Jokaisen koko ja tarkoitus yksilöllinen, mutta yhtenäinen, aivan kuten on opetettu. Se oli kuin pieni yhteiskunta. Po-Matoralainen käsityöläinen hakkasi viimeisen kaiverruksen marmoriin, ja oli tyytyväinen. Hänen rukoukset eivät menneet hukkaan, ja laittoi rituaalinsa välineet takaisin työlaatikkoonsa. Kolmen eri talttojen käyttö oli luonut yhdessä uuden mestariteoksen käsityöläisen verstaassa.
Käsityöläinen, veistäjä, oli koko kuukauden uurastanut tämän teoksen kanssa. Se olisi ollut vuoden kohokohta, jota esittelisi koko yhteisölleen juhlapäivänä. Hänen ystävänsä olivat kehuneet työtä silloin kun se oli vielä kesken, mikä antoi hänelle ponnistusta saada sen valmiiksi. Toki hän ei täysin luottanut ystäviensä mielipiteisiin; olivat he kuitenkin tuttuja, ja yleensä tuttujen kesken ei ole halua pilata kenenkään päivää. Toisaalta, olihan eräs vierailija myös kehunut työtään, mutta hän ei ole myöskään varma. Kuka tietää minkälaista ulkomaailman ihmiset ovat ja miettivät.
Kuitenkin, tämä vieras oli ollut oikein mukava tyyppi, ystävällinen ja innokas oppimaan heidän yhteisönsä tapoihin. Eihän muuten järjestäisi omaan kotiinsa tilanpäistä yöpymispaikkaa vierailijalle.
Veistäjä tuumi hetken uudelleen, olisiko tämä se päivä, jolloin hän voisi rohkeana tuoda työnsä esiin näin isona päivänä. Ehkä? Ehkä ei? Saa nähdä mitä hän ajattelee illempana. Matoralainen siirtyi työhuonestaan toiselle huoneen ovelle, ja koputti kevyesti
”Vierailija? On aika liikkua. Killan edustajat odottavat!”
Aamupäivän valo toivotti veistäjää hänen astuessaan ulos kadulle, jossa päivän askareet olivat jo alkaneet.
Kuudet ompelijat kävelivät ovesta oveen ja ripustivat tāniko-ryijyt paistamaan aamupäivällä. Seinävaatteiden monimutkaiset mutta hillityt kolmiväriset raitakuviot loivat noiden sik-sakeihin maalattujen savitalojen kanssa raikastavan elon tuohon häikäisevälle keitaalle keskellä kellanruskeaa maisemaa. Tānikot, noiden käsityöläisten lahja pitkään nähdyn ajan ja vaivan jälkeen oli vain ensimmäinen punos suurempaa kuvaa, jota pikkukaupunki on varautunut.
Kadut koristanut ryhmä huolella veistettyjä koristelyhtyjä, pellavalippuja ja kolmioihin maalatut banderollit, ja jokaiseen kortteliin oli asetettu rykmentti huolella pidetyt ja lakatut Mataian veistokset, jotka seisoivat ikään kuin partioiden vakaasti ja hiljaisesti kaikkien räikeyden ja juhlallisuuksien keskellä, kuin itse suuret henget, työläispyhimykset ja muinaiset vainajat olivat itse paikalla katsomassa.
Ja kun katsoo pientä kaupunkia kokonaiskuvassa, kuinka sen maasta ja kivestä punotut talot olivat koottu tiheästi yhteen mäen päälle, kuinka kuvioidut asutukset nousivat kuin cresendo pohjoisen kukkulalle jota kruunasi kommuunin uljas rotunda temppeli ja sen ilmansuuntiin pystytetyt Ranginkivet kuin jalokivet, ajatus pyhyyden olemassaolosta voisi jopa uskoa todeksi.
Pientä matoran-kommuunin juhlatoimintaa ei seurannut pelkästään esi-isät. Veistäjän kanssa liikkui muuan toinen ihminen; Ga-matoralainen, kalastaja, ainoa sininen keskellä punaisen savea kallioiden harmata ja hiekankeltaista. Kuten kaikki olisivat arvioineet, hän ei ollut paikallinen. Muutama päivä sitten, hän oli kadonnut myrskyssä tavallisesta kalastusmatkaltaan kauaksi kotoa, ja eksynyt itäisten saarten väleihin toiselle puolelle suuria kallioita ja hiekkaa.
Hyväksi onnekseen, kalastajaa auttoi useat paikalliset matoralaiset, mukaan lukien veistäjä. Hän oli ensimmäisiä ihmisiä, joka tapasi kalastajan haaksirikon jälkeen, ja tarjosi hänelle yöpymispaikan. Siitä asti heistä ovat tulleet nopeasti ystäviä, kalastaja kertoen mitä ulkona tapahtuu ja veistäjä työstään ja yhteisöstään. Täällä kallionperät ja sen ympäröivä hiekka-tasangot olivat pitäneet pienen kaupungin salassa kaikelta muulta, kuin helmi simpukassa.
Ja minkälainen helmi se oli! Kalastaja oli kauan kaivannut jotakin toista, jonnekin muualle, ajassa sekä paikassa. Pikkukaupunki oli kunnianosoitus menneelle, ajalle jota ei enää löytynyt muualta maailmassa. Tällä sodan rippeet eivät turmelleet, eikä tuhon haavat kalvaneet. Eristäytynyt omaan pieneen paratiisiin, jota vieraslajien tuhot ja Metrulainen modernismi ei ole vääristänyt kuten tapahtui kalastajan kotimaalle ja kaikille Suuren Kaupungin ulottuvuudella.
Kun paikalliset matoralaiset saattoivat hänet ruokapöydälle, kolmen siunauksin pounamu-jadekorut kaulassaan ja punaisiin höyhenviittoihin puettu, kalastaja tiesi löytävänsä sen luvatun keitaan. Täällä kansansa riitit, tavat, työt, ja laulut olivat mitä matoralaisen kuuluu olla.
”Olet oikein onnekas, vierailija, että pääsit tulemaan juuri Kevään Pelin aikaan. Täällä ei yleensä olla todella vilkasta tapahtumaa muuten”, paikallisen killan päällikkö puhui, ja antoi tarjota juotavaa vieraalleen ruoan kera.
Musta ja harmaa Onu-matoralainen istui pöydän päässä, jonka sisältö oli vaihdettu yksinkertaisista mutta maittavista grillattujen juureksien ja kuivahedelmien salaateista suurenmoisiin savuvuoheen, ja vuohenmaidolla kastetun bataattimuhennoksen kera, kaikki paistettu maauunissa ja tarjottu tuli-lehtiin kuorittuina perinteiseen tapaan, valeltu horopitolla maustettuihin pellavaöljyihin.
”Toivottavasti ei ole liian vaatimatonta teidän makuunne”, veistäjä sanoi ystävälleen.
”Ei, ei. Oikeastaan, pidän oikein paljon tästä. Kotipuolessa kaikki maistui niin tehdasmaiselta, erityisesti lähiaikoina”, vieraanvaraisuudesta huolimatta Ga-matoralainen kalastaja kieltäytyi ottamasta vettä vuohenmaitoviinin sijaan.
Kokeneena veden taitajana, jokin paikallisessa juomavedessä kalastajasta maistui väärältä. Kuivan teollisen kaupungin tyypillisiä vaikutuksia mahdollisesti, kalastaja yritti uskotella itselleen.
”Mielenkiintoista. Me emme täällä yleensä saa ”pesijöitä”- Ah, pyydän anteeksi. Ei ollut ystävällistä”, killan päällikkö korjasi itseään ennen kuin aiheuttaisi vahinkoa ruokapöydällä.
”Ei siinä mitään, pahempaa on kuultu ”teollisilta” kotipuolellakin”, kalastaja rauhoitteli hymyllä ja naurulla, joka onnistui keventämään tilannetta. Selvästi jotkut sanastot ovat jälkeenjääneet yhteisön keskelle vanhojen tapojen mukana. Ei ihme, sillä kalastaja ei ole tavannut pikkukaupungissa muita kuin Po-, Onu- tai Ta-Matoralaisia, joiden elinkeino perustui maaperän hakkuun kuin maatalouteen.
”Tosiaan, olisiko myös hyvä aika minun tavata Turagaanne? En olekaan nähnyt häntä koko tämän ajan. Ei olisi täysin sopivaa minun pysyä täällä ilman hänen siunausta-”
Päälikkö keskeytti kalastajaa, ennen kuin tämä sai lauseensa loppuun: ”Eihän meillä Turagaa ole”
’”Eikö ole?” kalastaja yllättyi tiedosta.
”Turagamme oli kuollut onnettomuudessa kauan sitten. Killat ja Toamme pitää huolta kaikesta, kuten myös riiteistämme”, veistäjä auttoi selittämään kalastajalle, sillä välin kun päälikkö otti toisen palan bataatti-muhennostaan jota levitti hapanleipään.
”Olemme onnekkaita Toastamme. Hän oli ennen meidän naamiontakoja, kunnes sai näyn vuoren toisella puolella, ja juuri pari viikkoa jälkeen Turagamme hautajaisista. Sen jälkeen hän palasi Toana meidän luoksemme, ja tekee meille suuria urotöitä.
Juuri nytkin, hän taistelee meidän puolestamme lonkeromiehiä vastaan, ja tuo meille voittoja”
”Mielenkiintoista”, kalastaja tuumii. Kromidit ovat väkeviä taistelijoita ja ryöväreitä, riesoja monille matoralais-kunnille. Kolmellekin Toalle joukkue lonkeroratsastajia olisi haastavaa, saatii sitten yhdelle. ”Milloin Toanne palaa?”
”Kohta puolin. Hän tulee pitämään meille Pelin avajaisseremonian ja lukemaan rukoukset”, päällikkö vastasi ja putsasi siivollisesti ruoan jälkeä vieraan edessä.
”Pitääkö Toa teille seremoniaa?” Kalastaja hämmästyi, se ei ole yleensä Toa-sotureiden tehtävä toimittaa mitään matoralaisten hengellisyydestä. Heidän tarvitsi vain edustaa ja olla sitä.
”Onko se liian omituista?”, veistäjä kysyi. Olihan hän tottunut, että kalastajalle monet asiat olivat vielä aika tuntemattomia.
”Ei kai sinänsä. En vain odottanut”
”Toathan perinteisesti tulevat olemaan Turagoita jonain päivänä. Nyt sattui päivä tulemaan aiemmin kuin odotettua”, päällikkö vastasi nokkavana.
Pöydällä kaikki viimeistelivät ateriansa. Killan päällikkö kohteliaasti johdatti uutta vierastaan kaupungin läpi. Pikkukaupungin yhteisöt tervehtivät toinen käsi sydänvalossa kumartuen kalastajaa, joka kumarsi kohteliaasti myös takaisin. Kukaan ei katsonut yhtäkkistä ulkolaista pahaksi, vaan kohtelivat yhtä lämpimästi kuin toisiaankin, oli se killan jäsenet, veistäjä jonka huostaansa on ollut tai tavallinen kauppias, kutoja ja palloilija. Toisin kuin muualla ja jopa kalastajan omassa kotimaassa, täällä tavat ja etiketit elivät yhä vahvasti, jolloin jokainen uusi tervehdys oli kuin lahja kalastajalle. Hän oli aina kaivannut elätä niissä unissa, jossa korkeimmat asiat olivat oikeasti korkeita ja uljaus todellisesti uljasta
Sininen vieras huomasi matoralaisten alkavan liikkua samaan suuntaan kuin hänen ryhmäkin. Veistäjä selitti kalastajalle, että oli aika valmistautua saattamaan heidän sankarinsa paluuta.
”Toivottavasti hän pitää minun käsityöstä…”, veistäjä puhui itselleen hiljaa.
”Kyllä hän varmasti! Olithan nähnyt niin paljon vaivaa sen eteen!” Kalastaja vastasi, olihan hän kuitenkin nähnyt veistäjän työstävän sen eteen siitä asti kun oli saapunut kaupunkiin.
Mutta veistäjä pysyi vaiti.
Kaupungin raja
”Sieltä hän tulee, näen jo hänet!” Veistäjä herätti kalastajan innokkaasti. Kalastaja oli jo ehtinyt harhautua ajatuksistaan odottelun aikana.
Kallioiden sisuksista hän saapui. Punainen siluetti harmaan ja ruskella taustalla sai kansan hurraata; Heidän sankarisoturi on palannut jälleen kerran.
Toa, tulen Toa, ratsasti uljaana kikanalon selässä, molemmat puettu maalattuihin taljoihin ja villaviittoihin, jonka kristallikoristeet ja kullalla pitsityt liekkien kuviot säkenöivät keskipäivän aurinkojen alla. Kengurunorsu jokaisella raskailla askelillaan soitti huopaansa ja sarviinsa koristellut kellot ja jadekivet, jolloin jokainen maantärinä Matoralaisten jalanpohjassa tuntui kuin musiikilta.
Näkyä koristi Toan keihäässään ripustettu päät, solmittu niiden lonkeroilla keihääseen, kauterisoitu puhtaaksi. Kromidit eivät todistaneet vastusta tälläkään kertaa, ei tippaakaan verta tahrinut Toaa tai ratsuaan.
Kaikesta huolimatta, Toa jatkoi päämääräänsä riehakkaan väkijoukon seassa katse suorana ja vakaana, ainoastaan suoraviivainen käden nosto tervehdyksen merkiksi, pienet nyökkäykset huomionosoituksena, ja lyhytsanaiset lausahdukset voitoistaan ja paluustaan. Hän oli soturi, jonka askeleet eivät koskaan eranneet, ja sen takia hänen kansansa rakasti häntä. Kultainen Suuri Hau kasvoillaan, sankari oli aivan kuin Pyhän Kaupungin Toa Lhikan. Ei, vaan itse Toa Tahu, liekkien jumalsankari, myytti tuotu toteen.
Matoralaisten ihailu ja rakkaus omaan sankariinsa vaikutti myös kalastajaankin. Vielä muutamia päiviä sitten hän ei olisi uskonut näkevänsä aikaa, jolloin Toat eivät olisi hänen silmissä vain raukkamaisia teeskentelijöitä tai isoilevia sotahulluja. Ga-matoralainen oli jo pettynyt liian monesti, kuten monet muutkin.
Mutta visio tästä sankari-soturista, joka piti yllään arvokkuutta, joka ei irstaillut kunnialla ja kansansa suosiolla vaan lakonisuudella ja itsensä selittävyydellä, oli tarpeeksi saamaan jopa kalastajankin tuntemaan sanoinkuvaamattomia tunteita. Aivan kuin hänen uskonsa olisi palautettu. Tämä oli yhteisö, josta voi olla itsestään ylpeä. Yhteisö, jonka kaikkien kuuluisi seurata.
Amfiteatteri
Kevään Pelin tapaan, mittavan kokoinen amfiteatteri täyttyi matoralaisten riemulla ja juhlalla. Tämä päivä oli merkittävä vuodenvaihdos, sekä myös suuri palkkio ahkerille työläisille, jotka urakoilla tekivät jumalilleen kunniaa.
Nuoret, lupaavat ja lahjakkaat urheilijat saapuivat paraatina yleisönsä hurrattavaksi, samalla kun rituaalisoittajat tekivät tribuuttia jokaiselle pelaajalle. Kalastaja istui myös areenan katsojina, ja heilutti yhtä energisesti mukana värilippuja äänien ja konfettien seassa.
Viimein, yleisö hiljeni kun torvien soitto kuului areenan pohjoispäässä, jossa seisoi kaikkien yläpuolella kuin jalake yhteisön hengellisille johtajille tarkoitettu istumapaikka, erotettu muista tavallisesta yleisöstä sen auktoritäärillä.
Mutta Turagan sijaan, kuten kalastajalle oli kerrottu, ilmestyi tuo Tulen Toa. Sankari oli huolimatta asemastaan puettu Turagan koruttomilla kaavuilla ja pyhin symbolein neulotulla omoforilla. Toa iski punaisen valtikan saapumisen merkiksi amfiteatterin johtajan lootalla. Asetelman epätavallisuudesta huolimatta vähäkoristeinen vaatekappale ja valtikka silti toi arvokkuutta, jota kuului olla. Mitä skeptisyyttä kalastajalla oli on nyt kadonnut.
Toa toivotti urheilijoitaan ja sitten kansalaisia. Hän ylisti Suurta Henkeä, ja kaikkia Kahta sen yllä, Kolmea sen tuomaa ja Yhtä sen luomaa. Hän lauloi maailmalle kaksoistähtien edessä, kansalle Initoin alla. Kansalaiset lauloivat mukana, kun rituaalisoittajat hakkasivat pronssikelloja rukouksen tahtiin. Alhaalla, tulitanssijat korostivat jokaista nuottia suurenmoisin koreografioin. Pronssisoihdut liikkuivat kuin ne eläisivät, kuin tulikärpäset, niiden nopeat ja monimutkaiset liikkeet jota ainoastaan syntyisi kokeneiden tanssijoiden rankan mutta intohimoisen harjoituksen kautta.
Rituaalin päätteeksi, Toa piti asianmukaisen puheen, jossa hän kiittää kansalaisiaan. Hän kiittää jokaisen hiestä otsallaan kun toteuttivat työllään Suurten Henkien elämää. Hän kiittää sotureita, jotka pitivät kaupunkia turvassa hänen taistellessaan sen ulkona. Hän kiitti kaupunkia, sen keitaita jotka mahdollistivat elämää ja sen kallioita jotka pitivät ulkomaailman lian pois.
Ulkomaailma. Lika. Toa alkoi keskittyä juuri tähän.
Kalastaja, joka vielä hetken ihaili ja osallistui jokaiseen osaan rukouksissa, ei ollut täysin varma mitä ajatella kun yhteisön sankari alkoi puhua ulkomaailman turmeluksesta ja korruptiosta.
Toa jatkoi puhumalla kokemuksistaan. Hän kertoi, kuinka näki maailman, joka ei palkinnut perinteitä eikä hyveitä, ja jossa julmuus ja ahneus oli yhtä tavanomaista kuin hengitys. Tietenkin Ga-matoralainen vierailija oli samaa mieltä, mutta silti toivoi, ettei vetäisi ulkolaisena liian paljon huomiota itselleen. Kuitenkin paikalliset pitivät hänestä ja hän todisti olevansa yksi heistä.
Mitä kalastaja ei kuitenkaan odottanut, oli kun Toa, kaiken ulkomaailman pirullisuuksien nimeämisen jälkeen, alkoi kehua ulkolaisten työnsä hedelmistä. Kuinka heidän verstaat tuottivat uutta taidetta nopeammin kuin kukaan yhteisössään ja monta kertaa paremmin, ja kuinka heidän köyhimmät laulut huumasivat melodiallaan siinä missä yhteisönsä parhaimmat muusikot vain tyydyttivät. Kuinka ulkomaailmassa rohkeammat olivat rohkeampia, älykkäimmät älykkäämpiä, komeimmat komeimpia, ja ahkerimmat ahkerampia.
Kaikki tämä, vaikka kuinka irstaat ulkolaiset olisivat, ja silti olivat parempia kuin yhteisönsä, joka eli kaikkien hyveiden mukaan. Se oli yksinkertaisesti, minkälainen maailma oli. Mikä oli tavanomainen, keskinkertainen.
Siitä eteenpäin, Toa alkoi puhua keskinkertaisuudesta, matalista standardeista jolla kaikki elivät ja harvat kykenivät parempaan. Hän puhui saamattomuudesta, kuinka jokainen suunnitelma, tahto ja vallanhimo romahtavat todellisten pettymyksien, laiskuuden ja voimattomuuden edessä. Hän puhui ajasta, jota jokainen hengittävä hetki kulutti ruumista ja mieltä kunnes mitään ei enää jäänyt, paitsi ikuiset kysymykset ja keskeneräisyydet.
Hän nimesi ihmisiä, yksitellen; Kaikki ne joilla ei ollut mitään merkitystä minkään maailmankuvan loppukaavoissa.
Karjapaimen, joka oli kaikille nimetön.
Mainari, joka marssi hämärässä näkymättömänä.
Käsityöläinen, jonka teokset olivat yhdentekeviä, oliko niitä vai ei.
Kaikki olivat ainoastaan tuomittu olemaan vain tykin tuhkaa, historian redundanssi. Kaikki, joilla jos sielua olisi, oli kuollut vuosia sitten ja tulee kuolemaan jättämättä mitään täällä tai toissa puolella.
Toan saarnaukset olivat raakaa ja häikäilemätöntä, tavalla jota kalastajakaan ei osannut edes käsittää tai uskoa. Kaiken järjen mukaan tällainen haukkumissessio, näin pitkälle vedetty äärimmäinen pessimismi ja ihmisviha olisi vitsi; naurettavia hourailuja jota kuka tahansa kuulisi jokaiselta kadunkulmalta laatikon päältä seisovalta mukaprofeeetoilta. Sen sijaan hän katseli ympärilleen, jossa jokainen katsoja vain hiljaisesti hyväksyivät kaiken, mitä pyhin sankarinsa sanoi. Jokin tässä ajassa ja paikassa juuri näiden ihmisten kanssa hakkasi hänen sydänvaloa kovemmin. Hän kykeni ainoastaan kuuntelemaan, hämmentyneenä ja jopa ahdistuneena enemmän kuin koskaan elämänsä aikana. Se oli pimeää puhetta, joiden adjektiivit olivat runollisia pirullisin tavoin.
Viimein, Toa puhui kuolemasta, ja hän ei lakannut puhumasta kuolemasta. Elämän loppu, ajatuksen päätös, se jota kaikkia odottaa mutta kukaan ei ansaitse. Rangaistus kaikille, joiden synti oli edes olla olemassa ajattelevana olentona tässä maailmassa. Toiveet ja haaveet, riemu ja taistelu, saavutukset ja muistit, kaikki turhaa. Kaikki se on vain lieveilmiö siinä todellisessa narratiivissa, jonka alku ja loppu on vain ja ainoastaan loputon pimeys, loputon mitättömyys, loputon kärsimys. Toa puhui, saarnasi, jopa kiljui jokaisen tyhjän hetken jota odottaa kaikkia. Kuvaukset olivat suorastaan innovatiivisia, miten ne osasivat kosketella kuulijoiden herkimpiä kohtia, laskelmoitu tekemään eniten vahinkoa kirouksin, joka ei voinut olla mitään muuta kuin epäluonnollinen.
Se oli kärsimys, jonka jokainen matoralainen pystyi kuvittelemaan ainoastaan murto-osan, ja sekin riittää alistamaan kenet tahansa säälittäväksi raunioksi. Jokainen matoralainen yleisössä, niinkin paljon kuin sietivät totuuden itsestään eivät enää voineet hyväksyä ajatusta loputtomuudesta. Kalastaja tunsi, kuinka kaikkialla jokainen kuuntelija alkoivat väristä pahimmasta pelosta, jonka ovat kokeneet.
Vapinaa seurasi nyyhkytykset, jotka eskaloituvat itkuksi. Sen kakofonia ei onnistunut peittämään alleen Tulen miehen myrkkyä ja limaa jota syöksi, kaikki liat taottu konseptien muotoon. Se oli saaste, joka oli juurtunut syvälle arpien alla, jotka nyt Toa kaivoi ylös takaisin polttavaan valoon. Käsittämätön tuska, joka ei koskaan elpynyt.
Matoralaiset, työläiset jotka vielä ylpeinä seisoivat perinteidensä päällä, olivat sortuneet totaalisiksi ihmisraunioiksi, eivätkä voineet muuta kuin parkuen anoa lopetusta, jota ei tullut eivätkä sisimmissään halunneet tulevan. Lopetus, päätös ja tuntematon, kaikki tämä joka painoi elävän ihmisen mielessä, oli nyt satakertainen, ja se huumasi Matoralaisia kuolon vimmaan.
Kalastaja säikähti, kun useat katsojista kaatuivat heidän istuimestaan, parkuen sikiöasennossa tuolien alla oman likansa ja kyynelenteensä seassa. Tuomion kiihkossaan monet vain hakkasivat päätään lähimpää kiinteää materiaalia vasten verilleen, kunnes luhistuivat tajuttomina lattialle.
Tulen Toa luovutti kaiken hillinnän mitä hänellä olisi ollut, hänen puheensa ylittänyt järjestyksen rajan kun Toa kiljui jokaisen sanan kuin ruoskisi sillä kuulijaansa. Loputtomalta tuntunut epätoivo ja kammo nousi ennen näkemättömään skaalaan kun punainen soturi, jota he rakastivat kaikella, kirosi heitä mahdottomilla peloilla.
”Arvoa ei ole; Ainoastaan Pettymys. Pettymys on Totuus”
”Sielua ei ole; Ainoastaan Mitättömyys. Mitättömyys on Totuus”
Juuri silloin, Toa lopetti. Kun viimein matoralaiset huomasivat tämän, heidän ääni lakkasi aallon lailla. Kuin he olisivat vetäneet taas henkeä, matoralaiset, Ga-matoralainen kalastaja lukuun ottaen, sai viimein edes hetken armonajan.
Tulen Toa nosti sauvaa aurinkojen suuntaan, ja huusi viimeisen siunauksensa.
”Eläköön Kohtalo! Siunatkoon Suuri Henki!”
Jokainen matoralainen, kalastaja lukuun ottamatta, nousivat tuolistaan, heidän kätensä korottaen myös kohti kaksoistähtiä, noita Suuren Hengen silmiä. He huusivat yhtä aikaa, yhtä suurella kiihkolla, rukoilleen jumalaansa katsomaan heitäkin päin, kunnes heidän äänihuulensa viimein antoi periksi.
Yhtäkkiä, he istuivat takaisin paikoilleen ja palauttivat huomionsa takaisin areenalle, jossa urheilijat aloittivat kilpailun. Urheilijat, jotka vielä äskenkin olivat parkuneet yleisön mukana olemassaolostaan, pelasivat peliään eivätkä yhtä lailla näyttäneet kyseenalaistavan mitään. Mutta vaikka niinkin järkyttävästi yhteisön asukkaat vaihtoivat mielialaansa, kalastaja silti huomasi session vievän paljon heistä, kun kilpailijat konemaisesti potkivat palloaan ja yleisö hädin tuskin kykeni hurraamaan joukkueensa voittoa.
Kalastaja ei kyennyt keskittymään peliin hetkeäkään, kun jokainen ratas hänen mielessään vain kiihtyi.
Mitä hittoa juuri tapahtui.
Peli oli päättynyt ilman mitään suurempaa ongelmaa. Auringot laskivat kallioiden taakse ja Matoralaiset olivat hitaasti ja aavemaisen hiljaisesti siirtyneet takaisin koteihinsa. Kalastaja ei voinut muuta kuin seurata ihmisaallon mukana ilman vastalauseita. Jokainen heidän kasvoissaan oli selittämätön uupuminen ja sieluton katse, eikä sininen vierailija halunnut tehdä mitään mikä saattaisi johtaa tukalan jännitteen räjähtämästä käsistä.
Kalastaja seurasi veistäjän kanssa takaisin hänen taloonsa, jossa veistäjä palasi heti töidensä kesken. Pitkän hiljaisuuden jälkeen, veistäjä yritti pakottaa hymyn kasvoihinsa ja aloitti keskustelua taas kalastajan kanssa.
”Eikö ollut upea peli?” Veistäjä kysyi kalastajalta. Po-matoralainen yritti pitää äänensä pirteänä, mutta säröili liian ilmiselvästi ollakseen aito. Ga-matoralainen ei osannut vastata kuin nyökkäyksellä, ja palautui takaisin mietteihinsä
”Tuo seremoniapuhe, se minkä Toanne piti…”
”Mitä siitä?” veistäjä kysyi takaisin.
”Siis, teettekö tuota joka kerta?” kalastaja jatkoi.
”Kyllä. Se on hyvä. Toamme tekee hyvää työtä, hän pitää perinteemme yllä”, veistäjä vastasi ja kääntyi takaisin työnsä ääreen. Kalastaja kuuli tämän äänensä väreilevän hieman, se oli tarpeeksi kalastajalle merkiksi eikä laantunut.
”Mutta mikä tuo puhe oli? Ei se ole perinteiden mukaista, tekeekö Toanne tuota joka juhlapäivä?”
”Ei yleensä juhlapäivinä”, veistäjä ei edes vilkaisutkaan kalastajaa päin vastatessaan. ”Toamme puhuu… noista asioista kaikille vain temppelissä.”
”Mutta eikö se sinun mielestä ole yhtään kummallista?” Kalastaja kysyi takaisin.
Mutta kalastajan kyselylle veistäjä ei reagoinut. Hetken kiusallisen hiljaisuuden päätti veistäjän sanat kääntämättään katsetta irti veistoksesta.
”Kuule, täälläpäin me emme kysy kysymyksiä”, veistäjä sanoi.
”Mutta-”
”Ainoat kysymykset ja miettimiset tarvitsevat vain olla Velvollisuuteeni liittyvät. Ei mitään muuta. Ei minulla tarvitse olla ”mieltä” mistään”, veistäjä näpäytti kalastajalle. Kalastaja yritti, mutta veistäjä vain torjui takaisin tunteettomana, tai ehkä pikemminkin väsyneenä.
”Ymmärrän, anteeksi kuin kysyin”, Ga-matoralainen vieras joutui tyytymään ettei kysymyksiinsä tulisi vastauksia.
Veistäjä kaatoi vettä kuppiin ja tarjosi sitä kalastajalle, joka ystävällisesti oli kieltäytynyt uudelleen. Po-matoralainen siirtyi takaisin katsomaan taidettaan, ja jatkoi katsomista. Hän katseli, tarkkaili, tuijotti. Hän ei liikkunut paikaltaan, eikä tehnyt mitään muuta.
Koko sen ajan kalastaja jäi istumaan penkillä, eikä yrittänyt sanoa mitään tai tehdä mitään. Ga-Matoralainen kuvitteli, että jos antaisi aikaa, joko hän tai veistäjä keksisivät jotain sanottavaa.
Ehkä tämä jopa puhuisi areenan puheesta, tai ehkä ei. Ehkä jotain juhlasta; ehkä he päättäisivät yhdessä unohtaa vain koko jutun ja lähteä yhdessä viettämään aikaa. Ehkä he voisivat pitää hauskaa festivaalivaloissa. He voisivat puhua omien kotiensa festivaalien perinteistä. Voisivat ottaa jotain, katsoa valoja, pelata palloa. Kaikki tämä ”ehkä” oli oikeastaan yhdentekevää. Sinä hetkenä kalastaja ainoastaan haluaisi, että tämän tukalan hiljaisuuden lopettaisi jotain.
Ja kuin tilattuna, yhtäkkiä veistäjä otti molemmilla käsillä käsityönsä pöydältä.
Hän viskoi sen lattialle. Kova rysäys. Kalastaja sätkähti mietteistään ja oli täysin hämmentynyt veistäjän toiminnasta
”Mitä ihmettä? Miksi tuhosit sen?” kalastaja nousi tuolistaan ja katseli rikkinäisiä kiven graniitin sirpaleita lattialta. ”Se oli oikein hieno.”
”Ei se ole. Se on puuttuvainen. Keskinkertainen. Ajanhukkaa”, veistäjä torjui kiivaasti. Jokainen sana väreili kuvaamattomasta vihasta jolla ei ollut ulkoista kohdetta. Palaset lensivät ympäri taloa kun kalastaja ei voinut kuin katsoa täysin hämillään veistäjän tekoa. Kalastaja yritti väittää toisin, mutta veistäjää ei enää voinut omatuntoa pelastaa kukaan. ”Et sinä voi ymmärtää! En ole mikään. Olen vain hyödytön roska, ja kuolen hyödyttömänä roskana! Ja kun kuolen, tulen vain kärsimään lisää!”
Jokainen sana veistäjältä tuntui hänelle raskaalta ja vain vievän enemmän voimaa itseltään. Hän lyyhistyi kunnes vaikutti tuskin tuntuvan enää pystyvän olemaan jaloillaan ellei vasara olisi pysynyt tiukasti veistäjän kädessään.
Matoralainen viimein kääntyi kalastajaa kohti, joka alkoi kävellä hitaasti taaksepäin kun veistäjä horjui ja karjui vasara kädessään, uhaten minä hetkenä osuvan johonkin muuhun. Piankin, veistäjän maaninen katse siirtyi muualle kalastajan helpotukseksi. Sen silmiin osuivat hänen muut teokset, osa keskeneräisiä ja osa ei. Syvä hengitys, läähätys. Veistäjä nosti vasaransa.
Kaksi moukaria, sitten kolmas.
Joka ikinen veistos, reliefi ja kaiverrus oli palannut maahan josta se tuli. Nuo teokset, jotka kuvasivat ja edustivat matoralaisten sielullista eloa, olivat nyt vain jätettä ja likaa lattialla.
Kalastaja ei voinut kuin katsoa sivusta seinän nurkassa. Hämminki ja pelko lamaannutti häntä tekemästä tai sanomasta mitään, kun ihmistä jota oli luullut leppeäksi ja hiljaiseksi muuttui silmiensä edessä. Ennen kaikkea kalastaja pelkäsi itsensä puolesta.
Pian yhtä nopeasti kuin veistäjä oli päässyt vimmaansa, yhtä nopeasti hän lopetti. Veistäjä jähmettyi ja vain seisoi hetken tuhonsa keskellä. Hän pudotti vasaransa kädestään ja kuin transsissa alkoi marssia ulos talosta.
Kalastaja ei seurannut perässä kunnes sai uskoteltua itsensä, että olisi ollut mahdollisesti turvassa.
Kalastaja vaelsi kaupungin festivaalivalojen täyttämillä kaduilla etsien ystäväänsä. Askelet kaikuivat ilman vastausta. Juhlallisista koristeista ja valaistuksista huolimatta, kukaan ei ollut teillä nauttimassa siitä. Torit, jossa olisi myyty juhlapäivälle suunniteltuja pienesineitä, naposteltavien ja pelejä vain alleviivasi kalastajan yksinäisyyttä autiolla foorumilla. Ihmisiä silti selvästi oli, siitä näki savitalojen ikkunan valoista. Ovet kuitenkin pysyivät tiukasti kiinni eikä ketään tullut ulos, vaikka kalastaja huutaisi ja koputtaisi kuinka paljon. Kukaan ei halunnut olla ulkona pimeässä, jos pimeää lyhtyjen ja valokivien alla pilkistäisi edes läpi. Aivan kuin he yrittäisivät välttää yötä kuin ruttoa.
Kaikki Ga-Matoralaisen vierailijan ympärillä tuntui kuin usvaa. Yksin jätetyt Kevään Pelin festivaalien koristeet hämärtyivät yhteen, jotka eivät enää tunnistautuneet niiksi tutuiksi juhlallisiksi symboleiksi kalastajan mielessä. Kaikki tilannetaju mureni kun kalastaja joutui kaiken tämän omituisuuden sisäistämään samalla kun mielessään painoi vieläkin kaikki, mitä tällä päivällä oli kokenut. Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Kuka heidän Toa oli, mistä hän oppi puhumaan näin? Ovatko asukkaat tehneet näin joka vuosi? Joka juhlapäivä? Kuinka kauan he ovat eläneet näin?
Kaikki nämä kysymykset vaivasivat, eikä vastalääkettä olisi löytynyt, ellei kalastaja kääntynyt sinä hetkenä katsettaan kukkulalle, kylän pohjoisen kulman keskipiste, jossa koko kylän temppeli oli rakennettu.
Siellä, missä Turagat yleensä oleskelivat. Tai tässä tapauksessa, muuan Tulen Toa.
Temppeli
Mahonkiovet narisivat marmorilattiaa vasten, jonka jälkeen Ga-matoralaisen askeleet kaikuivat rotundan temppelin tiili-seinistä. Yllätyksenä kalastajalle, pyhäkkö oli autio valaistuksista huolimatta, ketään ei ollut paikalla hänen lisäksi. Se ei myöskään ollut yhtä viileä kuin kotimaassaan, vaan lämmin. Ta:lainen kulttuuri edusti itseään vahvasti suurella tulikuopalla keskellä pyöreätä lattiaa. Suuren liekkien lisäksi sarja säännöllisesti asetetut kynttilät ja messinkilyhdyt olivat sen vasalleja, varmistaen kolmiväriset seinämaalaukset pysyvän näkyvissä läpi päivän ja yön.
Kynttilänvalossa kalastaja joutui ajattelemaan enemmän, hän ei ole miettinyt ideaansa eteenpäin. Olisiko fiksua kysyä Toalta suoraan asiasta, vai pitäisikö edes yrittää korua sen vihjailuihin? Hän ei tunne Toaa, ja oikeastaan hädin tuskin tätä yhteisöäkään päivän tapahtumien jälkeen. Kalastaja päätti, että yrittäisi ensin etsiä mahdollisia vihjeitä pikkukaupungin historiasta, ehkä jokin siinä avaisi lisää. Kuitenkin temppelit myös usein majoittivat myös matoralaisten historian.
Kalastaja seurasi pyhäkön seinämaalauksia. Kuvaukset historiasta ja työnväen pyhimyksistä, sekä tyypilliset että epätyypilliset. Mata Nuin tulo, Kolmet hyveet, Pyhimmät Kuusi Suojelijaa… Kaikki nämä sekä pienemmätkin olivat taottu jokaisen matoralaisen muistivarastoon nuoruudesta asti.
Mutta seinämaalaukset mikä herättäisi huomiota olivat ne, jotka ovat menetetty Uljas-Uuden-Suunnan myötä syystä tai toisesta. Kuvaukset Aurinkojen Soturista, joka vei eniten tilaa kiinteistöstä muun maailman epäsuosiosta huolimatta. Kuvauksia Suuresta Puhdistuksesta, jossa ”Nimettömät” olivat nousisivat maan sisältä pyyhkimään kaiken. Maalauksia varjoista, mullistuksista, ja kuolemista jota paikoitelleen vaihtelee varoittavan faabelin ja uhkailevan tulevaisuuskuvan välillä. Temppelissä myös oli maalattu paljon kalastajalle tuntemattomia asiota. Maalaus, jossa suunnattomat varjot kaappasivat ja kiduttivat harjaselkäisiä olentoja, ja lopulta muuttivat ne piruiksi naulaten ruuveja niiden päihin. Toisessa esiintyi useita kuvioita käärmeistä ja linnuista, kulminoituen punaiseen henkilö sinisillä kasvoilla, joka tanssi kuun alla.
Muraalit, vaikka eivät vastanneet kalastajan kysymyksiin, olivat hyytäviä, enemmän kuin mitä olisi sallittu nykyään tai edes mihin Ga-matoralainen oli tottunut. Mutta mikä lopulta käänsi hänen huomionsa, oli omituinen patsas temppelin kaakkoisessa kulmassa. Se oli ainoa piste koko pyhäkössä, joka jostain syystä ei ollut kynttilöitä eikä muu valo koskettanut.
Sininen matoralainen otti lähimmän kynttilän sen jalustimesta ja valaisi sitä pimeässä seisovaa toteemia. Kynttilän liekki heijastui sen hopeasta pinnasta, kuin puhdas teräs mutta ei ihan. Kuin hyönteisenkuorta. Toteemi oli suuri, isompi kuin matoralainen, jopa korkeampi kuin monet Toat, ja oli muodoltaan kuin Rangikivet tai Mata-paalut, mutta ei myöskään täysin.
Kalastaja yritti kaivata vaatimattomasta muistista edes pienintäkään vinkkiä mikä tämä toteemin alkuperä voisi olla. Se muistutti Athien luomukselta, mutta ei aivan. Liian luonnollinen. Hän muisteli nähneen hitusen samankaltaisen muotokielen Nynrahin aaveilta, mutta hekin ovat Mata Nuin uskoisia kuin hänkin, ja sitä tämä toteemi ei voinut olla. Tai ainakaan mihin hän olisi tottunut. Se saattaakin myös olla jokin omituinen Mata Nui uskon sivuhaara, johon ei ole törmännyt. Olihan kuitenkin etelässä kuultu paljon samankaltaisista, kitiineistä tehdyistä esineistä.
Kysymykset nakersivat kalastajan mieltä, hänen katseensa vaelsi alas etsimään vastauksia muualta. Toteemin alusta ei ollut myöskään tavallinen kivenlohkare, vaan oli muodoltaan kuin Toien Suva, tai jopa mahdollisesti oli Suva. Ainoa ero tavallisista Suvista oli toteemia ympäröivä syvänne, jossa kynttilän valo peilautui väreilevästi. Ga-Matoralainen tajusi sen olevan vettä, mikä yllätti kalastajaa. Yleensä vain Ga:laiset alttarit vuosivat vettä. Kalastaja myös huomasi, että vasemmassa kulmalla oli koristanut jotain, ainoa esine yllättävän koruttoman pedestaalin päällä.
Se muistutti naamiolta, mutta ei ollut Kanohi jota kalastaja olisi tunnistanut. Se ei ollut täysin metallinen, vaan oli tehty jostain muusta. Se näytti matalta, pehmeältä. Se muistutti lihasta.
Kalastaja kosketti sitä.
Kalastaja romahti temppelin kylmälle marmorilattialle. Jokainen synapsi paloi tulenkuumana kun Ga-matoralaisen aivot yrittivät ja epäonnistuivat käsittelemään suunnatonta psykologista painetta. Sanoinkuvaamaton kauhu lävistivät hänen hermostoa kuin tuhannet naulat, tuska joka kukaan elävä ei olisi kuulunut kokea. Kalastaja tunsi kuin sularauta olisi sisällään, hänen sydän kuin painettu alasimen alle.
Ga-Matoralainen ei osannut laskea, kuinka kauan kului, kunnes Toa oli palannut takaisin temppeliin. Tulen Toa toi kynttilän ja sytytti sillä temppelin muut kynttiläkoristeet metodisesti, ja jatkoi sen jälkeen rukouksiaan toteeminsa edessä. Ei, ei rukoillut. Hän puhui sille. Vastaisi siihen, kuin se olisi ihminen. Ihminen, jonka jokaiseen hiljaiseen käskyyn Toa vastasi myöntävästi. Hän ei ollenkaan edes näyttänyt piittaavaan lattialla lojunutta vierasta kalastajaa, joka ei laittamaan minkäänlaista vastusta käsittämättömälle ahdistukselle kuin vain tärisemään marmorin päällä kuumeessa.
Ga-Matoralainen olisi kysellyt itseltään, miksi Toa ei reagoinut yhtään paikassa olostaan, ellei hänen keskittymisensä olisi kokonaan muukalaisen tunnetilan riistämä.
Toan rukoukset keskeytti oven koputus. Pelastus, kalastajan miete onnistui lävistämään pelon muuraamat vallit. Ehkä nyt joku voisi auttaa häntä.
Oven takaa paljastuikin Kaukau-kasvoinen Po-matoralainen asukas. Se oli veistäjä ystävänsä, ihminen joka antoi kalastajalle yöpymispaikan. Mikä onni.
Toa toivotti veistäjän sisään. Veistäjä marssi temppeliin, juuri palavan tulikuopan eteen. Hänen olisi pitänyt nähdä kalastajan hytisevän kehon lattialla, mutta veistäjä ei tuntunut edes huomaavan Ga-matoralaista kituvan Suvan edessä. Vaikka kalastaja oli niin lähellä Po-matoralaista, niin näkyvä kuin voisi olla, veistäjä ainoastaan keskittyi puhumaan Toalleen.
Veistäjä puhui työstään, miten hyödyttömäksi tunsi itsensä ja kuinka ei ole päässyt minnekään kaiken uurastuksen jälkeenkään. Toa vain kuunteli hiljaa, ja ainoa ihminen, joka olisi voinut lohduttaa veistäjää ei kyennyt liikkumaan paikaltaan.
”En halua enää elää näin”, veistäjä luhistui Toansa eteen, ja polvillaan anoi häneltä. ”En halua kuolla. Haluan, haluan olla suurempi kuin kaikki. Haluan Kohtalon, oikean Kohtalon.”
Veistäjä alkoi itkeä sankarinsa edessä. Hänet oli rikottu ja hän enää voi vain anoa palaset ennalleen. Toa otti askeleen ja pehmeästi polvistui Matoranin tasolle, ja laittoi kätensä tämän olkapäähän. Hän rauhoitti veistäjää.
”Lapseni. Huomenaamuna haluan, että tulet mukaani. Vien sinut kallioiden toiselle puolella. Siellä on… Eräitä, jotka tulevat vastaanottamaan sinut. Voivat auttaa.”
”Auttaa?” veistäjä putsasi kyyneliään.
”Auttaa meitä kohti valoa”, Toa nousi takaisin jaloilleen, ja jatkoi nyt suurellisempaan sävyyn. ”Et tule olemaan ainoa. Mukaasi tulee muitakin, hekin haluavat samaa kuin sinä. Olette onnekkaita ja viisaita. Olette nähneet Totuuden ja haluatte enemmän.”
Toan silmät lasittuivat. Hän alkoi elehtiä suurellisin tavoin kuin profetia.
”Nyt teistä tulee suuria. Olette Kohtalon lähettejä.”
Veistäjä nyökkäsi ja hymyili lievästi takaisin. Hän kiitti Toaa opastuksesta. Toa saattoi Po-matoralaisen käsityöläisen kohti temppelin ovea. Kalastaja halusi huutaa, luoda mitä tahansa ääntä saadakseen ystävänsä huomiota, mutta tämä edes katsettaan kääntämättä vain lähti temppelistä ulos.
Veistäjä sulki oven perässään, jättäen Tulen Toan ja maassa vapisevan Ga-Matoralaisen. Toa näki tämän merkiksi viimein siirtää huomioonsa lamautuneelle kuokkavieralle.
”Iltaa sinullekin, ulkolainen. Emme olekaan puhuneet vielä”, Tulen Toa sanoi kalastajalle. Kalastaja yritti uudelleen kaikella voimallaan nousta takaisin jaloilleen, mutta hänen kehonsa ja mielensä käytti jokaisen voimavaran. Kalastaja ei voinut kuin vain katsella, kun Tulen Toa jätti varjonsa hänen ylle. ’
Silloin, kalastaja huomasi, että jokin Toassa on muuttunut.
Tuo naamio. Milloin hän laittoi sen päälleen?
”Et tarvitse nousta ylös. Voin odottaa”, Toa sanoi rauhoittavaan sävyyn, jossa piilesi liian selvästi ivan tunne. Hän otti vierestään kupin, joka oli lojunut Suvan vieressä, ja kaapi siihen vettä alttarin syvänteestä. ”Et tarvitse jäädä yksin pimeään kauaa.”
Pian, kalastaja ymmärsi.
Ranta
Hiekkamyrsky, se tästä vielä puuttuikin, tuumi Valon Toa.
Rutiini rantautuminen ja veneen sitominen päätyikin suuremmaksi työksi kun sorainen hurrikaani piiskasi soturia ja rankaisi tämän ajoitusta huonolla näkyvyydellä. Valotun onneksi, vaikka hän kävelisikin täyspimeässä, jota hän ei tietenkään oikeasti haluaisi, se ei olisi estänyt häntä navigoimaan itseään oikealla reiteille.
Kullanvärinen Toa tiukensi haalean huivinsa kasvojensa ympärille. Linssit silmässä ja hattu tiukasti kätensä alla, Valon Toa ja alkoi talsia hiekan läpi.
Kävelyreissu tapahtui pitkään, suunnitellut minuutit uhkasivat muuttua improvisoiduiksi tunneiksi. Pian etsintä saikin päättyä, kun Valottu löysi ne oikeat kallion muodot horisontissaan. Ne olivat ensimmäinen osa johtolankaansa, joka toivon mukaan punoutuisi jonnekin. Valon Toa piti kättään kallion seinässä ja luotti siihen ohjaamaan tietään punakeltaisessa monsuunissa, jossa näkee vain muutamia metrejä kerrallaan.
Ei kulunut kauaa kunnes Valon Toa havaitsi halkeaman kivessä, joka paisui pian aukeamaksi, luolaksi. Ovi löytyi kallion toisella puolella, josta alkaisi Valotun etsinnän seuraava sivu.
Kalliot suojasivat tarpeeksi hiekkatuulista, että Valon Toa osasi paljon paremmin itsensä paikoilleen. Hyvä niin, koska muutoin Valottu ei olisi tiennyt miten reagoisi jos olisi nähnyt vain pelkästään aavemaisia varjoja näistä tyhjistä talonraunioista keskellä ankaraa soran usvaa.
Valottu otti askeleita hiekan peittämän kadun päällä, joka kuului ennen nähtävästi matoralais-yhteisön asutuksille. Savista ja kivistä punotut talot olivat koottu tiheästi yhteen. Hiekasta ja ajasta huolimatta rakennelmista silti pilkahti entisen värikkäiden kuvioiden jälkiä. Paikka oli kylää isompi, ehkä enemmänkin pieni kaupunki.
Kaupunki oli autioitunut, jo hyvin pitkään. Jäljet eivät näyttäneet, että asukkaat olivat lähteneet hätiköinnissä. Vaikka se oli nähnyt parempaa aikaa, jälkiä taisteluista tai suurista luonnonmullistuksista ei ilmennyt. Jos mitään, paikat olivat aivan liian siistejä, ollakseen jätetty minkään suuren pulan takia. Ei, kaupunki oli jätetty suunnitelmallisesti.
Valon Toa vaistonomaisesti suunnisti itsensä mäkeä ylöspäin, pohjoisen kulman rakennukseen. Sen suurellisesta tyylistä ja tutusta eleganttisuudesta Valottu päätteli helposti paikan temppeliksi. Toa marssi portaikoista ylös suoraan portille, ja työnsi sitä varovaisesti raolleen, kunnes tunsi olonsa tarpeeksi turvalliseksi avata sitä tarpeeksi astuakseen sisään.
Tyhjän, pölyisen sanktion sijaan Toaa tervehti jotain muuta; elävä tulikuoppa, jonka edessä lojui yksi ainoa Turaga riekaleiden taljojen ja silkkien alla.
Hän oli, ketä Valon Toa oli etsinyt.
Valottu istui polvilleen ja tervehti kunnioittavasti Turagaa:
”Iltapäivää teille, Turaga. Olen Toa Domek. Olen tullut kaukaa etsimään tietoa”
Ei vastausta. Raihnainen Turaga katseli tyhjästi leimaavia liekkejä edessään, täysin elottomana. Ilman hengityksen merkkejä hänet olisi helposti voinut uskoa raadoksi. Valottu ei kuitenkaan lannistanut.
”Olin käynyt tapaamassa eräitä Xialta. Olen kuullut, että sinulla on ollut yhteyksiä ja kanssakäymisiä tiettyjen tahojen kanssa sieltä. Ja myös joitain tiettyjä muualtakin…”
Ei yhäkään vastausta. Tuli yhä vain poltti ja paloi. Valon Toa otti hilparinsa esiin, ja kahdella avoimella kämmenellään tasapainotti sitä Turagan edessä. Valottu laittoi sitten hilparinsa lattialle, ja työnsi sen pois kätensä ulottuvuudelta.
Tulen rasahdus viimein katkesi kuivan ja voimattoman hykerryksen kaikuun, kun Turaga nauroi niin paljon kuin hänen keuhkonsa enää antoivat, joka ei ollut paljon.
”Luuletko poika etten tiedä. Toat ilman asettakaan ovat silti Toia”.
Turaga viimein puhui. Hänen äänensä oli kuin tuhkaa, se ei kuljettanut minkäänlaista voimaa ilman vastareaktiota, kun joka kolmas sana tuntui päättyvän yskinnän alkuun.
”No, yrityksestä sentään säälipisteitä”, Valon Toa vastasi leveällä hymyllä. Ennen kaikkea oli tärkeää saada Turagan viimein jatkamaan nyt kun jää oli rikottu.
”En tullut lopettamaan mitään. Haluan vain tietää, mitä sinä tiedät. Olen kuullut, että sinulla on ollut yhteyksiä Säätiön kanssa”
Turaga ei taaskaan vastannut. Vaistonomaisesti, hän osasi pitää suunsa supussa juuri silloin kun Valottu olisi vähiten kaivannut. Jälleen kerran vain kokko pysyi ainoana kumppanina. Turaga tuijotti Toan hilparin suuntaan. Toa-soturi seurasi ukon epäkuollutta katsetta, kunnes hänen silmänsä vaelsi aseensa suunnasta kammion toisen alttarin. Se oli Toa-Suva, paksun pölykerroksen alla. Täysin koruton ja tyhjä, Toa ei tuntenut mitään voimaa hehkuvan sieltä mitä sillä olisi kuulunut olla.
”Hän vei sen.”
Valon Toa melkein säikähti Turagan yhtäkkiseen kuiskimiseen raskaan hengityksensä alla.
”Hän vei sen, minun toteemini”, Turaga jatkoi, mutta Valottu ei ollut varma oliko se tarkoitettu hänelle. ”Hän otti sen takaisin kun ihmisiä ei enää ollut. ”
”Mitä ihmisiä?” Valon Toa kysyi.
”Kaikkia”, Turaga vastasi matalalla äänellä, ”kaikki he, joita autoin kasvattamaan”
Toa yritti tunnistella vanhan miehen äänensävystään, jos siitä saisi mitään irti.
”Nyt en ole mitään, en mitään ilman toteemia. Ei enää kuiskauksia. Ei enää ääntä. Olen hyödytön, turha. Säälittävä ihmisjäte, saamaton nilkki”, Turagan katse liukui pois päin Suvasta, kuin häpeäisi mitä on tapahtunut.
”Hei hei, olet Turaga, eikö se merkitse jotain?” Valon Toa vastasi, yrittäen parhaansa ohjata Turagan ajatukset pois mistä ikinä noidankehästä hän on joutunut. ”Kaikki viisaudet ja kokemukset jota kenelläkään muilla ei koskaan olisi tai muistaisi, Sehän on aika hyvä”.
Valotun huomiolle, tulimies vain käkätti ja yksi takaisin. Tätä ei kiinnostanut enää omat ajatukset ja muistit.
”Mitä viisaudesta, mitä kokemuksista. Kuka hyötyy siitä, minkä kaikki kuitenkin unohtavat. Onko sotia päättynyt? Onko petoksia vähemmän? Onko ahneus ja itsekkyys vain unta? Kukaan ei opi”, Turaga käänsi katseensa Toan aseeseen. ”Vain tuo merkitsee mitään. Se on se kipu. Ansaittu kipu, oikeutettu rangaistus.”
”Hei hei”, Valottu yritti lohduttaa taas. ”Vannon, että mitä ikinä tapahtui, et ansaitse sitä.”
”Mutta se on mikä kuuluu tapahtua. Minä haluan sitä, haavin sitä. Rakastan sitä”, Turaga torjui Valotun kaikkia yrityksiä.
”Miten niin rakastat?” Valon Toa oli pudonnut kokonaan kärryiltä ukon kanssa.
”Etkö rakasta kipua? Etkö halua sitä? Etkö halua totuuden kosketusta? Kuulla kuiskaukset?”
”En ehkä tuollaisia totuuksia sentään”
”Kaikki Totuudet ovat kipua”
Turaga silmät kohdistuivat viimein Valottuun tulen läpi. Vanhuksen katse sinä hetkenä, verrattuna hänen edelliseen olotilaansa, muistutti aivan liian lähellä elollisuutta huomioiden puheaiheensa sisällöstä.
”Ja siksi hän vei minulta voimanikin. Tuleni ja lihani. En ollut puhdas, tuli on vain irvikuva. Hän vei toteemin, hän vei voimani, hän vei kaikki.”
Turaga alkoi hourailla, vaikka hänen ääni kuulosti yhä yskäiseltä kuiskauksilta. Vanhasta miehestä näki, että olisi alkanut elehtiäkin ellei hänen heikko kehonsa olisi antanut periksi.
”En ansaitse toteemia. En ansaitse kuulla ääniä. Kipuni on irvikuvauteni Totuus.”
Niinpä niin, Valottu tuumi. Hullu Turaga, se tästä yhtälöstä vielä puuttuikin. Siat lentävätkin liian usein nykyään. Valon Toa ymmärsi, ettei reissusta paljastuikin turhaksi. Mitä ikinä vanha pappa tiesi, sillä ei enää olisi hyötyä. Soturi nousi ylös jaloilleen ja päätti myös oman mielihyvän vuoksi aloittaa paluumatkansa.
”Kiitoksia oikein paljon ajastanne”, Toa-soturi vastasi enemmän kohteliaisuuden kuin totuuden nimissä. ”Taidan ymmärtää mitä on tapahtunut”.
Valon Toa ei kuitenkaan halunnut jättää tylyn lähdön ainoaksi lopetukseksi, sillä jos hän ymmärsi mitä oli tapahtunut, hän täten myös tietää mitä kuuluisi tehdä.
”Vannon, että mitä ikinä muille on käynyt, tulen löytämään heidät ja kostan puolestasi. Kostan sille joka teki sinulle tämän”
Yhtäkkiä, Turaga, tuo lahonnut ja raihnainen vanha tulen mies. Mystiikko, joka hädin tuskin kykeni puhumaan ilman hidasta ja tuskasta hengenvetämistä joka kolmas sana, nousi ylös jaloilleen. Silkkien ja taljojen jäänteiden alta paljasti ruumis, joka oli runneltu kuin jokainen kerros olisi viilattu pois. Ainoastaan kalutut luut ja paljaat nivelet, jonka harva ja puhki venytetty lihaskudos näytti liian hauraalta enää kestää mitään jännitettä.
”Kostat? Miksi niin tekisit?”
Valon Toa ei kyennyt vastaamaan, kun Turagan raato liikkui eteenpäin, hitaasti. Jokainen pienikin, tärisevä jalan liikehdintä vei tältä jokaisen mahdollisen lihasvoiman, mitä enää tämän kuluneella ruholla jäljellä oli. Ainoa voima, mikä piti puolikuolleen miehen enää jaloillaan, oli puhdas usko.
”Lihani ja tuleni riisto on oikein. On Hyvyys.
Etkö ymmärrä, veljeni? Hän näytti minulle tähden.
Hän tulee takomaan lisää toteemeja, luomaan lisää tähtiä.
Legendat kertovat suuresta varkaasta, jonka mielihalut anastaa olivat niin merkittäviä, että ne ylittivät jopa materian tason. Esineet, arvokkaatkin sellaiset, olivat hänelle vain esineitä, vääjäämättä aineen synkeiden lainalaisuuksien vankeja. Kulta ja jalokivet eivät tälle varkaalle riittäneet, vaan hän suuntasi katseensa johonkin arvokkaampaan: tarinoihin.
Tämä Sininen Kong otti tehtäväkseen kahmia itselleen jotakin sellaista, minkä omistamista kukaan muu ei edes osannut ajatella. Hän päätti hyökätä suoraan maailman syvimpiin rakenteisiin ja liittää itsensä koneistoon, jonka olemassaololle muut olivat sokeita.
Eikä hän halunnut vain omistaa vaan myös korjata. Kong tunsi legendat niiden virheitä, vääryyksiä ja valheita myöten. Sen, mitä oli joskus kirjoitettu, hän kirjoittaisi uudelleen; tragedian, johon muut olivat alistuneet, hän sytyttäisi uuteen liekkiin.
Joidenkin mielestä tämä on tosin melko epäuskottavaa ja se oli vain joku apina joka tykkäsi jostain kampiakseleista.
Tarinaa kongist’ kerrotaan,
ken alistu ei vankilaan,
vaikka häntä varoittamaan
modet kurjat valjastetaan.
Anastaa salat jumalten
ja kampien kerääjien
tuo Kong sininen.
Teki tehtävän Garanin,
keräsi pyhän akselin.
Suoritti kun hän questin,
sai palkkioksi banaanin.
Halkaisee kahleet sellien
ja langenneiden hylkeiden
tuo Kong sininen.
Pirstoo rajan taivaan ja maan,
käy ikuiseen hän astumaan,
kulkee varoen ovestaan
ja sulaa olemattomaan.
Vääryyden korvaa ikuisen,
tarinan murtaa likaisen,
tuo Kong sininen.
Tahtoo tuo Kong vain varastaa,
vangit tyrmistään vapauttaa,
oikeuden luoda uudestaan,
synnin pyyhkiä maailmastaan.
Ihavvitun vaarallinen,
jätämmehän rauhaan sen, tuon
Kongin sinisen.
Oi kerro apsi tyhjän maan,
kenen aarteiden kokoelmaa
ja minkälaista tarinaa
saa kätes’ varastaa?
Tarinaa kongist’ kerrotaan,
ken alistu ei vankilaan,
vaikka häntä varoittamaan
modet kurjat valjastetaan.
Anastaa salat jumalten
ja kampien kerääjien
tuo Kong sininen.
Teki tehtävän Garanin,
keräsi pyhän akselin.
Suoritti kun hän questin,
sai palkkioksi banaanin.
Halkaisee kahleet sellien
ja langenneiden hylkeiden
tuo Kong sininen.
Pirstoo rajan taivaan ja maan,
käy ikuiseen hän astumaan,
kulkee varoen ovestaan
ja sulaa olemattomaan.
Vääryyden korvaa ikuisen,
tarinan murtaa likaisen,
tuo Kong sininen.
Tahtoo tuo Kong vain varastaa,
vangit tyrmistään vapauttaa,
oikeuden luoda uudestaan,
synnin pyyhkiä maailmastaan.
Ihavvitun vaarallinen,
jätämmehän rauhaan sen, tuon
Kongin sinisen.
Oi kerro apsi tyhjän maan,
kenen aarteiden kokoelmaa
ja minkälaista tarinaa
saa kätes’ varastaa
Kulkija asteli viileällä, kostealla hiekalla ja ihasteli horisonttia. Pimeys väistyi, ja kun punainen nousi meren ja taivaan rajalta kuin nousevana roihuna, katosi nousevan aamun valon alle sekunti sekunnilta tähtiä.
Kulkija henkäisi meri-ilmaa ja otti askeleen eteenpäin. Pieni perhe rapuja kipitti hänen jalkojensa alta pois pitkin santaa jättäen siihen jälkinä pieniä pisteitä. Kuin nuotiston melodialle, joka oli tarkoitettu vain hänelle. Veden noustessa sekin huuhtoutuisi iankaikkisesti pois, ja enää vain hän muistaisi sen.
Kulkija otti toisen askeleen, ja katseli, kuinka yötaivaalla kuut himmenivät. Ne olivat matkalla pois. Niiden lempeän hohteen paikan ottaisi kohta toisten kaksosten porotus. Sielultaan kuut ja auringot olivat samaa. Samalla tapaa ne valaisivat luomakuntaa… mutta kahta aivan eri luomakuntaa. Toinen niistä oli täynnä värejä ja spektrejä, toinen unia ja siunattua pimeää. Kumpaistenkin valo näytti jotain, mikä oli toisessa maailmassa näkymätöntä.
Lainehtiva meri kutitteli jo vaahdollaan kulkijan jalkoja, kun hän pysähtyi vielä sen eteen.
Jos päivällä ja yöllä oli jotain yhteistä, se jokin oli tähti – yksi ainut tähti, jonka valo oli liian voimakas, että auringot saisivat sitä hukutettua. Punainen ratsastaja hehkui halki taivaankannen, liikkuen aina mutta ollen silti järkähtämätön. Se oli ainoa, joka oli vakio, se, mihin suhteessa kaikki muu määrittyi. Kiintopiste, josta kaikkien muiden tähtien valo mitattiin. Tuo yksi valo taivaalla vaati valojen estradin itselleen jokaisena hetkenä, aina ja iäisesti.
Kaikkina hetkinä, paitsi…
Paitsi yhtenä.
Yön lapsi vetäisi syvään henkeä, hymyili ja astui veteen. Kylmä merivesi sai hänen jalkansa kipristelemään, kun hän otti askelia syvemmälle ja syvemmälle. Kaapukangas hänen yllään haukkasi helmoistaan vettä, kun kulkija käveli aaltoihin.
Vaikka meri oli syksyisen kylmä, se oli täynnä eloa. Hän tunsi sen keinuttavan häntä kuin rauhoittaen, aisti jotain kotoisaa sen otteessa ja rytmissä; muisti etäisesti sen loiskeen vielä vasten kanisteria, jonka sisältä hän oli astunut maailman valoihin ensimmäistä kertaa. Siellä sisällä, tämän saman keinutuksen uneen tuudittamana, oli kaikki vielä ollut vain unta ja unelmia, mahdollisuuksia, joita ei voisi edes vielä sanallistaa. Kaipuuta, joka oli niin kaunista, että se särkyisi tullessaan todelliseksi.
Tuo keinutus ja nämä aallot tuntuivat kodilta, vaikka mikään muu ei. Tuo pieni hetki ennen hänen ensiaskeliaan rantahiekassa oli määrittänyt sen etäisen kaipuun, joka ei tulisi ikinä menemään pois. Vaikka sitä tällaisina hetkinä, meren äidin syleilyssä, pystyi hetkeksi koskettamaan.
Silloin kulkija avasi silmänsä ja näki sarastuksen. Päivänsäde kerrallaan auringot nousivat meren ylle suurena punaisen roihuna, joka herätti maailman öisestä horroksestaan. Sinen ja mustan aika päättyi, kun auringot palasivat kutsumaan värit ja karkottamaan unen.
Ja vaikka kulkija oli yön lapsi, oli hänen tosirakkautensa se yksi pieni hetki, joka tuli silloin, kun auringot nousivat, ja silloin, kun ne laskivat.
Kaunein hetki saapui, kun maailma oli niin punainen, että edes Punatähteä ei nähnyt. Häviävän pieneksi hetkeksi tähdistä punaisinta ei voinut erottaa valon ja värin hyökyaallosta, jonka sarastus toi.
Häviävän pienen hetken sen kajo katosi taivaalta, eikä ainoankaan tähden etäisyyttä siitä voinut mitata. Tuo hetki kesti vain silmänräpäyksen, mutta yön kulkija hengitti sen syvälle sisäänsä samalla, kun aallot pesivät hänen jalkojaan.
Initoin valo palasi sinne, missä se oli ollut sarastustakin ennen. Tämä sarastus, kuten mikään aiempikaan, ei ollut siirtänyt sitä tai hidastanut sen matkaa.
Mutta kuka tiesi, mitä oli ehtinyt muuttua sillä hetkellä?
Kulkija avasi suunsa ja henkäisi syvään. Ja vaikka kukaan muu kuin itse meri ei ollut kuulemassa, hän lauloi sanat melodiaan, joka oli unohdettu tuhansia sarastuksia sitten.
”Ehdoton ja muuttumatta
luomakunnan luoditsija
valheellisna ikiviekas
yötä päivää hallitsevi.
Kokototta julistava
olla ei voi tähti, joka
kerran, kaksi kierros’ päivän
kirkkauteen katoavi.”
Sitten hän jätti sanat leijailemaan laineille ja sulki silmänsä jälleen.
Meri huuhtoi hänen jalkojaan vielä muutaman hetken, ennen kuin hän nousi sen laineista. Yö oli päättynyt, ja kuut olivat poissa. Ne palaisivat seuraavan kerran, kun Punatähti katoaisi taas.
Mutta jos vain pieni hetki riittäisi muuttamaan päivän yöksi ja yön päiväksi, auringot kuiksi ja kuut auringoiksi…
… minkälainen maailma heräisi, jos sen valo peitettäisiin edes sekuntia pidemmäksi?
Kuulapsi III
Klaanin kaupunki
Sielunlähde
”Mitä juuri tapahtui”, Visokki sanoi.
”Öö”, Kepe jatkoi.
Temppelin ovi aukesi. Kepe kääntyi sinne katsomaan, Visokki ei. Oraakkeli seisoi oviaukossa kulmat äärimmäisen kurtussa ja räpytteli silmiään.
Oraakkeli oli hetken hiljaa. Kepe aisti vanhuksen kasvoilta sekä ymmärrystä että kysymyksiä, joiden sanallistaminen ei vaikuttanut aivan sopivan tämän arvoon.
”Aivan. Onko hän kunnossa?”
”En tiedä. Ei se voi olla mitään kovin vakavaa”, Visokki sai ulos.
”Jos niin sanotte. Mistä lähtien hän on kuulostanut vihaiselta brakas-apinalta?”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Ei, se apina oli oma asiansa.”
Oraakkeli nyökkäili kuin ymmärtäen, että tässä kohtaa oli parempi perääntyä tästä kuulustelusta.
”Aivan. Oliko teillä vielä jotain?”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Ei.”
”Asia selvä. Mutta jäitte silti… istumaan siihen?”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Kyllä.”
”Emme kai voi kieltääkään”, Oraakkeli sanoi hetken päästä. ”Toivotan siis teille miellyttävää päivänjatkoa.”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Kiitos samoin.”
Silloin ovi kolahti kiinni, eikä kumpikaan sanonut taas mitään.
Niin paljon uusia tiedonjyväsiä, joista alkaa rakentaa taas uutta kokonaiskuvaa. Ja yhäkin niin monta kysymystä, Kepe ymmärsi, kun sai karistettua ajatuksensa siitä, mitä täysimittaista takamusfestivaalia oli juuri todistanut.
Visokkikin oli siis kokenut tyhjän, eteerisen aavikon ja sen, mitä Profeetta – ja monet muut – olivat sinne muovanneet.
”Visu… En tainnutkaan kysyä, millä tavoin sinä pääsit Verstaaseen? Sen kellarin ovihan katosi.”
Visokki hätkähti hieman paikoiltaan Kepen kysymyksestä. Hetken aikaa hän oli vain könöttänyt paikallaan katse lasittuneena. Siihen jääminen oli tuntunut luontevalta. Ei hänellä ollut hetkeen ollut elämästään kontrollia, mutta tämä iltapäivä ei varsinaisesti parantanut asiaa.
”Hm? Niin, minä en tainnut koskaan tuntea sitä Verstaana. Silloin kauhujen yön aikaan, kun minä… katosin, tein niin sitten ilmeisesti sinun verstaasi kautta. Sitä kautta minä myös taisin palata. En… en koskaan ajatellut, että se olisi voinut olla sinun verstaaseesi liittyvä asia eikä vain joku Avden temppu.”
”Entä tiedätkö, mitä reittiä Avde sinne kulkee? Sinne on selvästi useita teitä, jos Siniset kädetkin sinne pääsivät…”
”Siniset kädet?”
”Öö, jonkinlaisia nazorak-erikoisagentteja. Aika kauhistuttavia. Viimeksi kun näimme, ne hyökkäsivät Profeetan ja tämän ritarin kimppuun.”
”… aivan”, Visokki sanoi, kuin tajuten jotain.
”Niin, mutta, tiet Verstaaseen? Kuinka monta, ja missä ne sijaitsevat? Sulkeutuivatkohan muutkin, kun meidän kellarimme ovi umpeutui…”
”Hänellä… hänellä on reitti sinne käytännössä mistä tahansa. Ja sieltä käsin minne tahansa. Se hänen ’reittinsä’ on tietoinen… mutta ei ehkä elävä. Joka tapauksessa se tottelee häntä, ja luulisin, että Avdella on viime sana, kuka pääsee ’Verstaaseen’ ja kuka ei.”
”… Selvä.”
Kepe mutusteli ajatusta hetken. Sopi siihen, mitä hän oli puhunut Manun kanssa.
”Jos se on ainoa ovi meidän ovemme lisäksi, onko meillä enää mitään hypoteettistakaan mahdollisuutta päästä sinne?”
Kepe mietti vain Iggyä, joka ehkä oli tai sitten ei ollut olemassa – joka oli yhä Verstaan vankina…
”Kepe, sitä paikkaa ei ole olemassa. Olen pahoillani, mutta minulla on vaikeuksia kietoa aivojani senkään ympärille. Minulla ei ole ehkä yhtään enempää ratkaisuja.”
… Mutta… mutta entä Iggy…?
Oliko hänen vain hyväksyttävä, ettei hänen tuntemaansa Iggyäkään ollut koskaan ollut? Tietoista, tuntevaa olentoa? Ignadesia? Bio-Klaanin jäsentä, Doxin parasta ystävää?
Hänen mielessään kävi ajatus. Jos Profeetta oli aikoinaan Nimdan sirun avulla luonut tuon unen…
… olisiko hänen mahdollista tehdä sama?
Olisiko siinä mitään järkeä? Oliko mitään Iggyä pelastettavaksi? Kai… kai hänen olisi pakko silti yrittää?
”Kuinka paljon sinä vietit aikaa siellä?” Visokki kysyi katkaisten hänen ajatuksensa.
”Aa öö… Se tuntui aivan mahdottoman pitkältä ajalta… Vaelsin Snowien kanssa siellä suola-aavikolla niin kauan, että ajattelu sumeni, aivan kuin olisi vajonnut syvään uneen… Ja kun siitä havahtui, ei voinut olla varma, oliko kulunut päivä vai viikko vai vuosi. Ja tämä toistui seikkailun aikana monta kertaa. Mutta sitten kun palasimme taas arkitodellisuuteen, aikaa oli kulunut… Ehkä sekunteja? Jos sitäkään? En tajunnut katsoa kelloa palattuamme, mutta oli sama päivä kuin lähtiessämme ja aurinko paistoi ikkunasta suurinpiirtein samassa kulmassa.”
Visokki ei osannut nimetä tuntemusta, johon hän nuo sanat yhdisti, mutta se oli hänelle hyvin tuttu. ”Ymmärrän. Jos sopii, että kysyn, niin… miten sinä olet päässyt takaisin kiinni todellisuuteen sen jälkeen?”
”… Vaivoin. Se on vaatinut monta yötä eksistentiaalista kauhua, todellisuudentajun menetystä ja pohdintaa siitä, olenko vain aivot altaassa… Mutta onneksi Snowien ja Zeeronin kanssa keskustelemisesta on ollut apua. Se, että maailmassa on muita, joilta voi saada ajatuksia, joihin itse ei olisi ehkä löytänyt tietä, herättää edes toivon siitä, että kenties jotkin asiat ovat kuin ovatkin todellisia…”
”Aivan. Hyvä, jos niin.”
Visokki oli toisaalta helpottunut siitä, että maailmassa oli ehkä edes joku muu, joka pystyi ymmärtämään sen, mitä hän oli kokenut, mutta toisaalta se vain pahensi asiaa. Jos joku olisi vain kertonut hänelle, että hän ajatteli väärin, hänen olisi ollut helppo kohdata se pelkkänä omana epäonnistumisenaan. Mutta toisaalta missään ei ollut hetkeen ollut juuri minkäänlaista merkitystä. Se, että mikä tahansa uni voisi tulla todelliseksi, oli vienyt todellisuudelta pohjan.
