Kaikki kirjoittajan Snowman artikkelit

Hildemar 22: Kuulustelut

29.1.2012 Snowman Kommentoi

[spoil]Iiiih, pääsin käyttämään vauvapöllöjä.

Eikun, krhm. Siis, tästä osasta suurimman osan elikkäs hahmojensa osuudet kirjoittivat herrat Matorolex ja Joiku-boy. Lisäkiitokset Matorolle ja Haille äärimmäisen graafisesta Hildemar-esityksestä, Cthulhu selkeyttää kaikkea.

PS. Keeto piirsi Cthulhun.[/spoil]

BKS Hildemar, hytti

Ylikersantti 1034 avasi hitaasti silmänsä. Ensimmäinen asia, mihin hän kiinnitti huomiota, oli tuskan poissaolo. Hän katsoi vasenta jalkaansa. Siihen oli laitettu alkeellinen tukiside, ja ilmeisesti hänelle oli annettu kipulääkettä. Koipi ei silti liikkunut.

Hänen vieressään toinen vangiksi jäänyt torakka, jonka Ylikersantti tunnisti 0899:ksi, piti silmiään kiinni ja oli täysin liikkumatta. Kummatkin olivat vankasti sidottuina tuoleihin, ja heidän edessään oli puinen pöytä.
Haloo? 1034 yritti.
Toinen torakka avasi silmänsä ja käänsi kapeat mutta ylväspiirteiset kasvonsa kohti sinibarettista vankitoveriaan. Sinäkin näemmä heräsit.
1034 nyökkäsi.
Vaivaako jalka? 0899 kysyi kumartuessaan hieman lähemmän Ylikersanttia.
Paremmassa kunnossa, kahdesta torakasta nuorempi vastasi. Mutta se ei tottele minua, on vain paikallaan. Ylikersantin ilme muuttui hieman aremmaksi. Mitä he aikovat tehdä meille?
0899 kuulosteli ympäristöä, mutta kukaan ei ollut lähettyvillä.
Luultavasti pyrkivät saamaan selville, miksi Amiraali päästi heidät pakoon Rautasiiveltä.
Päästi pakoon? Mutta miksi?
Minua sitoo torakoiden vaitioloprotakolla. Yritä vain pitää mahdollisimman matalaa profiilia, minä hoi-

Läheltä kuului askelia, ja sitten ovi aukesi. Killjoy ja Matoro astelivat sisään. Klaanilaiset asettautuivat istumaan pöydän toiselle puolen.

Nimet, Killjoy aloitti välittömästi kovalla äänensävyllä.
1034 katsoi huolestuneena 0899:ää, joka tuijotti sisäänastuneita klaanilaisia. ”Emme tarvitse moisia.”
Killjoyn äänensävy pysyi muuttumattomana. Tiedätte kyllä. Numeroa pöytään.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen jälkeen 0899 vastasi. ”Sinä et tee sillä tiedolla yhtään mitään. Hyppää suoraan seuraavaan kysymykseen.”
Killjoy astui askeleen eteenpäin ja asettin nyrkissä olevan kätensä suoraan kohti Nazorakeja. Kaksikko katsoi, kuinka nyrkki hitaasti vetäytyi käden uumeniin jättäen paikalle vain energiaa sisällään vellovan kanuunan. ”Kun minä sanon, että haluan tietää numeronne, minä myös oletan, että minulle vastataan.”
”1034”, sinibarettinen torakka vastasi vaisusti, ja käänsi katseensa kohti lattiaa.
”0899”, sanoi toinenkin vanki, mutta piti kuitenkin kasvonsa metsästäjässä.
Matoro puuttui keskusteluun: ”Arvonimet myös. Haluamme tietää miksi teitä pidettiin niin arvokkaina.”
”Varakommodori ja ylikersantti.”

Seurasi hetken hiljaisuus. Matoro katsoi punaista kumppaniaan, mutta Killjoy otti askelen kohti vankeja. ”Te valehtelette. Ainakin toinen teistä. Sanokaa suoraan, mitkä ovat työtehtävänne.” Metsästäjän käsi oli edelleen tanassa.
”Emme me valehtele! Minä olen Ylikersantti ja hän Varakommodori, emme me valehtele!” 1034 sanoi hädissään.
”No miksi karzahnissa sitten torakat pitivät teitä niin arvokkaina että eivät upottaneet meitä?” Matoro kysyi välittömästi vastauksen tultua, kuulostaen kuitenkin enemmän hämmentyneeltä kuin vihaiselta.
Raskaammin haarniskoitu osa kuulustelijoista käänteli kypäröityä päätään ja mittaili Torakoita. ”Lopeta uskottelu, me teemme johtopäätöksen siitä valetheletteko te vai ette. Seuraava kysymys. Mitä te teette Rautasiivellä ja oletteko te asemassa jossa komennatte suurempaa joukkoa?”
0899 käänsi katsensa takaisin Killjoyhun. ”Minä toimin Sumukallion laivapartion operaattorina, hän tekee paperitöitä.”
Matoro huokaisi. ”Ja tästä päästään edelleen siihen samaan kysymykseen. Miksi te, tai ainakin toinen teistä, on niin tärkeä Amiraalillenne?”

Metsästäjä koukisti kätensä ja luisutti nyrkkinsä takaisin esiin kanuunan uumenista. Tämä katseli sormiian hetken, raksautti ne paikoilleen ja siirsi katseensa takaisin Torakoihin. ”Siinä tapauksessa, te tiedätte jotain elintärkeää, jotain Torakoiden suunnitelmista. Minä annan teille nyt mahdollisuuden olla hyödyksi. Jos mielessänne on jotain, mitä uskotte meidän tarvitsevanne, antaa kuulua.”
”Voin kertoa teille oman laivasto-osastoni partiointireitit, mutta en usko teidän tekevän kyseisellä tiedolla mitään”, Varakommodori vastasi. ”Ja hän tietää vielä vähemmän.”
”Jos te ette tiedä mitään, niinkuin itse sanotte, miksi torakat pitivät teitä niin arvokkaina? Teidän tarinanne puhuu nyt tosiasioita vastaan”, Matoro sanoi jokseenkin turhautuneen kuuloisesti.

Hiljaisuus.

Jonka Killjoy rikkoi: ”Sinä. 1034. Jos paperityöt ovat hommasi, osaatkin kertoa minulle millaisia yksiköitä laivalla työskentelee. Millaista teknoglogiaa siellä on?”
Ylikersantti oli vastaamassa, mutta Varakommodori ehti ensin. ”Nazorak-teknologiaa. Kyllä teidän järjestönne tietää, kuinka tarkkoja ovat tykkimme ja herkkiä tutkamme.”

Metsästäjä tarttui metallisine sormineen pöydän reunaan ja puski päänsä aivan kiinni Nazorakiin. ”Yksikkö 0899. Tästä eteenpäin sinä puhut vain silloin kun sinulle annetaan siihen lupa.” Metallihirmun ääni rikkoutui outoihin mekaanisiin särähdyksiin tämän äänenvoimakkuuden kasvaessa. Metsästäjä suoristi selkänsä ja astui taas sivummalle pöydästä, kääntäen katseensa takaisin 1034:n. ”Jatka.”
”Ei, ei meillä ole mitään erityistä. En ole erikoistunut teknologiaan, mutta voin antaa teille sarjanumeroita.”

Klaanilaiset katsahtivat toisiaan, nousivat tuoleiltaan ja astelivat ulos huoneesta. Torakat jäivät kahden.
Sanoinko jotain- 1034 ihmetteli, mutta Varakommodori pudisti päätään.
Kuulustelu on peli ja tämä on heidän siirtonsa. Hengitä syvään ja kerää rohkeutesi. Selviämme tästä hengissä.

Ylikersantti ei näyttänyt yhtään helpottuneemmalta. Mutta he ovat oikeassa. Miksi Amiraali ei räjäyttänyt tätä paattia heti, kun klaanilaiset hyppäsivät sen kyytiin?

Keskustelu jäi kuitenkin kesken, kun Matoro tuli huoneeseen kädessään pieni nippu rypistyneen näköisiä papereita. Hän heitti nipun suoraan pöydälle torakoiden eteen ja tarkkaili näiden reaktiota.
”Selittäkää mikä tämä on”, hän komensi.
Jään Toa ei ollut aivan varma, mutta hän oli näkevinään Varakommodorin torakankasvoilla tapahtuvan nykäyksen. ”Tämä on niin salaista tietoa”, torakka aloitti. ”että emme tiedä operaatiosta enempää, kuin mitä näissä papereissa lukee.”
Killjoy asteli sisään huoneeseen ripein askelin ja ärjyi samalla 0899:lle. ”Minä sanoin, että sinä puhut vain, kun sinulle annetaan lupa!”
Matoro jatkoi: ”1034, selitä minulle omin sanoin kaikki, mitä tiedät noiden paperien sisällöstä.”
Metsästäjä otti askeleen eteenpäin ja täysin odottamatta iski Ylikersanttia kasvoihin. Nuori torakka huusi kivusta ja Varakommodori irvisti karmeasta rusahduksesta, joka kuului kun metallinen nyrkki väänsi 1034:n toisen leuan vinoon. ”Vastaa!”
Metsästäjä ja Toa vilkaisivat toisiaan. Kaksikon punaisempi osapuoli oli selkeästi mielissään päästyään aiheuttamaan kipua. Miltei sarkastiseksi äityvä ääni jatkoi. ”Kas niin, vai että koulutuskeskus. Miten heitä koulutetaan, kuinka paljon heitä on? Lukuja pöytään, sinä olet kirjanpitäjä.”
”Heitä on 22 ja johtaja. Koulutustilat ovat valtavat.
Matoro nyökkäsi vahvistavasti, ja 1034 jatkoi: Enkä ole varma mitä kaikkea siellä on. Ampumaratoja ainakin, vaikka en olekaan nähnyt Uuden Sukupolven käyttävän juurikaan perinteisiä Zamor-kivääreitä. Teräaseita sitäkin enemmän…” 1034 loi anteeksipyytävään katseen Varakommodoriin.
”Koulutustilat näin paatillanne”, Matoro varmisti ja kääntyi Killjoytä päin. ”Ja niin näki Sugakin.”
”Entä mitä tämä tarkoittaa? Papereissa puhuttiin Organismi SLTstä isolla alkukirjaimella. Mikä se on?”
”E-en, tiedä”, 1034 sopersi.

Killjoy nosti jälleen kätensä ja Torakka valmistautui uuteen iskuun. Sitä ei tullut, sillä Matoro oli tarttunut Metsästäjän käteen ja piteli tätä nyt paikallaan, estäen pidemmät pahoinpitelyt.
”Joy, jätä suurimmat miehisyyden pullistelusi tuonnemmaksi. Hakkaaminen ei auta keskustelussa. Sitäpaitsi luulen, että tuo ei oikeasti tiedä tästä Organismista” Matoro puhui taas Joylle.
”Jos sinä nyt vähän muistelet, niin minä satuin olemaan Kenraali ja voi kyllä hakkaminen autti ihan joka hiton asiaan. Neuvo minua uudelleen kun olet maksanut velkasi, Toa.”
”… se torakkahan sen telkkarisi rikkoi. Ja ei, olen ollut monessa tilanteessa jossa hakkaaminen ei toimi. Muistatko vaikkapa Rautasiiven?”
”Muistatko sinä kuinka meillä jo oli tosi hyvä panttivankki suoran lähestymistavan ansiosta. Sitten eräät päättivät hidastaa tahtia ja katso kuinka kävi. Ja mitä sinuun tulee… Kuka. Käski. Tulla. Pelleilemään. Minun. Kotiin? Teillä oli juuri ollut vuosituhannen pakomatka. Sen jälkeen ei mennä huvikseen tutkimaan toisten mökkejä!” 1034 alkoi jo toipua saamastaan iskusta ja Torakkakaksikko katsoi kuulustelijoiden outoa keskustelua hämmentyneenä.

”Hei, onko tämä oikea aika alkaa tappelemaan siitä plasmatelevisiosta? Sovitaanko että maksan sen kun palaamme Klaaniin, jooko?”
”Kuvitteletko sinä tosiaan, että me vain palaamme Klaaniin…” Metsästäjä murahti ja lähti astelemaan turhautuneena pois kuulustelutilasta. Killjoy vilkaisi vielä vankeja, osoitti näitä varoittavalla sormella ja jätti Matoron yksin kuulustelutilaan.
Hiljaisuus.
Niinhän se on aina ennenkin mennyt, Matoro sanoi hiljaa itselleen

Retro

Liskojen yö

2.1.2012 Snowman Kommentoi

[spoiler=Tsiih-klapaum.]Domek, Snowie ja Make vauhdissa olivat, tuloksena Klaanon-tekstit rapiat, joten ottakaapa lukuasennot jouhevat, nyt loppui Köyden hiljaisuudesta johtuvat napinat.[/spoiler]

Bio-Klaani

Yö oli laskeutunut Bio-Klaaniin. Suurin osa linnakkeesta oli kuitenkin yhä valaistu, ja muurien harjoilla ja torneissa voimakkaat valonheittimet odottivat päällekytkemistä mahdollisten vihollisten varalta. Partiot kulkivat ympäri linnaketta, ympäri tiluksia, ympäri lähiseutuja. Valvontakamerat tuijottivat elektronisilla silmillään vääjäämättä tärkeitä sijainteja. Viimeisimmät alisuoriutumiset vihollisen hyökätessä olivat nostaneet linnakkeen hälytystilan aivan uudelle tasolle.

