Matoro käveli ripeästi Sadjen hytistä kapeita portaita pitkin aluksen kansitiloihin. Hai oli käskenyt tämän laiturille, ja Matorolle slevisi syy ennen kuin ehti kysyä. Bladis ja Same olivat tuoneet Nimdan.
“Tässä se on”, mustahopea skakdi sanoi yllättävän hiljaisella äänellä. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen sumuiselle laiturille. “Nimda.” Bladevezon nosti hopeanharmaan salkun kaksin käsin rintansa tasalle. Same tähyili ympärilleen taustalla skakdin olan takana. “Salkku on prototerästä. Voit räjäyttää lastin bastiumia sen ympärillä, ja siihen tulee vain naarmuja. Kepe teki sen”, Bladis selittää nopeasti mutta selkeästi. “Sen avaamiseen tarvitsee nämä kaksi avainta”, skakdi jatkoi ja kaivoi kaksi harmaata avainta jostakin. “Niitä pitää vääntää samaan aikaan. Sitten aukeaa näyttö, johon syötetään numerokoodi. Väärästä koodista laukun sivuilla olevat protonium-säiliöt tyhjentyvät avaajan päälle. Beeta on sisällä metallikapselissa. Koko homma Kepen keksintöä. Tässä on koodi ja avaimet”, Bladis selitti ja ojensi kaksi avainta ja paperilapun Matorolle. “Anna avaimet eri henkilöille säilytykseen” “Aye”, Matoro nyökkäsi. “Muuta?” hän vielä varmisti. “Tässä toinen samanlainen. Epsilonille paluumatkaa varten”, Same tuli ja ojensi toisen samanlaisen salkun, kaksi avainta ja uuden koodilapun.
“Kiitos”, Matoro sanoi. “Hienoa, että sirun turvassa oloon panostetaan.” “Älkää hukatko niitä”, Bladis vielä sanoi ja kääntyi pois modekumppaninsa kanssa. Matoro nappasi toisen salkun, mutta tajusi silloin toisen käden puutteesta johtuvat ongelmat. “Joi, viitsisitkö kantaa tuon ruumaan”, Matoro hihkaisi laivan kaiteeseen nojailevalle Killjoylle. Punainen soturi asteli nopeasti laiturille ja nappasi yllättävän kevyen salkun. “Mitä tässä on?” hän kysyi. “Ei mitään”, Matoro vastasi. “Se on Epsilonia varten.” Joy ja Matoro kävelivät peräkanaa alukseen. Jään Toa oli pujottanut avaimet ja koodilaput vyhyönsä miekan viereen. Kapeat metalliportaat johtivat hämärään ruumaan. “Minne laitan tämän?” Killjoy kysyi. “Heitä jonnekin. Ei sillä niin väliä”, Matoro mutisi itse marssiessaan kohti erillistä salahuonetta Nimdaa varten. Killjoy jätti tyhjän laukun epämääräisten laatikoiden ja tynnyrien päälle. Jotain särkyä tuntui hänen päässään. Joy toivoi, ettei tulisi kipeäksi tehtävän aikana.
Kun Killjoy oli kadonnut ylös, Matoro avasi Hain opettamalla tavalla puisen luukun ja pudottautui alas. Metallilla vuorattu pieni huone oli hämärä, ainut valo tuli Matoron teleskooppisilmistä ja sydänkivestä.
Matoro käänsi molempia avaimia kerran myötäpäivään ja sitten syötti kuusinumeroisen koodin. Salkun lukot aukesivat pihahtaen. Metallikapselin avaaminen yksikätisenä oli kieltämättä vaikeaa. Matoro ihaili muutaman sekunnin Nimdan sirun puhdasta valkoista hohdetta ennen kuin sulki laukun.
* * *
Höyrylaivan muhkea piippu päästi tummaa savua sumuiselle, harmaalle taivaalle. Klaanin satama-allas oli hiljainen ja sumun valkoisen vaipan peitossa. Satamarakennusten siluetit näkyivät taustalla keltamustan höyrylaivan navigoidessa ulos aallonmurtajan aukosta.
“Missä olit?” Matoro kysyy tuttavallisesti Sugalta. Mustahaarniskainen Jään Toa nojailee selkä laitaa vasten. “Palautin opuksia Arkistoihin”, hän sanoi. Matoro voi suorastaan aistia toisesta Jään Toasta huokuvan itsevarmuuden. Hän oli suorastaan kateellinen sille, kuinka itsevarmana ja rohkeana Summerganon oli matkalle lähtenyt. Hän itse ei tuntenut oloaan millään lailla varmaksi. Hän oli aina ollut varma siitä, että kykenisi selättämään kaiken, mitä vastaan tulee.
Matoro huokaisi.
“Mitä luulet, miten tässä käy?” hän sanoi hiljaa. “Epäiletkö jotakin?” Suga kysyi yllättyneenä. “En… en tiedä. En ole pystynyt luottamaan itseeni ja omiin voimiini… enää”, Matoro mutisi turhan hiljaa. Merituuli oli viileän virkistävä. Suga mietti, olisiko viisasta kysyä miksi. Se olisi samalla vastaus mitä Matoron kädelle oli tapahtunut. “Vielä Xian reissullahan sinä pursusit itseluottamusta! Mistä nyt tuulee?” Suga korotti ääntään rohkaisevasti. “Nimda. Nimda ja sen…” Matoro huokaisi. Hän ei halunnut ajatella Nukkeja. Hän ei halunnut, ei halunnut.
Oli hiljaisuus.
“Ymmärrän”, Suga sanoi, vaikkei voinut sanoa ymmärtävänsä.
Aamuinen aurinko oli matalalla. Se paistoi kirkkaana sinisellä merellä. Mainingit ulapalla olivat kasvaneet ja sumu kadonnut. Viileä merituuli puhalsi edestäpäin. Hildemar ajoi eteenpäin kohti etelää.
Ternok heräsi Ilmaraptorin hyttiin levitetyssä makuupussissaan. Uni oli virkistänyt, mutta masentava tunnelma ja karu totuus iskivät päälle kuin lauma Kikanaloja. He olivat yksi keskellä merta ja vailla paon mahdollisuutta. Onu-Matoran puhdisti Kaukaunsa linssin ja kiipesi tikkaita veneeksi muuttuneen ilma-aluksen katolle, missä hänen toverinsa Ontor istui tähystämässä, josko meren keskeltä löytysi maata tai jopa sivistystä. Matoranin avattua kattoluukun paksu hernerokkasumu iskytyi vasten hänen naamansa.
“Huomenta”, Ternok sanoi mannaryyniasennossa istuvalle ystävälleen, “Näkynyt mitään?”
“Tässä sumussa ei huomaisi edes majakkaa, vaikka kulkisi vierestä”, Ontor vastasi masentuneella äänellä.
“Karzahnimpi homma. Pääsemmeköhän koskaan kotiin tai mihinkään, mitä voi sanoa kodiksi”, Ternok manasi ja istahti Ontorin viereen.
“Olisi pitänyt taistella! Meistä ei ole mitään apua näin. Ne voittivat, Ternok. Me räjäytimme heidät ja hukutimme heidät, mutta ne voittivat. Kaiken vaivan jälkeen! Ja me piilouduimme.”
“Ainakin tottelimme Keetongun viimeistä käskyä.””
“Tuskin sillä enää mitään väliä on. Haen meille aamupalaa. Tai iltapalaa, miten vain”, Ontor sanoi, kipusi alas ohjaamoon, kaivoi Nynrahin teollisuushallista otetusta laatikosta hieman lisää haamujen kanttiinamössöä ja sytytti tulen aluksen höyrykoneiston tulipesään. Sille ei ollut nyt muuta käyttöä kuin ruoan ja Matoranien pitäminen lämpimänä, sillä Feterrat olivat tuhonneet aluksen vasemman moottorin eikä korjaustyöt onnistuneet merellä. Pian husibroilerin tuoksu täytti koko aluksen. Ontor täytti kaksi lautasta, otti leilin ja kipusi lautaset toisessa kädessään takaisin katolle.
Ternok otti lautasen vastaan ja alkoi mussuttaa mössöä. He istuivat siinä vierekkäin kymmenisen minuuttia maailman sumujen keskellä. Toivoa ei juuri ollut, mutta maisemassa oli jotain kiehtovaa. Täällä Nazorakein sodat tai Rautaiset kuolemat eivät järisyttäneet maailman järjestystä.
“Katsho”, Ternok sanoi yhtäkkiä iso kasa ruokaa suussaan ja osoitti viistosti vasempaan, “Eikhö tuoltha loistha khumma valoh?”
“Näen sen! Siellä on jotain. Kumma! Ehkä se on Lentävä Steltiläinen. Yksi Klaanin Turagoista höpisi siitä joskus.”
“No se nyt on ihan humpuukia”, Ternok vastasi, jätti ateriansa ja nousi, “Mutta se voi ihan hyvin olla laiva tai vene. KUULETTEKO SIELLÄ! OLEMME HAAKSIRIKOSSA! KAKSI TOAA JA MATORANEJA! AUTTAAKAA!”
“Eihän meillä mitään Toia ole.”
“Minä en halua joutua orjaksi”, Ternok kuiskasi, “Merillä liikkuu paljon merirosvoja nykyään. Ne eivät uskalla hyökätä Toain kimppuun. KUULETTEKO! APUA!”
“Hiljaa! Kuulin sieltä jotain. Ihan kuin skarrarrar, skakdien puhepartta! Ne on saletisti skakdeja!”
“Tiedä sitten, onko se hyvä vai huono juttu. Arpa on heitetty.”
Matoranit hiljenivät kuin jonkinlainen punainen salama singahti sumussa näkyvien valojen lulta ja katosi rätisten ilmaan. Se valaisi hetken sumun läpi ja paljasti luodon ja kivikehän, jossa oli kolme viittoilevaa, erikokoista hahmoa. Valo kuitenkin sammui ja sumu peitti hahmot.
“Hätäraketti. Hekin ovat merihädässä! No, ei auta kuin mennä tuonne. Virta kuljettaa meitä sopivasti. Vähän pelottavaa kyllä.”
Piakkoin vetiseen elementtiin muuttaneen Ilmaraptorin keula osui valokivikehän rantaan.
“…” Makuta Nui kommentoi.
“Mitä. Oikeasti”, G sanoi ja tuijotti Matoraneja epäuskoisena. Se ei kuitenkaan onnistunut pitkään, kun Keetongun sulki alaisensa isoon halaukseen.
