Le-matoralainen työntekijä asetti kahvikuppinsa ruskealle puupöydälle ja avasi sanomalehden. TILA VAKAA, ilmoitti viereisellä pöydällä sijaitseva keskustietokoneen näyttö. Ja se oli hienoa. Hengenvaarallisen toimintavirheiden määrä vahkijärjestelmässä oli viime vuosina kääntynyt rajuun laskuun Nuparun ahkerien korjauksien takia. Nyt useimmat työpäivät kuluivat kahvia juodessa ja sanomalehtiä lukiessa.
Ovelta kuului koputus. Keskeytys täydellisesti alkaneeseen aamuun. Le-matoran harmitteli mukavan asentonsa menettämistä ja nousi ylös. Muidenkin tietokoneiden näytöt olivat lopettaneet virheistä valittamisen. Joku vahki jossain oli havainnut tuntemattoman materiaalin ja lukkiutunut, mutta sellaisia rutiinivirheitä tapahtui sensorien epätarkkuuden takia usein.
Oven avauduttua matoranin pään kohtasi Kapuran nyrkki. Työntekijä kaatui parahtaen lattialle ja menetti tajuntansa välittömästi. Tuo ei kuulunut asioihin, joiden matoran oli kuvitellut odottavan ovella. Komentokeskuksen oven lukko vaikutti aika vahvalta, mutta Kapura päätti lisätä painavia huonekaluja. Koskaan ei voinut olla liian varovainen. Tajuton le-matoran ei onneksi jäänyt kaipaamaan työpöytänsä entistä asettelua.
Viimein Kapura päätti, että ovi pysyisi lukossa tarpeeksi kauan. Hänelle komentokeskusta esitelleet matoranit saattaisivat päästä ulos siivouskomerosta, mutta oven murtamiseen kuluisi enemmän aikaa. Toisten kolkkailu toana on melkein huijausta, Kapura ajatteli. Kukaan täällä ei kuvitellut tajuttomuuden seuraavan pian toan nähdessään. Pimeyden metsästäjien tai skakdien taas olisi miltei mahdotonta suorittaa samanlainen tehtävä.
Kapura istui päätietokoneen ääreen sidottuaan työntekijämatoranin sähköjohdoilla kolmanteen työpöytään. Tila vakaa? Ei kauan. Tulen toa etsi käsiinsä tiedoston, joka sisälsi tiedot vahkien tavoittelemista rikollisista. Kapura varmuuskopioi sen ja tyhjensi alkuperäisen.
Metru Nui
Komentokeskuksen signaali kulki läpi metrujen ja tavoitti jokaisen vahkin. Ne pysähtyivät hetkeksi lataamaan päivityksiä. Kaikki vahkit, jotka olivat ajamassa takaa rikollisia, huomasivat listan tyhjyyden ja aloittivat jonkun toisen työtehtävän. Pian saapunut seuraava päivitys sisälsi myös estot uusien rikollisten lisäämiseksi.
Uusi päivitys. Rikollislista menetti hetkellisen tyhjyytensä.
Pian saapuivat myös uusien rikollisten tiedot. Seurasivat käskyt, jotka kielsivät kaikki tehtävät rikollisten kiinniottoa lukuunottamatta.
Vahkit lähtivät liikkeelle.
Komentokeskus
Kapura hihitti. Matoron haamu mainitsi jotain kostosta ja oikeudesta. Le-matoran oli pysynyt tainnoksissa. Kapura nousi ylös työpöydän ääreltä ja käveli ympäri komentokeskusta. Hänen täytyisi aloittaa jatkon suunnitteleminen. Matoron ja Umbran kuolema palasi hänen mieleensä. Syyllisiä hän voisi rankaista, mutta eloon hän ei voisi uhreja palauttaa. Lopeta tämä pelleily, ääni sanoi. Kapura katsoi kohti Matoron haamua, mutta ei löytänytkään olettamaansa äänen lähdettä. Sen sijaan komentokeskuksen seinille oli ilmestynyt juuria. Niitä juuria.
Kapura hikoili.
”Mene pois. Sinä annoit minulle sen viruksen.”
”Voi karzahni, nyt se puhuu siellä yksikseen. Skarrarrar me päästettiin joku hullu komentokeskukseen”, oven takainen tila parahti. Umbran haamuko se siellä kiroili? Ei tietenkään, se olisi liian typerää. Nurukan ja Deleva pääsivät pakoon! Heidän eloonjättämisensä oli ollut suuri virhe. Ja juuret liikahtelivat seinillä. Kapura työnsi huonekaluja pois tieltään ja istui huoneen keskelle, jotta niiden heilahtelevat päät eivät saavuttaisi häntä.
”Menkää pois. Te tapoitte heidät.”
Le-matoran oli alkanut nyyhkyttää jossain. Missä, tarkalleen? Komentokeskus alkoi muuttua yhä sekavammaksi. Osa siitä alkoi muistuttaa erästä saarta. Ja juuret tulivat siitä osasta. Ne tunkeutuivat tiheän viidakon läpi. Voi karzahni. Matoron haamu totesi jotain etäistä. Äänet oven takana kasvattivat lukumääräänsä. Joku taisi iskeäkin siihen. Mutta Kapuraa huoletti enemmän huonen vastakkainen osa, jossa saari ja juuret valtasivat komentokeskusta.
Juuri kosketti Kapuraa takaa. Tulen toa nousi äkkiä ylös. Tilanteelle oli tehtävä jotain. Metru Nuin vahkijärjestelmän komentokeskus, oikeuden ja koston tila, oli valloitettu. Miksi päänsärky oli vain niin kova? Se johtuu viruksesta. Nurukan ja Deleva astelivat Kapuraa kohti saaren hiekkarannoilta. Se oli ohi.
Kapura laskeutui kylmälle lattialle ja sulki silmänsä.
Kapura
Onnistuit näemmä saamaan mielenterveytesi taas hirveään kuntoon.
Lainaan sitä Matorania ja teen pari asiaa. Mutta haluat varmaan tietää, miten Abzumon kanssa kävi? Yritän myös selventää päätäsi jotenkin. Meillä on puhuttavaa.
Meri
Zairyhin ja Liittolaisen merimatka keskeytyi. Zairyh katseli alas odottaen Liittolaisen ilmoittavan pysähdyksen syytä. Alhaalla näkyi… raunioita. Jotain isoa. Se jokin iso oli vielä melkein yhtenä kappaleena. Irronneet osaset olivat levittyneet ympäristöön muodostaen mekaanista ja orgaanista sotkua raunioiden ympärille.
“OLEMME PERILLÄ”, Liittolainen ilmoitti mukavalla kirkumisäänellään. Sekavien värien ja muotojen massa aloitti hitaan laskeutumisen. Kaksikon lähestyessä merenpintaa Zairyh pystyi näkemään alla häämöttävän kappaleen paremmin. Se näytti piikikkäältä alukselta, todennäköisesti lentoon suunnitellulta. Zairyh laski ruumiinsa veteen pitäen yhä kiinni Liittolaisesta. Kuului sähinää sen laskeutuessa veteen.
Zairyh ja Liittolainen käyttivät fyysisiä rakenteitaan kohteen etsimiseksi. Lonkerot ja reiät todellisuudessa haravoivat Arkkienkelin raunioita. Työ oli hidasta etsittävän alueen koon vuoksi. Zairyh aisti vain sekalaista roskaa. Ei mieliä. Paitsi…
Melkein rakennelman keskustasta paistoi voimakas mieli. Ja Nimda.
Zairyh mietti, miten viestittää löydöstä Liitolaiselle. Juuri kiertyi todellisuusreikälonkeron ympärille ja veti siitä. Zairyh raahasi juurtensa yhtymäkohtaa kohti Arkkienkelin pintaa. Liittolainen seurasi helposti notkean rakenteensa ansiosta. He löysivät matoraninmentävän reiän, josta kaksi fyysisesti hyvin mukautuvaa olentoa mahtui mainiosti sisään valtavan hirviöplaneetan sisään.
Koska sen paremmin Zairyhin kuin Liittolaisenkaan ei tarvinnut hengittää, veden vallassa olevien pimeiden käytävien läpi kulkemisen hitaus ei haitannut heitä. Kumpikaan ei voinyt täydellisessä valonpuutteessa saada minkäänlaista näköhavaintoa, mutta Zairyh suunnisti mielensä perusteella vetäen Liittolaisen epämääräistä massaa perässään.
Ehkä siinä meni tunti tai ehkä useampikin, mutta lopulta he saapuivat käytävään, johon oli jäänyt ilmatasku. Hetken verran sitä kuljettuaan Zairyh kykeni näkemään mustuuden keskellä heikon punertavan hohteen. He alkoivat olla perillä.
Punainen hohde tuli suuresta, pyöreästä kammiosta, jonka keskellä lepäsi orgaanisista putkista ja kaapeleista riippuen liikkumaton orgaaninen massa. Sen ala- ja yläpuolella oli pyöreä kuilu, ikään kuin kammio olisi luotu keskelle koko Arkkienkelin halkaisevaa sylinteriä. Zairyh tunsi juurensa osuvan johonkin tahmeaan ja päätteli sen olevan orgaanisen möhkäleen verta, möhkäleen, joka näytti suurelta, surkastuneelta sydänlihakselta. Zairyh ei osannut paikallistaa punaisen hohteen lähdettä, mutta suuri kammio kylpi siinä valossa, joka ei näyttänyt tulevan mistään. Huoneen seinät olivat tummaa metallia, ja varjot kätkivät sen laidat ja muiden käytävien sisäänkäynnit, mikäli huoneeseen johti muita käytäviä.
Joueran liittolainen liikahti tavalla, jonka Zairyh olisi voinut tulkita hermostuneeksi, jos ei olisi tiennyt paremmin. Häntä itseään kylläkin hermostutti, sillä jokin liikkui kammion perällä. Tuo olento lähestyi heitä, ja materia väistyi sen tieltä. Olento lipui ilman halki ja sydämen näköisen asian läpi, kuin tämä olisi pelkkää väreilevää ilmaa. Zairyh näki nyt, mitä hänellä oli vastassaan.
Kanohi Avsan takaa tuijotti punainen, verenhimoinen silmäpari. Makutan haarniskassa oli useita viiltojälkiä ja repeämiä, reikiä ja lommoja, ja sieltä täältä vammojen ympäriltä musta prototeräs oli halkeillut ja murentunut. Makutan rinnassa oli miekan mentävä aukko, josta pursusi ulos vihertävänmustaa kaasumaista ainetta – tai saattoi se olla nestettäkin, joka lillui ilmassa jonkin aikaa ja siirtyi takaisin haarniskan sisään jostain muusta reiästä. Makutan tumma viitta oli repaleinen ja roikkui toisella olkapäällä kätkien makutan oikean käden. Vasen käsi sen sijaan oli täysin näkyvissä, ja sen sormet liikkuivat, nytkivät, kuin etsien jotain, mihin tarttua kiinni, vaikka roikkui muuten rentona paikallaan.
”Ken assstuu minun vetiseen hautaani?”
“Zairyh. Leikataanko välistä pois kaikki turhat latteudet. Tarvitsen lainaan Nimdasi”, Zairyh sanoi katsellen eteensä kammion siedettävässä näkyvyydessä. Hän levitti mahdollisimman huomaamattomasti juuriaan ympärilleen valmistautuen mahdolliseen taisteluun.
”Zairyh”, makuta maisteli sanaa. ”Zairyh, Zairyh. Kuka sssinä olet pyytämään minulta sssellaisssta? Miksssi minun pitäisssi antaa siru yhdessstä maailmankaikkeutemme mahtavimmisssta artifakteisssta sssssinulle?” Zairyh tiesi, että makuta puristi oikeassa kädessään piilossa viitan alla Nimdan sirua.
“En odota sinun suostuvan päämääräni perusteella, joten jospa minä vain kerron, miten sinä hyödyt tästä”, Zairyh vastasi ja piti pienen tauon. “Sirun avulla minulla on mahdollisuus saada haltuuni ainakin toinen.”
Zairyh mietti vielä hetken sitoutumistaan. Tämä olisi merkittävä päätös.
“Ja olen valmis tuomaan kummatkin sinulle.”
Kuului naurua. Varjot nauroivat hänelle. Koko Arkkienkeli nauroi hänelle. Yksi äänistä, varmaankin Abzumon oma ääni, vaikkei sitä suoraan voinut päätellä äänilähteestä, vastasi lopulta.
”Epäilemättä sssinä tiedät, ettei minulla ole mitään sssyytä luotta sssanaasi, Zairyh.”
“Minä voin myös osoittaa pätevyyteni ottamalla sirun voimakeinoin”, Zairyh sanoi. “Liittolainen?”
Pikselimössö äännähteli hyväksyvästi ja lähestyi makutaa.
”Mielenkiintoissssta”, Abzumo sihisi hiljaisella äänellä. ”Fysiikan lait eivät toimi normaalisssti ympärilläsi, pikkuinen.”
Liittolainen ei jäänyt odottelemaan, vaan kohdisti iskun kohti makutaa, joka ei väistänyt vaan lensi iskun voimasta huoneen toiselle puolelle. Varjot nauroivat jälleen. Liittolainen hyökyi makutaa kohti ja hyökkäsi jälleen. Zairyh, joka tarkkaili taistelua etäämmältä, ei ollut täysin varma, missä Liittolainen oli ja mitä tämä teki, mutta Abzumo näytti saavan iskuja sieltä täältä. Varjot lakkasivat nauramasta, mutta hohotuksen tilalle levisi kuolettava hiljaisuus, joka tuntui painostavalta. Ehkä se satuttaisi heitä, jos he oleskelisivat liian kauan siellä sanomatta sanaakaan. Ainoat äänet kuuluivat Abzumosta, joka torjui silloin tällöin iskun, ja Liittolaisesta, joka tuntui väräjöivän jonkinlaista matalaa bassotaajuutta.
Abzumo oli järjestänyt huoneen rakenteen uudestaan molekyylitasolta asti, ja nyt metalliset seinät, joiden takaa paljastui orgaanista kudosta, olivat muuttuneet tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi, jotka lävistivät ilmaa ja Joueran liittolaista, mutta tämä ei ilmeisesti tuntenut kipua. Jotkin sirpaleet katosivat oudosti ja ilmestyivät jossain aivan muualla taas esiin, ja Zairyh oli siksi lähes saanut oman osansa tappavasta metallisateesta.
”Mikä ssssinä olet, pikkuinen?” Abzumo sylki Liittolaisen viiltäessä hänen käteensä syvän haavan. ”Masssssasi ei kaareuta aika-avaruutta tarpeeksi, kuten pitäissssi.”
Liittolainen ei vastannut vaan jatkoi hyökkäystään. Abzumon silmät leimahtivat, ja yhtäkkiä Zairyh kykeni näkemään paremmin kuin oli kyennyt sen jälkeen, kun he laskeutuivat mereen. Tuntui, kuin koko tila olisi yhtäkkiä valaistu usealla kirkkaalla lampulla. Abzumon ympärillä sen sijaan oli säkkipimeää, ja valon ja varjon raja väreili epänormaalisti. Sellaista rajaa ei luonnollisesti ollut olemassakaan. Liittolainen paiskautui ilmeisesti seinään Zairyhin takana, ja yhtäkkiä makuta oli tämän edessä. Zairyh nosti katseensa makutan karmeisiin kasvoihin, jotka hymyilivät irvokkaasti.
”Peli päättyi”, Abzumo sanoi maireasti myrkytettyä hunajaa tihkuvalla äänellä.
”Ei”, Zairyh totesi, mutta ei tuntenut itseään yhtä varmaksi, kuin hänen sanansa antoivat ymmärtää.
Äkkiä Abzumo iskeytyi suoraan sydänlihaksen sisään, ja seuraavaksi koko hökötys putosi kuiluun repeydyttyään liitoksistaan. Liittolainen joko liisi, valui tai sykähteli makutan perään, ja pian kuilusta alkoi kantautua räjähdyksiä merkkinä jatkuvasta taistelusta. Sitten Zairyh tunsi jonkin koskettavan mieltään. Jonkin epämiellyttävän. Tukahduttava, raskas tietoisuus, josta tulvi pahantahtoisuutta kuin avoimesta kaulavaltimosta verta. Terävät jäänsirpalemaiset täsmäajatukset viilsivät Zairyhin mieltä suojaavaa ajatusten kilpeä kuin veitset. Pieni ystäväsi on erittäin vaikuttava taistelija. Hänen fyysinen olemuksssensa on sssanoinkuvaamattoman arvaamaton, kaikui ääni Zairyhin päässä. Ja sssssinä olet mieli. Henkinen puoli. Josss kukissstan sinut, väissstyykö tämä fysiikan irvikuva kimpussstani?
Me olemme täysin eri olentoja, Zairyh viestitti. Sinulle ei ole ulospääsyä tästä tilanteesta. Minäkin pystyn taistelemaan. Ssssaan pian ssselville, pyssstytkö.
Zairyh tunsi suojaustensa alkavan pettää, kun jokin tuntematon voima iski lujaa makutan mielen takaa, jokin makutan tietoisuudesta irrallinen voima. Nimda.
Zairyh pisti kapuloita makutan rattaisiin: hän ei aikonut antaa tämän voittaa niin helposti. Kun Abzumon mielen lonkerot kietoutuivat Zairyhin mielen ympärille, ne saivat huomata, että niiden uhri oli kuin ruusu; myrkylliset piikit lävistivät Abzumon hyökkäyksen ja pakottivat tämän perääntymään hieman. Mielesssi rakenne on… mielenkiintoinen. Mikä oikein olet? Alkueliö, kasssvi kentiesss?
Zairyh ei vastannut. Abzumon väkivaltainen tietoisuus ruhjoi tietään piikkipensaaseen pelkällä raa’alla voimalla ja selvitti kaikki Zairyhin suojakerrokset monimutkaisilla matemaattisilla algoritmeilla, mistä Zairyh olisi ollut suhteellisen kiinnostunut tietämään lisää, ellei tilanne olisi ollut niin kovin hälyttävä. Zairyh kävi vastahyökkäykseen: kenties hyökkäys olisi paras puolustus tätä vihollista vastaan? Tehokkaimpana pitämänään ratkaisuna Zairyh vapautti mielensisäisen käänteisfotosynteettisen hyökkäyksen Abzumon mielen suojakerroksiin. Pimeys tuntui väistyvän ja siirtyvän Zairyhin energiavarastoihin, mutta puhdasta inhoa kuvastavan tunnelatauksen vastaanotettuaan Zairyh huomasi kaiken liikkeen vastapuolen mielessä päättyvän.
Sitten aivan yhtäkkiä tuli tuska. Makuta oli sisällä. Vääränlainen hyökkäysss, pikku kasssvi, karmea ääni ilkkui. Minä olen pimeysss. Minä olen jokainen varjo ympärillässsi.
Zairyh luotti mielensä eriskummallisen rakenteen pitävän hänet hengissä vielä hetken ja päätti kokeilla vielä yhtä keinoa. Hän avasi kaikki suojauksensa, päästi irti kaikista hyökkäyksistä, tyrkytti mielensä pintakerroksiin syvimmät ajatuksensa. Makutan tietoisuus puristi yhä lujasti hänen omastaan, mutta terävät kynnet eivät enää repineet hänen mieltään kappaleiksi. Abzumo näki nyt kaikki Zairyhin motiivit ja päämäärät.
Sitten se hellitti. Zairyh oli selvinnyt kohtaamisesta suhteellisen ehjin nahoin. Hyvä on, vai niin, kuului ääni jostain. Josss asia on näin, ehkäpä sssitten…
Zairyh kokosi fyysisen olomuotonsa hieman parempaan asentoon; hän oli lyyhistynyt taistelun aikana melko pahasti kokoon. Kun hän kohotti katseensa jälleen kerran, hän näki makutan edessään. Liittolaisen sijainnista hänellä ei ollut tietoa. Mikä kaikkein erikoisinta, makuta ojensi hänelle valkoista metallista sinisenä hehkuvaa sirua.
”Osoititte kyvykkyytenne taissstelusssa”, Abzumo totesi, ”ja tiedän, että ainakin sssinä, pikku kasssvi, ussskot sssiihen, mitä sssanot.”
“Tiesin sinun päätyvän järkevään vaihtoehtoon”, Zairyh sanoi helpottuneena ja otti sirun vastaan lonkerollaan. Sen sininen hehku lähetti kasvin vartaloon lämpöä meren allakin. Liittolainen sähisi etäisesti jostain.
“POISTUMMEKO?”
“Toki”, Zairyh sanoi vilkaisten vielä Abzumon suuntaan. “Meillä on tapaaminen Metru Nuilla.”
Komentokeskus
Työntekijämatoran viimeisteli muutokset Vahkien käyttäytymismalliin Zairyhin mielikontrollin alaisena tämän juurten liikahdellessa hänen päänsä päällä. Työn valmistuttua le-matoran köytti itsensä ja vaipui sekavaan, unenomaiseen tilaan. Oven toisen puolen työntekijät olivat siirtyneet suuriin voimakeinoihin. Milloin mikäkin huonekalu hakkasi ovea, joka pysyi visusti kiinni Zairyhin juurten lukitsemana. Ärtyneitä huutoja ja uhkauksia kuului yhtenään.
Zairyh siirsi huomionsa Kapuraan. Tulen toa makasi yhä lattialla vapisten. Zairyh kuljetti juuriaan ympäri Kapuran kehoa ja mietti mahdollisuuksiaan. Suurin osa reaktiosta lieni stressiä ystävien oletetun kuoleman ja murhaajien jahtaamisen takia. Niihin Zairyh pystyi vaikuttamaan. Kapuran mieli sai osakseen pieniä mielellisiä tökkäyksiä, jotka yrittivät laimentaa vainoharhaisuutta. Pian juuret poistuivat työnsä tehneenä. Toa heräilisi aikanaan.
Zairyhin lonkeromaiset ulokkeet skannasivat huoneen ja löysivät sopivia koloja, joista tunkeutua syvemmälle Metru Nuin rakenteisiin. Juurten kasvattaminen oli hidasta, joten nopein toimintatapa oli levittäytyä äärimmilleen yhteen suuntaan ja kokeilla risteyskohtien käännöksiä samalla etsien kohteiden mieliä.
”Zairyh”, Kapura sanoi hetken etsimisen jälkeen. Istumaan noussut toa näytti krapulasta kärsivältä.
”Ei nyt”, kasvi vastasi. ”Etsin Matoroa ja Umbraa.”
”He ovat kuolleita”, Kapura sanoi vaimeasti. ”He… Nurukan ja Deleva tappoivat heidät. Tai… jokin. He ovat poissa.”
”Vainoharhasi menee toivottavasti ohi pian”, Zairyh kommentoi. ”Valjastin Vahkit etsimisen avuksi. Jäljet heistä löytyvät pian. Poistin myös ohjeet jahdata Nurukania ja Delevaa rikollisina. Kostonhimo ja paranoia ovat ilmeisesti huono yhdistelmä.”
Kapura huokaisi. ”Se tuntui järkevältä silloin. Tai ei ehkä järkevältä. Väistämättömältä? Olisi ollut typerää luottaa kahteen muka sattumalta eloonjääneeseen.”
”Miten voit vieläkin uskotella itsellesi, että vainoharhaiset päätelmäsi ovat yhtään realistisia?” Zairyh kysyi. ”Pakko kai on, jos haluaa ajatella, että vakavat mielenterveysongelmat vain hiovat rationaalisuuden äärimmilleen aiheuttamatta mitään ongelmia.”
”Puhutaan jostain muusta”, Kapura pyysi. ”Tiedät mielenlukemisilla kai, että tiedän viruksesta?” Zairyh teki eleen, jonka Kapura päätteli älykkäiden kasvien nyökkäykseksi. ”Minusta olisi kummankin edun mukaista, jos Joueran tappamista lykättäisiin, kunnes selviää, voiko hän tehdä sille mitään.”
”Tämä liitto on olemassa vain, koska me haluamme tuhota Joueran. Koska haluamme kostoa siitä, että hän on leikkinyt elämillämme”, Zairyh vastasi lievän vihaisena. ”Tässä vaiheessa on myöhäistä kääntyä takaisin. Sinun ainakin. Voin viimeistellä kaiken hätätapauksessa vähemmänkin hienovaraisesti. Minun tarvitsee vain löytää Itroz ja tehdä vaihtokauppa.”
”Silti”, Kapura intti. ”Aiotko todella tappaa hänet välittömästi? Mitä hyötyä siinä on?”
”Ajattele vaikka niiden metafiktiokertomustesi kautta”, Zairyh sanoi. ”Jouera on käytännössä meidän luojamme, tai ainakin se, joka loi kaikki pahat asiat. Kun sankarilla on tilaisuus tappaa kirjailija, epäröikö hän? Saavuttaako hän rauhan kerronnan kanssa?”
”Joskus niin tapahtuu”, Kapura sanoi.
”Se silta poltettiin ensimmäisenä”, Zairyh sanoi. ”Jouera on mahdoton ja vaarallinen pitää elossa täysin turvallisesti. Hänen mielensä on kokeilujen kautta… sitkeä. Kuolema ei häntä pysäytä, jos se ei ole tarkoin suunniteltu, koska hän kykenee kiinnittymään toisten ruumiisiin ja jopa hallitsemaan niitä. Vangittuna hän voisi yksinkertaisesti tehdä itsemurhan valmisteltuaan siirtymää huolellisesti ja ottaa haltuunsa jonkun keho. Kuolevainen hän on lähinnä intensiivisessä taistelussa tai kaikkien kuollessa.”
”Me keksimme jonkin keinon”, Kapura sanoi. ”Suunnittelet hankkivasi mahdollisimman monta sirua Nimdasta, vai mitä?”
”En ajattele jättäväni hänelle yhtään ylimääräistä sekuntia”, Zairyh sanoi kylmästi. ”Nyt on jo liian myöhäistä. Hyväksy kyvyttömyytesi vaikuttaa, ja ehkä minä teen parhaani viruksen poistamiseksi yksin.”
”Ja. Sinulla on siru nyt, vai?” Kapura kysyi.
”On”, Zairyh vastasi ytimekkäästi ja epäröi. Kapuran suhtautuminen oli yllättänyt hänet. Tulevaisuuden liitto Abzumon kanssa ei vaikuttanut järkevältä uutiselta kertoa juuri nyt. Kapura jouduttaisiin todennäköisesti hylkäämän Metru Nuin jälkeen. Ylimääräinen silmäpari Klaanissa tosin ei haittaisi Abzumoakaan.
”Siirry. Raivaan tien. Metru Nuin tietokantoja on hämätty. Yritä kuluttaa aikaa jotenkin, kunnes Vahkit tai minä löydämme Itrozin”, Zairyh sanoi kylmästi ja lähetti juurensa oven läpi työntekijämatoranien kiljuessa hämmästyneenä. Vahkit jatkoivat Metru Nuin haravoimista Matoron ja Umbran varalle. Kapura käveli ulos rakennuksesta miettien hajoavaa liittoa ja mahdollisuuksia, joita hänellä oli viruksen poistamiseksi.
Ne hupenivat koko ajan.
—
Kuten voi päätellä, Manu kirjoitti myös. Lisäksi Mato avusti viimeistelyssä.
Hienoinen tuulenvire puhalsi dyynien välistä heiluttaen Oraakkelin viittaa hieman. Hän katseli muutaman metrin päässä hänestä seisovien matoranien keskustelua hivenen huolestuneena. Mestari otti yhteen Isä Ariezin kanssa. Po-matoran näytti nyrpeältä kuunnellessaan, mitä hänen Pyhällä Äidillään oli sanottavanaan, ja Oraakkeli tunsi Ariezin kiihkomielisenä ja vankkumattomana miehenä. Voisi olla, että vältettäisiin konflikti, sillä Mestarin auktoriteetti oli ollut kyseenalaistamaton vuosituhansia, mutta minkä Bartax oli tehnyt, sen saattoivat muut tehdä perässä.
”Kaikki”, Ariez toisti ymmällään, ”kaikki minun soturini.”
