“Tehmut, se on Höyrypuhelin!” huudahti toimistossa päivystävä (ja rataskatalogin keskiaukeaman Ga-matorania tihrustava) Matoran vieressä laskelmia tekevälle esimiehelleen, kun vieressä oleva valtava mustakultainen viestintäviritelmä alkoi täristä ja piristä hillittömästi.
“He tarvitsevat meitä!” Tehmut sanoi havahtuen, hyppäsi tuoliltaan ja nappasi yhden kojeen luureista. Laitteessa oli vähemmän tehoja kuin Klaanin perusviestimissä, mutta niissä ei voinut panna viskiä tai keittää teetä. Eivätkä ne olleet yhtä hienoja.
“Höyrypäät hei, lintuset ilmaan!” rääkyi puhelimesta ääni, joka aiheutti Tehmutille päänsärkyä, “Ninjamiehien ryteikkösaarista on lähtenyt meikäläisten sukellusvene. Kaipaavat saattureita, vaan eivät kuulemma taisteluapua…
…Pellet. Joo, koordinaatit tulossa.”
Tehmut toimi nopeasti. Hän näpsytteli auki jokaisen lentohallin messinkisen puheputken, joilla välitettiin viestejä Telakalla. Pian hänen äänensä kaikui halleissa.
“Huomio! Mereltä tuleva Klaanin sukellusvene koordinaateissa 6:36:216. Ottakaa sopiva keskikoinen lämmitetty aseistettu rahtialus ja lähtekää apuun!”
Neloshallin Matoranit alkoivat tuijottamaan Tongua. Keltainen kyklooppi oli parhaittaa vääntämässä jumissa olevaa venttiiliä auki valtavilla putkipihdeillä. Telakan ylin johtaja oli ainoa, jolla oli siihen tarvittavat käsivoimat.
“Kuulitte mitä hän sanoi! Alkakaahan vipeltää. Vasemmalla on valmiina oleva lehmiö”, Tongu sanoi alaisilleen. Alkoivat toimia. Ta-Matoran Obrah riensi lähimmälle puheputkistolle.
“Otamme Neloshallin 32-Kane-ran, Obrah kuittaa”, hän huikkasi Tehmutille, joka välitti tiedon kaikkiin halleihin. Pian Telakka oli täydessä vilskeessä ja neuvokkaat Matoranit tulvivat neloshalliin. Pian valittiin 12 sopivimman joukko ohjaamaan konetta. Lähtö oli nopea, sillä aluksen tulipesässä oli jo melkoinen hiillos ja vesikin oli aika lailla höyrystymispisteessä. Alus rullaattiin kiskoilla Telakan pihalle ja hetken kuluttua palikkamainen höyryalus halkoi taivaita.
Onu-Matoran Kobram ja Le-Matoran Sehalk ohjastivat kaksipaikkaista alusta sen ylittäessä Klaanin Matoran-kylän. Oikeat koordinaatit lähestyivät. Aluksen kansitykin takana istuva Onu-Matoran Abrog kiikaroi merta odotetulta alueelta. Pian kiikaroijan silmään iskikin merestä tököttävä periskooppi. Veljeskunnan viidakkosaari näkyi edessäpäin. Sankka savu nousi saarelta; sota oli tullut viidakkoon.
“Ksskh, Bio-Klaanin 32-Kane-ra kutsuu kksshhsk Syvää Valasta, kuuletteko, stop, ksshk.”
“Jos me olemme Syvä Valas niin täällä ollaan, mukava nähdä teitä, Äksä täällä terve”, vastattiin radiosta.
“Jepulis, pitäkää kurssi. Turvaamkkksshskme teidät. Paljonko siellä on porukkaa?”
“Muutama jäsen ja useita Veljeskunnan evakkomatoraneja. Osa on vakavasti loukkaantuneita. Olemme ilmoittaneet myös Klaanin sairaalasiipeen.”
“Ksshk selvä, saamme ksshk majoitettua heidän ensihätään Telakallksshke.”
“Miksi teette tuota ksshk-ääntä suulla? Yhteys on loistava.”
“Tuota ööö hei! Teitä seurataan. Kaksi pistettä lähestyy väli-ilmassa.”
Abrogkin huomasi pisteet tykkiasemastaan. Hän tarkensi kiikareitaan ja huomasi kaksi kovalla nopeudella aseet ojossa lähestyvää suihkumoottorinazorakia. Matoran toimi nopeasti. Hän ampui kolmen patin sarjan räjähtäviä cordak-raketteja kohti seuraajia. Torakat väistivät raketit ketterillä väistöliikkeillä, mutta kaartoivat takaisin kohti rantaa ja jättivät klaanilaisten alukset rauhaan. Ne oli komennettu tiedustelemaan, ei taistelemaan: saari oli vallattu, tehtävä oli onnistunut. Klaani oli seuraavana, mutta se sai odottaa toistaiseksi.
Sukellusvene ja höyrytoiminen ilma-alus saivat matkustaa loppumatkan rauhassa, ja pian metallinen purtilo nousi pintaan Klaanin satamassa. Sille varatulla laiturilla oli odottamassa Klaanin sairaalan ensihoitajia, jotka kuljettivat ikävimmin haavoittuneet levitaation Kanoka-kiekoilla varustetuilla ilmasängyillä Kupen hoiviin. Loput Ämkoon alaisista majoitettiin Telakalle yhteen pikaisesti tyhjennettyyn pajakompleksiin.
Bio-Klaanin suuri pääovi aukesi, ja Makuta Nui astui ulos linnoituksesta. Hänen edessään kiemurteleva polku ja ympäröivät rakennukset näyttivät autioilta iltahämärässä. Manu hätkähti kuullessaan ääniä takaansa: Manuko se siinä! Siitähän on aikaa. Make, sinäpä näytät… hyvältä tänään. Paikalle saapunut moderaattori irvisti ja vilkaisi vyötäröään peittävää valkoista sidettä. Zyglak-hyökkäyskö? Manu tiedusteli. Make nyökkäsi, ja seurasi hiljainen minuutti.
Manu vihelteli perin ärsyttävän kuuloisesti, naputti jalallaan tahtia seisoessaan kädet puuskassa ja odotellessaan Tedniä, jonka oli määrä saapua pian. Sinä oletkin ollut seikkailemassa viime aikoina, Make virkkoi keskustelua herättääkseen. Manu ei käsittänyt, miksi tämä oli yhä hänen vieressään, vaikka hänen viheltämisensä karkotti jopa kaikki linnut heitä varjostavalta katokselta. No juu, makuta sanoi teennäisesti. Make nyökkäsi ja jatkoi: Minä olen vain ollut täällä. Ja sinulla on side. Sinä huomasit. Niiin tein. Täälläkin on tapahtunut kaikenlaista. Ahaa. Manu pohdiskeli hetken ajatusta zyglakien hyökkäyksestä ja muodonmuutoksista, joista oli kuullut. Sinähän et polta sikaria, vai mitä? hän kysyi yhtäkkiä Makelta. Tämä selvästikään ei ollut odottanut kysymystä. Enhän minä. Hyvä. Make raapi hieman leukaansa, mutta päätti antaa asian olla.
Kului vartti. Kumpikin oli hiljaa. Hiljaisuus oli kiusallinen Makelle, mutta Manusta ei voinut tulkita mitään. Juuh, Make sanoi yrittäen jälleen luoda keskustelua. Mitäs sinä olet viime aikoina puuhaillut? Ollut miten sanoitkaan? seikkailemassa. Hmphm. Aivan. Manu yritti saada selville Maken epämääräisiä aikeita, mutta joutui keskeyttämään kuulustelutoimenpiteen aloituksen kuullessaan melua muurin portilta. Make oli jo menossa, ja makuta kiirehti moderaattorin perään hypähdellen oudosti.
Portilla odotti yllättävä näky: steltinpeikko yritti selvästikin päästä sisään portista, mutta pelästyneet vartijat sohivat tätä keihäillään. Make heti tilanteen analysoituaan astui portista ja kysyi: Mitäs täällä tapahtuu? Tuo yrittää päästä sisään, toinen vartija sanoi ääni hieman vapisten. Joo, se väitti, että sillä on asiaa johtajille, toinen vahvisti. Ja te ette usko häntä? Manu sanoi naurahtaen ilkeästi. Vartijat pudistivat päätään ja katsoivat makutaa nyrpeästi. Erilainen on paha, Manu sanoi pahansuovalla äänellä. Se pitää tuhota, eikä sitä todellakaan voi päästää sisään, vaikka se esittäisikin käyttäytyvänsä asiallisesti. Vartijat näyttivät entistä synkemmiltä. Anteeksi, sanoi steltinpeikko itse. Haluaisiko joku kuunnella, miksi halusin sisään? Toki, toki, Manu sanoi. Me kuuntelemme. Kuuntelemmeko? Make kysyi epäilevästi. Kuuntelemme, Manu sanoi vakavasti. Olen Kapher ja minulla on asiaa johtajille. Se liittyy Nimdaan, isokokoinen olento sanoi rauhallisella äänellään. Make huomasi tämän olevan itse asiassa melko mukavan näköinen. Aivan, ystävä hyvä. Jos vaikka tulet sisään, ja Make jäisi pitämään näille moukille pienen oppitunnin suvaitsevaisuudesta, johon pitää sekoittua pieni määrä epäluuloa ja viisasta vainoharhaisuutta kuitenkaan ylitsevuotavaa rakkautta unohtamatta? Vartijat katsoivat makutaa nyt puhtaan ärsyyntyneenä. Manu virnisti heille kierosti ja vilkaisi sitten Makeen, joka kohautti olkiaan ja kääntyi vartijoiden puoleen. Manu lähti kävelemään takaisin Klaaniin, ja Kapher kiirehti seuraamaan häntä. Anteeksi tuo äskeinen. Meidän kimppuumme on hyökätty useaan kertaan viime aikoina, ja väki alkaa olla vainoharhaista kaikkea erilaista ja uhkaavana pidettyä kohtaan. Meidän joukossamme ei taida olla sinun lajisi edustajia, ellen vallan erehdy, makuta rupatteli. Ainakaan kovin monta.