Jonkun aikaa myöhemmin
Husibroilerikattilan porina oli iloisin ääni, mitä luodon Klaanilaiset olivat kuulleet pitkään aikaan. Gurttu ja Manfred santsivat kunnolla, sillä olihan tämä heille ensimmäinen lämmin ateria hetkeen. Tongu oli syötyään vetänyt Ilmaraptorin hajonneen moottorin rannalle ja korjaili sitä puuhakkaana. Höyrykoneiden kanssa pelailemin karkoitti keltaisen jätin murheet ja huolet. Kohta tämä beibi hurraisi kuin kissanpoikanen.
“Okei”, täysi Guardian aloitti puheensa tyhjennettyään kolmanne lautasellisensa, “Me kerroimme tarinastamme sen osan, mistä olemme perillä. Entä te? Miten kaksi Matorania löytyy ilma-aluksesta täynnä murkinaa ja vahingoittumattomina, kun kolme raavasta klaanilaista on saanut tuta liikaakin Zorak von Maxtrillianin vieraanvaraisuudesta?”
“Me vain toteltiin käskyjä, G-mies. Tongu käski meidän piiloutua, ja hyppäsimme hansikaslokeroon. Olimme siellä hipi hiljaa, kunnes SPLASH, tunsimme, kun alus tippui mereen. Vesi ei onneksi päässyt sisään (Kauan eläköön Nynrah-haamut ja heidän ammattitaitonsa!) ja kun oli ollut jonkin aikaa hiljaista, tulimme esiin. Ja te olitte kadonneet kuin tuhka tuuleen. Meinasimme lähteä partioimaan, mutta kun käynnistimme moottorit, niin WIIUH! Alus pyöri vinhasti ympyrää, koska toinen moottori oli rikki! Luulimme ensin, että se oli hajonnut alassyöksyssä, mutta siinä oli palojälkiä, joten hyökkääjät, Feterrat, kai tuhosivat sen. Emme voineet korjata sitä merellä. Onneksi pomo hoitaa homman!” Matoranit selittivät asiansa puhuen vuorotellen ja välillä toistensa päälle.
“Yksi asia kummastuttaa”, Manu sanoi miettien, “Miten te löysitte meidät näin helposti? Jumalattomasta sumusta aavalta mereltä? Mahdollisuudet ovat tosi pienet.”
“Kaipa joku halusi meidän pääsevän takaisin Klaaniin”, G sanoi ja pyöritteli Vartija-kivääriään, “Miksi ne muuten olisivat antaneet aseeni takaisin. Siinäkään kun ei tunnu näin yksinkertaisesti olevan järkeä.”
“Tässä maailmassa on vanhempia ja mahtavampia voimia kuin torakat tai skakdiaateliset”, Manu sanoi. Makuta oli huomattavasti paremmalla tuulella kun aikaisemmin. Hän katsoi taivaalle ja sitten omiin käsiinsä. “Esimerkiksi minä.”
Kapteeni Anonymmeli katseli hymyillen tuota saalista, minkä he olivat keränneet Bio-Klaanin kylistä. Hän huomasi Un-Takin kuuntelevan miehistön juttelua, miekka kädessään. Anonymmeli meni lähemmäs, ja otti silloin omat aseensa esiin, voimakkaan kiväärinsä, jonka päähän oli asennettu sähköistetty pistin, sekä omituisen kranaatin.
Hän huomasi Un-Takin kuuntelevan jotain keskustelua ja meni Le-Matoranin luo.
“Mitä täällä tapahtuu perämies?” Anonymmeli kysyi.
“Tuolla juonitellaan kapinaa my lady. Kuuntele itse, jos et usko”, Un-Tak vastasi. Anonymmeli alkoi kuuntelemaan.
“… joten voisimme ryhtyä kapinaan, eikös vain ylväs joukkoni?” eräs Jään Toa nimeltä Aerik sanoi. Muut miehistön jäsenet nyökkäsivät ja vetivät aseensa esiin, tehdäkseen kunniaa.
Anonymmeli ei ollut uskoa tätä näkyä. Aerik oli yksi kuudesta Matoranista, joille Anonymmeli oli luovuttanut Toa-voimansa. Anonymmeli oli uskonut, että mitään tälläistä ei tulisi koskaan tapahtumaan. Aerik… “Käy sanomassa muulle miehistölle, jotka eivät ole Aerikin kapinajoukon jäseniä”, Anonymmeli sanoi. “Aye, my lady“, Un-Tak sanoi ja lähti hiljaa hiipien etsimään miehistöä. Anonymmeli katsoi Aerikin joukkoa. Siinä oli noin neljännes kaikesta laivan miehistöstä.
“Kun saamme nuo aseet, ja sen Sähkövempaimen, niin olemme voittamattomat merirosvot näillä vesillä”, Aerik kannusti miehistöä. Anonymmelin mieleen tuli se Sähkölaite, minkä he olivat saaneet yhdestä Bio-Klaanin kylästä. Se teki ammuksista sähköisiä, jotka vapauttivat pieniä salamoita vastustajiin. Hän kuuli pian askelia takanaan. Anonymmeli veti miekkansa esiin ja valmistautui taisteluun, mutta huomasi siinä olevan vain Un-Takin, jolla oli muu miehistö. “Olemme valmiita, my lady“, Un-Tak sanoi.
Anonymmeli irrotti naamionsa. Hän tunsi olonsa huonoksi, mutta kesti, koska oli tuntenut sen jo monta kertaa elämänsä aikana. Muuan Toa, joka oli myös Anonymmelin ryhmän jäsen otti Turagalta Loihtimisen Kanohin vastaan ja alkoi asentamaan sen taistelukuntoon. Turaga katsoi vihollisiaan. Heitä oli vähemmän, mutta se ei välttämättä tarkoittanut, että he olisivat varmoja häviäjiä. Joukoissa oli Aerikin lisäksi monta hyvää taistelijaa. Heidän menetys olisi haitaksi Tärtäläisille. Hänellä oli hänen onnekseen salainen ase.
Aerik oli huomannut, että heitä seurattiin, joten hän valmistautui hyökkäykseen. Yht’äkkiä kranaatin tapainen osui joukkion keskelle ja räjähti. Noin puolet kapinallisista kivettyivät paikalleen. Aerik oli väistänyt. Hän oli tiennyt tästä liikkeestä ja tiesi myös sen heikkoudet, niinpä hän kaivoi pistoolin esille ja ampui Anonymmeliä päin.
Maan Turaga ei ehtinyt väistää. Luoti lensi hänen jalkaansa, jolloin hän tunsi viiltävää kipua. “Hyökätkää!” Huusi Turaga Un-Takin keräämälle joukkiolle ja alkoi horjua. Luodissa oli jotain ylimääräistä, mikä sai Anonymmelin vaipuvan koomaan. Hänen päänsä osui maahan kovaa.
Un-Tak juoksi kohti Aerikia. Hän hyppäsi Jään Toan yli ja heitti silloin tikarinsa. Aerik pystyi torjumaan iskun ja valmistautui miekkailuun.
Suurin osa Tärtäläisistä kävi miekkataisteluihin. Miekkojen kalina kuului ympäri laivaa, eikä luoteja lentänyt paljoa yhtään.
Pari merimiestä tuli katsomaan Anonymmeliä, joka ei pystynyt nousemaan. Hänet vietiin kapteenin hyttiin.
Kuolleita ruumiita laivalla ei juurikaan ollut. Vastakkain käyvät olivat aika tasaväkisiä, ja Aerikin joukoilla ei ollut kovin suurta alivoimaa. Jään Toa oli valinnut joukkonsa hyvin.
Un-Takin ja Aerikin taistelu oli tiukka. Jään Toa ei käyttänyt Elementaalivoimaansa ollenkaan, vaan halusi lyödä Le-Matoranin miekkailussa.
Un-Takilla oli ongelmia. Hän onnistui torjumaan Aerikin kaikki iskut, mutta ei pystynyt pidättelemaan kovin kauaa. Aerik vei häntä koko ajan edespäin. Un-Tak huomasi takanaan maston. Hän teki pienen sivalluksen Aerikille, jonka Jään Toa väisti. Hänen yrittäessä sanoa jotain, huomasi Toa, että Un-Tak oli kiivennyt jo mastoon. Aerik käytti Jää-voimiaan, tehdäkseen pienen jäämäen, joka nostaisi hänet Un-Takin luo.
Juuri kun Aerik saapui Un-Takin korkeudelle, Le-Matoran löi häneltä miekan ja potkaisi alas ja hyppäsi itsekin. Hän oli sitonut narun mastoon ja sen avulla tuli alas ja samalla potkaisi lentävän Jään Toan seinään.
Jään Toa oli nyt tajuton ja silloin Un-Tak huomasi taistelun käyneen heidän voitokseen. Hän käski miehien vievän kapinalliset laivan alhaalla oleviin häkkeihin. Aerik taas sai iskun eräästä laitteesta, joka nollasi hänen Elementtivoimansa.
Un-Tak huomasi Anonymmelin olevan poissa. Hän huomasi suunnitelmansa käyvän pian toteen ja ajatteli: Suunnitelmani sujuu paremmin, kuin kuvittelinkaan.
[spoil]Tämän viestin kirjoittivat yhteistyössä Blozi ja Tronie ponie. Kiitokset Martinille musiikista.[/spoil]
Tongu avasi hitaasti ainoan silmänsä. Hän ei nähnyt mitään, pimeys verhosi hänen näkönsä. Hän makasi jollain karhealla, ja hänen jalkojaan nuoli jokin märkä ilmeisesti meri, sillä aaltojen ääni kantautui hänen korviinsa. Karhea alusta saattoi olla hiekkaa. Silmä alkoi jo nähdä jotain. Valkoisia täpliä taivaalla. Tähdiksihän niitä kutsuttiin. Näkökentässä oli myös sirppimäinen kellertävä kappale, joka heijasti valoa jättiläisen silmään. Hetken maattuaan raukeana paikallaan Tongu huomasi näkökenttänsä rajalla punaista hehkua. Hän oli myös kuulevinaan hienoista rätinää meren kuohunnan keskellä, joten hän pinnisti voimansa ja nosti itsensä ylös kosteasta hiekasta.
Guardian istui parin metrin korkuisen kivimuodostelman vieressä. Kivimuodostuma oli kaareva, kuin leveä hautakivi, joka kaareutui heistä poispäin. Guardianin vieressä oli nuotio, jossa kasa kosteaa puutavaraa paloi kitsaasti. Guartsu yritti hieman tuulettaa pahanhajuista savua pois käsillään, mutta se puski hänen naamalleen.