Mestari nyökkäsi hänelle, ja hän ryhtyi ravaamaan ympyrää saaden hiekkaan muodostumaan kehän. Hänen hiekanvärinen, kapea Faxon-naamionsa ei näyttänyt läheskään yhtä vanhalta kuin Pydän Äidin ja Oraakkelin naamiot, mutta siinäkin oli tiettyä ikuisuuden ilmettä ja iättömyyden tuntua. Naarmuja siinä ei ollut juuri minkään vertaa, mutta vasenta poskea koristi arven tapainen harmaa viilto. Yllään Ariezilla oli valkea kaapu, joka loi äärimmäistä kontrastia Oraakkelin ja Mestarin hiilenmustiin kaapuihin. Po-matoranin kaulalla keikkui kullattu riipus, joka esitti Athin symbolia.
”Enhän minä voi!” Ariez ähkäisi ärtyneeseen sävyyn käännähtäessään Mestaria kohti niin, että hiekka pöllysi. Oraakkeli puristi kätensä nyrkkiin ja avasi sen jälleen vetäen syvään henkeä.
”En voi antaa kaikkia joukkojani teille, minä tarvitsen ne täällä”, Ariez jatkoi tuijottaen Mestaria herkeämättä. ”Pyhä Äiti, minun on kieltäydyttävä.”
”Ja minun on vaadittava edelleen”, Mestari vastasi puolestaan hänelle. ”Ja teillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua. Teillä ei ole enää Nimdan sirua, ei ole ollut pitkään aikaan. Siitä asti, kun Pyhä Alfa siirrettiin kansanne huomasta, te ette ole todella tarvinneet puolustusjoukkoja mihinkään, Isä hyvä. Mutta minulla on heille käyttöä. Siksi vaadin, että he astuvat heti minun palvelukseeni. Teitä en siihen toki velvoita, Isä Ariez.”
Po-matoran jatkoi ympyränmuotoisen polkunsa tallaamista yrittäessään miettiä ulospääsyä tilanteesta. Sadje seisoi yhtä kaukana Pyhästä Äidistä kuin Oraakkelikin, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi lähellä Oraakkelia, jotta he olisivat voineet puhua ilman, että se olisi ollut epäkohteliasta. Sadje, jonka yllä myös oli musta kaapu, katseli näkymää heidän takanaan. Hiekkainen autiomaa jatkui pitkän matkaa aivan merenrantaan asti, eikä sillä välillä näyttänyt olevan mitään merkkiä asutuksesta. Itse rannassa oli pieni sataman tapainen rykelmä rakennuksia ja laitureita. Mestarin ja Ariezin taakse katsoessaan Sadje havaitsi kylän, jossa jälkimmäisenä mainittu asusti kaikkine kannattajineen. Jossain päin saarta Sadjelle tuntemattomassa sijainnissa oli myös Alfan temppeli, joka oli ollut tyhjillään pitkän aikaa.
”Te kuolitte”, Ariez vinkaisi, kuin vedotakseen Pyhän Äidin elottomuuteen, jonka tämä oli osoittanut vääräksi purjehtimalla saarelle Oraakkeli ja Sadje seuranaan.
”Niinpä tein”, Mestari naurahti huvittuneena. ”Siltähän tämä sinustakin näyttää.”
”Teitkö sinä, kuten Bartax teki?” Ariez kysyi ja hänen silmänsä tutkiskelivat Mestaria, mikä sai tämän seuralaiset vaivaantuneeksi, varsinkaan, kun he eivät antaneet itselleen lupaa kuunnella keskustelua.
”Minä en tiedä, miten Bartax elää yhä, vaikka teki sen, mitä teki”, Pyhä Äiti totesi, ”mutta vakuutan, että Makuta Abzumo valehteli kertoessaan tappaneensa minut. Bio-Klaani ei ole vihollinen, vaan minun pelastajani.”
Sitten hän viittasi takanaan seisoviin matoraneihin. ”Oraakkeli myös on pelastukseeni osallinen, joten sinunkin tulisi osoittaa hieman kunnioitusta.”
Hienoinen hymynkare oli hiipinyt Mestarin huulille, kun Ariezin myrtynyt irvistys muuttui kuvaamaan vastenmielisyyden ja hämmennyksen yhteensulautumaa. Oraakkeli pohti, mitä tämä mahtoi ajatella hänestä nyt, vaikkei varsinaisesti välittänytkään. Sitten hän huomasi, että hänen mielensä pintakerros oli noteerannut kuuloaistin tuottaman informaation, vaikka hän ei ollut aikonut sallia itsensä kuunnella yksityiskeskustelua. Hän moitti itseään ja harmitteli etäisyyttä. Sadje katsoi häneen ilmein, joka sanoi: ”Kyllä vanhoillekin saa sattua vahinkoja.” Oraakkelia huvitti, että Sadje paljasti näin avoimesti kuunnelleensa itsekin vahingossa.
Ariez näytti tehneen päätöksensä. Hän seisahtui Pyhän Äidin eteen ja totesi ykskantaan: ”Minä en voi antaa sinun tehdä tätä, Mestari. Te olette menettänyt otteenne, ja päätöksenne eivät enää näytä loogisilta. Minä en anna joukkojani sinun käyttöösi.”
Mestari huokasi, kuin olisi tiennyt ennalta tämän tapahtuvan. ”Sinun joukkosi seuraavat minua, kun minä pyydän heidät mukaani.”
Ariez laski kätensä tikarin kahvalle, joka paljastui hänen valkean viittansa alta.
”Mutta te ette tee sitä, Pyhä Äiti.”
”Pahoittelen, Ariez”, Mestari tuhahti selvästi ärsyyntyneenä siitä, että Ariez uhkasi häntä, ”mutta minun on kieltäydyttävä olemasta tekemättä sitä.”
Sadje ei tiennyt, miten Pyhä Äiti saattoi tietää niin hyvin, mitä hänen ympärillään tapahtui, vaikkeivät hänen silmänsä mitään nähneetkään. Mieli saattoi olla mahtava asia.
Oraakkeli astui askeleen kohti Mestaria valmiina käymään Ariezin kimppuun, mutta kun Mestari kielsi häntä hiljaisella käskyllä, hän epäröi ja jäi tuijottamaan tämän selkää.
”Mieti tarkkaan, mitä teet, Isä Ariez”, Mestari varoitti. Ariez vapisi tietäessään, että Oraakkeli voisi tappaa hänet, jos hän vahingoittaisi Pyhää Äitiä, muttei väistynyt.
”Sinä et vie minun joukkojani. Minulla on heille käyttöä!”
”Niin kauan, kuin minä olen teidän Pyhä Äitinne, te tottelette minua”, Mestari sanoi rauhallisella äänellä. ”Ja minä olen teidän Pyhä Äitinne, kunnes suurkokous on yhdessä julistanut minut kykenemättömäksi tekemään päätöksiä.”
”Sitten meidän on selvästi kutsuttava kokous”, Ariez sanoi värisevällä äänellä.
”Ei ole aikaa.”
”Minä en suostu!”
”Väistykää, Ariez.”
”En!”
Niin sanottuaan Ariez veti tikarin esiin viittansa alta ja kohotti sen Mestarin ylle. Oraakkeli katseli tarpeettoman pelonsekaisin tuntein, jotka syntyivät siitä, ettei hänellä ollut minkäänlaista valtaa tilanteeseen, kuinka po-matoran aikoi iskeä hänen Mestarinsa kuoliaaksi tai ainakin haavoittaa tätä vakavasti, mutta sitten tämä päästikin tikarinsa putoamaan käsistään ja tarttui päähänsä, kuin olisi tuntenut suunnatonta tuskaa. Ja niin tämä tekikin. Ariezista tuntui, kuin hänen päähänsä olisi upotettu tikari, useita tikareita. Kymmeniä, satoja tikareita. Satoja tikareita upposi hänen mieleensä ja lävisti sitä kuin verta imevä hyönteinen lävisti ihon. Hän tunsi mieltään ympäröivän mielen, suuren mahdin, jonka vertaista hän ei ollut ennen tuntenut, vaikka oli ollut tekemisissä mielenvoimia hallitsevien olentojen kanssa. Jos hän olisi halunnut konkretisoida sanoiksi seuraavan kokemuksensa, hän olisi ehkä kertonut mieleensä pureutuneen äärettömän terävä neula, joka puhkaisi hänen ajatuksiaan verhoavan suojakuoren ja hajosi sen jälkeen useiksi perhosiksi, jotka lensivät hänen päänsä sisällä nopeammin kuin ramat. Perhoset istuivat hänen mielensä eri kolkkiin ja kokivat käänteisen muodonmuutoksen; kääriytyivät silkkisiin koteloihin, joiden sisässä ne lässähtivät häntä määrittävien persoonallisten mielikuvien, ajatusten ja muistojen päälle tukahduttavaksi painoksi, joka olisi voinut kuulua valtaisalle tahtorakille, ja sitten kuoriutuivat toukkina ja luikertelivat hänen ajatuksiensa sekaan.
Mutta hän ei halunnut konkretisoida tuntemuksiaan – eikä varmasti olisi siihen kyennytkään, vaan piteli päätään käsissään vaikertaen yhä kuuluvammin, aivan kuin olisi voinut siten karkottaa vieraat mielen kiemurat ja rautaisesti hallitsevat ajatukset, jotka hänen mieleensä olivat tunkeutuneet.
”Olen pahoillani”, Mestari sanoi lähes tunteettomalla äänellä liikkumatta paikaltaan, tekemättä yhtäkään ruumiillista elettä, aivan kuin olisi yhä keskustellut Ariezin kanssa rauhanomaisesti, vaikkei tämä hänelle vastannut. ”Psykosomaattinen kipu on usein tämänkaltaisen operaation ikävä haittapuoli, jos sitä vastustelee kovin.”
Oraakkeli katsoi yhä etäältä, miten Ariez luhistui maahan ja, vaikka olikin nähnyt paljon tämän kaltaista ja pahempaakin, ei voinut olla hieman kauhistelematta voimaa, joka piili matoralaisnaisen mielen sopukoissa. Oraakkeli jos kukaan tiesi, että tämä ei ollut aliarvioitavissa oleva vastustaja, vaikkei kumpikaan heistä käyttänyt aseita, toisin kuin Ariez-parka, joka oli luullut voivansa vastustaa Pyhää Äitiä. Sadje oli hetken katsellut silmät suurina, ja kun puistatus oli käynyt hänen lävitseen, hän oli laskenut katseensa tarkkailemaan hiekkaa mieli huokuen pelonsekaista kunnioitusta, jonka Oraakkeli pystyi melkein aistimaan ilman mielikosketustakaan.
Mielihyökkäyksen terävät veitset viilsivät Ariezin tajuntaa, eivät julmuuden vaan välttämättömyyden ajamana. Hänen tahtoaan musertavat ja vastahyökkäyksensä alkuunsa pysäyttävät voimat tuntuivat samaan aikaan sekä tukahduttavilta hänen mielessään että anteeksipyyteleviltä, aivan kuin Mestari ei olisi halunnut ryhtyä siihen, mihin ryhtyi. Vaikka se tuntui epätodennäköiseltä, Ariez ymmärsi, ettei tämä tahtonut, vaan hän oli pakottanut tämän. Omilla teoillaan, houkkamaisilla teoillaan. Hän oli vastustanut heidän ylintä maanpäällistä auktoriteettiaan ja maksoi nyt siitä hinnan, jonka hänen olisi pitänyt tietää joutuvansa maksamaan. Tuntui, kuin hänen tajuntansa olisi purettu pieniin hiukkasmaisiin alkeisyksiköihin ja kasattu sen jälkeen juuri täsmälleen sellaiseksi, kuin se oli alun perin ollutkin. Hänen mielensä syvimpiä syvyyksiä kosketti vain hellä, pehmeä ajatus, joka ei saanut häntä tuntemaan pahoin, mutta siitä huolimatta hän tunsi kammottavaa epätoivoa, kun hänen oma tahtonsa ei ollut enää hänen hallittavissaan. Hän ei enää päättänyt omasta elämästään, ei niin kauan, kuin tuo ulkopuolinen pakottava tahto oli hänessä. Ja hän yritti yhä taistella sitä vastaan. Pitkään hän yritti.
Viimein Ariez lopetti vaikertamisen ja jäi maahan makaamaan kasvot hiekkaan painettuina. Oraakkeli uskalsi vähentää hänen ja Mestarin välistä etäisyyttä, ja nähtyään hänen tekevän niin Sadje uskaltautui samaan. Oraakkeli tutki Ariezin mielen pintakerroksia varovasti ja huomasi tämän olevan syvässä tajuttomuuden tilassa. Mestarilla oli kasvoillaan ilme, joka kertoi, ettei tämä ollut tarkoittanut tuottaa ylipapille tarpeetonta kärsimystä.
”Ariez yritti vastustaa loppuun asti. Jouduin käyttämään hieman kovempia otteita. Mutta hänen mielensä ei lopultakaan ollut kovin vahva”, vanha nainen lähes kuiskasi niin, että Oraakkeli hädin tuskin kuuli, Sadje ei varmaan lainkaan.
Kun he hetken kuluttua olivat käyneet ilmoittamassa Ariezin joukoille uudesta tehtävänannosta, he vetäytyivät Ariezin taloon. Oraakkeli, joka oli kantanut papin kylään, laski tämän sitten sängylle Ariezin makuuhuoneessa ja istahti itse oleskeluhuoneen sohvalle Mestarin viereen. Huone oli suhteellisen pieni, siellä oli kaksi sohvaa molemmin puolin huoneen keskellä seisovaa matalaa sohvapöytää. Kaikki huonekalut olivat tematiikkaan sopivasti hiekanvärisiä, pöytä hieman tummemmansävyinen kuin sohvat. Oraakkelin mieleen juolahti ajatus, että heidän rakennuksissaan käytettiin aivan liikaa hiekkakiveä, mutta toisaalta se oli alkanut muodostua perinteeksi.
”Kerrataan vielä”, Mestari huokaisi. ”Alfa on tällä hetkellä Pimeyden metsästäjien kynsissä, ja näillä näkymin meillä ei ole mitään mahdollisuuksia saada sitä takaisin.”
Oraakkeli nyökkäsi väsyneen näköisenä ja poisti olkapäässään olleen siteen, jonka alta paljastui pitkä umpeen ommeltu haava. Oli kulunut useita päiviä siitä, kun Mestari oli vaihtanut haavan ompeleet, eikä haava ollut onneksi tulehtunut.
”Ja Beeta meni sen kammottavan makutan mukana valtameren syvyyksiin”, hän totesi kylmästi. Pyhä Äiti nyökkäsi hänelle. Sadje toimitti heidän edessään olevalle pöydälle vadillisen hedelmiä ja palasi sitten takaisin keittiöön, jossa oli ollut ilmeisesti valmistamassa ruokaa heille illalliseksi.
”Gamma on Punaisen Miehen hallussa”, Mestari jatkoi, ”ja Deltan sijainnista ei ole tietoa.”
”Eipä ole”, Oraakkeli sanoi nyökäten sitoessaan uutta valkeaa sidettä haavansa peitoksi. ”Epsilonin sijainnista sen sijaan on.”
”Minä luotan arvostelukykyysi”, Pyhä Äiti totesi. ”Ja Zeeta. Ah, Zeeta, Zeeta.”
”Zeetapa hyvinkin”, Oraakkeli toisti vaimeasti.
”Kaikki on mennyt niin vaikeaksi viime aikoina, rakas ystävä.”
”Niin on.” Valon matoran kiristi siteensä hampaillaan ja solmi sen sitten yhdellä kädellä taitavasti tiukaksi.
Hetken oli hiljaista.
”Minusta tuntuu”, Mestari aloitti, ja Oraakkeli kuunteli, ”että minun täytyy tavata Isä Zeeron.”
Oraakkeli nyökkäsi, kuin olisi odottanutkin Mestarin haluavan tavata Bio-Klaanin saaren metsissä asustelevan ylipapin.
”Minun on lähdettävä Bio-Klaanin saarelle.” Mestari piti lyhyen tauon ja kysyi sitten: ”Lähdetkö mukaani?”
Oraakkeli oli hiljaa pienen tovin, mutta vastasi sitten: ”Tiedätte, että pysyn vierellänne, minne ikinä menettekin.”
Mestari nyökkäsi kiitollisena ja nousi seisomaan.
”Olisi epäkohteliasta antaa Sadjen tehdä kaikki työ yksin”, hän virkkoi sohvalla yhä istuvalle Oraakkelille, ”joten suonet anteeksi, jos poistun auttamaan häntä.”
Ja kun Oraakkeli aikoi nousta, hän jatkoi: ”Istu sinä vain, ei tässä mitään hätää ole.”
Oraakkeli katseli, kun Mestari katosi oviaukosta keittiön puolelle ja huokaisi vetäytyen istumaan peremmälle sohvalla. Muisto siitä, kun hän kohtasi Zeeronin viimeksi, hiipi hänen mieleensä, eikä hän voinut estää hienoista hymyä leviämästä huulilleen. Hän kuuli Ariezin liikuskelevan sängyssään viereisessä huoneessa ja päätti vilkaista tämän vointia. Po-matoran nukkui nyt syvää unta, joka saattaisi kestää vuorokauttakin pidemmän ajan Oraakkelin kokemuksen mukaan. Tältä pääsi pieni voihkaisu: ”Kaikki minun soturini!” ja sitten tämä vaikeni. Oraakkeli tunsi hieman sääliä, mutta oli kiitollinen, että potentiaalinen vihollinen oli taltutettu. Palattuaan olohuoneeseen Oraakkeli asettui pitkäkseen sohvalle ja sulki silmänsä. Sitten hän vaipui kevyeen uneen.
Summerganon seisoi vanhan vesiputouksen jäänteillä ja hymyili. Niin naurettavan helppo piilopaikka, ettei sitä keksisi. Mutta kaikki poissa, niin, poissa. ”Ehkei sittenkään”, oikaisi ääni hänen päänsä sisällä. ”Eikö?” vastasi Suga äänelle. ”Luola sortui.” ”Niin. Enhän minä suojaisi omaisuuttani sellaisilta asioilta kuin luolan sortuminen, vai mitä?” ”No, niin. Sinä sen tiedät parhaiten.”
Jään toa astui siihen, mitä salaisesta tunnelista oli jäljellä ja raivasi tieltään suuria kivenlohkareita. Kuu paistoi hänen niskaansa sinertävää hehkuaan ja valaisi ympäröivän tiheän aluskasvillisuuden erilaisin harmaan sävyin. Kun toa oli raivannut niin ison aukon, että mahtui tunneliin, häneen iski epäilys, mutta hetken epäröityään hänen sisäinen demoninsa sai suostuteltua hänet astumaan sisään.
Luolasto oli kamalassa kunnossa. Vaikkei Summerganon nähnytkään juuri mitään, hän lähes kykeni aistimaan, kuinka varovasti hänen oli käveltävä, jottei olisi törmännyt erilaisiin kivensirpaleisiin. Ei hän kuitenkaan mikään lepakko ollut, hänen apunaan ei ollut kaikuluotaimen kaltaista ultraäänijärjestelmää taikka mitään muutakaan keinoa selvittää ilman näköaistia, mitä ympärillä oli. Hänen täytyi vain luottaa täydellisesti muistikuviin, jotka eivät olleet hänen ja olivat sitä paitsi kuukausia vanhoja. Muutaman kerran Suga olikin kompastua kiveen jos toiseenkin ja satutti jalkojaan hieman. Hän myös löi kasvonsa erääseen ilmeisesti erikoisenmuotoiseen irtokiveen, joka sattui vain olemaan sen muotoinen, että ulottui vain hänen kasvoihinsa ja muutoin sijaitsi kokonaan hänen vieressään. ”Älä sinä valita siitä, mitä minä en tiedä”, sanoi Makuta Nuin ääni hänen päässään. ”Minä olin silloin hieman muissa maailmoissa. Ja lisäksi täällä on saattanut käydä skakdeja tai torakanpenikoita.” ”Jahas, no on tämä silti aika tuskallista. Kokeilisit itse.” ”Valitan, mutta minulla ei ole intoa ottaa vastuuta korteksisi somatosensorisista alueista.”
Suga päätti olla kysymättä, mistä Manu puhui.
Kesti pitkään, vaikkei Suga tiennyt, kuinka pitkään, ennen kuin he saapuivat Manun entisen tukikohdan keskuskammioon. Se ei ollut täysin pimeä, sillä Suga kykeni havaitsemaan hienoista hehkua luolan takaosasta päin. Manu kehotti häntä käymään eteenpäin, ja hän huomasi löytäneensä laava-altaan, joka ei ollut peittynyt aivan kokonaan kivimurskaan. ”Laava-altaita”, Manu mutisi. ”Kirottuja laava-altaita. Se skarrarin torakan äpärä heitti minut sellaiseen.” Makuta pohti hetken sanomisiaan. ”Ei, minä taisin heittää sen tuonne.” ”Ahaa”, Suga totesi. Hän ei ollut vieläkään tottunut päänsä sisäiseen loputtomaan kommenttiraitaan, jota ei saanut asetuksistakaan pois päältä. ”Se pentele ei kuollut. Ei se kuollut sitten millään. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että koko tilanteessa ei ollut minkäänmoista järkeä. Ehkä se oli unta?” ”Niin, ehkäpä.” ”Oletko sinä vihainen jostakin? Katkera?” ”Minäkö? En suinkaan.” ”Ole kaikin mokomin. Sen jälkeen, mitä tein.”
Suga ei vastannut. Manu päätti tulkita hiljaisuuden anteeksipyynnön hyväksymiseksi ja jatkoi. ”Kai sinä ymmärrät, että minun täytyy pyyhkiä sinun mielestäsi kaikenlaisia asioita, joita sinun ei tule muistaa, kunhan pääsen ulos ruumiistasi?”
Suga kierteli ympäri luolaa vastaamatta. Manun ja Sugan yhteispelillä pimeys kaikkosi huoneesta pienen laavaisen valonlähteen syödessä sen, jotta Suga näki ympärilleen.
Suga etsi juuri sen kohdan, juuri ne aika-avaruuskoordinaatit, jotka Manu hänelle antoi. ”Kuten huomasit, ei temppu eikä mikään. Saatko sinä sen itse rikki?” ”Juu.”
Suga antoi elementaalivoimiensa virrata ja vuorasi kivisen katon jäällä. Iso osa siitä oli särkynyt ja pudonnut maahan yliluutnantti 955:n hyökättyä luolaan, mutta oli aika rikkoa sitä hieman lisää. Jään toa iski rikki jäädyttämänsä alueen ja syöksyi turvaan kivimurskalta, jonka putoaminen seurasi hänen toimiaan. Nyt katossa oli suuri reikä. ”Sekö… johtaa jonnekin?” Suga tiedusteli. Manu lähetti myöntävää äännähdystä vastaavan ajatuksen. Suga tempaisi jäästä itselleen tien ylös, mutta nämä elementtivoimien osoitukset olivat verottaneet hänen voimiaan. ”Toivottavasti emme joudu taisteluun”, hän virkkoi Manulle hieman ironiseen sävyyn. ”Olisi häiritsevää kuolla nyt.” ”No totta puhut, mutta enpä nyt tiedä, minä en varmaan edes kuolisi.”
Manu ei ottanut huomatakseen Sugan nyrpeää ilmettä, vaan keskittyi huomioimaan hänen puolestaan ympäristön. Suga totesi voivansa ihan itsekin käyttää omia silmiään ja katseli suhteellisen ehjää käytävää, jonka päässä oli metallinen ovi. ”Mikä tämä on?” ”Se on käytävä.” ”Sen näen. Mutta millainen? Ja miten se välttyi sortumiselta?” ”No, katsos, minä vahvistin sen metallisin tukipalkein. Ja lisäksi rakensin sen kovin paljon ylemmäs kuin muun luolaston, kuten saatoit huomata. Olemme aika syvällä vuoren alla, joten paljastumisen riski on infinitesimaalisen pieni. Koko alempi kammiosto oli tavallaan harhautus. Vaikkakin… tulee ikävä sitä kaniotusta.” ”Minun ei tule.” ”Suga, voi sinua. Ei se niin paha ollut. Pieni ja suloinen, vaaleanpunainen. Yksisilmäinen. Mieleentunkeutuva ja väkivaltainen.” ”Mitä sanoitkaan?” ”Anti olla.”
Suga tutki tarkemmin joka askeleella lähestyvää ovea, jonka vierellä seinässä kiinni olevat soihdut Manu sytytti Sugalle tuntemattomalla tavalla. Hän ei väittänyt ymmärtävänsä, miten makuta muokkasi maailmaa, joten jätti asian omaan arvoonsa.
Ovi oli kuluneen näköinen. Siinä oli vanhanaikainen auki pyöritettävä lukko, jonka Suga sai vaivoin liikkeelle. Melkein olisi ollut helpompaa mennä seinästä läpi oven vierestä. ”Kun nyt miettii vielä sitä laava-allasta”, Manu aloitti, ”niin oikeastaan se oli aika typerä idea. Siinä oli potentiaalia monille vaaratilanteille eikä siitä mitään suoranaista hyötyä saanut. Noh, olen kasvanut henkisesti siitä yli, voin myöntää virheeni.”
Suga nielaisi sarkastisen kommentin ja puhisi oven kimpussa. Lukko aukesi suunnattoman kampeamisen jälkeen, ja Suga pääsi astumaan sisään. ”Miksi sinulla on tällainen luolasysteemi ylipäätään?” Suga kysyi hämmentyneenä Manun sytyttäessä uusia soihtuja huoneen sisältä. Oven takaa kun oli paljastunut pieni oleskeluhuoneen tapainen, jonka sisustuksen asemaa toimittivat nuhjuinen musta sohva, mahonkipuinen pöytä, jonka päällä oli joitain pölyisiä kirjoja, muutamia kirjahyllyjä, lasinen työtaso, jonka päällä sijaitsi erikoisen näköistä kemiantutkimuksen kalustoa tai ties mitä makutatiedesälää, pari mukavan näköistä, verenpunaista, antiikkista nojatuolia ja jokin, mikä näytti kovasti jääkaapilta. Lisäksi huoneessa oli muutama metallinen ovi lisää, mutta niitä ei ollut lukittu mitenkään.
”No sehän on niin”, Manu vastasi yllättävän ärtyneen kuuloisesti, ”että minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko minun piti rakentaa Klaanin linnoituksen ulkopuolelle – minkä totesin helpommaksi vaihtoehdoksi – tai sitten luoda omaan pieneen huoneeseeni tasku-ulottuvuus, johon pakkaisin kaiken tavarani, joka ei mahtunut huoneen ovesta sisään.”
Suga ei oikeastaan ollut edes tyrmistynyt, että Manu olisi ollut valmis repimään todellisuuteen reiän saadakseen urkupillit mahtumaan jonnekin. ”Ne urkupillit ovat sitten tuolla oven takana kaikkein eniten vasemmalla meistä nyt. Että sinne ei tarvitse katsoa.”
Suga päätti siirtyä siitä seuraavalle ovelle. Huoneen pohja oli syystä tai toisesta viisikulmion muotoinen. Ulko-ovi oli yhdellä kulmion sivuista, joten suoraan ovelta katsottuna edessä oli huoneen kulma. Seinät eivät lisäksi olleet täysin kohtisuorassa pohjaa vastaan, joten yksi ovista – joita näytti olevan täsmälleen kolme, mutta Suga ei täysin luottanut omaan kykyynsä havaita niitä – oli melko vino, joskin aukeni helposti.
Suga henkäisi yllättyneesti nähdessään, mitä huoneessa oli. Se oli selvästi varasto, ja mitä sinne olikaan varastoitu. ”Älä näytä noin yllättyneeltä ihan pikku asiasta!” Manu protestoi huomattuaan Summerganonin ensireaktion. ”Kenellä on kuusikymmentä kappaletta omaa naamaansa varastossa”, kysyi Suga kuivasti. Vastaus oli tietysti ilmiselvä, mutta Manu vastasi silti: ”Tosi, tosi komealla pirulaisella?”
