Aikoinaan muuan metallihirviön kanssa käydyn taistelun aikana pahasti vaurioituneen adminien kokoushuoneen korjaustyöt lähestyivät valmistumistaan. Jokunen rakentajamatoran asetti parasta aikaa huoneen keskelle suunniteltua laajaa kokouspöytää paikoilleen, samalla kun pari muuta matorania hääräsi huoneen takaseinälle sijoittuvien ikkunoiden parissa.
Huoneen etualalla seisoi sirututkimuksensa arkistonhoitajien käsiin toistaiseksi jättänyt Tawa. Klaanin ylijohtaja seurasi korjaustöitä avoimen kiinnostuneena, ja vaihtoi välillä muutamia sanasia ympärillään hääräävien matoranien kanssa. Tällä hetkellä Tawa jutteli viereensä pysähtyneen sinistä maalipurkkia kantavan onu-matoranin kanssa huoneen seinille suunnitelluista ornamenteista.
Kokoushuoneen suurimman ikkunan kimpussa hääräsi matoran Bob. Pitkästä aikaa iloisen näköinen korjaajamatoran suorastaan loisti, sillä Bob oli saanut viikko sitten vihiä ylennyksestä ja tuntuvasta palkankorotuksesta. Taakse olivat jäämässä naurettavat ja turhauttavat työsessiot linnoituksen syrjäisimpien varastorakennusten parissa. Bobin tulisi vain todistaa kyvykkyytensä isompien operaatioiden suhteen tässä admin-huoneen jälleenrakennusprojektissa ja ylennys olisi sitten taattu. Tästä syystä Bob oli nähnyt erityisen paljon vaivaa juuri kiinnittämänsä ikkunalasin tiivisteisiin, ja toiveikas po-matoran vilkuili tuon tuosta josko Klaanin kunnioitettu juuriadmin seuraisi hänen työskentelyään.
Bob huusi silkasta järkytyksestä kun taivaalta ohjuksen lailla paikalle syöksynyt kolmensadan kilometrin tuntivauhtia hipova pienikokoinen lintu rämähti ikkunaan ja pakottautui sitten aivan liian vaivattomasti luodinkestäväksi povatun lasin läpi. Kuusisiipisen kiitäjälinnun lentäjälasit kiiltelivät iloisesti samalla kun sen peräsimeen kytketty suihkumoottori pahoinpiteli läsnäolijoiden korvakäytäviä epämääräisellä huminan ja vinkumisen äpärälasta muistuttavalla äänellä. Syöksyttyään ikkunan läpi alkoi lintu kimpoilla pitkin huonetta, kaataen mennessään tikkaat, kaksi matorania ja Tawan kanssa jutustelleen onu-matoranin maalipurkin (tämä muutti onu-matoranin suunnitelmat lattian tulevasta väristä alta aikayksikön…) Lopulta lintu hyppelehti häiriintyneen näköisesti huoneen tuoreelle pöydälle, rauhoittui hieman, käänsi katseensa kohti Tawaa ja sirkutti.
”…Helei”, sanoi Tawa, tapittaen ensin linnun lentäjälasien takaa paistavia iloisia nappisilmiä, sitten pienen rahin peräpäästä pelottavan näköisesti sojottavaa ja yhä savuavaa suihkumoottoria.
Kesti hetki, kesti toinen. Sitten Tawa kuunteli Ämkoon saneleman viestin.
Bladis käveli ripeään tahtiin kirkkaalla käytävällä. Hän ja Umbra ohittivat suuren sinisen seinävaatteen, joka kuvasi Klaanin moderaattoreita. Heidän eteensä tuli vahvannäköinen ovi sekä pieni kameratunnistus. Bladis asetti vihreän modekivensä kameran eteen ja ovi aukesi. Umbra ja hopeamusta skakdi astuivat ovesta sisään ja saapuivat kiviseen huoneeseen. Moderaattorien päähuoneessa oli jokaisen moderaattorin nimikkonojatuolit, jotka oli kirjailtu jokaisen moderaattorin omilla väreillä. Yhdellä seinällä oli kone josta sai ostettua Bohrok Energy drinksiä, jota moderaattorit usein käyttivät yövuoroillaan. Eräällä kiviseinällä koreili kuva Klaanin admineista ja moderaattoreista sillä ainoalla kerralla kun kaikki olivat paikalla linnoituksessa. Kuvan ottamisesta oli jo kulunut ties kuinka kauan ja välillä tuntui että klaanilla oli aika löyhät säännöt henkilökuntansa suhteen. Umbra istahti keltamustalle nojatuolilleen ja venytteli käsiään. Oli mukavaa olla taas kotona. Bladis otti laukustaan widgetin ja työnsi pienen rattaan koneeseen. Hän valitsi itselleen jotain virvoitusjuomaa automaatista. Kuului kolinaa ja juomakanisteri putosi Skakdin eteen lattialle. Bladis poimi vihreän juomakanisterin ja kaatoi siitä juomaa kurkkuunsa. Ai että kun oli hyvää, Skakdi sanoi ja istahti nojatuoliin.
”Miksi edes tulimme tänne, Umbra?” Bladis kysyi kollegaltaan. Hän ei ollut ollut kauhean usein kaksin kollegansa kanssa. On vain hyvä että sinäkin käyt täällä päämajassamme, pomo, Bladis sanoi ja lisäsi missä muuten olet ollut nämä viimeiset viikot ja mikä on tuon uuden lookkisi tarkoitus?
Pitkä tarina, joka pitää sisällään taistelun kaksostani vastaan, joukon noviisi-Toia joiden kohtalosta en halua edes puhua sekä rauhallisen saariryhmän. No siitä tuli aikamoinen murhenäytelmä ja nyt kannan veljeni muistoja pääni sisällä. Oliko muuta? Umbra töksäytti. Bladis oli ennenkin kuullut näistä Umbran retkistä joten hän ei sanonut mitään, punnitsi vain asioita. Minkäköhän takia Umbra edes oli lähtenyt Klaanista ilmoittamatta kellekään , Skakdi ajatteli, mutta muisti sitten Umbran yhteyden ritarikuntaan, joka piti häntä pihdikkäässä kuolonkourassaan.
Olitko tuolla tehtävällä sen muinaisen diivan takia? BV kysäisi Umbralta. Muinaisella diivalla Bladis viittasi ritarikunnan johtaja Helryxiä, joka ei halunnut päästää Umbrasta irti. Umbralla ja ritarikunnalla oli jotain hampaankolossa toisiaan kohtaan.
Olin, mutten ole enää. Nyt olen päättänyt etten lähde enää sen typerän veden toan tehtäville ja katkaisen siteeni siihen mätään organisaatioon joka tottelee johtajaansa sokeasti. Mikä Mata Nuin tahto ylipäätänsä on? Itse olen ajatellut että se on rauha universumiin, mutta hörhöjen fundamentalistien poppoo haluaa sotaa vain tähän maailmaan. Eli oli ihan hyvä että lähdin, Umbra sanoi.
Pian Bladis kuitenkin avasi pöydällä olevan tietokoneen ja kirjautui moderaattorin tunnuksilla sisään Klaanin turvajärjestelmään. Hän katsoi nopeasti läpi huomiota vaativat asiat, kuten sotavalmistelut. Lopulta hänen silmänsä osuivat yhteen kohtaan, Nimdan valvontaan ”jotta sen voisi tuhota”. Skakdi jäi miettimään miksi jotain esinettä pitäisi valvoa, jos se pitäisi tuhota.
”Uu, katso”, Bladis sanoi ja käänsi näyttöä moderaattori-toveriaan päin. Hän osoitti Nimdan tietoja.
”Miksi ihmeessä me varjelemme yhtä sirua jos me halueamme tuhota sen?” ”Jos nyt ensin joku selventäisi minulle jotain tästä Nimdasta. Miksi se edes on niin tärkeä meille ja mitä me niillä siruilla teemme?” Umbra sanoi jo vähän ärsyyntyneenä kun oli ollut ulalla jutuista jos jonkin aikaa. ”No me emme niinkuin juurikaan tiedä siitä”, Bladis aloitti ”Tiedämme, että sillä on jotain suuria voimia ja että pahikset ovat sen perässä”, skakdi kertoi. ”Suurin osa tiedosta on peräisin siitä kun Gee kävi Nimdanpalvojien saarella tässä vähän aikaa sitten ”Niin, Geen mukaan siruilla tosiaan oli voimia. Niitä palvottiin tyyliin jumalina ja tosiaan, kun kerran muutkin niitä tavoittelevat, niin ne ovat arvokkaita. Ne ovat siis ilmeisesti jonkinsorttinen voimakas ase.”
