Tuo paketti oli matkannut jo pitkän ajan. Kädestä toiseen. Kädestä lonkeroon. Lonkerosta taas käteen. Kädestä kynsiin. Käteen. Käteen.
Paketti oli päätynyt tomuisen varaston perukoille. Varaston seinät olivat vihertävänharmaata tiiltä. Joka paikassa lojui puoliksi tallottuja pahvilaatikoita. Katosta roikkuva hehkulamppu välähteli välillä laiskasti. Joskus päästi kipinänkin. Pöly leijaili ilmassa. Sen erotti vain valonsäteissä jotka lähtivät ajoittain lampusta ja jatkuvalla syötöllä kapeasta ikkunaraosta huoneen katon rajassa.
Varasto oli maan alla. Ilta-auringon viimeiset säteet väistivät matkallaan ikkunaa pystysuunnassa halkovat kalterit. Lasi oli tuhruinen.
Tuon ikkunan alla oli pöytä ja pöydän ääressä vaatimaton jakkara. Molemmat niistä olivat puuta, ja molemmilla niistä istui jokin. Pöydällä ikivanha, suunnikkaan mallinen laatikko ja jakkaralla henkilö. Henkilö oli Toan mittainen, ja tällä oli yllään tummanruskea haarniskantapainen johon kuului paljon kangasta sekä suojuksia sinne tänne. Päässään tällä oli huppu, joka olisi suojannut hyvin tuulelta ja tuiskulta jos sellaista olisi ilmoilla ollut. Xia oli kuitenkin tänä vuonna nimeämispäivän aikaan jopa poikkeuksellisen lämmin.
Hahmo katsoi pakettia. Siinä se oli. Hänen edessään taas kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tuo sama paketti, joka oli matkannut jo kauan henkilöltä toiselle, koskaan lopullisesti pysähtymättä. Kuka mahtoikaan olla sen päämäärä ja lopullinen saaja? Kuka saisi omakseen sen sisällön? Tuo pöydän ääressä istuja mietti hiljaa. Ehkä hymyilikin hieman.
Hän avasi paketin varovasti ja katseli sen sisältöä hetken aikaa. Sama sisältö joka siellä oli ollut vuosia sitten. Hän muisti tuon päivän kuin se olisi ollut vasta muutamaa aiemmin.
Hän sulki paketin. Ja jäi katselemaan sitä vielä hetkeksi. Mikä tuossa paketissa saattoikaan olla niin erityistä? Sen sisältökö, vaiko vain sen mukanaan kantamat tarinat?
Varaston ovi aukesi ja sisään saapui kaksi matorania, toinen heistä vihreä ja toinen ruskea. He alkoivat pinota pahvilaatikoita mukanaan tuomaan kärryyn. Pöydän ääressä istunut hahmo nousi seisomaan ja otti paketin pöydältä. Lastaajamatoranit olivat juuri poistumassa laatikoiden kanssa huoneesta, kun Toa lisäsi paketin kuorman päälle. Matoranit eivät kiinnittäneet pakettiin huomiota. He veivät sen muiden pakettien kanssa. Yhtenä muiden joukossa.
Toa poistui rakennuksesta. Aurinko oli juuri laskenut horisontin alapuolelle, ja sen hehku valaisi vielä Xian taivaanrantaa.
Jalat lähtivät liikkeelle. Jalat kiihdyttivät vauhtiaan. Jalat aloittivat pitkän matkansa, mukanaan kuorma paketteja toimitettavaksi ties minne, osa kauas, osa lähelle. Suurin osa niistä oli nimeämispäivälahjoja, osa taas muuta tavaraa joka sattui syystä tai toisesta vaatimaan kuljetusta. Tämän pakettilastin joukossa oli myös tuo kovia kokenut ja monasti omistajaa vaihtanut lahja.
Toan taakse saapui matoran. Tämä matoran oli violetti, ja hänen nimensä oli Karuru.
”Milloin aiot palata Säecia Nuille?” tämä aloitti. ”Kyllähän Toa Salen kykenee sitä suojelemaan, mutta entä sinä?”
”En tiedä. Ehkä en palaa.”
”Miksi niin?”
”Koska tahdon nähdä maailmaa. Minusta tuntuu, että minusta tuli Toa juuri siksi. Tahdon kiertää ja nähdä ja kokea. Ja levittää nimeämispäivän hyvää mieltä.”
”Ai vähän kuin se paketti jonka joskus minulle annoit? Se, jonka kerroit kiertäneen maita ja mantuja jo vuosituhansia?”
”Joo.”
Matoran Karuru ja Toa Täen seurasivat karavaanin loittonemista. Sanomatta enää sanaakaan.
Moni muistelee maailmamme menneisyyttä kaiholla. Moni muistelee aikoja, jolloin syvin pahuus ei vielä kävellyt joukossamme. Aikoja, jolloin rauhan käsite tunnettiin vielä jokaisessa maailmamme kolkassa.
Nämä monet olivat yhdessä kansa. Kansa, joka tyytyväisen tietämättömänä eli näillä mailla. Tietämättömänä tulevista ajoista. Ajoista, jolloin harmonian otteen lopullinen lipeäminen syöksisi maailmamme kuoleman tosiasiaan, sotaan. Sotaan joka ei koskaan päättyisi.
Mutta tuo kaihottu menneisyys ei koskaan ollut sitä, miltä se näytti. Silloinkin kun aurinko oli korkeimmillaan ja niityt kauneimmillaan, päättivät langenneet meidän tulevamme.
Ensin oli vain yksi. Yksi kohtaloltaan paennut. Yksi, joka uhmasi jumalia. Tuo yksi teki asian, joka syöksi asiat raiteiltaan. Tuo yksi onnistui.
Vallanhimon nostaessa päätään jumalan riveissä, lankesi toinen. Lankesi kolmas. Ja neljäs. Ei mennyt kauaa, kun laskeminen muuttui mahdottomaksi. Maailmassa oli uusi asia. Mielivaltaisuus. Ja vain, koska yksi onnistui. Inspiroituminen koitui taivaan kohtaloksi.
Langenneiden tiet olivat monet. Osa juoni hiljaa luolissaan samalla, kun osa odotti kärsivällisenä omaa hetkeään. Moni kaatui ennen tavoitteidensa saavuttamista ja moni koitui oman mielivaltansa ahmaisemaksi. Maailmassa oli kuitenkin uusi sääntö. Ylimpänä oli aina seisova yksi taivaalta pudonneista.
Vain yksi oli erilainen.
Yksi istui valtaistuimellaan. Yksinäisessä valtakunnassaan. Linnoituksessa, jossa ei ollut hallittavaa. Tämä langennut ei havitellut valtaa. Ei havitellut voimaa tai materiaa. Tämän valtaistuimen kuningas ei ollut johtamassa. Tämä oli palvelemassa. Tämä oli tekevä työtä.
Ja istuimellaan hän istui koskaan nousematta. Sillä kohtalo oli niin määrännyt. Sillä hän oli yhtä sen kanssa. Hänen kädensä kautta maailman suunta tulisi olemaan kirjoitettu.
Legenda kertoo tästä langenneesta vain nimellä Tarkastaja. Kuvaava nimi, sillä juuri se oli hänen työnsä. Valta tai voima ei ollut hänen mielessään. Ei hän edes tiennyt, mitä se oli. Ei hän koskaan ollut nähnyt maailmaa linnansa pihalla. Vain yksi asia oli hänen mielessään. Elämä.
Sen lahja on suotu meille kaikille. Kohtalon tehtävä on määrittää sen pituus ja tarkoitus. Kenties kaikki olisi mennyt toisin, jos kohtalo olisi päättänyt toisin. Tämän langenneen ei nimittäin pitänyt pitää omaa elämäänsä kauaa. Hänen aikansa oli lopussa jo hänen pudotessaan. Mutta jos tie olisi ollut toinen, olisiko se enää ollut kohtaloa? Oliko kohtalon tarkoitus saada tämä langennut etsimään tietä siitä ulos? Onko kohtalo vain meidän sanamme väistämättömälle vai onko se kenties voima, joka voi muuttaa mieltään miten haluaa? Ikuisuuskysymys. Kysymys, jolla ei muuteta mitään. Langennut huijasi kuolemaa, sillä niin oli tapahtuva.
Jokainen esine. Jokainen ase, työkalu ja taika kävi hänen käsissään. Kaikki, minkä nykykansamme luokittelisi voimakkaaksi tai jopa yliluonnolliseksi. Sanotaan, että Tarkastaja on nähnyt ne kaikki. Pidellyt kaikkea luisevissa käsissään. Etsien vastauksia, etsien ratkaisua. Etsien ainoaa tietä ainoaan tavoitteeseensa.
Moni on kysynyt, mihin olisimme päätyneet, jos Tarkastaja ei olisi koskaan löytänyt etsimäänsä. Olisiko hän kuollut? Olisiko moni asia jäänyt tapahtumatta? Joskus kysyin tätä jopa itseltäni. Nyt olen kuitenkin oppinut, että spekulointi on asia, joka kaikista asioista hyödyttää meitä vähiten. Langennut löysi etsimänsä ja niin yksi polku maailmamme historiassa sai alkunsa.