Kivimuodostuma ei ollut täysin tasainen, vaan siihen oli kiinnittyneenä useita erivärisiä valokiviä, jotka hohtivat kauniisti yössä. Tongu katsoi kivisen luonnonihmeen yli ja näki merta. Hän päätti kävellä muodostuman taakse katsomaan, oliko saari tosiaan niin pieni kuin se hänestä näytti olevan. Guardian katseli Tongun menoa ja puraisi merilevää, jota oli pieni kasa hänen vieressään. Sitten hän irvisti ja sylkäisi tuleen.
Tongu katsoi kivimuodostuman taakse. Sen takapuolella oli niin ikään valokiviä, mutta rantaviiva oli aivan kiinni siinä. Saari oli ehkä kymmenen neliömetrin kokoinen. Masentava ajatus. Tongu käveli takaisin nuotion luokse. Sitten hän huomasi seisovansa jonkin mustan vetelän aineen päällä. Onko tuo Tongu kysyi hämmentyneenä, raakaölyä? Se on Manu, Guartsu vastasi värittömällä äänellä. Plurpl, Manu sanoi. Aaaahaaa, Tongu sanoi ristiriitaisin tuntein ja perääntyi pois mustan aineen päältä. Guartsu hymyili itsekseen ja heitti yhden puista tuleen. Se sihisi ikävästi ja räsäytti Guartsua päin kipinän.
Missä me olemme? Tongu kysyi. Guardian kohautti olkiaan. Hän istui hiekassa, nojasi laiskasti kallionmuodostelmaan toinen jalka ojennettuna suoraksi ja toinen koukussa kalliota vasten ja mussutti merilevää, joka ilmiselvästi ei miellyttänyt maullaan skakdia. Tongu istahti nuotion toiselle puolelle ja huokaisi. Makuta Nui yritti kasata itsensä.
Onnistuttuaan saamaan kiinteän olomuotonsa Manu jäi makaamaan maahan. Essentia. Eksistenssi, hän tuhahti. Hän katseli jälleen tähtiä, jotka olivat kiehtoneet häntä vuosisatojen ajan. Astronomia oli kiehtonut häntä vuosisatojen ajan. Ja astrologia on humpuukia, Manu sanoi virnistäen. Tongu käänsi katseensa häneen ja hymyili hennosti. Keltainen kyklooppi yritti selvittää ajatuksiaan. He olivat keskellä ei mitään keskellä merta pienellä hiekkaisella luodolla, jossa oli vain kaunis kivimuodostelma. Syötävänä vain merilevää, jota sai pyydystämällä matalastakin vedestä. Guardianin jäljellä olevat varusteet vartijakivääri ja kaksi revolveria makasivat vähän matkan päässä nuotiosta. Muut tavarat olivat menneet. Juomaleilit, Warrekin tietojen perusteella tehdyt muistiinpanot Vaikka eihän Guardian enää niitä tarvinnut, hän tunsi jo Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen tarpeeksi hyvin.
Kuin olisi lukenut skakdin ajatukset, Manu sanoi yhtäkkiä: Perämies on sairas. Hyvin sairas. Tongu näytti huvittuneelta, mutta Guardiania ei naurattanut. Hän ei myöskään sanonut mitään. Minä vannon, että kostan hänelle. Kostan hänelle vielä vaikka se olisi viimeinen tekoni. Tai en nyt sentään, häpeä on aina vähemmän tuskallista kuin kuolema. Lieneekö noin? Tongu sanoi mietteliäästi. En tiedä, Manu myönsi, enkä kyllä aio kokeilla. Guardian heitti jälleen uuden puupalikan tuleen. Tongu käänsi katseensa takaisin nuotioon Manun maatessa edelleen selällään hiekassa katsellen tähtiä. Ensin minä suolistan sen. Sitten leikkaan sen kaikki raajat irti tai hetkinen, se taitaisi kuolla jo suolistuksessa. Sen pitää kärsiä. Paljon. Hmm. Manun suunnitellessa raakuuksiaan Tongu pohti edelleen heidän tilannettaan. Kuka heidät voisi ikinä löytää täältä?
Manu oli lopettanut puhumisen, kun nuotio sammui. Guardian oli kääntynyt kivimuodostelmaa vasten makuuasentoon niin, että hän oli selkä nuotioon päin. Tongukin yritti asettua nukkumaan, muttei voinut, sillä valokivet häikäisivät häntä. Manu nousi seisomaan huterin jaloin ja asteli varovasti epätasaisella maaperällä nuotion jäännösten luokse. Sitten hän istahti selkä merelle päin ja katseli kaksikkoa, joka yritti nukkua kivimuodostelman helmoissa. Miten te sytytitte tuon nuotion? Tongu kysyi lopulta, kun hänelle oli käynyt selväksi, ettei sinä yönä tulisi uni. G:llä on erämiehen taidot, Manu tokaisi. Hän kumartui Guardianin ylle ja huomasi tämän nukkuvan kevyesti. Varmistuttuaan asiasta Manu virkkoi: Vaikka minä taisin avittaa häntä pienellä kipinällä Tongu soi Manulle hymyntapaisen ja nousi sitten takaisin istuma-asentoon.
Se Arsteinin piru pitäisi pistää tosiaan kappaleiksi, hän murahti kaunaisesti. Sinustakinko? Sitten meitä on neljä. Neljä? Minusta tuntuu, että hän ei voi muuta kuin vihata itseään. Mitä hän teki sinulle? Hän on sairas, sen sanon. Minulta kesti tunteja liottaa itsestäni kaikki valokiven muruset tuonne veteen. Ahaa, Tongu huokaisi ja veti polvensa rintaansa vasten. Sitten hän kysyi: Mitä sinä näit kredipselleenin jälkeen?
Manu oli hiljaa pitkän tovin. Tongu ajatteli, ettei hän aikoisi vastata, mutta sitten Makuta sanoi hienoisella äänellä: Minä taidan hieman pelätä itseni menettämistä. Pelkäätkö kuolemaa? En, en minä sitä. Mitä siis? Manu huokaisi. Hän nousi seisomaan ja venytteli niin, että hänen selkärankansa naksui. Sitten hän käveli muutaman askeleen ympyrää vettä kohti ja palasi takaisin. Seuraavaksi hän rojahti makaamaan hiekkaan. Minä en halua olla, kuten muut. Se on typerää. Että kaikki ovat samanlaisia. On typerää, miten monet tahtovat olla jonkin tietyn mallin mukaisia samanlaisia keskenään. Suurin osa meistä pyrkii tietynlaiseen suosiossa olevaan rooliin. Kaikki haluavat olla muodin mukaisia. Minä en halua. Ehkä minä olen jonkinlainen antisankari. Mutta en minä halua mikään makutakaan olla. En minä voi mitään sille, mikä olen, mutta en halua olla osa massaa, johon kaikki kuuluvat. Pimeys. Tongu katsoi Makutaa pitkään. Tämä vain makasi silmät ummessa hiekassa kädet ja jalat levitettyinä kuin meritähti. Sitten hän avasi silmänsä ja tuijotti jälleen tähtitaivasta. Minä olen, mitä olen. En voi sille mitään. Mutta yritän olla sitä omalla tavallani. Ja aina silloin tällöin minusta tuntuu itse asiassa aika usein, että minä en ehkä ole ihan kunnossa. Olenko minä hullu? Ehkäpä jotenkin sekaisin? Tongu katsoi makutaa ja koetti miettiä, oliko tämä tosissaan puheissaan. Olen vuosien varrella tullut johtopäätökseen, että minä olen äärimmäisen sekaisin. Eikä se aina ole niin mukavaa. Mutta en anna sen haitata. Minua ohjaavat päämäärät ovat tarpeeksi selkeitä, jotta voisin elää niiden mukaisesti. Ja minusta tuntuu nyt loppujen lopuksi että on ihan siistiä olla hyvis. Hänen kasvoilleen levisi haalea hymy, näin Tongu uskoi, mutta se katosi heti, jos sitä oli ikinä ollutkaan. Tähdet ovat kauniita, hän jatkoi. Niin, Tongu mutisi. Ne ovat jotain paljon suurempaa kuin voisimme kuvitellakaan Ajatella, että jotkut uskovat niiden olevan reikiä jossain suuressa katossa. Kuinka typerää. Jokaisella uskomuksensa. Niin. Minä uskon tähtiin. Minä tiedän, että ne ovat suuria. Suurempia kuin voimme edes kuvitella. Ne tuottavat energiaa. Kuten auringot. Ne pyörittävät ydinfuusioreaktiota.
Tongu uskoi seuraavaksi tulevan selostusta ydinfuusioreaktion toiminnasta, mutta Manu ei ikinä jatkanut puhettaan. Hän vain makasi paikallaan, kunnes aurinko nousi. Siitä Keetongu ei kuitenkaan saanut tietää mitään; hän oli nukahtanut.
Kun Tongu nukkui sikeästi, Manu katsoi nousevaa aurinkoa ja sanoi hiljaa: Pimeä ja valo kohtaavat ja Punainen Mies nousee meren takaa. Sitten hän hymyili sanoilleen ja sulki silmänsä.
Suga teki tästä puolet. Minä menetin järkeni tämän kasaamisessa. Varatkaa aikaa ja kuppi kahvia.
RAPORTTI # 605
POHJOISASEMA “SUPEREGO”
Kohteen “NIMDA” tutkimuksissa huomattavia harppauksia.
Löydetty tapa valjastaa sen voimat ilman fyysistä kontaktia.
Voima isompi kuin odotettiin.
Koehenkilöiden reaktioita tutkittu. Useimmissa aiheuttanut joko irrationaalisia häiriöitä mielenterveydessä tai suorastaan uskonnolliselle tasolle nousevaa pelkoa.
Koehenkilöt tottelevat joka sanaa.
Vain yksi vastustaa. Pakoyritykset kaksinkertaistuneet.
Ylijohtaja Seleciuksella vaihtoehtoinen ratkaisu.
Huomenna suuri päivä.
Kihelmöi.