”Luuletko, että tämän enemmässä selvittämisessä on järkeä?” Visokki sanoi piilottamatta väsymystään. ”Minä en ole enää ihan hirveän vakuuttunut, jos totta puhutaan.”
”Tarkoitatko, että… vain yrittäisin unohtaa tämän kaiken, koettaa elää elämääni aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut? Kai minä vain voisin pyytää sinua mielenvoimattamaan kaikki ne muistot pois”, Kepe sanoi ja pysähtyi siihen ajatukseen. ”Hetkinen, pystytkö sellaiseen?”
”En… en ainakaan lopullisesti? Mikään ei pysty. Ainakaan mikään, joka ei olisi jotenkin hirveää väkivaltaa mielellesi.”
”Huhhuh. No mutta… ei kai siinä olisi muutenkaan mitään järkeä. Annonan lipas on auki. Olen tiedemies, ja jos tästä ei voisi tehdä tiedettä, putoaisi kaikelta koko maailmassa pohja. Ja kaiken merkityksettömyyttä en suostu myöntämään.”
Visokki päästi ulos vain kuivan tuhahduksen. Hymähdyksen, ehkä. ”Heh. Aika ihailtavaa yrittää pitää kiinni jonkinlaisesta järjestä.”
”Mitä muuta me olemme kuin pieni palanen järkeä kellumassa entropian meressä? Jos päästäisi siitä irti, olisi vain osa sitä merta, eikä siis lainkaan mitään…”
”Aika syvällistä.”
Visokki ei tiennyt, miltä hänen puheensa nyt kuulosti, eikä tiennyt, oliko se aivan hänen arvonsa mukaista. Kepe ei ainakaan ansainnut tällaista ivailua, sen hän kyllä tiesi.
Kepe oli keskustellut Visokin kanssa aiemmin sen verran, että tiesi, ettei tämä normaalisti kuulostanut tältä. Visokinkin kokemukset Verstaassa olivat selvästi muuttaneet tätä paljon. Se sai Kepen miettimään, miten paljon hän itsekin oli muuttunut ja miltä hän nykyään kuulosti verrattuna entiseen itseensä…
”Kuulostaahan tuo vähän typerältä”, hän sanoi myöntävään sävyyn. ”Mutta se on ainoa tapa, jolla osaan sanallistaa tämän…”
”Eijei, täähän on vaan hassua”, uusi ääni sanoi heidän viereltään. ”Tää on ollut melkoinen matka seurata, heppuli.”
Visokki ja Kepe hölmistyivät ja katsoivat vierelleen. Sielunlähteen varrella seisoi nuori matoralaisneito kirjavanvärisessä kaavussa. Kepe havahtui heti, että tämä oli ollut sama henkilö, joka oli katsonut häntä pitkään silmiin kappelin sisällä. Tällä oli mintunvihreä Calix, jonka pintaan oli kaiverrettu muutama athistinen kolmio, ja päälaellaan kirjava kukkaseppele. Matoralaiseksi tämä oli hieman hämmentävän pitkä ja katse tällä oli suorastaan hypnoottinen, joskin levollinen.
”Tai siis ihan ensiksi mä vaan mietin, että onks täs kyseessä jotain outoo runonlausuntaa tai silleen, koska kyllähän toi sun höpöttely kuulosti aika yksipuoliselta. Mut sitten hei, totta kai, Bio-Klaanin nro. 2 on telepaattinen hämähäkki, käy ihan järkeen. Vaan ei sil, kuuntelisin silti mielelläni lisää teitin runoilua, jos vaan sopii.”
”Runoilua…?” Kepen hölmistyneestä suusta valui.
”Tuota”, Visokki sanoi suunnaten viestinsä nyt myös matoralaiselle.
”Ai niin terve!” tämä hihkaisi ja heilutti kättään. ”Kondeldu. Tai sanokaa Kondel vaan, en oo niin tarkka. Eikun sori hei, keskeytinks mä jotain?”
”Öö, synkkiä ajatuksia lähinnä. Ehkä ihan hyvä, että sait minut pudottamaan ne”, Kepe vastasi. ”Aa! Hetkinen, Kondel? Oletko sinä se Kondel, josta olen kuullut isä Zeeronin puhuvan?”
Matoralainen kallisti päätään ja hymyili leveämmin. ”Ahahaha, pappa Z. Z-mies. Pitää paikkansa. Ihan kelpo jäbä. Vähän kujalla vaan.”
”Kujalla…?” Kepe sanoi hämmentyneesti.
”Tai siis kaikki respekti pappa Z:lle, oikeesti”, Kondel sanoi. ”Mutta teiltä jäi mehukkain osa stoorista kuulematta. Tiedä sitten miksi, lieneekö ukkelin teehen livahtanut tänään pari väärän väristä nääpikkää.”
”Anteeksi…?” Visokki sanoi. Hänellä oli rehellisesti hieman vaikeuksia ymmärtää matoralaisen puhetta.
”Kuulkaas söpöliinit hei”, matoralainen sanoi ristien kätensä. ”Eikun sellainen homma, et teillä tuntuu olevan haussa aika isoi ja silleen sairaan pelottavii vastauksii. Vai kässäsinks tän oikein?”
”… varmaan yhäkin enemmän jo pelkkiä kysymyksiä kuin vastauksia, mutta pelottavia ne ovat joka tapauksessa”, Kepe vastasi.
Matoralainen nyökkäsi.
”Mä en väitä olevani mikään hirveän viisas tyyppi, mut yhdessä asiassa oon ollut aina aika hyvä. Oon aika hyvä kysymään kysymyksii. Aika moni kulkee läpi elämänsä kysymättä joitain aika isoja kysymyksiä.”
Visokin katse vaelsi matoralaisen päästä tämän jalkoihin ja sitten takaisin. Tämä oli ilmiselvästi athisti, ja jokin yhteys tällä oli isä Zeeroniin, mutta jostain syystä tämä oli lähestynyt heitä vasta hetken kappelista poistumisen jälkeen. Visokki ei ollut aivan vakuuttunut, että outo nuori matoralainen ei olisi itsekin ollut hieman kujalla, mutta jotain tämä selvästi tiesi.
”Ja sinulla on meille jotain annettavaa?”
Kondel hymyili ovelasti.
”Jos teitsii kiinnostaa. Haluutteko tulla piipahtamaan mun luona? Tai siis tärkeempi kysymys: tykkäättekö pupuista?”
”Öö, en tiedä ovatko ne suosikkieläimiäni, mutta hassuja vipeltäjiähän ne ovat…”
Viimeisin Kepen näkemä ”pupu” oli luistellut kivilattialla ja ollut muutenkin aika kammottava, ja sen muistelu sai hänet pudottamaan pupuja listallaan ainakin muutaman pykälän.
”Hei kuule, toi voidaan vielä korjata!” Kondel sanoi ja iski kätensä yhteen. ”Nonnih, ei kai tässä sitten muuta. Tulkaapa perässä kun kerkeette!”
Nuorekkaan riemukas athisti heilahti ympäri ja alkoi tanssahdella värikäs kaapu heiluen pitkin Sielunlähdettä syvemmälle keskikaupunkiin.
Visokki ja Kepe eivät seuranneet aivan välittömästi perässä vaan vilkuilivat toisiaan.
”Vaikuttaako hän sinusta luotettavalta?”
”En kyllä osaa yhtään sanoa, mutta Zeeronilla vaikuttaa olevan kova luotto häneen.”
”Aivan. Eli hän on siis… isä Zeeronin oppilaita? Athisti?”
”Näin olen ymmärtänyt. Tosin näkemämme perusteella vähän eri… ikäpolvea kuin tänään aiemmin tapaamamme.”
”Lievästi sanottuna kyllä. Käyttävätkö nuo jotain… aineita? Minä en usko, että mielentilani paranee sellaisista yhtään.”
”Pystytkö voimillasi havaitsemaan… aineet?”
”En osaa sanoa tästä tapauksesta kyllä nyt yhtään mitään. Tosin vika on ehkä minussa.”
”Mitä tarkoitat?”
”Äh, anteeksi. Minulla on vain vaikeuksia välittää yhtään mistään.”
Visokkia kauhistutti, kuinka varomatta ja rehellisesti se oli tullut, ja vielä henkilölle, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään historiaa vastaavasta. Anti olla. ”Ehkä me sitten vain seuraamme häntä?”
”Tehdään niin.”
Visokki ja Kepe lähtivät seuraamaan matoralaisen askelta Sielunlähdettä pitkin. Ennen pitkää he havaitsivat, että Kondel johdattikin heitä kauemmas keskustasta. Admin ja tiedemies löysivät itsensä laitakaupungin hämmentävämmiltä sivukujilta ja katsomasta silmiin yhtä sun toisen kaltaista pakolaista. Visokki ei ollut hetkeen tajunnut, kuinka hämmentävä näky hän mahtoi olla niille, jotka eivät olleet tottuneet häneen. Hetkittäin tuntui jopa viisaalta leikkiä olevansa vierellä kulkevan toan lemmikki.
Kondelin askel johti heidät mukulakivikatua pitkin kohti kolkon näköistä kivistä varastorakennusta. Visokki päätti, että jos hän joutuisi salamurhatuksi täällä, se olisi aivan ansaittua.
Salamurha odotutti itseään, mutta Kondelin aiempi lupaus oli enemmän kuin lunastettu.
He kahlasivat pupuissa.
Niitä oli aivan karzahnisti.
Kepen huojennukseksi yksikään niistä ei ollut pinkki.
Asunnon seinät sen sijaan oli maalattu niin räikeiksi, että Kepe sai viimein kunnon varmistuksen siitä, että hänen silmiensä värireseptorit toimivat vielä oikein suola-aavikon harmauden jälkeen. Niille oli myös maalattu paljon luontoaiheista kuvitusta: lintuja, petunioita, puita… kuita, aurinkoja. Erinäisiä hahmoja, oletettavasti athistisia pyhimyksiä. Yhden seinän peitti lähes kokonaan valtava kangas. Kepen uteliaisuus heräsi, ja hän yritti hienovaraisesti vilkuilla, näkisikö sen taakse, mutta ei aivan viitsinyt kurkkia enempää.
Tilan katosta puolestaan roikkui useita unisieppareita sekä kirkas kattolamppu, jolla oli auringon muotoinen varjostin. Lamppu valaisi pöytää, jolla oli paitsi astioita, myös pieni (pureksittu) auringonkukka ruukussa ja monenlaisia aparaatteja erilaisissa ehjyyden tasoissa. Metrunuilaisia puhelimia, kaapeleita, kolvi, ja… oliko tuo nazorakien radio? Yksi pupuista istui sen tyhjässä kotelossa ja näytti pohtivan, olivatko värikkäät johdot syötäviä.
”Sori hei täällä on nyt vähän mayhemii”, Kondel sanoi nostaen valtavaa pulskaa valkoista pupua syliinsä ja tehden työtasolleen tilaa. ”Haluutteks jotain? Kelpaako tee?”
”Öö, toki, kiitos!” Kepe sai vastattua harhauduttuaan ensin huomattuaan pupun kurkistavan ulos astiakaapista.
”Jätän väliin”, Visokki sanoi.
”No tuota, ettikää joku pehmee spotti istua! Silleen sellainen, joka ei oo elävä. Tää on noiden pörröperseiden kanssa nyt vähän tätä.”
Kondel vaappui jonnekin valtavan aparaattivuoren taakse, veti tuhdit hansikkaat käteen ja suojalasit päähän ja alkoi käynnistää teenkeitintä. Hukkametallista kudottu kapistus iski kipinöitä ilmoille ja yski savua ilmaan. Muutama Makuta Pupujusraxin luomuksista säntäsi välittömästi pakoon sen luota.
”Tai siis”, hän sanoi vielä. ”Silleen jos uskoo joihinki teorioihin, niin kaikki spotit mihin ylipäätään voi istua on periaatteessa eläviä.”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Okei.”
”Joo siis se on semmonen juttu. Maailmansielu. Maailmankaikkeus on iso jäbä -teoria. Sori, tää on ehkä vähän turhan diippii.”
”Iso… jäbä… ?” Kondelin puheissa ei ollut hirveästi järkeä, Kepe ymmärsi. Mitä näytettävää tällä saattoi olla? Jotain muutakin kuin pupuja?
”Niin siis jos tosiaan haluut, että selitän sitä keissii, niin se kyllä onnistuu myös. Kattokaas, useimpien mielestä maailmankaikkeus näyttää tähdeltä. Niinku oltais vaan yks tähti muiden joukossa, kyl te tän tiiätte.”
Teenkeitin iski kipinää ja alkoi pitää ääntä. Kondel viskasi suojahanskat sivuun eikä näyttänyt kiinnostuvan erityisesti siitä, että 2–3 pupua alkoi mutustaa niitä.
”Mutta sitä vois kattoa myös niin, että se on iso jäbä, jolla on pää ja neljä raajaa ja joka ottaa lepiä. En silleen tiiä, mikä sakara on sit sen pää, varmaan eri sakara riippuen siitä, kysytäänkö turaga Dumelta vai Varjotulta. Eiköhän tästä saatais toinen sota aikaan.”
”Ahaa”, Visokki sanoi.
Eikä enempää. Hänen pettymyksekseen Kepe kuitenkin jatkoi.
”Mutta jos se ’iso jäbä’ makaa jossain, eikö painovoima muuttuisi sivusuuntaiseksi, jos tämä nousisi seisomaan…?” Kepe ei kyllä ollut ihan varma, halusiko edes vastausta tähän ajatukseen, jonka päästi ääneen ilmoille.
”Niin, joo, ihan hyvä kyssäri”, Kondel naurahti . ”Toivotaan, että iso jäbä ottaa tosi pitkään lepiä, kuulostaa meinaan aika apokalyptiselta, vai mikä se sana on?”
”Öö joo, apokalyptiselta hyvinkin…”
”Jes! Niin ja ette te haluais ottaa vähän lepiä? Sori, täällä on vähän huonosti istumapaikkoja.”
Yhä melko varuillaan seisovat Visokki ja Kepe vilkaisivat toisiaan. Juuri pidempään vastustamatta Visokki vain lysähti vatsalleen kiviselle lattialle. Kepe seurasi varoen perässä. Ja löysi sen myötä sylistään välittömästi 3–4 pupua. Pörröiset elukat tuijottivat häneen nappisilmillään joko nuuhkien tai mussuttaen jotain.
Kun Visokki ei osoittanut mielenkiintoa keskustelun jatkamiseen, Kepe yritti palata asiaan. Hän keräili ajatuksiaan silittäen varovaisesti pupuja edessään.
”Niin tuota… Mitä halusit siis näyttää meille?”
Teenkeitin kuulosti siltä, että se teki kuolemaa. Se ulvoi muutaman hyvin pitkän hetken, ja sitten poltti sulakkeen. Nopeasti ja lähes rutiininomaisesti Kondel sytytti kymmenkunta kynttilää korvaamaan kadonnutta kattovaloa. Parilla uudella reiällä koristetut suojahansikkaat kädessään hän kaatoi teevettä kahteen mukiin.
”No ihan ensin vaikka tän teen”, Kondel naurahti. ”Omaa sekoitusta. Gafnanmarjaa, kallioimarretta ja snadisti hyviä viboja. Admin varma ettei halua?”
”Sanoin jo, että en”, Visokki sanoi. Ja havaitsi myöhässä, minkälaisena ärähdyksenä se oli tullut. Hän ei ollut aivan varma, mistä se oli kanavoitunut.
Kondel katsoi häntä pitkään.
”Athin nimeen, hui kauhia ja huhhuh. Ootteko te valtaapitävät aina noin pahalla päällä?” Kondel sanoi epäuskoisesti hymyillen.
Visokki keskittyi hetkeksi vain tuijottamaan matoralaista silmiin. Ei hän varsinaisesti enää välittänyt, mutta… todellako? ”… mitä?”
Matoran ojensi kupin teetä Kepelle ja jatkoi höpöttelyä aivan kuin itsekseen.
”Tai siis ymmärrän kyl, paljon mietittävää, sitä helposti kovettaa sydämensä ja silleen. Mut ehkä sitä voisi joskus miettiä, onko sellaiset yhteiskuntarakenteet, joissa kaikki päätökset kasautuu noin pienelle alueelle, silleen kenellekään ihan terveitä?”
Kepekään ei voinut aivan uskoa matoralaisen sanoja. Visokki jatkoi hieman ärtyneeltä kuulostaen. ”Ei sillä, että minä välittäisin enää hirveästi, mutta tiedätkö sinä, kenelle puhut?”
”Juu siis ehottomasti”, Kondel sanoi. ”Sori, ei täs oikeesti oo mitään henkilökohtaista. Vaikutat kyl, että voisit olla ihan kiva tyyppi, joka nyt sattuu olemaan vaan aika kurjassa asemassa. Mut nää on ehkä sellaisia asioita, joita on vaikee ajatella, koska niissä on aina elänyt. Sä oot ehkä elänyt aina kontrollissa?”
Visokki tuhahti kylmästi. ”Ha. Ehkä sinun mielestäsi.”
”Kontrollin tasoja on erilaisia, admin hyvä. Ne portaat menee aika korkeelle. Totta kai aina on joku ylemmällä. Mullakin on aika paljon kontrollia elämääni aika moneen muuhun verrattuna.”
Kondel istahti pupujen keskelle heidän eteensä. Sitten hän siemaisi teetä pitkään ja katsoi heitä molempia calix-kasvoisella arvoituksellisella ilmeellä.
”Maailma on silleen… aika monella tavalla perusteellisesti rikki”, hän jatkoi. ”Maailmassa on aika paljon valtasuhteita. Ja aika vähän lempeyttä.”
”Eli maailma olisi vähemmän rikki, jos hierarkioita olisi vähemmän?” Kepe kysyi. ”Sitäkö tarkoitat?”
”Et oo vain nätti vaan myös fiksu”, Kondel sanoi pirteästi. ”Niin, mut voitaisiin ehkä myös sanoa, et ehkä ne hierarkiat on olemassa, koska ne on voinut ottaa jonkun muun jutun paikan. Kaiken sortin kuninkaat ja keisarit ja adminit – ei pahalla – on rakentanut valtaan ja voimaan perustuvii koneistoja… kun ehkä ne sen semmoiset koneistot vois perustua johonkin ihan muuhun.”
Kepe oli ihan pihalla. Visokki puolestaan tuijotti nuorta matoralaista suorastaan pöyristyneenä. ”Niin, miksi sinä kutsuitkaan minut tänne?”
”Eikun oikeesti. Vaikutat ihan hyvältä tyypiltä, kaikesta huolimatta. En tiedä, ootko tossa valta-asemassa yhtään sen onnellisempi. Harvaa se hirveän onnelliseksi tekee.”
Visokki päätti olla protestiksi hetken vain hiljaa. Tämänkö takia hänet oli raahattu tänne? Solvattavaksi? Tilanne tuntui vielä pahemmalta ajanhukalta kuin Manun kanssa puhuminen, mutta hän ei saanut itseään motivoitua nousemaan ylöskään. Kepe selvästi keräili ajatuksiaan vieressä.
”Mutta eivätkö jonkinlaiset valtarakenteet – joissa johtajien merkitys on paitsi käyttää valtaa myös olla vastuussa alaisistaan – ole kuitenkin edellytys tällaisille yhteiskunnille, joissa me elämme? Ja eikö tällaiseenkin koneistoon saa paljon lempeyttä, jos sen osat ovat lempeitä toisilleen, ja myös johtajat – kuten… vaikka Tawamme – ovat lempeitä?”
Kondel hymyili ja nojasi hieman käteensä sekä tuijotti syvälle Kepeen. Matoralaisen katse oli totta tosiaan aika vangitseva. Jotain haudattua viisautta sen takana oli pakko olla.
”Siis aivan hirveän kiva ja ihastuttava ajatus. Ja älkää käsittäkö mua väärin. Kyllä tää teidän Klaaninne on joiltain osin tosi kaunis ja kiva juttu. Mutta emmätiiä… olisko hierarkioissa lähtökohtaisesti vähän jotain mätää, jos ootte vähemmistössä?”
”Vähemmistössä… millä tapaa?”
”No ehkä esim. sillä tapaa, että täällä on niin vähän kärsimystä”, Kondel sanoi vilkaisten Visokkia. ”Metru Nui. Xia. Odina. Stelt. Näitä riittää. Eikö oo kumma, miten huonosti onnellisuutta syntyy väkivallan uhalla? Ette tekään nyt tietty mikään paratiisi ole, paitsi suhteessa kaikkeen tohon.”
”Aha. Oliko tuo kehu?”
”Ylistystäkö ja kumarteluako toivoit?” Kondel sanoi virnuillen. ”Kyl meistä vielä ystäviä tulee.”
”Olet selvästi uskovainen.”
”… Niin”, Kepe yritti pelastaa palaamalla aiheeseen. ”Sitä toivoisi, että kaikkien noiden paikkojen hallitsijat haluaisivat myös hyvää kaikille, mutta on kyllä niin, että heidän valtansa perustuu toisten alistamiseen. Steltinpeikot varmasti eläisivät hyvin erinäköisessä yhteiskunnassa, jos voisivat siitä itse päättää…”
”Niin”, Kondel sanoi hiljaa. ”Tai jos osaisivat ees ajatella sitä. Niin on vaan aina ollut. Tiedätteks sen, miten jotkut koneistot on… niin syvälle rakennettuja, että kukaan ei osaa ees kyseenalaistaa niitä?”
Kepen mieleen tuli heti Jäätutkija, tai nyttemmin Kelvin, joka kenties ainoana kansastaan oli kyseenalaistanut koneistonsa… ja se teki hänestä vihollisen entisille tovereilleen. Tutkija oli joutunut jättämään koko aiemman elämänsä taakseen.
Visokki puolestaan ajatteli jälleen Sydäntä. Sitä, miten se oli joskus ollut ainoa totuus. Ja mikä pahinta, sitä, miten hän tässä uudessa merkityksettömässä tyhjyydessä vain tahtoi takaisin sen piiriin.
”Sattuu aika paljon mennä vastoin sellaisia systeemejä, jotka on kaikki, mitä sulla on”, Kondel sanoi rapsuttaen pupua mintunsinisen kämmenensä alla. ”Degoh Nuilta terkkuja vain. Metru Nuin kaltaisen edistyksen perässä voi luopua aika monen sortin oikeuksista. Vaikkapa oikeudesta sanoa turagalle vastaan, se ei oo niin kovin tärkeää.”
”Sinä olet sieltä?” Visokki kysyi.
Kondel nyökkäsi.
”Meininki muuttui aika häsellykseksi siinä vaiheessa, kun saaren hohdokkain toa päätti yksi päivä vaan livahtaa karkuun. Livahdin vähän sen jälkeen myös. Ja löysin saman saaren mutta ihan eri tarkoituksen. Haha, pappa Z otti kyllä avosylin vastaan.”
”Huh. Aika hurjaa”, Kepe sanoi ja mietti myös omaa kotisaartaan ja sen yliopistoa, josta hän oli aikanaan joutunut luikkimaan pois… akateemisten erimielisyyksien takia, kanisteriin piiloutuneena. Koneiston ja sen normien vastustamisesta oli siinäkin ollut kyse. Ja sen jälkeen hänkin oli päätynyt Klaanin saarelle.
”Siitäkin huolimatta, että kunnioitat Zeeronia, Pyhää äitiä ja Oraakkelia”, Visokki sanoi Kondelille, ”sinä salakuuntelit sitä keskustelua ja kutsuit meidät tänne puhumaan jostain, mitä Zeeron ei kertonut?”
Kondel nosti teekuppiaan kaksin käsin suunsa tielle, käänsi päätään hitaasti Visokkia kohti ja hymyili hieman astian takana. Hän ei vastannut heti, joten Visokki jatkoi. ”Ainakin sinulla vaikuttaisi olevan ongelma kaikkien hierarkioiden kanssa, jos jotain.”
”Athismin johtajat on ihania tyyppejä”, Kondel sanoi nyökäten. ”Mutta myös he kumartelee niille hierarkioille, jotka tän maailman on pirstonut.”
Kondelin silmät vaeltelivat, eivätkä Visokki ja Kepe voineet olla seuraamatta tämän katsetta. Seinillä olevissa värikkäissä maalauksissa oli kukkasia, lintuja, sieniä ja muuta värikästä… mutta myös särkyneitä kuita, sarvipäisiä hahmoja ja kukkaniityllä kirmaava vihreäkaapuinen hahmo, jonka ympärillä pyöri koko joukko jäniksiä.
Se kaikki tuntui Kepestä hieman… kerettiläiseltä. Symboliikka oli hyvin erilaista kuin temppelissä ja melko vähän aikaa sitten seinille maalattua.
”Mä oon vähän nuorempaa polvea”, Kondel sanoi hymyillen. ”Ja mitä muuta vapauden sanomaan kuuluu, kuin kapina vanhempiaan vastaan?”
”Kuulostaa petokselta”, Visokki sanoi.
Kondel nyökkäsi.
”Ehkä sulle. Onko siitä tosiaan niin kauan, kun ite kapinoit?”
Visokki kurtisti kulmiaan. ”Minusta sinulla on todella kauniita ajatuksia hierarkiasta. Ehkä vähän liiankin. Tuntuu aika lapselliselta ajatella, että pärjäisimme ilman… mitään. Emmekö… emmekö me ole vain eläimiä täysin ilman sitä?”
”Mikä vika eläimissä?” Kondel kysyi vilpittömänä.
Kumpikaan ei vastannut. Neito käänsi katseensa hieman taakseen. Siellä yksi pupuista, suuri valkoinen, torkkui lurppakorvansa vasten kehoaan. Ja sen alla… koko joukko pikkuruisia päitä työntyi tuhisevina esille.
”Aika hyvin niillä tuntuu menevän.”
”Jos sanot niin.”
”Ja jos oon täysin rehellinen, niin mun nähdäkseni Pyhä Äiti ja isät eivät oo täysin tehneet tehtäväänsä suojellakseen vapautta. Ehkä siksi, koska jopa vapauden kirkon täytyy pelätä Kohtaloa. Tällaisessa maailmassa kuolee aika helposti, jos sanoo vääriä juttuja. Tai tietää semmoisia. Se on varmaan myös se syy, miksi pappa Z ei kertonut teille koko legendaa.”
”Vapauden kirkkokaan ei siis –… hei hetkonen, ’koko legendaa’? Mitä tarkoitat?”
Sanoiko Kondel, että Punainen mies -mytologiaa oli vielä lisääkin? Ja sellaista, mistä Athin seurakuntakaan ei ollut syystä tai toisesta vapaa puhumaan? Kepe ei kyllä ollut vielä ihan varma, luottaako Kondeliin. Miksi tämä kertoisi heille jotain, mistä yleensä niin sanavalmis Zeeronkaan ei ollut pukahtanut?
”Ja no, annetaan se vanhukselle, että ehkä pappa Zeeronkaan ei aattele sitä kaikkea enää osana sitä legendaa”, Kondel sanoi. ”Maailmassa on ollut aika paljon tyyppejä, jotka on tehnyt kaikkensa poistaakseen sen. Ja kaiken siihen liittyvän. Oon joutunut vähän… kasailemaan palasia.”
Kondel nyökkäsi kohti rikkinäisten kuiden muotoisia maalauksia.
”Vau. Mistä kaikkialta olet saanut tätä?”
”Nui-Koron lahko oli aika avuliaita, mutta niillä oli aika pieni osa kaikesta, kuten varmaan huomasit jo. Mutta on tässä ollut muitakin. Sellaisia tyyppejä, jotka ei oo ehkä atheonisteja, mutta… flirttailee symboliikalla. Kristallinoita lähettää terkkuja.”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Kuka?”
Kondel hymyili hetken silmät kiinni kuin olisi hieman nolostunut lipsautuksestaan.
”Opitte ehkä joskus. Ei ehkä nyt tärkeää. Tärkeää on se, että haluan teidän kuulevan tän tarinan. Se saattaa kuulostaa aika hullulta ja aika pelottavalta, mutta… te vaikutatte tyypeiltä, jotka saattaisi hyötyä tän kaltaisista totuuksista.”
”Hah”, Visokki sanoi. ”En tiedä, kuinka paljon kolmas maailmanlopun ennustus minua enää järkyttää tänään.”
Kondel antoi siitä hänelle merkitsevän katseen.
”Maailmanlopun?” Kondel mutisi. ”Jännä.”
Hän silitti pupua hetken hyvin rauhallisesti keräillen selvästi ajatuksiaan.
”Jännä, miten kaikilla on niin kiire joko varautua maailman loppumiseen tai lopettaa se itse. Ikään kuin se olis melkein vähän rauhoittavampi ajatus kuin siinä eläminen?”
Kepe oli tässä vaiheessa aivan valmis kuulemaan uusia totuuksia. Ei siinä varmastikaan voinut olla mitään, mikä rasauttaisi hänen rusinoitaan enää kovin pahasti. Ne olivat rasahdelleet viime aikoina niin perusteellisesti, että oli vaikea kuvitella, että niissä olisi jäljellä mitään rasauteltavaa. Hän huomasi myös, miten aikaisemmin hyvin monen verkkaisen mutkan kautta tähän hetkeen päätyneen Kondelin silmiin oli syttynyt into päästä kertomaan tämä tarina. Yleisöä neitokaisella ei kenties aiemmin ollut tälle ilmeisen kerettiläiselle kertomukselleen ollut.
”Jos uskot, että voimme tästä legendasta löytää vielä uusia vastauksia… niin kerro se toki!”
Kondel nyökkäsi ja hymyili. Hän pyöritteli yksinäistä sormea pitkin teekupin reunaa ja vilkuili seinämaalauksiaan.
”Tää osa tarinoita ei liity ehkä hirveän kiinteästi siihen, mistä te tulitte kysymään. En tiedä ihan hirveästi, kuinka paljon uskon Punaiseen mieheen. Mutta pappa Z teki sen virheen, että mainitsi, että sitä kutsutaan myös ’Kuulapseksi’. Herättääks se teissä mitään kysymyksiä?”
”Pitäisikö sen herättää”, Visokki sanoi tylsistyneellä äänellä. Kepe oli kuitenkin jo innokkaana kysymässä.
”Oliko Punainen mies siis tämän ’Kuun’ oppilas?”
Kepe nielaisi vedettyään päässään potentiaalisen/pähkähullun yhteyden ”Mustaan kuuhun”, muinaiseen athistiin, josta hän oli jo tänään aiemmin keskustellut. Hän täsmensi kysymystään.
”Tai siis… Oliko Punainen mies isä Orondesin oppilas?”
Kondelin silmät räpsyivät rentoutuneesti, suorastaan unisesti.
”No niin, ollaan ainakin jo jossain! Aivan ihastuttavan varmaa logiikkaa hei”, Kondel sanoi. ”Enkä voi syyttää sua siitä, että toi on se johtopäätös, johon sä saavuit. Mut mitä mä sanoin koneistoista aiemmin?”
Kepe räpäytti silmiään pari kertaa hieman avuttomana.
”Että ne ovat niin sisäänrakennettuja”, Visokki auttoi. ”Että niitä on vaikea edes tiedostaa?”
Kondel katsoi heihin molempiin ja sitten sulki silmänsä.
”Painakaa tekin vaan simmut kiinni ja ottakaa mukava asento, niin kerron teille tarinan. Ehkä teidän mielikuvitus loihtii sen esiin paremmin kuin mun sanat ikinä voisi. Mut ennen kuin teette sen, mä haluan, että kysytte itteltänne aika tärkeän kysymyksen.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Kepe ja Visokki eivät voineet kuin totella ja sulkea silmänsä. Pörheät puput hypähtelivät heidän ympärillään. Kaupungin äänet vaimenivat. Kondel avasi suunsa.
”Ja se kysymys menee niin, että… miten niin lapsi?”
Kondelin kertomuksen päätyttyä Kepe oli pitkään vaiti.
Sitten hän veti henkeä hitaasti ja syvään.
” … okei. Häh.”
”Ihan hyväksyttävä reaktio”, Kondel sanoi hymähtäen, mutta ilman hymyä. ”Siinä on ehkä paljon, mitä pureksia. En handlannut sitä ihan hirveän arvokkaasti ite.”
”Minä en ymmärrä”, Visokki sanoi. ”Minä en nyt vain ymmärrä, mitä yrität sanoa meille.”
”Niin silleen… vaikutitkin sellaselta tyypiltä, jolle legendat ei ehkä meinaa aivan hirveästi. Se on ihan ookoo, en syytä sua. Legendat on tarinoita. Ne antaa vaan sen verran kuin haluaa antaa niiden antaa.”
Teeveden viimeiset höyryt leijailivat ilmassa. Pari pupua oli uskaltautunut Visokin kitojen eteen. Ne vain tuijottivat häntä silmiin pienet nenät väristen. Visokilla kävi mielessä, että kuka tahansa muu visorak olisi jo syönyt ne. Hän ei tiennyt, miltä sen olisi pitänyt tuntua, että ne eivät pelänneet häntä. Eipä hänellä juuri nyt kovin voimakas olo ollutkaan, vain hämmentynyt ja hukassa oleva.
”Okei, entä jos tuo on pötyä. Kuten ne kaikki muutkin? Entä sitten?”
Kondel hymyili viattomasti.
”Mä vähän arvelin tätä. Silleen… siinäkin tapauksessa, että toi ei olisi täysin totta, mä haluan kysyä teiltä pari aika olennaista kysymystä. Sellaista, joiden olisi ehkä pitänyt joskus elämässä herätä ilman tätä tarinaakin.”
Hänen kätensä laskeutui kanin värisevälle selälle.
”Miten niin ’lapsi’. Miten niin ’isä’. Miten niin ’äiti’. Miten niin ’perhe’.”
Oudot sanat, joita Kepe käytti hyvin harvoin, poukkoilivat hetken hänen päässään.
”Ne… ne ovat käteviä rinnastuksia. Kai rahien yhteydessä käytetään noita sanoja juuri siksi? Pupu-’lapsi’ on isänsä ja äitinsä oppilas.”
Kondel puri huultaan kuin näyttäen kokevansa äärimmäisiä hellyyntyneisyyden tunteita.
”Hirveen söpösti sanottu. Mutta ei se ihan niin toimi. Voin kertoa, että nää pikku karvapallot lisääntyy kuin… kuin. Emmätiiä, luulin että tähän oli joku ilmaisu. Se ei oo ehkä tärkeetä.”
Kondel nosti erään pullean kanin syliinsä. Se ei tuntunut vastustavan, mutta näytti erittäin hämmentyneeltä tuijotellessaan Kepeä ja Visokkia. Kepe samaistui sen ilmeeseen nyt erittäin paljon.
”Eikö teistäkin oo ollut aika outoa, että meillä on noi sanat? Isä, äiti. Raga. Lapsi. Shi. Toisaalta viittaa kätevästi opettajan ja oppilaan suhteeseen… mutta kumma kyllä, käytetään myös silloin, kun joku luo jotain.”
”Kuten… kun isä Orondes loi seurakuntansa?”
”Niin, vaikka niin. Mut se ei ehkä ollut Isä Kuun ensimmäinen luomus. Eikä rakkain.”
”Niin, siihenhän Manukin viittasi. Että tämä Orondes saattoi luoda Avden?”
Kepe nyökkäili yrittäen saada tähän jotain järkeä. ”Eli… tämä Kuulapsi, tämä Avde… hän on jotenkin keinotekoinen? Kuin… kuin vaikka vahkit?”
Kondel katsoi häneen empaattisesti.
”Niin siis… ei.”
”… Ei?”
Kondel laski pulskan pupun käsistään.
”Ei.”
”… Kuin… kuin puput?”
Koneisto raksutti Kepen päässä, mutta siitä puuttui muutama hyvin oleellinen ratas. Kepe ei edes huomannut niiden puutetta, ei osannut kyseenalaistaa sitä, sillä se oli niin syvälle rakennettu. Siispä missään ei ollut mitään järkeä.
Visokki taas… tunsi ymmärtävänsä mutta ei aivan hyväksyvänsä. Se liittyi ehkä siihen, kuka hän oli. Minkälaisen olennon ihon alla hän eli. Minkälaisesta maailmasta hän oli astunut muiden kuin eläinten maailmaan.
”Kertokaapas, ihanaiset”, Kondel sanoi hiljaa. ”Että eikö ole jopa vähän kummaa, että maailma on täynnä olentoja, jotka elää ja kuolee jättämättä minkäänlaista jälkeä tähän kaikkeen. Että kaikki me tunnetaan tyyppejä, jotka ei tiedä, mistä ne on tulleet, paitsi nousseet kanisterista jollekin saarelle jossain täysin valmiina. Mutta kaikki elämä ei suinkaan oo tällaista. Ei, vain me. Vain me ’tietoiset’.”
”Mutta… niinhän asiat kai vain ovat”, Kepe sanoi. ”Me ’tietoiset’, ja rahit. Eräänlainen… dualismi.”
Visokki vilkaisi Kepeä. Kepe huomasi tämän ja meni hämilleen.
”Ja… ovathan visorakit ’tietoisia’, Visu, eivätkös? Tai siis… äh, anteeksi, en minä ole koskaan oikeasti pysähtynyt miettimään tätä!”
”Kepe”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Minä en oikeasti jaksa edes loukkaantua tästä nyt.”
”Tai siis”, Kepe änkytti, ”tämä kaikki tuntuu nyt vain paljon… vaikeammalta ja monimutkaisemmalta kuin aiemmin.”
”Älä ruoski itteäs liikaa”, Kondel sanoi. ”Melko mielivaltaiseltahan se jako tuntuu. Noi meidän saarella rähinöivät ’torakatkin’ vaikuttaa aika korkeakulttuurisilta… tai no, en siitä tiiä, mutta älykkäitä ne ainakin on, ja tietoisia.”
Kepe juuttui miettimään Kondelin sanoja. Nazorakit… olivat totta tosiaan kuin kansa muiden joukossa? Niiden teknologian taso oli ehkä jopa korkeampi kuin monen sellaisen kansakunnan, joka koostui tietoisiksi lasketuista olennoista. Eikä tässä ollut mitään uutta. Eläimeksi luettu olento toimi Klaanin Telakan johtajana. Yksi sellaiseen päin vähän kaartava oli Klaanin tuorein moderaattori, joka oli kuitenkin ollut jonkin aikaa hänen ja Snowien matkakumppanina Profeetan salaisuuksien perässä.
Kuinka mielivaltaiselta se kaikki todella tuntuikin nyt?
”… eli entä jos mitään jakoa ei oikeasti olekaan, kaikki vain luulevat, että sellainen on. Tätäkö tarkoitit, kun sanoit maailman olevan rikki?”
”On se jako olemassa. En tiedä vain, pitäisikö sen olla. Minkä kaltaisten lajien välillä se jako on, mussukat? Mikä erottaa ne, joilla on lapsia, niistä, joilla ei ole?”
Visokin katse kirkastui. ”Niistä toiset”, hän sanoi. ”Ovat makutojen tekemiä.”
”Julma enkeli oli mustasukkainen perheen rakkaudesta”, Kondel sanoi nyökäten.
”… Ja ’kuinka hänen kaltaisensa enkelit ottivat leikkikaluikseen'”, Kepe muisteli legendan jatkoa, ja hänen silmänsä levisivät ammolleen.
Ja näin enkeli oli vienyt ’tietoisilta’ sen, mikä raheilla vielä oli.
Jos Kepelle ei olisi ollut karttunut kokemusta eksistentiaalisesta kauhusta ja maailmankuvan romahtamisesta, olisi hirvittävä ajatus ehkä iskenyt vielä kaameammin.
Mutta… oli se aika paljon nytkin.
Hän tiesi kyllä, miten makutoista puhuttiin Suuren hengen enkeleinä, jotka loivat rahit, mutta jos Kuulapsen legenda oli totta… oliko makutoilla ollut vielä suurempi, Suuren hengen luoman maailman vastainen rooli nykyisen maailmanjärjestyksen muotoutumisessa kuin kukaan tiesikään?
… Tiesikö Manu?
Visokki kävi läpi aivan samanlaisia ajatuksia, jotka eivät antaneet hänelle rauhaa.
Kondel antoi heille molemmille selvästi mietintärauhaa mutta nousi ylös ja asteli hieman peremmälle. Hän nosti varoen yhtä pienimmistä pupuista kohti heitä. Se oli yksi niistä, jotka olivat vasta kömpineet esiin suuren emonsa alta.
”Tää on Zeeron Junior”, hän sanoi hilpeästi. ”Pikku veijari, ei oo ollut maailmassa kovin pitkään. Vielä paljon nähtävää ja ymmärrettävää.”
”Niin”, Visokki sanoi.
Kepe ei osannut käsitellä yhtäkkistä pupunesittelyä kauhunsa keskellä, joten vain nyökkäsi.
Kondel laski kätensä emon päälle.
”Tää on sen mamma, Bongo. Aikuinen runsas nainen hänkin, mutta pikku tyttönen verrattuna vanhaan Cordakiin.”
Kondel osoitti nurkkaan, jossa selvästi muita vanhempi, hieman lysyssä oleva kani hypähteli raihnaisesti.
”Kaikki tietty hyvin rakkaita mulle. Näihin on vaan hirveen paha kiintyä ja nimetä kun niitä vaan menee ja tulee.”
”… Okei”, Kepe sanoi.
”Niin, mutta siis se pointti oli. Aluksi pieniä, sitten isoja ja sitten ne rupsahtaa ja menee kasaan. Kuulostaako tutulta?”
Sitoivat tähtien elämänkiertoon ja sen keinotekoisiin vaiheisiin, kertaus kävi vielä Kepen päässä.
”Ei… seis, tämä on jo liikaa.”
”Ymmärrän hyvin sun reaktion”, Kondel sanoi pahoittelevasti. ”Koska tästä herää aika monenlaisia kysymyksiä. Lähinnä se, että jos maailma on näin perusteellisesti rikki… jos kaikki hirveät hierarkiat on saanut valtansa siksi, koska kosminen koneisto päättää, milloin kukakin syntyy ja kuolee… jos meidän on pakko pukeutua naamioihin, että pysymme ees hengissä… ja jos se koneisto vienyt meiltä kyvyn tietää, mitä lempeys on, koska lopulta me kaikki noustaan tyhjille rannoille kylmistä kanistereista aivan yksin…”
Kondel silitti hellästi otteessaan olevan pörröisen olennon päälakea.
”… niin miksi me puhutaan ikinä mistään muusta?”
Kumpikaan heistä ei osannut vastata. Kondelin äänestä kuuli jotain uutta: suorastaan halveksuntaa, ehkä ärtymystä.
”Jos meiltä kaikilta on viety oikeus perheeseen, ja… aina kun joku yrittää luoda jotain korvaavaa, tyrannit nousee ja kaataa sen alas, koska pelkää sen voimaa. Ja ne viisaat, jotka luulee tietävänsä kaiken maailmasta, väittää että ei saa edes rakastaa toista siten kuin rakastaa Suurta Henkeä. Jos pieninkin jäänne siitä lempeydestä, mikä meidät synnytti, on viety…”
Kondel huokaisi syvään.
”Jos toi kaikki on totta… onko edes ihme, että maailma on näin hirveä kuin se on?”
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kepe ja Visokki kävivät kumpikin päässään läpi lukemattomia mahdollisuuksia ja implikaatioita, joita he eivät aiemmin pystyneet edes kuvittelemaan. Niiden kuvitteleminen olisi ollut mahdotonta. Kondel silitti Zeeron Junioria ja katsoi jonnekin kauas kasvoillaan aivan uusi vihainen ja surumielinen ilme.
Jos koko maailman tyrannit pitivät matoraneja ja muita lajeja pimennossa ja tanssimassa tiukasti pillinsä mukaan… mitä se kertoi heidän kulttuureistaan ja uskonnoistaan?
Mitä… yhtenäisyydestä, velvollisuudesta ja kohtalosta?
Mitä… Suuresta hengestä?
Mitä… eri lajeista?
Mitä laji edes tarkoitti, jos he ilmestyivät joka tapauksessa kanistereista meressä kuin tyhjästä vain?
Kanistereista… mistä… mistä ne tulivat?
Ja miksi ne tuntuivat nyt vain kuin jonkinlaisilta vankiloilta?
Kepen oli vaikea miettiä pidemmälle. Jotkin asiat oli kaiverrettu niin syvälle hänen olemukseensa, että niiden asettaminen edes vähäisen kriittisen tarkastelun alle koetteli kaikkia rajoja. Mutta… hänen oli tiedemiehenä koetettava saada kaikki palaset paikoilleen. Tämä oli vain yksi uusi näkökulma. Näkökulma, joka oli huolestuttavalla tavalla avannut hänen silmiään ja saanut hänet jälleen kerran tajuamaan, että hän ei ehkä tiennyt niin paljon kuin luuli.
Mutta… se oli vain yksi näkökulma. Se ei ehkä ollut koko totuus. Se ei ehkä ollut lainkaan totta.
Siltikään… sen mahdollisuutta ei voinut jättää huomiotta.
Hänestä tuntui, että tämä keskustelu tulisi vaivaamaan häntä hyvin pitkään. Mutta uskaltaisiko tästä puhua kenellekään? Hän ei ollut varma, haluaisiko tai edes voisiko nostaa sitä puheeksi athistien kanssa. Ehkä Snowien… niin, se voisi olla hyvä idea! Snowiella olisi varmasti jokin hyvä ja viisas näkökulma tarjottavaksi, ja kaikessa olisi sitten taas enemmän järkeä.
Olisihan?
Ja voisiko hän pudottaa ketään muuta tuolilta samaan tapaan kuin oli itse juuri pudonnut? Se tuntui… julmalta.
’Julma’ oli erinomainen tapa kuvata myös sitä, miten pehmentämättä Visokki sanallisti tuon kauhun ääneen.
”Sanotko sinä siis”, admin aloitti, keräili sanoja hetken, ja sitten jatkoi painokkaasti. ”Sanotko sinä, että Avde ei ole joku keinotekoinen, valheellinen hirvitys… vaan me kaikki muut olemme?”
Kondel kurtisti surumielisesti kulmiaan.
”Valheellinen…? Enpä niin siitä tiiä, admin hyvä. Mutta luonnollista tää ei voi olla. Mikään tästä. Ja oon kyllästynyt teeskentelemään, että asia olis niin.”
Kepekin käänsi ajatuksensa Avdeen ja Punaisen miehen rooliin kaikessa tässä. Jos Avde todellakin teki kaiken siksi, että tiesi siitä, minkälainen maailma oli ennen ollut… oliko Avde kaiken aikaa ollut oikeassa siinä mitä teki?
Kepe huomasi tuijottavansa nyt heinää mutustavaa Zeeron Junioria. Ja jos Avde oli viimeinen matoralainen ”lapsi”, tämä muistutti kaikista huoneessa olijoista eniten tätä pupua.
Outo ajatus. Ehkä… tuossa ei ollut järkeä. Mitä ”lapsuus” edes matoralaiselle olisi?
Ja jos Avde oli niin ikivanha… ei kai tätä edes voisi kutsua ”lapseksi”?
Tai… matoralaiseksi?
Kepe koetti pukea ajatuksensa sanoiksi toisille.
”Onko Avde siis kaiken aikaa ollut oikeassa? Onko se miten me vastustamme tämän loisia ollut kaiken aikaa väärin, ja olemme vain pelanneet makutojen ja tyrannien pussiin, vain ylläpitääksemme ’status quota’, kuten makutat itse sanoisivat?”
Visokki katsoi häntä silmissään enemmän tunnetta kuin koko tänä päivänä. ”Ei.”
Kepe suorastaan säikähti sitä hohdetta, jonka hän näki silloin Visokin silmissä.
”Eikö?” Kondel kysyi hiljempaa.
He kääntyivät molemmat katsomaan. Matoralaisen levollinen, mutta surumielinen katse vaelteli seinämaalauksissa.
”Meillä on äiti Athin siunauksella pyhä tehtävä suojella vapautta. Mut… mitä tarkoittaa vapauden suojelu, jos tehdään sitä rikotun maailman ehdoilla? Mitä se tarkoittaa, jos me tehdään sitä Punatähden ehdoilla? Ei mun nähdäkseni ihan hirveästi.”
Visokin pihdit puristuivat yhteen. ”Minä vannon, jos sinä jatkat tuota ajatusta sinne, minne sinä jatkat… minä en ole aivan varma, mitä minun pitäisi tehdä.”
Kondel hymyili.
”Ei hätää. En oo atheonisti. Enkä minkään Punaisen Miehen vakooja. Mutta… välillä mietin, meneekö vastoin meidän äiti Athin opetuksia olla yrittämättä seurata äiti Atheonin polkua.”
Äiti, Kepe havaitsi sanovansa melkein ääneen. Mitä… mitä se edes tarkoitti? Hänestä tuntui, että sen olisi pitänyt olla hänelle paljon merkityksellisempi kuin se oli.
Yhtäkkiä koko sanasta tuli outo olo. Todella outo.
”Seuraan kyllä Pyhää Äitiä ja Oraakkelia”, Kondel nyökkäsi. ”Ja pappa Z:tä. Ja Punainen Mies on ilmeisesti meidän vihollinen. Mut enemmän ja enemmän on vaikeeta teeskennellä, että maailma Punatähtösen alla olis kunnossa. Ja vaikka tää teidän Punainen Miehenne ei astelis Kuulapsen polkua… ehkä jonkun pitäis.”
Kepe mietti, yrittäisikö itse samaa kuin Avde, jos hän tietäisi kaiken, mitä tämä tiesi.
Olisiko hänkin perhettään etsivä lapsi?
Vai…?
Hän katseli käsiään. Ne olivat suuremmat kuin matoralaisen kädet. Suurempi koko oli merkki matoralaista suuremmista voimista ja siitä, että hän oli toa-soturi… Vaikka kovin ”soturiksi” tai ”ritariksi” hän ei ollut koskaan itseään oikein tuntenut.
Mutta… tarkoittiko se vain, että hän oli… täysikasvuinen?
Ja miten luonnottomalta kuulostikaan se, että hän, joka mielsi itsensä varsin nuoreksi ja kokemattomaksi, oli ”aikuinen”, kun taas viisaat ja vanhat Oraakkeli ja Zeeron olivat ”lapsia”?
Hän katsoi kahta pupua, joista toinen oli isompi, ja häntä hieman heikotti. Ajatus tuntui… likaiselta. Kielletyltä. Väärältä. Hän halusi vain työntää sen pois.
Näinkö kieroilla tavoilla koneisto oli kaiken aikaa pelannut häntäkin?
Oliko hän kaiken aikaa vain luottanut siihen, mitä maailma hänen ulkopuolellaan sanoi, astellut sen hänelle määrittämän kohtalon polkua pysähtymättä oikeasti miettimään, mitä maailmassa tapahtui?
Oliko hän aina ollut vain kiltti ratas, joka pyöri juuri niin kuin koneisto oli vaatinut? Ilman, että hänellä oli koskaan ollut oikeasti omaa agenssia?
Oliko hän vain kone?
”Mutta… enhän minä ole mikään robotti”, Kepe mutisi ääneen, ehkä tarkistaakseen, että oli tosiaan olemassa.
”Mitä veikkaat”, Kondel sanoi hiljaa katsoen häntä silmiin. ”Kuinka usein vahkit miettii tätä samaa?”
Kepe henkäisi syvään. ”Jos me olemme aivan yhtä koneita kuin vahkitkin, lienee vain osuvaa, että matoralaiset ovat rakentaneet itselleen niiden kaltaisia lapsia…”
Kondelin kasvoilla oli surumielinen hymy.
”Perhe on voitu viedä”, hän sanoi huokaisten. ”Mutta kaipuuta ees julma enkeli käärmeineen ei oo voinut tappaa. Ja se saa meidät kaikki etsimään jotain, jolla täyttää se.”
Hän silitti hellästi valkean pupun päätä. Yhä useampi huoneen kymmenistä pörröpäistä loikki hänen luoksensa, kunnes hän oli kokonaan niiden pörheän, tärisevän massan ympäröimä.
”Kaipuu ei kuole, se vaan muuttaa muotoaan. Ja me kaikki diilataan sen kanssa vähän eri tavalla. Toiset rakentaa asioita. Toiset hoitaa eläimiä.” Kondel huokaisi ja hymyili raukeana heille. Hänen kätensä vaelsivat pörheässä pupumassassa.
”Toivottavasti teilläkin on joku tapa taistella tätä yksinäisyyttä vastaan.”
Kepestä tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut tuolilta perusteellisemmin kuin aikoihin. Hän oli jatkamassa ajatusta jo vielä syvemmälle, vaikka se oli pelottavaa. Kun hän tuijotti kättään… hänen oli vaikea olla ajattelematta, että sen saisi ehkä avattua ruuvimeisselillä. Ja sen jälkeen ehkä koottua uudestaan.
”… niin”, hän sai ulos. ”Riittää”, Visokki sanoi Kondelille katkaisten Kepen ajatuskulun. ”En tiedä, onko sinulla meille enää juuri annettavaa. Tämä oli… mielenkiintoista, jos nyt edes jotain.”
Kondel henkäisi syvään ja hymyili pientä, alakuloista hymyä.
”Enempää mä en kai ikinä ole toivonutkaan.”
Matoralainen antoi katseensa vaeltaa tilan seinillä. Jokin tuossa sotkuisessa kivisessä varastossa täynnä jäniksiä oli muuttunut yhdellä keskustelulla joksikin yleväksi. Joksikin, joka oli ravisuttanut kaiken perusteita.
”Oon pahoillani. Tässä on varmaan vähän pureskeltavaa. Ottakaa tai jättäkää… ainakin raotin teille tätä ovea. Se on kaikki, mihin mun kaltainen nöyrä äiti Athin palvelija voi ehkä väittää pystyvänsä.”
”Ei… ei tarvitse pahoitella. Ehkä on parempi näin, että sait kerrottua tämän meille. Ehkä on parempi, että nyt tiedämme tämän… vaikka siksi emme ehkä enää voi koskaan katsoa ympäröivää maailmaamme ihan samalla tavalla. Kiitos, Kondel”, Kepe vastasi, kasvoillaan hieman haikea hymy, kuin hän olisi kaivannut puolen tunnin takaista viattomampaa aikaa.
Visokki ei vastannut Kondelille muulla kuin rauhallisella katseella. Kukkaseppeleinen matoralainen tuntui odottavan häneltä hetken jotain, mutta tyytyi lopulta hiljaisuuteen ja nousi seisomaan.
”Luulen kans, että saatatte tarvita hetken ihan vaan käsitellä tätä”, hän sanoi ja asteli huoneen perällä olevalle kankaalle. ”Ja siis, mikäli tästä on apua, ottaakaa vaan syyniin kaikki mun materiaali. Ei se mun yksinoikeus ole.”
Sinertävä käsi tarttui tuohon suureen kankaaseen ja nykäisi sen alas.
”Tehkää totuudella enemmän kuin kirkko, joka vannoo suojelevansa vapautta, mutta pelkää vankilaansa liikaa.”
Kun kangas laskeutui, paljastui huikea näky. Kiviselle seinälle oli maalattu, selvästi ei kovin kauan aikaa sitten, valtaisa muraali. Se oli täynnä hahmoja, jotka vaikuttivat suoraan muinaisista kirjoituksista raastetuilta, ja vanhan mataian sanoja näistä jokaisen alla. Kepen ja Visokin silmien eteen aukesi katonrajaan asti ylettyvä kuvaelma, josta he osasivat nyt tunnistaa joitakin sanoja, joitakin hahmoja.
Mutta totuus ei tuntunut juurikaan selkeämmältä, vaikka sitä katseli kuinka tarkkaan. Tai helpommalta hyväksyä.
Ihuraga Fano-onu, Kepe luki vasemmanpuoleisen hahmon alta. Tuon hahmon hän tunnisti Profeetaksi… Isä Orondekseksi. Entä kuka oli toisella puolella? Isä Kuun rakastettu, Kuulapsen äiti?
… Avden äiti?
Äiti?
”Ootte mun puolesta tervetulleita tuijottelemaan tätä kaikkea niin paljon kuin teidän tarvii”, Kondel sanoi hymyillen. ”Milloin vaan. Jos lupaatte ruokkia mun puput samalla.”
”Öö, joo, kiitos!” Kepe havahtui. Hänestä tuntui, että tämä muraali sisälsi paljon vastauksia, kunhan hän osaisi kysyä oikeat kysymykset. Hän ja Visokki käänsivät siihen taas katseensa…
… ja kumpikin mielessään pohti sen merkitystä hyvin pitkän aikaa.
Kun Kepe seuraavan kerran tiedosti olevansa Kondelin asunnossa, päässään lukematon määrä uusia kysymyksiä, hän huomasi Kondelin jo poistuneen paikalta. Kepellä olisi ollut niin paljon kysyttävää. Oliko muraali vain Kondelin omaa tulkintaa, vai vielä muinaisempaa perimätietoa? Minkä osan Nui-Koron lahko oli tiennyt, mikä osa siitä heillä oli edes samaa athistien kanssa? Kuka… kuka ihmeen kristallinoita?
Mitä tuo kaikki edes tarkoitti?
Oli tuolla athistilla noihin kysymyksiin vastauksia tai ei, hän oli tanssahdellut heidän välistään ulos kiviseinäisestä tilasta vailla maailman painoa olkapäillään.
”Hetkinen… Kondeldu? Eikö -du ole krikcit-sukupuoli?”
”… niin?”
”Mutta… hänhän on matoran?”
”Onko?”
Kepellä ei ollut siihen vastausta, jota hän olisi ymmärtänyt. Maailma oli aina koostunut mustavalkoisista jakolinjoista, jotka tuntuivat nyt yhä keinotekoisemmilta. Hänellä oli niin typerä olo, että hän ei osannut muuta kuin hymähtää.
Kepe aavisti, että hän ja Kondel tulisivat kyllä näkemään vielä.
Kepe tyhjensi Kondelin pupujen valtavaan ruokakuppiin ison osan heinäsäkin sisällöstä. Ahnaat vipeltäjät hyökkäsivät välittömästi ateriansa kimppuun suurena, päivän toiseksi karvaisimpana pallona.
”Tuota, Visokki”, Kepe aloitti kohdistaen sanansa adminille, joka yhä katseli muraalia. ”Mitä… mitä sinä ajattelet tästä kaikesta?”
Visokin vihreät silmät kääntyivät hitaasti Kepeen. Hän ei ollut siirtynyt juuri paikoiltaan nurmen peittämällä lattialla. Ainakin tusina pupua oli painautunut häntä vasten melko huolettoman oloisina.
”Minulla on ollut hetken vaikeuksia tietää, mitä uskoa. Ja että millä ylipäätään elämässä nyt on väliä. Anteeksi… tämä ei varsinaisesti muuttanut sitä.”
Hän katsoi jälleen muraaliin. ”Entä sinä?”
”… luulen, että ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. Minunkin maailmassani on niin monelta asialta pudonnut pohja. Ensin Verstas, sitten väärät aaveet ja nyt vielä… tämä.” Kepe katseli taas muraalia ja sen ratkaisemattomia salaisuuksia. ”En usko, että mikään voi enää koskaan olla niin helppoa kuin ennen. Nyt vain… tiedän mitä minun on tehtävä. Saada selville totuus tästä kaikesta. Mitä Punainen mies todella tahtoo, mikä on meidän roolimme tässä maailmassa, kaikesta. Maailman jatkumosta… sen ’kaanonista’.”
”… kaanonista?”
”Äh, se tuntui vain… oikealta sanalta. Tai ainakin parhaalta, minkä nyt keksin.”
Visokki oli hetken hiljaa. ”Minä ihailen tapaa, jolla suhtaudut siihen, kuinka maailmaltasi putosi pohja”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Ei… selvästi ollut ensimmäinen kerta.”
”Siihen… tottuu? Ei kyllä oikeasti, se on väärä sana… ’turtuu’? Näitä on ehkä helpompi ottaa vastaan, kun on aivan viime aikoina nähnyt jo niin paljon.”
Visokki ei aivan tiennyt, näkikö hän Kepessä jonkinlaista viisautta ja kykyä käsitellä sitä tyhjyyttä, joka leijaili tämän yllä… vai eikö tämä vain tajunnut, kuinka kuilu nieli tätäkin.
Joka tapauksessa hän ei voinut juuri muuta kuin olla hieman kateellinen.
”Minulle se, että olen keinotekoinen, on ollut aina totta”, Visokki sanoi. ”Että olen jonkun ’luomus’. Mutta… niinhän se on myös, jos uskoo Mata Nuihin. Osaatko sanoa… miten tämä lopulta sitten edes eroaisi siitä?”
”Noh”, Kepe sanoi hieman epävarmana. ”Ehkä vain siten, että näin ei ehkä kuuluisi olla.”
Visokki huokaisi. ”Sitä puolta minä en osaa käsitellä vielä. Enkä ehkä muutakaan tästä. Miksiköhän kantava teema totuuksien etsimisessä on se, että kaikki niiden ympärillä alkaa näyttää jotenkin… rumalta.”
”Ehkä se totuus, se todellisuus, jonka kuuluisi olla, on lopulta vähän ruma. Jos kukaan ei ole luonut sitä, vaan se on syntynyt sattumanvaraisesti tyhjyydestä ja entropiasta, ei sillä kai oikein ole mitään syytä olla hiottu ja kaunis.”
Visokki pysähtyi miettimään sitä hetkeksi hiljaa. Jokaisen hiljaisuuden yllä kuului suola-aavikon puhaltava tuuli. Ehkä tuosta suola-aavikosta oli tullut niin sileä ja puhdas juuri siksi, ettei Orondeskaan ollut kyennyt hyväksymään maailman luontaista kaaosta ja karkeutta.
Ehkä kaikki oli rumaa ja rikki, jos vain katsoi tarpeeksi kovaa.
Ei, ei vain silloin.
Ehkä kaikki oli rumaa ja rikki, aina.
”Tiedätkö… jotenkin tuossa on jotain lohdullista. En osaa sanoa, mitä.”
”Öö… hyvä kuulla?” Kepe sanoi hieroen takaraivoaan.
Eikä Visokki väittänyt ymmärtävänsä, mikä osa legendoista oli totta, jos mikään.
Eikä hän tiennyt, oliko tälläkään hetkellä valveilla vai vain uudessa painajaisessa.
Eikä hän tiennyt, oliko hänen kotinsa rakentunut valheen päälle.
Eikä hän tiennyt, oliko koko maailma rakentunut valheen päälle.
Eikä hän tiennyt, oliko aina ollut väärässä Avden suhteen.
Eikä hän tiennyt, oliko jopa Makuta Nui tanssinut julman enkelin pillin mukaan.
Eikä hän oikeastaan väittänyt tietävänsä elämästä yhtään mitään. Mutta juuri nyt… se, että joku ei väittänyt, että kaikki tulisi menemään hyvin, tuntui hyvältä. Se, että joku ymmärsi, kuinka merkityksettömältä hänestä oli jo pitkään tuntunut.
Se, että hän ei ollut ainoa.
”Kepe… minusta tuntuu, että meillä on vielä aika paljon puhuttavaa tästä aiheesta.”
Kepe hymyili. ”Niin, niin on. Jos sellainen asia kuin kohtalo on olemassa ja julman enkelin hallinnassa, se tuskin haluaisi meidän menevän näissä tutkimuksissamme yhtään pidemmälle. Ja se on oikeastaan aika kutkuttava ajatus.”
Visokki nousi vaivalloisesti ylös. Puput vavahtivat hieman kauemmas ja alkoivat loikkia joka suuntaan. ”Minä en niin siitä kohtalosta tietäisi. Ei opeteta meille eläimille.”
”Toana olen saanut kuulla siitä ihan liian paljon, koskaan oikeastaan edes tietämättä, mikä kohtaloni on. Mutta tämä, ehkä hieman atheonistinen ajatus siitä, että voimme repiä sen kappaleiksi ja koota uudelleen, kuulostaa tällä hetkellä aika hyvältä. Se kenties sopii sinullekin?”
”Minä ymmärrän. Ehkä paremmin kuin koskaan. Mutta lupaa minulle… älä kuuntele Avden versiota siitä. Ainakaan ottamatta ensin selvää, mitä se todella tarkoittaa.”
”Minä lupaan. Kaiken tässä sodassa tapahtuneen jälkeen en pysty antamaan Avdelle anteeksi, vaikka tämä lopulta hyvää tahtoisikin.”
Harkelin muistotilaisuus eli tuoreena Kepen mielessä.
”Niin”, Visokki sanoi. ”Ehkä hän on oikeassa. Ehkä hän on valinnut polun, josta on vähiten pahaa. Mutta… ei se saa toimia niin. Ei se saa toimia niin.”
Ja vaikka se toimisi niin, Visokki lisäsi itselleen. Vaikka hän olisi oikeassa ja me väärässä… minä haluan oikeuden päättää siitä itse.
Hetken aikaa Visokin katse vaelteli seinillä. Hetken aikaa suola-aavikko vaimeni. Hetken aikaa kuilu taivaalla ei tuntunut yhtä suurenmoiselta. Hän ei tiennyt, kuinka kauan kestäisi tämä tahto liikkua ja saada asioita tapahtumaan. Ehkä ei muutamaa minuuttia pidempään. Ehkä hän rojahtaisi huoneensa oven eteen ja makaisi siinä loppupäivän. Mutta sinne asti olisi ainakin päästävä.
”Minä taidan mennä nyt”, Visokki sanoi. ”Haluat ilmeisesti jäädä tarkastelemaan tätä vielä?”
”Ehkä vielä hetkeksi. Kenties saan vielä siitä jotain irti, ehkä voin vielä yrittää ymmärtää tätä ’Kuuperhettä’ vähän paremmin.”
”Ehkä. Tawa sanoo näin aika usein, ja ärsyttävää kyllä, on varmaan oikeassa, mutta… muista levätä jossain välissä.”
”Juu…” Kepe vastasi jo hieman poissaolevana, jäätyään lukemaan uudestaan muraalin tekstejä.
”Puhutaan tästä lisää myöhemmin. Ja ylipäätään… tekisi ehkä hyvää puhua enemmän siitä, mitä olemme kokeneet suola-aavikolla. Ja siitä, miltä se tuntuu”, Visokki sanoi. ”Ja… pyydä Snowieta mukaan jos haluat, mutta… minusta tuntuu, että voisimme tutkailla sataman majakkaa joku päivä hieman tarkemmin.”
”Tottahan toki… majakkaa?”
”Niin. Se… saattaa liittyä tähän kaikkeen. Tai olla liittymättä. En väitä tietäväni tätä varmasti. Ajattelin pistää jonkun vahtimaan sitä aluetta tarkemmin siihen asti, kunnes olemme varmistaneet.”
Se osio, mitä Visokki ei ääneen sanonut, oli, että hän oli väsynyt. Väsyneempi kuin koskaan.
Ja mitä tuon majakan valossa oikeasti odottaisikaan, hän ei ollut valmis siihen juuri nyt.
”Okei, kuulostaa hyvältä! Tehdään näin…”, myös yhtä lailla väsynyt Kepe vastasi, mutta piti yhä katseensa tiukasti muraalissa. Nimuda…
Visokki vilkaisi vielä Kepeä, ja yritti sitten puskea pois orastavan kiinnostuksensa suureen ja pelottavaan mysteeriin. Niin paljon oli kesken. Niin paljon oli rikki. Siitä, kun hän oli ollut viimeksi valveilla, oli ollut vuosikausia.
Hänellä oli paljon todellisempia asioita tehtävänä sitä ennen. Kuten yritys keksiä jokin, ihan mikä tahansa keino auttaa Geen etsimisessä. Ja lupaus Tongulle auttaa tämän sairasosastolla makaavaa pientä ystävää aivovaurion kanssa. Ja pyrkimys korjata eräs oma ystävyyssuhteensa, jonka hän oli antanut mennä säröille tämän kaiken ehdoilla.
Ja ehkä välillä… levätä hieman.
Miten se yksi kehtasikin olla oikeassa.
Visokki huokaisi väsyneesti eikä estänyt sitä kuulumasta äänessään. ”Nähdään.”
”Hyvää yötä!”
Vaivalloisin askelin Visokki poistui tilasta ja jätti Kepen ja valtavan pupuperheen kynttilänvaloon ja käsittämättömien kirjoitusten keskelle.
Tokkurainen Kepe oli alkanut mutista jotain itsekseen.
”Maailman kaanon on tuolla jossain… siis Bio-Klaaninkin kaanon… klaani… kaanon… hehe…”
Puput näyttivät tavallistakin eksyneemmiltä, kun valkovihreä toa hekotteli yksin vitsille, jota kenelläkään muulla koko maailmassa ei ollut edellytyksiä ymmärtää nyt.
Jossain pelloilla kaupungin pohjoispuolella asteli jälleen nousevia kuita odottava matoran, jota sama olisi huvittanut. Ehkä hän oli onnistunut työssään, ehkä ei. Ehkä hän oli taivuttanut vääjäämätöntä. Ehkä hän oli muuttanut tarinaa.
Kaikki, mihin hän pystyi, oli edes yrittää. Jonkun täytyisi muuttaa tarinaa. Jonkun täytyisi tehdä se, ennen kuin tarinan ehdottomuus hukuttaisi kaiken sen, mikä oli elävää ja kaunista. Kaiken sen, mikä eli vain haaveissa ja unelmissa. Kaiken sen, mitä ei voinut tähdistä todistaa. Kaiken sen, minkä tähtien lupaukset sulkivat pois. Kaiken sen, mitä kohti miljoonien sydämien kaipuu kurkotti koskaan täysin ymmärtämättä, miksi… tai ehkä ymmärtämättä edes, mitä kaipasi.
Jonkun täytyisi onnistua siinä, ennen kuin jopa tuo kaipuu olisi menetetty punaiseen koneistoon, joka korjasi virheet. Tai pohjattomaan kuiluun, joka söi taivasta.
Ja jos hän ei onnistuisi siinä, Kuulapsi onnistuisi.
Kuka ikinä sille polulle sitten lopulta astuisikaan.
Kulkijan matka kohti kaupunkia merenrannalla oli jatkunut hiljainen askel askeleelta. Yö oli pimeimmillään, vaikka auringot olivat jo matkalla.
Joen liplatus vangitsi kulkijan kuuloaistin. Oli kuin joen pinta olisi kuiskaillut hänelle tulevasta. Aivan kuin tähdet olivat kertoneet tarinaa sarastuksesta ja siitä, milloin se olisi todella edessä, kuiskaili myös joki.
Aina siitä ei saanut selvää. Aina sen sanoilla ei ollut omaa merkitystä. Sellaista oli kuunnella kaikkeutta ja sen sykettä – merkitys tyhjään syysyöhön oli annettava itse.
Tuona yönä ennen sarastusta etsi tuhat sieluapimeästä merkitystä. Tuhat silmäparia aukesi heräillen unistaan taivasalla tai kattojen suojaamina. Aina, kun he heräsivät, ensimmäinen asia, mitä he tunsivat, oli kaipuu.
Minkä kaipuu?
Yön kulkijalla ei ollut vastausta. Tuskin oli yhtä ainoaa kaipuuta tai yhtä ainoaa vastausta sen kysymykseen. Ikävää oli yhtä monenlaista kuin ikävöitsijöitä. Yksi kaipasi kunniaa ja mainetta, toinen haaveili rakkaudesta. Kolmannella ei ollut ikävälleen selvää kohdetta tai edes muotoa vaan vain aukko rinnassa täytettäväksi.
Jokainen noista kaipuun muodoista oli yhtä arvokas, sillä ne syntyivät samaan kehtoon.
Kehto oli samaa perua kuin musta tyhjyys taivaalla kuunsirppien välissä. Se kehto oli nimeltään merkityksettömyys, ja siihen sai järkeä ainoastaan laskemalla siihen jotain keinutettavaksi.
Edes yön kulkijalla ei ollut yhtä vastausta siihen, mitä hän kaipasi. Toisinaan se oli pelkkää syysilmaa, kuten tänä yönä, kun se täytti hänen keuhkonsa viileänä. Se oli joen kuiske, jonka sekaan hän välillä halusi laskeutua nilkkoihinsa asti ja tuntea virtauksen. Se oli kuiden ja tähtien valo tanssimassa vasten veden heijastusta päättymättömänä virvatulten juhlana.
Ja aivan kuin valo joen pinnassa, hänkin tanssahteli. Hän otti pitkiä loikkia ja antoi koko vartensa huojua läpi pimeyden pitkin virtaavaa vettä. Kulkija laskeutui polvilleen, sitten käsilleen ja ponnisti pystyyn kuin olisi kurkottanut kuita kohti. Hän peitti kasvonsa kämmenillään ja antoi niiden valua alas, pyörähti välittämättä, mihin suuntaan menisi, ja henkäisi pitkään ulos, aivan kuin vapauttaen jotain syysyöhön sisuksistaan.
Hän ei välittänyt, kuka katselisi, sillä hän tanssi vain itseään varten. Hän ei välittänyt, vaikka meni nelinkontin vasten jokisuistoa ja nousi ylös kaapunsa kastuneena. Vain tanssi ajoi häntä eteenpäin, eikä edes musiikkia ollut. Sekin tuli hänestä itsestään.
Näitä askelia ei ollut tähtiin kirjoitettu. Ne olivat hänen, ja yksin hänen.
Kuulapsi II
Klaani
Keskisuuren kasteen aukio
Oli ensimmäinen kalsea syyspäivä ainakin viikkoon, kun Visokki astui ulos Admin-tornista. Hän hengitteli raitista ilmaa kuin olisi unohtanut, miltä se tuntui. Pilvipeite oli sankka ja rakoili vain pieniksi selkeyden hetkiksi. Valo kaiken yllä oli jollain tapaa valkoisempaa ja häikäisevämpää kuin aiemmin. Tai ehkä se vain tuntui kirkkaammalta silloin, kun oli tuijotellut pelkkää synkkää kattoa monta päivää.
Visokkia hävetti myöntää, että hän ei ollut aivan varma viikonpäivästä tai siitä, oliko niille mahtunut jotain elintärkeitä ylläpidollisia kokouksia, joissa hänen läsnäolonsa olisi ollut ehkä enemmänkin kuin suvaittavaa. Toisaalta siinä oli yksi ylläpidollisen aseman hyvistä puolista. Se, että ympärillä ei ollut kovin montaa, joka olisi voinut käskeä häntä mihinkään. Ja vaikka Tawa jostain syystä olisi käskenyt, Visokki ei olisi suostunut.
Mitä Tawa olisi sitä paitsi hänelle tehnyt tottelemattomuudesta, heittänyt selliin? Sitä paitsi… oli hän nytkin ylläpidollisilla tehtävillä. Vaikka se ei siltä ehkä näyttänyt.