”Minua epäilyttää tässä asiassa se että Guardian tietää näistä siruista näinkin paljon. Jokin minussa sanoo että muutkin Adminit ovat sotkeutuneet näiden sirujen mysteeriin ja he pimittävät meiltä muilta jotain tärkeitä tietoja. Löytyykö sieltä koneelta mitään tietoa Nimdasta, BV?” Umbra sanoi, katsahtaen ystäväänsä.
Skakdi napsautti kuluneella hiirellään Nimda-sanaa ja esiin aukeni lyhykäinen tiedosto. Sen hallitsevin piirre oli kuva Alfa- ja Beeta-siruista. Sivulla oli myös tietoja Nimdan havaituista ominaisuuksista sekä tiedettyjen sirujen sijainneista. Sivulla oli myös maininta siitä, että Klaani etsi Nimdaa tuhotakseen sen, sillä se on liian vaarallinen päätyessään muiden käsiin. ”Eli siis tietokoneen mukaan Nimdan palanen on jossain täällä linnoituksessa ja Adminit haluavat sen tuhottavan, joten pitäisikö meidän lähteä tuhoamaan sitä sirua, Umbraseni?” Bladis sanoi, lukien koneelta sirun olinpaikan.
”Hmm… Taika-aseen tuhoaminen voisi kyllä auttaa klaania, mutta eikö se siru voi tehdä meille jotain? Ja olemmeko tarpeeksi voimakkaita sen tuhoamiseen?” Umbra kysäisi
”Käsittääkseni ne kuusi sirua yhdessä ovat huippuvaarallinen superase, ei yksittäiset sirut”, Bladis selvensi. ”Kyllä meillä aina tulivoimaa löytyy, olemmehan me Umbra ja Bladis, ja tuskin se siru meille itsessään mitään tekee. Eihän sillä mitään omaa tahtoa ole, eihän?” Bladis kertoi. ”Hyvä on, lähdetään tuhoamaan se voimallinen siru. Saamme sentään jotain järkevää tehtyä täällä”, Umbra sanoi. ”Johda minut Nimdan luokse, toveri”. Tämän sanottuaan he jättivät huoneen.
Matka pikku hiljaa hämärtyvän Klaanin käytävillä johti heti Admin-siiven alapuolella olevaan holvihuoneeseen, jossa oli jälleen kerran tarkat tunnistukset. Modekivi takasi jälleen kerran pääsyn sisään huoneeseen. Bladis kytki seinän sähköpääkeskuksesta hälyttimet pois päältä ja lähti marssimaan huoneen keskellä olevan, lasikuvun alla olevan Beetan luo.
Umbra ei ollut eläissään nähnyt mitään vastaavaa. Valkoinen, lasikuvun alla oleva metallinen siru, joka säkenöi suuria energioita, jotka Umbra tunsi ympäri kehoaan. Siru oli samalla kaunis, että kammottava. Kaksikko asteli kiven luokse, jolloin valon kajo yltyi. Bladis piteli silmiään kirkkaan valon osuessa hänen silmiinsä, jolloin Umbra koetti himmentää metallinkappaleen hohtoa. Hän otti yhteyden kiven valonlähteeseen, muttei saanut sitä himmennettyä. Jokin ei täsmännyt sirussa. Skakdi asetti kätensä varovasti lasikuvun kummallekin puolella. Hän nosti puoliympyrän mallista, panssarilasista tehtyä kupua hiljaa ylöspäin. Sirussa oli jotakin hypnoottista. Skakdia huimasi, eikä se ollut samanlaista huimausta kuin Sisällissodan pommitusilmalaivoissa koki. Se oli jotain erilaista.
”Mikä sinun on, Bladis?” Umbra kysyi toveriltaan. Skakdi hoippui lasikupu käsissään, melkein kaatuen kivilattialle. Umbraa hämmensi Bladiksen käytös. Pian hän itsekin alkoi huomata jotain outoa. Huone täyttyi erilaisista ja eriväisistä palloista. Palloja oli eri kokoisia ja ne aaltoilivat, samalla vääristäen huoneen tilaa. Toa koetti pudistaa päätään. Pallot pysyivät ja Bladis oli yhtäkkiä viherpinkki. ”Mitä täällä tapahtuu!” Umbra huusi.
Bladis yritti nousta, muttei siinä onnistunut. Häntä huimasi ja tuntui kuin joku olisi käytellyt aivoporaa hänen polvilumpioonsa. ”Nimda… Nimda” Siru välähti voimakkaasti peittäen sekunneiksi huoneen valkeuteen. Skakdin mieleen nousi Sisällissodan kauhut: kaasut, räjähdykset, veri, kuolema. Tuhannet pienet porat tuntuivat poraavan hänen päätään joka suunnasta. Skakdi ähkäisi ja kääntyi epämääräisesti kyljelleen. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi menettämässä tajuntansa. Valon Toan mielen täyttivät sekavat ajatukset. Umbran mielenterveys oli alkanut horjua jo hänen veljensä muistojen yhdistyessä Umbran muistojen kanssa, ja hänen muistaessaan muistoja jotka eivät ollet hänen. Valon Toa piteli päätään. Päänsärky vain kasvoi kun ajatukset ja muistot sekoittuivat. Hän tunsi kuinka hänen veljensä muutettiin makutamaiseksi antidermismassaksi Mutranin kokeessa, kuinka kylällinen matoraneja kuoli hänen takiaan ja kaikkea muuta. Umbran psyyke ei kestänyt, ja hän rojahti lattialle. Bladevezonin näkö ja todellisuudentaju alkoi sumentua valkoiseksi massaksi. Sitten hän tunsi kaiken pimenevän.
Myöhemmin, kultavihreä moderaattori, Paaco kävi tutkimusretkellä Nimdahuoneessa, ja löysi kaksi kollegaansa maasta. Kaksikko vietiin toipumaan sairaalaosastolle, jossa heille annettiin lepoa ja lääkkeitä.
Kepe ja Snowie raahasivat Maken huoneeseen pormestarin toimiston lähellä. Kepe ei ollut varma uskaltaisiko Makea jättää pormestarin huomaan. Siksipä hän jätti Makelle pienen hälyttimen kaiken varalta, niitä Kepe kantoi aina mukanaan. Pian paikalle kuitenkin saapui pormestarin sihteerin tilaama lääkäri, joka vaikutti kaksikon mielestä vilpittömältä.
Kepe ja Snowie palasivat kiviseinäistä käytävää pitkin kirjastoon. Matkan varrelle sattui yksi kirkon sisäänkäynneistä, josta he vilkaisivat sisään. Suureen tilaan, jota valaisi jättimäisen kultaisen, sinisen ja punaisen lasimaalauksen läpi tulviva valo, oli jo täynnä väkeä. Pian itse pormestari ilmestyi papin vaatteissa alttarille. ”Mikä tuo tyyppi on olevinaan”, Kepe kuiskasi. ”Ainakin tosi epäilyttävä.”
Hämyisen, miltei kliseisen näköisen vanhan kirjaston tunkkainen ilma oli jo hieman ehtinyt vaihtua heidän poissa ollessaan; tässä kaupungissa ei lienisi suuresti lukutoukkia. Paikalla oli heidän lisäkseen ainoastaan toiseen ikivanhaan kirjaan syventynyt mustakaapuinen munkki, jolla oli valkoinen Pakari.
Kepe otti puisesta, korkeasta hyllystä taas yhden kirjan puhtaaksi kaluttujen seuraan. Ne hän tosin vei takaisin paikoilleen, lukuun ottamatta muutamaa, joissa saattoi olla vielä vihjeitä. Snowie oli syventynyt löytämäänsä sarjakuvaan.
Pian Kepen käsi osui kummalliseen, nahkakantiseen, käsin sidottuun kirjaan, joka saattoi hyvin olla tuhansia vuosia vanha. Hauras ja kuiva nahka, joka oli kuvioitu kummallisilla ja sekamelskaisilla viivoilla, oli lähellä hajoamispistettä, mutta Kepe saattoi silti erottaa kannesta sanan, joka oli hyvin vanhahtava mutta jonka merkitys oli selvä. Lottopottia täydentämässä oli vielä kuvio: kolmio, jonka ympäriltä loisti sinisiä säteitä. Kepen kädet tärisivät hänen viedessään kirjan pöydälle.
”… Snowie. Kultasuoni.”
”Ai missä?” tämä havahtui.
”… Tule katsomaan.”
