Aihearkisto: Retro

Vanhan foorumin rope.

Retkeily laulattaa

Bio-Klaanin saari

Ei hiivatti kun laulattaisi, Snowman aprikoi. Harmi, ettei lauleskelusta ole hyötyä taistelussamme Klaanin puolesta.

Linnut lauloivat, heinät heiluivat tuulessa ja aurinko kapusi horisontin takaa. Snowie katseli edessään vaappuvia Makea ja Kepeä ja koetti pysyä reppunsa ja laukkunsa kanssa heidän perässään.

Ottaa kohta kunnon päälle, Snowie tuumi. Nämähän ovat pahempia kuin Guartsu.

Hän mietti sanojaan tarkemmin.

No eivät nyt sentään.

Domek the light one

Klaanin saari, luola

Vanhukset Welsix ja Olthal korjasivat ja hoitivat Zyglakien aseita pöydän ääressä. Harvat Zyglak joukosta osasivat käsitellä aseitaan yhtä hyvin kuin Welsix ja Olthal jotka olivat hyvin kokeneita erilaisten aseiden kanssa, joten moni heistä jättivät aseensa heidän huoltoon. Vanhukset tekivät työtä ilomielin, sillä heillä oli muihin Zyglakeihin verrattuna paljon enemmän vapaa-aikaa ikänsä takia ja jokin harrastus ajanvietoksi on aina plussaa.

”He eivät tee näitä kivääreitä kuin silloin ennen”
”Ei niin. Liian keveitä, tuntuu kuin leikkisi leluilla.”
”Ja erittäin rujo käsityö. Ote ei ole yhtä hyvä verrattuna niihin mitä me käytimme silloin ennen.”
”Sangen. Muistatko myös ne elegantit, hienosti hiotut puuviimeistelyt?”
”Hyvin elegantteja.”
”Oletko muuten tavannut nuoren johtajan vaimoa?”
”Olen, varsin vaisu tyttö.”
”Varsin, ei lainkaan tavallisen Zyglak-naisen tapaista, mutta mitä voi sanoa.”
”Sangen.”
”Siitä puheen ollen, miten sinun pojan kanssasi menee? Yhä siellä suolla rämpimässä?”
”Jos se on mitä poika tahtoo, ei sille voi oikein mitään. Poika on yhä yhtä villi kuin silloin poikasena. Lapsenlapsia näkee kyllä harvoin eivätkä vanhat luuni kannata minua pitkissä matkoissa enää yhtä hyvin.”
”Samaten. Pojantyttöni on saanut kiintymyksen Selakhilaanilaisiin sotamaalauksiin”
”On hyvä, että tytöllä on terveellinen harrastus”
”Kyllä, kovin. Vien niitä aina tuliaisiksi hänelle. Luuletko, että Klaanissa olisi paljon niitä?”
”Olen kuullut, että kaupungissa asuu monia Selakhilaaneja, yksi niistä jopa moderaattori.”

”Hei, mitä te täällä istutte vielä?”
Mutta ennen kuin Olthal ehti vastata, kahden vanhuksen keskeytti heitä nuorempi, mutta silti verrattain kokenut nais-Zyglak, Vasell. ”Teidän kuuluisi olla kokoontumispisteessä ilmoittautumassa viisitoista zeliä sitten.”
”Ah, paljon anteeksi”, Welsix vastasi rauhallisena, ”aika aina tahtoo kulua nopeammin keskustelussa.”
”Niin, puhuimme juuri äsken Selakhilaanilaisista sotamaalauksista”, Olthal lisäsi.
”Miten vain”, Vasell vastasi välinpitämättömästi, ”nouskaa nyt ylös siitä.”
”Noh noh, eipä olla kärsimättömiä. Eihän tässä mitään kiireitä”, Welsix nousi ylös Olthalin kanssa hyvin huolettomasti ja alkoi kävellä kokoontumispisteeseen Vasellin kanssa.

Zakaz

Kaksi matkalaista jatkoivat matkaa Zakazin kuumalla erämaalla, Zaiggeran osoittamaan suuntaan.
”Kertoiko hän kuinka kaukana kylä vielä on?” Pegghu kysyi Domekilta ohimennen.
”Muistaakseni ei maininnut”, Valon Toa vastasi ja silmäili viereistä jyrkkää, kivien täyttämää mäkeä satunnaisesti eikä yrittänyt aloittaa keskustelua.
”Hei Domek?”
”Niin?” Domek vastasi hyvin keveästi.
”Kenen huivi se on?”
”Minun tietenkin”, Valon Toa vastasi huolettomasti ja löysensi huiviaan hieman.
”Ei vaan, Zaiggeran huivi. Kenelle se kuului?”
Valon Toa oli hiljaa.

”Anteeksi jos-”
”Ei, ei se mitään”, Domek vastasi paljon alakuloisemmin mutta yritti pirteämmältä jottei toisi syyllisyyden tunnetta Matoralaiselle. ”Ei se mitään…”
Valon Toan puhuessa hän kuuli yhtäkkiä ääniä kaukaa ja pysähtyi paikalleen.
”Mitä nyt?” Pegghu kysyi, mutta pian kuuli itsekin ääniä kaukaa.

Ääni kuului yhä ja yhä kovemmin ja selkeästi. Se oli moottoriajoneuvojen ääni ja se lähestyi heitä. He kääntyivät äänien lähteen suuntaan ja näkivät kaukana heidän takaa
joukko Skakdeja moottoripyörien selässä, jotka ajoivat heitä kohti.
Pian kuin he huomasivatkaan moottoripyöräilevät Skakdit ovat piirittäneet heidät. Domek yritti pysyä rauhallisena samaten myös Pegghu, mutta vain pitäessään aseensa kätensä lähettyvillä.
Skakdit huutelivat ja räyhäsivät ajellessaan ympyrää, mikä vaikeutti Domekin yritystä seurata piiritystä valppaana. Skakdien moottoripyöräjengi viimein pysähtyi paikalleen, antaen viimein matkalaisille mahdollisuuden nähdä piirittäjänsä paljon tarkemmin.
Jokaisella heillä oli päällään musta nahkatakki, johon oli kuvioitu palava Skakdi pääkallo aurinkolaseilla. Osalla moottoripyöräilijöillä on samanlaiset aurinkolasit, mutta muuten jokainen näyttää täysin erilaiselta toistensa kanssa. Moottoripyörät itse ovat hyvin vanhanaikaisia risteilypyöriä.
Pyöräilijöiden joukosta käveli matkalaisten eteen isokokoinen, lihaksikas Skakdi jolla oli naurettavan näköinen ja kokoinen kolmioaurinkolasit päässä ja pukeutunut turkkikaulusteiseen nahkatakkiin.

”Hei sintit”, kolmioaurinkolasinen Skakdi puhui hyvin mörisevällä äänellä ja katseli heitä alas, ”tiedättekö kenen maalla te olette?”
”Niin! Tiedättekö missä te olette!” yksi pyöräilijöistä huusi perään paljon kimeämmällä äänellä, mutta toinen Skakdi hänen vieressä läpsäytti häntä ohimoon. ”Turpa kiinni kun pomo puhuu.”
”Anteeksi jos olemme tunkeilleet ilman lupaa”, Domek yritti keplotella heidät eroon tilanteesta, mutta pysyi silti valppaana.
”Niin, emme tee tätä toisten”, Pegghu seurasi mukana, mutta ase silti kätensä lähettyvillä.
Kolmioaurinkolasinen jengin pomo kumartui hieman heitä päin. ”Ketä Karzahnia luulet meidän olevamme…?”
”Pomo, potkitaan näiden hampaat irti!” yksi moottoripyöräilijöistä huusi.
”Ei, heitetään ne Syväläisille!” toinen huusi.
”Ei, haudataan hiekkaan ne kaulaan saakka!”
”Ei, nipistetään niiden olkapäitä!”
”Suu kiinni Lekuri”
Pegghu piti aseen otteesta paljon tiukemmin.
”Moottoripyöräilijöitä…?” Domek vastasi. Jengin pomo otti lasinsa pois ja tuijotti heitä hetken. Yhtäkkiä hän alkoi nauraa erittäin huvittuneena. ”Hyvä vastaus, sintti!”
Muut Skakdit nauroivat mukana, mutta matkailijat yrittivät päättää pitäisikö heidän nauraa mukana vai ei.
”… Mutta ei aivan”, jengin pomo sanoi hilpeästi, ”Hessu! Lekuri! Sam! Kharlinn-siskot!”
Kuusi Skakdita nousivat moottoripyöristä. Domek ja Pegghu palauttivat otteensa aseisiinsa.
Skakdit ottivat erilaiset soittimet esiin.