”Ja syyttää sielut syntisten”, Manu hyräili telepaattisesti. ”Ne kadotukseen tuomiten. Tuo Mies Punainen.”
Valta-aseman huono puoli oli esimerkiksi se, että ei voinut kävellä Keskisuuren kasteen aukiota tai keskustan kauppakatuja herättämättä huomiota. Eikä se, minkälaisilla kantamuksilla hän oli liikkeellä, ainakaan helpottanut sitä osaa.
”Olisipa thornax-likööriä”, Manu vahvisti. ”Tai edes jotain hyviä sieniä.” ”Älä yritä. En aio kysyä, miten banaani syö sieniä.” ”Kävit jo aika lähellä!”
Banaania pihdeillään kanniskeleva Visokki saapui viimein Suuren hengen temppelille ja pysähtyi aloilleen yrittäen piirtää karttaa päänsä sisällä. Kaikki hänen tietämänsä temppelit olivat samassa rykelmässä Sielunlähteen varrella, mutta hän ei ollut varsinaisesti koskaan vieraillut Athin kappelissa.
”Eiköhän se ole tässä ihan kulmilla”, totesi Manu. Ja jo muutaman sekunnin kuluttua Visokki sen äkkäsi: Suuren hengen temppelin viereisen rakennuksen vieressä oli kivestä veistetty pyramidimainen rakennus – ”Tetraedri, varsin epäkäytännöllisen muotoinen temppeli, jos se ei ole sisältä isompi kuin ulkoa”, totesi Manu –, jonka kyljessä olevan oviaukon yläpuolelle oli kaiverrettu Athin kolmiosilmä. ”Onpa kumma. Enpä ole aiemmin nähnyt tätä kappelia täällä”, Visokki pohti. ”Se, että se on noin järeää kiveä, ei edes tarkoita mitään”, Manu hörähti. ”Nopeastihan tuollainen pystytetään! Oletkos koskaan kuullut kiven toista? Vai maan. Mikä ero niillä edes on? Miksi ne ovat niin samanlaisia?”
Oviaukon vieressä istuskeli riisihattuinen matoralainen, jonka suusta törrötti ulos heinänkorsi. Nähtyään Visokin tämä nousi seisomaan ja sylki korren suustaan hihkaisten:
”Hei, Visokki!”
”Oikeasti, hei? Missä menee raja? Kohta on jotain ’hiekan toia’. Kuka nämä edes päättää? Miten elementit määräytyvät? Minähän voisin kokeilla, pystyisinkö luomaan ihan uuden elementin! Mitähän siihen tarvittaisiin…”
”Manu, turpa kiinni. Hei, Sadje!” Visokki vastasi, molemmille.
Pieni hetki oli kulunut siitä, kun Visokki oli kohdannut Sadjen. Nuori ta-matoralainen athisti tuntui olevan täynnä vilpitöntä iloa hänen näkemisestään… tai sitten oli vain todella hyvä diplomaatti. Visokki oli niin väsynyt ja kärttyinen, että hänen oli vaikea kuvitella, että hänen ulosantinsa herätti kenessäkään nyt erityistä iloa.
Toisaalta hän oli visorak, joka kantoi banaania. Ehkä siinä oli jotain edes vähän huvittavaa. Edes jonkun muun mielestä.
”Mikä tuo teidät kappeliimme, Admin Visokki? Vai oletteko vain ohikulkumatkalla?” Sadje kysyi. ”Ei, ihan asioilla olemme.”
Sadje vilkuili, mahtoiko Visokin takana kulkea jokin vielä tätä matalampi olento, mutta ei nähnyt ketään tämän lisäksi. Kadulla oli muuten varsin hiljaista tänään, joten satunnaisia ohikulkijoitakaan ei voinut erehtyä luulemaan visorakin seuralaisiksi.
”Ei kun se olen minä”, Manu sanoi ääneen. ”Olen se banaani. Muutin itseni banaaniksi, Sadje! Banaani-Manu!”
Sadjen katse laskeutui Visokin hampaissaan pitelemään banaaniin ja tämän kasvoille valui ehkä hämmentynein tuijotus, jonka Visokki oli eläissään nähnyt. Sitten tämä äkkiarvaamatta räjähti täysin hallitsemattomaan räkänauruun.
”Katso nyt, Visu! Joku sentään ymmärtää huumorin päälle!” Manu sanoi ylpeyttä tihkuvalla äänensävyllä. ”Krhm”, Visokki yskäisi telepaattisesti. ”Etsimme Pyhää Äitiä. Onko hän täällä?”
”Makuta Nui, olet hulvaton”, Sadje sai sanottua, ennen kuin rekisteröi Visokin sanat. ”Niin, joo, onhan hän. Mutta tuota, Isä Zeeronilla on vieras, joten saatatte joutua hieman odottelemaan… Käyn kertomassa Pyhälle Äidille saapumisestanne.” ”Se ei ole ongelma, meillä ei varsinaisesti ole kiire”, Visu sanoi. Hän astui lähemmäs oviaukkoa ja kuuli… keskustelun ääntä?
”… Ja koetimme siis tämän kummitusjahdin avulla vähän niinkuin löytää sitä ’Verstaan taajuutta’, josta puhuit… toivoin, että olisimme löytäneet niitä aaveita, joita oli Verstaassa ja jotka Profeetta kertoi lähettäneensä minun ja Snowien perään.”
Tuttu ääni, Visokki ymmärsi, ja astui varoen peremmälle.
”… ja se… se ei mennyt aivan kuin odotimme.”
Kepe päätti jättää pitkäksi venähtäneen tarinointinsa edes joidenkin sekuntien ajan tauolle antaakseen isä Zeeronin pureskella hänen sanojaan. Kultanaamioinen kirkonisä istui mustassa kaavussaan rukousmatolla Bio-Klaanin kaupungin athistikappelin lattialla ja lämmitteli käsiään höyryävään sieniteekupposeen.
Kappeli ei ollut mittava juuri mihinkään suuntaan. Sen katto oli joistakin kohdista niin matalalla, että Kepe oli ollut jo muutaman kerran lyödä päänsä siitä roikkuviin kynttelikköihin ja sotkeutua kuivatuista marjoista ja epämääräisistä luunpalasista tehtyihin unensieppareihin. Nyt hän istui eriskummallisen kolmion muotoisen tilan lattialla ja pohdiskeli, mitä sienimunkki mahtoi hänen sanoistaan pohtia.
Kappeli oli niin pieni, että Kepen ja Zeeronin ei ollut mahdollista käydä tätä keskustelua täysin yksityisesti. Jossain kolmioita ja silmiä täynnä olevan alttarin takana oli salattu, pyhempi tila, johon hän ei ollut kehdannut pyytää pääsevänsä.
Tämä sai luvan kelvata, vaikka rukouskynttilöiden meren ja suitsukesavun uumenista Kepeen tuijotteli ainakin kymmenkunta kirjaviin kaapuihin ja kukkaseppeleisiin sonnustautunutta matoralaista. Vesipiipun suuosa kulki Athin lapsoselta toiselle, kun nämä katselivat toaa kohti levollisin ilmein.
”Vai että kummituksia”, Zeeron lopulta sanoi. ”Noh, lykästikö? Jäikö aaveita haaviin, hyrrä-heppu?”
”Noh, eräänlaisia… ne osoittautuivat Klaanin rannassa silloin muutama kuukausi sitten kuolleiksi pimeyden metsästäjiksi, jotka koostuivat jonkinlaisesta lihasta, joka vain koetti itseuusiutua tosi kovaa. Niillä ei kai vaikuta olevan mitään ilmiselvää Verstas-yhteyttä, joskin ne ilmestyivät sähköisen rätinän säestämänä, mikä muistutti minua hieman siitä staattisesta kohinasta, joka Profeetan valtakunnassa kaikui kun ’uni’ alkoi sortua. Nämä taas, öö, yrittivät kohista ulos ikiunestaan?”
”Sääli, järjestäni kun yritän parhaani mukaan pitää kiinni. Mutta ehkä niin… entä jos…?” Kepe aloitti uuden aatteen.
”Tai siis ne kummitukset olisin vielä ostanut!” Zeeron ärähti. ”Mutta jotain liha-tyyppejä? Kuulostaa aika paksulta! Olisihan se nyt aika kirotun outoa, jos olisi olemassa jotain lihasta tehtyjä…”
Kepe hölmistyi, mutta hölmistyminen katkesi, kun hän huomasi sisään saapuneen Bio-Klaanin adminin ja tämän pitelemän banaanin. Silloin hän äimistyi.
Visokki pysähtyi oviaukolle ja katseli ympäriinsä hetken. Kepe ei väittänyt tuntevansa visorakia erityisen hyvin taikka osannut tulkita tämän ilmeitä (niitä ei ollut kovin montaa), mutta kehonkielestä oli aistittavissa, että tämän oli täyttänyt jonkinlainen viivästynyt ymmärrys siitä, että oli kävellyt sisälle uskonnolliseen kappeliin kantaen pihdeissään banaania.
”Banaania?” Zeeron mutisi itsekseen, katsoi kulmat kurtussa suoraan Kepeen ja kääntyi katsomaan kohti saapunutta adminia.
”… Visokki, onko tuo Manu?” Kepe kysyi.
”… mistä arvasit?”
”Hei, Kepe, katso! Muutin itseni BANAANIKSI!” kuului suhteettoman kovaääninen piipitys banaanin pienestä suusta.
”… Selvä.”
”BANAANIKSI! Tajuatko, olen BANAANI-MANU!”
Kepe istui keskellä temppeliä rukousmatolla eikä voinut estää itseään kysymästä todella typeriä kysymyksiä.
”Mutta… miksi?” hän inahti. ”Eikö ole kätevämpää vain asua jonkun mielessä, niin sinua ei tarvitsisi kantaa ympäriinsä? Ja… entä jos joku syö sinut? Montako makuta-voimaa saisin, jos haukkaisin palan?”
”Älä anna hänelle tekosyytä selittää sitä”, Visokki tokaisi ja kääntyi Zeeronia kohti. ”Tervehdys, arvon Isä. Emme ole tainneet tavata aiemmin. Olen Visokki, Bio-Klaanin admin.”
Zeeron nyökkäsi ja raapi päätään vasemmalla käellään kuin olisi kaivellut vastausta sieltä.
”Ah!!! Kunnianarvoisa Pyhä Äitimme kertoikin teistä. Zeeron, Zeeron on nimeni. On kunnia tavata kaltaisenne mielten tuntija… mutta… miksi teillä on mukananne banaa-…” hän köhäisi. ”Sanopas, sattuuko tuo olemaan saaremme makuta?”
Visokki oli hetken paikallaan täysin ilmeettömänä, ja teki sitten nyökkäävän eleen.
”Muutin itseni banaaniksi, Zeeron!” Manu räkätti. ”Mitäs olet mieltä?”
”Herran jestas!” Zeeron naurahti. ”Mikä temppu!”
”Banaaniksi! Olen BANAANI-MANU!”
”Tuli… tuli jo selväksi.”, Visokin ääni sanoi äärimmäisen uupuneesti.
Visorak käveli varoen seurakunnan katseiden ohi. Kukkaseppeleiset nuoret athistit supattivat jotain tuijottaen häntä hämmästyneinä. Visokki pysähtyi Kepen ja Zeeronin vierelle ja laski banaani-Manun suorastaan pahoittelevan näköisenä matolle heidän allaan. ”Kepe, mikä tuo sinut tänne?” Visokki kysyi.
”Tulin kertomaan Zeeronille niistä niin sanotuista kummituksista, joita Admin-tornissa oli, löytääkseni uusia näkökulmia… ja ehkä tapoja yhdistää ne tiiviimmin kaikkeen muuhun, mitä viime aikoina olen kokenut.”
”Niin, tuota”, Visokki sanoi yllättävän epävarmaan sävyyn. ”… kummituksista.”
Kepen usko selityksensä vakuuttavuuteen laski, mutta hän jatkoi sitä.
”Ne osoittautuivat eräänlaisiksi lihajutuiksi. Ja sitten tuli törmättyä lihaan muuallakin. Lihaa kaikkialla… se on pitkä juttu.”
”… niin. Aivan.”
”Voin suositella lihansyönnistä luopumista”, Zeeron sanoi riemukkaasti. ”Oma vatsani on ainakin voinut huomattavasti paremmin sen jälkeen!”
”Olisipa kunnon pihvi”, Manu huokaisi haikeasti.
Kepe ei voinut olla muistelematta sitä ”pihviä”, jonka hän oli napannut kummitusimurilla hillopurkkiin.
”Mutta jotkin asiat ovat hintansa arvoisia”, Manu jatkoi. ”Kuten BANAANIKSI MUUTTUMINEN!”
… Kepe ei voinut olla ajattelematta, että kai hedelmälihakin oli eräänlaista lihaa. Liha. Liha, liha, liha. Jos se ajatus oli ikinä menossa minnekään, sen katkaisi Visokin äänen kaiku hänen päässään. Puhutaan tästä myöhemmin.
Siitä, että admin ei katsonut hänen suuntaansa, Kepe päätteli, että viesti oli suunnattu pelkästään hänelle. Tämä kääntyi taas Zeeronia päin ja jätti Manun sanat urhoollisesti omaan arvoonsa. ”Arvon isä, olemme tulleet esittämään joitakin kysymyksiä liittyen Punaiseen Mieheen. Minulla oli vasta… tapaaminen hänen kanssaan, ja vaikuttaisi siltä, että meidän kannattaisi puhua aiheesta.”
Kepen korva höristyi. Vastahan hän oli keskustellut Manun kanssa Avdesta ja tämän suhteesta Verstaan unimaailmaan, ja mieluusti kuulisi lisää. Silloin hän kuitenkin huomasi, että Zeeron oli vakavoitunut melko paljon.
”Vai Punaisesta Miehestä… tepastelet sisään suurien aiheiden kanssa, seitti-pimu. Oletteko tulleet puhumaan saduista?”
”Minä… minä en ole aivan varma. Viime aikoina minun on ollut jotenkin vaikea erottaa, missä menee niiden ja todellisuuden raja.”
Tämä kuulosti Kepestä hyvin tutulta. Liiankin tutulta. Jos jotain, hän ei ollut ainoa, jolla oli ollut ontologisia ongelmia.
”Kuules, kehtaanko pyytää? Voisitko… voisitko hieman avata tuota”, hän sanoi mutta havaitsi, että kaikki kuuntelijat harhautuivat johonkin aivan muuhun.
Ovi aukeni vastakkaisella seinustalla olevan alttarin takana, ja toinen kolmikko liittyi heidän seuraansa, joskin ilman omaa banaania. Sadje palasi huoneeseen perässään Pyhä Äiti ja Oraakkeli.
Visokille ja Manulle vanhukset olivat ennestään tuttuja; Kepe taas huomasi päätyneensä keskelle athismin isoja nimiä. Hän oli tiennyt Zeeronia laajemman seurakunnan nykyään majailevan Klaanin saarella, mutta ei ollut tavannut näitä vielä itse. Kaippa Zeeronkin oli ’iso nimi’, mutta sitä oli nykyään enää vaikea ajatella. He juttelivat kuitenkin lähes viikoittain.
Kahteen matoralaiseen, Shelek-kasvoiseen naiseen ja Pakari-kasvoiseen mieheen, oli pakkautunut kokonaisen pyhätön verran ikiaikaista arvokkuutta. Kepe ei olisi yllättynyt, vaikka nämä olisivat olleet koko kaupungin vanhimmat henkilöt. Kahden vanhuksen läsnäolo sai hänet suoristamaan selkänsä ja miettimään, mitä hän edes uskaltaisi sanoa.
Mutta silloin, ennen kuin edes Visokki ehti estää, banaani heidän keskellään huusi:
”Oraakkeli! Katso! Muutin itseni BANAANIKSI! Olen BANAANI-MANU!”
Kepe tunsi ryhtinsä rentoutuvan jo siitä, että hänen suorituksensa ei mitenkään voinut olla huonoin.
Oraakkeli huokaisi syvään ja kääntyi Visokin puoleen.
”Tervehdys, arvon admin. Viime kerrasta onkin hetki.”
Visokki kumartui pikaisesti Pyhän Äidin ja Oraakkelin suuntaan koukistamalla etujalkojaan. ”Puhuimme Punaisesta Miehestä silloinkin… mutta minusta tuntuu, että emme tarpeeksi.”
Pyhä Äiti piti saman lempeän hymyn kasvoillaan, mutta Oraakkeli näytti vakavoituvan. Hän nyökkäsi Visokille ja katsoi vierellään seisovan naisen suuntaan.
”Poistammeko ylimääräiset kappelista, mestarini?”
”Hei Pyhis! Muutin itseni BANAANIKSI!!!”
”Manu, nyt se turpa kiinni”, Visokki kivahti.
”Tuota, öh”, Pyhä Äiti sanoi. ”Hän taitaa ihan oikeasti olla… banaani?”
”Voin varmistaa”, Oraakkeli sanoi väsyneesti. Hänen äänensävystään oli aistittavissa, että hän ei ollut tyytyväinen siihen, että joutui ottamaan asiaan kantaa.
”Hoh, vai sellaista”, nainen vastasi. Tämän äänessä oli edes noin kymmenen prosenttia vaikuttuneisuutta.
”Ja jos tarkoitat ylimääräisellä Kepeä”, Manu sanoi katsoen Oraakkelia, ”niin älä ihmeessä! Spinsteri on kelpoäijä!”
”Hänen on ehkä hyvä olla läsnä”, Visokki lisäsi.
Kepe itse oli hieman typertyneenä ajatellut ”ylimääräisen” viittaavan Manu-banaaniin. Hän kumarsi kunnioittavasti Oraakkelille ja Pyhälle Äidille.
Oraakkeli nyökkäsi ja astui askeleen eteenpäin.
”Seurakunta”, hän julisti, ”pyydämme kappeliin hieman rauhaa.”
Mitään kyseenalaistamatta heitä tuijotellut matoranien joukkio nousi yksitellen seisomaan, nyökkäsi hymyillen klaanilaisseurueelle ja asteli kaapukangas kahisten kohti oviaukkoa. Kirjavan väriset kaavut liikkuivat rauhallisesti ulos kappelista ja kukkaseppeleiden kehystämät hymyilevät päät kääntyivät poispäin heistä.
Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka moni katsoi matolla hänen edessään lojuvaa banaania huvittuneena. Kepe taas harhautui hetkeksi, kun huomasi, kuinka viimeinen matoraneista, mintunvihreää ja kukkasilla solmittua Calixia käyttävä neito, katsoi suoraan hänen silmiinsä vakavana.
Kun salissa oli rauhallisempaa, laskostui hetken ylle varautunut hiljaisuus. Pyhä Äiti ja Oraakkeli astelivat rukousmattojen luona odottavan Visokin, Kepen, Zeeronin ja irvokkaan puhuvan banaanin luokse. Katseita vaihdettiin.
”Tämä on tosiaan Kepe”, Visokki esitteli. ”Hän on vain Bio-Klaanin rivijäsen, mutta hänet on päästetty osaksi useita salaisuuksiamme. On ehkä hyödyllistä, että tämä on yksi niistä.”
Kepe nyökkäsi.
”Olen käynyt siinä paikassa, jossa Punainen Mies vaikuttaa… ja haluan tietää, mistä tässä kaikessa on kyse.”
Oraakkeli tuntui hakevan Pyhältä Äidiltä varmistusta. Kepe koetti vakuuttaa athisteja olemuksellaan, katsoen Pyhää Äitiä kohti mutta väistellen tämän silmiä hieman hermostuneena.
Visokkia hieman huvitti reaktio. Toa ei selvästi tiennyt vanhan naisen sokeudesta.
”Olemme tulleet hakemaan ns. lorea”, Manu totesi lattialta.
Kepe seurasi Athin kirkon vanhimpien ilmeitä. Vaikka hän ei ollut kohdannut kumpaakaan aiemmin, tuijotus näiden välillä oli niin pitkä ja merkitsevä, että hän oli melko varma näiden keskustelevan telepaattisesti. Pyhän Äidin huulilla oli yhä hentoinen hymynpoikanen.
”Ehkäpä on sen aika, vai mitä uskot, ystäväni?” hän sanoi lopulta ääneen. Oraakkeli nyökkäsi.
”Miksi juuri nyt, arvon admin?” hän kysyi vakavana.
Visokki availi pihtejään epävarmana. Tarina, jonka hän oli Manulle kertonut, tuntui ensimmäisen sanallistamisen jälkeen entistäkin epätodellisemmalta. Kuukausikaupalla kaunista unta sodan päättymisestä vyöryi sen kaiken päälle aivan yhtä uskottavana kuin sukellus Syvän Naurun verkoston läpi suola-aavikolle. Sen kaiken nostaminen esille näin pyhässä paikassa tuntui lähes naurettavalta.
Silti… hän puhui.
”Minulla oli melko pitkä painajainen”, Visokki sanoi kaikille läsnäolijoille. ”Se oli unta, mutta… sellaista unta, jolla oli vaikutuksia todellisuuteen.”
”Ah, sellaisiahan parhaat unet ovat”, Pyhä Äiti sanoi. ”Mutta niin myös pahimmat painajaiset – jollaisen ilmeisesti näit.” ”Niin… niin näki moni muukin. Moni näkee sitä tälläkin hetkellä. Heille se ei vain ole painajainen. Minä kävin Avden, tai Syvän Naurun, tai Punaisen Miehen… maailmassa. Kaivoin esille joitakin totuuksia, jotka olivat ehkä liian suuria minulle. Ja nyt tulin puheillenne, koska en tiedä ehkä enää mitä muutakaan tehdä. Sitä maailmaa… sitä ei ole olemassa, mutta minä olin siellä silti jotenkin.”
Kolme athistia vilkuilivat toisiaan. Kepe varmistui epäilyksestään, että keskustelussa oli telepaattinen kerros, johon maallikon ei ehkä ollut edes mahdollista päästä.
”Kuulostaa kovin siltä, mitä sinä koit, hyrrä-heppu”, Zeeron sanoi hieroen leukaansa.
Kepe nyökkäsi. ”Sama paikka. Tai ’paikka’. Olin sanoinkuvaamattoman huojentunut saatuani kuulla, ettemme minä ja Snowie olleet kaksin sen kokemuksen kanssa.”
Silloin Kepe tiedosti kiilaavansa athistien mahdollisen vastauksen tielle, mutta hänen oli pakko saada tietää. Hän kääntyi Visokkia kohti.
”Visu… Milloin sinä kävit siellä? Minä ja Snowie näimme kaiken sen romahtavan silloin muutama viikko sitten, kun Profeetta heräsi. Voiko se vielä olla, ööh, olemassa sellaisessa tilassa, että sinne voi päästä? Tarkoittaako se, että Avde on löytänyt uuden uneksijan?”
Kepe ei edelleenkään osannut sanoa paljoa Visokin ilmeestä, mutta tuijotus, jonka hän sai kysymyksestään, naulitsi hänet paikoilleen. Se oli… toisaalta jotain syvempää kauhua? Jotain sellaista, jota hän ei ollut ikinä nähnyt adminissa. Mielenvoimainen visorak oli yksi pelottavimpia ilmestyksiä, joita Bio-Klaani sisällään piti, mutta myös yksi vakuuttavimpia läsnäolollaan. Tämä ei päästänyt usein ilmaisuunsa tämän kaltaisia säröjä.
Toisaalta admin taas vaikutti näyttävän suorastaan helpottuneelta siitä, mitä Kepe oli sanonut. ”Voi kyllä. Voi kyllä, hän on löytänyt. Avde… en minä tiedä vieläkään täysin, mitä hän yrittää, mutta sain ehkä enemmän johtolankoja kuin koskaan aiemmin. Se maailma, jossa olin… se… sitä pitää pystyssä uneksija. Uneksijat. Avdella on satoja, ehkä tuhansia uneksijoita, jotka uneksivat sen olemassaolosta.”
”Mi-… Mitä kummaa tarkoitat”? Kepe kysyi hyvin hämmentyneenä.
”Sinä muistat hänen loisensa?”
Kepe nyökkäsi. Kohtaamisia oli ollut kaksi, mutta ne olivat olleet karmivimmasta päästä tämän sodan tapahtumia. Aivan vasta hän oli vilkuillut uudestaan sitä pakettia, jolla niistä yksi oli lähetetty Snowien kimppuun. Se tosin oli tuntunut niin onnettomalta ja hämmentävältä johtolangalta, että hän oli siirtänyt sen jälleen kerran ”joskus toiste” -pinoon. Eksistentiaalisesti oudot mieliloiset olivat… jonkun muun heiniä.
Visokki varmisti tämän mielikuvan puheillaan lähes välittömästi. ”Jokainen, jolla on loinen, on käytännössä hänen uneksijansa. Ja aina, kun uneksija on telepaattisessa yhteydessä johonkuhun, loinen voi tarttua… ja luoda uuden uneksijan.”
Kepen leuka loksahti auki. Athistien katseet jäätyivät. Visokki päätti jatkaa.
”Leviämistä on käytännössä mahdoton pysäyttää niin kauan kuin maailmassa on telepatiaa, ja niitä ei voi poistaa vahingoittamatta isännän mieltä. Tai mielenterveyttä.”
”Huhhuh”, Kepe sanoi räpytellen silmiään. ”Kuinka paljon niitä on? Ja… hetkinen. Odotas. Huhhuh… onko minulla?”
”Mahdoton sanoa”, Visokki vastasi. ”Niin, enkä tiedä, miksi hän tekee sitä. Hän puhui siruista, Nimdasta. Mitä enemmän uneksijoita hänellä on, sitä… todellisemmaksi se heidän uneksimansa maailma kai tulee? Jotenkin… jotenkin hän aikoo raastaa sen Nimdalla unesta todelliseksi.”
”Kyllähän Punainen mies oli minusta aika selvä sanoissaan”, Manu sanoi. ”Uneksijoiden usko ei riitä, kuten ei riittänyt Valtiaankaan. Ja sitä uskoa hän haluaa Nimdalla vahvistaa.”
Kepen todellisuudentajua ei auttanut kovin paljon se, että hänen elämänsä isointa eksistentiaalista kauhua ruoti matolla lojuva puhuva banaani.
”Millä tavalla hän oikein yrittää Nimdaa ja tuota maailmaa käyttää? Minä näin Profeetan – Valtiaan? Onko hänellä nimeä? – koettavan kanavoida Zeetan voimaa ’ahmaistakseen auringon’…” Kepen katse painui kohti lattiaa. Hän sai muistosta sellaisia vilunväristyksiä, ettei voinut jatkaa lausetta.
Ja hän näki tuon saman kauhun ehkä myös Visokissa.
”En valitettavasti osaa sanoa, mitä hän aikoo sillä maailmalla tehdä. Se oli jotain liian isoa ymmärrettäväksi… hän näytti minulle paljon asioita ja sanoi, että se, mitä hän teki, vaaditaan… pelin voittamiseen? Jonkin massiivisen, käsittämättömän ’tarinan’ ja kaavan, joka hänen mukaansa pyörittää maailmaa. Kohtalon, kai?”
Kolme athistia olivat keskittyneet vain kuuntelemaan. Kepelle lipui ymmärrys, että keskustelu, jonka oli tarkoitus olla kysymyksiä näille, oli muuttunut vain heidän kokemuksiensa jakamiseksi. Kun kukaan ei kummemmin sanonut enempää, nosti Zeeron kultaisen naamionsa sieniteestään.
”Vai että yrittää muuttaa unta todelliseksi? Vaarallista… niin kovin vaarallista.”
”Mitä tarkoitatte?” Kepe kysyi.
Kirkonisä rykäisi kurkkuaan ja katseli pohdiskelevasti lasimaalauksia tilan katossa.
”Edeltäjäni, isä Makandor, puhui minulle usein siitä, miten Pyhä Nimda voi tehdä kenen tahansa unet todelliseksi. Hän uskoi… tai tulkitsi pyhiä tekstejä niin, että näin oli ehkä monesti käynytkin. Karzahni! Miettikää Karzahnia! Jos on edes vähän kartalla asioista, tietää että Karzahnin maa on totta eikä vain painajaista – eräs seurakuntamme äiti, vanha kieroselkä-Jokrana saapui keskuuteemme sieltä! Mutta se, mitä tarkoitan… onko Karzahni aina ollut totta? Onko voinut olla olemassa matoralainen legenda, painajaisten maa, joka on vapautettu hallitsijoineen unista todellisuuteen? Olivatko ne ennen unta… ja nyt totta?”
Kepe osasi jälleen vain tuijottaa Zeeronia silmiin. Visokin hiljaisuus oli miettelästä. ”En ehkä aivan ymmärrä”, Visokki sanoi.
”Hurjia ajatuksia, Zeeron”, banaani-Manu röhähti. ”Haluan kuulla, mihin tämä menee.”
”Tarkoitan vain, että se, että uni tulee todelliseksi, ei ole aina hyvästä!” Zeeron sanoi. ”Unet ovat muuttuvia, ne muuttuvat uneksijansa mukana. Siinä niiden koko kauneus! Uni on ikuisesti uneksijansa määräämä ja sama uni voi ilmetä eri uneksijoille täysin erilaisina. Täysin äärettömänä määränä mahdollisuuksia! Mutta jos sen raahaa unesta todellisuuteen… sen täytyy olla vain yksi asia. Se menettää mahdollisuutensa olla mitä tahansa, ja muuttuu vain joksikin. Ha. Kuinka kamala paikka esimerkiksi Artakhan valtakunta olisi, jos se olisi oikeasti olemassa? Unet, unet, unet… todellisuus rikkoo ne.”
”Hah, miksi asian pitäisi olla kuten väität?” Manu kyseenalaisti. ”Kuka pakottaa, häh? Miksen voisi uneksia, mitä haluan, todellisuuteen?? Mitä, jos uneni pointti on olla muutos itsessään???”
”Unet ovat muuttuvia, makuta, unia ei kuulu kahlita”, Zeeron sanoi alakuloisemmin. ”Siksi ne ovatkin niin kauniita. Todellisuus on aina karumpaa ja rujompaa.”
Kepe hymähti varoen.
”Vähän kuin kaikki keksintöni…” hän pohti tätä ajatusta itselleen tutusta kulmasta. ”Päässäni kaikki ideat ovat hyviä ja hienoja ja kokeilemisen arvoisia… Mutta jälkikäteen joskus mietin, että miksi edes menin tekemään Crast-luistimet, se maksoi lopulta monta ikkunaruutua…”
Visokki katsoi Manua, ja sitten Kepeä ja Zeeronia. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa siihen. Viime aikojen jälkeen hän ei enää tiennyt, mitä uskoi ja mitä mieltä hän oli uskosta siihen, mikä vain kuulosti hyvältä ja kauniilta.
”En tiedä, mitä enempää kertoa teille”, Visokki jatkoi lopulta. ”Minä muistan, että kerroitte Punaisen Miehen lähestyneen teitä aiemmin ja pyytäneen siruja teiltä. Mitä hän sitten ikinä niillä tai maailmallaan tekeekään, hän on vaarallinen ja valmis kaikkeen sen eteen. Toivoisin teiltä vastauksia, jos teillä on niitä antaa.”
Levollinen ilme Pyhän äidin kultaisella Shelekillä ei ollut horjunut epävarmuuteen, pelkoon tai turhautumiseen, kun tämä oli kuunnellut heidän puhuvan. Oraakkeli tuijotti mestarinsa vierellä heihin yhtä ilmeettömänä, varmana ja neutraalina kuin aiemminkin. Tämä hiljaisuus kahdelta ikiaikaiselta matoralaiselta oli niin rauhallista, että Kepe uskoi, etteivät nämä olleet keskustelleet telepaattisesti vaan vain kuunnelleet hetken.
”Mitä haluatte tietää?” Pyhä äiti kysyi. ”Paljonkaan ei ole muuttunut sen jälkeen, kun viimeksi puhuimme, admin. Punainen Mies lähestyi meitä pyytäen käsistämme niitä Nimdan siruja, jotka olivat hallussamme. Hän oli valmiina muuttamaan maailman niillä ja toivoi meiltä yhteistyökykyisyyttä… jota emme voineet antaa hänelle. Meillä voi olla haluamamme vastaukset… mutta kuulostaa siltä, että emme tiedä tietävämme niitä, ennen kuin kysytte. Tunnutte tietävän kuitenkin jo todella paljon hänen unelmistaan, todellisista ja valheellisista.”
Visokki nyökkäsi kunnioittavasti. Hän ei voinut estää pihtiensä nykivän, kun Pyhä äiti mainitsi Nimdan sirut. Hän näki Oraakkelin katsovan häntä oudon vakavana. Olisivatpa he päätyneet Tawan kanssa johonkin lopputulokseen. Olisipa hänellä ollut ratkaisu. Kunpa hänen ei olisi tarvinnut valehdella tästä jättämällä asia kertomatta.
”Manu… antoi ymmärtää, että teillä on ehkä enemmän tietoa Punaisesta Miehestä ja hänen lähtökohdistaan kuin olette kertoneetkaan. En syytä teitä siitä, että ette ole kertoneet enempää. Teillä on varmasti syynne.”
”Maailma on täynnä salaisuuksia, kultaseni”, Pyhä Äiti nyökkäsi pahoittelevasti. ”Joillakin niistä voi sytyttää tulia, joihin kuolee miljoonia. Jotkin totuudet ovat hyvin monimutkaisia ja täynnä nyansseja, eikä oikeita valintoja ole aina helppo löytää.”
”Minä ymmärrän hyvin. Minä ymmärrän aivan hyvin. Näiden salaisuuksien purkaminen on vain hyödyksi meille kaikille.”
Visokki ei tiennyt, kykenikö Pyhä Äiti havaitsemaan sen, miltä hänestä tuntui. Hänen oli pakotettava keskustelua eteenpäin. Onnekseen hän tarttui harhailevaan ajatukseen, jonka Kepe oli lähettänyt ilmoille.
Valtiaan nimi. ’Profeetan’ nimi.
”Ensi alkuun minä haluaisin kysyä… sanooko nimi ’Orondes’ teille mitään?”
Se oli sana, joka aiheutti muutoksen kolmessa athistissa. Oraakkeli kurtisti kulmiaan ja vilkaisi johtajansa suuntaan. Pyhä Äiti räpäytti silmiään ja pysähtyi aloilleen tuijottaen heidän kaikkien läpi, kuin muiston aave olisi kulkenut hänen lävitseen.
Isä Zeeron virnisti tavalla, joka ei viestinyt täyttä kontrollia reaktiosta. Virnistyksessä kultaisella jäkälää kasvavalla naamiolla (Kepe mietti, miten oli edes mahdollista, että edes pieni osa samaa kasvustoa syvältä Lehu-metsästä vielä eli siinä) oli toisaalta riemua, toisaalta jotain ristiriitaisempaa.
”Isä Orondes!” hän naurahti. ”Pyhä Isä, Ensimmäinen isä!”
”Orondes”, Pyhä äiti sanoi, ja ensimmäistä kertaa hänen äänestään kuuli, kuinka vanha hän oli. ”Tuota nimeä en ole kuullut vuosiin.”
”Se ei liene ihme”, Manu sanoi. ”Kuka hän oli? Tai siis, juurihan Zeeron sen sanoi. Mutta vähän tarkemmin?”
”Orondes oli kirkkomme perustaja”, Pyhä Äiti sanoi, mutta ei vastannut sanoillaan banaanille vaan Visokille. ”Tai ainakin nykymuodossaan. Tarinat Athista ovat tietenkin paljon häntäkin vanhempia. En koskaan tavannut häntä, mutta hänen välittömän seuraajansa oppipoika oli muinoin mentorini.”
”Pyhä Orondes, isä Krikcitian Helmisuistosta!” Zeeron sanoi innokkaana. ”Hän, viisas ennen kuninkaista ensimmäisiä! Valo alkuhämäristä, isämme sanan tulkitsija, takoja Enkerradan aikalainen! Koko kirkkomme on rakentunut sen päälle, mitä hän opetti!”
”Isä Zeeron osaa kertoa tarinaa paljon mielenkiintoisemmin kuin minä”, nainen naurahti.
”Orondes siis”, Visokki varmisti, ”oli… tai siis, että teidän välissänne on ollut vain kaksi pyhää isää tai äitiä kirkkonne johdossa?”
”Ymmärsit aivan oikein.”
”Miten hiivatin vanha sinä oikein olet, nainen?” Manu banaanin muodossa kyseenalaisti.
Oraakkelin silmät syttyivät liekkiin, jota Kepe ei niiltä odottanut. Hän nielaisi hieman.
”Puhu kunnioittavasti, Makuta Nui”, vanha mies sanoi.
”Oraakkeli rakas”, Pyhä Äiti naurahti. ”Älä anna banaanin provosoida sinua. Mutta tottahan se on. Olen ollut seurakuntamme johdossa kaikista meistä pisimpään. Isä Orondesin aika, vaikka määrittelevä olikin, jäi lopulta lyhyeksi.”
”Isä Orondes”, Zeeron jatkoi, ”ei itse kirjoittanut pyhiä tekstejämme, vaan valisti opetuslapsiaan puheiden ja käytännön tekojensa kautta. Ennen noita kirjoituksia Athin tarina kulki täysin suusta suuhun lauluperinteen kautta! Ensimmäisen isän seuraajat – hänen kirjurinsa – ottivat hänen opetuksensa ylös ja myöhemmin muotoilivat niistä ne kirjoitukset, jotka me tänä päivänä tunnemme. Hän matkusti ympäri maailmaa levittämässä opetuksiaan, ja rakensi näin Isä Athin kirkon!”
Zeeron piti tauon vain hengittääkseen välillä innostukseltaan.
”Kirjoitukset kertovat, että kun hän oli kiertänyt maailman joka kolkan, hän lähti yksin pitkälle matkalle viimeiseen paikkaan, jota hän ei ollut vielä kolunnut. Matkalle itse mieleen. Tuolta matkalta hän ei enää koskaan palannut, mutta hänen seuraajansa uskovat hänen löytäneen mielestä uuden rajattoman maailman, jossa hän levittää opetuksiaan vielä tänäkin päivänä!”
Tämä ”matka mieleen” alkoi soittaa hälytyskelloja Kepen päässä. Oliko tämä Orondes…
… hänen tuntemansa ”Profeetta”? Des…? Krikcit? Jos tämä kerran oli Krikcitiasta… Hän oli vastikään oppinut vähän lisää krikcitien nimistä tutkittuaan kadonnutta klaanilaista, Ignadesta, ja -des tosiaan oli yksi krikcitiläisistä nimipäätteistä. Krikcitiltä Profeetta ei kuitenkaan hänestä ollut erityisesti vaikuttanut. Hän ei tämän valtakunnassa lainkaan osannut sanoa, mihin lajiin tämä kuului, jos mihinkään – elleivät sitten joskus muinoin tämän aikana krikcitit näyttäneet erilaisilta kuin nykyään.
Kuinka kauan siitä oli mahtanutkaan olla?
”Anteeksi”, Kepe keskeytti, ”oliko hän siis krikcit?”
Muut athistit kääntyivät yllättyneenä katsomaan häntä. Zeeron nyökkäsi syvään.
”Eikö se ole… jokseenkin poikkeuksellista? Tai siis en ole ainakaan nähnyt aiemmin kaltaisianne, jotka ovat krikcitejä.”
”Ei monia, ei”, Zeeron myönsi. ”Pyhän Orondesin jälkeen saapuivat surun vuodet. Mielemme silmää käytettiin vääryyteen ja verenvuodatukseen, kun Takadox, tärviön isä, omaksui uskomme kauan, kauan hänen jälkeensä. Kurja kriketti-kunkku käytti opinkappaleitamme hyväkseen ja valjasti uskomme sotaan! Hänen jälkeensä… ei Krikcitian kansa ole juuri astellut Mielen Isän valon alla.”
”Meidän luoksemme heidän kaltaisensa ovat aina tervetulleita”, Oraakkeli lausui. ”Mutta pelkään, että suurin osa heistä unohti Orondesin opit ja alistui punatähden alle.”
”Niin kovin paljon siitä, mitä opetamme yhä nykyäänkin, perustuu Orondesin viisauteen”, Pyhä Äiti lausui. ”Hän näytti meille, että maailma ei koostu vain kohtalon kylmän koneiston yksittäisistä rattaista, joilla ei olisi minkäänlaista valtaa omiin tekoihinsa. Tähdet eivät kerro sitä, mikä on väistämätöntä, vaan sen, miten voisi olla. Nimdan valaisema maailma ei ole Punaisen tähden kahlitsema. Kunnioitan Orondesia suuresti, ja on suuri suru että en koskaan voinut kohdata häntä. Ilman häntä maailmankuvamme saattaisi olla hyvin synkkä. Haluaisitteko te, ystävät, elää maailmassa, jossa teoillanne ei olisi väliä? Ette pääsisi Kohtaloa pakoon edes kuoleman kautta, sillä Punainen tähti lähettäisi teidät takaisin niin monta kertaa, että olisitte lopulta täyttäneet Kohtalonne?”
”No kyllähän kaiken saa kuulostamaan kamalalta, jos sen sanoo noin”, Manu sanoi vaimeasti. Pyhä Äiti hymyili hänen suuntaansa hetken hiljaa.
”Orondes opetti meidät arvostamaan vapautta, jonka Isä Ath on meille suonut”, hän jatkoi. ”Ja siksi koulutamme munkkimme taistelemaan, jotta voisimme pyhittää elämämme tuon vapauden suojelemiselle.”
Visokki kuunteli athismin ensimmäisen naisen sanoja pitkään ja rauhallisesti. Hän ei tiennyt, miten suhtautua niihin, mutta kuuli ja tunsi intohimon ja uskon, jota ei voinut ymmärtääkään. Miten kauniilta maailma mahtoi näyttää, jos sitä katseli jollain muulla kuin vain silmillään? Miten kauniilta maailma mahtoi näyttää, jos… kykeni uskomaan johonkin?
Visokilla oli epämukava olo. Hän ei halunnut päästää ulos sanoja, jotka hänen täytyisi sanoa. Vaikka hän ei juuri välittänyt siitä, mistä oli puhumassa, hän tunsi, kuinka joku muu välitti.
”Kuulostaa siltä, että tämä Orondes on teille hyvin tärkeä”, hän sai varovaisesti ulos. Ja tiesi hyvin, että sokea näkijä näki hänen epävarmuutensa valtavana pilvenä leijailemassa ympärillä.
”Niin”, Pyhä Äiti vastasi. ”Niin hän on. Mutta jokin hänessä selvästi painaa mieltäsi. Mistä Isä Orondesin nimi on teille tuttu?”
”Hän kertoi sen minulle itse.”
Visokki ei voinut peruuttaa enää sanojaan, joten hän jätti ne vain leijailemaan tyhjään kappeliin.
Isä Zeeron siemaisi pitkään teetään aivan väärällä hetkellä, joten se päätyi purskahtamaan valtavassa kaaressa matolle hänen edessään – Manu lähestulkoon otti osumaa. Miekkonen yski äänekkäästi pitkään kaikkea muuta kuin arvokkaasti.
”Mitä kehvelin kehveliä minä kuulen? Ensin jotain lihakummituksia ja sitten oikeita? Osaatko puhua kuolleille, seitti-pimu?”
”E-en ole aivan varma. Olen varma vain siitä, että… hän on Avden Valkoinen Kuningas. Hän on… ensimmäinen niistä uneksijoista, joilla Avde loi maailmansa. Minä puhuin isä Orondesille siellä. En… nähnyt hänestä kovin paljoa hänen kaapunsa alta, silmät vain. Ne olivat niin vangitsevat, että en voi sanoa hänestä paljoa muuta.”
”Mutta minä voin”, Manu sanoi ja irvisti. ”Kepe varmaan kertoi teille Profeetan valtakunnasta? No, Visun mainitsema Avden unimaa on sama paikka. Ja ikävä kertoa tämä näin, mutta Orondes on Profeetta.”
Samalla hetkellä, kun Manu kaikessa epähienovaraisuudessaan täräytti ulos epämiellyttävän totuuden, katsoivat Pyhä Äiti ja Oraakkeli toisiaan pitkään. Zeeron puolestaan tuijotti eteenpäin noin sekunnin täysin ilmeettömänä, siemaisi rauhallisesti uudestaan teetä… ja pärskäisi sen väkivaltaisesti ulos.
”Mitä täällä tapahtuu?” Zeeron rääkäisi yskien sieniteetä äänekkäästi. ”Onko tämä joku ’vitsiosa’? Onko tämä joku ’narratiivi-jekku’? Olisi pitänyt tietää se tuosta banaanihommasta, mutta teillä vaikutti olevan jotain oikeaakin asiaa! Luulin tätä edes semivakavaksi jutuksi!”
”Näytänkö minä siltä, että vitsai-… tai äläpäs vastaakaan tuohon”, Manu sanoi. ”Mutta jos yhtään lohduttaa, niin se Profeetan joukkomurha oli varmaan vahinko.”
Kaikki tavat, joilla Visokki oli päässään yrittänyt pehmentää iskua, oli juuri potkaistu syvään loputtoman mustaan kuiluun. Hän päätti olla vain hiljaa.
Kepe oli myös hiljaa. Hän sai vahvistuksen epäilylleen, mutta ymmärsi, että tämä saattoi olla athisteille uskonkriisin paikka.
”Olettehan te tosissanne?” Zeeron kysyi todella vakavana. ”Väitättekö, että teillä on hyviä syitä uskoa, että isä Orondes, Pyhä Isä, ensimmäinen isä… oli kaiken aikaa tämän saaren Profeetta, Atheonin verinen lähettiläs?”
Zeeron yskäisi vielä kerran, ja tuntui ymmärtävän jotain.
”Vai vielä pahempaa? Atheon… Atheon itse?”
”Kepe, miksi Verstaan Valtias on mielestäsi Profeetta?” Manu sanoi heittäen pallon tiedemiehelle. Zeeron käänsi vaativan tuijotuksensa banaanista Kepeen.
”Hänellä oli Nimdan siru. Tiedämme, että Profeetta toi Zeetan tälle saarelle. Ja, öö, hän… puhui myös minulle. Silloin, kun olimme hänen valtakunnassaan. Ja Snowielle, tietty.”
Se sai Zeeronin laskemaan päässään nopean yhteenlaskun ja jäämään vain tuijottamaan häntä. Kepe ei tiennyt, mitä ajatella. Hän ymmärsi, että jollain tapaa he olivat Zeeronin kanssa nyt päinvastaisessa asemassa kuin Profeetan valtakunnan tapahtumien jälkeen.
”Noh”, Manu sanoi Pyhälle Äidille, osoittaen sanojensa kohdetta intensiivisellä tuijotuksella. ”Mitkä tunnelmat? Mitä mieltä siitä, että esikuvasi on Atheon?”
”Manu…” Visokki aloitti voimattomana, mutta ei saanut lausettaan edes alkuun.
Oraakkeli näytti jälleen vihaiselta, mutta Pyhä Äiti vastasi hyvinkin rauhallisesti, joskin surumielisesti.
”Myönnettävä on, että olen hieman pettynyt tähän paljastukseen. Mutta usein tärkeää esikuvissa ei todella ole se, millaisia he todellisuudessa olivat, vaan se, mitä he meille edustavat. Tarina Isä Orondesista vapauden airuena on inspiroiva ja opettavainen. Se ei muutu miksikään, vaikka todellinen Orondes olisi… kyseenalaisempi.”
Oraakkeli näytti katsovan sivusilmällä mestariaan. Myös Visokki oli satavarma, että nämä kävivät jonkinlaista keskustelua mieltensä sisällä. Pyhän Äidin reaktio oli yllättänyt hänet. Se antoi hänelle tarpeeksi itsevarmuutta, että hän astui askeleen hieman lähemmäs tätä kohti. ”Pyhä Äiti. Sallitteko, jos jatkan hänen… myyttinsä rikkomista? En saanut siitä kohtaamisesta kovin paljoa, mutta ehkä jotain tarpeeksi merkittävää.”
”Tuskinpa sinä enempää vahinkoa Zeeroninkaan mielialaan pystyt enää tekemään”, vastasi vanhempi naisista ja hymyili surullisesti. Hänen vieressään isä Zeeron painoi molemmat kätensä tiukasti teekuppiinsa ja keinui paikoillaan matolla mutisten jotain itsekseen.
”Ehdin puhua tämän Orondesin kanssa hyvin vähän aikaa. Avde, tai siis Punainen Mies… kyllä te hänet tiedätte. Avde antoi minun vilkaista jokaista sen oudon shakin kuninkaista. Jollain tapaa minusta tuntui, että se ei ollut vain näky, vaan… jollain tapaa todellista. Orondes vaikutti voimattomalta ja aika surulliselta. Hän tuntui uskovan, että Avde oli lähettänyt minut hänen luokseen vain pilkatakseen häntä. Ja jos hän on se ’Valtias’, jonka ajatuksella Avde piti maailmaansa hengissä, se kuulostaa uskottavalta. Punainen Mies ei päästä erityisen usein puheeseensa halveksunnan sävyjä, mutta tämän valtiaan kohdalla hän ei tuntunut edes yrittävän piilottaa niitä.”
Rattaat raksuttivat Kepen päässä. ”Isä Zeeron… Kerroitte, miten Orondes lähti matkalle mielen maailmaan. Entä jos… tuo maailma tarkoitti Verstasta? Se on… loputon maailma, joka on peräisin uneksijoidensa mielestä.”
Zeeron ei katsonut suoraan Kepen silmiin, enemmänkin tämän läpi.
”Ath vangitsi syntisen lapsensa mustan auringon sydämeen, Ahjoon”, hän mutisi itsekseen. ”Ahjoon… ahjoon… Atheon vapautuu ahjostaan… raastaa viikatteellaan maailman halki… Hatar Atheon, tähdensärkijä…”
”Musta aurinko kyllä sopii kuvaan”, Manu sanoi. ”Siellä se olla möllöttää keskellä Verstaan taivasta ja syö värit kaikesta. Ja koska Avde tarvitsee Sepän, oletettavasti hän tarvitsee myös Ahjon.”
Jokin uusi pilke ilmestyi Zeeronin pysähtyneeseen violettiin tuijotukseen.
”Ahjon… Ahjon… kolmannen kerran yhdessä… Sulautuminen…”
Hän ei jatkanut siitä enää hetkeen.
Kepe ei tiennyt, miten suhtautua Zeeronin hiljaiseen höpöttelyyn, mutta hänen päässään rattaat eivät lakanneet pyörimästä. Hän muisteli, mitä oli opiskellut krikciteistä tutustuttuaan heistä pariin, Doxiin ja Iggyyn.
”Minulle tuli juuri mieleen, miten hyvin tämä kaikki sopiikaan krikcit-kulttuurin ajatukseen sielunkumppaneista ja mielten yhtymisestä… Ensimmäiset jotka itseni lisäksi tutustuivat uudelleenlöydettyyn Verstaaseen olivat myös krikcitejä, Dox ja Iggy. Ja he jäivät sen pauloihin aivan eri tavalla kuin minä, kuin olisivat löytäneet sieltä merkityksen elämälleen… ja Orondeskin oli krikcit? Mikäli olemme ymmärtäneet Verstaan luonteen oikein… eräänlaisena yhteisunena se on varmasti krikciteille unelman täyttymys.”
Oraakkeli katsoi häntä yllättyneenä ja nyökkäsi syvään.
”Olet lukenut mies”, vanhus sanoi. ”On olemassa krikcit-rakkaustarinoita, joissa sielunkumppanit ovat niin yhtä, että he lakkaavat olemasta kaksi eri henkilöä. Ja ne krikcitit, jotka uskovat pikemminkin Mata Nuihin, uskovat, että kuollessaan he kaikki yhtyvät lopussa tämän sieluun. Krikcitit syntyvät puolikkaina ja uskovat olevansa aina vajaita. Siksi he ehkä pyrkivätkin löytämään tuon kaltaista täyttymystä.”
Kuunnellessaan Kepen ja vanhuksen sanoja Visokki ei voinut olla näkemättä temppelin takaseinällä hetken samaa varjoteatteria, jonka Avde oli hänelle näyttänyt. Näkijä ja Ääni? Kaksi puolikasta?
”Tässä… tässä kaikessa on ehkä jonkinlainen kaava. Olen pahoillani, jos se satuttaa uskoanne. Meidän ei ainakaan ollut tarkoitus.”
”Elämä on täynnä valintoja, Visokki”, Pyhä Äiti vastasi. ”Usein mikään valinta ei tyydytä jokaista, joihin se vaikuttaa. Toivottavasti saamasi tiedot lopulta kuitenkin hyödyttävät meitä kaikkia. Tässä on hieman sulateltavaa myös meille. Oliko vielä jotain, mistä halusitte keskustella?”
Visokki ei voinut estää sen näkymistä, kuinka epämukava hänen olonsa oli valinnasta olla kertomatta sirusta. Se oli valinta, jota hän teki joka sekunti, kun ei kertonut Nimdasta niille, jotka olivat sitoneet koko elämänsä sen suojelukseen. Niille, joiden kanssa he olivat solmineet luottamuksellisen sopimuksen linnakkeen porteilla. Visokki ei ollut ylpeä valinnastaan, mutta hän ei saanut totuutta itsestään ulos. Ehkä… ehkä myöhemmin. Kun ensin tiedämme, mitä on oikeasti meneillään.
Admin kävi läpi mysteerien vyyhtiä, joka sekä aukeili että sotkeentui entisestään hänen edessään. Mytologioiden takaa oli noussut totuuksia ja hänen kohtaamiensa asioiden takaa… mytologioita. Manun ilmeestä päätellen tätä poltti halu ottaa seuraava askel kohti ymmärrystä. Visokki tiesi, että olisi hänen tehtävänsä ottaa se ensin.
”Kuulemma teillä on oma tarinanne Punaisesta Miehestä. Niin taisitte aiemmin sanoakin, että hän vilahtaa jossain muinaisissa kirjoituksissanne? Mata Nui -piireissä hän vaikuttaa melko pelottavalta hahmolta. Mitä… te olette hänestä mieltä?”
Pyhä Äiti hymyili varoen ja katsoi kohti Zeeronia. Sientä ja jäkälää kasvava kirkonisä oli lakannut mutisemasta itsekseen ja nosti hieman päätään.
”Ha!” hän naurahti. ”Vai Mata Nui -piireissä pelottava hahmo? Siellähän ne suorastaan palvovat häntä! Meille hän edustaa pelkkää tuhoa ja kuolemaa.”
”En… aivan ymmärrä. Vaikutti hän tuholta ja kuolemalta siinäkin tarinassa.”
”Niin, jos luet sitä ja olet vääräuskoinen”, Zeeron sanoi nousten seisomaan ja henkäisi syvään. ”Tai joku, joka ei mahdu siihen kiiltävien ritarien ja sankarien maailmaan, kuten te. Meille vääräuskoisille se kuulostaa tietenkin aivan kauhistuttavalta… ja oma näkemyksemme on sitäkin kaunistelemattomampi.”
”Minua ihan kiinnostaa, kuinka eri tavalla teidän uskollanne väritetyt… hmm, oraakkelit… ovat tulkinneet tähtiä”, Manu sanoi lipevästi.
Oraakkelin punainen katse laskeutui banaaniin.
”Se ei ole minun ennustukseni, Makuta Nui. Sen nyhti tähdistä edeltäjäni. Ei ole minun tehtäväni tulkita hänen sanojaan.”
”No höh!” Manu naurahti. ”Kannatti kokeilla. Aika vanhalta sinäkin vaikutat.”
Oraakkeli ei antanut siihen vastausta. Kappelin yllä leijaili jälleen suitsukkeiden savujen seassa hiljaisuus täynnä useita kysymyksiä. Kysymyksiä, jotka kutsuivat esiin uusia ja uusia kysymyksiä. Katseet, sekä näkökykyisten että sokean, siirtyivät isä Zeeroniin, joka seisoi keskellä rukousmattoaan hymisten hiljaa. Kanavoiden jotain. Pidellen käsissään sauvaansa täpötäynnä kaiverrettua tekstiä, sivellen sitä sormillaan. Kepe pysäytti katseensa kirkonisään, ja muistoissaan hän palautui jonnekin useamman kuukauden taakse syvälle Lehu-metsän uumeniin. Oliko… oliko todella taas aika?
”Haluatte siis, että kerron Punaisesta Miehestä”, Zeeron sanoi. ”Se ei ole tarina, jota turaganne teille kertoisivat.”
Hiljaisuus leijaili kaikkialla, kunnes sen rikkoi banaani, joka purskahti nauruun matolla.
”Minä tunnistan tuon viittauksen! Hiton hyvä, Zeeron, hiton hyvä!”
Zeeron näytti hiljaa peukkua Makuta Nuille. Kepe katsoi kysyvästi Visokkiin, joka vain huokaisi ja pyöräytti silmiään.
Sitten Zeeron tuijotti ylös kattoon, ja tila hiljeni taas. Zeeron nosti sauvansa kaksin käsin ylös ja kalautti sen pään vasten temppelin kivistä lattiaa. Valtava kaiku, isompi kuin niin pienellä kepakolla lyönnistä olisi pitänyt soida, täytti temppelin… ja kaikki pimeni. Ikkunoista ei enää hyökynyt valoa sisälle. Bio-Klaanin kaupungin äänet olivat kadonneet ympäriltä. He kaikki kuusi olivat tyhjyyttään kumisevassa kappelissa, jonka ikkunoista näkyi nyt tähtitaivas ja ääretön hiljaisuus.
Pyhä Äiti ja Oraakkeli astuivat askeleen taaksepäin ja sulkivat silmänsä. Zeeronin silmien maaninen violetti vaelsi läpi Visokin ja Kepen katseiden.
”Ystävät hyvät. Antakaas, kun minä kerron teille tarinan, jota Punaisen Tähden tulkitsijat eivät teidän haluaisi kuulevan.”
Valo palautui ulkoa hiljaiseen kappeliin ja vähitellen nousivat kaupungin äänet esiin jostain taaempaa. Isä Zeeron sulki silmänsä ja istahti takaisin matolle uupuneena. Siihen hän jäi lootusasentoon vain hengittelemään rauhallisesti, kun kuulijat odottivat. Visokki ja Kepe availivat molemmat suitaan yrittäen keksiä sanottavaa. Manukin avasi suunsa, mutta sieltä kuului ääntä.
”Okei, mutta missä on Kohtalon Airut? Tai miksei sitä ole edes vaihdettu Syvään Nauruun? MIKÄ ON SYVÄ NAURU???”
Zeeron avasi silmänsä kuin olisi herännyt unesta.
”Valitettavasti noista sanoista mikään ei sano minulle mitään, Makuta Nui. Tämän tarinan tähdet aikamme alun ennustajalle antoivat.”
”Hatar Atheon… Mitä se tarkoittaa?” kysyi Kepe.
”Hatar tarkoittaa rauhan tuojaa”, Zeeron sanoi. ”Me kuljemme Hatar Athin polkua, pyrimme suojelemaan vapautta ja maailman herkkää tasapainoa. Ne, jotka kulkevat Hatar Atheonin polkua, pyrkivät samaan… mutta ovat valmiita hirvittävään sotaan sen edestä.”
”Eli Punainen Mieskin tahtoo tuoda rauhan, mutta Atheonin tuhoisien keinojen avulla?” Kepe pohti.
”Niin hän kyllä sanoo toistuvasti, ja aina”, Visokki sanoi hiljaa. ”Että haluaa edes tuoda rauhan. Minun on ollut aina hyvin vaikea uskoa siihen.”
”Niin. Toisaalta eräs rauhan muotohan sekin”, Zeeron mutisi, ”kaiken loppu.”
Kenelläkään ei ollut siihen juuri mitään sanottavaa. Hetken jälkeen Visokki jatkoi. ”Tämä ei ollut edes kovin erilainen kuin se, minkä Mata Nuihin uskovat tuntevat. Ehkä… ehkä tietyllä tapaa tämä oli rehellisempi.”
”Siinähän se näkökulmaero onkin, että uskoessaan vapauteen on vaikea uskoa ennustuksiin”, Zeeron nyökkäsi. ”Tai ainakaan siihen, että missään ennustuksessa voisi olla mitään hyvää. Ennustukset tappavat unelmat. Ehkä siksi ainoa omamme on näin synkkä.”
Kepeäkään tarina ei ollut juuri hätkähdyttänyt siksi, koska erään version hän oli siitä aiemmin kuullutkin. Lyhyemmän version, tiiviimmän version. Tämä ei kyllä vastannut juuri hänen kysymyksiinsä.
”’Lailla luojansa, Tuhon Isän’… Jos Profeetta, siis Orondes… oli kuin olikin Atheon, ja Punainen Mies tälle Hatar Atheon, tarkoittaako tämä, että Orondesin ja Avden välillä on läheisempikin yhteys?” Kepe mietti.
”Noh!” Manu sanoi. ”Melko yksinkertaista. Silloinhan Orondes on Avden isä. Aika perverssiä!”
”Niin kai, jos olette oikeassa isä Orondesista”, Zeeron sanoi surumielisenä. ”Pahoittelut, mutta en ole vielä aivan hyväksynyt totuuttanne.”
”Mitä tarkoitat isällä, Manu?” Kepe mutisi.
”Mitäs se isyys nyt tarkoittaa”, Manu hörähti. ”Kaipa jos Atheon loi Punaisen Miehen, niin Atheon on hänen isänsä. Siihenpä tuo ’tuhon poikakin’ tuntuisi viittaavan.”
Kepe meni hieman näkyvästi hämilleen.
”Mutta mitä ’loi’ tässä tarkoittaa? Onko hän vastuussa siitä, että tuosta matoranista tuli Punainen Mies? Vai onko hän… jotenkin konkreettisesti luonut tämän?”
”Oletko, Kepe, koskaan tavannut Punaista Miestä?”
”En… Kauhujen yön aikana kävin kai aika lähellä? Näin silloin Syvän Naurun vyörymässä pitkin linnakkeen käytäviä.”
”Ah, mutta tuo Mies Punainen! Hän on jonkinlainen julkisivu. Ei vaikuttaisi laisinkaan kummaksuttavalta, että joku olisi keinotekoisesti luonut hänet, ja tehnyt sen epäilyttävästi matoralaisen muotoon. Hei! Pitäisiköhän minunkin kokeilla? Voisin luoda Sinisen Miehen, jolla olisi punainen naama!”
”Anteeksi jos tämä kuulostaa jotenkin loukkaavalta”, Visokki sanoi kääntyen kolmen athistin puoleen. ”Mutta tuo, kuten matanuistienkin versio, on vain tarina. Se on ehkä nyhdetty jotenkin tähdistä, mitä se ikinä tarkoittaakaan… mutta tarkoittaako se, että siinä ei voisi olla jotain mätää? Miksi toinen versio olisi todellisempi kuin toinen?”
Oraakkeli hymähti.
”Arvon admin, meidän näkökulmastamme olisi ihanteellista, että mikään versio ei tulisi toteen.”
”Niin… niin kai.”
Visokki laski katseensa lattiaan. ”En voi väittää ymmärtäväni. Onko Atheon, mikä se sitten ikinä onkaan, jollain tapaa hänen… Työnantajansa? Se kävisi järkeen, ehkä…”
”Orondes ei ole työnantaja. Senhän me jo tiedämme”, Manu muistutti.
Visokki laski saman yhteen päässään. Avde ei valehtele, Valtias ei ole hänen työnantajansa, Orondes oli Valtias.
”Ei ilmeisesti. Mutta onko hän välttämättä Atheon?”
Kysymys ei saanut jatkoa keneltäkään. Zeeron näytti hieman innostuvan mahdollisuudesta, mutta ei vaikuttanut viitsivän astua sille polulle. Visokkia jopa ehkä hieman suretti katsella, kuinka matoralainen yritti järkeillä itselleen arvostamansa henkilön pirstaloitua koroketta.
Sitten Pyhä Äiti, joka oli ollut pitkään hiljaa, puhui.
”Haluaisin muistuttaa, että meille ennustukset eivät ole sinänsä arvioita tulevaisuudesta, sillä emme usko sen olevan Kohtalon sanelema. Sen sijaan ne ovat varoituksia siitä, mitä voi tapahtua, jos Isä Athin lahjaa käytetään väärin. Punaisen Miehen legenda voi olla todellinen, mutta pyrkikäämme siihen, että siitä ei tule totta.”
”Ymmärrän”, Visokki sanoi. ”Olemme tainneet olla aina samaa mieltä siitä.”
”Enkä usko, että meillä olisi syytä olla eri mieltä jatkossakaan”, kuului vastaus jo hieman positiivisemman hymyn saattelemana.
Oraakkeli odotti mestarinsa vastauksen loppuun ja katsoi vielä yksitellen kaikkia klaanilaisia silmiin.
”Onko teillä enempää kysymyksiä? Päivä on jo pitkällä ja meillä on vielä hieman puhuttavaa Mestarini kanssa.”
”En jaksa uskoa, että teillä olisi enää sellaisia vastauksia, joilla saisi mitään varmuutta mihinkään”, Manu tuhahti. ”Ei kai tässä auta muu kuin lähteä selvittämään tätä juttua itse varmojen vastausten äärelle. Vihdoin ja viimein. Eihän tässä olekaan mennyt kuin kuusi vuotta! Tai no, ainakin kuukausi.”
”Vai varmojen”, Zeeron naurahti. ”Mikäs sinä olet banaanejasi, kun voit olla jostain varma, edes siitä, mistä varmoja vastauksia saisi?”
”Nuo kaksi kääpää saattavat olla ihan käsittämättömän vanhoja”, Manu vastasi vilkuillen Pyhään Äitiin ja Oraakkeliin, ”mutta niin olen hitto vieköön minäkin! Tai teknisesti ottaen olen banaani. Mutta kyllä sitä ennen vanhaan tiedettiin eikä vain aina luultu! Ja jos ei tiedetty, niin otettiin selvää! Etsittiin joku, joka tietää. Ja niin minä aion tehdä.”
”Ehkä meidän on aika mennä”, Visokki sanoi pikaisesti ennen kuin Manu ehti taas kaataa lisää öljyä diplomatian rattaisiin. ”Kiitos vielä kerran. Tämä auttoi paljon.”
Oraakkeli ja Zeeron nyökkäsivät kunnioittavasti, joten Visokki ja Kepe toistivat eleen. Visokki tönäisi vaivihkaa Manu-banaania hampaallaan niin, että syntyi edes pieni illuusio tämän kohteliaisuudesta.
”Toivottavasti tiedoistamme oli apua”, Pyhä Äiti sanoi. ”Ja tiedä, Visokki, että voit tulla juttelemaan ihan milloin vain tahdot. Jos ilmenee jotain, mitä haluat vielä kysyä, tai jotain, mitä haluat meille kertoa.”
Vaati koko Visokin tahdonvoiman olla irvistämättä sille. Jos joku olisi yrittänyt lukea hänen mieltään sillä hetkellä, tämä olisi löytänyt sanan ’Nimda’ ympäriltä Xian Vuoren kokoiset suojamuurit. ”Tulen mielelläni”, hän sai lopulta vaisusti ulos.
Zeeron kääntyi vielä Kepeä kohti.
”Tule puhumaan niistä lihajutuista ihmeessä toistekin!”
”Ehkä niistä, tai sitten jostain uudesta, mitä seuraavaksi vastaan tuleekaan.”
”Toivotan onnea sen parissa! Ja jos onni ei ole myötä, kuulen ihan mielelläni lisää lihajuttuja”, Zeeron räkätti. ”Kuulostaa sen verran kuumeiselta, että siihen ei aivan tavalliset sienet riitä!”
”… Kiitos.”
Visokki nappasi Manun pihteihinsä ja käveli rauhallisesti ulos. Kepe kampesi itsensä rukousmatolta ylös ja seurasi adminin perässä.
Puisen oven kalahdus vasten kiveä kaikui halki kappelin, kun klaanilaiset poistuivat. Zeeron jäi rukousmatolle istumaan ja sulki hiljaa silmänsä sekä hymisi itsekseen.
Oraakkeli tarjosi kätensä Pyhälle Äidille ja auttoi tämän ylös alttarin portaita.
”Olivatpa he herttaisia”, nainen sanoi.
”Niin”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta… admin vaikutti salailevan jotain.”
”Uskon, että tunne oli molemminpuolinen. Emme mekään pyrkineet, valitettavaa kyllä, täysin läpinäkyvään avoimuuteen.”
Oraakkeli pysähtyi mestarinsa kanssa alttarille. Hän katseli sen yllä kimaltelevaa lasimaalausta kahdesta suuresta linnusta ja huokaisi hieman. Pyhä Äiti ei nähnyt kuvaa silmillään, mutta Oraakkeli tiesi tämän tietävän.
”Se on heidän omaksi parhaakseen”, hän sanoi hiljempaa.
”Vaikutat kovin varmalta. Oletko nähnyt jotain uutta?”
”En mitään varmaa. Tiedän vain, että heillä on edessään polku, joka voi johtaa vain tuhoon. Ja jos saamme heidät ohjattua pois siltä… niin on vain parempi.”
”Vihjaatko jälleen epäilyksiisi Viimeisestä vartijasta?”
Oraakkeli nyökkäsi.
”En haluaisi sanoa tätä, mutta on ollut tietyllä tapaa helpotus, että häntä ei ole näkynyt.”
”Minusta kovasti näyttäisi siltä, että Bio-Klaanin admineilla ei ole mitään yhtenäistä kantaa”, Pyhä Äiti huomautti. ”Tawa on vaikuttanut varsin suopealta meidän näkemyksillemme. Visokki sen sijaan… hän seisoo jossain siinä välissä.”
”Toivokaamme häneltä viisautta. Edes enemmän kuin makutalta, joka hänelle kuiskii.”
”Banaani piilottelee monia salaisuuksia.”
”Niin tekee. Enkä pidä siitä, mestarini. Minun on ehkä tehtävä asialle jotain.”
”Ehkä häntä olisi hyvä pitää silmällä?”
Valon matoralainen hymyili.
”Laitan parhaan mieheni asialle.”
Sitten hän mietti hetken, mitä oli tullut sanoneeksi, ja lisäsi:
”Tai no, miehen ja miehen.”
”Hän muutti itsensä banaaniksi”, Sadje naureskeli. ”Hauskinta mitä olen ikinä nähnyt!”
Nuori athistineitokainen nyökytteli riisihattuisen matoralaisen puheelle ymmärtäväisen näköisenä kappelin nurkalla. Sadje purskahti entistä kovempaan nauruun, kun näki jälleen oviaukosta ulos ryntäävän visorakin kantamuksineen.
Visokki mulkaisi matoralaisia kohti ja nämä jatkoivat matkaa Sielunlähdettä pitkin.
”Vai sellaista!” huudahti Manu Visokin hampaissa keikkuessaan heidän astellessaan ulos päivänvaloon. ”Eihän tuosta saanut juuri mitään irti!”
”Minusta kyllä tuntuu, että tuo selkeytti asioita. Tai siis, arvostan nyt tosi paljon sitä, että edessämme olevista mysteereistä on tiedossa jotain konkreettista ja niistä voi käydä kunnon keskustelua muutenkin kuin omassa päässään. Kaikki tuntuu näin… todellisemmalta.”
Visokki pysähtyi aloilleen kuunnellen Kepen sanoja. Hän ei halunnut sanoa sitä ääneen, mutta jokin niissä vaikutti häneen. ”Mutta Manu… sinä jotenkin tiedät silti, mitä aiot tehdä?” admin sanoi katsoen banaaniin pihdeissään.
”Ai minä?” banaani vastasi. ”No totta kai tiedän. Olen tiennyt koko ajan, jo pitkään. Mutta sitten halusit minut johonkin hiton petturitutkintaan ja sitten piti käydä jossain Kapuran päässä ja mitä kaikkea muuta roskaa. Mutta kaikki tämä on vain tehnyt minut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että minun on vähän pakko!” ”Pakko mitä, Manu? Pakko mitä? Sinä tulisit kyllä Avden kanssa aika hyvin juttuun, kun sinulla tuntuu olevan niin vaikeaa sanoa tätäkään suoraan!”
”Enkö sanonut jo, että kalareissu on tiedossa? Mieluiten kaappaisin vähän kalmareita! Saattavat tietää juttuja. Oleellisiakin! Tiedätkö, lonkeroasioita. Tärkeitä!”
”Mitä?” Visokki sanoi jo aidosti ärsyyntyneenä. ”Mitä lonkeroita? Mitä kalmareita? Mitä helvettiä, Manu?”
”Lonkeroita, Visu!” Manu murisi. ”Lonkeroita! Lölleröitä! Lonkerolölleröitä!”
”Ei. Mitä? Oikeasti, mitä? Tämäkö on niin vakavaa, että aiot raahata Jäätutkijan mukanasi?”
Kepestä alkoi tuntua hieman kiusalliselta olla osana tätä keskustelua, tai ainakin seurata sitä. Kun banaani avasi suunsa, kuulosti tämäkin jo hieman ärsyyntyneeltä.
”Mistä löytäisin lonkero-olennon?” Makuta Nui manasi. ”TAHTOISIN LÖYTÄÄ LONTSUOTSUN! TAHTOISIN VAIN TUTKIA KAUHIAA LÖLTSYÖLTSYÄ! VOITAIS LEIJAILLA KOSMOKSESSA SEN LÖLLYPÖLLYN KANSSA! SIT PITÄISIN LÖRTSYÖRTSYÄ PAHANA JA LASKISIN SEN LONKEROPONKEROITA! MIKS KAIKILLA MUILLA ON LÖLLYPÖLLYT MUT MULLA EI OO VAIK OON IHAN FIKSU KAVERI. VOI KUNPA MULLA OLIS LÖÖLIBÖÖLI.”
Kepe oli täysin varma, että banaani oli menettänyt loputkin järjen hivenensä. Visokille teki vaikeuksia estää itsensä vain paiskaamasta sitä ohikulkevan rapukärryn alle.
”Olispa löllö lölliäinen! Analysoisin kyllä sitä lölö-ölöä ja tekisin siitä gradua ja sit kateltas sen löllerö-öllökän kanssa VIKTubesta hauskoja kissebio- ja energiakoirevideoita! Olispa lyly-ylly. Perseestä kun ei ole löllylörvelöä!”
”Manu, pitääkö minun polkea sinut tohjoksi?”
”Hei hei! Eipäs ryhdytä väkivaltaiseksi”, banaani kiivastui. ”Milloinkas se on ollut hyvä ratkaisu? Ai silloin, kun vedit Avdea turpaan? Hä?”
