Aihearkisto: Klaanon Rope

Ja nautinto oli suuri

3.6.2017 Manfred 8 kommenttia

Kylmää vettä osui kuumempaakin kuumemmille kiville ja höyrystyi kauniisti sihahtaen täyttäen koko puisen huoneen korventavalla kuumuudella.
”Aaaarghh”, ähkäisi kitiinikuorinen hyönteisolento kuuman ilman tulviessa hänen kasvoilleen ja polttaessa hänen ylävartaloaan.
”Ja nautinto on suuri”, sanoi pohjoisen noita hänen päässään nasevasti.
”Tämä on typerää”, silmiään siristelevä 273 protestoi. Hänen näkönsä alkoi hieman sumentua, eikä hän ollut enää erottaa hämyisessä valaistuksessa höyryn keskeltä lämpömittaria, joka oli viimeksi näyttänyt hälyttävän korkeata lukemaa. ”Miksi toit minut tänne? Eivät kitiinikuoriset hikoa samoin kuin iholliset. Ainoa faikka, mihin minulla erittyy hikeä, ovat silmäkuofat ja nivelet! Muuten minä vain faistun sisältä…”

Pihkaa tippui hänen tuntosarvilleen ja korvensi niitä. Olipa puulajin valinta ollut epäotollinen tällaisen huoneen rakentamiseen.
”Ai niinkö? Ehkä et ole vain sisäistänyt saunan iloja!”
”Minä olen vaihtolämföinen!”
”Annapas tänne se lämpötila-aisti ja heitä lisää löylyä!”

Vastahakoisesti 273 teki työtä käskettyään.
”Aijaijai, ei saatana, ulos, ulos, ULOS!”
Nazorak ponkaisi ylös lauteilta ja löi päänsä kattoon matkallaan ulos suihkutiloihin. Vaikka kohtaaminen puupinnan kanssa kihelmöi ikävästi hänen pääkoppaansa, hän oli yksinomaan helpottunut päästyään ulos.
”Mikset sanonut, että olet vaihtolämpöinen! Mikä järki on viedä vaihtolämpöinen otus saunaan!”
Nazorak pyöräytteli silmiään.

Suihku- ja saunatilat olivat tyhjillään. Jäätutkija ja makuta olivat päättäneet käydä saunassa aikaisin päivällä, jolloin muihin linnakkeen asukkaisiin törmääminen oli vähemmän todennäköistä. Entä jos joku kuitenkin tulee, 273 oli epäillyt. Manu oli rauhoitellut ja sanonut uhkaavansa työntää hyiset lonkeronsa sen aivoihin, joka uskaltautuisi lähellekään saunaa.

Valkoinen käsi väänsi hanan auki, ja nazorak astui viileän suihkun alle. Vesipisarat ropisivat hyönteisen kuorta vasten. Äskeisen infernaalisen pätsin jälkeen kylmä vesi tuntui hyvältä nazorakin kuorella ja palaneissa tuntosarvissa.
Hm, ainakin klaanilaiset suihkutilat ovat viihtyisämpiä kuin Pesän massasuihkut, 273 ajatteli itsekseen.

Valkoinen nazorak seisoi hetken liikahtamatta vesisuihkun alla. Lopulta hän kuitenkin ajatteli makutalleen: ”Tuota… nyt, kun kerran olemme täällä, niin voimmeko hieman jutella? Et ole ollut kovin usein… öh, ’paikalla’ viime päivinä.”
”Pahoittelen”, Manu sanoi, ”toisinaan makutan täytyy hoitaa velvollisuuksiaan.”
”Niin no, siitä pitikin kysyä. Olen yhä aika uusi klaanissa enkä tunne kovin hyvin täällä ketään. Siksi minusta tuntuu suoraan sanottuna aika häiritsevältä, että täysin vieras taruolento pesii mieleeni…”
Hyönteisen alempi käsipari pesi tämän yläkroppaa samalla, kun ylemmät sukivat varovasti pitkiä tuntosarvia.

”Siinä minun täytyy olla eri mieltä, että olisin täysin vieras. Ajan myötä huomaat, että olen tavallaan ollut luonasi elämäsi alkuhetkistä saakka”, makuta vastasi.
273 kohotti kysyvästi toista tuntosarveaan. Hän päätti kuitenkin olla kysymättä — tietäen, että ”ajan myötä” tarkoitti vastauksia joskus hamassa tulevaisuudessa.

Nazorak huokaisi. ”Mutta voisitko siis kertoa jotain itsestäsi, Makuta Nui?”
”Voit tietty kutsua minua Makuta Nuiksi, Kelvin-poikaseni, mutta nyt, kun olet niin sanotusti sisäpiiriä, voit varmaan kutsua minua halutessasi myös Manuksi. Niin nuo muut yleensä tekevät.”
”En… vieläkään ole oikein tottunut tuohon nimeen”, 273 väänsi suihkun kiinni ja asteli vettä valuen pukuhuoneeseen.
”Siihen tottuu, kun sitä käyttää”, Manu vastasi. ”Vai haluaisit tietää jotain minusta? Kyllähän minä mielelläni kertoilen kaikenlaisia juttuja! Tiesithän, että kullekin makutalle on määrätty valvottavaksi osa hassusta pikku maailmastamme? Minä olen tavallaan näiden saarten hallitsija! Ha ha! Ja siksi tiedän paljon kaikenlaisia asioita tämän saaren asukeista. Ja kieltämättä kaikesta muustakin, olen nähnyt maailmaa hyvinkin paljon. Minulla — aivan kuten sinullakin — on kokemusta pakoon juoksemisesta ja karkulaisena olemisesta. Kerran yritin ryöstää Turaga Dumen, mutta se reissu päättyi vankilaan, ja joku muu ehti sitä paitsi ensin. Pirullinen nainen. En ollut tuntea silloin, mutta en koskaan unohda kasvoja. Kyllä ne lopulta palautuvat mieleen.”

Nazorakin suu vääntyi epävarmaan hymyyn. Hän oli kuunnellessaan istuutunut pukuhuoneen penkille ja kuivannut itseään. Lopuksi hän kietoi pyyhkeen tuntosarviensa ympärille turbaaniksi. Äskeisen perusteella makutalla oli vielä enemmän vihamiehiä kuin nazorakilla itsellään.
”Liityit siis Klaaniin hakeaksesi turvaa?”
”No en nyt sanoisi niinkään. Pikemminkin minulla oli tiettyjä intressejä, joista osa liittyy esimerkiksi juuri sinun lajiisi. Ja toiset taas johonkin muuhun. Kaipa jumalan kuuluu vahtia valtakuntaansa, jossain määrin, vai mitä?”

”Millaisia intressejä sinulla on sitten tulevaisuudessa?” Valkeaverikkö alkoi kiinnittää raidallista hamettaan lantiolleen pinsettimäisillä sormillaan.
”Sen lisäksi, että aion tutkia erään taitavan vastustajan pelilaudan valmistajaa, olen saanut sotkettua itseni petturitutkintaan. Siinähän meillä onkin puhuttavaa, Kelvin! Sinä olet petturi oman kansasi näkökulmasta. Meilläpä niitä onkin jo kaksi.”
”Minä… kuulinkin siitä jo Guardianin käsittelyssä. Miksi joku haluaisi pettää Klaanin?”
”Vastustaja on viekas ja vietteleväinen. Oletko tietoinen kaikista imperiuminne liittolaisista?”
”Öh, en tarkemmin. Zakazlaisia palkkasotureita toimii Imperiumin riveissä?”

”Arvelinkin, ettei Punainen mies ole julkisesti imperiumin tukija. Tiedätkö, teidän johtoportaanne vehkeilee erittäin epäilyttävän ’Avdeksi’ itseään kutsuvan hyypiön kanssa. Meillä kahdella on hieman selvittelemättömiä välejä! Ja tämä ’Avde’ on ilmeisesti houkutellut yhden klaanilaisista pettämään meidät. Ja se pirulainen antoi vielä kuusi nimeä, joista hänen mukaansa täsmälleen yksi on petturi! Mutta emme tiedä, kuka — jos kukaan!”
”Onko mahdollista, että hän on syvemmällä organisaatossanne?”
”Väitän, että hyvinkin mahdollista. Tiedäthän Ämkoon? Tai ehkä tunnet hänet paremmin ’Miekkapiruna’.”
”Hänestäkin on sutaistu liioiteltu propagandakuva. En muutoin. Tawa kertoi, että Guardianin on hankala luottaa minuun petturiongelmanne vuoksi.”
”Niin, Ämkoo oli hänen paras ystävänsä. Olen yrittänyt täyttää paikan, jonka hänen sydämeensä se miekkasankari jätti, mutta jostain syystä G-mies ei juuri lämpene. Joka tapauksessa, hän suhtautuu nykyään aika epäilevästi kaikkeen, koska näemmä kuka vain voisi olla petturi, jopa minä!”
”No, minulle riittäisi se, että hän luottaisi minuun sen verran, ettei ammu minua tai karkota Klaanista.”
”Miltä tuntuu olla omiensa hylkäämä, vainoama, vihaama?”

Huuto, nauru ja viha vyöryivät takaisin Jäätutkijan mieleen vuosien takaa. Ne, jotka hän oli Vuoritukikohdassa ja Klaanissa melkein pystynyt unohtamaan.

”Mi-miksi kysyt tuota nyt?”
”Mikä sinua motivoi jättämään omasi jälkeesi ja tulemaan luoksemme? Miksi et tyytynyt osaasi siellä? Ehkä osaat auttaa meitä ymmärtämään omia pettureitamme.”

273 mietti hetken, ennen kuin vastasi. ”Voisi kai sanoa, että minua motivoi valta. Viimeisimpinä viikkoinani imperiumin kansalaisena sain elämäni tilaisuuden edetä urallani. Arkkiagentti antoi minulle kerrankin tilaisuuden näyttää taitoni, aivan kuin kenen tahansa tiedemiehen. Olisin ehkä voinut viimein ansaita puhtauteni…”

Hetken odottavan hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi:
”Mutta sitten sain uuden tarjouksen.”
273 näki etäisesti epäpuhtaan työläisen kasvot muistoissaan. Kasvot, joiden eriparisissa silmissä paloi viha ja katkeruus… mutta ehkä myös… lupaus paremmasta?

”Minulle tarjottiin valtaa muuttaa maailmaa. Rikkoa yhteiskunta ja rakentaa se uudelleen, paremmaksi ja eheämmäksi. Oppineena tiedemiehenä typerästi ajattelin, että se olisi mahdollista. Hänen vihansa olisi polttanut Pesän matalaksi, ja syntyneeseen tuhkaan minä olisin istuttanut oman visioni siemenet. Jos vaihtoehtoina on ansaita puhtaus ja määritellä puhtaus… kumman sinä olisit valinnut?”

”Niin… kumman olisin valinnut”, makuta myhäili. ”Tiedätkö, Käskynhaltija ei ikinä luottanut kykyihini. Kaikilla muilla oli liian kiire joko oikeissa hommissa tai näyttää hänelle, että he ovat luottamuksen arvoisia. Minäkin yritin jälkimmäistä, hetken, mutta sitten tajusin, että elämässä on muutakin. On muitakin mahdollisuuksia. Voisin olla jotain enemmän. Ja sitten pikkuveli pisti Mata Nuin äänen pään poikki, ja se oli sillä selvä. Minua ei kiinnostanut jäädä katselemaan, mitä se tyhjäpää tekisi seuraavaksi. Lähdin etsimään valtaa ja kunniaa… tai no, ehkä pikemminkin pitämään hauskaa, mutta opin siinä samalla pari tärkeää asiaa elämästä. Kuten sen, että huumebisnes on tosi kannattavaa, päärynät ovat pahoja ja aritmetiikka on epätäydellistä.”

”Ai… en ajatellut, että teillä makutoillakin voi olla näin samanlaisia ongelmia, vaikka teitä luonnehditaan usein melkein puolijumaliksi.”
”Niin, no, siitä se etuliite ’puoli-’ tulee. Enkä minä oikeasti vihaa päärynöitä, yritin vain tehdä nokkelan intertekstuaalisen viittauksen, mutta ei sen varmastikaan ole tarkoitus avautua. Jotkut meistä, tiedätkö, ottivat enemmän persoonallisuutta kuin toiset. Ja jotkut taas… noh, sanotaanko vaikka, että eräillä meistä on sellaisia ambitioita kuin ’kaiken universumin olemassaolon aikana olevaksi tulevan informaation säilyttäminen’. Sellainen elämäntehtävä tuppaa olemaan aika kokonaisvaltainen, eikä persoonallisuudelle jää tilaa — saatika tarvetta.”
273 sulatteli sitä hetken yrittäen hahmottaa, miten sellainen toimisi.

”Mitä makutat tekevät nykyään?”
”Kuka mitäkin”, Manu tuhahti. ”Sen verran, mitä nyt tiedän, niin useamman kuin yhden mielessä on tälläkin hetkellä maailmanvalloitus, yksi otti ja muuttui lasikuulaksi… ja yksi mokoma piilotteli Matoron naamiossa vuosikausia vain ollakseen olematta olemassa. Mikä ääliö! Meidän alkuperäinen tehtävämmehän oli niinkin yksinkertainen kuin kansoittaa maa, luoda raheja, tehtävä, jonka saimme itseltään Mata Nuilta!”
”Oletko sinä luonut raheja?” Jäätutkija kysyi autuaan tietämättömänä.
”No mutta tietysti. Olen luonut useita uljaita rahilajeja, joista mittava osa elää näillä saarilla. Kukaan ei tiedä tätä — äläkä kerro kenellekään —, mutta olen sitä mieltä, että saaren rantavesissä ei kannattaisi kenenkään uida…”
”Pidän mielessä…” 273 totesi ja jatkoi, ”mitä muuta te makutat olette luoneet? Tiedän lähinnä, että teidän tieteenne on niin ilmiömäisen kehittynyttä, etteivät imperiumin johtavatkaan tiedemiehet pystyisi sitä ymmärtämään!”
”Kaikki rahit. Kaikki ne.”
Hetken hämmentyneen hiljasuuden jälkeen makuta lisäsi: ”Ainakin melkein kaikki. Tiedätkö, minä voisin periaatteessa luoda vaikka hiton matoralaisia, jos nyt sattuisi huvittamaan! Hah! Haistatan Artakhalle pitkät ja rakennan omia matoralaisia! Mitäs siihen sanoisit?”
”… pelottavaa.”
”Me olemme pimeyden olentoja. Me olemme pelottavia. Voimme repiä saatanallisia pimeyden matoja omasta lihastamme ja laittaa ne ohjastamaan tappajahirviöhaarniskoja, jotka on muuten tehty kyseisten otusten kuolleista veljistä. Ha ha ha!”
”… ne olivat, öh, rekshija?”
”Rahksheja. En tiennyt, että tiedät niistä. Kerrotaanko niistä matoranin kansan mytologiassa?”
”Taidettiin kertoa. Niinkin eristyneeksi paikaksi Pesän Yliopiston kirjasto on aika kattava, kirjarovioista huolimatta. Sen lisäksi Yliopiston eksoottisten esineiden kokoelmassa on paljon… jännittäviä asioita.”

Puettuaan valeasunsa ylleen Jäätutkija suuntasi ulos suihkutiloista.
”Kaupunki on ihmeen hyvin korjannut Allianssin ilmaiskun tuhoja”, 273 sanoi katsellessaan ulos käytävän ikkunoista.
”No nyt, kun mainitsit, niinpä tosiaan on”, Manu vastasi. ”Kai meillä on jotain rakennusmiehiä, en tiedä! Yhteen väliin täällä kävi jotain liskojakin räimimässä asioita, mutta siitä taitaa olla jo vähän enemmän aikaa. En minä ota selvää näistä paikallisjutuista, kiinnostukseni on tällä hetkellä vähän muualla! Ja liskot kyllä ottavat yhteyttä, jos tahtovat. Minä voin huudella niille pitemmänkin matkan päästä.”

Jäätutkija oli hetken hiljaa. ”Öh, minulla oli itseasiassa sinulle muutakin asiaa. Kun olit viimeksi poissa, sain taas niitä… ’ulkopuolisia ajatuksia’. Lähinnä, että tiedät.”
”Hmm. Haluatko puhua niistä?”
”No tällä kertaa se oli näky… kuulin taas hirviömäistä, kumeaa huutoa, ja näin ison kumpumaisen hahmon” , 273 muisteli kohtausta. ”Tietysti juuri silloin, kun sinä et ollut paikalla.”
”Harmillista. Tahtoisin kyllä saada selville, kuka piru sinua vainoaa, niin voisin antaa sille kunnon löylytyksen. Voin kyllä ottaa kaikki aistit hallintaani muutamaksi vuorokaudeksi, mikäli tahdot; saattaisin selvittää mysteerisi!”
”… Eeeh, e- ei kiitos. Uskon, että niitä tulee varmasti lisää”, 273 totesi.

Sitten makuta oli epäillyttävän pitkään hiljaa. ”Nyt, poikaseni, saat olla kintuistasi vikkelä, sillä muistin yhtäkkiä idean, jonka olen halunnut toteuttaa jo pitkän aikaa!”

Paaco istui luolassaan valvontakamerakuvaa naamansa edessä ja yritti pitää silmänsä auki. Pöydällä hänen vieressään Bohrok-energiajuomatölkkipino alkoi jo hieman haitata vasemmanpuoleisten näyttöjen näkemistä. Viime viikot olivat olleet moderaation puolesta hirveä: epäonnistunut ”Operaatio Grillivarras” oli tuntunut — yleisen toivottomuuden lisäksi — aiheuttavan jopa Klaanin puolella pelkkää harmia — ja aiheutti harmia Paacolle vielä usean päivän jälkeenkin.

Yhtäkkinen liike kiinnitti Paacon huomion aivan etummaisissa näytöissä. Jokin oli vilahtanut aivan kameran läheltä.
”Ei perse, jos joku on taas päästänyt häkillisen taku-lintuja ulos aulassa”, moderaattori kirosi itsekseen. ”Huono källi on huono källi, kyllä minä nyt sen tiedän.”
Uusi vilahdus tällä kertaa yhdessä oikenpuoleisista näytöistä. Paaco yritti nyt kiinnittää huomion tarkkaavaisesti kaikkiin näyttöihin yhtä aikaa, mikä oli tietty mahdotonta, ja jos joku olisi nähnyt hänet juuri nyt, olisi saanut hyvät naurut Paacon päänpyörittelystä.

Sitten täysin varoittamatta yhden kameran päälle mitä ilmeisimmin laitettiin jokin kangas, sillä vastaava näyttö meni lähes pimeäksi. Paaco kykeni kuitenkin näkemään kangasmaisen tekstuurin. Ja kamera, joka oli peitetty, oli aivan nurkan takana.
”Saan sen kiinni itse teosta!” hän hihkaisi ja syöksyi ovelle ymmärtäen kuitenkin nostaa varovaisuustasoaan. Nykyään ei ikinä tiennyt, oliko asialla ehkä sittenkin vihollinen. Kun muisteli sitä Liskojen yötäkin…

Paaco raotti ovea ja katsoi ulos. Peitetty kamera olisi kymmenen metrin päässä nurkan takana, ja hän oli jo hukannut kallisarvoiset kuusi sekuntia. Ripeä pyrähdys, ja Paaco oli kameran edessä. Ketään ei näkynyt, mutta kamera oli kuin olikin peitetty kangasliinalla, joka oli… teipattu kameraan ilmastointiteipillä.
”Miksi.”
Moderaattorin ääni oli apaattinen. ”Kuka teippaa kangaspalasen kiinni valvontakameraan.”
Paaco vilkaisi takaisin valvomon ovelle. Ketään ei näkynyt sielläkään päin — mutta jos hän olisi katsonut ovelle kaksi sekuntia aiemmin tai kuusi sekuntia myöhemmin, hän olisi saattanut huomata valkean vilahduksen. Hän poisti teipit ja liinan suhteellisen nopeasti ja siirtyi takaisin valvomoonsa.
”Tarvitsisin työparin, ei tällaisesta tule mitään”, hän totesi, yhä itsekseen, ja laittoi kuulokkeet takaisin korvilleen.

Ja painoi musiikkisovelluksensa play-nappia.

Brutaali kitarariffi täytti järkyttyneen Paacon kuuloelimet säröydellään. Järkyttynyt moderaattori pomppasi pystyyn ja lähestulkoon heitti kuulokkeet päästään, kunnes huomasi kuulevansa musiikin yhä. Se nimittäin näytti myös statistiikkanäytön mukaan tulevan ulos kaikista koko linnakkeen kaiuttimista.
”Eijeijeijei, mitä täällä tapahtuuuu!” Paaco kiljui ja ryntäsi jälleen ohjaimille. Ensimmäinen mieleen tullut asia oli painaa nappulaa, joka käynnistäisi soittolistan seuraavan kappaleen.

Se ei asiaa hirveästi auttanut. Paaco suuntasi katseensa näytölle, jolla näkyi hänen kuuntelustatuksensa. Riitti katsoa artistinimen kohdalle ja nähdä sana ”Lörde” pystyäkseen rajaamaan pahantekijä ehkä kolmeen mahdolliseen klaanilaiseen. Paniikissa hän iski näppäimistöään osuen välilyöntiin, joka oli musiikkisovelluksessa oletuksena myöskin sidottu seuraava-nappulaan.

Sekään ei tietysti auttanut asiaa millään tavalla. Joku oli vaihtanut hänen koko soittoluettelonsa ja kytkenyt musiikintoiston kaikkiin kaiuttimiin.
”Perse, perse, perse!”
Moderaattorilta meni turhan monta sekunttia rauhoittua tarpeeksi älytäkseen näpäyttää pause-nappia.

Raskas musiikki vaikeni viimein, mutta Paacon sydän pamppaili edelleen.
”Va-vai joku uskaltaa tehdä musiikkikällit minulle?! Selvä!”
Toa kelasi lähialueen valvontakameroita muutaman minuutin taaksepäin yrittäen metsästää syyllistä. Mahdollisia syyllisiä oli täsmälleen kolme, kun mietti, kenellä oli valtuudet kävellä näillä käytävillä. Ja niistä vain kahdella olisi ollut pokkaa källätä häntä.

Petturiehdokkaat: Killjoy ja Makuta Nui. Make ei olisi uskaltanut.

Mutta Paaco ei löytänyt syyllistä kameroista, minkä perusteella hän osasi rajata syyllisen yhteen ainoaan. Killjoy ei nimittäin osannut viime vierailullaankaan olla näin hienovarainen…

Ainoa ongelma syyllisen löytämisessä olisi se, että teknisesti ottaen tämä ei ollut fyysisesti olemassa.

Klaanon Rope

Iloinen kävelyretki

31.5.2017 Rona 8 kommenttia

https://www.youtube.com/watch?v=WGylrGZPuWQ

Klaanin selliosasto

Matoralainen oli paikalla jo neljättä kertaa.