Tohtori Delek
Selecius-säätiö
PVM 5-6-0006
KLO 0931
Klaani Arkistojen portit
Summerganon lähestyi Arkistoja jokunen kirja kainalossaan. Ne on parasta palauttaa ennen matkalle lähtöä, tai arkistolaiset eivät ole mielissään, ajatteli Summerganon kävellessään kohti edessä avautuvaa Arkistojen sisäänkäyntiä. Nimda-tehtävän ryhmä lähtisi pian matkaan ja odotuksen tunne raukeaisi, mutta hetket ennen lähtöä olivat aina kihelmöiviä, täynnä hiljaista odotusta, joka tuntui vaimentavan jopa ympäröivän luonnon. Summerganon huokaisi ajatellessaan tulevaa matkaa. Hän oli totta vie innoisaan tehtävästä, mutta suhtautui siihen suurella vakavuudella ja jännityksellä; sotatila loi oman varjonsa normaalisti varsin iloisen Summerganonin elämään. Hän oli koko eilisen päivän kasaillut ja huoltanut varusteitaan; oli tavallaan karmiva ajatus, että esine, johon hän oli suuresti kiintynyt -hänen miekkansa- tulisi riistämään hengen vielä monelta olennolta.
Summerganon ei kuitenkaan pystynyt kokonaan peittämään tulevan matkan synnyttämää riemua. Summerganon tunsi olevansa Klaanille paljon velkaa ja otti kunnia-asiakseen auttaa sitä aina kun mahdollista. Ja tulevan tehtävän kaltaiset operaatiot olivat erityisesti Summerganonin mieleen, ainakin siltä hänestä tuntui. Menneisyytensä haudanneelle soturille Klaani oli antanut paitsi kodin ja tavallaan työnkin, myös suonut mahdollisuuden tutustua mitä hienompiin henkilöihin, vaikka hän yhä suuresti arvosti palkkasoturiystäviään tuolla jossain.
Arkistoihin saavuttuaan Summerganon palautti kirjat ja pysähtyi hetkeksi katselemaan ympärilleen. Hän piti Arkistojen ilmapiiristä ja paikka tuntui rauhoittavalta. Hän näki Gahlok Van kävelevän ohi. Summerganon ei ollut koskaan ollut kovin läheisissä tekemisissä tämän tunnetun arkistolaisen kanssa, mutta hän kuitenkin tervehti tätä. Gahlok Va vastasi terhehdykseen kättään heilauttaen ja katosi hetkeksi pois näkyvistä. Hän oli arvatenkin mennyt penkomaan arkistoja, kirjaimellisesti. Pian hän saapui taas näkyviin, käsissään vino pino asiakirjoja. Uhkaavasti huojuva pino havahdutti ajatuksiinsa vaipuneen Summerganonin. “Öh, voinko auttaa?”
“Ah, se sopii. Kiitos paljon.” Kuului Gahlok Van helpottuneelta kuulostava ääni asiakirjapinon takaa. Hän laski huojuvan pinon läheiselle pöydälle -paljon pidemmälle se tuskin olisi kaatumatta kestänytkään- ja kaksistaan Summerganonin kanssa he jakoivat pinon. “Nämä täytyy viedä Vaehranin toimistoon. Seuraapa sitten minua”, Gahlok Va sanoi ja lähti matkaan, Summerganon perässään.
* *
Valtavat kirjahyllyt peittivät Arkistojen ylimpään kerrokseen piilotetun toimiston seinät, eikä tilaa jäänyt edes pienille tauluille tai peileille. Monivärisiä niteitä lojui hyllyissä sadoittain, ehkä tuhansittain. Ilmassa leijaili vahva pölyn ja vanhan paperin haju, vaikka toimiston ikkuna oli auki ja syystuuli puhalsi sisään. Arkistojen johtajahahmo, suurta Hunaa kantava tulen Toa Vaehran istui ryhdikkäästi mahonkisen pöytänsä takana keikkuvalla työtuolilla. Tulen Toan monen yön läpi valvoneet oranssit silmät liikehtivät vikkelästi, kun hän luki tärkeiltä vaikuttavia asiapapereita ja selaili valtavan kirjapinon läpi. Pöydän pintaa ei näkynyt arkistonhoitajan työurakan alta. Vasemmalla kädellään Vaehran selasi vauhdikkaasti monenlaisten kirjojen läpi, kun taas oikealla hän täytti keskittyneesti pientä muistilehtiötä magmasorsansulkaisella mustekynällä. Työhönsä askeettisesti paneutunut arkistonhoitaja ei edes huomannut, että kokonaisen kirjaston verran opuksia kantavat Summerganon ja Gahlok Va hiippailivat toimiston ovesta sisään.
“Huomenta sinullekin”, kuului Summerganonin ääni paksun kirjapinon takaa. Suga asetti monivärisen pinon varovaisesti Vaehranin pöydälle Gahlok Van esimerkkiä noudattaen. Tuplasalama-Vaehran hätkähti ja melkein sotki allekirjoituksensa mustekynällään. Arkistonhoitajan väsynyt oranssihehkuinen katse siirtyi monen tunnin, ehkä jopa monen päivän jälkeen ensimmäistä kertaa pois työpöydältä. Valvominen ja raskas työ hehkuivat Vaehranin silmistä, kun hän räpytteli niitä hetken hämääntyneenä. “… tervehdys, Summerganon”, tulen Toa sanoi väsyneenä. “Mikä sinut tänne tuo?” “Palautin lainaamani kirjat ennen kuin… lähden joksikin aikaa”, Summerganon vastasi salamyhkäisesti ja suuntasi katseensa Vaehranin edessä lojuviin papereihin ja hajanaisiin kirjoihin. “Kiirettä pitää, vai?” Summerganon kysyi kohteliaasti.
“Kuten aina,” väsynyt VT huokaisi hymyillen.”Kävin juuri läpi viisituhatta sivua tutkimusraportteja etsien edes pientä viittausta johonkin, joka edes teoriassa voisi olla Nimda. Mutta joo, kiitos teille.” Nimdan mainitseminen muistutti Summerganonia pian koittavasta matkaanlähdöstä. Miten kaikki tuntuikaan nykyään pyörivän tuon muinaisesineen ympärillä. “Toivotan kuitenkin onnea tutkimukseen”, Summerganon sanoi. Vaehran nyökkäsi vastaukseksi selaillessaan hyvin summittaisesti Summerganonin ja Gahlok Van tuomien kirjojen läpi. Suga silmäili samoja kirjoja ja irtonaisia lehtisiä, joita työhuone tuntui olevan pullollaan. Varomaton kulkija voisi kompastua johonkin lattiallekin pursuavista kirjakasoista. “Toivottavasti uurastuksenne palkitaan pian”, Suga lisäsi hymyillen.
Sininen puolibohrok Gahlok Va puolestaan kiipesi hyvin hitaasti valtavilla puutikkailla kohti Vaehranin toimiston ylintä kirjahyllyä. Puiset tikkaat oli tarkoitettu yleensä Toan kokoisille olennoille, mutta se ei Gahlok Vata tuntunut pahemmin hidastavan. Sininen kääpiö heilautteli itseään kohti katonrajaa puhtaasta tottumuksesta. Myös sininen kiipeilykoukku auttoi. “Ei sitä palkita”, GV vastasi Sugalle yläilmoista myrtyneenä. “Vähän parempi asenne, ystäväiseni”, Vaehran lausui katse kirjoissa. Gahlok Va murahti hiljaa vastaukseksi. Summerganon hymähti itsekseen ja seurasi hetken sivusta arkistolaisten touhuja. Gahlok Va vaikutti kaivavan tikkaiden päässä jotakin pitkään ja hartaasti kirjahyllystä. “Mitä oikein etsit, jos sopii kysyä?” kuului Summerganonin lievää uteliaisuutta tihkuva ääni.
“Taianomaisia kristallikalloja”, GV mumisi sarkastisesti kirjojen ja pölyn keskeltä. Puolibohrokin äänen sarkastinen pirteys nousi selostuksen loppua myöten koomisiin sfääreihin. “Jokapäiväistä täällä Arkistojen jännittävyydessä!” Summerganon kuunteli hetkisen hämmentyneenä, mutta naurahti lopulta. “Niinpä tietysti”, hän sanoi huvittuneena tarkkaillen samalla uhkaavasti alaspäin laskeutuvaa pölypilveä. Gahlok Va kääntyi Summerganonia kohti kädessään pieni kirja. Hän köhi keuhkoistaan kiloittain pölyä ilmoille. “Nyt minä myönnän sen”, pieni puolibohrok sanoi. “Joskus minä kadehdin teitä Toia.” Suga vastasi tähän vain kysyvällä katseella. “Te luotte historiaa!” GV huudahti mahtipontisesti, miekkaillen pienellä pokkarilla näkymätöntä vihollista vastaan. “Minä yskin historiaa ulos keuhkoistani.”
“Jaa-a…” Summerganon sanoi velmusti nyökkäillen. “No, meistäkin -tai ainakin minusta- olisi joskus mukava tutkia tällaista tiedon aarreaittaa sen sijaan että halkaisen vihollisten kalloja. Ei sen puoleen, pidän työstäni”, Toa totesi ja vaipui lausahduksensa loppupuolella lyhyeksi hetkeksi muistoihin. “Niin paljon kuin tutkimustyötä arvostankin, on seikkailuntäyteisessä elämässä puolensa”, hän lisäsi enemmän itselleen kuin GV:lle ja Vaehranille. Gahlok Va huokaisi. “Kun torakat iskevät, meidät täällä arkistoissa piilotetaan maan alle.” Puolibohrok viuhtoi jälleen ilmaa kirjalla osittain puhdistaakseen ilman pölystä ja osittain päästääkseen irti höyryjä. Jos arkistonhoitajan edessä olisi ollut vihollinen, se olisi ollut täysin mennyttä. Sen säälittävä elämä olisi musertunut täysin arkistonhoitaja Gahlok Van armottomassa hyökkäyksessä. Se olisi ottanut rankasti turpaan. Ainakin jos kohde olisi ollut jonkinlainen kärpänen. “Minä haluan sinun elämäsi, Suga. En halua tutkia näitä homeisia opuksia!” Gahlok Van äänen innokkuus kiihtyi vauhdilla. “Minä haluan seikkailuja ja vaaroja! Jännitystä. Yllättäviä tilanteita!” Aivan liian hyvin sanomaansa sopivasti Gahlok Va sai kokea jännitystä, kun aggressiivisen viuhtomisen horjauttamat huterat puutikkaat heilahtivat kohtalokkaasti taaksepäin. Puolibohrok ei ehtinyt edes huomata, kuinka painovoima muutti vähitellen suuntaa.