”Se on ehkä ainoa hyvä ratkaisuni!” Visu sanoi sirkkelit suussaan pyörien.
”… Oikeastiko vedit?” Kepe ihmetteli.
Visokki ei tiennyt, pitäisikö hänen olla häpeissään vai ylpeä. ”En tiedä, missä merkityksessä ’oikeasti’. Mutta aika kovaa.”
Sekä Kepe että Visu tuijottivat jälkimmäisen hampaissa irvistelevää banaania, eikä kumpikaan heistä huomannut heidän ylleen viereiseltä katolta lankeavaa varjoa.
”En minä ole ihan varma, mitä edes haluat, että sanon!” Manu puuskahti. ”Minähän tasan kerroin sinulle, minne olen menossa. Ja Kelvin on parempi isäntäkeho kuin joku helvetin banaani! Joten hän lähtee mukaan. Meillä on diili! Minä kerron hänelle juttuja, ja hän kuuntelee juttujani.”
”Huokaus. Ole nyt edes kiltti hänelle.”
”Minä… yritän! Yritän kyllä! Ja… olen kai onnistunutkin? Ainakin vähän? Eikö? Jooko?” ”Ainakin yrität”, Visokki sanoi. ”Hän ei… hän ei voi ehkä pelkästään hyvin.”
”Ei kai kukaan voi pelkästään hyvin. Nyt on kai joku sotakin menossa. Ei kai sodan aikana voida hyvin?” ”Ei siinä ehkä ole vain siitä kyse. Ole vain kiltti hänelle, olethan?”
”Juu juu! Tämä keskustelu nyt vähän kiertää kehää. Kepe, pidäpä Visusta huolta sillä välin, kun olen poissa. Älä anna sen tehdä mitään kovin tyhmää, sen aivot eivät taida olla ihan kunnossa juuri nyt.”
”Öö.”
”Sitä paitsi! Kai te nyt edes tiedätte L͡o̷n̵keroisesta ͜Y̡l̕íhe̸rrąsta? Eikö soita kelloja? Mitään? Jäbä on ollut olemassa aina, niin kaipa se tietää juttuja. Ja jos teoriani pitävät paikkansa, niin Punaisen Kuninkaan salai-”
Juuri kun Visokin mielenkiinto Manun sanomisiin oli juuri alkanut herätä, Manun oli keskeyttänyt hänen hampaidensa pihtiotteesta banaanin itselleen pihistänyt ruskea käsi.
”Hetkinen, mi-” aloitti Visokki kunnes hänen katseensa nauliutui kyseiseen käteen.
Tuo oli karvaisin käsi, jonka Visokki oli ikinä nähnyt. Ei ainoastaan sen kämmenselkä ollut karvainen, vaan myös kämmenen koko pinta. Jokaisen pikku sormen joka pikku nivelen väli tursusi karheita käyriä harjaksia, joiden latvat hajosivat loppumattomaksi karvafraktaaliksi. Myös sormien kynnet olivat karvaisia, ja karvoja työntyi ulos jopa kynsien alta. Sormien kiertyessä Manun hedelmäistä kuorta vasten niiden karvat hankautuivat toisiaan vasten äänekkäästi ja raapivat hänen hedelmäistä kuortaan. Tuo monumentti karvaisuudelle kääriytyi banaanin ympärille kuin karvan vankilaksi, hirvittäväksi karvatyrmäksi.
Visokki ja Kepe tuijottivat silmiin pientä hattupäistä brakas-apinaa, joka seisoi heidän edessään pidellen Manua käsissään.
”Seis”, Manu sanoi, pieni rahtunen hätäännystä äänessään. ”Rasva-Apina, seis.”
Visokki ei saanut suustaan sanaakaan.
Kepelläkin oli haasteita.
Apina ei myöskään puhunut.
Siis he vain katselivat toisiaan.
”Seis”, Manu sanoi epätoivoisesti.
”PERKELE”, Manu huusi, kun apina hyppäsi katolle hänen hedelmäinen kehonsa karvaisessa kourassaan ja katosi yliluonnollisella nopeudella Kepen ja Visokin näkökentästä.
Apinan kiljumisen äänet ja Manun monipuoliset ärräpäät kaikuivat jostain kauempaa yhä etääntyvämpinä. Kädellinen loikki katolta katolle tömähdellen kunnes edes sen huudosta ei ollut enää kaikuakaan.
”Ei. Takaisin sieltä.”
”Öö.”
”Mitä… helvetti. HELVETTI!”
Visokki puristi pihtejään tiukasti yhteen ja käveleskeli hetken ympyrää. Hänen hengityksensä kiihtyi, ja hänelle teki hyvin vaikeaa olla vain kirkaisematta ilmoille kauhistuttavaa visorakin sotahuutoa. Kepe seurasi hänen askellustaan temppelin edustalla melko tyhjäkatseisena, mutta ei kovin järkyttyneenä. Myös toa oli tapahtuneeseen pettynyt, mutta ei selvästi kovin yllättynyt.
Voimattomasti ärähtäen Visokki vain pyllähti athistikappelin eteen takaruumis edellä. Hän oli vain niin, niin väsynyt. Väsynyt järjettömyyteen, väsynyt vastauksiin, jotka olivat toinen toistaan ristiriitaisempia, väsynyt tähän täyteen helvetin pyllysirkukseen. Ja hän halusi vain huutaa, mutta sekin vaati liikaa vaivannäköä.
Kuin empatiaa osoittaen ja ehkä jopa kuin vanhasta tottumuksesta Kepe istahti vierelle. Sitten he vain istuivat siinä hetken kaupungin tuoreimman temppelin edustalla ja katse suunnattuna jonnekin epämääräiseen hahmottomaan tyhjyyteen.
Eikä kumpikaan sanonut mitään.
Hitaasti Visokille alkoi valjeta, että kaikki, mitä hän oli juuri tehnyt, oli saattanut olla valtaisaa ajanhukkaa.
Kuunsirpit langettivat valoaan öisten niittyjen ylle. Kauempana taivaallisten viirujen valo hajosi kirkkaan valkeaksi väreilyksi sinertävän joen virtauksen heijastuksessa. Syksyinen yö oli lämpimämpi kuin moni yö viikkokausiin. Joen matalikossa loikki litsahdellen sammakkoja ja ruutanat pujahtelivat sen pohjassa pelkkinä tummina varjoina.
Tuo joki kulki pitkän matkan jostain pohjoisesta, sotaisampien peltojen takaa. Yön kulkija oli tanssahdellut kevein askelin sen vartta jo tuntikausia. Joen varrella kasvoi tuhatvuotisia mäntyjä, sen yli kulki kivisiä siltoja. Lopulta se johti mereen, jonka rannalla kaupungin valot välkehtivät syysyössä.
Yön kulkija pysähtyi katselemaan rannan kaupungin siluetin epätasaista muotoa. Kuhiseva etelärannan helmi oli vielä kaukana, mutta sen valonpilkkeet erottuivat jo lämpiminä. Krysanteemien tuoksuun ja syksyiseen kosteuteen sekoittui kaupungista nouseva savu. Tuolla jossain takat polttivat kuumina ja sulatot kävivät yötä päivää. Kaupunki nukkui, mutta valmistautui talveen kaikella sillä, mitä se teki.
Se valmistautui talveen niin tiiviisti, ettei tajunnut, kuinka paljon syksyssä oli vielä kauneutta.
Kulkija sujautti ruohonkorren huultensa väliin ja nosti katseensa kaupungista öiselle taivaalle. Kuut olivat sirppivaiheessaan. Sadonkorjuukausi oli jo syvällä, ja myös taivaan viikatteet niittivät sen viljaa valollaan. Yön kulkija laski päässään päiviä. Vielä oli aikaa talvipäivänseisaukseen. Vielä kaikkeus kävi vain pimeämmäksi ja pimeämmäksi.
Se ei vaivannut yön kulkijaa.
Mitä suurempi pimeys olisi, sitä kirkkaammalta valo näytti. Koko lyhyen elämänsä ajan hän oli ollut yön lapsi. Yö herätti hänessä toivoa, ja aivan kuin kuunsirpit olisivat katsoneet suoraan häneen, katsoi hän myös takaisin.
Rannalla, joka kuiden katseen alla nukkui, tapahtuisi pian jotain, joka muuttaisi kaiken.
Kulkija tiesi, mitä päivänsarastuksen aikaan tapahtuisi. Tähdet olivat sen hänelle tänä yönä kuiskanneet, kuten ne ehkä olivat aikain alun näkijällekin tehneet. Päivänsarastuksen aikaan lankeaisi kaiken jo tapahtuneen ylle epävarmuuden valo, joka vääristäisi jo nähdyn. Taivaalle nousisi jotain niin suurta, että pelkällä massallaan se ohjaisi tähtien heitä kohti kurottamia valonsäteitä harhaan, vääristäisi ne viivojen sijasta kaariksi.
Vääjäämätöntä se ei pysäyttäisi. Mikä olisi voinut tehdä niin? Mutta se, mikä oli nousemassa sarastuksen aikaan… se teki tähtien kertomasta tarinasta edes hieman sumeamman. Ja jos tarinassa oli tulkinnanvaraa, eikö se ollut lähes sama kuin jos se olisi ollut kokonaan uusi tarina?
Yö oli kaunis, mutta sarastusta kulkija todella odotti.
Kuulapsi I
Kolme tuntia sarastuksen jälkeen
Admin-torni
Pitkän yön jälkeen nouseva päivä oli syksyisen kaunis, mutta viileä.
Kirkkaan siniselle taivaalle oli purjehtinut muutama harmaa pilvi, jotka haukkasivat auringot alleen tasaiseen tahtiin. Kylmä takertui linnoituksen kivikäytäville yhä tiukemmin, kun Visokki asteli niiden läpi keräillen ajatuksiaan. Talvilämmitys ei ollut selvästikään vielä alkanut kunnolla tässä osassa tornia.
Vaikka aurinkokaksikko hehkui ikkunasta sisälle kirkkaana, jotkut tällaiset syksyn päivät olivat kylmempiä kuin talvi ikinä pystyi olemaan. Jollain tapaa pahimmalta tuntui aina ensimmäinen kohme, joka saapui tappamaan kesän jäänteet.
Ehkä hänellä oli vain kylmä univajeen ja huonovointisuuden takia. Ehkä talvi ei ollut vielä lähelläkään. Ehkä tämä johtui jostain aivan muusta.
Visokki asteli käytävältä varovaisesti takaisin toimistoon, josta oli lähtenyt kävelylle. Ja erityisen kylmältä hänestä tuntui silloin, kun hän katseli heikkoa sinistä hohdetta Tawan pöydällä.
Nöpö nukkui rauhallisesti Tawan sylissä. Silmänalusensa valvomisesta tummina juuriadmin, hänen paras ystävänsä, istui pöytänsä takana kyynärpäät terävinä vasten pöydän pintaa ja kädet ohimoillaan. Tawa hieroi ohimoitaan etusormillaan ja tuijotti vain raollaan olevilla silmillä pöydällä lepäävää teräväreunaista sirua, joka kantoi Gamman nimeä. Visiiriä toan haulla ei ollut, senkin hän oli laskenut pöydälle kasvoiltaan. Kaikki tuo sai Tawan näyttämään hieman vanhemmalta kuin mihin Visokki oli tottunut.
Ilmassa leijaili kysymyksiä, joihin tarttuminen tuntui vain turhauttavalta. Ohi singahteli puheenaiheita ja kipukohtia, jotka eivät paranisi ilman puhumista, mutta puhuminen toisi ne todellisuuteen samalla tapaa kuin tuo sirukin oli noin tunti sitten tullut.
Ennen kuin Visokki ehti esittää ensimmäistä kysymyksistään, kiirehti Tawa edelle.
”Mitä täyttä helvetin saatanan pyllysirkusta”, hän sanoi väsyneellä äänellä.
”Minä en edelleenkään osaa sanoa.”
Tawa sulki silmänsä ja hieroi niitä kämmenillään.
”Mitä aivan perkeleellistä persekarnevaalia?” hän voihkaisi hiljaa itkuisella äänellä.
”Tawa…”
”Mitä pirun perkeleen pehvaorkesteria? Mitä helvetin saatanan pepputivolia? Saatana!”
”Voi ei. Kuka sinut on opettanut puhumaan noin? Onko tämä Geen syytä?”
”Helvetti! Päätänä!”
Tawa läimäisi kätensä pöydälle ja kivahti voimakkaasti. Kaksi kiiltävää silmää varsien päässä ponnisti esiin, kun Nöpö hätkähti hereille hänen sylissään.
”Anteeksi, mutta… yrittäisitkö vähän hengittää?” Visokki sanoi väsyneenä ja anelevaan sävyyn.
Tawa hengitti raskaasti puristaen pöytää vasten läimäisemänsä kädet nyrkeiksi. Hänen jännittynyt olemuksensa kuitenkin raukesi, kun herännyt Nöpö alkoi uikuttaa hiljaisella äänellä hänen sylissään.
”V-voi ei”, Tawa sanoi ääni särkyen. ”En… rakas, en minä sinulle… mi-minä olen niin pahoillani!”
Nöpö oli painanut jalkansa ja saksensa vasten kehoaan ja puristunut entistäkin pienemmäksi harmaaksi sykkyräksi. Sen leukojen väleistä kuului yhä surkeampaa vikinää, kun se tärisi Tawan sylissä.
Tawa nosti ussalin käsiinsä ja rutisti tätä tiukkaan. Hän nousi pystyyn tuoliltaan ja alkoi käveleskellä edestakaisin rapu tiukasti otteessaan.
”En minä sinulle ikinä huutaisi”, Tawa sanoi surullisella äänellä. ”Äitiä… äitiä vain väsyttää ja on… on niin vaikeaa. Minä olen niin, niin pahoillani!”
Nöpö vinkaisi hiljaa, tuijotti silmillään suoraan kultaiseen naamioon ja nuolaisi tätä pitkällä kielellä. Tawa ei enää pystynyt estämään itseään purskahtamasta itkuun. Hän hyssytteli hiljaa ja rutisti pikkuista tiukemmin.
Visokki nosti katseensa sirusta vain katsoakseen Tawaa. Siinä tämä nyt taas oli, todellisena. Huolehtivana. Lämpimänä. Ystävällisenä. Ja myös kaikkena sellaisena, mitä oli ulkokuorensa alla silloin, kun hänellä ei ollut tarpeeksi voimia esittää muuta.
Visokilla oli edelleen vaikeuksia antaa omien tuntemuksiensa palata. Se, mitä hän katsoi, ei merkinnyt hänelle mitään, vaikka hän tiesi, että sen olisi pitänyt. Hän näki vain yksinkertaisen hoivavietin toalta, olennolta, jolta sellainen ei ollut edes loogista. Ei toalla ollut poikasia. Se oli alkukantaista ja likaista, ja vain Visokin kaltaiset tulivat maailmaan sellaisina. Vain Visokin kaltaiset eläimet kuoriutuivat rikkinäisinä,rujoina, avuttomina ja iljettävän liman peittäminä. Sellaisina, että mikä tahansa olisi palauttanut heidät siihen tyhjyyteen, josta makutat olivat heidät tänne tuoneet.
Kun Visokki katseli Tawan keinuttelevan ussalia otteessaan, hän tiesi olevansa lemmikki. Hän ymmärsi, että oli parhaalle ystävälleen samassa asemassa kuin tämän otteessa hiljaa uikuttava rapu. Aina kun Tawa puhui Visokille, tämän piti laskeutua hänen tasolleen.
Nämä ajatukset olivat myrkkyä ja tyhjyyttä, ja Visokki tiesi sen. Hän tiesi, että ei halunnut uskoa niihin.
Mutta… heräämisen jälkeen… totuuteen vilkaisun jälkeen… tai ehkä jo sitä aiemmin, mikään ei ollut tuntunut juuri miltään. Merkitykset olivat menneet.
Kaikki oli jotenkin vain asioita.
”Jos tämä vastaus auttaa yhtään”, Visokki sanoi hetken päästä niin väsyneellä ja kuihtuneella äänellä, että hädin tuskin tunnisti sitä omakseen. ”Niin uskoisin, että en ole syönyt tuota sirua vahingossa. Tämä oli se, joka oli Avdella. Hän… lähetti sen minun kauttani.”
”Hän voi siis tehdä niin”, Tawa mutisi silittäen Nöpöä. Rapu oli rauhoittunut hieman ja nuoli Tawan naamiota.
”Hän voi tehdä nykyään aika pitkälti mitä haluaa. Kunhan se sopii… draaman kaareen, tai mitä ihmettä hän ikinä höpöttikään. Hän on keksinyt jonkun tavan rikkoa todellisuuden ihan vain uneksimalla siitä sellaisen kuin haluaa.”
Tawa istahti pöydälleen ja laski Nöpön rauhallisesti syliinsä. Keltaiset sormet silittivät hellästi yhä tämän kuorta.
”Ja silti hän valitsi antaa tuon meille. Miksi hän tekisi niin?”
”Ehkä hän vain haluaa, että me käytämme sitä. Ehkä se on taas vain manipulaatiota. En tiedä. Oletko vielä ehtinyt kertoa kenellekään?”
Tawa pudisti päätään.
”Missä välissä? Sillä välin kun sinä kävit kävelyllä, minä join pannullisen teetä ja heittelin vähän esineitä. Ja itkin ihan vähän. Päätänä.”
”N-niin. Tietty. Aiotko kertoa jollekulle?”
”Senkö, että sinä oksensit lattialleni Nimdan seikkailtuasi viime yön Kapuran päässä?”
”Huokaus. En minä sitä tarkoittanut.”
”On aika pirun passiivisagressiivista sanoa ’huokaus’ sen sijaan, että huokaisee…”
”Äh. Tarkoitan, että aiotko kertoa julkisesti, että meillä on Nimda? Oletko ajatellut sitä?”
Tawa katsoi häntä hiljaa ja laski päänsä painoksiin.
”Julkisesti… Visu, en minä tiedä. Metru Nuin jälkeen se ei tunnu viisaalta. Ja jos tieto kulkee liian huolimattomasti… tämä on vain yksi uusi iso maalitaulu yllemme. Mitä jos, en tiedä, Makuta Abzumo kuulee tästä jotain kautta? Visu, minulla ei vain ole mitään hyvää ideaa. Pitäisi varmaan puhua ainakin Samelle siitä, mitä teemme. Kunhan… hänkin saa tämän sotkun selviteltyä.”
Tawa huokaisi ja hieroi silmiään.
”Voi, Matoro…”
”Kaikki menee varmasti hyvin”, Visokki sanoi. ”Kupe… Kupe hoitaa. Ja mitä tulee siruun… Samelle kertomisen hyväksyn, mutta ketä muita olet miettinyt?”
”Pyhä Äiti ansaitsee tietää, eikö niin? Se on kuitenkin heidän uskontonsa.”
Visokki nieleskeli kivuliaasti kurkussaan olevien rattaiden läpi. Sirun terävät reunat eivät olleet työntyneet niiden läpi kovin hellävaraisesti.
”Tawa… harkitse tätä tarkkaan. En sano, etteikö athisteihin voisi luottaa, mutta… olemmeko me vielä edes puhuneet heidän kanssaan, mitä aiomme tehdä siruille? Miten luulet heidän suhtautuvan? Oletko sinä ylipäätään puhunut aiheesta heille?”
Tawa nyökkäsi.
”Pyhälle Äidille, kyllä. Hänellä… tuntui olevan uskoa siihen, että voisimme käyttää Nimdaa hyvään.”
Visokki keräili ajatuksiaan pitkän, pitkän tovin. ”Käyttää… äh. Äh. Saanko pyytää? Älä kerro hänelle. Älä… älä ainakaan vielä. Oikeastaan, älä kenellekään muullekaan. Enintään Samelle! Meillä ei ole varaa arvaamattomiin reaktioihin.”
Tawa oli hetken hiljaa ja kurtisti sitten kulmiaan.
”Minä luulin sinun vihaavan salaisuuksia.”
Visokki puristi pihtinsä yhteen, katsoi lattiaan häpeissään ja huokaisi. ”… voitko nyt vain luvata tämän minulle? Älä kerro vielä kenellekään.”
Tawa ei vastannut siihen, vaan jatkoi vain Nöpön rapsuttamista. Visokilla oli vaikeuksia saada hiljaisuutta täytettyä. Lopulta hän tajusi, että vielä vaikeampaa hänelle oli jättää se täyttämättä.
”Ja olet aivan oikeassa. Kyllä minä vihaankin. Tämä… tämä on vain loogista pitää.”
”Jotkin salaisuudet ehkä ovat”, Tawa sanoi nyökäten. Hän ei näyttänyt olevan siihen erityisen tyytyväinen. Maininta sai Visokin miettimään jotain, mitä hän ei voinut enää edes jättää sanomatta.
Vaikka se pelottikin häntä niin kovin paljon.
”Kuule… siellä unessa Avde näytti minulle muiston, jonka olin unohtanut. Puhuin tästä jo aiemmin. Tämä oli se muisto Nimdasta ajalta ennen kuin edes Alfa oli rannallamme. Olin vain… unohtanut sen.”
Tawa tuijotti häneen selittämättömästi. Visokki jatkoi.
”Minä näin, kuinka sinä otit sen sirun esille majakkamme valon sisältä. Sinä pitelit sirua aika paljon nuorempana. Muistatko… sinä sellaista?”
Tawa räpytteli silmiään, avasi suunsa ja mietti hetken.
”Ei ole mahdollista.”
”Niin. Ei… eikö?”
”Ei ole. Minä muistaisin sen kyllä.”
”Tawa. Eikö majakka ollutkin täällä jo, kun saavuit tänne ensimmäistä kertaa? Eivätkö sinua seuranneet matoranit aloittaneetkin linnakkeen rakentamista sen kupeeseen?”
”Totta kai. En minä sitä kiellä…”
”Niin. Minä vain… minä vain mietin. Kuka sitä majakkaa pitää? Muistatko sinä?”
Tawa pudisti päätään. Hän vilkaisi sirua pöydällään, ja sitten taas Visokkia. Visokki heilautti etuvartaloaan sivuittain kuin imitoiden liikettä. ”En minäkään. Silti… siellä se toimii. Siellä se on aina ollut.”
”Pitää tarkistaa asia”, Tawa mutisi hiljaa. ”Se lukee minulla kyllä jossain. Saattoi kuulua kaupunginvaltuuston vastuualueelle. En minä keksi, miksi minä olisin sinne jonkun toan keksinyt komentaa…”
”Minä ajattelin”, Visokki haki sanoja ja kääntyi poispäin Tawasta, ”että voisin käydä ihan tarkistamassa.”
”Visu. Sanon tämän täydellä rakkaudella, mutta et ole aivan kunnossa. Sen… sen näkee.”
Miten Tawa kehtasikaan sanoa jotain, joka oli varmasti täysin totta.
Visokki tiesi sen todeksi, mutta ei halunnut kuulla sitä.
”Minua hirvittää vähän pysähtyä. Pelkään vähän, etten pääse enää liikkeelle.”
”Minä… minä tiedän sen tunteen. Mutta sinun täytyy yrittää. Minä olen vain huolissani. Tai siis… sinäkö laitoit Kepen ja Snowien etsimään kummituksia täältä? Kummituksia, Visu? Mitä täällä tapahtuu?”
”Minä… mitä?”
”Kummituksia. Kummituksia. Visu, tässä persekarnevaalissa on kummitusjunakin!” Tawa sanoi nauraen pahantuulisesti. ”Kepe sanoi jotain siitä, ja en… aivan ymmärtänyt. Osaatko sinä selittää edes sen verran?”
”Minä… mitä? En, Tawa. En. Mitä ihmettä sinä puhut?”
”Oletko aivan varma? Anteeksi, en… en minä tiedä. Minua vain vähän huolestuttaa sinun puolestasi. Anteeksi, oikeasti. Sinun… sinun täytyy myöntää, että olet tehnyt hullumpiakin asioita kertomatta minulle.”
”Tawa, tiedän kyllä, että tämä yö oli virhe. Sen näkee tuosta sirusta pöydälläsi.”
Visokki pysähtyi aloilleen. Hän oli kääntynyt jo kokonaan poispäin Tawasta eikä halunnut kääntyä uudestaan tätä kohti. Visokin kasvoilta sitä ei ehkä nähnyt, mutta hänestä tuntui silti nyt väärältä näyttää niitä kenellekään. Mitä Tawa sitten oli väittänytkään hänen tehneen, hänen oli hyvin vaikea todistaa, että se ei olisi ollut totta. Viimeisten tuntien ajan hänen oli ollut hyvin vaikea eritellä, mikä oli oikeasti tapahtunut ja mikä oli ollut unta.
”Minun täytyy mennä”, Visokki sanoi. ”Palataan tähän myöhemmin.”
”Visu…” Tawa kuiskasi. ”Mene edes nukkumaan välillä.”
”Minä olin juuri unessa vuosia, kiitos, pärjään. Ja…”
Hän nieleskeli hetken.
”Äläkä juttele sille sirulle”, hän töksäytti vielä, ennen kuin kiisi ovesta ulos.
Jo käytävällä hän katui sanojaan. Jos hänellä olisi ollut kädet, hän olisi läimäissyt ne vasten kasvojaan. Vaihtoehtoisena ratkaisuna hän keksi, että voisi juosta seinää päin todella kovaa.
Se taas olisi vaatinut liikaa sitoutumista, joten hän jätti sen tekemättä. Oman huoneensa ovella Visokki hidasti hieman ja oli heittäytymässä jo sisälle makoilemaan lattialle, mutta… hän tiesi, että Tawa tulisi kohta sinne koputtelemaan.
Eikä hän halunnut sitä juuri nyt. Tai, oikeastaan ketään muutakaan.
Neljä jalkaa kipittivät vauhdikkaasti alas tornin portaita saaden koko rakennelman kolisemaan.
Ennen kuin Visokki ehti edes itse tajuta, hän viiletti läpi ala-aulan aamuisen väkijoukon. Ja vain juuttui siihen paikoilleen keskelle linnakkeen pääsisäänkäynnin kuhinaa. Häntä kohti suunnattiin paljon erivärisiä katseita.
Visokki tiesi herättävänsä huomiota. Hän tiesi, että kaikki siitä ei ollut täysin positiivista. Hän tiesi, ettei näyttänyt juuri nyt olevansa parhaimmillaan. Hän tunsi aurat ympärillään ja merkitykset niiden katseiden takana, jotka vilkaisivat häntä.
Kaikesta siitä huolimatta se tuntui juuri nyt silti paremmalta kuin se, että Tawa kyseli häneltä kysymyksiä, jotka pakottivat hänet kohtaamaan sen jonkin ison tumman pallon, joka leijaili hänen yllään. Ja kaikki tämä meteli ympärillä… tuntui se silti paremmalta kuin se täysi hiljaisuus, joka vyöryi kuurouttavasti yli, jos hän pysähtyi aloilleen.
Värikkäitä hahmoja vilisi ohitse sumeina. Osa näytti tutulta, osa ei. Osa tervehti häntä, ja hän havaitsi vastaavansa kuin automatisoituna koneena. Joku kysyi häneltä, tiesikö hän Matorosta, eikä hän saanut keskityttyä vastaamaan tai edes havainnoimaan, kuka se oli ollut. Kaikki ympäröivä oli pelkkää meteliä pään turruttamiseen. Sellaista hän siltä toivoikin.
Visokki ei osannut varautua siihen, mihin hänen tajuntansa tarttui aulan metelissä.
”Visokki.”
Kuiskaus oli jotenkin kantanut puheensorinan läpi. Visokki havahtui ja alkoi etsiä ääntä läheltä.
”Visu…”
Hän ei tunnistanut ääntä. Se oli erittäin kimeä, ja vähän kolkko. Se tuli kuin hyvin läheltä, mutta katseellaan hän ei löytänyt lähdettä. Sillä… sillä oli kyllä suunta. Se ei ollut tullut hänestä itsestään, siitä hän oli melko varma.
”Olen täällä. Katso minuun.”
Keskeltä vilinää Visokki löysi lopulta yksittäisen hahmon, joka katsoi häntä.
Henkilö ei näyttänyt tutulta. Pieni ja musta, hyvin lyhyen matoralaisen kokoinen ja muotoinen hahmo seisoi jossain muurinharjalle vievän uloskäynnin vieressä. Hänen edessään vilisi niin paljon aulassa asioivia, että Visokki ei saanut katseellaan häntä täysin kiinni. Hyvin suuri osa aulassa kulkijoista oli Visokkia ja hahmoa korkeampia.
Puhujalla oli kellertävä naamio ja tumma vartalo. Tämä katsoi häntä päin, mutta Visokki ei saanut kiinni, oliko tämän naamassa jotain tuttua.
”Seuraa minua.”
Pikku olento vaappui kömpelön oloisesti oviaukosta ulos lyhyillä jaloillaan. Visokki ei juuri nyt osannut kyseenalaistaa saati sitten perustella mitään tekemäänsä, joten hän kipitti vilinän välistä perään.
Ulkona auringoista toinen pilkisti suurella lämmöllä pilvipeitteen läpi. Syksyinen tuuli tuntui hieman vähemmän hyytävältä suorassa auringonvalossa.
Muurilla oli vähemmän vilkasta, jotakin vartiohenkilöstöä lukuun ottamatta. Väkijoukossa näkynyt hahmo oli vielä joidenkin kymmenien metrien päässä. Keltaiset kasvot vilahtivat jälleen, kun tämä vilkaisi olkansa yli häneen.
”Vielä. Seuraa vielä.”
Hahmo hyppeli alas portaat muurinharjalta… ja katosi uudestaan väentungokseen. Alhaalla olevalla aukiolla oli ilmeisesti meneillään jonkinlainen toritapahtuma. Paljon värikkäitä telttoja oli pystytetty ympäriinsä, ja niissä paikalliset kauppiaat tarjosivat varastojensa parhaimmistoa alennetuilla hinnoilla. Ehkä yhtenä viimeisistä hetkistä, jolloin se oli tänä syksynä mahdollista.
Jos sinä haluat tulla löydetyksi, mitä ihmettä tällainen peli on…
Visokki asteli perään alas portaita ja löysi itsensä taas vilinästä. Niin pientä tyyppiä oli kyllä hyvin vaikea löytää, vaikka suurin osa aukion väestä oli myös matoralaisia. Sadonkorjuun viimeisten vihannesten tuoksu tarttui Visokin makuaistin ja vilkas puheensorina ja ajatusten virta pulppusi pehmeänä tulvana yli.
”Vielä hetki, Visu. Näytän sinulle jotain Visu.”
Visu? Kylläpäs sitä nyt ollaan tuttavallisia. Missä ihmeessä sinä…
Hetken kaivelun jälkeen, hän…
… löysi etsimänsä.
Olematta aivan varma, mitä oli löytänyt.
Matoran se ei ollut, hän ymmärsi tuijottaessaan hahmoa, joka seisoi hattaroita kauppaavan matoralaisen edessä. Tai jos oli, se oli sellaiseksi hyvin pieni. Olennon pää oli hädin tuskin keskivertomatoralaisen vyötäröä korkeammalla.
Ensimmäisenä Visokki huomasi, että sillä ei oikeastaan vaikuttanut olevan käsiä.
Seuraavana hän huomasi, että sen kultaisen Haun silmät olivat täysin mustat. Pelkät lohduttomat kuopat syvälle sen päähän.
Olento seisoi metrin päässä hänen edessään laihoilla, kanamaisilla jaloilla. Täysin liikkumatta.
Ja kun Visokki kuuli puhetta… hän tajusi sen tulevan tuosta olennosta. Suu sen naamiossa ei liikkunut, mutta kimeä, lohduton puhe tuli selkeästi kuin etäisenä kaikuna kultaisen naamion metallin takaa.
”Sinä näet minut. Sinä vihdoin näet minut.”
Tyhjät kuopat katsoivat kohti, ja Visokki ymmärsi, ettei enää hengittänyt.
”Kuka. Kuka sinä olet.”
”Minä olen ollut täällä aina. Me olemme aina olleet. Vasta nyt näet tarpeeksi huomataksesi.”
Yhtäkkiä hahmon pää heilahti itsestään pakkoliikkeenomaisesti, vaikka sen muu keho ei. Se jäi vain löysästi keikkumaan ja tärisemään kevyesti, kuin olisi ollut kokonaan ontto. Oli kuin pää ei olisi ollut kovin kiinteästi paikallaan ja putoaisi pienimmästäkin töytäisystä.
”Ku-kuka sinä olet. Mi-miten niin näen. Miten niin te.”
”Meitä on täällä paljon”, kuului samanlainen ääni.
Mutta ei edestä, vaan takaa.
Värikkäällä pallonheittokojulla seisoi toinen samanlainen olento.
Mustat, pyöreät silmäkuopat sen naamiossa katsoivat Visokkiin.
Eikä kukaan muu tuntunut huomaavan sitä.
Mukulakivillä saman kadun päässä seisoi jälleen yksi.
Eikä kukaan muu tuntunut huomaavan sitä.
Ja keskellä torin vilinää, keskellä naurua ja iloa ja sodan pelon pois puskevaa intoa…
Kymmeniä.
Ja niistä jokainen katsoi häneen.
”Mitä… mi-mi-mitä…”
”Hän näkee. Hän näkee vihdoin”, sanoi yksi… ja kaikki muut toistivat.
Visokki alkoi juosta. Hän kipitti ohi irvokkaiden olentojen, mutta… niitä oli yksinkertaisesti kaikkialla.
Kellotornin katolla. Roikkuen räystäiltä päät alaspäin. Keskellä väkijoukkoa, joka oli niistä täysin tietämätön.
”Miksi… mitä… keitä te olette? M-miksi te olette täällä? Miksi minä näen teidät?”
”Olemme täällä hänen käskystään”, sanoi yksi.
”Hänen armostaan”, sanoi toinen.
”K-kuka on hän?”
”Meille hän on Endon”, yksi sanoi.
”Meille hän on Endon”, toinen toisti.
”M… mitä? M-miten niin? K-kuka?”
Visokki hengitti voimakkaasti. Tämä ei saanut olla totta. Tämä ei voinut olla totta.
Oliko… oliko mikään enää totta?
Yksi niistä oli aivan Visokin edessä, ja kun auringonvalo osui sisään sen naamion silmäaukosta, näki hän, että valo valaisi tiensä aina jonnekin sen pääkallon sisäpinnalle.
”Meille hän on Endon”, se vaikersi.
Visokki huusi.
Huutaminen ei muuttanut tilannetta paremmaksi, joten hän juoksi. Hän yritti sulkea painajaisen pois yrittämällä tarttua aivan mihin tahansa, mitä ympärillä leijaili. Mutta edes painajaisesta tietämättömien riemuitsijoiden ajatukset eivät olleet tarpeeksi kitkemään pienten kimeiden äänien kuoroa, joka toisteli sanojaan yhä kasvavalla voimalla.
”Menkää pois! M-MENKÄÄ POIS!”
”Et voi lakata näkemästä häntä.”
”Et voi lakata kuulemasta häntä.”
”Meille hän on Endon.”
”Et voi lakata näkemästä totuutta.”
”Katso taivaalle, Visu.”
”Meille hän on Endon.”
”Katso taivaalle, ja näe.”
”Näe, Visu.”
”Ole kiltti ja näe.”
Eikä Visokki voinut estää itseään katsomasta. Jos edes siitä pienestä toivosta, että kaikki loppuisi, jos hän tekisi niin.
Pilvipeitteen raosta kauniille syystaivaalle porotti tosiaan vain yksi aurinko.
Mutta se ei ollut toinen niistä, jotka hän tunsi. Se oli musta, ja niin iso, että millään muulla ei ollut enää väliä.
”Ole kiltti ja näe.”
”Näe ainoa, millä on enää väliä.”
”Ole kiltti ja näe.”
”Näe.”
Visokki kirkui.
Ja hän kirkui niin kauan, että hänen keuhkoistaan loppui ilma.
”… Hämis?”
Sitten Visokki tajusi, että oli jatkanut huutamista jo melko kauan.
Kultaisia hauta muistuttavia… olentoja ei näkynyt enää missään. Ne… ne olivat kadonneet kuin painajainen, jota olivat olleetkin. Se toi hiljaisen helpotuksen Visokin sieluun, jos ei kovin isoa.
Normaalisti hän heräsi painajaisistaan omasta pesästään, ei keskeltä toria.
Yksi hau-kasvo hänen edessään kyllä seisoi. Mutta se oli sellainen, joka herätti ainakin normaalisti hänessä aivan toisenlaisia tuntoja. Se ei ollut kellertävä, vaan limenvihreä, ja sen otsalle oli solmittu pieni kukkanen.
”Niin ihana nähdä pitkästä aikaa, Hämis!”
”Dinem…”
”Minun on pitänyt näyttää sinulle niin monta asiaa ja tulla ihan käymään mutta tässä on nyt ollut kaikenlaista! Entä sinä, miten sinä olet voinut, onko ollut kiireistä? Onko ollut kädet täynnä, tai eihän sinulla oikeastaan käsiä ole, mutta sillä tavalla metaforisesti niin kuin puhutaan tiedätkö sillä tavalla käsistä niinkuin niinkuin ei-konkreettisena asiana, mutta tavallaan silleen kuitenkin konkreettisena sillä tapaa, että ne vaikuttavat tiedätkö silleen konkreettiseen maailmaan, ja puhutaanhan sitä joskus näkymättömistä käsistä tiedätkö niinkuin liittyen markkinavoimiin! Markkinavoimiin, markkinat, johan on markkinat… nämä ovat aika kivat markkinat, eivätkö olekin? Ostin jo hattaraa ja kävin kokeilemassa tikanheittoa! Niin niistä markkinoista, minä olin muuten aika pitkään kaupassa töissä! Se oikeastaan sopi minulle aika mukavasti koska oli joka päivä paljon mukavia tyyppejä joille jutella, kun tämä puhuminen on minulle ollut aina aika helppoa ja ja…”
Visokki tuijotti nuoren matoralaisen läpättävää suuta, josta purkautui valtavia määriä tekstiä. Hän hengitteli raskaasti paikallaan ja antoi postineidin puhua.
Mitä… mitä äsken oli tapahtunut? Mitä ne olivat olleet?
Oliko… oliko hän varmasti järjissään? Mistä… mistä sen tiesi, jos ei ollutkaan?
Ei. Siihen ei voinut juuttua. Siihen mahdollisuuteen ei voinut juuttua. Dinem puhui nyt niin paljon, että siihen virtaan hän voisi hukuttaa ajatuksenpoikaset ennen niiden syntymistä.
”… ja sitten en ole ihan varma oliko se arpajaisvoitto vai teknisesti ottaen ostinko tämän, mutta mukaan tarttui tällainenkin!”
Ga-matoran heristi käsissään valtavaa pörröistä kanaa, joka näytti lähinnä halvalta karnevaalipehmolelulta. Linnun valtavat lasinen silmä tuijotti Visokkiin, ja hän tuijotti eleettömästi takaisin.
”Hänestä tulee uusi kämppikseni, tai ainakin yksi niistä, ja tänään on ollut muutenkin aika kummallinen päivä, juttelin tuossa sen yhden mukavan robotin kanssa pitkät pätkät töissä ja minun pitäisi kai periaatteessa olla nytkin töissä mutta unohduin lounastauolle kun täällä oli nämä markkinat ja muutakin mukavaa, ja pomoni on ymmärtäväinen vaikka pitäisi varmaan mennä kohta takaisin töihin…”
Visokki ei tiennyt, miksi kuunteleminen ei toiminut.
Hän ei tiennyt, miksi paha olo ei tuntunut yhtään helpottavan.
Dinem ei tuntunut noteeraavan, että tässä vaiheessa hän vain tuijotti tämän läpi, eikä ollut aivan varma, etteikö tälläkin ollut vain kultainen hau kera pohjattomien mustien silmien.
Ei.
Sitä ei ollut tapahtunut.
Ei hän… ei hän ollut mikään hullu.
”Dinem”, Visokki sai ulos suorastaan epätoivoisesti. Niin hiljaa, että se hädin tuskin rekisteröityi.
”… mutta minulla on vain joskus tapana juuttua vähän pidemmälle lounastauolle, koska maailmassa on niin paljon asioita ja kaikkea kivaa tehtävää ja tyyppejä joille puhua että välillä minä vain juutun tekemään juttuja vaikka jokin ääni päässä sanoo että pitäisi varmaan olla jossain muualla tekemässä jotain tärkeämpää mutta kun on aika vaikea muistaa, mitä se pitäisi olla, onko sinulla joskus vaikeaa Hämis? Adminilla on varmaan niin paljon enemmän velvollisuuksia, en voi edes kuvitella kun minulla on välillä vaikeaa päästä sängystäkin ylös kun juutun tuijottelemaan auringon valoja aamulla sälekaihtimien läpi, se on muuten aika outoa että välillä sitä vain jumittuu sellaisiinkin vaikka pitäisi varmaan olla jo menossa töihin ja ja ja ja välillä se ei ole kivaa että sitä tulee jumituttua kun pitäisi olla tekemässä jotain sellaista mikä olisi varmaan aika tärkeää ja…”
Maailma oli värikäs ja täynnä ääniä, mutta Visokki ei voinut olla tuntematta kuin jokin imisi sitä kaikkea itseensä.
Kuin taivaalla olisi kaiken aikaa ollut jokin, joka söi värit ja teki kaikesta vain harmaata.
Eikä hänen tehnyt hetkeen mieli sanoa mitään. Tai oikeastaan edes liikkua.
”… ja minä olen pahoillani, minä varmaan vien sinun aikaasi hirveän paljon ja minun pitäisi olla jo käymässä kotona kun kun lupasin pitää ainakin pari viikkoa huolta sen yhden komean yksityisetsivän lemmikistä ja en ole ruokkinut sitä vielä tänään ja pitää ehtiä käydä siellä kun kun jätin sen ikkunan auki enkä ole varma kuinka hyvä idea se oli ja ja niin niistä ikkunoista, minä lupasin auttaa Hatakua myöhemmin asentamaan yhdet verhot ja mutta kun minun piti kai olla töissäkin vielä kun siellä on nyt paljon sairastapauksia ja ja… minä en ole ihan varma miten minun pitäisi kysyä sitä komeaa yksityisetsivää vaikka kahville kun minä aina vain menen lukkoon ja puhun kaikesta muusta kuin pitäisi puhua ja minä tartun kaikkiin juttuihin enkä ole sitten ihan varma sanonko sitä mitä piti sanoa kun tulee jo mieleen jotain muuta ja ja –”
Visokki alkoi hitaasti kääntyä poispäin matoralaisesta. Hän kohtasi tämän katseen, ja näki kuinka aivan sekunneissa jokin pirteyden hippunen olisi kadonnut. Kuin iso kuilu olisi nielaissut sen.
Ja Dinem… lakkasi puhumasta joidenkin sekuntien ajaksi.
”Hämis? Onko kaikki kunnossa, puhunko minä, puhunko minä liikaa”, tämä sopersi naurahtaen hermostuneesti, ”minä olen pahoillani, jaanko minä taas liikaa, sinä olet varmaan hirveän kiireinen ja minä vain puhun sinulle minun ongelmistani ja sinulla on varmaan hirveästi isompia ja tärkeämpiä juttuja ja minä… minä en tiedä miten minulla oikeastaan edes meni aamulla sen kivan robotin kanssa kun… kun…”
”Dinem, minun”, Visokki sai epätoivoisesti ulos. ”Minun täytyy…”
”Kun… minä en ole varma, keskeytettiinkö minut vai enkö minä enää vain keksinyt puhuttavaa, ja ja ja en tiedä menikö se keskustelu hyvin vai huonosti mutta minä… minä yritän opetella ja… ja…”
”Minun… minun täytyy mennä.”
Visokki kääntyi vauhdikkaasti ympäri ja alkoi kipittää poispäin. Hän ei ollut varma, oliko saanut sanojaan ulos edes sillä tavalla, että Dinem oli kuullut ne, mutta hän ei yksinkertaisesti enää kestänyt. Hänen oli pakko päästä pois haalean kirkkaan taivaan alta. Hänen oli pakko päästä pois aukiolta, jolla ne olivat tuijotelleet.
Visokki juoksi ja juoksi kunnes oli taas admin-tornilla. Nyt hän ei enää välittänyt portaita pitkin kulkemisesta, vaan kipitti tornin ulkoreunaa ylös kuin mikäkin hirviö aina oman huoneensa ikkunalle asti.
Jos se säikäytti jonkun, sillä ei ollut nyt väliä. Visokki kampesi ikkunan väkivaltaisesti ulkoa auki pihdeillään, heittäytyi sisään, rojahti pimeän huoneen lattialle ja sulki silmänsä.
Ja vain… jäi siihen makoilemaan.
Auringot ehtivät nousta ja laskea pari kertaa ennen kuin Visokki hahmotti ajan kulun. Heräämisen jälkeen päivät tuntuivat yhtäkkiä vain juoksevan, eikä niissä ollut juurikaan eroa toisiinsa.
Tai ehkä se johtui vain siitä, että hän ei nukkunut välissä lainkaan.
Mitä hän sitten teki, jos ei nukkunut, sitä hän ei olisi osannut kertoa. Ihan vain liikuskelu… oli jotenkin kömpelöä. Useamman kerran hän oli onnistunut jo kaatumaan portaissa. Neljä jalkaa oli yhtäkkiä jotenkin liikaa.
Tai ehkä se oli vain johtunut siitä, että hän oli viettänyt viimeiset pari päivää lähinnä maaten lattiallaan ja tuijotellen kattoon.
Tawa oli tullut ainakin kerran puhumaan. Visokki ei ollut aivan varma, oliko kertoja ollut enemmän, mutta hän ei vain ollut kiinnittänyt tämän läsnäoloon mitään huomiota. Tämä oli vetänyt yllensä taas sen lempeän, hymyileväisen olemuksen, joka hautasi taakseen kaiken kivun ja pelon. Tawan oli pakko. Niin paljon oli hänen harteillaan.
Visokki ei vain pystynyt pakottamaan itseensä edes valheellista iloa. Sillä kerralla, jolloin hän oli pystynyt kuuntelemaan, oli Tawa kertonut, että Matoro oli päässyt sairastuvalta ja tullut hakemaan miekkansa takaisin.
Visokista tuntui, että sen olisi pitänyt olla se osio, jonka olisi pitänyt piristää häntä. Hän olisi sanonut Tawalle arvostavansa elettä, jos hänestä olisi oikeasti tuntunut siltä.
Tawan saapumisessa ei ollut kuitenkaan ollut taustalla pelkkää vilpitöntä iloa. Häntä koko tapaus oli tuntunut hämmentävän: hän oli kertonut kuulleensa asiasta lähinnä hämmentyneeltä sihteeriltään.
”Visu, annoitko sinä sen miekan hänelle? Sinäkö puhuit Matorolle?”
Visokki ei ollut ollut ihan varma, etteikö olisi tehnyt niin.
”En… minä siis syytä sinua mistään. Olisin tehnyt niin varmaan itsekin.”
Kun Visokki oli jättänyt tarpeeksi pitkäksi aikaa vastaamatta, Tawa ymmärsi poistua.
”… Visu… syö edes jotain.”
Visokki ei tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut sen jälkeen, kun Tawa oli poistunut, että hän edes oli rekisteröinyt kehotuksen. Nälkä hänellä ei ollut. Hän oli saavuttanut sen pisteen, jossa hänen vatsalaukkuunsa lähinnä sattui. Eläimellinen vaisto tehdä asialle jotain ei ollut varsinaisesti läsnä.
Syömättömyydestä aiheutuva epämukavuus oli juuri ja juuri siedettävissä. Siirtojen tekeminen asian suhteen tuntui ylivoimaisemmalta kuin nälän sietäminen ainakin vielä vähän aikaa.
Aina välillä Visokki tajusi, kuinka pitkään oli vain tuijottanut kattoa. Kun sitä tuijotti tarpeeksi kauan, menetti se fyysisenä todellisuutena merkityksensä. Sekin oli vain kylmää kiveä. Samanlaista, jota vasten hänen vatsapuolensa kuori nyt makasi. Tuo kivi oli louhittu kallioperästä. Sinne se myös joskus vielä palaisi silloin, kun koko torni olisi enää vain raunioita.
Se oli vain asia. Ei se ollut juuri mitään sen merkityksellisempää.
Kaikki oli pohjimmiltaan vain asioita. Kaikki oli niin fyysistä ja karua ja rujoa.
Pöly leijaili huoneilmassa ja laskeutui Visokin huonekaluille, nurkasta nurkkaan pingotetuille seiteille ja ovenkahvalle. Hänen piti siivota, tai pyytää joku muu siivoamaan, kulki ajatus hänen tajuntansa läpi.
Se ei tuntunut niin merkitykselliseltä, että hän olisi viitsinyt tarttua siihen.
Maailmassa oli varmasti jotain tärkeämpääkin. Mitä, hän ei ollut kovin varma.
Aina välillä hän sulki silmänsä. Visokki ei ollut varma, aiheuttiko se juurikaan nukkumista. Joskus hän hätkähti kuin olisi herännyt, mutta ei ollut varma, oliko välissä tapahtunut mitään etäisesti nukkumista muistuttavaa.
Vastahan hän oli ollut unessa kuukausikaupalla. Vaappunut läpi Avden sumuisen utopian, joka oli ollut liian kaunista ollakseen totta. Pieninä hetkinä hän kaipasi takaisin sen valheen syliin, mutta suurimmaksi osaksi ei välittänyt edes niinkään paljon.
Vaikka Visokki loogisesti tiesi, että mikään ei pitänyt häntä huoneessaan, tuntui se kuin ahtaalta metalliselta vankilalta kaikkialla hänen ympärillään.
Välillä Visokki yritti parhaansa mukaan loogisesti perustella itselleen, miksi tämä oli se päivä, jolloin hänen kuuluisi nousta ja lähteä ulos kävelylle. Hän oli siinä todella hyvä, mutta mikään järkeily ei ollut lopulta tarpeeksi. Mikään järkeily ei voittanut jossain ylhäällä leijailevan mustan auringon järkyttävää massaa.
Mikään ei ollut sitä painavampaa. Mikään logiikka ei voittanut sitä.
Eikä hänestä tuntunut kovin uskottavalta, että se olisi menossa pois enää koskaan.
Öisin hän sai itsensä liikkeelle, jos edes syödäkseen vähän.
Toimenpiteessä ei ollut mitään eleganttia tai tippaakaan nautintoa. Aivan kuin silloin vuosia sitten jaokkeisten jalkojen armeijan komennossa, hän vain ahmi. Sirkkeliterät hänen leuoissaan pyörivät ja raastoivat metallipurkeista lihasäilykkeet alas hänen kurkustaan. Kaukana oli se eleganssi, jolla hän oli opetellut syömään diplomaattisissa olosuhteissa ollakseen säikäyttämättä uusia ystäviä.
Kun hän söi, hän sai itsensä syömään vain eläimellisellä raivolla. Kun se päättyi, hän rojahti takaisin lattialle.
Välillä hän rojahti jollekin pehmeämmälle alustalle, mutta lattia tuntui oikeimmalta. Lattia oli kova ja kylmä ja järkähtämätön, kun mikään muu ei ollut. Se juurrutti paikoilleen ja tuntui todelliselta.
Se ei ollut mukavaa, mutta se tuntui todelliselta, kun mikään muu ei enää tuntunut.
Oli kalsea syksyinen aamupäivä, kun Visokki seuraavan kerran sai pakotettua itsensä liikkeelle. Hän ei ollut varma, kuinka kauhealta luolastaan kömpineeltä pedolta näytti kohdatessaan admin-tornin käytävän siivoojan, eikä oikeastaan juuri välittänytkään.
Juuri nyt hän halusi vain käveleskellä hieman. Se ei ollut kovin merkityksellistä, mutta mikäpä olisi.
Kulkiessaan ohi admintornin taukohuoneen – johon joidenkin päivien takaisen yön kohtalokkaat tapahtumat olivat fyysisesti sijoittuneet – Visokki oli varma, että kuuli vaimean huudon kutsuvan häntä nimeltä. Hän pysähtyi epäileväisenä keskelle käytävää ja kuulosteli.
”Visokki!”
Tuliko ääni taukohuoneesta?
”Hei Visokki!”
… ja kuuluiko ääni Manulle? Se… ei ollut telepaattinen ääni. Se kaikui seinistä. Miten Manu pystyi puhumaan ilman kehoa?
Visokki työnsi taukohuoneen oven auki ja yritti keskittyä ääneen.
”Visu! Tule tänne!”
Epäuskoinen visorak asteli sisään taukohuoneeseen ja tarkasteli sitä pitkään. Katse siirtyi tuolista pöytään ja pöydästä mattoon, seinästä kattoon ja katosta toiseen seinään.
”Manu? Missä sinä olet?”
”Visu! Pöydällä!”
Visokki käveli pöydän luokse ja hypähti lähimmän nojatuolin päälle nähdäkseen paremmin. Pöydällä ei ollut mitään, mikä olisi auttanut häntä Manun paikallistamisessa. Vain hedelmäkulho, Tawan puoliksi juoma teekupponen ja pari päivää vanha Klaanilehti.
”Käännä banaani ympäri!” sanoi ääni jostain hyvin läheltä. Visokki tuijotti epäileväisesti hedelmäkulhoa, jossa, totta tosiaan, oli kahden omenan, kolmen päärynän ja muutaman kiivin lisäksi yksi banaani.
”Annas kun arvaan”, Visokki viestitti yleisesti ääneen niin, että makuta kuulisi sen, jos tosiaan oli niin lähellä, että pystyi puhumaan hänelle. ”Kosken sitä, ja sitten kerrot, että se on joku slizeroidin universaalinivel tai jotain?”
”Äläs nyt! Käännä banaani ympäri, Visu! Et tule katumaan, payoff on valtaisa!”
”Muutin itseni banaaniksi, Visuuu!” huudahti banaanista tuijottava naama innoissaan. Kaksi silmää ja niiden alla suu, joka sylki sanoja häntä päin. ”PUM! Suuri paljastus: olen banaani! Mitäs siitä ajattelet? Muutin itseni BANAANIKSI!”
Makuta Nui pystyi vain vaivoin pidättelemään nauruaan, minkä kuuli tämän äänestä. Visokin ilme kuvasti lähinnä pettymystä ja epäuskoa.
”Miksi vain tuijotat siinä”, banaani totesi vähän harmistuen. ”Muutin itseni banaaniksi, Visu.”
”Ja?” Visokki huokaisi.
”Ja? Mitä muuta oikein haluat? Muutin itseni banaaniksi ja Liskojen yö oli sisäpiirin keikka?”
”No oliko se?” hän kysyi.
Makuta Nuin närkästystä ei voinut olla kuulematta.
”Ketä kiinnostaa?” tämä puuskahti. ”Terrorismia nyt tapahtuu joka päivä. Tässä jotain, mitä ei ole tapahtunut aiemmin: olen banaani.”
Nyt Visokki oli vain typertynyt. Mitä helvettiä täällä taas tapahtui? Mikäli tämä oli jatkoa hänen todellisuuteen lipuneille painajaisilleen, oli aika vaikea sanoa, oliko se pahin tähän asti.
Ennen kuin hän ehti vastata, Manu huusi: ”Olen BANAANI-MANU!”
Tämä käänsi silmiensä katseen jälleen Visokkiin, jonka ilme viesti yhä syvemmästä pettymyksestä. Visua kauhistutti se, että hän ei voinut jättää seuraavia kysymyksiä kysymättä protestiksi. ”Missä Jäätutkija on? Mitä sinä teit hänelle? Onko hänkin banaani? Manu, mitä helvettiä!”
”Ei, ei! Kelvin on ihan kunnossa! Halusin antaa hänelle vähän omaa aikaa, kun ilmeisesti Kapuran mielessä oli vähän stressaavaa, ja silleen, tiedätkö, juttuja. Elämä on vaikeaa ja niin edelleen. Mutta siis halusin myös vähän haastaa itseäni! Huomaatko? Tein itsestäni banaanin! Tiedätkö, miten tein itsestäni banaanin?” ”Miten sinä nyt ylipäätään teet asioita. Ja miksi.”
”Eijei, aivan vääriä asioita kysyä! Et taida ymmärtää, minulla ei ole kehoa, jonka voisi noin vain muuttaa banaaniksi! Tämä oli vähän haastavampaa! Kun nyt kerran olen olemassa pelkästään psyykkisenä entiteettinä, minun piti asentaa ensin aivot –” ”… en halua kuulla enempää.”
Visokki henkäisi syvään. Oliko tämä oikeasti heidän ensimmäinen keskustelunsa tällä puolella päivänsarastusta? Tämäkö oli se aihe, jota se käsitteli?
Siitäkin, kun hän oli puhunut unessaan Manun kanssa… siitä, kun Manu oli lähtenyt ja jättänyt hänet… siitä tuntui olevan ikuisuus, eikä sitä keskustelua ollut helppo puskea pois. Vaikka se ei ollutkaan ollut totta. Hänen oli hyvin vaikea uskoa, että se ei olisi jossain todellisuudessa hyvinkin voinut tapahtua.
”Miksi sinä et tullut takaisin?” hän lopulta tölväisi täysin eleettömällä äänellä. Makuta oli silminnähden pettynyt Visokin suhtautumiseen hänen neronleimaukseensa.
”No arvelin, että pidät Kapurasta enemmän silloin, kun hän on hengissä”, tämä tuhahti.
Visokilla kesti hetki ymmärtää, että Manu oli vastannut aivan eri kysymykseen kuin mihin hän oli ehkä vastausta hakenut. ”… mitä?”
”Luulisi sinun ymmärtävän, sinähän sen yhteyden ylläpitäjä olit. Huomasit, ehkä, että Joueralla… niin, Jouera on Rakentajan nimi, tämän verran sain tietää! Niin, Joueralla oli lopulta aika hyvä ote koneeseensa. Ette voineet herätä, ennen kuin hänet oli hoideltu. Minä… olisin voinut kyllä, öh, ’palata’, mutta paljonpa siitä teille olisi ollut hyötyä, jos olisin tonkinut Kapuran pääkoppaa unenne ulkopuolella. Kaikista tehokkaintahan olisi ollut likvidoida Kapura ja siten samalla Jouera. Mutta jotenkin uskon, että arvostat enemmän vaihtoehtoa, jonka valitsin – Kapura elää.”
”Sinäpä olet nyt kaikin puolin kiltillä päällä”, Visokki sanoi. Hän ei tiennyt, kuinka vilpittömästi se tuli. Sanat soljuivat ulos ilman mitään syvempää merkitystä.
”Ei minua oikeasti kiinnosta, onko Kapura elossa vai ei – nähtävästi voisin jopa suunnattomasti haitata Punaisen miehen suunnitelmia tuhoamalla hänen Seppänsä. Enemmän minua kiinnostaa, mitä sinä olet mieltä. Kunnioitan mielipiteitäsi, vaikka et sitä uskoisikaan. No, teinkö oikean valinnan?”
Visokki oli hetken hiljaa. Parilla askeleella hän ponnisti taukohuoneen sohvalle, rojahti sille ja antoi katseensa vaellella. Jotain hänen mielentilastaan kertoi, että hän valitsi jäädä lepäämään samaan huoneeseen, jossa oli vasta katsellut Matoron vuotavan kuiviin. Huone tuntui samalla tapaa merkitykselliseltä kuin kaikki muukin juuri nyt.
”Otatko sinä mitään ikinä vakavissasi?” hän kysyi apaattisesti. Makuta mietti hetken, ennen kuin vastasi.
”Useitakin asioita. Mutta ei elämää pidä ottaa liian vakavasti kuitenkaan, eihän? Sanonpahan vain, että jos alan joskus ottaa asiat liian vakavasti, te olette kaikki isossa pulassa.” ”Katso, kuinka vapisen.”
”Irvaile, jos tahdot. Halusin vain piristää sinua. Ja uskon, että kuukausi sitten olisit jopa ollut ehkä vähän huvittunut siitä, että olen jumalauta banaani. Mutta jotain taisi tapahtua, vai mitä? Kun jäit yksin Kapuran mieleen. Ja arvellakseni… kenties pääsit jutustelemaan Punaiselle miehelle? Jos nyt vain edes Kapuran mielikuvalle hänestä, mutta nähdäkseni asialla ei ole juuri väliä.”
Visokki irvisti eikä halunnut myöntää, kuinka oikeassa puhuva banaani jälleen kerran oli. Hän halusi vain kävellä pois, mutta hänestä tuntui taas siltä, kuin hänen raajansa eivät olisi suostuneet liikkumaan tästä. Hän oli käytännössä osa sohvaa. Tämä keskustelu olisi käytävä, koska enemmän taistelua olisi vaatinut jättää se käymättä. ”Manu, onko se, miten sinä heität kaiken aina leikiksi, sinulle jotenkin… tapa käsitellä asioita? Teetkö sinä niin, että millään ei olisi mitään väliä?”
Manu oli hetken hiljaa. Visokki ei katsonut pöydälle päin, joten hän ei nähnyt banaanin ilmettä, kun tämä vastasi: ”Että millään ei olisi mitään väliä? Vai siksi, että jollain olisi jotain väliä?”
”Minä tiedän, että niin pitäisi olla. Mutta sen jälkeen, kun katsoin totuuteen… on ollut aika vaikea uskoa siihen.”
”Ah, menitkö sinä sitten tekemään sen?” Manu kysyi, ja Visokki oli aistivinaan tämän äänessä hitusen jopa järkytystä. ”Katsoitko sinä siihen? Mustaan aurinkoon?”
Visokin hiljaisuus vastasi paremmin kuin mikään sana, jonka hän olisi voinut saada ulos.
Ja taas pienen hetken oli vaikea teeskennellä, ettei sama aurinko olisi langettanut näivettävää valoaan tämänkin kaikkeuden ylle.
”Totuutta ei ole tarkoitettu kuolevaisille. Hitto, minäkään en halua katsoa siihen aurinkoon. Ha ha. Ja tiedätkö miksi? Mitä näit, kun katsoit sinne? Mitä tunsit? Mikä on vahvempaa kuin usko? Vahvempaa kuin itse tyhjyys?”
Visokki ei vastannut, joten Manu jatkoi.
”Oletko koskaan miettinyt, mikä minä olen? Ihan pohjimmiltani. Mikä erottaa minut sinusta? Mikä erotti… Relakin sinusta? Tai Chiroxin? Mitä jää jäljelle, jos otat sen pois? Entä mitä jää jäljelle, jos otat pois sen, mikä erottaa minut heistä? Hah. Minulla on paljon suurempi siivu totuutta kuin mistä moni uskaltaa edes unelmoida – tai pelätä –, mutta liika on liikaa. Sen sinäkin ehkä jo huomasit.”
”Kaikki on tuntunut sen jälkeen vain merkityksestä tyhjältä. Minä… näen asioita. Minä en ole moneen päivään tiennyt, mikä on painajaista ja mikä on totta. Minä olin siellä niin pitkään ja näin sellaisia asioita, joiden jälkeen on vaikea uskoa enää mihinkään muuhun kuin. Kuin siihen kuiluun.”
Hetken aikaa Visokki luuli näkevänsä taas jonkin kipittävän hänen näkökenttänsä laidalla. Hän hätkähti paikallaan, mutta… siellä ei ollut mitään. Ei taaskaan.
”Ja silti… siinä sinä olet. Nousit kuilusta – jostain syystä. Jos millään ei ole mitään väliä, miksi olet tässä… etkä kuilun pohjalla?”
”Minä en tiedä”, sai Visokki hädin tuskin ulos.
”Haluaisin uskoa, että syynä on iätön rakkautesi minuun, jota mustinkaan aurinko ei voi sisäänsä nielaista. Mutta ehkä se on tässä vaiheessa vielä liikaa vaadittu…”
”Vau. Tiedätkö, kuinka apaattinen minä olen? Niin, että en jaksa edes ärähtää tuosta.”
”No oliko se Tawa? Sehän on aina ollut Tawa, eikö? Minulla ei ole mitään toivoa.”
Äänekäs tuhahdus liikautti suuria pihtileukoja. ”Minä en ole edes varma, tekisikö se aurinkoon katsominen sinulle edes hirveän pahaa. Saisit edes jotain perspektiiviä siihen, kuinka paljon maailma pyörii sinun ympärilläsi.”
”Riippuu kovasti, miten minä määritellään. Ehkäpä huomaisit, että maailma pyörii hyvinkin paljon minun ympärilläni, ja kas! Kohta horisontti onkin jyrätty tyhjyyden tieltä. Ja jäljellä on vain täydellisyys.”
Visokki ei vastannut. Häntä lähinnä ärsytti.
”Hah!” Manu huudahti. ”Sainpas sinut edes ärsyyntymään! Apatiasi särkyy, näen jo säröjä! Kyllä tästä kuopasta ainoa suunta on ylöspäin!”
Visokkia huvitti kaivaa kuoppaa vain syvemmälle ihan vain näyttääkseen, että Manu oli väärässä.
”Mutta tuohan on nimenomaan oikea asenne! Vastusta! Rankaise minua!” ”Sinua ei varmaan voi käskeä poiskaan siitä.”
”Minulla ei ole teknisesti ottaen mitään, millä liikkua.” ”Aha. Ajattelitko sinä tätä nyt aivan loppuun asti?”
”Sanoinhan, että halusin haastaa itseäni!”
Kun Visokki ei jälleen millään tavalla reagoinut hänen sanomisiinsa, Manu päätti vain jatkaa aiemmasta aiheesta.
”No, jos katsoit totuuteen, kävit sitten ilmeisesti Verstaassa?”
”Missä… missä Verstaassa?”
”Niin joo, sinä et tiedä! Avden unimaailma on Kepen Verstas! Tai siis… tiedätkö, ei se pikku paja, vaan ilmeisesti Kepe kutsui Verstaakseen… öh, no sitä Avden maailmaa. En kyllä ihan vakuuttunut koko jutusta, mutta ilmeisesti kaikki vain kutsuvat sitä nykyään Verstaaksi, niin ehkä näin on helpompaa.”
”Kepen. Sinne… sinne on siis aina päässyt täältä”, Visokki ymmärsi.
Ja tajusi, että sitä reittiä hän oli alunperin päätynyt maailmaan, joka oli särkenyt hänen todellisuutensa. Sitä reittiä… hän oli seurannut Avdea.
”Ei sentään aina. Joskus se ovikin rakennettiin. Eikä varmaan ollut edes ainoa ovi! Jollain tavalla jotain nazorak-agentteja on kuulemma myös päätynyt Verstaaseen, ja meillä olisi tosi surkea puolustus, jos ne olisivat menneet sinne Kepen pajasta. Niin, eikä Kepen pajastakaan pääse sinne enää. Se reitti romahti Valtiaan uskon mukana.”
”Avde päästi ne nazorakit sinne. Toinen ovi on siellä, missä hän ikinä haluaakin.”
”Ha ha, jalka miehen punaisen, jo alkaa airo maistua, vai miten se meni.” ”Minulla ei ole aavistustakaan, mitä sinä selität.”
”Väliäkö tuolla, jotain piraattien juttuja. Mutta Nihilisti lienee tuttu?” ”Minustako puhut? Sanoisit edes suoraan.”
”Et sinä!” Manu puuskahti. Nyt hänen äänestään puolestaan alkoi kuulua ärsyyntymistä. ”Kun se Punaisen miehen lautturi! Sen nimi on Nihilisti. Ehkä sekin katsoi mustaan aurinkoon ja masentui, en minä oikeasti tiedä näistä nukkejutuista, eikä silleen edes kovin kiinnosta.” ”Kyllä minä tiedän lautturin, Manu. Silloin, kun autoin Avdea, se kuljetti minua. Silloin minä ajattelin, että sille olisi jotain rajoja, mihin se pääsee, mutta… enää en ole niin vakuuttunut.”
Hän katsoi hetken suoraan lamppuun huoneen katossa. Se jätti hänen silmiinsä vain hehkuvan valopisteen.
”Avden uni on liian suuri enää pysäytettäväksi. Se on ihan liian todellinen nyt, enkä tiedä, voimmeko enää estää sitä.”
”Miksi me haluaisimme estää unta tulemasta? Eikö olisi viisaampaa varmistaa, että Nimda ei päädy kokonaisuudessaan hänen käsiinsä?” ”No… en minä väitä vieläkään tietäväni mitään. Hän kyllä yritti selittää sitä, mitä tekee unellaan. En ole varma, yrittikö hän vältellä suoraa vastausta vai oliko hän vain tosi huono muotoilemaan sitä. Minä sain katsoa kenet tahansa hänen käsittämättömän shakkipelinsä nappuloista, ja jokainen vastaus oli vain edellistä käsittämättömämpi. Ja suurempi. Ja pelottavampi.”
”Uijui!” Manu innostui. ”Saitko sinä ne KAIKKI? Kerro! Aloita vaikka, öööh, punaisista läheteistä!” ”Minä… Manu. Minä en katsonut punaisia lähettejä.”
”Mitäs helvettiä! Heti, kun sinulle luvataan, että saat katsoa kaikki nappulat, niin sinä et sitten katso niitä? Kai sinä edes tiedät, kuka on musta kuningatar? Jooko?” ”Minä en katsonut mustaa kuningatarta”, kyllästynyt ääni vastasi.
”Nyt hei. Näillä jutuilla on väliä! Jos minä voin olla sotilas, niin kaikki nappulat ovat ihan hiton vaarallisia! Kyllähän ne nyt pitää selvittää.” ”Manu”, Visokki sanoi huokaisten. ”Mitä hyötyä siitä on, jos minä katson jonkun yhdeksännen mustan sotilaan?? Mitä hyötyä siitä on, kun se kuvio on niin käsittämätön ja saattaa muuttua koko ajan? Hän antoi ymmärtää, että niissä rooleissa on ollut… satoja. Hän on tehnyt tätä pitempään kuin kukaan voi muistaa. Hän sanoi, että Tawa ei ole ensimmäinen valkoinen kuningatar, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan! Mitä helvetin hyötyä siitä on, jos minä katson ne läpi ja täytän pääni tiedolla, joka todennäköisesti vain johtaa minua harhaan? Lähtemällä ottamaan jotain hänen peliään vakavissamme me vain annamme sille sen arvon, jonka hän yrittää sille antaa!”
”… mutta kun… minä tarvitsen lorea.”
”… mitä?”
”Kaikki tieto on tärkeää! Äh, miksi yritän vakuutella sinua. Jos et ymmärtänyt tiedon arvoa silloin, minä en voi muuttaa mieltäsi nyt. Kerro ensiksi vaikka sitten, että kuka ihme sitä paikkaa nyt sitten uneksii, kun kerran kävit Verstaassa. Kuulin Kepeltä, että Verstaan Valtiaan usko romahti, ja uni sen mukana. Mutta nähtävästi Punainen mies löysi uuden uneksijan?”
Kysymys uneksijoista oli liian suuri Visokin kohdattavaksi vielä, tai sanallistettavaksi. ”Minä… ehkä näin ’Valtiaan’, jos yhtään lohduttaa. Avde antoi ymmärtää, että valkoinen edusti uskoa ja musta tyhjyyttä… ja minä katsoin, kuka Valkoinen Kuningas oli. ’Uskon kuningas’. En kyllä tiedä, mitä se tarkoitti.”
”Hetkinen. Valkoinen Kuningas? Valtias? Se Valtias? Uuuuh, nyt kuulostaa joltain! Anna kaikki se mausteinen lore!”
Visokilla ei ollut aavistustakaan, mihin johtopäätöksiin Manu oli päätynyt hänen jo sanomansa jäljiltä, mutta hän pysähtyi miettimään tuota outoa kohtaamista suola-aavikolla. Kaiken sen keskellä tuo yksi hämmentävä yksityiskohta tuntui lähes triviaalilta, ja Visokin piti kaivaa sitä jostain syvältä. Kuihtuneen, väsyneen äänen sanat kaikuivat hänen mielessään uudelleen.
”… hän sanoi olevansa Orondes. Tarkoittaako se sinulle mitään?”
”Öh, Orondes? Miehellä on näemmä nimi. Tai no miehellä ja miehellä. Mutta silti… mitä ihmettä? Mitä niin merkittävää Profeetta on tehnyt, että ansaitsi Valkoisen Kuninkaan paikan? Tämä on epäreilua! Toisaalta ilmeisesti kuningas on oikeasti vain aika huono nappula. Ehkä tämä on ihan järkeiltävissä vielä…” ”Minä katsoin myös mustan ja punaisen kuninkaan. Mutta siitä tiedosta ei ollut –”
”PUNAINEN KUNINGAS?” Manu huudahti innoissaan. ”Haluan nähdä! Näytä minulle Punainen kuningas! Tämä on ihan helvetin tärkeääää!”
Visokki jatkoi valoon tuijottamista. ”Se oli liian isoa, että olisin voinut ymmärtää sitä. Minä en mielelläni muistelisi sitä.”
”En minä pyytänyt sinua ymmärtämään. Jos se on liian isoa sinulle, se on juuri sopivan muhkea välipala minulle! Äh, oikeastiko? Eikö? Jooko?”
Visokki huokaisi syvään ja sulki silmänsä. ”Miksi sinä et vain ota tätä kaikkea minulta, jos sinua niin kiinnostaa? Miksi sinä vaivaudut edes kyselemään? Kaikki mitä minä opin siellä vain rikkoi kaiken, minkä tiedän, ja todisti sen valheeksi.”
Hän ei voinut sulkea pois muistoa Tawasta esittelemässä Nimdan sirua hänelle. ”Ja ehkä minä en vain ymmärrä, koska olen elukka. Mitä jos sinä vain otat ne muistot minulta kuin olisin lemmikkisi, joka kävi hakemassa kepin sinulle. Sitten minä etsin jonkun kolon, johon lasken ällöttävän munasäkin ja haudon maailmaan tuhat iljettävää pikku-visorakia, jotka syövät kaiken tieltään.”
Manu oli taas hetken hiljaa. Hieman pidemmän hetken kuin aiemmin.
”Ehkä minä… tai. Jos…”
Aivan pieni muren voitonriemua täytti Visokin, kun makuta takelteli. Hyvältä se ei kuitenkaan tuntunut.