Sugan mieleen vääntyi tahattomasti kuva Makutain veljeskunnan nykyisestä johtajasta, mutta hän ei saanut pitää mielikuvaansa pitkään, sillä äkillinen polttava raivo kiehui yli siitä kohtaa Sugan mieltä, jossa Manu nyt asui, aivan kuin höyryä valuisi ulos korkkiruuvista, jolla puristettiin gukkolinnuilta suolia taivaan sineen. Suga pelästyi kielikuvaa, joka hänen mieleensä oli kohonnut, mutta saattoi jäljittää senkin olevan peräisin Manusta. ”Joko viitsisit rauhoittua? Se ainoa naamio, jolla pitäisi olla tuo muoto, on hänellä”, Suga totesi kylmän rauhallisesti. ”Näyttääkö tuo varastoni siltä?” ”Mistä sinä edes sait ne?” ”Se on toisarvoinen seikka, ystäväiseni. Se oli kiireinen päivä. Tapahtui asioita. No, neljä asiaa. Noooh, neljä asiaa ja lisko.” ”Ja mahdollisesti ulottuvuuksien välistä matkailua?” ”Onko joku juorunnut?” ”Ei varsinaisesti. Huhuja on liikkeellä.”
Suga avasi viimeisen oven, mutta joutui perääntymään, kun sen takaa pöllähti kammottava määrä pölyä. ”En ole tainnut käydä täällä ihan hetkeen.” ”Meinaatko.”
Suga astui mustaan huoneeseen. Manu ei sytyttänyt valoa. Sitä tuli tarpeeksi vihertävistä lasiputkista, joiden sisällä lillui nestettä. Ja jotain elävää. ”Ovatko ne…?” ”Kyllä.”
Suga ei kysynyt muuta. Hänen ei tarvinnut. Hän oli nähnyt niitä ennenkin, ja ne olivat aina tienneet harmia. Mutta nyt, hän ei tiennyt, mikä niiden merkitys oli hänelle itselleen tai Klaanille. Manu myhäili hänen mielessään. ”Epätietoisuus on yksi suurimmista tuskista kantaa, ystäväiseni.”
Suga sulki huoneen oven oma-aloitteisesti. ”Mitä me teemme täällä?”
Manusta sai leukaa raapivan vaikutelman, kun hän vastasi: ”Halusin varmistua asioista. Palaan hakemaan menetetyt kasvot, kunhan joskus herään henkiin. Siihen voi kulua kotvanen.”
Pienen tauon jälkeen hän jatkoi. ”Tietysti minulla on myös suunnitelmia. Otetaanpa seuraavaksi suunta kohti Verstasta. Hopotihoi, Summerganon!”
Välittämättä viimeisimmästä heitosta Suga poistui huoneistosta. Hän poistui sieltä mielihyvin ja jätti taakseen tuon paikan, jonka uskoi unohtavansa myöhemmin. Oli edettävä kohti seuraavaa Manun jälkeensä jättämää kaaosta.
Manu juoksi. Metsä hänen ympärillään yritti selvästi nirhata hänet, sen hän tiesi. Mustat puut kaikkialla hänen takanaan, sivuillaan, edessäänkin, yrittivät saada hänet kiinni, mutta ei, hän oli ovelampi. Hän kiersi niiden rungot eikä juossut sisään ammottavista aukoista, joita rungoissa oli. Oksat yrittivät tavoitella häntä pimeydestä, mutta hän väisti kaikki. Hän juoksi.
Terävät kynsimäiset oksat olivat raadella hänen jalkaansa hänen hypätessään erittäin tiheän puurykelmän läpi. Heikot varret katkeilivat ja putosivat pimeyteen, jonka vuoksi rungot näyttivät niin mustilta ja synkiltä. Ei ollut mikään ihme, että koko paikassa oli niin vähän kuvailtavaakin; mitään ei nähnyt. Mutta oli muitakin aisteja. Hajuaisti kertoi jostakin epäilyttävästä – jostain, mitä olisi saattanut löytää viemärissä ryömiessään. Manu ei pitänyt ajatuksesta. Hänen oli pakko pysäyttää juoksunsa ja haistaa sitten itseään.
”Okei, hyvä. En se minä sentään ole”, hän huokaisi. ”Olisi ollut kiusallista, eikös?” Sitten hän vilkuili hieman ympärilleen. Ketään ei näkynyt. ”Oho.” Kohautettuaan olkiaan Manu pinkaisi taas juoksuun, mutta juurikko kampitti hänet ilkeästi.
Manu nousi istuma-asentoon ja katsoi hölmistyneenä alaruumistaan, johon juuret olivat tarttuneet. Hän yritti repiä niitä irti, mutta sitten hän kuuli tutun äänen yläpuoleltaan ja käänsi katseensa äänen suuntaan, sillä ei ollut lainkaan odottanut juuri sitä ääntä.
”Mitä sinä teet!” kirkui ääni, jonka lähteeseen Manu nyt tuijotti. Hän pohdiskeli ensin hetken, mitä ääniä oli kuullut, ennen kuin tämä törkeä puu, joka nyt hänelle puhui, oli keskeyttänyt hänen ajatuksensa viemäriin dumpatuista ydinjätteistä. Puut olivat raapineet toisiaan yrittäessään saada häntä kiinni ja pitäneet ärsyttävää vikinää. Tuuli oli suhissut hänen korviensa välissä ikävästi kutittaen samalla hieman. Muita ääniä ei hän muistanut kuulleensa, mutta nyt tämä puu puhui hänelle.
”Lopeta heti”, puu sanoi. Puulla oli hänen kasvonsa. Manu tuijotti kraahkankasvoista puuta hetken irvistäen epäuskoisesti ja sanoi sitten: ”En.” Jatkaen riuhtomistaan puu-Manun pyöritellessä silmiään kädet puuskassa oikea Manu pohti pakosuunnitelmaa. Miten hän selviäisi puisen kopionsa kynsistä elävänä?
”No niin, nyt riitti”, sanoi metsä Manulle, ja Manu päästi irti.
”Mmmitä sssinä teeeet”, makuta voihkaisi puu-Manun vetäytyessä maan sisään ja metsän noustessa seisomaan. Manu oli kiinni metsän kupeessa tämän kohotessa korkeuksiin epäuskottavalla tavalla. Metsä oli eläväisempi kuin miltä näytti, ja liikkuakin se näemmä osasi. Sen jalat muodostuivat puista, sen kädet muodostuivat puista, sen ruumis muodostui puista – ja maasta, jossa puut kasvoivat. Maakappale nousi paikaltaan ja jätti maan pintaan aukon, josta pursusi vettä. Tai saattoi se vertakin olla, Manu ei kiinnittänyt juuri nyt huomiota. Oksat pitivät häntä kiinni metsän vatsassa, ja sitten ilmaantui napa.
”Hyi?” Manu tiedusteli, kun jonkinlainen pyöreä asia nousi maasta ja upotti hänet lentävään maaperään. Metsä nimittäin lensi. Manun pää oli yhä maanpinnan yläpuolella, joten hän kykeni tiirailemaan, missä metsän pää oli.
”No niin, pikkuinen”, metsä sanoi rumalla äänellään. ”Nyt sinä istut ja kuuntelet.”
Metsä taipui istumaan ja lysähti takamukselleen veteen, jota pursusi yli maan peittämään koko planeetan. Manu katsoi kauhuissaan, kuinka kaikki peittyi veteen ja jäljelle jäi pelkkä metsä, joka selvästi aikoi laittaa hänet kuuntelemaan. Hän ei halunnut kuunnella.
”Nyt”, metsä sanoi. Metsällä oli kasvoillaan Manun naamio. Ja metsä oli aika punamusta, minkä huomasi, kun silmistä loistava valo valaisi kaikkeuden.
”Minä istun navassani?” Manu sanoi epäuskoisena. Metsä nyökkäsi hänelle hilpeästi.
”Hyi”, Manu totesi uudestaan ja rimpuili hieman.
”Ei siinä ole mitään pahaa!” metsä protestoi. ”Sinä vain ajattelet sen hölmösti.”
Metsä ei ehtinyt sanoa enempää, kun suuri, musta lonkero tarttui sen kaulaan ja puristi lujaa. Manu katsoi, kun metsän pää lensi ilmaan verisuihkun sinkauttamana ja putosi jonnekin päin vesivahingon kärsinyttä planeettaa. Vedestä oli nimittäin noussut lonkerohirviö, jonka Manu tunnisti jossain määrin itsekseen. Kun metsän ruumis kaatui selälleen veteen, joka oli selvästi verta läheltä katsottuna, Manu alkoi miettiä, osaisiko uida, jos istui maan sisällä omassa navassaan. Mietinnän tulosta ei tarvinnut kauan odottaa, kun lonkerohirviö tarttui häneen ja repi hänet irti.
”Maukasta Manua”, lonkero-Manu sanoi ja kohotti ulokkeellaan pikku Manun kohti muodotonta mustaa ruumistaan, joka söi kaiken valon universumista.
”Ei lonkeroa”, Manu korisi, kun Manu asetti hänet piikkiseen suuhunsa ja ahmaisi.
”Nom”, sanoi lonkeroinen Makuta Nui ja nuolaisi huuliaan antaumuksellisesti. ”Kaipaisi tosin lisää suolaa.”
”Hoi!” hänen silmänsä huusi. Manu yritti katsoa omaa silmäänsä huonolla menestyksellä. Tyytyen kuuntelemaan, mitä silmällä oli sanottavanaan, älliäinen virkkoi: ”Mitä sinäkin nyt haluat tähän aikaan illasta?”
”Ajattelin vain, että ehkä voisit vähän siivota. Vakuutus ei korvaa tuota”, silmä vastasi osoittaen ympäröivää verimerta. Manu yritti pyörittää silmäänsä, muttei onnistunut, sillä silmällä näytti olevan oma tahto.
”Huomaahan sen”, lonkeroinen sanoi silmälleen.
”Niinpä”, silmä vastasi ja mulkaisi ruumistaan. ”Mikset sinä siivoa jo.”
”En minä ota käskyjä silmältä!”
”Olisi parempi.”
”Jossain määrin se olisi kyllä absurdia.”
”Sinä puhut silmälle. Eikö se oli absurdia.”
”No olen minä kokenut kummallisempiakin juttuja.”
Silmä pyörähti kolmesataakuusikymmentä astetta ympäri katkoen kaikki yhteytensä aivoihin. Lonkero-otus parkaisi kuuluvasti silmän astellessa pois paikaltaan. Se kasvatti itselleen jalkojen lisäksi myös kädet ja alkoi repiä kappaleiksi otuksen nahkaa, joka vaikutti tervalta.
”Eihän tässä ole mitään helvetin järkeä”, Manu tuhahti ja katsoi ympärilleen. Hän ei ollut enää silmä eikä lonkeroinenkaan. ”Paitsi sisältä päin”, hän hihitteli ja päätti sitten tutkia hieman, missä oli nyt.
Metsä oli syönyt itsensä ja jättänyt jälkeensä jotain, mikä ei kuulunut sinne. Jotain, mikä ei kuulunut minnekään. Marmorisen lattian kylmä kosketus piinasi makutan jalanpohjia. Manu laski hitaasti katsettaan nähdäkseen paremmin, missä seisoi. Säännöllisesti vaihtelevat punaiset ja mustat marmoriruudut muodostivat hyytävän kylmään lattiaan shakkilautamaisen kuvion, jonka kuuran peittämä pinta heijasti makutan hahmoa vain vaivoin. Oli kylmä.
Makuta Nuin höyrystynyt hengitys täytti ilman. Punamusta marmorilattia jatkui loputtomiin. Tilalla ei vaikuttanut olevan edes seiniä. Oli paholaisen shakkilauta, mutta ei pelaajia.
”Öööö”, Manu sanoi kokeilumielessä pimeydelle. ”Huhuu?” Hän nosti katsettansa hitaasti ylemmäs ja ylemmäs etsien jotain. Mitä tahansa. Jotain, mitä voisi katsoa. Loputon tyhjyys oli piinaavampaa kuin mikään pimeys.
Manu koki onnistuneensa puoliksi, kun tilan katosta löytyikin jotain, mikä katsoi häntä.
Punahehkuisten mulkosilmien ja niiden tummanpuhuvien pupillien pohjaton tuijotus porautui makutaan. Silmiä oli paljon. Hälyttävän paljon, jos joltain heikkovatsaisemmalta kysyttäisiin.
Manu päätti hillitä sisäisen matemaatikkonsa ja jätti kuolettavien katseiden lukumäärän omaan arvoonsa. Sanattomasta sopimuksesta makuta ja syyttävien silmien sekamelska päättivät pitää legendaarisen tuijotuskilpailun.
Silmät eivät värähtäneetkään. Täysin mustat suonet niiden punertavassa pinnassa puskivat synkkää sisältöään pohjattomilta kuiluilta näyttävien pupillien ytimeen. Raskas kuuden sydämen samanaikainen syke oli ainoa ääni tilassa.
”Anteeksi, jos rikon tunnelman”, Manu sanoi varovasti, ”mutta oletko sinäkin minä.”
Punaisten katseiden joukko ei vastannut. Kysymystä seuraava hiljaisuus pisti Manun miettimään, oliko hän sanonut jotain sopimatonta. Tuppisuisuutta ei kuitenkaan kestänyt loputtomiin. Jostain aivan makutan kuulokyvyn rajamailta alkoi hahmottua jotain matalaa. Lattia tärisi. Marmori halkeili. Vähitellen värinä pimeydestä alkoi muistuttaa hyvin matalaa puheääntä. Infernaalinen murina hajoili kappaleiksi ja kaikui ympäri tilaa.
Syvä nauru täytti Manun kuuloelimet.
”Kuka meistä?” kysyi satojen tai ehkä jopa tuhansien äänien kakofoninen kuoro.
”Selvästikään kukaan teistä ei ole minä”, Manu totesi. ”Edes minä en voi kuulostaa noin hölmöltä.”
Nauru toistui. Manun mielessä kävi hetken ajan hänen hukattu potentiaalinsa lavakomiikan alalla. Naurussa ei tosin ollut jälkeäkään ilosta tai lämmöstä. ”Huvitat meitä, pikku kerubi”, demoninen kuoro sanoi. ”Yritätkö piilottaa pelkosi tekeytymällä narriksi?”
Manu ei voinut olla virnistämättä. ”Tarvitseeko minun tekeytyä?” ”Kerubi, kerubi. Voit olla langennut, mutta siipiäsi et voi piilottaa. Olet yksi Suuren Hengen enkeleistä, palvelijoista ja sotureista, aina ja ikuisesti.”
Manu nyrpisti nenäänsä ja tuhahti: ”Tuo kuulostaa jo hieman halventavalta. Olin varma, että sinä olisit kohteliaampi.”
Syvä nauru ei vastannut enää. Jostain kaukaa Manun selän takaa alkoi kaikua askelia. Ne lähestyivät tasaisesti.
Aivan uusi ääni puhui. Manu oli kuitenkin varma, että oli kuullut sen aikaisemminkin osana tuhannen äänen infernaalista kuoroa. Ääni oli pehmeä kuin silkki, mutta pistävä kuin tuhonkyy.
”Pahoittelen, jos koet itsesi loukatuksi”, ääni sanoi kohteliaasti. ”Makuta Nui. Tarkoituksemme ei ollut halventaa. Olethan sentään vieraani… ja lupaan, että olen erinomainen isäntä.”
Manu nyökkäsi hyväksyvästi. ”Kuulostaa paljon paremmalta. Punainen Mies.”
Makuta Nui kääntyi hitaasti ympäri. Hänestä ei tuntunut täysin turvalliselta jättää silmäisää mustaa massaa valvomatta. Lisäksi hän koki käytännössä luovuttavansa elämänsä haastavimman tuijotuskilpailun.
Toisella puolella odotti lähes yhtä syvälle porautuva punainen katse. Sinisen Pakarin silmäaukoista tuijottava punainen hehku oli kuitenkin lämmin kuin kynttilän liekki. Siinä oli silti jotain väärää. Samoin sen alla kaartuvassa lempeässä hymyssä, joka selvästi yritti liikaa.
Lyhyt, karmiininpunainen ta-matoran seisoi metrin päässä makutasta liikkumatta ja piteli käsiään selkänsä takana. Liikkumattoman matoranin varjo huojui ja värähteli hahmottomana tavalla, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista. Varjon pitkä ja luiseva muoto johti aivan varjojen syvimpään kertymään asti, jossa se yhtyi pimeyden sydämeen.
Sininen Pakari nyökkäsi syvään. ”Olen yllättynyt, ystävä”, lempeä ääni sanoi kunnioittavasti. ”Tiedät enemmän kuin olisin olettanut.”
”Mitä sinä oletit minun tietävän?” Manu kysyi ja tarkkaili Punaisen Miehen olemusta. Matoran näytti paljon miellyttävämmältä keskustelukumppanilta kuin silmien lauma, joka yhä edelleen taisi tuijottaa hänen selkäänsä.
”Huhuja”, matoran sanoi viattomasti. ”Puheita. Tyhjiä sanoja. Niistä kaikki aina lähtee. Niitä ei ole koskaan voinut pysäyttää, vaikka kuinka olemme yrittäneet. En ole voinut täysin astella pois historiankirjoista. Sanoja ei vain voi… pysäyttää. Mutta sinä et ole tyhmä, ystäväni. Tiedät, että en ole mikään niistä asioista, mitä ne väittävät minun olevan. En ole makuta. En ole kummitus. En ole paholainen.”
”Olisin huomannut, jos olisit makuta”, Manu myönsi ja naurahti viekkaasti. ”Enkä usko paholaisiin. Ja kummitukset ovat tylsiä.”
Punainen Mies naurahti. ”Ystävä hyvä, mikä saa sinut noin varmaksi siitä, että en kuulu rotuusi? Olen vain kiinnostunut.”
”Olen yllättynyt, ystävä”, Manu sanoi kylmästi. ”Tiedät vähemmän kuin olisin olettanut.”
Matoranin hymy ei värähtänytkään. Manu istahti lattialle yhden punaisen laatan sisään ja varoi visusti sen reunoja, kuin ruutujen välit voisivat polttaa.
”Minä aistin makutain läsnäolon, sen varmasti tiedät”, makuta sanoi ja tuijotti Punaista Miestä silmiin. ”Ja muuannen seikka, josta voisit minua ehkä valaista.”
Oli hetken hiljaista.
”Ei varjoja, ei pimeyttä. En odottanut täyttä poissaoloa. Kaikkialla on varjoa. Pimeys on kaikessa.”
Makuta Nui värähti hetkellisesti paikallaan. Jokin oli tarttunut häntä jalasta. Sen pitkät sormet puristuivat pehmeästi makutan polven ympärille. Niiden ote ei ollut kylmä eikä se sattunut. Se oli vain täysin hahmoton. Varjoista syöksähtäneen käden kämmenselkä tuijotti makutaa.
Punainen Mies katsoi Manua silmiin lempeästi kallistaen päätään hieman kenoon. ”Niin maailma toimii. Ei varjoja ilman valoa. Ei valoa ilman varjoja. Vaikka usein ajattelemme ne toistensa vihollisina, ne tuovat tasapainon.”
Punaisen käden sormet napsahtivat ja kylmät väreet kiipivät pitkin Manun kehoa. Toinenkin käsi oli tarttunut häntä jalasta. Matoran hymyili yhtä häiritsevän lempeästi.
”Tule mukaan ajatusleikkiini. Mitä jää, jos ei ole kumpaakaan?”
”Mitä jäljelle jää”, Manu toisti yrittäen samalla irrottaa käsien otteet jaloistaan. ”Ilmeisesti sinä. Ehkä olet omien sanojesi mukaan… tasapainoton.”
Mustan hahmottomuuden maanvyörymää muistuttava nauru teki paluun. Sen matala ja kolkko kalke pyyhkäisi keskustelun yli painokkaalla voimallaan. Pieni ta-matoran ei nauranut. Manunkaan mielestä vitsi ei ollut tällä kertaa ollut edes kovin hauska. Punamusta silmämassa oli yleisönä liiankin helppo.
”Ei, Makuta Nui, etkö näe sitä?” matoran sanoi ottaen hitaan askeleen kohti Manua. ”Kun ei ole valoa eikä varjoa, tasapaino ei koskaan järky kumpaankaan suuntaan. Kun keskenään taistelevien moraalien, mielipiteiden tai uskomusten taistelua… ei vain ole, löytyy todellinen harmonia. Todellinen tasapaino.”
Makuta Nui oli sanomassa jotain, mutta sitten hän alkoi hahmottaa sen, mitä tapahtui sinipunaisen matoranin takana. Pikimusta varjomassa kasvoi kasvamistaan, kun matoranin villisti liikkuva ja muodoton varjo alkoi saada hahmon. Lyhyet raajat saivat massaa ja pituutta. Sievät sormet räjähtivät luiseviksi ja kynnekkäiksi teräaseiksi. Hahmon ranka vääristyi epäinhimillisiin mittasuhteisiin ja kasvoi kymmenkertaiseksi. Kaikki tämä tapahtui täysin äänettömästi. Eikä varjon omistaja tehnyt liikettäkään.
”Mieti, mitä tapahtuu, kun inhimillinen, luova mieli saa eteensä ei mitään”, punainen matoran sanoi. ”Massoittain, kasoittain ei mitään.”
Varjo jatkoi kasvamistaan. Jos Makuta Nui ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi voinut luulla sen muuttuvan kolmiulotteiseksi. Oli ainakin helppo teeskennellä todella pitkään, että niin ei ollut oikeasti tapahtumassa.
Mustan siluetin selästä syöksähti esiin pari lepakkomaisia siipiä. Kesti kauan, että Manu tajusi hahmon olevan makuta. Mutta ei kuka tahansa makuta.
”Aivot eivät pidä siitä ajatuksesta. Tyhjyydestä. Se on liian käsittämätön, liian pelottava… jopa pimeys ja pahuus ovat helpommin käsiteltävissä. Mutta ei mitään? Kasa mitättömyyttä?”
Se oli hän itse.
”Mieli tekee sen, minkä se yleensä tekee tyhjille taskuille. Se täyttää ne.”
Se oli hän itse, mutta ilman sitä, mikä teki Makuta Nuista Makuta Nuin.
”Siinä minä astun esiin. Annan sinulle tyhjän taskun.”
Sielua. Minuutta.
”Ja sinä täytät sen peloillasi.”
Manu oli huomaamattaan noussut seisomaan Punaisen Miehen puheen aikana ja kavahtanut sitten taaemmas huomatessaan varjon muodon.
”Tämä”, hän sanoi hiljaa, ”alkaa muuttua mielenkiintoiseksi, ystävä.”
Varjo lähti astelemaan paikaltaan pitkin ja äänettömin askelin kohti Manua. Se kiersi pienen matoranin kaukaa. Ennen kuin Manu ehti huomatakaan, hän katsoi Punaisen Miehen silmien sijasta tyhjiin aukkoihin omissa kasvoissaan. ”Kyllä”, vastasi Manun oma ääni, joka oli kuitenkin repaleinen ja vääristynyt. ”Vastataksemme aiempaan kysymykseesi. Me voimme olla myös sinä.”
”Lumoavaa”, Manu kuiskasi perääntyen hieman kauemmas itsestään. ”Mielenkiintoista tosiaan, mielenkiintoista. Ymmärrän nyt taas hieman enemmän.” Makuta virnisti tavalla, jota olisi voinut luonnehtia mielenvikaiseksi. ”Oliko sinulla minulle jotakin asiaa, Punainen Mies, kun järjestit tämän tapaamisen omassa päässäni? Vai onko tämä sinun.”
Punainen Mies vain hymyili. Hän nosti hitaasti oikeaa kättään ilmaan ja napsautti sormiaan. Napsahdus kaikui avarassa tilassa kauas. Siinä samassa Manu räpäytti silmiään. Kun hän avasi ne uudelleen, matoranin varjo oli takaisin paikallaan. Se ei kuitenkaan ollut matoranin muotoinen, vaan muistutti edelleen hälyttävän paljon hänen omaa varjoaan.
”Emme ole nyt varsinaisesti kenenkään mielessä”, ta-matoran vastasi. ”Kaikki näkemäsi on todellista… tai ainakin niin todellista kuin teet siitä itse. Kutsuisin tätä paikkaa kodikseni tai tukikohdakseni, mutta olen vuosien varrella ymmärtänyt, että sellaisen ylläpitäminen on vaarallista. Liian pysyvää. Liian helposti jäljitettävää.”
Ta-matoran kääntyi hitaasti ympäri ja lähti astelemaan syvemmälle pimeyteen pitkin punamustaa shakkilautaa. ”Älä epäröi, Makuta Nui. Ole hyvä ja tule vain perässäni. Seuraavien kahdenkymmenen minuutin ajan me kaksi vain puhumme. Siinä kaikki. Me puhumme, ja sitten päästän sinut omille teillesi.”
Manu pälyili hieman ympärilleen etsien katseellaan lisää silmiä ja nyökkäsi sitten. ”Puhuminen käy.”
Punainen Mies naurahti. ”Puhukaamme siis.” Silkkiä pehmeämpi ääni oli matala ja vaarallinen. Oli vaikea uskoa, että sen käyttäjä oli pelkkä matoran. Todennäköisesti et olekaan, makuta ajatteli. Mutta mikä sitten?
Ta-matoran ja makuta aloittivat hitaan askelluksensa pimeyden ytimeen. Mustuus tuntui väistyvän kaksikon edeltä paljastaen lisää punamustaa marmorikuviota. Varjoja tai pimeyttä se ei kuitenkaan ollut, sen Manu tiesi. Pimeydessä hän olisi nähnyt, koska hän oli syntynyt pimeydessä. Varjoja hän osaisi hallita. Vaikka hän yritti puhua tälle pimeydelle, se ei vastannut. Musta hahmottomuus peitti allensa kaiken paitsi pienen alueen, jolla makuta ja matorania muistuttava olento kävelivät. Hahmottomassa mustuudessa liikuskeli jotain. Hitaat ja ontot askelet tuntuivat kiertelevän kaksikkoa kuin hait laivaa.
”Puhukaamme siis”, Manu toisti Punaisen Miehen hetki sitten lausumat sanat. Hänen jalkojensa alla joissain laatoissa oli havaittavissa pieniä säröjä. Mielenkiintoinen yksityiskohta.
Heidän kävelynsä jatkui. Kumpikaan ei hetkeen sanonut mitään. Manu ei pitänyt hiljaisuudesta, joten päätti sanoa jotakin.
”Mukavaa, että minut kutsuttiin tällaisiin juhliin, mutta missähän matkaseurani lienee?”
”Vartija ja Keltainen Jättiläinen ovat turvassa, älä huoli”, matoran sanoi rauhoittavasti. ”Ikävä kyllä en voi puhua liiketoverini puolesta, mutta itse en ole koskenut heihin sormellakaan. He nukkuvat rauhallista unta.”
”Arssstein”, murahti makuta. ”Minä uskon antaneeni hänelle hieman ihmettelemisen aihetta.”
”Siinä kyllä onnistuit, ystävä hyvä”, Punainen Mies vastasi virnuillen. ”Olen syvästi pahoillani hänen tekemisistään. Hän vihaa teitä, makutoja. Vihaa tuhannen tähden tulisella voimalla. Se on hämmästyttävää.”
”Lieneekö viha kateutta”, Manu lausui arvoituksellisesti. ”Usein kateus johtaa vihaan. Hän on hyvin läpinäkyvä.”
”Mmm-m. Kenelle sinä olet kateellinen, ystävä?”
”Kiero kysymys. Ehkä minun olisi pitänyt vain olla hiljaa.”
Punaisen Miehen siniset kasvot kääntyivät jyrkemmin kohti Manua. Tulenpunainen katse oli täynnä uteliaisuutta, mutta se ei ollut pahantahtoista. ”Siinä ei ole mitään hävettävää, Makuta Nui. On olemassa jotain, jota sinä haluat itsellesi, mutta et voi koskaan saada. Se on vain normaalia.”
”Ah, tottahan toki. Kateutta minussa on, sitä en kiellä. En vain taida itsekään olla varma, kenelle olen kateellinen. Jos viha olisi silkkaa kateutta, minä kadehtisin Abzumoa, mutta se sekopää ei voi olla kenenkään kateuden kohde.”
Manu vilkaisi jälleen matoraniin. ”Sinä taidatkin tuntea hänet, eikö totta?”