Mielenkiintoisen näköinen kaksikko käveli sisäpihan halki. Kapher katseli mielenkiinnolla ympärilleen: Vihreä Matoralainen ajoi nurmikkoa Ussal-ravulla, johon oli teipattu leikkurihärpäke ja paksulla muurilla partioi muutama pikku-ukko, mutta muuten ympäristö oli rauhallinen. Kyseisen muurin takana alkoi metsä, josta Kapher oli tullut polkua pitkin satamasta, vaikka ilmeisesti toinenkin satamasta lähtevä tie olisi tuonut linnakkeelle. Se olisi tosin ensin kulkenut kaupunkiin, joista Kapher ei kummemmin pitänyt. Osittain, koska hän oli kasvanut Steltissä. Oikeastaan täysin sen takia.
Mutta, peikkoseni, Manu aloitti. Puhut Nimdasta. Mikä on asiasi? Ennen kuin Kapher ehti vastata, makuta jatkoi. Onko peikko loukkaava ilmaisu? Ja saanko käyttää sitä siitä huolimatta? Myöskin on tärkeää, ettet kerro asioita niille, joihin ei voi luottaa. Siispä, sinun on luotettava minuun. Kapher kohotti hieman matalia kulmiaan. Sinä, Ussal-poika! Makuta Nui huudahti Matoralaiselle. Minä? Olenko minä luotettava?
Hämmennys loisti pienen vihreän miehen kasvoilta. etkö sinä kerran miinoittanut läntisen puutarhan Manu oli vastaamassa jotain, kun Matoralainen jatkoi. teepannuilla?
Kapherin kulmat nousivat hieman enemmän.
Sinä, vartio-poika, Makuta Nui huudahti muurilla partioivalle Matoralaiselle. Minä? Olenko minä luotettava? eeeh. Artikuloi selvästi, poika, Manu ohjeisti. minä olen nainen. Ja minä luotettava? Joo?
Makuta Nui kääntyi Kapherin puoleen. Siinä näet. Nyt, kerro minulle asiasi. Steltinpeikko hieroi leukaansa, ja alkoi matalalla äänellä kertoa tarinaansa siitä, kuinka oli kohdannut mökissään Nimdan, vuosia sitten
sitten Manu keskeytti. Valmistaudu sitten kertomaan tämä myös johtajistolle. Itsehän en ole millään lailla pomo tai mitään. Ja jos saan suositella, sen jälkeen suosittelen paikallisia nähtävyyksiä. Meillä on erinomaiset porkkanaviljelmät tuolla lännen tuntumassa. Kunhan et harhaile merkityltä polulta.
[spoil]Snowie kirjoitti osan tästä. Ja Makelle kiitos hahmonsa lainaamisesta.[/spoil]
Keskellä merta kyyhöttävä maapläntti oli pinta-alaltaan pieni ja koostumukseltaan kivinen. Pieni mutta yllättävänkin jyrkkärinteinen kukkula kohosi keskellä saarta ja mäen rinteellä kasvoi muutama pieni puu. Vehreyttä toivat myös rannalla pitkänä kasvavat heinät, vaikka ne alkoivatkin jo hieman kellertää. Kauempana vesirajasta kasvoi lähinnä vihreää, pitkää villiruohoa ja huojuvia sinisiä kukkia, jotka näyttivät erityisen kauniilta ilta-auringossa. Ainoat merkit asutuksesta olivat yksinäinen laituri, mökki sekä niitä yhdistävä polku. Savupiipusta tuprutti savua ja mökistä kuului keskustelun ääniä. Se oli harvinaista ottaen huomioon saaren asukasluvun olevan yksi ja vierailijamäärän vähäinen.
Kuitenkin kyseisenä päivänä keskustelu vuolasi virtaasti. Valko-oranssi Steltinpeikko Kapher ja pieni postinkantaja-Matoralainen istuivat vaatimattoman puupöydän ympärillä ensiksimainitun kotona. Kapherista oli oikein mukavaa kuulla uutisia ulkomaailmasta, erakon elämä kun oli hieman yksinäistä. Toisaalta, se oli myös mukavaa ja rauhallista.
Kaksikko keskusteli maailman menosta jo useammatta tuntia putkeen ja nautiskeli kahvin riemusta. Huoneen vakioäänet, takkatulen rätinä ja kellon raks-raks-raksutus toivat miellyttävän lisänsä siihen, miltä mökissä kuulosti.
…ja katso nyt tätäkin, postinkantaja sanoi ja osoitti pöydälle levitetyn paikallisen sanomalehtisjulkaisun artikkelia. Pohjoisessa ‘Bio-Klaanin saarena’ tunnettu saari valmistautuu sotatilaan. Tapahtumien kulku on ulkopuolisille hyvin epäselvä, mutta Nazorak-rahien uskotaan olevan liikekannallepanon takana. Myös nimellä ‘Nimda’ kulkevalla muinaisella esineellä uskotaan olevan vaikutusta asiaan.
Hetkonen, Kapher keskeytti matalalla äänellään. Bio-Klaani? Matoralainen nosti katseensa lehdestä. Juu, se on semmoinen oudohko pakolaisseurue jotka ovat kyhänneet linnoituksensa tästä vähän pohjoiseen. Heitä joht- En minä sitä, peikko selitti itseään. Olen kuullut heistä. Oikeastaan, olen kohdannut sieltä tulevia matkalaisia. Kahteen kertaan. Pienen vastakeskustelijan katse oli epäuskoinen. Eihän sinulla käy täällä ketään.
Kapherin valtava keho nousi hitaasti ja raskaasti ylös tuolista. Väärin, hän sanoi tallustaessaan jykevin mutta rauhallisin askelin pienelle ruutuikkunalle. Ulkona kukat kukkivat kauniisti. Hm? Minulla on käynyt täällä, sinun lisäksesi, tietty, kolme kertaa vierailijoita. Keskimmäinen visiitti oli sangen epämieluisa, Steltiläisiä sotilaita. Kapher rapsutteli leukaansa. Mutta kaksi muuta tapausta tulivat Klaanin saarelta.
Kapher kertoi, kuinka kaksi Toamaista henkilöä, toinen pulskanlainen ja lupsakka ja toinen hieman kuikelo älykkö olivat käyneet saarella pitämässä myrskyä jokin aika takaperin. He olivat esittäytyneet Bio-Klaanilaisina ja olleet kaikin puolin mukavia. Kapher uskoi heidän olevan oikealla asialla.
Mutta ennen heitä, jopa ennen Steltiläisiä, peikko jatkoi kertomaansa. Kävi eräs Matoralainen. Olin vasta muuttanut tänne, kun hän tuli anomaan yösijaa. Pieni raukka oli väsynyt, nälkäinen ja peloissaan. Postinkantaja tuijotti takassa loimuavaan tuleen ja kuunteli kertomusta. Annoin raasulle ruokaa ja katon pään päälle yön ajaksi. Hän jäi mieleeni erityisen hyvin, koska hän oli selvästi epätoivoinen. Aivan kuin olisi pelännyt jotain. Kapher siemaisi pitkän ja hieman liian äänekkään hörppäyksen kahvikupistaan. Minusta tuntuu, että hän pelkäsi jonkun haluavan häneltä… Sen.
Matoralainen käänsi kateensa Kapheriin. Hän ei ollut kuullut näin jännittävää tarinaa sitten sen, kun Mestari Mauri oli hävittänyt kynttilänsä hiilivarastoon ja eräs turisti eksyi sienimetsällä. Sen? Minulle jäi kovin epäselväksi, mikä se oikeastaan oli, Kapher vastasi matalalla äänellään. Se näytti jonkilaiselta kaulakorulta, jossa roikkui… Kapher piti vahingossa dramaattisen tauon. Hän nimittäin huomasi jotain. …tuo.
Kapher osoitti paksulla sormellaan lehtiartikkelin karkeaa piirrosta Nimdan sirusta.