”Miksi minä olen tässä tilanteessa taas?” Manu ähkäisi. ”Ei tämäkin voi olla minun syytäni. Sinä katsoit siihen aurinkoon ihan itse! Sinä kovetit sielusi ihan itse. Ihan itse suljit ulos tunteesi. Minä yritän vain selvittää salaisuuksia, joiden avulla voisimme ehkä parantaa mahdollisuuksiamme siihen, että emme esimerkiksi kaikki KUOLISI BRUTAALISTI jäämällä jonkin helvetin sodan jalkoihin. Onko se sitten liian vaikeaa käsittää, että niillä salaisuuksilla ehkä on jotain väliä? Paitsi, että ai niin… eihän millään ole. Mitään väliä. Kyllä, kyllä. Kyllähän minä ymmärrän.”
”Sinut olisi vähän helpompi ottaa vakavissaan jossain toisessa hahmossa”, Visokki tuhahti.
Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta kääntää tätä yhtään positiivisemmaksi.
Vaikka se ei tuntunut varsinaisesti hyvältä.
Mikään ei tuntunut.
”Et sinä edes katso tänne päin! Ja mitä saatanan väliä sillä on, mistä äänet tulevat, jos ne puhuvat totta? Suurimman osan ajasta, jonka olimme yhdessä, ne äänet kuuluivat vain sinulle sinun oman pääsi sisällä. Esitä, mitä haluat – alennu eläimeksi, jos siltä tuntuu –, mutta mitä saavutat sillä? Haluaisitko todella, että minä ottaisin, mitä haluan, ja lähtisin matkoihini? Ehkäpä sinun olisi hyvä kuulla, että vaikka sinä et enää välittäisi mistään, joku muu saattaa välittää. Minä välitän. Minä välitän sinusta.”
Jos se jotain aiheutti, niin Visokki ei ollut aivan varma, mitä. Mutta jotain. ”Et sinä nyt voi sanoa tuollaista BANAANINA ja olettaa, että minä osaisin suhtautua siihen!”
”Nyt oikeasti hei. Minä täällä vuodatan sinulle sieluni ja sinä keskityt banaaniin.”
”Tiedätkö, mitä minä vähän veikkaan? Minä veikkaan, että sinä teet näitä asioita siksi, koska sinä pelkäät olla vilpitön. Koska sinä et ihan osaa myöntää itsellesi, että tämä paikka on sinulle tärkeä. Koska me olemme liian pieniä, että meillä pitäisi olla mitään väliä jonkun kuolemattoman enkelin elämässä. Sinä vedät tämän lekkeriksi ja alennat kaikkia ympärilläsi ihan vain, että sinun ei tarvitsisi kohdata, miten paljon tämä merkitsee sinulle.”
Visokki huokaisi syvään.
”Olen, tiedätkö, jopa vähän kateellinen, että jokin merkitsee jotain sinulle. Ja voitonriemuinen siitä, että sain sinut kiinni välittämästä jostain. Senkin pehmo.”
”No kylläpäs tulee psykologista settiä nyt”, Manu tuhahti. ”Onko sinulla edes tutkintoa oikeasti? Senkin puoskari.”
Visokin pihdit jännittyivät ja hän mulkaisi banaanin suuntaan. ”Silloin, kun minun tietoisuuteni ei ollut vielä täysin muodostunut, ja minä… loin itseäni omaksumalla tunteita, minä kerran söin yhden kuolevan sielunhoitajan muistot. Lasketaanko se, häh?”
Manun piti miettiä hetki, mutta se hetki ei kestänyt kovin pitkään.
”Öh. Teknisesti ottaen varmaan joo… Jos muistat ne jutut ja vielä ymmärrät ne? Niin kai se lasketaan.”
Hetkeksi aikaa tyhjän tilan ylle laskeutui vain pureva hiljaisuus. ”Me olemme molemmat aika sairaita.”
”Meinaatko.” ”Minä olen räjäyttänyt elämässäni jonkin verran päitä. Tosin minusta ne olivat kyllä ansaittuja.”
”Miten olisi vielä yksi? Antaa tulla! Räjäytä minut!” ”Milloin sinä olet viimeksi flirttaillut kenenkään kanssa?”
”Oletko sinä kuunnellut sanaakaan puheestani viimeisen kuukauden ajalta?” Manu kysyi vähän apeana.
Visokki huokaisi taas. Tähänkö hän oli tullut? Oliko kaiken tämän jälkeen Makuta Nui todella ainoa kimmokepinta, joka hänellä olisi sen kaiken hahmottoman tyhjyyden järkeilyyn?
Niinkö pohjalla hän oli?
”Hei”, Manu inahti. ”En minä sanonut sitä ääneen!”
”Ajattelit kuitenkin!”
Visokki huokaisi. Jos millään ei olisi mitään väliä, ehkä hänellä ei ollut syytä säästellä sanojaan.
”Hyvä on. Haluatko sinä kuulla kaiken, mitä siellä tapahtui?”
”Kuule… jos sattuisin tietämään yhden tyypin, jolta saisin Selakhialla sellaisen aika hienon loma-asunnon –” ”AAARGH.”
”Oletan, että tuo tarkoittaa… kyllä?”
Siinä, kun Visokki lopulta sai kaiken tuona kohtalokkaana yönä tapahtuneen sanallistettua, kesti enemmän aikaa kuin hän olisi uskonutkaan. Toisinaan hän löysi itsensä toistamasta sanantarkkaan Avden sanoja. Joskus jopa tämän äänellä, tarkkoina muistoina. Mikään ei jäänyt sanomatta ääneen.
Visokki kertoi tuhansista uneksijoista ympäri maailmaa ja verkostosta, jonka nämä loivat. Unesta, jota nämä pitivät hengissä, ja muodosta, jonka se oli ottanut. Valkoisesta kuninkaasta, joka oli syösty valtaistuimeltaan. Mustasta kuninkaasta tyhjine katseineen keskellä kuolevaa maailmaa. Punaisesta kuninkaasta suurena, järkähtämättömänä ja hirvittävänä ja tämän tarjouksesta tehdä hänestä parempi. Koko monimutkaisesta shakkikuviosta ja siitä, mitä se edusti. Hän kertoi jopa utopiasta, jossa hän oli viettänyt kuukausikaupalla aikaa, ja jatkoi kertomista, vaikka Manu yritti kysyä, että mitä hän oli mennyt tekemään väärin ja että olisiko asiaa auttanut, jos se loma-asunto olisi ollut vaikka jossain vähän kivemmassa paikassa eikä sisältänyt historiaa hammaslääkäriyrityksen vallankaappauksesta.
Visokki antoi kaiken vain tulla. Jopa muiston omasta loisestaan ja siitä, miten oli päässyt siitä eroon. Luopumalla uskostaan siihen asiaan, jonka päälle hän oli minuutensa rakentanut ja näkemällä muiston, joka oli saanut hänet kyseenalaistamaan kaiken.
Hän kertoi jopa siitä, että oli lyönyt Avdea naamaan. Siitä, että se ei ollut tuonut hänen vaatimaansa tyydytystä, mutta hän oli silti tehnyt sen. Manu oli silloin jopa pienen, kunnioittavan hetken hiljaa – kuin tajuten vasta nyt, että se oli ollut kaiken aikaa vaihtoehto.
Lopuksi Visokki kertoi sukelluksestaan syvälle siihen kuiluun, joka porotti suola-aavikon taivaalla. Samaan kuiluun, josta hän oli päässyt kultaisen käden vetämänä pois… mutta joka oli jättänyt häneen jotain, joka ei tuntunut hiipuvan.
Tai pikemminkin ehkä vienyt jotain.
”Ja sitten minä oksensin Nimdan sirun Tawan lattialle”, Visokki sanoi lopuksi. ”Onko kysyttävää.”
”No siis… mitä odotit, jos kirjaimellisesti vedit Punaista miestä turpaan? Että hän kääntää toisenkin posken? Ei, kyllä tukehduttamisyritys muinaisella artefaktilla kuulostaa silleen ihan realistiselta.” ”En ole varma, tekisikö hän sitä pikkumaisuuttaan. Kyllä siinä oli joku… äh, suunnitelma. Aina hänellä on. En kyllä osaa arvata, miten hänen suunnitelmaansa auttaa se, että hän vain luopuu sirusta.”
”Hahaa, ’suunnitelma’. Enemmän tuo hänen toimintansa kuulostaa improteatterilta! Mutta mutta…”
Päivien takainen keskustelu Tawan kanssa lipui takaisin Visokin mieleen, kun hän ymmärsi, että oli mennyt omaa kehotustaan vastaan ja kertonut sirusta Manulle. Se, että ei jaksanut enää välittää yhtään mistään, tarkoitti sitä, että välillä sanoi harkitsemattomia asioita. Hän ei tuntenut enää olevansa siitä vastuussa.
”Niin, ajattelet asiaa ehkä väärästä näkökulmasta! Ehkäpä hän tosiaan luopui sirustaan, mutta toisaalta me saimme sirun. Ehkäpä hän katsoo, että musta pelaaja on niin lähellä matittaa valkoisen kuninkaan, että tasapainon palauttamiseksi on hieman tuettava valkeaa osapuolta.”
”Tarkoitatko siksi, koska menetimme Metru Nuilla sirut?”
”Matoro menetti Metru Nuilla meidän sirumme. Mutta ehkäpä? Olen melko varma, että Abzumo ei ole valkea tahi punainen nappula. Ja hänellä on nyt sitten ilmeisesti kaksi sirua. Se on enemmän kuin kenelläkään muulla Nimdan haltijalla tällä hetkellä. PAITSI! Paitsi, jos meillä onkin itse asiassa myös kaksi? Missähän Zeeta nyt sitten on?”
”Tawa sanoi, että ei tiedä.”
”Vai ei muista?” ”Minä en jäänyt kyselemään enempää. Meillä on ollut vähän vaikeaa. Vaikeampaa kuin haluaisin.”
”No siis, jätit tivaamatta yhdeltä Tawalta. Mahtaisikohan se toinen tietää?”
Toinen, Visokki mietti. Toinen… voi ei. Senkö takia Tawa oli kysynyt häneltä…
Matoron miekka. Kummitukset.
Senkö takia admin-tornissa tapahtui kumman paljon adminillisia toimia, jotka eivät olleet kummankaan heistä määräämiä? Oikeastiko?
Miten se toinen edes kehtasi?
”Äh”, Visokki ärähti. ”Sinulle ei olisi ikinä pitänyt kertoa siitäkään! Miten sinä huijaat minut tähän kerta toisensa jälkeen?”
”Kultaseni, minähän olen aivan vastustamaton! Tuntisit nyt edes vähän jotain… edes pientä lämpöä? Lupaan, etten tartuta loista sinuun. Tahdon vain tuntea kauniit tunteesi!” ”Kuules, senkin ylikypsä… hetkinen, mitä?”
”Edes ihan vähän? Ihan pieni ihastus? Sellainen, että vähän kutittelee vatsanpohjassa. En vaadi paljoa!” ”Turpa kiinni! Miten sinulla on muka loinen? Eikö sinun pitänyt tietää, mitä teet?”
”No kun!” Manu puolustautui. ”Ei se ole edes minusta kiinni! Joku aivan muu tunari meni hankkimaan sen, ja nyt minäkin kärsin!”
Visokki loikkasi tympeänä sohvalta ylös ja alkoi kierrellä huonetta kärsimättömästi. ”Minä en edes tiedä, kuinka paljon niitä on. Avde on sitä vaarallisempi, mitä enemmän niitä on. Vaikka hänellä olisi jotkut… ’hyvät tarkoitusperät’, hän on saanut jo todella paljon pahaa aikaan. Ja sitten hän vain antaa meille… aseen Abzumoa vastaan? Miten tähän pitäisi suhtautua? Mitä tästä pitäisi ajatella?”
”Huomautan, että yksi (1) uneksija riittää, jos hänellä on kokonainen Kanohi Nimda. Toki… mitä enemmän uneksijoita hänellä on, sitä suurempi vaiva minun on tappaa ne kaikki.”
Visokin ilmeen nähtyään Manu kiirehti jatkamaan: ”Ei sillä, että tekisin niin. En tietenkään.” ”Heikolla jäällä, Makuta Nui”, Visokki sanoi ärtyneesti. ”Erittäin heikolla jäällä.”
”Siinä menisi ikä ja terveys, kun on ne kaikki saatanan vahkitkin…” ”Aha. Okei, Makuta Nui, okei. Ilmeisesti niitä on jotenkin sitten vain kaikilla vahkeillakin. Kiitos tiedosta.”
”Joo kai. Liittyy toiseen juoneen, ei juututa siihen liikaa.”
Visokki kieltäytyi antamasta puhuvasta banaanista tulevalle kummalliselle heitolle huomiota. ”No auttoiko tämä kaikki tieto sinua jotenkin? Tiedätkö sinä, miten edetä tässä? Minulla ei ole ehkä enää vain voimia. Minä… hädin tuskin tiedän, onko tämäkään totta.”
Visokki ei voinut olla kuvittelematta pienen kultanaamioisen olennon vaappuvan sohvan takaa esiin ja katsovan häntä tyhjillä silmillään. Tälläkään kertaa se ei ollut siellä oikeasti.
”Auttoi! Olen oikeasti kiitollinen! Nyt tiedän, että en riskeeraa Kelvinin henkeä ihan turhan takia!” ”Aha. Onko turha edes kysyä, mitä sinä aiot nyt tehdä… ja miksi?”
”Ajattelin kysyä… kun siis. Minähän tiedän periaatteessa Punaisesta miehestä kyllä, että mikäs himskutti, mutta mitäs se Syvä nauru? Minkälainen homma? ’Sielut yhteen sidottu’, mitä helvettiä se edes tarkoittaa. Ei Miehen kanssa mitään Naurua ole legendoissa paritettu vaan jokin ihan muu. Niin sitten pitää kysyä joltain, joka on ollut tässä maailmassa riittävän kauan nähdäkseen senkin osan totuutta, joka tuli ennen minua.”
”Tuo kuulostaa… ihan todella vaaralliselta. Mistä voit olla varma?”
”Varma mistä? Että sielut on sidottu yhteen? Niinhän se Avde minulle sanoi. Eikä hän valehtele, niin, ei varmasti. Kyllä minä vielä saan hänet kiinni verekseltään! Sano minun sanoneen, joskin mieluiten vasta, kun se on tapahtunut.” ”Tarkoitan, että minne sinä olet edes menossa, ja miksi?”
”Miksi? Koska haluan vastauksia. Minne? Hyvä kysymys! Nyt aluksi… öh, aloitetaan vaikka etelämantereesta. Minulla on hyvä vihje.”
”Manu. Minä en tiedä, vältteletkö sinä vastaamista vai oletko sinä siinä tosi huono. Sinä teet tätä aina. Silloin Koneessa… sinä annoit ymmärtää, että olet tiennyt Punaisesta Miehestä jotain jo aiemmin. Ja ’nukeista’ ja siitä kaikesta. Voisitko… voisitko välillä edes yrittää selittää niin, että minä ymmärrän?”
”No siis… voin? Yrittää, nimittäin.”
Makuta banaanin muodossa makusteli hetken sanojaan. Siitä kuului kirjaimellisesti ällöttävää maiskutusta. Maiskutus sai Visokin ymmärtämään, että Manulla oli konkreettinen hedelmälihasta tehty suu, ja ehkä vielä pahempaa, äänihuulet. Ja… keuhkot.
Visokkia ei ällöttänyt riittävän vahvasti, että hän olisi käskenyt tätä lopettamaan. Ehkä sieltä tulisi kohta jotain kuulemisen arvoista.
”Oletko koskaan kuullut… Punaisen miehen legendaa?” Manu kysyi sitten pahaenteiseen sävyyn. ”En.”
”En uskonutkaan. Se ei ole tarina, jota turagat kertoisivat. Se on näitä muinaisia lopunajan myyttejä, joiden lähteet ovat hämäräperäisiä matoralaisnäkijöitä, joita ilmenee aina silloin tällöin, ehkä kerran vuosituhannessa. Turagoista viisaimmat uskovat, että Suuri henki suo oraakkeleille valaistuksen, ja sitten he näkevät tällaisia ennusteita ja kaikkea muuta häröä. Itsehän muutoin arvelisin, että taustalla ovat eräät psykedeelisemmän puoleiset sienet – minulla on muutama tutkimusartikkeli aiheesta –, mutta on paha väittää vastaan, kun meillä on Destralilla sarjaan kytkettynä ikuisesti hengissä pidetty näkijäpatteristo, josta näitä juttuja nyhdetään.”
Visokki ei jaksanut edes kauhistua yksityiskohdasta, joka olisi tavanomaisesti saanut hänen moraaliset hälytyskellonsa kilisemään.
”Asiaan liittyy tähtien tulkintaa ja muuta mukavaa. Haha. Joueran sanojen mukaan… ’Metru Nuin alamaailma tuntee kyllä sadun Punaisesta Miehestä’. Ihan kunnon okkultistikamaa!” ”Voitko mennä asiaan?”
”Jessus, kylläpäs sitä ollaan tänään kärsimättömiä. Hyvä on, tässä tulee. Oikeaan tunnelmaan virittymiseksi sulje silmäsi… ja kuvita sanani mielikuvituksellasi.”
Taukohuoneen ylle jäi leijailemaan virittynyt hiljaisuus, kun Visokki avasi silmänsä. Tarina, jonka Makuta Nui oli hänelle kertonut, oli herännyt eloon kuvina, ääninä ja tuntemuksina, jotka kummittelivat tyhjyyttään kumisevan tilan yllä.
”Mitä… tuon pitäisi tarkoittaa minulle?” Visokki lopulta kysyi.
”Mitä sinä haluaisit sen tarkoittavan?” Manu vastasi. ”Tahdoit kuulla, mitä tiedän Punaisesta Miehestä. Kerroin, mitä tiedän Punaisesta Miehestä.” ”Tuo on vain joku tarina. Mitä tarkoittaa, että hän väittää olevansa joku satuhahmo?”
”Nii-in, sitä minäkin olen tässä pähkäillyt. Jos Punainen Mies on sitä, mitä väittää olevansa, millaisia seurauksia sillä on? Maailman ei kuulu päättyä vielä… ellei sitten kaikkia muita ennustuksia ole tulkittu väärin! Tarkoittaako se sitten, että Punainen Mies on etuajassa? Ja missä helvetissä on Kohtalon Airut? Miksi se on vaihdettu johonkin Syvään Nauruun? Ottaisin mieluummin kivan kultaisen jäbän.”
Jotain oli selvästi tapahtunut, koska Visokki sai itsensä jälleen liikkeelle. Hän kiepsautti itseään ympäri sohvalla niin, että hänen katseensa osoitti pöydällä puhuvaa banaania kohti. Hänen etujalkansa roikkuivat sohvanreunalta ja hän heilutteli niitä hiljaa miettiessään, mitä edes kysyä.
”Sinä tunnut ottavan tuon ennustuksen aika vakavissasi.”
”Kuulostat skeptiseltä. En ole yllättynyt, koska menit ja katsoit siihen hiton aurinkoon.”
Pihtihampaiden välistä pääsi pahaenteinen surahdus. Oliko se naurua vai raivoa, Visokki ei ollut itsekään aivan varma. ”En minä tiedä, onko tässä vain siitä kyse. Minulla ei ole ikinä ollut kotikylää ja turagaa kertomassa, mitä uskoa. Tai… ehkä ketään tai mitään muutakaan kuin se sydän.”
Ja nyt myös yönmusta tähti hänen taivaallaan, joka ei ikinä mennyt pois, lisäsi hän mielessään.
”Minullakaan ei kieltämättä ollut omaa turagaa kertomassa, mitä uskoa. Mutta, yllättävää ehkä, sitä ei kaipaa hirveästi, mihin uskoa, jos tietää. Sitä se totuus tuppaa tekemään, tappamaan uskon. Ja se kai Avdenkin ongelma oli. Mutta sanotaan nyt vaikka, että tietojeni puolesta minulla on hyviä perusteita uskoa, että tällaisia juttuja ei kannata sivuuttaa ihan täytenä hölynpölynä. Se onkin sitten asia erikseen, miten iso osa näistä jutuista on todella tapahtuva. Omasta puolestani en ihan pidä siitä ’langenneiden enkelten varjojen pois häätämisestä’. Pärjäisin ilmankin.”
”Lisäksi… tämähän… on aivan käsittämättömän isoa! Miksi ihmeessä sinä et kertonut tätä aiemmin?”
”No”, makuta maiskutteli jälleen. ”Olisiko edes Koneeseen astumista edeltävä Visokki uskonut tätä? Veikkaanpa vähän, että ehkä ei! Sinä olet sillä tapaa rationaalinen, että olisit kuitannut tämän hölynpölynä jo ilmankin tuollaista apatiaa!”
Visokki ei halunnut myöntää, kuinka oikeassa Manu oli siinä. Hän antoi tarinan upota hetkeksi taas mietteisiinsä. Palaset yhtyivät Visokin päässä, mutta ne tuntuivat yhä liian isoilta ymmärrettäviksi.
”Kuusi ritaria”, Visokki mietti ääneen. ”Ne hänen kuusi hirviötään?”
”Niinhän sen voisi helposti tulkita. Täytyy myöntää, etten ole nähnyt kaikkia kuutta samassa paikassa. Tai edes kaikkia kuutta yksittäin… Mutta en tiedä, jos heidän oli tarkoitus valmistella maailma Punaiselle Miehelle, onko homma muka sitten jo valmis? Tai ehkäpä tulkinta on väärä, ja kuusi ritaria ovat jotain muuta kuin Punaisen Miehen nuket. Mutta mitä sitten? Ja joko ne tulivat ja menivät?”
”Entäs sitten se paratiisi, johon hän johdattaa oikeaoppiset… onko se… se hänen unensa? Verstas, sanoit.”
”Jotkut nihilistisimmät ovat tulkinneet paratiisin tarkoittavan vain Punaista tähteä, mikä vihjaisi, että Punainen Mies vain tappaa meidät kaikki. Aika kurjaa! Mutta mitenkäs sitten erottelet syntisten ja hurskaiden välillä, jos kaikki vain pääsevät paratiisiin? Noh… joka tapauksessa ei kuulosta todennäköiseltä, että minua sinne päästettäisiin.”
Se, että Visokki kuunteli itse Suuren hengen enkelin mietiskelevän uskonkysymyksiä, tuntui hänestä vain hieman vähemmän surrealistiselta kuin se, että hän kuunteli banaanin mietiskelevän uskonkysymyksiä. ”Sinä saat hänet kuulostamaan vielä vaarallisemmalta kuin pelkäsin. Ei hän kyllä ole ikinä puhunut mistään vääräoppisten tuomitsemisesta. Mutta se, mitä hän tekee, on kyllä aivan pelottavan suurta.”
”Onko hän puhunut siitä, että joku ei mahtuisi hänen narratiiviinsa? Jääkö joku hänen tarinansa ulkopuolelle? Ehkäpä Verstas ei toivota tervetulleeksi ihan ketä tahansa.”
Makutan sanat olivat isompia ja pelottavampia kuin Visokki oli nyt valmis vastaanottamaan. Mutta toisaalta… ne antoivat toivoa. Ne saivat hänet uskomaan, että oli kaiken aikaa ollut mahdollisuus, että Avde todella oli vain hullu, paha ja väärässä.
”Enkeleitä. Demoneita. Mielikuvitusmaailmoja. Profetioita. Paratiiseja. Maailmanloppu. Mitä minun elämälleni on tapahtunut?”
”Siihen on tullut vähän lisää jännitystä?” ”Sitäkö tämä sinulle on?”
”Eikö sinussa ole jäljellä edes sen verran tunnetta, että maailmanloppu vähän jännittäisi, jos se katsoisi sinua silmiin? Kultaseni, kultaseni, ehkäpä sinä olet meistä kahdesta se akuutimmin henkisen tuen tarpeessa oleva.” ”Minä olen varautunut jo aika monta kuukautta siihen, että minun oma maailmani voi loppua hetkenä minä hyvänsä! Anteeksi, jos en osaa ihan käsitellä sitä, mitä se voi tarkoittaa koko muulle maailmalle. Ja sitä paitsi… ei tuo kuulosta uskottavalta. Tuo kuulostaa liian isolta ollakseen totta.”
”Hmm, aivan. Ehkäpä se on esimerkiksi… unta?”
Se oli sana, joka sai Visokin nielemään jokaisen vastalauseen, jonka hän oli etukäteen muodostanut. ”Sinä tunnut oikeasti uskovan, että hän ehkä pystyy siihen. Vai haluatko sinä vain jännitystä elämääsi?”
”Mitä minä tein, kun Punainen Mies oli kukistettu? Sinä itse näit oman mielipiteesi aiheesta aivan äskettäin jonkinlaisena unena.”
Visokki ei vieläkään oikein halunnut vastata siihen. Pahinta oli, että jokin täytti hänet taas. Jokin sairas, mielipuolinen nälkä, joka puski jopa kaiken ylitse vyöryvän apatian yli. Edes hetkeksi. ”Hyvä on. Sait minut kiinnostumaan tästä.”
”Kysymys kuuluukin… jos Avde voi olla legendan Punainen Mies, kannattaako hänet aliarvioida vastustajana? Minusta kuulostaa ehdottomasti terveellisemmältä olla tekemättä niin. Mutta en voi kieltää, etteikö minuakin ihan vain myös kiinnostaisi suunnattomasti!”
Visokki laskeutui alas sohvalta ja katsoi ulos ikkunasta. Syyspäivä oli kääntymässä iltapäivää kohti, mutta valoa riitti vielä mittaamattomasti. Elämän ääniä oli niin paljon. Kaikki se kalpeni kysymyksien tulvalle, joka sinkoili hänen päässään. Tawan sanat toistuivat sen kaiken keskellä.
”Pitäisikö sinun kuitenkin… levätä välillä?”
Ei hänellä ollut aikaa.
Jos hän pysähtyisi, kuilu saisi hänet kiinni.
Harhautuksia. Jotain harhautuksia oli pakko keksiä. Makuta Nuin järjetön mysteeriajelu ei voinut olla niistä huonoin.
”Sinä sanoit, että jokin ei aivan täsmää. Tarinassa on Kultainen Soturi mutta ei Syvää Naurua. Onko tämä se, missä saamme hänet valheesta kiinni?”
”Hm, noh”, Manu vastasi. ”Ei välttämättä. Hän ei ole missään vaiheessa sanonut olevansa juuri tuon legendan Punainen Mies. On olemassa myös vaihtoehtoinen versio. Osaatko arvata, keneltä lähdemme sitä seuraavaksi utelemaan?” ”Athisteilta”, Visokki sanoi salamannopeasti. ”Sinä sanoit siitä. Silloin kun pullistelitte Rakentajan kanssa aivojenne koosta.”
”Hei! Minun aivoni ovat tällä hetkellä ihan tosi pienet!” ”Miten sinä edes istutit ne banaa-… katso, mitä sait minut tekemään? En minä oikeasti halua kuulla.”
”En ole vakuuttunut! Mutta siinä et ole väärässä, että athistit ovat meille selityksen jos toisenkin velkaa. Ja niiden olisi nyt parempi alkaa laulaa. En aio sietää… hupsuttelua.” ”Tuota sinä et kyllä usko itsekään.”
”Lähdetäänkö kuulustelemaan? Ketään ei tarvitse edes kiduttaa, jos et tahdo.”
Visorakin pihdit nappasivat banaanin hedelmäkorista otteeseensa. Visokki kipitti ulos taukotilasta nopeammin kuin ehti kyseenalaistaa ja puski oven auki tieltään. Sielunlähde, kaupungin temppelien keskus, sijaitsi toisella puolella jokea, pitkän kävelyn päässä. Se tuntui parhaalta paikalta aloittaa. Visokki muisti etäisesti kuulleensa tuoreen athistikappelin perustamisesta. ”Minä en ole sitten aivan vieläkään vakuuttunut, että mikään versio tästä legendasta on totta. Mutta olet nyt huijannut minut tähän mukaan joka tapauksessa.”
”Sillä, mikä on totta, ei taida hirveästi olla Avdelle väliä”, vastasi banaani. ”Väliä on vain sillä, mikä ei ole valhetta.”
”Punaisen Miehen” legenda nousee kerta toisensa jälkeen esille, kun ennustuksista vanhimpia kaivellaan Suuren Hengen valon hylkäämistä kirjastoista ja arkistoista. Moderni matanuistinen teologia on viimeistään Turaga Dumen ohjastaman Uljaan-Uuden-Suunnan myötä hylännyt legendan osana laajempaa uskonkaanonia. Niissä piireissä, missä se tunnetaan – jotka ovat yhä harvalukuisempia – se nähdään enää vain harhaoppisena suuntauksena, jonka tarkoitus on horjuttaa Mata Nuin oikeuttamaa maailmankuvaa. Punaisen Miehen myytti puhuu muutoksesta, joka on täysin ristiriidassa Suuren Hengen hyveiden kanssa – täydessä tasapainossa olevaan maailmaan ei mahdu mytologian ennustamia suuria mullistuksia. Silti jopa Metru Nuilla ajatuksella on ollut seuraajia, joiden mukaan Punaisen Miehen legendassa tiivistyy Kohtalon suurempi suunnitelma luomakunnalle.
Myytin eri variantteja ilmenee myös joissakin eteläisissä pienemmissä uskomuksissa ja lahkoissa. Useampi alkuperäislähde antaa ymmärtää, että jopa etelän Athin uskon pyhiin kirjoituksiin lukeutuu oma tulkintansa hahmosta. Valitettavasti monien Mata Nuin maailmankuvan vastaisten kulttien lailla athismin koko opin ydin on salattua kaikilta paitsi korkea-arvoisimmilta soturimunkeilta. Täten siitä, miten he suhtautuvat myyttiin, ei ole juuri varmaa tietoa. Mata Nuin maailmankuvan vastustajina athistit on kuitenkin helppo kuvitella ottamaan vastaan ajatuksia, jotka perustavanlaatuisesti sotivat asioiden luonnollista järjestystä vastaan. Athismin kirjoon laskettavat atheonistiset lahkot käyttävät Punaiseen Mieheen verrattavia hahmoja huomattavasti selkeämmin omassa symboliikassaan, vaikka yhteys ei ole aivan sataprosenttisen varma.
Varhaisimpana ilmentymänä sanaparille pidetään vanhan mataian sanaa toishi, joka ei ole terminä täysin yksiselitteinen – värin lisäksi sanan alkuosa voi kuvastaa muutakin. Sanan toi etymologinen pohja juontuu samasta juuresta kuin elementaalisen tulen ilmaus ta. Yhtä lailla yhteydestä Punaiseen tähteen, initoihin, Kohtalon tähteen, on luettavissa ’kohtalo’ eräänä sanan merkityksenä. ’Punainen’ on kuitenkin vakiintunut käännöksenä, koska sitä pidetään luontevana parina myytissä hahmolle kuvailluille sinisille kasvoille, kua-kanohi.
Vielä suuremman keskustelun kohteena on kuitenkin sanan jälkimmäinen osa, shi. Vakiintunut käännös ”mies” vastaanottaa paljon kritiikkiä muutamasta syystä: näistä ensimmäinen on se, että vanha mataia ei modernin matoranin tavoin sisällä sukupuolipainotuksia. Mytologisen hahmon miehinen koodaus on perusteltavissa eräällä myytin versiolla, mutta tulkinta ei ole suinkaan ainoa laatuaan. Yhtä lailla sanalle voisi lukea vaikka krikcitiläisen ei-binäärisen koodauksen, tai ei sukupuolitusta laisinkaan.
Jos sukupuolitus riisutaan kokonaan pois, jää jäljelle ainoastaan sanan vanhempi merkitys: ”lapsi”.
Tarinaa lapsest’ kerrotaan,
ken vielä muuttaa maailmaa.
Hän kaunis on, niin sanotaan,
tuo lapsi Kuun ja Maan.
Keskellä mielen pimeyden
vain yksi näkee totuuden:
tuo Mies Punainen.
Keskellä mielen pimeyden
vain yksi näkee totuuden:
tuo Mies Punainen.
Vaan mistä tänne saavuitkaan,
Oi kaunis lapsi Kuun ja Maan?
Saavuitko tänne taivaista
vai meren laineista?
Ja pirstoo valheen, petoksen,
tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.
Ja pirstoo valheen, petoksen,
tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.
Ei alta taivaan yltä maan
Voi löytää toista kaltaistaan.
Hän yksin tarkoituksestaan
vain unelmoida saa.
Ja alla lopun tähtösten
tuo paratiisin avaimen
tuo Mies Punainen.
Ja halki taivaan valheiden
saa raastaa joen verisen
tuo Mies Punainen.
On kaunis lapsi Kuun ja Maan
Ja ainoa on laatuaan.
Vaan polut hänen edessään
murheita ennustaa.
Pois häätää varjot petoksen
ja langenneiden enkelten
Tuo Mies Punainen.
Pois häätää varjot petoksen
ja langenneiden enkelten
Tuo Mies Punainen.
Siis luota lapsen Kuun ja Maan
maailma hakee valoaan,
mi’ tarkoitusta, suuntaa uutta
kohti osoittaa.
Ja syyttää sielut syntisten,
ne kadotukseen tuomiten
Tuo Mies Punainen.
Voimalla Punatähtösen
Voi lopettaa hän vapauden,
Tuo Mies Punainen.
Näin yksin lapsi Kuun ja Maan
Käy totuutta jo takomaan.
Hän vapaudella sinisen
Voi muuttaa kaiken sen.
Ja syliin meren iäisen
syöksee maailman muinaisen
Tuo Mies Punainen.
Ahjostaan unten synkkien
viel’ takoo uuden totuuden
Tuo Mies Punainen.
Oi kerro, lapsi Kuun ja Maan,
nyt minkälaista maailmaa
ja minkälaista tarinaa
saa kätes’ kirjoittaa?
Tarinaa lapsest’ kerrotaan,
ken vielä muuttaa maailmaa.
Hän kaunis on, niin sanotaan,
tuo lapsi Kuun ja Maan.
Keskellä mielen pimeyden
vain yksi näkee totuuden:
tuo Mies Punainen.
Keskellä mielen pimeyden
vain yksi näkee totuuden:
tuo Mies Punainen.
Vaan mistä tänne saavuitkaan,
Oi kaunis lapsi Kuun ja Maan
Saavuitko tänne taivaista
vai meren laineista
Ja pirstoo valheen, petoksen,
tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.
Ja pirstoo valheen, petoksen,
tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.
Ei alta taivaan yltä maan
Voi löytää toista kaltaistaan.
Hän yksin tarkoituksestaan
vain unelmoida saa.
Ja alla lopun tähtösten
tuo paratiisin avaimen
tuo Mies Punainen.
Ja halki taivaan valheiden
saa raastaa joen verisen
tuo Mies Punainen.
On kaunis lapsi Kuun ja Maan
Ja ainoa on laatuaan.
Vaan polut hänen edessään
murheita ennustaa.
Pois häätää varjot petoksen
ja langenneiden enkelten
Tuo Mies Punainen.
Pois häätää varjot petoksen
ja langenneiden enkelten
Tuo Mies Punainen.
Siis luota lapsen Kuun ja Maan
maailma hakee valoaan,
mi’ tarkoitusta, suuntaa uutta
kohti osoittaa.
Ja syyttää sielut syntisten,
ne kadotukseen tuomiten
Tuo Mies Punainen.
Voimalla Punatähtösen
Voi lopettaa hän vapauden,
Tuo Mies Punainen.
Näin yksin lapsi Kuun ja Maan
Käy totuutta jo takomaan.
Hän vapaudella sinisen
Voi muuttaa kaiken sen.
Ja syliin meren iäisen
syöksee maailman muinaisen
Tuo Mies Punainen.
Ahjostaan unten synkkien
viel’ takoo uuden totuuden
Tuo Mies Punainen.
Oi kerro, lapsi Kuun ja Maan,
nyt minkälaista maailmaa
ja minkälaista tarinaa
saa kätes’ kirjoittaa
Aamu sarasti jo. Lahdenpoukamaan ankkuroitu laiva oli joko hirvein tai hirvittävin asia, mikä Kristallisaarille oli aikoihin ajelehtinut. Sateenkaaren väreissä leiskuvat purjeet olivat lähellä polttaa silmät päästä jokaiselta, jotka niitä erehtyivät vilkaisemaan. Kaikeksi onneksi paikka, johon laivan kapteeni oli matkantekonsa pysäyttänyt, oli syrjässä kaikesta saarten vähäisestä asutuksesta. Sivullisilta uhreilta säästyttiin toistaiseksi.
Laivan kannella tähystävä yksisilmäinen jään toa oli sulkenut ainoan ehjän silmänsä ja tiiraili itää kohti kaukoputken läpi pelkällä tyhjällä silmäkuopallaan. Tämä oli seisonut paikallaan jo tunteja koukkukädellään kutisevia reisiään raapien. Hän ei ollut löytänyt vielä mitään. Toa päätteli, että sen täytyi johtua yllättäen laskeutuneesta yöstä. Miltei laivan purjeen väreissä hohtava merirosvouden mahtinaamiota kantava perämies ei ollut tohtinut sanoa toalle mitään, vaan antoi tämän jatkaa silmä suljettuna tuijotusmatsia itse meren kanssa.
”Nyt”, se perämies sitten lausui. Laivaa lähestyi idästä viimein jotain. Keltainen, yllättävän suurella vauhdilla etenevä kumivene oli viimein palannut ”salaiselta tehtävältään”. Perämiehen hiljainen huomio oli havahduttanut punakasvoisen kapteeninkin päiväuniltaan. Tämä oli rynnännyt kannelle kuin salaman iskemänä heti vihreäkasvoisen rosvon avattua sanaisen arkkunsa.
Laivaston muukin miehistö heräsi toimiin kapteenin ärjähdettyä näille käskynsä. Laivan tyyrpuurin puoleinen vinssi laskettiin alas ja siihen uskomattomalla tarkkuudella pysäyttänyt kumiveneessä istuva hahmo jäi odottamaan, kun sekalainen seurakunta toia ja matoraneja nosti tämän airoineen takaisin laivan kannelle. Kuole Yön Tärtä II (timon) hiljattain nimitetty kapteeni katsoi tyytyväisenä, kun trenssihaalarinen hahmo korjasi hattuaan ja asteli tämän rinnalle.
”Näytät tyytyväiseltä. Taisi mennä ihan hyvin”, kapteeni Notfun päätteli Yksityisetsivän täysin näkymättömästä ilmeestä. Takin ja hatun alta näkyi perinteiseen tyyliin ainoastaan hahmon kirkkaana loistavat, pyöreät silmät.
”Yksityisetsivän päiväkirja”, Yksityisetsivä vastasi. Jardirt vilkaisi hämmentyneenä kapteeniaan, joka vain viittilöi pitämään suunsa kiinni silloin, kun rikosten ratkonnan maestro soi heille sujuvia sanojaan.
”Viime iltana Rúciorossa kuoli Tarkastaja. Joku heittiö huusi sen laivasta. Kukaan ei välitä. Ei kukaan, paitsi minä. Olivatko he oikeassa? Onko tämä turhaa?”
Notfun olisi tahtonut osoittaa etsivälle suruvalittelunsa, mutta noudatti omaa ohjenuoraansa ja pysyi vaiti.
”Pian syttyy sota. Miljoonat palavat. Miljoonat kuolevat tauteihin ja kurjuuteen. Miksi yksi kuolema merkitsee mitään niin monen rinnalla?”
”Hui saatana”, kaukoputkensa viimein laskenut toa Aerik kommentoi. ”En tykkää sodista.”
”Koska on olemassa hyvä ja on olemassa paha, ja pahuutta on rangaistava. Edes tuomiopäivän edessä en hyväksy kompromisseja. Mutta niin monet ansaitsevat rangaistuksen… ja aikaa on niin vähän”, Yksityisetsivä jatkoi välittämättä toan keskeytyksestä. Aerik oli sillä välin epähuomiossa raapinut koukkukädellään puhki ainoan hyvän silmänsä. Hän vaikutti olevan tästä jokseenkin harmissaan.
Yksityisetsivä taas oli viimein lakannut puhumasta. Tämä tuijotti kohti suuntaa, josta hän oli juuri saapunut. Suuntaa, jossa hän oli epäonnistunut. Tuhoutumaton mies oli jo tuhoutunut. Vaikutti todennäköiseltä, että joku tosiaan oli yrittänyt tappaa tämän.
Notfun yritti taputtaa ruskeatakkista hujoppia lohduttavasti tämän selkään, mutta osuikin tämän metallisiin, pyöreisiin pakaroihin. Tämän tajuttuaan hän läpsäytti vielä pari kertaa uudestaan ihan vain kaiken varalta.
”Noh, näitä sattuu. Tarkoittaako tämä sitä, että voimme lähteä viimein takaisin kohti kotia?”
Jardirtin katse kääntyi toiveikkaan odottavana kohti etsivää. Aerikin ei, koska hänellä ei ollut enää katsetta.
”Epäonnistumiseni ajoi minut häntä koipien välissä takaisin kohti rikosten ja saastan tyyssijaa. Taisteluni tuomionpäivää vastaan jatkuisi sieltä. Kamppailisin yksin, koska muitakaan ei ole. Koska olen yksin. Yksin yksinäisyyden kanssa”, merirosvojoukkion tiiviisti ympäröimä etsivä tuumasi.
”Kuulitte, mitä mies sanaili!” Notfun ärjähti niin lujaa, että mastoa vasten lepäilevä Nimetön Arthronia Kantava Matorankin havahtui viimein. ”Kohti rikosten ja saastan tyyssijaa! Kurssi kohti Bio-Klaania! On aika palata kotiin!”
Kolmetyisetsivä
Meri, märkää
Kuole Yön Tärtä II (timon) uljaat, joskin silmiä rääkkäävän räikeät purjeet pullistuivat entisestään tuulenpuuskista sen päivän suurimman puskiessa merirosvojen ja yhden rosvoja kiinni ottavan otuksen purkkia pois koillissakaran vihamielisiltä vesiltä.
Paluumatka oli toistaiseksi sujunut ilman hirvittävän suuria ongelmia. Notfunin ruorinkäyttötaidot oltiin laitettu kertaalleen koetukselle, kun noin kaksikymmentä metriä halkaisijaltaan oleva Kanohi-naamio oli yllättäen pulpahtanut pintaan Kuole Yön Tärtä II (timon) eteen, mutta ilmiömäisillä ja vain vähäsen humalaisilla liikkeillä laivan kapteeni oli onnistunut väistämään yllättävän esteen.
Yksityisetsivä osasi vasta silloin kiinnittää huomiota savuavaan ja yhä puoliksi liekkien valtaamaan saareen, jonka ohi he olivat juuri purjehtineet. Kolossaalinen humanoidi makasi pää pirstaleina vasten kohtalaisen modernia rakennelmaa. Taistelun, tai kenties jopa sodan, jälkiä oli silmänkantamattomiin. Kristallisaarilla oltiin vuodatettu verta sillä aikaa, kun hän oli ollut kertomassa Tuhoutuneelle Miehelle, että joku oli jossakin vaiheessa tämän elämää yrittänyt tappaa hänet.
Notfun oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että tuhon ja hävityksen aalto tuskin oli mitään kovinkaan tärkeää. Kuole Yön Tärtä II (timon) oli jatkanut matkaansa aivan kuin horisontissa hälvenevää sienipilveä ei olisi ollutkaan.
”Maata näkyvissä!” Aerik huusi noin tunti sen jälkeen, kun Kuole Yön Tärtä II (timon) oli viimein saanut itsensä irti Kristallisaarten vesistöstä ja saapunut Xian ympärillä vallitsevaan huomattavasti saastaisempaan veteen.
”No tietenkin on, ääliö. Olemme purjehtineet saarijonon vierellä koko tämän ajan!” kantta polvillaan kuurava Nimetön Arthronia Kantava Matoran ärjäisi vastaukseksi ja korjasi Arthroninsa asentoa.
”Ai niin, sori. Katos, mulla ei oo silmiä”, Aerik huomautti. Notfun seurasi keskustelua tyytyväisenä sivummalta. Hänen huostaansa uskotut yhdyskuntapalvelulaiset muodostivat pätevämmän miehistön, mitä hänellä oli koskaan ollut kunniaa luotsia.
”Miehistö on jo toistensa kurkuissa. Vain minun kanttini kestää. Ainoastaan minulla on taito pitää pääni viileänä. Koska jonkun täytyy. Vain viileällä päällä voimme selvitä takaisin. Myrsky nousee jo”, Yksityisetsivä tuijotti huolestuneena kohti taivasta.
Taivas ei tosiaan olisi voinut olla kirkkaampi. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta eikä sateesta ollut tietoakaan. Tämä ei kuitenkaan estänyt Notfunia ottamasta asiaa täydellä sen vaatimalla vakavuudella.
”Siirretäänpäs pojat samalla kaikki kalja takaisin kannen alle! Myrsky nousee vielä!”
Tärtäläisten joukosta kuului lähinnä ärsyyntynyttä mutinaa. Erityisesti kaljojen vieressä maleksiva kiven toa vaikutti närkästyneeltä, koska tehtävän suorittaminen olisi putoamassa hänen hartioilleen.
”Eihän taivaalla ole edes pilviä! Lakkaa kuuntelemasta sitä kävelevää vaatemallistoa ja ota järki käteen!” Grijboot ärjähti lopulta ääneen. Muut tämän ympärillä puuhastelevat tärtäläiset kääntyivät kaikki katsomaan. He olivat varmasti ajatelleet samaa, mutta Anonymmelin jättämä aukko ryhmän johtajuudessa oli monelta vielä käsittelemättä eikä kenelläkään ollut tähän asti vielä ollut pokkaa kyseenalaistaa Notfunin käskyjä.
Kapteeni korjasi hattunsa asentoa ja marssi niskuroineen toan luokse kylmän rauhallisesti, vaikka joutuikin katsomaan tätä reilusti yläviistoon. Jardirt tarttui ruoriin välittömästi Notfunin päästettyä siitä irti. Yksityisetsivä seurasi tilannetta täydellisen hiljaa.
”Kapteenin auktoriteetti ei riitä. Hän on hyvä mies, mutta miehistö koostuu kaikkein pahimmista. Kaikkein saastaisimmista. Vain minä voisin tuoda kurin tähän syntien likaiseen joukkioon, mutta en tohdi sanoa sitä ääneen. Päätin vain pysyä hiljaa”, hän lausui kohtalaisen kovaan ääneen.
Kun jokainen katse Aerikia lukuunottamatta oli lakannut tuijottamasta itsekseen puhuvaa etsivää, jatkoivat Notfun ja Grijboot tuimaa tuijotuskilpailuaan. Kapteenin niskat taittuivat kohti taivasta ja tämä siemaisi taskumatistaan pitkän huikan ennen kuin puhutteli Anonymmelin entistä oikeaa kättä.
”Eikö tämä nyt menisi helpommin, jos vain siirtäisit ne oluset nyt? Se olisi hirmu ikävää siinä vaiheessa, kun myrsky koettelee kulkuamme.”
”Anonymmeli ei olisi ikinä pyytänyt mitään noin typerää”, Grijboot murahti.
”Eikä Anonymmelin maksa olisi ikinä pyytänyt sitä määrää raakaa alkoholia, mitä hän kurkustaan alas kiskoi, mutta hei, tässä ollaan”, Notfun muistutti. Kiven toa ei ilmeensä perusteella arvostanut muistutusta siitä, kuinka hänelle rakkaan entisen kapteeninsa poismeno oli tapahtunut.
Aerik oli tällä välin päättänyt parkkeerata itsensä kaksikon väliin. Kun yksi sivummalla seuranneista matoraneista pyysi tätä siirtymään, muistutti Aerik, että hänellä ei ollut silmiä, joten hän ei voinut mitenkään tietää seisovansa keskustelun tiellä.
”Kapu hei”, Jardirt yritti huudella ruorilta, mutta Notfun heitti kätensä pystyyn hiljentääkseen tämän.
”Jos sinua ei kiinnosta suojella ensi illan iloliemiämme, niin voin lähettää sinut seuraavalla manaatilla Karzahnille, mutta jos haluat olla hiton viisas ja suorittaa yhteiskuntapalvelusi kunnialla loppuun, niin sinua odottaa Klaanissa sosiaaliturvan ja halpojen vuokrien luvattu maa!”
Tärtäläisten keskuudesta kuului varovaisesti myöntyilevää mutinaa. Grijbootin ryhti lysähti hieman pahemmin kasaan Notfunin jokaisen sanan myötä. Nyt, kun kansankin tuki alkoi valumaan hänen taustaltaan, jäi jäljelle pelkkää apatiaa. Toa ei ollut vieläkään toipunut hänelle pakotettuun elämänmuutokseen, eikä hän todellakaan hyväksynyt Bio-Klaanin käsittämätöntä päätöstä nimittää Notfun heidän yhteiskuntapalveluvalvojakseen, mutta hän oli toisaalta myös liian väsynyt vääntämään asiasta enempää.
”Niin että jos ne kaljat saisi nyt sinne ruumaan, niin voidaan jatkaa elämäämme”, Notfun vielä vetosi. Sanaakaan sanomatta Grijboot viimein hyväksyi tälle annetun tehtävän. Hän nosti molemmat kaljapullot jalkojensa juuresta, kuljetti niitä metrin eteenpäin ruuman portaikolle ja laski ne sisään. Noin neljä sekuntia myöhemmin leveästi hymyilevä Notfun taputti kiven toaa tämän pakaroille kannustavasti.
”Ja elämä jatkuu!” Notfun julisti ja Nimetön Arthronia Kantava Matorankin päätti jatkaa kannen kuuraamista. Jardirt yritti taas saada kapteeninsa huomion, mutta Notfun oli liian keskittynyt siirtyessään sivummalle Laagras-nimisen veden toan kanssa.
”Hän ei pitänyt siitä, että nimesit laivan tällä tapaa”, kaukaukasvoinen toa selitti Notfunille, mikä Grijbootia vaivasi. ”Die Tärtä oli hänen kotinsa. Hän ei arvostanut sitä, miten käänsit sen ”Dien”.
Notfun näytti hämmentyneeltä. Hänen mielestään oli ollut täydellistä neroutta yhdistää kahden eri merirosvoryhmän entisten laivojen nimet.
”Eikö se muka käännykään xiasta?”
”No ei, kun saksasta”, Laagras korjasi. ”Ole kärsivällinen hänen kanssaan. Olen melko varma, että hänellä ja Anonymmelillä oli vähän, noh… ymmärrät varmaan.”
”Joo, tottahan toki!” Notfun vakuutteli ilman pienintäkään arvausta siitä, mitä nainen tarkoitti.
Sivummalla keskustelua tarkkaileva etsivä oli sillä aikaa tarttunut ruoriin, kun jonkinlaisen hepulikohtauksen saanut Jardirt juoksi kapteeninsa perään yhä tämän huomiota kaivaten.
”Miehistö hajoaa kappaleiksi sisältä. Ja kappaleet murenevat hiekaksi. Ja hiekka tomuksi. Ja lopulta tomu usvaksi… ja tyhjyydeksi. Kapteeni pyristelee, mutta epäonnistuu. Rommi on mädättänyt hänen aivonsa. Vain minun aivoni eivät ole mädät. Ei alkoholia. Ei edes tuomionpäivän kynnyksellä”, hän murehti ja käänsi laivan vahingossa pois kurssiltaan. Kukaan ei kuitenkaan huomannut. Vinhasti käsiään heilutteleva Jardirt oli kääntänyt koko laivan huomion itseensä.
”Kapteeni”, hän aloitti. Laagras käänsi katseensa merirosvon muodon ottaneeseen värioksennukseen. Ilman tätä elettä Notfun ei olisi vieläkään jaksanut reagoida, mutta kun koko laivan katseet olivat Aerikia lukuun ottamatta perämiehessä, oli hänenkin pakko kääntyä Jardirtin puoleen.
”Voi nyt matanauta, kun sinulla on tänään hirveästi asiaa”, Notfun tilitti turhautuneena. ”Mikä nyt on? Millä on näin hirveä hätä?”
”Aerik!” Jardirt huohotti. ”Aerik näki sen ensin! Merihirviö… massiivinen merihirviö! Se on seurannut meitä Kristallisaarilta asti!”
”Mutta eihän Aerik näe mitään…” Notfun yritti ymmärtää.
”En niin!” Aerik vahvisti ja kompastui ruumaan vieviin portaisiin ja kieri ne kivuliaasti alas. Hänen raporttinsa oli kuitenkin ollut ilmiselvästi oikeassa. Ennen kuin Notfun ehti kiroilemaan ääneen, kuinka huonoja johtopäätöksiä Jardirt teki, rysähti jokin voimalla laivan perään.
”Voi hiivatti!” Nimetön Arthronia Kantava Matoran kiljaisi, kun rysähdys paiskasi hänet vasten laivan keulaa. Yksityisetsiväkin lensi väkivaltaisen näköisesti turvalleen. Hattu kuitenkin pysyi ilmiömäisesti hänen päässään.
Notfun oli vetänyt esiin piilukkopistoliinsa ja ryntäsi nyt perämies perässään paatin perälle. Siellä he näkivät sen, mitä Aerik ei ollut nähnyt: Musta, laivan itsensä mittainen ankerias oli sukeltanut heidän alleen ja samalla töytäissyt laivan miltei kumoon.
”Alapuolellamme ui huikean kokoinen kala!” Laagras huusi keuhkojensa pohjalta. Sitten tuli toinen tömähdys suoraan heidän altaan. Isku oli niin voimakas, että ruumaan lentänyt Aerik pomppasi takaisin laivan kannelle.
Laitaan nojaillut Laagras ei ollut niin onnekas. Isku oli lennättänyt veden toan suoraan yli laidan. Grijboot karjaisi kauhuissaan ja juoksi ystävänsä perään, mutta veden toasta ei näkynyt enää jälkeäkään.
”Hän hukkuu!” kiven toa parkaisi kaukaukasvoisen ystävänsä karmeasta kohtalosta. Laiva kuitenkin jatkoi eteenpäin vauhdilla, eikä heillä ollut mahdollista pysäyttää. Ei varsinkaan, kun vihamielinen ankerias yritti jälleen kaataa heidät kumoon.
”Tuomion kyykäärme haistaa miehistön eripuran. Se nielaisee meidät kylmään kitaansa. Kyy-kitaansa. Kylmään kyy-kitaan. Siellä me sulamme. Paitsi minä. Koska minä olen mies ja pääni pysyy kylmänä. Mies ei sula.”
”Matkanjohtaja voisi olla hyvä ja tarttuu takaisin siihen ruoriin!” Nimetön Arthronia Kantava Matoran huusi yhä naamallaan makaavalle etsivälle. Sitten hän riensi suoraan kohti ruumaa ja löysi onnekseen nopeasti etsimänsä. Hän palasi toinen piilotetuista kaljapulloista kädessään sadatellen ääneen sitä, että ne piti viedä marginaalisesti kauemmaksi kuin missä ne vielä hetki sitten olivat.
Puristettuaan omasta huivistaan improvisoidun kankaan pullon sisälle Nimetön Arthronia Kantava Matoran tyrkkäsi polttopullon Grijbootin eteen. Kiven toa ei edes epäröinyt, vaan iski rystysensä voimalla yhteen pullon yläpuolella. Toimesta lentäneet kipinät sytyttivät huivin liekkeihin ja tulivana alkoi nopeasti leviämään kohti pullon sisältöä. Nimetön Arthronia Kantava Matoran ryntäsi laivan reunalle ja pirstoi pullon merestä sikiävän varjon kalloon. Tuli ei kuitenkaan levinnyt. Nimettömän Arthronia Kantavan Matoranin Arthronille levisi epäuskoisuus. Hän oli tehnyt sen Grijbootin kanssa lukemattomia kertoja aikaisemminkin. Sen olisi pitänyt toimia.
”Se on alkoholitonta!” Notfun käkätti laivan reunaan sormillaan kivuliaasti pureutuen. ”Tässä laivassa vain kapteeni on kännissä!”
Aimo annos vettä tyrskysi Kuole Yön Tärtä II (timon) kannelle, kun tummanpuhuva hyökkääjä karisteli lasinsirpaleet päänsä päältä. Sitten se sukelsi taas. Ja sitten kuului sen ääni. Jokainen tärtäläinen laivan kannella jähmettyi paikalleen. Notfun ja Jardirt vilkaisivat toisiaan hämmentyneenä, kun ankeriaan ”Voi ei taasss teitä” kaikui heidän ympärillään. Yksityisetsivä ei ollut noudattanut Nimettömän Arthronia Kantavan Matoranin neuvoa ja makasi edelleen kasvot lautoja vasten ruorin vieressä, joten hänen reaktiotaan oli mahdotonta tietää.
Ankeriaan seuraava hyppy oli korkea. Niin korkea, että laivan miehistö näki sen tekijän viimein kunnolla. Mukaan lukien kapteeni, joka olisi vilkaissut kurpitsarommilla täytetyn taskumattinsa pohjalle ihmeissään, jos se ei olisi hetki sitten lentänyt hänen hyppysistään.
Laivan mittaisella, yönmustalla ankeriaalla vaikutti olevan kaksi valtavaa kättä, jotka heiluivat vaarallisesti olennon sivuilla tämän hypyn aikana. Tärtäläiset eivät voineet uskoa, että se vaani heitä näinkin kaukana kotoa. Kaikkein epäuskoisin oli Nimetön Arthronia Kantava Matoran, jonka sisällä kiemurteli yhä jotain näiden edellisen kohtaamisen jäljiltä.
”Ssuuhuni kahmaisen, nielen ja ahhmaisen!” se sihahti ja töytäisi venettä jälleen. Notfun oli kuitenkin tällä kertaa valmiudessa. Heti veneen keikahdettua takaisin iskun voimasta, hänen piilukkopistoolinsa laukesi ja osui ankeriasta tämän toiseen olkaniveleen. Vihaisesti sihahtaen kärmes katosi taas hetkeksi veden alle.
Voitonriemuisesti virnistelevä kapteeni ärjyi mitä kummallisimpia kirosanoja hyökkääjän perään. Kuole Yön Tärtä II (timon) aika ei ollut vielä. Kolmen Visulahteen uponneen laivan raadoista kasattu, silmiä purjeensa väreillä runteleva paatti ei uppoaisi sen ensimmäisellä matkallaan.
Jardirt kuitenkin tiesi, että yksi pahainen laukaus ei pysäyttäisi mitään niin suurta. Laivaa ei kuitenkaan oltu aseistettu. Bio-Klaanissa oltiin pidetty huolta siitä, että takaisin maailmalle päästetyt rosvot eivät voisi räjäyttää ensimmäistä kalastajakylää, joka näiden tielle osui. Notfunin edelliseltä reissulta takavarikoidut ”kumiankat” olivat aiheuttaneet jo tarpeeksi kaaosta.
Aerik asteli Jardirtin ohitse hyväntuulisesti vihellellen. Sokealla toalla ei näyttänyt olevan minkäänlaista havaintoa siitä, mitä tämän ympärillä tapahtui. Vasta Grijbootin ”Se on Negatronie” -huuto havahdutti silmättömän jään toan siihen, mitä tapahtui.
Paniikki valtasi jään toan ja tämä horjahti välittömästi vasten laivan reunaa, kun mustan ankeriaan seuraava hyökkäys osui heitä tyyrpuurin puolelle. Notfun ei ehtinyt, eikä yrittänyt, reagoida lainkaan, sillä hän oli viimein löytänyt romminsa, joka oli vierinyt pitkän matkan laivan kantta pitkin. Aerik kaatui yli laidan tömähdyksen aiheuttamasta tärähdyksestä ja jo hetken näytti siltä, että hänen kohtalonsa oli sama, kuin Laagraksen vain hetkeä aiemmin.
Sitten kauhusta huutava toa ilmestyi taas laivan ylle. Sitten hän katosi taas. Sitten ilmestyi jälleen. Ja ilman oli täyttänyt toan kauhunhuutojen lisäksi Negatronien vauhkoontunut sähinä.
Aerik oli onnistunut pudotessaan tarttumaan koukkukädellään kiinni ankeriaasta ja sätki nyt sen mukana toistuvasti pinnalle ja takaisin. Negatronien silmästä suihkusi mustaa nestettä laivan kannelle, kun sen kuopasta roikkuva toa yritti samalla räpiköidä itseään irti.
”Ottakaasse poiss, ottakaasse poisss!”, Negatronie aneli ja paiskoi itseään toistuvasti laivaa vasten. Heidän vauhtinsa oli hidastunut jo huomattavasti ankeriaan jatkuvista hyökkäyksistä. Lopulta Aerik hapuilunsa keskellä onnistui tarraamaan Yksityisetsivän ojennettuun käteen. Vuoden trenssimalliston kansikuvapoika oli viimein kammennut itsensä pystyyn kannelle räiskyneen meriveden alkaessa kastelemaan hänen hattuaan.
”Kyy ei veisi vaikuttavan vision toaa mukanaan. Minun piti toimia nopeasti ja niin teinkin. Rosvo tai ei, meren kylmyys on rangaistukseksi liian julma. Sillä sitä meri on. Kylmää. Ja märkää. Yhdessä kylmä ja märkä kastelevat ja palelluttavat. Molemmat ikäviä. Minä päihitän ikävän, koska miehellä ei ole kylmä.
Tärtäläiset, näiden uusi kapteeni ja tämän perämies tuijottivat suu auki, kun etsivä yhdellä kädellä veti Aerikin takaisin kyytiin… ja ankeriaan sen mukana. Tonneja painava ruho rysähti poikittain Kuole Yön Tärtä II (timon) kannelle pysäyttäen heidän matkantekonsa kokonaan. Notfun kumosi loputkin rommista kurkustaan alas ja yritti peittää hämmästyneisyyttään. Yksityisetsivän laivaan kiskaisema ankerias sähisi edelleen vihaisesti, mutta rauhoittui hieman, kun Aerik sai viimein koukkukätensä irroitettua sen vuotavasta silmäkuopasta.
”Sssattuu, se sssattuu…”
”Oi kamalaa. Teinkö minä sen taas? Minä taidan olla vähän kömpelö tänään”, sokea toa harhaili ja yritti valuttaa merivettä ulos haarniskansa raoista. Tärtäläisten edessä kouristeleva Negatronie alkoi sätkimään aivan uudella tavalla. Jokaisen liikahduksen myötä palanen ankeriaasta muuttui mustaksi savuksi. Kiehkurat alkoivat kokoontumaan hitaasti samaan pisteeseen ja pian ankeriasta ei enää ollutkaan. Se oli ottanut aivan uudenlaisen muodon. Sellaisen, joka ei painollaan enää estänyt laivaa liikkumasta.
Heidän edessään seisoi nyt nainen. Kalpeakasvoinen, mutta ankeriaanmustiin vaatteisiin pukeutunut, kiistattomasti erittäin hyvännäköinen nainen. Mutta tässäkin muodossa Negatronien silmä vuoti mustaa verta. Kivusta irvistelevä nainen peitti silmän kädellään ja irvisti sitten vihaisesti Nimettömälle Arthronia Kantavalle Matoraninille, joka oli astunut lähemmäksi suu ammollaan.
”Lakatkaa satuttamasta minua saatanan rosvot”, Negatronie uikutti nyt huomattavasti vähemmän demonisella äänellä. ”Joka kerta sama juttu… Nuolin haavojani viikon edellisen kerran jälkeen. Eikö riittäisi jo?”
”Ihan itseäsi saat syyttää, kun tuolla viissiin aloit riehumaan”, Notfun argumentoi ja näytti olevan läsnäolevista ainoa, joka ei ollut lumoutunut siitä, kuinka hyvännäköinen nainen ankeriaasta oli kuoriutunut. Lukuun ottamatta myös Yksityisetsivää, joka mutisi omiaan sivummalla. Ja Aerik, joka ei tietenkään nähnyt mitään… ja Jardirt, joka vielä toipui järkytyksestä… ja Grijboot, joka seisoi Negatronien takana nyrkit pystyssä siltä varalta, että taistelu vielä jatkuisikin.
Oikeastaan ainoa, joka näytti lumoutuneen olennon ulkonäöstä oli Nimetön Arthronia Kantava Matoran, jonka sisuksissa kiemurteli aivan konkreettisesti.
”Te tapoitte isäni!” Negatronie puolustautui kiivaasti. ”Mitä olisitte itse muka tehneet? Vierailen ehkä kerran vuosisadassa ja nyt te sen menitte tuhoamaan!”
”Tuhoutumaton mies oli tuhoutunut jo ennen kuin saavuimme. Tuomion kyy osoittautui yllättävän huonoksi päättelemään tapahtumien järjestystä. Hän olisi huono etsivä. En kuitenkaan tahtonut loukata häntä. En sanonut sitä ääneen”, etsivä sanoi ääneen.
Negatronie tuijotti Yksityisetsivää epäuskoinen ilme kasvoillaan. Hänet vaivatta merestä kiskonut hattupäinen otus aiheutti hänessä lähinnä kauhua. Hän ei kyseenalaistanut tämän väitettä Tarkastajan kuoleman ajankohdasta. Kenties hän oli sittenkin iskenyt väärän seurueen kimppuun.
Maansa myynyt nainen säälitti Notfunia niin paljon, että tämä kipitti välittömästi ruumaan etsimään jotain. Vuotavasilmäinen nainen käänsi katseensa kohti itää, jossa Kristallisaaret enää hädin tuskin häämöttivät.
”Turha oli tämäkin reissu. Ei isää, ei Positronieta. Mikä mieli tässä edes enää on, kun jotkut sateenkaaripurjeiset merirosvotkin pääsevät niskan päälle?”
”Älä dissaa purjetta”, Grijboot murahti. ”Jos olet koskaan ollut sateenkaaren sisällä niin tiedät, että se polttaa sinusta lihat pihalle sekunneissa. Osoita vähän kunnioitusta!”
Negatronien hartiat lysähähtivät entistä pahemmin. Hän nosti katseensa vasta, kun Notfun palasi ruumasta ja ojensi mustan, tuliterän silmälapun Negatronien kouraan.
”Siinä on. En poistu satamasta koskaan ilman muutamaa varalappua. Ikinä ei tiedä, kuka puhkoo vahingossa silmänsä koukkukädellään!”
”Höhöhööö”, Aerik naureskeli sivummalla. Tämä oli peittänyt nyt molemmat silmänsä samanlaisilla lapuilla. Notfun oli sujauttanut hänellekin yhden ohikulkiessaan.
Negatronie asetteli lapun silmänsä päälle ja onnistui näyttämään sen kanssa vielä vähän hotimmalta ainakin Nimettömän Arthronia Kantavan Matoranin mielestä. Jardirt oli sillä aikaa kelannut tapahtumia päässään. Jokin, mitä Negatronie oli maininnut, oli kiinnittänyt hänen mielenkiintonsa.
”Et kai sinä sanonut Positronie?” värioksennusmies ihmetteli ääneen. Negatronie nyökkäsi varovaisesti.
”Minun kuvottava sisarukseni. En tahdo mitään muuta, kuin käteni sen suomukkaan pikku hirviön ympärille ja puristaa…”
Notfunilla ei ollut hajuakaan, mistä Jardirt puhui. Häntä eivät olleet palaverit Bio-Klaanin moderaattorien kanssa kiinnostaneet. Ne hommat hän oli jättänyt suosiolla perämiehelleen ja Jardirthan uskollisesti ne myös hoiti. Ja olipa kuunnellutkin tarpeeksi tarkkaan, että tiesi nazorakien vangiksi jääneestä akvaariokalasta.
”Hän on aluksella nimeltä Rautasiipi. Nazorakit pitävät häntä vankina siellä, jos häntä ei olla siirretty mihinkään”, Jardirt selitti. Negatronie kuunteli tarkkaan. Ankeriasmuija ei edes kyseenalaistanut sitä, miten satunnainen merirosvo tiesi hänen henkistä kipua aiheuttavan sukulaisen sijainnista.
”Minä kuristan Rautasiiven… ja jokaisen ötökän, joka seisoo minun ja tapponi tiellä!”
”No se voipi tietenkin olla vähän vaikeaa, kun se on aika iso paatti”, Notfun hoiperteli edestakaisin rommipäissään. ”Ainakin kaksi kertaa isompi kuin tämä tässä. Ainakin.”
Jardirt ei tohtinut edes kommentoida, kuinka huonosti Notfun ymmärsi laivojen skaalasta. Negatronien päässä taas raksuttivat selvästi tosi hotit rattaat. Eli ne kävivät kuumana, kuten kävi Nimetön Arthronia Kantava Matorankin, joka oli joutunut istumaan alas. Jardirt taas näki loistavan sauman hoitaa pientä rekrytointia.
”Ne Bio-Klaanilaiset, minne olemme parhaillaan menossa, eivät myöskään hirveästi tykkää siitä laivasta eivätkä sen omistajista. He varmaan jopa auttaisivat, jos tahtoisit pistää sen päreiksi.”
Negatronien katse kirkastui hieman. Pieni noro mustaa verta valui tämän silmälapun alta.
”Ja ööh, työehtosopimuksessa sanotaan, että jokaisella merirosvolaivalla pitää noudattaa kiintiömääräyksiä ja vähintään joka kuudennen rosvon pitäisi olla naisia… ja se yksi meni hukkumaan tuossa aikaisemmin, jjjotenn…” Jardirt jatkoi ja vilkaisi kohti kapteeniaan suostumuksen saamiseksi. Notfunia ei kuitenkaan enää kiinnostanut. Tämä hihitteli parhaillaan Aerikille, joka oli tarttunut silmäkuopastaan kiinni laivan ruoriin.
”Hyvä on”, Negatronie myöntyi. Tämä oli sopiva lohdutuspalkinto ankeriaan kenties koko elämän surkeimman päivän päätteeksi. Ainakin hänellä oli nyt johtolanka Positronien luokse, ja jos se vaati seurakseen kasan merkillisiä merirosvoja ja näiden trenssihaalarisen kyytiläisen niin se oli pieni hinta maksettavaksi.
Jardirt kohautti olkiaan. Tärtäläiset näyttivät suurin piirtein toipuneen järkytyksestään. Vartin aluksen kuntoa tarkastettuaan Grijboot tuli siihen tulokseen, että Kuole Yön Tärtä II (timon) oli kuin olikin yhä merikelpoinen. Kurssi korjattiin takaisin kohti välisaaria ja matka jatkui. Yksi miehistön jäsen oli mennyt vaihtoon ja laivalla palvelevien ehjien silmien määrä oli pudonnut dramaattisesti, mutta uuden rommipullon avannut Notfun oli varma, että tällaiset vastoinkäymiset vain paransivat yhteishenkeä.
Laivan kannella menosuuntaan tuijotteleva Yksityisetsivä oli pysynyt paikallaan välikohtauksesta lähtien. Tämän rinnalle astellut tummanpuhuva nainen jäi hetkeksi kuuntelemaan meren pauhaamista, mutta piti koko ajan silmällä vierellään seisovaa hujoppia.
”Sinä olet ihan hiton pelottava”, Negatronie kuiskasi niin, että vain etsivä kuuli.
”Koska jonkun täytyy”, hän vastasi ja korjasi hattunsa asentoa samalla, kun Xian myrkyttämät vedet tummenivat näkyvästi heidän edessään.
Oli alkanut sataa.
Happoa.
”Höhö”, Aerik naurahti ja raapi ehjää, kutiaavaa kättään koukullaan…
… käsi tipahti laivan lattialle. Arthronia Kantava Nimetön Matoran kaivoi pesusienen taas esiin ja alkoi kuuraamaan.
Perimätiedon mukaan sillä saarella oli ollut aikanaan selakhiväen majakka, mutta niin kauan kuin he muistivat, se oli ollut Tarkastajaksi kutsutun tarun koti.
Tuskin kukaan oikeasti tiesi, oliko tätä olemassa, ja jos oli, asuiko tämä tosiaan siinä mahtipontisessa kivikartanossa, joka nykyään hallitsi saarta uhkaavalla siluetillaan.
Talossa oli kerros kerroksen päälle kylmiä, kivisiä seinämiä. Irvistävät olennonpäät vartioivat ikkunoita, joissa kukaan ei koskaan liikkunut. Synkeät katonharjat päättyivät teräksisiin piikkeihin, jotka tuntuivat muuttavan muotoaan, kun niitä ei katsonut.
Kun auringot paistoivat, oli hämärää. Kun ne eivät paistaneet, saattoi toisinaan ikkunoista kajastaa sairasta valoa.
Kukaan ei koskaan käynyt siellä.
Ei, ennen kuin Aerin Opettaja oli vakuuttunut siitä, että kartanon asukas piti hallussaan salaisuutta tulevaisuuteen. Sillä keneltä muulta mennä kysymään kuolemattomuudesta kuin itse Kuoleman Makutalta?
Heitä oli kuusi opetuslasta Svarlen mukana.
Kylmän, synkän salin holvikaaret tuntuivat kohoavan ikuisuuksiin asti. Toa-joukossa ilmapiiri oli ahdistunut.
”Pimeys ei mahda meille mitään”, tulen toa vakuutti mahtavalla äänellään. Hän liekehti, valaisten lattian punertavaksi. ”Pimeys voi vain kätkeä.”
Halawe hytisi kylmissään joukon hännillä. Miksi he olivat suostuneet tähän? Kuinka syvällä Svarlen pauloissa hänen ystävänsä olivatkaan? Delevakin oli menettänyt huumorintajun rippeensä. Velipoika oli rakentamassa hampaat irvessä Svarlen parempaa maailmaa.
”Kasvaisit joskus”, Deleva totesi. ”Olet vastahakoinen vain koska et voi hyväksyä sitä, että joku tietää sinua paremmin.”
Halawe ei viitsinyt vastata. He olivat käyneet sen keskustelun aiemminkin. Mitä silloin muka voi edes tehdä, kun toinen on täysin vakuuttunut, että toimii oikein?
Ja kyllähän he oikein toimivatkin. Svarlen johtamina he olivat pystyneet enempään kuin koskaan hajaantuneina. Ryövärit olivat alkaneet kiertää Aerin vedet kaukaa, ja matoralaiset kokivat olevansa paremmassa turvassa kuin koskaan.
Mutta se ei riittänyt Svarlelle Viisalle. Se ei ollut koskaan riittänyt.
Se oli vain ensimmäinen askel, hän oli sanonut. Se oli vain laastaria rikkinäisen maailman haavoihin. Toat olivat vastuussa, ja heidän velvollisuutensa oli kehittyä.
Halawe oli aina ollut kapinallinen, mutta hän alkoi huolestua toden teolla vasta kuullessaan Svarlen öistä temppelissä hänen lähimmän oppilaansa kanssa. Huhut kertoivat rituaaleista, voimakivistä ja kielletyistä naamioista.