Snowie raahasi tuoliaan lähemmäksi Kepen avatessa kirjan ensimmäisen sivun. Teksti oli vanhempaa kuin millään painokoneella tehty, se oli kirjoitettu käsin. Kepe huomasi siistin käsialan vapisevan aina, kun kirjoittaja oli kirjoittanut ”Profeetta” tai ”Suuri mestarimme”.
Kauan sitten, muinaisina aikoina, ennen Klaania, pienessä kylässä
Sulkakynä raapusti käsintehtyyn paperiin:
Kahdenthena kolmanthenakymmenenä päiwänä tämän talwen kolmatta kuutha, Messiaamme tulon jälkeisenä kolmanthena wuonna
Hän joka saapui merelthä colme wuotta sitten kanthaen suurta woimaa joka sinisenä ja ikiaikaisena wälkehtii lailla tähthien, hän toissa päiwänä osoitthi taas suurta armoaan ja woimaansa ja pelasti kylämme näänthymykselthä. Hän theki paremmin kuin cukaan ennalta toiwoa saattoi, Sen sijaan ethä hän olisi cäythänyt woimaa murkhinan luomiseen ja näin keinoin kylämme rikhautha oikeuttamathomasti kaswattamaan, hän osoithi meille oikean thien, opetthaen näin meille että wauraus tulee raakhalla työllä eikä muiltha kinuthen. Hän suuressa armossaan…
…lähethi Suuren joukon kylästämme Mata Nuin thykö, weljet, siskot, serkunpojath. Thämän teon, joka montha suuta wähäisiä ruokiamme söimästä wei, woi kuulosthaa ulkomaalaisen korwiin kamalalta ja cauhialtha muttha me näemme siinä Profeettamme wiisauden ikiaikaisen. Kylän keskusthan paikalle Jumalan työsthä syntyneen cuopan me täytämme wedellä ja theemme siitä ikiaikaisen muisthomerkin tälle päiwälle. Sen wierelle rakennamme kirkon, pyhäthön Pelastajallemme ja Mestarillemme joka thaivaasta annetuilla woimillaan meithä puolustaa. Kirkon jonca koreistamme caivostheme cullalla, hopealla ja muila arwomethalleilla…
Jälkimerkinthä: etheläisiltä mannuilta joilla Messiaamme ja tämän oman wäen kiellethy maa on näkyi wiime yönä outho walo, kuni ukkonen itse olisi maasta ylös taiwaaseen syöksynyth’ Thämän jälken Suuren pelastajan thas ilmestyttyä thämä näytti kokeneen valaisthuksen vielä jumalaisemmalla thasolla kuin me hänen palwelijansa woisime kuunaan kuwithella.
Näin ollen ylistäcämme Herraamme ja Mesthariamme, Pelasthajaamme, thätä sielua korceampaa kuin Matha Nui itse. Hän suojaa meithä joca päiwä viisaudellaan, nälältä, janolta, culkutaudeiltha, pahuuden woimiltha jotca yössä waeltavat.
– Jumalaistha awittajaamme sywimmin kunnioithaen kyläläinen, jonka nimi on aiwan liian waathimaton tässä kerrottawaksi
Nui-Koro nykypäivänä
”… Vau vau vau”, Kepe aloitti. ”Tämä opus on jonkinlainen…pyhä kirja siitä hepusta jolla oli Nimdan pala!” ”Mutta hei, eihän tässä puhuttu Nimdasta vielä muuta kuin että…” Snowie käänsi muutaman sivun taaksepäin. ”…Saapui merelthä kolme wuotta sitten kanthaen suurta woimaa joka sinisenä ja ikiaikaisena wälkehtii…” ”Hmm, totta”, Kepe myönsi. ”Tässä tekstissä on kyllä paljon outoa. Välähdys etelästä? Ja kirkko jonkin kraaterin vieressä?” ”Hetkonen, odotas”, sanoi Snowie kuin tajuten jotain. ”Emmekös me juuri nyt… ole kirkossa lammen rannalla?” Kepe näytti hetken kaivavan muististaan karttaa kuin roolipelin kirjoittaja kolmanneksi viimeisintä postaustaan. ”…Totta. Tämä muinainen kylä oli siis Nui-Koro!”
He jatkoivat vanhan kirjan selaamista.
Kauan sitten
Kaapuun pukeutunut hahmo istui kivellä selkä vastasyntyneeseen kraateriin päin. Kraaterista, jonka ympärille kylän eloonjääneet olivat järkyttyneinä kerääntyneet, kohosi yhä savua. Lumi oli sulanut kymmenten metrien säteeltä kuopan ympäriltä. Kylmä tuuli puhalsi savuvanan kohti etelää. Hahmo haistoi käristyneen pikkukylän tuoksun.
Mitä olen tehnyt?
Yksi ruskea matoran, jolla oli kasvoillaan jalo Matatu, asteli varovaisesti kyläläisjoukon keskeltä edemmäs kohti häntä. Tämän kasvoilta paistoi yhä järkytys. Hän näytti siltä kuin olisi ollut sanomassa jotain, mutta lopetti ja näytti yhä murheellisemmalta.
Aikovatko he nyt lynkata minut?
Toiset matoraneista huomasivat jotain; vähäiset viljavarastot olivat jääneet räjähdyksen kantomatkan ulkopuolelle. Lumi oli romahtanut niiden katoilta alas. Joku matoraneista asteli lähemmäksi, näytti hieman laskelmoivalta ennen kuin julisti harventuneelle joukolle ruuan riittävän talveksi. Väkijoukko… hurrasi. Kaapuun itsensä verhonnut hahmo piteli päätään. Mitä hulluja nämä olivat? Mikseivät he tahdo rangaista häntä tästä kaameasta teosta?
… Vai oliko hän itse täysin höperö ja kuvitteli kaiken? Oliko tämä Voiman perimmäisen lähteen hänelle tekemä koe? Koe mielen lujuudesta?
Hän nyyhkytti hieman, ennen kuin tunsi jonkun, tai joidenkuiden ilmestyneen luokseen. Hän kohotti päätään. Matoranien joukko oli ympäröinyt hänet. Parin metrin välin he pitivät, mutta hahmo oli varma että pian he kävisivät hänen kimppuunsa, hirttäisivät tai nylkisivät elävältä, söisivät kuin kannibaalit. Lihavarantojahan tuho ei ollut pelastanut, eläimet hytisivät yhä kylmissään. Hän häkeltyi suuresti huomattuaan mitä matoranit tekivät. Yksi toisensa jälkeen nämä lankesivat piirissä polvilleen maahan hänen ympärilleen, toistakymmentä kyläläistä monissa eri väreissä, kuin hankeen pudotetut karamellit.
Joukko aloitti kiihkeän palvonnan ja rukoilun, he ryömivät maata pitkin kuin madot kohti häntä. Mantraa toistaen yksi joukosts tarrasi hänen kaapuunsa. Hän ponnahti seisomaan ja katseli varovaisesti ympärilleen. Hänet oli piirittänyt joukko Aarteen voimasta umpihulluiksi tulleita matoraneja; vai oliko hän sittenkin itse se hullu? Hahmo kaavussa huusi ja juoksi pois, huitoen kiiluvasilmäiset kyläläisparat kimpustaan. Hän juoksi pois, pois, kauas kylästä, pois.
Seuraavina päivinä hän kuitenkin palasi kylään. Matoranien kiihko oli hieman laimentunut, ja kummaa kyllä, näiden elo oli palannut miltei tavallisiin uomiinsa. Heillä ei kuitenkaan kestänyt kauaa huomata hänen läsnäoloaan; uteliaat silmät tapittivat häntä herkeämättä.
Mikä tässä paikassa on vikana?
Hieman myöhemmin hän päätti lähteä pois. Hän ei kestänyt tätä; hänestä tuntui jatkuvasti siltä kuin matoranit saattaisivat hypätä hänen kurkkuunsa tai mikä pahempaa alkaa taas kiemurrella hänen jaloissaan minä hetkenä hyvänsä. Hän päätti siksi lähteä lopullisesti pois tästä kylästä; takaisin tovereidensa luokse hän ei voinut enää mennä, heitä ei enää ollut. Hän suuntasi kohti länttä ja lämpimämpiä alueita saadakseen tämän talven pois mielestään.
Me thulemme rakentaman tästä kylästä waltakunnan suurimman kaupungin, niiden opetuksien awulla jotka Varjelijamme täällä ollessaan meille soi, caupungin joka kesthää ajan millenioitthain wuosia tästhä eteenpäin sorthumatta ja walloithamata. Kylästäme on tulewa mailman kescipiste jonne kaikki tiet viewät ja josta cuullan halki kaickeuden. Toisten maiden kuningat owat tulewia ryömimän meidän jalcaimme juuressha ja ceisarit tulewat tarjoamaan meile culta ja jalokiwiä.