Siltikään se vanha kellari ei ollut valaistu, sitä ei partioitu eikä siellä ollut valvontakameroita. Se oli vain tyhjä, kiviseinäinen huone, jonka maalattia oli paksun pölykerroksen peitossa. Ainoa portaikon yläpäästä himmeänä kajastavan valon varassa havaittava asia koko huoneessa oli pyöreä kaivo. Ja nyt, ensimmäistä kertaa vuosiin, kenties vuosikymmeniin, tuo kaivo avattiin.

Sieltä kömpi esiin tummanpunainen, vankkarakenteinen matelija. Sitä seurasi muutama Zyglak lisää. Ja sitten taas lisää. Lopulta pimeydessä oli kokoontuneena hieman yli kaksikymmentä hyvin aseistautunutta liskosoturia.
Hrum. Pääsimme ykköspesälle kohtaamatta lainkaan vartijoita, ansaa tai lukittua ovea, kuomaseni, joukkion vanhimpiin kuuluva Olthal murahteli tyytyväisenä.
Tämä on ihme, totta vie, vastasi hänen hyvä ystävänsä ja ikätoverinsa Welsix.

Viimeisenä sisään kiipeävä, mustaan taisteluliiviin ja viittaan pukeutunut Alinnel loi kahteen turisijaan tyypillisen tuiman katseensa, ja pian kaikki odottivat täydessä hiljaisuudessa, mitä tapahtuisi seuraavaksi. He kääntyivät johtajansa puoleen.

Guechex sytytti varustevyöltään kaivamansa soihdun ja katseli sen valossa ryhmäänsä. Siinä oli kokoelma hänen parhaita sotureitaan ja läheisimpiä ystäviään. Kaikkiin heistä hän luotti, ja Guechex tiesi heidän luottavan häneen. Punainen Zyglak nosti soihdun päänsä tasalle.
Zyglakit-soturit, hän aloitti äänellä, joka oli riittävän hiljainen, niin ettei se varmastikaan kuulunut huoneesta vievän pitkän portaikon yläpäähän, mutta riittävän voimakas kuulostaakseen vahvalta. Tämän ZMA:n kartta todella näytti meille tien: Ortonien tunneliverkosto ja Klaanin kellarit yhdistyvät tavalla, josta Klaanin väki ei tiedä. Minä tiedän, että osaa teistä tämä kaikki epäilyttää vieläkin. Tämä saattaa olla ansa. Heti tuosta portakosta noustessamme meidät saatetaan piirittää ja ottaa vangeiksi. Meidät saatetaan lävistää terin ja myrkyin, ja tehtävämme voi jäädä ikuiseen unohdukseen.

Guechex hengitti syvään muiden kuunnellessa täyden hiljaisuuden vallitessa.

Mutta emme anna sen haitata. Me emme anna sen haitata, koska emme muutakaan voi. Epäonnistumme, ja kansamme on mennyttä. Tämä on viimeinen tilaisuutemme lunastaa oikea paikkamme Allianssin riveissä, viimeinen tilaisuutemme näyttää, mihin Zyglakit pystyvät.

Hän nosti soihdun korkeammalle, päänsä yläpuolelle.

Me emme tee tätä uudelle hyväntekijällemme. Me emme tee tätä oman kunniamme tähden. Me emme tee tätä Rhak’elakille. Me emme tee tätä Allianssille. Me teemme tämän Zyglakeille! Me teemme tämän omalla kansallemme, omille perheillemme, omalla verellemme!”

Seurasi hetken hiljaisuus, ainoastaan soihdun vaimea lepatus puhui kieltään. Sitten Guechex jatkoi: ”Nyt, kaikki tiedätte tehtävänne, alkakaa toimia!

Muiden liskosotureiden siirtyessä nopeasti mutta äänettömästi portaikkoon Guechex jäi puolisonsa kanssa kahden. Hän laski soihdun kaivonreunalle, ja Alinnel tarttui tätä lujasti käsistä. Vaikka Alinnel oli suurikokoinen, varmastikin Toaa päätä pidempi Zyglak-soturi, oli hän puolisonsa rinnalla siron näköinen. Guechexin jänteikäs, tummanpunaisen ja mustan värinen keho oli kaikilla Zyglak-mittapuilla suurimmasta päästä, ja hän oli ryhdikkäästi seistessään lähisaarten pisin liskosoturi. Kaksi hahmoa katsoivat toisiaan silmiin ääntäkään päästämättä. Alinnelilla ja Guechexilla oli samanväriset silmät, sama syvä jäänsini hohti kummankin katseessa. Heidät oltiinkin joskus, kauan sitten, tunnettu jääkatseisena kaksikkona. Pari oli ollut yhdessä pitempään kuin useimmat tohtivat muistella, ja vain harvat ja valitut tiesivät, kuinka he olivat kohdanneet. Yleinen oletus oli, että Alinnel ja Guechex puhuivat tästä vain ollessaan kahden. Nyt he eivät kuitenkaan sanoneet sanaakaan, uppoutuivat vain toistensa katseisiin muutamaksi pitkäksi sekunniksi.

Alinnel nyökkäsi ja Guechex perässä. He irrottivat otteensa toisistaan ja lähtivät muiden sotureiden perään. Oli aika toimia, oli se kuinka kivuliasta hyvänsä.

Toa Vakai käveli miekka vyöllään halki Klaanin maanalaisia kerroksia. Kaulassaan Toalla roikkui valokiviriipus, joka valaisi hänen askeleensa niilläkin alueilla, jotka olivat syvällä maan alla ja vailla kunnollista valaistusta. Vakai oli klaanilainen, joka oli sotatilan puhjettua tahtonut auttaa järjestöään. Siksipä hän nyt vaelsi pohjakerroksia vartioiden, valmiina toimintaan ystäviensä puolesta.

Toa Vakai katseli ympärilleen kolkossa käytävässä. Se oli yllättävän korkea, kivilattiasta kattoon oli varmasti ainakin seitsemän metriä. Seinän vierellä kulki pylväsrivistö, joka näytti kuin se olisi tuotu sinne jostain muualta varastoon. Tolpat oli kaiverrettu kauniisti, ja ilmeisesti kertoivat tarinaa, josta ei kuitenkaan ottanut selvää Matoralais-aakkosten kadotessa korkeuden pimeyteen.

Kuinkahan moni klaanilainen edes tietää tämän hallin olemassaolosta, Vakai mietti mielessään. Onhan tämä aika erilaista kuin vaikkapa ensimmäinen näkemäni asia täällä…

Vakai palautui mielessään takaisin siihen kauniiseen iltaan. Pitkä merimatka oli takana, ja hän astui puiselle laiturille. Miellyttävän satama-alueen takaa alkoi toisaalla metsää, toisaalla suuren linnakkeen suojaama kaupunki.

Uusi kotini, hän oli ajatellut. Ilta-auringon säteiden valaistessa monet Bio-Klaanin linnakkeen torneista, ikkunoista ja sinivalkoisista viirestä näky oli ollut pikkusaaren Toalle ällistyttävä. Hän muisti vieläkin sinisen Ussalin heiluvan tuulessa valkoisella pohjalla purppuraa iltataivasta vasten.

Nyt hän vaelsi kellareissa ja näki oman verensä violetiksi värjäämän terän tunkeutuvan vatsansa läpi. Vakai yritti huutaa kivusta, mutta äänen sijaan suusta pulpahti ulos lisää verta. Hän huomasi nousevansa ilmaan, ja äkkäsi pian tuijottavansa Zyglakia suoraan jäänsinisiin silmiin.

Pylvään yläpäähän kyntensä upottaneen liskosoturin ja tämän väkevän hännän ilmaan nostaneen Toan kasvot olivat toisistaan vain muutaman senttimetrin päässä. Ja tämä naaras-Zyglakin vakava ilme jäi Vakain viimeiseksi näyksi klaanilaisena. Ei uljaita torneja, ei sinistä Ussalia purppuraa taivasta vasten, ainoastaan jäänsinisten silmien herkeämätön tuijotus.

Se lakkasi hengittämästä, Alinnel ilmoitti päästäessään ruumiin valahtamaan hännästään maahan.
Vaikuttavaa, täysin ääntentä, yksi ryhmän nuoremmista Zyglakeista ihaili.
Oikeastaan uskomattoman yksinkertaista. Kun keuhkot ovat riekaleina, apua on vaikea huutaa. Nyt, hiljaa.

Muutkin liskosoturit laskeutuivat pylväiköstä. Ryhmän tarkka-aistsimpana tunnettu Vasell sulki silmänsä ja kuulosteli ja veti muutaman kerran sieraimiinsa ilmaa. Hetken täydellisen vaitonaisuuden jälkeen hän nyökkäsi, ja Cuechex viittoi tarkoin käsimerkein muita seuraamaan käytävää pitkin.

Valtavan monitoriparven keisari Paaco oli ymmällään. Muutama valvontakameroiden kuvaa näyttävistä näytöistä oli vaihtanut lumisadeohjelmistoon, eikä moinen käynyt lainkaan päinsä.

Nyt eivät ole kaikki pellet kanootissa. Aika kutsua remonttireiskat apuun.

Guechex irrotti paksun, kaarevan heittoveitsensä irti seinästä valvontakameransäpäleiden keskeltä. Sotureiden oli ollut pakko siirtyä käyttämään hiljaisempia aseita Welsixin ja Olthalin vanhojen kivääreiden sijaan lähestyttäessä Klaanin tarkemmin vartioituja alueita. Ei ollut varaa päästää yhtään ylimääräistä ääntä. Nyt he olivat jo maan yläpuolisissa kerroksissa, eikä Admineiden tiloihin ollut enää juurikaan matkaa.

Kaikki oli sujunut suunnitelman puitteissa. Kukaan kolmesta kohdatusta klaanilaisesta ei ollut ehtinyt tehdä hälytystä, ja tapot olivat olleet siistejä ja hiljaisia. Soturit olivat jakaantuneet vartioimaan määrättyjä sektoreita, ydinjoukossa oli jäljellä vielä kaksitoista Zyglakia. Yli kaksinkertainen määrä harjaantuineita sotureita kukistamaan kaikista vaarallisimmankin vastustajan.

Hei, mitä täällä t- ehti nurkan takaa ilmestynyt Matoralainen ihmetellä, ennen kuin hänen päänsä oli irti muusta ruumiista. Eloton hahmo lysähti maahan samalla, kun Matoralaisen kädestä pudonneen työkalupakin sisältö levisi käytävän siniselle matolle. Kukaan ei ollut ehtinyt nähdä Vasellin edes kiskaisevan katanaa vyöltään.

Nurkan takana oli kuitenkin toinenkin hahmo, ja tämä oli huomattavasti suurempi. Vortixx. Pyöreällä kypärällä päänsä peittävä vartija oli jo toisella kädellään nappaamassa radiopuhelinta vyöltä huomatessaan tilanteen. Hän torjui Vasellin ällistyttävän nopean katanahyökkäyksen, mutta ei ehtinyt mitään Alinnelin keihäälle, joka iskeytyi hänen vatsaansa. Pian Vortixxkin oli päätä vailla.

Jarp? Ferra? Oletteko siellä? ihmetteli edesmenneen Vortixxin radiopuhelimesta kuuluva ääni. Haloo?

Klaanilaiset eivät ole tyhmiä, he huomaavat äkkiä, mitä on tekeillä. Jo kaksi kertaa liittoumamme muodostumisen jälkeen olemme onnistuneet yllättämään heidät. He ovat varmasti jo oppineet, että vaikka Allianssilla on numerot puolellaan, emme välttämättä hyökkää voimalla. Tulemme yön turvin. Joten vastassa on äärimmäisen tiukat turvatoimet, joista selviämme vain äärimmäisen harkitulla toiminnalla., Guechex johti joukkojaan, ja neljätoista Zyglakia lähtivät paikalta ääneti, jättäen jälkeensä kaksi entistä klaanilaista.