”Hetkinen, mitä?”

”Soita se, Sam”

Jengin pomo otti takistaan mikrofonin. Kolme nais-Skakdita tekivät samoin ja muut alkoivat soittamaan soittimiaan.
Jengin pomo alkoi nauramaan mikkiin.
HAHAHAHAHA! OLEN ROTAKK, RIKOLLISUUDEN KUNINGAS!

Sitten kolmiolasinen Rotakk, moottoripyörä jengin pomo, alkoi laulamaan…

~~~
00:17
Skakdijengi koko Zakazin mahtavin
ryöstää kylät, tappaa kansan, on kammottavin.
Matoranit, Toat, Xian Vortixxitkin
peloissansa alleen laskeen ilomielin
kun Pirut Irnakkin hyökkää ja ottaa minkä tahtoo, haluaa ja tarvitsee,
kun Pirut Irnakkin tappaa, ryöstää, riistää, sieppaa, murhaa, kaiken saa.

Rotakkin armeija pirullinen, vaarallinen
hallitsee koko saaremme täydellisen
ja ryöstää, murhaa, riistää, tappaa, hirttää, kaiken murskaa tieltään.

Skakdijengi koko Zakazin mahtavin
valtaa pitää, rankaisee ja vie sinapin.
Matoranit, Toat, Xian Vortixxitkin
pakenevat kun pyörä moottorisin
esiin ajaa, kaiken ryöstää, talot polttaa, kaiken ottaa minkä haluaa tai tarvitsee.
Esiin ajaa Irnakkin Pirut, karkoittaa pelkurit ja saa minkä ansaitsee.

~~~
01:40
Osa jengiläisita nousivat moottoripyörästään ja alkoivat tanssia selvästikin hyvin kauan pitkään kehitettyä, harjoiteltua ja koreografittua tanssirutiinia.

~~~
01:48
Pakenevat vätykset me tuhoamme.
Pyörillämme niiden yli ajelemme.
Kaikki jotka meitä kehtaavat vastustaa,
heidän ruuminsa hautaamme hiekkaan.
Palasina, kuolleina, makaavat ikuisuuden kunnes Suuri henki unohtaa.
Riekaleina, sirpaleina, ohuina suikaleina autiomaassa saavat palaa.

Rotakkin armeija pirullinen, vaarallinen
hallitsee koko saaremme täydellisen
ja ryöstää, murhaa, riistää, tappaa, hirttää, kaiken murskaa tieltään.

~~~

”Teidän vuoronne!” Rotakk huusi matkalaisiin päin lopettaessaan viimein tanssiahtelunsa.
”Mi-mitä?” Domek ja Pegghu vastasivat yhtä aikaa. Kumpikaan heistä eivät kyenneet käsittämään mitä juuri tapahtui ja miksi.
”Minä kerroin meistä, joten kertokaa te nyt teistä”, Rottakk sanoi ja heitti mikrofoninsa heille. ”Jos te haluatte elää vielä.”
”Mi-mitä?”
Domek päätti tarttua mikkiin. Tässä vaiheessa ei enää ollut paljon menetettävää.
”Öhm”, Valon Toa aloitti, vaikka ei tiennyt miten pitäisi. ”Nimeni on Toa Domek, Valon Edustaja…? Eh, nimi kuin… Ehlek? Mutten silti ole… Ehlek?”

”Pojat, hoidelkaa heidät”

“Ei hiivatti.”

Spoileri ValitseNäytä

Nynrah osa X: Pato murtuu

Nynrah, Takomo, huoltokuilu

Keetongu juoksi Takomon pimeitä teollisuuskujia pitkin Ternok ja Ontor hartioillaan ja Cordak-tykki kädessään jälleen kerran. Hänellä oli pato murrettavana. Manu oli luultavasti saanut jo Möröt evakuoitua, sillä Tongu oli juossut jo jonkun aikaa; tehdas oli hyvin suuri. Matkanteko oli kuitenkin ollut edellistä huomattavasti helpompaa, sillä Manu oli houkutellut rautalieriöt mukaansa ja Zorakilla oli hommansa Guartsua vastaan. Tehdashalli odotti kohtalon iskua.

Viimein keltainen kyklooppi saapui sähkölaitoshallin kulman takaa kuivuneen joen betonivahvisteiselle tormälle. Loppumatka oli ollut helppo suunnistaa, sillä mädän kalan löyhkä pisti nenään jo teollisuusviidakon sisällä.

Keetongu katsoi rautavahvisteista patovoimalaa ja sen betonisia muureja kuin strategi taistelukenttää. Sitten hän katsoi Cordak-tykkiä. Seitsemän räjähtävää ammusta odotti rummussa.

“Minun pitää tehdä tehtaanpuoleiseen valliin reikä, jos haluan veden virtaavan sinne”, Tongu mutisi, “Eikä tämä muuten juuri auta. Siihen menee ainakin kolme panosta. Jos haluan tuhota padon kunnolla neljällä panoksella, minun pitäisi seisoa keskellä patoa. Lappeella osuvat panokset eivät tee tarpeeksi tuhoa. Mutta en voi olla uomassa, kun pato murtuu!”

“Yksinkertaista: teet ensin valliin reiän, kierrät padon toiselle puolelle ja ammut sen sieltä. Hieman kauempana ylävirralla on huoltosilta. Q sanoi, että sitä käytettiin ennen padon rakentamista,” Ontor sanoi ja osoitti ylävirtaan. Huoltosilta jäi suuremman padon taakse, eikä Tongu nähnyt sitä täältä.

Hän kuitenkin luotti Matoranin sanaan ja ampui kolme panosta yksittäislaukauksina törmään. Räjähdykset kaikuivat seinistä ja kivenmurikat lensivät ilmaan. Savuavan aukko oli parin kymmenen metrin levyinen, ja sen takana maa laskeutui alaspäin. osa vedestä virtaisi varmasti sitä kautta tehtaisiin, sillä alauoma ei ollut juuri sitä leveämpi ja patoaltaaseen oli talletettu pientä järveä vastaava vesimäärä.

Tongu kiipesi Matoranit olallaan patosillalle ja hyppäsi sen vastakkaisen kaiteen yli törmälle. Vesi oli aivan laajennetun altaan reunalla ja huoltosilta alle puolen metrin korkeudella vedenpinnasta. Silta oli ollut ennen korkeampi, ja raaka-aineita ja tuotoksia vievät laivat olivat päässeet jokea pitkin sen ali. Keetongu käveli sillan keskivälille. Pato oli nyt viidentoista metrin päässä.

“Onneksi Cordak-panokset toimivat myös veden alla”, Tongu sanoi ja tähtäsi.
“Varro! Veden pintajännitys voi räjäyttää panoksen ennen kuin se ehtii maaliin. Ammu veden alta!” Ternok sanoi. Kyklooppi otti neuvosta vaariin, kumartui ja upotti aseensa veden alle. Jättiläisen valtavilla käsivarsilla se olikin helppoa. Tongu otti varmistimen pois suurella kahvalla ja ampui.,

Vapautuvat veden voima yllätti hänet ja Matoranit ennen kuin hän ehti ajatellakkaan asiaa. Liikkeelle lähtevät vesimassa murskasi heti lopunkin padosta ja kun aukko suureni, se vetäisi tykin Keetongun yhä veden alla olevista käsistä. Jätti pomppasi pystyyn ja juoksi muutamalla loikalla pois sillalta. Ajatus oli sekunnin murto-osasta kiinni, kun virta huuhtoi sillan tolppineen päivineen mukaansa. Pauhu peitti kaiken muun alleen. Suurin osa siitä virtasi pääuomaa pitkin mereä kohti ja vetäisi uoman rannoilta puut juurineen, mutta huomattava määrä virtasi Keetongun räjäyttämästä aukosta tehdasalueelle. Ensimmäiset hallit romahtivat ja vesi virtasi valimoihin ja pannuhuoneisiin. Höyryt täyttivät ilman.