Heidän johtajansa oli nähty usein muinaisilla kaivauksilla. Selakhien, draakkien, kenen vain. Tulen toa oli ollut erityisen haltioissaan vanhan draakkipyramidin raunioista, jotka kiven toa Ilveria oli löytänyt Ehreninlahden pohjasta. Opettaja oli viettänyt siellä viikkoja vain kääntäen ikivanhoja tekstejä. Joku oli väittänyt nähneensä liekkien lyöneen taivaisiin Aer-Kinillä.
Opettaja uskoi, että jossakin piili salaisuus täydellisyyteen, ja hänen piti vain löytää se. Hänen piti olla hyvin vakuuttunut siitä tuodakseen heidät varjojen kartanoon.
Ja oppilaiden piti olla hyvin vakuuttuneita opettajastaan seuratakseen tätä.
Deleva kulki vain vähän opettajan takana. Tämän liekit valaisivat ja lämmittivät heidän askeleensa. Savun haju nousi jonnekin holvikaariin. Seinien varjot kätkivät loputtomat hyllyrivit, kirjat, kivitabletit ja esineet, joiden käyttötarkoituksen vain varjojen herrat tiesivät.
Plasmahenki ei tuntenut pelkoa tai epävarmuutta. Toien ei tarvinnut. Hän oli oppinut sen Svarlelta.
”Yhdessä voitamme kaikki haasteet”, Svarlella oli tapana toistella. Se oli jäänyt syvälle Delevan mieleen. Niillä sanoilla tulen toa oli valanut uskoa tiimiin, kun kaksi heistä oli haavoittunut vakavasti kohtaamisessa koillisen draakkiroistoja vastaan.
”Jos Pimeys olisi paikalla, olisimme tavanneet hänet jo”, Svarle vakuutti. Hänen äänensä kaikui seinästä seinään. Se peitti alleen varjojen hiljaisen kuiskinnan.
He jatkoivat läpi kartanon hämäryyden. Matka tuntui suhteettoman pitkältä. Koko paikka oli kasvanut kieroon.
”Olen varma, että kuljimme tästä jo”, Halawe kuiskasi takaa.
”Olen varma, että Svarle tietää, minne olemme menossa”, plasmahenki tuhahti vastaukseksi. ”Emme me muuten olisi täällä.”
Halawe ei voinut muuta kuin kulkea mukana.
Siinäkään huoneessa ei tuntunut olevan kattoa, vaan ylhäällä ammotti pelkkää pimeyttä.
Se täyttyi lyhyiksi hetkiksi, kun hopeiset lieskat valaisivat toviksi koko salin.
He katsoivat alas portailta. Syvennyksessä, suuren holvin keskellä, hohti allas hopeaa. Se kupli ja purkaili syösten salamoita kohti kattoa. Jokaista purkausta sävelsi voimakas repeämisen ääni. Oli kuin todellisuuden takana olisi ollut pelkkää hopeaa.
”Jokaisella matkalla on määränpää”, Svarle julisti pyhiä sanoja ylpeänä astuessaan alas tasanteelta. ”Jokaisella toalla on Kohtalo. Jokaisella etsinnällä on päätös.”
He muut, opetuslapset, seurasivat paimentaan. Kun allas räsähti ja valaisi huoneen, osa säpsähti. Toisten kasvoilla oli haltioitunut ilme kuin se näky olisi ollut heidän elämänsä kaunein. He vaihtoivat hiljaa ajatuksiaan. Mikä se oli? Mitä se tekisi?
”Etsintämme on ohi”, tulen toa kertoi. ”Olemme löytäneet alkuenergian lähteen. Olemme löytäneet oven täydelliseen.”
Svarle heitti pitkän, majesteettisen varjon taakseen, kun allas välähti. Ilmassa säihkyi hopeisia kiehkuroita jokaisen purkauksen jälkeen. Kammion voima tuntui jokaisen selkäpiissä. Se oli sähköistä, silmät auki räväyttävää ja koko kehoa kihelmöivää. Oli vaikea sanoa, oliko sen lähellä kylmä vai kuuma. Se tuntui säteilevän tietynlaista olemattomuutta, Deleva ajatteli astuessaan eteenpäin.
Yksi heistä, Toa Vorink, asteli Svarlen viereen. Askeettinen ja hintelä hahmo kumarsi mestariaan syvään.
”Opettaja, olen ollut mukanasi alusta asti. Enkö saisi olla ensimmäinen?” hän kysyi anellen. Kun sali välähti, se heijastui hänen kristallihaarniskastaan.
”Kuulen toiveesi, Vorink. Olet ollut aina uskollinen aatteellemme.”
Tulen toa iski nyrkin yhteen oppilaansa kanssa. ”Mene. Mene ja ole Nuva.”
Deleva ei tiennyt, mitä odottaa. Se oli hetki, josta Svarle oli puhunut niin monesti, mutta koskaan kukaan ei ollut kuvitellut pääsevänsä näin pitkälle. Mitä altaassa tapahtuisi? Millaisia olisivat Täydelliset Toat?
Monen mielikuvissa heistä tulisi jotakin enkelimäistä. Kuin makutoita, jotka eivät koskaan langenneet. Hohtavia ja voimallisia.
Toiset ajattelivat, että kyse oli vain sisäisestä muutoksesta. Ei hohtavia kehoja, vain täydellinen mielen kirkkaus. Svarlen mukaan vain yksin Suuri Henki tiesi. Heistä tulisi sellaisia, mitä Henki tarvitsisi. Suuria ja mahtavia, kyllä, mutta enempää ei voinut kuolevainen sanoa.
Tulen toa aloitti muinaismatoraninkielisen rituaalirunon, ja pian muutkin yhtyivät siihen. Kuoron loitsu kaikui kohti kattoa heistä ensimmäisen astellessa kohti hopeaa.
Antai amu Voli Kal
Mi-ma oa Nuva Nui
Vorink oli pelkkä siluetti astellessaan hopeista valoa vasten. Hän ei piitannut lainkaan jyrähdyksistä ja lieskoista ja asteli vain eteenpäin suurella mielen lujuudella.
Hetken hän seisoi aivan altaan reunalla.
Antai amu Voli Kal
Mi-ma oa Nuva Nui
Sitten hän antoi itsensä kaatua kuin Suuren Hengen siluetti ikään. Hopea ei loiskahtanut, kun hän syöksyi sen pinnan läpi.
Mutta oli kuin allas ei olisi välittänyt.
Mitään ei tapahtunut.
Ei hetkeen.
Karmaiseva huuto riipi heidän selkäpiitään, kun Vorink nousi pintaan. Hän yritti ottaa kiinni reunasta, mutta hänen kätensä suli hopeaksi. Raaja sähisi kuin se olisi palanut sähköpurkauksessa. Hänen päänsä kirkui, kun hänen silmistään syöksyi valkoisia liekkejä. Toa katosi pinnan alle.
He odottivat minuutteja kuin transsissa. Eräs heistä oli yrittänyt lähestyä allasta, mutta Svarle oli kiskonut hänet takaisin. Opettaja ei sanonut mitään. Eikö hän ollut tiennyt? Mikä oli mennyt vikaan?
Hopeinen allas jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Salamat lensivät kattoon ja valaisivat huonetta.
”M-mitä tapahtui?” kysyi Ilveria epäuskoisena. Kiven toa oli vakuuttunut vuosien saatossa Opettajan ajatuksista, mutta nyt hän muisti Halawen skeptisyyden.
”Me emme voi jättää häntä tuonne”, Deleva parahti.
”Hän suli”, yksi uudemmista tiimiläisistä kauhisteli ääni värähdellen.
”Oletteko nyt tyytyväisiä?” Halawe mutisi. Puheensorina muuttui kovaäänisemmäksi väittelyksi. He olivat lammaslauma, joiden paimen oli neuvoton.
”M-mutta… hän kuoli!” Ilveria huusi.
”Sanoit, että hän muuttuisi täydelliseksi!” toinen säesti.
”Joten me yritämme uudelleen. Aloitamme alusta. Olemme parempia!” Svarle valoi järjestystä katraaseensa. ”Tulemme paremmiksi!”
”Paremmiksi…” kartano yllättäen toisti Svarlen sanat kuin ilkkuen. Äänellä ei ollut ainoastaan yhtä suuntaa. Se sekä alkoi että kaikui kaikkialla toien ympärillä. ”Luuletko, että ystäväsi on nyt… parempi?”
Pettymys huokui valtavasta äänestä. Muutama toa pälyili ympärilleen aseidensa kahvoja sormillaan tapaillen, mutta Svarlen usko ei vielä horjunut. Hän nosti kätensä merkiksi, jotta hänen opetuslapsensa eivät tekisi mitään hätiköityä.
”Vai onko tämä todella sitä, mitä kohtalo on teille varannut…”
Kukaan läsnäolevista ei ollut ehtinyt järkytyksestään kiinnittää huomiota siihen, että altaan kuplinnan rytmi oli muuttunut merkittävästi tiheämmäksi sen jälkeen, kun kartanon ääni oli alkanut puhuttelemaan heitä. Syy sille kuitenkin antoi itsensä ilmi ennen kuin kukaan muu ehti sanomaan mitään.
Paksu, nestemäinen käsi nousi altaasta ja tarttui kiinni sen reunasta. Sen perässä seurasi toinen. Altaan aines valui hitaasti pois hiiltyneen luurangon tieltä. Kalman karun korvennuksen jäljiltä nousi pintaan viimein myös sulanut naamio, joka valui sekin hitaasti Vorinkin kasvoilta. Ei ollut enää lihasta pitämään hänen leukaansa suljettuna, ei silmiä näkemässä tyhjistä kuopistaan. Salamat iskivät rangan raoista, kun korvenunut luuranko kampesi itsensä toa-joukkion eteen ja suoristi selkänsä.
”Minun kotoaniko te luulette löytävänne tarkoituksen?” ääni jatkoi taas, mutta tällä kertaa se kuului ainoastaan Vorinkin kallellaan kalisevasta kallosta. Opetuslapsista moni kavahti kauhuissaan taaksepäin, mutta heidän paimenensa ei. Svarle katsoi entistä oppilastaan suoraan tämän tyhjiin silmiin. Sanoja hän ei kyennyt silti muodostamaan. Kuoleman puhuttelussa rohkeinkin jäi hiljaiseksi.
Sitten Vorinkin ranka otti viimeisen askeleensa ja lyhistyi savuten opettajansa jalkoihin. Samassa tahdissa, jossa sitä ohjastanut luiseva käsikin laskeutui. Deleva huomasi sen ensin. Muiden katse seurasi vain hetken perästä. Jokin seurasi heitä altaan toisessa päässä.
Kartanon ruhtinaan tuijotus oli yhtä tyhjä kuin Vorinkin kadonnut katse. Siron, valkoisen panssarinkin läpi oli selvää, ettei toia katseellaan tuomitseva henki ollut itsekään kaukana kalmistomaisesta, altaan runtelemasta olemuksesta. Luu paistoi haarniskan raoista. Lihas venyi välillä sen päältä. Ainoa valo, jonka ruhtinas saleihinsa loi, oli peräisin kahdesta palasta koostuvasta sädekehästä tämän Trynan yläpuolella.
Kalman kreivi astui varjoista toain eteen. Majesteettisuus oli tästä hengestä kauan sitten kaikonnut. Jäljellä oli pelkkä kuoleman läpitunkeva löyhkä.
”Kuolema ottaa meidät lopulta omakseen. Me kaikki olemme vain sirpaleita kosmoksessa”, Tarkastaja lausui. Nyt ääni kuului ilmiselvästi hänen kolkon kanohinsa takaa. Ryhmää lähestyessään makutan naamio loi lyhyen säälivän katseen edessään makaavan toan jäännöksille.
”Mutta kenties yhdessä me voimme nujertaa kohtalon…”
Svarlen ei tarvinnut miettiä hetkeäkään. Hän tarttui Tarkastajan ojennettuun käteen. Paimentajallakin oli vielä varaa oppia…
… ettei kuoleman kanssa käyty kauppaa ilman hirvittävää hintaa.
Loispistiäinen 6
eli
Nykyhetki
Oli synkkä ja myrskyinen yö.
Meri pauhasi jossakin heidän takanaan. Kuoleman kartano katseli sen rantatörmälle noussutta kolmikkoa, kahta heistä jo toista kertaa. Deleva oli jättänyt kosteaan maahan syvät jäljet pudotessaan. Angien oli vielä polvillaan märällä nurmella. Heidät siihen lennättänyt Halawe haukkoi henkeään selällään maassa.
”Tämän takia…” hän sai sanotuksi, ”… elementti- ja naamionvoimaa ei yleensä käytetä samaan aikaan… Ei ainakaan tällä tuulella.”
”Oletko kunnossa?” Selakhi kysyi ja kyykistyi toan vierelle. Halawe nyökkäili mahdollisimman huolettomana.
”Hetki vain”, toa vakuutti.
Deleva asteli majakkana rannalle ja yritti tähystää merta, mutta pimeys teki sen mahdottomaksi. Yö oli räntäinen. Tiheät kaislikot huojuivat rannalla. Deleva huomasi, miten niitä pitkin kiipesi korennontoukkia. Nymfit kiemurtelivat korsiin ja jähmettyivät paikalleen, kun aistivat jonkun katsovan. Kal-toa jäi seuraamaan, miten tuhannet ja tuhannet tyrskykorennon toukat kiipesivät merestä maalle valmistautuen metamorfoosin viimeiseen vaiheeseen. Ne, jotka selvisivät petolinnut kokivat lopulta muodonmuutoksen ja nousivat ilmojen pedoiksi.
Kuin se muuttuisi toaksi, Deleva mietti ja polvistui seuraamaan luonnon ihmettä.
Toukkavaiheen nymfi kuin hytkyi kaislallaan. Sen selkä repeytyi auki ja ulos työntyi korento. Pitkä kraatamainen ruumis nousi ilmaan, jättäen siivet vapaiksi maan kahleista. Rahin siipiin levisi puna, kun se syöksyi vankilastaan kohti taivasta. Mustapunainen korento jätti jälkeensä vain hopeisen kuoren.
Hänkin taisi olla vain kuori, toa mietti ankeana. Sankari hänen sisältään oli kiitänyt taivaalle ajat sitten, ja hän oli jäänyt rantakalliolle. Turagat olivat kertoneet sudenkorentojen olevan täydellisiä olentoja siitä huolimatta, että ne kävivät läpi epätäydellisen muodonvaihdoksen. Mitä lie sekin sitten tarkoitti – hän ei ollut koskaan niitä parhaita kuuntelemaan vanhuksia.
Vaikka siellä sateisella saarella hän olisi antanut aika paljon päästäkseen kuuntelemaan vaikka sitten Nurukanin jorinoita.
”Ne joutuvat kiertämään kaukaa”, Halawen havainto herätti Delevan takaisin Rúcioron lohduttomaan arkeen.
”Hmm?” hän kysyi.
”Metsästäjät”, toa vastasi. ”Joutuvat kiertämään, että pääsevät maihin. Meillä pitäisi olla aika hyvin aikaa.”
”Toivottavasti”, Deleva vastasi synkästi.
”Tuota, pojat”, selakhi kysyi varovaisesti. ”Pitäisikö meidän mennä? Meillä oli kiire mennä kuolemaan sinne makutakartanoon. En usko, että juuri kun pääsin yhdestä ääliöstä peikosta eroon, saan pelätä seuraavaa.”
Deleva lähti talsimaan etunenässä pienen metsän takana kohoavan kartanon suuntaan. Sieltä ei ollut koskaan kulkenut tietä minnekään. Lehto oli käytännössä vallannut talon lähimaaston, mutta puut olivat vältelleet itse makutan pihamaata parhaansa mukaan. Tuuheat kuusipuut olivat tukahduttaneet kaiken paitsi sitkeimmät tuulen pieksemät taimet. Siellä täällä maasta oli putkahdellut mitä mielikuvituksellisimpia sieniä, joista osa valaisi ympäristöään ja osa päästi pöllähdyksittäin itiöitä, kun niiden päälle astui.
“Hei, täällähän on ruokasieniä”, yritti Halawe pysyä pirteänä. Kaksi muuta eivät olleet edes kiinnittäneet niihin huomiota.
”Mahikäävistä saisi mahtavia pihvejä ja kaneratateista voisi tehdä… no, vaikka jotain hyvää soppaa”, mirukasvo selitti puoliksi itseään harhauttaakseen ja puoliksi, koska purkkimuona alkoi tulla jo korvista.
“No ainakin sinulla on hauskaa”, Deleva totesi varuillaan. “Syksy on muutenkin vuodenaika jota vihaan. Toivottavasti tämä haarniska ei ole yhtä altis vedelle kuin mitä vahkit ovat.”
“Optimisti, kuten aina”, mirukasvo huokaisi.
”Sinut ongittiin silloin Hopeisesta merestä, Deleva. Kyllä se vettä kestää”, Angien huomautti.
”No jotain hyvää”, hopeahaarniska mutisi. Syksyisistä puista putoili pisaroita heidän päälleen.
Ikivihreät kuuset jatkuivat aina pihaan asti. Puut tosiaankin karttoivat kartanoa.
Niiden oksat olivat vuosikymmenten aikoina oppineet levittäytymään niin, etteivät ne koskeneet makutan kiroukseen. Lehvästöt olivat alkaneet muodostaa kuin suuren kupolin reunoja pihalle, jolla ei kasvanut mitään sinne kuulumatonta. Kaikki oli kuin vastikään hoidettua, vaikka he tiesivät, että kartanossa ei asunut sieluakaan.
Tai noh, ehkäpä yksi sielu. Mutta se ei pystyisi käyttelemään puutarhasaksia kovin hyvin.
“Tämä kaikki näyttää niin makutalta. Se karmii minua”, Deleva sanoi hiljaa. ”Mistä tiedämme, että paikan henki tunnistaa meidät kaikista muista onnenonkijoista?”
”Emme tiedä”, Halawe sanoi. Hän katseli puolelta toiselle kuin odottaen hyökkäystä joka hetki.
”Edes luonto ei halua mennä tuonne”, Angien kuiskasi. ”En olisi uskonut, että korennoilla on enemmän järkeä kuin meillä.”
”Onko teillä legendoja tästä paikasta?” Halawe kysyi katsellen kaartuvia puita mietteliäänä. ”Hän kuitenkin on Selakhian makuta. Luulisi, että teikäläisillä olisi tarinoita.”
”Cestainu Kuolematon ei välitä”, selakhi vastasi vaitonaisesti. ”Joten emme ole ole välittäneet mekään. Aina joskus joku hullu on yrittänyt käydä täällä, Sokean johdattamana tai jotakin muuta järjetöntä… mutta ei, emme käy täällä.”
”No, jos hän olisi välittänyt, hän ei olisi paennut piiloon korpikartanoonsa silloin, kun Metru Nuilla peli meni kuumaksi”, Deleva mutisi ja astui varovaisesti autiolle pihanurmikolle. Rautaiset, piikikkäät portit olivat ainoa asia, mikä erotti seikkailijat kartanon hämärästä sisäpihasta. Vastoin kaikkia odotuksia ne eivät edes narahtaneet kal-toan työntäessä ne auki.
”Me taidamme olla ensimmäiset vieraat vuosikymmeniin”, hän sanoi johtaessaan heidät sisään.
Kukaan kolmesta ei huomioinut ääneen kuolonkorahdukselta kuulostavaa huokaisua, joka sekoittui ulvovaan merituuleen. Sen voima oli tarpeeksi paiskatakseen rautaportit kiinni heidän takaansa. Mukulakivinen pihatie ja sen rinnalla kulkevat havuaidat näyttivät kaikesta huolimatta siltä, että kartanoon oli tarkoituksellista kulkea myös ei-makutamaisin keinoin.
Äkkiä kaikki tuntui turhankin tavanomaiselta. Erityisesti kolmikon huomion kiinnitti vielä merkillisen hyvässä kunnossa oleva kasvimaa, joka sekin heilui tuulen mukana.
Tai kenties he kiinnittivät kasvimaan huomion, sillä istutuksen osittain mädät, oranssit köynnöshedelmät kääntyivät katsomaan kulkijoita kuin ne olisivat olleet tietoisia.
Sitten yksi niistä puhui. Tai oikeastaan itki.
Kurpitsaa kauhuissaan tuijottava kolmikko otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Angien peruutti niin kauas, että hän törmäsi takanaan olevaan kuusiaitaan. Kurpitsa näytti päällepäin aivan tavanomaiselta. Se oli suuri, toiselta puolelta ajan jo hieman pehmentämä, mutta sen sisältä kuului pelottavan selkeä, parkuva ääni. Niiskutteleva olemus jatkoi kuitenkin vain pienen hetken. Hiljaisuus saapui yhtä nopeasti kuin se oli rikkoutunutkin, ja kasvimaan oranssit otukset käänsivät taas etupuolensa kanssa käytännössä identtiset selkänsä kolmikolle.
”No mitä pirua edes”, Deleva puki sanoiksi ilmassa vallitsevan mielentilan.
”Ehkä… ehkä nekin ovat kirottuja”, Halawe mietti. Hän ei halunnut käsitellä ajatusta, että Tarkastajan keittiössä hedelmätkin pitäisi teurastaa ennen valmistusta. Angien vain katsoi kurpitsoja puoliksi kauhuissaan ja puoliksi ajatuksissaan.
”Jos niissä on joidenkin kova-onnisten sieluja, ehkä ne voisivat tietää jotakin?” kakamakasvo kysyi. Kumpikin toista katsoi selakhia ja tämän laukusta pilkistävää Ideniä.
”Deleva, se on kurpitsa”, Angien protestoi.
”Melko eläväinen tosin”, toa vastasi. ”En minä tiedä, miten haamut toimivat.”
Selakhi huokaisi. ”Hyvä on, minä kokeilen. Hyvällä tuurilla kurpitsa osaakin puhua, ja saamme siltä kaikki vastaukset saman tien…”
Hailtia tarttui laukkuunsa ja veti sieltä Xialta saadun kalmanvalkean kanohin. Tavallinen Iden oli jokseenkin leppoisan näköinen naamio, mutta selakhi-iden oli melkoisen paljon kulmikkaampi. Sen suunnittelijat olivat luoneet sen noituuteen, ja siltä se näyttikin. Angien nosti sen kasvojensa tasalle ja vain katseli sitä sen silmättömiin kasvoihin.
”Tavallinen Iden irroittaa sielun ruumiista, mutta pitää sen materiaalisessa maailmassa eräänlaisena aaveena”, selakhi selvensi ja istui varovaisesti pihan kylmälle kivetykselle. ”Tämä vie sen pidemmälle. Jos Iden ainoastaan… erottaa sielun ruumiista väliaikaisesti, selakhi-iden tappaa käyttäjänsä väliaikaisesti.”
Toat katsoivat naista äimistyneitä.
”Se… tappaa käyttäjänsä väliaikaisesti? Naamio, jonka voima on tappaa käyttäjänsä?” Deleva kysyi epäuskoisena.
”Oletko varma, että se on aivan turvallista?” Halawe huoli.
”No tuota, en oikeastaan”, Angien myönsi. ”Olen lykännyt tämän yrittämistä syystä. En… en ole ihan varma, mitä löydän toiselta puolelta.”
Iden oli sokea ja silmätön, kuten itse Jumalatarkin. Ei sillä kanohilla ollutkaan tarkoitus nähdä mitään, mitä voisi silmillä nähdä.
”Hetkinen. Sinä et tiedä miten se toimii?” Halawe kysyi.
Selakhi pudisti päätään. ”No tuota… teoria on tuttu! Tai legenda. Pappimme käyttävät näitä loveen langetakseen… eli, no, saadakseen jotakin kuiskauksia toiselta puolen. Ehkä jopa nähdäkseen vilahduksen jostakusta kauan sitten haipuneesta. Mutta en ole koskaan tehnyt niin itse.”
”Jos sen voima on tappaa käyttäjänsä”, Deleva hämmästeli. ”Miten voit… no, epäkuolla?”
”En ole aivan varma”, selakhi myönsi. ”Tiedän vain, että naamiota ei saa missään nimessä ottaa pois oikeilta kasvoiltani sillä välin, kun olen toisella puolella.”
Toat nyökkäilivät. Jos Deleva oli huolissaan, hän ei näyttänyt sitä. Halawe sen sijaan näytti.
”Jos olet yhtään epävarma…” hän yritti antaa selakhille mahdollisuutta perääntyä.
”Hyss!” Angien sanoi. ”Täytyyhän minusta olla hyötyä edes jossain tämän matkan aikana… ja jos vaikka tapaan itse Selakhian makutan, niin minulla on hänelle pari valittua sanaa.”
Eikä hän ehtinyt kuulla toien mahdollisia epäilyksiä, sillä hän painoi naamion kasvoilleen ja kuoli.
Pienen hetken kaikki oli punaista, ja viiltävä kipu iski läpi hänen ruumiinsa. Sitten oli vain tyhjää, ja hän avasi silmänsä… meren pohjassa.
Se näytti mereltä, mutta vettä se ei ollut. Se oli vain tyhjyyttä. Syvän sinistä tyhjyyttä.
Selakhi kääntyi katsoakseen alas. Merenpohjan läpi hän näki hohtavat toa-hahmot kuin kirkkana hohtavat valosiluetit. Kartanon puutarha erottui aavemaisena, aaltoilevana varjokuvana hänen allaan. Hänen oma ruumiinsa makasi sydänvalo sammuneena pihakivetyksellä.
Kun selakhi tajusi, ettei tuntenut kehoaan enää lainkaan, syvä kauhun tunne oli vallata hänet. Oli täysi työ vakuuttaa, että kyllä, naamio toimi, ja hän pääsisi vielä takaisin, mutta silti
epäilys kouristi selakhin mieltä. Hänen teki vain mieli palata ja tarkistaa, että olisi vielä elossa. Mutta moni oli tehnyt tätä häntä aiemmin, eikö ollutkin? Hän oli tuntenut pappeja ja papittaria jotka olivat kertoneet sieluvaeltaneensa. Kyllä hän pääsisi takaisin!
Hän kääntyi katsomaan ympärilleen karkoittaakseen epävarmuutensa jollakin, mihin keskittyä… mutta sitä ei ollut paljoa. Oli vain tyhjää, jonka läpi hän ui… tai leijui. Tavallaan siinä oli järkeä, sillä hänen naamiossaan ei ollut silmiä… mutta hän oli odottanut näkevänsä edes jotakin.
Ja kuin taikaiskusta, hänen toiveeseensa vastattiin kuiskauksella. Sielunvaeltaja ei saanut siitä selvää… oliko se jotakin äärimmäisen muinaista selakhin murretta? Karmaiseva, kylmä tunne täytti hänen astraalikehonsa, sillä seuraava kuiskaus kuului paljon lähempää.
”Tule lähemmäksi”, syvä miesääni kuin huusi jostain kaukaa. Angien oli melko varma siitä, ettei se kuulunut kurpitsalle.
Hän kääntyi hitaasti ja ehti nähdä vain olemattomuuteen hajoavan kurpitsanoranssin kuvajaisen, jonka tuoma kylmä tunne katosi tämän mukana. Suu auki hän tuijotti tyhjyyteen… miten niin tule lähemmäksi?
Hän tuskin löytäisi sillä erää enää mitään. Ehkä olisi parempi palata elävien kirjoihin ja ottaa aavenaamio pois kasvoilta. Vaikka hän tiesi, että astraali-idenin irroittaminen on täysin eri asia kuin fyysisen naamion, häntä hirvitti silti tehdä se… mutta eipä hänellä muutakaan vaihtoehtoa ollut.
Punaisen välähdyksen saattelemana hän palasi lihaksi ja vereksi.
Selakhin hengitys kävi ylikierroksilla, kun hän riuhtoi manausnaamion kasvoiltaan. Hän tunsi nojaavansa Halawea vasten, joka oli estänyt häntä kaatumasta. Vasta fyysisessä maailmassa hän muisti, miltä massa tuntui. Hän ei ponkaissutkaan ilmaan ensi yrittämällä.
”Oletko kunnossa?” mirukasvo kysyi kädet naisen hartioilla.
”Mitä näit?” kysyi Deleva, joka oli korkeassa polviasennossa kaksikon vieressä.
Angienin kesti hetki kasata ajatuksiaan. ”En mitään kai?” hän vastasi kysymyksistä konkreettisempaan. ”Näin… tai kuulin jonkun. Luulen, että se käski meitä syvemmälle.”
”Siinä on järkeä”, plasma-toa mutisi. ”Olemme vasta pihamaalla.”
”Hyvä on, mennään syvemälle”, Halawe sanoi. ”Mutta varovaisesti. En… en pidä tästä lainkaan.”
Deleva virnisti heidän jatkaessaan matkaa. ”Vai niin. Ei kerskailua tällä kertaa?”
Se ei näyttänyt huvittavan toista toaa lainkaan.
”Tämä vain tuo mieleeni viime kerran”, Halawe sanoi hiljaa. ”Kun olimme nuoria ja typeriä.”
”Hmm”, Deleva murahti vastaukseksi ja katseli kartanoa mietteliäänä. ”Selvisimme elävästä Tarkastajasta. Ehkä pärjäämme kuolleen kanssa.”
”Uskotko, että… unesi ovat häneltä?” Halawe kysyi.
”Tiedä sitten”, Deleva myönsi. ”Mutta me kävimme täällä Svarlen kanssa, ja joku syy sille on oltava miksei sen sekopään kummitus ole jättänyt minua rauhaan. Ehkä tämä kaikki on hopeisen nukkemestarin aikaansaannosta.”
”Tuota”, keskeytti selakhin huolestunut ääni heidät. Angien oli jo hieman edempänä. Tämä oli jäänyt kartanon pääoven eteen tuijottamaan ruusupenkkiin kaatunutta haarniskaa. ”Hopeisesta puheen ollen… taidamme olla oikeilla jäljillä.
Harmaa hahmo makasi maahan lysähtäneenä ovenpielessä. Toat harppoivat lähemmäksi nähdäkseen paremmin, ja he huomasivat pian hopeahaarniskan toverin toiselta puolelta portaikkoa. Ne olivat eittämättä joskus vartioineet etuovea ylpeinä ja kiiltävinä. Nyt ne makasivat märkinä ja hiljaisina lakastuneiden ruusujen lomassa.
“Kal-haarniskoja. Olipa yllättävää”, Deleva tokaisi, mutta hetken niitä katseltuaan hänestä tuntui kuin se ei olisi ollut koko totuus. Haarniskat, tai mitä niistä oli jäljellä, olivat kyllä hopeisia, mutta siihen yhtäläisyydet sitten loppuivatkin. Niiden panssarilevyt lähempänä orgaanisia kaaria kuin niitä selkeän mekaanisia hirvityksiä, mitä kolmikko oli tähän mennessä nähnyt. Nämä haarniskat eivät olleet rujoja sota-aseita. Nämä olivat muodoiltaan virtaviivaisempia, lähes kauniita.
“… Hal, voitko tunnustella onko niissä mitään outoa?” Kal kysyi.
“Oh, toki”, magnetismin toa nyökkäsi ja sulki silmänsä. Hän kohotti kätensä kuin ruumiita siunatakseen, vaikka todellisuudessa pureutui niiden molekyylirakenteen pienimpäänkin piirtoon.
”Näissä on paljon tuttua sen tavaran kanssa, mitä sinussa on”, hän kertoi. ”Kylmää ja vahvaa… mutta jotenkin… elävää? Vähemmän keinotekoista.”
Deleva kohotti kulmiaan. ”Mitä tarkoitat?”
”En ole varma”, Halawe myönsi. ”Se on vain tunne.”
Hailtia kumartui hänen viereensä nähdäkseen hopeisen paremmin. ”Näissä… näissä on jotakin makutamaista, eikö olekin?”
“On loogista, että makuta jättäisi jälkensä kokeisiinsa. Niin tekevät kaikki luojat”, Halawe mietti. “Ei millään pahalla Del, mutta nämä ovat paljon laadukkaampia kuin se kama, mistä sinut on parsittu.”
“Hmh. No en valinnut tätä muotoa”, plasmahenki murahti.
”Jos se piristää sinua yhtään, ehkä voimme napata yhden tällaisen ja päivittää kehosi”, selakhi heitti puolivakavissaan.
“Toivottavasti ei tarvitse. Ei huvita olla koekaniini kolmatta kertaa”, Deleva sanoi ja oli jo marssimassa portaita ylös oven suuntaan.
”Odotas”, Angien sanoi edelleen Kalin kehon viereen kyykistyneenä. Hän sai hetken vääntämisen jälkeen haarniskan kypärän – vai naamion? – irtoamaan.
”Nämä eivät sen sijaan näytä siltä, että olisivat olleet koekaniineita”, hän kertoi ja näytti kypärän sisältöä. Tai pikemminkin sen olemattomuutta. Hopeakallo oli nimittäin täysin tyhjä.
”Ehkä näissä on vain ollut samaan tapaan kuulat kuin vahkeissa… Muutenhan nämä olisivat vain haarniskoita, joita ei voi edes pukea päälleen.” Selakhi pyöritteli kypärää käsissään. Sen muoto muistutti häntä suojauksen naamiosta… samankaltaiselta, kuin mitä niillä vuosituhansia vanhoilla metallikehoilla Käden holveissa oli.
“Makutalla on keinonsa” Halawe mietti. ”Kenties niissä on ollut enkelten iilimatoja.”
Angien irvisti ja irroitti kypärästä toivoen, ettei ollut koskenut mihinkään, mistä kraata olisi joskus kulkenut.
”No se olisi ainakin uutta”, hän mutisi. ”Voitteko avata tämän? Haluan nähdä, onko sillä luurankoa.”
”Mitä uskot löytäväsi?” Delevan äänestä kuuli skeptisyyden, mutta hän auttoi yhtä kaikki.
”Jos sillä on… kuula, se olisi varmasti sisältä joko tyhjä tai umpimetallia”, selakhi mietti seuratessaan, miten Delevan vasen etusormi alkoi hohtaa kuin hitsauslaite. Toa liu’utti sormeaan haarniskaa pitkin, avaten sitä kohtisuorassa keskeltä. Yhtä kirurgisesti kuin Metorakk konsanaan…
Aukko, jonka Deleva sai aikaan ei ollut suuri. Vuosikymmeniä ovenkulmassa haurastuessaankin kal-metalli osoittautui plasmahengen voimia vastustavaksi. Kylkeen syntynyt aukko paljasti kuitenkin tarpeeksi, että Angien sai tehtyä johtopäätöksen.
”Sillä… sillä on luuranko”, selakhi sanoi ja miltei poltti näppinsä vielä tulikuumana hehkuvaan haarniskan pintaan.
”Ja niillä toisillako ei?” Halawe kysyi. He kuulivat pieniä sihahduksia, kun harvoja vesipisaroita osui kuumaan metalliin. Hopeakuori kylmeni nopeasti, ja hehku himmeni haarniskan pinnasta.
”Ei”, Angien kertoi. ”Ne ovat vain mekaanisia haarniskoja.”
Hän tunnusteli avonaisia, sateesta jäähtyneitä kylkiluita sormillaan. ”Ja nämä ovat vielä… oikeita luita. Deleva, voitko leikata tästä palasen? Näytteestä voisi selvittää kuka tämä oikein oli…”
Deleva näytti epäilevältä. ”Tarkoitatko, että… siinä oli joskus ruumis sisällä? Siksikö hänellä on luuranko?”
”Kenties”, selakhi mietti. Tuolta Delevakin luultavasti näyttäisi, jos olisi maannut vuosikymmenen mädäntyvänä jonkun kartanon pihalla.
”Ja sinusta palasten irroittaminen siitä on hyvä idea? Se ei ole haarniska, Angien, se on ruumis…”
”No, ero on kieltämättä monesti häilyvä…” selakhi kiemurteli, mutta Deleva ei näyttänyt innostuvan.
”En ala leikkelemään sitä”, plasman toa murahti. ”Jatketaan, meillä ei ole koko yötä aikaa.”
Hän seurasi hetken, miten seikkailullinen korento lensi pihamaan poikki vailla kahleita tai kuoria. Joskus hän vain toivoi, että saisi vain olla sellainen, kaukana maailman murheista.
Kartano oli kaikkea muuta kuin mitä makutan piilopaikalta saattoi odottaa. Vaikka kaikkialla olikin sellainen selkäpiitä karmiva kylmyys, joka sai jatkuvasti katsomaan olkansa yli peloissaan, mikään ei ollut näennäisesti pielessä. Aula oli avara, ja jossakin toisissa oloissa se olisi voinut olla jopa kutsuva.
Deleva työnsi raskaan puuoven kiinni ja raahasi melko vaivattomasti suuren vaatekaapin oven eteen. ”Me saamme seuraa vääjäämättä”, hän mutisi. ”Parempi tehdä niiden sisäänpääsy mahdollisimman vaikeaksi.”
”Hyvin ajateltu”, Halawe myönsi. ”Mutta turha hikoilla niin paljoa.” Hän osoitti sormellaan ovea, ja pienen ”krunts”-äänen saattelemana sen lukko ja saranat vääntyivät käyttökelvottomiksi.
”Taas show päällä”, Deleva tokaisi ja työnsi oven eteen vielä toisen hyllyn ihan vain saadakseen viimeisen sanan. Toinen toa oli jo kävellyt pidemmälle kauniiseen aulaan.
“En tiedä onko se vain edelliskerran kauhu”, Halawe muisteli. “Mutta nyt tämä muistuttaa paljon enemmän paikkaa, jossa joku voisi asua oikeasti…”
“Se vihreä valo olikin vähän liian hallitseva sisutuselementti”, Deleva naurahti.
”Te vain naureskelette”, Angien parahti. ”Anteeksi vain, mutta tämä on silti makutan koti… eikä makuta ole täysin poissa.”
Hän katsoi ympärilleen heidän astellessaan syvemmälle upeaan klassistiseen eteissaliin, mutta kaikki näytti kammottavalla tavalla tavanomaiselta.
”Makuta, joka etsi kuolemattomuutta?” hän jatkoi hiljaa. ”Ikään kuin demonit eivät olisi tarpeeksi kuolemattomia ilmankin…”
“Kuolemattomuus ja epäkuolleet toat menevät hyvin yhteen”, Deleva naurahti kuivasti. ”Noidilla on omat juttunsa joita he tutkivat, ja niitä meidän on vaikea käsittää.”
”Onneksi noitia on moneen lähtöön”, selakhi sanoi ja kaivoi laukustaan häntä silmättömänä takaisin katsovan Idenin. ”Sanoisin, että mennään vähän syvemmälle, niin katson, löydämmekö Cestainun kaikuja joille keskustella.”
Halawe oli jo edennyt yläkertaan omin päin. Pieni hammasratas leijaili toan edeltä ilmassa kuin noidu ase ampumavalmiina.
“Hei, tulkaa tänne. Täällä on… nähtävää”, hän hihkaisi.
Sali vaikutti herrasväen olohuoneelta. Sen vihreäverhoillut puusohvat olivat hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Kulmassa näkyi upea mahonkinen viinikaappi, joka näytti olevan edelleen tarjoiluvalmiina.
Mutta se, mihin toa oli kiinnittänyt huomionsa heti viinien jälkeen oli rivi tauluja, jotka koristivat takanpäällystää. Muut keskittyivät viinien sijaan suoraan tauluihin.
Neljä koristereunaiset taulut roikkuivat vieretysten. Ensimmäisen he kaikki tunnistivat – olihan se sama vahki, joka oli heidät tälle tutkimusmatkalle lähettänyt. Toisen taulun hahmo oli heille vain etäisesti tuttu, mutta valkotakkisen toan päätteleminen Niziksi sopi kuvaan.
Kolmannen taulun hahmo näytti kellankultaista kualsia kantavalta surumieliseltä toalta, jonka haarniskassa vuorottelivat harmaa ja kulta. Kukaan kolmikosta ei voinut väittää tunnistavansa, ketä maalaus esitti.
Sen sijaan viimeinen oli Delevalle liiankin tuttu. Neljännen taulun kuvassa oli hänen hyvä ystävänsä Umbra. Kuvan valottu näytti olevan ajalta ennen kuin Deleva edes tunsi häntä. Eli jostain Metru Nuin sodan ajoilta, hän päätteli. Niiltä ajoilta, kun tästä oli ylipäänsä tullut toa.
“Mitä Umbran kuva täällä tekee?” hän puki hölmistyksensä sanoiksi.
”Jaa-a”, Halawe kuittasi kädet puuskassa. ”Sinähän hänet tunsit. Kertoiko hän koskaan mitään… Tarkastajasta?”
Deleva näytti miettivän hetken ennen.
“Umbralla on kyllä jokin yhteys makutoihin… Olimme kerran Avra-Nuilla hoitelemassa erästä Kraata.”
”Kraataa?” Angien korjasi.
”Ei, olento siis kertoi nimekseen Kraa. Väitti itseään makutaksi ja osaksi Umbraa. Mitä se sitten ikinä tarkoittikaan”, Deleva kertoi. Koko kirotun saaren muisteleminen sai hänen päänsä särkemään.
”Sen perusteella mitä minä hänet tunsin…” Angien sanoi hiljaa, mielessään Ancongen kansi ja se, miten valon toan purkaus oli lähes tappanut heidät kaikki. ”… hänellä taisi olla yleensäkin vähän ongelmia.”
“Oi kuule”, Deleva hymähti synkästi. ”Tuskin olisin tällä reissulla ilman Umbran ongelmia. Lähdimme Avra-Nuilta Bio-Klaaniin Nurukanin kanssa kuukausia sitten. Toisaalta sen jälkeen menimme Metru Nuille kohtaamaan Nurukanin ongelmia… sääli, etteivät he ole täällä nyt selvittämässä minun ongelmiani.”
”No, toivottavasti me olemme tarpeeksi”, Halawe mietti kierrellessään huonetta ympäri. Mirukasvo oli käynyt läpi lipastoja kuin mikäkin varas, paikantaen kaikkea pöytähopeista vanhoihin akryyliväreihin.
”Onko teistäkin hieman outoa, että… makutalla olisi takka ja viinivarasto?” hän kysyi. ”Ne ovat kuitenkin… jotain myrkkyä haarniskan sisällä.”
Selakhi nyökkäsi. ”Kuulostaa kieltämättä melko arkipäiväiseltä pimeyden enkeleille.”
“Ehkä täällä on joku muu sisustanut sitten Tarkastajan päivien”, kakamakasvo mietti.
Halawe oli keskittynyt tutkimaan makutan viinivarastoja. Ilmeisesti makutan juomamakua hallitsi Legendojen kaupungin puna, sini ja keltaviini, joita oli vuosisatojen ajalta. Kristallisaarten tuotantoa ei ollut kuin pari pulloa, mutta ne olivat vieläkin vanhempaa satoa. Alahyllyltä löytyi yhtä tiettyä punaviiniä ties miten monta pulloa.
”Nämä ovat yllättävän halpaa tavaraa”, Halawe hihkaisi. ”En olisi uskonut makutan olevan laatikkoviinien ystävä.”
”Tämä näyttää asuinhuoneelta”, Angien hihkaisi sivuovelta. ”Tai… toimistolta?”
Hänen tietääkseen makutat eivät yleensä tarvinneet sänkyjä, mutta sellainenkin isosta puuhuoneesta löytyi. Tavarat olivat yllättävän hyvässä järjestyksessä – työpöytä oli siisti, kirjahylly huoliteltu ja sänky pedattu. Jos aiemmat huoneet olivat olleet tavanomaisia, tämä oli suorastaan arkinen.
“Tämä muistuttaa ihan Xenin huonetta, jos se olisi siivottu tämän vuosikymmenen puolella”, Deleva naurahti.
Tilan tavallisuudesta rohkaistuneena Angien uskalsi mennä tutkimaan sitä tarkemmin. Kulmassa oli naulakko, mutta siinä ei roikkunut mitään. Suuresta mahonkikaapista sen sijaan löytyi kokoelma takkeja ja kevyitä arkihaarniskoita, jotka eivät juuri huutaneet hänelle makutaa.
”Tuota, käyttiköhän Tarkastaja korkokenkiä?” Angien kysyi. ”Koska jos ei, niin… joku joka täällä asui, käytti. Ja ihan tyylikkäitä vielä!”
Halawe seurasi selakhia ja painoi kirjoituspöydällä olevan näytön uteliaisuuttaan päälle. Se näytti olevan jätetty siihen kuin tarkoituksella. Ruutu oli samanlaista teknologiaa kuin Mustan Käden tukikohdassa: ei uusinta uutta, mutta tarpeeksi lähelle ollakseen helppo käyttää.
Angien asetteli takaisin hyllyyn sieltä kaappaamansa kopion Tri. Delekin teoksesta Aivot yllätyttyään sen sisältämien teesien ajantasaisuudesta kirjan niteiden muinaisuudesta huolimatta. Kirjahyllyn sisältö viittasi muutenkin lähinnä biologiaan. Tämä ei ollut täysin yllättävää huomioiden, mitä kartanossa oltiin luotu.
“Hei. Tämä laite toimii. Tulkaa katsomaan, josko tästä olisi apua”, Halawe viittilöi muille. Sen edellinen käyttäjä oli jättänyt levyn sisään, sillä tutkijoiden ei tarvinnut tehdä mitään saadakseen nauhan pyörimään. Huoneen omistaja oli selvästi jättänyt sen löydettäväksi.
Kameralta kesti hetki tarkentua naisen sinisiin kasvoihin. Tämän käsi peitti vielä puolet ruudusta säätäessään näyttöpäätteen yläpuolelle sijoitettua tallennuslaitetta. Tallenteen toa istui ilmiselvästi sillä samalla tuolilla, joka nyt natisi päätettä käyttävän magnetismin toan alla. Kaikki kolme kyllä tunnistivat Nizin ulkonäöltään, ja muistivat mitä Xen ja Nurukan olivat hänestä haikeina kertoneet, mutta siihen heidän tietämyksensä sitten rajoittuikin. Ainakin se selitti kaikki ne kovin tavalliset asiat, mitä makutan kartanosta lötyi, Angien mietti.
Naisen jalon Rurun takaa loistavista keltaisista silmistä paistoi murhe ja väsymys. Valkoista takkia harteillaan kohennettuaan Niz huokaisi syvään ja lukitsi katseensa tiiviisti kameraan.
”Minä en ole yleensä kovin hyvä puhumaan”, hän aloitti ja vilkaisi melkein välittömästi alaspäin kuin muistiinpanoihinsa, mutta nosti katseensa pian takaisin kohti kameraa. ”Mutta minusta tuntuu, että menetän järkeni jos en edes yritä.”
Niz vilkaisi taas papereitaan, mutta jätti ne taas nopeasti huomioimatta. Lopulta toa vain päätti laskea molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja nojata käsiinsä.
”Xen, jos olet tullut tänne itse tai lähettänyt jonkun muun etsimään Tarkastajaa… olen hirvittävän pahoillani. Koko tämä typerä suunnitelma… kaikki tämä ympärilläni… minä rukoilin, ettei sen koskaan tarvitsisi olla sinun murheesi. Mutta päätellen siitä, että olet täällä nyt… tai missä sitten ikinä katsotkaan tätä, jokin on varmasti mennyt pieleen. Ja minä toivon hartaasti, että sinä olet kunnossa.”
”Olisipa ollut kätevää, jos tyttö olisi tullut itse paikalle”, Angien kuiskasi.
Murhe Nizin äänessä välittyi selvästi tallenteenkin välityksellä. Hänen katseensa harhaili välillä reilusti ohi kamerasta, mikä oli outoa, koska tallennetta tuijottava kolmikko näki selvästi, ettei tietokoneen ympärillä ollut muuta kuin tyhjää seinää. Vaikka he eivät täysin ymmärtäneet naisen sanoja, niiden sävy täytti heidän sydämensä huolella.
”Minun piti lähettää sinulle viesti. Pyytää anteeksi sitä, että lähdin. Ja sitten, aikaa kului, ja sitten minun pitikin jo lähettää sinulle viesti, että minä jäin… Ja nyt siitäkin tuntuu olevan niin pitkä aika, enkä enää tiedä mitä sanoisin. Eivät sanat enää poista sitä, että minä hylkäsin teidät.”
Nizin masentunut katse säilyi kuitenkin tällä kertaa kamerassa ja videon katsojissa. Veden toa piti tauon puheessaan kuin anteeksipyyntönä niille, joille viesti oli tarkoitettu. Jokin Nizin vakavuudessa sai asian tuntumaan paljon mittavammalta. Kuin hän olisi pahoitellut hylänneensä koko maailman, eikä vain läheisiään.
”Mutta se ei ole se syy miksi sinä tai… te tätä katsotte”, hän myönsi. ”Minä oletan, että olette täällä etsimässä vastauksia. Ellette sitten ole maailman onnekkain ryhmä ryöstelijöitä, jotka jotenkin pääsivät ohi porteista, joista asiattomien ei kuuluisi…”
Oli mahdotonta sanoa, paistoiko Nizin äänestä oikea syyllistävyys vaiko sarkasmi. Hän kuitenkin otti viimein hieman rennomman asennon ja antoi käsiensäkin valahtaa jonnekin kameran alapuolelle.
”Valitettava totuushan on, että mekään emme tiedä kaikkea. Mutta me tiedämme, että se mitä Mustassa Kädessä tapahtui on tapahtunut ennenkin. Ei tietenkään täsmälleen samalla tavalla, mutta isot linjat ovat… hälyttäviä. Ficus on löytänyt jotain todella, todella vanhaa. Puhumme sellaisesta historiasta, jonka muistaminen tuottaa vaikeuksia Tarkastajallekin.”
Deleva muisti kyllä Kal-haarniskojen metallin ikiaikaisuuden. Hän hädin tuskin ymmärsi, miten muinaisista palasista hänen koko kehonsa oli kyhätty.
”Olemme koonneet kaiken tälle levykkeelle. Sen pitäisi sisältää kaikkein tärkeimmät johtolangat. Curuvar kolmannen tekstit, Taras-Silin piiritys ja tuho, kaikuluotauskartat kaikista niistä tunneleista, jotka johtavat poispäin Metru Nuista… ne ovat kaikki tässä. Lisäsin jopa…” Niz keskeytti ja kumartui nostamaan jotain pöydän alta. ”… omat muistinpanoni”, hän lopulta sanoi ja heilutteli paksuhkoa paperipinoa kameran edessä.
”Meillä on melko hyvä kuva siitä, mitä Ficus on tekemässä. Meillä vain on… vaikeuksia ymmärtää miksi. Ehkä minä olen väärässä ja tämä kaikki on vain menneisyyttä. Ehkä te olette täällä vain tutkimassa palasta historiaa, joka on jo miltei painunut unholaan… mutta ehkä asiat ovat, kuten pelkään ja te taistelette edelleen. Ja siinä tapauksessa minä toivon, että te ymmärtäisitte meitä paremmin.”
Puhuja laski paperinsa jonnekin kameran katseen ulkopuolelle, ja tiedekapteenin viimeinen viesti pimeni pieneksi hetkeksi. Jonkinlainen häiriö oli selvästi katkonut Nizin yhteydet. Kuvan palattua toa oli kääntynyt selin kameraan ja puhui mikrofonistaan ohi jollekulle huoneen oven suulla. Luiset, valkoharmaat jalat talsivat hetken kuluttua pois toan huoneesta, ja rurukasvon tuimaksi muuttunut katse nauliintui takaisin kameraan.
”Xen… Ficuksesta on tullut jotain hirveää. Hän on vanha. Ja minä tarkoitan sitä. Hän on tehnyt tätä pitkään. Rakentanut koneistoaan kaikessa hiljaisuudessa meidän katseiltamme piilossa. Minä… pelkään häntä. Enkä ole enää varma tunsinko häntä oikeasti koskaan. Hänen sokea kuningattarensa on kuiskinut hänelle ties kuinka pitkään. He tahtovat tehdä jotain kammottavaa…”
Toa hieraisi kasvojaan väsymyksestä. Hänen silmänsä näyttivät hädin tuskin pysyvän enää avoinna. Katkoksen aikana oli mahdollisesti kulunut paljon enemmän aikaa kuin ensivilkauksella oli näyttänyt.
”Minä en tahtonut sinua maailmaan, joka uhkaisi päättyä näin, rakas. Isäsi vielä vähemmän. Jos hän on vielä siellä… pyydä anteeksi puolestani. Sillä vaikka minä vielä palaisin… en voi enää koskaan katsoa häntä silmiin. Hänelle en koskaan voisi itse myöntää, että rakastin Ficusta enemmän…”
Niz huokaisi. Hänen kätensä oli taas kurottunut puoliksi kameran päälle valmiina sulkemaan sen.
”… ja vihaan itseäni sen vuoksi. Hyvästi, rakas Xen. Ja anna minulle anteeksi se, kuinka huono äiti sinulle olin.”
Surusta värähtelevät kasvot katosivat, ennen kuin kanohille valuvat kyyneleet ehtivät kunnolla rekisteröityä tallennetta tuijottavaan kolmikkoon. Vallitsi hetken hiljaisuus. Heillä oli sellainen olo, että he olivat olleet ehdottoman väärät henkilöt kuulemaan tiedekapteenin tunnustukset.
Olivat he oikeat henkilöt tai eivät, sellaisen avautumisen jälkeen oli vaikea löytää paljoa sanottavaa.
”Hän siis pakeni tänne kaiken sen jälkeen”, Angien sanoi hiljaa ja otti levykkeen laukkunsa suojiin. ”Xenin pitää nähdä tämä.”
“Hm. Ainakin selittää, kuka täällä on makutan jälkeen asunut”, Deleva mutisi.
”Tämä… tämä taitaa olla paljon meitä suurempaa”, salskean oli pakko todeta lopulta. Heillä oli vain hämärä käsitys siitä, mitä Puhdistaja puuhasi, mutta… puhtaasti veden toan kasvoilla valvonut pelko oli kertonut kaiken tärkeän.
”Ne nimet, mitä hän mainitsi”, Halawe pohti. ”Curuvar ja Taras-Sil. Sanovatko ne sinulle mitään, Ang?”
”Taras-Sil? Sokean Jumalattaren kuolema? Eikö tämä ole täkäläisille yleissivistystä?” Angien kysyi ja katsoi toa-veljiä aidosti hämmentyneenä.
”Hei, voin opetella taruntietoa kun sitten joskus eläköidyn”, Halawe puolustautui.
Se kirvoitti hymyn hailtian kasvoilta. ”Sen kun näkisi! Mutta siis… Taras-Sil oli Qwiennen – Sokean Jumalattaren – temppeleistä suurin, ja myös se… se, minne hän hautautui käärmeiden murskatessa Curuvar Ensimmäisen ja muut opetuslapsista. Minun on vaikea käsittää, miksi se liittyisi… no, tähän kaikkeen.”
”Ne kuulat ainakin mainittiin todella vanhoiksi”, Deleva mietti. ”Samoin haarniskat. Olemme vain uusin kierros sairaassa pelissä, joka on pyörinyt läpi ajan.”
”Seis”, Halawe sähähti hiljaa ja nosti kätensä. ”Kuuletteko?”
He sähköistyivät välittömästi. ”Mitä?” Angien kysyi.
”Puhetta”, tumma toa kuiskasi. ”Ehkä ulkoa.”
“Nyt ne metsästäjät ovat siis täällä. Ovi tuskin pidättelee niitä kauhean pitkään”, Deleva mietti. Konetoa lähestulkoon kuuli kellon, joka mittasi aikaa vääjäämättömään kohtaamiseen murhaajajoukon kanssa.
”Tuota… pystyttekö hoitelemaan ne?” Angien kysyi. ”Ettekö te nyt ole niitä kuuluisia toa-sankareita.”
“Emme vielä tiedä koplan määrää tai miten he ovat varustautuneet”, Deleva tokaisi. “Aft-Amanassa hoitelimme parin toan kanssa sen tiimisi.” Ilmanautin palavan lihan haju syöksyi muistona plasmahengen mielessä esiin.
”Vaihtaisin sinut Spesialistiin koska vain”, selakhi pyöräytti silmiään.
“Ainakin se oli hyvä katoamistempuissa”, Deleva tokaisi.
”Olisi kätevä taito juuri nyt”, Angien sanoi surkeana.
Kaksikon sanaillessa Halawe oli palannut aiempaan huoneeseen. Hän raotti varovaisesti yläikkunan verhoja. ”Hei”, hän yritti kiinnittää tovereidensa huomiota. ”Näen ne.”
Yläkerran ikkunasta joukkio näki, miten joukko raskaasti aseistettuja metsästäjiä liikkui pihalla sotilaallisen koordinoidusti asentamassa räjähteitä. Iso steltinpeikko – Moukari, Halawe osasi sanoa – haukkui käskyjä. Tähdet olivat olleet peikon syntyhetkinä suotuisat, sillä hänet oli siunattu sekä suurella voimalla että terävällä älyllä.
“Ai nämä ovat tuttujasi?” Deleva mietti. “Kai tiedät jotain näiden tyyppien heikkouksia? Siis muitakin kuin ilmiselvä tuli ja se, että kaikessa on metallia.”
“No en minä nyt ihan kaikkia metsästäjiä sentään tunne, höntti. Ei meillä ole mitään yleistä jäsenluetteloa missä luetellaan kaikkien voimat ja heikkoudet. Osaan kyllä olen törmännyt Odinan kapakoissa.”
Angienkin uskaltautui vilkaisemaan ikkunan kulmasta. Odinalaiset eivät tosiaankaan näyttäneet vielä nähneen heitä.
”Voi ei, tuo yksi taitaa olla Ruinaaja”, Angien kuiskasi. ”Tuo, joka asentaa räjähteitä.”
“Ruinaaja? Ette ole tosissanne. Nämä koodinimet ovat toistaan tyhmempiä”, Deleva mietti ääneen.
Halawen voimillaan salpaaman oven ääressä hääri toinenkin tummanpuhuva vortixx. Tämä keskusteli hiljaa Ruinaajan kanssa räjähteitä asentaessaan.
“Ah. Tuo sen toveri on Rienaaja. Älkää antako nimien hämätä”, Halawe tokaisi. “Lisäksi tuo yksi krickit taitaa olla legendaarinen Skalpelli. Tämä kokoonpano on ihan eri luokkaa kuin Aft-Amanassa”, Halawe kiristeli hampaitaan.
“Tuo nelikäsi puolestaan on Kuolonruoska. Muistaakseni näimme sen jo Meksi-Korossa. Tuo, joka kantaa tuolla kauempana… kokonaista tykkiä. Tyyppi voitti minut aina kädenväännössä”, Hammasratas vain jatkoi. Punamusta akshikromidi toimi lisälihaksina Inozyan jo valmiiksi treenatulle tiimille. Tämän singatuuriruoska roikkui tämän vyöllä hehkuen hailakan punaisena.
”En pidä tästä”, Deleva sanoi hiljaa sivussa ikkunasta. ”Meidän pitäisi mennä.”
”Meidän ei olisi pitänyt tulla tänne”, selakhi huokaisi. ”Olisi pitänyt tietää, että Varjottu ei jättäisi meitä rauhaan…”
”No aina voi siitä huolimatta yrittää”, Deleva mutisi ja vilkuili varovaisesti ulos.
”Mutta se on Varjottu!” Odinan neito jatkoi. ”Hänellä on silmänsä kaikkialla… ei maailmassa ole ainuttakaan paikkaa, mistä hän ei löytäisi meitä lopulta! Ihan sama, vaikka pakoilisimme vuosia, hän onnistuu aina lopulta…”
Halawe nyökkäili hiljaa, mutta keskittyi mieluummin tilanteeseen. Deleva sen sijaan ei aikonut kuunnella tappiomielialaa hetkeäkään pidempään.
”Entä sitten?” hän parahti niin kovaa, että he pelkäsivät metsästäjien huomaavan heidät. ”Hittoako sillä on väliä, saako se luihu teidät kiinni joskus tulevaisuudessa. Mitä aiot tehdä ennen sitä? Synkistellä kurjaa kohtaloa vai tehdä jotakin sille?”
Se hiljensi hailtian.
”Tuota, kokeile taas naamiotasi”, Halawe ehdotti varovaisesti. ”Selvitä suunta ja me ostamme sillä välin vähän aikaa.”
Kumpikin toista vilkaisi selakhia. Nainen nosti katseensa ja nyökkäsi lopulta.
”Hyvä on, voin yrittää”, tämä myöntyi. Vaikka ajatus tiedottomana lattialla lojumisesta ei kyllä tuntunut kovin rohkaisevalta, kun parin kymmenen metrin päässä väijyi Varjotun murhajoukko.
”Pitäkääkin minut elossa”, hän sanoi hiljaa ja kaivoi Idenin esiin.
”Älä huoli, rakas!” Halawe virnisti ja katsoi taas metsästäjiä verhon raosta. Angien puolestaan veti syvään henkeä, painoi sen kasvoilleen ja tunsi, miten kylmä kanohi imi hänen sielunsa jälleen kerran Tuonelan syvyyksiin.
Toa-pari vilkaisi toisiaan ja nousivat samaan aikaan ikkunaan. Se suli kappaleiksi, kun Delevan loihtima liekkiryöppy syöksyi sen läpi alas pihamaalle. Metsästäjä huusivat ja maastoutuivat oven edestä.
Kosteus sammutti liekit nopeasti, mutta Varjotun verikoirat eivät nostaneet päitään kovin korkealle. Sen sijaan peikkosotilaan käskyjen karjuminen kuului selvästi tuulenkin yli.
“Hei peikonrumilus!” huusi Halawe, joka ilmestyi veljensä viereen hammasratas vinhasti ympärillään pyörien. ”Lähettikö kummisetä tänne Shrekan vai Krekan? Olette kaikki ihan samanlaisia paukapäitä!”
“Shrekka sentään on lähes kosmista kauhua kun sinä olet vain valkea möykky!” Deleva tuki toveriaan, vaikkei edes tiennyt mikä on Shrekka.
Kaksikko sai vastalaukaukset itseään kohti kirjaimellisina, kun metsästäjät rei’ittivät ikkunan plasmasarjalla.
”Ziellä ze luopio huutelee!” Skalpelli osoitteli yläikkunaa. Hänen yönäkökiikariensa punainen valo erottui pimeässä kiiluvana silmäparina. Krickit jäi tuijottamaan ikkunaa niin paikallaan, että hänen saattoi luulla vaanivan jotakin.
”Hah, tulisi tänne alas taistelemaan!” Inozyan mahtava ääni pauhasi. ”Mutta Hammasratas taitaakin olla pelkuri!”
“Ai pelkuri vai? Minä olen sentään maineikkaan Toa-soturi Svarlen surmaaja”, Hal huusi vastaukseksi yläkerrasta.
“Itsehän murskasin sodassa Valotun Lhekon! Edes kaksoisauringot eivät suojelleet häntä moukareiltani!” Inozya nosti moukarimaiset kätensä ilmaan ja astui uhmakkaasti avoimelle.
”Joo siis meidän pomo syö toia aamupalaksi!” Rienaaja toimi Moukarin taustakuorona.
”Ja makutoita välipalaksi!” Ruinaaja pisti paremmaksi.
Peikkojohtaja näytti sanovan jotakin hiljaa alaisilleen vaimentaakseen heidät takaisin työn touhuun. Taempana Kuolonruoska käänteli pientä ovelle koottua suorasuuntaustykkiä ikkunaa kohti.
”Ne aina sanoivat, että olet tarpeeksi nopea torjumaan luoteja”, Moukari huusi ja taputti tykin piippua. ”Olen aina halunnut nähdä, osaatko todella.”
Toa-pari katsoi tykkiä ja sitten toisiaan. Mörssäri näytti tarpeeksi järeältä räjäyttääkseen koko kakkoskerroksen ikkunat parin metrin säteeltä. Angien oli vieläkin tiedottomana heidän takanaan, mikä asetti tämänkin vaaravyöhykkeelle.
”Anna tulla vain!” Halawe hihkui. ”Tuon pitäisi olla pikku juttuja niihin tykistökeskityksiin verrattuna, mitä pysäytin Metru-!”
Lause katkesi, kun kanuuna lauloi, ja Halawe ehti juuri nousta ikkunaan heittääkseen tykinkranaatin kauas yläilmoihin. Hän oli näkyvillä vain pienen hetken, mutta se riitti – sillä krickitin kasvoilla oleva hyönteisnaamio välähti.
Se oli yksi kammottavimpia tunteita, mitä toa saattoi kokea. Oli kuin Felnas olisi sammuttanut osan sielusta. Kadottanut sen palasen, joka oli aina yhteydessä kaikkeen ympäröivään.
Magnetismin toa syöksyi alas henkeään haukkoen niin nopeasti kuin pystyi. Hän kuuli, miten metsästäjät latasivat jo uutta ammusta. Felnasin vaikutus tuntui hiljalleen hiipuvan, kun hän ei enää ollut sen käyttäjän näkökentässä, mutta kyllä se silti vielä kirpaisi.
”Meidän pitää mennä”, Deleva vilkuili vuoroin ulos ja vuoroin tovereitaan. ”Vaikka minä kestäisin tuon mörssärin laukauksen, te ette.”
Selakhi oli edelleen tiedottomana. Halawe kirosi huolimattomuuttaan ja päätti siirtyä isoihin aseisiin.
”Onko totta, että teidän peikkojen taipumus unohtaa painovoima antaa teille lentotaidon?” hän huusi niin kovaa kuin pystyi. ”Olen aina miettinyt! Oletteko tosiaan niin tyhmiä, että jos unohdatte painovoiman, kohoatte taivaalle?”
He kuulivat ulkoa, kuinka jotakin putosi maahan.
Sitten peikko alkoi jylistä.
”Mitä helvettiä sinä juuri sanoit, sinä rahinpenikka? Valmistuin luokkani parhaana Odinan sota-akatemiasta ja olen ollut mukana useissa salaisissa iskuissa Nascostoa vastaan, ja minulla on yli 300 varmistettua tappoa. Minut on koulutettu brakas-sodankäynnistä ja olen koko Varjotun legioonan paras tarkka-ampuja! Et ole mitään muuta kuin vain uusi kohde. Tuhoan sinut tarkkuudella, jota ei ole nähty koko sakaroilla, olen helvetti tosissani! Luuletko että selviät tästä? Mieti uudestaan, kusipää. Tälläkin hetkellä salainen odinalainen vakoojaverkosto ympäri Kristallisaaria jäljittää sinua, joten parempi valmistautua myrskyyn, mato! Myrskyyn, joka romuttaa koko säälittävän asian jota kutsut elämäksesi. Olet ihan helvetin kuollut, äpärä. Voin olla missä tahansa, milloin vain ja voin tappaa sinut yli yhdeksälläsadalla eri tavalla, ja se on vain paljailla käsilläni. En ole ainoastaan täydellisesti koulutettu kaikissa taistelulajeissa, minulla on käytössäni koko Odinan arsenaali ja käytän sitä sen täydessä skaalassa poistaakseni sinut tästä surkeasta maailmasta, senkin säälittävä rotta. Jos olisit tajunnut, minkä epäpyhän koston hyökyaallon pikku loikkauksesi aiheuttaisi, olisit ehkä pysynyt Varjotun puolella! Mutta et voinut tajuta, ja nyt saat maksaa siitä hintaa, sinä jumalan hylkäämä idiootti. Hukutan sinut raivooni. Olet ihan helvetin kuollut, penska.”
Toat eivät kuunnelleet saarnaa loppuun vaan olivat kadonneet syvemmälle kartanon uumeniin suurinpiirtein sanan ”brakas-sodankäynti” kohdalla. Halawen kolauksen kokenut ylpeys toipui pikku hiljaa. Hän kantoi edelleen manan majoilla olevaa selakhia, kun taas Deleva toimi päättäväisenä johtajana, vaikka hänellä ei ollut muita enempää käsitystä sitä, minne heidän pitäisi labyrinttimaisessa kartanossa suunnistaa.
”Hiivatti kun menimme helppoon sen Felnasin kanssa”, hän kirosi. ”Tämä sakki onkin varautunut toa-taisteluun. Hitto, miksi tuollainen kanohi on keksitty.”
“Juuri meidänlaisiamme varten”, Halawe tokaisi ei niin pirteänä. ”Ehkä saamme ne eksytettyä tähän kirottuun taloon.”
”Hyvä jos emme eksytä itseäämme”, Deleva vastasi. ”Toivottavasti Angien saa edes jotain suuntia.”
Tällä kertaa tuonpuoleisen horisontissa avautui aavekaupunki.
Se ei ollut mikä tahansa kaupunki, vaan kaupunki salskean kansan muistoista ja raunioista. Kristallitornit kohosivat häilyvinä kuvajaisina valkeiden kattojen lomasta. Temppelit ja linnoitukset kohosivat kauniina kuin liekit, hädin tuskin todellisina. Eetterin aallot saivat koko kaupungin häilymään kuin kangastuksen.
Hänen välittömässä läheisyydessään oli edelleen vain synkkä tyhjyys, mutta nyt tämä tyhjyys oli täynnä ääniä. Kuiskauksia, kylmiä väreitä. Kuvajaisia ja kappaleita kuolleista. Minne hyvänsä hän katsoikin, sitä enemmän hän näki heikkoja hahmoja ja kuuli heiveröisiä huokauksia. Ne olivat vain hentoja kynttilänliekkejä tuulessa, joille pelkkä tulessa pysyminen näytti olevan ylitsepääsemättömän rasittava haastee.
Osaa äänistä hän ei ymmärtänyt. Kuiske oli hänen kansansa kieltä sen kaikilla eri puheenparsilla. Yläselakhia, etelänselakhia, Misecasin murretta. Kuoron laulajat olivat välähdyksiä kauniista kasvoista kaikilta ajoilta, mutta millään niistä ei ollut voimaa jäädä siihen Angienin kanssa. Joku vanhempien aikojen hailtia olisi ehkä jäänyt siihen kuuntelemaan kuolleita oppiakseen niiden salaisuuksia, mutta Odinan tyttärellä oli tarpeeksi suuri työ pelkästään tilanteensa sisäistämisessä.
Oliko täällä todella kaikkien salskeiden sielut? Tämäkö oli se kirottu lahja, jonka Cestainu oli hänen kansalleen antanut?
Selakhi sukelsi läpi sielujen virran. Oli vain jatkuva joki kesken lentonsa katkottuja kaikilta ajoilta. Vaikka harva itki, kaiho oli käsin kosketeltava. Angienkin tunsi sen haikeuden ja surun sydämessään, vaikka hän oli aina yrittänyt pitää etäisyyttä itsensä ja kaltaistensa kohtalon välillä.
”Te… te olette kaikki kuolleita”, tuonelan tutkija sanoi enimmäkseen itselleen. Vaikka hän tiesi, että hänen kansansa oli keskustellut kaatuneiden kuvajaisten kanssa niin kauan kuin Kuolleiden Makuta oli heidän keskuudessaan vaeltanut, oli kokemus silti epätodellinen. Näin jälkikäteen tuntui siltä, että kenties niihin Jumalattaren opetuksiin olisi pitänyt keskittyä hieman tarkemmin.
Tämäkö oli ollut Qwiennen viisauden lähde? Näinkö Sokea Jumalatar oli nähnyt totuuden? Kysymällä kuolleilta?
Keskity, Angien, hän parahti itselleen. Etsi Cestainu. Kello käy.
Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Vailla parempaakaan ideaa hän päätti vain esittää kysymyksensä ääneen, ja toivoa, että ehkä kuolleet tarttuisivat siihen.
”Mistä löydän makutan? Mistä löydän Kuolemattoman?” hän kysyi kuiskeelta.
Mutta kuoro ei vastannut hänelle. Hänestä tuntui vain yhdeltä vainajalta muiden joukossa, kysymässä samoja katkeria kysymyksiä kuin kaikki muutkin.
”Mitä etsit, papitar?” Angien kuuli vaimean äänen selkänsä takana, mutta tällä kertaa hän ei uskaltanut kääntyä. Ei, koska pelkäsi sen kadottavan puhujan.
”En minä oikeastaan ole…” hän aloitti, mutta päätti, ettei se ole tärkeää juuri nyt. ”Etsin Tuonelan herraa”, sokeakasvo lopulta sanoi. ”Osaatko auttaa minua?”
”Hän istuu valtaistuimellaan”, ääni kertoi. Se oli hieman selvempi kuin aiemmin – haikea ja matala, mutta siitä saattoi kuulla ripauksen innostusta. ”Mutta saavut liian myöhään, papitar, sillä hänet on jo puhdistettu.”
”Puhdistettu?” selakhi kysyi. ”Jopa täältä?” Selakhi tunsi kylmän virran kiertävän häntä kuin astraalikäärme.
”Hänestä on täällä vain sirpaleita, kuten meistäkin”, sointuvat sanat kertoivat. ”Kuolemattoman kappaleet katselevat kaupunkinsa keskeltä.”
”Ja kaupunki… vastaa valtaistuinsalia?” selakhi kysyi.
Ja kun Angien katsoi kaupunkiin, tuli tutkija tietoiseksi siellä asuvasta tyhjyydestä. Tuonpuoleisen tarkastajan, enkelinkappaleen. Ja vaikka se oli vain kappale makutaa, se sai hänen verensä jäätymään yhtä kaikki.
Tyhjyys oli selakheille kovin tuttu tunne. Nekin, jotka eivät olleet eläneet kauniin keisarikunnan aikaa tiesivät kyllä tarinan sen kaatumisesta. Kertomuksen siitä, miten epäpyhän oikeuden varjo oli pimentänyt Selakhian ja satanut sinne rangaistusta sen hallitsijan ylitsevuotaneen ylpeyden vuoksi. Miten Harventaja oli kiitänyt läpi Tähtien kaupungin ja kaatanut sen safiiritornit mustalla helmallaan. Miten Sotaherran katse oli hukuttanut horisontin vereen. Miten Käskynhaltija oli vuodattanut taivaallisen vihan maljan heidän kansansa päälle ja hajottanut sen tuuleen rikoksiensa vuoksi. Eikä Tarkastaja ollut nostanut sormeakaan auttaakseen lapsiaan.
Pimeänpelko oli sinä päivänä istutettu jokaisen salskean sydämeen. Pelko ja katkeruus siitä, ettei edes Selakhian suojelusenkeli ollut välittänyt.
Ja nyt hän tiesi Cestainu Kuolemattoman sirpaleiden lepäävät siellä kaupungin keskellä, valtaistuinsalinsa alla, kaatuneena lopulta itsekin.
Nainen kiskoi Idenin kasvoiltaan, ja hänet riuhtaistiin punaisena välähdyksenä takaisin maalliseen maailmaan.
