Klaanon

Kategoria: Klaanon Rope

  • Äänekäs hiljaisuus

    Telakka

    Aivan viileän hallin oviaukon edessä seisoi tusina vihreän ja mustan kirjavia le-matoraneja sekalaisiin sotisopiin sonnustautuneina. Metsän pikkuväki seisoi täsmällisessä sotilaallisessa rivissä. Selässään kullakin viidakkoshinobilla oli miekkoja, joiden kylmä musta teräs oli kääritty tummanvihreisiin kankaisiin. Pikkuruiset katanat olisivat toa-käsissä vain viidakkoveitsiä, mutta joka ikinen metsän puupuhetta solkkaavista sotureista oli koulutettu tappamaan vähälläkin teräksellä.
    Vihreiden naamioiden selkeitä muotoja oli rikottu tummalla värityksellä. Veljeskuntalaiset olivat maalailleet kasvoilleen mustalla noella ja tervalla metsämäisiä, pensasmaisia muotoja. Vihreä ja musta sekaantuivat harmonisesti toisiinsa, ja pimeässä pusikossa liikkumattomia pikkumiehiä olisi mahdoton huomata paljaalla silmällä. Nämä olivat entisen Ämkoon veljeskunnan kermaa ja tehokkaimpia tappajia, ja Enki oli valinnut heidät henkilökohtaisesti.

    Enki käveleskeli veljeskuntalaisten ryhmän edessä arvioiden näitä katseellaan. Tummanvihreää Akakua käyttävä le-matoran pyöritteli pikkuruista mutta terävää heittoveistä tottuneesti vasemman kätensä sormilla. Veitseen katsomattakin ninja heitteli sitä kevyesti ilmaan, otti sen uudestaan kiinni ja pujotteli sitä sormiensa välissä, kuin teräase olisi ollut harmiton peliväline tai leikkikalu.

    “Olkaa valmiina”, Enki kuiskasi juuri niin voimakkaasti, että jokainen veljeskuntalaisista kuuli. “Admin Guardian saapuu kohta. Kun hän saapuu, valjastamme linnut ja kuljemme rannikon metsiä pitkin Ert-Kayan tasangoille. Siellä admin antaa tarkemmat ohjeet.”

    Enkin ilme oli tyyni, mutta ei rauhallisen meditoivalla tavalla. Hän oli valmis taisteluun.
    “Jos koette tarvetta kysyä jotain, nyt on viimeinen hetki.”
    Veitsenterävä kahdentoista salamurhaajan hiljaisuus.
    “Niin arvelinkin.”

    Enki laittoi heittoveitsen takaisin käärmeennahkaiseen koteloon pohkeessaan. Hän jatkoi sormiensa vetreyttämistä. Vihollinen, johon hän valmistautuisi oli mahdollisesti vaarallisempi kuin yksikään vastustaja, jonka ninjamatoran oli koskaan kohdannut. Tämä oli vihollinen, joka oli tuntenut hänet vuosia ja oppinut hänen taistelutekniikkansa jokaisen vivahteen ja häivähdyksen ulkoa. Enki puri hammasta. Vihollinen tiesi täysin, mitä odottaa.
    Hänen olisi ehkä unohdettava kymmenien vuosien taistelukoulutus ja improvisoitava jokainen liikkeensä. Le-matoran ei pitänyt ajatuksesta. Liian suuri määrä muuttujia saattoi osoittautua tappavaksi virheeksi.

    Kunnianarvoisan Bakmein, valkoisen turagan sanat palautuivat Enkin mieleen. Samalla hän muisti, että Veljeskunta ja Klaani eivät olleet saaneet Ämkoon entistä mestaria evakuoitua Veljeskunnan saarelta.
    Jos kuitenkin puhuttiin rehellisesti, se oli Bakmein saari. Veljeskunta oli saanut asua sillä vain, koska Bakmei oli sallinut niin. Siksi Enki ei osannut olla huolestunut viisaan vanhuksen puolesta. Jos yksikään nazorak edes löytäisi turagan majapaikkaa, se tulisi katumaan elämänvalintojaan hyvin pitkän viiden minuutin ajan.
    Tunne vihollisesi, Valkoinen turaga, kunnianarvoisa Bakmei oli joskus sanonut. Tiedä, mitä se likainen rakki tekee! Tiedä, miten se ajattelee, näe, miten se muuttaa pähkäilynsä hyökkäyksiksi… ja kun vihamiehesi laskee suojauksensa hetkeksikin, vie hänen silmänsä.
    Tunne myös ystäväsi, sillä he voivat olla joskus vielä vaarallisempia.

    Enki jäi pureksimaan valkoisen turagan sanoja. Kuinka oikeassa vanhus oli ollutkaan.

    Tawan toimisto

    Tummanpunaiset verhot pysäyttivät kelmeän valkoisen auringonvalon, joka yritti repiä tiensä viihtyisästi sisustettuun huoneistoon. Admin-tornin sydämessä oleva työhuone oli melkein täysin pimeä. Tummuuden halkaisivat vain valokiilat, jotka pakottivat tiensä verhojen välistä ja niiden takaa.
    Sähkön Toa istui tuolillaan poissaolevan näköisenä. Naisen jadenvihreä katse tutki tämän keltaista kämmenpohjaa. Kämmenen ihon pinnassa oli kaksi pientä, mutta näkyvää halkeamaa.
    Tawa oli suonut itselleen pääsyn pois lepo-osastolta, mutta kaikki haavat eivät olleet parantuneet. Ja jotkut eivät ehkä paranekaan, admin jatkoi aloittamansa ajatuksen loppuun.

    Tawa yritti parhaansa mukaan vielä sisäistää kaikkea, mikä oli tapahtunut hänen herättyään. Se ei ollut helppoa. Osa siitä oli sumeaa hänellekin. Anna minun päästä mieleesi, Visokki oli inttänyt hänelle. Anna minun selvittää, mistä tämä johtuu!
    Tawan selkein muisto oli hänen peilikuvansa hymy, ja pienellä, pehmeällä äänellä sanottu ”ei”. Hän ei ollut antanut Visokin selvittää mitään.
    Jollain tavalla sähkön toa koki, että tämä oli hänen vastuunsa.
    Tämä salaisuus hänen olisi ehkä yksin kannettava.

    Nöpö nukkui pienellä patjalla kopissaan. Tawan katse kävi ussalissa, mutta ei pysynyt siinä kauaa. Seuraavaksi hänen katseensa kiinnittyi siniseen siluettiin hänen näkökenttänsä äärirajoilla, huoneen oviaukossa. Tawan katse kääntyi.

    Guardian seisoi ovella. Sininen skakdi oli varustautunut astetta raskaampaan kenttävarustukseen. Tavallisen kevyen henkselimäisen sissivarustevyönsä sijasta adminilla oli nyt päällään jotain, joka voisi ottaa vastaan suoria osumia zamoreista tai luodeista. Jos haarniskoinnin lyijy- ja prototeräslevyjen liittymäkohtia katsoi tarkemmin, saattoi huomata, että osa haarniskoinnista olikin tappavan teräviä heittoveitsiä. Useissa rinta- ja kylkitaskuissa oli lippaita ja panoslaatikoita. Vartija-kiväärin kantohihna kulki skakdin rintakehän yli, ja kivääri itse lepäsi selkää vasten.
    ”Hei”, Guartsu tervehti vaitonaisesti.
    Tawa näytti pientä, häilyvää hymyä ja nyökkäsi hiljaisena. Ikkunaverhon takaa virtaava valkoinen valo valaisi Tawasta vain toisen puolen, ja skakdi näkikin vain puolet tämän kasvoista.
    ”Miten voit?” Guartsu kysyi.
    ”Ihan hyvin kai”, Tawa vastasi. ”Niin hyvin kuin tällaisessa tilanteessa voi. Ei minulla ole lupaa valittaa.”
    ”Sinä olet viimeinen tuntemani, joka valittaisi”, Guardian sanoi naama peruslukemilla.
    ”Vaiti”, Tawa hymähti. Toan kasvoilla vilahti pilke paremmista ajoista.

    Hetken oli hiljaista. Adminit tarkkailivat toisiaan arvioivin katsein.
    Tawa katsoi Guardianin aseistusta. ”Sinä aiot tosiaan taistella häntä vastaan, etkö niin.”
    ”Aika montaa ’häntä’, kyllä”, Guardian pisti.
    ”Tiedät kyllä, kenestä puhun.”
    ”Tietty”, Guartsu vastasi välittömästi. ”En ole oikein koskaan lakannut ajattelemasta asiaa.”
    ”Sinähän tiedät, että kukaan ei ole koskaan osunut Ämkoohon ampuma-aseella?” Tawa kysyi huolestuneen näköisenä.
    ”Minä tiedän täysin, miten hän taistelee”, Guardian sanoi ottaen pari askelta lähemmäs. ”Minä olen taistellut sen miehen kanssa paljon. Ehkä enemmän kuin kukaan. Tunnen hänen tekniikkansa kääröt paremmin kuin suurin osa valkoisen turagan oppilaista.”
    “Hän ei taistele samalla tavalla sinua vastaan.”
    Sähkön Toan kasvot kääntyivät alaspäin, mutta katse ei siirtynyt Guardianin silmistä. ”Mitä aiot tehdä?”
    ”Ryhmä Enkin valitsemia veljeskuntalaisia odottaa minua Telakalla. Heti kun auringot laskevat, iskemme.”
    Tawan kulmat kurtistuivat ja tämän katse sanoi, että suoralla iskulla Allianssin tukikohdan ytimeen Guardian oli ylittämässä valtuutensa. Tai sitten Tawa oli vain huolestunut. Vanha Vartija ei voinut olla ajattelematta asioita sotilaan käsikirjan kautta. Se oli helpompaa kuin sähkön Toan pään sisällä odottavan mysteerin ratkaiseminen.
    ”Näh”, Gee sanoi antamatta Tawalle aikaa vastalauseeseen. ”Ei Nazorak-pesään. En ole menossa Ämkoon perään. En vielä. Nyt minä vain lähetän… viestin.”
    ”Minkälaisen viestin?”
    ”Jotain, joka ajaa miekkapirun kolostaan. Toivottavasti.”
    ”Sinä et kuulosta olevan ollenkaan varma tästä”, Tawa sanoi nousten tuoliltaan. Guardian kohautti olkapäitään.
    ”Ehkä en”, hän sanoi vilpittömästi. Tawa jäi odottamaan nokkelaa sutkautusta pehmentämään ja keventämään tunnelmaa. Niin Gee aina teki. Nainen oli jo tottunut siihen. Epävarmuudenkin aikana oli olemassa yksi vakio, ja se oli se, että tuo skakdisotilas miekkailisi tiensä sanan säilällä tilanteesta kuin tilanteesta.
    Nyt ei kuitenkaan seurannut sukkeluuden sukkeluutta, vaan vain hiljaisuutta.

    Tawa piti käsiään puuskassa ja antoi katseensa vaellella toimistonsa seinillä. Aseesta toiseen, valokuvasta maljakkoon, Nöpön rauhallisesti hengittävästä pienestä kehosta tikkien peittämään arpeen Guardianin kyljessä. Sähkön toa näytti värähtävän huoneen kylmyydestä.
    Tai siltä se Guardianista näytti. Skakdi ei viitsinyt kysyä, mutta hänestä tuntui, että kaikki ei ollut kunnossa.
    Kaksikko tuijotti toisiaan silmiin taas pitkään.
    ”Miksi hän teki sen?” Tawa kysyi rikkoakseen hiljaisuuden. ”Miksi hän petti meidät.”
    ”Kysyin samaa silloin, kun linnakkeesta pimeni valot”, Guartsu huokaisi. ”Ja silloin, kun näytit ne Killjoyn listan viisi nimeä. En tiedä vastausta vieläkään.”
    ”Olemmeko varmoja, että toista petturia edes on?” Tawa kysyi. ”Eikö Ämkoo olisi voinut olla vastuussa Feterrojen yönkin tapahtumista?”
    ”En usko, että Avde valehteli petturiehdokkaista”, Gee aprikoi. ”Muistat kai, miten hän mehusteli sillä, kuinka paljon luotimme hänen petturiinsa? Minusta tuntuu, että hän haluaa meidän etsivän syyllistä riveistämme. Hän haluaa, että löydämme sen.”
    “Miksi?” Tawa kyseenalaisti hieroen kämmenellään poskeaan. “Miksi hän haluaisi meidän löytävän myyränsä? Mitä hyötyä siitä olisi?”
    “Minä en tiedä”, Guardian sanoi ja puri huultaan. “Ehkei siitä vain ole mitään hyötyä. Ehkä hän tekee sen vain nähdäkseen, mitä totuus tekee meille.”
    Tawan mielessä kävivät puheet, joilla sekä Syvä Nauru että tämän lintumainen vertahyytävää kauhun balladiaan laulava pelon siemen olivat yrittäneet horjuttaa Tawan uskoa. Vilunväreet tanssivat Toan iholla.
    ”Mutta uskotko, että Avde voisi olla Ämkoonkin kääntymisen takana?” Tawa sanoi tihrustaen silmiään epäuskoisena.
    ”En tiedä. Onko ’Punaisella Miehellä’ mitään, millä kiristää häntä?”

    ”Ääri?” Tawa ehdotti ajatellen terävintä näkemäänsä miekkaa.
    Guardian jäi ajatuksiinsa. Hän ei ollut ehtinyt nähdä Ämkoon puuttuvaa kättä, mutta hän tiesi, että sen mukana oli mennyt toinen tunnetun maailman pelätyimmistä miekoista. Ja Punaisen Miehen pelätty vaalea ritari ja oikea käsi oli kammennut sen itselleen metsän veljeskunnan entisen johtajan kylmistä ja kankeista sormista.
    ”Se on vain miekka”, Guartsu vakuutteli ehkä enemmänkin itselleen. ”Ämkoolla on kunniaa, periaatteita. Etelän Toat kuolevat ennemmin oman kätensä kautta kuin antavat itsensä vajota niin alas. En minä usko, että hän…”
    Guardianin äänenpaino laski joka sanalla. Skakdi ei kuulostanut enää ollenkaan yhtä varmalta siitä, mitä oli sanomassa.
    ”Et halua uskoa”, Tawa sanoi päättäväisenä, ja laski kämmenensä itseään pidemmän skakdin olkapäälle. ”En minäkään. Mutta lupaa minulle yksi asia.”
    Guardian omaksui itseensä odottavan hiljaisuuden ja jatkoi Tawan katseen arviointia. Nimdan mysteeri, pah. Tuon naisen silmien takana oli tämän universumin todellinen ratkaisematon palapeli.
    ”Lupaa, että jos kohtaat hänet, et luota hänen kunniaansa”, Tawa sanoi tyynesti. ”Sillä jos sitä ei enää olekaan, sinä… sinä et palaa sieltä.”
    Tawa oli tosissaan. Sen Guartsu näki. Hän ei voinut hillitä enää itseään. Hänen oli pakko kysyä jotain.

    ”Tawa.”
    ”Gee.”
    ”Luotatko sinä minuun?”
    Sähkön Toan silmät laajenivat yllätyksestä. Tawa keräili selvästi ajatuksiaan, mutta päättäväinen katsekontakti ei halkeillutkaan.

    ”Aina”, sähkön Toa sanoi nyökäten. ”Luotatko sinä minuun?”
    Guardian nyökkäsi epäröimättä. ”Hautaan asti.”
    Tawan katse värähti ja hän katsoi epävarmana jalkoihinsa. ”Ehkä… ehkä sinun ei pitäisi.”
    Keltaisen kämmenen ote skakdin olkapäästä irtosi. Sitä oli miltei mahdoton huomata, mutta Tawa perääntyi aivan minimaalisesti Guardianista kauemmas. ”Ehkä ei täysin”, hän lisäsi.
    Guardian räpytteli silmiään hämmentyneenä. Jokin ei ollut kunnossa. ”Mikä on vikana? Mitä et kerro minulle?”
    Sähkön Toa pudisti päätään hitaasti ja hengitti syvään. ”Ehkä minun olisi pitänyt vain olla hiljaa.”
    ”Tawa”, Guardian sanoi päättäväisesti. ”Älä tee tätä minulle nyt. Minä tiedän, että jotain on tapahtunut. Visokki ei sanonut mitään siitä, mitä oli nähnyt. Kukaan muu ei edes tiedä.”
    Juuriadmin ei vastannut välittömästi. Vaikka hän ei rikkonut katsettaan admin-ystäväänsä, oli kuin keltainen nainen olisi vetäytynyt kuoreensa. Kaikki on kunnossa, kasvot sanoivat. Ei ole, silmät vastasivat.

    ”Minä en pidä tästä”, Gee sanoi.
    ”Katsos kun…” Tawa aloitti, ja Guardian kuuli jo kaukaa, kuinka Toa väisteli jopa omassa päässään tilanteen vakavuutta. Klaani ensin, minä sitten. Niin Tawa oli aina ajatellut.
    Guardianin yllätykseksi hän sai kuitenkin totuuden.
    ”Tästä päivästä lähtien… kun puhut minulle, se en ole ehkä aina minä”, Tawa vastasi alentamatta Guartsun pelkotiloja ollenkaan.
    Guartsun katse oli entistä hämmentyneempi ja tyrmistyneempi. ”Tawa. Tämä on ehkä pelottavinta, mitä olet koskaan sanonut.”
    ”Minä tiedän”, Toa sanoi tuskastuneena. Ahdistus paistoi visiiri-Haun ilmeestä. ”Tiedätkö sen tunteen, kun ei voi oikein luottaa edes itseensä?”

