Klaanon

Kategoria: Klaanon Rope

  • Varjoja aikomuksista

    Onu-Metru
    Arkisto

    Musta matoran Kirl kasvoillaan seisoi harmaan sementtiaukion reunoilla. Hän odotti jotakin kärsimättömästi. Seinässä olevat säteilyvaarasta kertovat kyltit eivät haitanneet häntä. Hän oli murtanut ovet tänne suljetulle osastolle, ja odotti nyt tapaamista.

    Satoja metrejä leveä sali oli täysin tasoittamatonta betonia, joka oli vain valettu siihen. Myöhemmin paikan päälle oli noussut lyijyllä vuoratut seinämät ja katto, ja Arkisto oli jatkanut kasvamistaan sen päälle. Kaukana lyijyseinämien toisella puolella saattoi lukea esitteistä Mustan Käden komentokeskuksesta ja sen tuhosta.

    Reaktorin edelleen säteilevä sydän oli haudattu satojen metrien betonikerrosten alle. Aluetta ei oltu kaivettu sen jälkeen, sillä osuminen tornin raunioita olisi todennäköisesti erittäin vaarallista.

    Nyt se oli vain muistomerkki mielettömyydestä ja hulluudesta, joka johti äärimmäisiin tekoihin.

    Matoran jäi odottamaan tietämättään kahdesta toasta, jotka olivat hänen alapuolellaan syvyyksissä.

    Vastaanottokerroksesta laskevat portaat johdattivat suureen salikompleksiin, jonka seinämät olivat kylmää terästä. Valoja ei ollut. Reunoilla oli erilaisia kuntoilulaitteita ja pieniä taistelurinkejä. Lukuisat ovet harjoittelutilojen reunamilla johtivat ties minne. Katosta roikkuvat kuluneet teleruudut olivat yönmustina. Nuolikyltit ohjastivat suuntaa, josta matka alas jatkuisi.

    Matoro ei tuntenut olevan erityisesti tilanteen kontrollissa. Kolmikko vaelsi pimeydessä. Musta käsi oli saanut hänet ajattelemaan Killjoyta. Koska hän olikaan nähnyt hänet viimeksi? Kaukana etelässä temppelin katolla, vähän ennen tulen läpi putoamista.

    Tällä hetkellä toien paras vaihtoehto kuitenkin oli seurata ja auttaa Lähettiä. Ilmeisesti kukaan ei ollut käynyt alhaalla aikoihin, ja ylös ei kuitenkaan pääsisi ylimmästä kerroksesta. Paikka oli ollut vailla ulkopuolista vaikutusta satoja vuosia. Jos jossain olisi reitti ylös, se olisi kätketty.

    ”Paljonko teitä täällä maan alla on?” Matoro kysyi kääntyen Lähetin puoleen.

    ”Yli viidenkymmenen oli viimeksi täällä talsiessani lukumme, soturi. Yli viidenkymmen urhea joukko.”

    ”Miksei kuudenkymmenen”, Umbra sanoi päänsä sisällä, toivoen ettei olisi sanonut sitä ääneen. Tässä maailmassa kaikkia oli aina kuudella jaollinen määrä.

    ”Mitä te olette oikeastaan tehneet kaiken tämän ajan… tehän olette olleet täällä jumissa sodasta saakka, eikö?”

    ”Salassa olemme odottaneet. Seuranneet maailman tapahtumia. Odottaneet uutta aikaa. Meille parempaa aikaa. Neiti johtaja ei meitä ylös halua. Ei halua tämän kotimme paljastuvan… rakennuslupaa tähän koskaan emme saaneet.”

    ”Mitä te odotatte?” Matoro kysyi hetken tauon jälkeen.

    ”Neiti johtaja sanoo, että koittaa aika, jolloin meidän ei tarvitse pelätä mennettä. Aika, jolloin kurja ei meitä enää seuraa. Moni halusi nousta. Korjata maailmaa, korjata tekemiämme virheitä. Mutta johtaja sanoo, että tämä ei ole enää meidän maailmamme. Me pysymme kaukana. Annamme pahan korjaantua pois. Jonain päivänä meidät unohdetaan ja silloin on aikamme nousta taas valoon.”

    ”Valoon, ihan kirjaimellisesti vai kuvainnollisesti? Minä en nimittäin pysty olemaan kauhean valoisa, jos en saa ladattua elementaalivoimiani” Umbra puuttui keskusteluun.

    ”Soturi ajattelee käytännöllisesti. Hyvä niin. Sitä neiti johtaja osaa arvostaa”, Lähetti vastasi vilpittömyys äänessään. ”Vastaus kysymykseesi vaikea. Minä kiipesin ylös ja näin valon, mutta silti tämä minun kotini todella on. Joten kuvainnollisuus lienee tässä tilanteessa osuvampaa. Mutta ei hätää soturi. Meiltä löytyy voimat muinaiset ja laitteet uudet. Sinuunkin vielä valon saamme.”

    ”Tämä touhu alkaa tuntua mielenkiintoiselta. Pitäisikö meidän saattaa päivänvaloon jotain synkkiä salaisuuksia, joita tänne kätkeytyy? Salaisia aivokokeita ja tappajarobotteja? Leijuautoja ja hiukkaskiihdyttimiä?” U naurahti. Jotenkin tämä koko Musta käsi-systeemi tuntui olevan hiukan liian absurdi. Kokonainen salainen pilvenpiirtäjä, josta vain salaliittoteoreetikot olivat tietoisia. Paikkaa peitti monen huhun ja mysteerin harso ja mikään tieto ei ollut varmaa.

    ”Olen ihan tyytyväinen, jos saamme saatettua päivänvaloon edes itsemme”, Matoro kommentoi.

    ”Olen kuullut että täällä tapahtui paljon hämäryyksiä jotka jopa Turaga Dume halusi jättää pois julkisuudesta. Huhut ovat kertoneet jotain moraalittomista kokeista, tiedä sitten mitä ne ikinä ovat olleetkaan”, Umbra kertoi. Yhtäkkiä hän tunsi ilman kylmenevän ympärillään. Se oli varmasti vain väliaikaista ja ei mitään huolestuttavaa.

    ”Mistähän ne huhut syntyvät?”

    ”Kai niillä jotain pohjaa pitäisi olla. Eivät huhut yleensä synny tyhjästä, kuten se Kenedokin murhakin. Sitä seurasivat hämärät tutkimukset ja todistusaineistojen hukkaaminen…” Umbra pohti. Paras paikka Käden tutkimiseen olisi varmaan arkistojen löytyminen.

    ”Mitä tästä alemmissa kerroksissa on? Tai kuinka syvälle tunnet paikat?” Matoro kääntyi jälleen oppaansa puoleen.

    ”Tutkimusosastoja, suuria tieteitä. Pajoja, jotka tutkivat tuntematonta. Useampi kerros jalkoimme alla niitä. Minun käsitykseni ei niihin yllä, joten hyvin vähän tunnen tulevasta. Mutta neiti johtaja opastaa teitä suuria kyllä mielellään. Vieraat ovat meille uutta. Kaltaistaan seuraa hän varmasti kaipaa. Myös varmasti pääsyn tietoon suo, jos sitä mielenne halajaa.”

    Uudet portaat johtivat jälleen kerran kerroksen alemmas. Kaikki oli edelleen pimeää ja hiljaista. Katossa oli teline, jossa oli joskus ollut teleruutu. Käytävät muuttuivat lukuisiksi risteyksiksi ja pieniksi huoneiksi. Usean ovi oli kaatuneena ja sisältö sekaisin. Matoro havaitsi yhden alueen, jota oli ilmeisesti koetellut raju räjähdys. Samassa suunnassa katon teräspalkit olivat putoilleet ja tekniikat pirstoutuneet. Yönmustat kamerat nukkuivat untansa katonrajassa.

    Jään toa tutki ympäristöä. Teräksinen seinä oli sulanut muinaisen räjähdyksen seurauksena osittain. Hän kuljetti kättään tuhkaisen teräksen päällä ja pyyhkäisi esiin punaisen kolmiomaisen tunnuksen jäänteet, jonka keskellä nousi skorpioninhäntä. Tunnus oli tuttu Killjoylta ja Sarajilta.

    Toa poimi maasta joitakin hiiltyneitä levykkeitä. Ne eivät toimisi enää. Hän paikansi joitakin paloja ohjusten pyrstöistä. Kuolleiden haarniskoja näkyi pimeässä raunioiden joukossa.

    Ne olivat todennäköisesti maanneet täällä aina sodasta saakka.

    ”Aika surullinen paikka”, Matoro huokaisi spontaanisti taaempana oleville tovereilleen. Umbra ja Lähetti olivat keskustelleet kaksin Käden teknologiasta.

    ”Muistuttaa sodasta”, Umbra kuittasi hieman surumielisesti.

    ”Tämä kaikki lienee nykyään vain yksi iso hauta”, Matoro totesi. ”Jatketaan alaspäin, että pääsemme joskus perille.”

    Ja he jatkoivat jälleen yhden kerroksen pimeydessä. Kilometrejä ylempänä, raunioiden ja teräksen takana, viesti vaihtoi omistajaansa. Musta Kiril-kasvoinen matoran antoi jotakin valkoiselle matoranille. Valkoinen nyökkäsi ja sanoi jotakin. Vakooja kertoi viivytyksestä. Hän ilmoitti, että Liiga saisi vastata hänen työnantajalleen, jos epäonnistuisi. Valkoinen matoran nyökkäsi ja totesi, etteivät he epäonnistuisi osuudessaan. Kaikki olisi kiinni Vakoojan osasta. Ilmekään ei värähtänyt keltaisella Kirilillä.

    Vakooja tuhahti ja katosi lepakkona. Pitäisi hoitaa tehtävä loppuun. Vahkeja oli jo alkanut virrata alas. Sekopään tekemän maanjäristys ei ollut ainakaan helpottanut hänen työtään.

  • Sillä välin melkein maan pinnalla

    Arkistot

    Deleva ravisteli Nurukania hereille. Maan toa oli raivoissaan menettänyt tajuntansa hallitsemattomille maavoimille. Vanha toa ei ollut tottunut elementaaliryöppyyn, joten se oli saanut hänet menettämään tajuntansa.

    “Mitä karzahnia sinä teit?” plasman toa huusi päin maan toan naamaria. Toan puoliavoimet silmät alkoivat avautua. “Matoro ja Umbra putosivat alas!” Punavalkoinen toa ravisteli taas vanhusta.

    “Menetin malttini. Tiedän ettei minun olisi pitänyt. Se olento piti vain tuhota”, Nurukan vastasi. “En, en tiennyt että tämä menisi tähän, että Matoro ja Umbra putoaisivat tuonne pohjattomaan kuiluun”. Kyynel tipahti Nurukanin silmäkulmasta kun hän puhui. Vanha toa nieleskeli. Hän, kaikista näistä nuorista sotureista oli tehnyt virheen. Miksi juuri hän?