Kahdella ensimmäisellä yrittämällä pieni Plaploo oli epäonnistunut saamaan sellissä viruvaan Vaselliin edes puheyhteyttä: liskotar oli vain sähissyt jotain zyglakiksi. Edelliskerta oli kuitenkin osoittautunut hedelmällisemmäksi, ja nyt – yrittämän numero neljä kohdalla – zyglak vastaili jo, vaikkakin vähäsanaisesti.

Ylikersantti 1034 tarkkaili tilannetta sellistään käytävän toisella puolella. Hän ihaili pienen Plaploon kärsivällisyyttä. Samaa uutteruutta Vasellkin varmaan arvosti – koska miksi muutenkaan Etelän miekkatietä seuraava liskosoturi olisi vaivautunut edes puhumaan surmaamansa matoralaisen ystävälle?

Rautasiiven entinen kirjanpitäjä oppi hänkin pienen klaanilaisen ja vaarallisen soturin keskusteluntyngistä. Sotavankitorakka ei ollut tullut ajatelleeksikaan niitä näkökulmia, jotka yhtäältä harmittomalla matoralaisella ja toisaalta zyglak-taistelijalla oli Jarp-nimisen matoralaisen surmatyöhön. Edelliskertoina 1034 oli itse asiassa osallistunut itsekin keskusteluntapaisiin.

Nyt hän keskittyi kuuntelemaan.

”Joten… se että olet erossa miekastasi on… paha. Eikö?” Plaploo maisteli kuulemaansa.
”Miekka määrittää tien”, Vasell vastasi. ”Se on kaikki, mitä suotu.”
Plaploo rapsutteli leukaansa. ”Aikamoista. Ymmärränkö siis oikein, jos sanon, että miekoilla on melkoinen henkinen ulottuvuus?”

Ennen kuin Vasell ehti vastata, äänet keskeyttivät perspektiivejään jakavan kaksikon.

Käytävältä kaikuivat kahdet askeleet. Plaploo tunnisti toisen tulijoista tulen toaksi, joka oli hänetkin saattanut selleille, mutta toinen oli sonnustautunut niin kattavaan vaatekerrastoon, ettei hänestä ottanut selvää.
”Ylikersantille olisi vieras!” naisvartija huhuili. 1034 loi vilkaisun tuttuun valeasuun. 273 kohotti hansikoitua kättään äänettömäksi tervehdykseksi.

”Puhuin moderaattoreiden kanssa. He antoivat sinulle luvan poistua sellistä sillä ehdolla, että minä ja vanginvartija kuljemme vierelläsi”, Ylikersantin lajitoveri sanoi zankrzoraksi.
”Ai… hei”, 1034 vastasi. Hänen kasvonsa olivat elottomat, mutta nazorakin äänestä kuulsi rahtunen iloa. ”Saanko nähdä auringot?”

Plaploon huomio kiinnittyi vieraskieliseen keskusteluun. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan.

”Ilta on ollut pilvinen, mutta hyvällä tuurilla saatamme nähdä iltaruskon taivaanrannassa.”
Ennen kuin toa avasi nazorakin sellin tiedemies työnsi vaatemytyn kalterien välistä sotavangille. ”Hankin sinullekin peiteasun, ettet herättäisi hämmennystä kaupungilla. Vaatekappaleet eivät ole kummoisia, mutta ne ainakin peittää kehosi.”

Plaploo sai seurata, kun Vasellin sellitoveri puki vaatteet ylleen. Hänelle kohosi hämmentynyt hymy.
”Vai en herätä hämmennystä…?” Ylikersantti totesi. Hän oli pukenut ylleen pitkän munkin kaavun ja vetänyt kasvoilleen löysän kommandopipon.
”Klaanin varastosta.”

Geetee aukaisi sellin oven, ja sotavanki ontui ulos. 273 katsoi 1034:n vaivalloista kävelemistä.
”Tarvitsetko tukea?”
Ylikersantin askellus oli tärisevää, mutta hän pudisti päätään. ”Yritän ainakin.”

273 katseli lajitoverinsa hataraa etenemistä kohti sellin ovea. Hän muisti Tawan kertoneen, kuinka Klaani oli yrittänyt auttaa sotavangin terveydentilaa, mutta että mikään ei ollut auttanut. Jäätitutkija mietti, minkä verran Bio-Klaanin lääkintähenkilöstö ylipäänsä tunsi nazorakien anatomiaa. Mutta ehkä taustalla oli jotain muutakin?

Torakoiden valmistautuessa lähtöön Plaploo ymmärsi.
”Ah, olette menossa kävelylle?” hän kysyi matoraniksi.
1034 nyökkäsi vastaukseksi.
”Onneksi olkoon!” Plaploo ilahtui. Jäätutkijan katse oli kysyvä, mutta Plaploolla oli vastaus valmiina. ”Joo, hän kertoi minullekin tahtovansa ulos tässä taannoin, kun olin täällä käymässä. Itse asiassa…”

Tähän väliin matoralainen iski silmää.
”Saattaa olla, että laitoin moderaattoreille itsekin hyvää sanaa sinusta!”

Ylikersantti katsoi Plaploota, yleensä lähes elottomat silmät täynnä kiitollisuutta. ”Kiitos!” nazorak lausui. Matoralainen heilautti kättään välinpitämättömänä, mutta vankitorakalle tämä oli selvästi suuri asia.
”En unohda tätä”, 1034 sanoi vakavana, ja teki pienen kumarruksen.
”Kiitos kiitos”, Plaploo virnuili. ”Mutta menkäähän, auringot odottavat!”

Naamion takana 273:n kasvoille piirtyi ilahtanut hymy. ”Sinäkin olet näemmä saanut ystäviä täältä.” Viikkoja sitten Jäätutkija oli itsekin ollut yhtä yllättynyt klaanilaisten kiltteydestä.

Sellinsä nurkassa miekkalisko Vasell sai tarpeekseen tilanteen imelyydestä ja käpertyi lattialle, kasvot kohti nurkkaa.

Tulen toan johtama joukkio poistui selleistä. Plaploo jäi katselemaan perästä, Vasell odotti omaa rauhaa. Matoralainen ja zyglak olivat toisilleen vieraista maailmoista, mutta noiden nazorakien vaatteet olivat silti jotain ihan muuta.

Kaksi nazorakia ja vanginvartija poistuivat selliosastolta, ja 1034 veti huppunsa tuntosarvien peitoksi. Sanaa vaihtamatta Geetee jätti kaksikon ja toinen vanginvartija, valtava raudan toa alkoi kävellä heidän jalanjäljissään. Jäätutkija kiinnitti huomiota siihen, että kumpikin vanginvartijoista vaikutti paljon vakavammilta kuin hänen edellisen käyntinsä aikana.

He kävelivät hetken Klaanin kellarikerroksen käytävää sanomatta mitään. Kumpikaan ei keksinyt mistä puhua toisilleen. 273 nosti tapansa mukaan kätensä naamionsa suulle ajatellessaan.
”Olen 273.”
Ylikersantti kääntyi katsomaan nazorakia.
”Jäätutkija 273. Tutkija ja aseseppä”, valkoinen nazorak kuiskasi.
”Arvasinkin pääsi muodosta. Teillä tiedemiehillä on kuulemma isommat aivot kuin muilla.”

Pienen hiljaisuuden jälkeen vanki jatkoi. ”Onko… onko hyväksyttävää, että puhumme zankrzoraa?”
Hän katsahti järkälemäistä toaa heidän takanaan.
”Näin ymmärsin”, 273 vastasi ja katsoi vanginvartijaa hänkin. Toa oli todella vahvan näköinen, suorastaan super. SUPER.

…eikä selvästikään ymmärtänyt, että kaksi torakkaa viittasivat puheissaan häneen, jatkoi vain askellustaan.

Kolmikko kulki pian tavanomaisen oven ohi, jonka takaa kantautui kuitenkin eriskummallista ääntä. 1034 oli liikkunut selliosastolle ja pois ennenkin, mutta ei ollut huomannut outoa huminaa aiemmin. Hän kohotti kulmiaan kysyvästi, mutta sitten muisti pukeutuneensa kommandopipoon.
”Mikä tuo ääni on?” hän hämmästeli.
273 mietti itsekin. ”Hmm. Taitaa olla Bio-Klaanin generaattorihuone, ellen ihan väärin muista. Se ja vankila sijaitsevat toistens- oletko kunnossa!?”

Vankitorakka oli kaatunut käytävälle pitkin pituuttaan. ”Mmmh.”

Jäätutkija ja Santor auttoivat Ylikersantin yhdessä ylös.

Kesti hetki ennen kuin päätään pitelevä nazorak pysyi huojumatta tolpillaan.
”En teistä russakoista tiedä, mutta oliskohan parasta palata selliin?” Santor totesi mahtipontisella äänellään. ”Kutsuttaisiin vaikka lääkäri?!”
1034 ravisteli päätään. ”Ei, ei. Kaikki on hyvin.”

Jäätutkija katsoi huolestuneesti Ylikersanttiin. ”Onko tällaista tapahtunut ennen? Käyttäydyit kuulustelussakin, öh, oudosti.”
”Välillä jalat, välillä pää…” 1034 mutisi.
”Pystytkö varmasti jatkamaan?”
Merinazorak nyökkäsi päättäväisesti. ”Minä haluan nähdä ne auringot…”

He nousivat hissillä maan tasalla olevaan kerrokseen ja suuntasivat kohti respaa.
”Haluaisin auttaa, mutten valitettavasti osaa lääketieteestä muuta kuin alkeet ja ensiavun.”
”Mmh”, Ylikersantti ynähti täysin ontolla äänellä. ”Ovat minua sinua pätevämmätkin yrittäneet auttaa.”

273 ei voinut kuin ihmetellä keskustelukumppaninsa muuttuvaa käytöstä. Välillä 1034 oli kohtelias, välillä pelokas, ja toisinaan kylmä ja kyyninen. Jäätutkijaa kiinnosti, millainen nazorak Ylikersantti oli ollut ennen vankeuttaan. Keskustelu eteni poukkoillen ja hitaasti, mutta oli heillä toisaalta aikaakin. Eivät auringot vielä laskisi – ja sitä paitsi kolmikko liikkui hitaasti.

Ja vielä paljon hitaammin ulos päästyään. Kaupungin väenpaljous iski heti heitä vasten. 1034 meni täysin lukkoon. Jäätutkija huomasi, ettei vanki saanut askeltakaan otetuksi, seisoi vain ja tuijotti.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi hiljaa, ymmärtäen vaihtaa kielensä matoralaiseksi. Korostus tai ei, vähemmän huomiota se herätti kuin zankrzora.
1034 ei vastannut mitään. Hänen hengityksensä kiihtyi.
”Ei hätää, olet turvassa”, Jäätutkija supatti.

Hän ei saanut vieläkään vastausta, joten valkoinen torakka painautui aivan lähellä Ylikersanttia, ja yritti kolmannen kerran, tällä kertaa lukkoon joutuneen vangin äidinkielellä. Ja erittäin hiljaa.
”Kaikki hyvin, Ylikersantti. Nämä ovat vain kadunkulkijoita asioillaan.”
Jäätutkijaa itsekin kieltämättä ahdisti edelleen väkijoukossa kulkeminen. Pienten hyönteisten ohi kulki jos minkäkokoista olentoa, joiden vahvuudesta, kyvyistä ja suhtautumisesta sotaan ja Imperiumiin ei ollut minkäänlaista tietoa. Mutta 273 tiesi, etteivät ne tekisi heille pahaa. Hän oli valeasussaan paremmassa turvassa klaanilaisilta kuin koskaan pesässä oman yhteiskuntansa mielivallalta.

Jäätutkija tarttui 1034:n käsivarteen. Haarniskakengät kopsahtelivat ja kitiiniset varpaat sipsuttelivat, kun valkoinen nazorak ohjasti ruskeaa Admin-aukion reunalle. He hidastivat vauhtiaan päästyään väljemmille vesille pakolaismeressä.
”Helpottaako?” Jäätutkija kysyi, nyt taas matoraniksi. Vanginvartija oli hämillään kaksikon jatkuvasta kielenvaihtelusta. SUPER hämillään.
”Huh… kiitos”, 1034 nyökytteli. ”Nyt… aurinkoja katselemaan?”
Volitakkasvo nyökkäsi.

He eivät puhuneet mitään hetkeen. Kävellessään 273:n katse kierteli kaupungin korkeissa taloissa. Syy sille, miksi nazorakien välinen keskustelu oli sujunut näinkin rauhallisesti oli se, että Jäätutkijan päähän pesinyt kerubi ei ollut paikalla. Tämä oli jo toinen kerta, eikä makuta ollut vaivautunut selittelemään menojaan. Koko tapauksessa oli yhä tiedemiehelle paljon sulateltavaa.
Ensin outo makuta vaatii päästä asumaan mieleeni, ja nyt hän on jatkuvasti jossakin aivan muualla… todella outo tapaus.

Nazorakin ajatukset harhautuivat noin viikko sitten tapahtuneeseen Makuta Nuin ensitapaamiseen. Makuta oli luvannut hänelle ilmeisesti erittäin salaista tietoa Imperiumin kulisseista sekä mielensuojausapua vastineeksi isäntäkehona toimimisesta. Hän oli myös puhunut jostakin matkasta, muttei suostunut kertomaan Jäätutkijalle asiasta enempää.

Kuitenkin yksi Makuta Nuin sanoista oli jäänyt erityisesti kummittelemaan Jäätutkijan mieleen.

Kelvin…

Tiedemiestä kummastutti todella paljon se, että makuta oli antanut hänelle uuden nimen. Tietty ei-nazorakmainen, uniikki nimi oli helpompi esittää klaanilaisille, mutta tapa jolla makuta oli ottanut sen vakiokäyttöön 273:lta itseltä kysymättä häiritsi häntä. Lisäksi matoralainen nimeämiskulttuuri tuntui eroavan niin paljon nazoralaisesta; vain suuret ryhmät ja paikat saivat omat nimensä, kuten Rautasiipi ja Vuoritukikohta.
Toisaalta tietty epäviralliset lempinimet ovat meilläkin asia, mutta niitä käytetään pikemminkin kuvastamaan yksilön piirteitä. Vaikkapa Juippi tai…

Nazorak puri pihtihampaitaa yhteen naamionsa takana. … Lumihiutale.
Niin, hänen tapauksessaan nimiä oltiin käytetty myös ilkkumiseen.

Jäätutkija heräsi mietteistään ja vilkaisi toveriaan. Laivaston kirjanpitäjä piteli yhä toisella kädellään otsaansa. Vaikka tie vietti alamäkeen, matkanteko ei juuri nopeutunut – niin varovaiset olivat ylikersantin askeleet.

”Niin… niin paljon… värejä”, 1034 huokaisi katsellessaan ympäröivää klaanilaismassaa.
273 siirsi katseensa lajitoveristaan taas väenpaljouteen. Jäätutkija oli aina kuvitellut laivaston nazorakien viettävän värikkäämpää elämää ja näkevän maailman monimuotoisuutta muita Imperiumin osastoja enemmän. Mutta kaipa tämä oli aika äärimmäinen esimerkki monipuolisuudesta ja värien kirjosta.
”Totta puhut. Tänne mahtuu… monenlaista kulkijaa.”

Jäätutkija kävi mielessään läpi tapaamiaan klaanilaisia. Tawa oli lempeä, mutta Guardian pelottava. Toiset olivat varautuneita, toiset avoimia.

”Niin”, Jäätutkija jatkoi. ”Kai on niin, että tällaiseen monimuotoisuuteen maht-”

”Se on kamalaa”, 1034 keskeytti töksäyttäen. Hän siirsi katseensa katukiveykseen, jossa se pysyikin kuin naulattuna. ”Tai siis… pelottavaa.”

Kolmikko oli jo Satamakadun alapäässä. Tästä heidän reittinsä jatkui vasemmalle, satama-altaan rantaa pitkin.

”Sinähän muistat… totta kai muistat”, sotavanki Rautasiiveltä mutisi. ”Kaikki, mitä totuusministeriö Bio-Klaanista on koskaan kertonut… kaikkien niiden julisteiden kaaos ja sekamelska. Se on aivan totta.”
273 muisteli julisteiden iskulauseita. ”Erilaisuus uhkaa järjestystä.”

”Muistatko ne kuvat, mitä Klaanin admineista esitettiin?” Tiedemies lopulta kysyi.
1034 nyökkäsi.
”Kun tulin Klaaniin, tapasin heidät. Voin sanoa, että heistä monet eivät vastanneet lainkaan kuvaa, jonka ministeriömme on heistä maalannut. He ovat ystävällisiä ja ymmärtäväisiä. Minä itsekin uskoin, että he olisivat tahtoneet kostaa sen, mitä maamme on heille tehnyt. Sen sijaan he ottivat minut suojelukseensa”, Klaaniin liittynyt nazorak kertoi vakavana. ”Silloin ensikertaa aloin miettiä, kuinka puolueellisia johtajiemme sanat saattavatkaan olla.”

1034 pysähtyi hetkeksi, ja muut välittömästi sen jälkeen. Valeasunsa takana sotavanki kurtisti kulmiaan.
”Minä… Argh!” 1034 nosti kätensä ohimolleen. ”…krhm, anteeksi, päänsäryt.”
Ylikersantti oli hetken hiljaa. ”Olemmeko kohta perillä?”

273 nyökkäsi. He olivat kivenheiton päässä Rapujoen suusta. Valkoinen torakka arveli, että sen eteläisimmältä sillalta olisi erinomainen näkymä merelle.

Mutta voih, kuinka yksinkertaista elämäni oli ennen sitä, tiedemies mietti. Hän uppoutui taas ajatuksiinsa.
Viimeisin tapaaminen admin Guardianin kanssa oli osoittanut, että Klaanin johto alkoi viimeinkin luottamaan nazorakiin sota-asioissa. Ansaittu luottamus tuntui 273:sta hyvältä, sillä tätähän hän oli halunnut.

Vai oliko?

Nazorak huokaisi. Kun vakuutin tahtovani auttaa Klaania taistelussa Imperiumia vastaan, ajattelin yhteistyön olevan vain helppoa tiedonantoa ja neuvomista nazorak-asioissa, soluttautumis- ja vakoilutehtäviä nazorak-armeijan puolella. Ajattelin vain kapuloiden pistämistä Imperiumin johtoportaan rattaisiin. En… en ollenkaan tullut ajatelleeksi, miten tekoni saattaisivat vaikuttaa tavallisiin nazorakeihin…

Jos totta puhuttiin, 273 ei itse koskaan ollut lähellä sotaa. Valtaosa tiedemiehistä eli koko elämänsä Pesän turvallisissa kammioissa, ja sotilaisiin hekin suhtautuivat vain lukuina ja massoina. Kapinajuoneenkin liittyessään valkoinen nazorak ei ollut ajatellut vallankumousta nazorakein enemmistön, työläisten ja sotilaiden näkökulmasta. Mutta matkallaan etelään ja liityttyään Klaaniin Pesävuoren tiedemies oli alkanut hahmottaa sotaa uusista näkökulmista. Sota ei ollut enää vain kaukainen upseeriravintoloiden puheenaihe vaan oikea tilanne, jossa nazorak-sotilaat ja klaanilaiset molemmat elivät.

273:n katse kierteli vastaan tulevissa klaanilaisissa, sataman työntekijöissä sekä heitä saattavassa vanginvartijassa. He kaikki elivät sotaa, jonka Imperiumi oli saaren ylle langettanut.
Hautausmaan matoranien katkerat sanat nousivat taas nazorakin mieleen. Minä… minä tahtoisin auttaa heitä jotenkin…
Mutta sitten Jäätutkijan katse palasi vierellään kävelevään Ylikersanttiin. … mutta pettäisinkö silloin hänen kaltaisensa, oman lajini?

Kaksi torakkaa ja vanginvartija saapuivat viimein sillalle, ja he kävelivät sen puoliväliin. Jäätutkija huomasi Ylikersantin edelleen tuijottavan vain maahan.
”Nosta katseesi”, 273 yritti lopulta rohkaista lajitoveriaan.

Varovaisena 1034 kohotti katsettaan omista jaloistaan merelle. Pilviverhon takaa siinsivät kaksoisauringot.

1034 horjahti hieman, mutta ennen kuin 273 tai Santor ehti tulla avuksi, sotavanki otti sillan kaiteesta tukea. Hän kumartui eteenpäin ja ahmi näkymää silmillään.

Jäätutkija siirtyi lajikumppaninsa viereen ja nojautui kaidetta vasten hänkin. Mitään ei sanottu. Jäätutkija arveli selleissä viruneen 1034:n tahtovat nauttia maisemasta rauh-
”On sentään komea näkymä!” heidän vartijansa lausui äänekkäästi.

Äskeisestä huolimatta 273:kin viimein uppoutui näkyyn. Hän tahtoi ajatella jotakin muuta. Vuoritukikohdassakin Jäätutkija oli aina kavunnut keskustornin katolle ihailemaan talvimaisemaa huonon päivän jälkeen. Vaikka kaksi nazorakia olivatkin todella erilaisia, he kaksi jakoivat saman harrastuksen – iltaruskon ihailun.

Nazorakin ilme kuitenkin tummui taas naamionsa takana. Mitäköhän kotopuolessa on tapahtunut pakoni jälkeen?
Tiedemies oli osannut vain spekuloida mahdollisia skenaarioita, miten Salainen palvelu oli toiminut Vuoritukikohdan ja sen asukkaiden suhteen.

Voi Juippi… oletko sinä enää edes hengissä?

Kylmä tuuli mereltä leikitteli pakolaisten vaatteilla.

Valkoinen nazorak hätkähti, kun hän muisti jotain. Hän tunnusteli kädellään rintataskuaan. 273 vilkaisi Ylikersanttia hetken empien, ennen kuin otti sieltä jotain.

Hän ojensi hopeanvärisen taskumatin 1034:lle. ”Tahdotko?”

1034 katseli pulloa hetken aikaa. Pian hän kuitenkin ojensi kätensä ja tarttui taskumattiin. Sotavanki nosti putelin silmiensä tasalla. Kiiltäväkylkisen pullon kyljestä hänen katseeseensa vastasi Imperiumin leima. 1034 veti tärisevän kätensä etusormen seitsensakaraiselle tähdelle, ja siveli lajinsa vaakunaa.

”E-ei kiitos”, nazorak lopulta lausui ja ojensi taskumatin takaisin. 273 vilkaisi 1034:ää harmissaan, ja otti itse kulauksen kanohinsa alta.

Juippi ei olisi kieltäytynyt…

Hetken aikaa kaikki kolme olivat taas hiljaa. Tuuli toi paksumpia pilviä aurinkojen tielle, ja meren kimmellys kaikkosi.
”Mutta niin”, Santor kumahti. ”Aikamme alkaa olla tässä. Oliko teillä vielä jotain?”
273 katsahti vaisua kanssatorakkaansa. ”Ei, tämä riittänee. Lienee parasta palata.”

Oli aika palata maan alle.

