Summerganon seisoi vanhan vesiputouksen jäänteillä ja hymyili. Niin naurettavan helppo piilopaikka, ettei sitä keksisi. Mutta kaikki poissa, niin, poissa. ”Ehkei sittenkään”, oikaisi ääni hänen päänsä sisällä. ”Eikö?” vastasi Suga äänelle. ”Luola sortui.” ”Niin. Enhän minä suojaisi omaisuuttani sellaisilta asioilta kuin luolan sortuminen, vai mitä?” ”No, niin. Sinä sen tiedät parhaiten.”
Jään toa astui siihen, mitä salaisesta tunnelista oli jäljellä ja raivasi tieltään suuria kivenlohkareita. Kuu paistoi hänen niskaansa sinertävää hehkuaan ja valaisi ympäröivän tiheän aluskasvillisuuden erilaisin harmaan sävyin. Kun toa oli raivannut niin ison aukon, että mahtui tunneliin, häneen iski epäilys, mutta hetken epäröityään hänen sisäinen demoninsa sai suostuteltua hänet astumaan sisään.
Luolasto oli kamalassa kunnossa. Vaikkei Summerganon nähnytkään juuri mitään, hän lähes kykeni aistimaan, kuinka varovasti hänen oli käveltävä, jottei olisi törmännyt erilaisiin kivensirpaleisiin. Ei hän kuitenkaan mikään lepakko ollut, hänen apunaan ei ollut kaikuluotaimen kaltaista ultraäänijärjestelmää taikka mitään muutakaan keinoa selvittää ilman näköaistia, mitä ympärillä oli. Hänen täytyi vain luottaa täydellisesti muistikuviin, jotka eivät olleet hänen ja olivat sitä paitsi kuukausia vanhoja. Muutaman kerran Suga olikin kompastua kiveen jos toiseenkin ja satutti jalkojaan hieman. Hän myös löi kasvonsa erääseen ilmeisesti erikoisenmuotoiseen irtokiveen, joka sattui vain olemaan sen muotoinen, että ulottui vain hänen kasvoihinsa ja muutoin sijaitsi kokonaan hänen vieressään. ”Älä sinä valita siitä, mitä minä en tiedä”, sanoi Makuta Nuin ääni hänen päässään. ”Minä olin silloin hieman muissa maailmoissa. Ja lisäksi täällä on saattanut käydä skakdeja tai torakanpenikoita.” ”Jahas, no on tämä silti aika tuskallista. Kokeilisit itse.” ”Valitan, mutta minulla ei ole intoa ottaa vastuuta korteksisi somatosensorisista alueista.”
Suga päätti olla kysymättä, mistä Manu puhui.
Kesti pitkään, vaikkei Suga tiennyt, kuinka pitkään, ennen kuin he saapuivat Manun entisen tukikohdan keskuskammioon. Se ei ollut täysin pimeä, sillä Suga kykeni havaitsemaan hienoista hehkua luolan takaosasta päin. Manu kehotti häntä käymään eteenpäin, ja hän huomasi löytäneensä laava-altaan, joka ei ollut peittynyt aivan kokonaan kivimurskaan. ”Laava-altaita”, Manu mutisi. ”Kirottuja laava-altaita. Se skarrarin torakan äpärä heitti minut sellaiseen.” Makuta pohti hetken sanomisiaan. ”Ei, minä taisin heittää sen tuonne.” ”Ahaa”, Suga totesi. Hän ei ollut vieläkään tottunut päänsä sisäiseen loputtomaan kommenttiraitaan, jota ei saanut asetuksistakaan pois päältä. ”Se pentele ei kuollut. Ei se kuollut sitten millään. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että koko tilanteessa ei ollut minkäänmoista järkeä. Ehkä se oli unta?” ”Niin, ehkäpä.” ”Oletko sinä vihainen jostakin? Katkera?” ”Minäkö? En suinkaan.” ”Ole kaikin mokomin. Sen jälkeen, mitä tein.”
Suga ei vastannut. Manu päätti tulkita hiljaisuuden anteeksipyynnön hyväksymiseksi ja jatkoi. ”Kai sinä ymmärrät, että minun täytyy pyyhkiä sinun mielestäsi kaikenlaisia asioita, joita sinun ei tule muistaa, kunhan pääsen ulos ruumiistasi?”
Suga kierteli ympäri luolaa vastaamatta. Manun ja Sugan yhteispelillä pimeys kaikkosi huoneesta pienen laavaisen valonlähteen syödessä sen, jotta Suga näki ympärilleen.
Suga etsi juuri sen kohdan, juuri ne aika-avaruuskoordinaatit, jotka Manu hänelle antoi. ”Kuten huomasit, ei temppu eikä mikään. Saatko sinä sen itse rikki?” ”Juu.”
Suga antoi elementaalivoimiensa virrata ja vuorasi kivisen katon jäällä. Iso osa siitä oli särkynyt ja pudonnut maahan yliluutnantti 955:n hyökättyä luolaan, mutta oli aika rikkoa sitä hieman lisää. Jään toa iski rikki jäädyttämänsä alueen ja syöksyi turvaan kivimurskalta, jonka putoaminen seurasi hänen toimiaan. Nyt katossa oli suuri reikä. ”Sekö… johtaa jonnekin?” Suga tiedusteli. Manu lähetti myöntävää äännähdystä vastaavan ajatuksen. Suga tempaisi jäästä itselleen tien ylös, mutta nämä elementtivoimien osoitukset olivat verottaneet hänen voimiaan. ”Toivottavasti emme joudu taisteluun”, hän virkkoi Manulle hieman ironiseen sävyyn. ”Olisi häiritsevää kuolla nyt.” ”No totta puhut, mutta enpä nyt tiedä, minä en varmaan edes kuolisi.”
Manu ei ottanut huomatakseen Sugan nyrpeää ilmettä, vaan keskittyi huomioimaan hänen puolestaan ympäristön. Suga totesi voivansa ihan itsekin käyttää omia silmiään ja katseli suhteellisen ehjää käytävää, jonka päässä oli metallinen ovi. ”Mikä tämä on?” ”Se on käytävä.” ”Sen näen. Mutta millainen? Ja miten se välttyi sortumiselta?” ”No, katsos, minä vahvistin sen metallisin tukipalkein. Ja lisäksi rakensin sen kovin paljon ylemmäs kuin muun luolaston, kuten saatoit huomata. Olemme aika syvällä vuoren alla, joten paljastumisen riski on infinitesimaalisen pieni. Koko alempi kammiosto oli tavallaan harhautus. Vaikkakin… tulee ikävä sitä kaniotusta.” ”Minun ei tule.” ”Suga, voi sinua. Ei se niin paha ollut. Pieni ja suloinen, vaaleanpunainen. Yksisilmäinen. Mieleentunkeutuva ja väkivaltainen.” ”Mitä sanoitkaan?” ”Anti olla.”
Suga tutki tarkemmin joka askeleella lähestyvää ovea, jonka vierellä seinässä kiinni olevat soihdut Manu sytytti Sugalle tuntemattomalla tavalla. Hän ei väittänyt ymmärtävänsä, miten makuta muokkasi maailmaa, joten jätti asian omaan arvoonsa.
Ovi oli kuluneen näköinen. Siinä oli vanhanaikainen auki pyöritettävä lukko, jonka Suga sai vaivoin liikkeelle. Melkein olisi ollut helpompaa mennä seinästä läpi oven vierestä. ”Kun nyt miettii vielä sitä laava-allasta”, Manu aloitti, ”niin oikeastaan se oli aika typerä idea. Siinä oli potentiaalia monille vaaratilanteille eikä siitä mitään suoranaista hyötyä saanut. Noh, olen kasvanut henkisesti siitä yli, voin myöntää virheeni.”
Suga nielaisi sarkastisen kommentin ja puhisi oven kimpussa. Lukko aukesi suunnattoman kampeamisen jälkeen, ja Suga pääsi astumaan sisään. ”Miksi sinulla on tällainen luolasysteemi ylipäätään?” Suga kysyi hämmentyneenä Manun sytyttäessä uusia soihtuja huoneen sisältä. Oven takaa kun oli paljastunut pieni oleskeluhuoneen tapainen, jonka sisustuksen asemaa toimittivat nuhjuinen musta sohva, mahonkipuinen pöytä, jonka päällä oli joitain pölyisiä kirjoja, muutamia kirjahyllyjä, lasinen työtaso, jonka päällä sijaitsi erikoisen näköistä kemiantutkimuksen kalustoa tai ties mitä makutatiedesälää, pari mukavan näköistä, verenpunaista, antiikkista nojatuolia ja jokin, mikä näytti kovasti jääkaapilta. Lisäksi huoneessa oli muutama metallinen ovi lisää, mutta niitä ei ollut lukittu mitenkään.
”No sehän on niin”, Manu vastasi yllättävän ärtyneen kuuloisesti, ”että minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko minun piti rakentaa Klaanin linnoituksen ulkopuolelle – minkä totesin helpommaksi vaihtoehdoksi – tai sitten luoda omaan pieneen huoneeseeni tasku-ulottuvuus, johon pakkaisin kaiken tavarani, joka ei mahtunut huoneen ovesta sisään.”
Suga ei oikeastaan ollut edes tyrmistynyt, että Manu olisi ollut valmis repimään todellisuuteen reiän saadakseen urkupillit mahtumaan jonnekin. ”Ne urkupillit ovat sitten tuolla oven takana kaikkein eniten vasemmalla meistä nyt. Että sinne ei tarvitse katsoa.”
Suga päätti siirtyä siitä seuraavalle ovelle. Huoneen pohja oli syystä tai toisesta viisikulmion muotoinen. Ulko-ovi oli yhdellä kulmion sivuista, joten suoraan ovelta katsottuna edessä oli huoneen kulma. Seinät eivät lisäksi olleet täysin kohtisuorassa pohjaa vastaan, joten yksi ovista – joita näytti olevan täsmälleen kolme, mutta Suga ei täysin luottanut omaan kykyynsä havaita niitä – oli melko vino, joskin aukeni helposti.
Suga henkäisi yllättyneesti nähdessään, mitä huoneessa oli. Se oli selvästi varasto, ja mitä sinne olikaan varastoitu. ”Älä näytä noin yllättyneeltä ihan pikku asiasta!” Manu protestoi huomattuaan Summerganonin ensireaktion. ”Kenellä on kuusikymmentä kappaletta omaa naamaansa varastossa”, kysyi Suga kuivasti. Vastaus oli tietysti ilmiselvä, mutta Manu vastasi silti: ”Tosi, tosi komealla pirulaisella?”