Punainen Mies nyökkäsi syvään ja huokaisi. ”Abzumo on mielenkiintoinen tapaus. Hän on kuin moraalin musta aukko. En osaa edes sanoa, onko hänen itserakkautensa suurempaa kuin hänen vihansa kaikkea muuta kohtaan.”
”Rakkaus ja viha ovat melko lähellä toisiaan, jos miettii hieman tarkemmin. Kuinka usein rakkauteen liittyykään myös vihaa, raivoa, turhautumista.”
”Aivan. Oletko samaa mieltä, että ne molemmat voivat olla yhtä vaarallisia?”
Makuta naurahti kolkosti ja veti kasvoilleen virneen, jota matoralaiset olisivat juosseet kauhuissaan pakoon. ”Rakkaus voi olla paljon vaarallisempi asia kuin viha, ystäväiseni. Luulin sinun tietävän.”
”Siinä, makuta hyvä, onkin yksi niistä harvoista asioista, joista en voi kertoa sinulle.”
Punaisen Miehen hymy oli alakuloinen. Se kertoi enemmän kuin hahmo ehkä halusikaan päästää läpi. Tai sitten tämä tunteiden suoranainen vuoto oli vain yksi olennon labyrinttimaisen mielen tuhansista valheellisista kuorista. Manu alkoi miettiä, löytäisikö hän koskaan todella totuuden ydintä tämän olennon hämäysten ja vääriin totuuksiin johdattelevien sanojen joukosta.
”Oli miten oli, minusta tuntuu, että olemme samaa mieltä Abzumosta”, Punainen Mies sanoi. ”Hän on… vaarallinen. Askelillaan kohti jumaluutta hän voi tuhota kaiken sen, minkä vuoksi molemmat taistelemme.”
Manu ei hetkeen sanonut mitään, tarkkaili vain ympäristöään. He seisoivat keskellä tyhjyyttä. Heidän ympärillään ei ollut mitään, mitä hän oikeastaan olisi voinut edes tarkkailla. Kaikki huomio kiinnittyi siksi vain ja ainoastaan Punaiseen mieheen. Makuta käänsi katseensa muualle, vaikkei ollut mitään, mitä katsoa.
”Sinulla oli varmaankin minulle jotakin asiaa”, hän tokaisi seisoen selin matoralaiseen.
”Ei paljoakaan, makuta”, Punainen mies tokaisi. ”Tilanne on vain se, että minä koen Abzumon tällä hetkellä yhtenä suurimmista uhkista minun… minun ja työnantajani päämäärille. Ja mieleesi koskemattakin osaan jo kertoa, että haluat puristaa kämmenesi hänen kaulansa ympärille.”
”Niin”, hiljainen ääni sanoi. ”Niin minä haluan.”
Makuta Nui kääntyi jälleen Punaista miestä kohti ja tuijotti tätä suoraan tämän punaisiin silmiin. ”Ajattelitko sinä voivasi koskea mieleeni, ystäväiseni?”
Matoran pudisti päätään. ”En. En itse. En osaa lukea ajatuksiasi. Mutta minulla on ystävä, joka pienellä suostuttelulla osaa. Pyydän, älä vaihda puheenaihettamme.”
”Mieli on mielenkiintoinen asia”, makuta sanoi silmät tuikkien. ”Eivät kaikki mielet ole yhtä arvokkaita.” Manu istahti jälleen alas, risti jalkansa ja kumartui lähemmäs matoranilta näyttävää olentoa. ”Minulla on omat suunnitelmani. Niihin ei välttämättä kuulu Abzumon eliminointia.”
”Olisin olettanut sen olevan hyvinkin korkealla prioriteeteissasi”, Punainen Mies sanoi hekumoiden. ”Näen vihasi silmistäsi. Sinä todella vihaat sitä miestä. Mutta hyvä on. Sait minut kiinnostumaan, Makuta Nui. Mitä ovat suunnitelmasi?”
”Minä en tiedä sinun suunnitelmistasi mitään”, Manu sanoi. Hänen kielensä kärki lipaisi hienovaraisesti huulta. ”Ystäväiseni.”
Punainen Mies kosketti leukaansa pienellä kämmenellään ja näytti mietiskelevältä. ”Tietoa tiedosta, makuta? Hyvä on. Pääset olemaan erikoistapaus. Annan sinun kysyä kuusi kysymystä. En tiedä, voinko tyydyttää tiedonjanoasi sen enempää.”
Matoran vilautti sen sanottuaan pieniä hampaitaan. Ele näytti kaikin puolin väärältä.
”Vastalahjaksi haluan sinulta vastauksia.” Punainen mies sai seuraavaksi nähdä jotakin, mikä sai hänet ehkä jopa yllättymään: makuta hyppäsi pystyyn ja alkoi nauraa.
”Vihdoinkin! Olen jo pitkään halunnut kysyä. Miksi aina kuusi?”
Hiljaisuus saavutti pimeän shakkilautalattiaisen salin. Punainen Mies oli hiljainen. Hänen kasvojaan oli entistä vaikeampi lukea. Oli kuin katonrajasta aiemmin hohottanut mustuuden massakin olisi ollut kysymyksestä täysin tyrmistynyt.
”… kaikista maailman kysymyksistä… sinä valitsit ensimmäisenä tuon”, matoran sanoi kulmat kurtussa pudistellen päätään.
”No tuota, se… häiritsi.”
”Minulta kysytään tuota usein, ystävä hyvä”, matoran sanoi tympääntyneenä. Tämä oli uusi ilme.
Manu ei ollut nähnyt sitä aiemmin Punaisen Miehen kasvoilla. ”Ja voin sanoa monenlaisia vastauksia. Uskonnollinen mies vastaisi, että se on pyhä luku. Käytännössä missä tahansa uskonnossa, jonka keksit. Realisti vastaisi, että se on luku siinä missä muutkin, ja että se esiintyy tässä maailmassa yhtä todennäköisesti kuin mikä tahansa muu. Mikään vastauksistani ei tule tyydyttämään sinua.”
”Siinä tapauksessa sinä annat huonoja vastauksia. Ehkäpä annat hyviä vastauksia, jos kysyn jotakin oleellista.”
Makuta tuntui miettivän nyt tarkemmin. Punainen mies ei osannut tulkita tämän ilmettä juuri sillä hetkellä, kun tämä esitti seuraavan kysymyksensä:
”Mihin”, makuta sanoi salamyhkäisesti, ”sinä tarvitset Visokkia?”
”Kuten sanoin”, Punainen Mies vastasi, ”En osaa lukea ajatuksia. En pääse käsiksi toisten mieliin ilman Visokin apua. Muut antavat minulle ajatuksiaan ja pelkojaan tietämättään. Ja käytän niitä heitä vastaan… tai heidän edukseen. Mutta en osaa lukea mieliä. Voi, hän osaa. Et voi kuvitellakaan. En ole koskaan nähnyt hänen kaltaistaan telepaattia. Hän on hämmästyttävä.”
”Myönnettäköön. Kukapa ei tahtoisi osata lukea mieliä, mutta harva kuitenkaan loppujen lopuksi sellaista kykyä tarvitsee. Mitä sinä teet sillä kyvyllä, kun sen saadaksesi varastat meidän rakkaan adminimme?”
”Minulla on yhteyksiä ympäri maailmaa, Manu hyvä. Ja tarvitsen häntä levittääkseni… läsnäoloamme tiettyihin avainhenkilöihin. Tarvitaan vain pieni pelon siemen, joka kasvaa versoksi. Te kutsutte niitä loisiksi. Voisin loukkaantua siitä.”
Punainen Mies hymyili lempeästi. ”En ole satuttanut Visorak-ystäväänne. En ole koskenut häneen sormellakaan. En haluaisi vahingoittaa mitään niin kaunista. Ja usko minua kun kerron, että en valehtele. Koskaan.”
”Sen uskon. Seuraava kysymys. Miten sinä hyödyt Arsteinin kanssa tekemästäsi yhteistyöstä?” Manu kysyi ja kierähti makaamaan lattialle. Shakkilaudan yläpuolella ei ollut mitään, vain tyhjää. Matoran ei liikkunut mihinkään jatkaessaan keskustelua.
”Hän ja hänen koneensa tekevät likaisen työn”, Punainen Mies vastasi. ”Menevät paikkoihin, joihin en pääse… ja minä puolestani autan häntä suhteillani. Hän ei ole nappula laudallani, sillä en voi olla täysin varma, toimiiko hän suunnitelmieni mukaisesti vai ei. Meillä on kaksi erillistä päämäärää, jotka eivät sulje toisiaan pois, mutta hän kulkee omaa polkuaan. Minä haluan Nimdan. Hän haluaa… no, koko maailman, jos olen oikein rehellinen.”
Punainen Mies kurotti katseellaan tilan kattoa kohti kuin tutkiakseen taivaan tähtiä. Pimeydestä ja tyhjyydestä vastasi tähdistöjen sijasta rykelmä punaisia silmiä.
”En voi sanoa, että hän olisi nappula laudallani. Tai kuula biljardipöydälläni. Hän on kortti pakassani. Jokeri, joka voidaan pelata joko puolestani tai minua vastaan.”
”Jos se pelattaisiin sinua vastaa…” Makuta raapi leukaansa mietteliäänä, ja Punainen mies katseli tavallisen neutraalisti. ”Jos se pelattaisiin sinua vastaan, tilanne olisi mielenkiintoinen. Kuinka nappulasta, jota ei ole, tulee kuningatar?”
Kun Punainen Mies aikoi sanoa jotakin, makuta lisäsi: ”Se ei ollut yksi kuudesta kysymyksestä. Vaan. Mitä olet valmis tekemään saadaksesi Nimdan, ystäväiseni?”
”Olen liittoutunut Gaggulabion, Kenraali 001:n, makuta Abzumon ja Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen kaltaisten kanssa”, Punainen Mies sanoi tyynesti. ”Olen vienyt vapauden yhdeltä kauniimmista ja älykkäimmistä olennoista, jotka olen kohdannut. Olen ajautunut keskelle puhdasta, pysäyttämätöntä ja veristä sotaa. Olen aiheuttanut epäsuorasti kuolemia ja tuominnut eläviä olentoja kuolemaakin pahempiin kohtaloihin.”
Matoranin ääni muuttui joka sanalla kylmemmäksi.
”Kysyt vääriä kysymyksiä. Sinun pitäisi kysyä, missä rajani menee. Mitä minä en ole valmis tekemään? En taida vielä itsekään tietää, makuta hyvä.”
”Näyttää siltä, että sinä kerroit sen ihan itse”, Manu sanoi häijy hymy suupielissään. ”Minulla on ilmeisesti jäljellä vielä yksi kysymys.”
”Käytä se hyvin, ystävä”, Punainen Mies sanoi lempeästi. ”En aio valehdella sinulle, mutta en myöskään voi kertoa jokaista pikkuruista asiaa. Kysy oikeita asioita.”
Manun hymy vääristyi järkyttäviin mittoihin, kun tämä sylkäisi suustaan ulos sen, mitä oli pitänyt siellä jo pitkään.
”Mikä. Sinä. Olet.”
Makuta nousi makuuasennostaan ylös, ensiksi istualleen ja sitten seisomaan. Hän katsoi pienen punaisen miehen tyhjään katseeseen nyt ylhäältä, mutta se ei tuntunut siltä. Tämän olennon edessä Manu tunsi olevansa se, jota katsottiin alaspäin.
Se johtui siitä, että niin tapahtui. Kuplivan mustan varjomassan miljoonat silmät katsoivat häntä korkeuksista. Oli mahdotonta olla tuntematta itseään hyvin, hyvin pieneksi.
”Mikä. Karzahni. Sinä. Olet.”
Punaisen Miehen matoran-hahmon sininaamioinen pää kääntyi hieman kenoon. Hymy leveni sellaiseksi, jota ei pitäisi pystyä muodostamaan matoranin suulla. Kun Manu katsoi Punaista Miestä silmiin, hän näki vuosia. Vuosituhansia. Satoja tuhansia vuosia. Nämä punaisena hehkuvan tyhjän katseen rubiinit olivat vanhat, vaikka ne katsoivat hyvin nuorelta näyttävän olennon naamiosta. Se oli kulissi. Kaikki oli kulissia.
Matoranin varjo kasvoi kasvamistaan. Pian mustasta aukosta lattiassa ulottui armeija pitkiä, luisevia käsiä kohti katossa roikkuvaa katseiden massaa. Massa vastasi, ja luisevia käsiä alkoi ulottua silmärykelmästä maata kohti. Lopulta ne yhtyivät, kättelivät toisiaan. Maasta kurottuvat kädet vetivät katon käsiä kohti mustaa pohjatonta varjojen kaivoa Punaisen Miehen takana.
Musta massa alkoi laskeutua katosta. Vähitellen se yhtyi matoranin pieneen varjoon. Massa oli valtava. Kammion pimeyden vuoksi oli mahdotonta sanoa, kuinka iso, mutta se sai jopa joskus niin mahtavan nazorak-kuningattaren näyttämään pieneltä. Eri kokoiset punaiset silmät katsoivat Makuta Nuita mustan avaruuden syvimmästä ytimestä.
Syvä nauru alkoi jälleen. Kuoroa ja sen piinaavaa kaikua jatkui loputtomiin. Manun oli entistä vaikeampaa pitää katsekontakti Punaisen Miehen kanssa, kun Syvän Naurun sadat silmät porautuivat häneen jostain ylhäältä, alhaalta ja ympäriltä. ”Nyt kysyt oikeita kysymyksiä, Makuta Nui”, matoranin kuolettavan pehmeä ääni sanoi. Se oli saanut seurakseen satojen äänten infernaalisen kuoron. Ne puhuivat nyt samoja sanoja, yhdestä suusta. ”Me olemme Mies ja Nauru. Olemme yhtä, mutta erillään. Kuin kaksi rakastavaista. Ei, enemmän.”
Pimeydestä alkoi luikerrella lonkeroita, joiden päissä oli pitkäsormisia käsiä. Ne kurottuivat luuttoman liukkaalla etenemisellään lähemmäs ja lähemmäs makutaa.
”Kuin kaksoset. Veren yhdistämiä. Sielut yhteen sidottuina. Yhdessä ikuisesti.”
Laihojen sormenpäiden jääkylmä kosketus siveli makutan selkärankaa. Oli kuin sata pientä neulaa olisi raapinut hänen selkäänsä samanaikaisesti.
”Nauru huutaa. Mies vastaa. Nauru käskee. Mies toimii.”
Nyt kiemurtelevien käsien lonkeromainen ote oli kiertynyt Manun ruumiin ympärille. Hahmottomalla sulavuudellaan ne alkoivat peittää hänet alleen. Kylmyys valtasi Manun kehon. Makutan ja ta-matoranilta näyttävän hahmon katsekontakti ei rikkoutunut.
Punaiset katseet olivat nauliutuneet toisiinsa. Makuta Nui, tiesi, että Punainen Mies ei antanut hänelle kaikkea. Ei, ei aivan kaikkea. Nämä olivat vain sanoja. Satojen sanojen helinää, piinaavaa taustaääntä, joka hukutti alleen totuuden sydämentykytyksen.
Katseet eivät valehdelleet. Tällä verenhehkuisella, mutta ydintalveakin kylmemmällä katseellaan Punainen Mies näytti kaiken. Manu keskittyi. Hänen oli pakko keskittyä, vaikka piinaavien äänten pilkkaava kuoro solvasi häntä lempeällä raivollaan. Hänen oli pakko keskittyä, vaikka satakunta hyytävää jääpuikkoa työntyi hänen lihansa läpi ja poltti hänen sisuksiaan kuin tulikuumat prototeräsketjut. Tai siltä se ainakin tuntui.
Punaisen Miehen ja Syvän Naurun epäpyhä yhteensulautuma jätti repaleiseen kaksijakoiseen mieleensä ja painostavasti kaikkialle kurottuvaan sieluunsa vain yhden raon, josta kurkistaa sisään. Kaksi rakoa, jos oltiin oikein tarkkoja.
Makuta Nui keskittyi Punaisen Miehen silmiin. Hän näki sen, mitä luuli olennon mieleksi, ja katsoi sisälle. Hän tunsi tajuntansa hämärtyvän. Kaikki katosi.
Manusta tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut pohjattomaan kuiluun.
Kipu oli ensimmäinen tunnetila ja ensimmäinen havainto, joka iskeytyi Makuta Nuihin ruoskan lailla. Tulikuuma polte raastoi hänen ranteitaan. Ilman täytti palaneen lihan haju.
Sitten Manu tajusi, että tämä oli vain muistikuva kivusta.
Jonkun muun kivusta, Makuta pohti.
Muistikuva haalentui pois kuin uni, joka vaihtui toiseen. Manu avasi silmänsä. Hän toivoi hetkellisesti, että ei olisi tehnyt sitä. Elämä pyöri filminauhana hänen silmiensä edessä. Jonkun muun elämä.
Jonkun muun ilot. Jonkun muun surut. Jonkun muun kärsimykset, pelot ja syvimmät demonit.
Lopulta unien ja haavekuvien tumma labyrintti yksinkertaisesti haihtui pois kuin savu syystuuleen. Maisema vaihtui. Nyt ympäristö näytti loputtomalta vitivalkoiselta suola-aavikolta. Kova hiekka narskui makutan kynsikkäiden varpaiden alla. Tuuli puhalsi läpinäkyviä hiekanmuruja lentoon. Taivas oli aivan yhtä valkoinen ja lämmötön kuin aavikko itse.
Manun jalkojen alle ei muodostunut varjoa. Minnekään ei muodostunut varjoa.
Se johtui siitä, että taivaalla ei porottanutkaan aurinko.
Ei ainakaan tavallinen sellainen. Manu ei halunnut katsoa ylös. Se jokin, joka sieltä säteili kosmista hehkuaan tuntui liian absurdilta. Se ei kuulunut taivaalle. Se ei kuulunut mihinkään.
Makuta jatkoi kävelyä. Lopulta hän löysi etsimänsä. Punainen Mies odotti häntä aavikon toisessa päässä. Reunalla, jonka jälkeen oli vain tyhjyyttä. Mutta tämä Punainen Mies näytti nuoremmalta.
Ja tämän Punaisen Miehen silmät olivat vitivalkoiset ja pupillittomat.
Makuta pysähtyi
”Anna minulle totuus”, Manu sanoi Punaiselle Miehelle painostavasti. ”Riisu tuo hölmö naamio. Näytä, kuka siellä on takana.”
Punainen Mies hymyili. Se tarttui siniseen Pakariinsa. Naamio laskeutui hitaasti kasvojen edestä.
Manun pupillit laajenivat, kun hän näki naamion taakse.
Kuusi sydämentykytystä.
Kuusi koputusta.
Polttava, jäänkylmä kipu.
Manusta tuntui siltä kuin hän olisi halkeamassa kahtia. Mutta tämäkin oli vain muistikuva kivusta. Jonkun muun kivusta.
”Pidätkö näkemästäsi?” matoranin lempeä ääni kysyi. Puhe ei tullut siitä, mikä oli paljastunut naamion takaa, vaan sinisestä Pakarista, jota se piteli käsillään. Naamion suu liikkui yhä yhtä luonnollisesti.
Makuta ei keksinyt mitään tavanomaisen nokkelaa.
”Hm. Onhan se… uutta. Kovin, kovin uutta.”
Sitten hämärtyi. Sydämentykytykset hautasivat alleen kaikki muut äänet. Makuta putosi jälleen saman mustan kuilun läpi. Hän ymmärsi valehtelematta entistä vähemmän.
Silmät avautuivat, vaikkei Manu ollutkaan varma, kenen silmät ne olivat. Hän näki nyt olevansa jossakin ja ei missään, ja Punainen mies seisoi hänen vierellään hymyillen pahoittelevaan sävyyn.
”No”, matoranin lempeä ääni sanoi kysyvästi. ”Oletko tyytyväinen vastauksiin, Makuta Nui?”
”Uaah”, makuta ähkäisi. ”Olet sinä silti hemmetin huono vastaaja.”
Matoran hymähti. ”Hmh, tulkintakysymys. Ehkä sinun pitää vain opetella kuuntelemaan. Olet puhumisessa paljon parempi.”
Makuta virnisti. ”Kuka sanoi, etten kuunnellut?”
”Et tarpeeksi. Sillä ilmeestäsi päätellen olet unohtanut, mitä sopimukseen kuului. Annoin sinulle kuusi vastausta. En aio antaa niitä ilmaiseksi.”
Kuului jään hajoamiselta kuulostava rapea sirpaloitumisen ääni, joka kaikui voimakkaasti ympäri kaikkea. Hyytävä kosketus kiertyi kaikkien Manun neljän raajan ympärille samanaikaisesti. Kylmät väreet valtasivat makutan kehon. Hän ei voinut liikkua. Virne ei kuitenkaan pyyhkiytynyt makutan kasvoilta.
”Kysy kysymyksesi.”
Punainen matoran käveli hiljaisin, huolettomin askelin makutan eteen. Karmiininkajoinen katse kohtasi verenpunaisen. Punainen Mies nosti vasemman kätensä hitaasti ylös ja puristi etusormensa ja peukalonsa tiukasti yhteen. Hän napsautti sormiaan, ja harmaan hahmottomalle seinälle Punaisen Miehen takana roiskahti ryöppy mustinta mustaa jostain matoranin varjon sisältä.
Harmaalle pinnalle leviävä varjomassa tahri seinän alleen ja muodosti symmetrisen, mutta tunnistamattoman kuvion. Matoran astui pois tieltä.
Musta, täysin symmetrinen varjo oli nyt Manun näkökentän keskipisteessä. Se tuijotti häntä piinaavasti.
”… öh…” Manu sanoi virne mihinkään värähtämättä.
”Ensimmäinen kysymys, Makuta Nui. Mitä näet?”
”Se on musteläikkä. Ilmiselvää mustetta. Harmaalla paperilla.”
Mustan tahran keskipisteeseen aukesi kaksi suurta, täysin identtistä punaista silmää. Niiden katse oli syyttävä ja porautui suoraan Manun sisälle.
Yhtäkkiä hiljaisuus repesi värien ja äänien myrskyksi ja tuhannen äänen samanaikainen kuoro pisteli makutaa kuin jäätävän kylmällä teräksellä. ”K̡̨ ̛͟͞E̵ ̷̵̛R͠͏ ̧̛Ù̕͏ ̛̕͏B͜ ͘I͠”, se sanoi, ja seinä oli haljeta painokkuudesta. ”Älä valehtele itsellesi. Tiedät itse aivan hyvin, mitä ajattelit ensimmäisenä.”
”No hyvä on”, Manu tuhahti. ”Puhutaan sinun kielelläsi.”
Makuta aikoi kyykistyä Punaisen Miehen tasolle ja katsoa tätä silmiin välittämättä seinästä tuijottavista punaisista mulkoilijoista, mutta huomasi, että raajat vangittuna kaikki oli hieman hankalampaa. Hän tyytyi virnuilemaan edelleen ja sanoi:
”Vääräuskoinen jumala.”
Matoran katsoi vuorotellen Manua ja mustaa varjoa silmiin. Varjon kahta punaista aurinkoa muistuttava katse siirtyi Punaiseen Mieheen. Matoran-hahmo siveli leukaansa, nyökkäsi ja hymyili. Varjo haihtui mitättömyyteen, ja matoranin katse palasi makutaan.
”Oikea vastaus, ystävä. Sinähän sen annoit. Mitä tuo sana sinulle tarkoittaa? Se on painava sana. Kaikki ymmärtävät sen omalla tavallaan.”
”Mitäköhän sanaa tarkoitat”, Manu kysyi välinpitämättömästi.
”Jumala”, matoran sanoi. Makuta pyöräytti silmiään kerran ja sanoi sitten:
”Jumala voi tarkoittaa monta asiaa. Minulle se on vertauskuvallinen asia. Aina.”
Makuta ryhtyi hohottamaan mielipuolista naurua. ”Se oli toinen kysymyksesi, ystäväiseni. Mieti rauhassa kolmatta.”
Matoran hymyili ja taputti käsiään kahdesti. Taas kuului ääni, joka kuulosti siltä kuin todellisuuden rakenteet olisivat halkeilleet, ja mustimmasta mustasta roiskui litroittain juoksevaa, nestemäistä pelkoa. Se kasteli jälleen tylsän harmaan seinän ja muodosti toisenkin täydellisen symmetrisen tahran.
”Entä nyt, makuta?”
”Musteläiskätesti, vai?”
”En puhuisi testistä, mutta kutsu sitä miksi haluat. Mitä näet?”
”Enköhän ole virnistellyt tämän sessionkin aikana jo ihan tarpeeksi, muuuutta”, Manu naurahti, ”sehän on kalkkuna. Nimeämispäivän ruokapöydästä. Oikein makoisa, maistuva, miellyttävän mehukas.”
Taivas tuntui jälleen aukeavan, kun äänikuoro nauroi. Musteläikkä irtautui seinästään tavalla, joka rikkoi sitä, miten syvyysvaikutelmat toimivat. Tai siis sitä, miten niiden pitäisi toimia. Mustuus kasvatti itselleen parin kalkkunamaisia siipiä ja lintumaiset jalat, joilla se vaappui kohti Makuta Nuita.
”͝͝A̷̧͡h͝a̸͟.̨̛͘ ̴A҉h̸á͠h̷̸̷a҉̴.̢ ̨̛H̴͢a͝͠.̵͠”
Johonkin keskelle mustaa ydintä aukesi terävähampainen suu. ”Kerubi, kerubi. Hyvä vastaus. Pidät selvästi nimeämispäivästä. Harvalla on… noin suurenmoinen nimi.”
”Niin, aivan. Nimi.” Ja Makuta Nui nauroi.
Päätön kummajaiskalkkuna otti korkean loikan ja lensi pois Manun näkökentästä absurdin pienillä siiventyngillään.
”Makuta Nui”, Punainen Mies sanoi kuin maistellen nimeä. ”Onhan siinä voimaa. Kerro, ystävä. Itsekö nimesit itsesi?”
”Kysymykseesi on erittäin yksinkertainen vastaus, ystäväiseni”, Manu sanoi, hymyili nyt häijysti ja tokaisi: ”En.”
”Kuinka herttaista”, matoran sanoi vilpittömästi. ”En aio kysyä, kuka tuon nimen on antanut. Olit hänelle varmasti tärkeä.”
”Mahdollisesti. Viides kysymyksesi?”
Makuta ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt yllättyä, kun varjoisa voima räjäytti itsensä harmaalle pinnalle kuin ukkosiskuna ja jätti jälkeensä kolmannen symmetrisen mustan kuvion. Mustan kraahkanin mielipuolisessa katseessa oli epäuskoa. Punainen Mies hymyili tavalliseen tapaan.
”Tässä vaiheessa alat varmasti ihmetellä, mitä ajan takaa.”
”Mahdollisesti, Punainen Mies. Sinä halusit tietää jotakin minun suunnitelmistani.”
Punainen Mies naurahti pehmeästi. ”Kysymykseni eivät ilmeisesti kuulosta kovin olennaisilta. Ymmärrän sen.”
”Mmm, tuo läiskäsi. Sanotaan vaikkapa, että siihen on kerääntynyt universumin pahuus.”
”Kovin epäselvä vastaus, ystävä hyvä. Minä en ’kysy’ sinulta tarkennusta, vaadin sitä.”
”Voitko sinä vaatia minulta jotakin, ystävä?”
Matoran nyökkäsi.
”Aina voin. Zorak olisi jatkanut sinun ruumiisi silpomista, jos en olisi… tarvinnut sinua. Hän olisi polttanut antidermiksesi maailmankartalta. Jos olisin jättänyt sinut sinne, sinua ei olisi odottanut Karzahni, vaan kadotus. Sinua ei vain olisi enää ollut. Tein sinulle yhden ystävällisen palveluksen. Eihän ole kohtuutonta vaatia sinulta yhtä vastapalkaksi.”
”Mutta sinä selvästikin hyödyt – tai aiot hyötyä – jotenkin siitä, että minä yhä olen.”
Sinipunainen matoran otti kaksi painokasta askelta kohti kylmien luuttomien käsien kahlitsemaa makutaa. Kun hän jälleen puhui, oli pehmeän ja lempeän äänen tilalla jotakin kylmempää ja laskelmoivampaa.