Bio Klaanin Tyrmä

Ilmoitus: Neiti Sheelika. Tulimme hakemaan teidät
Tuttu mekaaninen ääni kuului Nais-Toan korvissa. Sheelika nosti päänsä äänen alkuperän suuntaan, sellin ovea päin.
Feterra seisoi sellin edessä. Metalliolento repi kalterit vaivattomasti irti. Toa itse ei tiennyt pitäisikö reagoida riemuitsevasti vapaudesta vai vihaisesti myöhästymisestä. Oikeastaan, hän ei edes tiennyt pitäisikö reagoida kummallakaan tavalla, vaan tuli sellistä ulos hiljaisesti. Feterra mursi Sheelikan käsiraudat, mikä tuntui Toasta suurelta helpotukselta.
HEI! Mitä luulet tekeväsi!? Kova ääninen huuto kuului heidän takaa. SUPER Toa Santor oli huomannut heidät, mutta ennen kuin hän itse ehti tehdä mitään, metalliolento iski kouransa Toan kasvoihin ja tarttui lopuilla kädellä hänen käsivarsiin.
Älä tapa häntä, Sheelika pyyteli Feterraa, joka ei edes vilkaissut häntä tämän puhuessa.
Tottele neitiä. Älä tapa Toaa.
Metalliolento läimäytti voimakkaasti Santorin pään seinää vasten, joka ei ollut tarpeeksi tappaakseen häntä mutta oli tarpeeksi kolkatakseen hänet tajuttomaksi. Sheelika katsoi hieman tympeänä olennon luomaa jälkeä.
Entä muut tyrmänvartijat?
Vastaus: Vartijat eivät ole huomanneet., Feterra vastasi yhtä tunteettomasti katsoessaan Nais-Toaa. Kehotus: Seuraa.
Toa-nainen vilkaisi hetken selliinsä ja seurasi Feterran kanssa pois. Lähtiessään hän kuuli hillityn naurun kaikuvan yhdestä sellistä, mutta päätti olla huomaamatta sitä. Nauru alkoi kuulua yhä vain kovemmin.

Kauempana muista joukoista, kaksi Zyglak-vanhusta pitivät vartiota sovitussa sektorissa Vasellin kanssa, varmuuden vuoksi. Heidät oli määrätty eliminoimaan kaikki silmiinnäkijät, jotteivät moiset herättäisi Klaanin huomiota ja pilaisi koko operaatiota.

Hei, tuolla säntää yksi, yksi Zyglak-vanhuksista, Olthal, huomautti toveriaan Welsixiä. Kauempana heistä juoksi hädissään matoralainen kaupunginvartija. Zyglak-vanhus tähtäsi kiväärinsä ja ampui heti pakenevan vartijan. Kiväärin ääni oli hiljennetty, mutta silti perin kuuluva.
Veijari ehti melkein livistää, Olthal sanoi rennolla äänellä.
Kovin, alanko tulla vanhaksi? Welsix vastasi virittäessään kivääriään.
Naurettavaa, vanha kuoma. Nuoruuden tarmo ei koskaan kuole, Olthal hymähti mukavasti. Welsix hymähti hänen kanssa.
Vanhusten naurehdellessaan nais-Zyglak saapui heidän taakse vihaisesti.
Mitä te teette? Joku olisi voinut kuulla tuon! Vasell paasasi tarpeeksi hiljaisesti mutta silti kuuluvasti vanhuksia päin.
Noh noh, rauhoitu nyt Vasell-rakas, Welsix vastasi keveästi. Olemme pahoillamme
Niin. Me kaikki teemme virheitä, Olthal lisäsi perään.
Vasell yritti koota yhtenäisiä virkkeitä kuinka paljon vanhusten keveä asenne olisi tuomita koko operaation, puhumattakaan siitä kuinka raivostuttava vanhusten keveä asenne yleisesti on, mutta päätti hallita raivonsa ja jättää sen tälläkin kertaa myöhemmäksi.
Älkää toistako tätä uudelleen, Vasell puhui hampaittensa lävitse.
Ei tietenkään. Emmehämme koskaan toistele virheitämme, Olthal vastasi iloisesti. Vasell alkoi katua päätöstään, kuten oli tapana tapahtua.

Yhtäkkiä, Zyglakien takaa päin hyppäsi miekkaa heilutteleva Selakhilaani.
Klaanin puolesta ELÄKÖ-, ennen kuin Selakhilaani ehti edes iskeä, hänen kehonsa putosi maahan kahtena osana. Vasell viskoi tyyneesti veren pois katanastaan ja sen laittoi takaisin huotraansa.
Hetkinen, missä Gorix on, Vasell kysyi Zyglak vanhuksilta katsellessaan ympärilleen.
Gorix?, Olthal toisti perässä hieman typertyneen kuuloisena.
Poika on varmaan lähtenyt hipsumaan muualle, Welsix vastasi. Nuoret ovat aina niin tarmokkaita ja energisiä.
Mitä, Vasell vastasi yhdellä, täysin tilanteeseen sopivalla sanalla.

Yön keskellä kaupunginvartija Jutap marssi ylpeästi Klaanin Tornin sillalla, joka oli yhteydessä useisiin rakennuksiin jotka oli rakennettu sen lähelle, kuten sairaalat, Klaanilaisten asumukset ja muut välttämättömät laitokset. Häntä, toisin kuin muita kaupunginvartijoita, ei yhtään harmittanut hänen äkkiseltään määrätty yövuoronsa. Jutap oli oikeastaan hyvin iloinen siitä, että sai viimein omaa aikaa jota hän ei olisi saanut tyttöystävältään, vaikka se olisikin tuntien pituinen yritys pysyä onnistuneesti hereillä. Steltinpeikko oli häviöllä tässä taistelussa.

Ainakin kunnes hän kuuli yhtäkkiä ääniä takaansa. Hän ei kyennyt määrittämään, mikä kyseinen ääni oli, mutta se auttoi häntä viimein keskittymään muuhun kuin nukahtamiseen. Kaupunginvartija kääntyi katsomaan taakse, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin sillan reunaa. Jutap käveli pari askelta ja katsoi sillalta alas. Jutapia oli aina hieman vaivannut korkeanpaikankammo, joten hän lopetti tarkistuksen melkein heti ja jatkoi partioimistaan, arvelleen vain kuulleensa harhoja.
Jutap päätti alkaa kehittellä omia teorioita mikä seuraavan Huudon Vaeltajan-kirjan suuri juonenkäänne tulisi olemaan.
Jutapin marssiessa pois, liskomainen siluetti kiipesi sillan alta kaiteelle ja astui tyyneesti pinnalle ilman, että Steltinpeikko huomasi. Se oli Zyglak. Toiset kaksi Zyglakia kiipesivät sillan päälle hänen takanaan.
Zyglak teki muutamia käsimerkkejä tovereilleen. He eivät saaneet herättää liian paljon huomiota. Zyglak otti miekkansa esiin ja hiipi nopeasti mutta rauhallisesti Steltinpeikon taakse.
Zozo jigozu n risu.
Jutap katsoi taakseensa. Terävä nuoli osui Zyglakin asetta pitävään käteensä. Zyglak yritti kestää osuman, mutta silti valitti kivusta. Jutap kaatui selälleen peloissaan.
Kauempana heidän takana, vaaleanpunainen Toa oli ampunut jousella suoraan Zyglakiin estäen hänen murhayrityksensä. Toa otti toisen nuolen ja tähtäsi sitä uudestaan Zyglakeja kohti.
Zase zo musezando! Zyglak-soturi käski tovereitaan, kunnes toinen nuoli osui hänen rintakehäänsä surmaten hänet. Muut Zyglakit juoksivat aseet kädessään Toaa kohti, joka viritti jousensa ampumavalmiiksi.
Seis siihen paikkaan! äänen Toa hyppäsi nais-Toan ylitse suoraan Zyglakien eteen, riisuen heidät aseista kirveensä heilautuksella.
Kyberi! nais-Toa vastasi ilahtuneesti äänen Toan yhtäkkiseen saapumiseen.
Terve sinullekin, GT, äänen Toa vastasi yhtä uljaasti. Zyglakit ottivat veitsensä esiin ja hyökkäsivät Kyberiin päin. Silloin äänen Toa otti kirveensä kainaloon ja alkoi soittamaan sen kieliä.

Zyglakit juurruttivat jalkakyntensä siltaan ja yrittivät pysyä pystyssä Toan ääniaalloissa. Kirves-kitaran kuuluva ääni ei auttanut heidän tilannettaan yhtään. Toan soitto vain kiihtyi ja koveni, täten myös ääniaalloista tuli paljon vahvempia. Ennen kuin he itse huomasivatkaan, Zyglakit eivät enää seisoneetkaan sillan päällä.
Kyberi lopetti soittonsa ja laski kirveensä alas. GT ryntäsi yhä maassa makaavan kaupunginvartijan luokse.
Onko kaikki hyvin? Toa nainen kysyi.
Zy-Zyglakeja, Jutapin sydän pamppaili kovasti, vaikka vaara oli ohi. Klaani. Klaania on varoitettava!
Ei hätää, poju, Kyberi vastasi rauhoittavasti hikoilevalle Steltinpeikolle. Jos tuo ei herättänyt huomiota, niin ei sitten mikään.
Äänen Toan lopetettua heidän takanaan tornin seinään räjähti yhtäkkiä aukko kaataen heidät hätkähdyksessä. Aukon läpi lensi sylinterimäinen olento ja Toa. Ainoastaan GT ehti nähdä keitä ne olivat, ennen kuin ne katosivat nopeasti pois.
Okei, äänen Toa nousi hitaasti jaloilleen kaupunginvartijan kanssa, perun sanani.
Mutta GT pysyi yhä maassa ja vain katseli olennon ja Toan suuntaan.
Sheelika, Toa-nainen kuiskasi itselleen.

Klaanin sairaalahuone

Valkoteemainen yksiösairaalahuone oli lähes pimeä. Ainoa valonlähde oli ikkunasta kajastava vaimea, pimeyden värjäämien pilvien takaa loistava kuun valo. Make aukaisi taas silmiään. Uni ei tullut. Huolimatta siitä, että viime aikojen tutkimusrumba oli ollut rankkaa, Make ei ollut juurikaan väsynyt. Tiputushoidot oli lopetettu tänään. Viereisellä pöydällä lepäsi litteällä lautasella hämyä, kaurapuuromaista soossia, aisaparinaan lasillinen mahdollisesti lämmennyttä vettä. Muutama mitä sievin postikortti sekä ruukku muutamine kukkineen seisoi samaisella pöydällä.

Make työnsi mukavan peiton pois päältään, nostaen päänsä tyynyltä. Hitaasti hän nousi istuma-asentoon. Make hieraisi vasenta silmäänsä. Kumpikaan silmistä ei ollut väsynyt juuri nimeksikään. Hittolainen… Make loi katseensa jälleen vasemmalla olevalle pöydälle. Monissa korteissa toivoteltiin jaksamista ja voimia. Yhdessä niistä taas oli jokin maininta sotavangista. Hetkessä pieni ahdistus ja tuskaisuus riipivät Maken elimistöä. Pommi-iskun aikaiset tapahtumat olivat edelleen epäselkeitä hänen päässään.

Make muisti kuitenkin, mitä oli viimeksi ahdistuneena yöllä tehnyt. Hän heilautti jalkansa sängyn reunalle. Hitaasti, sekä hieman heikon oloisesti Make nousi pystyyn. Hän tunsi valtavan painon ja alavatsakivun tunteen tunkeutuvan hermostoihinsa. Kävely kuitenkin luonnistui.

Käytävä

Tyylikkäin tauluin, huonekaluin sekä asein koristeltu vasemmanpuoleinen seinä jatkui kantamattoman tuntuisesti. Oikea seinä oli omistettu massiivisille ikkunoille. Ovia ei juuri ollut. Make asteli rauhallisesti syvänpunaisen karvamaton päällä. Se tuntui mukavalta jalkapohjissa. Jokaisella askeleellaan Make jyysti kangasta hieman varpaanpäillään. Häntä hymyilytti. Pieni kävely osoittautui hienoksi tavaksi

Maken ajatukset katkaisi kauempaa yleensä niin yksinäisestä käytävästä kuuluvat askelten äänet. Make pysähtyi siihen paikkaan. Hän kuulosteli niin tarkkaan kuin pystyi.
Yksi hahmo. Kaksi jalkaa. Kaksi muuta mahdollista äänen aiheuttajaa. Luultavasti raahausta.
Rahin kuulo oli tällaisissa tilanteissa hyvinkin tarpeen. Mahdollisesti joku muukin pienellä jaloittelulla. Tai yövartija, kenties. Ääni tuntui lähestyvän. Kolmivarpainen jalka astui esiin hämäristä. Sitä seurasi pian pitkä, vaalea… nokka? Maken silmät suurenivat. Teräpäistä, pitkää keihästä kantava linnun ja liskon risteytystä muistuttava olento asteli ikkunoiden heikkoon valonkajoon pimeästä käytävästä. Ikäväkseen moderaattori tunnisti sen. Zyglak… Mitä se täällä teki? Miten se pääsi tänne? Maken päähän tulvi kysymyksiä. Zyglakin ottaessa muutaman askeleen eteen Make puolestaan perääntyi. Pian olento erottui valkoisessa kuunvalossa kaikessa komeudessaan.