Se oli juhlan päivä. Päivä, jolloin kansa kokoontui yhteen kunnioittamaan perinteitään. Sinä päivänä yksi tuon juhlan symboleista lepäsi langenneen käsissä. Ruskea kulunut paperi ja irroitettava kansi sisältöineen ei kuitenkaan ollut Tarkastajan etsimä ratkaisu. Ratkaisu odotti jonossa seuraavana. Ja kun putoavan kantikkaan objektin matka kohti maata ja pudotusta oli vasta alkanut, oli uusi esine jo Tarkastajan kädessä. Pieni. Kevyt. Harmittoman näköinen. Vanha. Ikiaikainen kenties. Ei olisi maan päällä talsinut esinettä ihmetellyt. Tuskin olisi edes huomannut. Tuskin olisi tuntenut sen sileää pyöreää pintaa. Mutta Tarkastaja tiesi ensikosketukselta, että oli löytänyt etsimänsä. Tuhatvuotinen kasvottomuus päättyi. Sinä päivänä Tarkastajalle syntyi suu. Vain, jotta hän voisi hymyillä.
Siitä hetkestä lähtien langennut lakkasi olemasta ainutlaatuinen. Sinä hetkenä hän sai jotain, mitä hän tarvitsi. Jotain, josta pitää kiinni ikuisuuksiin. Silloin Tarkastaja astui varjoistaan meidän joukkoomme ja meidän synteihimme. Tunteet johdattivat hänet tielle, joka olisi nielaiseva monet.
Moni tuntemamme esine tai objekti jatkoi matkaansa niille kohtalon määrittämiin paikkoihin. Vain tämä yksi objekti jatkoi matkaansa vastavirtaan. Vaikka langennut itse kaatuisi, jatkuisi objektin matka historiassamme. Ratkaisu oli objekti. Objektista tuli perintö ja perinnöstä kirous. Tuo kirous on muuttanut jo paljon, mutta synkimmät päivät olisivat edelleen edessä. Vielä koittaisi päivä, jolloin tuo kirous sykkisi sydämen paikalla. Päivä, jolloin kirouksen kohtalo viimein määritettäisiin.
Sillä jos minä olen jotain lyhyen elämäni aikana oppinut, niin se on kohtalon voima. Vaikka voimme ikuisesti kiistellä sen olemassaolosta, ottaa se tai sen takana oleva voima ajallaan kaiken kiinni. Ehkä se on vain meidän keksimämme sana sille, jota emme ymmärrä tai ehkä se kaikessa yksinkertaisuudessaan on juuri sitä, mitä ajattelemme. Fakta on kuitenkin se, että se ei säästä ketään. Ei edes langenneita.
Näen jo ajan, jolloin tuo kilpajuoksu päätyy. Jolloin maailmamme lait alkavat koskemaan myös tätä yhtä poikkeusta. Tuona aikana rauhan perimmäisinkin tyyssija haastettaisiin. Ja vaikka haastajan tie ei koskaan tule päättymään voittoon, luo annettettu haaste uusia teitä. Tuona aikana maailma pysähtyy katsomaan, kuinka oikeus taistelee voitokkaasti hengestään. Verenvuodatuksen aikana kohtalo tarttuu valjastajaansa. Yksi olisi muuttava vastavirran kahlaajaan suunnan. Sillä yksi sydän on sykkivä juuri oikeaan tahtiin. Sydän, joka vahvuudellaan kumoaa jopa ikiaikaisen kirouksen.
Nimeni on Totuus. Ystäväni on Aika. Koittaa päivä, jolloin meitä ymmärretään.
Sieltä alkoi Destral, Eni TRAHLVA, nimi jota inhosivat.
Tullut oli ruskeaa laatikkoa kantava, epämuodostunut syntipukki, kuten oli kerrottu ennen. Kadonnut-Mutta-Löytynyt temppelipalatsi, jonka rotundat ovat usvaa, avasi raskaat ristikonsa jota koristi hulluiksi jokeltavat entis-sankarit.
Teroitetut usvaseinät, kirotun ja kyselevän, sekä elämää varastavien mutta ei ryöstelevien asukkaat halasivat säälittävän olennon liiallisuutta, myös lihallisesti.
Se pilkkasi ja sylki, mutta ruma ja olematon ei niellyt, kuten oli oppinut kuolleiden ritarien ja elävien kanslerikuntien valheista. Ennen kaikkea, hän pilkkasi ja sylki myös, ja repi.
Tullut on Kra, Za, Vo, ja ennen kaikkea, Xi/Ul, mutta ei Cu. Ei koskaan Cu.
Hän joka ei ole hän kylpi tai oli kylpenyt Vastakohdan sisällä ennen syntyä tiesi ja tunsi tilattoman Huoneen. Huoneen tunsi vain osa, jotka vain luulevat tuntevansa. Ainoastaan Kra tuntee ja tietää Huoneen.
Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu:n pojat, tyttäret, veljet, siskot ja veli-siskot ovat täällä.
Kaikki paitsi yksi veli.
Aina paitsi yksi veli; Aspektin varastaja, Mangaia-Ate-En.
Varjo-olemattomat hyväilivät tunteilla, joita eivät käsittäneet tai omistaneet. Täällä ja viidessä muissa ajassa ja paikassa eivät pukeudu narrin ja valheen kasvo-vereen. Metaforat tiivistetty alkukantaan ilman tarkkuutta ja kulmia, ilman saastaisten väijytystä. Kaikki ansaittu on alistettu, mutta kaikki mitä oli on palannut.
Itsettömät omahyväisyydet väänsivät, repivät ja rakensivat käsillään kasvojaan ja lihastaan uudelleen ja uudelleen, luoden tanssin, joka viettelee kohtalomattomat, syleilee heitä ja heittävät heitä kunnes menettävät.
Tanssin keskellä lukemattomat sukupolvet syntyivät ja kuolevat ennen kuin lausuvat ensimmäisen Totuuden lauseen.
Aineellisuus, sana joita eivät aineettomat yritä ymmärtää, kalvetaan eläviltä, ja sen jäljet rakastettu.
Ainoa, joka ymmärsi aineellisuuden, oli naurettu kunnes syntyi halkeama, jonka jälki on aiheuttanut useiden Tohunga-kylien puremaan itsensä maattomaksi.
Kra, joka on kaikissa, puhui penumbran muotoisten ziggurattien sisällä ja itsensä kokoisissa syövereissä. Musta Polton päällä ei koskaan ollut täytetty kenenkään toonilla, jos koskaan tuleekaan.
Yksi pojista, jonka selkä oli kiteytynyt savu ja ase väisteli ilman taitoa, oli likainen ja oppimaton ja kysyi matriisissaan:
”Jos kaikki yksi oli ja on, ja totuus on aina ollut mutta vasta; miksi Kurjuus ja Ix? Vai onko Kra vain kra?” poika huusi kuin leikkisi nimetöntä eläintä, jota esiintyi vain Sumu-Aristokraattien unipeileissä.
Varjo-olemattomat, jotka eivät olleet tarpeeksi, kaikuivat takaisin pojalle Cu ja hylkivät sen Faxon-merkit.
Mutta Kra, Za, Vo ja Xi/Ul ei ollut Cu, ei koskaan ollut eikä koskaan tule, jatkaa ikuista joka-nielaisevaa katsomista.
Myöhemmin itseä omistamattomat kiisivät alas aikaa petkuttavilta minareeteiltaan ja tunkivat tuhannet terät likaiseen poikaan, kunnes tämä kaatui tuhansiksi, jättäen yhden.
Näistä tuhansista syntyisi Yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän Sadattelut, jonka vitsaus elää yhäkin Ikuisen Meren tuulettomissa kukkuloissa ja Kaupungin unohdetuissa syövereissä.
Varjo-olemattomat sivelivät itseään jäljelle jääneen pojan kappaleen minuudella, suoristaen rehellisyydellä kaikki mitä oli jäänyt.
Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu ei avannut itseään, koska ei tarvinnut.
Kaikki ja yksi tiesivät. Kurjuus ja Ix oli yhtä valhe kuin tieteet, emootiot, toiveet ja toivot itsekkäiden itsettömien.
Kuolevien hammasrattaiden, protonien ja teollisuuden puutarhat kultivoitiin piilottamaan ilman rehellisyyttä, sen markiisit ja kreivit paljastettu, toisin kuin Turvan paronit ja vapaaherrat, jonka herttuakunta elää toimintahäiriössä.
Kurjuus elää, mutta Kra tietää ja ei tiedä, sillä Kra on kaikki ja yksi ja yksittäinen sekä ei. Se ei ole tärkeää.
Silloin Kra avasi tuhannet tahdottomuuden, turmeluksen ja tautien portit toista kertaa, jotka piilottivat yksi toisensa jälkeen enemmän salaisuuksia totuuksista, ja päästi Huoneeseen ruskeaa laatikkoa kantavan epämuodostuneen syntipukin, sen ruman ja säälittävän.
”Minä olen Avohkii. Sinä olet kra ”, suloton syntipukki taisteli konsepteja, ideoita ja totuuksia joita ei ymmärtänyt.
”Minä olen Kra, mutta sinä et Avohkii. Sinä olet Avhrak. Whet rawou Mata-Kaduk-Ka pahe en. Minä synnytin sinut”, vastasi varjot, jotka syleilivät muinaista ja kuollutta.
Avhrak, joka on Valon Irvikuva, heitti Petettyjen hampaista löydetyn laatikon olinaaltojen läpi ja kirosi valheellisilla valoilla.
Valheet eivät kukistaneet Totuutta ja sen konsepteja, joten iva ja egon mullistus oli ainoa kaiku.
”Nimeämispäivä oli nyt, mutta kaukana”, ilki valeminuus samalla kun hukkasi menneisyys-nykyisyyden, kunnes nälkäisin tuhosi jotta voisi synnyttää olemattoman hän-itsensä uudelleen.
”Mieli mieli aina mieli”, valeminuus, joka ei osannut kuin mädäntyä, lauloi lahonneen nurkkauksen sisällä.