”Kaikesta on minulle hyötyä, makuta. Voittajat eivät valitse yhtä tietä, joka johtaa täydelliseen voittoon. Voittajat pelaavat korttinsa niin, että kaikki potentiaaliset tiet kaikkine kuoppineen ja sivukujineen johtavat omaan voittoonsa. Mitä sinä todella näet?”
Makuta Nui maiskautti suutaan kuuluvasti. Hän oli odottanut tätä vastausta. Nyt hän aikoi paljastaa omat korttinsa.
”Minä näen”, hän sanoi maistellen sanoja, ”mitä minä näenkään, ystävä? Minä näen Punaisen Miehen. Kovin mustana.”
Punainen Mies näytti hetken poikkeuksellisen hämmentyneeltä. Sitten hän naurahti kepeästi. Samassa sekunnissa musta tahra ei vain näyttänyt pakari-kasvoiselta matoranilta: se oli sellainen. Kahta muuten täysin identtistä hahmoa erotti vain se, että varjo oli täysin musta. Sen silmät olivat valkoiset ja pupillittomat.
Kun Punainen Mies puhui seuraavan kerran, Syvä Nauru liittyi mukaan. Matoran ja sen varjo puhuivat ja liikehtivät täydellisen synkronoidusti.
”Todellako, Makuta Nui? Todellako? Mekö olemme sinusta yhtä kuin ’universumin pahuus’?”
Kaksi hahmoa nauroivat jälleen yhden yhtäaikaisen, lohduttoman naurun. Hetken kuluttua kummankin lopetettua nauramisen Manu sanoi:
”Ensimmäinen sääntö: Makuta Nui valehtelee.” ”Ha. Ha. Ha.”
Se, mitä oli jäljellä lämmöstä Punaisen Miehen äänessä katosi. Jäljelle jäävä kylmyys vastasi sitä routaa, joka oli peittänyt paholaisen shakkilaudan marmorisen lattian. Punainen Mies ja hänen varjonsa ottivat rauhallisia askelia kohti Makuta Nuita. Yhtäaikaisten askelten kaiku viuhui halki ilman kuin raipanisku. ”Siinä onkin yksi niistä monista asioista, jotka erottavat meidät sinusta, makuta hyvä. Me emme valehtele. Me emme valehtele koskaan.”
Lattialaatat halkeilivat naksahdellen. Kaksoset kävelivät Manua kohti ja katsoivat häntä silmiin polttavalla päättäväisyydellä. ”Tiedätkö miksi? Siksi, koska valheet ovat vain naamioita. Ne ovat helppoja. Ne kasautuvat toistensa päälle, kunnes koko palapeli sortuu. Ja lopulta niihin uskoo itsekin. Totuudet ovat petollisempia, lopullisempia… ja niin paljon tappavampia.”
Kaksoset olivat nyt aivan Manun edessä. Neljän silmän katse porautui suoraan makutan takaraivoon asti.
”Me emme pidä valehtelusta. Me emme todellakaan pidä valehtelusta. Ei siksi, että se loukkaisi meitä. Vaan siksi, että loukkaat itseäsi.”
”Kaikki valehtelevat, Punainen Mies. Kaikki. Joka ikinen olento, joka kykenee ajattelemaan omaa etuaan!” Manu sanoi lähestulkoon ärsyyntyneellä äänellä. ”Ha. Valheet ovat niin, niin paljon läpinäkyvämpiä kuin totuudet, makuta. Siksi meidän ei tarvitse kysyä sinulta mitään olennaista… koska annoit sen kaiken itse kuin hopealautasella. Meillä on vielä yksi kysymys.”
”Kysy, valehtelija. Minä kiroan sinut, Punainen Mies! Vielä sinä valehtelet, kerran, ennen kuin tämä kaikki päättyy”, makuta sylkäisi. ”Kysy.”
Oli hiljaista aivan pienen hetken. Makuta ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt yrittää pitää katsekontakti Punaisessa Miehessä vai tämän varjon pupillittomissa silmissä. Loppujen lopuksi sillä ei tuntunut olevan väliä.
”Luulitko todella, että emme näkisi naamiosi läpi. Olet antanut meille tämän keskustelun aikana kaiken sen, minkä halusimmekin.”
Kuvottava rusahdus. Nytkähdys. Punainen Mies pysyi paikallaan, mutta sen varjon raajat olivat pidentyneet luonnottoman mittaisiksi. Lopputulos näytti demoniselta variksenpelätiltä. ”Kerubi, kerubi. Sanoit, että Jumala on sinulle pelkkä vertauskuva. Emme usko siihen. Oli syynsä sille, miksi seisoit hänen riveissään silloin, kun Makutain veljeskunta mureni sisältä. Korruptoitui, mätäni kuin hedelmä. Muuttui joksikin muuksi.”
Manu oli keskeyttämässä Punaisen Miehen luennoinnin, mutta hän ei ehtinyt. Nyt myös kaulansa luonnottomiin mittoihin kasvattanut varjo-olento tuijotti häntä kaksi metriä pään yläpuolelta. Se, mikä oli joskus näyttänyt varjokuvalta Pakarista halkeili, mureni, korruptoitui ja mätäni. Palaset putoilivat tilan lattialle hitaasti kuin syksyn lehdet. ”Tietenkin halusit selviytyä. Se oli ilmiselvää. Jos olisit seisonut Miserixin riveissä, et olisi siinä nyt. Mutta Metru Nuin todellista hallitsijaa ei huijata helposti. Hän näki sieluusi, kerubi. Ja uskon, että hän näki siellä sen, minkä mekin nyt.”
Mustan jättiläisen kasvot muovautuivat uudelleen saven lailla. Värähtelevän, hahmottoman varjon kasvot alkoivat muistuttaa Kraahkania entistä enemmän. Makuta Nui vavahti taaksepäin huomaamattaan. Ilma tuntui kylmenevän kymmeniä asteita.
”Hän näki, että ajatus kiinnosti sinua. Ajatus siitä, että voisit pudottaa Jumalan, Mata Nuin taivaalta ja nousta hänen paikalleen. Ei, kerubi. Nousta häntä ylemmäs.”
Makuta Nui haukkoi henkeään. Hän etsi oikeita sanoja, vahvoja sanoja, mitä tahansa sanoja. Musta jättiläinen kasvoi kasvamistaan. Se tuijotti häntä tuhannella syyttävällä silmällä, solvasi häntä sadalla suulla ja raateli häntä miljoonalla jäänkylmällä terällä. Juuri kun Manu oli puhumassa suunsa puhtaaksi, kylmien sormien riipivä ote tarttui häntä leuasta ja nosti hänen katseensa ylös.
Syvän Naurun silmät tuijottivat häneen Kraahkanin silmäaukoista kymmenen sentin päästä. Jäinen hengitys poltti hänen kasvojaan.
”Ajatus pelotti sinua silloin. Mutta opit lopulta tajuamaan, että sitähän olet aina halunnut! Nimesi, pikku kerubi! NIMESI. Et ehkä keksinyt sitä itse, mutta hyväksyit sen. Makuta Nui. MAKUTA NUI. Nimesi on kirjaimellisesti ’Suuri’. Ja sinä pidät siitä. Sinä rakastat sitä nimeä. Sinä rakastat oman olemuksesi jokaista pientä vivahdetta. S̀Ä̕Ä̛LI̴T҉TÄV̴Ä͝ ̡K͞ERUB͜I.”
Kolkko nauru raastoi tiensä koko makutan olemuksen läpi. Se jyrisi kuin Hopeisen meren sotaisimmat myrskyt. ”Syntisi on kuudesta synnistä vanhin. Ylpeys. Halu saada huomiota. Halu nousta kaiken yläpuolelle. Halu olla jumala.”
Kylmien kourien ote puristui ja passiivinen, kylmä kipu valtasi makutan raajat. ”Siksi sinä leikitkin sellaista. Siksi sinä loit elämää Abzumon kanssa. Olit kuin hän. Mutta jossain vaiheessa pieneen, niin, niin pieneen kerubimieleesi livahti ajatus siitä, että voisit olla enemmän kuin hän. Voisit olla hyvä jumala, ja murskata allesi ’universumin pahuuden’.”
Syvän Naurun ja Punaisen Miehen yhteinen, piinaava kuoro piti hetken hiljaisuuden, mutta makutasta kiinni pitävien käsien ote tuntui vain puristuvan entisestään. Makuta ei tuntenut oloaan mukavaksi.
Kun Syvä Nauru avasi jälleen pohjattoman kitansa, ulos tuleva ääni oli entistä helvetillisempi. Oli kuin tuhat kidutettua vankia olisi huutanut yhtäaikaisesti tuhannen tulikuuman polttoraudan painautuessa lihaa vasten.
”Sinun ylpeytesi on vain hänen omaansa pahempaa, ̡K͞ERUB͜I. Sinä olet aivan yhtä syyllinen jokaisen nazorak-luotiin kaatuneen pikku matoranin kohtaloon kuin makuta-veljesi! Ja silti. SILTI.
Makuta Nui oli hiljaa. Hän vain tuijotti ylöspäin. ”Kysymme siis, Makuta Nui. Ha. Ha. Ha. Luuletko todella, että sinusta on siihen. Luuletko todella, että sinusta on jumaluuteen?”
Makuta Nui tuijotti tummaan olentoon, joka puhui hänelle, Punaista miestä ja Syvää naurua, joiden irvokas kuorolaulu tunkeutui hänen päähänsä. Silmät tuijottivat häntä, ja hänen omat silmänsä näyttivät tyhjiltä. Makuta näytti kuin kuorelta, josta oli henki pois, josta aika oli jo jättänyt ja joka oli tyhjä. Sanat kaikuivat tyhjyydessä, diabolinen nauru tunkeutui varjottoman tummuuden läpi ja sisään ja ulos ja kaikkeen eikä mihinkään, ne tunkeutuivat makutan ruumiin sisään ja tulivat sieltä ulos, eivät menneet sisään eivätkä sieltä päässeet ulos. Ne kaikuivat mielensisäisen ruumiin sisällä, palasivat luojalleen ja kuulostivat yhä karmivammilta.
Oli hetken hiljaista, ikuisuuden verran. Sitten makuta alkoi osoittaa elonmerkkejä. Hiljainen nauru, hiljainen nauru alkoi kuin sisäänhäivytyksellä voimistua ja voimistua. Hiljainen nauru, makutan ruumis alkoi hieman hytkyä naurun voimasta. Pian tyhjyydessä kaikui nauru, joka oli yhtä demoninen vaan ei yhtä moniääninen kuin syvä nauru oli ollut. Ja Makuta Nui katsoi Punaiseen mieheen. Hän katsoi Punaiseen mieheen ja vastasi tämän kysymykseen.
”En”, Manu sanoi ja nauroi vielä hetken. ”Minä en aio olla jumala.”
Silmät tuijottivat häntä – hän jatkoi.
”Minä en aio olla jumala, Punainen mies, Syvä nauru. Minä en aio.”
Punaisten silmien katse kohdistui viimeiseen musteläiskään.
”Minä olen jumala.”
Hiljaisuus valtasi tilan entistäkin lopullisemmin. Viimeinen musteläiskä pieneni demonisesta valtavuudestaan silmänräpäyksessä taas tismalleen Punaisen Miehen näköiseksi. Kaksoset tuijottivat Manuun, toinen punaisin silmin, toinen valkoisin. Sitten ne vilkaisivat toisiinsa ja hymyilivät peilikuvalleen. ”Kaikki alkaa totuuden myöntämisestä. Kaikki alkaa syntinsä myöntämisestä.”
”Totuus”, makuta huokaisi ja hymyili aidon tyytyväisesti. ”Lopettakaamme itsellemme valehtelu. Niin, sinähän et valehtele, Punainen mies. Pelleily. Lopeta tämä pelleily.”
Manun raajoja kahlitsevat olevaiset kuuluivat murtuvan kuin lasi, ei, kuin jää, jonka jäätyneeseen jokeen pudonnut kikanalo saattaisi murtaa.
”Me olemme minun mielessäni, Punainen mies. Minä olen oma jumalani.”
Kaksoset hymyilivät. Neljä kättä, kaksi karmiininpunaista ja kaksi mustaa, nousivat hiljaa ylös. Punainen Mies ja Syvä Nauru taputtivat Manulle. ”Ihailtavaa päättelykykyä, kerubimme. Kaikki näkemäsi on valhetta vain… mutta mieltäsi painavat tunteet eivät ole. Et voi valehtelematta väittää, että ajatus siitä, että voisit istua Mata Nuin valtaistuimella, ei houkuttaisi sinua.”
”No”, makutan kivikova ääni sanoi kysyvästi. ”Oletko tyytyväinen vastauksiin, Punainen mies?” ”Enemmänkin.”
Valkoiseen harmauteen aukesi ovi. Siinä ei olisi ollut mitään kummallista, jos ovi olisi ollut kiinni jossain. Nyt valkoinen suorakulmio ei mitään aukesi avaten oven ei mihinkään. Todellisuuden saranat narisivat ruosteisesti paljastaen pelkkää mustaa.
Oviaukosta astui hahmo. Se oli pitkä ja laiha, ja verhoutui tummanvihreään kaapuun. Hihasta esiin työntyvä repaleinen käsi piteli kiinni puisesta airosta. Kaavun sisältä puhui lohduton, laho ja ruosteinen ääni.
”Isä. On aika.”
Punainen Mies ja Syvä Nauru nyökkäsivät hahmolle kääntymättä tämän suuntaan. ”Olemme järjestäneet sinulle ja ystävillesi kyydin. Et tule olemaan matkan aikana tajuissasi, mutta ehkä niin on parempi. Kaikki eivät pysy järjissään astuessaan läpi Ikuisen.”
”Kerrohan minulle, ennen kuin poistut, Punainen mies”, Manu kysyi, ”miksi sotilas.”
Matoranin hahmo jatkoi hymyilyään aivan kuin ei tietäisi, mistä makuta puhui. ”Sotilas? Sinäkö? En tiedä. Mistä päättelit, että olet… ’sotilas’?”
”Niin, ilmeisesti en ole tehnyt mitään merkityksellistä, minkä takia minut voisi ottaa edes vakavasti, ystäväiseni”, makuta sanoi katkerasti. ”Sinä pelaat peliäsi. Tämä kaikki on sinulle yhtä peliä. Myönnä se.”
Matoran nyökkäsi. Kun se taas puhui, Syvän Naurun demoniset äänet olivat kadonneet. Nyt puhui vain Punainen Mies.
”Ehkäpä niin. Minusta on aina ollut helpompaa käsitellä asioita pelien kautta. Ja kyllä, minä perustan strategiani tämän näkymättömän laudan pohjalle. Ja kyllä, sinä olet valkoinen sotilas. Mutta ajattelet asiaa liian kirjaimellisesti. Kyllä, ehkä olet makuta, osa Mata Nuin jumalaista sotajoukkoa. Kyllä, olet silti laudallani vain perinteinen sotilas. Mutta tässä pelissä jokainen nappula on tärkeä, ja jokainen yksittäinen nappula voi kääntää pelin kulun. Eikä sotilaita ole tarkoitettu vain etulinjaan ottamaan vastaan vihollisen luoteja.”
Punaisen miehen ääni laski matalammaksi ja pehmeämmäksi.
”Sotilas ei ole ehkä alkupelissä kovin hyödyllinen… mutta jos se selviytyy tarpeeksi pitkään, se voi kääntää voimasuhteet täysin ympäri.”
Manu virnisti hieman. ”Ehkäpä Tawa ei pidä siitä, jos minusta tulee kuningatar, ystäväiseni.”
Punainen Mies naurahti. ”En tiedä siitä. Sinähän loit jo yhden kuningattaren. Näyttäisit varmasti varsin viehättävältä tiarassa itsekin.”
Makuta ja matoran nauroivat hetken yhteen ääneen. Erityisen huolestuttavan näystä teki se, että kumpikaan ei rikkonut katsekontaktia.
”Tässä taisi olla kaikki, Makuta Nui”, matoran sanoi ja alkoi varjoineen astella kohti oviaukkoa, jolla vihreä kaapu odotti. ”Löydät itsesi ja kaksi ystävääsi pian pieneltä luodolta. Nihilisti pitää siitä huolen. Sen jälkeen se, mitä teette, riippuu täysin teistä.”
Punainen Mies pysähtyi oviaukolle ja kääntyi katsomaan Manua vielä kerran.
”Mutta ymmärrä, makuta, että vaikka minä en voi pakottaa ketään teistä tekemään mitään hyväkseni, teette sen yleensä kuitenkin. Sinulle, ystävä, sanon vain, että jos selviydyt laudan loppuun asti, Mustan Kuninkaan valtakuntaan… ja vapautat sen kaiken potentiaalin, mitä kaltaisessasi sotilaassa velloo…”
Punaisen Miehen silmät pienenivät viiruiksi.
”… jos näytät minulle todella, että sinusta on siihen. En voi luvata sinulle jumaluutta, mutta vannon, että pääset illastamaan Punaisen Kuninkaan hovissa.”
Punainen Mies naurahti.
”Ajattele asiaa.”
Oviaukko sulkeutui, ja pimeys tulvi huoneeseen kuin vesi sen kikanalon keuhkoihin, joka oli pudonnut jäihin. Makuta Nui jäi seisomaan keskelle tyhjyyttä, yksin vain varjot seuranaan. Oikeat varjot, jotka olivat hän. Pimeys, joka oli valon puutetta.
”Vielä sinä valehtelet, Punainen mies. Vielä sinä valehtelet.”
Oveen koputettiin. Visokki, joka makasi riippumatossaan lepäämässä, ei ollut odottanut ketään tähän aikaan illasta. Ei hän ollut odottanut ketään oikeastaan koko päivänä, koko viikkonakaan. Hän olisi halunnut olla yksin juuri nyt, mutta asiaan ei ehkä voinut vaikuttaa.
”Haloo?” kuului oven takaa, ja sitten ovi aukesi naristen. Visokki hyppäsi nopeasti riippumatostaan lattialle ja hämmästeli hetken ovelle tullutta hahmoa: ”Kas, tänne eksyykin harvoin vieraita.”
”Olisi ihan mukavaa puhua jonkun kanssa”, Suga vastasi hymyillen. ”Mieluusti adminin, jotta saan kuulla… tiedäthän, virallisen näkökulman asioista.” ”Kerro pois”, Visokki vastasi kävellessään pimeässä huoneessaan kohti ovella olevaa Sugaa.
Suga istahti huoneessa seinän vieressä nököttävään tuoliin. ”Jos vain sinulla on aikaa minulle.” Kun Visokki nyökkäsi, Suga jatkoi: ”Mitä kaikkea täällä on tapahtunut sillä välin, kun olimme poissa? Matkalla hakemaan Epsilonia.”
Hän tutkiskeli hetken huonetta ja lisäsi sitten: ”Mitä kaikkea tärkeää siis. Mainitsemisen arvoista. Olin vastikään kokouksessa ja olisin voinut kysyä Guartsulta, mutta siinä tilanteessa en oikein viitsinyt keskeyttää. Vakavista asioista puhuttiin, enkä viitsinyt vaivata omalla tiedottomuudellani heitä. Mutta linnan käytävillä kuulee vain huhuja, joihin ei ehkä pidä luottaa. Minun oletettiin heti olevan perillä kaikesta.”
Visokki oli hetken hiljaa, ennen kuin puhui. ”Noh, adminien välillä on ollut vähän myllerryksiä. Mäksä, ainakin näennäisesti, petti Klaanin, ja minun ja Tawan välillä on vähän skismaa. Lisäksi Tawa on vähän sekaisin”, hän totesi jokseenkin kevyeesti asian painosta huolimatta.
Suga nyökkäsi ja sanoi: ”Kuulinkin Mäksästä jo huhuja, jotka varmistuivat neuvottelussa, mutta en silti kykene uskomaan…” ”Petti meidät. Ei sitä kukaan muukaan voi uskoa”, Visorak sanoi alkaen kipittää lattialla hermostuneesti edestakaisin. ”Toivottavasti Gee ei tee mitään typerää.”
”Voi hyvä tavaton”, Suga päivitteli. ”Hän näytti raskaasti aseistautuneelta ja sanoi menevänsä metsään… Mitähän…” Sitten hän hiljeni ja nielaisi äänekkäästi.
”Minun pitäisi varmaan näyttää sinulle jotakin, mutta ehkä se voi odottaa. Mitä Tawalle tapahtui?” Visokki pysähtyi paikalleen ja oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi: ”Tawa on vain vähän sekaisin. Älä sinä siitä välitä. Asia on hoidossa.”
Suga rypisti otsaansa, mutta vaikeni nyökäten. ”Reissullamme athistien saarelle meni vähän kauemmin kuin odotimme. Paljon ehti tapahtua, enkä ole kertonut asiasta juuri kenellekään.” ”Mitä sinun piti näyttää minulle? Entä saitteko jotain tärkeää selville?” Visorak oli tyytyväinen puheenaiheen vaihtumisesta.
”No se. Me saimme Nimdan sirun ja menetimme toisen sellaisen ja Manu vähän kuin kuoli ja menetimme Killjoyn”, Suga sanoi ääni vavisten ja yritti hymyillä. ”… Mitä tapahtui?! Kerro kaikki!” Visokki vaati. Suga näytti hieman vaivaantuneelta, muttei uskaltanut uhmata Visokin tuikeaa katsetta, joka syyllisti häntä jollain tasolla.
”Abzumo sieppasi meistä osan. Killjoyn hän myi jollekin roistolle. Manu yritti kai pelastaa meidät, mutta hän…”
Suga ei kyennyt jatkamaan loppuun asti. Visokki pysyi ensin pitkään hiljaa ja katsoi Sugaa: ”Mutta mitä?”
Suga asettui katsomaan Visokkia suoraan silmiin. ”Ehkä sinun pitäisi nähdä ihan itse.”
Visokki tuijotti Summerganonia epäilevästi, kun tämä asetti kätensä hänen ohimoilleen. Sitten Visu tunsi telepaattisen yhteyden, ja hänen mielensä pimeni.
Visokki heräsi ja yritti avata silmänsä. Silmäluomet tuntuivat raskaalta, mutta vaivallisin ponnistuksin hän sai kuin saikin silmänsä aukenemaan, jolloin hän kykeni näkemään huoneen, jonka lattialla makasi. Hän lähestulkoon hätkähti äkätessään vierelleen kyykistyneen Summerganonin, joka nousi seisomaan nähtyään visorakin avaavan silmänsä. Visokkikin kömpi pystyyn neljälle jalalleen ja ryhtyi tarkastelemaan huonetta: he näyttivät seisovan pienessä pimeässä kopissa, jonka ainoa valonlähde oli pöydällä seisova näyttöpääte. ”Suga”,Visokki sanoi turtuneella äänellä, ”onpa sinulla… pieni mieli.”
Toa hymähti ja kohautti sitten olkiaan. ”Minkäs teet. Ei se yleensä tältä näytä. Tai siis… näytä ja näytä, mutta tuota.”
Hän osoitti sormellaan pimeässä nurkassa sijaitsevaa ovea. Visu vilkaisi ensin Sugaa ja sitten siirsi katseensa oveen. ”Mitä siellä on?” hän kysyi varovasti lähestyessään ovea hitaasti.
”Sinun on nähtävä ihan itse”, toinen vastasi hänelle ja istahti pöytänsä ääreen tuolille. ”Et uskoisi, jos kertoisin.” Visokki varautui hieman tulevaan ja raotti ovea, jolloin valonsäde pääsi huoneeseen. Päivänvaloako?
Visorak tempaisi oven kokonaan auki ja sokaistui valon määrästä. Valo oli kirkkaan punaista, räikeän pinkkiä, valkeaa ja taas punaista. Astuessaan ulos Visokki huomasi tulleensa suureen, avaraan maailmaan, jota verhosivat punertavat kalliot, pinkki aluskasvillisuus ja lähes äärimmäisen magenta taivas. Siellä täällä näkyi violetteja tähtiä ja muutama suhteellisen lähellä tätä planeettaa – Planeettaa, mitä hittoa? – oleva kuun tapainen murikka, joka näkyi taivaan vaaleanpunaiseksi värjäämänä. Kraatterit näkyivät melko yksityiskohtaisestikin kummallisista taivaankappaleista.
Katsellessaan ympärilleen häkeltyneenä Visokki huomasi kykenevänsä erottamaan punaisista vuorista uurteita. Kukkulat, joita näkyi kaikkialla, kasvoivat pinkinpunaista ruohoa – ja nyt hän huomasi, että siellä täällä oli ryppäitä. Sieniryppäitä. Visokki joutui hieman räpyttelemään silmiään epäuskoisena: sieniä ne olivat. Mustavalkotäplikkäitä sieniä. Visokki pyyhälsi lähimmän sienikasan luokse. Mustat ja valkeat pilkut olivat huijausta: sienissä oli jonkinlainen pääkallokuviointi, joka vain näytti täpliltä. Vaikka sieniä oli useita eri kokoisia ja muotoisia, ne olivat kaikki samanvärisiä ja niissä kaikissa oli pääkallokuviointia. Sitten, kuin hömelöiden sienten olemassaolo ei olisi yksinään riittänyt sävähdyttämään, sienet päättivät ryhtyä hyppimään toistensa päälle. Ne muodostivat hassuja torneja, sieni toisensa perään hyppäsi kasan päällimmäiseksi ja sitten yksi kerrallaan samalla tavalla alas tornista. Ja sama uudestaan.
Ennen kuin Visokki ehti edes ajatella, mihin hänen pitäisi seuraavaksi talsia, hän huomasi edessään ehkäpä sadan metrin päässä linnoituksen. Palatsi – joka toden totta taisi olla suurimmaksi osaksi rakennettu verenpunaisesta kivestä ja punaisesta lasista – oli kuin jonkinlaisesta sairaasta unesta: spiraalimaiset obsidiaaniminareetit näyttivät uhmaavan painovoimaa, ja kupolikattoiset tornit näyttivät rikkovan taivaankannen, jos niin saattoi ajatella voivan käydä. Keskellä suurin linnan rakennuksista oli muotoiltu suureksi kanohi Kraahkaniksi. Aha, Visu ajatteli. Taidankin nyt tietää.
Epäilykset vahvistuivat, kun hän käveli saavuttaakseen linnan. Kuka rakentaisi valtavan palatsin verenpunaisesta kivestä ja ilmeisesti rubiinista ja obsidiaanista? Tai pikemminkin rakennuttaisi eikä sormellaankaan hipaisisi kiveä rakennusvaiheessa. Kävellessään visorak huomasi astelevansa epäilyttävän hiekkamaisen aineen päällä. Se upotti hänen teräväkärkisiä jalkojaan sisäänsä ja yritti niellä hänet salakavalasti, mutta Visokki ei antautunut sille vaan jatkoi kulkuaan nopeuttaan kiihdyttäen.
Palatsin ovi oli puinen, kuten Sugan bunkkerimaisesta mielestä tähän kummallisuuksien maailmaan johtanut ovikin. Ja se oli maalattu mustaksi. Visokki päätti koputtaa oveen torahampaallaan ja jäi sitten odottamaan vastausta. Hän tarkasteli ovenkarmeja, jotka olivat oikeastaan melko nättejä: rubiinista kaiverrettu ylhäältä kaareutuva palkki kulki oven ympärillä kuin käärme ja – kuten Visu sai huomata – sen saattoi huomata kaiverretun häntäänsä syövän käärmeen muotoon. Onko tämä nyt jo vähän karmivaa? Visokki kysyi itseltään ja joutui yllättymään, sillä juuri sillä hetkellä ovi aukeni ja sen takaa kurkisti silmäpari. Eripariset silmät. Toinen oli keltainen ja toinen turkoosi. Ne saivat pian seuraa kymmenestä muusta silmästä, jotka olivat kaikki joko keltaisia, turkooseja tai merenvihreitä. Olipa joukossa myös yksi meripihkanvärinenkin, mutta yhtä kaikki karmivia ne olivat. Visokki katseli häiriintynyttä silmistöä tunteitaan näyttämättä ja toivoi, että ne kuuluivat usealle eri olennolle eikä vain yhdelle… hyvin silmäisälle sellaiselle. Tämä oli kuin pahaa unta. Silmät muistuttivat häntä Avdesta ja Syvän Naurun useista herkeämättä tuijottavista silmistä.