Maken suu aukesi. Tämä oli paha. Tosi paha. Hänen oli päästävä tekemään hälytys. Zyglak ei varmaankaan ollut yksin. Kuitenkin tarpeeksi monen vahvan Klaanilaisen avulla ne varmasti voitettaisiin. Moden ajatukset katkesivat siihen paikkaan hänen huomattuaan, mitä Zyglak raahasi mukanaan. Olennon oikean käden sormet olivat kietoutuneet tiukasti vatsa maahan päin rehottavan Matoranin ympärille. Maken suu sekä silmät aukenivat miltei äärimmäisiin mittoihin. Zyglak huomasi tämän. *PLÄTS Veltostunut, tuore Onu-Matoranin ruumis lässähti kiviselle lattialle. Sen alle muodostui nopeasti tumma lammikko. Maken jäsenet tärisivät. Pieni, viaton Matoran…

Mode siirsi hitaasti katseensa takaisin Zyglakiin. Se aukaisi suunsa, mutisten ilmeisesti jotain omalla kielellään. Tästä Make ei kuitenkaan ymmärtänyt tuon taivaallista. Ainoa, mikä hänen mielessään pyöri, oli raivo… Maken teki mieli asettaa suunsa niin rumaan irvistykseen kun hän vain pystyi… Moden kummankin käden neljä sormea puristuivat tiukasti kiemurassa toisiaan vasten, muodostaen tehokkaat nyrkit. Millä oikeudella tuo rumilus hiipi linnakkeeseen surmaamaan viattomia pikku piipertäjiä? Maken hengitys kiihtyi kiihtymistään. Itsehillintä katosi…

Mode aloitti raivokkaan ryntäyksen tunkeilijaa kohti. Nyrkit peittyivät liekkeihin. Make heilautti oikean kätensä taakse ja eteen. Seuraavalla hetkellä Make tulisi katumaan siirtoaan… Zyglakin kämmen oli ottanut iskun vastaan vaivattomasti. Maken raivo ja kiihtymys vaihtuivat hätäännykseen ja oman typeryyden tajuamiseen. Hän ei kuitenkaan luovuttaisi helpolla. Kahden tulisen nyrkin iskusarja ei kuitenkaan pärjännyt mahtavalle Zyglakille, tämän torjuessa jokaisen iskun melkein nyhdellä kädellä. Olennon sormet takertuivat Maken olkapäähän.

Moderaattori kohosi ilmaan, ei tosin omasta tahdostaan. Mikäli Zyglak olisi ollut jonkinlainen salainen agnetti, tätä olisi voinut varmaan pitää jonkinlaisena nukutusotteena. Ainakin Make toivoi että hän olisi jäänyt nukkumaan… Zyglak vetäisi vaimeasti sätkivän Klaanilaisen itsensä tykö. Moderaattoria pidellyt käsi heilahti pian voimakkaasti ja nopeasti takaisin eteen, vapauttaen tämän otteestaan. Make ei onnistunut vältäämään kierähdystä selkänsä kautta. Puolirahi nousi neljälle raajalle välttääkseen liikkeen toistumisen.

Varoittamatta Zyglaksoturi ryntäsi hetkessä Makea kohti. Tuuhea matto peitti askelten äänet. Make ehti hätkähtää ennen kuin refleksinomaisesti tarttui viereiseen ötökkämehua juovaa tapiiria esittävään tauluun, heittäen sen olentoa kohti. Zyglak löi kuvan tehokkaasti kahtia terällään. Pian se seisoi sopivalla iskuetäisyydellä. Niin läheltä Zyglakin keihäs näytti jo epämiellyttävän kookkaalta. Make väisti täpärästi päänsä halkeamisen vikkelällä sukelluksella Zyglakin vasemmalle puolelle. Kipuaalto säteili välittömästi hänen vatsansa läpi. Tilaa ei helpottanut se, että Zyglak potkaisi häntä kylkeen.

Olento suoritti nopean käännähdyksen keihäs ojossa. Make avasi nopeasti siipensä liitäen pois keihään tieltä. Zyglakin nopea häntä kuitenkin ehti tarrautua hänen nilkkaansa. Zyglak pyörähti uudelleen, heittäen tämän kiviseen seinään. Kaikki taulut ja koriste-esineet tipahtivat maahan pienen matkan säteellä itsensä Maken tavoin. Klaanilainen tunsi kuinka hänen toinen siipensä venähti. Zyglak lähestyi modea, nostaen keihäänsä ylös. Make noukki seinällä levänneen suuren sapelin käteensä. Zyglak hämmästyi Klaanilaisen tilaan verrattuna melko voimakkaasta ja nopeasta torjunnasta. Make joutui tukemaan miekkaansa lappeen kautta välttäkseen kummankin aseen työntymisen muutamaa senttiä alaspäin, rintakehäänsä. Katse Zyglakin silmissä oli tulinen.

Make aprikoi. Hänen rintakehäänsä pisteli. Jotain selkeästi pyrki ulos. Moderaattori nielaisi vaimeasti mutta täpärästi muutaman kerran. Hänen oli jotenkin selviydyttävä tilanteesta. Make tarttui läheisimpään esineeseen varpaillaan niin lujaa kuin pystyi, ponnistaen alavartalollaan ja koukistaen jalkansa. Kankaasta tehty taulu iskeytyi Zyglakin nokan läpi. Olento perääntyi häkeltyneen, sallien Maken nousta pystyyn. Hän piteli myllertävää vatsaansa. ”Älä petä minua nyt…”

Zyglakilla ei ollut aikaa yrittää irrottaa taulua. Silmäkulmastaan se näki Maken yrittävän iskeä. Jokainen miekanisku ohjattiin sivuun propellin tavoin pyörivän keihään toimesta. Taitava Zyglak suoritti nopean heilautusliikkeen, riisuen Klaanilaisen aseista. Make alkoi perääntyä vastustajan repiessä taulun pois näkökentästään. Zyglak katsoi häntä erittäin vihastuneesti, juosten pian jälleen tätä kohti. Hätäinen Klaanilainen poimi metallein kehystetyn maalauksen maasta. Metalli kesti hyvin terän osuman. Tilannetta kesti hetken ennen Maken kompastuttua yhteen maassa makaavista esineistä.

Zyglak yritti käyttää tilannetta hyväkseen, Maken kuitenkin saaden täpärästi torjuttua lyönnit. Hänen otteensa maalauksesta ei kuitenkaan pitänyt, ja Zyglak heitti taulun suoraan ulkoseinän suureen lasiin, joka täyttyi halkeamilla. Moderaattori ikään kuin ponnahti lasin pinnasta kohti lattiaa käsiensä varassa. Raajakkeet tärisivät kuin vimmatut.

Olento valmistautui lopetusiksuun, saaden kuitenkin Maken suusta syöksemän liekkisuihkun päälleen. Make tiesi otusten olevan voimilleen immuuni, tehden siksi liekistä niin kirkkaan kuin pystyi. Zyglak heittäytyi poispäin hieroen tuskastunena silmiään. Mode nousi pystyyn yrittääkseen suoraa hyökkäystä. Zyglak huomasi hämäyksensä toimineen, iskien Makea keihäänsä tylpällä alapäällä suoraan vatsaan. Make päästi tuskastuneen huudahduksen, joutien pian Zyglakin hännän iskun kohteeksi. Moderaattori lennähti muutaman metrin päähän Zyglakista.

Voivotteleva ja yökkivä Make kääntyi lattialla kyljelleen.
”GYAAAAHRRGHHH.” Maken tuskastunut yökkäily kaikui käytävässä jonkin matkaa. Hänen kielensä roikkui suun ulkopuolella hieman häiritsevän pitkänä. Varoittamatta Zyglak heilautti häntänsä oikean puolensa ohitse. Uloke kietoutui tiukasti moden niskan ja leuan ympärille. Zyglak nosti Maken hiljalleen ylös. Make tunsi näkönsä hieman hämärtyvän.
”Gaigo n zododa, Toa?”
Make ei edelleenkään osannut tulkita Zyglakin sanoja. Epätoivoissaan Make avasi suunsa mahdollisimman avonaiseksi, iskien pian hampaansa Zyglakin hännän nahkaan. Olento päästi närkästyneen, vaimean rääkäisyn. Zyglak heilahti näyttävästi ympäri, viskaten moden pois otteestaan suoraan viereiseen ikkunalasiin. Kestävä, paksu, koristeikas ikkuna antoi periksi.

Melko lyhyen putoamismatkan jälkeen Make mätkähti vatsalleen ruohikkoiseen maahan. Zyglakin jalat tömähtivät parisen metriä hänen taakseen. Olento asteli muutamalla askeleella tämän luo.
”Gazadan zigozu, guzogi Toa zi padagi n zago zo jazu”, Zyglak puhui omalla kielellään hyvin pöyhkeästi.
Make yritti nousta punnerrusmaisesti pystyyn, minkä Zyglak kuitenkin esti tallaten moden selälle.
”Gosepagazadagu risu gagigo zorondozasuzegogu.”
Lievä viuhahduksen ääni kantoi ilmassa Zyglakin asettaessa aseensa kärki alaspäin.

Make katsoi eteensä. Kolme Zyglakia aseineen katsoi häntä yllättyneenä. Yksi sirompi, kaksi vankempaa ja miltei vanhentuneempaa katanoineen ja kivääreineen. Paikalla oli myös Matoranin ruumis. Maken tunteet olivat ristiriitaiset. Yhtäaikaista ahdistusta, raivoa, katkeruutta ja pelkoa. Pienet, vaittomat matoranit. Tapettu julmien, piittaamattomien olentojen toimesta. Eikä kukaan linnakkeessa huomannut. Tällä menolla nuo pirut aiheuttaisivat paljon, paljon enemmän vahinkoa. Hittolainen. Jos hänellä vain olisi ollut kylliksi voimaa, hän olisi repinyt nuo olennot kappaleiksi. Maken pää tuntui hetkessä raskaalta kuin kivi. Klaanilaisen väsyneet kaulanikamat antoivat periksi. Hän tunsi tajuntansa himmenevän…

user posted image

Syvä kihelmöivä tunne kulkee aaltomaisesti pitkin ruohikolla makaavan Klaanilaisen velttoa kehoa. Kaikkialla on pimeää. Tumma, suuri liskomainen olento makaa keskellä loputonta tyhjyyttä. Se avaa syvän punaisina kiiluvat silmänsä. Tyytyväisyyttä ilmaiseva murina muuttuu yhä matalammaksi ja matalammaksi…

Aika lähteä liikkeelle…

Zyglak oli valmis viimeistelemään työnsä. Hitaasti maassa makaana Klaanilainen kuitenkin tarttui sormillaan olennon kylkensä viereen asettamaa toista jalkaa. Zyglak hymähti tajutessaan moden sinnittelevän yhä. Olento yllättyi uhrinsa kääntyäen hitaasti katsomaan tätä oransipupillisilla, viirumaisilla silmillään. Klaanilainen irvisti. Hetkessä punaisista sormista ilmestyvät kynnet upposivat Zyglakin jalkaan. Klaanilaisen käsi syttyi palamaan. Kirkuva Zyglak riuhtaisi jalkansa irti, perääntyen leikehtivän moden viereltä. Kaksi vanhempaa yksilöä osoitti Klaanilaista kivääreillään. Syvän karjahduksen säestämänä mode ympäröi lähimaastonsa syvänoransseilla lieskoilla.

Yhdenkään sisäpihaa ympäröivän ikkunan taakse ei kuitenkaan syttynyt huomiosta kertovaa valoa, alue oli Bio-Klaanin hiljaisimpia.

Pitkä naiszyglak kielsi lajitovereitaan laukaisemasta aseitaan. Laukausten äänet herättäisivät varmasti entistä enemmän huomiota. Nelikko piti katseensa roihuavassa liekkimassassa. Vihertävä ruohikko suorastaan paloi pystyyn.

Oranssipunaisten liekkien keskellä, olento nousi hitaasti mutta varmasti seisomaan. Muttei suinkaan pystyyn. Sen keho raksui, natisi ja nyki jäseneineen kaikkineen. Eturaajojen sormet irtosivat hetkellisesti palaneen maan alta paljastuneesta mullasta. Kynnet pitenivät kaartuen alaspäin sirppien tavoin. Piikkimäiset, käyrät ulokkeet työntyivät esiin kyynärvarsista. Olennon hengitys seisahtui hetkeksi kokonaan sen pään alkaessa heilua hetken holtittomasti suun päästämien älähdysten ja murahdusten saattelemana.

Hitaasti liekkipatsas alkoi hälvetä. Petomainen, neljälle raajalle noussut, kuuluvasti ja syvään hengittävä olento paljastui sen keskeltä. Sen keho hehkui tummanpunaisen ja oranssin niin tummissa kuin kirkkaammissakin sävyissä. Pedon kurkussa ja vastassa oli jaokkeisia muotoja. Paksuja, piikkejä muistuttavia panssarimaisia ulokkeita työntyi esiin sen olkapäistä, kyynärvarsista, sekä muutamista muista kehonosista. Suomuja oli siellä täällä. Pupillit eivät erottuneet oransseina hehkuvien silmien seasta.

Tästä seikasta huolimatta Zyglak pysti tuntemaan otuksen katsovat suoraan sen silmiin, vihaisesti… Otus raotti suutaan paljastaen terävät, hienossa rivissä seisovat hampaansa. Sen levitetyt, hieman repalaituneet siivet pyyhkäisivät viimeisetkin liekinrippeet kuin ilmaan, taittuen pian tiukasti kiinni sen selkään sateenvarjon lailla. Kuuluva, möreä karjunta kiiti halki taivaan.

Olento seisoi kyyristyneenä paikallaan, eturaajat vain muutamia senttiä maasta. Yksi vanhemmista Zyglakeista tähtäsi kiväärinsä groteskia otusta päin, mutta hänen viereinen nais-Zyglak esti hänet.
Padazi za juu zitsuide gazada zazi tsudaesuza?!