    ”Lakkaa olemasta kryptinen ja kerro minulle, mikä on vikana!” Guardian kivahti jämeränä. Hän ei tahtonut tätä nyt. Hän ei tahtonut tätä koskaan.
    ”Ei, minä…” Tawa kuiskasi. ”Minä en ole juuri nyt sopiva henkilö johtamaan Klaania. Minä en ole juuri nyt sopiva henkilö johtamaan ketään.”
    ”Sanoinko minä, että luotan hautaan asti?” Guardian kihisi hampaidensa välistä. ”Irnakkit siitä. Karzahniin asti.”
    Tawa jäi sanattomaksi. Pimennysverhojen takaa pyrkivä valo valaisi nyt puolet toan ja puolet skakdin kasvoista.
    ”Haluatko sinä tietää, miksi?” sininen skakdi kysyi. Valo ja varjo valssivat kasvoilla, joilla ei ollut nyt tippaakaan vilpillistä ironiaa tai sarkastista sukkeluutta. Ei tällä kertaa.
    ”Vain sinä. Sinä ainoana tässä maailmassa pystyit tähän. Luomaan Klaanin. Sinä otit siipiesi alle nämä kaikki hylkiöt, varkaat ja vainotut ja loit jotain eheää, jotain yhtenäistä, jotain… tällaista rikkinäisistä sirpaleista. En minä tullut tänne suojautumaan menneisyyteni haamuilta. Minä näin jotain sellaista, jota halusin suojella. Ja mikään, mitä sinulla on salattavana ei muuta sitä!”

    Hämmennys huokui Tawan verkkaisesti räpsyvistä silmistä. ”Sinä et tiedä, mitä minä haluan kertoa, mutta en voi”, Tawa sanoi tuskastuneena. ”Sinä et tiedä, miten kovaa minä haluaisin kertoa.”
    ”Voi kyllä, minä tiedän”, Guardian naurahti kuivasti. ”Joka ikinen päivä.”
    Sininen skakdi ei ollut aivan varma, mikä impulssi sai hänet sanomaan seuraavan asian. ”Kuinka paljon minä luotan sinuun? Hyvä on.”

    Guartsu kumartui. Hän laski päänsä Tawan pään viereen. Tawa tuijotti admin-toveriaan kummastunein ja odottavin katsein, ja sininen skakdi avasi jykevän leukansa. Sitten hän kuiskasi maailman pienimmällä äänellä aivan Toan kuuloelimien juuressa yhden pienen sanan. Se oli sana, jota vartijan suu ei ollut sanonut vuosiin.
    Ja sana, jota Tawa ei ollut koskaan kuullut. Toa-naisen pupillit laajenivat. Hänen suunsa aukesi hämmästyneenä.
    ”Mutta”, Tawan suusta pääsi, eikä sen enempää. Hän oli liian ihmeissään.
    Guardian palasi johtajansa korvanjuurelta katsomaan häntä silmiin edestäpäin. Skakdi hymyili hienovaraisesti sellaista hymyä, jota näki vain suurten salaisuuksien pitäjillä.

    ”Sanoitko sinä… sanoitko sinä juuri”, Tawa aloitti. Hän haparoi sanoja, pyöritteli niitä suussaan, hioi ajatuksiaan loppuun asti, mutta ne tulivat silti ulos epävarmoina.
    ”Kyllä”, Guartsu vastasi.
    ”Mutta… miten? Miksi? Miksi minulle? Miksi nyt?”
    Guardian tarttui vasemmalla kädellään aseensa hihnasta ja käänsi rintamasuuntaansa hieman oviaukkoa kohti. ”Tarvitseeko siihen syytä?”

    Salaperäinen hymy kasvoillaan sininen skakdi marssi hitaasti Tawan toimiston ovea kohti. Hän ei koskaan kääntänyt kasvojaan poispäin johtajastaan. Tawa ei puhunut hänelle eikä hän Tawalle, mutta ilmeet, jotka he piirsivät toistensa verkkokalvoille viestivät sanattomasti enemmän kuin tarpeeksi.
    ”Nähdään myöhemmin”, Guardian sanoi vielä hiljaa ennen oviaukosta kaikkoontumistaan. Hämmentyneisyydessään juuriadmin ei ehtinyt vastata. Viime hetkellä hän nosti kättään vaistomaisesti oviaukkoa kohti ja oli sanomassa jotain. Hänen oli joko tarkoitus toivottaa onnea taisteluun, kehottaa Guardiania olemaan varovainen, tai käskeä skakdia palaamaan toimistoon välittömästi. Lopputulos ei ollut ääni, jolla olisi saatu aikaiseksi mitään mainituista viesteistä.
    Tawa kykeni vain uppoutumaan omaan hämmennykseensä. Miksi hänelle?
    Edes Visokki ei ollut kuullut tätä sanaa koskaan Guardianin ajatuksissa. Niin syvälle sotilas oli sen alitajuntaansa ja menneisyyteensä haudannut, että edes voimakas telepaatti ei ollut päässyt raottamaan salaisuuden verhoa. Silloin kun tahdonvoimainen mieli ei todella halunnut jotain kuultavan, jopa mieltenlukija kuuli vain hiljaisuutta.
    Sana oli joskus merkinnyt Guardianille paljonkin, mutta se oli haudattu sinne, missä loput Vartijat makasivat. Se oli kuollut kauan sitten, ja sen merkitys oli ripoteltu aavikkosaaren päättymättömään tuuleen.

    Ääni pimeydessä hymähti.
    ”Ah”, Tawan oma ääni sanoi pehmeästi valottomuudesta. Siellä se oli ollutkin kaiken tämän aikaa. Hänen peilikuvansa, hänen varjonsa. ”Hän sanoi sinulle jotain salaista. Jotain, jota minä en koskaan voi tietää.”
    ”Kyllä”, Tawa sanoi peilikuvalleen – ja itselleen – ristiriitaisin ajatuksin katse yhä oviaukossa. Toiset, identtiset jadenvihreät silmät tuijottivat hänen selkämystään.
    ”Viisasta”, ääni sanoi. ”Vartija on ehkä sokea kuin vasen silmänsä… mutta nyt hän erottaa meidät. Nyt hän tietää, että sinä kuulit sanan, ja minä en. Hauskaa. Mitä hän sanoi, siskoni?”

    ”Minusta tuntuu”, Tawa sanoi hengittäen raskaasti. ”Minusta tuntuu, että… se oli hänen nimensä.”
    ”Sääli”, pehmeän rauhallinen ääni sanoi pettyneenä. ”Olisin halunnut kuulla sen.”
    Toimistossa nainen ja tämän peilikuva katselivat toisiaan, ja he tunsivat toisensa samalla nimellä.
    Käytävällä toimiston ulkopuolella käveli taistelua kohti nimensä haudannut mies.

  • Valo jonka metalli vei

    Bio-Klaani

    Linnoitus

    Kahvio

    Matoran Umbra siemaili kahvia. Hänen oli ollut viimeaikoina vaikea nukkua. Punaisella tähdellä koristeltu kahvikuppi tärisi hänen kofeiini tärisyttämissä kämmenissään. Kahvia läikkyi petuniatekstuurilla koristellulle pöytäliinalle. Söpö vo-matoran-tyttö saisi taas siivota hänen kahvinsa, kuten monena aamuna ennenkin. Umbra oli kahvion ensimmäisiä käyttäjiä, monet olivat lähteneet, tai kuten sanotaan, aikakatkaisseet jo aiemmin. Kahvia kului. Ja sitä kuluikin paljon. Hän oli kokeillut erilaisia makuja, niin suklaan, toffeen kuin chilinkin, eri kofeiinipitoisuuksia, maidolla, kermalla, nonparelleilla, suklaapaloilla, kaikella mahdollisella mitä kahviin voisi laittaa.

    Matoranin naamion alta erottuivat hänen punertavat silmänalusensa. Verisuonet risteilivät hänen mekaanisten silmiensä alla ja ne olivat hiukan tulehtuneita valvotuista öistä. Painajaiset valvottivat häntä ja veivät hänen elinvoimaansa.

    ”Miksi ne unet aina riivaavat minua? Mitä olen tehnyt että olen ansainnut painajaisten kirouksen?” Matoran mutisi itsekseen. Oli hankalaa elää ilman unta. Toisaalta hänellä ei ollut oikein velvollisuuksiakaan Klaanissa, vaikka hän halusikin auttaa. Elämä oli yhtä valveellaolon ja painajaisten rajamailla häärimistä. Valvetilassa hän meni hitaalla. Kaikki hidastui ja tuntui menevän kuin hidastetussa filmissä. Kahvia läikkyi. Asioita kaatui. Huutoa ja sotkua. Sitä elämä oli. Yhtä kaaosta. Ei mitään helpotusta, sillä rentoutuessa painajaiset alkoivat.

    ”Sinun kannattaisi mennä nukkumaan, sillä biomekaaninen kukko laulaa pian”, Felia, paikan tarjoilija sanoi. Hän tutkaili sinisen kaukaunsa takaa tätä outoa olentoa, olentoa joka väitti tulleensa toisesta maailmasta ja olleensa outo koe. Valkoisen ja sinisen värinen matoran kiersi pöydän toiselta puolelta toiselle ja otti Umbran käden käsiinsä. Violetit kolmisormiset kämmenet olivat suuremmat verrattuina matoranin hentoihin käsiin. ”Sinun pitäisi oikeasti mennä nyt. Laittaa silmät kiinni ja ottaa mukaun maitoa”, hän kertoi hennolla äänellään.

    Umbra ei tiennyt oliko tämä unta vai ei.

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=C9c__2c8ehY]
    Kaikki oli niin utuista ja meni kuin hidastettuina kuvasarjoina. Hänen edessään oli perin viehättävä työssään haka oleva naikkonen ja hän meni hitaammalla kuin eteläisen mantereen porek-laiskiaiset. Sumua ja utua. Valot tuntuivat olevan outoja piksepisteröykkiöitä. Mutta hopeiset painajaiset alkaisivat jos hän laittaisi silmänsä kiinni. Kaikki ne hopeiset kämmenet jotka häntä hamuilisivat pimeydessä. Sinistä valoa. Outoa muminaa joka voimistuisi koko ajan. Hopeisia kanoheita, joista paistaisi vihreä, elämätön valo.

    ”Sinusta tulee yksi meistä. Avaat kohtalon portit, jotka pidättelevät meitä. Maailma muuttuu hopeiseksi!” kuului kaikuna eri puolilta. Umbra huomasi että olikin taas unessa. Hopeinen meri alkoi peittää kaikkeutta alleen. Häntä kylmäsi ja hän voi pahoin. Matoran yritti taistella unta vastaan, mutta se oli liian vahva. Hän alkoi jäätyä sisältä ja ulkoa.

    Siirtyminen unimaailmaan tapahtui nopeasti. Hän oli pian syvässä unessa ja tuhisi pöydässä, tarjoilijamatoranin ravistellessa häntä hereille. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä. Monien öiden yli kestänyt unettomuus teki tehtävänsä. Matoran oli kuin huumattu uupumuksesta ja unettomuudesta.

    ”Veljeni, auta minua”, matoran vaikeroi unessaan. Hän etsi mielessään sinistä ovea, yrittäen avata sitä. Ovi löytyi lopulta, mutta hopeinen elohopeameri seurasi häntä jäätävällä otteellaan. Se yritti vietellä häntä puolelleen ja syleilyynsä. Piti päästä ovesta pois. Valoa paistoi oven toiselta puolelta. Hopeiset kädet alkoivat kiskoa ovea kiinni. Valo alkoi kadota ja korvautua jäätävällä sinertävällä hohteella.

    ”Sinusta tulee yksi meistä”, kaikui kaikkeudessa. Matoran-Umbra alkoi muuttua kohmeiseksi ja hopeiseksi… ”Veli! Tule tänne!” hän huusi mielensä perukoille. Hän huusi omassa kaikkeudessaan. Muistojen Makutakin muuttui hopeiseksi ja särkyi hänen edessään, muuttuen hopeiseksi kasaksi massaa, lonkeroita ja hammasrattaita sekä palasia erilaisista olennoista. ”Liity meihin ja sinusta tulee kuolematon!” kolkko metallinen ääni huusi ympäri mielen maailmaa. Se ei ollut se sama Makutan ääni jonka hän oli kuullut. Se oli jotain uutta ja outoa. Värimuutos oli tehnyt tehtävänsä. Hän oli Hopeinen Soturi.

    Onu-Metru, Kuilun pohja

    Umbra löi päänsä todella kovaa, suurten kivenjärkäleiden osuessa häntä päähän. Isku heitti hänet matkalle tuntemattomaan, mutta niin tuttuun maailmaan. Hän sukelsi mielen maailmaan. Kaikki pyöri taas kerran niin paljon. Hänen piti uida läpi kristallisen muistomeren, jossa jokainen muisto oli kristallimainen kokonaisuus ja osa särkyvää kokonaisuutta, kokonaisuutta jossa uusia kristalleja syntyi ja vanhoja särkyi pieniksi kappaleiksi, jotka oli mahdollista korjata. Umbra työntyi näiden muistojen läpi suurella nopeudella, joka oli mahdollista vain mielen sisältämässä universumissa, jossa luonnonlait olivat enemmän karzahnia kuin eläväisten maailmaa.
    Joku huusi häntä mielessään. Heikko signaali. Se oli tuttu ääni, todella tuttu. ”Veljeni. Auta minua!” kuului kaukaa. Umbra tiesi mitä tehdä. Hän keskitti mielensä veljensä ajattelemiseen ja koetti syöksyä toiseen mieleen.

    Onu-Metru, Matoron näkökulma
    Matoro katseli Umbraa, joka makasi kultahaarniskaisena hänen vierellään. Kapuran petturuus oli tullut todella yllätyksenä ja kaksikko oli joutunut eroon Nurukanista, Delevasta ja Whenuasta. Heidän pitäisi päästä jotenkin muiden luokse, mutta ylös oli mahdoton päästä ja Suuret Arkistot olivat nimensä mukaisesti suuret. Liian suuret. Toat voisivat harhailla alakerroksissa vuosissatoja.
    Umbra oli tajuton. Hänen sydänvalonsa välkkyi kirkasta valoa kuuden räpäytyksen sarjassa, tasaantui ja alkoi taas. Oli outoa nähdä hänen ystävänsä tämän oikeassa väriasussa. Umbra hengitti kiivaasti. Toan kulmakarvat olivat päättäväisen näköiset ja hän näytti keskittyneeltä, vaikka oli tajuton. Matoro mietti heidän seikkailujaan ennen ja jälkeen tämän episodin. Mitäköhän kaikkea he vielä kokisivatkaan yhdessä.

    Umbran mieli
    Valon toan tarkoitus oli saada muinainen valon matoranien mielilinkki luotua hänen kaksosensa kanssa. Vaati paljon tahdonvoimaa yhdistyä toisen maailman olennon mieleen, olennon jolla oli sama sielu kuin hänellä, mutta täysin eri kokonaisuus.
    Muistojen perällä, jossain kaukana oli Umbran menneisyys, jossa oli mustia pisteitä, myrkyllisiä tunteita ja käärmemäisiä ajatuksia, vailla lämpöä ja valoa. Nämä pimeyksien hirmut oli syytä jättää omaan arvoonsa, Umbra oli ne jo voittanut ja kasvanut näin paremmaksi, vahvemmaksi kokonaisuudeksi.

    Umbra näki rantaviivan, jolla oli sininen ovi. Ovesta tuli kelmeää valoa, ainoa valonlähde tällä puolen muistojen kristallimerta. Hänen tuli mennä ovesta sisään ja nähdä mitä sen takana oli. Hän uskoi että sieltä hän löytäisi kaksosensa muistot ja maailman, maailman joka oli täysin eri kuin hänen oma kotinsa.

    Umbra otti oven kahvasta kiinni. Muistojen maailmassa ja mielessään hänellä oli yhä molemmat kätensä, jos hän vain niin tahtoi. Hän kiskaisi sinistä ovea ja valo täytti maailman suurena majakkana. Oviaukko imaisi hänet sisäänsä, matkalle kaksosensa vuoristoratamaista mieltä, jossa onni löytyi pienimmistäkin asioista, sillä kaikki rakas oli menetetty ja uusi rakkaus maailmaa kohtaan oli jo löytynyt.

    Matoranin mieli oli kiemurainen. Täynnä värejä ja neonvaloja, punaista ja sinistä, keltaista ja vihreää. Diskovaloja ja lentolautoja. Kaikkea josta vain pystyi nauttia. Kebabia. Jäätelöä. Hyviä kirjoja. Pahat muistot ja ajatukset oli sysätty jonnekin kauas, kauas kauas pois. Mutta ne olivat siellä ja vahvoina olivatkin, sen Umbra aisti.
    Hän tunsi kylmyyden valtaavan sydänvalonsa kun hän lensi läpi muistojen trooppista merta, jossa kellui mitä moninaisempia ajatuslaatikoita ja esineitä, jotka symboloivat mikä mitäkin. Hän tunsi raskaan metallisen hengityksen jossain takanaan, muttei nähnyt mitään. Hän näki edessään silmänräpäyksen ajan vihreät, kolkot ja kuolleet silmät, joissa ei asunut elämä eikä sielu, vain onttous ja kylmyys. Hän kuuli metallisten askelten kolinaa jostain kaukaa, muttei nähnyt olentoja jotka sen aiheuttivat. Mutta hän kuuli jostain kaukaa taivaanrantoja pitkin kantautuvan huudon: ”Sinusta tulee kaltaisemme!”