“Guartsu ei varmaan ollut tuolla kun se romahti”, Ontor sanoi, kun yksi rakennelmista luhistui veden vaikutuksesta.
“Eversti on sitkeää tekoa”, Tongu sanoi.

“Mistä lähtien sinä olet kutsunut häntä “Guartsuksi”, Ternok kuiskasi Ontorille vähän ajan päästä. Ontor virnisti.

Moderaattorit, Klaanin selkäranka

Bio-Klaanin linnake, foorumi

Aukiolla seisoi reilun tusinan verran erikokoisia- ja näköisiä hahmoja riviksi järjestäytyneinä. Kirjavaan joukkoon kuului Matoralaisia, pari Toan kokoista hahmoa sekä joukko isompia otuksia. Rivissä oli edustettuna melkein kaikki sateenkaaren värit, mutta jonkinlaista yhtenäisyyttä toivat sinisellä koristellut, valkoiset rintapanssarit, jotka eivät näyttäneet istuvan oikein kenellekään.

“Öh, eiköhän joku sepistämme saa noita vähän istuvimmiksi” rivin edessä seisova Bladis sanoi joukkiolle. “Kapurasta en tiedä, mutta ainakin Pehhak, Judis ja pari muuta ovat käytettävissänne.”

Vastaukseksi moderaattori sai huojentunutta muminaa. Bladis kääntyi ympäri ja katsoi seuraavan kontin sisältöä. Kanoka-laukaisimia.

Pitänee antaa Matoralaisille, pikkuiset tuskin ovat hyödyllisimmillään etulinjassa, moderaattori aprikoi. Vaikka toisaalta, osa noistakin on aika tulisia luonnoltaan. Ehkä vain kysyn halukkaita, kuka minä olen heidän puolesta päättämään.

Bladis oli ajatellut vapaaehtoisten varustelun sotaa varten olevan huomattavasti heppoisampaa kuin paperitöiden, ja pitikin itseään onnekkaan päädyttyään kyseiseen työnjakoon Samen kanssa. Skakdi oli kuitenkin saanut huomata, että panssareita, aseita ja varusteita oli liian vähän, ne olivat vääränkokoisia, huonosti huollettuja, huonolaatuisia, tai muuten vain skakdilaisittain ilmaistuna skarrarrar. Lisäksi Allianssin merivoimat saartoivat Klaanin saarta melkoisen tehokkaasti, eikä kaupanteko ja uuden välineistön hankinta meinannut onnistua. Satamassa näkyi joka päivä aina vain enemmän tyhjiä laituripaikkoja.

Joten ehkä Same sittenkin veti pitemmän korren, Bladis tuumi mielessään.

Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone

Moderaattori huohotti väsyneenä pöytänsä ääressä. Kyniä, kumeja ja klemmareita lojui pitkin poikin. Sota alkoi viedä veronsa. Lisäksi kiireellisten papereiden pino näytti paksummalta kuin aamulla.

“Hittolainen”, Same mutisi.

Toa Kapura

Meri

Nareu.

Se oli olennon nimi. Vai oliko? Olento rääkkäsi aivojaan ja käytti viimeiset oman tahtonsa rippeet muistaakseen, mitä tuon kohtalokkaan tapaamisen Diereuen kanssa tapahtui. Laboratorio. Hän muisti laboratorion. Se oli maan päällä. Se oli lähes tyhjä. Tyhjiä, jättimäisiä lasikupuja. Niissä oli kylttejä. Kylttejä. “Projekti Suoja II (Ei aloitettu)”. Kyllä, hän oli varma siitä. Sitten Nareu oli…

Koeh nk lö

J uer let o v rma e ä

T l v ä ist mi e

K e k l

A L I R D N

Pr k i P r

Saari

Eräst Le-Matoran pyyhki hikeä otsaltaan ja katsahti jälleen marjapuuhun. Matoranin monen tunnin uutterasta työstä huolimatta se oli vielä pulloillaan marjoja. Matoran huokaisi ja laskeutui tikkailta toivoen, että pomo ei jälleen laskisi palkkaa. Raadanta marjaviljelmillä oli jo tarpeeksi kamalaa ilman huonoa palkkaakin.

Kävellessään kohti kyläänsä Le-Matoran huomasi tien keskellä kuopan. Miksi kukaan kaivaisi kuopan keskelle kävelytietä? Ärtyneenä Matoran päätti kiertää kuopan, mikä onnistui helposti, koska se oli vain muutaman metrin leveä.

Matoran katsahti vahingossa kuopan pohjalle.

Se oli virhe.

Kuopan pohjalla oli jotain, mitä oli mahdotonta kuvailla. Se peitti koko pohjan. Matoran tarkensi katsettaan ja näki marjapuun, tikkaiden ja pomonsa osia kuopan pohjalla. Hämmentyneenä Matoran meinasi jo juosta karkuun, muttei voinut. Kohde kuopan pohjalla muutti muotoaan. Värejä. Muotoja. Asioita, jotka hän tunnisti ja asioita, joita hän ei tunnistanut.

Kirkaisua muistuttava ääni halkoi ilman, kun Matoran imeytyi massaan.

Makuta Nui

Daxia, vuosia sitten

Joku puhalsi torveen. Soitin kajahti voimakkaasti äänen halkoessa ilmaa ja kiiriessä linnoitukseen. Mata Nuin ritarikunnan sotilaita ryntäsi ulos linnoituksesta. Kaksi hahmoa juoksi linnoituksen pihaa pitkin vailla varsinaista päämäärää. Heidät oli huomattu. He eivät tunteneet saarta kovinkaan hyvin eikä kumpikaan ollut suostunut tehtävälle, koska olisi ollut erityisen mielissään päästessään tekemisiin Mata Nuin ritarikunnan kanssa. Kummallekin heistä oli myrkkyä olla mokomien kanssa tekemisissä.

Kaksikko katosi sisään ikkuna-aukosta, joka oli heidän päänsä yläpuolella kivisessä seinässä. Kumpikin hahmo oli pukeutunut mustaan viittaan ja piti huppua päässään, jottei heitä tunnistettaisi. Toinen hahmoista otti esiin köyttä ja heitti sen pään tikariin sidottuna ikkunasta. Tikari upposi kiviseinään kuin veitsi voihin, ja hahmot kiipesivät ylös juuri ajoissa välttyäkseen paikalle ryntäävien sotilaiden huomion. Jälkimmäisenä sisään kiivennyt katsoi vielä kerran alas sotilaisiin ja kihisi vahingonilosta.

Ämkoo otti hupun päästään.
”Manfred, tule pois sieltä ikkunalta.”
Toinenkin hahmoista otti huppunsa alas. Makuta Nui katsoi Ämkoon vihreää Miru Nuvaa, joka virnisti hänelle.
”Hm, minua epäilytti alusta alkaen koko tehtävä, ja nyt meidät on huomattu.”
”Sellaista on elämä, Manny.”
”Ei ehkä olisi pitänyt suostua.”
”Olen samaa mieltä, mutta turha enää on valittaa.”
Makuta nyökkäsi ja istuutui lattialle. Käytävä oli kivinen ja pimeä. Vain ikkuna valaisi hieman.