Kun ovi hiljalleen naristen aukesi kokonaan ja valo pääsi porottamaan silmien omistajaan, Visokki huomasi tämän olevan kasvi. Hän räpytteli jälleen silmiään voidakseen yrittää paremmin uskoa niiden tuottamaa informaatiota, ja kyllä hänen edessään oleva olento yhä näytti huonekasvilta. Jokainen silmä oli vihreän rihmamaisen varren päässä ja liittyi vartensa avulla isompaan runkoon, jotkin hieman ylempänä ja jotkin alempana, ja tämä päärunko loppujen lopuksi loppui kukkaruukkuun.
Josta.
Pilkisti. Siili.
Hiton siili.
Visokki ei jaksanut enää tätä pelleilyä vaan rynnisti ovesta sisään huomioimatta kasvia sen enempää kuin ympäristöäänkään. Hän tiedosti kyllä, että käytävä, johon hän juoksi, oli täysin valkea ja vailla koristeita, mikä olisi voinut tuntua epäilyttävältä, mutta jos ei halunnut ajatella, sen saattoi hyvin jättää huomiotta. Aikansa kipitettyään Visokki tajusi, ettei hänen tekemisensä ollut viisasta, ja pysähtyi. Liiankin nopeasti. Hän oli keskellä valkeata labyrinttiä, josta ei käynyt ihan heti poistuminen, sillä hänellä ei ollut enää mitään hajua, mistä hän oli sinne tullut. Katto oli valkea, lattia samaten, seinät myös. Itse asiassa hän oli aika varma, että oli tullut katossa olevasta reiästä, joka näyttä johtavan täysin samanlaiseen käytävään kuin mihin sekä oikealla että vasemmalla ja sekä edessä että takana oleva oviaukko johtivat. Ihme, ettei alhaallakin ollut oviaukkoa. Visokki päätti ottaa edessään olevan reitin ja huomasi oviaukosta astuttuaan ja käytävää hetken kuljettuaan olevansa samanlaisessa risteyksessä, paitsi, että nyt alhaalla oli ylhäällä ja lattiassa oli reikä.
Juuri, kun Visokki aikoi hermostua, valkoinen rakennusmateriaali – joka oli marmoria, miksei Visokki ollut sitä tajunnut? – alkoi sulaa kuin jää huoneenlämmössä. Tai kuin ruoka vatsalaukussa, sanoi ääni Visun päässä. Ääni ei ollut hänen omansa. ”Manu!” Visokki huudahti. ”Tule esiin sieltä!”
”Kuka Manu? Minäkö?” vastasi ääni. ”Sinä juuri!”
”Mistä tiedät, että olen Manu?”
”Ei kukaan muu rakentaisi näin järjetöntä paikkaa.”
”Mistä tiedät?”
”… en minä tiedä, mutta samalla… minä tiedän.”
”Hyvin vastattu, en olisi itsekään osannut paremmin.”
Vastaus oli ollut erittäin epätyypillinen Visokin suusta. Tämä paikka ei ollut hänelle hyväksi. Kun hän huomasi, että valkea tahna, joksi marmori oli epäilyttävästi sulanut, poltti hänen jalkojaan, hän sai päähänsä alkaa äännellä tuskallisesti – jalkoihin kun sattui. Palaminen ei kiva. Jäähtyminen kivempi. ”Mmmmaanuuuu!”
”Juu juu, odotas nyt, että löydän jostain sen olomuotosekoitinjuttuhommelin vai mikäsenytoli.”
”Äkkiä!”
”Et sinä siihen kuole, höpsö.”
”Ai en vai! Tämä polttaa!”
”Tietenkin se polttaa, se on sulaa marmoria.”
”MANU!”
Yhtäkkiä Visokki tunsi itsensä painottomaksi. Puoliksi sulaneeseen labyrinttiin alkoi tulvia jostakin vettä, joka oli hukuttaa Visokin, kunnes hän huomasi osaavansa hengittää vettä. Hän oli jopa huokaista helpotuksesta, ennen kuin huomasi, että Manu istui hänen vieressään jyhkeällä istuimella, jota hän ei kovin hyvin hahmottanut veden pimeässä syvyydessä. Manu napsautti sormiaan, mikä oli hämmästyttävää, sillä he olivat veden alla, ja yhtäkkiä vesi ikään kuin putosi maahan ja niin tehdessään katosi jäljettömiin jättäen vain lattian märäksi. Sekin kuivui sekunneissa, ja Visokki, joka yski nyt keuhkoistaan kaiken veden, jota ei kyennyt enää hengittämään, näytti niin vihaiselta, kuin osasi.
”Mitä pelleilyä tämä on, senkin sekopää?”
”Ahaha, pistitkö pahintasi, kultaseni?” ”Lakkaa virnuilemasta siinä äläkä kutsu-”
”Tiedetään. Sinä pilaat kaiken hauskan”, Manu naurahti ja viittoili Visokkia painamaan puuta: hänen valtaistuimensa vieressä oli tummanpunainen sohva, jonka edessä makasi letkeä mustanpuhuva kankainen pöytä. ”… ja tuo pöytähän on kankaan peitossa, vai mitä?” Visokki kysyi vilkaisten Manua. Hän huomasi samalla valtaistuimen koreat yksityiskohdat, jotka pistivät silmiin oikein näyttävästi: tuolin runko oli valmistettu kullasta – tai jostakin kullanhohoisesta, ja siihen oli upotettu suunnaton määrä erikokoisia rubiineja – tietysti siten, että lopputulos oli symmetrinen, vaikka Visokki kyllä tunnistikin jossain alitajuntansa pohjalla, ettei symmetria-akseli kulkenut Manun symmetria-akselin kanssa samaan suuntaan kuin vain näennäisesti. Valtaistuimen jalat muistuttivat petoeläimen raateluun tarkoitettuja erittäin kynsipitoisia tassuja, ja selkänojassa sekä varmasti Manun takamuksen allakin oli samettinen pehmuste. Selkänojan huipulla keikkui pääkallo, joka muistutti ikävästi matoralaisen pään muotoa ja jonka silmäaukot oli tukittu rubiineilla.
”Mainitsinko joskus, että rubiinit ovat mukavia?” Manu kysyi viattomuutta epäonnistuen tavoittelevalla äänellä. Visokki ei vastannut, jolloin Manu päätti vastata tämän kysymykseen: ”Ei, se ei ole kankaan peitossa, vaan se on kangasta. Kuten ehkä arvelitkin.” ”Mutta en uskonut sitä…”
”Mikset? Etkö ole nähnyt tarpeeksi uskoaksesi, että pöytä pysyy kasassa, vaikka se onkin kangasta?” ”Miksi sen päällä on hedelmävati?”
”Etkö pidä hedelmistä?” Manu kysyi ihmetellen, ja kun Visokki ei taaskaan vastannut, hän jatkoi: ”Niitä on täällä paljon. Niitä leijuu joskus ikkunasta sisään, kun haluan. Nälkä tulee harvoin, tosin.” ”Miksi minä olen täällä?!” Visokki tiedusteli aggressiivisehkosti ja yritti näyttää uhkaavalta, mutta kun Manu oli juuri sillä hetkellä tukehtua päärynään, Visokin oli pakko hieman hymyillä.
”Mitä Tawaliinille kuuluu?” Manu kysyi ohittaen hänen kysymyksensä täysin. ”Miksi minä olen täällä, Manu?”
Manu hihitti vähäsen. ”Siksi, koska sinä tulit tänne, Visokki. Miksi sinä tulit tänne?” ”Suga sanoi, että minun täytyisi nähdä…”
”Ystävällistä Sugalta tuoda minulle hieman seuraa, toki.” ”Sinä olet… Sugan pään sisällä?” Visokki kysyi tahattoman hämmästyneen kuuloisesti, vaikka oli tavallaan tiennyt koko ajan, ettei Sugalla ollut niin pieni ja irstas mieli, kuin hän joskus antoi olettaa. Ja oli loogista, että hän ei ollut poistunut Sugan mielestä, sillä hän ei ollut poistunut Sugan mielestä.
”Jep”, Manu vastasi tutkiskellen uuden lautaselta ottamansa päärynän pintaa, jossa näkyi omituinen musta täplä, joka saattoi pahimmassa tapauksessa pilata koko päärynän – ties, vaikka päärynän pintaan olisi päässyt syntymään musta aukko, eihän sitä voinut tietää koskaan. ”Ja Suga on ahdistettu kohtuuttoman pieneen tilaan omassa mielessään?” Visokki jatkoi uteluaan ja olisi raapinut otsaansa, mikäli se olisi ollut mahdollista – ja jos ei mahdotonta ollutkaan, olisi näyttänyt aivan naurettavan hullunkuriselta.
”Jep”, Manu vastasi jälleen repien päärynästä suuren palasen irti kynsillään. ”Miksi?”
”Jep.” Päärynä lensi kokonaisuudessaan vastakkaiseen seinään. ”Kuunteletko sinä edes?”
Visokki tökkäsi Manua torahampaallaan, jolloin tämä käänsi katseensa takaisin häneen ja huokaisi.
”Mitä nyt?” ”Vastaa minulle! Miksi Sugalla on niin pieni…”
”… ja irstas mieli, aioit kysyä?” ”Äh, vaikene.”
”Hyvä on.”
Manu virnuili typertyneelle visorakille ilkeästi ja haukkasi isoa, punaista omenaa päästäen kovan rouskahduksen. ”Tiedätkö, kohta alkaa sienien ooppera, jota ne suunnittelivat minulle kai viikon, joten ehkä siirtyisimme katsomoon?” ”Ei”, Visokki sanoi niin vankasti, että koko huone tärisi hänen ajatuksensa vahvuudesta – ja Manun omena putosi lattialle. Tämä katsoi pilalle mennyttä hedelmää, joka olisi voinut olla hänen ruokaansa, ja siirsi sitten katseensa jälleen Visokkiin. Ruudukas shakkilautamainen lattia oli nyt omenan sotkema.
”Ei sitten.”
Ääni oli kylmä ja tunteeton ja Visokki hätkähti sitä. ”Miksi sinulla oli täällä labyrintti, johon minä saatoin eksyä?”
”No possujahtien takia tietysti.” ”Mitä?”
”No jos labyrinttiin laitetaan possu ja sitten linnut jahtaavat sitä ja teurastava sen pelin lopussa, siinä on viihdettä vuosisadoiksi.” ”Sinä olet sekaisin.”
”Visokki”, Manu sanoi hymyillen, ”kerro minulle jotakin uutta.”
Ääni oli yhä kylmä kuin kivi, mutta nyt siinä oli jonkinlainen sävy, jota Visokki ei osannut nimetä, mutta joka toi hänen mieleensä kivelle vuodatetun veren, jota oli vuotanut runsaasti maassa makaavasta ruumiista. Hän ei vastannut nyt mitään, ei puhunut lainkaan. Hän vain odotti, mitä Manu aikoisi sanoa seuraavaksi, eikä uskaltanut nyt puhua.
”Minä olen loppujen lopuksi minä”, makuta jatkoi, ”ja ehkä ei ole aina edes hauskaa olla minä, vai mitä?”
Visokki vaikeni yhä vain, ei hän vastannut Manulle lain. Koko maailman huomiotta jätti, kun tätä makutaa hän mielessään…
”Mätti. Vasaralla. Turpaan”, Manu lopetti satunnaisen ajatuksen, jonka Visokki uskoi tulleen jostain muualta kuin hänen oman päänsä sisästä. Hän ei ollut runollinen. Tämä oli joka tapauksessa Sugan mieli ja Manun mieli sen sisällä.
”Kerrohan, Visokki”, Manu jatkoi monologiksi muuttunutta dialogia, ”miksi kaikki ovat niin käsittämättömän typeriä.” ”Anteeksi?”
”Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa ja olentoa yhtä typerää. Miksi kukaan ei ymmärrä minun kaltaistani neroa?”
Visokki ei osannut antaa vastausta Manun kysymykseen, jonka lähtökohdat hän tajusi heti kyseenalaistaa ja miettiä, miksi tällaista kysymystä saattoi edes kysyä. ”Me olemme Sugan mielessä ja sinun mielessäsi. Olemmeko me yhtä aikaa molemmissa?” Visokki tiedusteli hetken kuluttua. Hän oli hieman jännittynyt.
”Mieltä ei ymmärretä. Se ei ole sitä mitä luullaan. Kaikki ovat liian typeriä tajutakseen, ymmärtääkseen mielen saloja.” ”Olenko minäkin typerä?”
Manu naurahti vaimeasti. ”Ei, sinä et ole typerä, Visokki. Sinä olet yksi älykkäimmistä tuntemistani olennoista. Ja sinä olet telepaatti, sinä ymmärrät mieliä paremmin kuin useimmat.”
Manu mietti hetken ja käänteli kristallipikariaan niin, että juoma pyöriskeli spiraalimaisesti. Visokki oli melko varma, ettei pikari aivan hetki sitten ollut ollut Manun kädessä, mutta toisaalta tuntui, kuin se olisi ollut siinä koko ajan.
”Myönnettäköön, että sinä olet ehkä paras mielitieteilijä, jonka tunnen.” ”Mielitieteilijä…”
”Mieli ei ole sitä, mitä luullaan”, Manu toisti dramaattisesti, vaikkeivät vuoropuhelun kaksi viimeisintä palasta sopineetkaan yhteen kauhean hyvin. Varsinkaan dramatiikan kannalta, sillä turha teatraalisuus meni hukkaan, kun kontekstissa ei ollut järkeä ja minä ei mitä ihmettä pois. ”Mitä se sitten on?” Visokki hymähti. Manu saattoi kuulla hymähdyksen, vaikkei Visokki puhunut, kuten puhutaan, vaan puhui.
”Monimutkainen”, makuta vastasi ja ryyppäsi pikaristaan kuuluvasti. Visokki tajusi vasta nyt, että todellisuus heidän ympäriltään oli kadonnut ja jäljellä olivat Manu istuimellaan ja Visokki sohvalla – ja he leijuivat tyhjyydessä. Jos Visokki olisi astunut alas sohvalta, hän olisi varmaankin tuntenut jonkinlaisen tason allaan, muttei olisi voinut hahmottaa, mikä tai missä se oli ja miksi ja miten milloin missä miksi mikä. Oikeastaan Visokki ei muistanut, milloin oli istahtanut sohvalle. Hän oli vain raivonnut Manulle, mutta siitäkin tuntui kuluneen ikuisuus. ”Kerro minulle, en minä tyhmä ole.”
”Hyvin monimutkainen.” ”Juuri pääsit sanomasta, että minä ymmärrän mieltä!”
”Niin sinä teetkin, mutta eri tavalla kuin minä. Sinä olet intuitio, minä olen tieto. Sinä olet konkreetti, minä abstrakti. Sinä olet käytäntö, minä teoria. Sinä olet pekoni, min-” ”Kerro minulle!”
Manu paiskasi pikarinsa jonnekin selkänsä taakse katsomatta lainkaan, ja visorak kuuli lasin särkymisen äänen. Ei, vaan kristalliahan se lasi oli. Siis pikari. Lasi. Lasipikari oli kristallia.
”Yleensä ajatellaan, että mieli on kuin kirja, jota voisi ikään kuin lukea”, Manu virkkoi, ”mutta ei-lineaarisesta epäsubjektiivisesta näkökulmasta se on kuin iso pallo, joka on täynnä vinkkuravänkkyrä…mielikiemura…juttua.”
Manu yritti havainnollistaa sanomaansa pyörittelemällä tyhjyyttä käsissään kuin palloa, jossa oli mielikiemuraa, mutta Visokki ei oikein tiennyt, mitä sanoa. ”No tuo nyt ei auttanut yhtään.”
Manu nyökkäsi myöntävästi ja yritti ilmeisesti keksiä parempaa ilmausta, mutta Visokki keskeytti hänet tokaisemalla hänen olevan oikeassa. Manulla oli tieto, Visokille riitti intuitio. Hämähäkki tiesi mielestä tarpeeksi ja tunsi vielä enemmän.
”Tunne”, Manu huokaisi, ”vaistot, luonto. Mihin ne jäivät, makuta?”
Visokki katsoi Manua hieman sääliä katseessaan, kun tämä nousi tuoliltaan ja oikaisi selkänsä, josta kuului epämiellyttävä rusahdus, melkein kuin tämä olisi katkaissut selkärankansa. Kuka tietää, ehkä hän katkaisikin, käväisi ajatus visorakin mielessä, mutta jäi saman tien taka-alalle, kun Manu käänsi katseensa taas Visokkiin.
”Haluatko tietää jotakin?” ”Mitä nyt?”
”Mietin vain, että tiedon levittäminen on oikeastaan aika kivaa. Ei informaation, vaan nimenomaan tiedon. Minä en valehtele.”
Viimeisin lausahdus toi Visokille mieleen…
”Avden”, Manu lausahti saaden visorakin hätkähtämään. Aivan kuin tämä olisi arvannut, että Visokki oli ajatellut juuri Avdea. Näkikö Manu hänen ajatuksensa? Oliko hän täysin makutan armoilla täällä?
”Mitäs luulisit, höpsö. Olet päässäni. Tavallaan.” Makuta huokaisi nyt raskaasti. ”Ei minulla oikeasti edes ole päätä.” ”Mmm…”
”Ehkäpä minä tämän vuoksi halusin jonkun näkemään. Tuntemaan. Kokemaan. Ja kukapa muukaan se olisi voinut olla kuin sinä, Vizu.” ”Mitä sinä aiot?”
”Muistat varmaan, kun minä ja Gurvana ja Tongu olimme retkellä. Zakazilla ja Nynrahilla.” ”Joo?”
”Ja siellä sattui hauska juttu, että Zorak von Maksimaalinen Perseilijä sieppasi meidät ja yritti silpoa minut ja kaikkea.” ”…”
”Ja sitten sattui tyhjä aukko Gurvanan päässä, kyllähän sinä muistat, kun puhuimme tästä joskus.” ”Aivan, ja sitten sinä katosit etkä palannut.”
”Haluatko tietää, mikä on se tyhjä aukko Gurvanan päässä?”
Visokin mielenkiinto heräsi. Manu ei ollut aikaisemmin osoittanut halua kertoa asiasta. Kenellekään.
”Sinä uhkasit räjäyttää pääni, muistatko?” Manu sanoi virnuillen samalla. Visokki punastui hieman punaisemmaksi kuin tavallisesti olikaan.
”Osat voisivat olla toisin päin, kultaseni”, makuta jatkoi ja nuolaisi hienovaraisesti huuliaan. Visokki ei sanonut mitään, näytti vain hämmentyneeltä.
”Minä näen ulkokuoresi lävitse, arvoisa admin. Te olette nyt hieman kiukkuinen siitä, että minä olen etulyöntiasemassa. Mutta miten se olikaan Avden kanssa?”
Visokki nosti katseensa jälleen ja tuijotti suoraan Manun silmiin, jotka tuijottivat takaisin.
”Avden, jonka kanssa minä keskustelin. Pitkään. En edes osannut kutsua häntä Avdeksi, kun en ollut kuullut koko sanaa. Punainen Mies, kyllä. Sen minä tunsin. Paremmin kuin suurin osa, täytyy sanoa.”
Visokkia ärsytti jahkailu, jota Manu harrasti – ja oli itse asiassa harrastanut koko sen ajan, jonka hän oli ollut täällä. Miksei tämä voinut mennä suoraan asiaan?
”Miksen, niin, no mitäs hauskaa siinä sitten olisi?” makuta nauroi kieroutuneesti ja sitten, aivan yhtäkkiä, halasi visorakia. Ilman, että tämä huomasi makutan lähentyneen häntä lainkaan. Manu vain yksinkertaisesti oli siinä hänen vierellään.
”Onpa mukava puhua jollekulle. Linnut ovat loppujen lopuksi aika tylsiä, ja Suga pysyttelee omissa oloissaan.”
Sitten Manu irrotti nopeasti otteensa Visokista ja huudahti: ”Te olette pilanneet minut! Pärjäsin aivan hyvin yksinäni, ennen kuin tulin Klaaniin.”
Visokki ei voinut pidätellä hymyään. ”Nyt Manu! Asiaan!”
”Aivan, aivan. Olipa kerran, vai mitä?” ”Manu!”
”Kyllä, kyllä. Tämäkin tarina kertoo minusta. Jaksatko lisää minua sellaisen puolen tunnin ajan?” ”Onko tässä paikassa aika.”
Manu vaikutti loukkaantuneelta. ”Minä loin tämän paikan. Miksi loisin ajattoman aika-avar- ei, hetkinen, siinä nimenomaan olisi järkeä.”
Visokki lyyhistyi maahan. Hän kääntyi katsomaan alas parvekkeelta – joka nyt taas olikin olemassa – räikeään maailmaan, jossa sienet hyppivät toistensa päälle ja lauloivat oopperoita ja jossa härskit linnut metsästivät possuja ja jossa violetit tähdet valaisivat ja hiekka saattoi syödä ohikulkijan.
”Ja kaikkien olentojen äänessä on hitusen verran autotunea”, Manu lisäsi avuliaasti, vaikkei Visu ollut kiinnittänyt huomiota sellaiseen. ”Selvä…”
Manu istahti Visokin viereen ja taputti tätä selkään ja hymyili säteilevästi – Visokin mieleen juolahti, mahtoiko Manun naamio olla ionisoiva. Makuta venytteli raajojaan ja haukotteli makeasti.
”Tässäpä on tarina siitä, miten minä kuolin henkisesti ihan vähäsen.”
Alussa Makuta Nui loi taivaan ja maan. Tai aika alussa. Melko alussa. Jossain siellä. No, se maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Manun Antidermis liikkui vetten yllä. Manu sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli. Manu näki, että valo oli melko ikävää, ei lainkaan hänen tapaistaan tehdä valoa. Manu erotti valon varjosta, ja hän nimitti valon av, ja pimeyden hän nimitti kra. Kra oli kivempi, mutta sitä ei toki voinut olla ilman, että oli av. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni ensimmäinen päivä.
Manu sanoi: ”Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin, erottamaan vedet toisistaan.” Manu teki kannen ja erotti toiset vedet sen alapuolelle ja toiset sen yläpuolelle. Niin tapahtui, ja Manu nimitti kannen taivaaksi. Ja koska taivas oli liian tylsä olleessaan sellainen mustanpuoleinen ja yksitoikkoinen, tapahtukoon niin, että se onkin magenta! Hahaa! Väriarvo täsmälleen eikä melkein 255,0,255! Sitten se on kaunis, joskin hieman räikeä ehkä, mutta yksinhän minä täällä sekoilen, joten väliäkö tuolla. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni toinen päivä.
Manu sanoi: ”Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan, niin että maan kamara tulee näkyviin.” Ja niin tapahtui. Manu nimitti kiinteän kamaran maaksi, ja sen paikan, mihin vedet olivat kokoontuneet, hän nimitti mereksi. Ja Manu näki, ettei niin ollut hyvä, joten hän muutti hieman luomustaan: meret saivat väistyä – niitähän oli ihan liikaa, vaikka maata tulikin näkyviin paikoittain – ja maa niiden alla paljastua. Koko maa sai tuta kukkulaistumisen – eli suhteellisen sileät tasangot mullistuivat järjettömyyksiin asti kohoavien vuoristojen puhjetessa niistä ja murtaessa niiden kauniin sileyden samalla tavalla, kuin sen iänikuisen perkeleen pää murtaa peruskalliota, kunhan saan käteni siihen, kyllä minä vielä saan kostoni ahahahaha. Kukkulat, pienet ja suuret, reunustivat nyt suurta pyöreätä aluetta, jonka Manu varasti erityiseen käyttöön. Nyt oli maan pinta hyvällä tolalla, totisesti. Ainakin melkein. Ehkä vielä jotain voisi tehdä tänään.
Manu sanoi: ”Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä.” Ja niin tapahtui. Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka kantoivat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä. Manu näki, ettei niin ollut hyvä, joten hän muutti hieman luomustaan (taas): miksi pitäisi olla vihreä, kun voisi olla pinkki, joten niin maa kasvoi pinkkeyttä. Miksi pitäisi olla siementä tekeviä kasveja, kun voisi olla itiöitä tekeviä sieniä, miksi pitäisi olla hedelmäpuita, kun hedelmät voisivat vain leijailla itsekseen ympäri taivaita ja laskeutua haluavan suuhun, kun tämä haluaisi, – ja miksi kaikkien pitäisi vielä kantaa omia siemeniään, kun sekalaisuus ja kaoottisuuskin toimisivat yhtä hyvin, ja työtaakkakin putoaisi, varsinkin, kun siemeniä ei ylipäätänsä tarvittaisi, jos olisi vain sieniä ja hedelmiä, jotka nekin maistuvat paremmalta siemenittä – joten niin kasvit korvautuivat sienillä, hedelmäpuut pudottivat hedelmänsä epäilyttävän painovoimakentän hellään huomaan, ja sievä pinkkeys oli kaikki. Nyt olivat kasvit – siis sienet – hyvällä tolalla myös. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kolmas päivä.
Manu sanoi: ”Tulkoon valoja taivaankanteen erottamaan päivän yöstä, ja olkoot ne merkkeinä osoittamassa määräaikoja, hetkiä ja vuosia. Ne loistakoot taivaankannesta ja antakoot valoa maan päälle.” Ja niin tapahtui. Manu teki kaksi suurta valoa, suuremman hallitsemaan päivää ja pienemmän hallitsemaan yötä, sekä tähdet. Hän asetti ne taivaankanteen loistamaan maan päälle, hallitsemaan päivää ja yötä ja erottamaan valon pimeydestä. Manu näki, että niin oli melko tylsä, joten hän muutti luomustaan hieman: tähdet näyttivät melko valkoisilta, joten ne saivat luvan olla violetteja. Päivän hallitsija, suuri valo, oli loppujen lopuksi iso vetypallo, joten se sai väistyä – antoivathan tähdet valoa – ja sai tilalleen ison kivenmurikan, jonka kraatterit näyttivät paljon mielenkiintoisemmilta läheltä. Siksipä se saikin olla yhtä lähellä kuin yön valaisija, joka sekin vaihtui kivenmurikaksi. Itse asiassa nämä muut planeetathan voisivat lähennellä meitä hieman lisää, ja näin kaikki on kivempaa. Aina tylsää katsoa kaukoputkella, skarrarrar. Ja nyt sekin oli hyvä ja mielenkiintoinen. Hyvällä tolalla, ja järjestys ei mikään looginen, kun kasvit ennen tähtiä, mutta ihan sama. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni neljäs päivä.
Manu sanoi: ”Viliskööt vedet eläviä olentoja ja lennelkööt linnut ilmassa taivaankannen alla.” Niin Manu loi suuret meripedot ja kaikki muut elävät olennot, joita vedet vilisevät, sekä kaikki siivekkäiden lajit. Manu näki, ettei merieliöitä kumminkaan tarvittu hänen maailmassaan, joten hän heitti ne pois ja kirosi koko ajatuksen vesipedoista, sillä vesiähän täällä ei enää edes ollut. Kuivalla maalla kuolevat kalat olisivat hyödyttömiä kapistuksia, voi hyvänen aika. Sen sijaan linnut hän jätti elämään, vaikkakin niiden nokat pystyivät raatelemaan matoralaiset helposti, mutta koska täällä ei ollut matoralaisia, silläkään ei ollut väliä. Nämä linnut osasivat teurastaa manaita, syödä siististi koirankupista ja istua kiltisti häkeissä, kun niitä ei tarvittu. Siispä niiden sallittakoon lentää vapaina! Lentäkää, linnut. Mutta varokaa törmäämästä ihaniin punaisiin kukkuloihin, jotka saattavat nielaista teidät. Ja sitten, te voitte noutaa hedelmiä, kun tulee nälkä. Minulle siis. Minä syön joskus, kyllä. Hah. Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja sitä rataa… Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni viides päivä.