Myöhemmin

Pakolaisen hameenhelma hulmusi Klaanin käytävillä. Hän oli valitettavasti joutunut hyvästelemään maamiehensä taas kalterien taakse. 273 oli kuitenkin iloinen, että oli saanut auttaa 1034:ää edes jotenkin.

https://www.youtube.com/watch?v=AS1_H_axmMc
273 nosti käden otsalleen. ”Ah!”

”MMMMMROOOOOOOOAAAAAAAHHHHHHHH”

Nazorak otti tukea käytävän seinästä.

Plaploo hätkähti, kun Vasellia vastapäisen sellin nazorak pökertyi lattialle. 1034 nosti kätensä ohimoilleen vikisten.

”RAAAH!” toisella selliosastolla luutnantti 1002 tarttui täristen omista tuntosarvistaan ja puristi silmänsä kiinni. ”Mi- miksi!? Eikö tämän pitänyt jo loppua!?”

Muutama klaanilainen oli auttanut Jäätutkijan pystyyn, mutta 273 oli vakuutellut olevansa kunnossa. Hän hengitti syvään.
Mi- missä se makuta on kun sitä tarvittaisiin…

Klaanon Rope

Toteemiboogaloo

30.5.2017 Snowman 10 kommenttia

Lehu-Metsä

Vaikka puusto oli tiheää, koskaan ei voinut olla liian varovainen. Siksi T’haokilta paenneet, Metsärannan Racxelille uskolliset zyglakit olivat hajaantuneet ympäri metsää. Liskot pitivät vahtia, jotta kukaan ei löytäisi pyhää paikkaa. Ainoastaan Racxel itse, sekä rituaalin kannalta olennainen tietäjä Fatizax, seisoivat toteemipaalun äärellä.

Pyhä pylväs seisoi ikiaikaisella paikallaan, salaisessa lehdossa. Notkelma sekä tiheät puut ja pensaat piilottivat sen tehokkaasti, vielä näinkin myöhään syksyllä. Lähimmät puut, sekä muutama maan multaan tökätty oksa, olivat Fatizaxin erilaisin koruin ja rituaalisesinein koristamat. Nauhat, kivet ja eläimenkappaleet roikkuivat sulassa sovussa keppien nokissa.

Korein esine oli kuitenkin itse toteemi. Sen alaosa oli karkeaa puuta, johon oli kaiverrettu kuvia liskokansan tarustoista. Ylemmissä osuuksissa tyylit vaihtelivat: muutama pätkä paalua oli luusta veistetty, yksi oli tehty rapujen kuoresta ja kolmas oli varastettua rautaa. Koko komeuden kruunasi uppotukista tehty pää. Se oli suippokasvoinen ja viirusilmäinen ja sillä oli suuret poron sarvet. Kaiken kaikkiaan toteemi oli räikeä ilmestys.

Mutta sen sisällä piili hienovarainen salaisuus. Toteemin läpi kulki paksusta Fena-ruo’osta valmistettu sydän, jonka sisällä oli vihreää, vellovaa ainesta. Sitä samaa, jolla Fatizaxin suuri talismaani oli käsitelty.

Ja kun shamaani sytytti viimeisen rituaalikynttilän, antidermis heräsi.

Fatizax alkoi heiluttaa rituaalisauvaansa ja lausua rukousta. Tietäjä heitteli ilmaan kalanruotoja ja otti muutamia tanssiaskeleita. Racxel katseli sivummalta vanhuksen menoa. Merkittävänä zyglak-päällikkönä hän oli ottanut osaa lukuisiin rituaaleihin, sekä omina kasvamisriitteinään että osana koko heimon toimituksia. Tämä tanssi oli siniselle liskosoturille kuitenkin tuntematon.

Shamaani Fatizax kohottautui täyteen pituuteensa, melkein pudotti kalankallonsa, suoristi sen ja lopulta asetti neljäntuulenlakin toteemin päähän.

”Oi, routamaan henkiopas! Kuule minua, sarvipäiden synnyttäjä! Se on olen minä, suuri tietäjä Fatizax!” shamaani messusi. Hän heilutteli koristeltuja käsiään suurissa kaarissa, mutta kuitenkin tarkkojen sääntöjen mukaan. Tai niin Racxel ainakin ajatteli — hän ei ollut ihan varma siitä, kuinka täsmällinen tietäjä todellisuudessa oli. Ainakin toiminta näytti sangen lennokkaalta.

”Pohjoisen noita! Tule nöyrimmän palvelijasi tykö!” Fatizax jatkoi.

Ja juuri silloin metsä alkoi laulaa. Se alkoi puiden lehtien suhinana, mutta pian kaikki Fatizaxin huolella asettelemat koristeet ja pikkuesineet alkoivat heilua nousevassa tuulessa. Sitten maan lehdetkin pöllysivät.
”Kreeh-heh-heh-heh!” shamaani räkätti. ”Se toimii, se onnistui!”

Racxel ei ollut vielä vakuuttunut vapauttamansa hengenmiehen onnistumisesta, mutta tavallinen syystuuli tämä ei ollut. Se toi mukanaan jotain… kuin sanoja?

”ARVELINKIN, KUOLEVAINEN, ETTÄ OLET RAPISTELLUT HATTUANI VIIME PÄIVINÄ.”

Ensimmäiset sanat olivat kuuluneet zyglakien päässä kuin etäisenä kutitteluna, mutta lauseen loppu kuului selvästikin toteemipaalusta.

”Hooh, suuri noita! Nöyrin palvelijasi kumartaa sinua!”

Kiusallista hiljaisuutta kesti hetken aikaa. Pian toteemipaalun silmät syttyivät eloon ja sen rujo, puusta veistetty suu vääntyi irvistykseen. Sitten noita vastasi: ”Väitteesi on varsin paksu.”

Äärimmäiseen etukumaraan vääntäytynyt tietäjä nousi taas suoraan asentoon. ”Suuri noita! Eräs palvelijasi kumartaa sinua.”

Toteemipaalun valtaansa ottanut noita katseli zyglakia arvioiden tätä leiskuvilla silmillään.

”Edellisestä kerrasta on kulunut vuosikymmeniä, ja yhä pukeudut tuohon typerään kalloon.”

Shamaani Fatizax taputti kalankallopäähinettään ylpeänä. ”Kyllä! Ja, no…”

Tietäjä rapsutti nolona kättään. ”Se, että liityit ikiaikaisten vihollistemme klubiin, teki yhteydenpidosta… kreeh, kiusallista.”

”Vai ikiaikaisen! Jos se aikaväli, jona teidän vihollisenne on ollut olemassa, on mielestänne niin pitkä, että se oikeuttaa sinut kutsumaan heitä ikiaikaisiksi vihollisiksenne, niin en kyllä ihmettele, miksi olette pikkuhiljaa kuolemassa sukupuuttoon!”

”Kreeh-heh, en minä pelkkää johtajaanne tarkoita, vaan matoraneja yleensä…”

”Onnistut hämmentämään minua yhä, mihin ei moni pysty!”

Fatizax virnisti onnellisena. ”Mitä vain vuoksesi, routamaan henkiopas, mitä vain…”

Ennen kuin toteemi ehti vastata, Racxel puuttui peliin. Sininen liskotar astui paalun eteen.
”Krhm…” hän köhisi.

Toteemihengen katse siirtyi zyglakista toiseen.
”Keitä olet tuonut eteeni?”

”Ah, niin, aivan… asiaan, kreh-heh-heh”, Fatizax räkätti. ”Tuon eteesi Metsärannan heimon tyttären, suuren ja mahtavan Racxelin! Heimojen oikeutetun johtajan!”

”Tervehdys, Racxel. Valta näyttää vaihtuvan zyglakien parissa nopeammin, kuin Valkean turagan väkivallan aalto iskee viattomaan ohikulkijaan.”

Racxel tuijotti toteemijumalaa vaaleilla silmillään. Pohjoisen noita oli ollut saaren kunnioitetuimpia henkihahmoja ennen Kurielezin lahkon valtaannousua. Vähäisen yhteydenpidon perusteella Racxel tiesi, että noita oli myös ehdottomasti epävakaimpia henkihahmoja.
”Minä olen Metsärannan Racxel, ja olemme kutsuneet sinut neuvottelemaan.”
”Ja mistähän hyvä neiti haluaisi neuvotella?”

Liskosoturi veti henkeä sisään, hyvin hitaasti. Sitten hän puhalsi ulos, hyvin hitaasti. Tämä neuvottelukumppani ei ollut samanlainen totaalinen mäntti kuin Gaggulabio. Tai Kurielez. Mutta Racxel kuuli silti väheksynnän noidan äänessä, samoin sietämättömän itsevarmuuden.
”Lahkon noustua valtaan olet kuulunut kiellettyjen palvonnan kohteiden listalle, pohjoisen noita…”, Racxel aloitti.
”Mutta uskollisimmat palvelijasi eivät unohda!” Fatizax huikkasi väliin.
”… joten kun kutsumme sinua, se tarkoittaa, että asiamme on luonteeltaan äärimmäisen vakava.” Racxel jatkoi. ”Otamme suuren riskin puhuessamme sinulle.”
”Arvostan ottamaanne riskiä! Ennenkuulumatonta, että joku uskaltaa estää jotakuta palvomasta minua! Sellainen kuulostaa synniltä, josta kuolemaan tuomitseminen ei olisi kovinkaan kohtuutonta, ettenpä sanoisi!”

Fatizax nyökytteli hyväksyvänä, mutta Racxel jatkoi omaa asiaansa. ”Ja tätäkin syvempi merkki tilanteen vakavuudesta on se, että olemme sodassa sinua vastaan. Jumala tai et, kumarrat Tawaa.”
”Niin, no… en nyt ehkä sanoisi ’kumarra’, ehkä pikemminkin… tai, ei mennä siihen, ymmärrän pointin. Ja kieltämättä satumme olemaan sodassa eri puolilla.”

”Joten uskon ja toivon, että ymmärrät, kuinka pitkälle olemme menneet kutsuessamme sinut.”

”Jospa siis mentäisiin itse asiaan eli siihen, miksi ihmeessä ottaisitte sellaisen riskin.”

Pohjoisen noidan kysymys vaiensi metsän hetkeksi. Fatizax pälyili ympäristöään, mutta Racxel piti katseensa toteemin karkeasti veistetyissä silmissä.

”Valitsimme Zyxaxin edustamaan meitä torakoille ja skakdeille. Kun hän —”
”Niin, eikös hän muuten ollut sulhosi?”

Racxel hieroi rannekorujaan turhautuneena. ”Kyllä. Zyxax liittoutui lahkon kanssa ja avioitui kanssani. Sillä tavoin hän sai keskitettyä vallan itselleen, jotta kansamme voisi olla yhtä sodassamme Tawaa vastaan.”
”Vanha kunnon Zyxax. Täysi sekopää hänkin, jos minulta kysytään.”

”Mutta, katsohan…” tietäjä Fatizax liittyi keskusteluun. ”Zyxax meni ja kuoli. Hän ei nimittänyt itselleen seuraajaa, ja tilanne levisi kuin mätä ankerias.”
”No mätä ankerias hän olikin.”
”Ilman Zyxaxia lahkolla ei ole tarmoa tai ymmärrystä johtaa ketään”, Racxel tuhahti, ”enkä antaisi vallan keskittyä heidän ympärilleen muutenkaan.”

”Alanpa jo hahmottaa tilanteen!” Toteemijumala virnisti niin maireasti kuin uppotukista veistetyllä suulla vain pystyi. ”Jos Zyxax keskitti vallan itselleen lahkon avulla sekä sinun tuellasi ja arvon neiti on sitä mieltä, että mainittu lahko on kelvoton, niin eikö se tarkoittaisi, että zyglakien pitäisi keskittyä Metsärannan heimon mahtavan Racxelin itsensä ympärille?”

Hetken aikaa metsässä oli jälleen hiljaista.

”Jonkun ympärille”, Racxel lopulta lausui. ”Kunhan nyt jonkun ympärille. Olen mahtavimman heimon mahtavin päällikkö ja sikäli luonnollinen valinta.”

”Mutta kiellätkö, etteikö sinulla olisi myös täysin henkilökohtaisia intressejä tässä suhteessa?”

”Sanon, että se on toisarvoista.”
”Eikä sillä, oi suuri sarvipäiden synnyttäjä…” Fatizax tuli taas väliin. ”Emme me sinulta siunausta pyydäkään. Tai zyglakeja.”
”No miksi koette, että pystyn auttamaan teitä saavuttamaan tavoitteenne?”
”Nimenomaan siksi, että kuulut Bio-Klaaniin. Ja nyt, anteeksi vain, mutta… puhun enemmän klaanin jäsen Makuta Nuille kuin pohjoisen noidalle kysyessäni tätä. Mitä tiedät saaren zyglakien tilanteesta ja sijainnista?”
Shamaani näytti säpsähtävän Racxelin suorasta tavasta esittää asiansa. Sarvipäiden synnyttäjä, tai siis ehkä Manfred, suhtautui puhutteluun kuitenkin tyynesti.

”Niin… En varsinaisesti vastaa sotilasoperaatioista, mutta minulla on eräs luotettava sisäpiirin tietolähde.”

Liskot eivät vastanneet, mutta näyttivät kiinnostuneilta.

”Mainitulla lähteellä sattuu olemaan ensi käden informaatiota porukastanne! Kaiken lisäksi todella luotettavaa informaatiota, koska se on melkein kuin omaani. Satun asumaan lähteeni päässä.”

Racxel näytti jo hetken verran siltä, kuin olisi aloittamassa kysymystä, mutta Fatizax nosti sormensa tietäväisenä ilmaan.
”Hyvä henkiopas siunaa toisinaan palvelijoitaan jatkuvalla läsnäolollaan! Siis, tosi jatkuvalla läsnäolollaan…”
”Voisin väittää, että en kadu mitään, mutta se olisi valhe.”
”Ollapa nuori jälleen…”

Ennen kuin keskustelu ehti mennä yhtään enempää sivuraiteille, Racxel astui eteenpäin. ”Mitä lähteesi tietää?”
”Yhtä sun toista! Tekö sitten ette? Teidän poppoostannehan tässä puhutaan.”

Kahden zyglakin vaitonaisuus kertoi toteemin kautta puhuvalle henkiolennolle paljon.

”… teillä ei ole aavistustakaan muiden zyglakien sijainnista tai tilanteesta, vai mitä?”

”Klaanilainen”, Racxel aloitti matalalla äänellä. ”Zyxaxin kuoleman jälkeen komentomme valui skakdien käsiin. Me —”
”Ei helvetti, työskentelettekö te Gaggulabiolle?”
”Kreeh-heh-heh”, Fatizax nauroi väsyneesti. ”Kuten mainittua, tilanne on paha.”
”Aivan”, Racxel murahti, ja jatkoi kärsimättömyyttä äänessään: ”Kaikki tieto kansastamme on meille todella arvokasta.”

Toteemi vaikeni muutamaksi toviksi ja jumala sen sisällä tuumaili. ”Kun miettii sitä niin kutsuttua sotatilannetta, niin minun ei varmaankaan pitäisi kertoa teille yhtikäs mitään. Mutta toisaalta tämän saaren vanhimpana… öhm, henkiolentona, koen ehkä jonkinlaista vastuuta myös teistä pakanaliskoista. Kenties voin sen verran sanoa, että poikani Kelvin on hillunut yhden teikäläisen kanssa kellareissamme ja törmäsi muutamaan muuhun tässä samaisessa metsässä.”

Racxel terävöityi välittömästi. ”Kerro lisää.”

”Noh, meillä on tallessa Kelvinin mukaan vihainen liskotar, joka haikailee miekkansa perään…”

Sinisen soturin silmät siristyivät. ”Kuulostaa Vasellilta… mutta… miten hän on päätynyt selleihinne?”

”Miten sodassa nyt ylipäänsä päästään toisen osapuolen kaltereiden taakse?”

Nyt oli Racxelin vuoro vaieta hetkeksi. Hän kurtisti kulmiaan ja mietti. ”Mutta jos Vasell on teillä vankina… klaanilainen, millaisissa olosuhteissa hän jäi kiinni?”
”En voi väittää olleeni paikalla, eikä Kelvinkään, mutta ilmeisesti kellarin miekkalisko jäi vangiksi siitä teidän iskustanne. Rumaa jälkeä.”
”Iskustamme… hetkinen. Guechex todella toteutti suunnitelmansa? Hän hyökkäsi Bio-Klaaniin?”
”Ilmeisesti. Meille se näyttäytyi lähinnä äärimmäisen epäselvänä. Kukaan ei taida oikein tietää mitä tapahtui, mutta väkesi muuttui kuulemma puuroksi kesken kaiken. Eikä edes klaanilaisten takia.”

Manu tajusi olleensa hieman epäselvä, ja päätti täsmentää. ”Selvennän hieman. Zyglakit tekivät muutama kuukausi sitten jonkinlaisen salahyökkäyksen linnakkeeseemme. Ilmeisesti isku ei ollut keskusjohtonne hyväksymä, koska et ole siitä kuullut!”

Makutan puhuessa shamaani alkoi tanssia toteemin ympäri Racxelin näkökulmasta perin kummallista palvontatanssia — joskin matoranin kansalle tanssi olisi saattanut näyttäytyä hyvin discomaisena, vaikkei asia ilmiselvistä syistä zyglakeille avautunutkaan.

”Jotain salaperäistä tapahtui, koska melkein kaikki iskuun osallistuneet kuolivat — ja vieläpä aika groteskilla tavalla. Kuulemani mukaan liskoparat kokivat eräänlaisen mutaation ja menehtyivät linnakkeeseemme.”

Racxel veti Fatizaxin hieman sivummalle ja kuiskasi tälle jotain. Toteemijumala odotteli tyytyväisenä vuoroaan, kun liskot keskustelivat keskenään. Pian Racxel kuitenkin astui taas pyhän esineen eteen.
”Mainitsit lisäksi kaksi zyglakia tässä metsässä. Mitä osaat kertoa heistä?”
”Olivat tavanneet Kelvinin kuunkierron verran takaperin jossain päin Lehua. Ilmeisesti kolmikko oli onnistunut harjoittamaan jonkinasteista diplomatiaa, mikä on — ei millään pahalla — teikäläisille aika harvinaista. Ilmeisesti zyglak-duo oli jonkinlaisella karkumatkalla.”
Koko Racxelin tatuoitu keho oli jännityneen liikkumattomana. ”Osaatko tarkentaa?”

Metsärannan heimon päällikköön huomiota kiinnittämättä — vaikka tämä häntä ärtyneesti mulkaisikin — Fatizax alkoi roiskia poronverta ympäriinsä pullosta, jonka oli jostakin saanut käsiinsä, vaikka Racxel oli melko varma, ettei ollut sitä aiemmin shamaanilla nähnyt. Hän yritti parhaansa mukaan välttää roiskeiden osumista itseensä.

”Kuulin, että nuorukaiset olivat saaneet kirjeen, jossa heitä kutsuttiin Guartsuvuoren juurelle. Muistatteko sen, mikäs sen nimi oli, sen Flygel-heppulin? Kummallinen lisko, ei ikinä kumartanut minua. Kunnioitettava kiinnostus tieteeseen, kuitenkin! Niin, hän oli lähettänyt näille kahdelle kirjeen, jossa hän kertoi, että hänellä oli toisen näistä nuorisoliskoista kasvattiukko hoivissaan, ja… hei. Sehän oli se mainittu Guechex!”
”Eli…” Racxel oli sisäistämässä, mutta Manu oli nopeampi.
”Kuulette nyt minulta, että minä kuulin Kelviniltä, että hän kuuli kahdelta nuorelta zyglakilta, että he olivat kuulleet hassulta erakko-zyglakilta kirjeessä, että iso körmy Guechex makaa jossain Guartsuvuoren juurella.”
”Kreeh…”
”Ihan yksinkertaista”, toteemimakuta vakuutteli. ”Flygel löysi liskoäijän metsästä, ja kutsui sitten tämän kasvatin paikalle. Nuori kasvatti lähti sitten matkaan kaverinsa kanssa, ja oma poikani Kelvin törmäsi heihin metsässä.”

Racxel vaikutti kuitenkin ymmärtäneen. Sininen liskosoturi kohensi lyhyen suomuviittansa asentoa. ”Sanot siis, että jostain päin tätä metsää pitäisi löytyä sekä tietäjä Flygel, että kaksi nuorta zyglakia… ja suuri soturi Guechex.”
”Muuttujia on toki paljon — ja tuskinpa lienevät lineaarisesti riippumattomia”, Makuta makusteli, ”mutta kuulostaa jotakuinkin oikealta.”
Racxel kumarsi toteemipaalulle lyhyesti. ”Antamasi tiedot ovat meille suuressa arvossa. Emme unohda tätä.”

Toteemin uppotukkipää vääntäytyi taas rumaan hymyyn. ”Miten kauniisti sanottu.”
”Nyt meidän on kuitenkin mentävä”, Racxel jatkoi asialinjallaan. Hän poimi laukkunsa maasta puun juurelta ja sitoi sen olalleen. ”Jokainen hetki on kallis.”

Fatizaxkin rauhoittui paikalleen

”Kiire on pirullinen vihollinen, kreeh, mutta jos emme selviä hengissä, emme voi palauttaa pohjoisen noidan kunniaa!”

”Me palaamme asiaan vielä”, Racxel mörähti, tarttui shamaania tämän viitasta ja lähti raahaamaan tätä poispäin.
”Kuulemisiin sitten”, toteemipaalu hörähti, ennen kuin rituaalitolpan silmät sammuivat. Pohjoisen noita oli tiessään, ja zyglakit jäivät metsään keskenään.

Mutta nyt heillä oli taas lisää tietoa. Tietoa ja suunnitelma.

Liskojen askeleet veivät heitä pohjoisen suuntaan. Kohti vuorta.

”Ööh, suuri ja kunnioitettu päällikkö Racxel…” Fatizax aloitti käheällä äänellään. ”Jos suuri ja kunnioitettu päällikkö Guechex on todella hengissä…”
Puhuteltu soturi käänsi katseensa shamaaniin. ”Niin?”
”…olemmeko me pelastamassa ja auttamassa häntä…”

Racxel kiihdytti vauhtiaan. Fatizax yritti pysyä perässä.

”…vai se toinen vaihtoehto?”

Sininen heimopäällikkö ei kuitenkaan vastannut.

Klaanon Rope

Syvyyksien shamaani

17.5.2017 Snowman 7 kommenttia

Kummajainen merellä

Harva tunsi T’haokin anatomiaa.

Valtavan merihirviön kuori koostui useasta kappaleesta, joista osa limittyi toistensa päälle. Muutama tällainen päällekkäinen kuorenkappale oli vuosisatojen saatossa luutunut yhteen – niin, että ne olivat yhtä, liikkumatonta massaa. Tällöin T’haokin kuoren väleihin jäi syviä onkaloita, jotka olivat usein zyglakinmentäviä. Katto oli matala ja kuorenkappaleiden väliin jäävä tila pimeä ja ummehtunut, mutta liskokansa oli kautta aikain lukinnut saaliitaan ja nääntyneitä vihollisiaan niihin. T’haokin kuoreen entisaikain zyglakit olivat nakuttanet koloja, ja koloihin he olivat iskeneet pitkistä luista veistetyt kalterit.