”Minut lähetettiin tälle matkalle”, Manu sanoi hiljaa. ”Minä hyväksyin. Mutta miksi sinä halusit mukaan?”
”Sanotaan vaikka, että tulin katsomaan taas perääsi”, Ämkoo vastasi salaperäisesti.
”Eikö viime kerta riittänyt?”
”Viime kerta oli totaalinen epäonnistuminen meidän molempien osalta…”
”Niin.”

Hetken oli hiljaista. Kumpikin ajatteli Boletusta, joka oli karkotettu Klaanista tämän tekemien murhien takia.
”Halusitko sinä puhua siitä?” Manu kysyi. Ämkoo pudisti päätään.
”Enpä oikeastaan. Mutta ehkä olisi syytä. Se oli hyvin ikävä päivä.”
”Jatkakaamme matkaamme.”
Makuta lähti kävelemään käytävää pitkin. Ämkoo huokaisi ja kiirehti perään. He olivat koko ajan varuillaan, sillä mistä tahansa saattoi hyökätä ritarikunnan agentti.

”Minä en ikinä antanut hänelle anteeksi”, Mäksä myönsi heidän kävellessään.
”Minä en edes harkinnut. Piru vieköön, hän silpoi ne metsästäjät palasiksi. Vaikka täytyy myöntää, että pystyisin itse samaan”, Manu sanoi.
”Pystyminen ja haluaminen ovat kaksi eri asiaa.”
”Minä en ole kostonhimoinen Klaanilaisten suhteen. Heidän joukossaan minulla ei tosin ole monia ystäviäkään.”
”Olemmeko me ystäviä?”
”Minä en tiedä.”
”Oletko aina noin kireä ja vakava?”
”Sitä sietää miettiä, arvoisa administraattori.”
”Älä kutsu minua noin.”
”Hyvä on sitten.”

Pimeys oli väistynyt, he näkivät edessään valoa. He saapuivat pyöreään huoneeseen, jonka kiviseinissä oli kymmenkunta kalteriovea. Kalterien takana istui muutama vanki, mutta suurin osa selleistä oli tyhjillään.
Mikseivät nämä ole Tyrmässä, Manu pohti.
”Mikseiväthän nämä ole Tyrmässä”, Ämkoo sanoi ääneen.
”Jaa-a.”

He kulkivat kohti sitä ainoaa ovea, joka oli tehty puusta. Hetken oven takana kuunneltuaan Ämkoo avasi varovasti sen. Ketään ei näkynyt. Vangit olivat tulleet katsomaan, mitä tapahtui. Manu saapasteli yhden sellin luokse ja iski nyrkkinsä keskelle vangin naamaa, jolloin tämä kaatui maahan kuin kivi.
”Miksi noin teit?” Ämkoo tivasi.
”Minä pidin huolta, ettei se tee hälytystä. Näistä ei koskaan tiedä.” Sanottuaan sen hän iski toisenkin sellin vangin tajuttomuuteen. Ämkoo urahti. Hänen oli hyväksyttävä Makutan toimintatapa, koska se ei sotinut mitään hänen tietämäänsä Klaanin sääntöä vastaan.
Kaksikko käveli puisesta ovesta ja veti sen perässään kiinni. Sitten he tarkastelivat käytävää hieman tarkemmin. Käytävä oli muutaman kymmenen metrin pituinen ja sen toisessa päässä oli samanlainen ovi. Käytävän kiviseinät olivat osittain levän peitossa, ja jostain tuli palaneen käryn lemahdus. Ämkoo nyrpisti nenäänsä. Makuta mulkaisi häntä.
”Ottaako haju päähän, vai?”
”Hiljaa siinä.”
”Ehkä olenkin, mutta sitä ennen sanon toki, mitä aion.”
”Taisit tehdä sen jo.
”Niin tein.”
”Yritätkö ärsyttää matkakumppaniasi ja johtajaasi?”
”Sinä et edes halua olla johtajani, tiedät sen itsekin.”
Ämkoo pysähtyi kesken askeleen. Makuta Nui jatkoi kävelyään. Ämkoo kokosi ajatuksensa ja kiiruhti hänen kannoilleen.
”Sinä pirulainen luet ajatukseni!”
”Sinä pirulainen osaat itse samanlaisia asioita.”
”En samalla tavalla kuin sinä.”
”Me olemme kaikki erilaisia.”
”Ehkä niin, mutta sinun on silti toteltava minua.
”No tottahan toki, Ylhäisyytenne.”
Ämkoo pudisti päätään toivottomasti. Sitten hän raotti käytävän toista ovea, jolle he olivat saapuneet. Varovasti hän kurkisti siitä sisään. Ei ketään. Hän viittasi Makuta Nuille kädellään ja astahti uuteen huoneeseen. Se oli myös pyöreä, mutta siellä ei ollut ainuttakaan selliä. Katossa oli puinen, pyöreä ristikko, jonka kaltereiden välistä olisi mahtunut Matoran, mutta ei kumpikaan heistä. Seinässä oli kaksi oviaukkoa, jotka kumpikin veivät omiin käytäviinsä. Avoimien käytävien päissä näkyi kaksi uutta puuovea. Heidän takanaan oleva ovi oli ainoa puinen siinä huoneessa.

”Minne nyt?” Manu kysyi.
”Te menette Tyrmään, arvon herrat”, sanoi ääni, jonka he olivat kuulleet aiemminkin. He käännähtivät katsomaan taakseen. Ovesta, josta he olivat juuri tulleet, oli tullut joku muukin heidän jälkeensä. Punaiseen ja violettiin panssariin verhoutunut ritarikunnan agentti tuijotti suoraan heihin. Manun mielestä hän näytti panssareineen kovin paljon lakastuneelta kukalta. Suurta kanohi Volitakia hänen kasvoillaan vääristi irvistys.
”Saastat”, hän sylkäisi. ”Mitä te kuvittelitte tekevänne tullessanne meidän täydellisen hyvin vartioidulle ja piilotetulle saarellemme?”
”Olipa hyvin piilotettu. Emme tainneet löytää sitä”, Manu letkautti.
”Mene pois, Marloden”, Ämkoo sanoi kylmästi. ”Et voi voittaa meitä kahta.”
”Ehkä en minä yksin, mutta me voimme.”
Siinä samassa käytävien päiden ovet räjähtivät auki ja suuri joukko ritarikuntalaisia marssi sisään.
”Ette saa hämähäkkiänne”, Marloden sanoi halveksien.
”Me tulimme noutamaan Visokin takaisin ja sen me myös teemme”, Ämkoo sanoi uhkaavasti. Marloden ei edes hätkähtänyt hänen vihaa uhkuvaa ääntään.
”Meillä on käyttöä teidän telepaatillenne, älkää huoliko. Emme me häntä tapa. Vielä.”
”Tiedän, millainen Makutain veljeskunta on”, Manu sanoi, ”mutta en tiennyt ritarikunnassa olevan näin paljon samaa sen kanssa.”
”Pidä sinä saastaiset veljeskuntasi!” Marlodenin haarniskan väriskaala muistutti ikävästi Makuta Nuita hänestä itsestään ja Makuta Abzumosta. Ja heidän yhteistyöstään.
”Minä en kuulu Makutain veljeskuntaan.”
”Ehkäpä me sitten luovutamme sinut heille, kunhan olemme teurastaneet ystäväsi”, Marolden käkätti. Makuta heristi sormeaan hänelle kuin pienelle lapselle, joka oli tehnyt tuhmasti.
”Te ette tapa yhtikäs ketään.” Ritarikuntalaiset latasivat kuitenkin aseensa. Kaikki tähtäsivät huoneen keskellä seisovaan kaksikkoon.
”Emmekö?” Marloden sanoi ivallisesti. ”Minusta tuntuu, että tapamme. Yhteiseksi hyväksi.”
Makuta osoitti häntä sormellaan ja kirkui:
”Sinä et tiedä yhteisestä hyvästä mitään! Sinun ei pitäisi edes kuulua koko ritarikuntaan, mokoma saastainen Helryxin rakki!”
”Manu, ehkei tuo ole viisasta”, Ämkoo kuiskasi.
”Vai viisasta? Vieläkö minä en osaa ottaa tilannetta vakavasti, Mäksä? Sanopa se!”
Marloden vilkaisi kaksikkoa ja hymyili pahansuovasti.
”Minun merkistäni”, hän sanoi joukoilleen. Makutan sormi osoitti yhä häntä, ja tämä käänsi katseensakin häneen.