    Arkistojen tällä sektorilla alettiin tehdä kuulutusta järjestyshäiriöistä. Rorzakheja, Kraahuja ja Kranuoita alettiin kutsua paikalle radiotaajuuksilla. Nurukan ja Deleva päättivät liueta paikalta ja koettaa löytää klaanilaiset, ettei heitä vangittaisi syyllisinä tähän hävitykseen, sillä tuo outo Muodonmuuttaja oli kadonnut kuin Kranua hiekkamereen.

    “Minne meidän pitäisi mennä? Emme halua joutua vahkien kynsiin, valekapura on edelleen vapaana, emme tiedä missä oikeakaan edes on ja olemme eksyksissä täällä maan alla”, Deleva puuskutti ja sadatteli kun kaksikko marssi käytäviä edes taas. Punaiset valot välkkyivät siellä täällä valokiviverkossa. Ne olivat merkkinä järjestelmän epäkunnosta.

    Nurukan laittoi silmät kiinni ja otti yhteyden maavoimiinsa. Näin hän voisi aistia maan liikkeet, rakennukset, kaiken. Vuosien harjoittelu elementaalivoimain käyttöön oli harjaannuttanut hänen tuntoaistiaan ja hän osasi käyttää maata silminään.

    “Menemme tätä kautta”, Nurukan sanoi, osoittaen oikeaan suuntaan risteyksessä. Deleva ei sanonut mitään, oli ihan hiljaa. Olisi varmaan parempi etsiä Kapura ja sitten yhdessä etsiä Matoro ja Umbra. Tai ilmoittaa viranomaisille romahtaneesta kuilusta.
    Pääkirjasto

    Matkattuaan tunteja sekalaisia käytäviä kuljeskellen, toat löysivät tiensä Arkistojen pääkirjastolle, jättiläismäiseen, satojen metrien kirjahyllyihin, jotka toimivat seininä ja sokkeloina. Täältä löytyisi lähes kaikki universumin koskaan kirjoitettu kirjallisuus, kivitaulut, pergamentit, kaislakääröt kuin interaktiiviset tablettikirjat. Kaikki ne. Osa kirjoista oli kuitenkin viety eräänlaisiin näyttelyihin, jotka toimivat turistinähtävyyksinä ja turistitulot toivat rahaa kirjakokoelman laajentamiseen (ja pääarkistomestarin pankkitilille).

    Yhtäkkiä Toat huomasivat Kapuran ilmestyneen jostain. Tulen toa näytti lievästi hämmästyneeltä. “Mihin te Matoron ja Umbran unohditte?”

    “Oletko se sinä tälläkertaa?” Deleva tiuskaisi. Hän ei luottanut Kapuraan tempun jälkeen.

    “… Viitaten mihin?” Kapura kysyi hämmästyneenä.

    “Sitä vain että yritit tappaa meidät tuossa vähän aikaa sitten. Muutuit tosin lonkerohirviöksi ja pakenit jonnekin ja nyt näyttäydyt viattomana”, Deleva jatkoi jo melkein suuttuneena. Lämpötila toain lähellä oli alkanut muuttua ja ilma väreillä.

    “Lonkerohirviöksi muuttuminen olisi kyllä aika päheä voima. Mutta. Mihin väitätte Matoron ja Umbran kadonneen?” Kapura tiedusteli. Toan äänestä saattoi havaita outoja vivahteita.

    “Matoro ja Umbra putosivat syvään rotkoon kun tämä yksi pöljä ei osannut hillitä voimiaan!” Deleva huusi. Nurukan tunsi syyllisyyttä tapahtuneesta ja oli ihmeellisen hiljaa. Vanha maan toa oli ollut syventyneenä ajatuksiinsa ja syytti itseään tapahtuneesta. Nuorilla toilla olisi ollut kohtalo täytettävänään ja nyt he olivat poissa.

    Ajatuksiin syventyminen kuitenkin kostautui. Nurukan näki etäisesti Kapuran raajojen heilahtelevan jossain kaukana. Isku päässä. Hän tajusi putoavansa. Deleva onnistui äänistä päätellen taistelemaan vastaan, mutta vain toan tuskanhuuto edelsi hiljaisuutta. Nurukan ei enää pudonnut, vaan tunsi makaavansa maassa jossain epätodellisessa universumissa.

    Pimeys.

    Pimeys

    Toien aistit aloittivat toimimisensa hiljalleen. Pimeys ei täysin haihtunut, mutta se saattoi tosin vain johtua tilan valonpuutteesta. Nurukanin silmät havaitsivat lattialla likaisia moppeja ja sankoja. Huone oli ilmeisesti jonkinlainen siivouskomero. Toan silmät skannasivat huonetta vaistonvaraisesti etsien hyökkääjää. Kapura (oikea tai muodonmuuttaja) istui pahvilaatikon päällä huoneen toisella puolella. Deleva liikahti.

    ”Tervetuloa”, Kapuran ääni kuului, ”OIKEUDENKÄYNTIIN.”

    ”Mitä pelleilyä tämä on?” Deleva mutisi kiukustuneena. Kolkkaaminen ja hämärään siivouskomeroon raahaaminen ei ilmeisesti ollut tehnyt mitään toan kiukulle.

    ”Hiljaisuus, pyydän”, Kapura sanoi äänessään etäinen hulluuden vivahde. Se on oikeasti menettänyt järkensä, Nurukan ajatteli.

    ”Umbran ja Matoron murhaajat”, Kapura aloitti ja katsoi toia paheksuvasti. ”Pelinne on pelattu. Huomasin välittömästi, että yrititte lavastaa minut syylliseksi muodonmuuttajahöpinöillänne. Se oli liian läpinäkyvää.”

    ”Me emme heitä murhanneet!” Deleva huusi. Nurukan aikoi sanoa jotain plasman toalle, mutta päättikin olla hiljaa. Kapura naurahti ja nousi seisomaan.

    ”Täytyy sanoa, että suunnitelmanne olisi voinut toimia”, Kapura myönsi astellen ympäri sotkuista siivouskomeroa. ”Valitettavasti jätitte henkiin väärän henkilön. Joku Matoro olisi naiiviudessaan voinut olla helppo tapettava tässä vaiheessa. Mutta eloon jäikin juuri se, joka tajusi koko suunnitelman.”

    Kapura kääntyi toiin päin ja hymyili.

    ”Ja on valmis käyttämään oikeutta.”

    ”Tuossa ei ole mitään järkeä”, Deleva valitti ärtyneenä. Nurukan päätti pysyä hiljaa. Ympäri huonetta astelemaan Kapura näytti oikeasti menettäneen järkensä. Tilanteella oli potentiaali kääyntyä todella huonoon suuntaan.

    ”Oikeastaan minä voisin tappaa teidät heti”, Kapura sanoi. Nurukan jännitti kehoaan valmiina iskuun. ”Mutta päätän turvautua Metru Nuin oikeusprosessiin. Vai mitä, Matoro?” Tulen toa katsoi viereensä kuin odottaen jonkun näkymättömän hyväksyntää. Ja ilmeisesti saikin sen.

    ”Matoro ei ole täällä enää”, Nurukan sanoi. Kapuran mielenterveys alkoi näyttämään entistä huonommalta. Mutta tilanne oli kaksi vastaan yksi. Hän katsoi Delevaa ja yritti viestittää tälle antavansa merkin pian. Plasman toa nyökkäsi takaisin mahdollisimman huomaamattomasti.

    ”Hänen henkensä jäi valitettavasti maan päälle todistamaan teitä vastaan”, Kapura selitti. ”Joka on toinen virhe suunnitelmassanne. Tosin en minäkään olisi välttämättä ottanut huomioon haamuja.”

    Kapura nosti esille Painovoimateränsä. Aseen kylmä metalli välkehti siivouskomeron oven raosta tulevassa valossa. Hän osoitti sillä toia.

    ”Pysykää siinä.”

    Ja Kapura syöksyi ulos. Nurukan huomasi köysien puutteen kehonsa ympärillä ja nousi ottamaan Kapuran kiinni, mutta ovi päästi kolahtavan äänen lukkiutuessaan. Kapuran epäselvät sanat kuuluivat komeron oven toiselta puolelta hetken.

    ”Onko se lukossa”, Deleva kysyi. Ilmeisesti oli. Nurukan hakkasi hetken ovenkahvaa. Avuliaita kirjastonhoitajamatoraneja ei kuulunut.

    ”Tässä menee hetki. Hän pääsee karkuun”, Nurukan ilmoitti. Olettiko Kapura, ettei kaksi vahvaa toaa pääsisi heikon oven läpi? Fyysinen työ onnistui viemään ajatukset pois Matorosta ja Umbrasta.

    Epäilyttävää, Nurukan ajatteli. Toivottavasti ei ole tekeillä mitään vakavaa.

  • Omia rakennelmia

    Telakka
    Konehalli 7

    Ta-matoralainen Garson käveli Telakan konepajan kalinan, kolinan ja klonksunnan keskellä väistellen öljylammikkoja ja välillä eri koneista ja laitteista tuprahtelevia höyrypilviä. Punaista jaloa Rurua kantava pikkumies kantoi kädessään lehtiötä ja etsi paikan johtoa. Se ei ollut kovin vaikeaa, sillä johtajalla oli yksi silmä vähemmän kuin Laivaston muilla työntekijöillä. Lisäksi johtaja painoi noin kahdentoista alaisensa verran. Luultavasti myös kahdentoista alasimen verran.

    Keetongu kiristi putkipihdeillä pitkää ja putkimaista nivellettyä vartta. Varsi, jonka päässä oli suuret pihdit, kuului huollossa olevalle Nöpö-luokan höyrytoimisella Ussal-kävelijälle, joita ennen sotaa oli käytetty Klaanin jokapäiväisissä töissä tavarakuljetuksista metsän raivaamiseen. Ajat olivat kuitenkin käyneet koviksi, ja pieni logistinen maakuljetustuki tuskin olisi pahitteeksi. Kävelijöitä oli jäljellä viisi; kuudes oli tuhoutunut skakdien zamor-keskitykseen kahakasta, josta tuntui olevan vuosia.

    Tongu oli Telakan Matoranien kanssa korjannut jo neljän kävelijän peruskunnon. Öljyämiset, putkien puhdistukset ja muttereiden kiristämiset olivat perushommia, joihin nopeasti kyllästyvälle henkilölle Telakka ei ollut oikea työpaikka. Tongu kuitenkin piti tälläisestä puuhastelusta, sillä kun kävi läpi vanhempia koneita, keksi yleensä roppakaupalla uusia ideoita. Nytkin kykloopin päässä pyöri idea, ja muutaman pultin strategisella irrottamisella rautaravun suuri saksi irtosi varren päästä. Tongu asetti sen läheiselle pöydälle ja istui kokoonsa nähden matalalle penkille. Pihtien muuttaminen terävimmiksi ja kauhamaisemmiksi voisi auttaa tunneleiden raivaamisessa. Tongu ei ollut juuri liikkunut maan alla, ja tunneleissa rämpimisestä tuli pakostakin mieleen epäonnistunut seikkailu Nazorak-pesässä. Mutta Inikon puheet Ma-Wetista olivat olleet järkeviä, ja torakoiden saartorenkaan kiristyessä hamppuköyden tavoin Klaanin ympärillä kaikkien väylien käyttö olisi järkevää.