Nyt hän Profeettamme wiimein muuthamia päiwiä sithen poistui keskuudesthamme, waatien rauhaa ja hiljaisuutha mietiskelyään warthen. Toiwothawasti hän saa Lännen cansat kaukaisten soiden myös ymmärthämään hänen opetusthensa perimmäiset sanomat.
Nui-Koro, nykypäivä
”… Maailman keskipiste, vai? Eivät he ihan siihen yltäneet, mutta saavutus tämäkin kaupunki jo on”, Kepe sanoi. Hän selasi kirjan rapisevat sivut loppuun. Tämän kohtauksen jälkeen kirjassa oli vain epämääräisiä rukouksia ja saarnoja, mutta niissäkin saattoi piillä jotain tärkeää. Kirja olisi kaluttava kannesta kanteen, muttei täällä. ”Hmh. Voimmekohan me lainata tätä kirjaa?” Snowie pohti. ”Meillä ei ole täkäläistä kirjastokorttia ja tuskinpa ystävämme herra pormestari meille sellaista myöntääkään”, Kepe totesi. Hmm, pitäisikö se vain… muiluttaa.
He panivat suunnitelman täytäntöön. Sitä ennen Kepen mielessä vielä välähti kysymys: Välähdys etelässä Nui-Korosta katsottuna? Etelärannikolla?
[spoil]Manulle tattiit kuvan efekteistä.
Ja suoritin myös kieliasun tarkistuksen. Hi hi hii. Manu[/spoil]
[spoil]Tämä on Gurvanan virallisesti tarkastama, mutta kuitenkin yöaikaan kirjoiteltu (suurimmaksi osaksi), joten jos löydätte typoja, kertokaa ihmeessä.[/spoil]
Saari, suuri maanalainen Sali
Abzumo katsoi nyt kunnolla ympärilleen varmistettuaan, että sortuneen käytävän takaa ei pääsisi tulemaan mitään. Valtaisan suuri sali oli kuutio, jonka särmä oli ainakin viisikymmentä metriä. Katto oli siis hyvin korkealla ja siitä näytti riippuvan ketjujen varassa huonetta valaisevia lamppuja, joiden sisällä paloi tuli. Kaarevia seiniä koristivat kaiverrukset, kuten muuallakin temppelissä olivat koristaneet. Lattia verhosi suurinta osaa huoneesta, mutta sen reunoilla oli laava-allas, ja lattia oli pyöreässä muodossa sen keskellä jättäen laavalle tilaa seinien välissä ehkäpä viitisen metriä. Takaseinässä korkealla oli suuri aukko, josta valui laavaputous alas altaaseen pyöreän lattia-alueen takana. Keskellä pyöreää aluetta oli koroke. He eivät nähneet sinne asti, mitä korokkeella tarkalleen oli, mutta Abzumo uskoi melko varmasti tietävänsä. Harmaa Aine olisi veikannut siellä olevan hahmon olevan jonkinlainen jalusta.
Korokkeelle johtivat matalat portaat niin, että koroke oli noin puolen metrin korkeudessa. Sen ympärillä oli kehässä kuusi patsasta, kolme toisella puolella koroketta ja kolme toisella. Patsaat esittivät eri taisteluasennoissa olevia Toia, jotka käyttivät Toain luokitelman mukaan moraalittomia naamioita sekä julman näköisiä aseita, kuten piikkinuijia ja viikatteita. Patsaiden jalustat olivat pyöreitä ja koristeellisia, samoin kuin kaksi pylvästä molemmilla puolella salia. Ne pitivät ilmeisesti koko luolan pystyssä.
Harmaa Aine oli myös tutkaillut huonetta. Nyt hän katseli tukkeutunutta ovea. Siitä ei pääsisi takaisin. Hän etsi katseellaan muita uloskäyntejä. Laavaputouksen aukko osoittautui ainoaksi reiäksi ulos huoneesta. Niitä pieniä aukkoja seinässä, joista laava virtasi ulos, jottei koko kammio olisi täyttynyt putouksen takia, ei kannattanut ottaa huomioon. Aine huokaisi. Tämä ei luvannut hyvää. Kuka oli sytyttänyt huoneen kynttilälamput? Kuka oli sytyttänyt muutamat käytävällä olleet soihdut? Kuka oli sytyttänyt demonisen maalauksen huoneessa olleen kynttilän? Kuka oli polttanut ruumiin miltei tuhkaksi asti? Kuka oli teurastanut veriset ruumiit syvennetystä huoneesta? Mitä ne lonkerot olivat olleet?
Abzumoa tilanne ei näyttänyt vaivaavan, hän vain katseli koroketta kiinnostuneena. Tiedätkö, Aine, minusssta tuntuu, että me olemme siellä, minne me yritimmekin löytää. Niinkö, herra? Kyllä vain. Tämä on etsimäni temppeli. Vuosia olen yrittänyt löytää etsimäni, ainakin yhden niistä. Nyt olen ollut hetken ajan lähempänä kuin koskaan, mutta sitten tulevat Makuta Nuin ärsyttävät klaanilaissssssset ja riisssstävät minulta ssssen, mitä halajan. Abzumo sylkäisi maahan. Aine hätkähti. Lisäksi Avde, Abzumo jatkoi. Nimen kuullessaan Aineen selkäpiitä karmi. Hän on jonkinlainen pimeyden olento, tiedätkös. Ja nuo lonkerot tuolla muistuttivat minua armottomasti hänestä. Hän ja hänen nukkensa. Se Marionetti, se leikkasi Klaanin adminilta käsivarren irti ja otti tämän miekan. Se jos mikä on saavutus, rakassss Aine. Ja vieläpä hän otti tuon adminin kätyriltä, pyöreältä lumipallolta sen, mitä minä yritin siltä saarelta hakea. Se oli koko ajan ollut niillä Matoraneilla, joita Nazorakit olivat piinanneet, mutta ne typerykset, saamattomat vätykset eivät saaneet mitään aikaan. Ja minä minähän heidät loin. Minä ja rakassss Makuta Nui. Me loimme ne pirulaiset, eivätkä ne ole saaneet vielä mitään aikaan. Vaan minäpä paransin niiden perimää ja tein niistä täydellisiä. Joissain asioissa minä sentään olen onnissssstunut, ja voin vakuuttaa, että 006 on yksi niistä. Tosin hän on liian tunteellinen. Hän ajattelee muita. Hän ei pyri vain hyötymään itse. Se on toki alamaiselleni mitä hienoin piirre, mutta se, että hän tuntee sääliä, on kerrassaan paheksuttavaa. Ja 001. Hän pitää Nazorakeille oikein kunnon diktatuuria.
Harmaa Aine ei varsinaisesti kuunnellut. Hän oli yhä huolissaan heidän ulospääsystään. Kuinka ihmeessä he pääsisivät ulos tästä loukosta? Ja vielä minä saan kostoni, Abzumo puhui edelleen. Minulla on pian hallussani osa maailman mahtavimmasta aseesta. Ne typerät klaanilaiset eivät tiedä, mitä niillä on käsissään. Ne voisivat käyttää sitä, ja kokonaisuutena niiden voima on uskomaton. Mutta ei, ne tahtovat tuhota sen universumin mahtavimman esineen. Mitä haaskausta ja minkälaisia vätyksiä ne ovatkaan. Mutta minä voitan lopussa, Aine. Minä voitan.
Hän käveli koroketta kohti. Joka askeleella hän lähestyi sitä. Joka askeleella hän lähestyi tämän mysteerisen paikan tärkeintä esinettä. Joka askeleella hän lähestyi sitä, mitä oli tullut hakemaan. Ensimmäinen porras. Toinen. Kolmas. Kymmenes porras oli viimeinen, ja Abzumo päätti hypätä ne kaikki kerrallaan. Hän astahti korokkeelle. Korokkeella oli jalusta, Abzumon vyötäröä hieman ylemmäs ulottuva, josta nousi voimakasta sinertävää hehkua. Abzumo saapui sen luokse himon katse silmissään. Korokkeella makasi Nimdan sirpale. Kaunis, metallinen palanen suuresta kokonaisuudesta, johon kuului kuusi osaa. Kuusi. Kuusi. Kuusi. Minä voitan, minä voitan.