“Mitä sinä…” Vaehran aloitti ja kääntyi tuolillaan. Kuului melkoinen rysäys ja valtava määrä pölyä pöllähti ilmaan ydintuhoa muistuttavassa sienipilvessä. Samalla hetkellä Summeganon huudahti “VARO!” aivan liian myöhään. Gahlok Va retkotti kirjapinon päällä lattialla suihkien jokaisella yskäisyllään pölyä kattoon asti. “Onneksi nuo ovat pehmeäkantisia”, totesi Vaehran puoliksi järkyttyneenä, puoliksi huvittuneena. “Koit juuri enemmän vaaroja ja jännityistä kuin minä kuluneen viikon aikana”, Summerganon totesi ja sai peitettyä naurunsa vain vaivoin.
Gahlok Va oli pitkään hiljaa ja räpytteli hyönteismäisiä silmiään tuijotellen kattokruunua. “Ehkä minä vain palaan sen käännöstyön pariin”, GV pihisi kirjapinon päältä. “Se voi olla ihan hyvä idea”, VT sanoi virnistäen. Tulen Toa nousi tuoliltaan ja ryhtyi poimimaan lattialle pudonneita kirjoja käsiinsä. “Suga, auttaisitko?” “Mielelläni”, kuului vastaus ja yhdessä kaksi Toaa alkoivat kasaamaan pudonneita kirjoja jonkinlaiseen järjestykseen. “Näitähän on montaa sorttia…” Summerganon mutisi tutkaillessaan lukuisten kirjojen kansia ja irronneita lehtisiä. Gahlok Va pyyhkäisi pölyjä päältään ja nousi pystyyn. Hän vaappui lopulta kauemmas kirjakasasta vilkuillen sitä kuin pahinta vihollistaan.
Summerganon räpytteli silmiään hämmentyneenä. “Sinä varmaan tiedät, mihin tämä tiiliskivi kuuluu?” Toa kysyi osoittaen puolibohrokille valtavaa mustaa opusta, jonka kansi oli täynnä monenkielistä tekstiä. Kaikkia kieliä ei edes maailmaa nähnyt Summerganon tunnistanut. “Ah”, Gahlok Va äännähti. “Se on vain… käännöstyötä varten.” “Tuossa opuksessa on kaikki tämän maailman tunnetut kielet”, VT sanoi asetellen kirjoja takaisin hyllyihin ja pyyhkien pölyä. “Eräänlainen ‘manuaalinen Rau’, jos näin voi sanoa”. Tulen toa hymähti. “Lisäksi se painaa enemmän kuin minä”, GV täydensi tympeästi. Hän potkaisi valtavaa opusta, mutta jätti potkuvoiman kevyeksi. Joku oli joskus murtanut jalkansa. “Autatko tuomaan sen pöydälle?” GV kysyi Sugalta. Summerganon nyökkäsi ja tarttui itsevarmasti opukseen. Jopa voimakas Toa joutui kuitenkin vapisemaan kielenopiskelun massiivisen painon alla. “Tämä on tosiaan painava”, jään toa totesi. “Se, joka väittää että ette tee ruumillista työtä on kyllä väärässä! Tikapuita, tällaisia tiiliskiviä… jösses” Summerganon mutisi. Hetkellisen ponnistelun jälkeen kirja tömähti pöydälle päästäen äänen, joka muistutti pienikokoisen kranaatin räjähdystä. “Kiitos tuosta”, Gahlok Va lausui vilpittömän kohteliaasti ja kapusi Vaehranin pöydän päälle. “…vaikka tästä alasimesta ei ollut viimeksikään mitään hyötyä.” GV nousi työpöydän päälle seisomaan ja potkaisi joitakin Vaehranin papereista alas lattialle. Hän tarttui valtavan kirjan mustan kanteen koukkumaisella kädellään ja poimi pöydältä toisella kädellään kansiollisen papereita. Summerganon ehti nähdä kansion kannessa punaisen merkin, joka muistutti matoran-kielen S-kirjainta. Mutta vain vähän.
Summerganon silmäili GV:n puuhia uteliaana. Hän ei voinut hillitä kieltään. “Minkä käännöksen parissa työskentelet?” Gahlok Va avasi kansion ja näytti Summerganonille suuren paperikasan ensimmäistä sivua. “Todella hyvä kysymys”, GV sanoi vilkuillen punaisella kynällä siististi kirjoitettua, mutta täysin käsittämättömistä kirjaimista koostuvaa tekstiä. Muodoltaan kirjaimet näyttivät hieman matoran-kirjaimilta, mutta olivat paljon kulmikkaampia. “Tämä voi olla ihan mitä kieltä tahansa. Juuri nyt toivon, että löytäisin edes jonkinlaisen sukulaiskielen…”
Kirjahyllyllä työskentelevä Vaehran kääntyi hieman. “Me tiedämme kyllä enemmänkin”, hän sanoi vaatimattomasti vilkuillen taaksensa, “mutta se on tavallaan… luottamuksellista tietoa.” “Ah, ymmärrän. Siinä tapauksessa…” Summerganonin lausahdus jäi kuitenkin kesken, sillä vaivaannus väistyi uteliaisuuden tieltä. Toa jatkoi GV:n työskentelyn tarkkailua ja kysyi aivan kuin ohimennen: “Jos kuitenkin saan udella, niin mitä asia koskee?” Vaehran vilkaisi jälleen ovea. Sitten hän vilkaisi ikkunaa. Sitten GV ja Vaehran katsoivat toisiaan hetken silmiin. Gahlok Va viittoi pian pienellä kädellään Vaehrania luokseen. Kun tulen Toa oli kävellyt puolibohrokin viereen, heidän puheensa oli laskenut epäselviksi kuiskauksiksi. Summerganon yritti olla kuuntelematta tarkemmin, mutta lopulta uteliaisuus voitti.
“Onko hän…” GV kuiskasi. “… yksi niistä ‘ehdokkaista’?” Vaehran täydensi. “Ei… ei Tawan mukaan.” Arkistonhoitajat ilmehtivät toisilleen hetken merkillisesti, kunnes nyökkäsivät yhdessä. Sitten he kääntyivät kohti Summerganonia. “Kerromme sinulle”, VT sanoi hiljaa. “Sillä ehdolla, että et sitten levitä sanaakaan eteenpäin.” “Vannon sen”, Summerganon sanoi hieman kuiskausta kuuluvammalla äänellä. Vaehran yskäisi nyrkkiinsä ja nielaisi. Hän etsi sanoja hetken. “No… muistatko sen, kun väitimme Klaanilehden haastattelussa, että emme tiedä Nimdasta emmekä sen menneisyydestä enempää kuin kukaan muukaan?” Vaehran sanoi hymyillen ja kumartuen hieman kohti Sugaa. “Muistan lukeneeni jotain sellaista”, Summerganon vastasi ja jatkoi vielä: “Mutta salamyhkäisyydestänne päätellen asia ei olekaan aivan niin yksinkertainen, eikö vain?” “No…” Vaehran sanoi hymyillen yhä kiusallisemmin. Hän nojasi työpöytäänsä hieman ja risti jalkansa. “Se oli eräänlainen… ‘muokattu totuus’, heh.” “Tarkoitus pyhittänee tuossa tapauksessa keinot”, Summerganon myhäili. “No, mitä te siis tiedätte?” Vaehran sulki suunsa kuin vetoketjun ja antoi puheenvuoron varoittamattomasti Gahlok Valle. Puolibohrok rykäisi ja nuoli huuliaan. Summerganonin ilme muuttui äärimmäisen jännittyneeksi. Hän melkein tunsi ilmassa jotain salaista, joka odotti, että voisi räjähtää silmille. Viimein Gahlok Va nosti katseensa Summerganonia kohti.
“Me emme ole ensimmäisiä, jotka ovat tutkineet Nimdaa”, GV sanoi. “Matoron retkikunta löysi pieneltä ja hyvin häiritsevältä ‘Rozum’-nimiseltä saarelta vanhan videopätkän, joka kertoi… jonkinlaisista muinaisista tiedemiehistä.” “Todella muinaisista”, VT pisti väliin. “Niin vanhoilta ajoilta, että ainoat niiltä peräisin olevat historiankirjat ovat… vanhoja heimolegendoja. En ymmärrä, miten heillä on voinut olla näin hyvä luonnontieteiden tuntemus aivan universumimme alkuaikoina.” “Se on täysin käsittämätöntä”, GV sanoi viuhtoen käsiään. “Tuhansia vuosia sitten on ollut olemassa joku, joka on meitä tieteelliseltä tuntemukseltaan vain askeleen jäljessä. Yhden askeleen.” “Kuulostaa mielenkiintoiselta”, hämmästeli Summerganon täysin vilpittömästi. “Mitä luulette, saivatko he selville jotain, mitä emme tiedä? Ja kenen leivissä he mahtoivat olla, mikäli minkään tuntemma järjestön juuret ulottuvat niin kauas?”
“Niin paljon emme kai voi sanoa”, Gahlok Va vastasi huokaisten. “Järjestöstä itsestään ei ole minkäänlaisia jälkiä.” Sen sanottuaan puolibohrok piti tauon, mutta nosti yllättäen vasemman kätensä etusormen pystyyn ja ilmehti merkillisesti. GV nosti pöydältä yhden papereista. Kellertävä ja hyönteisten syömä paperi oli täynnä punaisella kirjoitettua tuntematonta kieltä. “… näitä lukuunottamatta.” “Noissa papereissa seisovat merkit eivät tosiaan tarkoita mitään millään tuntemallamme kielellä”, VT sanoi turhautuneena. “Se sai minut epäilemään, että kyseessä voisi olla jonkinlainen salakieli. Jotain, jolla tutkimuksen salaisuudet pidettäisiin näkymättöminä ulkopuolisen silmille.” “… ja se ei tietenkään tosiaan helpota meitä jäljittämään tätä järjestöä”, Gahlok Va ärähti. “Meillä on vain pari yhdentekevää työntekijänimeä ja pari täysin käsittämätöntä asiakirjaa. Siinä se.” “Ahaa. Käsitän. Mistä olette saaneet käsiinne nuo lähteet, jos saan udella? Ja minkä nimisiä nuo työntekijät ovat, voiko niistä päätellä mitään esimerkiksi lajin suhteen?” uteli Summerganon innoissaan. Juttu kiehtoi häntä.