Sugan mieleen vääntyi tahattomasti kuva Makutain veljeskunnan nykyisestä johtajasta, mutta hän ei saanut pitää mielikuvaansa pitkään, sillä äkillinen polttava raivo kiehui yli siitä kohtaa Sugan mieltä, jossa Manu nyt asui, aivan kuin höyryä valuisi ulos korkkiruuvista, jolla puristettiin gukkolinnuilta suolia taivaan sineen. Suga pelästyi kielikuvaa, joka hänen mieleensä oli kohonnut, mutta saattoi jäljittää senkin olevan peräisin Manusta. ”Joko viitsisit rauhoittua? Se ainoa naamio, jolla pitäisi olla tuo muoto, on hänellä”, Suga totesi kylmän rauhallisesti. ”Näyttääkö tuo varastoni siltä?” ”Mistä sinä edes sait ne?” ”Se on toisarvoinen seikka, ystäväiseni. Se oli kiireinen päivä. Tapahtui asioita. No, neljä asiaa. Noooh, neljä asiaa ja lisko.” ”Ja mahdollisesti ulottuvuuksien välistä matkailua?” ”Onko joku juorunnut?” ”Ei varsinaisesti. Huhuja on liikkeellä.”
Suga avasi viimeisen oven, mutta joutui perääntymään, kun sen takaa pöllähti kammottava määrä pölyä. ”En ole tainnut käydä täällä ihan hetkeen.” ”Meinaatko.”
Suga astui mustaan huoneeseen. Manu ei sytyttänyt valoa. Sitä tuli tarpeeksi vihertävistä lasiputkista, joiden sisällä lillui nestettä. Ja jotain elävää. ”Ovatko ne…?” ”Kyllä.”
Suga ei kysynyt muuta. Hänen ei tarvinnut. Hän oli nähnyt niitä ennenkin, ja ne olivat aina tienneet harmia. Mutta nyt, hän ei tiennyt, mikä niiden merkitys oli hänelle itselleen tai Klaanille. Manu myhäili hänen mielessään. ”Epätietoisuus on yksi suurimmista tuskista kantaa, ystäväiseni.”
Suga sulki huoneen oven oma-aloitteisesti. ”Mitä me teemme täällä?”
Manusta sai leukaa raapivan vaikutelman, kun hän vastasi: ”Halusin varmistua asioista. Palaan hakemaan menetetyt kasvot, kunhan joskus herään henkiin. Siihen voi kulua kotvanen.”
Pienen tauon jälkeen hän jatkoi. ”Tietysti minulla on myös suunnitelmia. Otetaanpa seuraavaksi suunta kohti Verstasta. Hopotihoi, Summerganon!”
Välittämättä viimeisimmästä heitosta Suga poistui huoneistosta. Hän poistui sieltä mielihyvin ja jätti taakseen tuon paikan, jonka uskoi unohtavansa myöhemmin. Oli edettävä kohti seuraavaa Manun jälkeensä jättämää kaaosta.
Rannan tuntumaan asettuneiden torakkailmalaivojen ympärillä kiitävät pieniä vihreitä miehiä kantavat haukkalinnut rääkyivät piinaavasti jahdatessaan ja samalla paetessaan vastustajinaan toimivia torakkalentäjiä samalla kun nazorakien maajoukot koittivat parhaansa mukaan antaa ilmateitse kamppaileville kumppaneilleen suojatulta.
Samaan aikaan osa Ämkoon veljeskunnan erikoisjoukoista piti torakoille seuraa myös maan tasalla, ja tämä kaikki yhdistettynä sai torakoiden rantamiehityksen näyttämään liekkeihin sytytetyltä termiittipesältä. Räjähdykset, syttyneet puurakennelmat ja kuolevien sotilaiden tuskanhuudot saivat aamuöisen rannan näyttämään maanpäälliseltä miniatyyrihelvetiltä.
– – –
Vihreänkirjava matoran kaita horjahti taaemmas ja sylkäisi pari veristä hammasta rannan hiekalle. Ibrahamel pyyhkäisi verivanan suupielestään ja kohotti sitten sirppiaseensa kasvojensa edustalle. Joukko raskaasti aseistettuja nazorakeja tarttui myöskin paremmin omiin aseisiinsa ja valmistautui laittamaan vihreän kiusankappaleen pois päiviltä.
Kuten tällaisissa tarinoissa on tapana, saapui suojatuli juuri oikealla hetkellä. Etäämpää metsästä sinkosi taivaalle parvi napalmiräjähtein koristeltuja nuolia, ja Ibrahamelin oli verrattain helppoa luikkia pakoon syntyneen tulenkatkuisen kaaoksen keskeltä. Matoran kaita juoksi hieman kiertäen metsään ja tavoitti sitten apuun ennättäneet toverinsa.
– – –
Olen utelias, joten minun on kysyttävä, klaanin miekkasankari aloitti väistellen vastustajansa jo väsyneiksi muuttuneita iskuja ja siinä samalla myös rannalla pitkin poikin lenteleviä ammuksia. Miksi olet noin pakkomielteinen taistelemaan kanssani kaksin? Riskeeraat henkesi, vaikka sinulla olisi halutessasi kokonainen armeija rinnallasi. Eversti 437 tuhahti ja kohotti kysyvästi silmäkulmaansa ja loikkasi taaemmas. Älä pidä minua tyhmänä, Ämkoo jatkoi. Onko tämä kenties tapasi todistaa esimiehillesi kyvykkyytesi? Pysy vaiti, 437 pakoili ja iski terällään Ämkoon kasvoja kohti. Miekkapiru kyykkäsi ja kierähti loitommas, kohottautui sitten takaisin ylös ja jatkoi piikittelyä: Mitä noin kyvykäs sotilas edes tekee rintamahommissa? Eivätkö ylemmät torakat pidä sinusta vai oletko kyvyttömämpi kuin mitä minulle näytät?
Ämkoo huomasi saavansa 437:n hermostumaan. Klaanilainen katseli vihollistaan ilkikurisesti ja päätti jatkaa psykologista hyökkäystään. Toisaalta, eivätpä nuo arvonimet teikäläisillä tunnu muutenkaan paljoa merkitsevän. Se aikaisemmin tappamani eliittisoturinne esittäytyi yliluutnantiksi, ja kuinkas sille kävikään.
Miekkamies huomasi kuinka 437:n katse muuttui jännittyneemmäksi ja terävämmäksi. Ämkoo arvasi löytäneensä torakan heikon kohdan ja avasi jälleen suunsa. Oliko hän sinulle tärkeäkin, vai teinkö kenties palveluksen kun pistin hänet hengiltä? Eversti ei ollut aikeissa vastata, mutta torakan iskut muuttuivat raivoisammiksi. Yhtäkkiä Ämkoo huomasi, että hänellä oli täysi työ väistellä äsken vielä uupuneen oloisen everstin iskuja ja sivalluksia.
Ah, nyt ymmärrän, Ämkoo totesi torjuen täpärästi everstin miekaniskun. Koitat päihittää minut todistaaksesi esimiehillesi, että pystyt siihen missä yliluutnanttinne epäonnistui. Tahdot kai täyttää kumppanivainaasi saappaat. Käskin pysyä vaiti, 437 vastasi tulistuneella äänensävyllä. Häviäjäksi häviäjän paikalle, Ämkoo lausui. Oikeastaan aika sopivaa. VAIKENE!
Klaanilainen horjahti taaemmas silkasta nazorakin raivon voimasta kun eversti alkoi huitoa aseellaan ympäriinsä. Torakka syöksyi suoraan Ämkoota kohti ja koitti tarttua tähän kiinni, mutta Ämkoo onnistui täpärästi väistämään nazorakin otteen. 955 oli täysi raukka kun ei pärjännyt sinulle! Minä olen toisenlainen! 437 karjui jahdaten Ämkoota täyden raivokohtauksen vallassa. Odottamaton käänne sai Ämkoon hyökkäyksen horjumaan ja miekkapiru käyttikin kaiken keskittymisensä ainoastaan 437:n iskujen väistelyyn.
Se oli virhe, sillä Ämkoo ei ehtinyt huomata kauempaa vierelle pudonnutta kranaattia. Räjähdys heitti klaanilaisen nurin, ja ääneen kiroten tämä koitti pakottautua takaisin pystyyn niin pian kuin kykeni.
Eversti ehti kuitenkin saada otteen Ämkoon viitasta ja nazorak kiskoi klaanilaisen väkisin luokseen. Ennen kuin Ämkoo ehti ajatella mitään, sai tämä kasvoihinsa täyden osuman everstin väkivahvasta nyrkistä. Tämän perään iski nazorak toisen nyrkiniskun suoraan Ämkoon vatsaan ja päästi sitten tämän irti otteestaan.
Ämkoo sylki verta ja iski miekallaan yrittäen ottaa etäisyyttä vastustajaansa. Eversti kuitenkin syöksyi tästä välittämättä suoraan Ämkoota kohti ja antoi jopa Ämkoon miekan käydä hetken ajan olkapäänsä tienoilla. Everstin äkillinen uhkarohkeus yllätti miekkamiehen täysin ja loi aukon tämän puolustukseen.
Eversti karjui painaessaan teränsä syvälle Ämkoon kylkeen ja sai klaanilaisen huutamaan tuskasta. Verenhimon valtaama nazorak ei antanut vastustajansa toipua iskusta vaan kiskaisi teränsä väkivalloin irti, ja potkaisi sitten voimakkaasti suoraan juuri aiheuttamaansa syvään haavaan. Ämkoo vaikersi, kaatui maahan ja sai sitten suoran potkun suoraan kasvoihinsa.
Sinä et tiedä minusta mitään, Eversti murisi hullunkiilto silmissään.
– – –
Jousimiespartiota johtava Otlek vaikutti helpottuneelta huomattuaan kaita-toverinsa olevan suurin piirtein kunnossa. Äänekkäästi huohottavasta Ibrahamelista kuitenkin huomasi, että kolmijakoisella mielellä varustettu soturi alkoi selvästi väsyä, ja riski kaita-muodonmuutoksen purkautumiseen kasvoi jatkuvasti.
Aiotko palata taisteluun tuossa kunnossa? kysyi Otlek huolestuneeseen sävyyn samalla kun tämän takana kyyristelevät soturit latasivat jousiinsa uusia tulinuolia. Ibrahamel naurahti hieman surullisen kuuloisena vastaten sitten: Mitäs luulet? Kukaan meistä ei voi jäädä pyörittelemään peukaloitaan tällaisena hetkenä. Ne ovat saaneet jo viisi jalohaukkaa alas taivaalta, ja taivas näyttää siltä kuin myrsky olisi nousemassa. Tilanne ei ole enää millään tapaa meille eduksi, jousimiesten johtaja selvitti kurtistaen kulmiaan. Ei mahda mitään. Minä taistelen niin pitkään kunnes me saamme herra Ämkoon pois tuolta, ja toivon, että niin teet sinäki-
Jousimiehet huudahtivat järkytyksestä kun vieressä räjähti. Keskeytetyksi tullut Ibrahamel nousi salamannopeasti pystyyn räjähdyksen nostattaman tomun seasta huutaen Otlekin nimeä. Jousimiesmatoran vastasi jostain pölyn ja putoilevien puunkappaleiden seasta.