Silloin oli konflikti, jossa herjaukset ja absoluutit kietoutuivat, sulautuivat ja kutoutuivat äärelliseen mutta mahdottomaan ajatuksen horrostilaan, jonka vaikutus alkaa Ikuisen Meren kuihtumisesta ja päättyy ensimmäisen Ta:n ja Po:n synnyssä.
Kra avasi itsensä opettaakseen vastenmielisen olennon ja parantaa sen tietämättömyyden.
”MAKUTA ON”, Kra julkaisi astuessaan hoikkana tornina Mustaan Polttoon kolmannen kerran ja paljasti Totuuden.
Väreily syntyi, jonka argumentit aiheuttivat nuorimpien ja typerimpien Ce:n kansan ruoskimaan näköisyyksiään ja puhuivat valheita saadakseen totuuksien kaiun katoamaan, kunnes hajosivat todellisuudesta.
Inika-Aina-Satunnainen joutui maalaamaan Eni TRAHLVAn ympärille useita uusia merkityksiä leikattujen ei-tulevien muodoissa.
Epämuodostunut syntipukki avautui Rauta Kotelostaan ennen kuin Kra oli kertonut toisen lauseensa, paljastaen itsensä olemassaolottomuuden pilkan kohteeksi.
Itsettömät itsekkyydet repivät sen hätiköinnissä rakennetut koisiivet, ja ahmivat Valheen, ja kaiken minkä jäi tuosta ulos heidän syleilystään, kohtaamaan uudelleen todellisuus tuon kamalan totuuden uudistamana.
Auris Colliksen laakso, matoranien asuttama saari Xian eteläpuolella
”Alahan kuule uskoa. Mie en tuonne lähe. En vaikka kirveella tulisit minnuu uhkaamaan. Etkö sie oo ikinä kuullu työturvallisuusäätöksistä?”
Valkoisen nietoksen keskellä kiivasta väittelyään käyvä kaksikko niukin naukin erottui maailman valkeudesta. Kahden pimeydessä loistavan silmäparin lisäksi ainoa jää-elementtiä edustavien eläjien silmiinpistävä tuntomerkki oli kaksikon turagapuoliskon pitämä punainen viitta. Vahvalla murteella solkottava vanhus oli selkeästi turhautunut seurassaan olevan nuoremman matoranin jankuttamiseen. Haupäinen nuori ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan. Asia oli vakava.
”Turaga Puk. Avustuspakettien jakaminen ei ole ainoastaan satavuotinen perinne. Moni tämän alueen saarikylistä on riippuvainen niistä. Lunta on kaikkialla, metsästys on muuttunut miltei mahdottomaksi ja suurin osa rannikkoalueista on jään peitossa. Veneet eivät kulje. Sinä olet aina ollut ja olet edelleen tämän saaren ainoa henkilö, jolla on mahdollisuus matkata ilmateitse. Nimeämispäivään on enää muutama tunti ja sinä haluat tuomita kaikki ne kylät nälkään silloin, kun pitäisi juhlia?”
Punaviittainen Turaga pisti kätensä puuskaan ja röyhisti rintaansa uhmakkaasti. Ohi kulkeva tuulenpuuska sai vanhuksen ison valkoisen parran lepattamaan samaan tahtiin punaisen viitan kanssa. Talviyössä kököttävä kinastelupari oli seissyt paikallaan jo pitkään. Tuuli oli jo ehtinyt peittää väittelypaikalle johtaneet jalanjäljet.
”Kuulehan ny. En mie haluaisi jättää niitä raukkoja oman onnesa nojaan, mutta kato ny tätä ilmaa. Tuuli tekee lentämisestä käytännös täysin mahotonta. Ei tämmösessä säässä se kuulusa Toa Erkkikään lennä. Ja vaikka lentäski, nii eihän täällä hemmetti soikohon näe eteensä. Miun rakettireppufikout ei kuules ole mitään saamarin majakoita. Ei ne näin pimeässä erota edes puuta kaupunnin muurista. Huonosti siinä vaa kuule kävis.”
Nuorempi matoran puri huultaan. Puk oli oikeassa. Jotakin oli keksittävä. Ja kuin taikaiskusta, juuri silloin sai matoran aattehen. ”Ilta on pitkä ja taival valoton. Siinä olet oikeassa, mutta etkös sinä nyt unohda jotain? Figgeri. Se yksinäinen fikou, jonka silmät hohtavat punaisena. Demoninen näky, mutta kiltti se on luonteeltaan. Aivan turhaan muut fikout sitä syrjivät. Pistä se jonon etummaiseksi. Se tarjoaa sinulle tarvittavan valon.”
Turaga katsoi toveriaan epäuskoisena. ”Figgeri? Ootko ny poika iha varma? Viimeksi ku käytin sitä ulkona, nii pienemmät matoranit juoksi karkuun ku luulivat mokomaa syvyyksien hirmuksi.”
”Puk hyvä. Se saattaa johtua siitäkin, että sinun fikousi ovat suuria kuin metsien sarvipäät. Ja jos nyt totta puhutaan, niin ei rekeä vetävää kesyä rakettireppufikouta ihan joka päivä näe.”
Turaga siveli partaansa ja käänsi katseensa kohti taivasta. Matoran ei tulisi luovuttamaan hevillä. Monet kahvikupposen äärellä käydyt väittelyt olivat elävä todiste siitä. Figgeri tosiaan olisi ratkaisu pimeyteen. Tuuli olisi edelleen ongelma, mutta Puk oli kokenut lentäjä. Ehkäpä hän selviäisi matkasta.
”Hyvä on. Sie voitat tällä kertaa. Mutta mie odotan saavani ison mehevän aterian, kuhan reissultani palaan. Onko tämä selvä?”
”Kyllä Puk! Sinua tulee odottamaan maailman mehevin ateria. Sen lupaan!”
Puk hymyili. Ehkäpä se olisi sen arvoista.
Rekitalli
Punaisiin Auris Colliksen kansallishattuihin pukeutuneet matoranit kantoivat viimeisiä avustuspaketteja puiseen valtavaan rekeen. Reen eteen valjastetut valtaisat fikout hyppivät jo innoissaan. Edellisestä retkestä oli jo liian kauan aikaa. Jokaisen hämähäkin sekään sidotut rakettireput täyttivät ilman mekaanisella surinallaan. Ja aivan joukon kärjessä seisoi Figgeri. Punaiset silmät valaisivat edessä odottavan kiitoradan kirkkaalla punaisella hehkullaan. Jokaisen fikoun kaulaan oli ripustettu puinen laatta, johon oli jokaiselle käsin kaiverrettu näiden nimi. Figgeri, Muggeri, Mansiggeri, Sauggi, Bogu, Gipinä, Turbo, Vahvero ja Pentti. Jokainen hämähäkeistä kantoi omaa kylttiään ylväänä. Jopa yleensä niin alakuloinen Figgeri. Tämä oli sen suuri ilta.
”PUKIN REKI ON VALMIS! TOISTAN: PUKIN REKI ON VALMIS!”
Tanakan punaisen matoranin huuto kaikui kauas muualle laaksoon. Ei mennyt kauaakaan, kun Puk itse löntysti paikalle punaisessa paksussa takissaan ja kotitekoisessa pitkässä kaulahuivissaan. Suu parran takana hymyili. Reki oli taas jokavuotisessa loistossaan.
Reen kontissa komeilevat valtaisat kangassäkit ja käärityt paketit olivat hyvässä turvassa talven viimalta, kun Puk vielä sitoi niiden päälle harmaan pressun. Turagan Ko-matorantoveri auttoi vanhuksen turvallisesti rekensä selkään. Puk tarttui valjaksiin ja veti syvään henkeä. Lähdön hetki oli koittanut.
Matoranit olivat peruuttaneet aivan rekitallin seinämille. Kaikki tiesivät, että oli vaarallista seisoa lähellä rekeä silloin, kun rakettimoottorit käynnistyivät. Puk vilkaisi vielä kerran matorantoveriinsa. Ystävykset tuijottivat toisiaan hetken hymyillen. Rekivalmisteluissa oli aina ollut oma sydäntälämmittävä tunnelmansa. Äkkiä matkan mahdolliset vaarat eivät enää haitanneet. Puk oli valmis matkaamaan.
”Muistathan sitte sen miun aterian? Nälkä tällä reissulla meinaan tulloo.”
”Älä sinä siitä huoli. Se on vähintä, mitä sinulle voin tarjota. Turvallista matkaa.”
Puk nyökkäsi ja käänsi sitten katseensa kohti hämähäkkejään. Tämän tehdessään rakettimoottorit olentojen selissä käynnistyivät kuin itsestään. ”Nonnii pojjaat… ja Pentti. Eiköhän sitä lähetä matkaan. Hou hou hou ja sitä rataa.”
Tulenlieskat syöksähtivät esiin rakettimoottoreista, saaden aikaan valtaisan tuulenkurimuksen tallin sisällä. Matoranit nostivat kätensä kasvojensa suojaksi, jotta puunhake ja lattioilla lojuva säilötty heinä ei pääsisi heidän silmiinsä. Valtaisan työntövoiman valjastaneet fikout syöksyivät eteenpäin sadan gukkolinnun voimalla, vetäen reen ja Pukin sen mukana kohti taivasta. Figgerin nenästä kajastava hehku oli pian ainoa asia, joka tuhatta ja sataa kiitävästä reestä oli näkyvillä. Pian sekin piste katosi ja tallin matoranit kääntyivät katsomaan toisiaan. ”Hou hou hou?”, ihmetteli Ga-matoran. ”Älä kysy. Vanha ukko hokee tuota joka vuosi.”