Nuorempi Zyglak ryntäsi petoa kohti, välittämättä tämän groteskista ulkomuodosta. Ainoa mitä häntä kiinosti oli voiton kunnia. Kynnet viilsivät nuoren Zyglakin rintakehän läpi ennen kuin tämä ehti edes osua. Zyglak kavahti kivusta, mutta yritti kestää sen.

Make nousi jaloilleen ja huusi taivasta kohti kuin viillieläin.

Peto loikkasi vimmattuna Zyglakin kimppuun. Otus repi kynsillä nuoren Zyglakin kehoa, joka ei ehtinyt edes tajuta ennen kuin hänen ruumiinsa oli verisien haavojen peittämä. Peto kaatoi nuorukaisen maahan toisella kynnen viillolla. Veripisaroita osui olennon kasvoihin, joka vain murahteli ja huusi petomaisesti.

Vanha Zyglak tulitti kivääriään Makea kohti. Peto hyppäsi aseen laukaisulta suoraan tämän taakse. Vanha Zyglak ei ehtinyt huomata kunnes otus otti hänestä kiinni ja upotti hampaansa hänen solisluuhun. Sakea veri virtasi olennon hampaiden välistä Zyglakin parkaessaan sietämättömästä kivusta.
Zase gu gizu jo zi, ronguda! toinen vanhoista Zyglakeista karjui vihaisesti sitä päin ja yritti vetää sen pois toverinsa luota. Toa piti otteensa kovemmin Zyglakista, pahentaen hänen tuskaa entisestään.
Toa vaistosi toisen Zyglakin ja väistyi hänen nopealta miekan viillosta. Nais-Zyglak ei voinut uskoa miten nopeasti hän ehti pois iskusta. Purettu Zyglak kaatui maahan, hänen toverinsa yrittäessä auttaa häntä. Verta vuoti haavasta liian paljon, vaikka kuinka sitä yritettiin pysäyttää. Toa rähjäsi eläimen tavoin Zyglakeja päin, kasvot veren peitossa.

Nais-Zyglak asettui vanhusten eteen puolustavaan asentoon. Peto katsoi suoraan Zyglakia silmiin. Groteskin ilmestyksen silmissä ei enää näkynyt tietoisuuden tai inhimillisyyden ripeitä. Jäljellä oli vain petomaisuus ja raaka verenhimo. Nais-Zyglak valmistautui pedon seuraavaan iskuun ja piti kätensä tiukasti kiinni miekastaan, kunnes nuorempi Zyglak nousi ylös maasta ja ryntäsi päättömästi petoa kohti.
Gorix, jareso!, Nais-Zyglak huusi hänen peräänsä, mutta nuorukainen ei kuunnellut.
Zosogidejasu! Nuori Zyglak yritti iskeä keihäällä uudelleen petoa. Se väisti nopeasti ja ennen kuin Zyglak huomasikaan tämä iski kyynärvarteensa veitsimäisillä ulokkeilla hänen olkapäähän repien sen auki. Zyglakin veri pursui repeymästä ja jokainen pisara osui otuksen kehoon. Zyglak parkui kivusta ja kaatui maahan otuksen raapiessaan hänen kasvonsakin vereen.

Nais-Zyglak hyökäsi katanallaan petoa kohti saadakseen tämän pois nuoren Zyglakilta luolta. Peto ehti väistyä, mutta miekanviilto osui lievästi tämän vatsaan. Olento viilsi samalla kyynärvarren ulokkeilla nais-Zyglakin vyötärön läpi ja puri hänen miekkaa pitävää käsivarttaan. Zyglak piteli tuskanhuutoa tiukasti ja löi nyrkillä pedon pois itsensä luolta. Nais-Zyglak yritti pysyä jaloillaan miekkansa varassa.

Otus ärjäisi nais-Zyglakia kohti, mutta pian huomasi maassa ryömivän Zyglakin. Hän nappasi heti pakenevaa nuorta Zyglakia hännästä vetäen hänet luoksensa. Toa tarttui nuoren Zyglakin leukoihin. Nuorukainen yritti taistella vastaan, mutta ei kyennyt haavoiltaan tekemään mitään.

Luun rasahdus kuului ja nuori Zyglak makasi pedon jalkojen juurella liikkumatta. Peto karjui voitokkaasti muiden Zyglakien katsoessa kauhuissa veren peittämää hirviötä.

Zasepa gazura, Zyglak-vanhus voihki. Olento siirsi verenhimoisen katseensa Zyglakeja kohti.
Nais-Zyglak piteli asettaan tiukasti kädessä ja oli valmis taistelemaan uudestaan petoa vastaan. Ennen kuin peto ehti hyökätä, toinen, viittaan pukeutunut nais-Zyglak saapui ja laskeutui maahan yläpuolelta pedon ja muiden väliin.
Alinnel, nais-Zyglak hämmästyi toverinsa saapumista.
Dazzu zi darotsu, viittaan pukeutunut Zyglak-naaras ilmoitti muille. Padagi zabonon gepa zo dosu jo
Nais-Zyglak nyökkäsi. Zyglakit perääntyivät yhdessä turvaan.

Peto riehaantui tästä heti ja hyökkäsi Zyglak-naisen kimppuun. Zyglak riisui viittansa ja heitti sen petoa kohti. Sen raivo kasvoi enemmän riisuessaan viitan pois, jolloin Zyglak-nainen tarttui sen molempiin eturaajoihin.
Otus ja Zyglak alkoivat painia toistensa kanssa. Peto räyhäsi villisti Zyglak-naarasta päin. Zyglaknaaras yritti kaataa toisella jalallaan pedon kumoon. Olento iski kyntensä keskelle Zyglakin kehoa ja veti syvän aukeaman.
Zyglak kesti kivun. Otus raapi terävillä kynsillä uudestaan Zyglakia, joka vastasi heittämällä oikean yläkoukun pedon kasvoihin kaataen hänet takaisin maahan. Hän tarttui nopeasti kaatuneen otuksen kurkkuun, mutta pedon kyynärvarren ulokkeet iskeytyi hänen käteen estäen Zyglakin yrityksen.

Molemmat perääntyivät toisistaan. Raivoisa olento karjui Zyglakia kohti. Zyglak karjui takaisin sitä päin.
Heittokeihäs lensi yhtäkkiä Toa-hirviötä kohti, joka ehti torjua osuman.
Zuyi Alinell! muut Zyglakit saapuivat auttamaan Zyglak naista ja ympäröivät pedon.
Zyglakit hyökkäsivät pedon kimpuun, joka taisteli jokaista vastaantulijaa kynsillään ja veitsimäisillä ulokkeilla, mutta pian Zyglakit alkoivat vallata pedon ylivoimallaan.
Otus levitti siipensä yrittäen pakoon, mutta Zyglakit tarttuivat Toan jaloista ja vetivät hänet takaisin alas. Zyglakit saivat kiinni Toan raajoista ja saivat pedon viimein pysymään maassa.

Zosoze, Zyglak nainen määräsi muita Zyglakeja. Yksi heistä otti kirveensä esiin ja tähtäsi sitä pedon kurkkuun.

Peto vain karjui ja murisi väsymättä Zyglakeja kohti.

Klaanilainen vartija ei katsonut patsaan taakse, mutta ainakin se pelasti hänen henkensä. Guechex ja kaksi muuta Zyglak-soturia odottivat Matoralaisen menevän ohitse ja tulivat sitten esiin jonkinsorttisen katollaan etenevää Muaka-vaunua esittävän patsaan takaa.
Okei, aika hajaantua, punamusta joukkion johtaja sanoi hiljaa. Colhax, Ogaral, muistatte suunnitelman. Älkää päästäkö ketään tuon oven läpi. Guechex viittasi kädellään jykevää, porraskäytävään johtavaa puuporttia, joka oli koristettu yksinkertaisilla kaiverruksilla ja suojattu sinisellä voimakentällä.

Kaksi soturia nyökkäsivät johtajalleen, joka oli jo tekemässä lähtöä, kun vielä kääntyi.
Hyvää työtä. Sitten Guechex vielä kääntyi kaksikosta pidemmän Zyglakin puoleen. Yhteinen opettajamme olisi ylpeä.

Toinen paikalle jäävä Zyglak ei jäänyt pohtimaan johtajansa äsken lausumia sanoja. Hän ei tiennyt, kenestä puhuttiin, mutta varsinaisesti ollut kiinnostunutkaan. Hänellä oli nimittäin todella, todella outo olo. Kädet tuntuivat normaalia pidemmiltä ja selkä kyömymmältä, vaikka hän näki selvästi, että näin ei ollut. Zyglak pudisti päätään ja koetti keskittyä.

Hiekanharmaa Zyglak otti kahdenkätisen pitkämiekan ja tähtäsi terän punaoranssin Toa-pedon kurkulle. Tämän kaltaista luonnonoikkua ei saisi jättää eloon. Peto taisteli vastaan epätoivoisesti, mutta liskojoukko todisti olevansa liikaa. Hiekanharmaa Zyglak nosti miekan korkealle ilmaan ja iski välittömästi maahan. Mutta miekan terä ei osunut petoon, se ei edes ollut lähelläkään sitä. Yksi liskoista oli hellittänyt otteensa tarpeeksi antaen pedolle mahdollisuuden paeta käsistä. Peto kaatoi yllättyneet Zyglakit pois ja levitti siipensä. Peto lensi nopeasti pois liskojen luota ennen kuin nämä ehtivät saada hänet uudelleen kiinni.
Alinell otti kuin vaistonomaisesti viereiseltä sotilaalta tämän kiväärin ja painoi liipaisimesta. Aseen laukaisu. Peto putosi alas Klaanin rakennuksen päälle, sen siipi lävistetty luodeilla, mutta yhä elossa.
Alinell palautti aseen takaisin sotilaalle, joka ei ehtinyt edes tajuta mitä tapahtui, ja alkoi torua joukkojaan.
Kuka hemmetissä päästi tuon pakoon?! Alinell puhui hillityllä, mutta selvästi vihaisella sävyllä. Mitä hän sai sotilaiden syyttävien paheksunnan ja syyttelevien sormien sijasta oli yhden Zyglak-soturin parkaisu. Punaisen värinen lisko huusi selittämättömästi.
Mitä tämä on? Alinell kysyi Zyglak-joukolta, jotka yrittivät rauhoittaa parkuvaa toveriaan.
En tiedä, rouva Alinell. Ralhox vain menetti sen yhtäkkiä, yksi sotilaista selitti.
Muut liskot pitelivät kiinni toveristaan jottei tämä aiheuttaisi itselleenkin vahinkoa, mutta punainen Zyglak työnsi heidät sivulle eikä lopettanut huutamistaan.
Alinell löi kiväärillään Ralhoxin päähän tainnuttaakseen hänet. Kova luun naksahdus kuului. Tainnutuksen sijaan Zyglakin niska taittui, mikä ei kuuluisi tapahtua, sillä isku ei ollut tarpeeksi tappamaan edes Muakan pentua. Alinell oli muiden joukkojen kanssa erittäin hämmentynyt ja pahoillaan, mutta samalla hieman helpottuneita, että heidän yhtäkkiä järkensä menettänyt toverinsa hiljeni.

Alinellin käskiessään joukkonsa poistumaan pikaisesti aivan liikaa huomiota keränneeltä alueelta, näennäisesti kuolleen Zyglakin ruumis liikkui. Toinen luun naksahdus. Yhtäkkiä heidän kuollut toverinsa nousi jaloilleen ja jatkoi huutamista. Huuto oli veren kostuttama, joka valui Zyglakin leualta. Lisko kaatui yhtäkkiä maahan ennen kuin muut edes ehtivät prosessoida mitä he näkevät. Ralhoxin ruumis sätki ja nykisi luonnottomasti. Hänen nahkansa repeili kehonsa ympärillä. Zyglakin jokainen raaja alkoivat taittua useisiin suuntiin, hänen nivelet säröillen kuuluvasti.
Muut eivät enää edes pystyneet käsittämään mitä he näkivät. Tapahtuma oli kuin jonkinlainen sairas vitsi. Pari liskoja joukoista alkoi tuntea olonsa pahoin eivätkä jatkaneet ruumiin seuraamista.
Zyglak ruumiin huuto muuttui yhä ja yhä verta hyytäväksi ja epäluonnolliseksi, jolloin se ei enää muistuttanut minkään heidän tunteman olennon, puhumattakaan sitten Zyglakin, ääntä.
Alinell otti välittömästi kiväärin takaisin käteen ja ampui muutamia kertoja ruumista päin. Tulikuumista luodinaukkoista huolimatta luonnoton kiljuminen ja luiden rasahtelu vain jatkui. Zyglak-naaras alkoi lyödä kiväärillä nuijamaisesti ruumista, joka viimein lopetti huutamisen monien väsyttävien iskujen ja veren räiskeen jälkeen.
Alinell hikoili ja hengitti raskaasti katsellessaan kuinka hänen entisen toverinsa raato makasi verilätäkön keskellä, hänen kätensä nykien vieläkin ties kuinka pitkään.
Okei, mitä ihmettä tuo oli? iskuryhmän nuorin Zyglak kysyi. Hän ei ollut kääntänyt katsettaan hetkeksikään, mutta näytti samaan aikaan siltä, kuin ei näkisi mitään. Hän tuijotti tyhjyyteen.