Umbra nukkui… Nukkui todella sikeästi ja näki todella todentuntuista unta. Unen maailma oli imaissut hänet itseensä…
Unimaailmassa kaikki on mahdollista. Sen Umbra muisti, mutta tämä ei ollut ihan samanlainen uni kuin se jossa hän matkasi läpi muistojensa Makutalaudalla. Ehei. Usvainen kaupunki, joka oli todella teknologiapainotteinen ja täynnä mitä moninaisempia koneita ja härveleitä levittäytyi hänen eteensä. Oli vaikea nähdä eteen kun joka paikan täytti vihreä usva.
Toa asteli eteenpäin paikassa, joka muistutti suurta kaivosta. Maa-aines, suuret, kenties jättiläismäiset ilmalaivat ja erilaiset kontit, sekä matoranit ja robottipoliisit vilistivät ympäri tätä paikkaa.
Umbra vilkuili ympärilleen. Matoralaiset, jotka näkyivät perin kehnosti sumun seassa, näyttivät kantavan oransseja, violetteja ja tummia kanoheita ja heillä oli kaikilla vihreät silmät. Hän oli jossain maan matoranien asuittamassa paikassa. U oli kuullut puhuttavan että onu-matoranit eivät nähneet hyvin päivänvalossa ja että he kaivoivat mielellään maata ja tutkivat historiaa. Umbra piti myöskin historiasta ja näkikin samassa kyltin, jossa oli tienviitta ja opasteet kohti Arkistoja.
Arkistoja. Ai täälläkin on semmoiset… Valon toa ajatteli, kahlaten hernerokkasumun lävitse eteenpäin. Hänen valovoimansakaan eivät toimineet kunnolla tässä sumussa. Se jos jokin oli erikoista.
Toan astuessa syvälle arkistojen uumeniin, loputkin valokivistä tulleet valot lakkasivat palamasta. Oli… Pimeää… Todella pimeää…
Unimaailman tila vaihtui odottamatta. Umbra näki edessään seinän, jossa oli musta läiskä. Hän koetti koskettaa sitä, mutta putosi tyhjyyteen. Loputtomaan tyhjyyteen, jossa hän vain leijui.
“Mitä tämä on? Minä en edes…” Umbra sanoi, mutta mitään ei kuulunut. Tyhjiö oli ja pysyi ja hän pysyi jotenkin hengissä siellä. Jotenkin happea riitti, mutta tämä olikin varmaan vain unta.
Äkkiä Umbran taakse ilmestyi oviaukko. Sisältä syöksyi hopeinen käsi joka riuhtoi Umbran maailmasta toiseen. Hän repeytyi läpi monien seinien, rikkoen panssariaan ja tuntien suunnatonta kipua, vaikka unessa olikin. Repeytyminen todellisuuksien läpi ei ollut perin hauskaa ja kivutonta hommaa.
U saapui taas outoon tilaan. Hän oli käytävällä. Käytävällä, jossa hän näki kuinka sylinterit alkoivat avautua molemmilla puolilla hänen kävellessään eteenpäin. Un haarniska oli korjaantunut kuin ihmeen kaupalla ja hän erotti pienehkön, mustavioletin hahmon juoksevan käytävää eteenpäin.
Sylinterit avautuivat sihisten ja hiljaa ja kylmyys täytti koko käytävän. Oudot, hopeahaarniskaiset olennot alkoivat kammeta itseään ulos. Kylmän metallin ja kuoleman löyhkä täytti koko käytävän. Umbra tajusi pian että oli pakko lähteä juoksuun, koska olennot alkoivat herätä horroksestaan. Hän näki vilaukselta kuinka hopeinen käsi oli merkattuna jokaisen soturin panssariin, samalla kun hän viiletti kohti valonlähdettä, joka siis oli tunnelin päässä.
Päästyään tunnelin päähän ja ovelle, uusi maailma aukeni toan eteen. Vääristyneiden varjojen, tuskanhuutojen ja kauhujen maailma.
U asteli ulos ovesta. Ovi hänen takanaan sulkeutui ja hän katseli ympärilleen. Ränsistyneet, noesta mustat rakennelmat ja oudot, vääristyneitä matoraneja muistuttavat patsaat värittivät tätä paikkaa. Jokaisella askeleella maa Umbran alla kirkui tuskasta. Tämä oli perin karseaa.
Sydän jyskytti Umbran rinnassa. Oliko tämä tarujen Karzahni vai mikä, hän ei sitä tiennyt. Sen hän tiesi ettei pitäisi paikasta.
Toan haarniska alkoi rappautua pois. Jokin oli alkanut järsiä sitä lähes heti kun hän oli päätynyt tähän maailmaan. Jokin pieni, mutta tappava.
Toa pani juoksuksi, etsien jotain joka voisi häntä auttaa. Pienet metallisen protodermiksen atomit putoilivat pois hänen haarniskastaan kiihtyvällä vauhdilla. Vaikka prosessi oli hidasta, olisi se silti lopulta kohtalokasta valon toalle. Maa kirkui hänen allaan jokaisella askeleella. Toa koetti peittää korvansa, mutta kirkuna ja haarniskan rappautuminen eivät loppuneet. Tämä oli painajainen.
Juosten ohi hiekkaputouksen, ohi tulipätsin, joka sykki ilmaan jäätävää kylmyyttä ja ohittaen matoralaisten pajan, Umbra saapui kukkulalle, joka oli tehty metallista. Se ei huutanut hänen allaan, mutta sen takaa paljastui tasanko täynnään jättiläismäisiä rapuja. Telaketjurapuja, joilla oli suuret torahampaat ja jättiläismäiset nyrkit.
Ravut tästä puuttuivat vielä, Umbra ajatteli, kun hän katsoi alas. Ravut huomasivat hänet, mutta oli jo myöhäistä. Umbra oli jäänyt paikoilleen liian pitkäksi aikaa. Hänen jalkansa olivat muuttuneet patsaiksi ja hän ei voinut liikkua. Verenhimoiset ravut lähestyivät mekaanisten äänien saattelemina. Lähestyivät koko ajan.
Hyvästi julma maailma, Umbra ajatteli kun ravun saksi osui häneen ja maailma mustui. Hän ei enää uneksinut.
Toa nousi sängystään. Hän oli pudonnut lattialle ja oli lyönyt päänsä pöydän kulmaan. Hänen päänsä oli kipeä ja hän oli ihan hiessä. Hän tosin ei enää muistanut unestaan yhtään mitään, koska kolaus oli vavahduttanut hänet.
Mikäköhän se uni oli jos kerran noin pyörin ja hikoilin, hän ajatteli katsahtaen seinällään roikkuvaan Legendojen kaupungin, Metru Nuin karttaan.
Koti… Kaunis ihana entinen koti… Olisi kiva käydä siellä joskus, hän ajatteli, suunnaten ulos huoneestaan, haukkaamaan jotain syötävää kahviossa.
Viimein. Bloszar onnistui viimein. Hän oli jo pitkään yrittänyt tehdä laitettaan valmiiksi, mikä oli aika vaikeaa, koska laivalla ei ollut kaikkia tarvittavia osia. Se oli kasassa. Nyt pitäisi toivoa, että se toimisi.
Sen nimi olisi “muistinaattori”. Se auttaisi käyttäjään muistamaan joitan asioita, hetkestä, josta käyttäjä laittaisi sen käyntiin. Toa päätti laittaa sen siihen kohtaan, mihin hänen toissaöinen uni oli päättynyt. Vain 37 ½ tuntia oli mennyt tähän Muistinaattori 5.8 versioon. Muut olivat epäonnistuneet.
“Toivotaan, että 5.8 tai 37 ½ ovat onnenlukujani.”
Se käynnistyi. Ja toimi.
Metru Nui, kauan sitten
Toa oli sidottu paaluun. Köysillä. Kaksi Pimeyden metsästäjää kantoi häntä, toinen oli Steltiläinen, yksisilmäinen sininen otus, joka näytti voimakkaalta ja olisi varmaan jaksanut kantaa paalun yksin. Toinen oli Skakdi, vihreä, ja hänellä näytti olevan vaikeuksia.
Bloszarin miekka oli viety.
He saapuivat pian alueelle, missä näkyi satoja erilaisia lajien jäseniä. Yksi istui valtaistuimella, ja hänen oikealla puolella oli sauva, mihin oli kiinnitetty rhotuka-laukaisin.
“Arvoisa TSO, mitä teemme hänelle?” skakdi kysyi.
“Viekää muiden vankien luo.”
Toa oli iloinen, että hänellä oli tikari taskussaan. Ilman sitä ei pystynyt hallitsemaan voimiaan. Bloz otti sen, poltti narun pois ja hyppäsi. Hän lähti karkuun.
Hänen juostessa, eteen tuli vitriini, missä oli piirrustukset haarniskasta. Toa piiloitui kulman taakse ja odotti kunnes kaikki hänen jahtaajansa olivat menneet ohi.
Bloszar poltti lasin piirrustuksien ympäriltä ja laittoi sen taskuunsa. Hänen aikoessa lähteä vastakkaiseen suuntaan, kaksi Skakdia ja yksi vihreä nelijalkainen olento tulivat hänen peräänsä. Toa otti yhden pienen kulkuneuvon ja lähti sillä eteenpäin.