Meidät on huomattu! Perääntykää metsään! Otlek komensi hätäisesti yrittäen tavoittaa joukkonsa. Käskyn käytyä metsästä kuuluikin eri suuntiin juoksevien jousimiesten ääniä, mutta heti sen perään myös laukauksia ja räjähtelyä.
Ne pirut ovat piirittäneet meidät! joku matoraneista huusi pakokauhun ja vaikerruksen seasta. Sieltä täältä kuului sattumanvaraisia laukauksia ja voitonriemuisten nazorakien taisteluhuutoja.
Saastat, Ibrahamel kirosi ja alkoi pyörittää sirppinsä ketjua rinnallaan. Kaitan ase ei ollut lainkaan otollinen tiheässä metsämaastossa, eikä kamppailun siirtäminen rannalle ollut mahdollista niin kauan kuin jousimiehet olivat nazorakien ensisijainen kohde. Tilannetta pahensi entisestään se, että pöly laskeutui laskeutumistaan tehden veljeskuntalaisista koko ajan vain helpompia maaleja.
Ibrahamel ei ehtinyt väistää takaansa täysin yllättäen ammuttua nazorak-ammusta. Kaita-soturi karjaisi ja kompastui maahan saamansa osuman voimasta. Ääntä säikähtänyt Otlek huusi kumppaninsa nimeä ja ampui nopeasti nuolen suuntaan josta oletti ammuksen tulleen. Metsästä kuului äimistyneen torakan parkaisu joka antoi olettaa, että Otlek osui.
Oletko kunnossa..? Pääsetkö ylös? Otlek tivasi tarttuen maassa makaavaa kumppaniaan olkapäästä. Matoran kaita inahti tuskissaan ja pakotti itsensä sitten polvilleen. Soturin silmät ja sydänvalo välkehtivät huolestuttavasti. Sitten välähti, ja matoran kaitan tilalla maassa istui kolme hyvin uupuneen näköistä matorania. Tosi hieno ajoitus, tokaisivat Ibra ja Raham tismalleen samaan aikaan. Kivikasvoinen Amel pysyi vaiti, katseli kumppaneitaan vakavana ja kysyi sitten vaimealla äänellä: Otlek, paljonko sinulla on sitä napalmia?
– – –
Ämkoo rojahti koko painollaan rannan hietikolle ja jäi makaamaan elottoman näköisenä selälleen. 437 naurahti ääneen ja tuijotti hetken nujertunutta klaanilaista kuin varmistaakseen, että tämä ei enää jaksaisi nousta. Sitten nazorak-eliittisotilaan kasvoille levisi voitonriemuinen ilme ja tämä lähti astelemaan Klaanin soturia kohti tarjotakseen tälle viimeisen iskun.
Ämkoon puoliavonaisissa silmissä sumeni kun tämä koitti parhaansa mukaan pysyä tajuissaan. Yritys ei tahtonut tuottaa tulosta ja maailma miekkamiehen ympärillä näytti muuttuvan hetki hetkeltä haaleammaksi. Tunto alkoi kadota lopullisesti soturin kehosta kun Ämkoo koitti viimeisillä voimillaan koota ajatuksiaan. Typerä nazorak… Sillä oli vain tuuria… Ämkoo kirosi päänsä sisällä ja yritti olla hyväksymättä tilannetta. Kaikki toivo oli mennyttä, eikä adminin ruumis totellut juuri lainkaan tämän käskyjä. Peli oli pelattu.
Sitten kaikki pysähtyi ja maailma katosi Ämkoon ympäriltä.
Olet todella säälittävä.
Ämkoon himmeänä hehkuvat silmät kääntyivät vaivalloisesti katsomaan viereen äkisti ilmestynyttä puhujaa. Miekkamiehen vierellä seisovan kultaisin panssarein koristautuneen sinisen Toa-naisen tympeä ilme ei värähtänytkään kun Ämkoo tuijotti tämän läpikuultavana hohtavaa hahmoa laajenneilla silmillään. Veri valui viittasankarin suupielestä kun tämä pakotti äänensä sanomaan naisen nimen.
Atya?
– – –
Mitä sinä oikein aiot?!? Otlek parkui katsellessaan kuinka Amel sitoi napalmipanoksia tiukasti kiinni vyötärölleen. Kaitakolmikon totisin jäsen ei vastannut toverinsa kysymykseen.
Ibralla ja Rahamilla kesti hetki ymmärtää mitä Amel suunnitteli. Kun kaksikolla viimein välähti, nämä yhtyivät Otlekin estelevään valitukseen. Amel ei kuitenkaan kuunnellut, vaan riuhtoi väkisin Otlekin sekä lähistölle kaatuneiden le-matoranien räjähteet itselleen ja kokosi ne sitten kuin liiviksi rintakehänsä ympärille.
Komenna vielä elossa olevat miehesi puihin, Otlek, Amel käski. Sitten veren tahrimalla kolmella poikkiraidalla koristeltua rau-naamiota kasvoillaan kantava matoran kääntyi kahden kaita-kumppaninsa puoleen. Tekin menette. Nyt heti. Idiootti! Ibra huusi ja kohotti kätensä kuin lyödäkseen. Raham kuitenkin esti toverinsa toimen tarttuen tähän kiinni, katsoi räjähtein varustautunutta Amelia surumielisesti ja sanoi sitten: Muistakin selvitä.
Kenties ensimmäistä kertaa koskaan Amel naurahti ääneen. Matoran heilautti kättään hoputtaakseen ystäviään ja valehteli: Totta kai. Nyt, menkää.
Ibra ja Raham tarttuivat kumpikin Otlekiin ja loikkasivat sitten tämän kanssa viereisen viidakkopuun alaoksalle. Kolme matorania lähti epäröivin liikkein kapuamaan kohti puun latvakerrosta samalla kun Otlek huusi koko äänellään komentoa eri puolilla metsän pohjakerrosta kyyhöttäville kanssasotureilleen.
Puihin! Kaikki miehet puihin!
Piirittäjänazorakit katselivat ja kuuntelivat hämillään puiden kahinaa kun kukin jousimiesmatoran syöksyi vuorollaan kohti latvustoa. Torakoiden jakaessa toisilleen tulituskäskyjä ilmestyi Amel kuitenkin esiin kaiken kaaoksen keskeltä. Matoranin pitkä ketjuase sinkoutui lähimmän nazorakin kaulaan ja kuristuskuolemaa tekevän torakan rimpuilu vei jokaisen läsnäolevan nazorak-sotilaan täyden huomion. Yllätetyt nazorakit avasivat tulen suoraan matorania kohti.
Torakat karjuivat silkasta tuskasta kun Amelin itsemurhaiskun levittämä tahmea napalmi pakotti metsän pohjakerroksen liekkeihin. Räjähdys vei mukanaan muutaman lähipuun, mutta sen aikaansaamat liekit eivät kuitenkaan yltäneet korkealla kohoavaan latvustoon saakka. Tilannetta ylhäältä seuranneet jousimiehet eivät aikoneet tuhlata ystävänsä uhrauksen tuomaa tilaisuutta vaan vetäytyivät paikalta.
– – –
Onko suula valmiina? Kyllä, herra. Kvaak.
Metsän reunaan piiloutunut Leiter katseli vihreiden kumppaneidensa pitelemää vaaleaa lintua, jonka sulavan muotoinen vartalo liikahteli ahdistuneesti hämmentyneen linnun yrittäessä parhaansa mukaan riistäytyä vapaaksi kahden le-matoranin otteesta. Matoranit kuiskivat linnulle vuoron perään rauhoitteluja ja yksityiskohtia tehtävänannosta, ja olento vaikuttikin jo hieman rennommalta.
Tämän on parasta toimia, Leiter sanoi puoliksi itsekseen. Tuo kaksintaistelu on saatava loppumaan. Emmekö voi vain antaa herra Ämkoon hoitaa tilannetta? toinen Leiterin alamaisista kysyi neuvoton ilme kasvoillaan. Koko torakka-armeijan huomio on nyt johtajassamme, Leiter vastasi. Jos tuo kamppailu jatkuu vielä hetkenkin, emme saa häntä välttämättä pois tuolta elävänä.
Toinen matoraneista ojensi Leiterille soihdun. Mustanvihreä matoranjohtaja otti tulen vastaan ja sytytti sillä sitten valkean merilinnun pyrstön seasta työntyvän sytytyslangan.
Kvaa-aak, täsmärakettisuula sanoi noustessaan muutamalla siiveniskulla siivillensä. Lintu kohosi korkeuksiin vauhtia ottamaan ja lähti sitten syöksyyn kohti liekehtivää taistelutannerta.
Toisinaan mietin, miksemme käytä samanlaisia aseita kuin kaikki muutkin, toinen Leiterin johtamista matoraneista sanoi katsellessaan linnun perään. Nämä ovat ekologisempi vaihtoehto, vastasi Leiter äänellä, josta ei tiennyt oliko matoran tosissaan vaiko ei.
– – – Atya, Ämkoo toisti ja pakotti haalenevat kasvonsa kääntymään kokonaan vieressään seisovaa sinisenä hohtavaa hahmoa kohti. Välkehtivän naisen visiirinaamion takaa erottuvista silmistä paistoi Ämkoolle tuttu ylimielinen katse kuolleen veden Toan puhuessa: Surkimus. Säälittävä raukka. Ämkoon verestävät suupielet kohosivat kivunsekaiseen virneeseen. Vainaan lienee helppo nimitellä, vai? Kielesi ei ole tylsynyt yhtään, Atya sanoi. Vaan miten on miekkasi laita? Minun miekkani? Ämkoo naurahti tuskaisana ja nyökkäsi vierellään makaavaa terää kohti. Mutta tämähän on sinun. Ei enää, Atya murahti. Eikä se tällä menolla ole pian enää sinunkaan.
– – –
Torakka 437 saapui maassa makaavan klaanilaisen vierelle. Toan kokoinen taistelija näytti jo miltei kuolleelta, mutta Ämkoon rinnan epätasainen liikehdintä toi everstille varmuuden siitä, että vihollinen oli vielä elossa. Torakan katse kiinnittyi hiekassa makaavaan miekkaan. Legendaariseen, yhtenä maailman voimakkaimmista pidettyyn miekkaan. Eversti kumartui vastustajansa vierelle.