Manu sanoi: ”Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja, kaikki karjaeläinten, pikkueläinten ja villieläinten lajit.” Ja niin tapahtui. Manu teki villieläimet, karjaeläimet ja erilaiset pikkueläimet, kaikki eläinten lajit. Ja Manu näki, että niin ei ollut hyvä, vaan aika paha, koska linnut voisivat syödä ne kaikki. Tuhmat linnut, mikseivät ne voisi syödä hedelmiä, ei, vaan niiden piti olla manaantappajia. Juuri niin, olisihan niistä hyötyä, jos täällä olisi edes yksi manas, mutta ei. No, joitain lajeja, joita ei tarvitse tavata täällä, voisi elää noilla murikoilla. Hyvä idea, kehittyköön sinne jotakin, kun en katso sinne päin. Nyt on hyvä, vaikka ei niin hyvä kuin ennen lintuja, mutta oma mokani.
Ja sitten Manu sanoi: ”Tehkäämme matoran, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu. Tai eipäs sittenkään, koska ei siinä ole mitään järkeä. Linnut repivät kaiken! Voi hyvänen aika, mitä minä taas tein.” Ja Manu jätti luomatta matoranin kansan.
Niin tapahtui. Ja Manu katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli kyllä kieltämättä melko mukavaa, kun pari muutosta alkuperäissuunnitelmaan oli tehty, mukavaa. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä. Ja kuudenteen päivään se jäikin, sitten tehtiin palatsi sille isolle ympyränmuotoiselle aukiolle, joka oli keskellä maata ja johon linnut eivät saaneet ulostaa. Täydellinen paikka rakentaa palatsi. Koska Manuhan tarvitsi palatsin, ehdottomasti. Sen voisi rakentaa vaikka hiekkakivestä. Tai ei, hiekkakivi oli oikeastaan aika rumaa. Verenpunainen on kiva väri. Ja violetti. Mikä on violettia? No obsidiaani. Siitä voisi rakentaa vaikka sellaisia hassuja spiraalitorneja, miksi niitä nyt taas sanottiin… Noh, oli miten oli. Kaikkea ei tarvitse kertoa. Ehkä hyppään tästä seuraavaan yksityiskohtaan, nimittäin siihen, että itsestään tietoinen kertoja on paikoitellen ehkä hieman sekava, varsinkin, jos vaihtelee satunnaisesti persoonien välillä. Mutta kuka minä olen kertomaan, mikä on sekavaa, kun tämä kaikki on muutenkin vähän kaksimielistä.
Ei sitä tajua, jos ei vieraile – ai niin, hemmetti. Meinasi unohtua.
Ja niin Manu kelasi pari päivää taaksepäin ja säästi historiatiedot, jottei unohtaisi, mitä ehti luoda, ja lisäsi kolmantena päivänä pienen oven keskelle kaikkea, aika lailla pyöreän tulevan palatsialueen reunaan. Ovesta pääsi ulos. Kehykset se tarvitsi, muutenhan ei voisi tietää suuntaa. Ja jostain vieraiden piti sisään päästä, eihän tässä muuten mitään järkeä olisi. Ei Manukaan aikonut viettää ikuisuutta yhdessä paikassa, kun kosto oli vielä saavuttamatta ja suunnitelmia oli toteuttamatta. Kyllä. Toden totta. Ja niin edelleen.
Kehykset marmorista, koska miksi ei. Ovi itsessään puuta. Sopi yhteen sen pienen betonisen bunkkerihomman kanssa. Eikä tässä loppujen lopuksi ollut mistään vakavasta kyse, valaistuksen olisi voinut hoitaa vaikka hehkulampulla, jos olisi halunnut. Mutta millainen antikliimaksi siitäkin tulisi, kaiken tämän fiilistelyn jälkeen.
”Niin. Loppujen lopuksi – enkö minäkin ole halunnut olla. Jumala.”
Metru Nui, Legendojen Kaupunki. Siellä ollessaan voi nähdä, kuulla ja haistaa kaikenlaista. Tarina toisensa jälkeen vaatii tapahtumapaikakseen Metru Nuin. Siellä tapahtuu myös monia asioita varjossa. Kaikki ei julkisuuteen pääse – tai sitä ei päästetä.
”… ja tuosta kaapista löytyvät pesuaineet. Tuossa on sitten ihan oma hana kuumaa vettä varten, pitäisi kelvata teille, herra Ukam”, päätti puheensa metrunuilainen vuokraisäntä. Hänen uusi vuokralaisensa, Jünaţ Ukám, tutkiskeli jääkaapin sisältöä innottomasti.
”Hyvä niin”, tämä sanoi. ”Oliko vielä muuta?”
Vuokraisäntä tarkasteli uutta vuokralaistaan. Tämä oli tunnistamaton matoran, väreistä päätellen joko onu- tai ta-matoralainen. Tällä oli mustanpunainen vartalo ja kasvoillaan musta Hau-kanohi. Miekkonen oli pukeutunut mustaan nahkatakkiin ja näytti vuokraisäntänsä mielestä todella ”viileen kylmältä”, kuten tämä itse asian ilmaisisi. Nimen perusteella muukalainen oli peräisin jostain todella eksoottisesta paikasta; vuokraisäntä oli todennut nähtyään vuokralaisensa nimen kirjoitettuna, ettei ollut nähnyt pitkään aikaan niin eksoottista konsonanttia.
Talo oli puinen, kaunis mökki, jossa oli kolme huonetta ja keittiö. Kaksi makuuhuonetta ja olohuone olivat enemmän kuin tarpeeksi herra Ukámille, joka oli mökkiä vuokraavalle matoranille soitettuaan kertonut haluavansa viettää rauhallisen maalaisloman. Mökki sijaitsikin Le-Metrussa aivan Le- ja Ko-Metrun rajalla, lähellä merenrantaa. Pientä metsikköä oli lähiön ympärillä, ja rauhallinen pikku yhteisö oli melko suppea. Täydelliset olosuhteet Jünaţ Ukamille, jolla oli suunnitelmia tätä lomaa varten.
”Kyllä, herra Rotatiga, minä tiedän, että se vesihana on vallan hieno”, Jünaţ sanoi vuokraisännän höpöttäessä turhia kylpyhuoneen ominaisuuksista, kuten tällä oli alinomaa tapana – ainakin viimeisen kymmenen minuutin kuuntelemisen perusteella.
”Aivan, totta kai. Jätän nyt teidät omaan rauhaanne, jotta voitte asettua taloksi. Muistakaahan tutustua naapureihin!” Rotatiga sanoi innoissaan. ”He varmasti ovat oikein mielissään saadessaan nähdä oikean… tuota noin… ulkomaalaisen. Mikäs teidän ammattinne olikaan?”
”Niin, niin, aivan”, Jünaţ mutisi. ”Menkäähän siitä, teillä on varmasti kiire.”
”Menen toki, menen toki. Mutta tiedättehän nyt varmasti, että tuosta punaisesta hanasta tulee lämmintä vettä ja tuosta sinises-”
”Kyllä. Menkää.”
”Pitäkää hauskaa. Ja muistakaa, että pystytte aina ottamaan minuun yhteyttä ongelmatilanteissa.”
”Muistan.”
”Ja –”
”Krhm.”
”Ai, juu. Minä menen. Päivänjatkoa.”
Yli-innokkaan vuokraisännän mentyä menojaan Jünaţ istahti vuokrasohvalleen ja huokaisi puoliksi helpotuksesta ja puoliksi väsymyksensekaisesta kyllästymisestä. Kuinka typerä saattoi matoran olla?
”Niin, kuinka typerää”, sanoi Jünaţ ääneen itsekseen kenenkään hänen puhettaan kuulematta. Hän tarkasteli huoneistoa. Keskellä olohuonetta oli matalahko sohvapöytä, jolle mahtuisi hyvin levittelemään suunnitelmapaperit ja kartat. Suuri, pyöreä matto, jossa oli jotain hölmöä legendaa mytologisesti kertova kuvasarja, peitti koko olohuoneen lattian, ja katosta roikkui heikko kattolamppu, joka valaisi juuri vähän ja ei lähes ollenkaan. Le-Metrussa yleensä oli niin valoisaa, ettei sitäkään edes tarvittu.
Pari ruukkukasvia seisoi kahden puolen ikkunaa, ja vihreät ilmeisesti kasvillisuudesta tehdyt verhot koristivat tylsää ikkunaa, josta saattoi nähdä merelle. Jopa Le-Metrussa alkoi tähän aikaan vuodesta olla kylmä – olihan nimeämispäivä sentään ovella. Matkallaan Metru Nuin halki Jünaţ oli nähnyt kiireellisiä hihhuleita koristelemassa kaupunkia juhlaa varten: joka puolelle leviteltiin koristeellisen näköisiä värivaloja, aukioille pystytettiin ja koristeltiin kuusipuita, ja jopa vahkien kauloissa saattoi nähdä kransseja. Jünaţ tuhahti jo ajatukselle nimeämispäivän viettämisestä. Tänä vuonna metrunuilaiset saisivat jotakin muuta kuin tavanomaisen juhlan.
Matoralainen asteli ulos talonsa ovesta ja vilkaisi samalla jo tutuksi käynyttä kylpyhuonetta – jonka kylpyammeessa oli kaksi hemmetin hanaa, toinen kuumalle ja toinen kylmälle vedelle. Pytty oli sen verran huonossa kunnossa, ettei sillä olisi suostunut rahikaan asioimaan, ja lavuaari oli keskinkertainen ja erittäin ruma. Kieltämättä asunnon – pinkki, voi Mata Nui sentään, pinkki – kylpyamme näytti suhteellisen mukavalta, mutta muu erittäin epäesteettinen vessakalusto sai Jünaţin harkitsemaan kuudesti sen käyttämistä. Minulla on toki töitäkin, hän pohdiskeli. En minä ehdi kylpeä, hyvänen aika.
Ja tokihan talo oli kaunis, suhteellisen kalliskin. Vuokramökiksi erittäin hyväkuntoinen, kuten kaikki Le-Metrun kalliit vuokramökit. Punainen mökki Le-Metrussa ei ollut mikään tavallinen näky, mutta tässä lähiössä niitä oli useampikin. Kaikenlaista, ajatus jatkui. Melkein kuin Ta-Metrussa taas vaihteeksi.
Hölmö ajatus. Ta-Metru oli kuuma. Jostain syystä nimeämispäivänä Ko-Metru oli suosittu lomakohde kaikille metrunuilaisille, ja kometrulaiset tienasivat runsain mitoin mammonaa, kun – Jünaţille tuntemattomasta syystä – nimeämispäiväksi haluttiin luminen maisema ja kylmä sää. Olihan Ko-Metrussa toki kylmintä kaikista metruista; nykyään kun rannikko ei edes jäätynyt kaikissa kaupunginosissa. Toisin kuin viime käynnilläni, matoran ajatteli. Onpas siitäkin aikaa.
Matoran veti kaulustaan hieman ylöspäin ja lähti kävelemään kädet taskuissaan kohti rantaa. Lähiön kadut olivat tähän aikaan illasta melko tyhjillään, toisin kuin Ko-Metrussa olisivat asiat olleet. Siellä oli varmasti tungos asukkaiden tehdessä lahja- ja ruokaostoksiaan. Saavuttuaan rantaan matoran jäi katselemaan ulapalle, joka päättyi puolen kilometrin päässä näkyvästä Ko-Metrun rannasta; nimittäin merenranta antoikin Le- ja Ko-Metruja erottavaan kanavaan, joka oli toki suoraan yhteydessä mereen, muttei ihan ollut merta – eli selkeämmin ilmaistuna merenranta ei ollut mikään merenranta vaan huijareiden mainostemppu. Toisella puolella kaupungin valot näkyivät selkeinä, kun taas Le-Metru oli lähinnä pimenevän päivänvalon valaisema. Valoisaa jatkuisi kuitenkin vielä pari tuntia.
”Ko-Metru”, Jünaţ lausui. ”Nimeämispäivänä sattuu mukava yllätys. Kahden päivän kuluttua.”
Huomattuaan puhuvansa itsekseen Jünaţ päätti lähteä takaisin mökkiinsä. Mukaansa hän nappasi matkan varrelta kävelytiellä lojuneen sanomalehden, josta hän sai hieman informaatiota kohteestaan. Turaga Dumen nimeämispäivänpuheen jälkeen Ko-Metrun Tiedon torneissa, jotka olivat nimeämispäivisin avattuina kaikille, paljastettaisiin kuuleman mukaan jotakin arvokasta – jotakin, mikä oli kuuleman mukaan pudonnut alas itse Punaisesta tähdestä. Mielenkiintoinen tapaus oli mitä oivallisin asia saada itselleen, ja Jünaţ aikoi saada sen. Mysteerillinen taivaalta pudonnut juttu lähtisi juuri ennen paljastumistaan matoranin matkaan. Eikä kukaan saisi ikinä tietää, kuka sen varasti.
Seuraava päivä, ja Jünaţ käveleskeli ympäri Ko-Metrua löytääkseen taktisesti sopivia paikkoja omiin tarkoitusperiinsa Tiedon tornien ympäriltä. Laserilla siloteltujen jäävuorten näköiset rakennelmat hallitsivat näkymää jalankulkijan perspektiivistä. Kaikkialla säntäili matoralaisia kaupasta toiseen kantaen suuria kasseja, joihin he varastoivat ostoksiaan. Lahjapaperimyymälöiden määrä näytti kasvaneen eksponentiaalisesti sitten viime näkemän. Jünaţin kävellessä pitkin kometrulaisia käytävänomaisia katuja jostain takaa kuului huutoa ja ääni, joka syntyy, kun potkaisemaan tottunut jalka osuu pehmeään pakaraan ja sinkoaa pakaran omistajan ulos kaupasta. Jünaţ ei voinut kuin hymyillä joidenkuiden idiotismille. Aina löytyi typeriä ääliöitä, jotka vielä nimeämispäivän aatonaattonakin kehtasivat esiintyä humalatilassa julkisesti keskellä päivää. Kenties tuo paikka, josta joku oli juuri lentänyt ulos, oli ollut jonkinlainen baari tai pubi, mutta Jünaţ ei vaivautunut vilkaisemaankaan taakseen vaan jatkoi kävelyään rennon rauhallisesti. Häntä ei katsottu kieroon, vaikka hän näytti hieman ulkopuoliselta, sillä niin näytti moni muukin – hän ei edes voinut sanoa olevansa pahin outolintu sillä hetkellä. Kylläpäs Metru Nui on muuttunut, matoralainen totesi. Kovasti onkin.
Mitä sitten? Jünaţ oli kiertänyt jo useampaan otteeseen Tiedon tornit ympäri ja tiesi, miten sijoittaa laitteistonsa. Toinen asia olikin, miten ne saisi sijoitettua ilman, että kukaan huomaisi. Oli aika ottaa yhteyttä asianomaisen sijainnin, erään rakennuksen katon, omistajaan. Jünaţ jäi rakennuksen eteen pällistelemään lasivitriiniä, joka esitteli kanohin kokoisia häkkejä, joissa lelumatoralaisnaiset tanssivat. Jünaţ päätti astua sisään.
”Haloo, haloo, kukas täällä pitää putiikkiaan”, hän sanoi ja kompastui kynnykseen. Seuraava näkymä oli komatoralainen, joka auttoi hänet pystyyn.
”Hei komistus”, valkoinen miekkonen sanoi charmikkaalla äänellä. Jünaţ ravisti hieman päätään ja tutki sitten hieman, mihin oli joutunut. Pimeän putiikin pimeä myyjä katseli häntä epäilyttävästi.
”Lienet erehtynyt”, sanoi Jünaţ monotonisesti. ”Minä olen ihan miespuolinen.”
”Tiedän”, ko-matoran vastasi ja iski silmää. Jünaţ vavahti ja alkoi perääntyä takaisin ovelle.
”Tuota, minulla oli sellaista asiaa, että tuota, niin, joo”, Jünaţ sopersi. ”Turaga Dume haluaa, että tämän talon katolle asennetaan sellainen antemmisysteemijuttu, joka lähettäisi jopa luvatun myrskyn yli hänen nimeämispäivänpuheensa kaikkiin näyttöihin.”
”Vai oikein myrsky tulossa”, toinen vastasi ja siirtyi lähemmäs Jünaţia. ”Onkos sinulla seuraa nimeämispäivänä?”
”Tuota, on”, Jünaţ henkäisi ja perääntyi lisää, ei kuitenkaan vielä ovesta ulos. ”Kai sinä suostut Turaga Dumen pyyntöön asentaa katollesi sellainen? Parille muullekin katolle tulee.”
”Totta kai minä suostun, jos Dume niin vaatii, mutta puhutaanpa sinusta!”
”Ei kiitos, minä taidankin tästä…”, Jünaţ sanoi ja yritti paeta. Komatoralainen hyökkäsi häntä kohti, mutta hän hyppäsi ovesta vikkelästi ulos. ”… POISTUA!”
Jünaţ pinkaisi juoksuun kohti satamaa. Ko-matoran ei seurannut.
”Kaikenlaisia pervoja…”
Pian Jünaţ palasi pervon komatoralaisen kauppaan kiinnittääkseen laitteistoaan sen katolle. Laite ei näyttänyt lainkaan antennilta, mutta putiikin omistajan ei tarvitsisi tietää asiasta. Laite oli itse asiassa vasta osissa, useissa raskaissa osissa, ja Jünaţilla oli valtaisa työ rahdata ne kaikki katolle. Katolla hän alkoi kasata suurta konetta, josta kahden tunnin pakertamisen jälkeen tuli katapultinomainen vempele. Jünaţ myhäili itsekseen katsoessaan tekelettään ja kiinnitti sitten antennin sen päälle, jotta se edes muistuttaisi sitä, mitä hän oli sen uskotellut olevan.
Jünaţ kapusi tikkaita pitkin alas ja tapasi jälleen ihailijansa alakerrasta.
”No tuliko valmista, kultsi?” ko-matoran kysyi ja yritti tarttua muukalaiseen kaksin käsin, mutta tämä väisti enemmän tai vähemmän taidokkaasti sujahtamalla hänen jalkojensa välistä.
”Tuli valmista, Dume kiittää ja niin edes päin.”
”No kiva. Tulepa vielä käymään tuolla kaupassa, minulla olisi vähän kahdenkeskeistä asiaa!”
”Joooospa joskus myöhemmin…”
Jünaţ pinkaisi jälleen juoksuun ja suuntasi jälleen satamaan. Siellä hän otti kyydin lähimmältä Le- ja Ko-Metrujen väliä soutavalta veneilijältä.
Kaikki sujui suunnitelmien mukaan. Koneisto Ko-Metrun puolella oli valmis, ja nyt valmiiksi tuli myös hänen vuokramökkinsä puolen laitteisto.
”Minä olen nero”, Jünaţ tokaisi itsekseen. ”Tämä laite sinkoaa minut helposti kanavan ylitse tämän ikkunan läpi”, hän jatkoi osoittaen kattoikkunaa ja vilkaisi sitten taakseen vain huomatakseen, ettei siellä ketään ollut. ”Aha. Niin, tietysti. Yksinäistä on elämä.”
Oveen koputettiin. Ja minä haluan pysyä yksin, perhana, hän ajatteli nyrpeästi marssiessaan ovea avaamaan. Kukapa muukaan siellä olisi ollut kuin vuokraisäntä Rotatiga.
”Tervehdys jälleen, herra Ukám!” matoralainen sanoi sydämellisesti. ”Oletteko viihtynyt?”
”Viihtyisin vielä mainiommin”, Jünaţ sanoi hampaitaan kiristellen, ”mikäli antaisitte minun viettää lomani rauhassa.”
”Aivan, toki, toki”, Rotatiga naurahti, ”mutta tulin varmistamaan, että tiesitte perunakellarissa asuvasta pahasta hengestä, joka…”
Jünaţ ei enää jaksanut kuunnella. Puhe valui hänen toisesta korvastaan sisään ja toisesta ulos, eikä rakas vuokraisäntä jaksanut huomata, kuinka hänen asiakkaansa hieroi silmiään rasittuneen näköisenä.
”… ja siksi ajattelin varoittaa teitä, että naapurit saattavat tulla huutelemaan iltaisin. Talikoiden kanssa, mahdollisesti.”
”Tietysti, herra Rotatiga, menkää nyt”, Jünaţ kivahti. ”Minusta alkaa tuntua, että tänne tulemiseni oli virhe!”
”Älkää, älkäähän nyt, herra Ukám, ei tässä mitään hätää ole”, Rotatiga lepuutteli ja perääntyi ovelle. ”Ajattelin vain, että haluaisitte ehkä kuulla…”
”No ajattelitte väärin. Menkää. Nyt.”
Anteeksi pyydellen le-matoran peruutti ovesta ulos ja sulki sen perässään. Vielä ulkoa kuului ääni: ”Muistakaa syödä pakastimesta tervetuliaismansikat.”
Nimeämispäivän aatto, keikkapäivä. Jünaţ valmistautui operaatioon: hän kävi vielä kerran tarkistamassa, ettei epäilyttävä, komeita miespuolisia matoraneja ahdisteleva komatoralainen miekkonen ollut käynyt sabotoimassa hänen laitteistoaan katollaan; tarkisti mökkinsä laitteiston toimivuuden; kävi järjestämässä oman kuolemansa Ta-Metrun satamaan (kallista puuhaa, hänen lahjomansa vortixxit eivät olleet halpoja); miinoitti mökkinsä räjähteillä; ja lopulta asettui kotisohvalle odottelemaan Dumen puheen alkamista. Musta nahkatakki oli vaihtunut tiukkaan jäänsinivalkoiseen trikooasuun; Tiedon torneja kiivetessä olisi hankala olla näkymätön, mutta pimeyden turvin kaikki sujuneisi hyvin. Muutaman mainoksen yritettyä käännyttää Jünaţin ortodoksimaterialistiksi Turaga Dumen puhe alkoi.
”Kansalaiset. Vuosi sitten kuvailin alkavan vuosikymmenen kansainvälisiä näkymiä mustanpuhuvin värein. Liennytyskehitys oli pysähtynyt ja suurvaltojen suhteet olivat puolessa vuodessa…”
Jünaţ ei jaksanut ryhtyä kuuntelemaan sen enempää Dumen höpötystä, vaan sammutti näyttönsä. Hän asettui istumaan katapultihtavaan laitteeseen ja painoi kytkintä.
Jünaţ liisi huimaa nopeutta kohti Ko-Metrua, suoraan kanavan yli, ilmojen halki päin pervessin matoranin erotiikkakaupan kattoa. Ilta oli pimentynyt jo sen verran, että kukaan tuskin näki äänen nopeutta hipovaa mystistä kappaletta, joka sinkoutui toiseen laitteistoon lähellä Tiedon torneja. Vempele otti kiinni putoavan matoranin ja sinkosi hänet uudelleen matkaan. Nerohan minä kieltämättä olen, Jünaţ ajatteli omahyväisesti. Tiedon torneista suurin lähestyi jumalatonta vauhtia, ja oli aika ottaa esiin tartuntavälineet. Tai pikemminkin, Jünaţ myhäili – tai olisi myhäillyt, ellei ilmavirat olisi puristanut hänen suupieliään irveeseen muutenkin, luoda sellaiset.
Matoralaisen käsiin kasvoi kuin tyhjästä pitkät terävät prototeräksiset kynnet, ja iskeytyessään jäiseen seinämään Jünaţ tarrautui tiukasti kiinni liukkaaseen pintaan.
”Argh”, matoralaisen suusta pääsi. Iskeytyminen päin jääseinää ei ollut kivuton kokemus. Matoranin varusteistoon kuului kuulokemikrofonihommeli – Miksi sitä taas sanotaankaan? – jonka avulla hän kykeni vastaanottamaan tiettyjä signaaleja, nimittäin Turaga Dumen puheen taajuuden.
”… joilla käytännössä olisi mahdollisuus itse valmistaa ydinaseita. Varsinaisia…”
Ei mitään tärkeää vielä. Kun Dume lopettaisi puhumisen, mystinen taivaalta pudonnut esine julkistettaisiin. Aika kiivetä. Kynnekkäät kourat tarttuivat yhä uudestaan kiinni jäiseen pintaan ja raahasivat pientä hahmoa ylemmäs ja ylemmäs. Miksi aina huipulla, miksi.
Huippu oli pian näkyvissä. Matkan varrelle Jünaţ oli jättänyt pieniä pommeja, jotka parhaimmillaan saisivat kaadettua koko tornin yhtaikaa räjähtäessään. Jünaţ hymyili itsekseen kierosti. Hän oli julma. Ja nero. Ja vähän kaikkea muutakin. Ei hullu sentään.
Hän saapui ylimmän kerroksen kohdalle. Ikkunan läpi näki, miten lasersäteitä parveili kliseisesti ympäri huonetta – nämä vain liikkuivat, toisin kuin yleensä näki. Ja ne olivat infrapunasäteitä, joita ei oikeastaan edes paljain silmin nähnyt. Hienoa, etteivät silmäni ole paljaat, ahahaha.
Jääpinta alkoi sulaa Jünaţin kämmenen alla kuin taikaiskusta. Seinään suli matoranin mentävä aukko, josta matorania muistuttava olento sitten kiipesi sisään. Seuraavaksi lasereiden vuoro. Varjot hiipivät ympäri huoneen ja tukahduttivat jokaisen säteen niin, että huoneessa oli turvallista kävellä aiheuttamatta hälytystä. Varjojen hienouksia.
Keskellä huonetta oli koroke, jonka hienoa kuvanveistoarvoa ei nähnyt pimeässä kovinkaan hyvin – eikä lämpönäkö auttanut yhtään erottamaan yksityiskohtia, joita vain näkyvä valo paljastaisi silmälle. Korokkeella kuitenkin lepäsi jokin – paketti. Jünaţ hiippaili paketin luokse ja tarttui siihen. Oli aika jälleen kuunnella hieman, mitä Dume höpisi.
”… aika paljastaa jotakin! Punaisesta tähdestä putosi viime viikolla jotakin mystistä ja arvokasta. Nyt näytämme teille, kansalaiset, mitä se oikein on!”
Poistumisen hetki oli saapunut. Jünaţ vilkaisi pikaisesti pitelemäänsä laatikkoa ja aikoi lähteä takaisin samasta reiästä, josta oli saapunutkin, mutta joutui vilkaisemaan toistamiseen laatikkoa. Mikä tämä oli? Rasian ulkomuoto ei vastannut Dumen paketointityyliä, sillä se oli resuinen ja pahvia. Ei lainkaan mahtipontisen turagan tapaista. Jünaţ katsoi sisään pakettiin ja oli heittää rasian alas tornista.
”Tämän sisältöhän on arvoton!”
”Ja sinun ilmeesi oli näkemisen arvoinen”, kuului ääni. Naisen ääni. Katolta. Jünaţ loi katseen ylös ja näki mustan hahmon seisovan katolla, josta puuttui pyöreä palanen. Hänen näkemänsä hahmo oli matoralainen, ainakin koon perusteella.
”Olisitpa nähnyt itsesi äsken, Makuta Nui!”
”Kuka helvetti sinä olet ja mistä tiedät nimeni?” Jünaţ rääkäisi terävästi, mutta juuri silloin valot syttyivät ja ovet avautuivat ja sisään astui Dume vahkihenkivartijoineen. Makuta jähmettyi paikalleen, kuten turagakin, mutta näki silmäkulmastaan naisen hyppäävän alas katolta.
”Mitä tämä on”, Dume henkäisi. ”Kuka sinä olet ja mitä teet Tiedon tornissa?”
”Minä olen… sieni”, Manu päästi suustaan ja alkoi melkein nauraa itselleen. Dumea ei huvittanut, vaan tämä komensi henkivartijoitaan matoranin kokoisen olennon kimppuun. Kaksi suurta vahkia kohotti aseensa ja yritti iskeä makutan kanveesiin, mutta tämä ehti heittäytyä ulos sulattamastaan aukosta.
”Perään!” Dume kirkaisi ja osoitti aukkoa, josta makuta oli kadonnut. Vahkit säntäsivät läpi jäisen ikkunan ja hyppäsivät alas.