    Ääni kylmäsi Umbran sielua ja hän halusi pois. Pois täältä. Oli virhe tunkeutua hänen kaksosensa mieleen, mieleen jossa oli jotain tai jokin. Mikä se oli, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain ettei hän voisi auttaa, mutta toivoi että olisi pystynyt.

    Kylmyys ja metallinen kolkkous valtasi kaikkeuden. Metalliset seinämät ja oudot symbolit alkoivat valaa alleen kaikkeutta. Kuin hopeinen ja kylmä matto, prototeräsmeri alkoi syödä ja absorboida asioita itseensä. Muistot särkyivät ja muuttuivat kolkoiksi ja metallisiksi, lämpö alkoi kadota. Muistojen maailma alkoi syödä itseään.

    Kuilun kielleke
    Matoro alkoi huolestua. Jään toa aisti veljensä lämmön katoavan. Toa alkoi olla aivan kylmä. Tämän oikea silmä alkoi vaihtaa väriä vihreäksi. Punertava hohde alkoi kutistua silmässä. Vihreä kolkkous alkoi vallata ja syödä pupillia. Kultainen ja valkoinen hohde alkoivat kadota pikkuhiljaa toan kehosta. Sydänvalo alkoi muuttua vihertäväksi. Mikä oli tämä värimuutos?

    Valon toan jalkaterät alkoivat harmaantua. Valkoinen väritys alkoi väistyä. Haarniska alkoi hopeutua. Kuin outo bakteeri tai virus olisi syönyt hänen ystävänsä. Mitä hän voisi tehdä auttaakseen moderaattoria?

    Umbran mieli
    Metallinen ja mekaaninen nauru alkoi hallita maailmaa. Umbraa kylmäsi ja hän halusi pois. Tämä oli varmaan painajainen. Hän oli joutunut keskelle painajaista! Sula ja kylmä teräs hapuili häntä sinertävää valoa hohtavilla kourillaan, joissa oli mekaanisia sormia. Sormet muuttuivat käsiksi ja alkoivat kurotella häntä kohti. Ne saivat kiinni ja hopeinen väri otti Umbrassa vallan. Hän alkoi muuttua raskaammaksi, konemaisemmaksi ja kuolevammaksi. Oli pakko päästä pois.

    Mielessä oli se etu, että hän pystyi taistella sitä vastaan ja nova-räjähdys mielikuvitusmaailmassa ei olisi niin vaarallinen kuin oikeassa maailmassa. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin elementaalivoimansa. Ja mielensä, mutta siellä oli demoneita joita ei saisi vapauttaa.

    ”Mikset päästä minua vapaaksi? Voisin räjäyttää piteleväsi novapommin ja päästää meidät vapaaksi, mutta sinä pelkäät…” ääni Umbran vasemmalta aivopuoliskolta kähisi hiljaa. Miksi tuo otus oli päässyt tänne ja jatkanut tietoisuuttaan… Miksi hitossa? Ei. Tämä toi mukanaan vain harmia ja kuolemaa. Mutta mitä hän olisi voinut tässä tilanteessa tehdä.

    Kylmyys oli jo vallannut Umbran kehon. Hän oli jäätynyt hopeiseen syleilyyn, vain silmät liikkuivat hänen päässään. Novaräjähdys ei tarvitsisi lihastoimintaa ja se voisi singota hänet oikeaan kohtaan keskitettynä työntövoimallaan mielilinkin oveen, oveen joka oli pitkän matkan päässä hänen yläpuolellaan, kiertämässä mielimaailman kaksoiskuita.
    Kuilun kielleke
    Umbra oli jo jäätynyt. Kohmeinen toa hengitti vaivallisesti ja hänen ruumiissaan oli muodostunut jääkiteitä. Toan väritys oli sairaallisen harmaa ja hopeinen, kaikki valo ja lämpö oli kadonnut hänestä. Matoro koetti kuumeisesti keksiä tapaa pelastaa ystävänsä. Hän koetti siirtää kylmäenergian paikkaa pois tärkeimmistä ruumiinosista. Exokanuuna sai luvan toimia kylmyydenkerääjänä, sillä se ei ollut orgaaninen eikä siinä ollut hermopäätteitä jotka olisivat tarvinneet kylmyyden takia amputaatiota.

    Matoro mietti pitäisikö valjastaa parannuskivi Umbran pelastamiseksi. Hän voisi imeä kylmäenergiaa Umbrasta, muuttaa sen elementaalienergiaksi ja sen lopulta kiven avulla parannusenergiaksi. Konvertointiprosessi olisi tosin todella kuluttava ja energiahävikki olisi suurta, mutta oli pakko yrittää. Ystävän henki oli vaarassa. Matoro myös mietti Umbran mieleen tunkeutumista, mutta ritarikunnan koulutus esti tämänkin mahdollisuuden.
    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=CD22hZjddTQ]
    ”Koeta pärjätä Umbra”, Matoro sanoi hiljaa. ”Olet Toa ja tiedä mitä tehdä. Usko itseesi ja ole toan arvon arvoinen”, hän kertoi. Pieni hymynkare käväisi Umbran jäätyneillä huulilla.

    Umbran mieli

    ”Matoro yrittää auttaa minua. Minun on pakko onnistuttava”, Umbra sanoi itselleen. Hän tunsi itsevarmuutensa kasvavan, samalla kun elementaalitasot kasvoivat hänen ruumiissaan. Hän aisti jotain muutakin kuin Matoron sanat. Jotain hänen omaansa.

    ”On aika antaa komento elementaaliherroille” ääni Umbran sisällä sanoi. Ääni joka ei ollut hänen omatuntonsa, mutta sen kylmä, oman tahdon omaava vastapaino. ”Me pääsemme pois täältä, jos uskot minuun, uskot tähän kokonaisuuteen joka luo sinut. Olen osa sinua ja sinä osa minua. Me olemme yksi. Mutta nyt olemme väärässä paikassa. Tämä hopeisuus on vienyt meiltä tahtomme ja se murentaa meidät jos emme pääse pois. Usko itseesi ja näe että tämä on oikeus” ääni kertoi.

    Umbra ei nähnyt mitään vaihtoehtoa. Liikkumattomana, jäätyneenä ja mielikuvituksellisessa avaruudessa, painottomassa tilassa, hänellä ei ollut juurikaan vaihtoehtoa.
    Ovi kiersi radallaan kuita. Pian se olisi suoraan Umbran yläpuolella. Päättäväisyys valtasi hänen ruumiinsa ja mielensä. Hän onnistuisi. Elementaalienergia alkoi virrata hänen suonissaan. Se kumpusi hänen sielustaan ja sydänvalostaan. Eri valon spektrit alkoivat tanssahdella hänen jäätyneissä ja liikkumattomissa hyppysissään. Oli aika päästää peto valloilleen.

    Säteilevä valo alkoi sokaista kolkkoa hopeisuutta. Maailma alkoi kimaltaa eri väreissä kun valo valtasi elohopeamaisen maailman. Valonsäteet tanssahtelivat eri kohteista. Elementaaliset alkuvoimat keräsivät voimiaan valtaisaan räjähdykseen.
    Mielikuvitukselliset hologrammit syntyivät valon toan mielistä kun hän ei hallinnut enää elementaalivoimiaan. Matoron, Nurukanin ja monien muiden hänelle rakkaiden olentojen hologrammit piirtyivät moniulotteisina kuvina avaruuteen. Hän oli yhtä elementaalivoimiensa kanssa. Mutta hän ei antanut pedon uinua, vaan syödä, kasvaa, kehittyä.
    Voima alkoi saavuttaa kriittisiä tasoja. Hän tiesi että hänen hyppystensä juuri luomat eläväiset valolohikäärmeet olivat merkkinä siitä että peto oli heräämässä. Lintuparvi hologrammilintuja lähti lentoon hänen oikeasta kädestään. Jostain syntyi kirves hänen oikeaan käteensä, kiinteä, valosta luotu kirves.
    Oli aika päästää irti kahleista. Antaa voimakkaan alkuvirran viedä. Päästää muinaiset voimat valloilleen.
    Elementaalienergiat purkautuivat hänen liikkumattomista kämmenistään. Ne pakottivat hänet kouristelemaan ja huutamaan. Hän alkoi murtua elohopean myrkyistä ja kuolon kankeudesta. Hopeisuus alkoi väistyä hänen mielestään kun hän kanavoi käsillään voimiaan vastakkaisiin suuntiin. Myrskyn silmässä ollessaan hän loi itse itselleen ansan. Sokaiseva kirkkaus oli vallannut kaikkeuden. Pyörteen voima piti siirtää hänen alleen. Kädet vapautuivat. Hän kanavoi valon spektrejä ja energioita jalkojensa alle. Ne alkoivat työntää häntä eteenpäin.
    Matoro konvertoi energiaa Umbran jäästä itseensä, sitä kautta parannuskiveen ja takaisin Umbraan. Työ oli uuvuttavaa, mutta se oli tehtävä jotta ystävä saatiin pois tästä outoudesta. Kylmyys oli alkanut kaikota Umbran ääreishermostoista ja toa tiesi onnistuvansa jos vain jaksaisi yrittää vielä kovemmin. Hikikarpalot menivät Matoron naamiolta kun hän keskittyi. Jalat ristissä istuva toa oli yhtä kylmyyden kanssa. Yhtä viimojen ja lumihuippujen. Hän oli mielensä jääaavikolla jossa oli vain hän ja hänen elementtinsä.
    Ovi alkoi kadota. Ei ollut aikaa hukattavaksi. Novaräjähdys tapahtui viimein. Valtaisa aalto lasersäteitä, valon eri taajuuksia, hologrammeja muistoista ja valtaisa annos energiaa pyyhki läpi metallipäällysteisen mielen maailman. Työntövoima vei häntä kohti ovea. Toa ohjasi lentoa käsillään, säädellen virtauksia.

    Ovi avautui hänen edessään kun hän kurkotti siihen. Se avautui itsestään, ehkä se näki hänen epätoivonsa ja pakonsa. Umbra imeytyi omaan mieleensä, läpi pyörteen jossa ei ollut päätä eikä häntää, alkua eikä loppua. Mutta lopulta hän tömähti omaan mieleensä.

    ”Se oli varsinainen seikkailu”, hänen oma demoninsa sanoi.
    Kuilun kielleke
    Umbra säpsähti hereille. Matoro katseli häntä teleskooppisilmillään, parannuskiven sinisten lieskojen lämmittäessä Umbran sydänvaloa. Toa alkoi saada omaa mustakeltaista väriskaalaansa takaisin ja parantua. Väri oikeasta silmäst alkoi parantua ja jää oli muuttunut vedeksi, ilman kylmäenergiaa. Hengitys alkoi muuttua normaaliksi, mutta Umbra tunsi valoelementtinsä kadonneen. Hän oli käyttänyt liikaa voimiaan ja nyt vastassa olisi vain pimeyttä. Hopeinen läiskä oli jäänyt hänen kanohilleen, eikä se lähtenyt pois. Se oli merkkinä valon katoamisesta.
    ”Pelastuit, ystäväni!” Matoro hihkaisi kun Umbra alkoi nousta jaloilleen. Matoro oli perin uupunut itsekin. ”Pelkäsin jo menettäneeni sinut tuolle Hopeiselle Painajaiselle”, jään toa kertoi. ”Mikä se oikeastaan oli? Kerro kaikki”.
    Umbra alkoi kertoa seikkailuaan ystävälleen. He olivat kaksin pimeässä kallionkielekkeellä, vailla tietoa olinpaikastaan ja määränpäästään. Tämä oli seikkailu, jossa he pääsisivät taas loistamaan kuin kirkkaimmat tähdet.

  • Pimeyteen hänen valonsa putosi

    Suuri Arkisto
    Onu-Metru

     
    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=bXmwQwHkqMs]
     
    ”Kapura. Mitä sinä teet?” Umbra huusi kun näki Kapuran juoksevan kirja kädessään pois. Tulen toa painoi näppäintä, joka avaisi hissin paineoven. Umbra tuli juoksuaskelin kohti Deleva vähän matkaa takanaan.
     
    ”Missä ol-” Valon Toa jatkoi, kun näki oikealle puolelleen kääntyvässä hyllyjen muodostamassa käytävässä tajuttoman Matoron ja Whenuan.
     
    ”Mitä”, hän kysyi, odottamatta vastausta. Sitten Kapura astui hissiin.
     
    ”Sinä”, hän jatkoi. Hissin ovi sulkeutui. Umbra alkoi hohtamaan kirkasta valoa. Lamput himmenivät. Hän kutsui elementtivoimiaan. Toa loisti kuin hehkulamppu pimeydessä. Hän näytti kultaiselta. Kaikki valo kerroksesta imeytyi häneen.
     
    ”TEET”, hän huusi, mutta ääni katosi Umbran muuttuessa valonsäteeksi, joka sinkosi valtavaa nopeutta yläviistoon. Lasersäde leikkasi välikaton. Toa materialisoitui ylempään kerrokseen, sotahistorian saliin.
     
    Kapuraa ei näkynyt. Hissi oli auki. Umbra ei pitänyt tästä juonenkäänteestä. Kapura oli aina ollut hiukan outo, mutta tämä meni jo liiallisuuksiin. Toa otti miekan vyöltään. Hän latasi tykkiään, keräten valokivien valoa ympäriltään. Kaikki alkoi pimetä tästäkin kerroksesta. Hän voisi sokaista vihollisensa luomalla suuret valoilotulitukset. Hän voisi vapauttaa kaiken valon valtavana räjähdyksenä. Toa tunsi olevansa superlatautunut.
     
    Kaikki pimeni. Myös Umbran sydänvalon ja silmien valo katsoi kun hän kontrolloi voimiaan. Hän aisti ”Kapuran” olevan jossain lähellä. Umbra oli yhtä pimeyden kanssa, koska pimeys oli vain olematonta valoa. Ja valo oli olematonta pimeyttä. Nuo kaksi elementtiä olivat vastakohdat mutta kuitenkin niin samanlaiset. Ja hän tiesi veljensä kautta ettei pimeyttä pitänyt pelätä. Varjot olivat yhtä hänen kanssaan, kuin valokin.
     
    Pimeydessä liikahti musta olento. Sen keltainen naamio näkyi pimeydessä. Vihreät silmät katselivat tarkasti ympäristöä. Olennolla oli alemmasta kerroksesta otettu kirja vyöllään.
     
    Se varmisti tilanteen. Ketään ei näkynyt, se totesi. Maan Toa oli tässä kerroksessa, mutta todennäköisesti keskittyneenä kirjoihinsa. Hyvä, se ajatteli ja paikansi seuraavan käytävän, joka johtaisi hänet pois historia-osastolta. Täydellinen rikos, se myhäili. Seuraavaksi pitäisi vain nousta ylös Arkistoista ja palata Tukikohtaan.
     
    Olento vaihtoi olomuotoaan käärmemäiseksi kraataksi ja siirsi itsensä varjoja pitkin kohti määränpäätään. Jostain löytyisi varmasti halkeama johon kadota kuin tuhka tuuleen. Muodonmuutos oli hieno voima jos sitä osasi hallita.
     
    Umbra lähestyi mustaa hahmoa. Hänellä oli vaikeuksia pysyä sen kannoilla. Kraatamainen olento pääsisi pakoon, ellei hän estäisi sitä nopeasti. Se liikkui vikkelästi jopa miltei täydellisessä pimeydessä.
     
    Hän alkoi lataamaan käsiinsä valoa. Ne loistivat pimeydessä. Kraata havaitsi takanaan jotakin. Liian myöhään. Huone räjähti neonvalojen karuselliksi. Käärme alkoi nopeasti muuntautua suurempaan muotoonsa; se kasvatti itselleen humanoidin raajat ja keltaisen Kirilin. Sen liikkeet olivat epävakaita ja sekavia, kaikki se kirkkaus oli selvästi sokaissut sen. Ainakin hetkeksi. Umbra syöksyi ja iski miekallaan mystistä muodonmuuttajaa. Musta olento otti suoraan Umbran keltaisesta sapelista kiinni, nappasi sen ja heitti pyörähdyksellä taaksepäin. Miekka oli purrut tämän kämmeneen syvän haavan, mutta se parani miltei välittömästi.Vakooja hyppäsi ilmaan kuin hyppyhämähäkki. Se ponnisti katosta vauhtia ja iskeytyi jalkaterä edelläpäin Umbraa. Valon toa kaatui ja lensi jonkin matkaa taaksepäin kivistä käytävää.
     