“Lähteet olivat kaiken aikaa Arkistossa, mutta onnistuimme yhdistämään ne näihin tutkijoihin vasta nähtyämme tämän nauhan”, Vaehran sanoi heilutellen paperipinoa käsissään. “Ja en sanoisi niitä yhdentekeviksi, GV”, arkistonhoitaja jatkoi kohottaen kulmaansa. “Ei sillä, että niistä olisi ollut paljon apuakaan.” Gahlok Va huokaisi ja tarttui yhteen muistiinpanolappuseen. “Ei tosiaan. Nämä tyypit ovat tätä turagaa, ‘Kezeniä’ lukuunottamatta historian unohtamia”, hän sanoi tiiraillen nimiä. “Joku kuuluisa toisinajattelija, ‘tohtori Delek’ vaikutti eteläisellä mantereella kauan sitten. Siinä ne, jotka ovat tehneet tämän Nimda-tutkimuksen suhteen jotain konkreettista.” “No hei”, Vaehran keskeytti osoittaen kynällä yhtä nimeä GV:n muistiinpanolapussa. “Tämän operaation rahoittajan nimellähän me löysimme nämä käsittämättömät tutkimusraportit.” Summerganon nojautui kiinnostuksen vetämänä huomaamattaan lähemmäs papereita. “Kukahan tämä rahoittaja mahtaa olla? Joku isokin kiho? Ja onko tyypin motiiveista mitään tietoa?” Toa jatkoi väsymätöntä kyselyään. Asia tuntui jostain syystä todella tärkeältä. Gahlok Va siirsi uupuneen katseensa Sugaa kohti ja pudisti päätään. “Minusta tuntuu, että tämä henkilö, kuka hän sitten onkaan… pitää yksityisyydensuojasta. Meillä on vain nimi.” Vaehran tihrusti muistiinpanopaperia. “Adorium Selecius. Johtaa Selecius-säätiötä. Siihen se sitten jäikin.”
Silloin Summerganon mykistyi täysin ja jäi hetkeksi tuijottamaan tyhjyyteen. Hän muisti. Vuosia, vuosia sitten hän toimi palkkasoturina jossain kaukana, toverinaan soturi, nimeltä Selecius. Epäuskoisuus valtasi hänet. “Minä… minä tunsin kerran erään Seleciuksen. Onko tämä vain jokin omituinen yhteensattuma?” Hän kysyi kuivalla äänellä. Kaikki tuntui äkkiä kovin epätodelliselta. Gahlok Va ja Vaehran naurahtivat ensiksi yhdessä. Sitten he ymmärsivät, että äskeinen ei ollutkaan vitsi. Kaksikko tuijotti Summerganonia sanomatta sanaakaan.
“Mitä nyt?” kysyi Summerganon. Vilunväristyksiä kulki jään Toan ihon läpi. Muuta hän ei suustaan sillä hetkellä ulos saanut. Vaehran ei vastannut. Hän otti hätäisesti käteensä kansion, joka oli täynnä Selecius-säätiön tutkimusraportteja. Hän tuijotti kansion kantta hetken. Sitten tulen Toan katse siirtyi Sugan hämmentyneisiin kasvoihin. Vaehran ojensi kansion Sugalle. Sen kannessa oli punainen leima, joka muistutti hieman matoran-kielen S-kirjainta.
*
Summerganon palasi ajatuksissaan vuosien taakse. Aikaan, jolloin hän toimi palkkasoturina toverinsa Seleciuksen kanssa. Ja hän palasi muistoissaan yhä kauemmas, hetkeen jolloin hän oli tavannut toverinsa ensi kertaa. Hän muisti, miten Selecius oli kullanvärisessä panssarissaan ja auringon valossa leimuavan miekkansa kera matkannut Summerganonin kanssa kauan. Ja nyt Summerganon muisti jotain, mitä ei ollut aiemmin huomioinut. Hän muisti, punaisen, paikoitellen haalistuneen ja kuluneen merkin Seleciuksen haarniskan rinnuksessa. Merkin, jonka Summerganon nyt muisti olevan matoran-kielen S-kirjainta muistuttava. Hän muisti, miten Selecius oli heidän ensi tapaamisensa hetkellä ollut karkumatkalla ja että häntä jäljitettiin. Yhdessä he kukistivat Seleciusta jäljittäneet metsästäjät, sillä Summerganon luotti toverinsa vilpittömyyteen alusta asti, mutta menneisyydestään Selecius ei koskaan paljastanut paljoa.
“Menneisyyteni on synkkä, täynnä katkeruutta”, Summerganon muisti Seleciuksen sanoneen. “Mutta nyt olen vapaa ja se tulee aina olemaan suurin voittoni ja varhaisesta menneisyydestä huolimatta oikean elämäni alku.” Ja muuta hän ei menneisyydestään koskaan kertonut. Seleciuksen sanat kaikuivat Summerganonin päässä, kun hän havahtui ajatuksistaan. Hänestä tuntui, että hän viimein ymmärsi, mutta hänen mielensä ei vielä ollut jostain syystä sitä hyväksynyt. Oliko hän viimein perillä Seleciuksen historiasta?
* *
Summerganon tuijotti kansion kantta pitkään ja hartaasti, muistoihinsa vaipuneena. Miksei Selecius koskaan kertonut? Miksi hänen nimensä oli sama kuin tuolla järjestöllä ja sen johtajalla? Nämä kysymykset vaivasivat Summerganonia, joka kuitenkin pakottautui nostamaan katseensa Vaehraniin ja Gahlok Va’aan päin. “Niin… Selecius oli ystäväni. Hän oli soturi. Hyvä soturi. Hänellä oli tuo merkki, ainakin luulen niin.” Sen sanottuaan Summerganon kääntyi ikkunaan päin, miettien toveriinsa liittyvää mysteeriä. Hetken vaikutti siltä, että Gahlok Van ja Vaehranin päissä tikittäisi jotain. Ymmärryksen verho laskeutui vähitellen arkistonhoitajien päälle. Lopulta jotain napsahti. Vaehranin silmät pullistuivat. Hän ryntäsi vauhdilla työpöytänsä taakse ja tarttui kaksin käsin valtavaan käännösopukseen. “Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä!” Vaehran hoki selaten kovakouraisesti läpi kirjan. “Adorium… Adorium Selecius! Adorium ei ole nimi, tyhmä!” Gahlok Va oli hetken hiljaa, mutta pian hänkin näytti ymmärtävän kokonaiskuvan. “Tyhmä, tyhmä!” puolibohrok sanoi läimäyttäen itseään kasvoille toisella kädellään niin kovaa, että toimisto kaikui. Summerganon havahtui ja katsoi ihmeissään, kuinka Vaehran selasi kuumeisesti kirjaa ja Gahlok Va näytti puulla päähän lyödyltä. “Mitä? Saitteko selville jotain?” Vaehranin silmäkulma tärisi psykoottisesti hänen selatessaan vauhdilla läpi valtavan tiiliskiven. Arkistonhoitaja pysäytti monen monta sivua taittaneen selailun jälkeen yhden sivun kohdalle ja katsoi sitä pitkään ärtyneenä omasta sokeudestaan. “Adorium, adoria, adorius“, Vaehran luetteli sanamuotoja raskaan hengityksen alta. “Xian kieltä. Vortixx-kieltä!” “Se ei ole mikään etunimi! Se tarkoittaa johtajaa!” Gahlok Va rääkäisi läimäisten nyt myös toisen kätensä kasvoilleen. Sinisen puolibohrokin kasvot alkoivat punertaa sekä läimäisyistä että raivosta. “Tarkemmin sanottuna xialaista asetehtailijaa.”
“Mistä on kyse?” Summerganon kysyi rynnäten työpöydän ja käännösopuksen luo. “Miten xialainen asetehtailija liittyy Nimda-tutkimuksiin? Mitä… mitä hänellä on tekemistä ystäväni kanssa?”
Gahlok Va läimäytti itseään kasvoille molemmilla käsillä vielä kerran. Ääni oli korviahuumaava. “Summerganon”, GV mumisi kämmeniensä alta. “Haluatko etsiä sieltä hyllystä… vanhimman xialaisen asekuvaston? Vanhimman, jonka löydät?” Summerganon nyökkäsi eikä jäänyt kyseenalaistamaan pyyntöä. Hän syöksyi kaivelemaan kirjahyllyjen läpi. Toalla oli hyvä tuuri, sillä kuvasto osui melkein heti hänen eteensä. “Tämähän se on?” Suga varmisti nostaen aseiden kuvilla ja erilaisilla symboileilla koristeltua lehtistä. Hän sai vastaukseksi Gahlok Van nyökkäyksen ja ojensi kuvaston tälle. Summerganon janosi vastauksia.
Gahlok Va selaili nopeasti aakkosjärjestyksellisen kuvaston läpi kauhistellen välillä xialaisten hilpeän opportunistista käsitystä sodankäynnistä. Lopulta hän pysähtyi tietylle sivulle. “Selecius-säätiön investoinnit”, Gahlok Va lausui inhoten. “Selecius 2K7 -plasmalaukaisin: tähtää sydämeen, niin mikään ei enää liiku. Kratablammakh-kivääri suursiivoukseen: tuhoaa kaiken materian kolmen metrin säteeltä. Kredipsyteeni-hermokaasu: näin poistat kaikenkokoiset loiset tehokkaasti.”
Silloin Gahlok Va piti tauon. Vaehrankin tuijotti sivua. Gahlok Va nielaisi ennen kuin jatkoi. “Tulossa tänä keväänä: Selecius-joukot.”
“Selecius… on siis johtajansa mukaan nimetty aseteollisuusyritys? Mutta miksi entisen toverini nimi on sama, kuin tuolla säätiöllä, varsinkin kun hän ilmeisesti kantoi säätiön merkkiä panssarissaan?” Kysymykset ryöppysivät Summerganonin suusta, mutta juuri kun hän oli tivaamassa lisää tietoa, hän viimein tajusi. Seleciuksen välttelevät vihjaukset menneisyydestään, suhteista, jotka vainoaisivat häntä ja joiden takia hän oli karkumatkalla. Haluttomuus puhua varhaisista vaiheista olikin kenties häpeilevää tietämättömyyttä. Oliko hän sittenkin vain yksi suuren asetehtailijan monista nukeista? “Hän oli järjestön koekaniini, väkisin taivuteltu soturi, joka pakeni”, sanoi Summerganon lopulta. “Minusta vain tuntuu siltä”, hän jatkoi ja ilman sen erikoisempia perusteita hän oli vakuuttunut.