Mekaaniset sormet puristuivat tiukasti valkealla nahalla päällystetyn kahvan ympärille. 437 kohotti miekan haltioituneena silmiensä eteen ja käänteli sitä. Kaikista koettelemuksista huolimatta miekka oli muutamaa tahraa lukuunottamatta täydessä kunnossa. Everstin taistelun runnomat kasvot heijastuivat lähes peilinkirkkaasta metallista. Uskomatonta, kerrassaan uskomatonta, hän ajatteli.
Everstin vaimea hyminä muuttui pikku hiljaa suorastaan riemuukkaksi naurahdukseksi. Oikotie torakkahierarkian huipulle oli lukittuna hänen rautaiseen otteeseensa. Taistelukentän räjähdykset säestivät nazorakin voitonhetkeä. Ylhäällä jyrähti vaimea ukkonen.
– – – Atya kevensi asentoaan ja istahti sitten maassa makaavan miekkapirun vierelle. Ämkoo katseli entistä johtajaansa samaan aikaan sekä hölmistynyt että hieman utelias ilme naamiollaan, ja sanoi sitten: Tulitko hakemaan minut luoksesi? Atya ei nauranut koskaan. Nyt kuitenkin Ämkoo saattoi erottaa naisen katseessa ilkikurisen pilkkeen, joka oli tälle kaikkea muuta kuin ominaista. Mikä sinut saa luulemaan, että pääsisit sinne minne minä menin? Minä vapautin itseni taakastani. Sinulla sen sijaan on vielä paljon syntiä harteillasi. Mikä sinut sitten sai tulemaan? Ämkoo kysyi vakavoituen samalla hieman. Vaikea kuvitella, että vielä kuolleenakin tahtoisit nähdä minut.
Opettajanasi olen velvollinen muistuttamaan sinua, kuului Atyan vastaus samalla kun nainen vilkaisi tuimasti legendaarista miekkaa hipelöivää nazorakia kohti. Naisen katse palasi Ämkoon himmeneviin silmiin kun tämä jatkoi puhettaan: Sinä olet häpeäksi kaikelle sille jonka varaan olet rakentanut elämäsi. Katso nyt itseäsi. Petit minut. Jos kuolet nyt, petät myös uudet ystäväsi. Alku ja Ääri ovat pian kumpikin vihollisen hallussa ja syy on kokonaan sinun. Ämkoo kiristi hampaitaan kuultuaan Atyan viimeisen lauseen. Miekkamies ei vastannut.
Makaako edessäni todella miekkapiru jonka nimi saa tämän maailman suurimmatkin soturit kauhun valtaan? Missä on itse Bakmein kouluttama taistelija? Missä on Toa Ämkoo? En ole ollut Toa enää ikuisuuksiin, Ämkoo sihahti vastaukseksi. Tiedät sen vallan hyvin. Perusteletko sen sillä, että sisälläsi velloo verenhimosta ja juonittelusta voimansa saava pimeyden olento, vai onko kyse pelkuruudesta? lausui Atya pisteliäästi kumartuen lähemmäs. Toa ei ole muoto, typerys. Se on tapa elää. Mitä sinä yrität? Miekkapiru kähisi samalla kun tämän silmät alkoivat painua umpeen. Elä hirviönä, kuole hirviönä, Atya sanoi.
Ämkoo yskäisi verta ja murisi. Atya katsoi tätä näkyä vailla minkäänlaista sääliä, nousi takaisin seisomaan ja asteli sitten loitommas. Minä en tullut katsomaan typerää kuolinesitystäsi, Ämkoo, nainen lausui äänellä joka muuttui naisen joka askeleella loittonevammaksi ja kaukaisemmaksi. Veden Toan viimeiset sanat haudan takaa kuuluivatkin Ämkoon pään sisällä vain heikkoina kuiskauksina.
Herätä paholaisesi. Näytä, hallitsetko hirviötä vai oletko sellainen itse.
– – –
437 hymyili leveästi kohottaessaan valkean katanan Ämkoon yläpuolelle. Eversti pohti hetken pirullisia hyvästejä peitotulle klaanilaiselle, avasi sitten virnuilevan suunsa ja sanoi: Ja näin kuolee Klaanin miekkapaholainen. Älä huoli, lupaan kertoa kumppaneillesi kuolemastasi. Ja kerron heille, että anelit armoa…
Sitten Eversti heilautti miekkaa hieman ylemmäs ja iski.
Seuraava hetki sai everstin silmät pyöristymään silkasta ihmetyksestä. Mahtavan aseen kärki oli miltei tavoittanut päihitetyn veljeskunnan johtajan sydänkiven. Ämkoon sormet olivat kuitenkin tarttuneet tiukasti kiinni miekan lappeeseen. Everstin isku oli pysähtynyt täysin, eikä miekka suostunut irtoamaan maassa makaavan Ämkoon otteesta vaikka 437 koittikin riuhtoa terää vapaaksi. Samalla Ämkoon silmäluomet rävähtivät auki paljastaen soturin silmät, jotka hohtivat kuin kekäleet laajenneissa silmäkuopissaan.
Väkivaltainen ja täysin varoittamaton varjoenergian räjähdys heitti torakkaeverstin kauas yläilmoihin. Torakan keho paiskautui kauemmas taistelutantereen kauemmalle hietikolle. Kierähdettyään maassa muutaman kerran torakka nousi vaivalloisesti ylös hieroen hiekkaa pois silmistään. Sitten torakka kohtasi edessään avautuvan näyn ja järkyttyi.
Jo valmiiksi myllerretty taisteluareena oli verhoutunut syvänpunaisiin liekkeihin lähes tyystin. Liekkien keskellä seisoi Ämkoo, jonka ainoa ehjä käsi ei ollut vieläkään päästänyt irti miekan lappeesta. Hiekka pakeni Ämkoon leimuavien askelten alta kun miekkapaholainen asteli nazorakia kohti.
Erilaiset tilastot ja numerolukemat vilisivät everstin mekaanisen silmän ruudulla. Everstin hengitys muuttui huokaus kerrallaan huolestuneeksi huohotukseksi. Typeryydentunne ja epätoivo hiipivät hänen tajuntaansa. Oliko tämä ollut yksi iso virhe? Tuoko voima oli kukistanut 955:en?
Siinä samassa eversti pudisti päätään hermostuneena. Häntä ei vakuutettaisi pelkällä valoshowlla.
Hyvä on, Atya, Ämkoo lausui äänellä joka sai koko taistelutantereen pysähtymään. Niin taivaalla syöksähdelleet veljeskuntalaiset kuin maassa hanakasti puolustautuvat nazorakit käänsivät katseensa helvetin liekkien peittämää soturia kohti, joka lähti astelemaan vammoihinsa nähden aivan liian vaivattoman näköisesti eversti 437:aa päin.
Eversti teki kaikkensa pysyäkseen lujana, mutta yrityksistään huolimatta nazorak otti askeleen taaksepäin. Torakka yritti parhaansa pitääkseen itsensä kasassa, ja nazorak koitti rauhoittaa itseään kiinnittämällä huomionsa vastustajansa vammoihin. ”Haava saavutti melkein sisäelimesi”, 437 sanoi, viitaten klaanilaisen kylkeen. ”Tuuperrut minä hetkellä hyvänsä…”
Pintaraapaisu, Ämkoo virnuili vastaukseksi ja käytti ainoan kätensä hetken ajan kylkensä luona. Ja toden totta, vielä hetki sitten syvältä näyttänyt haava näytti tällä hetkellä vain heikolta ruhjeelta. Eversti näki kuinka Ämkoon kehoa nuoleskelevat varjoliekit saivat kaikki kantajansa vammat paranemaan vauhdilla jonka saavuttaminen ei olisi hoitunut edes nazorakien oppineimmilta lääkintämiehiltä.
Eversti otti askeleen taaemmas ja tuijotti tuonen mailta noussutta vihollistaan. Ensimmäisen kerran 437 uskoi todella ymmärtävänsä mistä nimitys miekkapiru oli peräisin. Häntä kohti ei kävellyt enää Klaanin johtaja tai mystinen miekkamies. Häntä kohti asteli liekehtivä demoni, syvimmälle helvetille naurava hehkuva paholainen.
Tunnuit aikaisemmin tietävän jotain Bakmeista, varjolieskojen peittämä Ämkoo puhui. Kerro minulle, mitä kaikkea tiedät Aamuyön muakasta. Puhu, nazorak. Eversti ei tiennyt mikä voima sai hänet tottelemaan. Nazorak kuitenkin vastasi oitis. Valkean turagan viimeinen miekkatekniikka. Kertoman mukaan sen oppiminen on useimmille fyysisesti mahdotonta, eikä tekniikan kääröjä ole koskaan löytynyt. Hyvä, hyvä, sinähän tunnet aiheen, Ämkoo sanoi heilauttaen legendaarisen aseensa valkeaa terää kauempana jäykkänä seisovaa torakkaa kohti. Tiedätkö, monestako kääröstä tekniikka koostuu? En, eversti vastasi ottaen jälleen askeleen taaemmas. Kääröjä on yhteensä seitsemäntoista. Niistä viimeisen hallitsee ainoastaan Valkea turaga itse.
Vellovat liekit Ämkoon ympärillä tiivistyivät voimakkaan salamoinnin ja rätinän saattelemina ja siirtyivät sitten soturin oikean olkapään kohdalle. Kuului sihahdus ja verenpunainen varjokäsi välkkyi jälleen väkevänä paikoillaan. Ämkoo heitti miekkansa käsistä vasemmasta oikeaan ja pyöräytti sitä sitten ilmassa saaden liikkeellä loputkin varjoliekit häviämään.
Tämä on kuudestoista käärö, kuului Miekkapirun ääni tämän lähtiessä hyökkäykseen.
Ämkoon loikka oli uskomaton. Edes itsensä huippukuntoon treenannut eversti ei ollut uskoa sitä korkeutta, vauhtia ja voimaa joka saattoi miekkapaholaisen hetkessä tämän luokse. 437 kavahti kauhuissaan taaemmas ja toi teräaseensa nopeasti torsonsa edustalle ottaakseen vastaan Ämkoon salamannopean miekaniskun. Isku tulikin, mutta sivalluksen sijaan kyseessä oli huippunopea pisto jonka eversti joutui väistämään heittäytymällä voimakkaasti oikealle.