    Jätti kaivoi pakistaan pienen jakoavaimen ja pyöritteli sillä pihdin leuat auki. Timpurinkynä piirsi makulatuuripaperille kaavion pneumatiikasta, joka liikutteli koneistoa sisältä. Tongu mittaisi silmämääräisesti kiinnikkeiden etäisyydet ja luonnosteli samaan kuvaan vielä uuden kauhan muodon, jotta joku metallipuolen työstäjistä voisi valaa tai takoa sellaisen.

    ”Kröhöm, pomo”, kuului ääni alempaa. Tongun punaisen silmän katse siirtyi pöydän viereen tulleeseen Garsoniin, joka laski lehtiönsä pöydälle.

    ”Terve vaan Garson”, Tongu sanoi kumealla äänellään.

    ”Tehmut käski kertoa sinulle tilanteesta Hydraulisen Vapauden luona,” Garson aloitti, ”Pojat ovat saanet paikattua rungon reiät ja melkein kaikki hajonneet roottorit. Uskoisimme, että saamme lennettyä sen takaisin Telakalle viikon loppuun mennessä.” Hydraulinen Vapaus oli Laivaston toiseksi suurin ilma-alus, jonka Nazorakien Koi oli pudottanut Klaanin tiluksille viisi viikkoa sitten käydyssä ilmataistelussa, joka oli ollut tähän astista raskain.

    ”Loistavaa!” Tongu sanoi ja taputti matorania olalle, ”Poikani ovat tehneet hyvää työtä. Kohta Kolme Suurta ovat taas valmiudessa potkimaan torakkain kitiinisiä persuuksia. Kertokaa kun olette valmiina, niin teemme siirron mahdolliseksi. Hoovee vie aika paljon tilaa.”

    Kyklooppi pyöritteli vielä höyryravun kauhaa mielessään. Ainakin hän teki jotain, joka hyödytti Klaanin kanssa, vaikkei murskannutkaan viholliskalloja rintamalla.

  • Bianca

    Vihreä avaruus

    / ”Kiven teho… yksi prosentti. Novaräjähdys aktivoidaan.”

    / ”Kenraalin elintoiminnot pois linjoilta. Siirrytään vartiotilaan. Käynnistetään tallennearkisto. Aloitetaan tutkimustyö #174.”

    / ”Käynnistetään tallenne NO-3-11.”

    / ”Sijainti tunnistettu: Odina.”

    / Kujaa pitkin kävelevä viittamies ei ollut tyytyväinen tilanteeseensa. Vaikka kyseessä oli kenties metsästäjien linnoituksen syrjäisin kolkka, ei se silti ollut tarpeeksi turvallinen hänen arkaluontoiselle asialleen.
    —
    Hahmo kääntyi hitaasti ympäri, kunnes tämä näki taakseen ilmestyneen tiukkoihin mustiin liinoihin kääriytyneen olennon.
    —
    Liinoihin kääriytynyt hahmo ojensi kätensä, juuri valmiiksi vastaanottamaan viittamiehen ojentaman nyrkin kokoisen, pallon muotoisen paperikääreen.
    —
    Kääreisiin pukeutunut hahmo raotti paperia hieman, päästäen sen sisältä haaleaa oranssia valoa.
    —
    ”Ilmalaiva Metru Nuille lähtee kahden tunnin kuluttua. Aizen kuoli suojellessaan tätä ja oli meidän onnemme, ettei vihollinen koskaan löytänyt tätä.”

    / ”Suljetaan tallenne NO-3-11.”

    / ”Merkitään kohde #6, paikannetaan kohteen liikkeitä.”

    / ”Kohde paikannettu.”

    / ”Käynnistetään tallenne FE-7-12”

    / ”Sijainti tunnistettu: Le-Metru, Metru Nui.”

    / Mustiin kääreisiin kietoutunut olento hyppäsi aluksesta ulos ennen kuin se ehti edes kunnolla laskeutua. Tavaratilan luukusta sataman konttialueelle laskeutunut olento oli piilottanut oranssina hehkuvan kuulan siteidensä alle.
    —
    Olento keskitti katseensa pohjoiseen ja niin teki hänen esiin kaivelemansa pieni kämmentietokoneensakin.
    —
    Pienellä näytöllä oli valtaväriltään hyvin vihreä kartta. Olento nipisti kosketusnäyttöä ja kartta zoomasi taaksepäin. Olento siirteli karttaa niin kauan, kunnes näytöllä näkyi piste. Piste sijaitsi Onu-Metrussa ja sitä merkitsi pieni punainen lippu.

    / ”Suljetaan tallenne FE-7-12.”

    / ”Kohteen #6 seuraava kohde paikannettu.”

    / ”Avataan tallenne JU-25-12.”

    / ”Sijainti tunnistettu: Metru Nuin itärannikko.”

    / Sidottu hahmo varjeli oranssina hohtavaa kuulaansa rannikolla raivoavalta myrskyltä. Onu Metruunnnnnnnnnnn-/

    / ”Tallenne keskeytetty. Voimakkaita Vahki-lämpöjälkiä havaittu tallenne JU-25-12 sisällössä. Skannataan aluetta.”

    / ”Lämpöjäljet paikannettu. Laajennetaan tallenteen JU-25-12 sisältöä.”

    / ”Sijainti tunnistettu: Onu-Metru.”

    / ”Päivä on tullut. Nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.”
    —
    ”Neiti kenraali. Killjoy on luokiteltu tason yksi viholliseksi.”
    —
    Nuoren naisen äänellä puhuva olento kääntyi kannoillaan ja heilautti sormeaan kerran ilmassa. Nainen ei huomioinut takanaan tapahtuvaa organisointia, vaan kaappasi tilan laidalle sijoitetusta naulakosta pitkän kankaisen takin ja heitti sen ylleen. Sirohko nainen ei tuntunut välittävän takkinsa julmetusta koosta, vaan antoi sen helmojen laahautua huoletta maassa.
    —
    Käsi upposi siteiden syvyyksiin, vetäen ulos pienen ketjun, jonka päästä paljastui punainen pieni koru. Koru koostui kahdesta punaisesta metallirinkulasta. Renkaat eivät olleet millään tapaa kiinni toisissaan, mutta ne pysyivät siitä huolimatta paikallaan, kuin taottuna.
    —
    Harmaiden metallisten käytävien sokkelo taittui olennolta täysin ajattelematta. Sinisten silmien katse koruun tiukasti liimattuna nainen matkasi, kunnes tämä saapui huoneeseen, joka näytti selkeästi olevan kompleksin aulatila. Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän, muutaman Vahkin satunnaisten tietokoneiden kimpussa ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava sammunut leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit F-12.”

    / ”Laajennetaan verkon laajuutta kattamaan alue. Valvontatila laukaistu. Onu Metrun laajuinen valvontaverkko täydessä toimintavalmiudessa.”

    / ”Varoitus! Tunnistamatonta liikettä havaittu Kohteen #6 ja suoja-alue ”1:n läheisyydessä.”

    / ”Tutkimustyö #174 suljetaan. Siirrytään reaaliaikaiseen valvontatilaan.

    Kuilu, Onu-Metru

    Valon toan himmeä hohde valaisi kiellekettä, jolla Matoro ja Umbra olivat. Umbra oli menettänyt paljon elementaalienergiaansa Arkistojen valojen hallitsemisessa ja seikkailu mielessä oli kuluttanut hänen voimiaan. Matoro oli ollut säästeliäämpi elementaalivoimiensa kanssa, mutta jään toa tiesi ettei hänelläkään voimia riittäisi kovin moneen suureen taisteluun. Umbran kanohilta näki hopeisen läiskän, joka oli merkki siitä että elementaalienergia oli vähissä.

    ”Tämä kuilu on paljon vanhempaa perua kuin Arkiston osat, joissa olimme”, Matoro totesi katselleen ylös teleskooppisilmä suristen. ”Lienee niitä Whenuan mainitsemia mystisiä luonnokuiluja. Seinämien materiaali on jotain ihan muuta kuin tavallista kiveä.”

    ”Hienoa että jaksat tutkia asioita tällaisella hetkellä…” Umbra mutisi suhteellisen äänekkäästi. Toa ei ollut erityisen hilpeä. Hopeinen rutto oli melkein koitunut hänen turmiokseen ja elementaalivoimien menetys oli tehnyt kolauksen hänen itsetuntoonsa. Mitä valon toa oli ilman elementaalivoimiaan? Varjon toako?

    ”No olen huomannut, että tällaisista tilanteista pääsee parhaiten pois tekemällä jotain”, Matoro vastasi nasevasti. ”Mikä on olosi nyt?”

    ”Olen elossa, mutten kauhean hilpeä. Se on päässyt liikkumaan ajatuksissani, mielessäni. Olen alkanut miettiä, että olisiko mahdollista taivuttaa varjoja, jos valon elementaalienergiat ovat kadonneet”, Umbra vastasi ja katsoi allaan olevaa tyhjyyttä. Jos hän keskittyisi, voisiko hän hallita tätä pimeyden kaivoa? Olla osa kaikkeuden varjoja yhtä helposti kuin valojakin. Ehkä molempia? Ajatus voimasta ja uusista kyvyistä oli yllättävän houkutteleva monet seikkailut kokeennelle toalle.

    ”Sinuna en antaisi sille kovin paljoa valtaa”, Matoro vastasi. Hän skannasi samalla herkeämättömästi seinämiä.

    ”Tunnen ympäröivät varjot. Ne kutsuvat minua. Kertovat minulle muinaisia tarinoitaan. Voima tuntuu… suurelta. Meidän pitää mennä todella pimeään käytävään, jos haluamme ulos täältä”, valon toa kertoi, hänen oikean silmänsä säkenöivän vihertävää, myrkyllistä valoa. Pieni kulmahammas käväisi toan rurulla, mutta se oli nopeasti poissa, eikä seiniä tihrustanut Matoro huomannut mitään.

    ”Vastaa niille, että pitävät turpansa kiinni. Pidä vain mielesi selkeänä”, jään toa vastasi. Hän laukaisi yhden toimivista harppuunoistaan seinämään ja pudottautui sen varassa hieman alemmas. Hän alkoi kelaamaan alaspäin tasanteelta tarkkaillen jatkuvasti seinämää.