Useamman tunnin uurastanut matorantiimi alkoi vähitellen hajaantua. Puk ei palaisi ennen kuin aamu olisi jo sarastamassa. Nimeämispäivä odottaisi pian ja monella oli vielä koristeltavaa kotimökeissään. Viimeisten joukossa paikalta poistuva Po-matoran, Ryth nimeltään, pysäytti kuitenkin lähtijöiden toimet. ”Hei! Heihei! Yksi paketti jäi! Yksi paketti jäi!”
Paikalla olleet matoranit kerääntyivät nurkassa lojuneen ruskean pienen paketin ympärille. Muutama naamiopäistä vain hymähti, mutta osa näytti ottavan tilanteen vakavammin. Projektista vastuussa ollut Haupäinen Ko-matoran tyynnytteli joukkiota. Tämä kumartui nostamaan paketin maasta ja nosti sen sitten sivupöydälle Pukin henkilökohtaisten tavaroiden joukkoon. ”Se on vain yksi pieni paketti. Puk saa hoitaa sen palatessaan. En usko, että kukaan kaipaa mitään näin pientä.”
Viisi minuuttia kului. Ko-matoran oli nyt viimeinen tallin paikallaolija. Valokatkaisin napsahti, valot sammuivat tallin sisältä ja valkoinen käsipari työnsi sen suuret puiset ovet kiinni. Kaksoisovien raosta talliin sisälle kajastava pieni valokiila osui jälkeen jääneeseen pakettiin. Tallilta poispäin kävelevä matoran ei tiennyt, että paketin matka oli ollut pitkä. Matoran ei myöskään tiennyt, että sen matka ei jatkuisi aivan heti.
Merellä
”Huaahahha, hahahahahaa! Voi pojjaat. Mie en muistanukkaan miten mahottoman mukavaa tämä on. Taivaalla kuin linnut konsanaan. Miten mie saatoinkaan kuvitella jättäväni tämän väliin?”
Syöksy. Kaarros. Humiseva tuuli Pukin korvissa. Jopa Figgerillä oli hauskaa. Innosta piipittävä rakettikiitäjä oli ensimmäistä kertaa eläessään taivaan kirkkain hämähäkki…
”Nonnii. Eiköhä se ole viimosen etapin vuoro tälle iltaa. Se olisi se kesäsin heinään peittyvä saari siellä avomerellä. Se vähän alkukantane porukka. Kulttimeininkihä siel vähä on, mutta vieraanvaraisia ja mukavia häiskiä kumminki. Pistettäänhä menoksi!”
Kului puolikas tunti ja sitten toinen. Puk alkoi vähitellen lähestyä määränpäätään. Voimistuvasta tuulesta välittämättä turagan reki kiisi kohti viimeistä etappiaan ennen kotimatkaa. Kontti Pukin selän takaa oli vajunut. Viimeiset säkit sen pohjalla oli varattu Heinäsaaren asukkaille.
Tuulenpuuska. Tällä kertaa huomattavasti edeltäjiään voimakkaampi. Yksi rekeä lennättävistä hämähäkeistä menetti miltei hallintansa. Ohjaksiin takaisin tarttunut Puk sai tilanteen viime hetkellä takaisin hallintaan. Jonon päässä lentävä Figgeri aavisti jo pahinta. Aavistus pienissä hämähäkinaivoissa tuskin ehti tulla päätökseensä, kun seuraava puuska iski jo.
”Voe ei, voe ei. Nyt vauhtia pojat… ja Pentti. Ny ei näytä hyvältä. Meijä on pakko päästä saarelle enne ku tämä menee ja äityy kunnon myrskyksi. Nämä puuskat o vaarallisia. Myö laskeudutaa heti kuhan Figgeri spottaa määränpään.”
Figgeri nyökytteli valjakon kärjessä päättäväisenä. Vauhtia lisäävä merkillistä rekiretkeä pitävä joukkio jatkoi matkaansa tuulta vastustaen. Vauhdin kasvaessa Pukin korviin alkoi kantautumaan hentoa helinää. Aivan kuin kulkuset olisivat kilkattaneet hänen reessään. Puk ei kuitenkaan tiennyt, että helinä lähti Figgeristä ja tämän löystyneistä valjaksista. Metalliremmi kalkkasi toista vasten. Figge huomasi tämän, mutta ei välittänyt. Tämä oli hänen yönsä ja nyt ei ollut aikaa pysähtyä.
Hö ö (Heinäsaari, duh.)
Heinäsaaren matoraneilla oli mustin nimeämispäivä miesmuistiin. Lumenpuutteesta mustuus ei johtunut. Sitä ”pirskuleen valkomassaa on niin joka hemmetin paikassa, että hyvä kun mökistään aamulla ulos pääsee”. Saaren ainoan kylän keskusaukio oli ainoa valaistu paikka, mitä silminnähden pystyi havaitsemaan. Kyläläiset olivat kerääntyneet nuotion ympärille. Kaikki viisikymmentäkaksi heistä. Ruokaa oli enää muutamaksi päiväksi, kaikilla oli kylmä ja ainut lohtu löytyi toisten seurasta lämpimän tulen äärellä. Moni matoraneista oli jo nukahtanut hankeen ja osa oli jäänyt kuuntelemaan kylähullun tarinaa matoranista, joka tuhosi makuta-armeijan aivastamalla vuoren kumoon. Tarinan hulluudesta huolimatta osa nälkää näkevistä, jo selkeästi järkeään menettävistä matoraneista uskoi tarinaan. Niin rappiolle kylä oli mennyt. Kyläläisten tilannetta ei auttanut voimistuva tuuli, joka oli jo aiemmin kaatanut aukion laidalla sijainneen ilmoitustaulun kumoon. Se taulu täytti nyt uutta virkaansa nuotiossa. Ei kylässä muutenkaan enää paljoa ilmoiteltaisi, jos sama meno jatkuisi.
Mutta juuri silloin kun kyläläisten mieli oli apeimmillaan ja toivo kaikkein kauimpana heidän mielistään, kaikuivat taivaalla sanat. Ja vielä vuosituhansia myöhemmin nuo sanat tulisivat olemaan legendaariset. ”VOI MAKUTAN KULMIKAS JA KARVAINEN PERJANTAI! NYT SE ON MENOA!”
Punainen valo välähti. Jotain suurta ja elävää rysähti aukiolle matoranien keskelle. Vikisevä ja huutava objekti vääntelehti tuulen pimentämällä aukiolla samaan aikaan, kun kahdeksan muuta vingahdusta molskahti veteen kauemmaksi saaresta. Kylänjohtaja oli hätkähtänyt hereille rysähdyksen myötä ja tämän sytyttämä soihtu lähestyi omistajansa kädessä kohti tulokasta. Mutta soihtua ei tarvittu. Tulokas avasi silmänsä ja punainen valo täytti kylän. Valtava Fikou oli noussut seisomaan törmäyksen aiheuttamassa kuopassa. Se pyöritteli tärähtänyttä päätään ja yritti ottaa selville olinpaikkaansa. Se ei kuitenkaan muistanut mitään. Kaikki sen muistot olivat varjojen peittämät.
Kyläläiset tuijottivat valtavaa hämähäkkiä suut ammollaan. Moni olisi varmasti kiljunut kauhusta, jos pakkanen ei olisi turruttanut heidän kurkkujaan. Mutta ennen kuin kukaan ehti toimia vielä yksi ihme tapahtui. Pienempiä tömähdyksiä kuului nyt ympäri kylää. Yksi tömähdyksien aiheuttajista laskeutui aivan kylänjohtajan ruskeiden saappaiden juurelle. Se oli paketti. Paketti josta pursusi keksejä.
Vähitellen kyläläiset alkoivat tutkimaan ympäristöään. Paketteja oli kaikkialla. Kaikki täynnä pakattua ruokaa ja metallitynnyreihin säilöttyä juotavaa. Kylä oli pelastunut. Ravintoa riitti kaikille. Sinä yönä Heinäsaarella juhlittaisiin.
Kylänjohtajan kasvoille leviävä hymy sai myös punasilmäisen Fikoun hyvälle tuulelle. Hämähäkki ei tiennyt, kuka oli tai missä sijaitsi, mutta hän näki, että riemuitsevat kyläläiset hänen ympärillään eivät häntä satuttaisi. ”Nämä ovat hyviä olentoja”, se olisi sanonut, jos olisi omannut puhumisen taidon.
Kylänjohtaja astui aivan Fikoun eteen. Hämähäkki ja matoran katsoivat toisiaan silmiin. Matoranin Nuparukasvot kiinnittivät kuitenkin nopeasti huomionsa Fikoun kaulassa roikkuvaan pieneen laattaan. Laatta oli selvästi murtunut törmäyksen voimasta ja siitä näytti puuttuvan iso pala, mutta siitä sai silti selvää. Käsin kaiverrettu teksti sanoi ”Figge”.
”Mata Nui on tullut avuksemme. Hän on lähettänyt meille Figgen. Hän on lähettänyt meille pyhän lahjan!” Ensin polvistui kylänjohtaja ja pian hänen perässään kaikki muut. Kylän keskustassa seisova hänähäkki ei aivan ymmärtänyt kylän muuttunutta ilmapiiriä, mutta toiveikkaana se ajatteli oppivansa paikan tavoille. Figge-huudot kaikuivat kylässä myöhään yöhön. Kyläläiset juhlivat perheidensä kanssa juhlaruoan ääressä. Figge itse käperyi nukkumaan sille nopeasti kyhättyyn heinäpetiin kylän laidalle. Hämähäkki oli väsynyt, vaikkei tiennyt miksi. Sillä oli kaiketi ollut pitkä päivä.