Alkeellisten kaltereiden taakse moni suuren saaren matoran ja toisaalta kulloinkin epäsuosiossa olleen heimon zyglak oli nälkiintynyt. Pakoja yritettiin vain harvoin: vankien elinajanodote oli usein pidempi kaltereiden sisä- kuin ulkopuolella. Levottomina aikoina sellit saattoivat olla suhteellisen ahtaitakin. Mutta nyt vain yksi niistä ei ollut tyhjillään, ja sielläkin vieraita oli vain yksi.

Yksinäisen onkalon merkillinen asukki kilisi ja kolisi. Se maalasi jotain sellinsä kattoon. Se kilisi ja kolisi aina liikkuessaan, koska siitä roikkui lukuisia helyjä ja taikaesineitä. Karhunkynsiä, kalan kalloja, savisia idoleita ja puisia medaljonkeja. Ne roikkuivat seinämaalarin pitkästä hännästä, ja ne roikkuivat hänen pitkästä kävelysauvastaan. Samoin ääntä piti myös hänen selkänsä merkillinen kalakoriste. Ahvenmainen keinoevä oli sidottu sojottamaan taaksepäin, ja se kulki hänen hartiastansa hartiaan.

Muutenkin sellin ainut vieras näytti oudolta. Harva olisi sitä edes zyglakiksi arvannut, ellei sitten hännän perusteella. Suomuviitta roikkui sen niskassa ja lajilleen ominaisen pitkän pään hän oli piilottanut massiivisen kalankallon sisään. Kuolleen merenelävän silmänaukoista tuijottivat zyglak-vanhuksen vihreät silmät.

Ja nyt ne tapittivat seinämaalausta. Se oli osa kuvitusten sarjaa, joka eteni sellin katosta lattiaan. Niihin oli kuvattuna liskokansan ikiaikaista tarustoa: Meren äiti kaikkine lapsineen, suuria petoja ja valtavia saaliita. Syvimmät ja salaisimmat onkalot. Lukuisat henget ja voimahahmot.

Vanha zyglak katsasti kättensä töitä ja nyökytteli tyytyväisenä. Ennen kuin hän vajosi sen syvemmälle oman rituaalitaiteensa pauloihin, lisko keskeytettiin.

”Tietäjä Fatizax!”

Kalankalloinen zyglak käännähti sellin kaltereiden suuntaan nimensä kuultuaan. Kilinää ja kolinaa.

Vihreät silmät pullistuivat kuopissaan, kun liskojäärä huomasi vierailijansa.
”Metsärannan Racxel, päällikkö suuri, minua tapaamassa! Hullu maailma! Ruodot kertoisivat, vaan minkäs teet, kun eivät anna lukea! Kreeh-heh-heh!”

Kaltereiden toiselta puolelta Fatizaxia katseleva liskotar ei ollut varma, puhuiko vanha shamaani itselleen, vaiko ehkä hengille tai jumalille.
”Tervehdys, kunnioitettu tietäjä”, Racxel vastasi muodollisesti, mutta ilmiselvän pakotetusti. Selliin sullottu shamaani nyökytteli ja ravisutteli sauvaansa. Sen kalankallo valahti silmille, mutta Fatizax virnuili leveästi päähineensä alta. ”Tänne se tuli minua tapaamaan, kotikalan uumeniin, vihoviimeiseen koloon! Viskasivat minut tänne, vaikka olen tietäjistä mahtavin! Kreeh-heh, aika kieroa! Ja vielä että sinä kävisit minua katsomassa!”

Racxel tuhahti äänekkäästi.

”Puhuttuani skakdien kuriirin kanssa ymmärsin, että jotain on tehtävä. Mutta Kurielez ja Rhak’elakkin lahko eivät tee mitään kansamme hyväksi!” sininen zyglak puisteli päätään. ”Yritin puhua heille, mutta Kurielez väittää Meren isän kieltävän kaiken. Pelkäävät vain oman asemansa puolesta, typerät pelkurit.”

Tietäjä Fatizax katsoi vierastaan velmusti. ”Kreeh-heh-heh, ellen aivan väärin muista, se oli korkean tytär Racxelin itsensä puolisovainaa, joka auttoi Kurielezin valtaan…”
”Minun ja Zyxaxin liitto oli omassa ajassaan järkevä!” Racxel ärähti. ”Vaikka en muistelekaan ukkoa lämmöllä, niin ainakin hän kanavoi heimojen pelon, vihan ja uskonnollisen heräämisen Bio-Klaania vastaan. Hän nosti zyglakit Allianssin täysivaltaisiksi jäseniksi.”

Shamaani sellissään kuunteli kilisevää kalloaan nyökytellen Metsärannan Racxelia, joka jatkoi vielä. ”Se on paljon enemmän, kuin mitä Kurielez ja hänen väkensä saattaa ilmoittaa ansioikseen.”

Vihreät mulkosilmät kalakallon sisuksista tuijottivat Racxelia jatkoa janoten, joten sininen liskotar avasi jälleen terävähampaisen kitansa: ”On selvää, mille tielle Rhak’elakkin lahko on meidät johtanut.”
”Henget itkevät!”
”Ja kaikki heimot kärsivät.”
”Ja!” tietäjä huudahti ”Heittivät tosien jumalten toden palvelijan selliin, kreeh-heh! Totuuteni oli heille liikaa, yhtä ovat sokeita kuin ahne laaksojen Guus!”

Racxel muisti hyvin, kuinka Fatizax oltiin tuomittu harhaoppiseksi ja vangittu. Pian sen jälkeen, kun heimot olivat valinneet Zyxaxin edustamaan heitä, pohjoisten vuonojen heimon julma johtaja oli määrännyt kaikki tietäjät käyttämään Rhak’elakkin huntua ja omistautumaan Meren äidin sijasta Meren isälle. Vanha jäärä Fatizax oli – täysin ennalta-arvattavalla tavalla – tullut mieluummin paiskatuksi selliin kuin taipunut uusiin painotuksiin.

Racxel oli osallistunut muutaman shamaanin painostukseen itsekin. Yhtenäinen oppi vaikutti siinä tilanteessa voimalta, Metsärannan päällikkö muisteli Zyxaxin valtaannousun aikaa. Mutta vallan antaminen lahkolle oli typerä virhe, eikä lainkaan heimojen eduksi.

”Tulin tarjoamaan sinulle vapautta, sekä hakemaan sinusta liittolaista.”
”Mutta minulla on jo niin monta ystävää!” Fatizax huudahti maireasti. ”Meren äiti! Kotikalan sieluvahti! Sarvipäiden synnyttäjä ja routamaan henkiopas! Iso-atrain Artelax!”

Ennen kuin Metsärannan heimopäällikkö ehti reagoida siihen, miten tietäjä luetteli henkiolentoja, vankisellin shamaani jatkoi riemastuneena. ”Ja he kaikki tahtovat minut ulos täältä, ruotoja lukemaan ja oppeja jakamaan! Rahhh, mennään jo!”

Typeristä pelkureista ei ollut Metsärannan Racxelille apua. Ehkä sekavasta shamaanista olisi.

”Muutama ehto ensin, tietäjä”, sininen lisko lausui. ”Sinun täytyy tehdä, mitä käsken.”

Fatizax kalisutteli sauvaansa ilmassa, ja heilutteli sitten häntäänsä. Keskipitkän kilinähetken jälkeen shamaani nyökkäsi Racxelille. ”Henget… ovat samaa mieltä.”
”Sinun on myös annettava anteeksi kaikille, jotka ovat kääntyneet Rhak’elakkin lahkon puoleen ja tahtovat tulla takaisin oppiesi äärelle. Tarvitsen sinua yhdistämään meitä… en aiheuttamaan erimielisyyksiä.”

Shamaani raapi leukaansa. ”Minun nuotioni äärelle saa kyllä tulla, jumalille ja hengille jätän tuomiot, oppikoot harhailijat heiltä!” Fatizax myöntyi, mutta jatkoi vielä mutisten. ”Paitsi se yksi luopio Lergelaz, mokoma joutaisi verkon painoksi…”

Sininen naaraslisko jätti viimeisimmän kommentin huomiotta. Tietäjä vaikutti riittävissä määrin yhteistyökykyiseltä.
”Ennen kaikkea tarvitsen sinua henkimaailman yhteyksiesi tähden”, Racxel vielä varmisti.
”Kreeh-heh-heh! Kalaonneako toivot? Vaiko ehkä hyviä säitä?”

Racxel siristi valkeita silmiään. ”Minä luulen, että sinä tiedät täsmälleen, mistä puhun.”
”Ilman muuta, suuri päällikkö Racxel, ilman muuta.”
”Hyvä. Siinä tapauksessa…”
Metsärannan Racxel otti askeleen ja asettui kaltereiden viereen. Hän katseli niitä ylhäältä alas ja alhaalta ylös.
”Nämä kalterit ovat pitäneet vankinaan lukuisia matoraneja ja nälkää näkeviä zyglakeja…”, Racxel mietti ääneen ja piti pienen tauon. Hän asetti pitkät kyntensä sellin kaltereita vasten. ”Mutta eivät Metsärannan heimon mahtavinta.”

Racxelin siniset kourat tarttuivat kovetettuihin kaltereihin. Lisko asetti kummatkin jalkansa tukevasti lattian mutaiseen massaan. Terävät kynnet upposivat lattiaan. Sitten alkoi vääntäminen.

Valtavan liskopedon kourat kiskoivat kaltereita eri suuntiin. Lihaksikkaat raajat pullistuivat ja kaikki väljyys Racxelin käsiä koristavien korujen ja raajojen väliltä katosi.

Fatizax katsoi näkyä ja alkoi räkättää. ”Kyllä, kreeeh-heh! Juuri niin, tyttö! Kreh-heh-heh!”

Racxel puri hampaitaan yhteen ja keräsi kaikki voimansa.

Pieni räsähdys. Ensimmäinen sirpale singahti vääntyneestä kalterista, ja sitten tuhannet. Kaksi kalteria katkesivat liskon voimien edessä.

”Ha ha, kreeh-heh-her! Aivan, kyllä! Kiitos Meren äiti, kiitos Metsärannan tytär!”

Sininen lisko Racxel huohotti ja availi ja sulki kouriaan. Hetken tasaamisen jälkeen hän nosti valkosilmäisen katseensa shamaani Fatizaxiin.
”Nyt meidän on liikuttava nopeasti.”

Hunnutettu zyglak kuurasi vanhoja maalauksia ison teltan edustalta. Ylitietäjä Kurielez oli määrännyt hänet puhdistamaan liiat henkihahmot pyhistä maalauksista. Rhak’elakk tuli saada keskiöön.

Lisko poimi pesusienen ämpäristä likoamasta. Ikiaikainen zyglak-perinne oli tuottanut paljon pyhiä maalauksia, joten korjailtavaa oli paljon.

”Ylitietäjä Kurielez! Ylitietäjä Kurielez!” hän kuuli huudettavan, ehkäpä jostain ruokatelttojen luota. ”Ylitietäjä!”

Kuuraamishommiin päätynyt lahkolainen mietti, mitä mahtoi olla tekeillä. Oliko T’haok kenties nousemassa ennenaikaisesti pintaan?

”Ylitietäjä Kurielez!” hätääntynyt ääni jatkoi. Tuliko se sittenkin sellien suunnalta? ”Ylitietäjä! Vanki on karannut!”

Uh-oh.

Lahkon lisko laski pesusienen maalausten äärelle, ja kaivoi tikarin vyöltään. Meren isä vaati palvelijoiltaan taas paljon.

”Mitä sinä luulet tekeväsi?” Racxel ärähti kovaäänisesti. ”Jäämme kiinni! Kaikki muut uivat jo merellä!”

Fatizax ei vastannut, vaan kumartui hyräillen pöydän puoleen. Tietäjä penkoi tavaroitaan.

Kaksikko oli kulkenut selleiltä vähän matkaa T’haokin onteloita pitkin tilaan, jossa säilytettiin vankien tavaroita. Vaikka T’haokilla asusti lähinnä Kurielezin lahkolaislojalisteja, pyhä pelko tietäjä Fatizaxin muinaisia luonnonvoimia kohtaan oli saanut Kurielexin takavarikoimaan suuren osan shamaanin taikakaluista.

Metsärannan Racxelin kärsivällisyys oli koetuksella. Muutama muu zyglak, jonka Racxel oli puhunut puolelleen, olivat paenneet T’haokin salakäytävien kautta aivan aikataulun mukaisesti. Liskottaren vastavapauttama shamaani tahtoi kuitenkin hidastella rituaaliesineidensä äärellä.

”Täällä he ovat!” kaikui vihainen ääni jostain kauempaa ontelon mutkan takaa. Lahko oli aivan heidän kannoillaan.

”Fatizax!”

”No nyt!” tietäjä huudahti ja nosti kaiken muun rojun joukosta esiin pienen talismaanin. ”Mennään, Metsärannan tytär, mennään!”

Kaksi zyglakia ottivat jalat alleen ja lähtivät juoksemaan vastakkaiseen suuntaan kuin mistä ääni oli kuulunut.

T’haokin onkalo kaarsi vasempaan. Ensin loivasti, sitten jyrkästi. Lopulta niin jyrkästi, ettei kumpikaan karkulaisista huomannut mutkan takana väijynyttä lahkolais-zyglakia. Kurielezin kätyri loikkasi käyrä puukko kourassa Racxelin kimppuun.

Taistelevat liskot rojahtivat maahan ja kierivät käytävällä muutaman kierroksen. Kun oli lahkolaisen vuoro olla päällä kolmannen kerran, Racxel ponnisti itsensä hännällään pystyyn ja mäjäytti väijytyspapin seinää vasten. Metsärannan sininen liskosoturi avasi kitansa ja puri hunnutettua lajikumppaniaan päähän.

Kurielezin lahkolainen rääkäisi kauhuissaan, kun Racxelin hampaat upposivat hänen nokkaansa. Sininen soturi tarttui pappia hartioista ja käänsi tämän kehoa oikealle. Puremaansa päätä hän pakotti vasempaan.

Lahkolaisen niska rusahti kovaäänisesti ja Racxel päästi velton Zyglakin otteestaan. Hunnutettu raato vajosi T’haokin onkalokäytävän lattialle.

Tilannetta sivusta seurannut Fatizax pudisteli päätään. ”Ei ole hyväksi valuttaa verta pyhissä saleissa… mutta mitäs toisaalta olivat mänttejä.”

Racxel vastasi äkäisellä mulkaisulla, ja jatkoi juoksua. Tietäjä seurasi perässä, mutta hidasti kulkuaan kaivaakseen jotain vyöltään. Racxel huomasi viivästyksen.
”Tule nyt!” hän murisi. ”Pakoreittimme on aivan kulman takana!”
”Kreeh, heh, tyttö sentään… Minun täytyi varmistaa, että tämä talismaani oli tallessa!” tietäjä perusteli toimiaan. ”Sinä tarvitset minua, ja minä tarvitsen tätä! Tämä on kaikista voimallisin esineeni! Välttämättömyys siihen, minkä tahdot minun tekevän!”

Kahden zyglakin päästessä pakokäytävänsä suuaukolle, shamaani Fatizax nosti mainitun taikakalun esiin. Talismaaniksi se oli aika iso ja outo. Se oli tehty huovasta ja taidokkaasti koristeltu.

Se oli nelisakarainen.

Ja se oli myös hattu.

”Mitäs kökkäreen börgälettä!” henkiolennon ääni kuiski jostain taikakalun syövereistä.

Klaanon Rope

Paras meistä

7.5.2017 Matoro 11 kommenttia

Bio-Klaani

Linnaketta ei oltu koskaan suunniteltu kovin laajamittaiseen sotaan. Läpi vuosien sen muurit olivat enimmäkseen estäneet onnettomia villiraheja eksymästä kaupunkiin. Toki sen yli kymmenmetriset kivimuurit kykenivät kilpistämään monenmoisten rauhanrikkojien aikeet, mutta nazorakein tulivoimaa vastaan kivimuurit olisivat vain hidaste. Se tosiasia oli omiaan nakertamaan kaupunkilaisten uskoa selviytymiseen.

Admin piteli kiinni purppurakaavustaan estääkseen sitä liehumasta liikaa tuulen mukana. Metrejä leveällä muurinharjalla puhuri oli kova. Näkymä kaupungin pohjoispuolen pelloille oli pilvinen. Se oli ollut toasta aina kaunis, vaikka metsää olikin nykyisin paljon vähemmän. Vuodesta toiseen hän oli muurinharjoilta seurannut, miten linnaketta ympäröiviä maita oltiin asutettu. Pienet mökit olivat levinneet pohjoiseen joen kumpaakin rantaa, tuoden mukanaan puutarhat ja pienet tiet. Jokaisesta niistä jotkut olivat löytäneet kodin, kiitos Bio-Klaanin.
Heillekin pitää linnakkeessa olla tilaa, kun Allianssi jatkaa etelään etenemistään, hän pani merkille huolissaan. Heidän suojakseen kaupungin muurit olivat alun perinkin rakennettu. Nyt tilaa hädin tuskin olisi. Tawasta se tuntui kammottavalta. Jokainen, joka ei saisi suojaa linnakkeesta, olisi Bio-Klaanin pettämä.

Vuori, joka kohosi kaukana horisontissa, oli jo kauan sitten tuntunut majesteettiselta muistutukselta siitä, miten pieni Tawan linnake lopulta oli. Aikanaan kyse oli ollut jylhän maamerkin kunnioittamisesta, mutta nyt uhka oli konkreettinen. Sen – kutsui sitä sitten Mt. Ämkooksi tai Guartsuvuoreksi – siluetti muistutti heitä aina sodasta.

Tawa ei tiennyt, kumpaa nimeä inhosi enemmän.

Jossakin noilla mailla linnakkeen ja vuoren välissä samosi Guardian, toa mietti. Hän ei aikonut uskoa mitään muuta vaihtoehtoa.

”Tulitkin aikaisin”, sanoi mirukasvoinen turaga, joka saapui vartiohuoneesta muurille. Hänen rintapieleensä oli kiinnitetty hopeareunuksinen siniussal. Niitä löytyi vain yksi kappale linnoituksesta, ja se kuului Klaanin vartioston komentajalle, turaga Vak-Nektakarille.

”Helei, Vak”, admin vilkaisi häntä. Miehellä oli päällään yksinkertainen, mustasta nahkasta tehty turagankaapu. Sitä koristavat ketjut olivat haalistuneita. Vakin ryhti näytti painuvan kumarampaan vuosi vuodelta. Hän alkoi näyttää vanhalta, toa noteerasi. Turaga huolehti aivan liikaa, etenkin nyt Vartioston vastuunkantajana.

”Pohjoisesta tulleiden joukosta on löytynyt muutamia loistavia muurareita”, turaga kertoi matalalla äänellään. ”Olemme saaneet vallien vahvistustyöt hyvään vauhtiin. Teemme siitä hieman kaarevamman, jotta tykinammukset kimpoilisivat siitä pois.”

Lähdettyään moderaattorin virasta Vak-Nektakar oli ryhtynyt kaupunginvaltuustoon, mutta ei tullut kenellekään yllätyksenä, ettei hän viihtynyt politiikassa. Hän oli ollut aina toiminnan mies.
Kun Vartioston koko oli nelinkertaistettu sodan alussa, se oli myös siirretty pois moderaattorien suorasta alaisuudesta. Paisunut organisaatio oli tarvinnut oman johtajan, ja Vak oli ollut enemmän kuin helpottunut päästessään pois eläkkeeltään. Po-musiikki ja liskojen hoitaminen olivat käyneet lopulta pitkästyttäviksi.

”Kiitos, että olet niin positiivinen. Kaikki eivät ajattele samoin”, Tawa sanoi. ”Onko vartiostolla kaikki, mitä se tarvitsee?”

”Ei, neiti admin. Ei ainakaan linnoitustarpeista. Meillä on käynyt aina välillä toiakin auttamassa. Mutta tiedättehän te, aina voisi olla lisää miehiä ja aseita. Etenkin aseita.”

Salaman toa veti kädet puuskaan ja katsoi kauas metsiin. Kaikki Telakasta poliisivoimiin ja Vartiostoon pyysivät lisää aseita. Ja se oli täysin ymmärrettävää. Tawasta vain tuntui käsittämättömän turhauttavalta vastata kaikille, että ei, aseita ei yksinkertaisesti ole enempää, eikä niitä saada kuin hyvällä onnella.

”Aseita en voi, ikävä kyllä, luvata paljoa. Tiedät varmasti, millainen pula sellaisista tarvikkeista on”, Tawa selitti.
”No, vähäaseista yhteiskuntaahan me yritimmekin saada aikaan”, Vak huokaisi ja katseli vuorta. ”Se oli aina todella kaunis idea, Tawa.”
”Niin”, admin vastasi.
”Sääli, etteivät kaikki jaa ideaamme. Niin kauan kuin muilla on aseita täytyy itsekin aseistautua”, turaga mietti. ”Ehkä meidän olisi pitänyt tunnustaa se jo aiemmin. Sitähän Guardiankin tapasi sanoa. Että Klaani ei voisi kuvitella ikuisesti olevansa vaaran ulottumattomissa.”

Salamatoan rauhanomainen yhteisö kaatuisi siihen, ettei aseita olisi tarpeeksi. Guardian olisi ylpeä Kohtalon ironiantajusta.

”Mitä hyötyä on haaveilla sodattomasta maailmasta, jos ei ole valmis edes yrittämään?” admin vastasi hiljaa. Uskoiko hän enää siihen yhtä järkähtämättömästi kuin ennen? Tawa ei ollut enää varma. Hän oli kerran lukenut sananparren, että idealismi ei kestä tulikosketusta, mutta oli aina halunnut uskoa sen olevan väärässä.
Guardian oli jossakin tuolla, hän katseli saartaan. Elossa, kuolleena, kukaan ei tiennyt. Se nakersi naisen toivoa pahemmin kuin sadat nazorak-leuat.

”Meillä on kyllä cordak-tykkejä, samoja mitä Telakan pojat käyttävät. Ammuksista vain on aina pulaa. Sitten on vanhanmallisia sähikäislaukaisimia, sellaisia rhotukalla toimivia. Olemme myös tehneet paljon jousia ja muita sellaisia. Kaikkea on kuitenkin liian vähän siihen nähden, mitä meillä on vastassa.”

”Kuulostaa kekseliäältä”, Tawa vastasi. ”Värvätkää lisää väkeä rakentamaan niitä sekä ammuksia. Bio-Klaani kyllä maksaa palkat heille.”
”Anteliasta. Mitenkä muuten on, onko niitä xialaisia miinoja vielä varastossa? Kunnon miinakenttä linnoituksen ympärille taatusti pitäisi torakat poissa.”
”Ette miinoita linnakkeen ympärystää ennen kuin lähialueet ovat evakuoitu”, admin määräsi. ”Saatamme olla sodassa, mutta emme ota tarpeettomia riskejä.”
Vak kohautti olkiaan.
”Kaikella kunnioituksella, Tawa, en usko, että selviämme, ellei Klaani muutu. Emme ole koskaan kohdanneet mitään näin suurta uhkaa. En halua kuulostaa tuomiopäivän profeetalta, mutta minusta sodassa on oikeutettua käyttää kaikkia keinoja, mitä meillä vain on. Me puolustamme kuitenkin taistelemisen arvoista aatetta!”