    Nurukan hätkähti kirjan maailmasta. Vahki Sarajin infosivun lukeminen sai loppua kun jossakin räjähti. Valot sammuivat monelta osastolta. Elementaalivoimia oli käytetty, ilmeisesti valoa, koska kyseinen kerros oli imetty tyhjiin valosta. Ja ainoa Metru Nuin valoelementaali oli Umbra. Jotain oli tekeillä.
     
    Pimeässä Nurukan luotti harjaantuneeseen pimeänäköön, jota hän oli harjoittanut viimeksi kunnolla sodassa Metru Nuilla kun hän johti yllätyshyökkäystä kaupungin viemärijärjestelmiä pitkin. Nyt hän oli yhtä pimeyden kanssa ja kuulo alkoi harjaantua ja ottaa valtaa muilta aisteilta.
     
    Nurukanin käsien terät alkoivat työntyä ulos. Syntyisi taistelu. Hän otti repustaan mutaatiokanuunansa. Siitä voisi olla hyötyä ja sitä voisi käyttää myös energiakanuunana, ampuen maan elementaalia.
     
    Nurukan hiipi varjoissa verrattain hiljaa ja ketterästi ikäisekseen. Tämä sai hänet tuntemaan itsensä tavallista nuoremmaksi. Ikä oli vain numeroita, sillä jos mieli oli nuori, niin oli kokonaisuuskin.
     
    Nurukan näki kaukana heikkoa valoa jota paistoi vihreistä silmistä. Kaksi paria silmiä. Toisen silmäparin lähellä ladattiin valoenergiaa, toinen vain oli. Jotain oli vialla. Hän tunnisti pimeydessäkin naamion Kirilin muotoiseksi, se muistutti häntä Turaga Dumesta.
     
    Maan toan syöksyessä maasta nousseen Umbran rinnalle Muodonmuuttajan sulava ruumis syöksyi taas pimeydestä. Se oli luonut itselleen pitkät lonkeromaiset kädet, joilla se tarrasi Umbraan. Valon toa vapautti valonsa uutena väläyksenä, joka ei kuitenkaan osunut kohteeseensa. Muodonmuuttaja heitti Umbran seinään lonkeroillaan. Silloin Nurukan ilmestyi käytävälle. Hänen tykkinsä välähti vihreänä ja Muodonmuuttaja sai osuman. Jyrähdyksen saattelemana se lensi kiviseen seinämään. Nurukan lähestyi ja ampui uudestaan. Muodonmuuttaja väisti yhden laukauksen, joka osuttuaan teki suuren rei’än lattiaan.
     
    Muodonmuuttaja katosi Kuuden Kuningaskunnan sotien huoneeseen. Nurukan lähti perään. Myös Umbra oli päässyt pystyyn. Maan Toa juoksi edeltä suureen esittelykammioon. Hän törmäsi itseensä. Nurukanin muodon ottanut olento latasi juuri maan elementtivoimaansa salin keskellä. Vihertävät säteet hehkuivat hänen käsistään. Toat katsoivat toisiaan silmiin.
     
    ”Mitä piruutta tämä oikein on”, Nurukan kysyi hämmentyneenä itseltään. Muodonmuuttaja vapautti maanjäristyksen, joka sorti koko kammion ja pudotti heidät kummatkin takaisin psykologian kerrokseen. Katossa roikkuneita vanhoja lentoaluksia putoili. Maa oli täynnä näytillä olleita vanhoja aseita. Kirjoja oli lattialla valtavasti. Kun Nurukan nousi kivimurskan joukosta, hän ei kyennyt enää paikantamaan vihollistaan.
     
    ”Umbra”, hän hihkaisi sortuman reunalla olevalle kumppanilleen. ”Valoa.”
     
    Umbra vapautti sisällään olevat imetyt valoenergiat ja alkoi loistaa kuin mikäkin tuomipäivän profeetta. Hänen värityksensä muuttui kultavalkoiseksi valon päästessä elämään vapaasti hänen kehollaan. Valot alkoivat palata Arkistojen kerroksiin. Tosin niitä ei tarvittu, koska Umbra sokaisi kaiken. Toa pudottautui kerroksen alemmas Nurukanin rinnalle.
     
    Muodonmuuttaja kipitti pienenä kinlokana kirjojen joukossa, etsien jostain koloa tai heikkoa kohtaa johon porautua. Keltamusta jyrsijä oli ketterä ja vahvoilla hampaillaan se voisi järsiä tiensä läpi melkein mistä tahansa.
     
    ”Olet varsinainen pelkuri, ilman kunniaa tai rohkeutta”, Umbra sanoi itsevarmasti ja säteilevästi. Hän oli koko kerroksen suurin valonlähde ja ei pelännyt näyttää voimiaan. Kinloka sähisi hänelle jossain kaukaa ja olisi paljastanut terävät etuhampaansa jos joku olisi ollut katsomassa.
     
    Matoro ja Deleva ilmestyivät hyvin nopeasti sortumakohtaan. Jään toa piteli vielä päätään.
     
    ”Saitteko sen”, Deleva kysyi itsensä kivimurskasta nostaneelta Nurukanilta.
     
    ”Se on täällä jossakin”, maan toa vastasi.
     
    ”Haravoidaan koko kerros. Deleva,Varmista pakotiet. Nurukan, Matoro, tutkitaan käytävät” Umbra organisoi ryhmää päämoderaattorin elkein. Plasman toa nyökkäsi ja juoksi takaisin.
     
    Kolmikko lähti kävelemään valaistuja käytäväiä pitkin pienen välimatkan päässä toisistaan. Umbran säteily kadotti kaikki varjot, kaikki piilopaikat paljastuivat.

    ”Aaargh! Se on kimpussani!” kuului Whenuan ääni jostakin. Se oli suorastaan vertahyytävä tuskanhuuto.
     
    Umbran katse terästyi. ”Hemmetti, unohdimme Whenuan”, hän valitti. ”Mistä se kuului?”

    ”Ääni kuului oikealta, eikö vain”, Matoro varmisti. Nurukan nyökkäsi.
     
    ”Ai nyt se yrittää jotakin panttivankidraamaa”, Nurukan mietti ääneen. ”Raivostuttavia tuollaiset limanuljaskat.”
     
    Kolmikko etsi äänen lähdettä. Huudot jatkuivat. Ne johdattivat toat tyhjän varaston läpi suljettuun kaivostunneliin. He löysivät avatun oven, jonka vieressä oli matoran-kielisillä aakkosilla kirjoitettu ”pääsy kielletty” -teksti. Ovi oli ollut sinetyöty suurilla metallipalkeilla. Nyt kyseiset palkit oli yksinkertaisesti revitty alas.

    ”Tämä on käytävä, joka on osunut luonnonluoliin”, Nurukan selitti. ”Kukaan ei tiedä Metru Nuin alla olevien syvien kuilujen syntyperää, mutta niistä tulee joskus outoja olentoja. Ne pidetään tiiviisti lukittuina.”

    ”Pohjattomat kuilut, se kuulostaakin huojentavalta”, tietä valaiseva Umbra vastasi. Matoro varmisti refleksinomaisesti harppuunansa.
     
    Whenuan ääniä ei enää kuulunut.

    Umbra astui ensimmäisenä sisään auki revitystä teräsovesta. Valo seurasi häntä. Huone oli korkea, kapea ja avautui takaseinästä syvään kuiluun. Seinällä oli vielä yksi varoituskyltti.
     
    ”… entä jos se ei ollut oikea Whenua…?” hän tajusi hitaasti.

    Matoro tuli seuraavana ionikatana hohtavana. Hän ei ehtinyt kunnolla reagoida, kun musta olento syöksyi katonrajasta, oven yläpuolelta, Umbraa päin. Se potkaisi valon toan täysillä eteenpäin, vaarallisen lähelle outoa kuilua. Matoro hyökkäsi Muodonmuuttajan kimppuun, joka väisti tämän iskun hypyllä. Vakooja otti Matoroa kiinni tämän harppuunakädestä ja työnsi tätä seinään. Hienot mekanismit jään toan kädessä valittivat puristuksesta. Umbra nousi vaivalloisesti ja syöksyi vihaisena kohti vihollistaan. Hän kohotti miekkansa. Silloin valtavat voimat omaavat kädet heittivät Matoron päin Umbraa ja kaatoivat kummankin kuiluun. Nurukan oli tullut vain sekunteja liian myöhään. Hän tunsi vihansa pakkautuvan.
     
    ”Maan voimat ovat yhtä kanssani. Käsken ne kimppuusi saastainen pimeyden olento!” Nurukan huusi ja menetti malttinsa. Paineaalto syntyi maan toan yhteen lyödyistä nyrkeistä ja rakenteita alkoi sortua Muodonmuuttajan päälle. Metallinkappaleita ja kiviä putosi myös kuiluun jonne klaanilaiskaksikko oli pudonnut. Tuntui siltä kuin koko maankuori valittaisi.
     

    Toat putosivat kuiluun kuin valtaisa ilotulite, Umbran valaistessa kuilua kaksikon pudotessa. Ylhäällä räjähti.
     
    Matoro yritti tähtäillä harppuunallaan ylös. Rakas kaveri oli pelastanut hänet monesti. Se saisi toimia pelastuskeinona nytkin. Umbra kirosi sitä ettei hänen mukautettava haarniskaprototyyppinsä toiminut, sillä nyt olisi jalkaraketeille ollut käyttöä. Sen sijaan haarniska yritti laittaa hänen pohkeisiinsa vesipropellit, jotka vain surisivat kuin kimalaiset tuulessa, vailla funktiota ja tarkoitusta.
     
    ”Karzahnin haarniska. Voi Atheon sentään kun nämä Artakhan prototyypit ovat niin surkeita”, Umbra kirosi ääneen. Jos Matoro ei saisi tehtyä jotain, vahkit saisivat kerätä heidän osiaan kottikärryillä ja metallinpaljastimilla seuraavat kaksi viikkoa.

    Kaksi ensimmäistä harppuunaa oli jäänyt laukeamatta. Muodonmuuttajan iskut olivat vahingoittaneet monen harppuunan metallikuorta ja oletettavasti koneistoja. Kolmas terä lähti lentoon ja osui kallionseinämään, kiristäen välittömästi vaijerin. Umbra piti tiukasti jään toasta kiinni. Kaksikon putoaminen pysähtyi kuin seinään ja he iskeytyivät kiviseinämään hieman pyörähtäen.Umbra osui kiveen pänä takaosa edellä, ja hänen otteensa Matorosta irtosi. Toa nappasi miekkakädellään Umbraa jalasta niin nopeasti kuin sai. He jäivät roikkumaan tuskallisesti seinämään. Kuiluun alkoi sataa ylhäältä kiven kappaleita. Matorosta tuntui siltä, kuin hänen oikea kätensä olisi tulessa.
     
    Matoron parannuskiven siniset lieskat tanssivat hänen haarniskansa ympärillä ja pitivät hänet tajuissaan. Hänen päänsä särki edelleen taannoisesta kolkkauksesta. Se tosin oli pienin hänen murheistaan juuri nyt. Toa loi hitaasti jäistä tasannetta heidän alleen. Hän kirosi mielessään tilannetta. Metallirakenteita satoi ylhäältä. Jäinen laatta kasvoi ja paksuni. Toa laskeutui sille varovaisesti ja irrotti otteensa Umbrasta. Valon toa, joka ei enää säteillyt, makasi silmät kiinni laatalla. Matoro jatkoi jään vahvistamista niin alhaalta kuin ylhäältäkin.
     
    Viimeinenkin valo kuilusta katosi, kun valtava pala kattoa iskeytyi satojen biojen päähän kuilun suun ylle. Pimeys tuli.

  • Arkistojen arvoitus

    Metru nuii
    Onu-Metru
    Suuret Arkistot

    Nurukan, Umbra, Deleva ja Matoro menivät Whenuan perässä Arkistojen suuria käytäviä. Joka paikka oli yllättävän siisti, missään ei näkynyt pölyä ja kaikki oli kliinisen puhdasta.

    ”Tästä oikealle on hyönteistiedon sali”, Whenua opasti. Hän oli ohjastanut joukkoa jo jonkin aikaa Arkiston sokkelomaisissa käytävissä. He olivat matkalla ensin Nurukanin tahdosta kerrokseen -65, historian osastolle.

    Deleva haukotteli. ”Onko siellä niitä nazorakeja?”

    ”Ei, meillä ei ole nazorakia. Eivätkö ne ole melkein älyllinen laji. Joka tapauksessa hyvin vähän tutkittuja.”
    ”Meiltä te saisitte vaunulasteittain tutkimusaineistoa…” Matoro mutisi niin että Whenuakin kuuli.
    ”Mistä olittekaan tulleet?” arkistomestari kysyi.
    ”Bio-Klaanin saarelta, suurmantereiden väliseltä merialueelta”, Umbra vastasi. Hän piti tästä arkistomestarista, joka puhisi ja ei sanonut paljoa, mutta esitteli silti kattavasti arkistojen kokoelmia. Musta matoran oli työlleen omistautunut ja sen huomasi siitä että tämä hymyili koko ajan. Whenua vaikutti luotettavalta, mutta tietty etäisyys piti näihin metrunuilaisiin pitää.

    ”Yhteytemme etelään ovat aika heikot. Valtaosaa ei erityisemmin kiinnosta muu maailma”, Whenua totesi ehkä vähän ankeana. ”Tulitteko sieltä asti vain käydäksenne Arkistossa?”

    ”Meidän pitää löytää tietoa eräästä Arupak-nimisestä matoranista, joka on Ga-Metrussa mielisairaalassa”, Matoro kertoi. ”Mistä pääsisimme psykiatriselle osastolle?”

    ”Se on kerrosta alempana Suuren Sodan historian osastosta”, Whenua opasti.
    ”Kiitos”, Matoro vastasi. Whenuan vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä.

    ”Nauttikaa ensin tästä meidän hyönteisrahinäyttelystämme”, Whenua kertoi. ”Täällä on näytteillä kaikki kaupungissa tavatut hyönteiset ja tietoa niistä. Olemme dissektoineet monia yksilöitä ja selvittäneet erilaisia tapoja niiden elimistöistä. Minäkin olen ollut näissä tutkimuksissa hyvin mukana.

    Pitkän käytävän kumpaakin seinää reunusti erilaiset lasivitriineissä ja lasitauluissa olleet hyönteiset. Niiden vieressä oli tauluja täynnä tekstiä.

    Oli kaikenlaisia happoa sylkeviä kärpäsiä ja eteläisen mantereen veitsihämähäkkejä. Putkihämähäkkien ja katapulttiskorpionejen kaltaiset suuret rahit olivat jähmetettyinä stasis-putkiin. Visorakejakin oli, mutta ei ainuttakaan elävää. Eräs kaksikymmentä biota pitkä lasihäkki piti sisällään kolme paria Nui-Ramoja.

    ”Millaiset turvajärjestelmät täällä on? Lähinnä mitein sitä, että mitä teette jos nämä elävät rahit pääsevät pakoon”, Matoro kyseli rinnallaan kulkevalta Whenualta.

    ”Turvajärjestelmämme ovat tämän maailman huippua. Mikään ei pääse Rorzakheilta huomaamatta pois, koska ne valvovat kaikkea liikennettä. Siis ihan kaikkea. Sinä tai minä voimme olla nytkin niiden silmiä ja korvia”, Whenua kertoi. Tabletti hänen kädessään näytti tietokonemallia nui-jaga-rahista. Sininen tietokonemalline pyöri ympäriinsä ja sen ympärillä oli metrunuilaisia matoran-aakkosia, pyöreää variaatiota.
    ”Sepäs on… huojentavaa”, Matoro totesi, eikä kuulostanut erityisen helpottuneelta. Erilaisia hyönteisiä jatkui ja jatkui heidän kävellessään käytävää. Umbra ja Deleva olivat ainoita, jotka osoittivat erityistä kiinnostusta hyönteisiin. Matoro mietti mitä Kapura puuhasi. ”Yksityisiä tutkimuksia”, tai jotain sen suuntaista, niin Kapura oli kebab-pöydässä sanonut. Jään toa päätti antaa asian olla.

    Umbra oli haltioissaan näistä erilaisista lajeista joita ei ollut koskaan edes nähnyt. Po-Metrun tappajamehiläinen oli jättiläismäinen mehiläinen, joka eritti hallusinoivaa myrkkyä, joka sai uhrit hyppäämään patsaiden päältä kuolemaan, Ko-Metrun peilittäjä huijasi uhrinsa luomillaan peilikuvilla ansaan ja umpikujiin, joskus rotkoihinkin. Rahilla oli kuusi raajaa ja siivet ja se muistutti kovakuoriaista, jonka siivissä oli peilimäinen pinnoite. Muita mielenkiintoisia raheja olivat tappajakiitäjä, välähdystäkin nopeampi perhonen joka saalisti nopeutensa avulla. Se imi matoranien ja muiden sisäelimiä imukärsällään. Perhonen oli väreiltään punakeltamusta ja se oli varoitusvärinä lajin myrkyllisyydestä. Muita huomattavia yksilöitä olivat monipäiset muurahaiset, jotka oli oletettavasti mutatisoitu sekä suuret, monista erilaisista yksilöistä koostuvat jättiläismäiset termiitit, jotka olivatkin yhtenä organismina liikkuvia pesiä. Kaikkea näitä oli näyteillä arkistoissa.