“Anna piirrustukset tänne!” kuului huuto hänen takanaan.
Bloz saapui Le-Metruun, jossa hylkäsi ajoneuvonsa ja lähti kouruille. Hän tiesi metsästäjien luulevan hänen menevän kourujen sisälle, joten hän hyppäsi kourujen päälle ja rupesi grindaamaan siinä. Metsästäjät eivät hypänneet perään, joten Toalla ei ollut ainakaan nyt ongelmia.
Hetken sitä tehtyä, kaksi alusta tuli Baten perään, joten ongelmia oli sittenkin.
Ammuksia oli vaikea väistää. Oli vain mentävä kovaa. Ja hypittävä silloin tällöin. Kun molemmat alkoivat tulittaa ohjuksia, Tulen Toa otti käyttöönsä lentovölineensä ja lähti lentoon.
Hetken päästä hän pysäytti ja tiputtautui. Alukset eivät menneet hänen, vaan kääntyivät pois. Kun maahan oli enää n. 20-30 metriä, Toa otti lentovarusteensa taas käyttöön ja lensi Le-Metruun takaisin.
Siellä Bloz otti piirrustuksensa esiin. Siinä oli jonkinlainen haarniska.
“Nui-haarniska?” Toa ihmetteli. Toa oli ottanut jokaisen palan pois. Niissä luki:
“Nui-haarniskan käyttäjällä on voima käyttää kaikkia Nui-kiveen laitettuja Toa-voimia, vaikkei olisi Toa. Sillä pystyy myös imemään niitä, ja parantaa myös käyttäjän fyysisiä ominaisuuksia, että myös tekee älykkäämmäksi. Mutta vain Nui-kivi käy virtalähteeksi.”
Haarniska oli hieno, muttei Toa mitenkään voinut käyttää sitä, vaikka onnistuisi rakentamaan sen. Hänellä ei ollut aavistusta, mikä oli Nui-kivi. Mutta idea ei ollut hassumpi, ja ehkä Toa voisi joskus tehdä oman versionsa siitä, mutta ilman elementaalivoimia.
Osasta piirrustuksista ei saanut mitään selvää. Mutta se ei haitannut, joten Toa laittoi sen yhteen mini-laatikkoonsa.
Äkkiä jokin otti hänen kurkustaan kiinni ja veti Blozin rannalle. Siinä häntä odotti outo olento, jonka Toa muisti. Se oli se sama, joka oli orjuuttanut häntä Karzahnilla.
“Pakenit minulta, mutta nyt saan kostoni, niin totta kuin nimeni on Carnadiak!” hahmo sanoi ja hyökkäsi.
BKS Hildemar, Blozin hytti
Epäselvää… kone sanoi.
“Toimi!” Bloz sanoi ja löi muistinaattoria.
Metru Nui, kauan sitten, jälleen
Toa oli jotenkin onnistunut voittamaan olennon.
“Vaikka voitit minut, minulla on ässä hihassa.”
“Mitä tarkoitat, Curnuttaja?”
“Et tule muistamaan tästä mitään.”
“…”
Äkkiä jokin sai Toan kaatumaan ja tippumaan veteen.
Muistat tulevasi Gulz Nuilta, muistat johtaneesi jotain Toa-ryhmää, jonka muut jäsenet ovat kuolleita. Kaikki “oikeat” Matoran-muistosi, olkoot kadonneet… Toa kuuli.
BKS Hildemar, Blozin hytti
[I]Epäselvää[/], kone sanoi jälleen ja kuumeni. Toa otti sen pois päästään, ennen kuin se räjähtäisi.
Mutta nyt hänellä oli entistä surkeampi olo. Kaikki ne muistot, Toa Gulz, Shalu, hänen tiimiläisensä, kaikki ne olivat vain jonkin sairaan olennon keksimää.
Nyt Bloz ei tiennyt kuka oli, mistä tuli ja miten oli saanut kaikki taidot ja varusteensa, mitkä luuli saaneensa Gulz Nuilta.
Hän otti yhden minilaatikoistaan, vanhimman ja avasi sen. Siellä ne piirrustukset oli. Tulen Toa ei koskaan ollut katsonut siihen. Hän rakentaisi tuon pohjalta ja uuden haarniskan, nykyaikaisen, sen Verstaan kummajaisen kanssa, kunhan pääsisi takaisin Klaaniin.
Ja sitten tekisi kaksi asiaa: menisi Metru Nuille ja pelastaisi Tronien.
Kuten kuusimetsillä on tapana, oli tämäkin melko pimeä. Varsinkin nyt yöllä. Kepe ja Snowie olivat kääriytyneitä makuupusseihinsa ja loikoivat kyhäämänsä nuotiontapaisen loimussa. Metsä ei ollut niin pelottava nyt, kun klaanilaiset olivat saaneet hilpeän retkitunnelman aikaiseksi. Ah, Kepe aloitti tunnelmoinnin. Nuotion rätinää, metsän huminaa, pöllöjen huhuilua. Mikäpä olisi mukavampaa kuunneltavaa kaiken maailmassa möyhivän kaaoksen keskellä? Ei? …miten niin ei. Miten sinä voit edes vastata tuohon- Eikun en minä mitään haasta, Snowie-pötkylä vastasi, ja kieri makuupussimaisesti parempaan keskusteluasentoon. Vaan tuo pöllöily. Eivät täällä mitkään linnut liverrä. …eivätpä muuten laulakaan. Tunnelmoin vailla pohjatietoja.
Metsässä oli tosiaan ihmeen hiljaista.
Kepee, Snowie venytti toverinsa nimeä pölhösti ja katsoi makuupussimakkaraa, jolla oli Kepen pää. Niin? Miksi linnut eivät laula? Ehkä niitäkin massiivinen haukotus väsyttää. Hmm. Okei.
Kaksi kangaskäärylettä olivat liikkumatta ja hiljaa tulen ympärillä, kasvot kohti taivasta. Tähden näkyivät jossain kuusen latvojen yläpuolella.
Kepe huokaisi syvään. No jos minä sitten. Snowie hymyili voitonriemuisesti. Mutta muista, Kepe varoitti. Tieteen ystävänä viihdytän sinua totuuden keinoin. Tositarina? Tositarina. Kröhöm. Näin minulle kerran tapahtui…
Kaivos Bio-Klaanin linnakkeen lähellä muutamaa kuukautta aiemmin
Kepe iski poransa kiveen. Tummanharmaa aines halkeili ja valui hänen jalkoihinsa. Tunneli oli jo sata metriä pitkä.
Eikä hän ollut löytänyt vielä mitään. Vain multaa, kiveä ja hitusen mutaa. Ja hiekkaa.
Läheisestä, syvästä kuilusta kuului suhinaa. Jättiläismatoko, Kepe ihmetteli. Varmuuden vuoksi hän kaivoi esiin keihäänsä. Ei omaa Toa-keihästään, vaan keihään, jonka hän oli löytänyt arkusta pari luolaa sitten.
Kuilusta ilmestyi jotain yhtä punaista kuin jättiläismato. Sitten hän huomasi sen rakettikengät. Kepe laski keihäänsä.
“Voisit sanoa kun ilmestyt paikalle.” “Sori vain, mutta vilkaisepa tätä”, Killjoy sanoi, ja näytti Kepelle laskeuduttuaan säkillistä kultamalmia. “Pöh, millään kullalla tee muuta kuin kalliita kelloja. Katso, löysin kobalttia. Nyt hus pois apajaltani.” “Ei tuo mitään kobalttia ole. Se on tavallista kiveä ja sininen soihtu hämäämistarkoituksessa.” “Pahus.” “Hei katso, lima.” “Lima missä?” “Tuossa”.
Heitä kohti pomppi vihreä, noin matoranin kokoinen läpikuultava köntti. Pyöreä otus näytti sangen harmittomalta, mutta lähestyi heitä uhmaavasti. Se sanoi plöts plöts.
Joy pisti sitä kultaisella miekallaan. Se hajosi kahdeksi nyrkinkokoiseksi, elottomaksi palluraksi. Lisäksi siitä lennähti kolikko suoraan Joyn lompakkoon.
“Hohhoijaa. Miksi ne edes yrittävät. Ja miksi vihreistäkin saa sinisiä limapalleroita?” “Oho, katsos, niitä on lisää.”
Heitä kohti vyöryi kymmenittäin limoja. Ei, sadoittain. Siniset, vihreät ja mustat limat hyppivät laumoittain heitä kohti. Hei kaivoivat aseensa esiin. Kepe tulitti niitä varsijousella (tulinuolet osoittautuivat yllättävän tehokkaiksi) ja Joy silpoi niitä miekallaan kappaleiksi. Pikkulimoja ja rahaa ropisi.
Ennen pitkää lauma oli kukistettu. Kepe tökki limalänttejä puutikkujen päihin. Ne syttyivät itsestään tuleen ja valaisivat käytävää. “Toistasataa soihtua ja parisataa kuparirahaa. Laimeaa.”