Tawa nojasi muurinharjaan ja katsoi kaukaisuuteen. Kaksoisauringot olivat harmaan pilviverhon peittämät. Maan turaga nojasi kävelykeppiinsä.
”Olen saanut sinulta aina rehellisen vastauksen, Vak. Uskotko, että me voimme voittaa?” admin kysyi.

Turaga naputteli leukapieltään. ”Onko uskollani merkitystä?” hän kysyi.

”Valtakunnat nousevat ja kaatuvat uskosta”, toa vastasi.

”En usko, että voimme voittaa, mutta en näe muutakaan mahdollisuutta kuin yrittää. Olemme kaikki näiden muurien sisällä yhtä lailla vankeina”, kertoi Vak vakavana.

”Mutta onko siinä mitään järkeä?” Tawa parahti. ”Toworu ja Harkel ja moni muu on jo kuollut. Moni tulee kuolemaan. Joskus mietin, onko tämä sen arvoista. Mitä jos vain lähtisimme ja aloittaisimme alusta jossain muualla? Antaa torakoiden pitää tämä saari, voimme etsiä uuden. Henkemme ovat arvokkaammat.”

”Nazorakit eivät vaikuta halukkailta päästämään meitä.”

”Niin. Emme edes tiedä, mitä ne haluavat”, Tawa kertoi. ”Kenraali ei ole esittänyt vaatimuksia. He eivät edes vastaa mihinkään viesteihimme. He eivät halua neuvotella.”

”Ei muakakaan neuvottele saaliinsa kanssa”, Vak vastasi. ”Nazorakit eivät voi hävitä tätä sotaa. Vaikka me saisimme heidän hyökkäyksensä torjuttua, he olisivat edelleen turvassa pesässään, ja silti heitä olisi sata kertaa meidän määrämme. He voisivat yrittää uudestaan ja uudestaan, ja lopulta voittaisivat.”

”Kiitos, että olet rehellinen”, admin katsoi vanhaan ystäväänsä. ”Me puhumme liian harvoin.”
”Olemme kiireisiä.”
”Niin. Palkkasin vähän aikaa sitten itselleni sihteerin. Kaikki se kirjanpidon ja aikatauluttamisen määrä alkoi käydä ylivoimaiseksi.”
”Enpä olisi uskonut. Sinulla sihteeri?”
”Minulle tulee karmean huono omatunto, jos unohdan jotakin. Tuntuu jatkuvasti, että joku Klaanissa tarvitsee jotakin. Sihteeri on helpoin tapa säilyttää mielenterveyteni.”
”Minulla on onnekseni vain pari sataa alaista”, turaga hymähti.
”Minun pitää jatkaa kierrostani pian”, admin sanoi ja kaivoi esiin pitkän listan. ”Käyn tänään läpi kaupunkia. Ehkä se helpottaa. Monet ovat vielä alamaissa viimeaikaisten huonojen uutisten jäljiltä. Se, että tapaan heitä, piristää monia.”
”En tiedä, olenko koskaan sanonut, mutta arvostan sinua valtavasti, Tawa. En usko, että Klaani olisi tällainen ilman sinua. Sinä se osaat valaa toivoa ja sopua. Minä itse en pystyisi hymyilemään ja rohkaisemaan aina.”

”En minäkään”, Tawa vastasi. ”Mutta jonkun on pakko hymyillä.”

Klaanin kaupungin keskipäivä oli ruuhkainen. Aukiolle pystytetyllä torilla myytiin kalaa ja jauhoja, joita lähiseutujen matoranit myivät hyvällä hinnalla kaupunkiin. Torin laidalla poliisipari piti tilannetta silmällä. Joukossa oli käsityöläisiä ja epätoivoisia arvoesineidensä kaupittelijoita. Hinnat olivat kohonneet valtavasti viime viikkoina, Tawa mietti huolissaan. Klaanilla oli omat, suuret ruokavarastot, joita pitäisi alkaa pian levittää.

Admin purppuraviitassaan sai kyllä tilaa kulkiessaan läpi ruuhkan. Kaupunkilaiset tervehtivät häntä, ja hän hymyili heille takaisin. Kaikesta huolimatta hänen alamaisensa rakastivat häntä. Se antoi Tawalle voimaa jatkaa eteenpäin. Niin kauan kuin klaanilaiset uskoivat häneen, hänen velvollisuutensa oli olla vahva.

Tawa pysähtyi herkullisen tuoksun ympäröimälle kojulle, joka mainosti myyvänsä tuoreita leivonnaisia. Suurisilmäinen ko-matoran kysyi varovaisesti adminilta, maistuisiko tälle aidot kermasarvet Steltin tapaan.
”Nämähän ovat erinomaisia”, admin maistoi sokerileivosta. Se oli kenties paras kermasarvi, minkä hän oli koskaan syönyt. ”Missä tämä on leivottu?”
”Tuota, eräs leipuri tuolla vähän kauempana kaupungista tekee ne”, matoran kertoi. ”Laitanko teille kokonaisen pussillisen?”
”Kyllä, kiitos. Voisitko välittää leipurille kiitokseni? Nämä ovat kerrassaan loistavia.”
”Uh, toki, neiti admin. Vien terveiset leipurille.”

Admin pyyhki sokeria suupielistään jatkaessaan matkaansa. Hänellä oli edessä vielä monta kohdetta läpi kaupungin. Asepajoja, avustusjärjestöjä, monenlaisia ryhmiä jotka kantoivat kortensa kekoon Klaanin puolesta. Tawa koki tärkeäksi, että hän osoittaisi näille kiitoksensa henkilökohtaisesti.

Lisäksi kierros saisi hänen ajatuksensa pois viime päivien ankeudesta. Hän ei ollut vieläkään puhunut Visokille, eikä halunnut ajatella kahta muuta adminia.
Yhtä adminia. Se toinen ei ollut enää tittelin arvoinen.
Tähän mennessä se ei ollut onnistunut, sillä hänen aatoksensa palasivat aina heihin.

Satamaan tullessaan hän kohtasi paljon väkeä ja huutoa. Väki tungeksi erään pienen laiturin ympärillä, missä vene valmistautui ilmeisesti lähtemään matkaan. Paraikaa alusta pakkasi joukko pakolaisia – enimmäkseen matoraneja. Tawa tunnisti pitkän, veneen kannella saapastelevan le-matoranin perämies Un-Takiksi. Hän oli yksi tärtäläisinä tunnetusta merirosvojoukosta, joka oli pidätetty Klaanin lähivesiltä. Veneessä näkyi myös veden toa, jonka admin muisteli kuuluneen samaan joukkoon.

”Minne olette menossa?” Tawa hihkaisi heille ystävällisesti, astellen väkijoukon läpi veneen viereen.

”Kauas pois täältä!” huusi Un-Tak ja sai marginaaliset hurraahuudot miehistöltään. Pakolaiset, joista osa oli jo pakkautunut alukseen, lakkasivat pakkaamasta adminin ilmestymisestä kiinnostuneina.
”Tulevatko he mukaasi?” toa kysyi, vilkaisten pakolaisjoukkoa.

”Hekin haluavat pois tämän typerän sodan alta! Rumisheressä on rauhallista ja mukavaa!” perämies sanoi.
”Emme halua kuolla, kun torakat tulevat”, säesti ta-matoran, joka piteli käsissään köysinippua.

”Te olette suuressa vaarassa, jos lähdette avovesille”, Tawa kertoi. ”Tiedätte sen, tiedättehän?”

”Die Pira on tämän kolmen sakarain nopein ja ketterin alus”, vastasi Un-Tak. ”Et voi pitää meitä täällä, jos haluamme lähteä. Minä en ole mikään siivoojaorja eivätkä he halua kuolla!”

”En aio estää teitä, mutta pyydän, harkitkaa tätä. Te olette vaarassa, jos lähdette merelle.”

Joku tarkkasilmäinen olisi saattanut nähdä nazorak-aluksen partioimassa merta silläkin hetkellä. He kaikki kyllä tiesivät hyytävät tarinat kalastusaluksista, jotka hyönteiset olivat syösseet merenpohjaan.

”Klaaninne on uppoava laiva”, totesi tärtäläinen. ”Matkaan, miehet! Meillä on kaikki valmiina! Osa laiturin väestä pakkautui Die Piran kannelle, mutta eivät kaikki, jotka olivat paikalle sitä varten tulleet – he epäröivät.
”Pelkurit! Te kuolette täällä!” Un-Tak suuttui, kun näki, että osa olikin jänistämässä.

”En toivo uppoamistanne, mutta pelkään, että niin käy, emmekä me voi pelastaa teitä. Haluatteko todella antaa kaiken sattuman varaan?” admin vetosi lähtijöihin vielä viimeisen kerran. Se sai muutaman muunkin eroamaan joukosta – pelosta vai kunnioituksesta, sitä ei osannut toa sanoa.

Die Pira irtosi laiturista mukanaan tärtäläispari ja kaksi tusinaa pakolaista. Enemmän heitä oli kuitenkin jäänyt laiturille. ”Onnea matkaan”, hän sanoi hiljaa itsekseen ja todella toivoi olleensa väärässä varoituksissaan.

Jos he kuolisivat, olisiko se hänen syynsä? Hän olisi lopulta voinut kieltää heitä lähtemästä? Tawa jäi yksin ajatuksensa kanssa lähtiessään rannasta. Tapaamisia päivälle oli vielä useita.

Klaanin ensimmäinen ja vanhin todellinen ”asetehdas” sijaitsi kaupungin reunoilla muurien ulkopuolella, melko lähellä Telakkaa. Mustanpuhuva rakennus oli ruosteessa ja selvästi nähnyt parempia päiviä. Sen peltikatosta sojotti savupiippuja ryppäänä taivaalle, ja vain yhdestä niistä muodostui taivaalle musta pilvi. Tehdas oli tehty hyvin kauan sitten, mutta sen alkuperäinen rakennuttaja oli lähtenyt aikoja sitten. Hänen mukaansa Bio-Klaanin ”suhteettoman” tiukat ympäristömääräykset olivat estäneet kaiken bisneksen. Tawa oli kuullut miehen hankkineen ölynporauslautan Xian aluevesiltä pian sen jälkeen.

Ovea vartioivat kaksi karua ja julmasti irvistävää robottia, jotka tekivät liioitellun sotilastervehdyksen tunnistaessaan adminin. Se sai toisen konemiehen kämmenen lentämään kivenheiton päähän.

”Helei? Oletko täällä, Zeruel?” Tawa huhuili astuessaan sisälle suureen tehdashalliin, joka oli täynnä mitä erilaisempia laitteita. Enimmäkseen niiden muotokieli oli harmaata, rujoa ja improvisoitua.

Kumaraselkäinen, haalistuneen mustanpuhuva hahmo ilmestyi sivuhuoneesta.
”Ha ha ha, Tawa!” entinen paha diktaattori hörähti. Kolmimetrinen jättiläinen nojasi metalliseen kävelykeppiinsä vaivalloisesti. Iän näki hänen haarniskastaan: kaikki kiilto oli sen metallipinnasta kadonnut aikoja sitten, ja tilalla oli ajan kuluman ja lukemattomien naarmujen luoma karhea pinta. Hänen suuri, repaleinen viittansa makasi paksuna hänen leveillä harteillaan.
Zeruelin kasvoton naamio oli uurteita täynnä, ja hänen mustat sarvensa olivat kuluneet lyhyiksi.

”Tuota, ovivahdiltasi irtosi taas käsi”, admin huomautti.
”Surkea 35”, Zeruel tuhahti. ”Täytyy hitsata se tällä kertaa tiukemmin. Ha ha ha!”

Tawa katseli ympärilleen Bio-Klaanin yhdistettyyn metallinkierrätyskeksukseen ja asetehtaaseen. Tai, no. Tehtaaseen. Mutta se tuotti noin kolmetoista asetta enemmän kuukaudessa kuin mikään muu asia Klaanissa, joten sai luvan kelvata. Ensisijaisesti tehtaalla kuitenkin tehtiin kaikkea muuta: varaosia Laivastolle, uuneja, suihkuja, takseja ja monia muita esineitä.

Koneiden ääni kuului etäisenä rakennuksen toisesta suuresta konehallista, jossa varsinainen tuotanto tapahtui. Zeruelin oma puoli oli pikemminkin romuvarasto, kirpputori ja hullun tiedemiehen paja. Toki hän johti koko tehdasta, mutta eläköidyttyään Klaaniin entinen kyborgikeisari ei enää nauttinut hallitsemisesta siinä määrin kuin mitä hän nautti luomisesta.

Siivoamisesta hän sen sijaan ei nauttinut, ja sen näki. Zeruelin elämän suurin katastrofi aikoihin oli ollut Killjoyn putoaminen hänen sulattoonsa, kun tämä oli ratkonut välejään admin Guardianin kanssa. Vahkimiehen karrelle palaneita riekaleita sai siivilöidä oikein hyvästä metallista vielä viikkoja tapauksen jälkeen, eivätkä kaikki osat olleet varmaankaan vieläkään sulaneet. Ajatus siitä, että missä tahansa metalliesineessä, mikä Klaanista löytyi, saattoi olla palanen Killjoyn pakaraa sai tehtaanomistajan höhöttelemään itsekseen.

”Vartiosto pyysi lisää aseita”, admin kertoi. ”Mutta teillä on varmasti valtavasti tehtävää muutenkin.”

”Kyllä me työt saamme tehtyä, mutta raaka-ainetta ei tahdo riittää”, Zeruel köhi. ”Malmikuljetuksia ei ole saatu pitkään aikaan, pirulaisia nuo torakat. Olemme järjestäneet keräyksiä ja kaapineet kokoon kaiken kierrätysmetallin, mitä on helposti löytynyt lähiseuduilta, mutta ei se riitä pyörittämään tätä paikkaa kovin pitkään. Laivaston poikien osat vievät paljon rautaa!”

Ei se Tawaa yllättänyt. Kenelläkään ei ollut tarpeeksi. Kaupungin resurssit eivät yksinkertaisesti riittäneet kaikkeen siihen, mitä heidän olisi pitänyt saada aikaan.

”Ymmärrän”, toa vastasi. ”Oletteko olleet yhteydessä ortoneihin? Heistä voisi olla apua.”

”Emme ole kuulleet maanalaisten kaupungista viikkoihin. Kenties hekin ovat paenneet ötököitä. Hyviä kaivajiahan ne torakanpirulaiset ovat.”

”Ehkä meidän pitää selvittää heidän tilanteensa”, admin mietti. ”Iniko on ollut usein heihin yhteydessä. Ehkä kysyn häntä lähtemään pienellä joukolla tutkimaan, mistä on kyse.”

”Sitä varten pojat voivat ottaa minun uuden Nöpöni”, Zeruel sanoi ylpeänä ja osoitti pajan perällä seisovaa jättiläiskonetta. ”Se vaatii vielä vähän virittelyä, mutta pitäisi käydä moiseen.”

Tawa nyökkäsi. ”Pärjäätte tehtaalla hienosti. Minä selvitän, mitä voimme tehdä orton-asialle.”

Jälleen yksi asia tehtäväksi, hän huokaisi. Ehkä hän ei ehtisi murehtia lainkaan, jos keksisi itselleen tarpeeksi paljon työtä.
Aivan kuin hän voisi olla murehtimatta.

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun Tawa pääsi listallaan viimeiseen kohtaan. Kyseessä oli Vahtikoirat-nimitystä käyttävä vapaaehtoisjoukko, mutta admin ei tiennyt aiheesta sen enempää. Joukkio oli perustettu vain viikko sitten, ja he olivat anoneet audienssia Guardianin kanssa siitä asti.

Toivottavasti he eivät pety, kun kyseessä onkin eri admin, salama-toa mietti kävellessään läpi rauhallisen asuinalueen. Kaupungin asukkaat tervehtivät häntä hymyillen – siellä täällä esiteltiin epävarmoja kysymyksiä tulevasta. Hän vastaili niihin miten parhaiten taisi. ”Kyllä, toki me selviämme”, ”Ei, nazorakit eivät voi kaivautua Klaaniin alhaalta käsin”, ”Kyllä, ruokaa riittää varastoissa pitkäksi aikaa.”
Se, että hän henkilökohtaisesti vakuutteli tavallisille kaupunkilaisille tilanteen olevan hallinnassa, vaikutti toimivan. Tawa alkoi lähes uskoa siihen itsekin.

Ampumaradalta kaikuvat laukaukset kertoivat Vahtikoirien olevan harjoittelemassa. Se oli sama rata, jolla Guardianillakin oli ollut tapana harjoitella. Ei sillä, että Klaanissa olisi ollut kovin laajasti ampumaratoja tai ampumaharrastusta. Vaikka kaupungissa asuikin joukko Välisaarten parhaita taistelijoita, ei heidän kykyjään kovin usein ihailtu. Klaanin sankareissa oli parempiakin ihailtavia ominaisuuksia kuin heidän kykynsä tappaa.

Sodan aikana olennaisimmaksi ominaisuudeksi vain usein osoittautui kyky tappaa, toa murehti. Ka-bla-blam, kaikui yhteislaukaus katoksista.
”Kolme laukausta polvelta! Yksi, kaksi, kolme, neljä!” Ka-bla-blam. ”Laukaus seisaalta Yksi, kaksi, kolme, neljä!” Kaa-bla-blam. ”Patruunat ulos! Lataus!” Klik, klik, kuumia rhotuka-kapseleita lenteli kivääreistä, ja uusia sellaisia työnnettiin sisään. ”Valmiina!”
Huutaja oli Omeran, joka tunnettiin paremmin ”Sota-Omppuna.” Se johtui hänen tavastaan saada Zakazin sisällissota tuotua joka ikiseen keskusteluun mistä hyvänsä aiheesta. Toisinaan oli kyse sodan suuresta vaikutuksesta purkkiruoan yleistymiseen, toisinaan taas postkardalaisen taiteen hiipumiseen. Ei ollut aihetta, missä tuo sotaveteraani ei nähnyt traumaattisen konfliktin kynsiä.

Katoksessa oli kaksikymmentä skakdia, joille hän huuteli komentoja. Sadan metrin päässä edessäpäin heitä tuijottivat maalitaulut, joihin oli piirretty nazorakien siluetteja. Paksuissa puulevyissä oli siellä täällä mustia, hiiltyneitä osumanjälkiä. Palanut, kitkerä tuoksu levisi niistä.

”Jokainen ammus, joka ei tapa, on hukkaan heitetty mahdollisuus!” Sota-Omppu huusi miesten ladatessa. Vanhojen rhotuka-kiväärien lataaminen oli hidasta – patruunat piti poistaa, ja sitten rumpuun työnnettiin uudet. Yhdellä latauskerralla sai kahdeksan kuolettavaa laukausta, mutta harjoituksissa he käyttivät kivääreitä huomattavasti matalatehoisimpina, jolloin energiapatruunasta riitti laukauksia nelinkertainen määrä. ”Muistakaa, että toverinne takarivissä pitävät teidät turvassa ladatessanne – mutta jos ette ole valmiita, kun heiltä loppuvat ammukset, alkaa kaatua miestä! Puolitoista minuuttia, siinä ajassa teidän pitää olla valmiita.”

Omeran oli hieman kyrmyniskainen hahmo mustavihreällä haarniskalla, josta roikkui kuivia lehtiä maastovärinä. Hänellä oli päässään aavikonkeltainen kypärä, jossa oli aukot hänen harjalleen. Kolhuista ja mustumista päätellen kypärä oli palvellut Zakazilta saakka. Skakdiksi Omppu oli yllättävän pienileukainen, mutta pyrki kompensoimaan sitä syvällä, miehisellä bassoäänellään, joka olisi sopinut Bayrakin elokuvan päähahmolle. Omeranin oman tarinan mukaan hänen äänensä ei ollut alunperin sellainen – se oli vain odottamaton sivuvaikutus eräästä kovasta iskusta kaulaan, jonka hän oli saanut.

Tawa jäi seuraamaan harjoituksia ovelle. Ne tuntuivat kestävän aivan liian pitkään. Loputtoman tuntuisten sotilaskomentojen ja yhteislaukausten jälkeen Sota-Omppu antoi käskyn lopettaa. He alkoivat keräämään patruunoja uudelleentäyttöä varten – sekin oli yksi etu, kun käytettiin pienitehoisia energiapulsseja: ammuttaessa patruuna ei kärventynyt käyttökelvottomaksi, vaan sen saattoi uudelleenladata.

”Öh, neiti admin”, Omeran huomasi vasta nyt hiljaisen tarkkailijan. ”Me, tuota, olimme kyllä voineet keskeyttääkin.”
”Helei”, Tawa tuli pidemmälle. Hänen piti nostaa purppuraviittaansa helmaa, ettei se olisi tarttunut kivikynnykseen. ”Ei se mitään. Halusin seurata harjoituksianne ilman, että tiedätte sitä. Olen huomannut, että läsnäoloni saa monet hermoilemaan.”

Toiset vahtikoirista jatkoivat aseensa puhdistamista juuri noteeraamatta toaa, mutta osa ei oikein tiennyt, olisiko pitänyt nousta ja tehdä kunniaa. Jotkut yrittivät jatkaa kivääriensä huoltamista parhaansa mukaan, mutta siitä ei oikein tullut mitään – ei sitä joka päivä näe Bio-Klaanin ihailtua johtajaa ilmielävänä ja läheltä. Admin oli huomannut, miten moni muutti heti käyttäytymistään hänen läsnäollessa – kaikki yrittivät olla mahdollisimman kohteliaita ja hienoja. Se oli hieman hullunkurista, mikä sai ukkosneidon hyvälle tuulelle.
Guardiania olisi moinen joukko tervehtinyt jämäkällä asennolla ja sotilastervehdyksellä. Ainakin se oli sotilaille helpompaa, kun ei tarvinnut miettiä itse, miten reagoida. Silti se sai adminin hieman murheelliseksi. Niin se olisi saanut Guardianinkin.

”Komentaja Omeran ja Vahtikoirien ensimmäinen komppania, palveluksessanne, neiti admin!” tumma skakdi esittäytyi filmitähden äänellään.
”Lepo vain”, Tawa sanoi. ”Vahtikoirat, vai? Hilpeä nimitys sotilasjoukolle.”
”Olemme Viimeisen Vartijan uskollisia seuraajia”, komentaja kertoi. ”Suoraan sanottuna, toivoimme, että eversti Guardian itse ehtisi vierailemaan luonamme, mutta hänelläkin on varmasti paljon tehtävää. Salainen tehtävä pohjoisessa ja sitärataa”, hän iski silmää kuin olisi muka tietänyt jotakin.
”Niin. Niin hänellä on”, salaman toa vastasi varovaisesti. Hän kääntyi katsomaan skakdijoukkoa, joka oli kokoontumassa lähtemään – joukossa oli joitakin vanhoja miehiä, Omeranin ja Guardianin kaltaisia kaiken nähneitä sotilaita, mutta enemmistö heistä toi Tawalle enemmän mieleen Bladiksen. He olivat nuoria skakdeja, joiden silmissä paloi vielä ripaus viattomuutta ja uhkarohkeutta. Mikä pahinta, heistä näki vakaumuksen. He olivat sotilaita, jotka uhraisivat henkensä uskollisuudestaan Guardianille.