Hänen sydämensä pamppaili ylikierroksilla, kun hänen materiaalinen kehonsa alkoi jälleen hengittää. Angien kiskoi naamion kasvoiltaan niin pian kuin suinkin pystyi… ja melkein pudotti sen, sillä tajusi keikkuvansa Halawen käsissä.
”Ette kai te tehneet jotakin typerää?” hän parahti herätessään parivaljakon pikasiirtymän keskeltä.
”Tuo suututti sen peikon oikein kunnolla”, Deleva vastasi. He kuulivat, miten valtava räjähdys räjäytti kartanon etuoven puusilpuksi. Se sai kirjoja putoilemaan hyllyiltä ja kattokruunut heilumaan uhkaavasti.
”Oletko kunnossa?” Halawe kysyi sivuuttaen mahdolliset oman virheensä. He pysähtyivät pienen pieneksi hetkeksi laskeakseen selakhin omille jaloilleen, jotka tuntuivat vielä hieman hatarilta tuonelanvierailun jäljiltä.
”Hänen pitäisi olla valtaistuinsalissa”, Angien kertoi ja katseli hetken ympärilleen. ”Tuossa suunnassa…” hän osoitti yhtä isommista aulan ovista enemmän intuitiosta kuin oikeasta ymmärryksestä.
”Se siis toimi. En ollut optimistinen”, Deleva kohotti kulmiaan. ”Tarkastaja siis tosiaan on… vielä täällä?”
”Jokin osa ainakin”, hailtia vastasi. ”Mennään, en halua jäädä peikonruoaksi.”
Kartano tuntui äkkiä kovin paljon ahdistavammalta. He yrittivät liikkua niin hiljaa kuin pystyivät, mutta etenkin Delevalle se oli helpommin sanottu kuin tehty. Minkä he epäonnistuivat hiiviskelyssä Halawe yritti kompensoida jumittamalla jokaisen rautalukon ja ovensaranan, jonka he jättivät taakseen. Tasaisin väliajoin kaikuvat pamahdukset kertoivat heidän takaa-ajajien hankkiutuneen jälleen yhdestä ovesta eroon.
“Hitto soikoon”, Deleva murahti hiljaa. ”Vaikka tämä labyrintti onkin, meitä ei ole siunattu ajalla tämän kanssa.”
”Ne epäilemättä jäljittävät meitä ties millä. Olen itsekin käyttänyt joskus sellaista lämpöjäljet paljastavaa visiiriä, mikä yhdellä niistä on”, Halawe kertoi.
”Jos pääsisin niitä lähelle, voisin varmaan vain murskata sen pirun Felnasin Skalpellin naamalta”, Deleva mietti. ”Mutta kun niillä on melkoinen kasa tulivoimaa… eikä sitä voi neutraloida plasmalla kaukaa niin kauan kuin niillä on se hiton naamio. Olisi pitänyt käristää se Kuolonruoska silloin Meksi-Korossa kun oli mahdollisuus.”
”He kyllä tiesivät, että päätyisivät minua vastaan”, Halawe vastasi hiljaa. ”Ovat valmistautuneet sen mukaisesti. Varjottu tuntee minut aivan liian hyvin.”
”Jos emme olisi täällä etsimässä vastauksia, voisin vain polttaa tämän hiivatin ladon niiden päälle”, Deleva jatkoi. ”Mutta siitä ei ole kauheasti hyötyä, kun te ette ole yhtä tuhoutumattomia kuin minä.”
”Vältetään kartanon romauttamista, jooko?” Angien vastasi hiljaa pari harppausta toia edeltä. Hän toivoi, ettei ollut hukannut valtaistuinsalin suuntaa… miten pirussa yksi kartano saattoi olla niin iso? Ei se ollut ulkoa niin valtavalta tuntunut.
Huone, johon he hiipivät, näytti jonkinlaiselta merilaboratoriolta. Valtavista akvaarioista päätellen merenelävien tutkimus näytti olleen eräitä kartanon herran mielenkiinnonkohteita. Tilanteen vakavuuteen sopivasti kaikki tankeissa ollut oli kuollut jo aikaa sitten.
”Ai kuolema ja kalat olivat Tarkastajan juttu?” Halawe mietti hiljaa. ”… nyt kun mietin selakheita, niin tässähän on järkeä.”
Angien vastasi huokauksella. ”No näköjään hän ei ollut yhtään parempi akvaariokalojen kanssa kuin mitä oli meille”, hän mutisi. Kaikenkirjavat merenelävät särjistä barrakudoihin kelluivat vatsat ylöspäin akvaariotankeissaan isäntänsä unohtamina.
“Niin paljon kuolleita kaloja. Sääli, etteivät ne päässeet mereen vapaiksi”, Deleva mietti hiljaa. Miksi hän edes välitti? Ne ovat vain jotain hiton kaloja.
“Ehkä jotkut pääsivätkin”, Halawe huomautti ja osoitti valtavaa hajonnutta tankkia. ”Kenties tuolta luikerteli jokin pakoon.”
“Jokin… todella voimakas”, Angien henkäisi. ”Se on leikannut terästä.”
“Se tästä vielä puuttuisi, että moinen otus tulisi meitä vastaan jossain täällä kartanolla”, Deleva murahti. Ajatus metallia murtavasta kalasta ei ollut metallimiehen mieleen.
“Tämä on murrettu vuosia sitten. Se on varmaan osa merien ravintoketjua nyt”, Halawe rauhoitteli, vaikka se olikin pieni lohtu. Jostain kaukaa takaa kuului raskaiden askeleiden ja huutojen jyly. Halawe käytti jälleen hetken väännelläkseen yhden rikkinäisen kalatankin teräksestä barrikadin oven eteen. Deleva sulatti siitä muodottaman metallikuoren, josta läpi pääseminen veisi toivottavasti edes vähän aikaa.
”Suljemme tiemme takanamme”, Deleva mietti. ”Toivottavasti piru vie löydämme mitä etsimme.”
”No, jos emme, niin Moukarin miehet varmaan tappavat meidät”, Angien huokaisi. ”Tai pahempaa, vievät Odinalle.”
”Hei, minne se ’ehkä voimme puhua tämän Varjotun kanssa, ehkä hän ymmärtää’-puhe on kadonnut?” Deleva kiusasi.
”No, kun ottaa huomioon miten paljon meitä on ammuttu tämän matkan aikana…” hailtia huokaisi. ”Ehkä pitää alkaa hyväksyä se, että olemme karkureita lopun ikämme.”
”No, sitten ainakin ainoa suunta on eteenpäin”, Deleva vastasi. Oli vaikea sanoa, oliko se tarkoitettu rohkaisuksi vai yleiseksi ankeaksi toteamukseksi. ”Jatketaan. Jos vaikka Tarkastaja saisi meidät tästä tilanteesta.”
”Tarkastaja on makuta”, Halawe muistutti heidän kulkiessaan. ”Jos hän on täällä, kai hän nyt voi jotakin tehdä.”
”Anteeksi, mutta olen vähän skeptinen”, hailtia mutisi. ”Cestainua ei tunneta siitä, että hän… noh, välittäisi kovin paljoa. Kerrotaan, että hän näyttäytyi selakheille vain, kun tarvitsi näiltä joitakin näiden taikakaluista.”
”Sen olisi hitto vie parempi auttaa meitä kaiken tämän jälkeen”, Deleva murahti. ”Tai meille voi tulla kuumat oltavat.”
”En tiedä, kumpi on ankeampi ajatus”, Angien mietti. ”Se, että enkeli ei välitä tarpeeksi auttaakseen, vai se, että hän ei ole tarpeeksi voimakas auttaakseen.”
”Yksi asia kerrallaan”, Halawe sanoi äänellä, joka ei kuulostanut niin lohduttavalta kuin mitä hän oli yrittänyt. ”Kun nyt vain löytäisimme sen ukon ensin.”
Askeltamista kului taas tovi. Delevan töminä vasten puulautoja varmisti, että takaa-ajajilla oli koko ajan heidän suurpiirteinen sijaintinsa.
”Olenko se vain minä, vai onko näitä käytäviä paljon enemmän kuin tähän taloon pitäisi mahtua?” Angien huomioi.
”Ehkä?” Deleva mietti. ”Muistikuvat siitä viime kerrasta eivät ole kovin selvät. Olisipa kiinnittänyt asioihin itse huomiota silloin eikä vain seurannut sokeana Svarlen jalanjälkiä.”
”Ainakin matka on pitkä myös Moukarin jengille”, Halawe huomautti, vaikka vilkuilikin olkansa yli kiusallisen tiheään.
”Svarle”, selakhi aloitti. ”Se, joka päätyi Mustan Käden Kal-ohjelmaan kuoltuaan. Mitä… mitä hän oikeastaan puhui Tarkastajan kanssa, kun kävitte täällä?”
Toat vilkaisivat toisiaan.
”Riiteli Kohtalosta, kuvitteli tietävänsä kaiken. Sitä sen Nuva-juttua. Ei ollut hirveän tyytyväinen makutan asenteeseen”, Halawe kertoi lyhyesti. ”Lähdimme paikalta aika pian.”
”Tarkastaja tulee olemaan niin pettynyt meihin”, Deleva naurahti kuivasti. ”Täällä taas. Mitä nyt minä olen puolikuollut, sinä tapoit Svarlen ja muut ovat ties missä…” Hän työnsi edellisiä paksumman, koristeellisen puuoven auki puhuessaan.
”… hei, tämä se on”, Halawen keltaiset silmät kirkastuivat. ”Se hopeahuone.”
Delevakin tunnisti sen. Miten hän voisi unohtaa?
Hämärää tilaa hallitsi valtaisa allas täynnä tuhannen tarun elohopeaa, joka säkenöi harmaata valoaan karun kammion nurkkiin. Muutoksen allas sähisi kuin jatkuvasti kiehuen ja kuplien, ikuisessa liikkeessä. Sen toisella puolella oli ovista suurin.
Selakhi irvisti torahampaillaan. ”Lisää makutanoituutta.”
”Voima tuhota ja syntyä uudelleen”, Deleva sanoi. ”Sopii makutoille. Tuho ja luominen samassa paketissa.”
”Viimeksi, kun näimme jonkun putoavan tuone, tämä lähinnä suli…” Halawe katsoi säkenöivää allasta kauhulla. ”Kierretään se kaukaa.”
“Vorink uskoi hartaasti syntyvänsä uudelleen parempana kuin me muut. Meistä kaikista piti tulla Nuvia”, Deleva muisteli. “Ajatella, että minäkin uskoin hetken, että voisin itsekin muuttua paremmaksi toaksi tuolla taika-aineella.”
”Te toat olette kyllä hulluja”, selakhi mietti. ”Kenenkään ei tiedetä oikeasti muuttuneen miksikään Nuvaksi, mutta silti jaksatte uskoa siihen? Että mitä jos vaikka minä en sulaisi vaan muuttuisinkin kauniiksi kiiltäväksi perhoseksi?”
“Legenda Nuvasta on toain piirissä yhtä syvällä kuin Valottujen taru av-toain keskuudessa. Jotkut uskovat siihen, mutta useimmat Nuvaan pyrkivät epäonnistuvat siinä”, Deleva kertoi. ”Kai sitä voi ajatella Toan täydellisenä Kohtalona.”
”Matoranit sitten ovat pakkomielteisiä täydellisyytensä kanssa”, selakhi huokaisi. ”Sokea Jumalatar sentään tajusi opettaa, että täydellisyys on mahdoton tavoite, mutta sitä kohti kulkeminen on siitä huolimatta kaunis tapa elää.”
”Ehkä me emme halua tyytyä niin vähään”, Deleva naurahti. ”Svarle halusi olla täydellinen. Fyysistesti, henkisesti, kaikissa elämän alueissa. Hänelle koko Nuva oli enemmän uskonto, ja hän tuntui todella uskovan siihen.”
Metallitoa sai veljeltään vastaukseksi tikareita täynnä olevan katseen.
“Häh? Svarle ansaitsi kuoleman. Hän oli menettänyt toa-hyveet jo vuosia ennen Metru Nuin sotaa”, tämä älähti.
“Toa-hyveet metsästäjä-toan suusta on kyllä aika ironista”, kal töksäytti. He eivät puhuneet siitä kovin usein, mutta kumpikin tiesi Delevan kannan tapahtuneeseen: vaikka Svarle oli ollut miten paha, ei loikkarin tekemä salamurha ollut silti oikeutettu.
“Kaikki mikä meillä meni pieleen johtui Svarlesta”, Halawe puolustautui. ”Ilman sitä hullua et olisi ollut Aerilla silloin yksin.”
Plasman toa ei vastannut. Haamukivut tuntuivat kauan sitten menetetyissä raajoissa. Silkalla tahdonvoimalla kalittu sysäsi ne mielensä perälle vangiten ne hopeiseen kuoreen. Niiden ajattelu saisi jäädä toiseen aikaan ja paikkaan.
He kiersivät varmuuden vuoksi altaan niin kaukaa kuin suinkin mahdollista. Ketään ei huvittanut selvittää, mitä pisarakaan kalmanainetta teki. Kammion perällä oli kartanon sisäovista suurin. Angien oli melko varma sen olevan vihdoinkin tie valtaistuinsaliin.
”Mihinköhän makuta on tarvinnut kokonaisen altaan tätä ainetta”, hän kysäisi toilta.
“Ymmärtääkseni ne ainakin tekevät sillä rahksheja”, Halawe mutisi. ”Jotenkin.”
”Joku on ollut hereillä”, Angien virnisti.
“No siinä on vain järkeä, että Varjottu olisi kouluttanut meitä metallin taitajia makutoja varten. Enkelten haarniskat ovat niiden haavoittuvampia kohtia”, Halawe kertoi. Sääli vain, ettei niistä ollut hirveästi hyötyä enkelin esiin manaamisessa.
”Jäin vain miettimään”, selakhi mutisi ja katseli hopeisia kipinöinä. ”Ettemme ole nähneet ainuttakaan rahkshia.”
”Totta”, Deleva vastasi. ”Rahkshit tästä vielä puuttuisivatkin.”
Halawe etummaisena yritti avata toivottavasti viimeistä ovea aggressiivisella olkapäätaktiikalla, kunnes tajusi sen avautuvan häneen päin. Onneksi hänen seuralaisensa eivät näyttäneet huomanneen mitään. Toan ego säilyi ehjänä, kun hän sai kiskottua makutan oven auki toisella yrittämällä.
Jokaisessa valtaistuinsalissa piti olla kunniakaarti, ja niin oli myös Rúciorossa. Ne kaikki katsoivat tulijoita, jotka kehtasivat astua suureen saliin. Kolmikko pysähtyi vaistomaisesti, mutta vain hetkeksi hopeisten osoittauduttua liikkumattomiksi. Vartijat olivat kylmää, harmaata metallia, aivan kuten plasmanhenkikin. Niillä ei ollut aseita, mutta hartioista päätellen ne eivät tarvinneet sellaisia. Haarniskoiden ryhti oli hieman kumara ja niiden silmät paloivat heikkoina.
”Lisää Kaleja”, Deleva sanoi hiljaa.
”Samanlaisia kuin ulkona”, Angien vastasi. Oli kuin harmaahahmojen haukasvot olisivat seuranneet hänen jokaista askeltaan.
Kun ne käänsivät päitään, saattoi kuulla metallin hankautuvat metalliin.
Ne siis todella käänsivät päitään, kun tunkeilijat astelivat pidemmälle saliin. Kalit muodostivat kaksi riviä, kunniavartion salin kummallekin puolelle. Niitä oli siinä kaksi kertaa kuusi, kahdessa rivissä, ja niiden kylmät katseet pysyivät naulittuna tiukasti kolmikkoon.
”Ne eivät tee mitään”, Halawe sanoi hiljaa.
”Parempi meille”, Deleva vastasi ja vilkuili taakseen.
”Jos ne muuttuvat ikäviksi, en tiedä kuinka paljon minusta on hyötyä. Ne… ne eivät ole mitään tavanomaista metallia. En ole varma, mitä ne oikein ovat.”
”Ei huolehdita siitä juuri nyt”, Deleva vastasi. ”Tarkastaja on täällä.”
Hämärästä huolimatta kaikki heistä erottivat makutan liikkumattoman siluetin salin perältä. Sitä valaisi vain kelmeä valo, joka tuli tähtitaivaasta valtaistuinsalin katossa. Sen kirkkaimmat kappaleet olivat Tarkastajan kruunun muotoiset kuut, jotka valaisivat taivasta Punatähden paikalla. Itse Kohtalon majakkaa ei näkynyt. Initoin puuttumisen lisäksi taivas muistuttikin enemmän satumaista kuvausta tähtitaivaasta kuin oikeaa sellaista. Lukemattomien, kuviottomien tähtien tuike oli silminnähtävää. Taivaankannen liikkeet olivat myös huomattavia. Tähtiä katosi valtaistuinsalin seinien sisään sitä mukaa, kun niitä paljastui toisesta suunnasta lisää.
”Ei toa-tähtiä”, Deleva mietti katse katossa.
”Noita toisia tähtiä on sangen paljon”, Angien huomioi, muttei täysin ymmärtänyt astronomista mysteeriä. Häntä kuitenkin kalvoi vahva aavistus siitä, että taivaskaton tarkoitus ei ollut ainoastaan koristeellinen.
”Mene hailtia haamuilemaan”, Kakama-kal kertoi. ”Me yritämme sillä välin tilkitä tämän salin umpeen.”
Angien nyökkäsi ja juoksi pidemmälle, kohti perällä kohoavaa valtaistuinta. Toa-pari hänen takanaan työnsivät raskaat ovet kiinni ja sulattivat niiden saranat.
”Tämä on sitten ainoa ovi”, Deleva huusi niin kovaa kuin uskalsi. ”Tarkastajan olisi parempi olla avuliaalla tuulella.”
Vasta lähempänä valtaistuinta Angien näki makutanraadon tarkemmin. Kuolemattoman katse oli sammunut jo kauan sitten. Se, kumpi Tarkastajan ilmiselvistä vammoista oli syypää tämän ennenaikaiseen kuolemaan jäi kuitenkin arvailun varaan. Rintakehän ammottavasta aukosta päätellen jokin oli tunkeutunut väkivallalla ja voimalla haarniskasta läpi ja repinyt jotain tämän sisältä… mutta myös makutan kanohi oli pirstaleina. Tämä vamma näytti kuitenkin selvemmin ampumahaavalta. Se, että joku makutahaarniskaa voimallaan pirstova olisi ampunut Tarkastajaa vielä päähän tuntui selakhista täysin turhamaiselta. Totuutta oli kuitenkin mahdoton vältellä. Tarkastaja oli kuollut, ja päätellen tämän käsinojilla lepäävien raajojen päälle muodostuneesta pölykerroksesta, valtaistuinsalin edellisen vierailijan käynnistä oli jo aikaa.
Angienin huomio kiinnittyi lattialle, jonne makutan kaksiosainen kruunu oli pudonnut. Valojen sammuttua makutasta oli tämän itäisellä taialla paikallaan pysyvä pääkoristekin lakannut leijumasta.
Hän astui muutaman portaan ylös kohti metallituolia. Hän odotti joka hetki vartijoiden suuttuvan ja käyvän heidän kimppuunsa, mutta ne vain katselivat heitä kahdessa puolikaaressa.
”Jos hän ei ole täällä, hän ei ole missään”, Angien sanoi ja kaivoi Idenin esiin vielä kerran. ”Yritän olla nopea.”
Hän istui portaille valtaistuimen viereen, huokaisi ja kuoli vielä yhden kerran.
Mutta tällä kertaa sukellus ei tuntunut vain maailman kääntymiseltä. Tällä kertaa se tuntui syöksyltä suoraan jään läpi. Se sattui. Pudotus oli läpi pimeän ja pahojen unien. Selakhi yritti järkeillä kokemustaan, mutta pystyi vain ajattelemaan kylmää tyhjyyden tunnetta, joka Tarkastajan maailmaan sukeltamisesta säkenöi.
Mutta pian hän ymmärsi, ettei tyhjyys tullut kuolleesta makutasta. Se tuli tämän kuolemasta.
Kuolemasta, joka toisti itse itseään siinä maailmojenväleisessä tyhjyydessä uudestaan ja uudestaan.
Melodia, joka Angienin päässä soi tuntui kaikuvan kartanosta itsestään. Ei hänellä ollut mitään järkevää syytä päätellä niin, hänellä vain oli voimakas tuntemus siitä. Kaukaisten soittimien soinnut tuudittivat salskean transsiin.
Surullinen melodia tuuditti hänet menneeseen aikaan. Haikeat sävelet olivat selvästi matkalla kohti huipennusta. Angien ymmärsi, että kartanon hiljaiset lausumat eivät olleet vielä saavuttaneet häntä. Kartanon surumieliset sanat hakivat vielä paikkaansa. Angien haukkoi sisäänsä häntä ympäröivää tyhjyyttä ja kuunteli.
Suru vasta lähestyi ja kartano tahtoi hänen ymmärtävän. Hänen kuului odottaa kärsivällisesti.
Odottaa, että sävel saisi seurakseen surumieliset sanat.
En ce jour d’octobre, les chiens sentirent ma piste
Les feuilles sur les arbres tournèrent du rouge au noir
Ton amour se transformera en de l’indolence qui, elle
Se transformera en peur et ta peur se transformera en haine
Tu as transformé cette fille en monstre
Quand tu lui as tourné le dos
Le sang de mes victimes a taché tes mains
Le moment précis ou tu as refusé ta responsabilité
Et maintenant tu as les nerfs de rire de moi, ton enfant
Ton péché sera le poids dans vos cœurs
Et ce péché se transformera en pierre
Je suis cette pierre. Et je grandirai
Jusqu’à ce que j’arrache ton cœur en morceaux
Ja yhtä matkaa Cestainun sielun kanssa hän irtaantui todellisuudesta ja päätyi jälleen kerran kartanon yllä leiskuvaan maailmaan, ja tällä kertaa hän todella oli kaupungin keskellä. Valkean, kauniin ja loistokkaan kaupungin. Sellaisen, mitä näki vain maalauksissa menneestä Selakhiasta. Ainoa ero niihin oli taivas, joka ei alun perin varmaankaan ollut merta.
Kaupunki ei ollut autio, toisin kuin todellisuus toisella puolella. Päin vastoin, se oli täynnä… elämää. Mikäli se oli oikea sana, Angien epäili. Ainakin kaduilla kävi vilinä, kun vaitonaiset hailtiahaamut vaeltelivat pitkin pääkatua. Selakhi ei uskaltanut tehdä niihin kontaktia – eivätkä nekään näyttäneet välittävän hänestä. Luulivatko he häntäkin kuolleeksi?
Tuonpuoleisen tutkija otti askeleita eteenpäin – ne saivat hänet kuin leijumaan – yrittäen paikantaa mitä tahansa kiintopisteitä kristallikaupungista. Pitäisikö hänen kysyä joltakulta Cestainusta? Kuvittelisi, että makutalla olisi synkeä linnoituksensa kaupungin keskellä, mutta metropolin koon huomioon ottaen sen löytämiseen voisi mennä hetki. Miksi selakhit olivatkaan niin mieltyneitä torneihinsa?
”Poskissasi on paljon enemmän väriä kuin paikallisilla kuuluisi”, lausui kaapunsa alta myhäilevä mies pääkadun ja yhden siltä poikkeavan sivukujan kulmalta. Tämän olemus oli aivan aavistuksen selkeämpi kuin suurimmalla osalla kaupungin muista kulkijoista. Tämän kaavun värin saattoi miltei tunnistaa siksi oranssiksi, mitä se oli vielä selakhin eläessä ollut. Hupun alla virnuileva vihreä naamio näytti luisevalta ja näivettyneeltä, mutta Angien tiesi, ettei se johtunut hänet sanoilla pysäyttäneen miehen tuonpuoleisuudesta. Curuvarien perintönaamion tunsi moni, vaikka harva tiesi, mitä sillä pystyi tekemään, jos mitään.
”Sinä et taida oikeasti olla kuollut, ethän?”
”Tuota, taidan olla, tai siis en, mutta…” Angien ei saanut aikaan kovin järkevää vastausta käsitellessään sitä tosiasiaa, että joku toinen todella oli juuri puhunut hänelle aivan normaalisti ilman mystistä kuiskimista tai muita ilmeisiä haamuasioita.
”… te olette vissiin kuolleet jo aika kauan sitten?” hän sai lopulta kysyttyä takaisin.
”Se riippuu”, seinään nojaileva mies tuumasi ja laski kohteliaasti hupun päästään Angienia puhutellessaan. ”Ajalla on tapana menettää merkityksensä sen jälkeen, kun on… noh… kuollut.”
”Etsin Cestainua”, tuonelan tutkija kertoi. ”Osaatko kertoa minulle, mistä löydän hänet?”
”Yllättävää… Harmiksesi joudun kertomaan, että se vähä, mitä arkkitehdistämme on jäljellä, on melko vaitonainen ja vastaa kysymyksiin melko huonosti. Toivottavasti asiasi ei ole hirvittävän kiireellinen. Cestainu Kuolematon on ollut hieman kehnolla tuulella sen jälkeen, kun hänen lisänimensä muuttui ironiseksi.”
”Niin”, Angien naurahti varovaisesti. ”Hänestä taitaa kuitenkin olla täällä jäljellä hieman enemmän kuin mitä tuolla toisella puolella, mikä on… lähinnä kylmä haarniska.”
”Hmm, kenties”, mies tuumasi ja asteli viitta liehuen hieman lähemmäksi Angienia. ”Olen yllättynyt, että sinua kiinnostavat juuri hänen sanansa. Yleensä kaltaisesi onnenonkijat tahtovat kuulla Jumalattaren ohjenuoria. Sinulla on enemmän tuuria. Cestainun viisauksista saanee irti hieman enemmän.”
Jumalattaren mainitseminen sai naisen säpsähtämään. ”Onko… hänkin täällä? Qwienne?”
Curuvarin lommoiset kasvot kurtistuivat enemmän kuin niiden luisten muotojen olisi kuulunut voida.
”Sinä… et taida olla täältäpäin. Eivätkö tapamme ole sinulle tuttuja? Mitäköhän sinä olet tullut tänne asti haastamaan, jos Sokean sanat eivät sinua aja?”
Se sai selakhin epäröimään hetken. Mitä hän edes Tarkastajalta kysyisi? Hän oli ollut aivan liian keskittynyt makutan löytämiseen miettiäkseen lainkaan seuraavaa askelta.
”En tiedä miten paljon tiedät… ylämaailmasta”, Angien kertoi. ”Mutta tapanne – tai siis tapamme, kai – ovat… huonosti muistettuja. Etsin Cestainua, koska yritämme jatkaa jotakin, mihin hän käytti viimeiset päivänsä. Jotakin, jonka vuoksi Kuolematon oli valmis kuolemaan.”
Angienin sanoilla oli selvä vaikutus Curuvarin olemukseen. Tapojensa – niin nykyisten kuin niidenkin, joita hän noudatti vielä hengissä ollessaan – vastaisesti hän jätti tarttumatta selakhiperinteiden hitaaseen kuolemaan ja keskittyi sen sijaan olennaiseen.
”Et kai… et kai sinä vain ole täällä… tuomionpäivän vuoksi?”
”Olenko minä?” selakhi kysyi. ”Se…. se kieltämättä selittäisi Nizin sanat”, hän mutisi vain tajutakseen, ettei hänen keskustelukumppanillaan ollut mitään syytä tietää, kenestä hän puhui.
”Cestainu oli jo luovuttanut”, Curuvar totesi näennäisen murheellisena. ”Kun sanot, että olette jatkamassa siitä mihin hän jäi… väitätkö, että vanhan maailman voisi vielä pelastaa?”
Angien kohautti aavemaisia olkiaan. ”En edes tiedä, mikä sitä tarkkaan ottaen uhkaa. Minä en ole koskaan ollut kovin hyvä uskomaan, mutta jotkut, joiden puolesta olen täällä… noh, he taitavat uskoa niin.”
Kummitusrattaat raksuttivat kummitus-Curuvarin kallossa. Tyttö ei selvästi ollut aivan tilanteen tasalla, mutta vanha ylipappi oli valmis pistämään sen ajan hampaiden kuluman piikkiin. Hänellä oli kuitenkin käsissään harvinainen tilaisuus piristää valtakunnan vanhaa valtiasta. Eikä hänellä toisaalta tärkeämpääkään tekemistä tuonpuoleisessa ollut.
”Hyvä on!” Curuvar sitten hihkaisi ikäisekseen yllättävän pirteästi. ”Ei sitten tuhlata aikaa. Saat esittää asiasi suoraan Cestainulle!”
Kallokasvoinen selakhipappa lähti johdattamaan Angienia perässään taas kaupungin pääkatua pitkin kohti rakennelmia, jotka eivät oikeastaan paljoa eronneet niistä, mitkä Angien oli jo ohittanut. Curuvarin määrätietoisesta astelemisesta saattoi kuitenkin päätellä, että reitti oli oikea. Selakheista nuoremman harpottua vanhempi kiinni ojensi mies viimein kätensä itsensä esitelläkseen.
”Curuvar. Ensimmäinen, jos saan hieman tarkentaa. Päätellen siitä, että täällä pyörii noin kymmenen nimeni varastanutta veijaria, roolini on ilmeisesti lähtenyt… periytymään.”
Angien tarttui ojennettuun luiseen käteen. Sen kalpeaan pintaan oli tatuoitu kaikennäkevä silmä. Se sama, joka varjeli Jumalattaren alttareita.
”Se Curuvar?” hailtia kohotti kulmiaan. ”Sokean Käsi? Se, joka… kuoli Taras-Silin taistelussa?”
”Ilmielävänä!” Curuvar hihkaisi ylpeänä kunnes tajusi, mitä oli juuri sanonut. ”Tai siis… en. En tiennyt, että nimeäni odottaisi niin paljon historiaa, kun annoin kasvoni, tiedäthän, ne oikeasti olemassa olevat tomppelille oppipojalleni. Ja hän oli vielä se, joka jätti ilmeisesti kuolematta! Kolmas ja neljäs saapuivat kyllä omina ylimalkaisina itseinään. Pah, mitä kerskailijoita!”
”Tuota, olen tosiaan Angien”, nainen esittäytyi viimein itsekin. ”Pahoittelen, olin liian ajatuksissani esittäytyäkseni. Tässä on… aika paljon kaikkea.”
”Voi, älä sitä surkuttele! Suurin osa tänne… pääsevistä ei edes muista omaa nimeään. Eivät ne täällä niin paljoa edes merkitse. Mutta tervetuloa joka tapauksessa, Angien. Ilo kuulla, että vanhat nimemme elävät yhä.”
Curuvarin askeleet johtivat pääkadun päätyttyä edelleen eteenpäin. Heidän matkansa vei nyt suoraan lävitse huolitellusta puutarhasta ja sen varrelle jätetyistä penkeistä. Tarkastajaa ei paljoa kaupungin äänet kiinnostaneet, eivät edes omansa.
”Eli”, Angien aloitti heidän astellessaan aavekurpitsamaan ohi. Ne näyttivät olevan paljon paremmassa kunnossa kuin heidän kartanon pihalla näkemänsä kappaleet… eivätkä ne edes näyttäneet elävän. Miltäköhän astraalikurpitsa edes maistui? ”… päätyvätkö kaikki kuolleet selakhit tänne? Taidan ajatella hieman liian tieteellisesti, että olisin valmis olemaan kysymättä tätä. Mikä tämä paikka oikeastaan on?”
”Vaeltavat kansat puhuvat tästä Katumuksen Kaupunkina, mutta sekään ei kerro aivan koko totuutta”, Curuvar tuumasi. Hänen tottuneesta äänestään kuuli, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän tarinaa kertoi. ”Mutta olettaen että olet tullut tänne Cestainun saleista, olet varmasti nähnyt hänen taivaansa. Huomasitko, mitä sieltä puuttui?”
Curuvar hymähti hyväksyvästi. ”Niin. Cestainun inho Initoita kohtaan kävi ilmi hänen jokaisesta opetuksestaan. Hän luonnehti sitä helvetiksi. Hän tahtoi antaa kansalleen… vaihtoehdon. Leposijan, jos tätä tahtoo sellaiseksi kutsua. Tämä kaikki on hänen anteeksipyyntönsä siitä, ettei hän estänyt varjoja nielemästä kotiamme.”
”Vähän laiha lohtu”, Angien tuhahti hiljaa. ”En voi olla miettimättä… mahdollisuuksia. Lähes kaiken tietomme pitää olla täällä. Mikä estää minua vain etsimästä muinaisia kristalliseppiämme ja kysymästä heidän kadonneita salaisuuksiaan?”
”Olisitpa edes ensimmäinen tai vaikka kuudes utelija, mutta kaikki vierailijamme saavat melko nopeasti havaita, että tänne on vaikeaa saapua kokonaisena. Minä olen tarpeeksi vanha ymmärtääkseni, että sielut toimivat tavoilla, joita tieteellä ei selitetä. Suurin osa ei osaisi vastata kysymyksiisi, koska heidän tietonsa kuoli ruumiin mukana.”
Tie johti lopulta kauniin, hailakan violetin linnan luokse. Kukaan tuonelan muista asukeista ei ollut edes yrittänyt puhua tosimaailmasta tulleelle tämän taivaltaessa. Linna heidän edessään näytti kaikkien kaupungin tornien keskellä vallan vaatimattomalta, eikä suinkaan sellaiselta palatsilta, jota selakhi olisi Kuolleiden Ruhtinaalta odottanut, vaikka Curuvar vakuuttikin Kuolemattoman asustavan juuri siellä.
Heidän astellessa pitkin siroa kivitietä Angien huomasi jonkun heidän edellään. Kaikesta päätellen tämä ei ollut vartija, sillä olento kyhjötti surkeana linnan koristeelliseen mäntyporttiin nojaten.
Valkoinen mytty paljastui lopulta sekin vain selakhiksi, mutta tämäkin, Curuvarin tavoin, oli sekä muodoltaan että hahmoltaan keskimääräistä tuonelan talsijaa selkeämpi. Koristeellinen, naisen ruumiin muotoon täydellisesti asettuva mekko ja valkea viitta olivat kummatkin nähneet parempiakin päiviä. Angien onnistui tällä kertaa suurimmaksi osaksi sivuuttamaan kysymyksensä siitä, miksi kummituskangas edes kuluisi.
Idenin peittämät kasvot nousivat istuvan naisen polvista tätä kohti marssivaan kaksikkoon. Tämän silmätön, sinisen siteen peittämä katse kirkastui huomattavasti. Curuvar pysäytti Angienin kuitenkin muutaman askeleen päähän naisesta, jonka poskia pitkin valui kyyneleitä, joiden ei pitänyt olla peräisin mistään. Ainakaan kuvien ja lukuisien patsaiden perusteella Angien ei olettanut, että Sokealla Jumalattarella oli silmiä lainkaan. Se, miten side oli tämän murheen murtamille kasvoille asettunut, tuki tätä näkemystä.
Jumalatar ei näyttänyt lainkaan siltä toivoa valavalta profeetalta, jona hänet oli kuvattu niin kauan kuin Angien saattoi muistaa. Poissa olivat sädekehät ja johdattava kirkkaus. Siinä hänen edessään perimätiedon Qwienneksi kutsuma selakhi nyhjötti surkeana, eikä Angien olisi uskonut tätä samaksi henkilöksi veistosten jumalattaren kanssa.
”Cestainu… avaa teille oven. Tahdon mukaanne… olkaa kilttejä… olen odottanut niin kauan.”
”Liiku”, Curuvar käski suorastaan tylysti. ”Nuo portit eivät aukea niin kauan, kun roikut niissä kiinni.”
”Eikö Cestainu päästä sinua sisään?” Angien kysyi opastaan lempeämmin ja polvistui varovaisesti surkean selakhin ääreen nähdäkseen tämän paremmin. Joku olisi saattanut odottaa jumalattaren eteen polvistumisen olevan syvän kunnioittava ele, mutta tällä kertaa se tuntui enemmän vain… myötätuntoiselta. Oli vaikea edes ajatella jotakuta niin maassa olevaa opettajista suurimmaksi.
”Sinulla… on minun kasvoni”, Sokea ujelsi ohittaen täysin Angienin kysymyksen. Tämän valkoinen käsi kurotteli kohti läsnäolevista hailtioista nuorinta kuitenkaan aivan yltämättä.
”Muistavatko… he minut? Muistavatko he sanani?”
Se ei kieltämättä ollut se keskustelu, jonka hän oli kuvitellut käyvänsä Jumalattaren kanssa.
”Kyllä”, Angien vastasi tuntien jonkinlaisen piston sydämessään siitä hyvästä, ettei ollut koskaan Jumalattaren vakuuttuneimpia seuraajia. ”Paljon on hävinnyt ajan saatossa, mutta… sinua on kai vaikea unohtaa.”
Valkoisen varovainen hymy rohkaisi lopulta Curuvarinkin astumaan hieman lähemmäksi. Jumalattaren kurotteleva käsi lysähti lopulta taas tämän sivulle ja tämän katse valahti takaisin maahan. Katumuksen täyttämä ja murheen murusiksi pirstoma kuvajainen muuttui taas surulliseksi. Hetken vieraillut ilo oli jo kadonnut ymmärryksen mukaan.
”Kaikki oli niin kaunista… minun maailmani. Et ymmärtäisi…”
Curuvar ei edes antanut Angienille aikaa reagoida. Happamaksi kasvoiltaan muuttunut pappi sylki syytöksiä suustaan kamalalla tahdilla. Kuilu, joka Jumalattaren ja tämän lähimmän seuraajan välille oli tuonpuoleisessa syntynyt hämmensi kaksikon välissä polvistelevaa tieteilijää.
”Hän saa maksaa sinun virheistäsi”, kallonaamion takaa puhistiin melkein kuiskaten. ”Hän on täällä urheasti jatkamassa Cestainun työtä. Väisty ja anna hänelle mahdollisuus korjata se, minkä sinä rikoit.”
”Ei… ei niin voi tehdä. Minä tapoin teidät… minä tapoin teidät kaikki.”
Angienilla ei ollut aavistustakaan, miten sellaiseen pitäisi reagoida. Katumus ja katkeruus kaikui niin vahvana Sokean sanoista, ettei tieteilijä osannut tuntea mitään muuta kuin myötätuntoa edessään olevaa jumalattarenrauniota kohtaan.
”Mitä sinä oikein tarkoitat?” hän lopulta parahti. ”Et se ollut sinä, se oli… makutat ja kaikki muut, kaikki muut paitsi sinä!”
Angienin naiivi ihmettely tuntui rauhoittavan Valkoista hieman, vaikka mikään ele ei kertonut, että tämä olisi uskonut sanaakaan. Tämän luovuttanut asento rentoutui kuitenkin hieman, jonka jälkeen hyvin epäimartelevasti konttaava valkoinen hahmo siirtyi juuri sen verran, että suljettujen porttien luokse saattoi astella vapaasti. Curuvar mutisi jotain kielellä, jonka Angien hädin tuskin tunnisti selakhiaksi. Jumalattarelle ähisemisen sijasta mies näytti kuitenkin osoittavan sanat porteille itselleen.
”Nimeni on Totuus, ystäväni on Aika”, pappipappa vastasi Angienin kysyvään katseeseen. ”En ole ihan varma, miksi, mutta Cestainu tutki niitä sanoja vuosisatoja. Ne on kirjailtu monen rakennuksen sivuun täällä.”
Curuvarin selitys muuttui todeksi heidän silmiensä edessä. Portit sisäpihalle aukesivat ääntäkään päästämättä, kuin vastauksena vanhoille sanoille.
”Et tiedä, miten monelle meistä olit ainoa asia, joka auttoi heitä selviämään”, Angien kääntyi vielä toisen idenkasvon puoleen. ”He kyllä uskovat sinuun yhä!”
Lohdullisten viimeisten sanojen lausuminen aiheutti Jumalattaressa kuitenkin täysin odottamattoman reaktion. Oli kuin demoni olisikin yhtäkkiä riivannut naisen, joka hetki sitten näytti vielä käytännössä kykenemättömältä edes pysymään jaloillaan.
”Sinä et ymmärrä!” Jumalatar hurjistui ja yritti tarttua kaksin käsin Angienia tämän rinnuksista. Curuvarin väliintulo oli ainoa asia, joka esti sitä tapahtumasta. Tieteilijä ei oikeastaan ymmärtänyt, miksi Jumalatarta olisi edes kuulunut kavahtaa, mutta ei vastustellut, kun Curuvar ohjasi tämän muutaman askeleen ohi murtuneesta Sokeasta kohti avonaisia portteja. Angien olisi halunnut jäädä kuulemaan, mitä tällä oli vielä sanottavana, mutta tämän opas johdatti tätä määrätietoisesti sisään linnoitukseen.
”Sinä et ymmärrä… ” Jumalatar toisti kaksikon takana. Angien vilkaisi vielä taakseen, ja näki kyyneleiden valuvan taas pitkin murtuneen jumalattaren Ideniä. Tämä vain jatkoi vaikerrustaan.
”Minun kuvajaiseni… hän tappaa teidät kaikki. Teidän tähtenne ei kestä tuomiota. Ensin minä pirston taivaan… ja sitten usko loppuu. Minun nimeni unohtuu kaikkien muiden nimien mukana!”
Angienin teki mieli kääntyä ja vain juosta takaisin lohduttamaan surkeaa selakhia, mutta Curuvar tarttui häntä ranteesta.
”Hänestä ei ole jäljellä tarpeeksi. Cestainu päästää puheilleen vain ne, joiden sielu on vielä ehjä.”
Toivottavasti se sisälsi hänen omansa, Varjotun aseiden arkkitehti ajatteli.
”Hyvä on”, hän myöntyi. ”Luulin että te olisitte olleet… no, hyvissä väleissä. Niin meille ainakin kerrotaan. Sokea ja hänen Kätensä.”
”Me olimme”, Curuvar mutisi murheellisena ja johdatti Angienia viimein linnoituksen sisätiloihin. ”Hänen piti olla meidän ikkunamme tänne tuonelaan. Se katse, joka toisi mukanaan muinaisia viisauksia. Mutta lopulta… hänen tahtonsa päihittää kuolema aiheutti sitä ainoastaan lisää.”
Curuvarin hapan katse viisti pitkin maata.
”Vai miksi luulet, että meitä on täällä näin paljon?”
Kaksi toaa tunsivat itsensä auttamattoman turhiksi seistessään valtaistuimen vieressä Kaleja katsellen. Angienin tiedoton ruumis lojui portailla sydänvalo sammuneena ja kylmänä. Vain Idenin hienoinen hohde vihjasi siitä, että hän todella oli hengissä.
”Hän on ollut siellä jo kauan” Halawe huokaisi. Hänellä oli messinkinen taskukello, joka pyöri turhautuneena hänen ympärillään. Aina välillä hän tarkisti ajan, mutta se kulki piinallisen hitaasti.
”Hän osaa kyllä tulla takaisin, kun on valmis”, Deleva sanoi ja kyykistyi portaille. Hän seurasi Kaleja melkein yhtä silmä kovana kuin ne heitä. Erityisesti salin ovea lähimmän haarniskan katse tuntui muita läpitunkevammalta.
”Mitä luulet, mikseivät ne tee meille mitään?” hän mietti.
Halawe käveli pientä stressaantunutta ympyrää hammasratas pyörien. ”Ehkä ne tappavat vain ryöstäjät. Tai sitten paikan henki luottaa meihin edes vähän.”
”Jos luottaisi, meidän ei olisi näin vaikea tavoittaa sitä”, Deleva murahti.
”Angilla on mennyt niin kauan, että hän on taatusti jo löytänyt makutan”, toinen toista vakuutti.
”Hän ei ole ainoa, joka olisi löytänyt etsimänsä”, kakamakasvo vastasi hiljaa. ”Kuuletko?”
Halawe kuuli. Raskaat askeleet jossakin ovien takana. Hiljaisia, jämäköitä komentoja. Pamahdus, jonka he päättelivät edellisen huoneen oveksi, sai jälleen koko salin vavahtamaan.
”Ne ovat täällä”, magnetismin toa sanoi hiljaa ja terästäytyi katse oveen suunnattuna. Vartijat eivät äänistä huolimatta kääntyneet ovea kohti, vaan pitivät kylmät haukasvonsa tiukasti toissa.
”Luuletko, että nuo puuttuisivat siihen, jos Moukari tulisi paikalle?” Deleva mietti ja osoitti rautaisia vartijoita.
”Ehkä. Moukarilla on tuskin yhtä hyviä käytöstapoja kuin meillä. Sitäpaitsi-”
Ääni, joka keskeytti hänet, oli jyrähdys. Jonkin suuren ja raskaan iskeytyminen oveen. Tutun peikon karjunta säesti sitä.
”Selakhi saisi pitää kiirettä”, kakamakasvo sanoi synkästi ja asteli oven suuntaan.
Halawe nosti hailtian ja asetti hänet jykevän valtaistuimen sivulle parempaan suojaan. Hänellä oli täysi työ vakuuttaa itsensä siitä, että kalmankylmä keho tosiaan palaisi vielä henkiin.
”Pidä kiirettä”, hän kuiskasi, vaikkei tiennytkään, kykenikö selakhi edes kuulemaan sitä.
Angien hädin tuskin ehti pysyä kartalla kaikesta, mitä makutan maailmassa näki. Portaikkojen juurella seinille nostetut muotokuvat eivät olleet lainkaan niin selkeitä kuin Tarkastajan kartanossa, mutta ripein askelin kohti linnakkeen toista laitaa viilettävä pappimies ei antanut tieteilijälle aikaa jäädä spekuloimaan, keitä potretit esittivät.
”Linnake on vain antamassa suojaa. Cestainu viihtyy paremmin taivasalla… tai yllä”, Curuvar selitti, ennen kuin Angien edes ehti kysyä, miksi he eivät jääneet etsimään Tarkastajaa sisältä.
Pääkallokasvon selityksen merkillisin osa selvisi Angienille myös hyvin nopeasti. Curuvarkin, näyn lukemattomia kertoja todistaneena, pysähtyi hetkeksi nauttimaan kosmisesta kuvasta.
Se, että linnakkeen sisäpihalta avautuva meri olikin silmänkantamattomiin johtavaa tähtitaivasta oli aivan yhtä järkeenkäypää kuin se, miten tähdet tuikkivat Tarkastajan kartanon katossakin. Kahden maailman rajapinnan yläpuolelle kulki puinen, pitkä laituri ja sen nokassa istui hahmo. Sen tunnistaminen olisi ollut varsin helppoa, jollei Angien olisi ollut niin lumoutunut näkymästä.
Käsiinsä nojaileva Cestainu näytti olevan aivan yhtä lumoutunut näkymään kuin paikalle saapunut kaksikkokin. Laiturilla istuvan makutan jalat upposivat kosmokseen kuin se olisi ollut vettä vain. Vettä veden alla, kosmos väärällä puolella.
”Minä odotin Valottuani… ja sainkin Kokoon Parsitun. Minä en tahdo Delevaa. Hän on liian rikki.”
Tarkastaja ei edes värähtänyt sanojen paetessa hänen ehjästä kanohistaan. Curuvar ja Angien olivat astelleet hänen taakseen, mutta pitivät kunnioittavan välin ulappaa tuijottavaan ruhtinaaseen. Curuvar oli tuupanut Angienin kaksikosta tuonelan makutaa lähemmäksi. Kaikkien näiden hetkien jälkeen tieteilijästä tuntui kuin hän olisi juuri kulkenut loputtoman pitkän matkan ja saapunut viimein perille lepäämään. Hänet täytti sama levollinen mutta hieman syyllinen olo, jota Tarkastaja oli jo pienen ikuisuuden tuonpuoleisessaan potenut.
”Valottua?” Angien ihmetteli ja vilkaisi kohti Curuvaria, joka viittansa alla vain kohautti olkapäitään. Naisen oli vaikea uskoa puhuvansa jo kolmannen uskontonsa muinaisimman hahmon kanssa tänään… eikä makutakaan tuntunut siltä Kuoleman enkeliltä, jollaisena tarut hänestä puhuivat.
”Minun Umbrani. Uudestisyntynyt nuva… valon ja varjon tasapaino. Mutta sinä toit minulle… puolikkaan pojan, Angien. Todella meidän toivomme on hylätty.”
”Tiedätte nimeni?”
”Minä tunnen jokaisen salskean lapsen, joita minun olisi kuulunut suojella. Sinun nimesi on piirretty tähtiin, samoin kuin kaikkien muidenkin, jotka nimeä ennen sinua kantoivat.”
”Me… me tulimme oikeastaan etsimään tietoa. Kaleista. Siitä, mikä teiltä jäi kesken”, Angien kysyi yrittääkseen kuulostaa vähemmän tietämättömältä. Jokainen virke, minkä hän oli tuonpuoleisessa kuullut, tuntui vain lisäävän kysymyksiä vähentämisen sijaan.
”Kesken…” Tarkastaja huokaisi. Makutan liikkumattomuudesta olisi voinut päätellä, ettei tämän sielussa pihissyt enää minkäänlaista elämää, mutta ääni kuului silti aivan selkeästi jostain tämän naamion uumenista.
”Tiedonjanosi on ihailtavaa, lapsi, mutta olet tullut pitkän matkan saadaksesi vastauksia kysymyksiin, joihin et niitä hetki sitten edes tiennyt haluavasi. Ole rehellinen, Angien, kuka sinut on luokseni lähettänyt?”
Selakhi mietti hetken. Teknisesti ottaen ei kai kukaan oikeasti, mutta makuta ei vaikuttanut kiinnostuneelta ottamaan sitä vastaukseksi.
”No, kenraali Xen kai tavallaan”, hän lopulta vastasi.
”Vai että kenraali…”
Tarkastaja käänsi katsettaan ensimmäistä kertaa keskustelun aikana. Hänen katseensa nauliintui siihen, missä Angienin Idenin peittämät silmät olisivat olleet. Makutan ääni kuulosti viimein etäisesti kiinnostuneelta.
”Hän on siis vielä elossa. Tämä uutinen täyttää minut…”
Mutta makuta ei koskaan lopettanut lausettaan, vaan käänsi katseensa takaisin kosmokseen asetettuaan kätensä ensin huolellisesti ristiin selkänsä taakse.
”Niz ei olisi tahtonut häntä maailmaan, jossa epäonnistuimme.”
”Epäonnistuitte”, selakhi toisti ja jatkoi yllättävän vaativalla sävyllä. ”Sanotte sen kuin mitään toivoa ei olisi. Mikä muka on niin suurta, että siinä epäonnistuminen tuomitsisi kaiken?”
”Sinä olet nähnyt sen jo. Hänet, joka repi sielun rinnastani.”
”Puhdistaja?” Angien kysyi. ”Häntäkö pelkäätte?”
”Pelkään…” Tarkastaja toisti kuin ei olisi aivan ymmärtänyt, mitä sana tarkoitti. ”Pelkään sitä, kuinka hän tuo lopun luomakunnalle. Tuhoaa kotimme. Aivan kuten varjot tuhosivat sinun kotisi… enkä minä pystynyt estämään kumpaakaan.”
Angien yritti sivuuttaa Selakhian ajattelemisen parhaansa mukaan. Parempi keskittyä oikeisiin kysymyksiin. Toisella puolella kartanossa aika oli kuolleita toia.
”Mitä te yrititte?” hän pamautti. ”Mitä te yrititte tehdä pysäyttääksenne Puhdistajan?”
Tarkastaja huokaisi syvään. Se ei juontanut pettymyksestä tai haluttomuudesta vastata Angienin kysymykseen. Se johtui yksinkertaisesti siitä, että makuta oli väsynyt kertaamaan tappioitaan. Joten sanojensa tueksi hän päätti näyttää. Luisevat sormet osoittivat kohti kosmoksen pintaa, johon alkoi piirtymään hahmoja. Curuvarinkin uteliaisuus heräsi ja hänkin asteli Angienin ja Cestainun rinnalle seuraamaan, mitä makutan mieli mereen maalasi.
Ensimmäisen kosmokseen ilmestyneen hahmon Angien tunnisti välittömästi. Mustan Käden tutkimusjohtajan valkoinen takki ja sininen Ruru tuijottivat tuimana horisonttiin. Tämän rinnalle astui kuvajainen Tarkastajasta itsestään magenta loiste yhä rinnassaan hohtaen. Sitten ilmestyivät hopeiset rivistöt heidän taakseen. Toa Niz ja Cestainu olivat käymässä sotaan. Heidän kuvajaisensa esiintyivät majesteettisina ja suurina.
”Metru Nuin jälkeen me jatkoimme Ficuksen varjostamista. Ficuksen side arkkikranoihin oli jo niin syvä, että hänen kuolemansa oli varmuudella vain väliaikaista. Aikaa hänen pysäyttämisekseen ei ollut paljoa… joten yhdessä Nizin kanssa me päätimme iskeä ensin.”
Kaukaisuudesta, kaksikkoa ja näiden hopeista armadaa vastaan asteli hahmo, jonka Angien tunsi paitsi väkivaltaisesta näystään, myös omasta menneisyydestään. Toa Ficuksen kasvoille oli kuitenkin tässäkin kuvajaisessa käynyt jo jotain peruuttamattoman hirveää. Valtava joukkio särähteleviä keskushermostoja oli ilmestynyt rintamaksi hänen taakseen. Hammasrattaiden kalina ja massiivisen kellon tikitys täytti Tarkastajan piirtämän kosmoksen.
”Mutta tätä taistelua ei käyty teidän maailmassanne, Angien. Se käytiin maailmassa, jonka Ficus oli jo tarkoitusperiinsä vallannut. Rakentanut kellon sen keskelle. Kaikkinäkevän kuvajaisen katse osasi odottaa meitä… mutta me emme taistelleet yksin.”
Nizin ja Tarkastajan hopeisten rivistöjen taakse alkoi piirtymään jotain muutakin. Pienet, kilpikouraiset sotilaat saapuivat täydentämään Kalien rivistöjä. Ja sitten saapuivat niiden kuningattaret. Kaksi valtavaa, pitkäkaulaista olentoa valtavine hampaineen tömistelivät kaksikon rinnalle.
”Maailman alkuperäiset hallitsijat tahtoivat takaisin sen, minkä Ficus oli heiltä voimalla vienyt. Yhdessä meidän rivistömme lähtivät puolustamaan oikeutta jatkaa olemassoloamme.”
Tarkastajan maalaus muuttui sotkuksi. Värit sulautuivat toisiinsa, kun kaksi armeijaa kohtasi tähtien valaiseman kosmoksen päällä. Hopeiset rivistöt sulautuivat vihollistensa sähköiseen rätinään. Ficuksen hahmo törmäsi tätä uhmaaviin voimiin ja hajosi kappaleiksi. Mutta yhtenäisistä rivistöistään huolimatta kilvekkäiden ja kuolleiden massa ei saanut kelloa hajalle.
Kumouksen jälkeen se tikitti yhä. Tarkastajan ja Nizin kuvajaiset katosivat samalla, kun kuningatarten siluetit katosivat jonnekin kosmoksen syvyyksiin. Lopuksi ruumiiden keskellä seisoi ainoastaan kello sekä luuranko, jonka ympärille Ficuksen liha hitaasti kasasi itseään. Kaukaisuuteen nilkuttava Tarkastajan oma kuvajainen sulautui takaisin tähtiin.
”Epäonnistumisemme jälkeen Ficus surmasi Nizin Suuressa Kaupungissa. Minä tiesin, että jälleen kerran olin toiminut liian myöhään. Puhdistaja oli jo porteillani, kun viesti Nizin poismenosta saavutti minut.”
Viimeisetkin rippeet Cestainun tarinasta hälvenivät tähtitaivaan yltä. Niiden maalaaja katsoi rauhoittunutta kosmosta hetken ja kampesi itsensä sitten viimein ylös. Vasta nyt Angien todella hahmotti, kuinka suuri Tarkastaja oli. Selakheja alaspäin viistoon tuijottava makuta oli yhä oma ilmeetön itsensä, mutta tämän äänensävy kertoi kaiken tarvittavan.
”Minä annoin hänen pirstoa minut. Tahdoin maksaa hengelläni siitä, että yritykseni estää tuomiota tappamasta taivasta epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen.”
Viimeistään silloin hän ymmärsi edes jotakin kaiken sen mittakaavasta, mihin oli Metru Nuilla sotkeutunut. Ajatus tuomiopäivästä alkoi tuntua hetki hetkeltä uskottavammalta.
”Mutta jos te… sinä, yksi makutoista, ja kuolematon armeija, ette pystyneet pysäyttämään Puhdistajaa… miten me muka pystyisimme siihen?” selakhi vihdoinkin sai ulos enemmänkin itselleen kuin makutalle, vaikka hän osasi jo arvata vastauksen.
”Tuomiota ei voi estää, lapsi. Kaikki maailmat loppuvat aikanaan. Nyt on meidän tähtemme aika sammua.”
”Se armeija”, selakhi yritti kaivaa kertomuksesta edes ripauksen lohtua. ”Ovatko ne kaksitoista kaikki, mitä siitä on jäljellä?”
Tarkastaja käänsi päätään hieman kallelleen kiinnittäen jakamattoman huomionsa Angieniin. Makutan sielu ei ollut uskoa, että tavalliseksi salkeaksi Angien ei ollut edes silminnähden järkkynyt juuri todistamastaan tarinasta, vaan edelleen jääräpäisesti yritti jatkaa konkreettisten päämäärien jahtaamista.
”Loput vaelsivat vesiin tarkoitustaan etsien. Meren Äiti otti heidät syleilyynsä. Antoi heille kodin. Minun rinnalleni jäivät vain ne, joiden usko oli järkkymätön.”
Ja järkkymättömiä olivat myös heidän lasittuneet katseensa, jotka seurasivat sillä hetkellä Angienin yläpuolelle kumartunutta magnetismin toaa, jonka sormet rummuttivat kärsimättömänä Idenin kiiltelevällä pinnalla.
Metsästäjien kärsimätön portin rummutus oli tauonnut, kun Moukarikin oli joutunut myöntämään makutan oven olevan raskasta tekoa. Hetken kaksi toaa olivat vain odottaneet hiljaa Kalien taakse suojautuneena, mikä odinalaisten seuraava siirto olisi.
Halawe vilkaisi vuoroin ovea ja vuoroin valtaistuimen vieressä nukkuvaa selakhia.
”Suunnitelmaa?” hän kysyi enimmäkseen rauhoitellakseen hermojaan.
”Luulin, että tämä oli sinun alaasi”, Deleva virnisti. Pieni liekehtivä pallo syttyi hänen nyrkkiinsä.
”Jos näytämme päämme, saamme Felnasista naamaamme”, entinen metsästäjä huokaisi. ”Mutta jos emme näyttäydy, on tietysti hieman vaikea pistää vastaan.”
Toisella puolella oli pelottavan hiljaista. Kumpikin toista osasi kuvitella metsästäjien virittävän ties mitä mörssäriä tehdäkseen sillä tien Tarkastajan luo.
”Mitä luulet, sortuuko tuo tähtitaivas, jos tämä sali ottaa osumaa?” Deleva mietti.
”No, se taitaa olla ikään kuin katto…”
Kal-toa hymähti kuivasti. ”Loukussa kuin rotat”, hän tuhahti lopulta. ”Ankea reissu.”
”Minun ei olisi pitänyt sotkea sinua tähän”, Halawe sanoi hiljaa. ”Eiväthän ne sinun perässäsi ole…”
”No kyllä me tämän tiesimme”, plasman toa tokaisi. ”Jos kuolisin johonkin tällaiseen, olisin taatusti jo kuollut. Ei Suuri Henki minua ole tänne asti retuuttanut ilman jotakin tarkoitusta.”
Halawe loi toveriinsa skeptisen silmäyksen. ”Helppohan se tuhoutumattoman miehen on sanoa.”
”No, tuo yksi tuhoutumaton mies takanamme olisi varmaan eri mieltä.”
Ja silloin Odinan urku soi, ja tie Cestainun hoviin pirstoutui auki. Tuhoutumattoman miehen ovi ei makutain taiasta huolimatta ollut sellainen itse…
Toisen puolen tähtitaivaalla ei ollut enää merkkiäkään sodasta. Se oli kadonnut makutan sanojen mukana takaisin menneisyyteen.
”Joten…” selakhi ei antanut makutalle rauhaa. ”Mitä te oikein yrititte estää? Mikä on tuomiopäivä, Cestainu? Mikä muka voi olla niin kammottavaa, että se saa makutankin vaipumaan epätoivoon?”
Laiturin rannanpuoleiseen päähän astellut makuta tuijotti linnansa sisäpihaa kuin olisi nähnyt sen ensimmäistä kertaa koskaan. Kasvit ja pensasaidat olivat kuitenkin huoliteltuja kuin niitä ei olisi koskaan hylättykään. Toisin kuin alhaalla kartanossa, jossa kasvustot joutuivat tottelemaan kasvamisen sääntöjä.
”Ficus on sanoinkuvaamattoman rikki. Oli jo kauan ennen matkaansa Metru Nuille ja ennen kuin hän kuuli Totuuden myrkylliset sanat, jotka hänet tälle tielle syöksivät. Historia on repinyt hänet kappaleiksi useammin kuin kukaan muistaa.”
Makuta käänsi katseensa Angieniin kuin vannottaen tätä ymmärtämään sanojaan. Kun selakhi nyökkäsi, jatkoi Tarkastaja vasta puhumista.
”Hän tietää jotain hirvittävää tästä maailmasta. Jotain sellaista, joka paljastuessaan syöksisi kaiken epätasapainoon. Ja hän aikoo laittaa kaikki ymmärtämään, millaista on elää kirotun tiedon kanssa. Hänen mielestään valheen ympärille rakennettu maailma ei ole elämisen arvoinen.”
Makuta piti tauon. Se, mitä hän aikoi sanoa seuraavaksi vaati lyhyen, pohdiskelulle omistetun hetken.
”Hän aikoo näyttää sen valheen kaikille… pirstomalla taivaan.”
Selakhi olisi kuitannut suuren osan kuulemistaan sanoista Suuren hengen enkelin runollisuutena, mutta silkka suru ja katkeruus joka sanoista kaikui vakuutti hänet siitä, että Tarkastaja puhui jostakin aivan liian todellisesta. Jostakin, jonka estääkseen makutakin oli heittänyt henkensä.
”Tuhoamaan taivaan? Konkreettisen taivaankannen? Eivätkö monet ole jo yrittäneet päästä kupoleista läpi siinä onnistumatta…” Angien kyseenalaisti. ”… ja uskotte, että hän todella pystyisi tekemään sen?”
”Tappioni tarjosi hänelle kaiken ajan, minkä hän tarvitsi. Hän on miltei valmis. Ainoastaan hänen sairaalloinen halunsa koota kaikki arkkikranat pidättelee häntä.”
”Se, millä hän aikoo tuhota taivaan… se on jotakin todella vanhaa, eikö? Löysimme hänen holvistaan käsittämättömän muinaisia asioita. Hän… hän on vain viimeisin askel tässä, eikö olekin?”
”Moni on yrittänyt ennen häntä. Surkea Jumalatar porteillani itkee yhä kertaa, jolloin hän yritti samaa. Mutta silti… se olin minä, joka johdatti Ficuksen tarvitsemansa voiman lähteille. Hän ei olisi koskaan löytänyt Totuuden ovia avaavia medaljonkeja, jos minä olisin hyväksynyt kuoleman osaksi luonnollista järjestystä. ”
Tarkastajan katse kääntyi takaisin kohti kosmosta. Se näytti muiden läsnäolijoiden silmään täysin muuttumattomalta, mutta makuta näki vaivatta sen lävitse. Tälle oli täysin selkeää, mitä hänen kartanossaan samaan aikaan tapahtui.
”Yritykseni päihittää kuolema toi minut Ficuksen lailla arkkikranojen luokse. Ja ilman niitä minä istuisin edelleen tuolla alhaalla. Ei minua Umbrakaan pelastamaan tullut. Eikä mukanasi tuoma puoli-toa tuo toivoa tuonpuoleiseeni. ”
”Hetkinen. Jumalatar yritti samaa?”
Siksikö Ficuksen suunnitelma oli suorastaan täynnä merkkejä Selakhiaan? Siksikö juuri Cestainu oli tärkeä?
”Taras-Silin taistelu”, Angien ajatteli ääneen. ”Yrittikö– ”
Mutta hänen ajatuksensa keskeytyi, kun jokin lähestulkoon repi hänen sieluaan. Astraaliselakhi kaatui laiturille kasvot edellä kuin hänen jalkansa eivät olisi enää totelleet häntä. Jokin osa hänestä tunsi, miten heiveröinen yhteys hänen ja hänen todellisen maailmansa välillä oli juuri taipunut kuin oljenkorsi… mutta kipu lakkasi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Jäi vain kammottava pelko siitä, että jotakin hirvittävää oli tapahtunut toisenpuoleisessa.
”Voi ei”, selakhi parahti hiljaa tajutessaan, minkä keskellä mitä luultavammin oli.
Valtaistuinsali paloi plasman toan käsissä. Oviaukko hehkui tulikuumana. Kumpikaan toista ei nähnyt kunnolla kohteitaan höyryn ja savun seasta, mutta eivät nähneet valtaistuinsalin ulkopuolelle jumittuneet odinalaisetkaan. Kumpikin puoli vaihtoi iskuja sokkona, mutta oli vain ajan kysymys, milloin palkkasoturiryhmä murtautuisi sisään raa’alla ylivoimalla.
Kal-rivistö seisoi kaiken sen keskellä vain seuraten tapahtumia tuhoutumattomien kuoriensa takana. Edes Moukarin ryhmän harhalaukaukset eivät olleet saaneet niitä puuttumaan peliin. Yksi hopeisista oli ottanut kylkeensä suoran tykinlaukauksen, mutta oli vain noussut uudelleen pystyyn.
”Kauanko aiotte oikein jatkaa tätä!” he kuulivat Moukarin huudon läpi plasman toan sumuverhon. Sitä säesti sokkona ammuttu tulitus sisälle, joka teki kaiken liikkumisen hengenvaaralliseksi.
Deleva syöksyi toa-toverinsa kylkeen ja vilkaisi sitten oviaukon suuntaan.
”Minulla on idea”, hän sanoi.
Mirukasvo katsoi tätä epäilevänä. ”Olen pelkkänä korvana.”
”Jos pääsemme lähelle, niin voimme ehkä hoidella sen naamiomiehen”, kal kertoi. ”Tuossa on nuo haarniskat. Ne käyvät kilvestä, eivätkö käykin?” Hänen piti huutaa saadakseen äänensä kuulumaan tulituksen keskellä.
”En pysty niiden metalliin kovin hyvin”, Halawe protestoi. ”Se on jotakin… outoa.”
Deleva ei moisesta piitannut, vaan loikkasi parilla juoksuaskeleella lähimmän tarkastajankaartilaisen taa. Hän tarttui siihen ja nosti metallimiehen harteilleen hämmästyttävän helposti. Jos kukaan heistä olisi nähnyt ilmettä haarniskan Haulla, he olisivat nähneen sen kylmillä kasvoilla pettymyksen hivenen.
”Hei, tuohan voi toimia”, Halawe hihkaisi ja hoippui toverinsa perään.
”Tämä ei ole edes ensimmäinen kerta, kun hakkaan huonoja metsästäjiä hylätyssä rakennuksessa!” Deleva huusi ja syöksyi eteenpäin toinen Kal-keho kilpenään. Himmeänä hohtavat silmät haukasvoisen kuolleen kasvoilla värähtivät ja maailman hiljaisin turhautunut huokaus pakeni tämän naamion takaa.
Valtaistuinsalin ulkopuolelta kuului päättäväisiä huutoja, ja odinalaisten tuli kohdistui teräsjärkälettä kohti. Plasma-ammuksetkin vain sihisivät osuessaan Kal-kilpeen. Hän miltei kaatui tykinammuksen räjähtäessä suoraan hänen kilpeensä. Kipinät säkenöivät lyijyn osuessa metallipintaan. Säteet kimpoilivat ympäriinsä, mutta Deleva vain kiihdytti juoksuaan.
Savuverhon takaa Deleva erotti vuorimaisen peikon ääriviivat. Hänen oli pitänyt etsiä Felnas-kasvo ja lamauttaa tämä, mutta Inozya oli ainoa, jonka hän näki, eikä hänellä ollut montaa sekuntia aikaa miettiä. Hän päätti pelata yllätyshyökkäyksen varaan. Toan Kakama syöksi kal-miehen ja tämän haarniskakilven valtavan massan ja siihen kytkeytyneet energiat liikkeelle. Oli kuin konetoan punainen naamio jättäisi jälkeensä punaisen vanan silkasta liike-energiasta.
Toa sysäsi kal-haarniskan syrjään ja iski oikean koukun jättiläispeikkoa tämän massiiviseen leukaan. Irtohampaita lensi, mutta peikko oli pelissä sekunneissa. Jättiläismäinen koura tarttui Delevan kal-metallista tehtyyn käteen ja väänsi, mutta kakamakasvo ei horjunut.
“Haa. Tulee ihan Metru Nui mieleen. Kaltaisiasi oli niin monissa väreissä, ei vain harmaan sävyissä. Yhtälailla hekin tosin kuolivat!” Moukari naureskeli.
Delevan vastaus oli iskeä Kakamalla vahvistettu isku metsästäjään. Oli kuin pieni hopeapunainen juna osuisi lihavuoreen, mutta Inozya hädin tuskin edes horjahti. Hän heitti Delevan hirvittävän vaivattomasti käytävän seinään.
“Tanssiako haluat, toa?” Inozya nauroi ja nosti moukarinsa ilmaan mahtaillakseen. ”Tanssin kerran jopa valotun kanssa… sääli, ettei tämän selkäranka kestänyt sitä. Sinä taidatkin olla vähän kovempaa tekoa, vai mitä?”
Deleva nieli takaiskun eikä tuhlannut aikaa. Hän oli yhtä tulensa kanssa. Poltetta virtasi hänen kuolonkalmean ruumiinsa läpi ja se purkautui kuin öljysuihku päin kohti syöksyvää Moukaria. Valtaisa valokaari osui peikon haarniskaan, ja kartanon hiljaisuus täyttyi peikon tuskanhuudoista.
Tämä perääntyi hetkeksi, mutta toan voitonriemu ei kestänyt kauaa. Suunnitelmasta poikkeamisella oli hintansa, ja hän tunsi karman iskevän häneen Felnasin hyydyttävän hengen muodossa. Hän tunsi kylmenevänsä sisältäpäin kuin jokin olisi sammuttanut sielun poltteen. Tältäkö kaleista tuntui? Ilman alkuvoimaa, ilman sielua?
Deleva keräsi itsensä nopeasti ja sysäsi ajatukset taas elohopean alle kuten viimeksikin. Hän ei nähnyt naamion käyttäjää siinä kirotussa savussa ja pimeässä.
“Zammutimme valozi, toa”, joku nauroi. Sivusilmällään Deleva näki peikon olevan taas vauhdissa. Hänellä oli sekunteja aikaa.
”Tietenkään te ryökäleet ette taistele reilusti”, hän irvisti.
Ja silloin hän näki hehkuvan naamion savuverhon läpi katonrajassa. Kal lähti juoksuun väistääkseen Moukarin uuden hyökkäyksen, kiisi päin käytävän seinää, ja loihti Kal-kehostaan käsittämättömän vipuvoiman loikatakseen suoraan katonrajaan.
Metallimiehen nyrkki osui sirkkaan katossa – se osui tismalleen tämän kirkkaana hehkuvaan naamioon – ja kumpikin heistä putosi kaaressa alas. Deleva tunsi henkensä palautuvan, kun kirottu kanohi lensi jonnekin lattialle. Hän ehti tuskin haukata happea, kun kolmas olento iski hänen kimppuunsa.
“Nyähähää!” toan takaa kuului, kun keihäs iskeytyi häntä hartiaan. Vaaleanpunainen sairaalloinen hehku säteili Delevan kädestä, kun osumakohtaan alkoi muodostua kuin metallista syntyneitä syöpäkasvaimia. Poissa oli kiiltävä kal-metallin pinta. Se oli korvautunut oudoilla pesäkkeillä. Delevan oli koko ajan vaikeampi liikuttaa mekaanisia osiaan.
“Nyt tiedätte miksi minua kutsutaan Ruinaajaksi!” vortixx huusi. Deleva yritti lyödä tätä, mutta onnistui vain horjahtamaan kömpelösti polvilleen. Peikko oli taas tulossa – plasmasuihkunkin jälkeen mörössä näytti olevan hämmästyttävästi virtaa.
”Se nimi ei edelleenkään tarkoita sitä, mitä luulet!” Halawen huuto katkaisi taistelun. Ilman läpi kiitänyt kolikko iskeytyi Ruinaajan silmään, ja liskonaivot räjähtivät sekä Delevan että Inozyan päälle. Kalmansauvasta vapaaksi päässyt Deleva ehti juuri nousta torjuakseen Moukarin yrityksen iskeä hänet maahan.
Maahan lentänyt kanohi Felnas syöksyi läpi ilman voitonriemuisen magnetismin toan otteeseen – viimeinkin hän oli vapaa toimimaan. Hän pudotti kanohin jalkoihinsa, ja hänen hansikkaansa syttyivät violettiin hehkuun.
”Te olette ihan helvetin kuolleita!” hän huusi ja oli juuri tarttumassa Inozyan haarniskaan kaikella elementaalivoimallaan, kun valtaistuinsalin seinä hänen oikealta puoleltaan räjähti auki.
Myrsky puunsäleitä ja tulta tunkeutui saliin. Paineaalto kaatoi Halawen ja heitti tämän Kal-rivistöön, joka kaatui samaisesta räjähdyksestä. Koko tähtitavas vapisi, kun yksi salin seinistä sortui.
Miksi helvetissä sen pitää olla puuta, hän kirosi suoristaessaan naamiotaan. Terävä kappale tammea oli lävistänyt hänen poskensa. Hän oli varma murtaneensa jotakin yrittäessään nousta romun seasta, mutta viimeiset kaksi saliin syöksynyttä odinalaista eivät antaneet hänelle aikaa levätä.