Tuntia myöhemmin he olivat kilometrin syvyydessä maan alla.
“Olemmeko jo laavakerroksessa?” Joy kysyi hakkua heiluttaen. Hän kolautti kiven tohjoksi suoraan yläpuoleltaan. “Hei, katso, smaragdi!” “Oho. Odotas, nappaan sen. Onkohan niitä enemmänkin.” Joy löi smaragdipitoiset kivet tieltään ja hukkui hiekkaan. Sitä tulvahti kuutioittain hänen niskaansa. Hän huitoi tiensä ulos siitä karistellen pölyä kaikkialta panssarinsa väleistä. “Sen siitä saa kun kaivaa varomattomasti”, Kepe totesi.
He kaivoivat vielä syvemmälle.
“Jokohan täällä on nyt laavaa?” “En minä tiedä. Kokeile kaivaa seinää ja katso hukummeko. Sitä paitsi näin syvällä se on magmaa.” “Kokeillaan.” Joy huitoi hakullaan maata. Alla oli kuin olikin jotain. Ei kuitenkaan magmaa, vaan jättimäinen luola. “Jes! Luola!” “Niistä löytää aina kaikkea kivaa! Kuten hämähäkinseittiä!” “Mene sinä ensin.” “Eikun sinä. Sinulla on rakettikengät. Tuollaiset fancy-vimpaimet. Vaikka eihän niissä riitä löpö paikallaan liitelyyn…äh, katso nyt miten sait minut taas puhumaan itseni pussiin. Okei, menen.” “Heh.” “Mutta saan täten myös aarteet ensin”, Kepe virnisti ja hyppäsi pimeyteen.
Päästyään luolan puolelle hän viskaisi tarttumakoukkunsa kattoon ja jäi roikkumaan keskelle pimeyttä. Hän kaivoi esiin soihdun. Se ei kuitenkaan valaissut kuin pari metriä kuhunkin suuntaan. “Jännää ajatella että olemme maan alla. Tämä tuntuu ennemminkin avarudeltaaAAAGH.” Kepe löi hakullaan kohtikiitänyttä lepakkoa. Se levisi osiin ja putosi luolan lattialle. Jota ei tosin näkynyt alla leviävässä pimeydessä. “Heitä sinne soihtu”, Joy ehdotti. Kepe viskasi yhden soihduistaan alas. Se valaisi pientä länttiä kivisestä lattiasta. Pientä länttiä, jolla sattui olemaan arkku. “ARKKU.” “MINÄ ENSIN.” “EIKUN MINÄ.”
Killjoyn jalkapohjien rakettimoottorit jyrähtivät käyntiin ja niiden avulla tämä pudottautui kohti pientä kiellekettä. Metsästäjän epäonneksi Kepe oli metallimiehen ja kiven rajun yhteentörmäyksen sattuessa jo arkulla. Avoinaisen arkun edessä hihittelevä tavaroita kahmiva Toa ei kiinnittänyt huomiota murahtelevaan, arkun reunasta tukea ottavaan itseään ylös kampeavaan Killjoyyn.
Hiii, katsos. Löysin tällaisen siistin pannan. Killjoy katsoi närkästyneenä kuinka Kepe sitoi punaista pantaa naamionsa päälle hymyillen. Tästä on varmasti vielä hyötyä.
Killjoy hautasi kypäränsä kämmeniinsä ja huokaisi syvään. Kuka tätä roinaa oikeasti jättää ympäriinsä? Tämä on varmaan jo kuudes arkku parin päivän sisällä.
Kepe nousi arkun ääreltä pystyyn ja jäi nojailemaan keihästään vasten, valmistautuen laskeutumaan kielekkeeltä alas luolastoon. Sanovat, että täällä oli ennen suuri kolonalisaatio Ortoneja. Aikana ennen limaa.
Killjoy kaiveli tarvikkelaukkuunsa survottuja aiemmin kohdattujen limojen jäänteitä ja hyllytti niitä kämmenillään. Joy huomasi vielä yhden kuparikolikon liman sisässä. En kuitenkaan ymmärrä… miksi näiden sisässä on näin helkutisti kolikkoja?
Tällä välin Kepe oli heittänyt kielekkeeltä alas uuden soihdun ja kurkotteli alas nähdäkseen kunnolla pimeässä. Nuo limat ovat malminsyöjiä. Tai ainakin olivat. Niistä tuli nirsoja kun tällä alueella alettiin louhimaan ja lopulta ne alkoivat syömään vain käsiteltyjä metalleja, eli tässä tapauksessa… Kolikkoja… koska siinähän on niin hitosti järkeä.
Ei mennyt kauaakaan, kun sankarikaksikko oli laskeutunut luolaston alemmalle tasolle ja käynyt taas hommiin. Killjoy irrotti magmanpunaisena hehkuvan hakkunsa ja alkoi irroittamaan luolan seinämästä suurta rautaesiintymää. Sivummalla Kepe alkoi kaivamaan tietään kauempana hohtavia kristalleja kohti, omin käsin rakennetun vinhasti pyörivän poran luodessa tietä hyvin nopealla tahdilla.
Luola osoittautui muutenkin suureksi voitoksi. Puolen tunnin ahkeran kaivamisen jälkeen kaksikko oli kokoontunut luolan lattialle, kooten saalistaan. Kepe kehuskeli adamantiittilöydöllään, kun taas Killjoy oli onnistuneesti onnistunut yhdistämään obsidiaania ja laavan rajasta löytynyttä magmakiveä, hohtava seos osoittautui todella lujaksi ja väkeväksi.
Kaksikko heitti metallit ja arvokivet säkeissä selkäänsä ja alkoivat kiertämään luolastoa, toivoen löytävänsä helpon reitin ulos. Kumpikaan ei innostunut ajatuksesta, että he olisivat palanneet miltei pystysuoraa vanhaa reittiä.
Siinä kävellessään Kepe tuijotteli Killjoyta hetken ja mietiskeli ääneen. Sinä et yleensä lähde näille ylläpidon valtuuttamille tehtäville. Mistäs nyt oikein tuulee?
Jos Tongu sanoo, että Telakalla on malmeista pulaa, on minun velvollisuuteni auttaa. Kee on mukava tyyppi. Häntä auttaa mielellään.
Hah. Jättien välistä kemiaa Kepe naurahti, mutta vakavoitui nähdessään ilmeettömän Metsästäjän puristavan miekkaansa pelottavan lujaa. Kaksikko jatkoi harhailuaan tämän jälkeen pääosin hiljaisissa merkeissä saapuen lopulta pienelle maanalaiselle järvelle. Pienen sienipitoisen ruokatauon jälkeen odotti tärkeä päätös.
Vasemmalle vaiko oikealle? Älä naurata, Kepe. Tietenkin oikealle, sieltä kajastaa valoa. Se olisi nopea tie pinnalle. Hei hei, kuules nyt metallipönttö. Vasemmalta tuulee. Siellä on tie ulos. Tuo sinun näkemä hohteesi on satavarmasti taas yksi laavaesiintymä. Me vedämme tämän varman päälle.
Hiljaisuus. Syvä hiljaisuus. Molemmat katsoivat omiin suuntiinsa sanomatta sanaakaan.
Kivi, paperi, sakset?
Jep.
* * *
Okei, hyvä on sitten, mutta minä en sinua jelppaa jos hukut sulaan kiveen, Kepe totesi Joylle kahden tasapelin jälkeen hävinneenä. Voitonriemuinen Joy pinkoi käytävää kohti hohdetta…kohti pohjantonta kuilua, johon hän putosi. Sen pohjalla hohti magma.
Hah, mitäs minä sanoin! Kepe naureskeli Metsästäjälle, joka roikkui tarttumakoukullaan kuilun seinässä parikymmentä metriä hänen alapuolellaan. Hei, katsopa ylös, Joy ehdotti toivuttuaan kaoottisesta hetkestä parikymmentä sekuntia aiemmin.
Joy oli sittenkin löytänyt pinnan. Kuilun yläosasta paistoi valo. Tällä kertaa valo ei kuitenkaan ollut magmaa, vaan ihan oikeaa auringonvaloa. Maanpinta oli lähempänä kuin Kepe olisi uskonutkaan.
Hyvä on sitten, voitit tämänkin erän. Menoksi?
He kapusivat pystysuoraa seinää ylöspäin, kampesivat itsensä kuilun reunan yli ja olivat taas tasaisella maalla. Kuilu oli laaksossa kahden vuoren välissä. Kepe päätteli heidän päätyneen jo varsin kauas heidän lähtöpaikastaan. Tästä laaksosta oli kymmeniä kilometrejä Klaanin linnakkeeseen. Yö oli jo tuloillaan, he eivät ehtisi kotiin ennen sen laskeutumista.
Tehdään laavu ja jäädään tähän yöksi, hän ehdotti. Tehdään niin, Joy totesi ja kaatoi miekallaan puun. Se kaatui jyrähtäen. Hetkonen…miekalla puun…eikö siihen tarvitse kirveen… Kepe mutisi, mutta antoi asian olla.