Tawa huokaisi. He ihailivat vain kuvaa ja ajatusta Vartijasta. Suurta klaanilaista sotasankaria.
”Näytitte osaavanne asianne hyvin”, Tawa kertoi sotilaille. Hän oli ensin harkinnut kehuvan heidän ampumataitojaan, mutta se olisi tuntunut väärältä.”Haluan kiittää teitä henkilökohtaisesti valmiudestanne taistella Bio-Klaanin puolesta. Kaupunkimme… kaupunkimme puolustus nojaa teidän kaltaisiinne vapaaehtoisiin, jotka uskovat siihen, että me voimme voittaa ja selvitä.”
Ne sanat kumisivat tyhjyyttään. Tawa näki nuoret skakdit huutamassa, ampumassa ja kuolemassa hänen ja Guardianin nimessä.

”Eläköön, Bio-Klaani!” innostui yksi nuorista skakdeista huutamaan. Pian hänen hurraahuutoihin yhtyivät monet muutkin. ”Eläköön! Eläköön! Torakoita turpaan!”

Tawan oli pakko kääntyä selin iloitsijoihin ja ottaa heistä etäisyyttä, sillä hän yritti parhaansa mukaan olla kyynelehtimästä. Voitonlaukaukset pamahtelivat ilmaan ja sotilaat vannoivat ikuista uskollisuuttaan samalla, kun hänen Guartsunsa oli… jossakin, ehkä kuolleena tai haavoittuneena, ja Harkel makasi haudassa, samalla tavoin everstin inspiroimana…

”Anteeksi, minun on mentävä”, Tawa sanoi Omerannille ja keräsi kaiken tahdonvoimansa hymyyn.
”Selvä. Hyvä että kävit! Olisi tosi hienoa, jos sanoisit vielä eversille, että ehtisi tapaamaan meitä kun palaa!”
”Sanon”, toa lupasi, mutta oli jo astelemassa rivakasti pois ampumaradalta viitta maata siintäen. Tällä kertaa hän ei pysähtynyt puhumaan jokaiselle vastaantulijalle, ei kyselemään heidän kuulumisia ja rohkaisemaan heitä. Hän vain hymyili kulkiessaan heidän ohitseen. Hymyili hymyä, joka peitti epävarmuuden ja surun ja pelon paljon paremmin kuin kanohi Hau saattoi ikinä.

Vasta Admin-tornin suojiin päästessään hän saattoi kadottaa kasvoiltaan hymyn, jonka hän oli kilvekseen loihtinut. Hän vilkaisi hiljaista aulaa, jonka seinillä adminien toimistot olivat. Kaikki neljä. Visokin ovi oli kiinni, mutta Tawa ei olisikaan valmis puhumaan tälle. Guardianin ovi oli myös kiinni, vaikka Tawa toivoi koko sydämestään sen äkkiä avautuvan. Takimmainen tiloista oli muutettu varastoksi, joka oli tällä hetkellä täynnä kuivattuja elintarvikkeita. Sen ovenpielestä oli revitty irti kyltti, jossa oli aikanaan komeillut Ämkoon nimi.

Tawa huokaisi syvään ja asteli huoneeseensa. Hän heitti purppuraviittansa naulakkoon ja silitti Nöpöä, joka istui hänen työpöytänsä itsevaltiaana.
”Sinä se vain olet nukkunut”, Tawa piristyi hieman. Ussal-rapu pyöritti silmiään.

Nainen vilkaisi takanaan avautuvan ikkunan näkymää koko kaupungin ylitse. Koko päivän risteily ympäriinsä tuntui hänen jaloissaan, mutta ei estänyt hänen ajatuksiaan vaeltamasta surun poluille. Hetken hän vain katseli kotikaupunkiaan käteensä nojaten ja miettien kaikkea sitä hätää, mihin hän ei ollut vastannut, ja kaikkia niitä, joita hän ei ollut rauhoittanut.

Sellaisina hetkinä hän tunsi itsensä kovin pieneksi ja yksinäiseksi.

Koputus oveen keskeytti hänen mietteensä. Sisään tuli kohteliaan tauon jälkeen ga-matoran Pakari kasvoillaan. Hän piti käsissään kansiota, joka oli varustettu admin-sinetillä.
”Hei, Xela”, Tawa hymyili sihteerilleen. ”Luulin, että olit jo lähtenyt.”

”Neiti admin, olin juuri lähdössä”, matoran sanoi. Hänen äänensävynsä oli Tawan harmiksi aina kovin viileän asiallinen. Xela oli loistava järjestelemään hänen kaaoksen valtaamaa kalenteriaan, mutta matoran ei osannut lainkaan ottaa rennosti adminin ollessa paikalla. Tawa oli yrittänyt sanoa tälle, ettei häntä tarvinnut teititellä, mutta matoran ei ollut ottanut sitä kuuleviin korviinsa. ”Mutta hieman ennen kuin saavuit kuulin jotakin, mikä on tärkeää.”

”Kerro toki”, Tawa sanoi.
Matoran epäröi hetken.

”Tuota, nazorakit upottivat jälleen yhden aluksen. Se pakolaisvene, joka lähti päivällä satamasta, nähtiin saavan osuman torpedosta merellä. Myös pelastusvene upotettiin. Heitä ei pystytty pelastamaan.”

Tawa laski katseensa ja nielaisi. Hän oli ollut oikeassa yrittäessään estää heitä, mutta se ajatus ei tuonut hänelle lämpöä.
”Minä annoin heille luvan siihen”, toa sanoi hiljaa.

Xela ei oikein tiennyt, miten vastata.
”Ei se ole teidän vikanne”, hän lopulta vakuutti. ”Se oli nazorakien vika.”

Tawa nousi ja kääntyi kohti merelle antavaa ikkunaa. Hän katseli hetken sen aavaa autiutta, mutta kun näki sielunsa silmin matoranien hukkuvan, hän käänsi päänsä.
”Minä olisin voinut kieltää heitä. Vakuutin monta heistä jäämään – mitä jos olisin ollut sitkeämpi? Mitä jos olisin yrittänyt vielä kerran, ja olisin saanut heistä edes yhden enemmän jäämään? Mitä jos olisin voinut tehdä niin, mutten tehnyt?”

”Neiti admin”, Xela sanoi hitaasti. ”M-me kaikki ihailemme teitä niin paljon juuri siksi, miten paljon välitätte. Kaikista. En tiedä, miten me selviäisimme ilman teitä.”

”Mutta…” Tawa parahti. Hänen visiirinsä sisäpintaan putosi kyynel.

Xelan ammattimainen ilme säröili, kun hänen suupielensä kallistuivat varovaiseen hymyyn.
”Te olette vahvin ja hienoin henkilö, jonka tiedän”, matoran vakuutti. ”Vaikka aina ei onnistuisi pelastamaan kaikkia voi silti välittää heistä. Ei kukaan pysty pelastamaan kaikkia. Ei edes Toa.”

Tawa istui pöytänsä taakse ja silitti Nöpöä ajatuksissaan. Rapu kurkoitti hänen poskeaan, muttei yltänyt niin korkealle. ”Kiitos, Xela”, toa vastasi lopulta. ”Et tiedä, miten paljon tarvitsin sitä, että joku sanoisi minulle tuon.”

Klaanon Rope

Tervetuloa, poikani…

6.5.2017 Kapura 6 kommenttia

Meri oli autio – ei sieluakaan seilaamassa halki vetten, ei yhtäkään eksynyttä matkaajaa tai tuntemattomuuksiin suuntaavaa seikkailijaa.

Oli vain ikuinen aallokko, tulossa ei mistään ja menossa ei mihinkään.

Ja kaksoisaurinkojen valo.

Taivas, alituisessa liikkeessä, oli tarina ei kenellekään. Auringot nousivat ja laskivat, kipusivat ratojensa huippukohtaan ja laskeutuivat näkymättömiin.

Kerta toisensa jälkeen, väsymättä. Alkusysäys – niin kaukana, että sitä oli mahdotonta kuvitella – oli asettanut valopallot liikkeeseen, eikä niiden tanssin sallittu katkeavan milloinkaan.

Aika oli kadottanut merkityksensä kauan sitten.

Vaan yksi tarkkailija oli uskaltautunut hakeutumaan autiolle merelle, yksinkertaiselle luodolle. Yhdelle lukemattoman monesta; ehkä kulkija oli valinnut tämän perusteetta, tai sitten sillä oli ulkopuoliselle tavoittamaton merkitys.

Matoran suuntasi katseensa taivaalle.

Korkeuksissa ei aluksi näkynyt mitään…

… mutta sitten äärettömyyksistä ilmestyi varoittamatta sulka, musta kuin hiili.

Sitä seurasi toinen. Joukkoon liittyi kolmas.

Sulan tähän maailmaan tuonutta ei näkynyt. Lintujen raakuntaa, jota tällaisessa paikassa saattaisi uskoa kuulevansa, ei ollut. Pikimusta, höyhenenkevyesti alas leijaileva kappale oli ilmestynyt tyhjästä.

Usea muu seurasi sisartensa toimia ja materialisoitui taivaalle yhtä selittämättömästi.

Merkki jostakin? Viesti tuntemattomalla kielellä? Vaiko vain sattumaa; pila, jonka kaikkeus oli suorittanut ainoalle itseään havainnoivalle?

Matoran nappasi yhden taivaista alas leijuvista sulista käsiinsä.

Aallot iskivät rantahietikkoon kerta toisensa jälkeen. Ehkä ne kuluttaisivat sen lopulta pois, ehkä eivät – ja ehkä joku olisi jäljellä tapahtumaa katsomassa, ehkä ei.

Ne, jotka olivat olleet täällä niin kauan kuin matoran, tiesivät, ettei vaihtoehdoilla ollut kovinkaan suuria merkityseroja.

Merkitys itsessään oli vain aaltojen kuljettama kertomus, jolla vangitut viihdyttivät toisiaan.

Kaikki oli jonkin vuoksi – ja kun kaikki oli, mikään ei ollut.

Kaikessa olevassa oli heijastus kaikesta muusta.

Paitsi yhdessä.

Kaukaisuudessa – sitä oli mahdotonta mitata, kuinka monen kion päässä – pisti merestä esiin metallinen torni.

Kiinni tornissa oli monia muita samanlaisia, ja nekin yhdistyivät toisiin.

Metallipalkit työntyivät ulos rakennelmista, asettuivat lomittain, muodostivat valtaisia verkostoja, joiden ympärille kohosi uusia torneja.

Massiivinen kuolonkoneisto valtasi uutta alaa, kasvatti itseään syömällä sisäänsä kaiken, mikä sen eteen vain sattui.

Kone kuivatti merenkin ympäriltään.

Aallot ei mistään, matkalla ei mihinkään, törmäsivät yllättävään esteeseen ja hajosivat maailmanjärjestystä uhkaavalla tavalla.

Koneisto ei kuulunut tänne – se oli selvää jokaiselle epäonniselle matkaajalle, joka sen kaikkinälkäisen muodon horisontissa havaitsi.

Koneisto ei kuulunut tänne, koska se muuttui. Se kasvoi. Se laajeni.

Kaksoisauringot nousivat ja laskivat, aallot kulkivat ikuista matkaansa – se oli luonnollista, se oli hyvää, sen kuului olla.

Mutta tämä tikittävä, raksuttava kompleksi oli ulkopuolinen.

Koneiston sisuksissa murskaantuivat ne luodot, jotka se oli onnistunut ahmimaan itseensä.

Liukuhihnat kuljettivat toisaalle jalostetun aineksen, mutta kone ei sitä tarvinnut – se syntyi itsestään, ilmestyi yhtä vailla selitystä kuin taivaista putoavat sulat.

Sulat, jotka löysivät tiensä jopa koneiston syvimpiin huoneisiin – ne ahtautuivat sisään pienistä rei’istä, joita ei ollut vielä täytetty, ja tekivät matkaa alemmas.

Mikä niitä odotti koneiston syvyyksissä?

Jos ne olivat viestejä, tavoittaisivatko ne vastaanottajansa?

Ja jos niin…

… kuinka tämä vastaisi viestiin?

Klaanon Rope

Sammakko rannalla

16.4.2017 Snowman 16 kommenttia

Bio-Klaanin saari, ranta

https://www.youtube.com/watch?v=UIxtj27XXsA

”Kaveri hei…”

Lumiukon sanat vaikuttivat kuitenkin kaikuvan kuuroille korville. Pullea sammakko jatkoi vain toimiaan, isäntänsä maanittelusta piittaamatta.

Toimet olivat tässä tapauksessa laiska oman mahan rapsuttelu sekä tyhjä toljottaminen horisonttiin. Tai niin Snowie ainakin ajatteli. Hän ei ollut ihan varma, kykenikö Napon harottavilla silmillä oikeastaan katsomaan suoraan mihinkään. Poissaoleva elukan olemus joka tapauksessa oli.

”Napo hei…”

Snowie huokaisi ja päätti pitää paussin. Hän pyllähti kyykkyasennosta takamukselleen. Rantakivikko oli märkä. Hänkin katseli taivaanrantaa kohti.

Maisema oli kaunis. Auringot olivat ehtineet jo laskea, mutta pieni iltahämärä valaisi yhä merimaisemaa. Tähtiä ei vielä näkynyt, eikä ehkä pilviverhon vuoksi tulisi näkymäänkään. Bio-Klaanin sataman valot loistivat kuitenkin Snowien ja Napon vasemmalta puolelta ja värjäsivät meren lämpimillä sävyillä. Taivaalta tiputteli hieman vettä.

Tyyni meri jatkui etelään, kunnes katosi jossain kaukana sateeseen ja sumuun. Siitä, kun Snowie oli viimeksi saapunut veneellään siitä suunnasta, tuntui kuluneen ikuisuus. Reipas reissunaloitus, hajonnut vene, karaokevälikohtaus… Ath-Koro, torakkatappaja, Nimdan valtaamat matoralaiset… Välisaarten meripeto ja yhteinen yö ahtaassa paatissa.

Ja veneeni senkus kelluu satamassa… lumimies mietti. Aika seurue meitäkin oli silloin kasassa.

Minä ja Kepe… Näinköhän me enää löydämme yhteistä säveltä, tai edes osaamme katsoa toisiamme silmiin? Millainen seuraava seikkailumme olisikaan, jos emme olisi koskaan astuneet Profeetan tyhjään maailmaan?

Guartsu… Oletko elossa ensinkään? Miten saatoimme jättää sinut sinne? Et koskaan uskonut minusta pahaa, mutta oliko jo pelkkä sinun hylkäämisesi petos? Koska pidämme seuraavan leffaillan?

Epäonnistuneesta iskusta torakoiden tankkausasemalle oli kulunut jo monta päivää. Snowie muisti menehtyneiden muistotilaisuuden, puhujat ja muistomerkit. Kauniit kukkakimput, sellaiset, jotka oltiin sidottu yhteen muilla kukilla. Niitä oli ollut helpompi tuijottaa kuin katsella ketään silmiin. Tilaisuus oli ollut arvokas mutta vaisu.

Melkein rutiininomainen…

Muutoin päivät muuttuivat puuroksi lumiukon päässä. Suuren osan ajastaan hän vietti jakaen ruokaa, milloin Isä Ruskon johdolla, milloin Zeeronin seuraajien kanssa. Eteeriset sienitytöt auttoivat lumiukkoa usein.

Tai ehkä sittenkin vain pari kertaa…

Ajantaju hukkui apatian vallatessa alaa. Käytävät tuntuivat samanaikaisesti hiljaisilta ja kuurouttavan meluisilta. Keli oli syksyisän harmaa, eikä ruokakaan maistunut yhtä hyvin kuin muutama viikko takaperin. Tai maistui se silti aika hyvin. Mutta ei yhtä hyvin.

Eikä Guardianista ollut kuulunut mitään.

Yksi kateissa oleva vanha matkakumppani muiden joukossa. Ja sitäkin joukkoa alkoi olla aika paljon.

Killjoy. Olen kuullut vain huhuja, enkä tahdo ehkä uskoa niistä ainuttakaan. Domek, missä menet? Tietääkö kukaan?

Oranssin nenän suunta valahti apaattisesti alaspäin, kun Snowie huokaisi syvään ja painoi päänsä. Häntä kauhistutti ajatus siitä, miten vähän hän oli uhrannut ajatuksia kaikille niille kanssaklaanilaisilleen, jotka tuntuivat hävinneen sodan melskeeseen.

Miksi kukaan ei ole enää kahviossa kanssani? En minä pelkälle kahvikupille tahdo jutella.

Vaikka väkeä oli kaupungissa päivä päivältä enemmän, piiri tuntui silti pienenevän. Jotkut hävisivät, toiset menehtyivät, ja sitten oli…

Ämkoo. Mäksä.

Välähdys Harkelin suohon vajoavasta ruumiista.

Miekkapiru.

Niin moni asia oli muuttunut, ja kaikki pahempaan. Tutuille ja tuntemattomille, massoille ja yksilöille.

Vaikka kaipa joku tästäkin hyötyy ja saa rattaita taskuunsa.

Omat säästönsä Snowie oli antanut pois jo viikkoja sitten. Se tuntui aika pieneltä eleeltä, kun ei niitä rahoja paljon ollut muutenkaan. Mitätön summa sodassa, mutta ehkäpä se toisi jollekin hedelmiä pöytään tai villapeiton sänkyyn. Lumimies huomasi ilmojen viilenevän.

Vielä Ath-Koron matkan aikaan sota olisi kuulostanut Snowiesta etäiseltä ajatukselta. Kaukaiselta. Ajassa tai paikassa, kunhan ei Välisaarilla, nyt.

Taisin olla aika naiivi… lumimies muisteli.

Meri, Snowien merialus, kuukausia sitten

Paatti oli ahdas, nyt kun matkalaisia oli jo kuusi. Metallinvärinen kulkupeli oli merikelpoiseksi alukseksi kuitenkin sangen pieni.

Mutta Snowiella oli tilaa. Hän istui aluksen takaosassa, ohjaajan paikalla. Kipparinpenkkiin letkulla kiinnitetty kypärä peitti puolet hänen päästään ja rajoitti näkymää rahtusen. Isompi eristys todellisuudesta oli kuitenkin moottorin pärinä, joka oli jo sangen äänekästä: ilmeisesti hätäisesti huoltoasemakaraoke-episodin aikana tehdyt korjaukset eivät olleet erityisen hienovaraisia. Tai ehkä vene vain oli jo aika vanha.

Mutta oli syy mikä hyvänsä, se esti Snowieta kuulemasta mitä menopelin etuosassa puhuttiin. Guardian ja Killjoy olivat keulan seutuvilla ja keskustelivat jostain. Punainen körmy oli paljon sinistä körmyä suurempi, joten paatti oli kallellan vasempaan – siitäkin huolimatta, että Snowien kipparinpaikka oli aluksen oikeassa laidassa. Pieni venho päästi avomerellä muutenkin tyrskyjä sisään, mutta nyt vasemman laidan matkustajat saivat aivan erityistä suihkutusta osakseen. Lumiukko hihitti muistellessaan Killjoyn protestimurahduksia ja mutinaa matkan alusta.

Mutta nyt moinen tuntui unohtuneen. Kaksikko oli selin Snowieen, mutta mitä lumimies oli hetki sitten kääntyneestä Guardianista päätellyt, puheenaihe ei ollut hilpeä.

Snowie vilkaisi vierellään karttaa keskittyneesti lukevaa Ämkoota.

”Ööh, anteeksi, mistä he puhuvat?” lumiukko kysyi adminiltaan. Viittaan kääriytynyt miekkasankari ei kuitenkaan kuullut moottorin jylyltä ja tuulelta tulleensa puhutelluksi.

Lumiukko oli kuullut huhuja, että joskus kauan sitten, kuin toisessa elämässä, Ämkoo olisi ollut kartanpiirtäjä.

Kaipa meillä kaikilla on taustamme. Mitäpä sitä Kanohista arvailemaan.

Ainakin toa näytti tuntevan karttansa.

Pitävät sinua muka pelottavana Snowie tuumi katsellessaan Miru-kasvoista adminia. Viitoitetun hahmon silmät olivat juuri sillä tavalla vähäliikkeiset kuin vain keskittyneellä henkilöllä vain voi ola. Toki lumiukko myönsi, että Ämkoosta hohkasi jonkinlaista… voimaa? Mutta se toi lumiukolle turvallisen tunteen.

Jos Ämkoo olisi saapunut paikalle hetkeäkään myöhemmin… Snowie kauhisteli mielessään, ja katsahti aluksen vasemman laidan juurella nukkuvaa Kepeä. Snowien tiedemiesystävä oli yhä kääreissä sen kamalan torakan terän jäljiltä ja nukkui nyt kipujaan pois.

Paattia ohjastava porkkananenä ei ehkä tuntenut Ämkoota kovin hyvin, mutta tiesi olevansa kiitollisuudenvelassa ja tunsi olevansa turvassa.

”Khrm, Ämkoo hei!” Snowie yritti uudelleen. Tällä kertaa miekkamies kuuli kutsun naapuripenkiltä ja käänsi katseensa lumiukkoon.

Snowie heilautti päätään keulassa keskustelevan kaksikon suuntaan, kasvoillaan kysyvä ilme. Miekkasankari vastasi katseeseen hämmentyneenä. Snowie irrotti toisen kätensä pieneltä ruorilta ja osoitti keulaa kohti.
”Domek?” Ämkoo yritti ymmärtää valkoista klaanilaista.

Domek käännähti katsomaan takaosassa istuvaa kaksikkoa.
”Hmm?” valon toa veneen keskellä ihmetteli, posket pullollaan etelämanterelaista marjaherkkua. Domek oli sitonut hattunsa huivilla päähänsä veneen tuulisten olosuhteiden vuoksi.

”Eikun, mitä nuo tuolla keulassa supattavat?” Snowie koetti tarkentaa.

Ämkoo kurtisti kulmiaan. Yhä oli ymmärrys kateissa.

Snowie yritti vielä hetken viittoilla keulaa kohti, mutta vaihtoi sitten strategiaa. Hän toi vapaan käteensä kasvojensa tasalle ja muodosti sormillaan rinkulan toisen silmänsä päälle. Hän toi leukaansa eteenpäin.

Sen jälkeen lumimies vei vapaan kätensä hartiansa kohdalle ja alkoi aukoa kämmentään ja sanoa että ”pum pum”.

Ei toivottua reaktiota.