Ämkoon nauru raikui ympärillä palavien rakennusten ja räjähtävien pommien aiheuttaman kaoottisen metelin keskellä miekkasankarin jahdatessa silmät kiiluen saalistaan. Eversti ei ollut ehtinyt vielä lainkaan sopeutua tilanteeseen ja nazorakilla olikin täysi työ väistää pistoa seurannut voimakas kahden käden lyönti, joka torakan täpärästi ohitettuaan sai maan tämän alla miltei räjähtämään miekkaan ladatun varjovoiman purkauduttua hallitsemattomasti ympäriinsä. 437 ponnisti voimakkaasti ja pakeni sitten selkä edellä kauemmas, sekä kohotti ranteensa ladaten samalla liikkeellä ranteesta ulos työntyvän konepistoolinsa.
Turha yrittää! Ämkoo karjui kaiken metelin seasta ja iski miekkansa tarkasti everstin rannetta kohti. Torakka oli ehtinyt jo aloittaa tulituksen, ja Ämkoon hyökkäystä seurannut refleksinomainen väistöliike sai everstin ampumaan hetken ajan hallitsemattomasti omiaan. Jokunen rannalla kamppaillut torakka parkaisi ja lysähti maahan saatuaan osuman everstin ammuksista.
Eversti yritti tähdätä uudemman kerran Ämkoota kohti, mutta klaanilainen pysyi jatkuvassa liikkeessä. Miekaniskuja sateli niin oikealta, vasemmalta, edestä kuin takaakin, ja iskipä Ämkoo myös muutaman kerran ylhäältä käsin loikattuaan aivan yllättäen pakoilevan everstin yli aivan tämän taakse.
Ämkoon energiasormien ei tarvinnut edes ojentua everstiä kohti, sillä Ämkoon laskeuduttua everstin taa oli kaksikon välillä tuskin lainkaan välimatkaa. Tummanpunaisena hohkaava käsi ylsi helposti tarttumaan tiukasti torakan kasvoihin, ja Everstin kasvojen mekaaninen puoli särähti ja objektiivisilmä alkoi näyttää virhekuvaa kun Ämkoon sormet painautuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle uhriinsa.
Eversti yritti tehdä raivokkaasti vastarintaa ja tähtäsi aseensa kainalonsa ali Ämkoon rintakehää päin. Ämkoo huomasi hätäisen iskun helposti ja heilahti sivuun, pidellen yhä kiinni vihollisestaan.
437 ehti tulittaa monta laukausta ennen kuin tajusi Ämkoon väistäneen. Eversti riuhtoi päänsä raivoissaan vapaaksi, mutta tämä johti ainoastaan siihen, että Ämkoon ote siirtyi torakan kaulaan. Klaanilainen puristi Everstin hengitysteitä lujasti ja heitti sitten tämän äkisti maata kohden saaden nazorakin uppoamaan syvälle rannan hiekkamaahan.
Ämkoolla olisi ollut oiva tilaisuus viimeistellä vastustajansa, mutta sen sijaan paholainen astuikin loitommas ja laski miekkansa. Admin tarjosi torakalle mitä hirveimmän hammashymyn, avasi sitten suunsa ja karjui: Tämä ei ole vielä ohi! Nouse ylös! NOUSE!
Eversti päästi karmeaimman parkaisun mitä läsnä kamppailevat eri puolten soturit olivat koskaan kuulleet. Eliittisotilas kohottautui polvilleen ja käynnisti sitten selässään lepäävät jo valmiiksi rikkinäiset suihkumoottorit, ja lähti sitten epätoivoiseen hyökkäykseen. Moottoreiden voima riitti kuin riittikin sinkoamaan ahkerasti tulittavan nazorakin Ämkoota kohti, joka osasi ainoastaan nauraa lähestyvälle näylle. Sanoinhan, että tuo ei auta! huusi ammukset vaivattomasti väistänyt Ämkoo hypäten samalla ilmaan. Ämkoo kiepahti kerran ilmassa ja pisti sitten miekallaan jalkojensa ohi suoraan alaspäin, osuen tarkasti ohittamansa nazorakin selkämykseen. Erilaisia mekaanisia osia ropisi hietikolle kun eversti läjähti lentoratansa voimasta maahan samalla kun Ämkoo putosi siististi jaloilleen tämän vierelle.
Väitit tappavasi minut ja siinä sinä nyt olet. Kuolet aivan yhtä säälittävästi kuin typerä yliluutnanttinne!
OLE HILJAA!! 437 karjui ja kohosi silkalla tahdonvoimalla ylös. Kuului toisiaan vasten hankautuvan metallin kitisevä ääni kun kaikki everstin mekaaniseen käteen kätketyt teräaseet nousivat täyteen mittaansa torakan keskittäessä kaikki voimansa väkivahvaan pistoon Ämkoon kasvoja kohti.
Miekkapaholainen vastasi iskuun Aamuyön muakan kuudennentoista käärön kahdeksannella liikesarjalla. Ämkoo koukisti polviaan ja kyykisti hieman, tuoden päänsä päälle kohottaneensa miekan kahva edellä suoraan kohti Everstin kasvoja. Kahvan pää tärähti lujaa vihasta ja tuskasta ulvovan torakkaeverstin otsaan ja heti tämän jälkeen viiletti samuraimiekan terä torakan olkapäätä kohti.
Eversti poukkoili huutaen loitommas ja onnistui puolivahingossa välttämään koko raajan katkaisemiseen tarkoitetun iskun suurimmat vahingot. Legendaarisen miekan valkea terä onnistui kuitenkin aiheuttamaan syvän viillon torakan olkapäähän, ja tästä aiheutunut tuska oli vähällä huumata taaksepäin kompastuvan nazorakin.
Ympärillä seuranneet rivitorakat eivät tahtoneet nähdä enempää. Joku urheimmista uskaltautui antamaan tulituskäskyn, jonka verta kasvoiltaan pyyhkivä Eversti kuitenkin torjui kivun ja mielipuolisuuden sekoittamalla äänellä. Usean yrityksen jälkeen pakottautui 437 viimein seisomaan.
Koko taistelutanner tuntui pysähtyvän kun eversti 437 ja miekkapaholainen jakoivat keskenään pitkän katseen. Äänekkäästi huohottavan everstin silmissä paloi silkka viha kun tämä tuijotti suoraan Ämkoon punaisina loistaviin silmiin. Miekkamiehen suupielet kohosivat hieman ylemmäs nazorakin kasvojen kiristyessä entisestään.
Miltä tuntuu kohdata kuolemansa? Ämkoo lausui. L-leuhki vielä kun ehdit, 437 vastasi raivosta vapisevalla äänellä. Jos minä kuolen nyt… Vien sinut mukanani! Voi, en ajatellut kuolla. Ja mieti, sinullahan on toisella puolen seuraa jo valmiiksi. Voitte yhdessä yliluutnanttinne kanssa päivitellä sitä kuinka ylimielisyys sokaisi teidät ja koitui kohtaloksenne…
Jotain 437:n sisällä räjähti. Nazorak karjui entistäkin kovemmalla äänellä, jännitti väkivalloin kaikki kehonsa lihakset ja keinotekoiset osat, ja iski sitten paljaan nyrkkinsä suoraan Ämkoota kohden niin vimmatulla voimalla, että ilma klaanilaista kohti kiitävän nyrkin ympärillä vihelsi.
Ämkoon kasvot väistivät hieman vasemmalle ja torakan nyrkki löi tyhjää. Nazorak oli jo lyömässä uudestaan, mutta Ämkoo oli jo ehtinyt loikata ilmaan ja 437 joutui syöksymään edemmäs väistääkseen taaksensa pudottautuneen miekkailijan armottoman iskun.
Tunteittensa raivopäiseksi syöksemä nazorak lähti huutaen juoksemaan suoraan eteenpäin kohti yhtä harvoista vielä pystyssä olevista vartiotorneista. Sen saavutettuaan tarttui torakka tornin tukirakenteisiin molemmilla käsillään purren samalla leukansa tiukasti yhteen yrittäen siten sivuuttaa vammautuneesta olkapäästänsä huokuvan terävän kivun. Muutaman raa’an kiskaisun jälkeen 437 oli jo kiivennyt tornin keskitasanteelle, ja nazorak kääntyi katsomaan josko vastustaja oli seurannut.
Ja olihan tämä. Huomattuaan torakan pakenevan oli Ämkoo sukeltanut tämän perään ja torakan kääntyessä oli klaanilainen jo miltei tämän takana. Noustuaan vaivattomalla loikalla 437:n tasolle tarjosi Ämkoo tälle muutaman sukkelan miekanpiston suoraan torakan kasvoja kohti, ja valkea katana olikin vähällä lävistää 437:n mekaanisen silmän. Kuului kolahdus kun Ämkoo onnistui töytäisemään miekkansa lappeella torakan mekaanisia kasvoja. Nazorakin tasapaino horjui ja tämä oli vähällä pudota alas lahopuisen tasanteen reunalta.
Eversti tarttui nopeasti ensimmäiseen asiaan jonka sai käteensä, ja tämä oli tornin rakennustöiden jälkeen tasanteelle jäänyt raskaspäinen työkalu. 437 tarttui esineen varteen ja heitti työkalun sitten sen kummemmin tähtäämättä Ämkoota kohti, hankkien tempulla juuri tarpeeksi aikaa heittäytyäkseen vartiotornin vierellä kohoavan peltikattoisen varastomajan katolle. Onnistuttuaan juuri ja juuri putoamaan jaloillensa lähti eliittinazorak juoksuun hakien sumenevalla katseellaan kaikkea mahdollista josta voisi hyötyä.
Ämkoo toipui nopeasti äimistyksestään. Adminin toisen jalan kynsipari koukistui ja upposi syvälle tornitasanteen pehmeään puuhun miekkasankarin ottaessa vauhtia. Ämkoo lensi suoraan Everstin perään, heilautti miekkaa pitävän varjokätensä taaksepäin ja ojensi sen sitten heittoliikkeeseen.
Valkoinen samuraimiekka pyöri villisti lentäessään ilmojen halki kauempana juoksevaa torakkaa kohti. Nazorak onnistui juuri ajoissa kuulemaan valkeanhohtoisen terän aiheuttaman kitinän ja heittäytymään sivuun lähestyvän miekan tieltä. Eversti katsoi kuinka katana iskeytyi varaston katosta työntyvään paksuun puupaaluun, ja kiitti onneaan siitä, että hänen päänsä ei ollut enää tuolla paikalla. Nazorakin onnea ei kestänyt pitkään. Ämkoo oli jo ennättänyt tämän tykö ja vihreänmusta soturi kiskaisi miekkansa vaivattomasti irti, syösten terän sitten pitkässä kaaressa everstitorakan kaulaa kohti. 437 hyppäsi taaemmas, jolloin kaulavaltimoon tähdätty isku tavoittikin ainoastaan nazorakin rintakehän pintakerroksen. Huutavan torakan rinnasta purskahti verta tämän kaatuessa selälleen varaston rämisevälle katolle.