    ”Mitä näet siellä?” Umbra huikkasi alas ystävälleen. Umbra näki varjojen läpi asioita. Hän ei ollut aivan selvä mitä ne olivat. Outoja, mekaanisia hahmoja. Vain varjoja. Ei muuta. Ei värejä, puhetta, ei mitään. Vain historian varjoja. Ja hän leikki väärillä voimilla, se ei ollut tervettä. ”Jos löydät jostain elementaalienergian naamion, ilmoita minulle”, Umbra naurahti kun jään toa teki arvokasta työtä tutkimalla seinämää. Toa oli tutkinut seinän kaiverruksia, joista muodostui tekstiä, koodia.

    Matoro hymähti. ”Täällä on… kanoka-kiekko. Kiinni kivessä”, hän hihkaisi alhaalta ja yritti irroittaa sitä.

    ”… se on voimatasoa… 9? Mitä hemmettiä? Eivätkö nämä ole mahtikiekkoja?” jään toa puheli puoli-itsekseen roikkuessaan vaijeristaan. Hän ei kyennyt irroittamaan sitä. Sen sijaan toa huomasi vieläkin alempana jotakin kiinnostavampaa.

    ”Meillä ei ole aikaa pelastaa mitään legendaarisia taikakaluja, Nimdassakin on jo tarpeeksi tekemistä”, Umbra huusi ylhäältä. Hän tiesi kyllä tarinat mahtikiekoista, mutta nyt ei ollut sen aika. Jonkun toisen urhean sankarin kohtalo olisi löytää kyseinen kiekko, ei klaanilaisten.

    Toa laskeutui harppuunan kelan hiljaisen surinan säestämänä. Hänen skannerisilmänsä oli löytänyt seinämästä poikkeuksellisia railoja. Ne eivät näyttäneet kuuluvan muuten täysin suoraan seinään. Hän tunnusteli lähes huomamaattomia viiruja valkoisella kämmenellään. Ne muodostivat muutaman bion levyisen kuusikulmion.

    ”Tällä… täällä saattaa olla ovi”, Matoro huusi.

    ”Saatko sitä auki?” Umbra huusi ylhäältä. Kaiku vastasi hänelle auki auki auki auki auki uki uki ki ki…

    ”Voin yrittää”, toa huusi takaisin.

    Hän loi voimiaan säästellen kapean jäisen askelman ja astui sille. Se tuki hänen painonsa. Toa kiskaisi vyötlään ionikatanansa. Sen hehkuva terä kiertyi ulos pitkäksi hohtaen kellertävänä. Toa iski terän yhteen oudoista railoista. Se ei aluksi näyttänyt vaikuttavan mitenkään. Hän yritti samaa eri kulmista. Ei mitään. Seinän tai hypoteettisen oven materiaali näytti estävän kaikki rikkomisyritykset.

    ”Jos puhuisit sille nätisti tai kutittaisit sitä?” Umbra huusi ylhäältä kun jään toa ei meinannut saada ovea auki.

    ”…” Matoro sanoi ja mietti. Toimisikohan vanha kunnon ”jäädytä-ovi-niin-se-laajenee-ja-irtoaa” mystiseen kiveen. Ei varmaankaan. Heillä ei myöskään ollut erityisemmin räjähteitä.

    Matoro kävi läpi varustustaan.

    Ai niin, hän tajusi.

    Ei, ei sitä voi käyttää, hän tyrmäsi ajatuksensa.

    Miksei.

    Koska se on MYYTTINEN ARTIFAKTI tai jotain.

    Jos se on typerää mutta se toimii, se ei ole typerää.

    Hitto. Oikeasti minähän vain haluan käyttää sitä.

    Räjäytä tuo ovi mielifraktaaleiksi.

    Mutta…

    Siru käteen, Matoro.

    Toa lyhensi miekkansa terän ja iski sen vyöhönsä. Hän pysähtyi hetkeksi.

    Hän mietti. Hiljaisuus ympäröi hänet. Hän kävi mielessään läpi niitä hektisiä hetkiä Arkkienkelillä. Nimdan polttavaa kipua. Räjähdyksiä ja putomista.

    Toa oli jo vetämässä syrjään rintapanssarinsa sisällä olevaa koteloa, kunnes tuli toisiin ajatuksiin.

    Hän keskittyi oveen. Se alkoi viilentyä. Siniset ja valkoiset aallot kulkivat toasta oveen. Matoro aisti lämpötilan laskevan. Parista-kolmesta asteesta miinus kymmeneen. Lisää voimaa. Miinus kaksikymmentä.

    Sitten hän imi kaiken kylmyyden ovesta. Lämpölaajeneminen tapahtui. Ovi alkoi kirkua vertahyytävästi. Pysäyttämätön voima kohtasi tuhoutumattoman objektin.

    Sitten kuusikulmio pamahti kovaa ulospäin ja iskeytyi toaa päin. Matoro horjahti mutta jäi roikkumaan harppuunansa varaan. Ovi iskeytyi vastakkaiseen seinään ja putosi. Ääntä sen osumisesta pohjaan ei kuulunut.

    ”Täällä on aukko”, Matoro hihkaisi tuskallinen ilme kasvoillaan. Ovella ammutuksi tuleminen ei kuulunut hänen tuskattomimpiin kokemuksiinsa.

    Yhtä jäistä toan liu-uttavaa pilaria ja Umbran laskeutumisretkeä myöhemmin toakaksikko oli pusertanut itsensä oviaukosta sen toisella puolella odottavaan sileän metalliseen käytävään. Sileä hopeinen hohde ja metallia vasten kalahtelevat kahden jalkaparin askeleet loivat käytävään teollisen tunnelman. Kaksikko ei kuitenkaan jäänyt makustelemaan sitä pitkään, sillä Matoron huomio kiinnittyi jo käytävän toiseen päähän.

    ”Tämä ei näytä jatkuvan kovin pitkälle. Pystyn jo näkemään seuraavan oven. Toivottavasti se ei ole yhtä työläs kuin- odotas. Hei! Hei hei hei. Tuolla makaa joku.”

    Umbra käänsi katseensa salamannopeasti Matorosta kohti käytävän päätä ja lähti päättäväisesti pinkomaan sitä kohti, Matoro aivan kannoillaan. Jään toan havainto osoittautui nopeasti oikeaksi. Massiivisten metallisten liukuovien edessä seinään nojasi mustiin siteisiin kääriytynyt verrattaen pieni ja luihu hahmo. Toat kumartuivat hahmon vierelle ja U näpäytti hellästi hahmon sidottua päätä. Matoron huomio kiinnittyi hahmon siteiden alta kajastavaan oranssiin vienoon kajoon.

    Kaksi kirkasta valoa syttyi hahmon kasvoille. Musta, vain hieman keskimääräistä matorania pidempi hahmo pälyili ensin hetken ympärilleen, mutta kaatui sitten voimakkaasti yskien ja köhien kontilleen Umbran ja Matoron eteen. Toat vilkaisivat toisiaan ja Matoro kumartui olentoa kohti auttaakseen tämän pystyyn. Katsettaan maasta kohottaessaan olennon yskiminen kuitenkin pysähtyi kuin seinään, tämän huomatessa edessään seisovan kaksikon. Paniikinomaisesti olento perääntyi kohti metalliovia. Olennon kauhistunut ilme oli nähtävissä painautumina tämän suun peittävissä siteissä.

    ”Keitä… Keitä te olette. Menkää pois. Minulla ei ole mitään!”

    Umbra nosti kätensä pystyyn rauhoitellakseen nuoren miehen äänellä puhuvaa olentoa. ”Hei, rauhoitu. Olemme vain kaksi Toa-soturia… oikeastaan, kaksi eksynyttä Toa-soturia. Umbra ja Matoro ovat nimemme.”

    Musta olento räpytteli silmiään tiuhaan tahtiin tarkastellessaan kahta tulokasta. Sidekummajainen asteli edestakaisin toien edessä mittaillen näkemäänsä.

    ”Eksyneitä… eksyneitä toia. Mikä tuo teidät tällaiseen paikkaan? Kenenkään ei pitäisi tietää käytävistä näistä.”

    Matoro yritti muodostaa päässään järkevää vastausta, siinä kuitenkaan onnistumatta. ”Pitkä tarina… emme ole itsekään vielä oikein tilanteen hermoilla. Vahingossa me tänne päädyimme. Olisi mukavaa, jos yhtä vahingossa löytäisimme tien poiskin.”

    ”Pois. Tie pois. Sellaista halajan minäkin. Monta pitkää viikkoa olen täällä ollut odottaen. Juoksin karkuun kurjia. Alas pääsin, mutta ylös en enää pysty kapuamaan. Ovi tämä ei auennutkaan. En pääse toimittamaan lähetystä.”

    ”Lähetys? Juokset karkuun miltä? Kuka sinä oikein olet ja mihin oikein olet menossa?” Umbran kysymysryöppy sai hetken upota sidotun olennon kalloon. Pian tämä kuitenkin jo vastasi. Tämän äänensävystä paistoi edelleen lievä innostus toien tapaamisesta.

    ”Lähetti. Se on nimeni, se on työni. Lähetys on minulla. Toimittaa se oven toiselle puolelle täytyy. Ei saa päätyä kurjan käsiin.”

    ”Lähetti. Mitä on oven toisella puolella? Pääseekö sieltä ulos?”, Matoro tiedusteli. Lähetti nyökkäili tietäväisenä.

    ”Moni tie on oven takana, vaan sisään ei pääse. Täytyy olla avain. Muinainen avain. Ei ole niitä enää. Ei ole pääsyä sisään.”

    Umbra kurkkasi Lähetin taakse ja huomasi metallioviin upotetun paneelin. Toan katse etsi isoa avaimenreikää, mutta löysikin sen sijaan pienen ohuen aukon ja sen viereen upotetun sammuneen lampun. Umbra astui Lähetin ohi tarkastelemaan aukkoa tarkemmin. Hänen mieleensä juolahti ajatus.

    ”Hei, Matoro. Se miekkapellen Nurukanille antama avainkortti. Onko se sinulla? Se saattaisi jopa sopia tähän.”

    Lähetti katsoi silmät kiiluen, kuinka Matoro alkoi kaivelemaan tarvikelokeroaan. Kirkkaat silmät laajenivat hämmennyksestä, kun punainen kortti teki ilmalennon Matoron kädestä Umbralle. Korttiin painettu mustan käden symboli sai Lähetin mielen villiintymään.

    ”Muinainen avain! Teitä on siunattu sen omistajuudella! Suuria sotureita todellakin olette. Tuo avaa ovet, voi avaa hyvinkin!”