”Marloden, minä olen kuitenkin Makuta, ja sehän tarkoittaa jotakin, eikö.” Makutan sormesta sinkoutui ohut, purppuranpunainen säde, joka osui suoraan Marlodenin otsaan aiheuttaen valtaisan kipunameren. Koko huone täyttyi punaisesta valosta ja aika tuntui hidastuvan. Jokainen, joka oli kääntänyt katseensa Marlodeniin ajoissa, näki, mitä tälle tapahtui. Ritarikuntalaisen pää halkesi. Halkeama haarautui monta monituista kertaa, ja pian koko pää oli halkeamien peitossa. Hetken hän näytti leijuvan ilmassa. Sitten pää räjähti pienen pieniksi palasiksi. Aivokudos räjähti pitkin seiniä, kallonpalat lensivät sotilaiden päälle. Koko huone värähti voimakkaan shokkiaallon iskeytyessä heidän lävitseen.

Ämkoo ei ikinä jäänyt toimettomaksi. Hän oli käyttänyt tämänkin tilanteen hyväkseen. Hän oli sinkauttanut puisen kalterikaton tiehensä ja hypännyt reiästä katolle. Telepaattisesti hän saattoi Manun tilanteen tasalle, ja pian tämä hyppäsi perässä.
”Ritarikuntalaiset toipuivat hemmetin nopeasti”, Manu sanoi. Kuin hänen sanojensa vahvistukseksi kattoreiästä ammuttiin kymmeniä laukauksia. Kaksikko lähti juoksemaan kattoa pitkin. Pian heidän perässään juoksevat sotilaat ampuivat heitä päinä ja he saivat väistellä luoteja ja lasersäteitä. He juoksivat, minkä kintuistaan pääsivät, mutta niin tekivät ritarikuntalaisetkin. Makuta Nui suoritti pienen muodonmuutoksen: hänen yläruumiinsa surkastui ja jalkansa vahvistuivat ja luultavasti saivat kestävyyttäkin lisää. Hullunkurisen näköiseksi muuttunut Makuta sieppasi Ämkoon kyytiinsä ja rynnisti nopeasti eteenpäin. Ritarikuntalaiset jäivät taakse, ja Manu hyppelehti katolta toiselle. Lisää ritarikuntalaisia löytyi rakennusten välistä. Jotkut alkoivat heitellä kranaatteja. Pommituksen keskellä yksi kranaateista osui heidän eteensä ja sinkosi heidät korkealle ilmaan.

Manu muuttui ilmalennon aikana siivelliseksi, mikä sai hänen koko muun ruumiinsa näyttämään surkastuneelta, sillä hänellä ei ollut ollut siipiä pitkään aikaan ja massasta oli puutetta. Ämkoo sai kiinni hänen jalastaan, ja kaksikko kiisi kohti suurta tornia, joka kohosi muita rakennuksia korkeammalle. He eivät ehtineet tornille asti, sillä heidät ammuttiin alas. Manun siivet reikiintyivät ikävästi, ja he menettivät korkeutta, kunnes törmäsivät torniin. Pudottuaan alas Manu sulautti siivet itseensä ja oli jälleen järjellisen näköinen. Yhtäkkiä he huomasivat olevansa ritarikuntalaisten piirittämiä. Esiin astui valkoinen hahmo, jolla oli yllään punaisia ja sinisiä panssareita – sekä karisman naamio.
”Tervehdys, Trinuma”, Ämkoo sanoi happamasti.
”Hei vain, Ämkoo, luopio”, Trinuma vastasi.
”Hei täältäkin”, Manu sanoi. Trinuma ei vaivautunut vastaamaan.
Puhuta sinä sitä, niin keksin jotain, Manu viestitti Ämkoolle.
”Mikä sinut tuo meidän kimppuumme?” Ämkoo tiuskaisi.
”Te tapoitte ystäväni.”
”Sekopää se oli”, Manu ei voinut olla sanomatta. Ämkoo potkasi häntä nilkkaan.
”Minun tehtäväkseni siis lankesi teidän pidättämisenne”, Trinuma jatkoi ponnettomasti.
”Ahaa”, Ämkoo sanoi aprikoiden. ”Etkö aiokaan tappaa meitä?”
”Minua on kielletty tappamasta teitä.”
”Oliko Marlodeniakin? Sillä siihen hän pyrki.”
”Minä en tiedä, mitä hän aikoi tehdä kanssanne. Tiedän vain, että otan teidät kiinni ja pidätän.”
”Ahaa?”
Siinä samassa sekä Ämkoo että Makuta Nui putosivat alempaan kerrokseen katon pettäessä heidän allaan. Manu oli salakavalasti leikannut heidän ympäriltään katon irti silmäsäteellään. Kaksikko oli taas juoksussa käytävää pitkin. Trinuma hypähti reiästä muutaman sotilaan kanssa ja lähti takaa-ajoon.

Edestäpäin avautui ovi ja sisään rynni ritarikuntalaisia Ämkoon ja Makuta Nuin tielle. Sehän ei heitä hidastanut, vaan Mäksä veti miekkansa ja Manu loi sellaisen kädestään. He raivasivat sotilaita edestään ja välttivät ammuksia. Jokun kranaattikäsi lipesi, ja suurin osa vartijoista kuoli räjähdyksessä. Manu ja Ämkoo olivat siinä vaiheessa jo toisella puolella ovea. He olivat jälleen tulleet käytävälle, joka haarautui viiteen eri suuntaan. Heidän tulokäytävänsä oli kuudes.
”Ja mihin nyt”, Ämkoo tokaisi enemmän itselleen kuin Manulle.
”Tämä koko paikka näyttää olevan pelkkää käytävää”, Makuta huokaisi. ”Kuten kaikki muutkin pahislinnoitukset.”
”Oletko varma, ettemme me ole niitä pahiksia tällä kertaa?” Ämkoo virnisti.
”Mitä, jos olemmekin? Ehkä pahistelu on kivaa.”
”Tai jos ei.”
”No, minä olin pahis muutaman tuhatta vuotta. Kukaan ei pitänyt minusta.”
”Ei millään pahalla, mutta kukaan ei edelleenkään pidä sinusta.”
”Siksikö, kun räjäytin Marlodenin pään?”
”Ei…”
Heidän takaansa kuului melua. Vartijat saapuisivat hetken kuluttua. Ämkoo paiskasi puisen oven kiinni ja Manu hitsasi sen kiinni kiveen. Tai ainakin yritti. Puu syttyi palamaan ja kivi vain mustui. Puuoven roihahtaessa voimakkaasti Manu joutui hyppäämään kauemmas. Sitten, yhtäkkiä, heidän mieliinsä saapui heikko viesti.
Ämkoo? Sinäkö?
Ei. Vain kurja Makuta, Manu vastasi.
Pää kiinni, Manu. Kyllä, Visokki. Minä täällä.
Ja Makuta Nuikin näemmä, Visokki viestitti.
Jee, minä.
Missä olet? Ämkoo kysyi.
Olen testihuoneessa numero 23. Pitäkää kiirettä, ne voivat vielä palata.
Mitähän mahtoivat olla ne?
”Ja missähän se huone numero 23 on…” Manu murahti. Ämkoo kohautti hartioitaan. Heidän takanaan liekehtivä ovi pirstoutui. He juoksivat sattumanvaraiseen käytävään. Toisessa päässä oli jo tutunnäköiseksi käynyt puinen ovi. He juoksivat läpi sen kummemmin varomatta – suoraan vihollisparven keskelle. Ritarikuntalaiset näyttivät häkeltyneiltä, mutta sitten useat tarttuivat aseisiinsa. Manu ehti nähdä huoneesta vain sen, että siellä oli puisia pöytiä ja pöydillä ruokaa.
Nälkä.
JUOKSEEEEEH! Ämkoo kiljui hänen päässään.