    ”Hyönteiset. Miksi ne kaikki näyttävät siltä kuin ne olisi suorastaan suunniteltu tappamaan kaikki ei-kuusijalkaiset?”, Matoro kysyi katsellessaan Umbran vieressä outoa kovakuoriaista, jolla oli seitsemän häntää, joissa kaikissa oli parinkymmenen sentin pituiset sakset.
    ”On teorisoitu että makutat ovat luoneet näitä lajeja, tai ainakin niiden kantamuotoja ja antaneet evoluution tehdä työtään”, Umbra kertoi.
    ”Maailmamme on vaarallinen ja valitettavasti useimmiten pärjää vain jos puhkaisee ensin naapurinsa pernan ja repii tämän sitten kappaleiksi”.-
    ”No okei, jos nämä ovat makutojen luomuksia niin sitten asian ymmärtää”, Matoro totesi. Hän näki päässään Manun mielipuolisen virneen. Hyönteisrivit alkoivat päättyä. ”Tästä oikealle olisi sitten kalat. Vasemmanpuoleisesta käytävästä pääsee lintujen luo. Me menemme tuosta keskeltä hissillä vielä pari kerrosta alaspäin”, Whenua selitti.
    ”Missä pidätte sammakkoeläimiä?” Umbra kysyi kun Whenua kertoi vain kaloista ja linnuista.

    ”Ne ovat yksi kerros alas tästä. Haluatteko käydä katsomassa?”
    ”Ehkä menemme mieluummin Sotaosastolle. Ranamat ja ghekulat on niin nähtyjä juttuja”, Umbra vastasi ja liikkui kohti Toain sotanäyttelyä.
    ”Selvä sitten”, Whenua vastasi ja viittoili joukkiota oikeaan suuntaan. Pieni matoran oli yllättävän nopea jalkojensa kokoon nähden.

    Hissi, jota joukko käytti, taisi olla viides, mikäli Matoron laskelmat eivät olleet seonneet. Arkistosta huomasi sen, että sitä ei oltu rakennettu yhteen menoon. Sitä oli aina vain jatkettu eri suuntiin, ja seurauksena oli ollut paljon, paljon hissejä.

    Digitaalinäytössä vilisi numeroita. Ne laskivat 54:sta 65:een. Ovi aukeni sihahtaen. Naisääni lausui mekaanisen kuuloisesti kerroksen ja osaston nimen.

    ”No niin”, Matoro sanoi. ”Nyt pääsemme asiaan.” Sotahistorian osasto levisi valtavan laajajana toien silmien edessä. Vasemmalla oli kammio Kuuden Kuningaskunnan Sodille ja Sisällissodalle. Oikealla oli suuri kammio Suurelle Metsästäjä-sodalle. Salissa oli paljon myös pienemmistä konflikteista materiaalia. Oli valtavasti kirjahyllyjä ja paljon vanhoja aseita, luurankoja, kuvia ja äänitteitä.

    ”Tämä tuo epämiellyttäviä muistoja pintaan”, Umbra mutisi. Hän näki sodasta tehdyn propagandamaalauksen, jossa oli suurimpana hahmoina Lhikan ja Dume ja muita hahmoja olivat Lheko, hänen mentorinsa ja Svarle, mystinen ja suurena soturina pidetty tulen toa, joka tosin oli kuollut jo sodan alkuvaiheissa. Toat olivat uljaina panssareissaan ja poseerasivat Metru Nuin kartta takanaan. Heidän vierellään oli Turaga Dume ja muita toia. Kartan ja Toain yläpuolella oli Suuren hengen symboli, joka edusti Yhtenäisyyttä, Velvollisuutta ja Kohtaloa, kolmea suurta hyvettä, elämän peruspilaria.

    Taulussa Nidhikin volitakia oltiin tärvelty ja sitä oltiin osittain sensuroitu. Nidhiki oli pettänyt toat metsästäjille suuressa Po-Metrun taistelussa. Huhuttiin että Lariska oli viekoitellut hänet vastapuolelle.
    ”Jep”, Matoro vastasi. Matoroa kiehtoi huomattavasti enemmän sotahistoria, johon hän itse ei ollut osallistunut. Sellaisesta löysi positiivisiakin asioita.

    ”Minä taidan livahtaa tuonne muinaisemmalle osastolle. Ilmoittakaa, kun siirrytte alemmas. Nurukan, eikös sinulla ollut jotakin tutkimustyötä täällä?”
    ”Minä yritän etsiä tietoja Toain suursodasta, koska haluan tietää osuuteni siinä”, Nurukan kertoi. Hän alkoi kuumeisesti miettiä että mistä aloittaisi, koska kyseinen sota oli hyvin dokumentoitu sen tuoreuden takia.
    ”Tätä tietä”, maaveli. Whenua lähti opastamaan Nurukania kohti Toain sota-osastoa. Umbra ja Deleva seurasivat kaksikkoa myös.

    Historiaharrastajana Umbra olisi myös pitänyt siitä että olisi liittynyt Matoron seuraan, mutta oli tässäkin sodassa asioita joita hän ei tiennyt, vaikka toimikin sodassa kirjurina ja rivisotilaana.
    Nurukan ja Whenua johtivat joukkiota omalla tahdillaan kohti Toain sotaosuutta. Erilaiset rikkoutuneet aseet, sankaritoain panssarit sekä metsästäjien naamarit ja muut esineet koristivat näyttelyä. Tavaraa oli silmän kantamattomiin ja siellä täällä näkyi kuvia mustasta kämmenestä, logosta joka toistui liian usein.

    ”Tämä tässä on suuren toa Lhekon laserkeihäs ja hänen zamorpistoolinsa. Lheko taisteli urhoollisesti sodan ensipäivät ja hän vei mukanaan monia metsästäjiä hautaan”, Whenua kertoi. ”Hänen kuolinsyykseen kerrotaan koituneen peikon hyökkäys, kun hän puolusti erästä kirjureistamme”, Whenua kertoi ja katsoi Umbraa. Onu-Matoran tiesi. Hän tiesi Umbrasta ja sodasta sekä siitä miksi tämä oli Toa.
    Lhekon naamio, kultainen kualsia muistuttava naamio, oli vitriinissä aseiden ja panssarinkappaleiden kanssa. Toa oli ollut väreiltään kultaharmaa ja hän oli ollut todella ikoninen soturi. Hänen kuolinsyytään oltiin peitelty sodan loppuun asti, ettei omien taistelumoraali olisi mennyt.
    Umbra nielaisi nähdessään Lhekon panssarinpaloja ja naamion. Syy miksi hän oli toa oli juuri hänen edessään, mutta samalla niin kaukana. Kyynel tipahti hänen silmästään kun hän ajatteli asiaa. Lheko voisi olla elossa ja hän vielä pieni matoran, vailla suurta velvollisuutta ja kohtaloa, vailla voimia ja vaaroja. Vain tavallista elämää kirjurina. Mutta kohtalo oli ollut hänelle kenkku. Ja piti vain elää sen kanssa.

    ”Lheko… Kuulostaa tutulta. Olen kuullut hänestä joskus, mutten muista paljoa. Haluan muistaa. Tietää miksi en tiedä asioita joita minun pitäisi tietää. Ei kukaan unohda noin vain kymmeniä vuosia elämästään. Ei. Sille täytyy olla jokin syy”, Nurukan kertoi päättäväisenä. ”Tälle täytyy löytää looginen selitys”.

    Deleva ei pitänyt siitä mitä näki. Hän näki etsintäkuulutuksia monista skakdeista, yhdessä oli hänen eniten vihaamansa skakdi, Metorakk. Myös monia muita etsintäkuulutuksia oli näytillä. Sota oli ollut raakaa ja se oli kohdistunut myös siviileihin.

    Nurukanin katse kulki kirjojen selkämyksissä. Hän ei oikeastaan tiedä mitä etsi. Maan toa tarttui yhteen vahkeja käsittelevään teokseen. Toinen, jonka selkämyksessä luki ”Musta Käsi: liittolainen vai oman edun tavoittelija”, myös tavoitti hänen huomionsa.

    ”Minä taidan jäädä tänne lukemaan. Käykää Umbra te siellä psykologian osastolla vaikka nyt jos haluatte”, Nurukan sanoi ja istuutui yhden pöydän ääreen napaten vielä pari kirjaa eteensä.

    Umbra ja Deleva ottivat neuvosta vaarin ja lähtivät tutkimaan psykologian osastoa. Whenua lähti heidän oppaakseen ja Nurukan painui kirjojen maailmaan. He kävivät ennen lähtöään hakemassa Matoron Kuuden kuningaskunnan sodan näyttelystä, jossa tämä tutki Kalmahin arkistomyyriltä jäänyttä karttaa.

    Nurukan imi tietoa itseensä. Tietoa siitä kuinka Nuparu oli luonut ensimmäiset vahkiprototyypit, Kralhit, ja luonut sen jälkeen monia sukupolvia vahkeja. Tietoa tulvi Nurukanin mieleen ja alkoi osittain täyttää ammottavia aukkoja.

    Kolme toaa ja matoran laskeutuivat hissillä vielä yhden kerroksen. Psykologian kerros oli valaistu sinertäväksi, ja lähinnä täynnä kirjoja ja muita tiedontallennusvälineitä. Matoro etsi välittömästi potilasraportit ja alkoi selaamaan kyseistä hyllykköä. Siihen oli taltioitu Metru Nuin historian mystisimmät mielisairaudet ja muut eriskummallsiet tapaukset, joita ei oltu kyetty parantamaan. Umbra oli mennyt Delevan kanssa toiselle hyllylle etsimään mahdollista tietoa Nimdasta.

    ”Arawaz, Areus, Aryan… Arupakin pitäisi olla tuossa välissä”, Matoro mutisi. Siitä ei kuitenkaan ollut kirjaa. Oli vain tyhjä paikka, jossa oli joskus ollut kirja.

    ”… Whenua, hei”, hän hihkaisi. Onu-Matoran tuli juoksuaskelin ovelta hänen luokseen.

    ”Puuttuuko tästä kirja?” Matoro kysyi osoittaen aukkoa.

    ”Näyttää siltä. Joku saattaa olla lukemassa sitä.”

    Kylmät väreet hiipivät Matoron selkäpiihin. Oliko joku samoilla jäljillä.

    ”Voiko sen tarkistaa?”

    ”Kyllä, voimme paikantaa kirjat, niissä on mikrosirut. Tuolla nurkassa on kone sitä varten”, Whenua selitti.

    ”Okei, katsotaan onko se jollakulla. Tämä on tärkeää”, Matoro sanoi. Sitten Kapura ilmestyi hyllyjen välistä rautakangen kanssa ja iski Matoroa voimalla niskaan. Jään toa kaatui eteenpäin. Whenua kääntyi ja katsoi tulijaa kauhulla. Isku halkaisi matoranin naamion ja lennätti tämän maata pitkin hyllyä päin.

    Tulen Toa syöksyi kirja kädessään kohti hissiä.

  • Vahkisyntaksi idiooteille

    Arkistot

    Kapura oli vainoharhaisuudessaan käyttänyt suuren osan viime päivistä kaikkeen varautumiseen. Mitä jos hyökkää salamurhaaja? Jos Matoro onkin Allianssin vakooja? Entä jos Metru Nui kohteleekin Klaanilaisia vihollisina? Suurin osa uhkakuvista oli tietenkin täysin epärealistisia, mutta tulen toa ei siitä välittänyt. Varautuminen toi varmuutta. Ja varmuus oli paras lääke paranoiaan. Mutta tähän ei Kapurakaan ollut varautunut.

    Ei hissimusiikkiin.

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=V0RJPFOpBlg]

    Miksi hissimusiikki oli olemassa. Miksi joku maailman sadistisin jumala oli päättänyt tuomita kansoja hissimusiikilla?. Sävelet porautuivat Kapuran kalloon hissin jatkaessa tasaista laskuaan. Muutkin toat näyttivät selvästi nyrpeiltä. Jos joku salamurhaaja hyökkäisi nyt, tunnelma tuhoutuisi täysin, Kapura ajatteli. Hissimusiikki ei sopinut mihinkään kauhuskenaarioon. Vaikka pommiuhka. Metsästäjät? Allianssi? Metsästäjät sopivat ihan hyvin. Metsästäjien pommikoneet räjäyttelisivät Metru Nuita palasiksi toien kuunnellessa hissimusiikkia tosi epäsankarillisesti. Samalla pommittuisi myös tilanteen karmiva tunnelma. Skarrar me kuollaan, joku huutaisi jostain. Samalla kun hissimusiikki.

    ”Taidan jäädä tässä pois”, Kapura mutisi. Muut eivät vastanneet sanallisesti, mitä nyt joku nyökkäsi hieman. Ehkä jotain sotienaikaisia flashbackeja. Kuolemaa. Sotahuutoja. Tulipaloja. Toatovereiden raajat sinkoilemassa ympäri näkökenttää. Hissimusiikin soidessa taustalla.

    Jos kuoleman jälkeen pahat menevät johonkin pahaan paikkaan, siellä soi varmasti hissimusiikki, Kapura ajatteli. Kuinka paljon ikuista tuomiota jäljellä, oi Atheon, kyselivät palavat matoranit. IKUISUUS, huusi Atheon ja nauroi. Hissimusiikin soidessa taustalla. Matoranit eivät kestäneet enää. Ikuisen kärsimyksen kyyneleet valuivat heidän kasvoiltaan alas tulikuumaan maahan, jossa ne sihisivät hetken ennen spontaania höyrystymistä.

    Hissin ovat aukesivat. Pelastus. Jonkun kiltimmän jumalan ikuinen armo. Kapura jäi pois.

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=nkRwwNcIkEw]

    Arkistojen tämä kerros oli epäyllättävästi täynnä korkeita kirjahyllyjä ja kiireisiä matoraneja. Kirjastonhoitajat johdattelivat lumoutuneita lajitovereitaan ympäri massiivista huonetta. Nappasivat pari kirjaa mukaansa matkalla. Levittivät tietoa niille, jotka sitä kaipasivat. Valokivet loivat tunnelman, joka oli hieman kylmä mutta ainakin parempi kuin hissimusiikin tarjoama.

    Eräs Onu-matoralainen kirjastonhoitaja huomasi Kapuran. Naamiona osittain hopeinen jalo Matatu. Olemus, joka viesti, että ulkona hyppimisen sijaan tämä matoran käytti elämänsä arkistonhoitamiseen ja nautti siitä. Azibo, viesti musta nimikyltti, jonka kirjaimet olivat hopeisia. Iloa hänen elämäänsä toi arkistojen lisäksi myös hihnassa roikkuva biomekaaninen kani, joka haisteli ympäristöään ylivilkkaasti. ”Kuinka voin auttaa?”

    Kapura mietti hetken. Hän oli kuullut, että kannattaa välttää hmm:ejä ja muita epämääräisiä mutinoita, jos haluaa vaikuttaa asialliselta. Ja varmaan myös mahdollisimman epäepäilyttävältä. ”Haluaisin opiskella Vahkien toimintaperiaatteita ja syntaksia”, hän lopulta päätti sanoa.

    Azibon kasvoille levisi hymy, joka ilmestyy, kun palvelualan työntekijä pystyy täyttämään asiakkaansa tarpeet tosi hyvin. ”Sinua onnisti. Meillä on tänään paikalla yksi Vahkijärjestelmän luojista.”

    Kapura seurasi Aziboa läpi Arkistojen sokkeloiden. Biomekaaninen kani yritti jatkuvasti nuoleskella kaikkea. Mukaanlukien Kapuraa.

    Nuparu, esittäytyi oranssia Pakaria kantava Vahkiasiantuntija. Kapura mainitsi etsivänsä tietoa, jolla samanlaista järjestelmää voisi kehittää Klaaniin. Tarinan uskottavuus oli riittävä. Nuparu selvästi nautti siitä, että joku oli kiinnostunut hänen keksintöjensä sisäisistä toiminnoista. Kapura tiesi tunteen Pajalta. Ihme kyllä, asiakkaita kiinnosti yleensä vain se, kuinka kuumaa plasmaa moottorisaha ampuu eikä se, miten se oli rakennettu.

    ”Minne Vahkien koodi on tallennettu?” Kapura kysyi. ”Jokaisen muistiin, vai?”

    ”Ei, se olisi liian epäkäytännöllistä”, Nuparu vastasi. ”Kuvittele, että kaikissa Vahkeissa on bugi, joka saa ne tappamaan matoraneja vaikka heinäkuun 6. päivä. Olisi hirveä vaiva kerätä kaikki kasaan korjauksia varten. (Noin on tapahtunut? Kapura mietti.) Sen sijaan kaikki on keskustietokoneilla. Vahkit tarkastavat päivitykset noin joka kymmenes minuutti. Bugit voi korjata välittömästi. Usko pois, tämä kyky on tullut tarpeeseen.”

    ”Eikö tuo systeemi ole aika haavoittuva?” Kapura kysyi. Ilmeisesti Metru Nuin Vahkiteknikot eivät olleet yhtään paranoideja hyökkäysten suhteen.

    ”Noinkin voisi ajatella”, Nuparu myönsi. ”Toki kaikkien erikoisvahkien, esimerkiksi sotilasvahkien, asiat on tallennettu suoraan niihin. Siksi ne puhuvatkin paljon paremmin. Niiden ei tarvitse oppia uusia tietoja.”