Pimeys laskeutui. Limapalleroista tehdyt soihdut valaisivat pientä leiriä. Yön otukset lauloivat kaukaisuudessa. Kaksikko ihasteli löytämiään aarteita. Kepe oli onnistunut purkittamaan hohtavia valopalleroita, joita kutsui pimeyden olentojen sieluiksi. Joy oli koonnut oudosta, violetista metallista vasaran. Vasaran, joka vaikutti tosi demoniselta.
He olivat käymässä yöpuulle, kun suunnitelmat muuttuivat. Kepe ihasteli aukion keskellä öistä tähtitaivasta. Hän tunnisti muutamia tähtikuvioita, katseli kuinka ne liukuivat hitaasti halki taivaankannen. Niin hitaasti, ettei liikettä erottanut.
Hän kääntyi toiseen suuntaan, ja näki kuun nousevan horisontista.
Hän ihasteli sen loistoa, sen pyöreää muotoa, sen…punaista väriä.
Punaista väriä?
Kepe tajusi jonkin olevan pielessä.
Hän oli kuullut, että saaren näissä osissa tapahtui outoja asioita öisin. Silloin tällöin kuu nousi taivaalle punaisena, ja täkäläisten matoranien mukaan näin käydessä pitäisi pysyä sisällä. Hän ei ollut tosin kysynyt, miksi. Hän olisi kyllä, elleivät matoranit olisi jähmettyneet kauhusta punaisesta kuusta mainittuaan.
He saisivat pian tietää.
* * *
Kepe pinkoi kohti laavua keihäs valmiina. Metsästä hänen ympäriltään kuului jo yön petojen örinää. Hän näki valoa puiden lomassa. Laavu. Hän kiristi tahtia ja potkaisi Joyta, joka makoili makuupussissaan.
Vaan eipä makoillutkaan. Makuupussi oli tyhjä. Minne Joy oli saattanut kadota?
Vastaus tuli juoksevana. Tai siis, Joy juoksi takaisin laavulle.
Missä ihmeessä sinä oikein olit? Tuolla puskassahan minä vain, mutta sitten NUO tulivat.
Joy osoitti laumaan olentoja, jotka olivat kuin jonkin muinaisen kauhukirjailijan epämiellyttävän värikkäästä mielestä. Oikeastaan sillä, mihin suuntaan hän osoitti, ei ollut mitään väliä. Niitä tuli kaikkialta. Ne vyöryivät metsästä laumoissa. Punaiset, hieman maanpinnan yläpuolella leijuvat jättiläiskotilot ja groteskit, ulvovat, ilmassa edestakaisin lentelevät silmämunat lähestyvät heitä hampaat napsuen.
Kepe ja Joy alkoivat kumpikin silputa olentoja kappaleiksi. Kepen keihäs töni niitä hitusen taaksepäin joka tökkäyksellä, mutta ne jatkoivat aivotonta marssiaan heitä kohti. Joyn miekka leikkeli groteskeja elämänmuotoja kappaleiksi, mutta niitä tuli metsästä aina ja aina vain lisää.
Ja lisää.
Ja lisää.
Noin yhdeltä aamuyöstä laumat alkoivat viimeinkin harveta. Kahdelta niitä ei enää tullut. Kepe ja Joy olivat rättiväsyneitä. Rikkaita hirviöiden pudottelemien kolikoiden ansiosta, mutta rättiväsyneitä.
Kepe nojasi keihääseensä ja huokaisi syvään. Saisiko sitä viimeinkin nukuttua, hän mietti.
Ja huomasi jotain jaloissaan.
Se oli pieni, metallinen pallura. Ruosteisen ruskea sellainen. Ja siinä paloi punainen valo.
Hän poimi sen maasta, ihmetellen sitä. Mistä se oli tullut? Oliko jokin näistä ruumiista pudottanut sen?
Hei, Joy, vilkaisepa tätä. Mikäs tuo on? Ei mitään hajua, vaikka jokin laite se selvästikin on. En ole ennen nähnyt tällaista. Mitäköhän tuo punainen, hohtava nappi tekee. Uskallatko kokeilla? Jos se vaikka räjähtää. Pyh, ei se räjähdä.
Joy tökkäsi nappia.
Samalla hetkellä pallura katosi Kepen kädestä kuin tuhka tuuleen. Paria sekuntia myöhemmin maa järähti. Maa järähti uudestaan. Maa järähti kovempaa. Pimeydestä kuului unestaan heränneen muinaisen pedon karjuntaa.
* * *
Maa tärähteli. Kivenlohkareet lentelivät ilmassa jättäen valtavia kuoppia maahan törmätessään. Valtavia reikiä ilmestyi kaikkialle kaksikon ympärille. Reikien sisällä näkyi huumaavan lujaa ja massiivista liikettä. Lopulta vielä yhden valtaisan reiän ilmestyessä kaksikon eteen, paljastui heille reikien ja järinän aiheuttaja.
Biomekaanisen, pitkän ja jaokkeellisen maasta kohoavan hopeisen madon päässä olevat sadat terävät hampaat louskuttelivat klaanilaiskaksikon suuntaan. Mitä ikinä Joy oli painanutkaan, se oli herättänyt jotain ilkeää. Valtaisan matomaisen olennon paksuus lähenteli Klaanin vartiotornien massiivisuutta. Erona se, että tämä olento oli paljon paljon pidempi. Vaikka pää tuijottikin kaksikkoa miltei paikallaan, madon ruumis viiletti edelleen maasta ulos ja sisään kaikissa kauempana olevissa rei’issä.
Joy… miten pitkä tuo on? Jos luotan skannereihini… niin… yli sata metriä. …en enää ikinä anna sinun koskea yhteen ainoaankaan nappulaan. Jos me vaikka tekisimme ensin tälle jotain? Eeeeehk-
Karjuva puoliksi mekaaninen pää iskeytyi kaksikon väliin, heittäen nämä erilleen toisistaan. Maata kuopiva Kepe veti mukana kantamastaan repusta punaisena hohtavan piikkipallon. Kipinää iskevä omalaatuinen asevalinta pyöri Kepen kädessä hyvin vaivattoman oloisesti. Tiedemiehen isku oli nopea ja madon valtaisaan ruumiiseen ilmestyi halkeama moukarin osuessa kohteeseensa. Kepe nosti itsensä kunnolla pystyyn madon perääntyessä hetkeksi, antaen hänelle paljon tarvitun hengähdyshetken.
Näyttää siltä, että sinä osaat pitää huolen maatoimista…, mekaaninen ääni totesi jonkin matkan päästä madon jylinän yli, taitaa olla siis minun työni hoitaa taivas.
Rakettimoottorien ääni kaikui Kepen korvissa, kun hän katsoi punaisen haarniskamiehen kohoavan ilmaan. Tapojensa vastaisesti Killjoy ei kuitenkaan käyttänyt pukunsa aseistusta, vaan hän veti esiin selkäänsä kiinnitetyn raskaan konekiväärin. Jos joku olisi päässyt tarkastelemaan asetta lähempää, olisi siinä voinut huomata erään veteen kuuluvan rahin pään kiinteänä osana varustusta. Kukaan ei tätä tarkastelua kuitenkaan tehnyt, varsinkaan kun kyseinen ase alkoi sylkemään kidastaan leimuavia luoteja huumaavalla nopeudella. Panssarinläpäisevät luodit osuivat tarkasti siihen kohtaan, mihin Kepe oli aikaisemmin moukarillaan iskenyt. Kipinöiden mato halkesi kahtia ja sen karjuva ylempi osa ruumiista rojahti maahan pölypilven saattelemana.
No, se ei ollut kovinkaan vaik- ei ei ei, ei kai tämä ole näitä pirulaisia, eihän?
Maahan laskeutuva Killjoy ei ehtinyt vastaamaan Kepen kysymykseen, sillä tiedemiehen pelko kävi jo toteen. Ei riittänyt, että maahan mätkähtänyt entinen pää lähti vyörymään eteenpäin vetäen pientä ruumiinkappalettaan perässään. Sen lisäksi se kohta, mistä kaksikko oli madon katkaissut vääntelehti erittäin ikävästi. Uudet hampaat, uudet silmät, toinen karjuva ääni oli pian täyttämässä ilmaa. Kohta, mistä mato oli katkennut sai nyt uuden pään. Vihollisia oli nyt kaksi.
Kepen viereen laskeutunut pimeyden metsästäjä katsoi näkyä huultaan kypärän alla purren: Tästä taitaa tulla aika pitkä ilta.
Toivottavasti tuossa aseessasi riittävät kudit…
Toivottavasti kätesi ei väsy…
Huaaarghhh
* * *
Ensimmäiset kunnolliset auringonsäteet sinkoilivat Mt. Ämkoon takaa tasangolle, jossa kaksi risti-istunnassa oleilevaa hahmoa valmistautui aamiaiselle. Killjoyn tarvikepussista saaduista energiapakkauksista ja luolastosta löydetyistä sienistä koostettu muhennos kypsyi kulhossa Killjoyn lämpöä tuottavan miekan päällä, Kepen hämmentäessä sitä lusikallaan. Tiedemiehen seiväs törrötti muutaman metrin päässä merkillisestä biomekaanisesta kasasta, joka osoittautui pinoksi yöllä kohdatun matoörveltäjän päitä. Verta, suolenpätkiä ja metallinpalasia oli levinnyt ympäri möyhentynyttä tasankoa, jota koristivat lisäksi lukuisat edelleen savuavat luodinreiät. Väsynyt kaksikko ei ollut ehtinyt nukkumaan lainkaan, eikä kumpikaan aikonut edes harkita lepoa ennen pääsyään takaisin Klaaniin. Selkäreput täynnä mineraaleja kaksikko olisi kuitenkin valmis lähtemään pian takaisin.