Ämkoo nauroi jälleen ja kohotti miekkansa päänsä yläpuolelle. Kaatuva torakka onnistui kuitenkin välttämään voimakkaan kahden käden iskun potkaisemalla vahvemmalla jalallaan kohti miekkamiehen lähestyvää rannetta, ja yllättävä potku sai klaanilaisen miekkaotteen kirpoamaan. Samuraimiekka lennähti pyörien suoraan ylöspäin ja Ämkoo jäi vaille asetta.
Varjovoimien täyttämän klaanilaisen nauru lakkasi kun 437 virnisti voitonriemuisesti ja kohotti asekätensä kohti tämän kasvoja. Admin ei kuitenkaan vapissut kauhusta vaan kyyristyi päättäväisesti everstiä kohti. 437:n suusta purskahti verta kun Ämkoo tarttui tätä käsivarresta ja repäisi torakan sitten ylös. Ämkoo vei torakan käden omalle olkapäälleen, heilahti sitten ympäri toiseen suuntaan ja heitti nazorakin sitten väkivahvalla liikkeellä ilmaan. Voimakkaan kiskaisun jälkeen varaston puurakenteet hajosivat kappaleiksi kun valtavalla vauhdilla putoava 437 rämisi niiden läpi.
437:n henki salpautui ja kun tämä paiskautui selkä edellä suoraan maahan. Nazorakin terve silmä muljahti hetkeksi ympäri kun tämä koitti liikuttaa vahingoittuneita niveliään, mutta yritys sai vain valtavan kipuaallon kulkemaan nazorakin kehon läpi. 437 sylki suurimmat veret suustaan, käänsi päänsä sitten taivasta kohti ja näki alaspäin putoavan vihollisensa.
Eversti yritti kohottaa mekaanista kättään ottaakseen kohti syöksyvän Ämkoon vastaan, mutta yritys ei tuottanut tulosta. Ämkoon vasen jalka iskeytyi suoraan nazorakin mekaanisen käden ranteen päälle ja esti kättä liikkumasta. Nazorak koitti sitten liikauttaa toista kättään, mutta kokonaan maan tasalle pudottautunut Ämkoo painoi myös vasemman jalkansa alas ja pakotti koko painollaan torakan pysymään aloillaan. 437 ei onnistunut rimpuilemaan käsiään vapaaksi, ja nazorak saattoi vain katsella kuinka yhä edelleen purppuranpunaisena hohkaava Ämkoo kohotti samuraimiekkansa päänsä yläpuolelle iskeäkseen.
Vihollisensa viimeistelemiseen keskittynyt miekkapiru ei ehtinyt huomata takaansa syöksyvää valkeaa kohdetta. Maassa makaavaan kohteeseensa katseensa naulinnut valkea lintu syöksyi ohjuksen laitta Everstiä kohti, tavoitti tämän ja teki sitten tehtävänsä. Silloin jysähti.
[spoiler=Spoileroink]Jaaaa poikki! kuului ääni kirkkaasti valaistussa elokuvastudiossa. Stunt-näyttelijät poistuivat näyttämöltä oikean tähtikaksikon seuratessa touhua sivusta drinkkilasit käsissään.
Melkoista, Ämkoo totesi pyöritellen pientä paperisateenvarjoa drinkissään ja vilkaisi sitten 437:aa. Saatiinpahan tämäkin sitten pakettiin. Eikä mennyt edes kauaa, kun miettii, eversti vastasi ja nielaisi juomassaan kelluneen oliivin. Kiista tuotantoyhtiön kanssa oli kyllä kiusallinen. Totta, mutta sille ei mahda enää mitään, Ämkoo vastasi. Olihan se toki faneille pettymys, että pätkän tuottaminen jäätyi kokonaan kuukausiksi, mutta se oli niiden mulkeroiden vika. Mitäs menivät vaatimaan, että maksaisimme niille ihan oikeaakin palkkaa. Niin, kohtuutonta, 437 vastasi.
Kaksikon tykö saapui viiksin ja mauttomin aurinkolasein varustautunut ruskea matoran. Teillä olisi nimmaritilaisuus puolen tunnin päästä, pojat. Siistikää itseänne vähän ja muistakaa hymyillä. Jos joku kyselee siitä tuotantoyhtiöhommasta, valehdelkaa. Luonnollisesti, Ämkoo vastasi ja virnisti. Eversti kaivoi taskustaan (..?) pyyhkeen ja pyyhki sillä mekaanisen silmänsä kiiltelemään härskisti. Fanit odottivat jo ulkona.
– – –
HAA HAA HAA ME KIRJOITIMME SEN VIIMEIN HAA HAA HAA.[/spoiler]
Kevyt tuulenvire havisutti öisen metsän tummanvihreänä levittäytyvää lehtikattoa. Mitään muita ääniä ei kuulunut. Tuntui siltä kuin koko metsä olisi seisahtunut tarkkailemaan alkavaa taistelua.
Eversti 437 tarkensi teknisen silmänsä yönäköä ja tuijotti itsevarman näköisenä lähemmäs kävelevää admin Ämkoota. Eversti pohti, johtuiko vöistä ja torakan mielestä kovin sekalaisista kangaskappaleista koostuvaan asuun pukeutuneen vastustajan itsevarmuus kenties yliluutnantti 955:ttä vastaan käydystä kamppailusta. Eversti oli saanut kuulla yliluutnantti 955:n täydellisestä tappiosta Ämkoota vastaan, eikä eversti aikonut kokea samaa kohtaloa. 955:n itsevarmuus oli varmaankin koitunut tämän tappioksi, mutta 437 koki olevansa toista maata.
”Pyyhin tuon ilmeen pian kasvoiltasi”, 437 sanoi ääneen Ämkoon pysähdyttyä alle kahden metrin päähän torakkasotilaasta. Miekkamies vastasi uhkaukseen naurahtamalla ääneen ja kohottamalla miekkansa sitten hieman päänsä yläpuolelle ainoalla kädellään.
”Sopii yrittää”, Vihreäkasvoinen klaanilainen sanoi ja hyökkäsi.
Valkean samuraimiekan terä viiletti ilman halki suoraan kohti eversi 437:n päälakea. Nazorak väisti iskun heittäytyen vasemmalle ja ampui sitten käteensä piilotetulla laseraseella Ämkoota kohti. Miekkasankari sai kuitenkin yön pimeydessä kirkkaana hohtavan ammuksen väistettyä helposti. Nazorak ei kuitenkaan antanut tämän lannistaa itseään, vaan 437 heittäytyi vastaiskunsa jälkeen koko painollaan vihollistaan kohti huitaisten samalla mekaanisen kätensä terällä Ämkoota päin.
Torakan yllätykseksi Ämkoo iski miekkansa terän maahan ja otti nazorakin hyökkäyksen vastaan paljaalla kädellään. Kevyen väistöliikkeen jälkeen Ämkoo tarttui kiinni torakan mekaanisen käden ranteesta, kiskaisi nazorak-sotilaan itseään kohti ja tähtäsi sitten tarkan potkun tämän kylkeen. Potku ei ollut tarpeeksi vahva tuottamaan 437:lle juurikaan kipua, mutta isku sai nazorakin kuitenkin kohoamaan ilmaan. Potkun jälkeen Ämkoo päästi irti vihollisensa kädestä ja nazorak lensi korkeassa kaaressa metsään pyörien samalla villisti ilmassa.
437 ei onnistunut laskeutumaan jaloilleen, mutta torakka nousi siitä huolimatta salamannopeasti ylös. Eversti karjaisi, tähtäsi entistä tehokkaammalla laseraseella Ämkoota kohti ja avasi tulen. Ämkoo ehti sitä ennen kuitenkin tarttua miekkaansa ja pian katanan terä ohjasikin punaisena hehkuvat ammukset kauemmas maalistaan.
”Hyvät refleksit”, 437 mietti ja valmistautui vaihtamaan taktiikkaa. Torakan mekaanisen käden teräase piteni hieman, muuttuen raskaaksi lyömämiekaksi. Tämän jälkeen 437 ponnisti, loikkasi ilmaan ja tarttui sitten toisellakin kädellään mekaanisen raajan terään vahvistaakseen lyöntinsä voimaa.
Ämkoo toi miekkansa päänsä yläpuolelle ja otti viime hetkellä vastaan nazorakin väkivahvan lyönnin. Adminin jalat upposivat hieman sademetsän pehmeään pohjaan nazorakin ruumiinvoiman painaessa tätä alaspäin. Ämkoo murahti ja heittäytyi sitten väkisin pois iskun alta, saaden kuitenkin väistäessään osuman 437:n nyrkistä.
Ämkoo horjahti, kierähti ja koitti sitten nousta ylös. Nazorak teki kuitenkin yrityksen mahdottomaksi heittäytymällä jälleen Ämkoota kohti ja iskien sitten miekallansa uudestaan. Ämkoo onnistui väistämään miekan kumartumalla maata vasten, mutta torakka vastasi tähän potkulla Ämkoon päätä kohti. Nazorakin jalka oli kuitenkin vähällä saada osuman miekkamiehen teräaseesta ja 437 perääntyi kauemmas.
Ämkoo tumma viitta heilahti klaanilaisen noustessa takaisin seisomaan. Ämkoon hengitys muuttui höyryksi öisen viidakon viileydessä, ja tämä sai adminin näyttämään raivoisalta, miltei pelottavalta. 437:aa tämä ei kuitenkaan hätkähdyttänyt. Näky ainoastaan innosti nazorakia.
Torakan taistelutahto kiteytyi äänekkääseen karjaisuun jonka jälkeen 437 lähti jälleen kerran lähestymään Ämkoota. Miekkamies ei jäänyt paikoilleen, vaan lähti itsekin juoksemaan vastustajaansa kohti. Pian kaksikon terät kohtasivat ja toisiaan hankaavat terät loivat vaaleansinisenä hehkuvan kipinävirran. Valo heijastui vuorollaan kumpaisenkin silmistä saaden kamppailun näyttämään lähestulkoon mielipuoliselta.
Eversti huudahti jälleen ja painoi aseensa kaksin käsin lähemmäs ja lähemmäs Ämkoota. Vihreäkasvoinen miekkasoturi koitti tehtä vastarintaa, mutta yritys osoittautui heikoksi torakan fyysisen ylivoiman ansiosta. Ämkoon ainoa käsi tärisi adminin jännittäessä raajansa jokaisen lihaksen, mutta turhaan. Torakka onnistui painamaan vastustajansa läheistä puuta vasten.