Snowie yritti uudelleen. ”Kiikarisilmä” jota seurasi ”ohjushartia”. Viestiketjun viimeisteli käden kysyvä heiluttelu.

Muutaman tiiman pantomiimiesityksen jälkeen Ämkoo oivalsi.

”-.e..ään e..ä .uvu.at sod…”

Tuuli ja moottori söivät suuren osan adminin sanoista.

”Mekään keitä puhuvat solasta?”

”Ei, va.. ..dasta.”

”Dynastia?”

”S..ta!”

”Sitä? Siis sitäkö juurikin, että dynastia?”

Miekkamiehen kärsivällisyys loppui siihen, ja toa palasi kartan katseluun.

”Domek on soma?” Snowie vielä yritti, mutta huomasi sanojensa karanneen tuulen mukana. Mainittu valon toakaan ei kuullut. Domek oli hiljentynyt mutisemaan pientä rukousta Kepen äärelle. Nyt hattu oli kunnioittavasti toan käsissä.

Lumiukko kohautti hartioitaan. Perillä olisi hyvin aikaa puhua.

Tai niin hän ainakin luuli.

Tuolloin Nimda oli hänelle vain jotain, mistä Guartsu oli maininnut, ja josta hän oli ehkä kuullut joskus kauan sitten, mutta unohtanut sen sittemmin. Se ei ollut mieliä ja ystävyyksiä syövä sininen kurimus, jonka ympärille heidän kaikkien kohtalonsa kietoutuivat.

Ja sota oli hänelle jotain etäistä, ajassa ja paikassa. Ei mitään, mikä olisi kuulunut Välisaarille, nykyhetkeen.

Lumiukko tiukensi otettaan märästä ruorista. Muutaman tunnin päästä he olisivat koto-Klaanin rannoilla.

Välisaaret, nykyhetki

Snowie huokaisi ja katseli Napoa. Ilta jatkoi pimenemistään, mutta muuten tilanne oli sama. Lumimies ja tämän sammakko istuskelivat rannalla. Ath-Koro oli jo kaukana takanapäin. Sota myllersi saarella ja hautuumaata oltiin laajennettu ennätysmäärä. Guardian oli häviksissä ja Ämkoo murhaaja. Harkel oli kuollut.

Ruokaa sentään riitti vielä, mutta sekään ei tulisi jatkumaan. Siitä lumiukko oli varma. Nui-Koron sadonkorjuu oli jäänyt kesken, eivätkä kala-alukset uskaltaneet mennä kauas linnakkeen rannasta.

Eikä Snowiesta tuntunut reilulta jatkaa sangen huomattavien ruokamäärien antamista lemmikilleen. Siksihän tässä rannalla oltiin.

”Kuulehan nyt, Naposeni”, Snowie yritti taas. ”Sinä olet fiksu sammakko. Sinä olet oikeasti kotoisin merestä ja osaat ruokkia itsesi. Joten pyydän…”

Valkoinen käsi laskeutui mustan sammakkorahin pään päälle, ja Snowie siirsi katseensa lemmikkiinsä.

”Mene pois. Ui kauas pois tästä saaresta ja tästä sodasta. Olisit niin kiltti.”

Ähisten lumiukko nousi seisovaan asentoon, ja yritti taas elehtiä sammakolleen. Hus hus, pois pois. Rahi ei kuitenkaan vaikuttanut mainittavan vastaanottavaiselta. Tälläkään kertaa.

Snowie ja Napo olivat jatkaneet tätä jo melkein tunnin.

”En minä voi pitää sinusta huolta. Uskoisit nyt…”

Napo käännähti laiskasti isäntäänsä kohti, ja Snowie jatkoi.

”En minä voi kävellä kahvioon ja tilata sinullekin sämpylää. Eihän sitä ruokaa vielä niin tiukasti säännöstellä, mutta yhteinen huoli painaa kaikkia… Ja sinä osaat ruokkia itsesi, jos vain olisit vapaana, merellä. Minä tiedän sen!”

Mustan sammakon suu aukesi, ja ulos tuli kieli. Tahmea elin alkoi puhdistaa Napon nenänpäätä.

”Koska ihan oikeasti minusta tuntuu siltä, että jotkut jo katsovat pahasti. Eihän sitä kukaan tietenkään sano ääneen, että taas se tulee ja antaa meidän ruoat tuolle sammakolle, mutta taatusti joku ajattelee! Tai siis, niin minä luulisin… Mutta ei sillä ole mitään väliä, että ajatteleeko, koska tottahan tuo on! Mikä syy minulla on antaa sinulle sitä samaa ruokaa mistä meidän kaikkien henget riippuvat? Kun pärjäisit merellä paremmin.

Enkä minä edes voi hoitaa sinua kunnolla, kun pitäisi auttaa telttojen pystyttämisessä ja ruoan jakamisessa ja kaikessa, toivottavasti ei kuitenkaan enää rintamalla… Yritän minä tietysti syömistä itsekin vähentää, mutta sinun hoitamisesi on ihan oikeasti aika taakka, nyt kun kaikki menee pieleen.”

Napo vetäisi kielen suuhunsa ja loikkasi yhtäkkisen energisesti eteenpäin. Se nuuhki isäntänsä jalkaa tovin verran, ja painoi sitten päänsä valkeaa jalkaa vasten. Sammakko sulki silmänsä ja hieroi tyytyväisenä poskeaan lumimiehen koipeen.

”Etkä sinä tee tästä nyt yhtään helpompaa! Eikä se ole sitä muutenkaan, en minä tätä tahdo! Mutta kun… ei kenenkään pitäisi joutua sota-aikana pitämään huolta tuollaisesta pullukasta, joka vain hyppelee ympäriinsä! Anteeksi nyt vaan, et tee mitään sodan voittamiseksi, niin miksi jonkun pitäisi huolehtia sinun hyvinvoimisestasi? Mikä kohtuus siinä? Ei kenenkään pitäisi joutua huolehtimaan hyödyttömästä hyppelijästä, kun niin paljon on pelissä! Sellaisesta, joka vain syö, ja nukkuu, ja syö, ja sitten on ihan hyödytön? Ei siinä ole mitään tolkkua!”

Monologia rytmitti lyhyt huokaus.

”Ei siinä ole mitään tolkkua, että Tongun piti oman turvallisuutensa uhalla vetää minut sieltä metsästä ulos. Tai että Guartsu jäi sinne, minun pakoani turvaamaan. Mikä oikeus minulla on syödä Nui-Korolaisten ruokia ja hypellä täällä pulleana ja hyödyttömänä, vaikka Harkel ei niitä enää syökään, koskaan? Mitä iloa minusta on?”

Ranta hiljeni kun Snowie hiljeni. Kaupunki oli liian kaukana, jotta melu olisi häirinnyt muurien takaa.

”…niin.”

Napo osoitti yhä kiintymystään lumimiehen jalkaa kohtaan.

”Köh… Mutta… okei, ehkä se oli vähän latautunutta… pointtini silti pätee!”

Sammakko ei edelleenkään ottanut isäntänsä sanoja kuuleviin korviinsa.

”Olisit kiltti… minä toivon sinulle pelkkää hyvää, koska olet minun rakas sammakkoni. Vanhin ystäväni täällä. Mutta meidän kaikkien täytyy tehdä uhrauksia.”

Ja siinä rannan hiljaisuudessa he sitten seisoivat. Lumimies ja sammakko.

Yhdessä, yhtä hyödyttöminä. Ranta hiljeni jälleen.

Klaanon Rope

Mestarin illallinen

18.1.2017 Guardian 7 kommenttia

Feterra-asema

Zorakin kabinetti erottui edukseen muusta sisätilasuunnittelusta. Se oli täynnä eleganssia ja yksinkertaista kauneutta, ja kiviset seinät peittyivät kauniisiin tauluihin kaikkialta maailmasta. Nurkassa seisoi korokkeella hillitty mustavalkoinen shakkilauta, jonka peli oli kesken. Mustalla oli selkeä ylivoima, mutta valkoisen kuningas seisoi vankasti turvassa, liikkumattomana aloitusruudussaan.
Tilan kruunu oli kuitenkin pitkä tamminen pöytä, ja sille oli katettu illallistarvikkeet kahdelle:
Mestarille ja tämän vieraalle. Tänään oli erityinen ilta.

Pöydällä pitkät valkoiset kynttilät paloivat lepattavalla liekillä tanssien iloisesti. Savu ja kynttilöiden lämpö toivat juuri haluttua tunnelmaa tilaan. Valot taittuivat viinilaseista, jotka oli katettu pöytään. Puna- ja valkoviineille oli omat lasinsa, ja ruokailuvälineitäkin oli ainakin neljälle eri ruokalajille.

Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas antoi käskyn Feterroilleen, jotka toivat kylvetetyn ja siistityn Toan kabinettiin. Feterrojen teräksisillä kauloilla oli mustia rusetteja, kuin niitä olisi ehostettu tilaisuutta varten.
Ne näyttivät Umbran silmissä koneiden yllä vain vääriltä.

Entinen päämoderaattori laitettiin istumaan kullalla koristellulle penkille. Toinen Avrahk Feterroista asetteli kankeilla mutta millintarkoilla sormilla hänen eteensä valkoisen kangasservetin ruokailua varten. Toa oli vieläkin hämmentynyt kuuman kylvyn ja pesun jälkeen.

Häntä palvelivat kohteliaasti samanlaiset metalliset kourat, jotka olivat aiemmin vain satuttaneet häntä.

“M-mitä?” pääsi hämmentyneen toan suusta. “Zorak, mitä haluat minusta?”
Toan suu oli avoimena kuin Karda Nuin luola. Hän katseli ympärilleen ja näki kullatut ruokailuvälineet. Kaikki oli laitettu paikoilleen niin hienosti ja elegantisti.

Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas seisoi vielä pöydän toisessa päässä, ja asettui rauhallisesti istumaan paikoilleen. Hänellä oli päällään skakdeille ominainen virne, ja hän oli kiillotuttanut takkinsa napit, jotka kimmelsivät kynttiläin valossa kultaisina. Harjaton oli odottanut tätä hetkeä. Valottu oli tarpeeksi kesytetty ja valmis hänen tapaamiseensa.

“Olet vieraani, et vankini”, Zorak lausui maireasti. Hän soitti pöydällä olevaa pientä tiukukelloa kutsuakseen kokkinsa paikalle. “Haluat varmasti syötävää, Toa. Valmistan sinulle illallisen, jota et ole koskaan kokenut… ja jota et koskaan unohda.”

Avhrak Feterra leijui eleettömästi ovesta sisään, illallismenu yhdessä käsistään ja pienet leipäkorit toisissa. Sulavasti kone leijui kivilattian yli ja toi korit ja menut kummankin palveltavansa eteen. Arstein taputti käsiään ja tappokone lähti rauhallisesti ja tyynen hiljaisesti pois sinne mistä oli tullutkin, oletettavasti Zorakin keittiökompleksiin.

Zorak risti tummat kämmenensä ja myhäili tyytyväisenä. Ehostettu valon toa näytti yhä varsin heikolta. Nyt mestari oli varma ettei toa kävisi hänelle hankalaksi, ja tämän kasvoilta pystyi lukemaan hämmennyksen ja pelon.
Illallista varten Umbralle oli annettu hänen naamiotaan muistuttava voimaton jäljitelmä. Toan edellinen pakoyritys oli osoittanut tämän naamiovoimien vaarallisuuden, mutta olihan kuitenkin kohteliaampaa kohdata valottu tämän kulttuurille sopivammalla tavalla, naamio kasvoilla.
Umbran oli vaikea käsittää vieläkään mitä oli tapahtumassa. Hän piteli ruokalistaa käsissään ja luki tarjottavien ruokien nimiä sekä ruoka-ainesluetteloita. Zorakin hoveissa hän oli saanut lähinnä tarpeeksi ravitsevaa ravintoa, ja sen määrää oltiin säännöstelty häntä varten. Nyt hänelle tarjottiin kattava illallinen.

Koko maailma oli menettänyt lopullisesti järkensä.

Kun yksi Feterra oli kadonnut ovesta, tuli sen tilalle kaksi muuta, joista toinen kantoi kahta viinipulloa ja valkoista liinaa käsissään kuin tarjoilija. Toinen Feterroista siirtyi pianolle. Samat sormet, jotka olivat puristaneet Umbran olkapään verisille ruhjeille, alkoivat kohottaa tunnelmaa selakhialaisilla klassikoilla.

”Toa Umbra. Ensimmäiset viikkosi asemalla olivat varmasti haasteellisia”, Zorak myhäili pöydän toisesta päästä, ”mutta välttämättömiä. Tarkoituksemme ei tietenkään koskaan ollut aiheuttaa sinulle vahinkoa, Valottuni.”

Umbra ei tiennyt oikein mitä vastata. Hän vain tuijotti skakdia ja hengitti raskaasti. Toa ei ollut istunut kunnolla viikkoihin.

“En valitettavasti ole ‘valottusi’, Zorak. Mitä ikinä sillä tarkoitatkaan.”

Umbra katui sanojaan, kun Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas tuijotti häneen hetken vain harmailla kasvoillaan ohut hymy. Skakdi ei sanonut mitään, vaan tarttui käsillään taiteltuun liinaan lautasen päällä ja asetteli sen syliinsä huolellisesti.

”Mitä haluaisit syödä, toa Umbra?” skakdin lempeä ääni kysyi.
“Että mitä?” Toa sanoi hiljaa, äänellä joka kantoi vain vaivoin musiikin yli. Hänen selkäpiitään karmi skakdin kiltteys. Hän katsahti sitten menuaan ja tajusi kysymyksen, muttei osannut vastata siihen, vielä.

”Ei hätää, toa”, skakdi myhäili, ”ehdit kyllä miettiä vaihtoehtojasi.”

Ovi kävi ja kuin tilauksesta hopeinen leijuva yksisilmäinen lautanen, Zorak Va, saapui hitaasti humisten mukanaan alkuruokakeitot, jotka se kantoi sisuksistaan kurottuvalla yhdellä kädellä. Va-lautanen tarjoili lautasen Umbralle, tosin selkeästi aika töykeästi vihaansa purren. Sitten se ojensi samanlaisen kunnioittavasti isälleen Zorakille. Pienellä rusetilla somistettu kone lähti takaisin keittiötä päin sadatellen niin hiljaa, että pianomusiikki peitti sen, minkä Umbra tiesi jo rivouksiksi.

”Kiitos, Va”, Arstein hymyili hekotellen kylmänviileästi, ja kääntyi taas kohti vierastaan. Skakdi poimi pitkän kullatun keittolusikan ennakkoluulottomasti lautasensa viereltä ja nyökkäsi Umbralle.

”Ole hyvä, Valottuni. Sinulla on varmasti suuri nälkä.”

Keitto höyrysi kutsuvasti toan edessä ja Umbra tarttui värisevällä kädellään lusikkaan. Kermainen, täyteläinen tuoksu valtasi hänet ja hän tunsi olevansa aivan jossain muualla. Persiljat keiton koristeena olivat vihreämpiä kuin mikään Zorakin hovissa. Alkuruoka kutsui häntä luottamaan skakdiin.
Hän upotti lusikan varovaisesti keittoon, ja otti siemauksen. Onujuuria, Umbra tunsi niiden maun. Täyteläistä, ihanan kermaista. Jos keitto oli myrkytetty, oli se hyvin piilotettu keiton koostumukseen.

”Kaikki, mitä sinulle tänään tarjoillaan on tuoretta ja peräisin lähialueilta”, Arstein sanoi siemaisten omaa onujuurikeittoaan. ”Kuten kaikki taide, jonka omistan… xialaisten yhteistyökumppanieni ystävällisesti tarjoamaa.”

“Osaat ainakin arvostaa laadukkaita raaka-aineita, Mestari ZMA”, Umbra sanoi epäröivästi mutta kohteliaasti, ja siemaili keittoaan.
Zorak oli taas hetken hiljaa, ja naurahti kolkosti.
”Xialaisten kanssa työskentelyn minulle opettamaa, Valottuni. Mikä turhamainen rotu. Menneen kirkkaimmissa liekeissä liian pitkään lämmiteltyään niiden sokaisemia. Niin pitkään liekin sytyttämistä opeteltuaan täysin unohtaneet, miksi halusivat sen koskaan syttyvän.”

Valon toa ei osannut vastata siihen heti mitään. Kaunis musiikki ja keiton makujen tulva tuntuivat Umbrasta kuin jälleen yhdeltä unelta, joka sekoittui todellisuuteen ja josta herätessä löytäisi itsensä taas vain toisesta unesta. Ja juuri tästä unesta ei voinut olla varma, oliko se miellyttävää vai painajaista. Toa tuntui olevan jo nyt aivan täynnä, koska oli tottunut niin pieniin ruoka-annoksiin ollessaan kahlittuna.

Zorak nosti katseensa taas omasta keitostaan Umbran väsyneisiin silmiin, ja puhui tunteista riisutulla sävyllä.

”Kuulinkin, että kävitte… katselemassa taidettani Sheelikan kanssa.”

“Kyllä, Sheelika näytti minulle kokoelmiasi. En ollut koskaan nähnyt moisia taideteoksia ja oli hyvä että pääsin vihdoin jaloittelemaan. Niin paljon teoksia, jotka toivat ajatuksia mieleeni…” Umbra kertoi, mutta lopetti.

Hän oli menossa liian pitkälle.

”Sepä mukavaa, Valottu. Vaikka en koskaan antanut Sheelikalle lupaa siihen.”

Aseman mestari pysäytti lusikkansa keittoonsa aiempaa pidemmäksi ajaksi, eikä katsonut enää Umbraa silmiin. Ja niiden hiljaisten sekuntien ajan Umbra kävi päässään kaikki mahdollisuudet.
Feterra sai soittimen edelleen laulamaan kauniisti huoneen nurkasta. Mestarin puheen tauko sai soiton kuulostamaan entistä painavammalta ja painokkaammalta. Sitten Arstein puhui taas.

”Mutta ehkä olitkin sitten jo ansainnut sen oikeuden, Umbra. Olet alkanut oppia.”

Umbra huokaisi helpotuksesta, mutta oli yhä valppaana. Hän ei pitänyt uuden mestarinsa arvaamattomuudesta ja tämän vaihtelevista tunnetiloista. Toa päätti viimeistellä keittonsa loppuun.

“… oikeuden?” toa päästi suustaan tarpeeksi lujaa, että se kuului musiikin yli.

Zorak nyökkäsi taas hiljaa eikä voinut olla hykertämättä.
”Tietenkin. Ethän ole kuitenkaan vain vankini… vaan myös orkesterini pääesiintyjä. En voi tarjota sitä työtä rikkinäiselle toalle”, skakdi sanoi. ”Haluan ehkä jopa henkilökohtaisesti pahoitella hieman siitä, kuinka paljon… unilääkettä käytimme sinuun, vaikka se oli lopulta omaksi parhaaksesi.”

Unettomat unet ja painajaiset olivat olleet Umbran kumppaneita ison osan ajasta Zorakin hoteissa.
“Kiitos, että lopetitte kredipselleenin käytön vihdoin”, Umbra sai sanottua. Keitto oli jo lähes syöty ja toa mutusteli hiukan vaaleaa patongin palaa, jonka oli kastanut loppuun keittoon.

”Tarkoitukseni ei ollut koskaan satuttaa sinua, Valottu”, Zorak sanoi rauhallisesti. ”En haluaisi ikinä sinun kaltaisellesi pahaa.”

Umbra toivoi, että hänellä olisi ollut siihen jotain sanottavaa, mutta ei hänellä ollut. Zorak söi oman lautasellisensa rauhallisesti loppuun, vilkaisi Umbran tyhjää ja nosti pienen kultaisen soittokellon viereltään pöydältä. Hän helisti sitä äänekkäästi.

Kapellimestari kääntyi rauhallisesti ja leveästi hymyillen pian taas ovesta sisään leijuvan Zorak Va:n puoleen.

”Kutsuitte, herrani”, sen mekaaninen, kimeä ääni sanoi pakotetulla asiallisuudella.
”Ah, Va. Luulen että on seuraavan ruokalajin aika. Ole hyvä ja palvele vierastamme ensin.”
Va teki työtä käskettyään ja meni pöydän toiseen päähän klaanilaisen luokse.

“Mitä teille saisi olla?” se kysyi kimeällä äänellään ja olisi varmasti mutissut jotain, jos ei olisi ollut kuuloetäisyydellä mestaristaan.
Umbra empi hetken ja päätti kahdesta pääruokavaihtoehdosta partaveitsisikaa tummassa olutkastikkeessa.
“Ottaisin sikaa ja lasin punaviiniä”, Toa sanoi. Hän ei voinut vieläkään uskoa, että hänen annettiin sanoa jotain sellaista.

“Tuon ruokanne tuossa tuokiossa”, Va sanoi kohteliaana, teennäisellä asiakaspalvelijaäänensävyllä. Tämän jälkeen lautasmainen kone leijaili hakemaan mestarinsa tilausta, mutta Zorak vain nyökkäsi koneelle. Va tunsi isänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että tämä ei tehnyt yllättäviä valintoja, ja poistui tilasta.
”Oikea valinta, toa Umbra”, skakdi myhäili hiljaa.

Umbra oli kuullut, että partaveitsisika oli suurta herkkua Pohjoisella mantereella, muttei ollut koskaan saanut maistaa sitä. Hän ei olisi koskaan uskonut, että pääsisi käsiksi herkkuun Zorak von Maxitrillian Arsteinin illallisseurana. Häntä vastapäätä istui henkilö, joka oli aiheuttanut paljon kuolemaa ja vahinkoa Bio-Klaanille. Ja jos klaanilaiset koskaan saisivat tietää tästä… hän ei uskaltanut edes kuvitella.

Va tuli ja toi mukanaan viinit, jotka se kaatoi korkeisiin viinilaseihin. Verenpunainen, tanniininen viini jätti kyyneleitään lasin sisäpintaan. Sopisi siis mainiosti lihalle, Umbra tuumi pientä ruokatuntemustaan.
Pieni robotti sai vain vaivoin kerättyä tyhjät keittolautaset lusikoineen ja viiletti nopeasti keittiöön hakemaan pääruokia. Mestarin ja tämän vieraan ruokien ei saanut antaa odottaa.

Umbra pyöritteli punaista viiniä pitkulaisessa lasissa. Neste muodosti punertavan rinkulan sinne, millä korkeudella se oli lasissa ollut, jonka jälkeen punertavat viinin kyyneleet alkoivat hitaasti laskeutua lasin pohjalle. Toa nuuhkaisi lasia ja maistoi hiukan juomaa.
“Oikein hyvin hengittänyttä”, mies sanoi hiljaa. Viini oli niin pehmeää, että se oli varmasti maksanut omaisuuksia.
Kapellimestari nosti oman lasinsa eteensä, kallisteli sitä paikoillaan kuin pitkittääkseen nautintoa edeltävää hetkeä ja lopulta siemaisi sitä hillitysti. Umbra kiinnitti hetken huomiota siihen, että Arsteinin lasissa oli vain vajaa kolmasosa siitä määrästä viiniä, joka hänelle oltiin kaadettu.