Tongu thulee thykkäämhään thästhä. Hän phärjää näillä matheriaaleilla kuukaushia. Muhennosta suu täynnä mutusteleva Kepe putsasi piikkipalloaan syömisiensä ohessa. Yllättävän onnistunut muhennos maistui hänelle mainiosti. Killjoyn sen sijaan oli heittänyt oman annoksensa yhdellä hotkaisulla kypäränsä alle, palaten sen jälkeen takaisin laukkunsa järjestelemiseen.
Pärjää jos pärjää. Paitsi jos ne pohjoisen hyönteismörveltäjät vikisevät vielä lisää ja julistavat sodan. Sano minun sanoneen, siihen tämä vielä menee.
Älä ole noin negatiivinen Killjoy. Eivät edes Nazorakit ole niin typeriä, että lähtisivät sotaan Klaanin kanssa. Klaanin päihittäminen vaatisi vähintään liittouman. Ison sellaisen. Ne hyönteispellet eivät uskalla tehdä mitään yksin.
Kuulostit aivan Paacolta. Se oli se pelle? Jep.
Vain hetkeä myöhemmin Kepe oli saanut annoksensa syötyä ja kaksikko aloitti taipaleensa kohti Klaanin linnoitusta. Eriskummallinen reissu takanaan kaksikko kertaili asioita mielessään. Edes kokeneena sotilaana tunnettu Killjoy ja maailmaan tarkasti perehtynyt Kepe eivät yhdessäkään aivan voineet selittää kaikkea typeryyttä, mitä he taaksensa juuri jättivät.
Tiesitkö, tuo oli ehkä typerintä, mitä olen koskaan tehnyt, Killjoyn mekaaninen matala ääni ilmoitti. Allekirjoitan melkein. Mutta sinun pitäisi ihan tosissasi joskus käydä katsomassa Manun puuhia. Se tavara menee outoudessaan tämänkin edelle. Oudompaa kuin kolikkoja syövät limapallot ja biomekaaniset jaokkeelliset päitä kasvattavat jättimadot? Jep. Minä en koskaan halua käydä katsomassa, mitä se hullu tiedemies puuhailee. Nössö. Älä kutsu minua nössöksi. Nöööööösssö. Ohjus. Mit- ei ei ei, pistä ne alas. Perun sanani. Mrh… … …nössö. SINÄ SENKIN-
Bio-Klaanin saari, Lehu-Metsä
…ja niin siinä sitten lopulta kävi, valkovihreä Toa päätti tarinansa. … …mitä. Minä en usko sinua. Mii- haukotus -ksiet? Koska se oli hupsua. Pidin kuitenkin siitä osuudesta, jossa Joiku oli tuolla puskassa vailla selitystä. …mut- Öitä Spinnylä. …öitä.
[spoil]Tarina Joyn ja minun. Kehyskertomus Snowien.[/spoil]
Minä voin jatkaa tätä vaikka koko päivän. Ja sinä tiedät, että minä en voi. Ruoska. Tuskaa.
Niin tiedän. Siksi teidän olisi syytä toivottaa minut tervetulleeksi päänne sisään. Ei. Ruoska. Tuskaa.
Kysyn nyt suoraan. Mitä te olette juoninut? Ei Parkaisu.
Minä tiedän. Minä olin siellä. Te ette. Mutta te sen juonittelitte. Minä olin siellä. Minä tiedän, että olit. Se ei muuta mitään. Enkä kadu mitään. Ruoska. Tuskaa. Tuskaa. Ruoska. Typerä nainen. Parkaisu.
Me saavumme pian perille. Ehkä te sitten muutatte mieltänne. En. Minä anelen teitä. Te olette tärkeä minulle. Pilkallista naurua. Ruoska. Nauru loppuu. Tuskaa.
Te ette käsitä. Tai sitten käsitätte liian hyvin. Miten tahansa asia onkaan, te varmasti tiedätte, että minä en aio luovuttaa. Niin. Ei. Ei se käy. Näin se käy, rouva hyvä. Ruoska. Tuskaa.
Minä olen herra, mutta en jumalasi. Ruoska. En anna anteeksi enkä unohda. Tuskaa. Kädelläni eri riitä kaikille tilaa, ymmärrättehän. Ruoska. Tuskaa. Sivallus. Isku. Verta sataa. Ei. Te ärsytätte minua. Ei
Se oli siellä. Minä kävin siellä. Ja se ei ollut enää, kun kävin toisen kerran. Niin. Se on teidän syytänne. Niin. Miksi? Tiedät sen itsekin. Mitä te suunnittelette? Tämä ei voi olla loppu. Teillä on päämäärä, jotain, mikä ajaa teitä tämänkin ylitse. Te kestätte tämän syystä. Syystä, jota en tiedä. Arvailet hyvin. Minä tiedän. Ehkä niin. Mutta ei. Olkoon niin.
Ruoska. Isku.
Viekää nainen takaisin huoneeseensa. Minä tarvitsen häntä vielä. Ja pian minä saan haluamani.
Kirkas aurinko paistoi. Hieno kirkkaansininen taivas heijastui kauniisti lähes tyynen meren pintaa vasten. Yönmusta, hieman kookas, kaksimastoinen alus lipui hiljalleen lähes tyynen veden päällä. Kaikkialla oli hiljaista. Yksikään merilintu ei vaakkunut tai rääkkynyt, mahdollisesti siksi koska sellaisia ei ollut lähimaillakaan. Ja vaikka olisi, kiväri ojossa laivan kannen reunarakennelmaan nojaava Gatta olisi varmaan ampunut ne hetkessä alas. Nyt hän kuitenkin tyytyi istumaan paikoillaan tylsistyneenä. Sama meininki täytti koko laivan. Iso ja väritön paatti tuntui jotenkin epäsopivalta niinkin pienelle javärikkäälle poppoolle.
Ilma oli ollut tyyni koko päivän, mikä tiesi hieman huonoa purjealuksille. Nany istui hienossa risti-istunta-asennossa laivan etumastoa vasten kiillotellen nyt likaantuneella valkoisella rätillä hienoja heittoveitsiään. Ga-Matoran ihasteli hetken juuri puhtaaksi saamansa veitsen kiiltoa auringonvalossa. Kiron niihin taiteilemat hienot kaiverrukset saivat hänet melkein suremaan sitä että kyseiset veitset oli tarkoitettu heitettäväksi vihollisten rintamuksen läpi. Paku ja Ardo viettivät aikaansa pelaten korttia. Kortit olivat vanhoja ja tahraisia. Oli ihme ettei Lyan ollut jo nukahtanut maston tähystyskoppiin.
Gatta rikkoi kannella vallinneen hiljaisuuden. “Kauanko olemme jo oikeen purjehtineet?” “Muutaman päivän”, jo seuraavan veitsiyksilönsä puhdistamiseen siirynyt Nanya vastasi ohimennen. “Hassua, tuntuu usealta kuukaudelta.” Gattan kommentti sai varman jokaisen Matoranin toivomaan, että jossain olisi jokin tarinankirjoittaja tai jokin muu ylempi voima, johon olisivat voineet närkästyneet katseensa kohdistaa.
Hiljaisuus laskeutui jälleen laivan ksnnelle kuin hetkeksi patjan päältä vetämistä varten pois otettu lakana. Kaikki viisi Matoranpiraattia syventyivät omiin ajatuksiinsa. Gatta naputteli kiväärinsä tukkia hieman kärsimättömän oloisena. Niiden isoleukaisten Skakdeiksi kutsuttujen liskomiesten nouto jostain korvesta ei ollut niitä mieluisimpia asioita. Jotenkin se, että se oli annettu työtehtävä, vei siitä kaiken hohdon ja seikkailunhalun. “Tämä homma ei ole ollut kovin nautinnollista sen jälkeen kun se Skakdien palkkahemmo nousi kapteeniksemme.” Onu-matoranilla kesti hetken huomata että hän oli sanonut äkseisen ääneen. Hänen piraattitoverinsa käänsivät hetkeksi katseensa häneen, keskittyen vaimeasti pian taas omiin tekemisiinsä. Nanya avasi pian suunsa. “Myönnettäköön.” Gatta vuorostaan käänsi silmänsä Ga-Matoraniin. Tämä vilkaisi vielä hieman viiemistä putsaamaansa veitseä, huomaten siinä veilä likaa. “Palkkasoturille ja sitä mukaa Skakdeille työskentely kieltämättä tuntuu epämiellyttävältä.”