    ”Onko hyökkäyksiä sitten tapahtunut?” Kapura kysyi ja lisäsi: ”Toki näistä on tiedettävä, ennen kuin lähdetään rakentamaan samaa systeemiä sodassa olevalle saarelle.”

    ”Ihme kyllä, Vahkien hallinta on aina pysynyt meillä”, Nuparu sanoi. ”Onhan järjestelmään aika mahdotonta murtautua ilman, että on paikalla itse keskustietokoneiden luona. Ja sinne ei kukaan Metsästäjä pääsisi.”

    Jatkolukemiseksi Nuparu suositteli Kapuralle useita Vahkeja käsitteleviä kirjoja, joilla oli nimiä kuten Vahkisyntaksi idiooteille ja Sinä siis luulet oppivasi… Ohjelmoimaan Vahkeja?. Kapura kiitti Nuparua (joka meni kehittelemään räjähdyksiä ampuvia Vahkeja) ja etsi kodikkaan pöydän, jonka ääressä oli oikeastaan ihan kodikasta uppoutua opiskelemaan Vahkeista. Melkein kuin ne illat Klaanissa, jolloin vaikka Klaanitornin 6. osa oli pudonnut Kapuran kirjahyllystä ja paranoidi toa oli istunut yön kirjastoissa etsimässä vastauksia.

    Aika kului. Pian Kapuran pää oli täynnä PuheRajapintaTehdasPoikkeuksia, TuntematonKäyttäytymismalliHallintaMalleja ja PitkienMetodiNimiMerkkijonojenProsessointiSäikeitä. Muut toat ehkä viipyisivät jossain vielä hetken, joten Kapuralla olisi aikaa käytettäväksi omiin tutkimuksiinsa. Hän palautti epäkohteliaat Vahkioppaat hyllyyn ja etsi käsiinsä hakuteoksen, jonka nimi kuului Kulttien ja ääriryhmien historia Metru Nuilla.

    Kapura palasi lukunurkkaukseen ja syventyi kulttilistaan. Niitä ilmeisesti riitti Metru Nuilla sen kirjavan historian joka vaiheessa. Jotkut uskoivat universumin olevan jättimäinen Matoran (Järjetön teoria, Kapura mutisi puoliääneen), toiset saarnasivat jumalista, jotka kirosivat kaikki Po-matoranit. Jotkut palvoivat numeroita. Toiset räjähdyksiä. Lopulta Kapura löysi nimen, joka kuulosti sopivalta.

    Täydellisyyskultti..

    Täydellisyyskultti esiintyi eräässä toisessa teoksessa, jonka Kapura haki nopeasti samoilta historiaa käsitteleviltä kirjahyllyriveiltä. Oliko tässä hänen etsimänsä?

    Seuraava teksti perustuu tutkijamatoran Kotun tutkimuksiin, vanhoihin lehtiartikkeleihin, ja saman tutkijan käymään lyhyeen kirjeenvaihtoon, Kapura luki. Alku keskittyi vertailemaan Täydellisyyskulttia muihin Metru Nuin senaikaisiin kultteihin. Teksti oli kiinnostavaa, mutta ajan loppumisen pelossa ja vastausten kaipuussa Kapura hyppäsi kappaleiden ohi. Ja sivujen. Kunnes eräs nimi pisti hänen silmäänsä.

    Kultin merkittäviin jäseniin kuului epämääräisen Skakdijoukon lisäksi muutamia toia, mukaanlukien kasvillisuuden Toa Jouera, tulen toa…

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=BahQn-8q4K8]

    Bingo, Kapura ajatteli ja selasi sivuja taaksepäin. Tämä kirjan osa käsitteli kultin ideologioita. Sen ilmeisesti perusti joltain kaukaiselta saarelta saapunut skakdi, joka onnistui houkuttelemaan mukaan muutamia Toa Mangain jäsenistä. Kirjoittaja käytti kolme sivua arvostellakseen ensin sitä, että kultti ei hyväksynyt jäsenikseen matoraneja ja viisi sivua arvostellakseen sitä, että kultti ei hyväksynyt myöskään Veden toia. Ilmeisesti se oli sukupuolikysymys. Rivien välistä saattoi havaita kultin arvostavan täydellisyyttä mekaanisessa muodossa. Ei mitään turhia tunteita. Vain yhteinen tavoite, jonka eteen kaikki työskentelivät kyselemättä.

    Joueraa ei mainittu enää. Lähellä kirjan loppua kaikkien jäsenten mainittiin vain hävinneen jälkiä jättämättä. Metru Nui ei pitänyt kulttia enää minkäänlaisena uhkana, mutta Kotu ilmeisesti jatkoi kirjeenvaihtoa Desable-nimisen Toan kanssa jotenkin. Kirjeet oli julkaistu opuksessa kokonaisuudessaan.

    Desable kuvasi sitä, jonka Kapura jo tiesi: Laji oli löytänyt mukavan saaren Klaanin lähistöltä ja jäänyt sinne asumaan. Asumistilat oli rakennettu maan alle keskelle saarta peittävää viidakkoa. matorankylä sijaitsi saaren rannikolla. Viha täytti Kapuran Desablen kuvatessa matoranien säälimätöntä kidnappausta ja koekaniineina käyttämistä. Useimmiten Kapura tunnisti entisen tuttunsa nimeltä. Hän hyppäsi ohi kohtien, joissa kuvattiin noille matoraneille suoritettuja kokeita.

    Kirje kirjeeltä Desable alkoi vaikuttaa yhä enemmän… oudolta. Hän kuvasi kokeita, jotka kultin jäsenet suorittivat itselleen. Tässä vaiheessa he olivat jo lähes täysin mekaanisia. Desablen tekstistä häipyivät hiljalleen mielipiteet ja henkilökohtaiset muistot. Viimeisessä kirjeessä hän kuvasi yksityiskohtaisesti kultin (jolle suoritettujen kokeiden takia voitiin suoda jo nimitys ”laji”) maailmanvalloitussuunnitelmia.

    Sivilisaatio jatkaisi olemassaoloaan vain maanpinnan alla. Siellä, minne aurinko levitti vielä säteitään, maailmaa hallitsivat mielenvoimaiset kasvit, jotka ottivat kiinni matoranit ja muut olennot. Kasvit tunkeutuivat epäonnisten matoranien kehojen sisään ja siirsivät pois orgaaniset osat. ”Puhdistettu” yksilö sitten johdatettaisiin mielenhallinnalla maan alle, jossa nyt persoonaton olento aloittaisi työnteon. Lopulta maan päällä vallitsisi tyhjyys. Kasvit kuolisivat lopulta pois. Tai sitten jäisivät eloon ainoana organisminä kaikkialla. Maan alla laji kukoistaisi.

    Ai tuohon Zairyhiä aiottiin käyttää, Kapura ajatteli tuntien lievää pahoinvointia. Metru Nui oli havainnut kultin uhan melko todellisesti ja lähettänyt joukon tutkimaan saaren tapahtumia, mutta Zairyh oli päässyt jo vapaaksi tappaen koko kultin ja pakottaen matoranit lähtemään. Kotu lopetti tutkimukset, julkaisi kirjan, ja siirtyi muihin projekteihin.

    Desablen muut kirjeet sisälsivät paljon tekstiä lajin ideologioista. Eikö heidän ihannemaailmassaan korkea-arvoisin henkilö (”Johtaja”) ollut vastuussa kaiken onnistumisesta ja lisäksi vastannut epäonnistumisesta kuolemallaan, jotta lopulta löytyisi kykeneväisin johtaja? Kuulostaa aika typerältä. Silti lajin tapojen opiskelu kuulosti ihan järkevältä, jos Kapura joutuisi tekemisiin Joueran kanssa. Yhtäkkiä se iski.

    Jos kirja ei olisi sijainnut mukavasti pöydällä, se olisi pudonnut maahan. Kauhu täytti Kapuran mielen. Hän selasi takaisin viimeiseen kirjeeseen. Tarkalleen sanottuna siihen kohtaan, joka kuvasi puhdistajakasvien ”Zairyhin viruksen” vaikutuksia.

    mielenterveys heittelee… elementtivoimat muuttuvat epätasaisiksi… lopulta seuraa mielenterveyden romahdus… hallusinaatioita… kuolema…

    Kapura haukkoi henkeään ja nosti ilmaan kätensä. Liekki ei tanssinut toan kämmenillä enää. Toisin kuin silloin ennen. Ennen Zairyhin saaren matkaa.

    Kapura työnsi mukavan tuolin taakse ja nousi seisomaan. Toan hengitys oli yhä raskasta. Kapuran katse haravoi kirjahyllyjä ihan vain löytääkseen jotain muuta ajateltavaa.

    Minulla on Zairyhin virus.

  • Viisauden alkulähteillä

    Suuri Arkisto

    Onu-Metru

    Hissi liikkui syvälle maan uumeniin, ohittaen valokivilouhoksia ja arkeologisia kaivantoja. Mustan ja violetin sävyisiä kaivosmiehiä oli hakkujensa ja kanokaporiensa kanssa tekemässä töitään. Siellä täällä kuului kilkutus ja räjähdyksiä kun joku räjäytti uusia kaivoskäytäviä. Hissimusiikki soi hiljaisella. Onu-Metru oli koko ajan liikkeessä kuin valtaisa organismi.

    Suuret ilmalaivat laskeutuivat valtaisaan avolouhokseen, tuoden mukanaan erilaisia artefakteja ja raheja, joita rahdattiin ympäri maailmankaikkeuden Metru Nuille, jossa ne laitettiin Arkistoihin. Arkistoissa esineet ja asiat tutkittiin tarkasti, lajiteltiin ja jotkin laitettiin näytille. Suuri museokompleksi oli yksi Metru Nuin suurimmista nähtävyyksistä ja sinne tultiin kaukaa katselemaan erilaisia muinaisia kohteita kuten ensimmäisiä Kanohi-naamioita, outoja kranoja ja muita olentoja joita ei enää maan päällä tai merissä muuten asustellutkaan. Erilaisia Metru Nuin kiertoajeluoppaita jaettiin infopisteissä eri puolilla metruja, myös Onu-Metrussa.

    Hissi vei klaanilaisporukkaa yhä syvemmälle ja syvemmälle. Joukkio oli jo perin tylsistynyt kun matka vain jatkui ja jatkui. Deleva koetti selvittää kätensä toimintamekanismeja ja tottelemattomuutta, Nurukan nuokkui kahvassaan, Umbra katseli maisemia hissin protoikkunoista ja Matoro mietti retken seuraavaa määränpäätä. Kapura taas mietti mitä tarpeetonta tietoa hän imisi itseensä Arkistokäynnillä.

    ”Taidan jäädä tässä pois”, Kapura mutisi. Muut eivät vastanneet sanallisesti, mitä nyt joku nyökkäsi hieman.

    Aikaa kului. Pian kaksoisaurinkojen valo jäi kauas taakse ja se korvaantui valokivistä lähtevällä valolla. Hissi pysähtyi. Toat astuivat ulos hissistä ja heidän eteensä avautui sinertävillä valoilla valaistu mittava kompleksi, Suuret Arkistot. Jättiläismäinen tietopankki oli heidän ympärillään. He olivat sen sisällä, osa sitä. Tämä oli tiedon valtaväylä. Vaehranin ja Gahlok Van arkistot jäivät toiseksi tässä kokoluokassa.

    ”Mestariarkistoija toivottaa teidät tervetulleeksi Arkistoihin”, hissin kaiuttimista kuului. Toia vastaan tuli perin nopeasti erilaisia mustan, violetin, harmaan ja oranssin kirjavia matoraneja. Toiset olivat kaivosmiehiä, toiset tutkijoita.. Eri matoraneilla oli erilainen nimilappu kaulallaan ja siinä luki millekä osastolle he kuuluivat ja mitä asiaa he olivat tutkineet eniten. Kapura lähti itsevarmana jollekin sivukäytävälle.

    Tila, johon he astuivat, oli valtaisa hallimainen rakennelma, josta risteili eri suuntiin suuria teitä, joita pitkin meni erilaisia rapujaloin varusteltuja ajoneuvoja, kuljettaen jähmetysputkia ja muita tarvikkeita alati kasvavaan Suureen Arkistoon ja sen eri kolkkiin. Arkistot muistutti itsessään enemmän suuren suurta kaupunkia kuin rakennelmaa ja jotkut sanoivat että Onu-Metrun nimi pitäisi vaihtaa Suureksi Arkistoksi, koska kompleksi kattoi koko alueen maan alaisen maailman.

    Hissikeskuksen valvojana ja suojelijana toimi Damek-nimikylttiä kantava violettimustan sävyinen matoran. Matoran kantoi violettia Mirua, naamiota joka näytti koko ajan irvistävän. Hän oli juuri huomannut tulijat ja töni pois innokkaita matoraneja, jotka halusivat toimia oppaina. Damekilla oli vastuu tästä osastosta. Hän epäili hiukan näitä viittä toaa, koska toia ei pahemmin arkistoissa nähty.

    ”Mitä asianne koskee, Toat?” matoran kysyi ja asteli muita matoraneja tuuppien toain eteen. Matoran piti silmällä kauempana olevia Vahki Rorzakheja, Onu-Metrun suojelijoita ja poliiseja. Hän voisi aina tehdä salaisen kutsun vahkeille jos jotain ilmaantuisi. Metru Nuin suursodan muistot olivat yhä tuoreina matoranin mielessä.
    ”Olemme tulossa tekemään tutkimusta”, Umbra vastasi Damekille.

    ”Teidän kannattaisi varmaan palkata arkistomestari oppaaksenne jos ette ole olleet täällä ennen”, Onu-Matoran neuvoi. ”Ilman sitä täällä menee yleensä ihan liikaa aikaa pelkästään sen tiedon etsimiseen.”

    ”Okei. Kiitos. Osaatko suositella jotakuta?”, Umbra kysyi.

    ”No Whenua ja Tehutti ovat parhaat siinä hommassa. Menkää tästä tuonne-”, Damek selitti ja kääntyi osoittamaan yhtä käytävästä lähtevää sivuovea. Sen yläpuolella oli elektronisella näytöllä teksti ”Uskalias Ussal”. ”Valtaosa vapaista arkistomestareista päivystävät tähän aikaan tuolla. Metrun paras pubi, jos minulta kysytään.”

    ”Meidän pitää näemmä etsiä omat oppaamme sieltä pubista”, Matoro vastasi ja johti poppoonsa sisälle pubiin.

    Sisällä oli kirjastomainen pubi jossa oli nojatuoleja ja tammisia pöytiä. Tunnelma oli perin idyllinen ja muutamat arkistohoitajat olivat tauolla lukemassa kirjoja ja siemailemassa pohjoismanterelaisia viskejä ja etelämantereen viinejä.
    Tilan kalusteet olivat puuta, ja se näytti muutenkin aivan muulta kuin suurkaupungin muiden metrujen rakennukset. Valaistus oli melko hämärä. Hau-kasvoinen onu-matoran sekoitti juomia tiskin takana.

    Seinillä oli erilaisia mosaiikkeja ja tauluja ja baaritiskin takana oli suuri peili, jonka edessä oli avohyllyköitä, joissa oli viinipullotelineitä ja muita raaka-aineita joita asiakkaat voisivat tilata. Tiskillä oli kupissa erilaisia pähkinöitä ja perunalastuja ja tummasta puusta tehtyä pöytää pestiin jatkuvasti.

    ”Iltaa”, Matoro tervehti tiskin takana hääräävää matorania.

    ”No iltoja. Meillä ei taida olla juuri nyt toan kokoisia pöytiä”, baarimikko totesi hieman hämmentyneenä.

    ”Emme aikoneet jäädä. Etsimme meille hyvää opasta Arkistoihin.”

    ”Ai opasta, no sitten tulitte oikeaan paikkaan. Whenua, kuulitko?”

    Nurkkapöydästä nousi suurta Rurua kantava onu-matoran valokivi kiinni otsassaan.

    ”Jep, Zemya. Kuulin”, Whenua totesi haukasvolle ja sitten kääntyi toien puoleen. ”Vai olette alas menossa? Minä tunnen paikat kuin omat taskuni – voin opastaa teidät mihin haluatte sangen halvalla.”

    Matoro ei ehtinyt edes vastaamaan, kun jaloa Hunaa kantava matoran syöksyi väliin.

    ”Ei, Whenuan palvelut tiedetään! Ne johtavat suoraan Fikoun verkkoon eikä ikinä takaisin! Ottakaa sen sijaan Tehutin opastuspalvelu, sillä minä olen oikeasti paras maan alla liikkuja koko saarella!”

    Toat olivat hämmentyneitä. Nämä kaksi matorania alkoivat suuren tarjouskilpailun palveluistaan heidän edessään.

    Whenua väitti viimeisimmän Tehutin asiakkaan pudonneen pohjattomaan kuiluun. Tehutti muistutti tapauksesta, jonka takia Whenua oli vahingossa vapauttanut joukon Artakha-härkiä Arkistoista. Vasta-argumentti. Toinen sellainen. Väitös. Henkilökohtainen hyökkäys. Väistöliike. Vahki-kortin käyttö.

    ”…” totesi Umbra.