”Olet vahva”, eversti 437 aloitti, jatkaen sitten: ”Ja samalla typerys. Teit elämäsi viimeisen virheen haastaessasi minut hoitamatta ensin entisiä taisteluvammojasi.” ”Hah”, kuului Ämkoon lyhyt vastaus tummanpuhuvan taistelijan estäessä viimeisillä voimillaan torakan terää liukumasta kaulansa lähettyville.
Silloin jotain tapahtui. 437 näki silmäkulmassaan jotain välkkyvää, ennen kuin sai mojovan iskun leukaansa. Eliittitorakka lennähti taaksepäin, kaatuen selälleen. 437 nousi puhisten takaisin jaloilleen. Hän pyyhki vasemmalla kädellään pois leualtaan suustaan lennähtänyttä vihreää nestettä. Hän käänsi silmänsä takaisin raskaasti hengittävään Ämkoohon, aukoen ne pian melkein niin suuriksi kuin mahdollista. Adminin oikeasta olkapäästä työntyi esiin tummanpunainen, hohtava, muodoltaan kättä muistuttava massa. Se näytti todella sankalta, värikkäältä savulta. ”Olet todellakin kuullut minusta paljon…” Mäksä nosti varjoenergiasta koostuvan raajansa poikittaen eteensä. ”…muttet tarpeeksi.” Ämkoo heilautti varjomassan nopeasti oikealle sivulleen. Sumea, aaltoileva aine haihtui sen päältä suoraan ilmaan. Jäljelle jäi tummanpunaisen eri sävyissä hehkuva käsi. Se oli muodoltaan täysin identtinen Toan terveen käden kanssa.
Eversti tuijotti Ämkoon varjokättä tarkasti, miltei haltioitueena. Nazorak oli kuullut tarinoita Klaanin adminin mystisistä varjovoimista, mutta tällaista temppua eliittisotilas ei ollut osannut odottaa. Yhdistyminen Makutan kanssa oli näemmä tuonut Ämkoolle kyvyn josta useimmat eivät voisi edes uneksia.
”Ymmärrän…”, 437 tokaisi hiljaa. ”Olet melko vaikuttava, asustustasi myöten. En juurikaan ihmettele kuinka mahtava 955 hävisi sinulle.” ”Olen imarreltu”, Mäksä lausui virnistyksensä läpi. ”Hänen ylimielisyytensä koitui hänen turmiokseen. Mutta tiedoksesi, minä en ole samanlainen.” ”Vaadin sanoillesi näyttöä”, Ämkoo vastasi ja heitti miekkansa ilmaan ottaen sen sitten kiinni punahehkuisella varjokädellään. ”Antaa tulla”, Ämkoo jatkoi. ”Näytä minulle, miten muka eroat edesmenneestä toveristasi.” ”Mielelläni”, eversti vastasi ja hyökkäsi.
Ylikersantti 1034 tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäänsä pitkin, kun Kenraali 001 katsahti häntä hymyillen. Tuo ohimenevä hymy oli tuntunut todella väärältä Kenraalin kylmillä kasvoilla, ja tilanne ei tehnyt siitä yhtään rauhoitavampaa: 001 ja Amiraali kävivät kiivasluonteista neuvottelua Uuden Sukupolven johdosta. Kokoustilan ainoalla kokonaan epäorgaanisella seinällä oli suuri näyttö, jossa oli kuvattuna erilaisia torakkasotureita sarjanumeroineen. Väittelyn viimeiset minuutit olivat kuluneet Amiraalin monologin parissa tämän perustellessa Eversti 437:n olevan ilmiselvästi paras valinta.
Kenraali ei kuitenkaan katsonut jo hieman ärtyneeseen keskustelukumppaniinsa, vaan laivaston johtajan takana seisovaan sinibarettiseen 1034:n, ja sekös nuorta torakkaupseeria hämmensi, pelottikin. Nyt kuitenkin Kenraali käänsi katseensa Amiraaliin, ja avasi torakanleukansa. ”Olen harvinaisen toista mieltä.” Amiraali tuijotti Kenraalia epäuskoisesti. ”Et voi olla tosissasi…” ”Näytänkö minä siltä, että lasken leikliä? En tahdo, että 437 kokee saman kohtalon kuin Yliluutnantti 955.”
Amiraali katsoi Kenraalia kalseasti. Hän kyllä tiesi, mitä Kenraali ajoi takaa, mutta ei voinut olla unohtamatta, että 955 oli sentään kukistanut makutan.
Tästä huolimatta Kenraali jatkoi: ”Opimme siinä kantapään kautta, mitä tapahtuu, kun annamme vääränlaiset välineet kokeneellekin soturille.” ”Vääränlaiset? Yliluutnantin käyttämä prototyyppihaarniska oli aivan omaa luokkaansa, paljon väkevämpi kuin muut haarniskamme.” ”Ja sitä kautta aivan erilainen kuin muut haarniskamme. Hän oli aivan liian tottunut vanhoihin metodeihin, eikä siksi säilyttänyt arviointikykyään päästessään voimahaarniskan ohjaksiin. Tilanne olisi vielä katastrofaalisempi 437:n tapauksessa, hänen haarniskansa on osa hänen kehoaan. Olisi naurettavaa laittaa hänet käyttämään mitään muuta kuin omaa kyborgista kehoaan, jonka kanssa hänen taistelunsa hipoo täydellisyyttä.”
Pitkiin viittoihin, toinen verenpunaiseen ja toinen laivastonsiniseen, pukeutuneet hahmot tuijottivat toisiaan ääneti neuvottelupöydän eri puolilta. 1034 ei miltei uskaltanut hengittää jännittyneessä tilanteessa. Yht’äkkiä Amiraali kuitenkin totesi kuivasti Kenraalin olevan oikeassa, nousi pöydästä ja lähti linkuttamaan huoneen ovelle. 1034 kipitti mahdollisimman huomaamattomana perässä.
Guardian veti ruumistaan uupunein käsin ylös soraista rannikkoa. Sinisen Skakdin mekaanisen silmän aukoista valui vettä. Kaikeksi onneksi laite oli ohjelmoitu sammumaan tällaisissa tilanteissa oikosulun välttämiseksi.
Guardian nosti päätään rannasta ja yski voimakkaasti ja kivuliaasti. Katkeran suolaista vettä tuli litrakaupalla skakdin keuhkoista. Guardian hakkasi itseään selkään parhaansa mukaan. Vesi tuli ulos yllättävän helposti, mutta skakdin keuhkoihin jäi ahdistava halkeamisen tunne. Guardian rojahti rantahiekalle makaamaan poskelleen, sulki ainoan silmänsä ja otti pari rauhallista henkäystä.
”Uiminen on mukavaa, eikö?” Makuta Nuin lievästi uupunut ääni sanoi jostain takaa. Äänessä oli lievä ilkkuva sävy.
”Skrarrrarar”, Guardian vastasi sylkien soraa ja hiekanjyviä suustaan. Sana, jota Guardian oli juuri käyttänyt oli yksi skakdin kielen rumimmista kirosanoista. Sen merkitys ei ollut Manulle täysin selvä, mutta hän ei tarvinnut käännöstä. Joidenkin lausahdusten sanoma rikkoi kaikki kielirajat.
Vettä valui paljon myös Manun improvisoidun haarniskan raoista. Kontallaan puoliksi rantavedessä lojuva Makuta ei omistanut keuhkoja eikä käytännössä muitakaan sisäelimiä, mutta noin kilometrin uintireissu käytännössä kaiken aikaa veden alla ei ollut tehnyt hyvää edes Makutan aavemaiselle ruumiille. Manu sai kuitenkin itsensä vähitellen pystyyn ja käveli Guardianin luokse. Guardian kääntyi makaamaan selälleen ja räpytteli silmiään yskäisten kevyesti.
”Seurasivatko ne meitä?” Guardian kysyi Manulta. Manu vilkaisi taakseen, kohti merta. ”En tiedä”, Makuta vastasi. ”Minä olin luomassa niitä. Eivät ne silloin osanneet uida.”
Guardian kohotti päätään. ”Entä nyt?”
Makuta Nui kohotti olkapäitään. ”Toivottavasti eivät. Mutta pelkään, että niiden halu muokata omaa perimäänsä tarttui niille minulta ja siltä ssssaaamarin sssihisijältä.”
Guardian nousi vaivoin seisomaan. Se oli operaationa harvinaisen vaikea, kun skakdin raajat olivat käytännössä puuduksissa. Guardian pääsi kuitenkin vähitellen seisomaan ja ravisti vettä pois harjastaan. ”Eikö se…kapteeni ollut jonkinlainen eliitti?” Guardian kysyi. ”Ne muut vain sätkivät pudotessaan veteen.”
Guardian ja Manu katsoivat toisiaan hetkellisesti. ”Löytääköhän se karttamme sieltä rojusta?” Manu kysyi.
”Vaikea sanoa”, Guartsu vastasi. ”Etsitään nyt vain nukkumapaikka jostain yöksi. Tiedätkö yhtään?”
”Mieluiten joku Matoran-taverna. En luota niihin peikkoihin pätkän vertaa.”
Kaksikko lähti kävelemään väsyneenä rantahiekkaa pitkin kohti metsää, jonka takaa pilkisti pari savuvanaa. Kylmyys alkoi vähitellen ulottua näille merialueille, joten takat oli hyvä pitää tulessa. Ilta-aurinko alkoi vähitellen paljastua pilvikerroksen takaa. Se lämmitti hieman Guardiania ja Manua, jotka hytisivät vielä meriveden kylmyydestä.
Nazorakein pesä, geenitutkimuslaboratorio
Huoneen haju oli steriili. Ilmassa leijaileva puhdistusaineiden hienovarainen tuoksu sai ainoan huoneessa olevan Nazorakin oksennuksen partaalle. Edes Nazorakin hyönteismäisen suun päällä oleva läpinäkyvä happinaamio ei estänyt kuvottavan steriilin tuoksun pääsyä sisään. Nazorakin silmiä kirveli hieman.
Nazorakilla oli hyvin vaaleanruskea iho, jonka sävy muistutti enemmän hiekkaa kuin torakoiden tavanomaista tummanruskeaa. Kyseessä olikin yksi varhaisimmin syntyneistä Nazorakeista. Perimän muuntelu oli herättänyt jo pienessä toukassa kiinnostuksen tieteeseen.
006 ei pitänyt päällään erityisen raskasta haarniskaa. Beigen torakan valkoinen suojavarustus oli kevyttä ja osittain läpinäkyvää. Sen todellinen tarkoitus olikin suojata torakkaa kemikaaleilta.