“Ymmärräthän hyvin, ettei meillä ollut vaihtoehtoja, kultaseni.” Nany tunnisti liiankin hyvin yläpuoleltaan kuuluvan äänen. Mastosta laskeutunut Lyan tuijotti ihastuksensa kohdetta ylösalaisin köydestä röikkuen yllään tuttu härsi virnistyksensä. Se olisi saattanut olla entistä härskimpi jos Le-Matoranin kulmakarvat olisivat erottuneet kuivuneen veren tahriman huivin alta. Nany vastasi tähän tökkäämällä sormellaan kanssapiraattinsa poispäin sormellaa. Köysikeikari lennähti narun varassa hieman taaksepäin, heilahtaen pian kohti maston vastakkaista puolta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Heilahdusta säesti Matoranin epämääräinen “WHEEEE!”
“Kyllä minäkin Säännöstön tunnen”, Nany tokaisi vaimeasti kuin äskeistä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Ga-Matoran asetti viimeisenkin veitsensä puhtaan pyyhkeen päälle muiden kiiltävien veitsiensä sekaan. Ardo asettui rennosti kannen reunarakennetta vasten voitettuaan pelin. Taas. “Hän päihitti edellisen kapteenimme”, De-Matoran aloitti puhumaan, “joten olemme velvollisia vastedes kunnioittamaan hänen tahtoaan, kunnes hänelle käy samoin kuin Notfunille. Henkemme ovat nyt hänen käsissään. Uskollisuus kapteenille on jokaisen miehistön jäsenen itsestäänselvä velvollisuus. Kuka tahansa voi kuitenkin vaatia titteliä itselleen, mutta on oltava valmis vastaamaan mahdollisista seurauksista…”
“…me kaikki tiedämme tuon”, Nany katsoi toveriaan naamallaan ihmetteleväinen ilme, “Miksi sinä meille luennoit?” De-Matoran vastasi tähän tietämättömän ilmeen säestämällä olkien kohautuksella.
“Niillä entisillä kamuillamme riitti uskallusta yrittää vetää sitä kuonoon, ehkä koska kanssamme oli voittamattomana pidetyn Bio-Klaanin eliittiä”, tappiotaan tarpeeksi puinut Paku liittui juttutuokioon mukaan. Sisimmässään hän ymmärsi Ardon voittaneen vai nsiksi ,että jokaiseen pakan ässä-korttiin oli loiskunut jotain kallista alkoholijuomamerkkiä. “Oli se mitä miehiä hyvänsä, melko voimakas se ainakin on. Taklasi moisen jättiläisen tuosta vaan. Mikä sen nimi olikaan?”
“Taisi olla Mäksä?” “Tai Räksä…”, Lyan ja Gatta heittivät ilmoille omat arvauksensa. “Uskon että se oli Äksä”, Ardo lopetti tovereidensa aloittaman nimirumban alkutekiöihinsä. “…hemmetin tyhmä nimi”, Gatta mutisi huuliensa välistä.
Hiljaisuuden siistitty pussilakana vetätytyi jälleen laivan päälle. Kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa. Kaikki olivat hiljaa vaipuneina omiin mietteisiinsä. Melkein kuin aika olisi pysähtynyt.
…
“KWAAK”
*BÄGN*
Gatta laukaisi hillitysti ylös tähdätyn kiväärinsä. Tehokas, pieni zamorkuula kiiti äänennopeudella kohti taivaita. Lokkilinnun silmämunat pompsahtivat ulos silmäkuopista ammuksen murskatessa sen pienen pään. Nokka repsotti vastenmielisesti ruumiinosan jäänteistä, irroten lopulta ja jakautuen kahteen osaan. Veri roiskui hieman mestatun linnun mätkähtäessä suht. keskelle laivan kantta. “Iltapalaa.” Gatta istahti samaan asentoon missä oli vielä hetki sitten istunut puhaltaen olemattomiin uskollisen aseensa piipusta tupruavat sauhut.
“Numa ei ole enää täällä”, Nany oudoksui Gattan siirtoa, “kenelle sinä enää yrität todistella suuria kykyjäsi?” Ga-Matoranin kommentti laukaisi jälleen hiljaisuuden. Piraattijoukkio ei ollut vielä tulltu ajatelleeksi, kuinka paljon hyvä tovereita oli jäänyt pois. Nany havaitsi Gattan ilmeen valahtavan melko apeaksi. “En olisi uskonut, että sinä kaipaat häntä.” “Ja pyh”, Gatta korjasi asenteensa Nenyn kommentin jälkeen, “Miksi minä kaipaisin sitä hätähousuista merilehmää?”
“Elämäsi lipuu ohi mekrityksettömän tuntuisena kuin alas lavuaarista virtaava hahavesi. Merkityksettömänä… Kilpailija on se joka luo läpäisemättömän tukkeen juoksevan virran tielle ja pian elämäsi saa täyttymystä. Kun tuppo vetäistään pois, ja pian kaikki lipuu kuin olemattomiin. Elämäsi on jälleen merkityksetöntä…” Ardon puheet saivat Gattan ilmeen jälleen apeaksi. Hänen ei auttanut enää peitellä kaipuutaan entistä kilpailijaansa kohtaan. Toisaalta Ardon ilmeet saivat hänet tuntemaan itsensä pieneksi ja mitättömäksi. Ardo oli kuitenkin henkilö joka ei koskaan loukkaisi ketään ja tahtoi kaikille pelkkää hyvää. Hetken päästä Onu-matoran nosti jälleen katseensa kanssapiraattejaan päin.
“Huomaistteko muuten kuinka Numa yritti ampua hänet hengiltä”, Gatta kysähti hermoillen viitaten siihen, kuinka Numan tunnetusti tappavan pistoolin ammus oli kimmonnut heidän nykyisen kapeeninsa kasvomaskista suoraan toisen piraatin rintakehään.
“Hieman häiritsevää”, Ardo argumentoi, “ottaen kuitenkin huomioon, että ammukset eivät ole tämän maailman kantavin voima.” Toisinaan De-matoranin puheista ei ottanut oikeen selvää. “Siltä tyypiltä lienee tosiaan hankala saada nirriä pois”, maston käysien viidakossa seillaileva Lyan oli ollut juttutiokion aikana vaiti melkein ennätyksellisen pitään. “Itse en uskaltaisi kokeilla.” Moni muu piraatti yhtyi kommenttiin.
“Toisaalta”, Paku avasi suunsa, “tiedä häntä mitä voimme saavuttaa moisen palkkatappajan alaisuudessa. Moinen tyyppi varmasti onnistuisi raivaamaan monet uhat tieltään, ja kerääntynyt pelko jam aine heijastuisivat varmaankin myös meihin.”
“Älähän unelmoi liikoja, hyvä ystävä”, Ardo kommentoi, “Arvoisa kapteenimme on Bio-Klaanin saaren suurimman Skakdin alaisuudessa. Ja kyseinen alue ei ole maailman mittakaavassa kovin merkittävä.” “Varsinainen takapajula”, Gatta kysähti. “Jos sen haluaa noin ilmaista.”
“Btw, jos se paikka kerran on niin merkityksetön, miksi Skakdit, jättiliskot ja oudot humanoidimuurahaiset(?) näkevät niin paljon vaivaa saadakseen sellaisen takapajulan haltuunsa?” Kaikki hiljenivät Pakun argumentin edessä. Kukaan tuskin tiesi vastausta. “Ja ennen kaikkea, miksi kapteenimme tapainen tyyppi vaivautuu keskellä ei mitään asustavan Skakdin alaisuuteen” Nany möyhensi soppaa omalla kysymyksellään. “Palkkasoturille eniten merkitsee palkka”, Ardo selitti ystävälleen, “Arvon herra Kakkulapiolla on hallussaan paljon valtaa ja karismaa, näemmä myös mammonaa.”
“Ja naurettava leuka”, Lyan lisäsi. Gatta ja Paku hihittivät. Tämä oli yksi niistä hetkistä joina Nany piti kolmikkoa ärsyttävänä.
“Skakdit ovat perusteeltaan brutaaleja ja yksinkertaisia rosvoja”, Ardo jatkoi analyysiaan välittämättä välikommenteista, “Ne kaipaavat karsimaattista johtohahmoa pystyäkseen mihinkään merkittävään. Vähän kuin piraatit.” Gattaa hieman puistatti ajatus siitä että heillä ja niillä salamantereilla oli jotain yhteistä. “No, joka tapauksessa, meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin totella arvoisan kapteenin määräyksiä. Ken tietää mitä seikkailut tuovat tullessaan.” “Missä hän muuten on”, Lyan tajusi kysyä.
“Kartoittanut matkantekoamme sen valkoisen nörtin kanssa tuolla jo pitkään”, Gatta viittasi laivan peräkannelle rakennettuun kaksikerroksiseen huonerakennelmaan. Hänen katseensa harhautui laivan kannen keskiosaan ja lokinraatoon. “Pitäisikö tuo siivota…?”
[spoil]Lol tämän kanssa vähän kesti. Nyt akteeksi lähden Äksää pakoon.[/spoil]