He palasivat takaisin, ja yllättyneet takaa-ajajat kärsivät tappion uudestaan. Trinuma ehti väistää Makuta Nuin piikittelevää kättä ja syöksähti pyöreän huoneen reunalle. Manu juoksi toiseen käytävään ja Ämkoo toiseen. Kummankin perään lähti lauma sotilaita, jotka ammuskelivat ja räjäyttelivät ympäriinsä. Manu juoksi seuraavan oven läpi jättäen Makutan muotoisen reiän puuhun. Seuraava huone oli tyhjä. Siellä oli vain ovi kolmeen muuhun huoneeseen ja oviaukot kahteen uuteen käytävään. Huoneiden yllä kylteissä luki ”19”, ”20” ja ”21”. Manu katseli kiinnostuneena kahta käytävää. Kumpaan hänen pitäisi jatkaa?

Sillä välin Ämkoo oli joutunut käytävään, joka kiersi mutkan kautta sinne, mistä oli alkanutkin. Sotilaat olivat melkein kiinni hänen takapuolessaan hänen yrittäessään uudestaan karkuun.
Tämä ei todellakaan kuulunut suunnitelmiini…

Makuta Nui oli valinnut oikein. Hän oli löytänyt toisesta käytävästä huoneen numero 23 ja piiloutunut siihen. Sotilaat olivat menneet tutkimaan muita huoneita. Manu katseli ympärilleen. Huone oli hyvin valaistu. Keskellä seisoi leikkauspöytä, johon Visokki oli sidottu avuttoman näköisesti. Tämä käänsi katseensa häneen, ja hän meni leikkaamaan siteen poikki.
Kiitos, Makuta Nui, Visokki huokaisi hänen mielessään. Missä Ämkoo on?
”Sano Manu vain”, Makuta tokaisi ja avasi huoneen oven. Sen edessä seisoi sotilas. Hän paiskasi oven nopeasti kiinni.
”Ehkä menemme ikkunasta”, hän sanoi, eikä voinut mitään itselleen, vaan hihitti vähäsen. Visokki kohotti kulmiaan. Sitten he tunkeutuivat pienen lasisen ikkunan läpi, mikä oli hankalahkoa Visokille. Ovi, joka oli kalahtanut lukkoon, oli pian tiessään sotilaiden raivatessa tietä. He ehtivät ampua Manua, joka meni ikkunasta Visokin jälkeen. Hän kiljaisi luodin osuessa hänen takamukseensa. Visokki oli jo liikkeellä. Hän oli matkalla pois rakennuksien luota.
Sain Visokin, tule pois sieltä, Manu viestitti Mäksälle.
Yritä itse minun tilanteessani!
Aha, eli tulen apuun?
Siinä samassa Ämkoo syöksyi ilmiliekeissä – kirjaimellisesti – ulos ikkunasta lähellä heidän sijaintiaan. Ikkunalasin pirstaleet liekehtivässä panssarissaan hän juoksi kohti Makuta Nuita ja Visokkia, jotka katsoivat hölmistyneinä tavallisesti niin rauhallista Ämkoota.
Toisaalta, kukapa ei riehuisi, kun housut ovat tulessa, Manu pohti. Ämkoo kieri hetken maassa sammuttaakseen liekit ja jäi siihen läähättämään. Manu potkaisi häntä. Mäksä nousi ylös ja pudisteli itseään.
”Hyi, mitä porukkaa”, hän sylkäisi.
”Sanopa muuta”, Manu myönsi.
Pidetään kiirettä, Visokki pyysi anelevasti. Niinpä kolmikko lähti vuorille päin, kohti klaanilaisten alusta, joka odotti piilotettuna. Viimeiseen asti sotilaat jahtasivat heitä, mutta he pääsivät pakoon lentoaluksella turvallisesti.

”Pirullisen ovela juoni Mata Nuin ritarikunnalta”, Mäksä huokasi, kun he olivat turvallisesti ilmassa.
Heitä ei pitäisi aliarvioida, Visokki sanoi.
”Mitä ne tekivät sinulle?” Manu kysyi.
Yrittivät selvittää, miksi pystyn, mihin pystyn, Visokki sanoi väristen. Manu ymmärsi. Joka Visorakilla ei ollut telepaattisia kykyjä.
”Pidä kiirettä, ruoja!” Manu äyskähti pilotti-Matoranille, joka oli odottanut aluksella. Tämä ei noteerannut Makutaa, sillä oli tottunut moiseen jo tulomatkalla.
Kolme Bio-Klaanin jäsentä palasivat takaisin saarelleen jälleen yhden onnistuneen retken jälkeen.

[spoil]He, sori Mäksä, että käytin hahmoasi vähän kuin luvatta, mutta takaumahan tämä.[/spoil]

BKS Hildemar

Bio-Klaani, vähän siellä ja täällä

Hai pohti, kuinka maksaa nazorakeille takaisin porkkanamaan ja maatilan menetys.
Hän kierteli ympäri klaania ja oleili vanhassa huoneessaan jonka oli taas ottanut tukikohdakseen.
Huone oli aikoinaan sisustettu juuri Hain toiveiden mukaan. Siniset seinät, valkoinen lattia. Kanohi
Rauta muistuttavat ikkunat toivat huoneeseen valoa ja pimeämmällä laavakattolamppu valaisi huoneen. Hai katsoi seinälle. Kuva jossa hän oli matoran, vieressään veden ja jään
Toa Kalem. Niin kauan.

Niin kauan…
Hai muisteli. Kaukainen saari tuntemattomalla merellä. Nimettömän matorantyypin kylä.
Kolmen Kylän Armeijan hyökkäys. Todella ruma skakdi taistelemassa Kalemia vastaan. Kuolemaa tekevä Kalem ojentamassa Toa-kiven. Hain kadonnut Toa-tiimi.
Niin kauan…

Huone oli ollut hieman pölyinen, mutta Hai siivosi sen pikaisesti.
Veden elementin hallinnassa on siivouspäivinä puolensa. Hän makoili sängyllään ja mietti. Inspiraatio ei iskenyt. Hai päätti lähteä satamaan

Hai kierteli satamassa. Lokkirahit liitelivät ja ääntelivät typerästi.Hai vihasi lokkeja.Muutamat laivat
olivat yhä liikkeessä, vaikka nazorakeilla oli sukellusveneitä. Hän huomasi pienen puisen varastolta näyttävän ladon jonka ovet olivat auki. Hai kurkisti sisään. Sisällä oli upea mustakeltainen laiva, jonka vieressä nyyhkytti matoran.
“Miksi itket?”-Hai kysyi
“Eräs laivasto tilasi, minulta laivan jonka tekoon kaikki rahani menivät. Mutta he eivät halunneetkaan ostaa sitä. Nyt olen rahaton.”
matoran vastasi

Hai tarkasteli alusta. Se oli kaikin puolin tyylikäs. Se oli rungoltaan kiiltävänmusta. Kansi ja hytti
olivat keltaiset. Etukannella oli ladattu cordak-tykki ja laiva takaosassa oli kiinteä zamor-laukaisin
ilmatorjunnaksi.

“Paljonko se maksaa?” Hai kysyi
Matoran kohotti päänsä käsistään
ja katsoi Haita hämmentyneenä.
“Paljonko se maksaa?” matoran toisti
“Haluatko ostaa sen?” hän jatkoi välittömästi
“Noh, ainakin mieti-“
“Hintaa on 2000 kolikkoa, mukana tulee uimaräpylät ja puutarhasakset.”
-Matoran vastasi salamannopeasti.

Hai pohti. Laiva olisi täydellinen torakanmetsästykseen. Hänellä oli 5000 kolikkoa.
“Selvä, tehdään kaupat. Mikä laivan nimi on?”
“Hildemar.”
“Hildemar… Olkoot BK/S Hildemar.
Tässä kolikot.” Hai vastasi.