Manu liiteli kaukana käsillään, joihin oli kasvattanut lepakkomaisen siipikalvon. Näky olisi ollut huvittava, sillä siipien muodostukseen käytettävä massa oli peräisin hänen jaloistaan, jotka olivat nyt ruipelot kuin lepakkorahin jalat. Edessäpäin näkyi varas, joka oli ryövännyt mystisen taivaalta pudonneen jutun suoraan Manun nenän edestä. Tämä hyppelehti katolta toiselle ketterästi kuin Keerahk-mallinen vahki konsanaan. Raivokas lepakko kiihdytti kohti viekasta varasta, joka hyppäsi nyt alas katolta Ko-Metrun kapeille kujille. Lauma kometrulaisia vahkeja oli Manun kannoilla, ja tämä päätti seurata varkaan esimerkkiä: siivet vetäytyivät kasaan ja ohjuksenomainen makuta puikahti kattojen välistä jäisten seinämien kehystämään tunneliin. Pää edellä jäiseen maahan iskeytynyt makuta selvitti lattialla maaten hetken ajatuksiaan ja vilkuili sitten ympärilleen. Aivan hänen edessään, melkein hänen yllään, itse asiassa melkein kiinni hänen naamassaan, seisoi kyykistynyt matoran, jonka suunnalta tuoksahti voimakas hajuvesi.
”Yrgh”, Manu totesi, jolloin nainen naurahti.
”Sinä olet hassu”, tämä kikatti. Manua ei naurattanut vaan tämä syöksähti yhtäkkisesti pystyyn ja oli repiä naisen pään irti kynsillään. Tämä oli kuitenkin riittävän nopea väistääkseen kuolettavan iskun.
”Mitä sinä yrität, nainen? Yrität vastustaa makutaa!”
”Hihii, niinhän minä”, nainen hihitti. ”Sinä et taida tunnistaa minua.”
”No en.”
”Hyvä. Sinulla on oikein kaunis paketti. Ajattelitko lahjoittaa sen minulle nimeämispäivälahjana?”
Manu vilkaisi rumaa pakettia, joka oli yhä hänen mukanaan jostakin hänelle itselleen tuntemattomasta syystä.
”Miksi sinä laitoit tämän siihen. Mikset antanut korokkeen olla tyhjillään, olisit säästänyt aikaani.”
Nainen kohautti olkiaan. ”Minä vähän ajattelin, että saisit lohdutuspalkinnon, kun et saa tätä.” Hän väläytti kimmeltävää esinettä kädessään ja sujautti sen nopeasti pieneen pussiin, joka roikkui hänen vyöllään. Manu katseli ahnaasti pussia ja henkäisi:
”Minä voin yhä riistää sen sinulta.”
”Niin kai sinä voisit. Mutta eikö tuo kaunis paketti kelpaa sinulle? Minä itse en sitä oikeasti tarvinnut, mutta tuntuisi hölmöltä heittää se pois. Minä kun ostin sen.”
”Miksi ostit sellaisen.”
”Noh, tämä myyjä oli vähän epämääräinen olento.”
”Aha.”
”Jep jep. Hänelle tuntui olevan samantekevää, kenellä paketti on, kunhan se ei olisi jollakulla tietyllä, uskoisin. Tai sitten sain väärän kuvan.”
”En yhtään ihmettelisi, nainen. Sinä olet pirullinen olento.”
”Voi kiitoksia, olen otettu. Minäkään en oikein tarvinnut tätä, mutta kun halvalla sain, ajattelin, että mikäs siinä. Nyt haluan siitä eroon, koska en tarvitse sitä.”
”Järki”, Manu tokaisi ja hyökkäsi päin matoralaista. Tämä pinkaisi juoksuun niin vikkelään, että makuta mätkähti mahalleen maahan epäonnistuttuaan päälle karkauksessaan.
Ja ei kun perään. Nainen juoksi lujaa, mutta niin teki myös Manu, joka muutti ruumiinrakennettaan virtaviivaisemmaksi juoksemiseen. Siipikalvonsa hän piti varmuuden vuoksi. Matoraninkokoinen pieni mies ja häntä pakoon juokseva nainen saivat pian vahkit peräänsä, sillä nämä ilmestyivät risteyksessä kummaltakin puolelta heitä, ja ainut vapaa tie naiselle juosta oli eteenpäin. Tylsän jäiset, liukkaat käytävät näyttivät kaikki samalta, eikä Manu enää ollut varma, missä oli, mutta varas juoksi hänen edellään, ja siitä hän oli kiinnostunut. Kasa Keerahkeja rynnisti heidän perässään, ja katoilla hyppeli kymmeniä lisää. He olivat haluttua tavaraa. Dume ei varmaan pidä minusta tämän jälkeen, Manu järkeili. Ehkä pitäisi vaihtaa naama.
”Koeta pysyä perässä, kulti!” hänen edestään huudettiin. Makutaa alkoi hieman jo ärsyttää naisen käytös. Eiväthän he edes tunteneet toisiaan, eiväthän?
”Kuule typykkä, minä en edes tunne sinua!”
”Mitä, en kuule!”
”Äsh.”
Varas pääsi livahtamaan edestä kaartavien vahkien jalkojen välistä, kun nämä yrittivät saada Manun nalkkiin. Neuvokas makuta sulatti jäätä jalkojensa alta ja hautautui lumeen. Tämäpä fiksu veto, eiväthän ne lunta osaa kaivaa, hienoa Manu.
… Ajattelen itsekseni. Olenkohan tulossa hulluksi.
Yhtäkkiä Manuun tartuttiin ylhäältä käsin. Vahkit olivat saaneet hänet. Puristaen hölmöä pahvilaatikkoa Manu tuijotti Keerahkin ylpeisiin silmiin.
”Tuota, terve.”
Koneet eivät luonnollisesti puhuneet. Tämä, jonka kyydissä hän nyt oli, eikä kyyti ollut lainkaan mukava, raahasi häntä kohti Ko-Metrun keskusaukiota.
”Nyt olisi sellainen jumala koneesta paikallaan tähän kohtaan, tyypit”, Manu sanoi ja pälyili vangitsijoitaan kierosti. Ja nyt, koska se neiti piti minusta niin kovin, hän aiheuttaa jotain hämminkiä pelastaakseen minut, eiköstä.
Neiti ei ilmestynyt. Vahkit riistivät paketin Manun käsistä ja kytkivät hänet prototeräskahleisiin.
”Karzahnin karzahni…”
Manu mietti pakettia ja sen sisältö. Hän tajusi, että ehkei sitä olisi kannattanut muutenkaan heittää pois. Loppujen lopuksi se saattaisi olla Metru Nuille hyvinkin tuhoisa, vaikka kaunis toki olikin. Laatikko sen sijaan oli ruma. Tosi ruma. Epäesteettinen, ei voinut muuta sanoa. Päädyn tästä sitten Metru Nuin arkistoihin, olipa kiva reissu.
Paketti ei kuitenkaan päätynyt vahkien käsiin. Eikä Dumen käsiin. Varas myhäili viereisen talon katolla itsekseen.
”Näemme jälleen, Makuta Nui”, tämä kuiskasi kuin itselleen, lähetti lentosuukon ja laittoi pahvisen laatikon reppuun, jota kantoi selässään. Tumma matoralaishahmo katosi sitten kattojen taakse, ja juuri katseensa siihen suuntaan kääntänyt makuta ehti nähdä pirullisen naisen katoavan näköpiiristä.
”Tämähän ei jää tähän, minä kostan vielä.”
Sitten Manu muisti hauskat järjestelynsä.
”Vahkit!” Katseet kääntyivät makutaa kohti. ”Halusin vain sanoa, että tämä oli hauska ilta.” Raudoissakin ollessaan Manu kykeni painamaan nappulaa kellossaan – kyllä, rannekellossa; ei, vahkit eivät olleet ottaneet sitä pois. Se oli ollut virhe.
Turaga Dume ja muut suurimmassa Tiedon torneista olleet juoksivat kirkuen ulos, kun torni kaatui räjähdysten saattelemana kumoon kohti toista tornia. Samalla eräs punainen mökki Le-Metrussa posahti olemattomiin, ja Ta-Metrun satamassa kuoli tuntematon Matoran, jonka nimen virkavalta selvittäisi olevan Jünaţ Ukam. Mutta kaikista merkillisin asia oli, että Tiedon tornista mystisen taivaalta pudonneen jutun varastaja ei ollut varastanut kohdettaan, mutta oli silti jäänyt kiinni – eikä pitänyt lopputuloksesta.
Mystinen taivaalta pudonnut juttu teki pitkän matkan mystisen ruskean paketin kanssa pitkin meriä, kunnes kulkeutui… toisaalle. Toinen tarina, toinen kertoja. Menkää pois siitä, minä yritän istua tässä typerässä arkistohuoneessa, josta on yritetty tehdä selli, ja keksiä pakosuunnitelmaa. Vielä minä pakoon pääsen. Näette vielä. Seinistä ei ole vastusta Makuta Nuille!
”Rauhoitu nyt, hyvä mies”, tuhahti Makuta Icarax. Hänen puhuttelemansa ta-matoran laittoi kätensä puuskaan ja näytti erittäin närkästyneeltä. Icarax seisoi ikkunan edessä katselemassa Metru Nuin kaupunkia, joka levittäytyi hänen eteensä suurena ja mahtavana hänen tarkastellessaan tätä metropoliksi kasvanutta kaupunkia suuresta ikkunasta, joka vei melkoisen osan huoneen pyöreänä kaartuvan ulkoseinän alasta. He olivat Coliseumin suuren tornin eräässä kokouskammiossa; huoneessa oli kokouspöytä – matoranit istuivat sen ääressä varsin mukavilla tuoleilla – ja muutamia patsaita urheista toista sekä huonekasveja. Icarax ei juuri kasveista välittänyt, ja hänen puolestaan ne olisi saanut viedä poiskin. Pöydän ääressä istuva ta-matoran alkoi naputella pöytää sormillaan kärsimättömästi. Hänen vieressään istuskeli jokaisen muunkin metrun edustaja, ja toisella puolella pöytää istui kaapuihin pukeutunutta väkeä.
”Mikä teidän ongelmanne nyt on?” murahti yhä ikkunasta alas kaupunkiin tähyilevä Icarax saaden ta-matoranin vieressä istuvan le-matoranin hätkähtämään. ”Mistä kanohi nyt puristaa, matoranit? Miksi te tarvitsette makutan sovittelemaan typeriä riitojanne?”
”Me…” ta-matoran änkytti. Hän ei ollut saada sanaa suustaan makutan halveksuvan puheenvuoron jälkeen. Hänen onnekseen hänen komatoralainen kumppaninsa otti ohjat käsiinsä ja lausui:
”Nämä matoralaiset tässä pöydän toisella puolella edustavat jumalanpilkkaajia! He kieltävät Mata Nuin!”
Icaraxilla oli varsin kulmikas punainen haarniska. Hänen jalkaterissään oli prototeräksiset piikit, ja ta-matoran ajatteli, että makutan potku hänen mahassaan saattaisi sattua. Ihan satunnainen ajatus. Makutalla oli myös yllään musta viitta, joka sopi hyvin yhteen hänen rintakehässään oleviin mustiin teräviin kuvioihin, jotka muistuttivat matoranin mielestä jonkinlaista lepakkoa. Nyt niitä ei näkynyt, koska Icarax seisoi selin heihin. Tämän kasvoilla oli suuri Haaskansyömisen naamio, kanohi, joka antoi kylmiä väreitä useimmille huoneessa oleville matoraneille.
”Ahaa, eli uskonsotaako minä tulin teidän puolestanne käymään?” Icarax sanoi ja kääntyi keskustelukumppaneitaan päin.
”Anteeksi, jos nyt vain sallitte”, sanoi mustaan kaapuun verhoutunut nainen, joka kantoi kasvoillaan suurta kanohi Shelekiä, Hiljaisuuden naamiota, ”mutta meillä ei ole mitään heitä tai heidän Mata Nuitaan vastaan. Me vain haluamme elää rauhallista elämäämme muiden tavoin ja harrastaa omaa kulttuuriamme aina silloin tällöin. Onko se liikaa vaadittu?”
”Aivan niin, onko se liikaa, Kohror?” Icarax tivasi ta-matoranilta, joka näytti nyt hieman ärsyyntyneeltä.
”Me olemme saaneet heidän tekemisistään tarpeeksemme!” Kohror töksäytti. ”Me emme halua tuollaisia ihmeen silmänpalvojia joukkoomme.”
”Hölmö”, makuta naurahti. ”Hölmö ja hölmön kannattajat, jotka yrittävät kylvää eriarvoisuutta yhteiskuntaansa.”
Makuta polvistui matoranien tasolle, jolloin hänen kasvonsa lähes koskettivat Kohrorin kasvoja, ja tuijotti tätä suoraan silmiin. Makutan punamusta naamio, jonka alareunasta haarautuvat piikkimäiset haarat muistuttivat torahampaita, näytti entistä kammottavammalta läheltä katsottuna.
”Periaatteessa minä pidän kaikkia teidän hölmöjä mielipiteitänne yhtä surkeina – minä olen nähnyt totuuden, mutta te uskotte, mitä haluatte. Kaipa minun on ratkaistava tämä tapaus jokseenkin demokraattisesti.”
”Miten tämä ratkaistaisiin demokraattisesti, jos minun on lupa kysyä?” vastapuolen mustakaapuinen nainen uteli.
”Sinulla ei ole lupa kysyä”, Icarax tokaisi kylmästi. ”Kuka edes olet, nainen?”
”Minun nimelläni ei varsinaisesti ole merkitystä”, nainen lausui mysteerillisesti.
”Ette te saa Pyhästä Äidistä irti tuon enempää”, sanoi naisen vieressä istuva ko-matoran, mustaan kaapuun verhoutunut hänkin. Hänen kasvoillaan oli valkea jalo Kakama, jonka poikki kulki kolme hopeista raitaa. ”Yrittäkää ymmärtää, herra Makuta.”
”Väliäkö tuolla”, Icarax tiuskaisi. ”Väliä on vain sillä, että jos te ette osaa elää valtaväestön kanssa, lienee parempi, ettette elä sen kanssa.”
”Mutta…” aloitti äsken puhuneen ko-matoranin vieressä istuva nuori ta-matoran. ”Miksi.”
Icarax kohotti kulmaansa. ”Miksikö.”
Ta-matoran nyökkäsi varovasti.
”Minäpä kerron, miksi”, Icarax sanoi ja lähti saapastelemaan kohti häntä.
”Täällä asuu suurimmaksi osaksi vain teitä, matoralaisia. Teidän pitäisi elää keskenänne. Teillä on periaatteessa vapaus uskoa, mihin te ikinä haluatte, mutta demokratia ei valitettavasti aina suosi vähemmistöjä. Minut kutsuttiin tänne, koska te kuulemani mukaan aioitte järjestää tiedon tornien räjäytyksen nimeämispäivänä. Sitä minä en voi suvaita, jollekulle meistä tulisi paljon ylimääräistä työtä, ja todennäköisesti juuri minulle. Ja kaipa meidän hommamme on estää terrorismiakin tai jotakin vastaavaa.”
”Me emme tahdo pahaa”, huokaisi Pyhä Äiti tuskin kuuluvasti. Emmekö, ajatteli makutan kyseenalaistanut ta-matoran. Pyhä Äiti lämäisi häntä hienovaraisesti kenenkään huomaamatta.
”Ette tahdo pahaa!” Icarax huudahti ja ryhtyi hohottamaan suureen ääneen. ”Tiedon tornien räjäyttäminen tästä vielä puuttuisikin, ja te tahdotte vain hyvyyttä maailmaan.”
”Myönnän, etteivät kaikki meistä ole ehkä yhtä rauhantahtoisia”, Mestari sanoi, ”mutta minä vakuutan teille, että saamme äärimmäisyyksiin menevät jäsenemme kuriin. Heistä ei ole oleva vaaraa Metru Nuille.”
”Minä haluaisin uskoa teitä, hyvä rouva”, Icarax sanoi ja levitti kätensä kuin haluaisi syleillä jotakuta, ”mutta jostain syystä minä en kykene. Olen nähnyt tällaista ennenkin, Xialla. Siellä oli paljon kaikenlaisia ääriryhmiä.”
”Me emme ole ääriryhmä, hyvä Makuta”, Mestari vaikersi hieroen silmiään.
”Kyllä he ovat!” karjaisi Kohror osoittaen sormellaan Mestaria.
”Täytyy pikatoimia, ettei tilanne pulaikäväksi muutu”, vahvisti le-metrun vanhin ja lisäsi vielä: ”Heistä pahaonneakin tulee.”
Mestarin vieressä istuva ta-matoran sai ilmeisesti tarpeekseen ja hyökkäsi kohti le-matorania kohti.
”Bartax, ei!” kirkaisi Mestari, mutta liian myöhään: nuori matoran oli jo paiskannut lemetrulaisten johtajan maahan. Metru Nuin edustajat nousivat pikaisesti seisomaan ja katselivat kauhistuneena, kun Bartax hyökkäsi maassa makaavan kimppuun. Myös toisella puolella pöytää oli noustu seisomaan ja kauhistelemaan, mitä yksi heistä saattoikaan tehdä heidän asemalleen.
Kuului terävä poksahdus, ja Bartax lensi irti uhristaan. Hänen seuraava havaintonsa oli, kun raivostuneen näköinen Icarax tarttui hänen kaapunsa rinnuksista ja nosti hänet ilmaan.
”Minä”, hän murahti, ”olen nähnyt tarpeeksi.”
”Ei!” Mestari voihkaisi. ”Pyydän, häntä rangaistaan. Älkää tehkö vääriä johtopäätöksiä yksittäistapauksesta!”
Icarax nauroi ja paiskasi Bartaxin päin ovea, joka avautui apposen ammolleen ta-matoranin osuessa siihen.
”Valitan, Pyhä Äiti, mutta minä en enää usko, että tästä voidaan päästä sopimalla.”
Kohror myhäili itsekseen muiden Metru Nuin edustajien vierellä, ja le-matoran istui lattialla hieroen kurkkuaan, jota Bartax oli kuristanut hetki sitten.
Icarax napsautti sormiaan, jolloin käytävästä astui sisään pelottavan näköinen olento – olento, joka muistutti matelijaa; sen selässä oli teräviä hopeaisia piikkejä, ja silmät hohtivat kammottavina. Jokainen matoran perääntyi sen nähdessään ainakin metrin verran taemmas. Olento oli yhtä pitkä kuin makuta itse ja sen sinertävä ruumis näytti kovalta, kuin hyönteisen ulkoinen tukiranka, ja se piteli kädessään jonkinlaista kaksiteräistä asetta. Se sähisi pelottavasti ja nosti Bartaxin maasta vapaalla kädellään.
”Tätä olentoa me makutat kutsumme rahkshiksi”, Icarax esitteli ja käveli oven luokse viitta hulmuten. ”Nyt”, hän alkoi ohjeistaa rahkshiaan, ”vie tämä matoran merelle ja hukuta hänet pohjaan asti. Varmista, että hän pysyy siellä.”
Rahkshi sähisi jälleen ja perääntyi käytävään.
”Ei, minä pyydän”, Mestari sanoi voimattomasti, mutta makuta heilautti kämmentään hänen suuntaansa välinpitämättömästi.
”Te loput menette tyrmään”, hän sanoi vailla julmuutta äänessään. ”Olen pahoillani.”
Metru Nuin johtajat hurrasivat kovaan ääneen, niin kovaan, että Icaraxin teki mieli lyödä heitä.
”Minä poistun nyt. Hoitakaa itse vankinne, matoralaiset.”
Niine hyvineen makuta poistui käytävään, johon rahkshi oli hetki sitten kaikonnut.
Rahkshi lensi. Bartax roikkui sen kourasta epätoivoisena tuijottaen loittonevaa Metru Nuin kaupunkia. Hänen teki mieli itkeä, mutta hän ei itkenyt. Hän ei itkisi. Mihin Ath oli hänet saattanut? Hukkumaan Hopeisen meren pohjaan. Veden pinta ei ollut jäässä, kuten entisinä aikoina. Varsinkin Ta-Metrun läheisyydessä se oli tätä nykyä sula vuoden ympäri, mutta myös Po-Metrun, jonka läpi he olivat lentäneet juuri, rannikko oli sula.
Rahkshi katsoi ilmeisesti olevansa tarpeeksi kaukana merellä ja päätti pudottaa Bartaxin veteen. Tämä kiljaisi hieman ja upposi. Matoran kykeni uimaan pintaan ja haukkasi happea pärskien paniikin vallassa. Rahkshi leijaili hänen yllään ilmeisesti miettien, oliko ta-matoranien tarkoitus osata uida, ja osoitti sitten aseensa häntä kohti sähisten korviasärkevästi. Hän tunsi yhtäkkiä itsensä todella raskaaksi, aivan kuin hänen painonsa olisi kymmenkertaistunut – ja vaikutus oli sen mukainen: hän painui vedenpinnan alle. Sitä ei käynyt kiistäminen, häneen kohdistuva painovoima oli juuri kasvanut, ja hän upposi kuin kivi. Rahkshia ei enää näkynyt, näkyi vain veden mustuutta. Hän upposi. Upposi Hopeiseen mereen.
Seuraava havainto. Hänen keuhkonsa rutistuivat kasaan. Oli pakko vetää henkeä. Ja yskiä. Ja hän yski. Vesi poistui keuhkoista hitaasti mutta varmasti.
”Elät”, sanoi ääni jostain hänen takaansa. ”Hyvä asia.”
”Splöörgggh kuka”, Bartax kähisi ja oksensi lattialle. Hän yritti avata silmänsä, muttei nähnyt mitään, sillä valo oli niin kirkas.
”Minun nimelläni et tee mitään. Kutsu minua vaikka Pelastajaksi.”
Ääni kuului selväsi naiselle, ja Barax pystyi tekemään päätelmän, että hänen pelastajansa oli veden toa. Hän sai kierähdettyä kyljelleen ja kohdistettua katseensa johonkin. He olivat jonkinlaisessa aluksessa, joka oli varsin hyvin valaistu, mutta toki hänen silmänsä olivat yliherkät juuri nyt. Hän oli lähes hukkunut. Nyt hän näki sumeilla silmillään veden toan tutkimassa jonkinlaista arkkua.
”Mikäs se?” Bartax yskäisi heikosti.
”Tämä löytyi vierestäsi meren pohjasta. Tutkin paraikaa”, toa vastasi.
Sellin ovi avautui.
”Ulos”, sanoi epäystävällisen vartijamatoranin ääni, ja Mestari kannattajineen kapusi ulos niljaisen sellin ovesta.
”Metru Nuin arkistoissa voisi olla puhtaampiakin säilöjä vangeille”, Mestari totesi kylmästi vartijalle astuessaan ulos. Heidän pelastajansa seisoi pitkänhuiskeana heidän edessään vanginvartijan vierellä.
”Mööh, siivoa itse sotkut, jos et pidä”, vartija tuhisi, jolloin pitkä hahmo läimäisi häntä päähän niin, että hän kaatui mahalleen maahan.
”Olen pahoillani sattuneesta”, varjojen peittämä hahmo sanoi. ”Icaraxia ei olisi alun pitäenkään pitänyt lähettää selvittämään matoranien välisiä eripuraisuuksia.”
”Ja te olette, arvon pelastajamme?” kysyi eräs athisti kohteliaasti.
”Olen Makuta Miserix, Makutain veljeskunnan johtaja”, hahmo vastasi. ”Valitettavasti minä en voi enää mitään sille, että teidän ei ole turvallista asustaa tässä kaupungissa. On parasta, että lähdette.”
Mestari nyökkäsi. Käytävissä hädin tuskin näki eteensä, kun Miserix kannusti matoralaisia kipittämään eteenpäin pitkin arkistoja.
”Propagandistit ovat tehneet työnsä”, makuta jatkoi. ”Asiaa ei voi auttaa.”
”Ymmärrän yskän”, Mestari sanoi ja huokaisi. ”Valitettavasti suurin menetyksemme tänään oli kyvykäs nuori Bartax, jonka Makuta Icarax käski heittää Hopeisen meren pohjaan.”
”Pahoittelen”, Miserix sanoi ääni vailla myötätuntoa. ”En pidä siitä, että asioita ei hoideta kunnolla. Icarax sopii paljon paremmin sellaisille tehtäville kuin Xian reissu, joka hänellä ja parilla muulla veljeskuntamme jäsenellä oli ennen tätä tapausta.”
”Me poistumme tästä kaupungista emmekä katso taaksemme”, Pyhä Äiti sanoi vavahtelevalla äänellä ja oli kompastua pimeässä käytävässä. He eivät katsoneet taakseen. Käytävät jäivät, ja valo odotti.
”Pahvilaatikko.”
Helryxin ääni oli epäuskoinen. ”Siellä oli pahvilaatikko.”
He – veden toa ja hänen hopeahaarniskainen alaisensa – olivat aluksen ohjaamossa, joka oli pieni ja tunkkainen. Metallinharmaat seinät näyttivät tylsiltä, ja koko ohjaamon pyöreä muoto olisi saanut aikaan illuusion metallipallon sisällä oleskelusta, ellei ohjaamon ikkuna olisi luonut sievää merenpohjanäkymää. Hopeahaarniskainen oli varustautunut useilla teräaseilla, jotka näkyivät selkeästi hänen haarniskastaan. Hänen hopeainen naamionsa näytti aina hieman äkäiseltä.
”Pahvilaatikko”, Hydräxon toisti monotonisesti ja tuijotti Helryxin kädessään pitämää pahvista, ruskeaa laatikkoa, joka oli kärsinyt jonkin verran pitkää merenpohjaista elämäänsä metalliarkussa. ”Eikä mitään muuta?”
”No oli siellä hammasharja ja… jotain, mistä en ehkä puhu enempää.”
”Selvä.”
”No mitä me teemme sille?”
”Heitämme takaisin merenpohjaan?”
”Minusta tuntuu, että se on tärkeämpi kuin merenpohjan ansaitseva typerä pahvilaatikko.”
”No, se on pahvilaatikko.”
”Tiedän.”
”…”
”Anteeksi?” kysyi ääni ohjaamon ovelta. Ta-matoran oli päässyt ylös. Helryx kääntyi hänen puoleensa ja tokaisi: ”Me viemme sinut pintaan. Saat selvitä yksinäsi Metru Nuin satamasta.”
”Minuthan lähes tapettiin Metru Nuissa”, Bartax kauhisteli. Helryx kohotti kulmaansa.
”Ehkäpä, mutta ehkäpä myös löydät ystäväsi sieltä.”
”Oletteko te tarkkailleet meitä?”
”Emme kovin pitkään.”
Bartax ei pitänyt kuulemastaan. ”Keitä te edes olette?”
”Sitä sinä et voi saada tietää”, Hydraxon tuhahti. ”Olemme muuten jo pinnalla.”
”Hienoa”, veden toa sanoi. ”Sinä jäät kyydistä tässä, tamatoralainen.”
Bartax ei osannut sanoa enää mitään. Hänet johdateltiin uloskäynnille, ja ovi avattiin.
”Pidä huolta, ystävä”, Helryx sanoi ennen kuin tuuppasi Bartaxin laiturille. Tämä ehti juuri ja juuri nähdä, kuinka ovi sulkeutui ja aluksen kansi upposi veteen.
Järkyttyneen näköinen nuori ta-matoran jätettiin yksin laiturille, josta hänet myöhemmin poimisivat hänen omat kanssauskovaisensa.
”Ja mitä teemme tälle pahvilaatikolle”, Helryx kysyi yhtä hieman hämmentyneenä. Hydraxon kohautti olkiaan.
”Ehkä me hankkiudumme eroon siitä? Pitäisikö ensin kuitenkin katsoa sen sisään?”
”Mahdollisesti. Minä en kyllä yhtään osaa arvioida, mitä siellä on.”
”Älä katso. Anna olla.”
”Voit olla oikeassa. Jospa hankkiudumme eroon siitä.”
Mata Nuin ritarikunnan sukellusalus suuntasi kohti avarampia vesiä jättäen Metru Nuin taakseen ja etsin uusia selkkauksia, joihin puuttua, uusia heikkoja ja avuttomia, joita puolustaa, uusia pahoja suunnitelmia, joita tuhota.
”Ath heidän kanssaan”, sanoi nuori Bartax katsellessaan laiturilla istuessaan laskevaa aurinkoa. Oli nimeämispäivän aatto.