    Kortti sopi täydellisesti. Kone imaisi sen sisäänsä Umbran asettaneesta kädestä, eikä sitä nähty enää. Hetken U jo luuli, että suunnitelma ei toiminutkaan, kunnes valtaisa metallinen kolahdus ilmaisi jotain tapahtuneen. Matoro asteli Umbran rinnalle ovien eteen. Pieni rako oli jo ilmestynyt kaksi kertaa toan korkuisien liikkuvien laattojen väliin. Aukeavat ovet paljastuivat hirvittävän paksuiksi. Matoro arvioi niiden olevan jopa mittavammat syvyydessään, kuin korkeudessaan.

    Lattia nytkähti kolmikon jalkojen alla. Metallinen kiiltävä lattia olikin yksi valtava liukuhihna, joka aluksi hieman nykien alkoi kuljettamaan sankareita ovien toiselle puolelle. Mutta ovet eivät olleen ainoat. Yhtä massiivisia ovia ilmestyi kolmikon eteen yhtä tiuhaan, kuin niitä aukenikin. Koneiston ääni oli korviahuumaava. Kiihtyvän liukuhihnan kärkeen loikkinut Lähetti käänsi katseensa kohti ympärilleen pälyileviä toia.

    ”Kertokaa. Mitä etsitte? Mitä halajatte? Mikä teitä ajaa eteenpäin?”

    ”Vastaukset”, Matoro lausui sanavalmiisti. Hymy nousi Lähetin kasvoille. Tämä asteli Matoron viereen juuri sopivasti liukuhihnan alkaessa hidastaa vauhtiaan. Vielä viimeiset ovet lähtivät hitaasti aukeamaan kolmikon edessä.

    ”Siinä tapauksessa, suuri Toa, olet tullut mitä sopivimpaan paikkaan.”

    Valoisan käytävän valot sammuivat. Liukuhihna oli pysähtynyt. Viimeiset ovet ammottivat nyt viimein auki. Matoro nosti käden suulleen. Umbra jähmettyi totaalisesti.

    Liukuhihna oli johtanut pienelle parvelle. Parvelta aukesi näkymä maailman mielettömimpään rakennelmaan.

    Täydellisesti maan alle kaivettu pyöreä pystysuora tuubi oli yksistään valtavin asia, mitä kumpikaan toista oli koskaan nähnyt koverrettavan kiinteään kiveen. Kilometrejä ja taas kilometrejä halkaisijaltaan oleva kolo ei kuitenkaan ollut tyhjä. Aikojen isoimman tunnelin keskellä kohosi maanalainen metallinen torni. Niin ylös, kuin alaskin ulottuva ikkunoita täynnä oleva maanalainen pilvenpiirtäjä oli sekin halkaisijaltaan Metru Nuin kolhiiareenan luokkaa. Tornin korkein kohta oli niukin naukin nähtävissä, kun taas alaspäin näkyvyyden esti puhdas pimeys, joka verhosi kaiken sisälleen.

    Lähetti asteli parven reunalle ja ojensi kätensä kohti teollisuuden suurinta majesteettisuutta.

    ”Toat. Tervetuloa Mustaan Käteen.”

    Pieneen yhden hengen hissiin ahtautunut kolmikko haukkoi henkeään nousun loputtua ja hissin ovien auettua. Tornin ylimpään kerrokseen humpsahtanut joukkio kompuroi kohti pientä koppia pienen käytävän toisessa päässä. Kahden toan päät olivat edelleen pyörällään.

    ”Musta Käsi… ei ole ollut olemassa enää yli sataan vuoteen. Eikä heillä missään vaiheessa ollut näin valtavaa kompleksia. Mitä tämä on? Minne me oikein päädyimme?”

    Lähetti hyppelehti jo eteenpäin, kohti sisäänkäyntiä. Tornin ulkoreunassa kiitänyt pienoishissi oli tuonut kolmikon ilmalukkomaiselle sisäänkäynnille. Lähetti kailotti vastaustaan Umbralle lukon toisesta päästä.

    ”Ollaan Käden tornin alla. Pääkallopaikalla. Siellä, missä rysähti. Vaan ei tuhonnut maanalaista osaa. Tämä kaikkeus on osa tornia. Laajensivat maan alle jo satoja vuosia sitten. Ennen sotaa jopa. Yläkerta meni, virrat katkesivat, mutta tällä tämä edelleen pönöttää. Odottakaahan kun tapaatte paikan emännän. Hän se on suuri soturi. Niinkuin tekin.”

    Sihahdus. Ilmalukko aukesi. Kolmikko astui sisään.

    Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla suuremman, tornin sisäisen hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit F-1.

    Matoron huomio kiinnittyi vastaanottopöydän yläpuolelle nostettuihin suuriin kehyksiin, joihin oli upotettu kuvat kahdestatoista eri hahmosta. Yhdet kasvoista, hopeiset Mirulla varustetut toivat Matoron mieleen muistoja. Oikeastaan vasta silloin toakaksikko tajusi, että he astelivat Killjoyn vanhoilla kotikonnuilla.

    Umbran ja Matoron tuijotellessa taulua ja arvuutellessa sen muita kasvoja, oli Lähetti hypännyt pöydän taakse tutkimaan seinään upotettuja hallintapaneeleita. Musta käsi veti vivusta, mutta mitään ei tapahtunut. Hieman pettyneen oloinen vipeltäjä käänsi katseensa pöydälle asetellulle näytölle.

    ”Virtaa ei ole monessa kerroksessa. Vitonen, kymppi ja kaksitoista, jos tähän luottaa. Lähdetään katsomaan. Portaat lähtevät tuolta hallin takaa.”

    Umbra kurkisti kohti Lähetin osoittamaa suuntaa ja viittoili Matoron mukaansa. Kolmikko lähti astelemaan kohti aulan toista päätyä. Kompleksi heidän ympärillään oli kuolemanhiljainen.

    ”Jokainen kerros omaa tarkoituksen. Kaikki ovat erilaisia. Kaikilla on suurempi merkitys. On pitkä aika, kun viimeksi olen täällä astellut. Vien teidät kierrokselle. Näytän paikkoja. Ehkä tarjoan vastauksia, joita soturit janoavat.”

    Toat seurasivat Lähettiä sokeasti. Uteliaisuus otti vallan kaksikossa. Ylöspääsy sai odottaa hetken. Matorolla ja Umbralla oli nyt mahdollisuus päästä kokemaan pieni pala entisen saarivaltionsa historiaa.

    Mutta syvällä heidän jalkojensa alla liikkui jotain. Kolmikon taakseen jättämälle näytölle alkoi ilmestymään pisteitä.

    Klaanilaiset eivät olleet astuneet vanhaan sotilastukikohtaan.

    He olivat astuneet hautaan.

  • Päätöksentekoa

    Nui-Koro

    Nui-Koron suurin rakennus toimitti usean julkisen rakennuksen virkaa: se oli samanaikaisesti katedraali ja kirjasto, ja sen syövereistä löytyi niin pormestarin työhuone kuin kokoussalikin. Tällä hetkellä katedraali toimi myös majoitusrakennuksena. Kylän majatalot olivat jo aikoja sitten täyttyneet, ja nyt evakkoja hätäasutettiin kaikkiin mahdollisiin rakennuksiin, eikä julkinen yleisrakennus ollut mikään poikkeus.

    Kokoussali oli kuitenkin tilapäisesti tyhjennetty väsyneistä matkalaisista. Puoliympyrän muotoinen ja keskustaa kohti portaittain laskeva sali oli sisustettu puisilla työtasoilla ja vanhanaikaisen epämukavilla penkeillä. Kehnosta istumaergonomiasta huolimatta niistä jokainen oli varattu. Oli kokousaika.

    Kaiken keskellä, salin ainoan oikean työpöydän ääressä istui Ga-Matoran. Hän oli valtuutettu, joka oli valittu johtamaan kaupunkia Pormestarin vangitsemisen jälkeen. Yllään hänellä on Nui-Koron tummansininen tunika, johon on kirjailtu pronssinen hahnah-rapu. Kasvoillaan hän kantoi vaaleansinistä Kanohi Pakaria ja harteillaan suurta vastuuta. Lisäksi hänellä oli puinen nuija, jolla saattoi paukuttaa pöytää tilanteen rauhoittamiseksi.

    ”Krhm. Jos saisin huomionne,” valtuutettu aloitti. ”Julistan kokouksen alkaneeksi. Yleisen järjestyksen kannalta lienee selvintä, jos jaan osallistujille puheenvuoroja, jotta voimme keskittyä käsillä olevaan kriisiin mahd-”
    ”Miksi me edes olemme täällä?” korkea ääni istuntosalin takarivistä keskeytti Ga-Matoralaisen. ”Mehiläispesät pitäisi tarkistaa, enkä luota siihen, että poroväki osaa pitää elikoistaan huolta sitä vertaa, etteivät ne käy nuoleskelemassa kennojamme tyhjiksi, ne ovat elinehtomme ja-
    ”Anteeksi nyt vain…” muuannen pönäkkä ja naamionsa poronsarvilla koristanut matoran huudahti syvällä äänellä, ja kääntyi kohti edellistä huutelijaa ”…mutta kyseenalaistatko ammattitaitomme? Ei millään pahalla, mutta me olemme-”
    ”Järjestys saliin! Järjestys saliin!” valtavaltuutettu kiljaisi ja paukutti vasaralla pöytää. Kokous oli käytännössä vasta alkanut, ja kaksi kyläläistä oli jo kiivastuksissaan noussut seisomaan.

    ”Vastauksena kysymykseen, olemme kokoontuneet tänne juuri tämän takia.”

    Hetken verran huoneessa vallitsi melkein hiljaisuus, kunnes matoralainen keskirivissä tappoi sen kehtoonsa: ”Joku vei kerran kissani ja pihassa oli sorkanjälkiä.”

    Valtuutettu hautasi kasvonsa käsiinsä.

    ”Jaa porojen ja hunajan takia?” joku huuteli takarivistä, viitaten valtuutetun perusteluun kokoukselle.
    ”Ei, vaan rauhallisen rinnakkaiselon säilymisen tähden.”
    ”Rinnakkain tosiaan, ei täällä mahdu enää mörskäänkään yksin!” huudahti Nui-Korolainen porho. Hänen luokkansa elintaso oli kokenut suurimman romahduksen evakkojen ruvettua ”pyörimään nurkissa”. Kyseinen kansalainen oli joutunut majoittamaan ennen niin rauhalliseen taloonsa kymmeniä pohjoisen asukkeja.

    ”Emme voi hylätä yhtenäisyyttämme näinä aikoina,” valtuutettu Ga-Matoran yritti vielä. ”Muistakaa, veljet ja siskot, yhtenäisyys, velvo-
    ”Kröhöm, etelän neiti,” käheä ääni jostain salin oikealta laidalta ärisi. ”Jotkut meistä ovat pohjoisesta, ja pidämme kiinni tavoistamme! Kaikki eivät kuulu siihen joukkoon, jotka ovat ihan täpinöissään noita kolmesta hyveestä.”
    ”Justhiinsa niin!” edellisen vierustoveri liittyi puheeseen. ”Kylhä ne hyvähtä khuulosthavat, mutta yrithäppä tehdä niistä pakkashella juusthoa!”