Harmaa Aine, joka istui yhä suljetun oviaukon vieressä, katseli mestariaan, joka oli nostanut käteensä jotain, mitä oli löytänyt korokkeelta. Hän nousi seisomaan vavisten rullaluistimilleen ja luisteli Abzumon luokse. Hän nousi portaat varovasti ja rullasi hiljalleen Makutan taakse. Tämä piteli sirua silmiensä edessä seisoen hieman takakenossa. Aine katsoi sirua hämmentyneenä. Valkoinen metallisen näköinen sinisenä hehkuva sirpale? Hän tuijotti tarkasti sirua ja oli näkevinään kirjaimen ε, epsilonin, sen keskellä. Himmeä, valkoisena hehkuva kirjain oli vaikeasti havaittavissa valkoisesta metallista. Sininen hohde näytti saaneen Abzumon lumoukseen. Tämä käänteli kaunista sirua käsissään ja katsoi sitä kaihoisasti. Rajoittamaton voima, hän huokaisi, melkein minun käsissäni. Suhiseva s-kirjain oli poissa. Abzumo oli täysin vakava, mikä pelotti Harmaata Ainetta. Hänellä oli paha aavistus. Katossa roikkuvat lamput huojuivat pienimuotoisesti ja hitaasti edestakaisin niin, että varjot seinillä liikkuivat hieman. Ssssssse on epsilon, Aine, Abzumo sanoi äkkiarvaamatta. Hänen äänensä oli kylmä ja julma, siinä ei ollut tippaakaan hyvyyttä. Aine järkyttyi kuullessaan äänen. Hänen mieleensä pulpahti ajatus, että hänen isäntänsä, hänen luojansa, oli jotain pahaa. Tuon kuoren alla asui ikuinen pahuus, joka vainosi Matoranilaisia kunnes joku hänet kukistaisi. Tämä hirviö aikoisi alistaa koko universumin tahtonsa alle, eikä mikään saisi häntä muuttamaan aikomuksiaan. Sitten tuli toinen ajatus: hän antoi sinulle elämän, Harmaa Aine. Hän teki sinusta sellaisen kuin olet, ja sinun tulisi olla kiitollinen. Jos häntä ei olisi, ei olisi sinuakaan. Mutta haluanko minä olla, hän pohti. Hänen pohdintansa keskeytyi Abzumon sanoessa: Tämä siru on avain. Se on osa voittamattomuuden salaisuutta, Aine. Kuvittele, jos sinä voisit hallita sitä voimaa. Minä pystyn tietämään, mitä sinä ajattelet, Aine, mutta en pysty päättämään sitä itse. Minä voin luoda tietokoneohjelman, joka ajattelee, mitä minä käsken, mutta sen takia sitä ei voida pitää elävänä. Kuvittele se tunne, kun sadat orjuutetut sielut palvelevat sinua ja vain yksin sinua eivätkä ketään muuta. Kuvittele, kuinka ne kärsivät joutuessaan tekemään sen, koska eivät halua, mutta sinun tahtosi on voimakkaampi. Ne eivät voi vastustaa sinua, ja siksi sinä olet niiden herra. Mieti sitä voimaa, mielen voimaa. Aine mietti, muttei oikeastaan löytänyt sitä hyvää puolta, jota Abzumo ilmeisesti tavoitteli elämässään, joten hän tyytyi nyökäyttämään kerran.
Abzumo astahti askeleen taemmas. Hän pysähtyi katsomaan ympärilleen, oliko mitään tapahtunut. Olihan aina mahdollista, että tänne oli viritetty ansoja. Mutta epätodennäköistähän se olisi, sillä kuka olisi voinut päästä tänne alas asti romahduttamatta maata altaan? Kuka olisi päässyt tänne juuri oikeasta käytävästä laavavirtojen halkia ja tunneleiden poikki? Kuka olisi tajunnut viittaukset Atheonista, tuosta demonista, joka muotokuvassa silmäili huoneessa olijoit?
Abzumon sydän oli pysähtyä. Atheon. Demoni. Muotokuva. Missä hän oli nähnyt sen aiemmin? Mikä siinä oli niin tuttua? Hänhän oli vannonut, ettei ollut nähnyt kuvan olentoa aiemmin. Oliko hän valehdellut itselleen tietämättä edes totuutta? Ja miten hän voisi tietää totuuden tietämättä sitä? Oliko hänen järkensä sumenemassa? Järki, mieli. Mieli, Nimda. Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda. Aina kuusi. Atheon. Ath. Pyhät isät. Atheon. Rangaistus. Kosto. Pimeys. Tuomio. Ikuiset liekit. Kadotus.
Abzumon sydän takoi täyttä päätä ja hikeä valui hänen naamioltaan. Aine katseli huolestuneena isäntänsä reaktiota. Mikä oli saanut tämän niin pois tolaltaan?
Uhrataan Atheonille, viimeisessä vaiheessa ei voi katua. Julma kuolema, uhriveitsi, suoraan auki leikatulta kurkulta. Bartax, mitä olen tehnyt? Ja mitä hän ei. Nyt ei ole aikaa tällaiselle. Minulla on kohtaloni, ja se ei ole tämä. Minulla on hallussani yksi Nimdan siruista ja se on mmminunnn. Mmmminuuuuuunnnn! Abzumo kirkaisi ja puristi kätensä nyrkkiin astahtaen pois korkokkeelta. Hän hyppäsi kaikkien portaiden yli yhdellä loikalla ja katseli ympärilleen kuin vainoharhainen. Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda, Nimda. Minun.
Klap. Klap. Klap.
Kalahduksia. Pimeässä. Lamput kuitenkin valaisivat huoneen, samoin laavan hehku. Vaikka päivänvalolle ei vertoja vetänytkään, valaistus toi koko huoneen näkyviin, eikä missään voinut piileksiä yksinäisiä hahmoja, jotka vainosivat heitä, koska he olivat saapuneet Nimdan pyhään temppeliin. Epsilon, mikä se oli?
Naisen parkaisu. Harmaa Ainekin kuuli sen. Hän valpastui ja katseli ympärilleen ja perääntyi hitaasti alas korokkeelta portaita pitkin. Sahan ääni. Tuskan kiljumista. Veri valui pitkin pöytää ja piti lirisevää ääntä valuessaan alas pöydältä. Tai uhrialttarilta. Uhri.
Abzumon selkäpiitä pitkin kiiri hirvittävä väristys. Häneen vyöryi hirvittävä tunne. Hän kääntyi hitaasti ympäri. Hitaasti hän siirsi kasvonsa kohti koroketta, jolla Nimdan siru oli hetki sitten sijainnut.
Nyt korokkeella seisoi pitkä hahmo. Hahmo näytti koostuvan täysin puusta lukuun ottamatta kasvoja, jotka oli peitetty hitsausnaamiolla. Puisen olennon ruumis oli sieltä täältä täysin mustaksi palanut ja tuhkaisen likainen. Sen jalat olivat terävät puiset piikit, joiden osuessa kiviseen lattiaan kuuluisi takuulla kalahtava ääni. Olennon kämmenet olivat luusta muodostuvia ja sormissa oli jaokkeita, kuin ne olisi joskus koottu pienistä luunpalasista, jotka olivat jääneet jäljelle, kun jokin irvokas kimeera oli kasattu. Harteillaan tällä olennolla roikkui verenpunainen, repaleinen viitta, joka muistutti hartioille levitessään etäisesti lakastunutta kukkaa verenpunaista lakastunutta tuomionpäivänkukkaa. Hahmon rinnassa oli metallinen kehys, kuusikulmio, jonka sisään oli upotettu jotain, mikä näytti suurelta kiinni olevalta silmältä: kuusi mustaa rihmaa sojotti alaspäin jonkinlaisella orgaanisella kalvolla päällystetystä soikiosta, joka oli kuusikulmion keskellä syvällä olennon rinnassa. Abzumo tajusi sen todella olevan silmä, kun raskas luomi avautui ja valkoinen, verestävä silmämuna tuli näkyviin. Groteskit verisuonet paisuttelivat silmämunan pinnassa ja värähtelevä pupilli tuijotti Zumoa herkeämättä. Pitkät yläripset sojottivat nyt ylöspäin, ja alaspäin osoittavat alaripset jäivät alas. Välillä tuo suuri silmä räpäytti kosteasti, mutta jatkoi tuijotustaan tauotta. Ja aivan kuin yksi valtaisa silmä ei olisi riittänyt, olennon kaulasta roikkui hirvittävä koru: nauha, johon oli pujotettu lävistettyjä silmämunia.