Hai ei sinä hetkenä ymmärtänytkään, kuinka suuren päätöksen oli tehnyt.
Laiva voisi muuttaa hänen loppuelämänsä.
“Tiedätkö, mistä voi värvätä hyvää miehistöä?”
-Hai vielä kysyi.
“Tuolla lähellä on eräs kapakka.
Sieltä saa melko luotettavan miehistön.”
-Matoran vastasi.

Syrjäinen paikka satamassa

Vanhanmallinen puinen ovi sataman syrjäseudulla. Tuuli hiljaa.
Puinen kyltti “Liitävä lokki” roikkui oven vieressä. Ovi näytti siltä kuin se
johtaisi perunakellariin.
“Heh,” Hai ajatteli. “Useat asiakkaat
lienevät älyllisesti perunan tasoa. No, syteen tai saveen.”
Hai avasi oven. Hän asteli kuluneita puuportaita pitkin alas kapakkaan.
Hän katseli sivusilmällä muita kapakassa olevia. Useat olivat päästä jalkoihin
aseistautuneita. Riitaa ei kannattanut haastaa. Hai käveli kylmänviileästi
baaritiskille. Baaritiskin takana hääräsi musta nuhjuinen matoran.

“Mistä saisin miehistön?” Hai kysyi. Matoran ei ollut huomaavinaankaan.
“Mistä saisin miehistön?” Hai kysyi kovemmalla äänellä. Matoran ei ottanut huomatakseen.
Hai löi baaritiskiin pussillisen kolikoita ja huudahti:
“Mistä saan miehistön?!”
Matoran hätkähti. Osa väestä toljotti tiskille, loput olivat liian humalassa
ymmärtääkseen, missä tiski oli.
Hai katsoi olentoihin ja seurasi piinaava hiljaisuus. Lopulta eräs Le-matoran
viittilöi Hain istumaan pöytäänsä. Hai istui kyseiseen pöytään. Baarissa vallitsi vielä hetken hiljaisuus. Sitten puheensorina ja örvellys jatkuivat tavanomaisesti.
Le-matoranin lisäksi pöydässä
istui 4 muuta matorania.

Lopulta Le-matoran aloitti.
“Minä olen Olkar. Kuka sinä olet? Mihin tarvitset miehistöä? Kenen puolella olet? Miksi…”
Kysymysten tulvasta ei näyttänyt tulevan loppua. Hai keskeytti:
“Tarvitsen miehistöä höyrylaivaan.”
“Kai se käy. Oletko muuten kuullut…”
Olkar hölpötti, mutta lopetti kun huomasi myös pöydässä istuvan Ta-matoranin murhaavan katseen.
“Mutta mitä te muut sanotte?”
Olkar kysyi varovaisesti muilta
pöydässä istuvilta ja jatkoi:
“Kertokaa myös nimenne tälle Toalle. Oletko Toa?”
Olkarista näki että tuotti vaikeuksia
puhua niin vähän.
“Merellä on vaarallista. Laiva voi upota,”
Onu-matoran Lignok kommentoi laahaavalla äänellä.
“Päättäkää te,” Po-matoran Merkol sanoi laiskasti.
“Me näkisimme maisemia, voisimme purjehtia ja saisimme palkkaa,” selvästi Lignokia optimistisempi Ko-matoran Korek lopetti.
Ta-matoran Gefel näki jonkinlaista valveunta jossa kai pieksi jotakuta.
Unen päätti jämäkkä koukku joka kalahti Olkarin leukaan. Le-matoran vajosi pöydän alle.

Kun Olkar oli saatu virvoitettua ja miehistö palkattua, kirjava seurue lähti vajalle jossa
BK/S Hildemar oli. Kahdensadan metrin kävelymatka ilmeisesti
uuvutti täysin Merkolin, joka valahti torkuille läheiseen nurkkaan.
“Selvä. Kun paikalla ei ole ylimääräisiä korvia, voin kertoa, mihin teitä tarvitsen.
Tiedättehän, että merellä parveilee valtavasti Allianssin sukellusveneitä. Minä
kuulun Bio-Klaaniin. Haluan teidät metsästämään sukellusveneitä ja puolustamaan
Klaanin kauppareittejä.”
Gefelin kasvoille vääntyi leveä hymy. Nazorakien kanssa hän ei ollutkaan paininut.
Lignok valitti vaaroja. Korek oli hiljaa. Olkar roikkui laivan kajuutan katolla, ehkä
leikkien apinaa. Tai jotain.
Merkol heräsi ja hänelle selostettiin asia. Matoranit kokoontuivat rinkiin supattamaan.
Lopulta matoranit järjestäytyivät riviin ja Olkar astui askeleen eteenpäin.
“Olemme päättäneet hyväksyä asian, Kapteeni kukalie.”
“Hienoa. Ja nimeni on Hai.”
Hai vastasi, ja mietti.
Ennen olin Toa Hai. En ole oikeutettu siihen arvonimeen.

Seuraavan kahden päivän aikana BK/S Hildemar kunnostettiin merikelpoiseksi,
muonavarat täydennettiin ja laivaan lastattiin tarvikkeita. Lopulta koitti lähtö. Laiva laskettiin vesille ja sai neitsytmatkansa.
Koneet käynnistyivät. Siitä oli vuosia aikaa kun Hai oli viimeksi ohjannut
laivaa, mutta sen minkä oppii, sitä ei unohda. Paatti puksutti ulos satamasta. Vauhti nousi.

Hai tunsi taas laivan ohjaamisen upean tunteen. Meri-ilma tuoksui suolaiselta
ja laiva totteli jokaista ruorin kääntöä, kuin se olisi ollut osa kapteenistaan.
Hai teki kurveja, silmukan ja nautti vauhdista.
Lignok työnsi päänsä ämpäriin ja kuului lotinaa. Merkol nukkui miehistön tiloissa,
Gefel rentoutui kannella, Korek avusti Haita ohjauksessa ja Olkar seisoi laivan keulassa, nauttien.
Laivaa pyyhkäisi rento merituuli. Hai imaisi keuhkonsa täyteen ilmaa, henkäsi
sen pois ja sulki silmänsä unelmoiden.

Unelmoinnin keskeytti radion rätsähdys.
“Mayday, mayday! Nazorak-hyökkäys! Lastinamme on sinappia ja määränpäänä Bio-Klaanin saari! Tarvitsemme nopeasti apua, olemme muutaman kilometrin päässä Klaanin satamasta!”
Radio rätsähti toisen kerran ja pysyi
taas hiljaa.
“Miehistö valmiiksi!” Hai huudahti.
“Gefel ottaa cordakin, Olkar zamorin, Korek avustaa minua ja lopuille käsiaseet! Täysi vauhti!”
BK/S Hildemarin vauhti alkoi taas nousta ja miehistö hääräsi kannella valmistautuen.
Yhdestä laatikosta löytyi sopiva määrä kevyitä kiväärejä ja raskas sinko. Olkar
kantoi pienen laatikon zamoreita ja Gefel haki kelpo ryppään cordak-ammuksia.

Piakkoin laiva ilmaantui näkyviin. Hai ei jäänyt katsomaan laivaa, vaan ympärillä
parveilevia lentäviä nazorakeja. Kannella oli nazorakeja, muutama matoran, ja yksi turaga joka
pieksi nazorakeja sauvallaan.
“Emme voi ampua kannelle raskain asein. Yksi kivääri tarkka-ampuu kannen nazorakeja.
Loput tulittavat lentäviä. Cordak ei tee vielä mitään. Seuraavan laivan liikkeen jälkeen zamor
aloittaa tulituksen.” Hai tunsi pitkästä aikaa itsensä päättäväiseksi. Kolme lentävää nazorakia kääntyivät kohti laivaa. Hai kiepsautti ruoria jolloin laiva kääntyi sivuttain.
Zamor tulitti ensimmäisen sarjan.