    Yleisen hälyn taso kohosi kaiken aikaa, ja hiljaisemmat argumentit/huutelut alkoivat hukkua puheensorinaan. Voimakasäänisemmät yksilöt saivat kuitenkin asiansa kuulluksi.
    ”Me vain riitelemme täällä kun torakoiden tykit jauhavat talojamme!” pohjoisesta tullut pakolainen huusi. ”Paetaan ennen kuin ne pääsevät tänne!”
    ”Tupajumi jauhoi kerran taloani, mutta minä söin sen.”

    Ehkä kaikkien onneksi beigen matoralaisen vastaus kaikui kuuroille korville.

    Silloin Ko-Huna-Koron vanha, viisas turaga avasi suunsa ensimmäistä kertaa keskustelun aikana: ”Saaremme kanssa-asujat, me emme etene näin mihinkään. Saavuin tänne vuorelta siinä uskossa, että pohjoisen petojen vyöryminen maillemme on vakava asia.” Hän tuijotti saliin pakkautuneita matoralaisia painostavasti. ”En odottanut näkeväni tällaista.”

    Hintelä Onu-Matoran takarivissä viittasi arasti.

    ”Ärrr”, muuannen raskastekoinen raudan Toa äännähti, ennen kuin kukaan ehti antaa mustanaamioiselle pikkumiehelle puheenvuoroa. ”Katsokaa nyt meitä! Olisi helpompaa vain mennä ottamaan torakat vastaan taistelussa, ja-”
    Äänessä olevan Toan vieressä istuva plasman matoran ei hätkähtänyt uhoajan suurta kokoa vaan puhui tylysti päälle. ”Voi olisitko jo hiljaa? Mene järjestämään tervetuliaisseremonia torakoille jos haluat! Tänne jääköön vain ne, jotka haluavat oikeasti selvitä!”

    Ko-Huna-Koron turaga tuhahti huomatessaan sanojensa kaikuvan kuuroille korville. Onu-Matoran takarivissä pitää kättään pystyssä kärsivällisesti.

    ”Minusta emme käsitelleet hunajannälkäisten porojen asiaa kyllälti!” ampiasmies palasi tärkeisiin aiheisiin.
    ”Kunnianloukkaus! Kunnianloukkaus!” poronsarvinen matoralainen raakkui.
    ”Kohta meiltä loukataan muutakin kuin kunniamme, jos emme käy vihollista vastaan!” joku yritti toimia järjen äänenä.
    ”Pidä ystäväsi lähellä ja vihollisesi kaukana mehiläispesistäsi!”
    ”Järjestys saliin, järjestys saliin!”

    Valtuutettu hakkasi puista vasaraansa pöytään hullun lailla, ja hetkeksi sali hiljenikin.

    ”Jo oli aikakin”, Ko-Huna-Koron turaga jupisi itsekseen.
    ”Jäätävä hiljaisuus”, joku älypää väläytti jostain salin takaosasta.

    Väsynyt valtuutettu osoitti viittaavaa onu-matorania. ”Niin?”
    ”Koska pidämme kahvitauon? Minun on nälkä.”

    Ja sali räjähti jälleen, turhautumisen purkautuessa ähinänä ja puheena.
    ”Taisimme tulla tänne ihan turhan takia?” Po-Matoran sivupenkiltä älähti. ”Mitä jos pakataan kamat ja jatketaan etelään. Täällä mitään ole.”
    ”Kaupungissa ei riitä edes ruokaa tälläisellä väkimäärälle!” tuuheapulisonkinen Ko-Matoran huudahti. Hän oli sikäli oikeassa, että ruokajonot alkoivat kiemurrella katedraalilta jokisatamaan ja torilta laitakaupungille.
    ”Näimmekö siis turhan vaivan tulla tänne asti?” pohjoisen kulkija valitti kohtaloaan. ”Taival oli raskas!”
    Nui-Koron asukas puolusti oikeuksiaan. ”Niin oli viljan kylväminenkin. Ehkä olisitte voineet pakata ruokaa mukaanne?”
    Pohjoisen turaga, joka pukeutui taidokkaasti kirjailtuun, moniväriseen kaapuun levitteli käsiään. ”Niin suuri ol kiireemme, että mukaan saimme vain repulliset.”
    ”Sieniviljely on paljon tuottavampaa kuin vilja!” muuannen Onu-Matoran eturivistä otti vielä asiakseen lisätä.

    Idästä tullut Ta-Matoralainen alkoi turhautua tilanteeseen aivan uudella tasolla, ja kaatoi kahvikuppinsa pöydälle noustessaan seisomaan.”Näinkö asiat täällä päätetään? Ihme, että saatte näinkin ison paikan pysymään koossa!”
    ”Jos ei kelpaa, voit palata narraamaan kaloja hökkelikylääsi”, Nui-Korolainen porvari vastasi.
    ”Menisinkin, mutta ne karzahnin ötökät tuhosivat sen maan tasalle!”

    Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, laukauksen ääni täytti salin. Kaikki vaikenivat. Koska laukeava ase oli kiekonheitin, vaientavan voimakas ääni ei ollut itse laukeaminen, sehän on vain hassu loksahdus, joka syntyy Kanokan lähtiessä telineestään, vaan iso rysäys, joka syntyy, kun suurentavan kiekon liian raskaaksi tekemä kattokruunu rämähtää lattiaan. Kaikkien katseet kääntyivät kiekon sinkautattaneen poliisimiehen suuntaan.
    ”Köh, pahoitteluni valaisimesta…” siniviittainen hahmo murahti. ”Mutta jokaisen meistä on keskityttävä. Meidän kaikkien kohtalot riippuvat nyt tehtävistä päätöksistä, eikä meillä ole aikaa rettelöintiin.”

    Puhujan viikset väräjivät vakavina.

    ”Ylikomisario Harkel on oikeassa”, aiemmin vaitonaisena pysynyt ta-matoran ilmaisi kantansa. Hänen keltaista naamiotaan kehystävä kuusiseppele osoitti korkeasta virasta Dek-Korossa. ”Meidän on tehtävä päätöksiä, ja meidän on tehtävä ne nyt.”

    ”Kiitos, en voisi olla enempää samaa mieltä”, Nui-Koron poliisivoimien, siniviittojen, päällikkö puhui. ”Mutta tosiaan, olen ollut vähän yhteyksissä Klaanin mainioon väkeen, ja heillä on ehkä idea…”

    Puhujan viikset väräjivät ovelina.

  • Soturi kahleissa

    Zakaz

    Veitsipellava oli ainoa hyötykasvi, joka enää menestyi kuolleessa erämaassa. Se vaati vähiten vettä, kesti auringon polttavan kuumuuden parhaiten, ja siitä voisi tehdä sekä vaatteita, ruokaa että alkoholijuomia. Kolmannen vientituotteen kysyntä ei koskaan päättyisi Zakazissa.
    Tämän sitkeän kasvin ainoa vaatimus oli, että se kasvoi vain tietyllä kasvuvyöhykkeellä Syväläisjärven lähellä, joka vain tekisi plantaaseista vielä ihanteellisemman. Kukaan ei ollut tarpeeksi rohkea rikkomaan Skakdien ainoita kirjoittamattomia lakeja ja hyökkäämään lähellekään ainoan vedenlähteen aluetta, eivät erityisesti siivottomat rosvot ja mitättömät sotalordit.

    Korkea kysyntä ja yleinen ahneus olivat saaneet pellon olemaan kolme kertaa suurempi kuin mitä yleisesti, mikä teki orjista vielä tärkeämmän kulutushyödykkeen Henkien hylkäämällä maalla. Pelto jatkui kauaksi näköpiiriin, jonka päädyssä ympäröi kehnosti rakennettu matala savimuuri. Seinämän päällä partioi vain pari palkkasoturia laiskasti helteen alla; suurin osa heistä oli keskittynyt maan päälle hengittämään orjien niskaan.

    Kahden auringon polte sai viljelmät hehkumaan sokaisevan valkeina. Jopa sisällissodan tulen ja tulikiven jälkeen hedelmällinen maaperä puski näitä sitkeitä kasveja sisuksistaan. Ilma oli silti tukalan kuuma, eivätkä aavikkotuulet tuoneet lännestä helpotusta, vaan kuivaa ilmaa ja jäänteitä kuolevasta hiekkamyrskystä.
    Kahleiden kalinan ääni ja kyllästyneen tasainen ruoskan viuhahdus tahdittivat vihreiden jalkojen liikettä pellolla. Orjat olivat työssään. Syväläisinä, merenväkenä ja vähemmän kohteliaassa skakdikielessä ”lahnoina” tunnettu sotaherra Ehlekin laji oli alistettu täälläpäin kaupankäynnin kivisen saappaan alle. Syväläiset noukkivat auringossa kuivuneilla räpylämäisillä käsillään veitsipellavaa ja varastoivat sitä suuriin koreihin piikikkäissä selissään. Luisevien kalamaisten päiden silmäkuoppiin piilotetut siniset silmät räpsyivät tiheään tahtiin. Auringon polte tuntui kalamiesten ja -naisten iholla tuhannen pienen neulan pistelevältä kosketukselta. Orjat läähättivät äänekkäästi, mutta tekivät työtä ripeästi. Taukojen pitäminen kiinnittäisi vain Pomon huomion. Ja Pomoa ei kannattanut suututtaa.

    Kannolla istuva valkoinen skakdi heilautteli muakaraippaa laiskasti ilmassa. Syväläisorjat säpsähtivät paikallaan jokaisen ilmaa halkovan ruoskakajahduksen kohdalla. Koskaan ei voinut tietää, milloin Pomo käytti raippaa tahdittaakseen työtä, milloin hän yritti osua orjiin. Jälkimmäisen tapahtumiseksi ei vaadittu välttämättä edes tottelemattomuutta.
    ”Liikkukaa, vätykset”, Pomo ärähti. ”Te ette näytä nyt ollenkaan siltä, että haluaisitte voittaa Cazann-herran pikku kisan! Jos muistatte, omistajanne lupasi siistiä sisätyötä kartanolla loppuviikoksi sille, joka poimii eniten. Eikö houkuta, lahnat? Eikö houkuta?”

    Taas yksi raipanisku rävähti ilmoille ja vihloi suurella rautaketjulla jaloista yhteen kahlitun syväläisjoukon korvia. Eritoten raippa kuitenkin vihloi jonon viimeisen syväläisen alareittä. Orja puri hammasta ja tunsi suolaisen veden silmäkulmassaan, mutta tiesi olla huutamatta. Tuskan äänet saivat Pomon vain innostumaan.