Olennon suuri silmä tuntui tuijottavan Abzumoa ikuisesti, vaikka se oli tehnyt sitä ehkä vain kymmenen sekunnin ajan. Tai kymmenen tunnin, siitä hän ei ollut varma. Yhtäkkiä silmä painui kiinni, ja nukke hyppäsi alas jalustalta tehden taidokkaan voltin ja laskeutui kevyesti maahan jalustalle. Terävien puujalkojen kolahtaessa lattialle kuului kuitenkin kova kalahdus. Lattiaan tuli murtumia siihen kohtaan, johon jalat olivat osuneet. Harmaa Aine tuijotti näkyä kangistuneena. Mikä tuo oli ja mistä se tuli?
Nukke käveli Abzumoa päin ja pysähtyi puolen metrin päässä tästä. Se oli hieman tätä pidempi. Sitten se laski vasemman kätensä luiset sormet hitaasti hitsausnaamiolle, avasi remmin, joka sitä piti paikallaan, ja alkoi vetää sitä pois. Mitä enemmän kasvoja paljastui, sitä enemmän Harmaan Aineen kauhu nousi. Abzumo tuijotti mykistyneenä olentoa, jonka naamion alta paljastui likaisen valkoinen pääkallo. Sen tyhjät silmäkuopat katselivat Abzumoa, mutta tämä uskoi, ettei se nähnyt niillä, eikä sen tosiaan tarvinnutkaan. Sillä oli tarpeeksi silmää rinnassaan. Pääkallon hampaiden välistä johti kuivunut verivana leukaa pitkin palaneelle ruumiille. Vanoja oli useampikin. Ja nyt hahmon suusta alkoi valua uusi verivana, joka päätti laskeutumisensa hiekan väriselle kivilattialle. Olento laski hitsausnaamiota pitelevän vasemman kätensä ja avasi jälleen suuren silmänsä rinnassaan. Abzumo käänsi katseensa alaspäin kohti olennon rintaa tuntien inhoa ja jotain muutakin, mutta tätä tunnetta hän ei tunnistanut.
Sitten olento sekä Aineen että Abzumon täydeksi yllätykseksi avasi luisen suunsa, josta uusikin verivana oli jo kuivunut. Sieltä alkoi kuulua hiljaista rahinaa, kuin joku olisi yrittänyt virittää vanhaa radiota. Sitten kammottavan kimeä, lapsenomainen ja kylmä ääni, joka sanoi vain yhden asian: Olennon oikea käsi, joka ei pidellyt naamiota, ojentui kohti Abzumoa, joka vetäytyi taaksepäin. Se kallisti pääkalloaan hieman ja rahinan keskeltä kuului toinenkin lapsellisen kimeä ääni. se toisti. Abzumo katsoi olentoa tyrmistyneenä ja vilkaisi sitten kädessään puristamaansa Nimdan siruun. Hän oli puristanut sitä viime hetkien ajan niin lujaa, että terävät reunat olivat tehneet haavan hänen käteensä. Verinen siru hehkui himmeästi sinistä hehkuaan, ja valkoinen epsilon-kirjain näkyi selkeän valkoisena hehkun keskellä. Polttouhri koukisti sormiaan kutsuvasti. Abzumo tuijotti kättä kuin siinä olisi ollut tappava ase, joka uhkaisi häntä. Sitten hän vilkaisi jälleen Nimdaa. Raivo hänen sisällään alkoi kiehua. En anna sitä sinulle, senkin Avden saastainen kätyri! hän kirkaisi ja ampui kädestään violetin säteen, josta osa haihtui kaasumaisena ilmaan kesken matkan. Nukke yksinkertaisesti astui pois säteen tieltä ja pysähtyi sitten aivan sen kohdan viereen, jossa oli ollut äsken. Sitten se nosti hitsausnaamion kasvoilleen ja laittoi sen takaisin kiinni remmillä, joka sitä oli pitänyt paikoillaan. Sitten se räpäytti kuusi kertaa verestävää rintasilmäänsä ja katseli Abzumoa. Makutan hermot eivät kestäneet sitä, ja hän aikoi juuri ammuskella lisää, kun nukke sitten sulki silmänsä ja käänsi selkänsä Abzumolle. Se käveli hitain, kalahtelevin askelein takaisin korokkeelle. Se astui jokaiselle portaalle jättämättä yhtäkään niistä väliin. Sitten se hypähti pienimuotoisesti takaisin jalustalle ja kääntyi jälleen ympäri. Se avasi silmänsä ja luotasi katseellaan Abzumosta Harmaaseen Aineeseen ja taas takaisin Abzumoon. Sitten se taputti käsiään yhdesti ja antoi niiden lysähtää velttona kylkiensä viereen.
Siinä samassa jotain tapahtui: kuusi patsasta, jotka olivat seisseet korokkeen ympärillä, nousivat jalustoiltaan ja astuivat kuuluvasti kiviselle lattialle. Ne olivat kaksi kertaa oikeiden Toien pituisia ja niiden aseet kaksi kertaa tappavampia. Abzumo katseli järkyttyneenä, kuinka kuusi patsasta tallusti hitaasti hänen ja Aineen ympärille piirittäen heidät.
Abzumo väisti patsaan häneen tähtäämän iskun. Jokainen niistä yritti vuorollaan lävistää hänet kivisellä aseellaan. Harmaa Aine oli luistellut pakoon saarrosta ja alkanut heitellä pommeja niitä päin. Abzumo olisi hymyillyt, jos olisi ollut tarpeeksi hyvällä tuulella sellaiseen. Aine suoritti aina velvollisuutensa.
Seuraava isku tuli alhaalta päin, kun Jutlin-päinen Toa-patsas heilautti viikatteensa Abzumon haarojen väliin. Makuta välttyi kahtia halkeamiselta hyppäämällä patsaan päätä kohti juuri ajoissa. Hän muutti nopeasti sormensa teräviksi petolinnunkynsiksi ja latasi ne täyteen varjoenergiaa. Sitten hän iski ne patsaan päähän, johon ne upposivat kuin lusikka kakkuun. Patsas ei näyttänyt välittävän, mutta yritti kuitenkin häätää tunkeilijaa, joka roikkui sen päästä. Toinen patsas yllätti takaapäin ja pyydysti Abzumon käsiinsä. Patsas, joka oli juuri vapautunut, valmistautui iskemään viikatteensa Makutaan, mutta tämä verhoutui violetinmustan energiapyörteen sisään, joka hävitti patsaan kädet olemattomiin.
Harmaa Aine oli pulassa. Neljä patsasta yritti käydä hänen kimppuunsa yhtä aikaa, ja hänellä oli täysi työ luistella karkuun. Hänellä oli aina mukana hieman pommeja, ja nyt ne tulivat tarpeeseen. Monelta patsaalta puuttui palasia sieltä täältä räjähdysten takia. Kivistä Kanohi Felnasia kantava patsas hyppäsi valtavalla loikalla Aineen eteen ja heilautti nuijaansa odottamattomasti. Aine lennähti huoneen poikki melkein laavaan, mutta jäi juuri ja juuri lattian reunalle. Abzumo kokeili, mitä tapahtuisi, jos hän yrittäisi imeä itseensä yhden patsaista. Hän lähetti varjokätensä matkaan, mutta ketterä patsas väisti liikkeen, ja käsi tarrautui toiseen huonetta pystyssä pitävistä pylväistä ja repi sen irti. Voi perhana, Abzumo sanoi apaattisesti. Apaattisuus katosi heti, kun hän oli jäädä putoavan kivenlohkareen alle. Huone alkoi romahtaa. Abzumo käytti patsaiden hämmennystä hyväkseen ja romahdutti yhden niistä viisinkertaisen painovoiman alle. Tämä alkoi jo ottaa hänen voimilleen, ja toinen patsas yllätti hänet takaapäin iskemällä kirveellä häntä selkään. Kirves ei onneksi ollut kovin terävä, mutta se heitti Makutan huoneen toiselle puolelle. Nimdan siru lennähti hänen kädestään muutaman metrin päähän. Abzumo nousi heti ylös selkäkipujaan valitellen ja huomasi, että Polttouhri lähestyi sirua. Senkin palanut käppyrä! Et vie minun siruani! Abzumo karjaisi ja ampui käsistään kaksi toistensa ympärillä spiraaleina pyörivää violettia kipunaa kohti nukkea. Räjähdys oli huikea. Abzumo ei nähnyt mitä tapahtui, mutta hän lensi itsekin taaksepäin räjähdyksen voimasta. Nukkea ei näkynyt enää kohdalla. Se ei itse näyttänyt osallistuvan taisteluun ollenkaan. Ehkäpä Marionetti on ainoa taisteleva nukke, Abzumo pohti. Mutta mitä tämä tekee täällä? Nimdan siru oli lentänyt aivan yhden patsaista viereen, ja tämä perääntyi hitaasti sen päälle. Abzumo ryntäsi juoksuun sitä kohti ja veti esiin miekkansa, jonka terä alkoi hehkua mustaa hehkua. Patsas astui sirun päälle, ja kuului korvia huumaava särkymisen ääni. Abzumo seisahtui sijoilleen kuullessaan sen. Patsaan väistyttyä hän näki rikkoutuneen sirun maassa. Epsilon lojui lattialla kymmeninä pieninä metallinsiruina. Mutta eihän se ole mahdollista! Abzumo huudahti. Polttouhri, joka seisoi toisella puolella huonetta, oli ilmeisesti tullut samaan johtopäätökseen. Se avasi silmänsä ja tuijotti Abzumoon tarkasti. Abzumo huomasi syttyneenäs tuleen. Kirkaisten hän alkoi heilua kuin sekopää ja yritti sammuttaa tulen. Sillä välin nukke käveli autuaan näköisesti kohti ainoata ulospääsytietä: laavaputouksen aukkoa.