”Petturihan se siinä”, huusi karmiini Kuolonruoska rynnätessään toaa kohti kaikilla kuudella raajallaan. Halawe ehti hädin tuskin väistää kalmarin syöksyn, jonka sivallukset jättivät Kalien pintaan syöpyneet viivat. Hän ehti hädin tuskin reagoida seuraavaan iskuun, ja ruoska kiertyi tiukasti hänen kätensä ympärille. Hän sulki silmänsä, keskittyi kolikkoonsa ja…
… ja oli Kuolonruoskaa hitaampi, sillä Halawen hammasratas ei ehtinyt koskaan saavuttaa ruoskamurhaajan kalloa. Metsästäjän bravuuriase sivalsi, ja kolikko lohkesi ilmassa kolmeen osaan.
”Aina samat temput”, Halawe kuuli saadessaan päähänsä potkun, joka iski hänet maahan tuskallisen kovaa.
”Varjottu toivoikin saavansa teidät hengissä”, metsästäjä virnisti ja otti toan tiukasti nelikätiseen painiotteeseen. Halawe ei voinut olla katsomatta kartanon valtiaan istuimelle, jonka juuressa edelleen makasi tiedoton hailtija, jota kohti käveli vortixx pirullinen virne kasvoillaan. Kauempana Deleva mittaili voimiaan kahden muun kanssa.
Varjotun pettäminen alkoi tuntua hetki hetkeltä huonommalta idealta. Ehkä huonoimmalta.
”Epäilemättä hänellä on meitä suuri ikävä”, Halawe vastasi kitkerästi.
”Mitä kalasi naamio tekee?” Kuolonruoska kysyi Halawe tiukasti otteessaan ja vilkaisi selakhia, jonka kasvot hehkuivat himmeästi. ”MITÄ TE TEETTE TÄÄLLÄ?”
Toa ei uskaltanut vastata. Mitä hyvänsä hän sanoikin, siitä olisi vain haittaa. Angien, voisitko vaikka saada sen makutan puolellemme esimerkiksi tällä sekunnilla, Halawe mietti… mutta kun vortixx tarttui Ideniin kiskoakseen tämän irti, hänen oli pakko toimia. Väkivaltainen magneettinen purkaus osui vortixxin metallirankaan ja heitti tämän irti Angienista. Toaa otteessaan pitävä Kuolonruoska toimi ja kiristi otteensa.
”Mutta kyllä hän tyytyy teihin kuolleinakin”, metsästäjä sanoi hiljaa, ja Halawe huusi ranteensa vääntyessä sijoiltaan.
Vortixxkin valtaistuinsalissa oli tolpillaan, ja epäilemättä taas pian selakhin kimpussa. Krickit ryömi kohti häiriönaamiota, joka oli lentänyt palavan puuromun sekaan. Halawe oli häviämässä. Kal-kaarti lojui lattialla passiivisena.
Ja Delevalla oli täysi työ selvitä Moukarin iskuista, eikä peikoista massiivisin osoittanut mitään merkkejä väsymyksestä.
Eikä hiljaa valtaistuimellaan istuva valtias välittänyt. Miksi välittäisikään, jos he olivat jo hävinneet?
Haamuselakhi oli selvinnyt takaisin pystyyn. Jokin osa hänestä pelkäsi, että hän oli jo myöhässä, ja että hän heräisi Odinan tyrmästä. Jos hän heräisi lainkaan.
”Mitä… mitä siellä tapahtuu?” Angien parahti makutan edessä. ”MITÄ SIELLÄ TAPAHTUU?”
Sama kysymys paistoi myös Angienia pystyyn auttamaan rientäneen Curuvarin kasvoilta. Tarkastaja seurasi naisen kivuliasta kompurointia hetken mielenkiinnolla ja käänsi sitten katseensa kosmokseen ja siihen, mitä sen toisella puolella tapahtui.
”Delevan pyristely osoittautuu turhaksi”, makuta tuumasi turhauttavan arkisesti, mutta piti katseensa silti tiiviisti siinä, mitä Angien ja Curuvar eivät kyenneet näkemään. ”Draakkikuninkaan lakeijat turmelevat kaiken tieltään ja sitten sinä, Angien, tyttöni, pääset viimein tänne turvaan tuomiolta.”
”Anteeksi vain, arvon makuta, mutta vähän laiha lohtu!” selakhi vastasi. ”Ei Selakhian makutalta kai kannatakaan apua odottaa. Sinä vain istut täällä erossa kaikesta, ja kuvittelet, ettet voi tehdä mitään. Eikö sinulla ole kokonainen vartiokaarti siellä? Etkö sinä todellakaan voi tehdä mitään?”
”Minä en tiedä, miten voisin lohduttaa sinua”, Tarkastaja vaikersi. Tämän naamio ei ollut liikkunut kertaakaan kohtaamisen aikana, mutta äänestä kuuli, että Cestainu alkoi turhautumaan siihen, kuinka Angien ei tahtonut päästä tämän epäonnistumisista irti.
”Metsästäjien pysäyttäminen ei estä tuomiota. Parempi antaa lihan kuolla kuin päästää sielu pirstoutumaan Puhdistajan pakottaman totuuden edessä.”
”Se ei ehkä voi pysäyttää tuomiota, mutta se voi pelastaa meidät!” selakhi parahti. ”Eikö se muka merkitse mitään?”
”Pelastaa…”, Cestainu toisti kuin ei olisi taaskaan ymmärtänyt sanan merkitystä. ”Koskaan en ole onnistunut pelastamaan. Ainoastaan huijaamaan kuolemaa. Mitä sinä tahtoisit minun tekevän, tyttö? Miten tahtoisit, että epäonnistun tällä kertaa?”
Angien pysähtyi hetkeksi suorastaan kihisten kiukusta. Hän puristi voimattomana aavekätensä nyrkkiin. ”Miten sinä voit puhua selakhille noin, makuta?” hän kivahti yllättyen itsekin suoruudestaan. Oli parempi tehdä edes jotakin, hän ajatteli Delevan sanoja. Edes jotakin.
”Meidän menneisyytemme on pelkkää epäonnistumista epäonnistumisen perään!” hän huusi. ”Sinä et tehnyt mitään, kun kotimme tuhottiin! Emme me vain lakanneet uskomasta, koska kaikki romahti joskus! Yritimme uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan! Eikä kukaan usko, että voisimme ikinä saavuttaa sitä, mitä meillä joskus oli, mutta se ei tee sen yrittämisestä toivotonta!”
Angien hengähti hetken. Makuta puolestaan näytti lähes yhtä eleettömältä kuin tavallisesti, mutta ei tehnyt elettäkään vastatakseen.
”Ha, en olisi uskonut kuulevani koskaan minua luennoimasta toivosta tähän tapaan”, selakhi mutisi nyt vaitonaisemmin. ”En ole kovin hyvä uskomaan… mutta en tiedä mitään muuta vaihtoehtoa! En tosiaankaan usko, että voisin pakoilla Varjottua ikuisesti, mutta ei se tarkoita, etten aikoisi yrittää.”
Hän ei uskaltanut ajatella, mitä toisella puolella tapahtui. Ei siitä ollut mitään hyötyä.
”Sinä näet vain suurimman taistelun”, Angien jatkoi hiljaa ja katsoi makutaa suoraan tämän kalmanvalkeisiin silmiin. ”Sinä yrität pelastaa maailman, mutta kun et onnistu siinä, rakennat oman pikku tuonelasi, missä saat kärsiä sitä rangaistusta, jonka luulet ansaitsevasi. Et sinä ole ansainnut mitään rangaistusta siitä, että et onnistunut pelastamaan selakheita. Tai pysäyttämään Puhdistajaa. Et sinä ole niistä yksin vastuussa. Kukaan ei ole.”
Angien mietti hetken seuraavia sanojaan kuin keräten rohkeutta. Curuvar seurasi näytöstä kerrassaan hämmästyneenä.
”Sinä ansaitset rangaistuksen vain siitä, että et yrittänyt mitään muuta. Vaikka et olisi voinut pelastaa kaikkia selakheita, voit pelastaa joitakin! Vaikka et pystyisi estämään tuomiopäivää, voit silti auttaa niitä, jotka jaksavat vielä taistella! Eikö tämä maailmasikin ole vain osoitus siitä, että halusit tehdä edes jotakin hyvää? Se, että olet pelastanut tänne edes osia selakheistasi, vaikka et pystynyt pelastamaan kaikkia?”
Selakhi oli taas hetken hiljaa.
”Kyllä sinä varmaan uskoit tuomiopäivän vääjäämättömyyteen silloin ennenkin, mutta se ei estänyt sinua yrittämästä. Tähtitaivaasikin sanoo, että ainoa kohtalomme on se, minkä itse taomme. Sinä vain et halua myöntää, että voit takoa sitä vieläkin.”
Hiljaisuus, joka laskeutui Angienin puheenvuoron jälkeen oli täydellinen. Tuonpuoleisessa ääniä päästivät ainoastaan ne, jotka sitä tarkoituksella tekivät. Curuvarkaan ei uskaltanut edes värähtää. Useaan otteeseen hän olisi tahtonut estää Angienia puhumasta Cestainulle niin epäkunnioittavasti, mutta makutan värähtämätön katse oli kertonut hänelle, että se olisi ollut tarpeetonta.
Tarkastaja vilkaisi alas kosmoksensa reunalta. Iskut, joita puoli-toa otti alhaalla vastaan olivat alkaneet tehdä tehtävänsä. Vaikka tämän keho oli lähes vahingoittumaton, jokainen liike oli hieman edellistä hitaampi ja väsyneempi. Sitten makuta vilkaisi taas Angienia. Sitten takaisin kartanoonsa. Tähtitaivas kahden todellisuuden välissä hohti edelleen ilman punaista. Initoi puuttui, koska Tarkastaja oli tahtonut tilalle jotain omaansa.
Hän muisteli omaa tarinaansa. Kun hän oli seissyt valkotakkisen veden toan rinnalla teknisesti ottaen kaikkialle kurottuvalla taistelutantereella kruunu kiiltäen, selkä suorassa. Ja vaikka sinä päivänä hän nilkutti takaisin kartanoonsa sielu hädin tuskin kasassa pysyen, hän kykeni vielä muistamaan sen vihan, jota hän koki Ficuksen aiheuttamasta häpäisystä. Vihan, joka viime kädessä oli paljon apatiaa voimakkaampaa.
Kal-toan askeleet peruuttivat askel askeleelta lähemmäksi valtaistuinta aina, kun hän ei joutunut vaihtamaan yhä uusia iskuja väsymättömän Moukarin kanssa. Joka kerta kun peikko hyökkäsi, hyökkäsi myös Skalpelli hänen selkäänsä. Taistelun ja tulen äänet kaikuivat Halawen korvissa, kun tämä yritti rimpuilla itseään Kuolonruoskan heltymättömästä otteesta.
Rienaaja oli rääkäissyt äänekkäästi ja rynnännyt kahden kamppailevan ryhmän ohitse kuolleen toverinsa ruumiille tajuttuaan, mitä tälle oli tapahtunut. Ruinaajan vamman ulosmenoreikä valutti kappaleita tätä pitelevän liskon käsille. Halawe ei voinut kuin irvistää nähdessään ilmeen, joka Rienaajan kasvoille levisi. Vortixx janosi verta.
Kartanon murtuneesta seinästä irronnut puunkappale toimi nopeasti improvisoituna kilpenä, kun peikon seuraava isku lähestyi Delevaa. Se antoi plasman toalle viimein hetken ottaa askeleen taaksepäin nyrkkien armottomasta takomisesta. Vilkaisu kohti veljeään ei valanut häneen toivoa. Hänellä oli vaikeuksia ymmärtää tämän kuristusotteesta kakistamia sanoja. Halawe kuitenkin tajusi tämän itsekin ja vaihtoi välittömästi suunnitelmaa. Hän onnistui nostamaan kättään juuri sen verran, että Deleva havahtui katsomaan tämän osoittamaan suuntaan.
Sortuneen seinän alle jääneiden kal-haarniskojen kädet olivat kaikki kääntyneet osoittamaan kohti Kuolonruoskan takana tajuttomana makaavaa Angienia. Täsmälleen ottaen hänen kasvojaan. Valtaistuinsalin toisella puolella vielä seisova rivistö oli myös kollektiivisesti nostanut toiset kätensä osoittamaan. Näiden suuntana oli kuitenkin valtaistuimella lepäävä makutan raato.
Inozyan seuraava isku lähestyi jo. Skalpelli oli joutunut miltei kampittamaan Rienaajan, jotta tämä ei olisi syöksynyt silpomaan Halawea kappaleiksi. Korkean palkkion kiilto kiilsi sirkan silmissä.
Delevalla oli täsmälleen yksi hetki toimia.
Yksi rivi osoittamassa hehkuvaa Ideniä. Toinen tuhoutuneen miehen Trynaa.
Toa kyllä muisti selakhin varoituksen – älkää ottako Ideniä irti – mutta se, mitä selakhille tapahtuisi, jos naamio irtoaisi hänen kasvoiltaan, olisi joka tapauksessa epärelevanttia siinä vaiheessa, kun metsästäjät saisivat hänet murhattua. Mitä muuta kaksitoista kummituskalia muka saattoivat tarkoittaa? Ja juuri ennen kuin Inozyan seuraava, murskaava isku osui, antoi toan Kakama tälle elämänsä ilmiömäisimmän spurtin.
Kuolonruoska kampesi itsensä ylös niin nopeasti kuin vain suinkin pystyi. Käytännössä hänen lävitseen juossut Deleva oli iskenyt tämän voimalla maahan päästäen samalla Halawen viimein rimpuilemaan irti ruoskan kiristyksestä. Moukari, Skalpelli ja Rienaaja yrittivät kaikki ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Viimeisellä askeleellaan miltei valtaistuimen portaalle kaatunut Deleva piteli kädessään muinoin vakavaa vahinkoa vastaanottanutta Trynaa.
Peikkometsästäjä tajusi silloin, mitä oli tapahtunut.
Lattialla makaavalla Angienilla ei ollut enää naamiota lainkaan, mutta jäykäksi kangistunut selakhineito ei silti osoittanut minkäänlaisia elonmerkkejä. Hänen kasvoillaan vielä hetki sitten ollut Iden oli kuitenkin vaihtanut omistajaa.
Tuolissaan istuvan makutan kasvot olivat puolestaan eheät ensimmäistä kertaa vuosiin. Tämän uuden, silmättömän katseen takaa ei kuitenkaan kuulunut mitään.
Jokainen valtaistuinsalin kamppailijoista jähmettyi hetkeksi täysin paikalleen tuijottamaan kalmaisen kuninkaan ruumista. Harva näki sitä, miten tämän sormet viimein värähtivät. Enempää huoneen tähän asti hiljaisimmat haarniskat eivät kuitenkaan tarvinneet. Käsky oli käynyt. Kartanossa oli kutsumattomia vieraita.
Ensimmäisenä nousivat ne viisi, jotka sisään räjähtänyt seinä oli heittänyt maahan.
Niin teki myös se kuudes, joka Delevan improvisoituna kilpenä oli heitetty syrjään.
Sitten heräsivät loput kuusi, joiden rivistö oli vielä koskematon.
Kaksitoista käsiparia asettui täsmälleen samalla hetkellä eteenpäin. Sauvat ilmestyivät kuin tyhjästä. Pystysuuntaiset lovet kalien hau-kasvoissa paljastivat merkityksensä ja aukesivat. Niljakkaat, magentoina hohtavat käärmemäiset olennot purskahtivat esiin naamioiden takaa, kun kalmistojen ruhtinas otti ensimmäiset askeleensa loputtoman pitkään aikaan.
Tarkastaja nosti ainoastaan toisen kätensä. Sen syyttävä sormi oli osoitettu kohti Inozyaa. Peikon kasvoilta oli kadonnut kaikki itsevarmuus.
”Kunnioitamme tänään sanansaattaja Angienin vilpitöntä pyyntöä, poikani ja tyttäreni.”
Deleva oli ottanut askeleen sivummalle valtaistuimesta, jolle ryntääminen oli puristanut viimeisetkin energiat hänen suonistaan. Kal-soturi rojahti valtaistuimen portaalle. Angienia turvaan raahaava Halawe ei saanut katsettaan irti naisen paljaista, lasittuneista kasvoista.
”Draakkiruhtinaan löyhkä vierailee Kristallisaarilla viimeistä kertaa. Näyttäkää kutsumattomille vieraille, miltä kuolleiden kosto näyttää.”
Haarniskoiden liike oli paljon nopeampaa kuin vanhoilta sotisovilta olisi saattanut odottaa. Rienaajaa lähin Kal oli ehtinyt työntää teräväpäisen sauvansa läpi liskon rintakehästä, kun Skalpelli viimein heräsi toimiin. Useita teriä lensi suoraan metsästäjiä seuraavaksi lähestyvän haarniskan silmänrei’istä sisään ilman minkäänlaista vaikutusta. Kuolonruoskalla ei mennyt sen paremmin. Päin vastoin, hän kamppaili jo kolmen kanssa.
Hänen molemmat ruoskansa natisivat liitoksistaan, kun niihin vapaaehtoisesti jääneet Kalit puristivat niitä hajalle. Kolmas, ryhmän kärkeä pitävä haarniska teki jotain, mitä taistelua seuraava Deleva ei ollut osannut odottaa. Se avasi suunsa, eikä ääni kuulostanut edes rahkshilta.
”SIME, KISKAISE!”
Kalin käskystä neljäs Kuolonruoskan kimppuun käyvä haarniska tarttui akhshikromidia selästäpäin ja riuhtaisi kerran. Veri suihkusi tahraamaan valtaistuinsalin lattiaa, kun metsästäjän kädet repeytyivät irti kahteen Kaliin yhä kiinnitettyjen ruoskien mukana.
Inozyaa ja Skalpellia joka puolelta piirittävät rivistöt marssivat hiljaa kohti saalistaan. Napakat askeleet heidän takaansa paljastivat kuitenkin kolmannen, vielä hengissä olevan metsästäjän aikeet.
”TORIE, KARKULAINEN!” yksi peikkoa katseellaan mittaileva kal huudahti ja Kuolonruoskan tappokäskyn antanut haarniska lähti syöksyyn. Vakavasti haavoittuneen, täysin käsittämättömästi yhä juoksuun kykenevän Rienaajan yritys poistua valtaistuinsalista pysähtyi Torieksi kutsutun Kalin nyrkkiin, joka iskeytyi liskon ruumiiseen sellaisella voimalla, että tämän selkäranka pirstoutui vasten tämän sisuksia. Rienaaja korahti viimeisen kerran ja lysähti maahan kasaan kuolleena.
Sitten metalli kalahti kahdesti. Inozyan ote oli kellistänyt Kaleista maahan kaksi. Koordinoidut rivistöt kuitenkin toimivat nopeasti ja pian neljät sauvat olivat osoitettu kohti hänen kalloaan. Skalpellin hätäisesti kasaan kyhäämä valoräjähde kuitenkin välähti sellaisella voimalla, että peikko pääsi kumartumalla ja täydellä voimalla rynnien rivistöistä läpi. Valtaistuinsalin sivulle peruuttava peikko kuitenkin erkani samalla viimeisestä hengissä olevasta toveristaan. Itsensäkin räjähteellä sokaissut sirkka oli kompuroinut epähuomiossaan suoraan Tarkastajan jalkojen juureen.
Taivaista tuijottava Iden kääntyi katsomaan jaloissa räpiköivää krickitiä. Skalpellin sydän ei lyönyt enää koskaan. Ensiksi siksi, että kauhusta kangistunut olento oli liian järkyttynyt ylläpitämään enää elintoimintojaan. Sitten siksi, että Tarkastajan käsi heilahti ja valtaistuinsalin tähtitaivas heräsi eloon.
Selakheille omistetut tähdet ja niiden raaka valo repivät Skalpellin kappaleiksi sekunneissa. Tämän rikki raastetut palaset katosivat taivaaseen sinne vetäytyvien valojen mukana.
Taistelu oli käytännössä ohi. Viimeisenä hengitti keskellä salia polvillaan ärisevä Inozya, jota osoitti nyt jo yksitoista salkoa ja niiden päähän kiinnitettyä terää. Ainoastaan Torie seisoi sauvansa kohti kattoa osoittaen. Hän askelsi Tarkastajan rinnalle ja ojensi sitten kädellään kohti nujerrettua peikkoa.
”SINULLE, CESTAINU. TUNKEILIJOIDEN PÄÄLLIKKÖ.”
Tarkastajan tyhjä katse mittaili kartanon lyhimmän sodan saalista. Kuolonruoskan veren lävitse talsinut makuta olisi todella tahtonut sääliä metsästäjää, jonka draakkiruhtinas kauempana idässä oli lähettänyt kuolemaansa. Palava viha hänen salskean väkensä kohtelusta ei kuitenkaan suonut myönteisiä tunnetiloja hautarauhaa häirinnyttä öykkäriä kohtaan.
”Röyhkeän mestarisi sanojen ja tekojen vuoksi en voi antaa elämäsi jatkua, synkeä saalistaja.”
”Saakelin raato. Olisit pysynyt kuolleena”, Inozya ärisi sylkien samalla verta rinnuksilleen. Yksi kalien iskuista oli osunut häntä kurkkuun, mutta jopa makutan lasten omaksi yllätykseksi, peikko oli ottanut sen vastaan kunnialla. Samanlainen hyökkäys oli kuitenkin pirstonut Rienaajan ilman minkäänlaisia ongelmia.
”Varjottu ampuu nätin kartanosi pirstaleiksi, kun saa kuulla tästä…”
”Tavallisesti olisit ansainnut riitin hengenpäästöllesi rikoksistasi huolimatta… mutta minä luulen, että tyttö taivaassa ei koe sinua kohtaan tarpeeksi sympatiaa.”
Silmätön katse vilkaisi kohti ylhäällä hohtavaa taivasta, jossa tiesi Angienin makaavan Curuvarin valvovien silmien alla. Sitten makuta astui eteenpäin niin, että peikkoa sauvojen kärjillä uhkaavista Kaleista muutama joutui astumaan syrjään isänsä tieltä.
”Kiitä onneasi, että lihasi kuolee jo tänään. Sielusi säästyy pahemmalta kohtalolta. Lheko olisi iloinen, sillä hänen kuolemansa oikaistaan nyt. Rauha hänen sielulleen.”
Peikon reaktio oli kuitenkin tälle turhauttavan tyypillisen uhmakas. Metsästäjä ei epäröinyt hetkeäkään neljän aseista poistuessa hänen ohimoltaan. Hän pomppasi pystyyn nyrkit ojossa, niistä ensimmäisen aloittaessa matkansa kohti Tarkastajan Ideniä. Nyrkki kuitenkin pysähtyi ilmaan. Torien sauva oli läpäissyt peikon ruumiin ennen kuin tämän kädet ehtivät häpäisemään makutaa kosketuksellaan. Torie itse ei kuitenkaan ollut sauvaa pitelemässä. Hän ei ollut kuitenkaan yrittänyt estää Delevaa, joka oli kaapannut salamannopeasti sauvan tämän käsistä ja iskenyt sen Inozyaan ennen kuin tämä oli ehtinyt suorittaa iskuaan.
”Sinä puhut liikaa”, Deleva yskäisi uupuneena Tarkastajalle, joka katsoi yllättyneenä vierestä, kun Deleva kiskaisi aseen väkivaltaisesti irti peikon kaatuvasta ruumiista. Vielä kuului viimeinen korahdus, ja niin viimeisenkin kolmikkoa jahdanneen metsästäjän elämä saapui päätökseensä. Deleva suoristi selkänsä, ojensi sauvan katsomatta takaisin Torien kouriin ja ryntäsi sitten Angienin ruumista yhä pitelevän Halawen tueksi.
”Mitä pirua sinä oikein teit”, Halawe irvisti Angien sylissään Tarkastajan tyhjän tuolin juurella. Toa olisi tahtonut konkreettisesti ravistella vastauksen ulos kal-toasta, mutta hänen polviaan vasten lepäävää hengetön haityttö esti häntä liikkumasta. Deleva ei ehtinyt miettimään vastaustaan loppuun. Kalien käskyä totellut toa astui syrjään, kun Rúcioron ruhtinas asteli Halawen viereen. Makuta tuijotti hetken epätoivon täyttämää miestä ja sitten hetken Angienin paljaita kasvoja, jossa naisen silmät toljottivat avonaisina ja kylminä kohti kartanon kattoa. Vailla henkeä, aivan kuten tuikkivat tähdetkin.
”Kelataan taaksepäin”, makuta julisti ja tarttui kasvoihinsa. Halawe ei voinut olla tuijottamatta näkyä, jonka Deleva oli taistelun aikana jo hetkellisesti todistanut. Idenin irrotessa Tarkastajan kasvoilta odotti Hammasratas todistavansa jotain ennennäkemätöntä. Oliko makutan todellinen muoto vain usvaa? Millaisen kosmisen kidan Cestainu paljastaisi naamion takaa? Toan omat odotukset olivat pääsyy sille, miksi naamion takaa paljastuvat kasvot olivat niin yllättävät: niissä nimittäin ei ollut mitään tavallisesta poikkeavaa, ilmiselvää ampumahaavaa lukuunottamatta.
Harmaat, väsyneet miehen kasvot muistuttivat lähinnä aivan tavallisesta toasta. Tarkastajan vanha Tryna, joka nyt lepäsi hänen valtaistuimellaan, oli ottanut suurimman osan tämän päähän kohdistuneesta ammuksesta vastaan. Reikä hänen vasemman silmänsä kohdalla oli huomattava, mutta vahinko ei ollut levinnyt paljoa sitä pidemmälle.
Tarkastaja toimi nopeasti eikä antanut Angienin maata hengettömänä enää pidempään. Makuta asetti naamion takaisin selakhin kasvoille. Hailtiaa hoitamaan rientäneen kolmikon ympärille kerääntynyt Kal-kaarti kadotti sauvansa taas olemassaolemattomuuteen tehdäkseen kunniaa sanansaattajalle.
Se hetki tuntui Halawen elämän pisimmältä, mutta lopulta veti Angien syvään henkeä niin lujaa, että hän välittömästi vääntäytyi kippuralle voimakkaan yskänkohtauksen verrytellessä hänen keuhkojaan. Hän ymmärsi olevansa todellinen vasta armaan toansa auttaessa häntä ylös.
”Mi- mitä… toimiko se? Missä… missä minä olen?”
”Takaisin valtaistuinsalissa”. Halawe vastasi huojentuneena.
”Entä… Cestainu… kuinka…”
”Jaloillani jälleen”, makuta vastasi. Angienin pää kääntyi aina jokaisen puhujan suuntaan. Hänellä kesti kiusallisen pitkään tajuta, ettei nähnyt mitään yksinkertaisesti naamion silmättömyyden takia.
”Se… se siis toimi! Iden toimii siis toiseenkin suuntaan… aivan upeaa! Kuinka… mutta… jos naamio on minun kasvoillani… kuinka sinä…”
”Sirpale minusta elää tässä kartanossa. Pysynen tolpillani vielä jonkin aikaa ilman naamiotakin.”
Angien huokaisi helpotuksesta ja rojahti väsyneenä nojaamaan edelleen lattialla istuvaa Halawea vasten. Valtaisuimen portaalle istumaan rojahtanut Deleva tuijotteli Torien ohi salin lattialle levinnyttä veristä kaaosta. Metsästäjien tie oli päättynyt karmaisevalla tavalla, mutta toa ei paljoa sympatiaa tuntenut. Hän oli vain huojentunut, että he kaikki olivat vielä yhtenä kappaleena.
Punaisen Kakaman ja Torien kapean, hopeisen Haun katseet kohtasivat hetkeksi. Kal-kaartin komentaja näytti kuin arvioivan Delevaa. Tämän tuijotuksen huomattuaan hopeinen soturi kuitenkin käänsi katseensa kasvottomaan mestariinsa, jonka ainoan ehjän silmän katse harhaili jo salista ulos.
”SINÄHÄN TIEDÄT, ETTÄ MINULLA EI OIKEASTI OLE EDES SUUTA, MESTARI, MUTTA KEITÄMME KYLLÄ PANNULLISEN, JOS SITÄ TOIVOT.”
Tarkastaja nyökkäsi ja kaksitoista raskasta jalkaparia lähti marssimaan ulos valtaistuinsalista tarkoituksenaan keittää pannutolkulla parasta teetä, mitä kartanossa oltiin koskaan maisteltu. Sillä aikaa Deleva oli auttanut kaksi lattialla makoilevaa rakastavaista takaisin pystyyn. Toisiaan hiukan kiusallisesti tuijotteleva nelikko seurasi, kuinka kartanoon nyt sisälle puhaltava syystuuli sai Kuolonruoskan irronneiden käsien repeytyneen lihan väpättämään.
Tai kaikki muut paitsi Angien, joka oli taistelun tuoksinassa kadottanut olkalaukkunsa.
”Onko… onko kellään minun oikeita kasvojani? Olisi… kiva nähdä jotain.”
Valtaistuinsalin lattialle levinneistä ruumiista valui hitaasti koko lattian peittävä verien värien kuvottava sekamelska.
”Täällä on lähinnä… paljon verta. En tiedä, haluatko nähdä sitä”, Halawe vastasi ja toivoi, ettei joutuisi näkemään valtaistuinsalin verisateenkaarta enää koskaan.
Cestainun olohuoneessa ei ollut vuosiin ollut elämää sillä tavalla. Pyöreän, puisen pöydän ääreen lysähtänyt kolmikko ryysti kukin suurien posliinisten kuppien sisältöä raukeana. Alas istuuntuminen oli muistuttanut heitä kaikkia siitä, miten väsyneitä he osasivatkaan olla. Angien ei edes nostanut kasvojaan kupista, kun Torie kahden muun Kalin kanssa tömisteli pöytään tarjoilemaan heille keksejä, jotka teen tavoin vaikuttivat aivan liian tuoreilta ollakseen peräisin kartanon sisältä.
Oman naamionsa takaisin saaneen selakhin vieressä venyttelevä Halawe oli päätynyt tuijottelemaan jo tovin olohuoneen ikkunasta ulos, jossa meri oli viimein alkanut hieman rauhoittumaan. Delevan katse taas oli naulittuna huoneen potrettirivin viimeiseen hahmoon ja tämän keltaiseen naamioon. Kartanon vähäpuheinen ruhtinas ei ollut sanallaankaan vielä maininnut hänelle siitä, miksi hänen seinäänsä koristivat Umbran kasvot.
Samainen makuta askelsi nyt viimein itsekin paikalle. Tämän kalmaiset kädet sovittelivat yhä Trynaa takaisin kasvoilleen. Raskas korina kaikui jossain makutan haarniskan sisällä niiltä paikkeilta, mistä Puhdistaja oli repinyt tämän rintakehän hajalle. Makuta nilkutti surkeasti. Tämän fyysinen kunto oli paljon huonompi kuin mitä oli sanoillaan antanut olettaa.
”Minä voisin maistaa pitkästä aikaa sitä kaikkein vanhinta, Ramel”, Tarkastaja tuumasi lähimpänä viinikaappia seisovalle Kalille. Kraata lipoi kieltään tämän Haun raosta, ja pian pöytään oli ilmestynyt neljä viinilasia ja pullollinen jotain, mitä kristallisaarilla ei oltu juotu sitten Sokean Jumalattaren päivien.
Tarkastaja ei itse istunut ryhmän seuraksi. Sen sijaan hän asettui asemaansa nähden rentoon asentoon pöydän viereistä seinää vasten. Taulurivin alle asettunut makuta nosti punaviinillä täytetyn lasin lähelle naamiotaan, ja pieni määrä nestettä haihtui lasista ja leijaili jonnekin Tarkastajan syvyyksiin.
Halawen silmät leiskuivat innosta viiniä maisteltuaan. Hänen tahtoaan aloittaa sen koostumuksen ääneen arviomista hillitsi ainoastaan Angienin omaan lasiinsa keskittyvä tuijotus, joka kieli, että haamumatkan jäljiltä selakhi ei ollut vielä valmis sisäistämään kylmiä nesteitä.
Tarkastaja näytti oman ”siemaisunsa” jälkeen hieman vähemmän kasaan hajoavalta aivan kuin viini olisi sitonut tätä merkillisellä tavalla kokoon. Ramel ja Torie olivat vajonneet hiljaiseen keskusteluun olohuoneen toisessa päässä. Samaan aikaan käytävällä Sime kolmen muun kanssa kantoi ulos metsästäjien ruumiita – tai sitä, mitä niistä oli jäljellä. Skalpellin olemassaolosta ei ollut jäänyt muita todisteita kuin ympäri valtaistuinsalia levinneet teräaseet. Kuolonruoska sen sijaan jouduttiin kantamaan ulos aivan liian monessa palasessa.
”Juokaa, sankarit. Tee virkistää sisuksianne, viini mieltänne. Olette varmasti väsyneitä.”
Heitä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Havuinen, höyryävä juoma sai jopa selakhin hengen että kehon lämpiämään.
”Teillä lienee paljon kysymyksiä. Olette tulleet pitkän matkan… eikä minulla ole enää aikomuksia estää teitä löytämästä niihin vastauksia”, makuta myöntyi ja siemaisi uudestaan lasistaan. ”Olette ansainneet rehellisyyteni.”
Deleva ei odottanut hetkeäkään enempää. Hänen katseensa oli harhaillut koko keskustelun ajan muotokuvarivissä Tarkastajan yläpuolella. Hän pamautti pöytään kysymyksistään suurimman.
“Tämä Umbran kuva. Miksi sinulla on se?
“Jos historia olisi mennyt miten toivoin, olisi hän saapunut kartanoon sijastasi”
“Feterrat veivät hänet…” Deleva mutisi.
“Osa minusta asuu Umbran sisällä. Pieni kraatani. Olen saanut ajoittain viestejä Mielen korpilta”, Cestainu myhäili hieman haikeasti. Makutan murentuneet suunnitelman kuoleman päihittämiseksi olivat toinen toistensa jälkeen osoittautuneet turhiksi.
“Kraa oli sinun tekosiasi? Kraatako se on?” toa ähkäisi. ”Selittäisi Avra-Nuista…”
Angien seurasi Delevan ja makutan keskustelua jokaisen teen siemaisun jälkeen hieman virkeämpänä. Viinilasi oli kuitenkin edelleen koskematon. Halawe oli pysäköinyt lasinsa pysyvästi naamionsa eteen voidakseen haistella sen sisältöä samalla, kun kuunteli keskustelua.
“Avra-Nui oli vain harha-askel. Ei kukaan opettanut ajattelevalle kraatalle miten maailma toimii”, Tarkastaja jatkoi surumielisenä.
“Mutta miksi teit sen?” Deleva kysyi. ”Se johti aika moneen kuolemaan!”
“Kraatan piilottaminen Valotun sisään oli yritykseni voittaa kuolema. Saattaa pala varjoa niin lähelle aurinkoja kuin mahdollista. Vain yksi lukuisista epäonnistumisistani…
Tarkastaja oli laskenut viinilasinsa nyt hieman kauemmas kasvoistaan. Kukaan tämän kertomusta seuraavista ei huomannut vielä hiljalleen valuvaa hohdetta makutan sisuksissa.
Lhekon piti olla ensimmäinen, mutta kuolemallaan hän loi uuden Valotun, ilman odotuksien ja legendojen täyttämisen luomaa varjoa. Kuin loispistiäinen, pistinkin palaseni Umbraan.”
Deleva oli hetken hiljaa. Hän ei ollut aivan varma, ymmärsikö kaikkea, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä.
“Umbran oli tarkoitus johtaa lapsiani. Valottujen potentiaali henkimaailmassa on valtava. Hän olisi ollut täydellinen. Unet, jotka hänelle lahjoitin oli tarkoitettu valmistelemaan hänet, mutta ne eivät koskaan saavuttaneet häntä. ”
“No minäkin olen tainnut nähdä niitä elohopeaunia”, Deleva mietti ääneen. ”Vai että Umbran piti olla se suuri sankari? Ja Nurukankin paljastui joksikin paljon tärkeämmäksi. Piru vie, tein pitkän matkan kotiin vain kuullakseni, että se oli jonkun muun kohtalo. Kyllä minullakin täytyy olla jokin tarkoitus!”
Delevan vuodatus olisi nostanut hymyn Tarkastajan kasvoille, jos Tryna olisi siihen kyennyt.
“Olin tyrmätä sinut ennen kuin osoitit rohkeutesi valtaistuinsalissa. Kaleista kokoon parsittu loistaa Valotun voimalla. Epätäydellinen metamorfoosisi on tehnyt sinusta eheän… nuvan. Sieluttomat tarvitsevat johtajan ja nyt olen vakuuttunut siitä, että se on sinun tiesi.”
“Hyvä, että olet sentään rehellinen. Olen saanut tarpeekseni kiertoilmaisuista ja salailusta”, Deleva vastasi, mutta oli samalla imarrellultu makutan mielenmuutoksesta. “Sanasi ja kalisi rohkaisivat minua kun olen vuosikaudet pitänyt itseäni vain kammottavana luonnonoikkuna. Luulin, että Kalit olivat vain näitä sairaita kokeita…”
Deleva vilkaisi sivummalla vartioivaa Torieta ja tämän haarniskatovereita. ”Mutta ehkä tämä voi olla siunauskin. Tahdon vain tuntea itseni kokonaiseksi, enemmän kuin osieni summaksi. Että minulla olisikin jokin tarkoitus, joka ei ole muiden sotkujen siivoaminen….”
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän hymyili – oikeasti, eikä vain näyttääkseen.
”Mutta hetkinen”, Angien sai suunsa auki karkoitettuaan teellä tarpeeksi kalmakylmyydestä. ”Sieluttomat tarvitsevat johtajan. Mutta kyllähän he… näyttävät ja kuulostavat olevan ihan… elossa?”
Keskustelua hiljaa seurannut Torie ei ollut irroittanut katsettaan kertaakaan Delevasta tai tämän rujosti kasatusta olemuksesta. Hän ei avannut suutaan edes Angienin suoraan häneen viitanneen kommentin perästä.
“Kerran kuollutta ei tuoda takaisin kokonaisena. Heidän sidoksensa tähän maailmaan on lahjani varassa. Kuten Umbrassakin, palanen minua pitää heidät keskuudessamme.”
”Minä pohdinkin, mikä niiden salaisuus oli”, Angien myönsi. ”Miksi he tuntuvat niin erilaisilta kuin ne, jotka uinuvat Metru Nuilla.”
“Ficuksen rujo yritys tuoda kuolleet takaisin oli heikko. Ei sieluja sidota toisiinsa voimalla. Eikä henkeä ankkuroida sotisopaan ilman sielun suostumusta.”
Tarkastajan lähes sylkäisi Ficuksen nimen. Katse Trynan takana vilkaisi kohti hiljaista Kal-kaartin komentajaa.
”Vuosia kestänyt tutkimustyö Ficuksen selän takana oli avain todellisen Kalin takomiseksi. Vuosia minä varjostin häntä Onu-Metrussa. Hänen vanhoista piirustuksista jäljelle jäi vain kasvot, joiden merkityksen Puhdistajakin ymmärsi. Kahdentoista Haun katse suojelemaan maailmaa, mutta nyt meidän käsissämme, ilman Ficuksen sairaaksi mädäntynyttä visiota.
”MINUN VELVOLLISUUTTANI EI OLTU VIELÄ TÄYTETTY”, Torien Haun takaa lausuttiin itsevarmasti. ”NIIN KAUAN KUN METRU NUIN HAAMUT JATKAVAT MAAILMAN RUNTELEMISTA, JATKAN MINÄ TAISTELUA. CESTAINUN NIMEEN.”
”Kuulostaa siltä, että olet muuttanut mieltäsi luovuttamisen suhteen”, Deleva huomioi. Angien oli ehtinyt jakamaan tärkeimmät palaset Tarkastajan tuonelassa jakamasta tarinasta. Ja vaikka kummallakaan toista ei ollut järin paljoa aikaa sisäistää, mitä Puhdistajan ajama tuomio todella tarkoitti, oli Angienin epätyypillisen järkkynyt äänensävy kertonut kaiken sen vakavuudesta.
“Älä sekoita toivettani jatkaa taistelua todelliseen toivoon, Deleva. En lue mahdollisuuksianne pysäyttää Puhdistajaa todellisiksi… mutta teidän järkkymättömyytenne tänään todisti minulle, että minun tehtäväni ei ole kieltää teitä yrittämästä.”
Pöydässä istuva kolmikko vilkuili toisiaan. Halawella ja Angienilla oli vielä vaikeuksia sisäistää sitä syklien runtelemaa todellisuutta, johon he olivat tiedon kiroamana astumassa. Kuollettavan kivun ja sielua silpovan tuskan läpi itsensä Rúcioroon kahlannut Deleva ei kuitenkaan tarvinnut enempää vakuutteluja. Hän tiesi jo, mitä tehdä.
”VALTAISTUINSALISSA, HÄN ON OSOITTANUT SIELUNSA JÄRKKYMÄTTÖMYYDEN, CESTAINU.”, Torie lisäsi kääntäen katseensa viimein Delevasta mestariinsa. ”HÄN EI OLE VALOTTU… MUTTA MINÄ SEURAISIN HÄNTÄ.”
Tarkastajan katseesta ei voinut päätellä, mitä tämä mietti, mutta hiljaisuus kertoi, että hän harkitsi sanojaan tarkkaan.
“Mielesi on lujaa tekoa, Toa Deleva. Lapseni voivat tehdä paljon, kun sinä johdat heitä. Myös plasma valaisee pimeydessä.”
Cestainun ajatukset vierailivat Lhekossa ja Metru Nuissa. Siitä oli ikuisuuksia. Oli kuin eilinen päivä siitä kun Makuta ja Valottu katselivat yhdessä, kuinka Legendojen kaupunki valui kaaokseen ja sotaan. Mutta heidän lapsensa ei koskaan tullut kotiin. Lhekon valon polte lämmitti kuitenkin makutan mieltä viinin toverina.
“Kun joskus tapaan Umbran, kerron hänelle kaiken tämän. Lupaan sen”, Deleva rikkoi pienen hiljaisuuden kaksikon väliltä. ”Nurukan lupasi etsiä tietoja ZMA:sta, mutta ehkä minun pitää mennä hänen avukseen jatkamaan etsintöjä.”
“Umbra on edelleen elossa, sen verran Kraa osaa minulle kertoa. Mutta yhteyttämme on häiritty. Se ei ole entisensä.”
“Tätäkö Svarle tarkoitti Nuvalla?” Deleva kysyi lopulta. ”Uudestisyntyä niin fyysisesti ja henkisesti ja saada siten uuden Kohtalon?.”
“Kuulostat niin toalta. En sano Kohtalon kirouksesta sanaakaan, mutta toden totta sinun ja Umbran tarkoitukset menivät ristiin. Jos sitä voi enää tarkoitukseksi sanoa, kun väärä mies oikeassa paikassa täyttää toisen roolin ja tekee siitä omansa. Nyt tiedän, että lopulta sinä, Deleva, olet oikea mies oikeassa paikassa.”
Plasman toan kasvoilla vieraillut spontaani virnistys katosi nopeasti, kun Tarkastajan haarniskasta irtosi palanen kuvottavan rusahduksen saattelemana. Torie reagoi välittömästi ja riensi mestarinsa rinnalle. Revennyttä kappaletta seurasi vana paksua, magentaa nestettä, joka näytti aluksi siltä kuin se olisi yrittänyt paeta ylöspäin Cestainun ruumiista siinä kuitenkaan onnistumatta.
Sanaakaan sanomatta makuta paiskasi kätensä vanhalle vammalleen ja seurasi, kuinka massaa tihkui lisää hänen sormiensa välistä. Trynakatse nousi pöydän ääressä istuvien sankarien huolestuneisiin ilmeisiin.
”Draakin roistojen tekemä vahinko näyttää olevan laajempaa kuin luulin. Minun olemassoloni täällä on sidottu kotiini… ja näyttää että molempien aika alkaa olla lopussa.”
Halawe puristi lujaa Angienin olkapäätä, kun selakhi säpsähti pystyyn Tarkastajan vammasta. Jalat entistäkin pahemmin laahaten Cestainu laski lasinsa pöydälle ja lähti astelemaan Torien avustamana olohuoneen ovelle.
”Tahtoisin kutsua teidät mukaani rannalle hetkeksi. Tuulahdus raikasta meri-ilmaa tekisi varmasti hyvää, eikö vain?”
Nilkuttava makuta ja tätä kainalosta käsin taluttava Kal eivät jääneet odottamaan kolmikon reaktioita, vaan jatkoivat hitaasti matkaansa kartanon käytäville. Deleva ja Halawe eivät sen enempää pyyntöä miettineet, vaan nousivat pöydästä ja lähtivät näiden perään, kunnes Halawe kääntyi kannoillaan huomatakseen, että sivummalle ripustettua laukkuaan vilkuileva Angien ei ollut vielä liikuttanut evääkään.
”Minä… tahtoisin tehdä vielä yhden asian. Menkää edeltä, tulen aivan kohta perästä.”
”Jos sinulle tapahtuu jotain”, Halawe aloitti vastalauseensa, mutta väkinäisen hymyn kasvoilleen nostattanut selakhi keskeytti hänet välittömästi.
”Yhdentoista Kal-soturin kanssa samassa kartanossa? Kaikki on hyvin, tarvitsen vain… pienen hetken.”
Pari jakoi pitkän katseen, jonka päätteeksi Halawe kunnioitti pyyntöä ja lähti harppomaan Delevan tömisevien askeleiden perään jättäen Angienin yksin olohuoneeseen henkilökuvien tuijottavien katseiden alle. Vasta nyt Angien huomasi ilmiselvät siveltimenvedot potrettien pinnassa. Tarkastaja oli mitä luultavimmin maalannut ne itse.
Hailla oli hoppu. Jos kartano kaatuisi Cestainun mukana, tämä olisi viimeinen mahdollisuus käydä toisella puolella.
Tie valtaistuinsaliin oli tällä kertaa nopea. Suuri osa ovista oli jätetty auki, eikä suunnastakaan voinut erehtyä – piti vain seurata tuhkan ja kalman löyhkää, niin löysi kartanon syvimmän nopeasti.
Selakhi vilkaisi valtaistuinsalin verisateenkaarta inhoten ja yritti löytää nurkan Tarkastajan taivaan alta, joka ei ollut täynnä odinalaisaivoja. Vaikka kyse oli jo neljännestä tuonelanmatkasta, Angien tunsi silti sykkeensä kohoavan katsoessaan sokea kanohia, mutta siitä huolimatta painoi naamion kasvoilleen ja sukelsi vielä viimeisen kerran toiselle puolelle.
Curuvarin ilme oli kuin hän olisi nähnyt haamun. Tai siis ainoan tuonelan asian, joka ei ollut. Kaapuveikko säpsähti niin lujaa, että tämä miltei lennätti itsensä laiturilta kosmokseen. Hän ei edes halunnut ajatella, mitä siitä olisi seurannut. Papin eteen ilmestyneessä selakhissa oli niin valtavasti värejä, että hänen vanhoilla silmillään kesti taas hetki tottua näkyyn.
”Täällä taas, huomaan. Cestainulla tuntuu kestävän. Toivottavasti hän ei liikaa taas ihastunut tosimaailmaan”, Curuvar ähkäisi.
”Hän taitaa olla siellä vain vierailemassa”, Angien vastasi.
”Niin, niinpä tietenkin”, Curuvar vastasi ja raapi kallonaamionsa leukaa kuin siitä olisi ollut apua kummituskutinaan. ”Jätitkö jotain jälkeesi, vai mistä hoppu?”
”Joo, unohdin laukkuni”, toinen naurahti. ”Miten tänne edes voisi jättää jotain asioita? Äh, olisipa enemmän aikaa takertua tällaisiin metafyysisiin kysymyksiin. Aika alkaa olla loppu. Onko… Jumalatar vielä linnalla?”
”Itkisi siellä varmaan silmiä päästään, jos hänellä sellaiset olisi. Etköhän löydä hänet sieltä, minne hänet jätimme”, pappa puhisi kuin Jumalattaren ahdinko olisi ollut hänestä jotenkin hauskaa.
Angien nyökkäsi. ”Haluan käydä hänen luonaan vielä”, hän selvensi ja otti askeleen kohti linnaa. Hetken harkinta sai hänet kuitenkin pysähtymään.
”Emme varmaan näe… pitkään aikaan. Ainakaan toivottavasti”, hän naurahti vaitonaisesti. ”Joten… kiitos avusta. Olit aika hyvä opas… ja paljon mukavampi kuin mitä historiankirjoissa.” Hän ojensi aavekätensä muinaispappia kohti.
”Onnea matkaan, Angien – Cestainun luotettu. Minäkin toivon, että aikasi tosimaailmassa jatkuu vielä pitkään, kun siitä niin kovasti olet valmis kamppailemaan.”
Curuvar tarttui Angienin käteen ja puristi tälle hyvästit. Tämän ääni oli vilpitön ja toiveet todelliset.
Hailtioista elävämpi kääntyi ja lähti juoksujalkaa kohti Cestainun linnaa. Astraalimaailmasta käsin ei voinut tietää, oliko Tarkastaja vielä voimissaan, mutta Angien yritti olla ajattelematta asiaa. Tälläkään kertaa hän ei ehtinyt jäädä tutkimaan taikalinnan maalausrivistöjä, vaan kiirehti niiden ohi portille, jonka takaa kuuli surullisen tutun vaikerruksen. Portti aukesi kuin näkymättömien käsien työntämänä hänen edellään.
Valkea selakhi istui hiljaa seinän vieressä edelleen surulliseksi sykkyräksi käpertyneenä. Vaikka hänellä olisi ollut silmät, hän olisi tuskin niitä nostanut.
”Hei”, Angien sanoi hiljaa. ”Tuota, minä taas.”
Sokean Jumalattaren katse liikkui kuin liikkuikin. Helmenvalkean mekkonsa polvista päänsä nostava nainen ei ollut uskoa, että ulkomaailman asukki oli tullut takaisin. Ja vieläpä tällä kertaa ilman Curuvaria ja tämän pistäviä sanoja.
”Hei…”
Angien katsoi Sokeaa hetken ja päätti sitten itsekin istahtaa maahan tämän viereen.
”Cestainu kertoi minulle jotakin siitä, mitä yritit”, hän sanoi hiljaa. ”En… en oikeastaan tiedä, miksi tulin. Minusta tuntui vain siltä, että jonkun meistä elävistä piti… ja minä nyt vain satuin olemaan ainoa salskea joka tänne vielä ehti.”
Sokea katsoi Angienia suu mutrussa. Elävän selakhin sanat eivät auttaneet häntä lainkaan ymmärtämään, minkä vuoksi he edes keskustelivat. Se ei Jumalatarta kuitenkaan haitannut, ainoastaan kummastutti. Siitä oli ikuisuuksia, kun kukaan oli tahtonut puhua hänelle.
”Aika on taas lopussa, eikö olekin? Ainahan se on… ainahan se aika…”
”Niin se taitaa olla”, selakhi vastasi ja katsoi merensinistä taivasta. ”Cestainu kävi… meidän puolellamme. Vaikka se taitaakin koitua hänen kohtalokseen. En olisi odottanut, mutta itse Selakhian makutalla lopulta oli kuin olikin sydän.”
”Vaikka se häneltä jo kerran varastettiin”, Sokea hymähti miltei tyytyväisenä. ”Hänellä oli aina suuret ideat… olen iloinen, että hänen sydämensä vastasi niitä, vaikka se niin kovin vuotaakin.”
”Niin oli sinullakin”, Angien vastasi hiljaa. ”Halusin kai vain muistuttaa sinua siitä. Mitä tahansa teitkin katuaksesi sitä lopun ikuisuuden… me muistamme vain suuret ideasi. Minä en oikein koskaan ollut kovin uskonnollinen – mikä on huvittavaa, kun ottaa huomioon, että tässä minä istun puhumassa kanssasi – mutta Sokea Jumalatar inspiroi silti minuakin.”
Angienilla keski hetki saada sanansa kasaan. Selakhi-filosofiaan meneminen itse sen aloittaneen naisen kanssa ei tehnyt hänestä varsinaisesti itsevarmaa.
”Särkynyttä kristallia ei ehkä koskaan saa ehjäksi, mutta miksi täytyisi? Lopulta se jauhautuu kauniiksi, vitivalkoiseksi hiekaksi, eikä sen hohde ole vähentynyt lainkaan”, hän lausui soljuvammin kuin odotti. ”Sinä sen meille opetit… että rikki meneminenkään ei estä eteenpäin yrittämistä. Että sekin voi olla kaunista. En tiedä, lohduttaako se sinua lainkaan, olet varmaan ehtinyt ajatella nämä läpi aika monta kertaa… mutta kun näin, miten surullinen olit… noh, nuo sanat kävivät mielessäni.”
”En… en minä sitä ihan niin sanonut”, valkea selakhi mutisi, mutta Angieniltakaan ei jäänyt huomaamatta, että Jumalattaren suunpielet olivat kääntyneet hieman ylöspäin.
”Mutta… sanoma näyttää selvinneen ajasta… kiitos, kuka lienetkin.”
Heistä nuorempikin virnisti. ”Anteeksi, unohdin ihan… olen Angien. Hauska tutustua.”
”Bianca”, vanhempi lopulta vastasi. ”Se yksityiskohta on tainnut hieman unohtua…”
”Niin se on”, elävä vastasi. ”Mutta mitä me nimillä, kun muistamme ajatuksesi.”
Vieno, ylöspäin suuntautuva kare Ideneistä vanhemmalla kääntyi jo miltei hymyksi. Niin kääntyi myös katse, joka oli laahannut yksinomaan maassa jo ties kuinka loputtomalta tuntuvan ajan. Eihän tuonelassa paljoa nähtävää ollut taivaalle katsomalla, mutta veden synkkyyden vellonta ja siellä täällä uiskentelevat merenelävät tuntuivat silti olevan juuri nyt… näkemisen arvoisia.
Rehottavan metsän halki tarpominen oli osoittautunut tulomatkaa työläämmäksi. Tovin talsimisen jälkeen Tarkastajan askeleet olivat käyneet niin hauraiksi, että Deleva oli ottanut johdon sekalaisesta seurakunnasta ja raivasi nyt joukon kärjessä tietä tämän perässä laahustaville.
Halawe kulki joukon perällä ja teki kaikkensa pitääkseen Tarkastajan haamumetallista koostuvat jalkanivelet kasassa. Torie oli kartanon kaleista ainoa, joka oli lähtenyt mestarinsa mukaan kannatellen tätä koko ajan kädestä pitäen.
Kartanon sisäpihalta saaren toisen puolen rannalle viettävä polku alkoi kuitenkin viimein tulla päätökseensä. Yön pimeydessä talsineen ryhmän katseet osuivat välittömästi edessä siintävän rannan ainoaan rakennelmaan: parempia päiviä nähneeseen, mutta silti kasassa pysyneeseen laituriin.
Tarkastaja irroittautui Torien otteesta kalin vastalauseista huolimatta. Halawe ei kuitenkaan uskaltanut lopettaa hiljaista työskentelyään, kun makuta asteli hitaasti laiturilleen katse naulittuna kohti taivaankantta. Cestainun harras hetki ei keskeytynyt edes siihen, kun ryhmän takaa kuului pensaita kahistelevia kevyitä juoksuaskeleita. Nelikon tietä metsän läpi ei ollut vaikea seurata.
Deleva, Torie, Halawe ja polviinsa nojaava, maata henkeään haukkoen tuijottava Angien katsoivat, miten Tarkastaja asteli hitaasti laiturin päähän. Taivaalla hohtava Initoi heijastui makutan ainoasta ehjästä silmästä, kun tämä viimein kääntyi takaisin häntä tapaamaan tulleiden puoleen.
”Punaisen pirulaisen paisteesta huolimatta… maailmamme kansi on aina ollut… kaunis.”
Cestainun katse kiersi jokaisen häntä todistamaan tulleen kasvot. Magenta massa valui jo noroina tämän rintakehän vammasta värjäten hitaasti lautoja hänen jalkojensa alla.
”Valhetta tai ei, sen kuuluu loistaa. Sen paikka on suojata meitä kosmoksen kylmältä. Ilman sitä… toivo kuolee.”
Merellä alkuyöstä puhaltanut myrsky oli tyyntynyt täysin. Tarkastajan takana aukeavan meren pinta oli kuin peili. Siitä heijastuva tähtitaivas väreili vain sieltä täältä, missä itäisen sakaran merenelävät välillä kävivät pinnalla vierailemassa.
”Mutta se toivo elää vielä teissä. Minä ymmärrän sen nyt. Ymmärrän, että minun olisi pitänyt jatkaa työtäni.”
Makutan sisältä valuvan aineen tiputus alkoi pitämään ääntä, kun pisarat osuivat hänen alleen syntyneeseen pieneen lammikkoon. Torien hopeiset nyrkit olivat puristuneet tiukasti kiinni. Angienin ja Halawen kädet olivat sillä aikaa löytäneet toisensa.
Laiturilla seisovan Cestainun ja rannalla seisovan nelikon katseet kääntyivät horisonttiin, kun siellä välähti. Jossain idässä – ei välttämättä edes hirveän kaukana – nousi patsas materiaa kohti taivasta. Se ei päästänyt vielä ääntä, mutta se sai vedenpinnan väreilemään tarpeeksi, että siitä heijastuva tähtitaivas särkyi tunnistamattomaksi.
”Kahdestoista lapsi on aloittanut taistelunsa…”, makuta lausui, kun valopatsas jatkoi hetken vielä kirkastumistaan ennen vääjäämätöntä himmenemistään. Koko horisontin hetkeksi värjännyt välähdys oli vasta vaivoin ehtinyt kadota, kun sen perästä kaikuva jyrähdys viimein tavoitti rannalla seisovat.
”Teidän tulisi jatkaa matkaanne, sankarit. Otittehan matkaanne Nizin viimeiset sanat?”
Angien taputti olkalaukkuaan ja vielä varmisti, että kaikki oli mukana. Tarkastaja nyökkäsi tyytyväisenä.
”Kenraali Xen tarvitsee ne, jos tahdotte kamppailla tuomiota vastaan.”
Vahkitytön nimen mainittuaan makuta tarttui taas kasvoihinsa ja riisui ne. Hän käänsi Trynan rikkinäisen katseen kohti todellisia kasvojaan ja huokaisi syvään. Sitten hänen otteensa lipesi ja naamio putosi laiturin reunalle pysyen kuitenkin juuri ja juuri sen puolella välttäen mereen katoamisen. Torie oli jo taas rientämässä hauraan mestarinsa luokse, mutta pystyyn nostettu käsi viesti tälle, ettei häneen tullut nyt koskea.
”Voitte myös kertoa hänelle, että kaipaan syvästi pitkiä keskusteluhetkiämme. Jos olisin saanut nähdä vielä yhden paikan, se olisi ollut se kolkko kellari Onu-Metrussa…”
Deleva hymähti ääneen. Yksi vihasi sitä kellaria koko olemuksellaan, toinen kaipasi sinne takaisin. Omaa kantaansa hän ei ollut vielä päättänyt. Sen aika tulisi myöhemmin.
”Menneisyys on kuollut. Jäljellä on vain se kohtalo, jonka itsellenne rakennatte. Minun on aika viedä vanhat mysteerit mukanani siihen hautaan, mihin ne kuuluvat.”
Halawe parkaisi ääneen, kun Tarkastajan vasen jalka pirstoutui kappaleiksi. Hänen otteensa ei ei edes ollut herpaantunut, mutta jokin makutan olemassaolossa oli vain päättänyt lakata. Samaan tapaan kuin metsästäjien isku oli pirstonut hänen salinsa seinän, hajosi nyt myös hänen raajansa. Yhden polven ja kahden käden varaan romahtanut Cestainu ei enää tohtinut estää Torieta pidempään. Yhdessä kal-kaksikko nosti makutan istumaan laiturin reunalle jäljelle jäänyt jalka meren nielemänä.
”Toivottavasti Umbralla on kaikki hyvin”, Cestainu haikaili. Myös hänen äänensä säröili. Angien ojensi laukkunsa Halawen tyhjiin kouriin ja kiiruhti istumaan Tarkastajan viereen. Vesi oli kylmää, mutta sillä ei tuntunut nyt olevan väliä. Normaalisti selakhi olisi varmasti myös pohtinut ääneen taivaanrannassa näkyvien välähdyksien merkitystä, mutta sekin tuntui turhalta. Makuta käänsi leveästi hymyilevän katseensa vierelleen istuneeseen tyttöön ja nyökkäsi.
”Kiitos”, Cestainu lausui. Sitten hän käänsi katseensa takanaan seisovaan Delevaan, jonka Kakama katsoi murheen murtamana takaisin. ”Teille kaikille… että sain onnistua edes kerran.”
Kun makutan katse kääntyi takaisin kohti horisonttia ja todellisen maailman vielä ehjää taivasta, oli valo tämän ainoasta eheästä silmästä jo sammunut. Angien huomasi sen heti, mutta ei sanonut mitään. Tovin he vain istuivat hiljaa kasvot osoitettuna kohti maailman kattoa. Delevan, Halawen ja Torien katseet seurasivat esimerkkiä. Hiljaisen hetken rikkoi lopulta merilinnun rääkäisy jossain läheisellä luodolla. Kun Angien seuraavan kerran käänsi katseensa kohti tovereitaan, oli näitä jo monin verroin enemmän.
Torien takana, metsän siimeksestä, tuijotti yksitoista uutta silmäparia. Puiden väleistä rannalle marssivat loputkin Tarkastajan lapsista. Kaksi heistä astui päällikkönsä rinnalle sanaakaan sanomatta. He olivat tulleet hakemaan isänsä kotiin.
Laiturille astuttuaan kolme hopeista soturia nostivat yhdessä sen, mitä Cestainusta oli jäänyt jäljelle. Muodostelmaan rannalle asettuneet kalit nostivat Rúcuoron ruhtinaan juhlavasti niin korkealle kuin vain pystyivät ja lähtivät kävelemään rantahietikkoon. Askeleet olivat hitaita mutta määrätietoisia. Laiturilla seisova kolmikko seurasi, kuinka kaikki kaksitoista valtaistuinsalin vartijaa asettui veden reunalle valmiina astumaan sen kylmään syleilyyn. Tarkastajaa hartioiden kohdalta kannatteleva Torie käänsi kuitenkin vielä kerran katseensa Delevaan.
”KUN TARVITSETTE MEITÄ, ME VASTAAMME KUTSUUN, SADANPÄÄMIES DELEVA.”
”Minne… minne te olette menossa?” uuden viran ansainnut plasmasankari ihmetteli. Kraata Torien suojeluksen naamion takana maiskutteli hetken ennen vastaamista.
”ETSIMÄÄN SISKOMME JA VELJEMME. ILMAN ISÄÄ MEILLÄ EI OLE MUUTA PERHETTÄ… JA HÄNEN RUUMIINSA ANSAITSEE PAIKAN MEREN ÄIDIN HOIVISTA.”
Kun Torie sen jälkeen nyökkäsi, nyökkäsivät yksitoista muutakin. Tarkastaja harteillaan kuolleiden saattokulkue otti suunnakseen sen viimeisen paikan, jota heidän isänsä ei työstään huolimatta ollut koskaan kutsunut kodikseen. Angienin, Delevan ja Halawen katseet seurasivat, kuinka mereen kylmästi astelevat kalit upposivat sentti sentiltä syvemmälle. Rantavesi kuitenkin syveni nopeasti ja pian vesi viimein nielaisi loput niin makutasta kuin tämän viimeiseen asti palvelleista lapsistaankin.
Hiljaisuus laskeutui. Henkiä oli Rúciorossa jälleen läsnä ainoastaan kolme.
Kolmetoista hahmoa hetki sitten nielaissut meri oli taas tyyni. Tähtitaivas heijastui sen pinnasta aivan kuten se teki Tarkastajan tuonelassakin. Yksi asia oli kuitenkin muuttunut, eikä kummankaan maailman olennoista yksikään ollut todistamassa sitä, kuinka taivas valtaistuinsalin katossa oli pimentynyt. Ainoa suora polku maailmojen välillä oli kadonnut sen luojan mukana. Ja niin ylös taivasta katsova kolmikko kuin alaspäin sitä tuonelassa tuijottava Curuvarkin sanoivat jäähyväisensä Cestainu Kuolemattomalle, jonka nimen ironia oli juuri kasvanut siihen vuotaneen surun mukana.
Laitureista ehjemmällä seisova pappismies havahtui lopulta kevyisiin askeliin, joiden lähde oli helmenvalkea nainen, joka ei ollut jaloitellut aikoihin.
”Sinun ei kuuluisi olla täällä”, Curuvar, se ehdottomasti ensimmäinen, ähkäisi. Sokean Jumalattaren askeleissa oli kuitenkin enemmän itsevarmuutta kuin aikoihin. Angienin sanat kaikuivat yhä hänen mielessään. Pian sinisen selakhin poistumisen jälkeen portit hänen selkänsä takaa olivat viimein auenneet häntä varten. Valkoinen oli kuitenkin jo osannut arvata, mistä se oli johtunut. Hän ei ollut odottanutkaan tapaavansa Cestainua enää.
”Hän ei taida olla tulossa takaisin…”
Eikä Curuvarkaan tohtinut enää karkottaa niin kauan kyyneleitä vuodattanutta vanhaa ystäväänsä. Hän oli saanut omin silmin todistaa sen, minkä Jumalatar vasta nyt näki laiturilta avautuvassa kosmoksessa. Siinä, missä taivaan kuun sirpit olivat vielä hetki sitten hohtaneet, oli nyt jotain uutta. Väri, jota tuonelassa ei oltu aikaisemmin todistettu. Initoin punainen loiste hohkasi nyt Curuvarin ja Biancan meressä, aivan kuten se hohti Angienin, Delevan ja Halawen taivaallakin.
Ja niin se hohti myös Valotun yllä. Valotun, jonka sisällä korppi heräsi viimein isänsä poismenoon. Sen rääkäisyä seurasi yksi ainoa kunnian kyynel Cestainulle.
Sillä joitain asioita ei edes kuoleman makuta pystynyt nujertamaan.
Mutta kaukaa saapuneet sankarit jatkaisivat työtä kuin kohtaloa ei olisi koskaan ollutkaan.
Aamu sarasti, mutta Deleva ei ehtisi vieläkään unien maille. Viimeisen pimeän tunnin hän oli käyttänyt Inozyan torpedoveneen varastotilan tutkimiseen. Muonaa ja aseistusta löytyi pienen sotilasosaston tarpeiksi, ja suurin osa aluksen aseistakin oli ladattu ja käyttövalmiudessa. Odinalaiset olivat selvästi odottaneet pikaista kotiinpaluuta.
Halawe ja Angien torkkuivat toisiinsa nojaten veneen kannella. Deleva ei ollut tohtinut herättää kumpaakaan. Hän otti ilolla vastaan pienen hetken ainoastaan omien ajatustensa kanssa. Torien jäähyvästiksi lausumia sanoja päässään pyöritellen hän käynnisti veneen moottorit, mutta kääntyi vielä aluksen perällä tarkistamassa, että koneistot olivat kunnossa.
Moottorien jyrähdykseen herännyt kaksikko hieroi tovin väsyneitä silmiään, ennen kuin nousivat seuraamaan horisontista kohoavia kaksoisaurinkoja. Kumpikaan ei tuntenut oloaan virkeäksi. Angien oli ennen torkahtamistaan ehtinyt mainita ääneenkin, kuinka kuolleena oleminen ei ollut tuntunut lainkaan levolliselta.
Kirotun kartanon ja Odinan lähivesien taakse jättäminen sen sijaan tuntui heistä suunnattoman levolliselta.
Juuri ennen kuin plasman toa olisi kääntänyt kaasua nosti Angien kätensä pystyyn merkiksi pysäyttää. Deleva elehti lasin läpi takaisin kummastuneena, johon Halawe osasi vastata vain kohauttamalla olkapäitään. Selakhi osoitti horisonttiin, ja toatkin huomasivat sieltä lähestyvän keltaisen pisteen.
Kolmikko seurasi, kuinka se tasaisesti lähestyi heitä. Deleva puristi kourassaan Ruinaajan henkilökohtaisista tavaroista löytynyttä sädesalkoa siltä varalta, että heitä lähestyvä paatti sisälsi lisää odinalaisia agentteja. Hän kuitenkin laski sen näkyvistä nopeasti huomatessaan, mikä heitä todellisuudessa lähestyi.
Keltaista kumivenettä souti yksinäinen, pitkä hahmo. Hattupäisellä otuksella oli päällään merkillinen, puoliksi trenssitakkia ja puoliksi haalaria muistuttava asuste ja tämä meloi eteenpäin heltymättömällä tahdilla, täydellisessä rytmissä.
”HOOII!” Angien nosti kätensä suunsa ympärille ja yritti kiinnittää kummallisen veneilijän huomion. ”VOIMMEKO JOTENKIN AUTTAA?”
Hahmo lopetti melomisen ja antoi kumiveneen lipua rauhassa lähemmäksi kolmikon venettä. Punaiset, pyöreät silmät toljottivat ylöspäin sankareiden rautaista menopeliä. Hahmo oli viimein tarpeeksi lähellä vastatakseen tälle apua tarjonneelle selakhille.
”OLEN TULLUT KERTOMAAN TUHOUTUMATTOMALLE MIEHELLE, ETTÄ JOKU AIKOO TAPPAA HÄNET.”
Kolmikko vilkuili toisiaan pöllämystyneenä. Angien vilkaisi takanaan siintävää kartanoa ja käänsi sitten katseensa takaisin kumiveneen kummalliseen kapteeniin.
”Öh… hän tuhoutui juuri.”
Punaiset silmät toljottivan Angienia värähätämättä.
”AI. SELVÄ.”
Sen lausuttuaan Yksityisetsivä kääntyi veneessään epäkäytännöllisesti satakahdeksankymmentä astetta, tarttui uudestaan airoihinsa ja alkoi hurjalla tahdilla melomaan takaisin siihen suuntaan, mistä oli tullutkin. Angien toljotti horisonttiin kiitävää otusta suu auki kuin olisi halunnut vielä sanoa jotain, mutta ei tiennyt itsekään, mitä. Halawe sen sijaan näytti lähinnä huvittuneelta.
”Olisiko pitänyt tarjota kyytiä?”
Deleva pudisti päätään sen enempää asiaa miettimättä ja tarttui vihdoin kaasuun. Yhä tasaisesti kehräävät moottorit alkoivat karjumaan karhuhain tavoin, kun metsästäjien uusiokäyttöön päässyt torpedovene lähti uhmaamaan syistä aallokkoa. Tuuli oli taas alkanut voimistumaan. Tuleva päivä näytti pilviseltä. Viileästä lämpötilasta saattoi päätellä, että alkava talvi lähestyi myös Rúcioroa.
Saaren rantavesi velloi vielä pitkään veneen aiheuttamista väreilyistä. Viimeisienkin sielujen poistuttua kuolleiden saarelta palasi kartanon ylle taas se sama hiljaisuus, missä se oli jatkanut olemassaoloaan tätä ennenkin. Kurpitsamaa hiljeni. Laituri hiljeni. Pimeä valtaisuinsali hiljeni.
Kannella tyrskyistä hieman sivummalle siirtynyt selakhi näperteli käsissään Trynaa, jonka hän oli napannut laiturilta mukaansa. Kalit olivat haudanneet isänsä mereen ilman sitä, ja selakhista oli tuntunut väärältä vain jättää kanohi sinne lojumaan. Hänen koko kätensä mahtui lävitse naamion väkivaltaisesti sulaneesta ampumahaavasta.
Vasta silloin Angien tajusi kysyä itseltään kysymyksen, mikä olisi ehkä ollut aiheellista esittää Tarkastajalle itselleen. Hän oli todistanut Cestainun kohtalon Puhdistajan käsissä. Kuula oli revitty hänen rinnastaan… mutta vielä silloin hänen kasvonsa olivat olleet ehjät. Ampumavamma oli siis tullut vasta Tarkastajan ensimmäisen kuoleman jälkeen…
… mutta kuka oli ollut niin pikkumainen, että oli ampunut päähän kuollutta makutaa?
Matka kuitenkin jatkui vauhdilla länteen eikä selakhi mietteissään edes huomannut, kuinka hänen väkensä kotikonnut jäivät äkkiä taakse.
Rúcioron rannan kaislikossa tyrskykorento pääsi vapaaksi merellisestä valtakunnastaan. Hopeinen kuori jäi taakse kun korento levitti punaiset läpikuultavat siipensä.
Se oli vapaa kohtaamaan maailman haasteet.
Pian olisi sen aika.
Vasta hetken oot elänyt
Nyt jo putoo hampaat suusta
Leuka rinnassa kuljet nyt
Vaikka äsken kävit kuussa
Silmissäsi on öisen järven synkkyys
Syksyä kevääsikin on
Odotat maailmanloppua vai? SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ
Se voi kestää ja minun puolestain (SAAT ODOTTAA MAAILMANLOPPUA)
Odotat maailmanloppua vai? KURJUUTTA KUULUU, SE KUULUU KESTÄÄ
En voi estää, kun kaikki joukoittain (ODOTTAA MAAILMANLOPPUA VAIN)
Suret kun muut juhlivat
Elämäsi on suurta draamaa
Pettymykset toisiaan seuraavat
Kunnes viimein olet vainaa
TUOMION PASUUNAT VAIN SOIVAT HELVETIN LIESKAT LEIKKIÄ LYÖ
Odotat maailmanloppua vai? SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ
Se voi kestää ja minun puolestain (SAAT ODOTTAA MAAILMANLOPPUA)
Odotat maailmanloppua vai? KURJUUTTA KUULUU, SE KUULUU KESTÄÄ
En voi estää, kun kaikki joukoittain (ODOTTAA MAAILMANLOPPUA VAIN)
Odotat maailmanloppua vai? SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ
Se voi kestää ja minun puolestain (SAAT ODOTTAA MAAILMANLOPPUA)
Odotat maailmanloppua vai? KURJUUTTA KUULUU, SE KUULUU KESTÄÄ
En voi estää, kun kaikki joukoittain (ODOTTAA MAAILMANLOPPUA VAIN)
Ja siellä, tekopyhän muovisen taivaan alla, kahdestoista lapsi jatkoi heltymätöntä kamppailuaan.
Maailmanlopun uhka sai väistyä päättäväisyyden tieltä. Tuomionpäivän pasuunat eivät soisi niin kauan, kun punaisessa kuulassa kiertävä sielu oli vielä eheä.
Taivaasta tätä tuijottavat katseet odottivat kärsivällisinä. Nui-Kralhi ei ollut enää kaukana omasta Totuudestaan. Cestainun pirstaleisen maailman viimeiset salaisuudet olivat lähellä paljastumistaan.