Tuntien juhlimisen jälkeen kylä viimein hiljeni. Vaikka nimeämispäivän aurinko alkoi jo kurkkimaan horisontissa, koki kylä levon tarpeelliseksi. Matoranit nukkuivat, Figge nukkui, jopa meressä jäälautalla kököttävä Puk ja kahdeksan muuta Fikouta nukkuivat, tietämättä sitä, että kestäisi vielä kolme kokonaista päivää, ennen kuin heidät löydettäisiin ja siitä vielä kaksi päivää lisää, että Puk saisi luvatun herkkuateriansa.
Auris Colliksen laaksossa puhuttaisiin kuitenkin vielä pitkään tuntemattomiin kadonneesta Fikousta ja aattoilta pitkästä jolla oli taival valoton. Sillä Figgeri Punasilmä oli fikou nimeltään, ollut ei loiste huono Figgerimme silmien.
Kuten jokaisen Nimeämispäivän tienoilla oli tuolla saarella tapahtunut jo lukemattomien vuosien ajan, lunta satoi maahan. Lumihiutaleiden hiljaisesta liidosta kohti kamaraa miljoonien yksilöiden parvissa tasaisten, valkoisten massojen muodostamiseksi kirjoitettiin aina tuohon vuodenaikaan kymmeniä ellei jopa satoja lyyrisiä kuvauksia.
Saari oli yksi pienimpiä, joiden nimeen oli koskaan liitetty sana ”Nui”. Tarkalleen otettuna sen nimi oli Säecia Nui, ja tämän nimen ensimmäinen sana kuvasi paikallisella, kauan sitten pääkielestä eronneella murteella (joka oikeastaan oli tätä nykyä jo oma kielensä) ”pientä”. Saaren nimi oli siis ”Pieni Suuri”, mutta kukaan ei kyseenalaistanut tätä, sillä harva paikallinen osasi maailmalla yleisemmin käytettyjä kieliä ja ulkopuoliset eivät nimen alkuosaa ymmärtäneet.
Etymologia seis, Täen katkaisi ajatuksensa. Hänellä oli tärkeämpääkin pohdittavaa. Nimeämispäivä lähestyi ja tällöin nimien ohella myös fyysiset lahjat olivat kovassa huudossa niin kirjaimellisesti kuin kielikuvallisestikin. Hänen oli keksittävä lahjoja ystävilleen, mutta syrjäinen, Mata Nuin selän takainen kylä oli niiden hankkimiseen melko kehno paikka. Niinpä suurin osa asukkaista päätyi väkertämään toisilleen käsitöitä, mutta hän oli saanut tarpeekseen takanreunalla pölyä keräävistä käpylehmien ja kaarnaveneiden rivistöistä. Hänen oli keksittävä jotain hienompaa.
Ga-matoran Täen tallusti kohti taloaan alati yltyvän lumituiskun tuivertaessa ympärillä yhä kovaäänisemmin. Kuten joka vuosi, hän manaili mielessään matoranien ja varsinkin itsensä lyhyttä mittaa. Yhdessä yössä satanut lumi saattoi yltää kyläläisen korviin saakka ja lumityöt olivat turagoitumisen arvoinen urakka. Toa-sotureilla oli helpompaa. He pystyivät tarpomaan paksussakin kinoksessa ongelmitta ja elementaalivoimillaan kykenivät sulattamaan, puhaltamaan pois, liuottamaan tai jopa kirjaimellisesti syöksemään maan rakoon tuon inhan valkoisen aineen. Karzahni vieköön.
Tällä kylällä ei ollut ainuttakaan Toa-soturia turvanaan, ei sitten toa Yoren päivien. Yore oli karannut lämpimämpään etelään heti tilaisuuden tullen, kun oli saanut kukistettua kylää piinanneen hirviön jonka vuoksi Kohtalo oli hänestä toan tehnyt. Kohtalo oli kuitenkin tarkoittanut Yoren suojelevan kylää vielä jatkossakin eikä tämä ollut siksi muuttunut turagaksi. Ties missä se liero tätä nykyä oli.
Täen saapui kotitalonsa ovelle. Kuten hän oli pelännyt, se oli avaamiskelvoton eteensä kertyneen nuoskavuoren vuoksi. Talo oli tervalla tummaksi maalattu hirsitalo kuten suurin osa kylän muistakin rakennuksista. Sen pyöreä ovi sijaitsi julkisivulla, takaseinustalla ja vasemmalla seinällä oli pienet ikkunat. Nekin olivat lumen lamauttamia.
Täen kaivoi laukustaan kertakäyttösoihdun, joita muuannen kauppaa pyörittävä ta-matoran myi ja liian ystävälliseksi lämmetessään jakoi ilmaiseksi. Soihtu sulatti lumen oven alueelta juuri ja juuri ennen kuin kylmyys hyyti sen kuvaannollisen veren ja sai sen sanomaan ”tssshhh”.
Hän kampesi oven auki. Sen pieliltä valahti hieman lunta eteisen matolle. Pari littanaa lumikappaletta kantautui matolle hänen jaloissaankin. Hän nappasi harjan, heitti epäedulliseen elementtiin vaihtuneen veden ulos ja läimäytti oven kiinni. Hän huokaisi. Viimein lämpimissä sisätiloissa, poissa tuosta alati pahenevasta ulkomaailmasta. Miksi Nimeämispäivän pitikään osua juuri tällaiselle ajanjaksolle? Toki se piristi talven pimeydessä, mutta sen valmistelut olivat paljon vaivalloisempia, kun piti käydä alituista taistelua kinoksia vastaan.
Täen asteli pienen talonsa keittiöön. Sen pöydällä oli paketti. Hän avasi komeron etsiäkseen syötäv-…paketti?
Hän palautti katseensa pakettiin. Mistä se oli tullut? Hän ei sitä itse ollut siihen tuonut, tai hänen muistinsa oli muuttunut huonommaksi kuin muistikaan. Talon ovi oli ollut tiukasti lumen tukkima. Savupiippu oli tukossa kuten se oli ollut jo viikkoja; nuohooja mokoma ei ollut viitsinyt riskeerata nahkaansa liukkaalla katolla. Hän ei tiennyt johtuiko hänen tuntemansa vilunväristys tilanteen ja vaatimattoman, kantikkaan, ruskean, vanhannäköisen paketin karmivuudesta vaiko jostain muusta. Selitys löytyi molemmista. Täen nosti katseensa keittiön ikkunaan ja näki lasiruudussa ammottavan reiän, josta kylmyys tulvi sisään, niin hyvin kuin mahtui ikkunan puoliväliin yltävän lumen vuoksi. Paketti itsessään oli sidottu nyörillä jousipyssyn nuoleen.
Kuka ampuu pahvipaketteja jousipyssyllä toisten ikkunoista sisään?
Hän irroitti nuolen ja nyörin. Nyörin alta paljastui kirje. Kirje, jonka päällä luki: ”Rakkaalle Täenilleni”.
Täen avasi kirjeen ja luki sen sisällön, joka oli kirjoitettu tutulla käsialalla.
”Täen, pahoittelen että joudun tuomaan nimeämispäivälahjasi näin epäsoveliaalla tavalla ja kaiken lisäksi etuajassa. En kuitenkaan voinut itse saapua paikalle, sillä en voi näyttää naamaani kylässä enää koskaan. Minut kivitettäisiin hengiltä petturina ennen kuin ehtisin sanoa sanaakaan. Ja se on syistä vasta ensimmäinen. Toinen syy on vielä yksinkertaisempi: häpeä.
En häpeä lähtemistäni kylästä, sillä se päätös ei ollut minun vallassani. En häpeä sitä, mutta kadun kyllä. Kadun sitä etten voi enää koskaan nähdä sinua tai ketään muutakaan ystävääni. Häpeän kuitenkin sitä, mille tielle suistuin tämän tapahtuman jälkeen.
Steltiläiset ryövärit kaappasivat minut nuo monet vuodet sitten ja veivät minut Uuden Haederan kaupunkiin orjaksi myytäväksi. Onnistuin kuitenkin pakenemaan eräänä nimeämispäivänä muuannen steltinpeikkopalvelijan avulla. Tämä palvelija oli saanut ensi kertaa eläessään nimeämispäivälahjan. Lahja oli tehnyt hänestä kiltin, tuonut esille hänen sisäisen pyyteettömyytensä ja auttamishalunsa. Hän tahtoi auttaa kaikkia jotka apua tarvitsivat, ei vain pakon vuoksi palvemiaan mestareitaan. Yksinkertainen hän kun oli, sain huijattua – toivoin etten joutuisi kirjoittamaan tuota sanaa – hänet auttamaan minut pakoon. En tiedä mitä hänelle kävi tuon jälkeen, mutta luulen hänen jääneen kiinni. Häpeän sitä, että käytin häntä itsekkäästi hyväkseni enkä korvannut hänen apuaan millään tavalla. En saanut annettua hänelle vastalahjaa.
Otin mukaani hänen saamansa lahjapaketin, sillä hän ei sitä enää koskaan voi avata. En kuitenkaan voi avata sitä itse tai kuljettaa matkassani, sillä se muistuttaisi minua ikuisesti tuosta nimeämispäivästä enkä saisi hetkenkään rauhaa.
Siksi lähetän sen sinulle, rakas Täen, ja toivon, että mitä se
sisältääkään tekee sinut yhtä onnelliseksi kuin tuon palvelijaparan.
– Yore”
Täen luki viimeiset rivit useampaan kertaan. Hän siirsi katseensa pakettiin.
Ei hänkään voinut tuota pakettia pitää. Se kantoi mukanaan liian surullisia tarinoita, ja ties mitä muuta. Sen kunnosta päätellen se oli matkannut jo pitkään saajalta toiselle. Hän oli saanut sen joltakulta, jonka suhteen oli ollut aivan väärässä. Yore myös. Paketin taakka vain siirtyi eteenpäin. Ei, ei Täenkään voinut pitää sitä.