“Selecius-joukot, tässä lukee”, Vaehran toisti. “Itse joukoista ei ole minkäänlaista tietoa missään. Suurin osa oletti, että kyseinen projekti jäi vain kesken.” “Sinänsä loogista”, Gahlok Va sanoi istahtaen pöydällä lojuvan jättikirjan päälle. “Selecius-säätiö on ollut epäaktiivinen jo vuosisatoja.” “Niin”, VT sanoi nyökäten. “Mutta mitä luulet, Suga? Oliko se ystäväsi oikea nimi?”
“Luulin niin, mutta juuri kuulleeni perusteella en voi olla varma. Haluaisin uskoa muuta, mutta minusta tuntuu, että ei; se ei välttämättä ole hänen oikea nimensä.” Summerganon sanoi. “Muistan, että hänen käsivarttaan peittävässä panssarissa oli haalistunut numerosarja, jonka edessä oli tuo näyttämänne S-merkki”, Summerganon jatkoi hitaasti. “Tarkoittaisiko se, että hän oli… yksi niistä?” Summerganon lopetti ja silmäili nyt Gahlok Van kädessä olevaa kuvastoa inhoten.
“Se taitaa olla ilmiselvää”, Gahlok Va sanoi hiljaa. “ystäväsi on… yksi tämän säätiön massatuotantosotilaista.” Gahlok Va vaikeni. Vaehran huokaisi ja heitti kuvaston paperiroskikseen. Tulen Toa käveli pöytänsä taakse ja vilkuili ulos ikkunasta. Arkistonhoitajan väsyneet silmät tarkkailivat pihamaan varhaisaamuisia tapahtumia. “Koko Nimdaan perustuva aivotutkimus oli siis vain kulissia”, Vaehran sanoi katsomatta Sugaan ja Gahlok Vahan. “Kaiken aikaa tietämättään nämä tutkijat työstivät siitä muinaisesineestä asetta. Asetta myytäväksi Vortixx-markkinoilla.”
“Mitä veikkaatte, oliko järjestön motiivi vain taloudellinen voitto, vai onko taustalla jotain muuta?” Kysyi Summerganon, joka halusi kiepästi tietää kaiken Selecius-mysteeristä. “Mieli on tämän maailman vaarallisin ase”, Vaehran sanoi kääntyen hieman. “Niin joku viisas joskus sanoi. En välttämättä haluakaan tietää, mikä vortixx-Seleciuksella oli mielessä.”
“Tärkeintä lienee se, että hän epäonnistui siinä”, Vaehran sanoi vielä. “Miksi meitä rehellisiä tiedemiehiä on niin vähän?” Gahlok Va mietiskeli kirjan päältä istuen. “Tuota… niin”,sopersi Summerganon. Hetken aikaa oli aivan hiljaista. Hän huomasi, että ikkunan takana, ulkona oli jo melko valoisaa. “Minun pitää ilmeisesti pian lähteä, matka odottaa, enkä haluaisi myöhästyä”, hän sanoi. “Kiitos kun kerroitte minulle kaiken tämän. Arvostan sitä”, Summerganon sanoi ja todella tarkoitti sitä. Hän oli pakoillut menneisyyttään Klaanissa aika tavalla. Tavallaan sen harmaiden läikkien selviäminen sai hänet tuntemaan itsensä valmiimmaksi kohtaamaan tulevan.
“Suga”, Vaehran sanoi vielä. “Kiitos avustasi. Minusta tuntuu, että pian saamme avattua myös tuon salakielen. Pyydän vain, että et…” Vaehran piti tauon ja kääntyi poispäin ikkunasta. Hän tuijotti Summerganonia pitkään silmiin. “… jakaisi mitään täällä oppimaasi eteenpäin.” “En tietenkään, kuten jo aiemmin lupasin. Voitte luottaa minuun.” Summerganon sanoi. “Mutta nyt minun täytyy tosiaan tehdä lähtöä, kiitos vielä kerran teille”, Summerganon sanoi iloisesti, vaikka äskeittäinen tietotulva häntä vielä hieman vaivasikin. “Ensi kertaan siis, näkemiin!” Hän vielä sanoi kättään heilauttaen.
“Ole varovainen”, Gahlok Va sanoi heilauttaen kättään. “Toivottavasti ystäväsi on löytänyt itselleen uuden elämän.” Vaehran hyvästeli Summerganonin sanattomasti ennen kuin palasi töihin. Summerganon nyökkäsi Gahlok Valle, sillä totta vie hänkin toivoi Seleciuksen -joksi hän tätä paremman nimen puutteessa yhä kutsui- löytäneen uuden elämän itselleen. Summerganon kääntyi kannoillaan ja käveli ulos.
Toimiston ovi sulkeutui kolahtaen ja Vaehran rojahti väsyneenä työtuolilleen. Tulen Toa raapi leukaansa ja haukotteli. Hän kaipasi jotain kofeiinipitoista. Gahlok Va istui yhä valtavan käännösoppaan päällä ja yhdisteli asioita. “Melkoinen sattuma”, puolibohrok sanoi silmät pyöreänä. “Se siis, että Suga tiesi tuon.” Vaehran huokaisi vastaukseksi. “Sattumat ovat Mata Nuin tapa pitää hauskaa”, Vaehran sanoi väsyneenä. “Kaunis ajatus”, Gahlok Va hymähti, mutta kääntyi pian kohti Vaehrania katse vakavampana. “Mutta ole rehellinen minulle. Uskotko tuohon.” Vaehran ei vastannut myöntävästi eikä kieltävästi. Arkistonhoitajan äänensävy pysyi sataprosenttisen neutraalina. “Niin on miellyttävämpää ajatella”, Vaehran sanoi. “Sillä jos oletamme, että sattumia ei ole olemassa, edessämme on valtava pimeyden verkosto, jonka kourat ulottuvat kaikkialle historiaan.” Vaehran oli hetken hiljaa. “Ja jos kaivaudumme liian syvälle siihen, se syö meidät.”
Gahlok Van hymy hyytyi hetkeksi. Hän mietti vastausta pitkään. “Mutta ystävä”, GV sanoi. “Jos kaikella on yhteys kaikkeen, se tekee meidän tehtävästämme tuplasti helpompaa.” Vaehranin vakaville kasvoille levisi vähitellen hymy. “Me murramme tämän mysteerin kuin munankuoren.” Gahlok Va nyökkäsi pitkään voitokkaana. Joskus kirjastonhoitajan työ oli hyvin palkitsevaa.
“Heti kun saan kahvia”, Vaehran sanoi hieroen silmiään. GV:n ilmeellä olisi voinut tappaa vauvahylkeitä.
Arkistojen aula
Mietteliäs Summerganon suuntasi askeleensa ulos Arkistoista, kohti Satamaa, jossa hänen matkatoverinsa todennäköisesti jo odottivat. Miksei Selecius koskaan kertonut kaikesta kokemastaan? Mitä kaikkea muuta salattavaa hänellä oli? Tuo vanhan toverin historiaan liittyvä yksityiskohta linkittyi Klaanin nykyisiin tutkimuksiin. Ensimmäistä kertaa Summerganon tunsi Klaaniin saapumista edeltävän harmaan ajan liittyvän nykyhetkeen ja elämään Klaanissa. Summerganonin kaksi maailmaa kohtasivat ja ne yhdisti toiseensa aseita tehtaileva säätiö.
Hiljaisuuden vallitessa hän saapui Satamaan ja asteli laiturille numero kuusi. Matoro tuli häntä vastaan ja ohjasi Summerganonin laivaan, jossa muu seurue jo odotteli. BKS Hildemar lipuisi pian satamasta aamun usvaan.
Colmion aivot suoraan sanoen ylikuumenivat, kun hän kuumeisesti mietti ulospääsyä tilanteesta. Aikapommin jastin tikitti, ja Colmio aktivoi naamiovimansa. Ei vaikutusta. Pommi oli siitä päätellen tehty naamiolle tuntemattomalla tavalla, se saattoi olla jopa ydinkäyttöinen. Colmio teki päätöksensä.
Hän nappasi Turagan kainaloonsa, ja lähti juoksemaan täyttä häkää kohti ovea. 2:47 2:46 2:45 2:44 ajastin tikitti, ja ensimmäistä kertaa elämässään Colmio manasiu nykyteknologiaa. Hän hyppäsi oviaukosta ulkopuolelle, ja loi elementaalivoimillaan oveen metallisen sinetin. Hän juoksi niin kauan, että kuuli rajähdyksen. Pommi oli ollut tehokas. Colmio tunsi räjähdyksestä aiheutuneen paineaallon, ja ajatteli että jos hän olisi myöhästynyt edes 10 sekuntia, hän olisi saattanut palaa poroksi. Vasta nyt hän muisti toisen turagan, joka oli kuollut ystävänsä virittämästä pommista. Colmio sääli turagaa, ja sitä suuremmalla syyllä hän lähti viemään Ohkumauhia klaanin linnoitukseen. Adminit saisivat päättää soveliaan rangaistuksen klaanin pettämisestä.
“Tämä on tyhmin sijainti ikinä”, Kepe diagnosoi Snowmanin lepäämispiilemispaikkavalintaa. Minusta tämä on aivan mahtava paikka.
Kaksi klaanilaista olivat sijoittautuneet valtaisan, rumaa silinteriä päässään pitävää Pokawi-lintua esittävän puolikolmiulotteisen mainosplakaatin kahden kulissin väliin, noin metrin levyiseen tilaan, jolla oli pituutta kuutisen metriä. Koko viritelmä oli erään kaupan katolla, ja varsinainen maisemahaitta sangen vanhanaikaisen näköisessä kaupungissa. Etenkin lumiukolle oli tehnyt tiukkaa mahtua sinne, joten hän oli irrottanut suuren osan itsestään ja tehnyt lepotuolin. Kepe istui pölyn keskellä lattialla.
Joten, Kepe yritti tapansa mukaan järkeillä/tärkeillä. Kuinka kummassa Pormestari tietää Nimdasta? Se on jossain noissa kaikista takapajuisimmista kylistä ilmeisen tärkeässä roolissa paikallisissa uskonnoissa? Snowie vastasi hymyillen ärsyttävästi/kohteliaasti. Hmm, okei, mutta hän tietää sen olevan konkreettisesti totta, ja että me etsimme sitä.
Kaksikko oli hetken hiljaa, ja mainoksen ulkopuolisen Nui-Koron yön äänet kuuluivat selkeinä klaanilaisten korviin. Kuunvalossa ei enää käyty kauppaa, mutta monenlaisissa kuppiloissa oli yhä elämää, ja yössä rullailevista vähäisistä kärryistä lähti natin-natin-natinaa, useiden keskustassa nukkuvien Nui-Korolaisten mielestä liikaakin.