    ”Entä jos me jätämme nuo riitelemään ja menemme ihan itse? Vaikka jollain ihme navigaattorilla?” Deleva ehdotti.

    ”Kannatan tuota navigaattori-ideaa”, Umbra sanoi, korottaen ääntään että väittelijät kuulisivat myös. Umbralla alkoi jo mennä hermot näihin matoraneihin. ”Otamme Whenuan oppaaksemme”, hän lisäsi päättäväisenä ja yhdeltä istumalta. Umbra ei kestänyt Tehutin kimittävää ääntä ja Whenua oli sentään tullut tunnetuksi muinaisten petojen tutkimisestaan, Tehutti halusi vain olla julkimo.

    Tehutti näytti murtuneelta.

    ”Noh. Selvä sitten”, hän totesi ja luovutti. Hän lähti välittömästi tarjoamaan apuaan eksyneen näköiselle parille Ga-Matoraneja. Whenua osoitti toille vielä yhden hissiin, joka johtaisi alemmille tasoille.

  • Kelpo poikia kerrassaan

    Telakka

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=mjbj-xpkkDo&w=560&h=315]

    Tehmut pyöritteli papereita ja numeroita työhuoneessaan. Kotoisa laiskanlinna pakaralihastensa pehmikkeenä Onu-Matoran oli istuskellut jo usean tunnin ajan. Numerot eivät käyneet sotaa, joskin niiden saaminen järjestykseen oli oleellista etenemisen kannalta. Tehmut oli ottanut suurimman osan Telakan paperityöstä kontalleen. Ylimpänä komentajana Keetongulla oli tietenkin myös byrokraattista vastuuta, mutta kyklooppi tuntui pitävän huomattavasti enemmän pääinsinöörin pestistään, ja ainakin tusinan matoranin voimat omaavan jätin lihasmassa tuli parempaan käyttöön putkipihtejä kuin liikevaihtoraportteja pyöritellessä.

    Tehmut ei ollut poistunut Klaanin lähipiiristä vuoteen kahteen kymmeneen. Ei Huna-naamainen maan kansalainen mikään sohvaperuna ollut, mutta hän oli jo vanha, ainakin Klaanin matoranien mittapuulla. Elämä oli tuonut kokemusta, ja ympäri saarta kerätyt kokemuksen auttoivat sotastrategioiden laatimisessa. Tongu nyt ei yksinkertaisesti ollut mikään suurstrategi, vaikka ymmärsi hyvin pitkälle ilmalaivojen toimintaperiaatteita tositilanteessa, kun taas Klaanin sotastrategisempi väki ei tuntenut Laivaston koneistoa. Tehmut tunsi saaren -tai ainakin saaren vuosikymmeniä sitten- ja Laivaston teknologian ja resurssit olivat hänellä hanskassa paremmin kuin kellään muulla. Elon taipaalensa aikana Onu-Matoran oli kokenut turskaloukkuja Ruki-Koron lahdella, ollut kaskenpolttajan oppipoikana Ko-Huna-Korossa, toiminut vuoden talonmiehenä Nui-Koron keskustassa, yrittänyt etsiä kultaa Pohjoisen Aution jokilaaksoissa ja korjannut muureja Tahtorakin askelmilla. Maailma oli ollut silloin harmoonisempi, mutta retket olivat tuoneet Tehmutin ennen pitkää takaisin Klaaniin.

    Puinen radio soitti haikeaa, mutta kansanomaista viulumusiikkia. Tehmut mietti, mitä noille alueille kuuluisi nykyään. Olivatko hänen vanhat komeat työkaverinsa ukkoutuneina ryystämässä olutta kellaripubeissa tai syöttämässä puiston Gewoja. Nui-Korossa oli ollut yksi mainio oluttupa, mihin Tehmut ystävineen oli sulloutunut töiden päätteeksi. Tätä nykyä Matoranista oli tullut absolutisti, joka joi Telakalla harvinaisena tapana teensä ilman viskiä, mutta nuoruudessa hän oli kestänyt kymmenen tuoppia laimeaa xialaista Gunslingeriä vaihtamatta säiliöitään. Liekko tupa olisi vielä pystyssä? Tehmut ajatteli joskus lentävänsä sinne, kun sota olisi ensin saatu alta. Laajoista seikkailuistaan huolimatta Matoran ei ollut ennen ollut sodassa. Piraka vie, hän ajatteli, vaikka entiset kokemukset sodan työstä toisivat perspektiiviä nykytilanteeseen, uuden hyökkäyksen herättämät traumat tuskin auttaisivat laskemaan aluksien hiilikulutuksia. Joidenkin nämä hommat oli tehtävä.

    Hydraulisen Vapauden kansio puuttui. Laivaston toiseksi suurin alus odotti yhä Klaanin rannassa linnoituksen liepeillä, siellä, minne Torakoiden ilmasikari oli sen pudottanut. Ilmeisesti Tongu oli ottanut sen käydessään vilkaisemassa korjaustöitä. Tehmut jätti laiskanlinnansa ja siirtyi Tongun suurempaan päätoimistoon, joka olikin seuraava ovi oikealla, suoraan Telakan strategiasuunnitteluun tarkoitetun lounaistornin alapuolella. Korkea ovi oli raollaan ja Tehmut astui sisään. Tongu ei ollut paikalla ja korkean ja koristeellisen mahonkipöydän takana oleva, melkein valtaistuimenoloinen tuoli oli tyhjänä. Penkki oli tehty Matoranien isosta parisängystä, ja sen selkämystä kiertäviin kaiverruksiin oli upotettu monia erilaisia lentoaluksia ja hyvää onnea tuovia Matoran-kirjoituksia. Tehmut kipusi suuria ilmailun historiaa käsitteleviä tiiliskiviä portaina käyttäen tuolille ja alkoi penkomaan pöydän vetolaatikkoja. Tongu ei suuttuisi, siitä Matoran oli vuosien yhteistyön jälkeen varma. Työkalujen palauttamatta jättäminen olisi paljon pahempi rikos.

    Jos tuoli oli iso, pöytä oli jättimäinen. Kerran Telakan pahin kujeilijajoukko oli yrittänyt rakentaa sen sisään salakapakan. Vain nopea pelastustoiminta oli pelastanut Walsinatsin hukkumasta vanhojen Kane-ra-luokan kuljetusfregattien huoltokirjojen alle. Tongu oli yrittänyt antaa esivallaista kuria syyllisille, mutta harva tiesi, miten pitkään jätti oli nauranut tapauksen jälkeen yksin työhuoneessaan. Pitkään ja hartaasti.

    Pöydän sivuilla olevissa lokerikoissa kansiota ei ollut. Tavara niissä oli ilmeiseti melko vanhaa, sillä jo lyhyen tonginnan jälkeen Tehmut oli löytänyt neljä arkistomyyrän pesää (Yhdessä oli poikasia) ja avaamattoman sarjakuvalehden, josta nykykaupassa saisi monta sataa mutteria. Matoran vetikin yhtä pöydän kulmapaneelissa olevista vivuista. Ilmanpainejärjestelmä avautui ja pöydän kansi nousi ilmaan. Jo tärppäsi. Tehmut nappasi kansion ja vilkaisi muitakin kannen alla olevia papereita. Vanha valokuva, jossa Tahtorak nousi ensi kertaa ilmaan Telakalta; Tehmutilla oli sama kuva toimistossaan kehystettynä. Tämän kappalee takapuolelle oli rustattu huomiota järjestelmien parannuksista, ja reunaan oli luonnosteltu tuplajäähdytteinen savupiippujärjestelmä.

    Laatikossa oli myös pinkka Tupeeturagoiden huumorihumppaorkesterin haitarisointuja, joita Tongu yritti aika ajoin harjoitella kurittamaan valtavalla vetopelillä, joka roikkui seinällä. Hanuri oli aivan liian painava kenekään muun Klaanilaisen käytettäväksi, ja sen palkeiden tilavuus vastasi (legendan mukaan) Kanohi-lohikäärmeen keuhkoja (joskin kukaan tuskin oli koskaan tehnyt kattavaa ruuminavausta kyseiselle pedolle). Sinisilmäinen olisi voinut luulla, että harmonikka olisi kokonsa puolesta turvassa riitasoinnuilta, mutta Walsinats ystävineen oli (näkökulmasta riippuen) neuvokasta porukkaa. Muutaman venttiilin avulla pirunkeuhkot oli kytketty eräänä nimeämispäivänä erään suuren höyrynosturin pumppuun, ja tarinan mukaan Makuta Nuikin oli kuullut jylyn luolaansa oman urkumusiikkinsa ylitse. Myöhemmin kyseinen Makuta oli kieltänyt tarinan, mutta silloin oli ollut jo liian myöhäistä.

    Tehmut vei kansion omaan työhuoneeseensa. Viulumusiikki jatkoi soimista hieman reippaammalla poljennolla ja Matoran perehtyi papereihin. Suurin osa Hydraulisesta Vapaudesta oli jo korjattu, ja kulutkin olivat pysynyeet suhteellisen kohtuullisina. Kahden päänostopropellin hajoaminen zamor-tulituksessa tulitikuiksi oli ollut suurin isku, sillä kaikki laipat oli veistetty käsityönä yhdestä puunrungosta. Työpöydän uumenista löydetyn sarjakuvalehden myymisestä saatavilla voitoilla menetyksiä voisi pienentää. Tehmutia harmitti, ettei hän ollut löytänyt sitä aiemmin, sillä hän olisi voinut antaa sen Metru Nuille lähteneen Toa-joukon matkaan. Onu-Metrun arkistojen nörtit olisivat voineet maksaa siitä kuusinkertaisen summan.

    Laivaston kakkospomo merkitsi vielä puolisen tunnin ajan asioita muistiin ja särpi loput hieman väljähtäneestä teestään. Sitten hän otti puhtaan lehtiön ja kynän jä poistui jälleen Telakan käytäville. Tiettyjä asioita piti vielä tarkistaa käytännössä, jotta Klaanin kuljetus- ja sotakalusto pysyisi hyvässä järjestyksessä. Aulassa muutama evästaukoa pitävä Matoran morjensti häntä nyökkäyksin.

    ”Iltapäivää, Garson, Mahba ja Kengoko se oli”, Tehmut sanoi ja liittyi seuraan.
    ”Kengbo, pomo. Beellä niin kuin Boggarak.”
    ”Tuota vertausta ei kannata käyttää Tongun läheisyydessä, ma sanon”, pisti väliin Mahba, Onu-Matoran, joka oli ollut Telakalla hommissa jo pidempään.
    ”Kengbo, aivan niin. Tongusta puheen ollen, ehtisikö joku teistä viedä tämän hänelle kun olette saaneet eväänne syötyä”, Tehmut vastasi ja näytti lehtiötä joukolle.
    ”Minä ehdin viedä sen, hän on väkertämässä jotain seiskahallissa”, Ta-Matoran Garson sanoi ja otti lehtiön kainaloonsa.
    ”Hieno homma. Entä onko kukaan teistä nähnyt Walsinatsia hetkeen? Hänellä on puheputkien puhdistusvuoro. Ne tuntuvat olevan tukossa.”
    ”Wals on jossain pohjoiskasarmeilla, taitaa olla pojalla joku projekti meneillään.”
    ”Jep, viettää kaiken töiltä liikenevän ajan siellä”, pisti väliin Po-Matoran Kengbo.

    Auta armias, Tehmut ajatteli. No, paras siis käydä sielläkin. Vanha Matoran kiitti alaisiaan ja jatkoi matkaansa. Hän siirtyi aulan suuresta ovesta päähalliin, jonka tilaa hallitsi Tahtorak, suurin Klaanin aluksista ja epävirallisesti maailman suurin höyryllä lentävä kappale. Puolta tuhatta metriä pitkän ilmalaivan ruskeaa runkoa peittivät sotaa varten lisätyt panssarilevyt, jotka oli maalattu sinisiksi ja joista useimpia peitti Siivekkään Ussalin tunnukset. Levyjen välistä pisti esiin raskaiden Cordak-tykkien piippuja ja suurien potkurien varsia. Päämoottorit, joita oli kolme aluksen perässä, juuri öljytty perusteellisesti. Tahtorak oli levännyt hallin avattavan pressukaton alla toista kuukautta, siitä asti, kun torakoiden kiristyvät saartorengas oli tehnyt kauppamatkat mahdottomiksi. Nyt Klaanin sotakoneen kulmakivi odotti, odotti taistelua, vainolaisen varjostamaa taivasta ja sankaritekoja.

    Hallissa oli myös muutamia muita aluksia, jotka oli siirretty sinne väliaikaisesti. Kaksi vanhanmallista Kane-ra-rahtialusta, joita laivastolaiset yleensä kutsuivat Sonneiksi, odotti koneistot avattuina huoltotöitä. Tehmut teki pari merkintää kirjaansa. Sonnit olivat luotettavia ja helppoja ohjata, mutta niiden sotakäyttö oli vähän kuin konekiväärin antaminen pyykkimuijalle: Onhan se nyt parempi kuin ei mitään, mutta turha odottaa vihollisen pakenevan huonot alapanssarissa, ainakaan nauramatta. Kummankin aluksen katolla oli keskiraskas Cordak-ase, ja ohjaamon heikko kohta oli paremmin suojassa, mutta kaikki Laivastossa tiesivät, ettei niillä voinut tehdä kovin elegantteja väistöliikkeitä.

    Tehmut jatkoi hallin pohjoisovesta seuraavaan. Siellä oli enemmän vilinää. Monet iltavuorossa olevat Matoranit sorvasivat, hitsasivat, porasivat ja heittelivät työporukan sisäisiä vitsejä. Tässä hallissa oli kuitenkin huomattavasti tilaa, sillä yleensä siellä pidettiin Hydraulista Vapautta, joka oli kolmatta sataa metriä pitkä ja vei luonnollisesti tilaa. Nyt siellä oli kymmenkunta Lohrak-hävittäjää, Laivaston pienimpiä aluksia, jotka eivät enää esittäneetkään kuljetuskalustoa: Lähes puolet virtaviivaisista aluksista oli tuhoutunut taisteluissa, ja luonnonvalinna omainen prosessi oli muovannut niitä yhä tappavanpaan suuntaan. Puolet rahtitilasta oli poistettu pyörivän tykkitornin tilalta ja sodan alkuvaiheissa, mutta etusiivekkeiden pin-up-kuvat olivat varkain muuttuneet yhä rajummiksi, ja takaosaa oli kevennetty paremman kääntyvyyden saamiseksi. Lohrak-rykmentti oli kokenut eniten menetyksiä Laivaston väestä, ja siihen kuuluvat halusivat panostaa toimiinsa mahdollisimman hyvin. Lukuisten tuulitunnelitestien ja koelentojen seurauksena Lohrakit pystyivät kilpailemaan vauhdissaan jo Nazorakein sotakoneen syöksypommittajien kanssa.

    Tehmut nyökkäsi muutamalle Lohrakien luona hääräilevälle joukolle. Synkkäilmeinen Ko-Matoran, joka nyt komensi virallisesti Lohrak-rykmenttiä, nyökkäsi takaisin. Rykmentti oli menettänyt kaksi aiempaa komentajaansa, ja johtajan arvomerkki, sininen olkasuoja, oli siirtynyt jälleen eteenpäin. Todellisuudessa kuitenkin kevyiden koneiden kuskit seurasivat taistelutilanteessa uskollisesti Ämturia, entistä rykmentin jäsentä, jonka suuri uroteko Tho-Koron taistelussa oli tehnyt rykmenttiin lähtemättömän vaikutuksen. Laivastossa kunnioitettiin syvällisesti niitä, ketkä olivat uhranneet henkensä ystäviensä pelastamiseksi, mutta vaati vielä suurempaa taitoa uhrata itsensä ja palata takaisin naarmuttamatta aluksensa peltejä piirunkaan vertaa. Ämtur oli luonteeltaan seikkailija ja epävirallisesti Ilmaraptorin kapteeni. Mustaa Akakua kantava Matoran oli ohjannut Laivaston helposti nopeinta ja ketterintä alusta mestarillisin elkein ympäri maailmaa, ja oli eittämättä Klaanin Ga-Matoranien suosiossa.

    Tehmutin matka jatkui ja hän astui sisään kolmanteen ja viimeiseen suurista konehalleista. Täällä pidettiin Torangaa, pienintä Laivaston kolmesta jättialuksesta. Sekin oli noin kaksisataa metriä pitkä, joskin huomattavasti kevyempi Tahtorakia ja Hooveetä. Tehmut tiesi, että alus oli nimettu Keltaisten Jättiläisten unohdetun kotisaaren mukaan. Se oli melko virtaviivainen niinkin suureksi ilmalaivaksi, ja suurimmat moottorit olivat perässä matkanopeuden lisäämiseksi. Rahtitilojen vetoisuus oli Hydraulista Vapautta pienenpi, mutta sinne kyllä mahtui helposti pienen kylän vuosittaiset elintarvikkeet. Tämäkään alus ei ollut nähnyt vielä sotaa, mutta se oli palvellut useita vuosia eteläisellä taivaalla kuljetuksissa. Suhteellisen kovan vauhdin takia sitä käytettiin tärkeän rahdin kuljettamiseen, ja joskus ennen Nazorakien saartoa se oli tehnyt keikkoja Eteläisen Mantereen Kauppaliittoutumalle, ja niistä saadut rahat olivat mahdollistaneet sen, että Laivastolla oli hallussa huomattava osa maailman Cordak-tykistöstä: nykyään useimmat suosivat monikäyttöisempiä zamor-aseita.