Oveen koputettiin. Täen havahtui ajatuksistaan ja kiiruhti avaamaan. Soihdun sulattama lumi oli jäätynyt liukkaaksi pinnaksi pihatielle. Ovella pystyssä yritti pysyä ba-matoran Karuru. ”Huomenta, Täen, tulin vielä tervehtimään”, tämä aloitti. ”Olen lähdössä nyt matkaan, kuten kerroin. Kohti Xiaa! Sain pestin muuannen sikäläisen kauppiaan kauppalaivastossa.”
Täen oli hetken aikaa hämmentynyt mutta muisti sitten, että hänen oli ollut tarkoitus hankkia lahja Karurulle jo etukäteen siksi, että tämä oli lähdössä eikä olisi paikalla varsinaisena nimeämispäivänä. Eikä hänellä ollut vielä lahjaa. Hän yritti keksiä jotain. Ja muisti paketin.
”Aa, tietenkin. Odota hetki, minulla on sinulle jotain.” Täen sopersi. Hän pinkaisi keittiöön, nappasi paketin, lähti syöksymään kohti ovea ja kompastui maton reunaan. Paketin kylki aukesi, mutta sen sisältö ei onneksi levinnyt lattialle. Noustessaan ylös Täen vilkaisi pakettiin ja näki sen sisällön. Miten oiva lahja se olikaan.
”Mitä tapahtui, Täen?” Karuru kysyi ovelta. ”Ei mitään, pieni hetki vain”, Täen vastasi, sulki paketin ja palasi ovelle. ”Tässä, nimeämispäivälahja sinulle”, hän ojensi paketin.
”Kiitoksia kovasti”, Karuru kiitti. ”Paketin ulkonäöstä päätellen sen sisällä on oltava jotain todella mielenkiintoista. En kuitenkaan avaa sitä vielä, vaan vasta ajallaan. Nyt minun täytyy kuitenkin kiiruhtaa, ettei laiva lähde ilman minua. Kiitoksia vielä kerran!” Karuru kääntyi, lähti varovasti kulkemaan jäistä tietä ja vilkutti.
Täen oli edelleen niin ajatuksissaan ettei ollut saanut oikeastaan mitään sanottua. Paketti oli nyt jollakulla muulla. Se ei ollut enää hänen taakkansa.
Illan myötä hänen mieleensä hiipi kuitenkin katumus. Oliko sittenkään järkevää antaa paketti pois? Sen sisältökin…
Mutta oli jo liian myöhäistä. Karuru oli jo poissa.
Uusi Haedera ei juuri poikennut muista steltiläisistä kaupungeista. Se oli mahtava, se oli surkea ja se oli räjähdysherkkä. Vain Steltillä saattoi mahtipontisen, marmorisen domuksen pylväikköineen vieressä kulkea täysin epäsiivo ja päällystämätön mutakatu, jonka varrelta löytyi myös edellisen vallankumouksen jäljiltä korjaamatta jäänyt palatsi, sympaattinen matoralaisten suosima kahvila sekä kauppa, jossa myytiin ”laadukkaita käsitöitä ja kuuliaisia orjia”. Kaikki oli samanaikaisesti sekä uutta että vanhaa: miltei kaikki rakennukset olivat osin vanhojen päälle rakennettuja, ja maalatun, puuseinäisen pikku talon takaseinä saattoi hyvinkin olla osa vanhan vankilan kalliomuuria. Toisaalta taas mitään ei tehty loppuun asti ja viimeistellysti, sillä se olisi ollut turhaa työtä. Kaikilla Steltin kaupungeilla oli nimittäin enemmän tai vähemmän yhtenevä elinkaari: kaupunki rakennettiin edellisen raunioiden päälle, se kasvoi ja kukoisti, naapurikaupunki tai vallankumoukselliset repivät sen raunioiksi, aloita alusta.
Ja Uusi Haedera eli parhaillaan suhteellisen kukoistamisen vaihetta. Toistaiseksi alueelle tuoreet palatsinsa pykänneet aristokraatit pitivät tiukkaa otettaan alemmista kasteista peikkojen ja orjien tehden likaiset ja raskaat työt. Matoralaiset pyörittivät bisneksiään, ja olipa kauppakadulle ehtinyt muuttaa jo muutamia Vortixxejakin.
Päivä oli pilvinen mutta tyyni, eikä sateesta näkynyt jälkeäkään. Joka tapauksessa muuannen aristokraatin isännöimä juhlaillallinen oli siirretty sisätiloihin aivan viime hetkellä, ja kolme palvelijapeikkoa siirsi parhaillaan huonekaluja ja koristeita sisätiloihin, domuksen päähalliin. Pylväiden ympäröimän sisäpihan maahan ei ollut vielä ehtinyt kasvaa nurmikkoa, eikä kukaan ollut vaivautunut laitattamaan siihen kiveystä. Raskaiden steltinpeikkojen suuret jalanjäljet jäivät siis mutaiseen maahan.
”Hei”, eräs mustan ja vihreän värinen peikko sanoi matalalla äänellään. Hän oli lajinsa jäseneksi melko hintelä, mutta oli silti miltei yhtä leveä kuin hän oli korkea. Hänellä, aivan kuten kahdella muullakin pihalla työskentelevällä peikollakin, oli kaulassaan palvelijan kaulus. Parhaillaan steltinpeikko tasapainoili puisten tikapuiden varassa kullattuja koristenauhoja pylväistä irrottaen.
”Hm?” hänen lajikumppaninsa vastasi monotonisesti. Kyseistä ääntä ei kuitenkaan käynyt ottaman kiinnostumattomuuden merkkinä, peikot nyt vain sattuivat kuullostamaan usein siltä.
”Mikä tämä on?” vihreä tapaus kysyi. Hän osoitti pitkän, puisen pöydän päällä lepäävää pakettikasaa. Kaksi muuta peikkoa kohauttivat hartioitaan, ja jatkoivat erään poikkeuksellisen epäkäytännöllisen muotoisen patsaan raahaamista sisätiloihin vieraita varten. Vihreä peikko jäi yksin.
Ollen kuuliainen palvelija, hän jatkoi koristeiden irrottamista pylväistä. Kun viimeinenkin nauha irtosi mahtipontisesta pylväästä, hän laskeutui maahan ja lähti lampsimaan rapakonomaisen pihan halki kohti palvelijain ovea. Se johti niihin osiin huvilaa, jotka oli varattu vain alemmille kasteille, ja olivat siksi vielä paljon muuta linnaketta viimeistelemättömämpiä. Kyseinen ovi oli silti sangen massiivinen, sillä edes aristokraattien ylpeys ei voinut rajata peikkojen ja orjien valtavaa kokoa. Päivä tulisi olemaan vielä pitkä: Mestari Sidorakin vieraat olivat jo saapumassa, mutta viime hetkellä tullut käsky siirtää juhlat sisätiloihin sai peikkopalvelijat sangen kiireisiksi. Eikä siinä kaikki, Mestarilla oli tapana pitää sangen pitkiä juhlia, joiden kestolle vetivät vertoja ainoastaan vieraslistan pituus ja isännän itsensä juhlapuheiden mahtipontisuus. Ja kaiken tämän aikaa vihreän peikon tulisi tarjoilla vieraille hienoimpia juomia hienoimmista laseista. Mutta peikko ei valittanut, eihän moinen ollut palvelijan rooli. Hän eli palvellakseen ja palveli elääkseen.
Mutta juuri näinä hetkinä vihreän peikon oli hyvin vaikeaa muistaa tätä: astuessaan palvelijain ovesta kyökin puolelle, hän ei voinut olla kuulematta Mestari Sidorakin kertomusta sotasaavutuksistaan Kuuden Kuningaskunnan Liigan hajoamissodissa. Naapurihuoneessa korostetun miehinen ääni paasasi: ”…murskasin sen luopio-Skakdin pään Caraparin linnan muureja vasten…”
Vihreä peikko oli kuullut nämä samat tarinat lukemattomia kertoja. Niillä oli kuitenkin taipumus muuttua tilanteen ja kuulijan mukaan: Liigan ollessa huipulla peikko olisi voinut vannoa Mestari Sidorakin kertoneen saman päänmurskauseepoksen sillä erotuksella, että linnan muurien kanssa kontaktia otti Exo-Toan hipiä Liigan palvelijan sijasta. Eikä tarinoissa oikeastaan ollut kronologisesti ajatellen päätä, häntää tai edes torsoa. Sama henkilö ei olisi voinut osallistua kaikkiin niihin taisteluihin, joilla Mestari Sidorak näin jälkiviisaasti oli niittänyt mainetta ja kunniaa suorastaan ylimalkaisissa määrin. Vihreä peikko ei sitä paitsi ollut edes ainoa, joka oli huomannut tämän totuuden muuttuvuuden. Kukaan ei vain uskaltanut sanoa mitään, Steltin katuja kiersi nimittäin huhu Mestari Sidorakin kytköksistä Makutain Veljeskuntaan.
Vietyään ulkokoristeet paikalleen puoliksi valmistettuun lokeroon, steltinpeikko palasi sisäpihalle jatkamaan romppeiden siirtämistä sisälle. Mutta mutaiselle sisäpihalle päästyään palvelija ei voinut estää katseensa ja ajatustensa siirtymistä jälleen pöydällä lepäävään pakettiläjään. Värikkäitä ja vähemmän värikkäitä laatikoita toistensa vierellä ja päällä, edessä ja alla, takana ja ympärillä. Niitä oli niin paljon, ja ne olivat niin somia. Kuitenkin ne näyttivät peikon mielestä jotenkin merkityksellisemmiltä kuin muut koristeet, aivan kuin niiden tehtävä ei olisi ollut kerätä ihailua vaan antaa jotain.