    Valkoinen skakdi otti toiseen käteensä vesiletkun. Sen ensisijainen tarkoitus oli ravita auringon polttamaa maaperää ja saada pellava kasvamaan. Toissijainen tarkoitus oli pitää työväki hengissä, sillä kosteissa oloissa viihtyvät syväläiset eivät selviytyneet Zakazin kuivuudessa kovin kauaa kuivumatta rusinan näköisiksi.
    Virne skakdin naamalla leveni, kun hän käänsi alumiinista nuppia ja vapautti veden. Litroittain kylmää vettä räjähti voimalla päin syväläisjoukkoa. Ne eivät vaikuttaneet edes huomioivan sitä, vaikka suorastaan jäähileinen vesi raapi niiden ihoa. Olennot olivat tottuneet.

    Ketjun keskellä marssivaa matoralaista oli vaikea huomata kookkaiden ankeriastyöläisten keskeltä. Hän ei ollut tottunut vedenjakeluun. Kylmät väreet kulkivat pikkumiehen kehon läpi.

    Ilma oli harvoin näin kostea, matoralainen ajatteli. Hän ei ollut tuntenut kylmien vesipisaroiden osuvan hänen ihonsa päälle sen jälkeen asti kun oli asettanut jalkansa Skakdien rannalle. Se soi hänelle virkistyksen, mutta myös hämmensi häntä. Silmät eivät olleet tottuneet kovaan valoon hetkeen. Kuinka kauan hän oli ollut tajuttomana? Päiviä? Viikkoja? Nämä kysymykset harhauttivat työläistä liian pitkään. Ja melkein kuin henget olisivat pilkanneet häntä, nuo vihreät kalamiehet olivat tarrannet katseensa matoralaiseen. Tulenvärinen Työläinen keskellä Syväläisparvea. Kaikissa muissa olosuhteissa tämä olisi päätynyt hänen tuomiokseen, Pegghu ajatteli.
    ”Pää kylmänä ja keskity”.
    Sakea ääni takaa ja ruoskan pistävä ääni sivusta pakotti syväläiset ja matoralaisen miettimisen takaisin maalle. Tilanne oli epämiellyttävä ja ajatusten kerääminen mahdotonta limaisten katseiden alla. Hien ja syväläisten suolainen haju ei auttanut.
    “Ma-hatora-hinen, onk tott, että sorme-hesi taipuu mone-hen suhtaain?” viereinen syväläinen kysyi. Hengästynyt ääni ja painava aksentti hautasivat kysymyksen sympatian ja huumorin. Pegghulla oli aina ollut hankaluuksia ymmärtää syväläisiä jopa Klaanin sisällä, mutta teki parhaansa ja kuunteli samalla kun jatkoi poimimista.
    “Oho-mpa parempaa kui sisäty-hyö. Luota minä. Minä tie-hedä tämä”, syväläinen jatkoi. “Joho-sukus, nee lai-hita nauloi ruokaahin. Ke-herran lautainen oli toi-holetti.”
    Pegghu oli melkein heittää multaa lähimmän Skakdin silmiin, mutta joutui nielemään oikeuden tahtonsa, vaikka kuinka hankalaa tämä olisi. Tilannetta täytyy harkita läpi, oli oltava hänen mantra.
    “Mi-hikä siinu nime-hes, Ma-hatora-hinen?” syväläinen kysyi.
    “Pegghu. Kaupunginvartija.”
    “Mi-hinä ole Kahhah. Pää-hällikö Tuhlikin poika.”, syväläisen ilme muuttui sinä hetkenä synkäksi. “Mi-hinä tulee ko-hostaa heitä kuo-holema. Minu-husta olla heimohoni pää-hälikkö”

    ***

    “Mäski-aika”
    Vartija työnsi oven ja maan välisen raon välistä niukasti täytetyn ruoka-astian. Valo taisteli päästäkseen sisään lahonneiden seinien läpi. Hohdon paalut osuivat hiekkaiseen maahan, mutta osa tarttuivat kiinni majan Toaan. Hakattu, rampautettu ja kahlittu; näennäisesti kuollut kaikin puolin, jos hänen sydänvalo ei olisi vielä sykkinyt, vaikka kuinka heikosti. Siitä huolimatta omistajat eivät ottaneet riskejä, vaan lukitsivat ostamansa ruumiin heti pieneen hökkeliin ja jokainen raaja rajattu painavimpiin metalliketjuihin mitä löytyi. Toien kanssa ei koskaan voinut olla varma. Ja kuten eräs skakdien sananlasku kuului; “mitä hiljaisempi kävijä, sitä kovempi räjähdys.”

    ***

    “Miksi ette kapinoi ja karkaa? Teitä on paljon enemmän”, Työläinen kysyi vartijan selän takana.
    “Hammasmiehiet olla kui herra aseihisen kanssa. Hallitesee pel-hokolla ja ase-heill”, Kahhah vastasi. “Pa-hakko sanoo, ett kunnitohatan he-hidän me-heentelmiä”

    Pegghu ei miettinyt omituisen kunnioittavaa sävyä, millä syväläinen värjäsi lisäystään. Multa roiski raipan osuessaan orjien väli. Pegghu säpsähti kuinka lähellä ruoska oli osua häneen.
    “Vielä yksikin sana niin rankaisu-rautaan”, Skakdi sylki matoralaisen eteen ja hihitti räkäisesti itselleen hienosta voiman näytöstään. Orjien pelotteleminen aina päästi höyryjä vähäisestä palkasta.

    Matoralainen oppi pian hankaluuden Veitsipellavien keräämisessä. Kasvi oli hyvin syvälle maahan juurtunut, sen varret kovia ja lehdet sahateräisiä. Elleivät Pegghun kämmenet olisi olleet luonnostaan parkkiintuneet, kuten matoralaisilla yleisesti, hänen kätensä olisivat olleet täysin veressä.
    Syväläiset olivat tottuneet tähän, heidän arpien täyttämät kämmeneensä todisteina. Jokainen vilkahdus meriväen käsistä tuohdutti Pegghua.
    Pian oli ilta, ja vartijat saattoivat orjat lepäämään. Nukkumapaikka oli pelkkä suuri, maahan kaivettu kuoppa, jonka päälle oli ripustettu suuri heinäkatto. Orjien annettiin nukkua ohuen heinäpeitteen päällä. Tilaa oli tuskin tarpeeksi edes selän kääntämiselle, joten useimmat orjat joutuivat olemaan istuma-asennossa tämän takia.
    “Hy-iviä ett ole pie-heninen, Pegghu”, Kahhah yritti keventää ilmapiiriä, mutta tuskin tukki omaa yrmeyttään. Työläinen päätti nukkua istuma-asennossa Kahahhin kanssa.

    ***

    Herätys tuli aikaisin aamulla. Auringot olivat hädin tuskin edes nousseet erämaan yläpuolelle, ja vartijat alkoivat jo karjua määräyksiään ja heiluttelivat ruoskiansa.
    Matoralaisen selkään sattui, jos ei uniasennosta niin päivän mittaisesta ahertamisesta. Orjille lastattiin korit ja heidät toimitettiin heti poimimaan lisää pellavaa.
    Pellavan noukkiminen tuntui yhä vaikeammalta kivuliaan selän vuoksi. Kivulias selkä merkitsi hitaampaa työtahtia, ja hitaampi työtahti merkitsi reippaita raipaniskuja. Osa oli vain varoitusmerkkejä, mutta toinen osa oli iskuja joko selkään ja reiteen. Jokainen ruoskan kalske loi paljon kipua, mutta ei Matoralaisen työtä nopeuttanut, johtuen joko kivuliaasta selkärangasta tai pelkästä kovapäisyydestä tai yhdistelmästä molempia.

    Ainoastaan keskipäivällä annettiin orjille vartin pituinen lepoaika. Ruokaa jaettiin niukasti ja tuskin riitti kestämään loppupäivän. Pegghu pureskeli kuivaa näkkileipäänsä ja venytteli lievittäkseen kipuaan. Pian piti palata takaisin raahaamaan sille kartanon häikäilemättömälle pirakan äpärälle ja sen koirille taas.

    Hiki valui jokaisen orjan otsalla. Korin hihnat alkoivat hiertää Työläisen olkapäitä, mutta hänen ei päästetty tyhjentämään sitä ennen kuin se olisi täynnä.
    Toinen raippa. Matoralainen oli hidastellut.

    ***

    Päivät kuluivat. Kori selkään, täytä kori pellavalla, tyhjennä kori ja täytä lisää. Silloin tällöin olisi Työläistä käsketty täyttämään pellavaöljy säiliöihin ja lastaamaan ne kärryihin. Matoralainen ei koskaan tehnyt tarpeeksi hyvää työtä päästäkseen suorittamaan sisätyötä kartanossa, eikä olisi halunnut kiväärinkään uhalla.
    Työstä oli alkanut tulla rutiini, mutta se ei tehnyt raatelusta siedettävää. Rutiinista oli se yksi hyöty, että se antoi matoralaisen paeta omiin ajatuksiinsa. Kaupungissa oli opetettu, ainakin kardinaali-kansleri Dumen käynnistämän “Uuden-Uljaan-Suunnan”-liikkeen jälkeen, että mitä raskaampi työnteko, sitä enemmän hyvää se luo kansalle. Ainoastaan levoton ja kuuliainen Työntekijä tavoittaisi “Noan”, Suuren Henki-Tietoisuuden.
    Niin, rituaalien piti olla nopeita ja käsityön meditaatio tehokasta, koska valaistus on juuri käsiesi ulottuvilla; älä päästä sitä karkuun. Mitä se haittaa jos tapaturmia syntyy. Pari pyhimyksen titteliä työläisille, eiköhän se riitä tekemään heidät kylläiseksi. Valtiolle ainakin asiat voivat hyvin.
    Ja jos valtio voi hyvin, niin kaikki hyvin.
    Mutta mitäköhän valtio olisi sanonut, jos huomaisi entisen kansalaisensa nyt rehkivän hylätylle kansalle Hengen hylkäämällä maalla.

    “Ylös siitä senkin skarrarrararin vätys!”

    Räkäisten käskyjen jälkeen seurasi riehakas sarja nahkan räiskintää. Vanha kalpea syväläinen ei kyennyt nousemaan enää jaloille, ja joutui hyväksymään kärsimyksen kuten kiltin orjan pitikin.
    Muut syväläiset eivät välittäneet, vaan jatkoivat työtään. Vanha mies oli jätetty oman onnensa nojaan.
    Mutta Matoralainen ei jättänyt. Vastoin muiden ja jopa hänen omia odotuksiaan hän tarttui kiinni vartijasta. Pellon työskentelijät, pakotetut sekä valinneet katsoivat kuinka kaksi väsynyttä voimaa huusivat käskyjä lopettamiseen kouralla ja nyrkillä. Viljelykasvit loivat ruskean ja vihreän maton, jossa käytiin painia.