Sitten se jatkui, kaikkialta, samaan aikaan. Miltei koko Zyglakien aukiolla oleva joukko alkoi täristä, huutaa, sätkiä ja muuttua. Aivan väärään suuntaan.

Guechex ei usein ollut näin hermostunut tehtävien aikana. Nyt hän ei kuitenkaan osannut olla lainkaan tyyni tai rauhallinen: Hän yksin oli kohtaamispaikalla. Admin-siiven ovet olivat nurkan takana, mutta ketään ei näkynyt, vaikka ryhmän pääjoukon olisi pitänyt kohdata tässä paikassa jo useita minuutteja sitten. Linnake oli selvästi jo huomannut hyökkäyksen, sillä kaukaisissa osissa jo soivat hälytysäänet. Adminien asuinsijan luona oli kuitenkin hiljaista. Vartijat ehtisivät tänne, kyllä, mutta ainakin he pääsisivät tekemään saaren hallitsijasta selvää.

Jos muu ryhmä nyt tulisi paikalle. Juuri kun Guechex epäili näin pieniin, hänen omassa tapauksessaan jopa yhden miehen kokoisiin ryhmiin hajaantumisen olleen virhe, käytävän päähän ilmestyi Zyglak.
Rakaal? Guechex ihmetteli. Kyseisen tummanvihreän lääkintäekspertin ei ollut tarkoitus tulla tänne asti, hänen piti suojata erästä käytävien risteystä kerrosta alempana. Mitä sinä-
Ei ole aikaa. Nyt on mentävä, äkkiä! liskosoturin käheä ääni sanoi. Kaikille ryhmille… Tapahtui jotain, ja meidän on hävittävä täältä.

Samaan aikaan neljä muuta, Guechexin omaa soturia ryntäsivät nurkan takaa kuin joukko kouluttamattomia Skakdeja. He näyttivät aivan yhtä järkyttyneiltä kuin edeltänytkin ryhmäkurin kyseenalaistaja.

Nyt. Mitä täällä tapahtuu? Guechex vaati miehiään vastaamaan.
Me emme tiedä. Me emme tiedä!
Eikä nyt ole aikaa tähän, vihreä lääkintämies jatkoi. Vartijat saivat meidät heti kiinni, kun ryhmä… Muuttui.

Guechex ei ollut lainkaan perillä tilanteesta. Ja hän oli aina perillä operaatioidensa tilanteesta.
Muuttui?
Minä olen lääkinnyt joukkojamme niin kauan kuin olemme asuneet tällä saarella, vihreä Zyglak vastasi. Enkä ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Aivan kuin heidän mielensä olisivat päättäneet, etteivät enää kuulukaan Zyglakeille, vaan jolleikin aivan muille. Ruumiit eivät pysyneet perässä. Mutta nyt on mentävä!

Käytävän päästä kuului jo vartijain ääniä.

Alinnel, Guechex sanoi täysin eleettömästi.
Muut Zyglakit katsoivat toisiinsa. Olemme pahoillamme…

Joukon punamusta johtaja nosti päänsä. Ei.
Ei?

Sen enempää vastaamatta Guechex lähti paikalta juosten.

…enkä minä tosiaan käsitä, mistä ne pääsivät sisään. Ensimmäiset kamerat hajosivat pohjakerroksen tuntumassa, Paaco selitti juostessaan kiireellä sinimattoista käytävää pitkin. Hänen vierellään kiisivät moderaattori Same sekä Steltiläisten aristokraattien rotuun kuuluva yövartija.

Same oli ollut ensimmäinen, joka oli osannut laskea mystisesti hajoavien valvontalaitteistojen johtavan, haarautuen ja harhauttaen, kohti Admin-siipeä. Siitä olikin klaanilaisille tullut hoppu, sillä vaikka Admineisto osasi yleensä pitää huolen itsestään, hyökkääjät olivat selvästi äärimmäisen taitavia.

Seis! Samen matala ääni leikkasi ilmaa ja katkaisi trion juoksun. Vastapäisestä suunnasta, Admin-siiven luota, juoksi heitä kohti neljä Zyglakia. Liskosoturit eivät kuitenkaan pysähtyneet, vaan kohottivat aseensa.
Luulin, että teillä on hoppu toiseen suuntaan, Paaco koki tarpeelliseksi mainita, ja otti esiin hakkunsa. Hänen vierellään kaksi klaanilaista ottivat taisteluvalmiiksi viikatteen ja keihään.

Steltiläinen ojensi keihäänsä, ja sen sivuun kiinnitetystä laatikosta singahti räikeän oranssi säde. Kimeän äänen saattelemana energia-ammus iskeytyi joukon ensimmäiseen Zyglakiin. Liskon lihakset veltostuivat hetkeksi, ja se romahti maahan. Toinen Zyglak kompastui lajitoveriinsa, mutta kolme muuta kävivät taisteluun klaanilaisten kanssa.

Paaco ja steltiläinen jäivät nopeasti alakynteen, mutta Same iski viikatteensa terän tummanvihreän vihollisensa pään läpi sekunneissa. Hän siirtyi auttamaan vartijaa, Paacon torjuessa oman taisteluparinsa hyökkäyksiä villien taisteluhuutojen/ähkäisyjen kera.
Uli! Uli!

Taistelu raivosi käytävässä vain parikymmentä sekuntia, kun Admin-siiven suunnasta lähestyi neljä vartijaa ja yksi Tawa lisää. Takaapäin laukaistut Rhotukat lamauttivat kolme elossa olevaa liskosoturia, steltiläisen keihäs oli avannut yhden kurkun.

Nyt, Tawa puhui lähestyessään äskeistä taistelupaikkaa. Mitä minun Klaanissani on tapahtunut?

Raskastekoinen ovi sai kokea hajoamista, kun punainen lisko rymisteli sen läpi. Käytävän päässä ollut vartija koki sai myös uuden käänteen elämäänsä, kun hänen Kanokansa vain kimmahti pois jänteikkäästä, paksunahkaisesta Zyglakista. Sinisilmäinen matelija jätti kuitenkin järkyttyneen Matoralaisen kiekonheittimineen miltei koskemattomaksi ja pieni vartijatar ainoastaan työnnettiin sivuun.

Guechex muisti Klaanin pohjapiirroksen, hän oli jo kuukausien ajan painanut sitä mieleensä iskua varten. Hän muisti suunnitelman. Hän muisti, missä Alinnelin olisi kuulunut olla missäkin vaiheessa operaatiota.

Metalliset kalterit tukkivat käytävän, linnake meni hälytystilaan. Yksikään Matoralainen, joka tulisi tilanteen jälkikäteen tallenteilta näkemän, ei tulisi tietämään, mikä loisti Zyglakin silmistä, kun se mursi tieltään esteet, eivätkä kalterit olleet poikkeus.

Mutta Matoralaiset eivät osanneet nähdä liskopetojen silmissä muuta kuin vihaa. Jos he olisivat osanneet, he olisivat nähneet puhtaan epätoivon.

Punaisen matelijasoturin päämäärä siinsi jo edessäpäin: Keskisuuren Kasteen Sisäpiha. Suurehkon, nurmikon peittämän pihan suihkulähde pulputti yksinäisesti vettä kivisestä, pientä soturia esittävästä patsaasta. Kivimomentti oli miltei ainoa asia koko aukiolla, joka ei ollut veren tahrima tai palanut. Saapuessaan aukiolle Guechex todisti kovan elämänsä vaikeinta näkyä.

Hänen hyvät ystävänsä, soturiveljensä ja -siskonsa, jotka ainoastaan tahtoivat kansansa parasta, makasivat aukiolla omassa veressään. Zyglakit olivat kuolleet. Paitsi että ne eivät olleet Zyglakeja. Raajoja oli liikaa, suhteet vääristyneitä, rangat kieroutuneita. Jopa Guechexille oli vaikeaa katsoa entisten aseveljiensä kasvoja, niin hirvittävän muodonmuutoksen ne olivat kokenet.

Klaanin kaukaa katsovat vartijat eivät puuttuneet tapahtumiin, kun yksinäinäinen, suuri Zyglak etsi raatojen joukosta sitä, mitä ei missään nimessä tahtonut löytää. Vauhkomielisesti pihan poikki vaeltava Guechex pysähtyi. Edessään hän näki kasan lihaa, raajoja ja haarniskaa. Hän näki kiväärin, sulautuneena elävään massaan. Mutta se ei häntä sykähdyttänyt. Hän näki kaiken sen epämuodostuman keskeltä jäänsinisen silmän.

Tawa, Guardian ja Same seisoivat käytävässä. Heidän olisi pitänyt olla jo johdon kriisipalaverissa, mutta olivat jääneet siihen tuijottamaan pienen Matoralaisen liikkumatonta ruumista. Kaikki olivat nähneet liikkumattomien, pienten Matoralaisten ruumitta ennenkin, eikä tämä ollut edes kuollut rumalla tavalla. Tämä oli kuitenkin kuollut omaan kotiinsa, heidän kaikkien yhteiseen kotiin. Taas, jo kolmannen kerran, olivat vihollisten voimat iskeneet suoraan heidän elämiinsä sen henkilökohtaisimmalla tasolla, kotona.
Tunsiko teistä kumpikaan häntä? Tawa kysyi hiljaa. Kaksi muuta hahmoa pudistivat päitään.
Admin Tawa, Same lausui, vielä hiljempaa. Hän oli ainoa Tawan tuntema henkilö, joka osasi puhua äärimmäisen muodollisesti mutta suoraan sydämestä. Se ei varmaan lohduta yhtään, mutta strategisesti tämä oli meille voitto. Menetimme alle kymmenen vartijaa, heiltä menehtyi yli kaksikymmentä eliittisoturia.
Ei lohduta.

Guardian mutisi äänettömästi muutaman sanan, kääntyi pois ja lähti kävelemään kohti palaveria ja elämää jälleen yhden surunäytelmän jälkeen.

Tawa, Same sanoi vielä, kun juuriadmin kumartui sulkemaan pienen vainajan silmiä.
Hmm?
Sheelika on hävinnyt.

Siniset matot, värikkäät taulut ja mitä monimuotoisinta kulttuuria edustava arkkitehtuuri pyörivät merkityksettömänä massana Guechexin silmissä, kun Zyglak-soturi eteni tuulen vauhtia linnoituksessa. Koko muu joukko oli jo kuollut tai muutaman poikkeuksen tapauksessa vankina, ainoastaan operaation johtaja oli jäänyt jäljelle.

Mei…

Hänen mielensä oli kuuro kaikelle muulle, paitsi puolisonsa viimeisille sanoille. Ne ja ainoastaan ne täyttivät hänen ajatukensa.

Hän…

Ääni ei ollut kuulunut Alinnelille, ei sille tulisieluiselle mutta uskolliselle Zyglakille, jota Guechex rakasti. Se kuului muodottomalle hirviölle. Mutta sanat, ne olivat olleet Alinnelin.

Ei tämä…

Seuraavan selkeät havaintonsa Guechex teki vasta linnakkeen ulkopuolella. Aamu alkoi jo sarastaa, kun hän raahautui ympäri metsää. Ilmeisesti vartijat olivat osuneet häneen useammallakin heikentävällä Kanokalla, ja oli hänessä syvä viiltohaavakin. Tajuntansa rajamailla tasapainoileva Zyglak tiesi kuitenkin, ettei häntä seurattu. Klaanilaiset eivät haaskaisi aikaa kostolle.

Viimeiset asiat tajuttomuuteen lipuvan liskon mielessä olivat edessä kasvava kuollut puu, sekä hinkuvan, raastavan ja vihamielisen äänen hänelle lausuma maailman kaunein sana.

Mei.

Klaanon Rope, Retro

Operaatio Turkanen

26.12.2011 Snowman Kommentoi

Tarina nimeämispäivästä ja sinapista

Vuosia sitten

Talvi oli tullut. Taivas oli avautunut ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen kunnolla ja vapauttanut lumisen antinsa. Puhtaan valkoinen kauneus peitti kaiken alleen.

Oli nimeämispäivä ja ilmassa oli iloa.
Maa oli valkoisenaan lumen leijaillessa Bio-Klaanin saarella linnoituksen ympärillä ja kasaantuessa pirteän valkoisena linnoituksen katolle. Klaanin pihalla temmeltävät klaanilaiset olivat rakentaneet kurpitsapäisiä lumiukkoja ja aloittaneet lumisotia, ja moderaattorien oli pitänyt tehdä pieniä väliintuloja joihinkin lumisodista aiheutuneisiin kärhämöihin.
Klaanin sairasosastolla sairaanhoitaja Kupea työllistivät erilaiset jäästä ja lumesta aiheutuneet vammat ja murtumat.

Klaanin juhlasalissa tanssittiin ja iloittiin tästä keskitalven juhlasta, jota juhlittiin Suuren hengen, Mata Nuin kunniaksi. Tänä päivänä Suuri henki siunasi uskollisia palvelijoitaan nimillä ja muilla lahjoilla.
Puheensorina ja ilo olivat täyttäneet melkein kaikkien klaanilaisten sydämet, jos tiettyä kanimaista olentoa ei laskettu. Pääadmin Tawa istui johtajanpallillaan muiden adminien tuolien lähellä katsellen sekavaa sirkusta, josta Bio-Klaani koostui. Universumin eri lajit olivat yhdessä juhlimassa Suurta henkeä kuin missäkin utopiassa.