”Uskoisin, että saat koskea niihin”, kuului ääni jostain sisäpihan toiselta laidalta. Se oli rauhallinen, kiehtova naisen ääni. ”Ne ovat lahjapaketteja.”
Steltinpeikko hypähti ympäri säikähtäneenä. Hänen ei ollut luvallista kommunikoida vieraiden kanssa, joten hänen ilmeensä oli alistuneen ja häkeltyneen kiusallisesta välimaastosta.
”Noinko sinä tervehdit hienoa naista?” Puhuja oli pitkähkö, tumma Vortixx. Hän oli hoikka ja sinisilmäinen, mutta ei sanan vertauskuvallisessa merkityksessä. Vortixxit eivät harrastaneet vilpittömyyttä. Hän asteli mutaisen maan poikki valiten jokaisen askeleensa huolellisesti niin, että vältti pahimmat lätäköt pitäen kuitenkin katseensa jatkuvasti peikkopalvelijassa.
”Anteeksi, rouva”, peikko mumisi, ja oli perääntymässä palvelijoiden tiloihin, mutta Vortixx keskeytti hänet.
”Odota, ei sinun tarvitse mennä.”
Hetken steltinpeikko seisoi täysin tuppisuuna, kunnes lopulta raotti vähän sanaisen arkkunsa.
”Mestari Sidorak on kieltänyt minua puhumasta vie-”
”Mestari Sidorak ei ole täällä, vai mitä?”
”Mu-mut-”
”Sitä paitsi Xialainen ei välitä alkeellisesta kastilaitoksestanne. En käsitä, miten ’aristokraattinne’ pitävät teitä poljettuna tuossa asemassa…”
Vihreä peikko ei tiennyt, mitä vastata, mutta yritti kuitenkin. ”Se on hyvä järjestys. He ovat älykkäämpiä, me vähäisemmät teemme fyysisiä asioita…”
Xialainen hymyili huvittuneesti. ”Älykkäämpiä… No, kaikki on suhteellista, eikö vain?”
”Ööh.”
Vortixx oli päässyt peikon luo, ja kääntyi nyt pakettikasan viereen. Hän nosti yhden niistä ilmaan, sellaisen pienen ja vaatimattoman ja ruskean.
”Hmm. Nämä ovat osa matoralaisten juhlaa…”
Peikko häkeltyi. Vieraslistalla oli kyllä arvostettuja ja korkea-arvoisia Matoralaisia, mutta oliko Mestari Sidorakia nyt verrattu heihin? Suuri sotakomentaja oli kuitenkin kaukana pikkuväestä. ”Anteeksi, rouva, mutta-”
”Hm?” Vortixx kääntyi ympäri ja näki keskustelukumppaninsa puolustelevan ilmeen. ”Ah, en tarkoittanut loukata. Kunhan havainnoin. Yksi asia, minkä saarenne todella tekee oikein, on eri kulttuurien yhdisteleminen. Muiden tapojen omaksuminen on askel lähempänä heidän rahojensa omaksumista.”
Steltinpeikolta oli sanottava loppu, joten hän tyytyi kohteliaimpaan nyökkäykseensä, vaikkei ollutkaan aivan varma, että todella käsitti Vortixxin asian. Hän katsoi pitkän hahmon kädessään pitämää laatikkoa kiinnostuneena.
”Pidät siitä?” Vortixx kysyi. ”Saat sen.”
Palvelijan silmät laajenivat hämmästyksestä jopa nopeammin kuin Sidorakin mahtisuoritukset taistelukentällä illan pidetessä. Ja ne sentään lisääntyivät liki eksponentiaalisesti. Tumma Xialainen heitti ruskean paketin peikon hyppysiin.
”Älä pelkää, nämä ovat nimeämispäiväpaketteja. Ne on tarkoitettu annettavaksi.”
”…mm-mut-”
”Mestarisi olisi jakanut nämä taatusti vierailleen. Joten otan omani nyt ja annan tämän sinulle. Loogista, eikö? Sitä paitsi tämä vaatimaton paketti näyttää vanhalta. Luulisin, että vanha paksukallo on vain löytänyt tämän valmiiksi paketoituna jollain ’sotaretkistään’, aristokraatit harvemmin tekevät mitään itse, ellei ole pakko.”
”…” peikko ei saanut edes kiitosta suustaan.
”No, aika rientää. Minun mentävä tapaamaan isäntää itseään, ettei hän saa päähänsä ajatuksia siitä, etten kunnioittaisi häntä tai muuta vastaavan järjenvastaista. Oli ilo tavata.”
Xialainen niiasi viehkeästi ja poistui sisäpihalta halliin, alkavien juhlien pariin. Peikko jäi yksin pylväiden ja pakettien kanssa.
”…kiitos.”
Steltinpeikko oli saanut ensimmäisen nimeämispäivälahjansa koskaan ja ikinä. Hän halasi pientä pakettia ja alkoi sen kuljettamisen kohti vaatimatonta kamariaan domuksen alimmassa kerroksessa. Paketti oli nyt hänen arvokkain omaisuutensa, eikä hän aikoisi luopua siitä ennen kuolemaansa. Hän oli varma, että ruskea loota olisi hänen kanssaan maailman tappiin asti.
Sinivalkohaarniskainen toa käveli hiljaa kapeita kivisiä kierreportaita ylös. Ne olivat hakatut rannan valkoiseen kallioon. Portaat johtivat ylös kallionkielekkeelle, josta avautui näkymä merenlahteen ja sen toisella puolella oleviin vuoriin.
Matoron vaaleansinisen Akakun otsalla helmeili hiki kuumassa aamuauringossa. Hän katsoi marmorista tehtyä pienen pyramidin muotoista hautamuistomerkkiä. Sen edessä oli useita kukkakimppuja. Keskisten sademetsien Aycaloneja, rannikon auringontähtiä ja vuorien valkolehtiä. Hopeisessa laatassa luki selkeillä matoran-aakkosilla:
Matoro kumartui toisen polvensa varaan haudan ääreen. Hän muisteli kuuden vuoden takaisia tapahtumia. Se oli ollut eräs nimeämispäivä. Oltiin valmistelemassa hienoja juhlia, oli leipätaloja ja kaikkea. Matoro oli ollut puhumassa Nevzdatin kanssa korkealla vuorilla sijainneessa majassa. Hän, innokas ko-matoran, oli löytänyt rannalta oudon pahvipaketin. Se lieni saarella käyneeltä skakdi-joukolta jäänyt, sillä heidän leirinsä oli sijainnut sillä rannalla. Matoro oli näyttänyt ikivanhalta näyttänyttä laatikkoa turagalle, sillä tämä tunsi vanhat esineet. Turaga ajoitti pahvipaketin kymmeniä tuhansia vuosia vanhaksi sekä kielsi avaamasta sitä.
Tunsi hän historian, muistinsa hänen kantoi alkuun aikojen. Viisaudellaan johti kansaa Zanga Nuin.
He lähtivät alas kylään, sillä Turagan piti tunnetusti johtaa nimeämispäivän juhlaa. Kaikki alkoi upeasti. Ta-matoran Norot palkittiin uudella nimellä Suuren Hengen temppeliin tekemistä hopeakaiverroksistaan. Surom palkittiin kymmenennestä gukkorallivoitostaan. Tietysti monia muitakin palkittiin. Ko-matoranit olivat kilpailleet siitä, kuka löytäisi parhaan kuusen. Matoron kuusi oli tullut toiseksi, ja se oli nyt koristeltuna kylän reunalla monen muun kuusen kanssa. Suurin ja paras oli juhla-aukion keskellä.
Nopeasti hänet pois täältä vedettiin, pitkä menneisyys hetkessä pois pyyhittiin. Mata Nuin luokse hän katosi.
Se ilta päättyi kovin traagisesti. Matoro ei ollut vielä silloin uskonut sen ajavan häntä seikkailuun, joka muuttaisi hänen elämänsä. Iloinen juhlahumu keskeytyi yhtäkkiä, kun Siivekäs Peto syöksyi turagan puhujankorokkeelle. Olennon selästä tuli alas muinaisen näköinen hahmo, jonka Nevzdat näytti tunnistavan. Matoro ei muistanut kovin hyvin niitä tapahtumia, sillä kaikki oli tapahtunut liian nopeasti ja sekavasti. Hyökkääjä puhui jostakin esineestä, joka liittyi Nevzdatin toa-aikoihin silloin kun maailma oli nuori. Kun Turaga ei suostunut yhteistyöhön, olento iski keihäänsä tähän. Hyökkääjä kaikkosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin jättäen taakseen kaaoksessa olleen juhlakentän.
Seinät voivat murtua mutteivät sydämemme.
Siinä kuolevan turagan vieressä ujo ko-matoran ei tiennyt lainkaan, mitä hänen pitäisi tehdä. Hiljainen lumisade oli satanut surullisesti maahan. Aivan kuin taivas itkisi murheita maan.
”Matoro, ota tämä”, turaga oli värisevällä äänellään sanonut ja ojentanut valkoisen toa-kiven Matorolle.
”M-mut-”, matoran oli aloittanut, mutta päättänyt olla hiljaa.
”Minä tiedän, että käytät sitä hyvin. Tiedän että olet sen arvoinen”, Nevzdat oli sanonut.
Se minuutti oli muuttanut Matoron elämän ja tulisi säilymään hänen muistoissaan aina. Hän muisti turagan kertoneen vapisevalla äänellään siitä, miten ei saisi koskaan luovuttaa. Siitä miten periaatteista ja ihanteista pitäisi pitää kiinni. Siitä, miten aina olisi kuunneltava omaatuntoaan, sillä sitä varten Mata Nui oli sen antanut.