    Hallissa oli myös usea Sonni ja pari keskiraskasta, lähinnä Matoranien kuljetuksiin käytettävää avokantista risteilijää. Ilmaraptori oli poissa; Tehmut arveli Ämturin lähteneen harjoituslennolle. Joitakin Matoraneja työskenteli alusten kanssa, kaksi kantoi yhteen Sonniin hiilisäiliötä samaan aikaan kun kolmas täytti sen boileria.

    ”Terve, Tehmut!” boileria täyttävä Matoran sanoi. Hän hyppäsi alas tikkailta ja käveli lähemmäksi. Ta-Matoranilla oli musta Volitak, joskin naamion väri saattoi johtua öljystäkin.
    ”Iltaa, Paltak”, Tehmut vastasi, ”Mitä suunnittelette?”
    ”Kuulimme Klaanista, että kaksikymmentä kilometriä täältä pohjoiseen, Lehu-metsän raiviolla, on nähty Nazorak-partio. Ajattelimme käydä morjenstamassa. Semmoinen on huomattu tehokkaaksi, ja Tongukin sanoi, että se on paras tapamme taistella ennakoivasti torakoita vastaan.”
    ”Mainiota, siihen lopputulokseen tosiaan tulimme. Otatteko pelkän Kane-ran?”
    ”Pari Lohrakia tulee mukaan, pojat valmistelivat niitä kakkoshallissa”, Paltak vastasi, ”Mutta hyökkäämme etupäässä Sonnilla. Ne luultavasti aliarvoivat sen kestävyyden ja voimme pitää huomion muualla sillä aikaa kun Lohrakit iskevät selustasta, jos tarvetta. Tongu antoi iskulle hyökkäysluvan, hän häärää jotain seiskassa.”
    ”Selvä… Sinne olinkin menossa. Mutta muistakaa pitää itsestänne huolta, varokaa piilotykistöjä ja antakaa niille ötököille isän kädestä. Mata Nui kanssanne, veljet.”
    ”Hän meitä auttakoon! Sitten nähdään”.

    Tehmut merkkasi pari raksia muistioonsa ja jatkoi eteenpäin. Muut jatkoivat koneensa valmisteluja. Toivottavasti eivät viimeistä kertaa.

    Kolme suurinta varastohallia olivat takana ja Tehmut saapui kasarmeille, jotka sijaitsivat suuren rakennuksen pohjoispuolella; eteläpuolella oli toimistoja ja asuintiloja. Muutamassa asui vielä väliaikaismajoitettuja ninjamatoraneja, jotka oltiin evakuoitu läheiseltä viidakkosaarelta, mutta useimmat heistä pysyttelivät omissa oloissaan. Tehmut oli jututtanut muutamaa heistä, mutta keskustelut puupuhetta vääntävien, herransa hylkäämien ulkomaalaisten kanssa ei ollut yleensä edennyt säitä pidemmälle.

    Useimmissa kasarmeista pidettiin kuitenkin enemmän tai vähemmän Laivaston toimintaan liittyviä asioita. Oli testihuoneita, pajoja, ahjoja ja varastoja erilaisille komponenteille ja työkoneille. Yhdessä oli tuulitunnelitestauskamppeet ja erilaisia jännittäviä kojeita, joilla pystyi tarkistamaan epävakaiden ilma-alusten ominaisuuksia ennen testilentoja. Sodan alettua tiloja oli siivottu ja niihin oli tehty ampumaratoja, joita myös muut Klaanilaiset toisinaan käyttivät.

    Vanha Matoran kääntyi länteen vievälle käytävälle ja ohitti huoneita. Hän nyökkäsi nurkassa hiljaa seisovalle ninja-vartijalle; Le-Matoran oli piiloutunut yllättävän hyvin mekaaniseen ympäristöön, mutta ei yrittänyt olla Tehmutin näkymättömissä. Pari seuraavaa huonetta olivat tyhjiä. Numero seitsemässä Keetongu puuhaili jonkun nivelletyn raajan kanssa; Garson ei ilmeisesti ollut vielä päässyt perille. Kyklooppi nosti yksisilmäisen katseensa ja morjensti. Tehmut tervehti takaisin ja jatkoi, kun jätti syventyi jälleen puuhiinsa. Taas tyhjä huone, seuraavassa varasto jossa paksu Ko-Matoran etsi sopivaa putkea, Tehmut tervehti ja Matoran haukotteli vastaukseksi.

    Viimeinen kasarmi lähestyi. Tehmut kuuli ääni. Joku laski numeroita. Pamaus. Plötsähdys. Jokin suuri juoksi. Maiskutusta.

    Tehmut kurkkasi avonaisesti ovesta sisään. Walsinats hyppäsi pituutensa verran ilmaan. Ontor ja Ternok istuivat rennosti parilla kulahtaneella nahkasohvalla. Paikalla oli myös muutama muu tuttu, pari Po-Matorania ja yksi hieman eksyneen näköinen ninja.

    ”Terve, pomo!” Ternok tervehti iloisesti.
    ”Miten menee?” Ontor lisäsi.
    ”Iltapäivää, pomo”, Po-Matoran Brytta, sanoi.
    ”Terveeksi”, toinen heistä, Hanbar hihkaisi. Ninja katosi huoneesta.

    Tehmut astui sisään. Toisessa päässä pitkää huonetta, improvisoidun ampumaradan päässä, suurehko tapiirirahi ahmi jotain tahmeaa minkä jaksoi. Kavioeläin ei kuitenkaan kummaksuttanut vanhaa Matorania, sillä sitä näki usein eri puolilla Telakkaa. Ihmeellisempää oli, miten pojat olivat saaneet jonkun kirkkaanoranssin niin tehokkaasti ympäri seiniä.

    ”No niin, pojat. Mitä teillä on täällä meneillään?”

    ”Kerro, Wals”, Ontor sanoi ja tökkäsi kangistunutta Kakamanaamaista Onu-Matorania terveellä kädellään selkään.
    ”Tämä oli sinun projektisi, mies”, Ternok kuiski. Walsinats oli vaivaantunut -tai pikemminkin kauhuissaan- mutta avasi kuitenkin suunsa.

    ”Mjööö. Muh. Katsos. Olin kerran torilla ja liukastuin… Siellä oli hedelmäkoju, ja lensin meloneihin, jotak lähtivät vierimään… Mutta se ei ole se tärkeä asia… Madu-hedelmäkori suistui alas ja sitten jouduin viettämään viikonlopun tiskaamassa sen myyjän astioita.”

    ”Täh? En nyt ihan ymmärtänyt mitä ajan takaa, Walsinats”, Tehmut vastasi.

    ”No siis, kaikki ovat kuulleet räjähtävistä Madu-hedelmistä, mutta ne eivät tietenkään ole mikään joukkotuhoase, sillä silloin Le-Matoranit olisivat kuolleet sukupuuttoon ja aikana ennen aikaa”, Ternok auttoi.

    ”Mutta Walsinats keksi, että voisimme jalostaa lajiketta ja pommittaa niillä torakoita”, Ontor jatkoi.

    ”Ja olemme nyt risteyttäneet niitä ja kokeillut eri kypsyisiä hedelmiä. Walsinats rakensi myös pyykinpesukoneesta tykin prototyypin.”

    ”Eikä pidä jättä huomiotta Kärsää, se siivoa uskollisesti jäljet.”

    Tehmut katseli Matoraneja (Walsinats ei ollut rentoutunut vieläkään), tykkiä ja peräseinää. Kuten Ternok oli sanonut, kaikilla oli jotain kokemuksia Madu-hedelmistä: milloin joutui kuuraamaan jääkaappinsa, milloin etelästä tullut hedelmäkontti oli lommoilla ja sisältö sosetta. Mutta ei hän ollut uskonut, että niillä olisi pystynyt tappamaan ketään. Toisaalta kasarmin katto, johon Kärsä ei yltänyt kurkottamaan, oli hieman haisevan tahman peitossa. Näissä elintarvikkeissa riitti ytyä, ja varsinainen pommimateriaali olisi kätevää torakkapartioiden pitämisessä tykinkantaman päässä.

    ”Selvä on, pojat”, Tehmut sanoi ilme tiukkana, ”Nimitän teidän Telakan Kemiallisen Sodan yksiköksi. Mutta Walsinats, sinun on silti kuurattava puheputket.”

  • Reunalla

    Mt.Ämkoo, lännen puoleinen rinne

    Vuoren jyrkät kallioseinämät olivat vaihtuneet loivaksi irtolohkareiden peittämäksi Karzhahnin pelloksi.

    273 istui jalkoihinsa nojaten isoa lohkaretta vasten, pitäen ylemmillä käsillään jalkojaan rintaansa vasten. Hän oli kietonut valkoisen, nelihihaisen työtakkinsa ympärillään estääkseen liiallisen lämmön karkaamisen kehostaan ja piti samalla alemmissa käsissään violettia lämpökiveä.
    Lumimyrsky oli lakannut, mutta taivas oli silti edelleen lohduttoman harmaa ja korkeuksista laskeutui valkoisia lumikiteistä koostuvia hiutaleita, peittäen ikiroudan kolhimia ja eroosion seurauksena vuoresta irronneiden kivien pintaa.

    Valkoisen tiedemiehen sinisten verkkosilmien katse oli nauliutunut jonnekin tyhjyyteen. Hän ei välittänyt nälästä eikä kivusta. Hänen saamansa haavat ja murtumat eivät enää vuotaneet ja ne olivat alkaneet jo hieman paranemaan. Yksi ulkoisen tukirangan hyödyistä.

    … Pian kaikki tulevat tuntemaan Jäätutkija 273!
    … Hei, Lumihiutale…
    … Sinulla on… vihamies Tiedustelupalvelussa?
    … Mutta kostaakseni hänelle… Voisin vaikka pilata hänen elämänsä, jos voisin.
    … Olet siis mukana?
    … Selvä…

    Hän muisteli noita hetkiä ja sanoja, jotka olivat kallistaneet hänen elämänsä tähän pisteeseen. Verikosto ja kunnianhimo. 273 kirosi oman naiiviutensa ja sen, että hän oli kuunnellut enemmin tunteitaan kuin järkeään kun oli suostunut 16765:n juoniin. Jos tiedemies olisi vain tyytynyt onnelliseen osaansa pienen tutkimuslaitoksen esimiehenä eikä olisi yrittänyt puukottaa tyranniaa hammastikulla.

    Hän ei ollut ehtinyt varustautua kunnolla ennen kuin 007:n agentit hyökkäsivät labraan, joten hänellä ei ollut parhaimpia välineitään ja aseitaan vuorella selviytymiseen, jotka hän itse oli laatinut.
    273 tutki takkinsa taskuja ja tyhjensi kaiken, mitä hänellä oli mukana, edessään oleville mukulakiville.
    Hän laski käsissään olevan lämpökivensäkin siihen. Kivi ei höyrynnyt tai säteillyt valoa, eikä se ollut ulkomuodoltaan tai visuaalisilta ominaisuuksiltaan yhtä näyttävä kuin valo- tai Toakivet tai monet muut tuon maailman erikoisia ominaisuuksia omaavat esineet, mutta se oli tällä hetkellä 273:n arvokkaimpia maallisia asioita, joita hän enää omisti.

    Sitten hän otti käsiinsä tiedustelupalvelun agenttien ja kersanttien standardin Azra WZ 36 –zamorpistoolin. Tunnetun nazoraklaisen asesepän suunnittelema Azra oli puoliautomaattivaihteistolla toimiva itselataava pistooli.
    273 otti aseen pesässä olevan viimeisen lippaan irti ja tarkasteli sen sisältöä; vajavainen lipas.

    Hänellä oli myös matkassa pieni, metallinharmaa linkkuveitsen, jossa oli taitettuna sisällä pari pientä terää johtojen katkaisuun, hieman kätevämpi ruuvimeisseli ja monia muita hyödyllisiä työkaluja, joita hän oli tarvinnut usein asesepän työssä.

    Hän kaiveli taskujensa pohjimmaisia perukoita, mutta löysi vain muutamia muttereita ja erilaisia koneiston osia ja rikkoutuneita koeputkiloita. Nazorak kiitti onneaan, ettei putkiloissa sattunut silloin olemaan esimerkiksi typpihappoa tai muita vaarallisia kemikaaleja. Rulla rautalankaa tuli ainakin tarpeeseen.

    Viimeisenä, mutta ehkä mahtavimpana hänen kädessään kiilsi alinolla-hansikas. Jäätä hylkivästä prototeräksestä rakennettu taisteluhansikas oli 273:n ylpeys ja voimakkain tekemänsä ase. Mutta nyt senkin pinta oli tahriutunut nazoraklaisen vihreästä verestä. Jäätutkija siveli sen pintaa hellästi kitiinisillä sormillaan. Sitten hän tarttui hanskan ranteessa olevaan paksuun neliskulmaiseen kohoumaan, ja naksautti siinä olevan kannen auki. Kotelon sisältä paljastui valkoisen torakan kasvoille sininen hehku. Jään elementaalikivi hohti omassa taskussaan sähköteknisiin johtimiin kiinnitettynä.
    Tiedemies katsoi kiveä hetken surumielisillä silmillään. Sen puhdasta pintaa, kauniin sinistä hehkuaan. Mutta sitten kiven pinnasta heijastui hänen omat kasvonsa. Jäätutkija laittoi kotelon paikoilleen.

    Vielä kun hän tunnusteli takkiaan, hän tunsi kookkaan esineen povitaskussaan. 273 kurtisti kulmiaan, sillä hän ei ollenkaan muistanut että hänellä olisi ollut matkassaan mitään tuon muotoista. Mutta kun hän veti sen taskustaan, hänen sydämensä hypähti. Samalla sekunnilla vain päivän vanha muisto palautui mieleen.

    – Ei se tule juomiseen. Minä tarvitsen sitä yhteen kokeeseen ja omasta laboratoriostani se on loppu.
    – Jmaa. No senkun. Kunhan tuot sen matin takaisin, kun et enää tarvitse sitä.
    – Tuon sen sinulle illalla…
    … lupaan sen…
    Jäätutkijan kädet vaipuivat ja hänen mielensä synkkeni entisestään.

    2905:n taskumatti. Hän oli täysin unohtanut sen.

    Samassa 273:n ajatuksen palasivat jälleen siihen samaan tosiasiaan, jota hän oli kolunut läpi mielessään jo kymmeniä kertoja. Ajan myötä, kun jotakin tiettyä asiaa miettii päässään yhä uudelleen ja uudelleen, ajatukset alkavat olla yhtä sakeaa kuin myrkky.
    Hän muisteli niitä monia hetkiä, kun hän oli istunut yhdessä ystävänsä kanssa, puhunut hänelle syvimmistä mietteistään, tuntenut olevansa saman arvoinen kuin joku muu. Ja että hän ei voisi tehdä niin enää koskaan.
    Alkoholin kuljettamiseen tarkoitetussa pullossa oli hopeinen päällystys ja keskellä sitä oli iso Nazorak-logo. Juippi oli kertonut saaneensa sen joskus ylempiarvoiselta komentajalta, muttei ollut kertonut enempää. 273 katsoi mattia. Se oli varmasti ollut Juipin arvokkain omaisuus.
    Tuon sen sinulle illalla… Lupaan sen.
    Valkoisen torakan kädet tärisivät hänen pidellessään hopeista esinettä. Sitten hän tarttui toisella kädellään korkkiin ja ruuvasi sen auki. Pullo oli vielä puolillaan alkoholipitoista nestettä. Hän otti reilun kulauksen siitä.

    273 katsoi koko hääviä omaisuuttaan. Sitten hän käänsi katseensa yllään jylhästi odottavaan vuoreen. Jäinen vuori osasi antaa kodin ja turvan, mutta se osasi myös ottaa kaiken antamansa takaisin. Vähäisillä varusteilla hän ei kauaa selviäisi routaisilla rinteillä. Lisäksi jäätutkija oli varma, että pian 007 lähettäisi partioita haravoimaan vuoren rinteitä. Arkkiagentin joukot eivät jättäisi kiveäkään kääntämättä, ennen kuin valkoisen torakan ruumis olisi löydetty.

    273 käänteli päätään ja etsi suuntaa, minne hän jatkaisi matkaansa. Avoimelta maalta hänet nähtäisiin helikopterista liiankin helposti. Mutta edessäpäin ei näkynyt metsää kiokulmienkaan päässä. Hän ei tiennyt mitään muuta suuntaa minne lähteä, kuin etelään. Mutta etelässä hän saattaisi helposti joutua klaanilaisten ja nazorakien tulilinjalle.
    Mutta hän ei voinut jäädä siihenkään istumaan. Hän joko jäätyisi kuoliaaksi tai jäisi kiinni oman lajinsa edustajille. Hitain liikkein, hän keräsi tavaransa kiviltä, latasi aseensa, laittoi hanskansa käteensä, mattinsa povariin ja nousi.
    Hitain ja vaivalloisin askelin, hän aloitti ensimmäisen oman matkansa. Ilman varusteita, ilman ystäviä, ilman kotimaata.