Yksi patsaista oli rusentunut putoavien kivien alle. Kädettömänä maassa huitovasta patsaasta ei olisi harmia. Neljä patsasta siis vielä metsästi häntä ja Ainetta, tällä hetkellä Ainetta. Aine oli purkanut suuren osan yhden patsaan päästä, mutta silti se jahtasi häntä. Abzumo juoksi kohti patsaita ja tullessaan niiden vierelle iski kämmenensä maahan. Niistä lähti uskomattomalla nopeudella jotain mustan nesteen kaltaista maahan ja ympäröi yhden patsaista. Pian patsas upposi polviaan myöten maan sisään. Kohta siitä ei näkynyt päätä enempää. Abzumo ei ehtinyt hukuttaa koko patsasta, kun toinen päätti puuttua asiaan. Se tulla mätkäytti jalallaan Abzumoa päähän. Tämä lensi seinään aiheuttaen murtuman kallioon. Zumon suusta pääsi vain yksi voihkaisu: Argh.
Harmaa Aine oli tarkastellut tilannetta ja todennut, että patsaasta, joka oli uponnut varjoon ja päässyt ruumiistaan niin, että vain pää oli jäljellä, ei ollut vaaraa. Sitten hän oli luistellut Abzumoa potkaisseen patsaan taakse ja tunkenut räjähteen sen selkään. Karkuun luistellessaan Aine kuuli räjähdyksen äänen. Toinen jäljellä olevista patsaista mäsäytti häntä äkkiarvaamatta nuijalla päähän niin, että lasikupu rikkoutui. Aineen parkaisu riipi ilmaa. Abzumo yritti pysyä kiinni seinässä ja olla putoamatta laavaan. Harmaata Ainetta pahoinpidellyt patsas oli juuri hautautunut kiviin, ja viimeinen aikoi lopettaa tämän. Abzumo ei antanut sen tapahtua. Hän hyppäsi maan ylle, vei miekkansa terän päänsä viereen ja kiihdytti niin nopeaan vauhtiin kuin kykeni. Salaman lailla iskevä Makuta hyökkäsi päin iskemään valmistautunutta patsasta ja katkaisi sen keskeltä kahtia. Hajoava patsas ehti kuitenkin iskeä kirveellään Zumoa olkapäähän, joka repeytyi irti. Miekka napsahti poikki, ja palaset lensivät laavaan.
Makuta vajosi maahan Aineen viereen. Pahus, hän kuiskasi. Vahingoittunut Aine katsoi häneen. Rikkinäisen lasikuvun alla aivot olivat kuitenkin ehjiä. Abzumo katseli verta vuotavaa olkapäätään. Taitaa käydä niin, että minä tarvitsen uuden käden. Hän hekotti kammottavaa naurua, kuin jos olisi tappanut jonkun. Aine hymyili hänelle. Eikö olisi parempi päästä pois kuin murehtia käsiä? Toden totta, Aine, toden totta. Abzumo siirsi hieman kudosta muualta ruumiistaan ja muutti sen olkapäänsä kohdalle tukkeeksi. On hienoa olla Makuta, hän virkkoi. Sitten hän repi irti Harmaan Aineen aivoja kantavan lasikupuosan ja jätti muun osan ruumista lattialle. Saat sitten tukikohdassa uuden ruumiin, hän sanoi. Aine hymähti. Usko pois, ystävä. Näin tämä on helpompaa. Aine hymähti jälleen. Abzumo muuttui uudelleen hämähäkkimäiseen muotoon, paitsi tällä kertaa käsivarren massan verran pienempään sellaiseen. Kaksi hänen jaloistaan oli nyt käsiä, ja ne poimivat Aineen. Hämähäkki hyppäsi nopeasti seinälle laava-altaan yli ja kiipesi laavaputouksen aukkoon. Huone heidän takanaan täyttyi kivillä. Katto sortui kokonaan.
Kattoa pitkin juokseva hämähäkki juoksi pakoon sortuvaa kattoa. Aine ajatteli kyseistä ajatusta ja hänen oli pakko hymyillä. Joka päivä ei nähnyt tällaista. Tosi oli kuitenkin kyseessä, sillä heidän takanaan romahtelu jatkui. Lisäksi laavan pinta alkoi lähestyä heitä takaapäin romahtaneen tunnelin tukkiessa laavan ulospääsytien. Sitten, yhtäkkiä, lisää lonkeroita alkoi tunkeutua esiin rikkoen kallioon halkeamia. Ei taas, Aine voihkaisi. Hänellä oli jäljellä enää puheen tuottamiseen tarkoitettu laitteisto ja näkö- sekä kuulosensorit. Lonkeroita tunkeutui esiin joka suunnasta ja ne yrittivät siepata kaksikon, joka kiisi laavaista tunnelia pitkin viistosti ylöspäin.
Abzumo oli nyt aseeton, eivätkä varjoiskut tehonneet lonkeroihin. Hän pyristeli niiden otteessa ja päästi sähköisiä purkauksia, jotka näyttivät hillitsevän niitä hieman. Ne kopeloivat hetken häntä joka puolelta, mutta päästivät sitten yllättäen irti. Ne etsivät sirua, Zumo tajusi. Eikä minulla ollut sitä. Laavan alkoi nousta uhkaavan lähelle kattoa. Zumo kipitti minkä karvaisista jaloistaan pääsi eteenpäin käytävässä, kunnes selvisi avarampaan tilaan. He olivat saapuneet suureen luolaan, josta johti useita tunneleita eri suuntiin ja kaikista virtasi laavaa keskuskammioon. Abzumo valitsi satunnaisesti yhden ja lähti kipittämään sitä pitkin kohti mahdollista vapautta.
[spoil]Ja ai niin, se Gurvanaattori myös kehitteli Polttaria kanssani. Kyllä, sen lempinimi on Polttari.[/spoil]
Kapteeni 088 käveli ryhdikkäästi metallista laskusiltaa pitkin. Hänen pitkä, ruskea takkinsa hulmusi hieman kovassa pohjosituulessa, joka alkoi tähän aikaan jo olla kovin kylmää. Varsinkin Mt. Ämkoon pohjoisrinteden tukikohdassa.
Torakka suoristi hieman kapteeninlakkiaan ja veti harmaan takin tiukasti ruskean kehonsa ympärille. Takin rintapieltä koristi useampi arvomerkki sekä hänen hiljattain saamansa kapteenin merkki. Hän oli edennyt tavallisesta ilmavoimien torakasta komentamaan yhtä Ilmavoimien suurimmista aluksista: Koita.
Metallinen laskusilta loppui pian ja kapteeni siirtyi astelemaan kierreportaita ylöspäin kahden saattajansa kanssa. Kylmä teräs kolisi inhottavasti, mutta kolmikko saapui suhteellisen nopeasti suurelle tasanteelle. Se oli kuin lentotukialus, mutta se oli kiinnitetty jyrkkään vuorenrinteeseen, ikään kuin kielekkeeksi. Yhdessä nurkassa oli jälleen kerran teräksestä tehty rakennelma, jossa sotilaat viettivät aikaansa.
Kapteeni loi katseensa aluksiin. Neljätoista pyörein muodoin koristeltua syöksypommittajaa odottivat tiukassa muodostelmassa lentäjiään. Koneet olivat keskiosaltaan hieman herneenpalon mallisia, mutta niiden takaosa muuttui lähes neliöksi joka kätki sisäänsä voimakkaan moottorin. Siipien alle saisi laitettua runsaat määrät räjähteitä ja erilaisia asejärjestelmiä.