Matoro oli vannonut varjelevansa Nevzdatin perintöä hamaan loppuun asti. Hän oli vannonut, ettei antaisi turagan muiston ja tälle tärkeiden asioiden vaipua unohduksiin. Hän taistelisi eikä koskaan luovuttaisi. Hän seikkailisi eikä koskaan kääntyisi takaisin. Hän halusi tehdä maailmasta paremman paikan, sellaisen jossa jokainen voisi elää rauhassa pelkäämättä. Maailman, jossa ei tarvitsisi pelätä joutuvansa menneisyyden haamun tappamaksi kesken nimeämispäivänjuhlan.
Matoro nousi ja räpytteli silmiään. Hän pyyhkäisi silmäkulmaansa, huokaisi syvään ja lähti portaita alas, kohti kylässä pidettävää nimeämispäivän juhlaa.
Zakazin vehreät metsät ja alangot tarjosivat rikkaat ja kauniit maisemat skakdien lajille. Liskomaiset mutta hyvin lihaksikkaat olennot, joilla oli outo selkäpiikeistä muodostuva selkärangan jatke asuttivat tätä maailmaa. Maailman keskiosissa asuivat syväläiset ja lajit elivät rauhassa keskenään.
Kastelukanavia oli vedetty keskellä sijaitsevasta suuresta keskusjärvestä pitkin saaren sisämaata ja laajat pellot ja laitumet hallitsivat saaren kuvaa. Tahtorak-laumat vaelsivat ympäri saarta ja skakdit tekivät yhteistyötä jättiläismäisten liskojen kanssa. Saari vaikutti kaikin tavoin paratiisimaiselta, vaikka sillä oli omat kummallisuutensa.
Nyt oli kuitenkin syksy ja talvi tuloillaan. Sadonkorjuun kunniaksi skakdit järjestivät usein juhlia jotka muistuttivat matoranien nimeämispäiväkarkeloita.
Warrek asteli Skernan kaupungin kauniita, vaaleita katuja. Mata Nui lehmien vetämät vaunut risteilivät kaupungin kaduilla ja ilmaan nousi pölypilvi. Vaunuja ohjasti vanha skakdi, jonka leukaparta ylsi melkein maahan asti ja jonka päässä oli kulunut stetsoni. Skakdi puuskutti ja pureskeli heinänkortta hampaidensa välissä. Pieniä niazesk-kärpäsiä lenteli ilmassa vaunujen ja lehmien lähellä.
Warrek väisti tätä näkyä ja suuntasi tiensä kaupungin keskustaan Nuori, lihaksikas skakdi, jolla oli henkselit ja joka oli naikkosten mielestä komeakin oli matkalla karkeloihin talven saapumisen kunniaksi. Warrek työskenteli Metorakkin maatilalla ja teki muitakin hanttihommia. Hän hoiti eläimiä, hakkasi puita ja kynti peltoja kane-ra-härillä. Lihaksia tämä työ vaati ja palkkakin oli suhteellisen hyvää. Tämä sai hänelle mainetta erityisesti naisten saralla ja Warrek olikin monien skakdineitosten päiväunien kohde.
Warrek asteli Hyppivän Rukin majataloon jonne melkein koko kaupungin väki oli kokoontunut. Majatalo oli suhteellisen iso, puusta tehty rakennus jossa oli suuri juhlasali. Naiset kantelivat ruokaa ja juomaa pöytiin, osa äijistä kilisteli kolpakoita ja olutta läikkyi matolle. Musiikki pauhasi ja skakdeja tanssi pöydillä niin että astiat lentelivät ympäriinsä. Warrek joutui väistämään yhtä piirakkaa joka lensi hänen päänsä ylitseen ja osui paikan vaakunaan, ilmaan hypähtäneeseen ruki-kalaan.
Warrek meni tiskille ja tilasi Moerakkilta kaupungin laskuun olutta. Hän otti kolpakon ja meni syrjäiseen nurkkapöytään tarkkailemaan tilannetta. Hänen huomionsa kiinnittyi nopeasti kaupungin parhaan leipurin, Gaggulabio-nimisen skakdin tyttöystävään, todella somaan skakdineitiin jota Warrek oli tavoitellut jo pitkän aikaa. Warrekilla oli jo lahja valmiina tytön vikittelyyn ja yöseuraksi hän tyttöä kaavaili, tai joksikin suuremmaksi.
Olut maistui hyvältä ja tunnelma oli lämmin. Warrek ei saanut katsettaan irti naikkosesta, Vererakista, joka oli tyttöystävälaumansa kanssa tirskumassa yhdessä pöydässä, kolpakko paikkansa edessä. Nauru ja musiikki pauhasivat ja skakdit tanssivat. Warrek tajusi tilaisuutensa tulleen. Hän käyttäisi herrasmiestaktiikkaa ja omaa karismaansa naisen iskemiseen.
Warrek meni juomia pursuavalle tiskille ja maksoi Moerakkille sievoisen summan drinksusta, jonka nimi oli Tahtorak. Se oli väriltään vihreä ja kun se sytytettiin tuleen, se loi vihreää valoa ja maistui mintulta. Warrek tarjoaisi tämän juoman ja lahjapaketin, jonka Warrek oli löytänyt rannikolle haaksirikkoutuneesta zyglak-aluksesta.
Keltainen skakdi maksoi kuusi härveliä vihreälle Moerakkille, joka piti yllään esiliinaa. Hän oli karun oloinen, vaikka bisnes tänään pelasikin hyvin. Warrek lähti tyynen rauhallisesti ja itsevarmasti liikkumaan kohti naikkosten pöytään ja tarjosi Vererakille drinkin.
”Tämä olisi teille arvon neiti”, Warrek sanoi, kumartaen syvään. Juoma pyyhälsi palavana pöydän halki, pysähtyen suoraan Vererakin eteen. Valkoinen naisskakdi katsahti komeaa juoman lahjoittajaa ja soi hänelle kauniin hymyn skakdihammasrivistöllään.
”Liity seuraan, komea Warrek”, Vererak kihelsi, hymyillen yhä komistukselle. Hän käski ystävättäriensä lähteä muualle ja lauma naisskakdeja lähti etsimään itselleen omia uroitaan. Monet heistä olivat jo juoneet alkoholia aika paljon ja meno oli sen mukaista.
Warrek ja Vererak vaihtoivat sanasen ja aloittivat keskusteluja, joiden aasinsillat vaihtelivat tulevista lumitöistä, alkoholijuomien prosentteihin ja siihen kuinka kaikki oli ennen paremmin. Jutustelu jatkui ja jatkui ja jatkui kunnes Warrek teki aloitteen. Warrek tunsi heidän välillään olevan yhteyden ja hivutti oikean kätensä Vererakin ympärille. Kaksikko oli juonut sen verran että he olivat todella humalassa ja se toi tunteet pintaan.
”Tämä ilta on ollut parhain Nimeämispäivä koskaan, kiitos sinun Vererak”, Warrek sanoi hiukan sammaltaen, mutta silmät kiiluen. Hän puristi Vererakin kättä ja suuteli sitä, neidin kihellelessä hänen vierellään. Nyt hän onnistuisi, Warrek ajatteli syvällä humalaisen mielensä porukoilla.
”Oi Warrek. Olet todella niin uljas kuin olen aina ajatellutkin ja kuullut tyttöjen puhuvan sinusta mitä hienoimpia asioita. Olet komea ja karismaattinen, jokaisen unelma. Onko sinulla jo jatkopaikka tiedossa?” Vererak kysyi vihjailevasti ja iski Warrekille silmää.
Warrek oli vastaamassa ja kaivamassa nimeämispäivälahjaansa, antiikkista pakettia, kun sisään astui kylän leipuri, Gaggulabio, joka oli jo aikamoisissa maisteissa.
”Mikshi vieth tyttöäni shinä Warrekhin rumilus?” Labio mörisi ovensuussa. Hyppivän Rukin juhlijat hiljenivät kun oviaukosta työntyi humalainen skakdi kohti Warrekin ja Vererakin pöytää. ”Vaimonryöstäjä saa opetuksen, Labio huusi ja nosti kaulimen essunsa alta.
”Vai aiot sinä tuollaisella minut hakata, kunniakas leipuri-Labio”, Warrek naurahti, saaden koko juhlaväen repeämään nauruun. Gaggulabion naama meni punaiseksi ja hän alkoi jo hiukan hävetä saapumistaan paikalle.
”Haastan sinut kunnianloukkauksesta kaksintaisteluun Vererakista ja kunniastani, tässä ja nyt!” Labio mylvi ja Warrek hyppäsi pöydän ylitse suhteellisen ketterästi vaikka oli jo yli kaksitoista tuopillista juonut. Warrekin henkseleiden hopeanapit välkehtivät kynttilöiden valossa ja hän näytti itsevarmalta ja uhkaavalta, säilyttäen samalla karismansa.
Labio löi ensin ja iski ohi Warrekista, hajottaen Vererakin pöydän. Warrek otti Labion kipeästä ja epätarkasta kädestä kiinni heittäen hänet lattialle ja lyöden häntä muutaman kerran naamaan ja palleaan. Kaatokännissä oleva Labio päätti lähteä livohkaan ja pois paikalta. Juhlaväki nauroi hänelle kun hän kompuroi oviaukosta pois.
Warrek ja Vererak suutelivat kiihkeästi kun hän antoi paketin Vererakille ja he lähtivät yhtämatkaa tämän kotiin. Se oli Warrekin paras nimeämispäivä koskaan.
Monet seikkailut kokenut paketti ei onneksi pystynyt kertomaan kokemuksiaan eteenpäin kun se jätettiin Vererakin sängyn alle…