”Ilo kuulla, että kaltaisesi osaa arvostaa hyvää Ini-Suvagnonia”, skakdi hymyili laskien lasinsa alas. ”Voin uskoa, että toa-sankari on saanut istua uransa aikana monilla, monilla suurilla juhla-aterioilla.”

Umbra nielaisi viiniään ja vastasi: “Loppujen… loppujen lopuksi en ollut kauhean monella juhla-aterialla. Mitä nyt Bio-Klaanissa Nimeämispäivän vietot.” Viini alkoi höllentää hänen kielenkantojaan. Hänen toleranssinsa oli laskenut. Hänellä oli niin heikko olo, eikä viinintilkka auttanut asiaa. Mutta mitä muuta hänen olisi sitten pitänyt tehdä?

Zorak vain nyökkäsi hymyillen vastaukseksi, ja tuijotti punaisilla viirusilmillään kohti Umbraa. Hän siemaisi lasinsa viimeiset tilkat ja laski sen lopullisen oloisesti eteensä. Tietenkin. Mestari tiesi rajansa täydellisesti.
Umbra ei ollut varma, missä hänen omansa menivät. Tilanne tuntui sumealta ja epätodelliselta, mutta oli vaikea enää erotella mikä siitä oli juoman aiheuttamaa. Hänen vatsansa oli saanut tarvitsemansa ensimmäistä kertaa viikkoihin. Vai kuukausiin? Syvällä pimeässä kukaan ei ollut sitä hänelle kertonut.

Eikä hän tiennyt, olisiko kysyminen auttanut. Hiljaisuudet, jotka Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jätti keskustelun väleihin tuntuivat melkein pidemmiltä kuin kaikki ne hetket, jotka valon toa oli viettänyt yksin korppinsa kanssa.
Vaikka kauniin koneen musiikki puhui heidän puolestaan, tuntui Umbrasta kaiken aikaa siltä, että hiljaisuus olisi virhe. Ja jos hän jotain oli oppinut täällä alhaalla viettämästään ajasta, niin sen, että virheistä pyrittiin eroon.

Ovi aukesi jälleen. Sisälle leijailevan pallosilmäisen lautasen sisäinen moottori ulvoi äärimmillään, kun se kantoi pääateriaa vain yhdellä pienellä kokoontaittuvalla raajallaan. Ja mikä ateria se olikaan – Umbraa suorastaan heikotti, kun sianlihan mehevä tuoksu iski häntä kasvoihin. Kolmella eri tavalla valmistettu partaveitsikarju suorastaan kylpi tummassa, ruskeassa olutkastikkeessa. Voissa paistetut bataattitikut ja perunasurvos levittäytyivät annoksen alimmaisina ja erilaiset lihat oli laskettu niiden päälle kuin uhrialttarille. Ruskea kastike oli levinnyt ympäri lautasta, koska heiveröinen Va ei ollut pysynyt tasapainossa lautasensa kanssa, mutta se ei Umbran ruokahalua poistanut. Lihojen päällä oli vielä revittyä persiljaa antamassa kontrastia annoksen väriskaalaan. Kaikki tämä ruoka… hän oli ehtinyt jo unohtaa, miltä sen kaipuu tuntui.

“Nypittyä potkaa, sisäfilettä ja revittyä kylkeä”, Umbra luetteloi lihan eri olomuotoja haltioissaan.

”Jännittävä tiedonhippunen ateriastanne”, piipitti Zorak Va tavallista konemaisemmin ja harkitummin laskiessaan massavat lautaset pienillä käsivarsillaan valon toan eteen, ”Pohjoismantereen karjunmetsästäjien perinteisiin kuuluen partaveitsikarjun liha on eroteltu luista sen omilla selkäpiikeillä.”

Umbra ei tiennyt miten reagoida, kun häntä aiemmin leikelleen leijuvan lautasen silmä osoitti häntä kohti. Pieneksi hetkeksi silmän valopinta muodosti tyylitellyt hymyilevät kasvot, jotka muistuttivat hieman Arsteinin omia.

”Ki-kiitos paljon”, valon toa sai vaivoin ulos.

Zorak Va lähti suristen hakemaan keittiöstä lisää lautasia. Sitä ennen se pyörähti kiepin Umbran tuolin ympäri, ja pysähtyi nytkähtäen aivan hänen päänsä vierelle. Va kuiskasi sähköisesti säristen niin hiljaa, ettei sen mestari voinut kuulla pöydän toiseen päähän.
”Saatanan valonheitin, huvittaisi sähköttää sinua ihan kunnolla!”

“… Onpas tylyä asiakaspalvelua”, Umbra hätkähti.

Va leijaili keittiöön ja tuli sieltä takaisin yhtä painavan lastin kanssa ja laski ne luojansa eteen. Zorak kiitti ystävällisesti, ja leijulautanen oli poistumassa tilasta kunnes se keskeytettiin.

”Va, poikaseni”, kapellimestari sanoi maireasti. ”Ehkä sinun kuuluisi kysyä vielä, kaipaako vieraamme jotain?”
Kone pysähtyi jäätyneenä paikoilleen kuin sen olisi pitänyt prosessoida vastauksensa asettelua hetken.

”Aivan. Niin. Kyllä, mestari.”

Silmä kääntyi nytkähtäen Umbraa kohti.

”Mitäs sinulle saisi sitten olla.”

“Voisitko täyttää lasini, se on tyhjä”, Umbra sanoi, unohtamatta ivallisen kuuloista ja pitkitettyä kiitosta.

Pianon kaunis sointi jatkoi tilassa kaikumista, kun Va leijaili oudosti täristen ja nykien pois, ja palasi kauniin punertavalasisen pullon kanssa valon toan luo. Lautaseen auenneesta luukusta ulos työntyvä hoikka mekaaninen käsivarsi kaatoi hitaasti ja huolellisesti Umbran lasin täyteen.

”Hyvin toimittu, Va”, Arstein myhäili itsekseen. ”Emmehän halua antaa vieraamme luulla, ettemme kaipaisi häntä tänne?”
”Emme, mestari”, sanoi kone silmä tiiviisti Umbrassa.

Suoraan valon toan otsalohkoon osoitettu suuri silmä muodosti hetkeksi naksahtaen aseen tähtäysristikon muodon.

Samalla sekunnilla Va muunsi äänensä taas sähköiseksi kuiskaukseksi suoraan Umbran korvaan:

”Hauska fakta, valopallo – Mestarini nuotisto ei vaadi, että sinulla olisi kaikki neljää raajaa…”

Sen sanottuaan Zorak Va laski pullon tyynesti pöydälle ja leijaili niin nopeasti ulos tilasta, ettei Umbra ehtinyt sanoa mitään. Eikä Umbra ollut varma, lähtikö lautasesta moottorin surinaa vai pientä, lapsellista hihitystä.

Hyvin samanlaista kuin silloin, kun kone oli työntänyt terää hänen silmäänsä.

Valon toa päätti juoda hiukan lisää viiniä ja rauhoittaa hermojaan. Herkkuruokaa oli tarjolla ja se tuoksui niin taivaalliselta. Yrttien, pippurien, rasvojen ja suolan sinfonia sai hänet aromien luomaan transsiin ja hän aloitti matkansa makujen maailmaan. Täyteläinen olutkastike tuki lihavaihtoehtoja ja jokaisella haarukallisella hän otti mukaansa perunaa ja bataattia. Kaikki oli niin mehevää ja täyttävää. Hienostopaikoissa tästä maksettaisiin omaisuuksia.
Umbra joi enemmän ruoan kanssa, ja tumma viini täydensi kokonaisuutta tanniinisuudellaan. Se avasi makuja, joita hän ei ollut ensimmäisillä haarukallisilla kohdannut. Ja vaikka mikä tahansa tuntuisi taivaalliselta niin pitkän nälän jälkeen, oli tämä ateria jota oli vaikea uskoa.

“Tämä on niin hyvää”, Umbra sanoi ja pyyhki naamionsa poskia ja suupieliä lautasliinaan. Rasva valui hänen voimattoman kanohinsa leualla ja punaviini värjäsi suun tummaksi.

Kapellimestari tarttui omaan ateriaansa hillitymmin. Zorak leikkasi lihasta pieniä, hallitun kokoisia palasia ja pureskeli niitä huolellisesti sahamaisella hammasrivillään. Oli kuin skakdi ei olisi ollut edes varsinaisesti nälkäinen, mutta hyvien tapojen kunnioittamiseksi päätti osallistua ruokailuun.
Umbra nautti viinin ja ruoan pyhästä liitosta, kun sai taas syödä kylläiseksi asti. Hän pyrki hillitsemään syömisvimmaansa ja seuraamaan Zorakin tekemisiä, mutta vatsa ja makuaisti olivat toista mieltä. Hän tunsi olevansa miltei onnellinen, oli hyvää musiikkia, juomaa ja ruokaa.
Mutta pöydän päässä oli yhä skakdi, joka oli hyökännyt Bio-Klaaniin.

”Syö niin paljon kuin tarvitset, toa Umbra”, hän sanoi hymyillen ja piti pienen tauon. ”Tarvitsemme sinua täysissä voimissasi.”

Feterran soitto kaikui miellyttävästi kaiken yllä.

”Siksi käytimme kredipselleeniäkin”, Zorak jatkoi.

Umbra pysähtyi kesken pureskelun vain tuijottamaan lautastaan. Ja pystyi melkein muistamaan, miltä se neste oli tuntunut hänen suonissaan.

”Credox sellenum, tai kuten se joskus tunnettiin, selecium, on huonosti ymmärretty kemikaali”, Zorak jatkoi upottaen veistä uuteen palaan lihaa. ”Historia ei kerro juuri mitään siitä, miten sitä valmistetaan, eikä sen vaikutusta ole pystytty toistamaan keinotekoisesti.”

Hän laittoi pienen palan lihaa suuhunsa ja pureskeli huolellisesti.
”Tuota kaunista ainetta on olemassa todennäköisesti koko maailmassamme vain muutamia tuhansia litroja. Kuten huomaat, toa Umbra… tarjoan sinulle vain parasta.”

Hyvän ruoan, viinin ja musiikin luoma illuusio alkoi särkyä Zorakin jäätävistä kommenteista. Umbra tunsi kredipselleenin hajun sieraimissaan, kun muisto aineesta palautui elävästi hänen mieleensä. Hän oli saanut sitä elimistöönsä isoja määriä. Aivan liian isoja.

“Mi-miksi kukaan käyttäisi kredipselleeniä mihinkään? Se on todella viheliäistä ainetta, tiedän sen varsin hyvin.”

Viini oli taas nousemassa hänen päähänsä, vaikka hän oli syönyt ruokaa. Zorak naurahti kankeasti, tavalla jota Umbra ei ollut aiemmin kuullut. Kuin kohteliaisuutena eikä oikeana tunteenilmauksena.

”Zakazin sisällissodassa sitä käytettiin vihollisten mielien pirstomiseen… mutta toa Umbra, se ei ole ollenkaan sitä, mitä aineen luoja tarkoitti. Ei, hänen kaltaisensa ei tekisi mitään sellaista… sillä hänen unelmansa oli korjata maailman viat, ei polttaa sitä maan tasalle. Kredipselleeni vapauttaa mielen potentiaalia. Se murtaa niitä turhia lukkoja, joita olet itsellesi asettanut, tai jotka Varjon petolliset kätyrit ovat sinuun istuttaneet.”

Arsteinin äänensävy oli kasvanut innostuneemmaksi. Hänen kätensä jatkoivat yhä rauhallisesti aterimilla työskentelyä.

”Et vain ollut vielä valmis siihen. Taistelit sitä vastaan, etkä antanut sen tehdä sinusta parempaa.”

Umbra huomasi kättensä tärisevän yhä kovempaa, eikä viini auttanut siihen. Hän laski aterimensa lautaselle ja jäi vain miettimään Zorakin sanoja.
“Minut- minut se teki lähinnä sairaaksi. Näin unettomia unia ja painajaisia valveilla.”

Umbra joi lisää viiniä. Va oli onneksi jättänyt pulloja pöytään ja toa kaatoi itselleen lisää verenpunaista rohkeusjuomaa. Ja lisää. Jossain vaiheessa hän oli lakannut ajattelemasta sitä.

”Joskus, Valottuni”, Zorak sanoi juhlallisemmin, ”Joskus sinun on astuttava todella suuren määrän kipua läpi, että voit tulla paremmaksi.”

“Valottu. Puhut valotusta, muttet kerro mikä se todella edes on”, Umbra korotti hiukan ääntään.

Hetken Umbra ehti luulla, että hän oli astunut kielletylle alueelle. Hetken hän ehti pelätä, että kohta kahleet kalahtaisivat kylminä ja metallisina taas jokaisen hänen raajansa ympärille, ja kredipselleenin rautainen verenmaku ja haju täyttäisivät hänen suunsa, hengitystiensä, päänsä ja mielensä. Mutta Arsteinin laskelmoitu hymy tuntui siirtyvän pois oikean tieltä, ja skakdi jatkoi puhumista.

”Etkö todella ole kuullut Valotun tarinaa, toa Umbra? Onko vihollisemme kitkenyt sen todella niin hyvin pois maailmasta?”
Toa joi lisää viiniä. Hän uskalsi taas syödä villisikaa ja olutkastiketta. Ehkä jos hän söisi enemmän, hänen vointinsa paranisi. Ehkä kaikki paranisi – siltä se tuntui nyt.

“Olen kuullut siitä kyllä puhuttavan, jotain. Mutta en ole perillä kaikista maailman legendoista, en ole mikään matainisti”, Umbra mutisi.

”Et tietenkään, vaan sotilas. Mikä farssi, että sotilaita ei opasteta syvemmälle maailman salaisuuksiin ja kauneuteen. Valottu… on kaksoisaurinkojen sankari, joka on verhottu myytteihin kymmenillä erilaisilla nimillä. Se, mikä niitä kaikkia yhdistää, on tarina siitä, kuinka pimeimmän yön noustessa nousee myös Valottu, ja ajaa yön pois.”

Nurkassa Feterran metallisormet jatkoivat tarkoin harkittua liikettään pianon koskettimilla. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas hengitti musiikkia hetken.

”Moni kaltaisesi on yrittänyt olla Valottu. Kutsunut itseään sellaiseksi toivoen, että se riittäisi. Mutta heiltä on puuttunut vakaumus, ja ehkä ennen kaikkea, Kohtalon ohjaava käsi.”

Umbra mietti punaviinin sumentamassa mielessään Zorakin sanoja. Mestari ei vaikuttanut sellaiselta, joka uskoisi uskomuksiin ilman todisteita. Hänen sanoissaan oli siis painoarvoa.
“M-montako kaltaistani on ollut?” Umbra sai viimein sanottua.

”Ehkä kymmeniä, ehkä satoja”, kapellimestari hymyili ivallisesti, ”valon matoralaisia, valon toia. Maailman merien riepottelemia pieniä kansalaisia jotka ovat halunneet loistaa maan päältä kuin kolmantena aurinkona. Pieniä raukkoja mitättöminä Kohtalon edessä.”
Zorak laski aterimensa hienostuneesti lautaselleen ja nojasi pöytään ristien kätensä. Punaiset viirut tuijottivat ahnaasti Umbraa kohti.

”Mutta et sinä, toa Umbra”, skakdi lausui. ”Sillä sinä astut näyttämölle ja soitat loppuun melodian, jota kukaan heistä, pateettisista pikku tähdenlennoista, ei koskaan olisi voinut oppiakaan.”

Umbran keskittyminen Zorakiin oli herpaantunut punaviinin voimasta. Vaikka hän istui pöydän ääressä, tuntui koko huone kieppuvan kuin laiva aallokossa… syöty suuri ruoka-annos sai kaiken tuntumaan pahemmalta ja pistävän vatsanpohjaa. Toan katse oli naulittuna pianoa yhä soittavaan Avrahk Feterraan. ‘Valotun’ silmät harhailivat Feterran ja skakdin välimaastossa, ja hän hytkyi kuin hyytelö.
Punaviiniä kaatui pöydälle, kun toa yritti kaataa sitä lasiinsa hienomotoriset kyvyt menettäneenä. Toa otti lasin suulleen ja joi taas.

“Olen…” hän sammalsi. ”O-olen jo jonkin aikaa miettinyt, että, että mitä noiden Avdark Ferrettojen sisällä on.”

Umbra yritti osoittaa etusormellaan pianoa soittavaa tappokonetta ja sitten Zorakia, mutta osoittikin niiden väliin. Kapellimestari katsoi valon toan haparointia huvittuneena.
”Ne, valon toa, ovat loput orkesteristasi”, Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jatkoi kovaan ääneen. Musiikki tuntui kiihtyvän taustalla huippuaan kohti. ”Meidän täytyy loistaa kirkkaammin kuin petolliset enkelit, jotka luulevat olevansa taivaan tähtiä. Meidän täytyy peittää kauneimmalla soitolla allemme niiden hirvittävä kuoro… ja pystyäksemme siihen on meidän katsottava helvettiä silmästä silmään.”

Koko huone tuntui pimenevän Umbran ympäriltä, ja maailman kirkkaimmat valot loistivat vain Zorakin hehkuvista silmistä. Ja huone kieppui, kieppui, ja skakdin ääneen oli tullut kaiku, joka muuttui utuisemmaksi hetki hetkeltä.

”Purppurainen piipari ohjastaa vielä huilullaan sinua kohti hirviöitä, kammottavimpia petoja, syvimpien Karzahnin jäätulten aaveita, jotka jättävät kuolevaisten sieluja riekaleina taakseen… ja jopa hirviömäinen piipari on lopulta vain pieni kerubin raukka, akoluutti suurelle piispalle, pimeyksistä kammottavimmalle, synkimmälle yölle, kaiken lopulle. Lankeemuksen pedolle, joka ei lopeta syömistä ennen kuin mitään syötävää ei enää ole! Ja sinä kohtaat tuon yön vain näyttääksesi, että sen takana odottaa vielä aamunkoi.”

Zorak henkäisi hetken syvään, ja antoi seuraavien sanojensa odottaa itseään.

”Haluatko katsoa kaunokaisteni sisälle, Valottu? Haluatko nähdä orkesterisi soittajat?”

Viinilasi kaatui lattialle valon toan mukana. Se värjäsi kauniisti verhoillun maton punaisellaan kuin murhapaikan ruumiista valuva veri.

Ja ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jäi täysin sanattomaksi jonkin edessä.

Feterra ei lopettanut pianon soittamista. Kapellimestari katseli lattialla makaavaa löysää, kalpeaksi valahtanutta toaa. Hän nousi rauhallisesti tuoliltaan ja käveli huoneesta ulos.

Alempana

Huone oli valkea ja symmetrinen, mutta sen täydellisyyden ylle satoi kappaleita ja sirpaleita, kun toa Hagah näytti kykyjään.

Harjoitusnuket lentelivät, silpoutuivat ja menivät tuusan päreiksi Sheelikan ammattimaisessa otteessa, kun vo-toa kävi läpi harjoitusrutiinejaan. Oli pidettävä taidot ja ruumis terävässä kunnossa tehtävien välillä. Kasvottomat harjoitusnuket saivat osumaa salamattaren kilvestä ja keihäästä, sekä tämän varjon ja salaman säkenöivistä voimista.

Puiset nuket eivät toisaalta olleet pahainen vastus hänelle, mutta ne olivat tarpeeksi pitkiä toimimaan harjoitusmaaleina, joihin hän pystyisi harjoittamaan taitojaan. Kohta hän ehkä käyttäisi niitä siihen, mihin Avde häntä tarvitsisi.

Sheelika riuhtaisi yhden nuken ilmaan ja paiskasi sen maahan. Puun ja muovin kappaleita lenteli ympäriinsä. Nukke hajosi kohdasta, joka muodosti sen selän.
Mutta kesken harjoitusten joku koputti oveen raivokkaasti neljä kertaa.

“Mitä asiaa”, Sheelika puuskutti hiestä märkänä ja adrenaliinin pumpatessa hänen kehossaan. Hän iski keihäänsä nuken pehmentyneeseen selkään, laski kilpensä seinää vasten ja otti maasta hikipyyhkeen ja heitti sen olkapäälleen.

Tumma ovi aukesi, ja tutut harmaat kasvot ilmestyivät, mutta hymyllä kesti hetki kiivetä niille.
”Sheelika, rakas”, skakdi myhäili, ”harjoittelemassa yhä? Hyvä niin… Avde voi saapua päivänä minä hyvänsä.”

“Asiasi koskee jotain muuta kuin Avdea”, Sheelika sanoi itsevarmasti.

Kapellimestari nyökkäsi. ”Valon toamme on hieman… uupunut illallisestamme. Olet erinomainen hänen käsittelyssään, Sheelika, todella erinomainen.”

“Jos niin sanot”, varjotar huokaisi.
Hän olisi vain halunnut mennä suihkuun ja silkkipetivaatteidensa väliin. Oli kuitenkin toteltava mestarin pyyntöä.

”Ihanaa, tyttö rakas. Voit palata harjoituksesi pariin, kun olet saattanut toan petiinsä.”

“Tarkoitat kahleita?” Sheelika sanoi kyllästyneenä. Ainaiset kahleet, joissa toa roikkui.

”Sheelika, rakkaani. Se, kuinka hyvin ymmärrät minua, tekee minut niin kovin onnelliseksi.”

Yhä pianoa soittavan Arsteinin koneen melodian alla lojui mustakeltainen soturi täysin liikkumattomana. Valon toa makasi tiedottomana löysänä kehona eikä osoittanut elonmerkkejä.
Avonaisesta ovenraosta sisälle leijaili jälleen hopeinen lautasen muotoinen kone, johon asennettu pallomainen kyberneettinen silmä tarkensi lattialla makaavaan toaan. Zorak Va leijaili varoen valon toan ylle. Mekaaninen mieli analysoi tarkkaan vastaanottamiaan tietoja hiljaisia sekunteja.
Sitten sen silmä tuntui katselevan ympäriinsä kuin tarkistaen, oliko kukaan näkemässä.

Luukku lautasen pohjassa aukesi, ja pieni koura iski maassa lojuvan toan kylkeen pistävän sähköshokin. Toan keho sätkähti ja tämä ulvaisi hiljaa, mutta valahti heti jälleen löysäksi tajuttomaksi nukeksi.

”Voi saatana, sehän elää vielä”, Zorak Va:n särisevä ääni jupisi. ”Se siitäkin sitten, helvetti.”

Sitten kone nousi noin metrin ilmaan, kääntyi poispäin apaattisen oloisena ja lähti leijailemaan ulos huoneesta.

”Legendojen sankari?” Zorak Va kuiskasi särähtäen. ”Olet pelkkä raaka-aine.”

Klaanin selliosasto

Myöhemmin

Lehu-Metsä

Kummajainen merellä

Bio-Klaani

Bio-Klaanin saari, ranta

Meri, Snowien merialus, kuukausia sitten

Välisaaret, nykyhetki

Feterra-asema

Alempana

Bio-Klaanin yhteinen tarina