    Räpiköinti päättyi kuitenkin Matoralaisen häviöön, hän ei yksinkertaisesti riittänyt voittamaan väsymyksen alla paljon kookkaampaa vastustajaansa.
    Myrsky kirouksia ja ruoskan satunnaista vihlomista kesti niin kauan, kunnes plantaasin vartijoiden komentaja pysäytti hänet parilla teennäisen ystävällisellä sanalla.
    “Mut miks, pomo?! Anna mun nirhata tuo skarararaarararin pi-”
    “Kyllä sinä vuoron saat, muttei nyt”, komentaja hymyili. Likaisen punainen Skakdi hymyili pöyhkeilevästi ja tarttui Matoralaisen poskiin. Skakdi tahallisesti teki sormenpäänsä polttavan kuumiksi. Ellei Pegghu olisi ollut Tulen Työläinen, hänen naamionsa olisi saanut monta palovammaa.
    “Pikku Työläinen. Olin vihannut kasvojasi jo kauan, siitä asti kun uskalsit näyttäytyä minun reviirille. Ja nyt suorastaan tanssit omasta mahdista?
    Pienen pieni Työläinen…
    Onko Hakannin opetettava sinua pelkäämään tulta?”

    ***

    “He-herääh, Pegghu”.

    Kahhahin matala ääni nouti Matoralaisen tajuihinsa. Hänen haavat vuotivat yhä, siteet olivat jo kokonaan punaisen kastelemia. Päivä oli päättynyt, mutta rangaistuksen jäljet polttivat yhä.

    “Hyy-hyvähä, ett ole elo-hossa. Ole ollu tajuhu-tohon kohoko päiehevän”, Kahhah pyyhki veren Pegghun selästä. Kaikki antoivat tilaa Matoralaiselle ja heimopäälikölle.
    Suolattujen haavojen aristus nousi takaisin Matoralaisen yrittäessään nousta jaloilleen. Kahhah laittoi Pegghun takaisin makuulle.
    “Taha-valihinen Mahriani olisi kuolluhit. Mihite-hen selevihydytit?”
    “Olin päättänyt aikoja sitten, että minun täytyi selviytyä”, Pegghu vastasi raskaasti. Kahhah samaistui tunteeseen matoralaisen vastauksen takana, ja nyökkäsi ymmärtäväisesti.
    “Ole oi-hekea “nibrazi”, “soturi”. Toihi-sihin kui hammasmiehiet, si-hiinä ole sihisuhukas ja kuhu-nihialihinen. Aivahan kui Ehlek Suhuuri.”

    Pegghu yritti olla piittaamatta siitä, että häntä verrattiin sotarikolliseen ja otti ylistyksen vastaan.
    “Meidän täytyy päästä pois”
    “Mihiten? Mihite-hen luuhulet pahe-kenevasi”, Kahhahin kysymyksen retorisuus oli melkein häikäilemätön.
    “Teen kuten eräs tuntemani ystävä on aina tehnyt: Improvisoin.”

    “NO NIIN PIRAKAN PENIKAT!” Vartija heitti raskaan säkin orjien nukkumiskuoppaan. “Kalkkipölyä nyt niskaan ettei tauteja leviä!”

    Pegghun ajatukset tekivät nyt töitä ylivaihteella kuin öljytty kone. Kahhah ei voinut muuta kuin hykertää.

  • Ei edes kahvitaukoa

    Ritarikunnan salainen konttori, muutamia päiviä sitten

    Kuminen leimasin suuteli paperiin jälkensä. Se oli nyt virallista.

    ”Se on tehty, Glennhu”, selakhilaani totesi innottomasti harppoessaan tiskin luota takaisin partnerinsa tykö. ”Se on tehty.”
    Puhutellun ritarikuntalaisen kulmat kohosivat jalon Kanohi Komaun takana, ja hän laski lukemansa sanomalehden. Cyrenda jatkoi: ”Makuta Nui on nyt arkistoitu kuolleeksi.” Hopeinen selakhilaani lisäsi vielä puhettaan vahvistamaan kaksi äännähdystä. ”Ha ha.”

    ”Ha ha”, matoralainen vastasi kuivaan mukanauruun omallaan. Kumpikaan kaksikosta ei uskonut Makutan todella heittäneen veivejään – makutat eivät harrastaneet moista. Joskus Ritarikunnan oli kuitenkin pakko julistaa makuta tai pari kuolleeksi paremman vaihtoehdon puutteessa. ’On limaa’ ei ollut saanut omaa leimasintaan perinteisempien olotilojen, kuten ’elossa’ tai ’kadonnut’ rinnalle. Ja joskus antidermikseksi asti murskatut makutat olivat poissa kuvioista vuosisatoja.

    Tekonaurun jälkeen hiljaisuus laskeutui. Huone oli panssaroidun tiskin takana työskentelevän virkailijan kynän raapinaa lukuun ottamatta äänetön ja muutenkin äärimmilleen pelkistetty. Glennhu istui metallisella jakkaralla, joka oli väriltään yhtä eloton kuin seinät ja kattokin – samaa harmaan sävyä kaikki. Ikkunoita ei näin syvällä maan alla ollut, vaan kaikki valo tuli katon koruttomista loisteputkilampuista.

    Kumpikaan kaksikosta ei erityisemmin pitänyt tästä konttorista tai sen tylsämielisistä toimihenkilöistä. Tälläkin hetkellä virkailija tuntui mulkoilevan heitä kulmiensa alta – ikään kuin se olisi heidän syytään, että jäljitystehtävät johtivat suureen kasaan paperitöitä. Selakhilaani ja matoralainen tekivät vain velvollisuutensa ilmoittautuessaan konttorissa.

    Glannhu huokaisi, taitteli sanomalehden pienempään tilaan ja sulloi sen huolellisesti nahkalaukkuunsa.
    ”Mitä muuta?” hän kysyi. ”Puhuit pitkät pätkät.”
    Cyrenda ei heti vastannut, vaan kiinnitti haarniskansa ylle erillistä liiviosaa. Se oli tumma, lähes musta, ja se oli kiinni usealla soljella panssarin sivuilta. Vaikka liivi oli niin pitkä, että se ulottui sivuilta lähes selakhilaanin pitkän reiden puoliväliin saakka, oli se silti kevyt eikä rajoittanut liikkumista. Tämä johtui siitä, että varuste oli ilmava: reikää oli enemmän kuin materiaa, ja liivi muistuttikin enemmän joukkoa hihnoja kuin yhtenäistä vaatekappaletta. Eniten massaa toivat siihen kiinnitetyt pyöreät levyt, jotka värinsä ja muotonsa puolesta olisivat voineet olla koristamattomia ja merkitsemättömiä Kanoka-kiekkoja. Yhteensä niitä oli liiviin kiinnitettynä kolmattakymmentä.

    ”Lähettävät meidät uudelle tehtävllä Bio-Klaaniin liittyen”, Cyrenda lopulta tokaisi matalalla äänellään ja kiristi viimeisen hihnan vatsansa kohdalta.
    ”Oho?”
    ”Jep. Tosin tällä kertaa keikka on vähän erilainen.”

    Glennhun katse oli kysyvä.

    ”Lähdemme Metru Nuille.”

  • Tuoppi olutta

    Zakaz, Kapakka

    Sahann: ”Mikokk, toinen tuoppi ol-”
    Gerew: ”MiKoKk HeI nYt, ToInEn TUOPPI!
    Sahann: … Juupa juu.
    Mikokk: ”Gerew, olet saanut tarpeeksi. Eikö sinulla ole töitä?”
    Gerew: ”EmMäÄ Ny vÄlItÄ. mUl oN AiNa vApAa-aIkAa nY”
    Mikokk: ”Niinpä niin. Taas potkuja? Mitä eukkosikin sanoisi…”
    Gerew: ”Ei mUl eNäÄ NaIsIi oO, mIkOkKkK. jÄtTi mUt aIkOi sItTeN PiMpElIpUm hEiHeI”
    Mikokk: ”Olen pahoillani, mutta Gerew, on nyt aika…”
    Gerew: ”Mä oOn nY PoMo mIkOkK! aNnA MuN KeRrAnKi oLlA Ja aNnA Se sKaRaRaRiN TuOpPi”
    —-> Ovi avautuu. Esiin astuu isokokoinen kolmiolasinen Skakdi nuorukainen
    Rotakk: ”MIKOKK, nyt kierros jokaiselle! Tänään juhlitaan kunnolla!”
    —-> Rotakk puskee Gerewin pois baaripöydän ääreltä
    Rotakk: ”Pois tieltä senkin vihernaamainen friikki.”
    —-> Gerew ryömii pois
    Mikokk: ”Hyvät kaupat sait?”
    Rotakk: ”Kautta Irnakin hännän, kyllä vain! Sam, näytä se rahakassi!”
    Samukk: ”Tässä pomo.”
    —-> Samukk heittää rahakassin baaritiskille
    Sahann: ”… Mahdat olla todella ylpeä itsestäsi, Rotakk”
    Rotakk: ”Sinä pidät nyt suusi kiinni, vanhus. Sä teit työsi, ei enää sinun ongelma.”
    Sahann: ”Toit Toan tänne. Toan. Ymmärrätkö yhtään, mihin ne kykenevät?
    Rotakk: ”Minä voitin silti.”
    Sahann: ”Mitä jos hn kontaktoi hänen ryhmäänsä? Toat parantuvat nopeasti. Hemmetti, minun ei tarvinnut edes tehdä mitään. Hän palaisi järkiinsä muutamassa viikossa. Mitä sitten teet kun lisää Toia tulee kimpuusi?”
    Rotakk: ”Suu kiinni, senkin ikäloppu! Vingut yhtä paljon kuin mun vanhemmat.”
    Sahann: ”Sinä pidät sen skarararin suusi kiinni vanhemmistasi.”
    Rotakk: ”Ihan sama. Kuolivat kuin koirat kuten ovatki-”
    —-> Sahann iskee Rotakkin maahan.
    Sahann: ”Ovat skarararin paljon parempia koiria kuin sinä ikinä tulet olemaan senkin mitätön paskiainen!”
    —-> Samukk ottaa Zamor pistoolinsa ja osoittaa sillä Sahannia. Mikokk ottaa oman aseen esiin ja osoittaa sillä Samukkia.
    Sahann: ”Anna palaa, poika. Tee se. Parempi kuolla täällä kuin jossain skararararin vuoteessa.”
    Mikokk: ”No niin Samukk, annat hyvän tohtorin olla nyt…”
    —-> Samukk tähtää yhä Sahannia.
    Rotakk: ”Sam, anna olla. Lähdetään täältä. Jätetään nämä mätänemään tänne.”
    —-> Samukk laskee aseensa ja lähtee Rotakkin kanssa pois rahapussin kanssa.

    Kukaan muu baarissa ei ollut tarpeeksi selvinpäin tai tarpeeksi naivii välittämään mistään mitä juuri tapahtui.

    Sahann: ”Mikokk, toinen tuoppi.”