006 keskittyi työhönsä täysillä ja siirteli pinseteillä ja ruiskuilla erilaisia nesteitä petrimaljasta toiseen. Kenraali oli ollut jo viikon erittäin huonolla tuulella ja vaatinut nopeaa edistystä uuden sukupolven torakoiden kehittelyssä. Joku olisi voinut sanoa, että Kenraalin sisäisen ärtymyksen oli vapauttanut jo 955:n kuolema ja erikoishaarniskan tuhoutuminen. 006:ta ja mekaniikkatiimiä oltiin syytetty molemmista.
Joskus 006 kyseenalaisti hetkellisesti johtajansa, Kenraali 001:n pätevyyden. Viime viikkojen ajan Nazorakein tiederyhmän johtaja oli kuitenkin yrittänyt pyyhkiä edes vähäiset vastarinta-ajatukset päästään. Ajatukset olivat vaarallisia. 007 saattaisi kuulla. Kädet saattaisivat kuulla.
006 nousi tuoliltaan ja huokaisi kevyesti. Kidusgeeni toimi joidenkin harvojen hyvägeenisten eliittien perimässä, mutta tavallisten sotilaiden kehot hylkivät sitä. Tämä ei olisi ollut ongelma, jos laivastossa ymmärrettäisiin pysyä poissa vedestä. Amiraalin jääräpäisyys oli suorastaan legendaarista.
Tuhottuaan petrimaljan hyödyttömät kromosomipätkät kuvottavan hajuisilla kemikaaleilla 006 sammutti geenitutkimuslaboratorion valot ja poistui. Mekaniikkaosaston seuraava projekti vaati torakan täyden keskittymisen.
437 oli siirtynyt laivan kannen alapuolella siatsevaan pieneen huoltohuoneeseen viimeistelettämään mekaanisten osiensa huollon. Hän istui huoneen keskellä olevassa tuolissa huoltotorakoiden säädellessä hänen mekaanisten raajojensa kanssa. Hän mietiskeli itsekseen. Viime aikoina oli tapahtunut kaikenlaista, mikä ei ollut Nazorakeille juuri eduksi. Eniten häntä mietitytti heidän taisteluparhaimmistoonsa kuuluvan yliluutnantti 955:n kuolema. Kyborgitorakka oli tosin arvellut joitakin kertoja hänen joskus kaatuvat omaan ylivoimaisuuteensa ja ylpeyteensä. Voisko hänelle itselleen käydä samoin? Ajatukset kiipivät väkisinkin hänen kohtaamaansa suureen, punamustaan soturiin, jonka taistelutaidot vetivät melkein vertoja hänen omilleen. Samalla hän tunsi suurta mielenkiintoa tätä henkilöä kohtaan. Hänen haarniskansa näytti sisältävän enemmän varusteita ja laitteita, kuin Nazorakien parhaimpien insinöörien suunittelema linkkuveitsi, ja se oli jo paljon. Hän tulisi varmasti kohtaamaan tämän hahmon vielä useaan kertaan, ja siitä tulisi kiintoisaa…
Eräs huoltotorakka sääteli 437:n vasenta, kyborgista silmää, mutta kyborgitorakka pystyi silti syventymään täysin metteisiinsä. Nämä työläiset työskentelivät esimerkillisen häiritsemättömästi, minkä takia he olivatkin 437:n henkilökotainen huoltoryhmä, näiden ympärillä hääräily oli kaikesta huolimatta lähes huomaamatonta.
”Sir.”, kyborgisen luutnantin tuolin vierelle tullut Nazorak tokaisi. Hän piti toisessa kädessään lehtötä ja toisessa kynää, hän oli mitä ilmeisemmin yksi kirjanpitäjistä. Nazorak jatkoi puhumistaan, ”mekaanisten osienne korjaaminen velottaa budjettiamme melko rankasti, pitäisikö painostaa enemmän uusien aseiden tuotantoon?”. Hetkessä kirjanpitäjä huomasi luutnattinsa mekaanisen raajakkeen pitelevän häntä kurkusta, se oli mitä ilmeisemmin saatu kuntoon juuri sopivasti. Huoltotorakat perääntyivät hieman, katsellen työnsä tulosta hieman ylpeinä, hieman jännittyneinä, kirjanpitäjätorakan ilmeestä päätellen tämän kaulavaltimo oli juuri rusentumassa kasaan. Kyborgiluutnantti piti katseensa tiukasti edessä, toisen kurkun kuristaminen ei ollut hänelle mikään uusi kokemus. Kirjanpitäjä alkoi sopertaa ”S-s-s-s-selvä…”. Kyborgiraaja päästi uhrinsa irti. Ainoastaan kirjanpitäjän halu näyttää jämerältä luutnattinsa edessä esti häntä painumasta löllöksi lattialle. Luntantti nuosi tuolistaan ja käveli huoneesta ulos, yhä mietteissään. Hän voisi vangita hänet melkein päihittäneen olennon ja kopioimaan tämän haarniskan teknologian itselleen. Ja sen hän myös tulisi tekemään…
Amiraali 002 katsoi ylellisen hyttinsä ikkunasta ulos kohti panssarilasin toisella puolen aukenevaa merta. Hän oli nojautunut hieman eteenpäin, ja näytti mietiskelevän jotain. Nazorakin kasvoilla oli hyönteismäisen suun johdosta vallan epämieluisan näköinen hymy.
Tämä torakoiden laivaston johtaja suoristi ryhtinsä, ja asteli huoneensa ovelle. Amiraali oli tänään harvinaisen hyvällä tuulella. Toisin kuin suurimmalla osalla torakoista, hänellä oli kunnianhimoa. Ja eilen illalla hän oli kuullut hyvät uutiset: Kenraalin auktoriteetin suoranainen kyseenalaistaminen joukkojen toimesta. Protestoivat torakat olivat olleet johtajansa epäonnistumisia vastaan: osa torakoista ei tuntunut kuuntelevan johdon ohjeita ylipäänsä. Voimakkaat soturit 437 ja 666 eivät toimineet ohjeistuksensa, vaan vaistonsa varassa. Se ei ollut torakoiden kaltaista, he eivät olleet mitään skakdeja. Lisäksi kaikkein voimallisimmalla haarniskalla varustetun Yliluutnantti 955:n kuolema oli aiheuttanut melkoisen moraalin laskemisen rivitorakoiden joukossa. Kenraalin harmiksi suurimmalle osalle Nazorakeista ei voitu kertoa mitään salaisesta suunnitelmasta, joka olisi luonnollisesti muuttanut rivitorakkain asenteita. Mutta ei se minua häiritse, Amiraali ajatteli. Kenraalin suosion laskiessa minä saan osakseni aina vain enemmän arvostusta.
002 käveli ripeästi mutta arvokkaasti laivan käytäviä pitkin. Edestäpäin kuului metallin kalketta. Ilmeisesti rakennustyöt oli siis jo aloitettu. Amiraali varmistui tästä saapuessaan laivan suurimpaan, suorastaan valtavaan halliin. Tykkejä raahattiin vaijereilla pois, väliseiniä pystytettiin ja metallikehikoita hitsattiin. Ylpeänä torakkana Amiraali ei pitänyt siitä, mitä Kenraali teki hänen laivalleen, mutta ymmärsi kyllä toiminnan tarpeellisuuden. Mutta, jälleen Amiraalin onneksi ja Kenraalin epäonneksi, suuri massa rivitorakoita ei ollut perillä suunnitelmasta.
Bio-Klaanin saaren ranta
Snowman oli jäänyt itsekseen vielä kiinnittämään veneensä rantaan, ja harppoi nyt kovaa kyytiä tavoittaakseen muut. Lumiukon askeleet painautuivat rannan mutaan suurina ja selkeinä. Jalkaterien asento oli hänelle ominaisen harottava, ja Kepe olikin joskus sanonut tunnistavansa valkoisen toverinsa pelkän hupaisan kävelytyylinsä perusteella matkojenkin päästä.
Poikkeuksena normaaliin Snowman kuitenkin käveli melko ripeää vauhtia: vaikka hän tunsikin olevansa Klaanin saarella kotonaan ja viihtyi siellä, tiesi hän myös saaren olevan täynnä vaaroja. Pian hän kuitenkin kiri muun seurueen, ja liittyi joukkoon kirjavaan.
Kenraali 001 piti kädessään raporttia viime päivien tapahtumista, eikä ollut varma, tulisiko pitämään lukemastaan.
Ensinnä oli laivaston tiedote. Ominaiseen tapaansa Amiraali 002 oli delegoinut raportin kirjoittamisen muille, hän ei harrastanut ”turhien kirjeiden” raapustelua. Kenraali ei oikeastaan ollut lainkaan yllättynyt huomatessaan raportin olevan pitkälti täynnä tyhjää, torakoiden laivastolla hieman harvemmin oli erityisen kriittisiä velvollisuuksia, tulivoimaisuudestaan huolimatta.
Maavoimien johdolta saatu viesti oli pidempi, ja 003 oli henkilökohtaisesti kirjoittanut sen. Toistuva teema raportissa oli, kuinka ”torakoita oli menetetty, mutta mitään ei saatu aikaiseksi”. Mutta siinä nyt ei ollut mitään uutta eikä ihmeellistä. Kenraali kuitenkin myhäili mielessään, asiain laita tulisi muuttumaan. Hän luki raporttia eteenpäin, ja katsoi, mitä haarniskoiduille eliiteille kuului. Ainoastaan kyborginen 437 oli suorittamassa tehtävää, muut odottivat reservissä. Mitään menetyksiä ei tässä joukossa ollut.
Seuraavat raportin osat Kenraali kävi läpi hyvin nopeasti, hän tahtoi pikaisesti päästä tiedeosaston tekstiin. Siinä se oli, tutkimusten johtajan, 006:n, kirjoittama teksti. Siinä oli hänen varsin hyvin tiedostamansa Yliluutnantti 955:n valitettava kuolema. Mutta niin etevä sotilas kuin hän oli ollutkin, kriittisempää oli saatu tieto prototyyppivoimahaarniskasta. Siitä, joka oli aivan eri kaliiperia, kuin muiden torakoiden käytössa olevat haarniskat. 955:n puku oli uniikki, ja myös voimallisempi kuin muut. Mutta nyt se oli tuhoutunut.
Salaisen palvelun johdossa olevan 007:n raportti oli tiivis paketti, josta kuitenkin kävi hyvin selville, kuinka vakoojakamerat toimivat jopa odotettua paremmin. Ainoastaan myrskyt aiheuttivat toimintahäiriöitä.
Kenraali 001 vei raportin arkistoijalle, ja lähti astelemaan huoneeseensa. Pieniä takaiskuja huomioimatta operaatio sujui hyvin.
[spoil]Joo, en ole yksin suunnitellut Nazorakein johtoporrasta. G on toiminut pääinsinöörinä.[/spoil]
[/spoil]