[spoil]Huh huh. Viimeisimmän parin viikon tulos.[/spoil]

Makuta Nui

Nynrah, Takomon piha

Makuta Nui astui ulos Takomon ovesta ja tarkasteli ympäristöään hieman tarkemmin, kuin metallisen panssarioven takaa oli voinut nähdä. Rakennusten yläpuolelle kohoavat puut notkuivat, ja osa oli edelleen liekeissä. Usealta suunnalta virtasi savua taivaalle, joka näytti erittäin violetilta. Aurinko, joka sekin oli näkyvissä, ei juurikaan valaissut, mitä nyt loi violettia hehkuaan. Violetti ei miellyttänyt Makutaa. Se toi hänen mieleensä Abzumon. Kiviset ja metalliset rakennelmat seisoivat paikoillaan uhkaavina. Manu mietti, mitä tehdä seuraavaksi.
Hmm, jonkun on evakuoitava Matoranit.

Hän lähti kävelemään kohti parakkeja, joissa oletti Nynrah-haamujen asustelevan. Ketään ei näkynyt; Feterrat olivat luultavasti menneet muualle, mistä Manu oli todella tyytyväinen. Hiljaa hän hiippaili aukion poikki parakin ovelle. Sisältä ei kuulunut ääntäkään. Hän avasi hitaasti oven ja kurkisti sisään.

Sitten joku löi häntä paistinpannulla päähän. Hän suoristautui täyteen mittaansa ja katsoi, kuka uskalsi tehdä sellaista. Yhtäkkiä Matoran-joukko oli hänen kimpussaan. Hänet kaadettiin maahan ja häntä hakattiin mitä eriskummallisimmilla asevalinnoilla, kuten jakoavaimella, taikinakulholla, sienipuimurilla ja suolistoimurilla. Makuta Nui ei aikonut sietää sellaista. Hän vapautti kehostaan energia-aallon, joka paiskasi pikku miehet ympäri huonetta. Sitten hän nousi nopeasti ylös.
”Kukaan ei liiku!” hän karjaisi. Matoranit jähmettyivät paikoilleen. Manu oli tyytyväinen.
”Minä en suinkaan ole vihollisenne, vaan ystävistänne paras.” Matoranit vilkuilivat toisiaan ja sitten häntä epäluuloisena.
”No, ehken paras… ainakaan paras mahdollinen… mutta tuota…”
”Mitä tahdot, Makuta?” sanoi joku.
”Minä. Hmm. En ole varma. Mikähän oli syyni tulla…”
”Etkö tiedä?” Matoran kysyi hämmästyneenä.
”Minä unohdin”, Manu myönsi.
”…”
”Ai niin. Juu, minun piti evakuoida teidät.”
”Me emme kaipaa evakuointia”, tiuskaisi joku joukon keskeltä. Muut nyökyttelivät.
”Kaipaattepa”, sanoi uusi ääni, ovensuulla seisova Matoran. Hän oli Q.

”No olipa sinulla aika saapua”, Manu huikkasi. ”Miten Gurvanaattori ja Kielimies pärjäävät?”
”Ovat elossa”, Q totesi.
”Q, miksi vehkeilet tämän Makutan kanssa?” sanoi yksi haamuista, Komauta kantava Matoran.
”Siksi, koska hän auttaa meitä. Hän on Bio-Klaani jäsen.”
”Niin, ruojat. Olen Klaanista. Kuunnelkaa johtajaanne.”
”Mikä saa sinut uskomaan, että hän on johtajanne, Makuta?” sanoi joku uhkarohkea.
user posted image
Matoranit kavahtivat taaksepäin.
”Noin on parempi”, Manu sanoi myhäillen. ”Nyt. Mitä meidän pitäisi tehdä?”
”Meidän on jätettävä saari joksikin aikaa oman turvallisuutemme tähden”, sanoi Q.
”Ei!” huusi joku. ”Emme voi jättää saartamme!”
”Hiljaa, Elte. Meidän on ajateltava henkeämme”, Q tokaisi.
”Kuunnelkaa häntä, jos ette minua”, Manu sanoi.

Q istahti tynnyrille, jonka muut olivat raahanneet esiin. Manu katseli huonetta. Seinät olivat karun harmaat ja koko huone tyhjä lukuun ottamatta muutamaa tynnyriä ja laatikkoa.
”Oletteko täällä piilossa?” Manu kysyi. Q nyökkäsi.
”No, mitä nyt tehdään”, Makuta jatkoi.
”Eikö sinulla ollut suunnitelmaa?” Elte tivasi. Manu hymyili.
”No onhan minulla toki. Höm höm, tehän olette kuolemanvaarassa.”
”Niin?” Elte tiuskaisi.
”Tulkaapa kaikki tänne niin minä absorboin teidät. Teidän ei tarvitse kärsiä enää Avhrak Feterrojen käsissä, ja minäkin hyödyn.”
Hiljaisuus laskeutui.
”Ei ehkä ole ihan hyvä aika vitseille”, Q kuiskasi huolestuneena.
”Ei se mikään vitsi ollut vaan kehotus.”
”Nyt tehdään näin”, Q sanoi, ”että te kaikki lähdette ja vähän äkkiä livohkaan täältä. Makuta voi hälyttää apua jostakin tuolla seinässä olevalla puhelimella.”
”Ah, rakastan puhelimia”, Manu sanoi sarkastisesti. ”Niillä voi soittaa, kuten rakkailla uruillanikin.”
Q alkoi evakuoida Matoraneja. Makuta Nui katseli hetken toimitusta ja asteli sitten puhelimelle. Se oli vanhanaikainen ja varmaankin käytöstä poistettu. Makuta katsoi sitä inhoten ja otti luurin varovasti käteensä. Puhelin oli mitä ilmeisimmin joskus ollut tehtaan sisäisessä käytössä, joten sillä ei ehkä voisi soittaa ulkopuolelle. Mutta pian sillä voisi.
Makuta hymyili omalle pirullisuudelleen. Hän ei ollut mikään mekaanikko, mutta hän oli aikoinaan laittanut Metru Nuin Turaga Dumen ajanvarauspalvelun puhelinnumeron ohjautumaan Chiroxin yksityiseen puhelimeen. Chirox oli ollut raivoissaan monta vuotta siitä hyvästä, mutta Manulla oli ollut hauskaa.
”Hmm, katsotaanpa…” hän mutisi itsekseen. Q heitti häneen vilkaisun. Manu alkoi hihittää itsekseen. ”Tuosta tuo johto tuonne, jos muistini ei petä, ja eihän se koskaan… ja sitten tämä tuonne…”
”Tuollainen käytös on minusta erityisen infantiilia, Q”, eräs haamu ilmoitti. Q huokaisi.
”Menehän sinäkin, jo.”

Manu sai ainakin jotain toimimaan, sillä nyt luuri piippasi tyhjää.
”Ei teillä sattuisi antennia olemaan?” Manu huikkasi Q:lle, joka oli ainoana jäljellä rakennuksessa. Q ei vastannut vaan käveli ulos ovesta. Manu näytti hetken pettyneeltä, huokaisi ja heitti puhelimen lattialle. Sitten ovesta lensi sisään antenninpätkä. Manu katsoi ovensuussa seisovaa Matorania kiitollisena ja otti antennin. Hetken sählättyään hän päätti olevansa valmis ja painoi yhtä nappuloista. Sitten hän nosti luurin korvalleen ja nosti peukaloaan Q:lle.

Haloo?
”Tuota noin, tänne Nynrahille on hyökätty ja me tarvitsisimme vähän apua”, Manu sanoi puhelimeen.
Mitä? Nynrahilla?
”Kyllä, kyllä. Etkö sinä kuuntele, kuka lienetkin.”
Ihanko hyökkäys?
”Hyökkäyspä hyvinkin. Invaasio. Devastaatio. Korporaatio. Tai siis…”
Odottakaa. Lähetämme Rahkshi-partion.

Manu oli hiljaa. Q katsoi häntä kysyvästi. Puhelimeen vastannut sulki oman puhelimensa ja luuri piippasi tyhjää.
”Kenelle minä juuri soitin.”