa Umbran kanssa rakentamaan jääkalikoita joista tehdä iglu. Silläaikaa Killjoy katselee miekkaansa nojaten horisonttiin.
”Jotain on tapahtumassa. Aistin sen. Eikä se ole mitään mukavaa”, hän mutisee itsekseen, kun Kapura tulee hänen luokseen.
”Tuletko auttamaan meitä leirin tekemisessä, Killjoy?” Tulen Toa kysyy häneltä.
”Tulenhan minä, ihan pian”, Killjoy vastaa ja katselee hetken alla levittäytyää maisemaa ja menee sitten auttamaan ystäviään.