Tawa oli klaanin pitkäaikainen johtaja ja oli järjestänyt tämän talven Nimeämispäivän karkelon klaanilaisille, hyville ystävilleen. Istuessaan penkillään Tawa pystyi seuraamaan edessään levittäytyviä klaanilaisia ja näiden tekemisiä, sekä vahtimaan lattialla piparinmuruja syövää Ussal-rapua Nöpöä, joka toimi Klaanin söpönä maskottina.
Katsellessaan ympärilleen Tawa näki, kuinka silinterihattuinen Killjoy käveli ihmisten seassa, ampuen ohjuspattereistaan tekolunta ja nimeämispäiväsälää ilmoille. Karkkitankoja ja suklaakonvehteja satoi klaanilaisten päälle. Nimeämispäivä oli näemmä mennyt yleensä varsin vakavahenkisen punaisen kolossin päähän ja hän oli lievästi sekaisin, muttei niin pahasti kuin pimeyden olento Makuta Nui. Tämä käveli klaanilaisten seassa nimeämispäiväkuuseksi naamioituneena.

Manfred käytti muodonmuutoskykyään sulautuakseen (huonosti) väkijoukkoon ja juhlijoihin. Oikeasti Makutalla oli jotain muuta mielessä, kun tämä leijaili hitaasti kohti Tawaa väkijoukon kaikotessa makutan ympäriltä.
Tawaa puistatti Manun virne, kun tämä tuli Tawan eteen muuttaen muotoaan ja lipuen kammottavan tyynesti kohti juuriadminia. Makutan päästä ilmaantui uloke, joka muistutti aivan krottikalojen viehettä. Makuta Nuilla tässä punaisessa ulokkeessa, joka työntyi Makutan mustan kraahkanin otsasta, oli mistelinoksa ansana Tawalle.

”Heiii Ta-waaaa”, Makuta sihisi. ” Tiedäthän, mitä sanotaan mistelinoksista ja nimeämispäivästä? Kai huomaat nyt olevasi mistelinoksan alla?”, Manu sanoi hymyillen, paljastaen verenpunaiset huulensa naamionsa alta ja tuoden ne lähemmäs Tawaa, pitäen samalla vihreän antenninsa tarkasti adminin yläpuolella.
Makutan sulkiessa silmänsä ja valmistautuessa suutelemaan sähkön toaa Tawa keksi nopean pakoreitin tilanteesta ja nappasi piparinmuruja mutustavan Nöpön lattialta.

”… anteeksi, Nöpö.”

Sitten hän tunki ravun Manun mistelinoksan alle.

Makuta nuin verenpunaiset huulet ja Nöpön piparinmuruja täynnä oleva suuosa osuivat yhteen suudelmaan kuin mikä tahansa rakkaudenosoitus mistelinoksan alla. Juhlahumussa ja yleisessä kaaoksessakin jotkut klaanilaisista huomasivat tämän oudon hellyydenosoituksen, joka loppui siihen kun Manfred avasi silmänsä ja näki edessään Nöpön kaksi antennien päässä olevaa silmää.

”…”, Manu sanoi.

Nöpö tuijotteli silmäparillaan ympärilleen hämmentyneenä. Yleensä emäntä tarjosi hänelle parempia makupaloja.

”… Tawa, miksi? Oi miksi, rakas Tawa? En minä sentään mikään raheihinsekaantuja ole…” Manfred sanoi katsoen syvälle keltaisen soturin visiirin takaa pilkistäviin silmiin.
Tämän jälkeen makuta alkoi hitaasti haihtua ilmaan ja materialisoitui välittömästi suoraan suureen gölgisaaviin, jonka seurauksena monet klaanilaiset, muun muassa Darkkikseksi kutsuttu punamusta soturi ja hopeamusta skakdi Bladis saivat päälleensä aimo annoksen punaista juotavaa mantelinpalasten ja rusinoiden kera.

”Manu, pois sieltä juomista”, punamustaa Kiriliä kantava Darkkis sanoi happamasti nostaen Makutan pois juomakulhosta ottamalla Makutan päässä sojottavasta antennista kiinni. Väkevillä soturin voimillaan mustapunaista haarniskaa kantava toa nosti lepakkomaisen hirvityksen kulhosta ja tiputti lattialle.

”Kiitos, mutta pärjään kyllä itsekin”, Manu sanoi ja vaihtoi sekunnissa sormennapsautuksella painovoimansa kattoon. Epätasainen tömähdys ja pian makuta alkoi tanssia katossa ripaskaa tökkien samalla alla joraavia ja poraavia klaanilaisia.
Manu kaatoi muun muassa erään Dinemiksi kutsutun Ga-Matoranin, joka oli ottanut hiukan liikaa terästettyä munatotia Peelon taskumatista ja kaatui pienissä erään Bob-nimisen po-matoranin syliin. Bob oli perin iloinen tästä huomionosoituksesta.

Juhlasalin yleisilme oli perin valkoisen, punaisen ja vihreän sävyinen. Klaanin katonrajassa komeili paljon erilaista Visokin seitistä tehtyä koristenauhaa, johon oli liitetty erivärisiä valokiviä, jotka loistivat iloisesti. Matoro ja Suga olivat koristelleet klaanin kattoa ja pöytiä erilaisilla jääveistoksillaan ja lumella, johon he olivat laittaneet elementaalienergiaansa saadakseen sen pysymään mahdollisimman kauan sulamattomana.
Matoro nojaili buffet-pöytään napsien sieltä herkkuja kuten suklaata ja keksejä. Jään toa seisoskeli viileänä pöydän vieressä silmäillen yleistä nimeämispäivän menoa. Hänen lähellään moderaattori Umbra, keltamusta valon toa, napsi vasemmalla kädellään erilaisia suupaloja tarjoiluvadeilta. Pian Umbran suu oli suklaassa ja sormet toffeekarkkitahmassa.

Umbra mutusteli suklaita ja tarkkaili klaanilaisystävänsä touhuja. Matorosta huomasi että hän käytti naamionsa kiikaritoimintoa, koska jään toa puri hammasta samalla kun keskittyi käyttämään kiikarisilmätoimintonsa toimintoja.

”Matoro ystäväiseni, mikset tutkaile naamiosi röntgenkatsetoiminnoilla naisten haarniskoja tarkemmin. Niin minä tekisin jos olisin sinä, enkä yrittäisi etsiä mitään kryptisiä vihjeitä joka paikasta”, Umbra naurahti jään toalle, ja keksinmurut pärskähtelivät Umbran keltaisesta suusta ympäri pöytää ja lattiaa.

”Minulla voi olla jotain muitakin intressejä kuin naiset, kuten ehkä tiedät, ystäväiseni”, Matoro kertoi vilkaisten samalla hyväntuulista toa-kollegaansa ja vanhaa ystäväänsä Umbraa.
”Kuka muuten teki nämä täällä soivat nimeämispäivälaulut? En ole kuullut näitä ennen. Hyviä biisejä, täytyy kyllä myöntää”, Umbra kysyi toveriltaan silmäillen samalla olisiko näkyvissä yhtään nättejä toa-naikkosia, joille voisi tarjota Klaanin piikkiin ilmaista gölgiä ja munatotia.

”Mitä minä olen kuullut, niin nämä ovat Paacon eli taiteilijanimeltään Zangerin käsialaa ja hänen singlensä biisejä, jotka toimivat näemmä myös juhlamusiikkina”, Matoro vastasi tervehtien samalla Samea, valkomustaa soturia, joka kantoi valkoista hauta, suojaamisen naamiota. Same oli vastikään päässyt moderaattoriksi, koska admineilla oli liikaa töitä uusien jäsenien aallon pyyhkäistessä klaanin yli tsunamin lailla.
”Hei Same, mites menee?” Umbra huikkasi toverilleen ja alaiselleen Samelle, joka oli kuuluisa kuulustelumetodeistaan ja taistelutaidoistaan, vaikka taistelutaidot eivät olleetkaan kovin suuri ylpeydenaihe klaanissa. Koostuihan paikka sotapakolaisista ja muista, joille ei ollut muuta paikkaa.

”Anteeksi, mutta… en jotenkin pidä juhlista. Erityisesti nimeämispäivästä, sillä en ihan välitä Mata Nui -uskosta”, Same vastasi vaiteliaasti Umbran kysymykseen napaten muutaman katkaravun kouraansa.
”Ai niin, te selakhikaanit ette vietä nimeämispäivää”, Umbra sanoi ottaen lasillisen gölgiä naamariinsa.
Joukkio rupatteli jonkin aikaa buffet-pöydän luona, kunnes Umbralle tuli huono olo liiasta gölgistä ja hän alkoi etsiä pesuhuonetta. Keltamusta moderaattori pyyhälsi väkijoukon lomasta kaataen Kepen, joka oli esittelemässä tylsistyneille Biomasterille ja Domekille uutta partakonetta.
Sille ei välttämättä löytynyt markkinarakoa universumissa, jossa kenelläkään ei kasvanut partaa.

Umbra ohitti myös maassa istuvan jänismäisen olennon, joka mökötti, välillä torkkuen. Olento kantoi kasvoillaan matatua ja sillä oli pitkät korvat. Umbra ei pahemmin kiinnittänyt olentoon enää huomiota, sillä kiire pesuhuoneeseen oli liian suuri. Niin suuri, ettei moderaattori jäänyt kuuntelemaan Sugan, Tongun ja Snowien laulamia kauneimpia nimeämispäivälauluja, joita kolmikko lauloi perin hartaasti ja vielä todella hyvinkin, jos asia voidaan näin ilmaista.

Sugan, Tongun ja Snowien laulua kuunteli sivusta myös Bio-Klaanin admin Guardian, joka tulkinnasta riippuen pidätteli kyyneliä joko herkistyksestä tai myötähäpeästä. Manu käveli kattoa pitkin Guardiania vastaan ja tarjosi tälle nenäliinaa ennen kuin jatkoi matkaansa alkaen uppoutuen omaan angstiinsa Tawan kieltäytymisestä. Guardian heitti nenäliinapaketin olkansa yli.

Yleisessä kaaoksessa moderaattorikokelas Paaco käveli ympäri salia vahtien klaanilaisten tekemisiä. Paaco oli hyvin tarkka säännöistä. Jos moderaattorikokelas kuuli jossain sanottavan jotain rumaa, tuli hän heti juttutuokiolle tuhmia puhuneen henkilön kanssa. Tämän jälkeen Paaco keksisi jonkin rangaistuksen.
Nyt Paaco tosin vain jammaili oman musiikkinsa tahtiin tarkkaillen samalla muiden reaktioita kappaleisiinsa. Kultavihreää panssaria kantava toa huomasi joidenkin neiti-matoranien kysyvän muilta näistä kappaleista, mutta kukaan ei osannut kertoa oikein varmaa ja oikeaa vastausta, mikä harmitti Paacoa suunnattomasti.

Visokki, klaanin admin, joka oli tunnettu telepaattisista kyvyistään, seuraili telepaattisella kanavallaan kaikkien mielten tuotoksia. Juhlatilanteissa oli näet yleistä järjestää vallankaappaus, sen historia oli maailmalle opettanut. Siksi Ämkoo oli ohjeistanut Visokkia tähän salaoperaatioon kaikkien mielten skannaamiseen tässä punaisen, valkoisen ja vihreän värin sekamelskassa. Visokki ei pitänyt siitä, mihin oli suostunut, mutta ymmärsi operaation tärkeyden.

Tehden itsensä illuusiokyvyillään näkymättömäksi muilta Visokki kipitti ympäri kattoa tarkkaillen kaikkea myös tummansinisillä silmillään. Visorakin ote piti lujasti katossa, josta hänen oli helppo nähdä ja tuntea melkein kaikki liike ja tekeminen.

Meno on rauhallista ja hiukan hiprakkaista, mutta mitään häiriökäyttäytymistä ei ole tapahtunut, Visokki ajatteli katsellen piilostaan, kuinka punaisia lakkeja pitävät Dox ja Iggy tanssivat outoa breakdance-tyyppistä tanssiaan tanssilattialla ja tuuppivat muita klaanilaisia kumoon. Äksään he törmäsivät poikkeuksellisella voimalla.
Punakultaisen soturin kaaduttua maahan koko tanner tömisi ja kaikki säpsähtivät. Samalla katonrajassa piilossaan oleva Visokki sai telepaattisen viestin jostain kaukaa…

”Miksi tämmöiset perhanan asiat sattuvat juuri meikäläiselle, vanhukselle joka ei saa edes eläkepäiviään viettää rauhassa”, telepaattiselta kanavalta kuului. ”Perhanan karzahnin talo on hautautunut lumeen ja eihän tässä meinaa päästä pois täältä omin avuin! Ja pahinta, sinappikin uhkaa loppua ja konjakkiakaan ei ole enää kuin muutama tynnyri jäljellä. Tää ei oo virallisesti mikään SOS eli Sinappi On Syöty – tilanne, muttaa miehän tarttisin pikkasen apua täällä miun mökissä täällä helevetin jäävuorella…”

Visokki oli ällistynyt kuinka kova tahto Turaga Niddillä, tai tuntemattomasta syystä tuttavien kesken ”Kybällä” olikaan. Papparaisen mieliviesti oli matkannut läpi lumimyrskyn ja Klaanin suojamuurien, jotka yleensä voisivat vaikeuttaa viestien saapumista perille. Mieleltään vahva Turaga oli kyllä pelastamisen arvoinen, joten Visokki päätti toimia. Hän tipautti itsensä seittiään pitkin juhlasalin lattialle.