Lisäksi, Snowie huomautti epärationaalisesti/hyvän muistinsa ansiosta. Pormestarin työhuoneesta löytynyt nauha. Ehkä voisimme käydä haastattelemassa sitä häiskää, joka sen sinne oli ilmeisesti asentanut. Eäh, mistä sinä yhden Matoranin koko tästä kylästä löydät? Kepe epätoivoili, Kantoi puolipitkää sinistä viittaa. Taitaa olla täkäläisen vartiokaartin leivissä.
Tiedemies-Toa huomasi ystävänsä sanojen tekevän tavallista paljon/ihan aavistuksen verran vain enemmän järkeä, joten myönsi reissun sikäläiselle poliisiasemalle viisaaksi.
Odotetaan kuitenkin aamua, eikö vain Spinnykkä? Jotenkin turvallisempi olo tulisi, varsinkin kun ne palkkamurhaajat ajavat myökäläisiä takaa. Juu, näin tehdään. Kauniita unia. Lainaatko sitä… Massaasi. Tyyny olisi kiva. Tahdot tosiaan tehdä minusta tyynyn? Eh. Sitä minäkin. … …
Loppuyö kului rauhallisissa merkeissä kaksikon kuorsatessa turvallisesti mainoksen sisällä. Myös hieman liian pitkä osa aamusta kului kaksikon kuorsatessa, ja osa iltapäivääkin meni kun toinen kuorsasi ja toinen koetti kiskoa tätä valkoista sankaria ylös vuoteesta. Mutta Rätsula, ei meillä ole niin kova kiire, minua nukuttaa, mutisi uninen Snowman. Kepe alkoi jo turhautua. Jo kolmas kerta tässä kuussa. Ja minua kiinnostaa kovasti saada selvitettyä tämän pormestarin synkät salaisuudet. Joten hilaa se valkoinen takamuksesi ylös, senkin nietosnahjus. …no nyt oli niin lahjakasta verbaalista vetoamista, että koen vastuukseni nousta. …
Pian hilpeä retki kohti muinaisia mysteereitä jatkui perinteisen kävelyn muodossa duon hakeutuessa vartiokaartin päämajan suuntaan. Nui-Koro ei ollut niin iso kaupunki, etteikö sieltä olisi löytänyt niinkin merkittävää rakennusta kuin poliisiasemaa, muttei se ollut niin pienikään, etteikö matkaan olisi hurahtanut jokunen tovi. Snowien ja Kepen tallatessa kylän mukulakivisiä katuja hei eivät voineet olla vilkuilematta olkainsa yli aina silloin tällöin uhkaavien kaapuilevien palkkatappajien varalta.
Koko kylä kuitenkin näytti kaikin puolin elinvoimaiselta, eikä vaaran tuntu ollut näin kirkkaaseen päiväsaikaan samoin läsnä kuin yön varjoissa. Katuja tallasivat taas monenmoiset kulkijat, ja Kepe ja Snowie tiesivät sulautuvansa hyvin värien loisteeseen.
Haluaisin esittää kiitokseni Tronielle, joka kirjoitti pohjan tälle.
Klaanilinnoituksen piha
Colmio vaelteli Bio-Klaanin linnakkeen sisäpihaa. Kauniisti istutetut kukat tuoksuivat, eikä tällä alueella näkynyt ollenkaan pommituksen jälkiä.
Mutta silloin mukava kävely keskeytyi avunhuutoihin. Mielenvoimien Turagan kimppuun oli hyökännyt vauhkoontunut Kahu. “Konekivääreillä? Tuon on pakko olla jonkun Klaanilaisen lemmikki.” Colmio ajatteli ja valmistautui taisteluun.
Ollen Nynrahilainen, Colmio ei ollut koskaan mitenkään erityisemmin perehtynyt raheihin, mutta jopa hän harjaantumattomilla silmillään näki, että Turaga oli pahassa pulassa lentokykyistä lintu-rahia vastaan. Colmio käytti elementaalivoimaansa luodakseen käteensä keskipitkän rautamiekan. Hän tarttui miekkaan kahdella kädellä, ja iski Kahun kauemmaksi Turagasta. Kahu syöksyi hyökkäykseen, ja Colmion harjaantumattomilla refleikseillään onnistui juuri ja juuri väistää hyökkäys, ja sitten hän sivalsi miekallaan ja onnistui tekemään ilkeän haavan Kahun kylkeen. Kahu lamaantui kivusta, ja Colmio sitoi sen repustaan (yllätys yllätys,) kiskaisemallaan köydellä. Kahu meni tajuttomaksi,ja herätessään Kahu katseli ympärilleen köytettynä. Koska rimpuilu oli epätoivoista, eikä se keksinyt mitään tekemistä, työnsi Rahi päänsä kukkamultaan.
Raudan Toa katseli Rahia, jonka jälkeen hän kääntyi Turagan puoleen. Turaga oli onnellinen ja esittäytyi olevansa Turaga Ohkumauh. Hän pyysi Colmion teelle mökkiinsä, ja Colmio taistelusta väsyneenä totta kai suostui.
Ohkumauhin mökki
Colmio katseli teetänsä, joka oli tehty jostain muusta kuin teen lehdistä. “Vuata Macaa.” Turaga kertoi mietteliäänä: “Kerran tälläkin saarella kasvoi yksi niistä puista, mutta se käytettiin loppuun.” Colmio mietti, onkohan kyseisen puun kuivattujen lehtien hauduttaman veden juominen jotenkin epäkohteliasta, mutta pyyhki ajatuksen sen monimutkaisuuden takia. “Ainakin lehdistä saa tarpeeksi potkua pysyäkseen hereillä.” Puolusteli Turaga ja alkoi tiskaamaan mukiansa.
Raudan Toa kiitti ja oli aikeissa lähteä, mutta silloin tapahtui jotain merkillistä. Talon sekava kirjahylly alkoi laskeutua lattian alle. Sen taakse oli kätketty jotain, joka ei ollut varmastikaan talon virallisissa piirrustuksissa. Kellari, jonka sisältö ei sietänyt päivänvaloa. Jaloa Fuusion naamiota kantava, veriseen liiviin pukeutunut mielenvoimien turaga käveli portaita ylös puhuen jotain epäselvää.
Colmio näki kaiken. Hänen olisi tehtävä tästä raportti, mutta mistä? Hänen täytyisi tietää ensin, mikä odottaa kierreportaiden alapäässä. “Sain siirrettyä Niazeskin ruumiin. En ole koskaan nähnyt niin suurta yksilöä ja-” Hän keskeytti nähdessään Colmion talossaan. Mitään tälläistä ei olisi koskaan pitänyt tapahtua. Silloin Colmio yskäisi ja käveli säikähtäneiden turagojen ohi tarkastamaan aluetta.
Kierreportaat tärisivät Toan jalkojen alla. Kellari oli rakennettu syvälle maan alle. Ehkä siksi, että siellä haisi kuolleelta ruumiilta. Portaat päättyivät leveähköön, saviseen käytävään, jonka perällä oli suuri metallinen ovi. Fuusioitumisen naamiota kantava Turaga oli hiipinyt Toan jäljessä. Hän pisti omahyväisen ilmeen ja sanoi: “Kukaan ei ole murtanut tätä ovea. Sisältö on pysynyt salassa niin kauan, kuin olen täällä asunut.”
Colmio ei ottanut kuullakseen uhkausta. Hänellähän on mekaniikan naamio, miksi hänen täytyisi murtaa ovi?
Colmio, you idiot, OPEN THE DOOR!
Paksu ovi paiskautui kiinni Turagan perässä. “Olet ainoa, joka on nähnyt… Harrastukseni.” Kaikui puhe ruumishuoneessa. “Minulla ei taidakaan olla Raudan Toaa säilössä.” Siinä samassa lähti Turaga juoksuun katkaisten jännitejohdon ja vieden sitä jonkin tietyn arkun luo. Hän veti esiin suuren Kikanalon ruumiin ja huusi: “Tiesitkö, että Fuusioitumisen naamiota voi huijata? Et tietenkään!” Siinä samassa oli sähköjohto tungettu kuolleen Rahin päähän. Rahi alkoi sätkimään, jolloin Turaga käytti naamiotaan ja fuusioitui Kikanalon kanssa.
Colmio oli katsonut tarkkaavaisesti Turagan puuhaa, mutta vasta nyt tajusi joutuvansa suurempaan taisteluun. Hän vastaan hullu Turagan ja Kikanalon fuusio.
Colmio ajatteli että tästä tuleekin tiukka taistelu, joten hän teki voimillaan miekan ja kilven. Hän torjui taktisesti kilvellään fuusion hyökkäyksen, ja sivalsi miekallaan. Isku meni hiukan ohi, ja fuusio iski taas sarvellaan. Colmion ote herpaantui, ja fuusio iski Colmion miekan rikki.
Colmio alkoi selata arkkujen sisältöä siltä varalta, että jotain aseeksi kelpaavaa löytyisi. Mahin sarvi oli Toan mielestä oiva heittettävä. Ensimmäinen yritys oli tarkkasti tähdätty päähän, mutta fuusion väistöliikkeet olivat hyviä. Rahi saavutti Colmiota, jolloin hän keksi jotain. Toa hyppäsi kikanalon päälle ja iski sarven suoraan silmään.
Turagan ruumis erosi rahista. Heikkona. Mutta ei niin heikkona kuin Kikanalo, joka romahti maahan yhä kuolleena. Kukaan ei sanonut mitään. Toa repi nopealla liikkeellä Turagan Kanohin päästä ja heitti sen huoneen perälle. Mikä voisi olla sopiva rangaistus Bio-Klaanin pettämisestä? Colmio alkoi taluttamaan Turagaa ovelle, joka oli avattu. Mutta kuka?
Huoneen perältä alkoi kuulua ääniä. Yhtäkkiä seinät murtuivat ja suuri Tunnelistalkkeri alkoi rymistellä Toaa päin. Toinen Turagoista oli saapunut huoneeseen taistelun tuoksinnassa ja siepannut Fuusioitumisen naamion itselleen. Rouva Ohkumauh!
Colmio ei aikaillut juoksuun lähdössä. Kivinen lattia tärisi ja suolia roiskui Tunnelistalkkerin tuhotessa paikkoja. Toa oli hyppäämässä ulos ovesta, mutta hänen vanki-Turagansa otti tiukasti kiinni seinästä. Hän oli virittänyt aikapommin, jolla räjäyttäisi molemmat ja saisi rakennuksen sortumaan.