Tukikohdan ylpeys kuitenkin oli massiivinen Koi. Vaaleanharmaa ilmalaiva odotti ylväänä lentokentän päässä, katsoen alas kallioerämaahan. Aluksen kylkeä koristi suuri Nazorakien tunnus sekä punaruskeat raidat, jotka menivät koko matkan aluksen kärjestä aina suuriin peräsinlapoihin asti. Ulkopuolelta aluksen aseistusta ei käytännössä edes huomannut: kaikki oli sisäänvedettävää parhaan mahdollisen auredynamiikan aikaansaamiseksi. Taisteluvarustuksessaan aluksen kyljistä pistäisi useita järeitä ilmatorjuntatykkejä. Koin, kuten muidenkin nazorakien ilmalaivojen, pääasiallinen aseistus oli kuitenkin syvällä aluksen sisällä. Pudotuskapseleita torakkasotilaille sekä erilaisia pommeja riitti suuriinkin hyökkäyksiin.
088 katseli ylpeänä komentamaansa alusta vasten vaaleaa taivasta. Pian koittaisi Koin ensimmäinen suuri tehtävä.
Troopperi kurkisti erään kiven takaa. Hän näki vulkaanisen höyryn keskellä suuren lentolaitteen hylyn. Joukko Nazorakeja penkoi esineitä hylystä. Muutama selvästi korkea-arvoisempi torakka oli kokoontunut hylylle. Troopperi kuuli niiden keskustelun.
”Se ei ilmeisesti ole täällä.”
”Mikä se?” Troopperi mietti.
”Tutkikaa hylyn lähiympäristö, etsimämme esine voi olla siellä!” eräs upseeri huusi.
Heti lähti joukko Nazorakeja juoksemaan ja kaivelemaan ympäriinsä. Eräs niistä lähestyi suoraan Troopperin piiloa. Troopperi yritti hiljaa siirtyä poispäin.
KLONK!
Pian hän tajusi makaavansa selällään maassa. Joukko torakoita juoksi äänen suuntaan.
”Hei! Täällä on vakoilija! Ampukaa se!”
Troopperi hypähti sen saman tien sivuun rykelmältä plasma-ammuksia. Hän huomasi kompastuneensa putkenpätkään, joka oli lojunnut maassa. Nyt siitä oli jäljellä vain hiiltynyt romu.
Hän hyppäsi välittömästi toisen kiven suojiin, ja vetäisi pistoolinsa esiin. Hän veti liipaisimen pohjaan, ja piipusta sinkoutui sähköinen kappale, joka osui rätisten erääseen torakkaan. Lamaantunt torakka hoiperteli toista, rynnäkkökiväärillä tulittavaa päin.
Troopperi päätteli, että tässä taistelussa ei kävisi hyvin ilman parempaa suojaa. Troopperi juoksi kivien suojassa kohti aluksen hylkyä. Hän pujahti seinään repeytyneestä aukosta sisään.
Edessä levittäytyi pienemmille aluksille tehty hangaari. Siellä oli jokunen romuttunut maastokirppu. Troopperi juoks parhaimmassa kunnossa olevan juokse. Juuri kun hä istui ohjaamoon, aukosta ryntäsi torakoita sisään, jotka avasivat tulen häntä kohti. Hän kurkisti ohjaamon sivulla olevasta aukosta, ja ampui jotain laukauksia aseellaan. Yllättäen, eräs ammus tärähti suoraan hänen pistooliinsa, ja siitä sinkoutui kipinäsuihku. Troopperi heitti pistoolinsa lattialle, ja alkoi käynnistää autoa. Torakat lähestyivät. Yllättäen autonromu heräsi henkiin, ja Troopperi painoi kaasun pohjaan. Auto sinkoutui suoraan pakoon juoksevia torakoita kohti. Troopperi ajoi suoraan aukosta ulos, ja lähti ajamaan torakoiden tulittamana kohti etelää…
Ylikersantti 1034 seurasi hiljaisena vierestä, kun Amiraali kävi intensiivistä puhelinkeskustelua johtajansa kanssa tuijottaen samalla ulos ikkunasta, kohti sinistä horisonttia.
”Ai että mistäkö tiedän, että se on hulluutta? Tiedät itsekin, kuinka paljon Klaanin puolustus nojaa ilmavoimiin, ja pommituksen aloit-”
Amiraalin ilme kiristyi entisestään.
”No toki murentaa heidän moraalinsa ja rikkoo turvallisuudentunteen, mutta-”
002:n torakankasvoissa oli jo havaittavissa vihaa.
”Ai että mikä ongelma! Se on itsemurhaa! Kuvitteletko, että niillä aluksilla on pienintäkään mahdollisuutta selvitä takaisin tukikohtaan?”
Seurasi niin syvä hiljaisuus, että sinibarettinen 1034:kin kuuli Kenraalin sanat luurin kaiuttimesta: ”Miksi luulet, että tahdomme heidän palaavan?”
Amiraali ja Kenraali päättivät puhelunsa rauhallisemmissa ja muodollisemmissa merkeissä. Kun laivaston johtaja 002 kääntyi pois ikkunasta, hän näytti täysin tyyneltä, miltei tyytyväiseltä. ”En ehkä arvosta samoja asioita kuin Kenraalimme”, hän sanoi. ”Mutta hän on hyvä laskemaan.”
Niine sanoineen ja laivastonsininen viitta hulmuten Amiraali asteli pois huoneesta.
Kepen ja Snowmanin kasvoille valahtivat yllätyksen ja kauhistuksen sekaiset ilmeet, kun he saapuivat rakennuksen suureen aulaan. Make karjui, heilui ja oli käpertyneenä maahan, syösten välillä suustaan pieniä tulipalloja. Muutama tuoli ja seinävaate oli jo roihahtanut liekkeihin, ja ainoa Matoralainen näkyvillä pinkoi kirkuen ulos ovesta. ”Mitä tääl-” Snowie äimisteli lamaantuneena, mutta Kepe ravisteli häntä rajusti olkapäästä. ”Hoi, toimintaa, nyt.” ”Aivanniinjuu.”
Kepe kiisi salamana lähimmän vaahtosammuttimen luo ja kiskaisi sen seinästä. Hän kävi heti tulipalonalkujen kimppuun, kun Snowman kiiruhti maassa makaavan ystävänsä luo. Ensin hän koetti kääntää Makea selälleen, mutta totesi rimpuilevan puolirahin tapauksessa sen olevan mahdotonta, joten hän tyytyi puhumaan. ”Hei, Make, mikä on?” ”EEEEAAAAAaaaaAAArghHHH!” oli moderaattorin monitulkintainen vastaus. ”Make? Hei, minua vähän pelottaa, oletko si-” ”AAAAAAaaaaaaaaAAAaa. Aaa. Au.” ”Make?” ”Aitsih. Huh auh. Se teki kipeää.” Punainen puolirahi rauhoittui. ”Eeh?”
Kepe sai liekit laannutettua ja liittyi kahden muun klaanilaisen joukkoon, vaahtosammutinta yhä näpeissään puristaen. Hän yhtyi Snowien kysyvään katseeseen. ”Uuh huh. Minä en tiedä, mikä minuun iski”, Make selitti, ja nousi istuma-asentoon. ”Aluksi vatsaani puristi, sitten se vain paheni ja paheni ja paheni, ja sitten huomasin kieriväni maassa ja sylkevän tulta.” ”Huh.” ”Viimeksi, kun minulle kävi jotain tämän tapaista, se oli elämäni pahin ripuli. Mutta silloin olin syön-” ”…emme välttämättä tahdo kuulla yksityiskohtia. Mutta onko sinulla mitään hajua, mistä tämä voisi johtua?” ”Ei niin minkäänlaista. Vieläkin koskee, ja pahasti.” Make näytti huonovointiselta, ja horjahti maahan koettaessaan nousta istumaan.
”Takahuoneessa on vuode”, kuului ääni klaanilaisten takaa. ”Sairas käyttäköön sitä.” Kolmikko kääntyi katsomaan, kuka puhuja oli. Pormestarihan se siellä laskeutui portaita alas, kohti klaanilaisia. Kuinka kauan tuo on ollut tuolla, Kepe ihmetteli kurtistaen kulmiaan. ”Voimme siirtää hänet sinne siksi aikaa, kunnes hän voi paremmin” pormestari jatkoi. ”Kiitos kaunis” Snowie vastasi. ”No niin Kepsukka, siirretäänpäs toveri parempiin oloihin.
Snowien tarttuessa Makea kainaloista Kepe nappasi tätä jaloista, pitäen silti katseensa koko ajan pormestarissa.
se toisti.