Punamusta visorak alkoi muuttua näkyväksi klaanilaisten seassa. Ensin lattialla näkyivät vain kaksi tummansinistä, kiiluvaa silmää, mutta pian koko iso hämähäkki oli jo lattialla valmiina komentamaan klaanilaiset etsintäoperaatioon Turagan pelastamiseksi.

Klaanilaiset huomio, klaanilaiset huomio, klaanilaiset huomio, kuului kaikkien paikallaolijoiden päiden sisällä. Visokki oli avannut kanavan jokaisen paikalla olevan henkilön kanssa varmistaakseen, että kaikki varmasti kuulisivat hänen asiansa.

Turaga Niddi on pinteessä Ämkoo-vuoren mökissään. Hänen konjakkinsa ja sinappinsa alkavat olla lopussa, eikä hän pääse lumivyöryn takia ulos talostaan, koska talo on lähes hautautuneena lumeen. Ehdotankin, että pidämme nimenhuudon ja katsomme sopivan etsintäpartion lähtemään vuorelle pelastamaan ystäväämme ja rakasta pappaamme.

Salissa oli hetken hiljaista.
”… rakasta?” huusi joku epäuskoisena väkijoukosta.
Visokki pyöritteli silmiään.
… takuulla jonkun mielestä, hämähäkki viesti.

Supina täytti juhlasalin.

Guardian nousi seisomaan väkijoukosta luoden hiukan plasmaa kiikarisilmäänsä saadakseen huomion itseensä. Miehekäs admin katseli juhlijoita, jotka taas katselivat häntä hiukan epäuskoisesti. Tawa alkoi pikkuhiljaa hivuttautua Guartsun rinnalle, mainittakoon syynä sen että Manu oli alkanut taas lähennellä Tawaa mistelinoksallaan.

”Klaanilaiset, rakkaat ystävät. Nyt pidämme nimenhuudon paikalla olevista ja halukkaista vuorelle lähtijöistä. Onko asia selvä?” Guardian murahti katsellen samalla, kuinka muutama klaanin toa-soturi alkoi pikkuhiljaa hivuttautua kohti kahta Adminia, joiden joukkoon Visokki liittyi myös.
”Eli siis, rakkaat ystävät. Aloittakaamme nimenhuuto”, Tawa sanoi heleällä äänellään ja mennen lähemmäs Guartsua, koska pahamaineinen Manu etsiskeli yhä Tawaa.

”Jäsen Ax paikalla?” Guardian luetteli klaanin jäsenlistalta. Keltainen toa astui adminien eteen ja sanoi nimensä.
”Oletko valmiina uhmaamaan vaaraa ja lähtemään kanssamme Mt. Ämkoolle etsimään Turagaa?” Guardian kysyi nauliten katseensa tähän kirveestään tunnettuun toaan.
”En tiedä onko se järkevää, sillä en ole kovin hyvä vuorikiipeilijä”, toa vastasi siirtyen takaisin väkijoukkoon. Seuraavana olikin jo Axin ystävä Biomaster, sinikeltainen toa, joka hallitsi sähkövoimia. Hänkin kieltäytyi kunniasta nopeasti.

Kun aikaa oli kulunut jonkun aikaa, olivat adminit käyneet läpi kaikki klaanilaiset, minkä johdosta mukaan lähtijöiden joukkio oli kutistunut kattamaan Killjoyn, Manun, Umbran, Matoron, Paacon, Kepen, Snowmanin, Matoron, Troopperin, Tongun ja Kapuran.

”Meitä on ehkä vähän liikaa tähän matkalle, jos minäkin lähden mukaan”, Guardian aloitti rykien kurkkuaan, ”ja tarvitsette minut, koska tunnen reitin parhaiten. Joten ehkä meidän kannattaisi päättää jokin vaikkapa kuuden- seitsemän klaanilaisen poppoo, lisäkseni tietenkin, lähtemään tehtävälle. Oma ideani joukkiooni voisi olla vaikkapa tällainen: Snowie ja Matoro lähtisivät voimiensa puolesta nyt ainakin lumivuorelle, koska tarvitsemme aina lumiukkoa ja eeppistä harppuunaa seikkailuissamme. Umbran nyt ottaisimme mukaan, koska tarvitsemme jotain, joka valaisee tietämme pimeällä ja lumituiskuisella vuorella, Kepe voi auttaa meitä typerillä keksinnöillään-”

Kepe ei tiennyt, oliko hänen aika hymyillä vai harmistua.

”- ja tarvitsemme modekokelas Paacolle jotain tekemistä, koska Klaanissa ei ilmeisesti ole ketään warnitettavia. Jäljelle jäävät Tongu, Troopperi, Manu, Killjoy ja Kapura. Vaikka Manulla olisikin varmaan kiva laskea mäkeä-”

Manu jakoi Kepen äskeisen katseen.

”- emme voi ottaa sinua mukaan vain siksi että pulkalla olisi kiva mennä vuorelle.” Guardian piti taukoa katsellen, kuinka Paaco, Umbra, Matoro, Snowie ja Kepe muodostivat ryhmää ja kuinka Tongu ja muut alkoivat eriytyä omaksi joukokseen.

”Tongu, älä vaivu epätoivoon, sillä tarvitsemme sinun höyryvoimaisia vekottimiasi, että pääsemme vuorelle. Meillä ei ole aikaa talsia metsän läpi”, Guardian kertoi keltaiselle kykloopille. Tämän yksi silmä loisti ilosta.
”Mitä tulee Killjoyhyn, Kapuraan ja Troopperiin, en usko että kylmä tekisi teille kovinkaan hyvää. Joten diktaattorin elkein olen valinnut ryhmän pelastamaan Turagaa. Umbra, Matoro, Tongu, Snowie, Kepe ja Paaco, pakatkaa kimpsunne ja kampsunne niin voimme lähteä pelastamaan sinappipappaa.”

Tämän sanottuaan klaanilaiset lähtivät nopeasti eri suuntiin pakkaamaan retkelle mukaan tarvittavia tavaroita, joille tulisi käyttöä. Muun muassa eeppinen harppuuna ja Tongun höyryvoimainen maakulkuneuvo, joka toimisi paremman puutteessa kelkkana, otettiin mukaan.

Klaanilaiset kokoontuivat klaanin pihalla noin tuntia myöhemmin heidän hajaantumisestaan. Tongu saapui omalla kävelijällään, josta kuului outoa kolinaa ja nousi paljon savua, kun taas muut tulivat jalan.
Paaco oli ottanut mukaansa radiolähettimet klaanilaisille siltä varalta, että joukkio hajaantuisi. Yleisestikin erilaiset lämpökivet ja hakut ja köydet olivat suotavia vuorikiipeilytarvikkeita. Umbra oli pakannut itselleen muutaman lämpökiven ja köyttä ja kiinnittänyt tykkikäteensä leikkurin siltä varalta että sitä tarvittaisiin Mt. Ämkoon jäisillä rinteillä seikkaillessa.

Kepe pakkasi mukaansa sinapinetsimensä, oman patentoidun vekottimensa jolla sinappipapan mökin voisi helpommin löytää. Hän otti mukaansa myös kaikenlaisia tarpeellisia vekottimiaan, kuten peilin, joka aiheuttaisi spontaanin itsesyttymisen. Myös Kepen lapioviritelmä piti tietenkin ottaa mukaan, koska kaivamista tulisi varmaan paljon kunhan sinappipappa löytyisi.

”No siis, onko meillä jo kaikki tarvikkeemme kasassa”, Snowie kysyi, katsahtaen samalla Matoroa, joka kiillotti harppuunaansa vahalla. ”Pitäähän rakas harppuunani olla loistokunnossa kun pelastamme pappaa”, oli Matoron vastaus kun Snowie näytti niin kysyvältä jään toan touhuja kohtaan.

Tongun ohjatessa telaketjuhirvitystään Guardian hoputti muita pakkaamaan tarvikkeitaan nopeammin. Sininen skakdi ja Paaco ohjasivat klaanilaiset paikoilleen. Admin itse istui Tongun viereen etupenkille jättäen etupenkin ja takapenkkien väliin jäävän kopperon Paacolle. Kakofonia käyttävä moderaattori kuulutti kaikki paikoilleen, jolloin Kepe, Snowie, Matoro ja Umbra ottivat itselleen ahtaat, ilmeisesti matoraneille suunnitellut paikat.

”Pyydämme kaikkia matkustajia ottamaan hyvän asennon penkeillään ja laittamaan turvavyönsä kiinni. Tongu ja Guardian toivottavat teidät kaikki mukavalle pelastusretkelle ja pyytävät teitä pitämään tiukasti kiinni ja tottelemaan Guartsun ohjeita kysymättä. Ka pow ka pow pum krash pum krash pum pom hau heh”, Paaco lopetti joukkion aloittaessa poukkoilevan matkan kohti Mt. Ämkoon rinnettä, läpi loskaisen ja lumisen klaanin saarta peittävän kuusimetsän.

”Toivottavasti emme törmää Zyglakeihin tai Torakoihin”, Umbra mutisi aloittaen ristinollan Matoron kanssa. Kepe ja Snowie pelasivat keskenään sanaselityspeliä, koska tässä maailmassa ei ollut autoja laskettavaksi tylsille matkoille.
”Osaatko varmasti perille asti?” Tongu kysyi Guardianilta, joka istui jättiläisen vieressä pelkääjän paikalla. Keltaiseen jättiläiseen verrattuna Guardian vaikutti pieneltä matoranilta toan vieressä. Admin katseli uteliaana, kuinka Tongu laittoi isoilla kourillaan melkein kokonaisia puita höyrykoneen tulipesään.

”Minä ja Ämkoo olemme tutkineet tätä vuorta aika paljon, joten oli loogista että lähdin mukaan matkalle. Pitäähän muksuista huolehtia,” Guardian kertoi, samalla kääntyen takanaan olevan Paacon puoleen, joka jammaili korvanappistereoidensa tahdissa. Modekokelas otti asiat rennosti, vaikka kyseessä olikin kuolemanvakava pelastusretki.
Joukkio matkasi tunteja havumetsässä, jossa oli paikka paikoin todella kuraista. Modekokelaana Paaco laitettiin aina työntämään vekotin pois mutakuopista ja muista matkaa hidastavista esteistä. Tästä seurasi se että Paacon vihreät kengät olivat pian aivan litimärät.
Moderaattorikokelasta ei voinut ottaa mukaan vuorta valloittamaan, koska hän voisi vilustua pahasti vuoren kylmässä viimassa.

”Oi miksi minun piti sortua vanhaan zakazlaiseen simputuskeinoon eli kenkien kastelemiseen…” Guardian tokaisi Paacon ollessa vain muutaman metrin päässä administa. Joukkio oli pysähtynyt murkinoimaan meetvurstileipiä ja silakkavoileipiä pienelle laavulle, jonka Tongu ja muutamat hänen laivastoystävistään olivat tehneet yhdellä Laivaston eräretkistä.

”Oi kiitos, Guardian. Nyt kenkäni ovat ihan litimärät. Mitä teemme nyt, kun en varmaan voikaan lähteä mukaan. Joudun grillaamaan kenkäni tässä nuotiossa, että voin niitä käyttää”, Paaco sanoi vakavamielisesti pitäen kenkiään tikunnokassa nuotion yläpuolella. Moderaattorin jalat haisivat perin inhottavalle ainakin jos kysyttiin Tongulta, joka piteli nenäänsä, koska Rahina hän haistoi asiat paremmin kuin toat.

”Meidän pitää jättää sinulle osa lämpökivistämme”, Snowie sanoi, ottaen Umbran sylissä olleen lämpökiven. Lumiukko tuikkasi sen nopeasti Paacon jalkoihin, jolloin lämpö alkoi levitä moderaattorin jalkoihin, kuivaten ja lämmittäen toan kylmiä jalkoja.

”Pärjääthän sinä täällä, kollega?” Umbra kysyi katsoen kuinka Paaco myhäili lämpimän tulen ja lämpökiven lämmössä. Valon toaa harmitti se, että Snoukkari oli vienyt hänen lämmönlähteensä, mutta hän tiesi, että biomekaniikkaa hallitseva Paaco tarvitsi sitä enemmän kuin hän.
Kepe ja Matoro käyttivät jäävoimiaan ja rakensivat perin nopeasti Paacon turvaksi iglun, kun tämä yhtäkkiä oli alkanut mankua sitä heiltä. Iglu, jossa oli Kepen mukaantaiteltava plasmatelevisio oli perin viihtyisä ja kodikas paikka Pacsulle, joka jammaili tiensä jäärakennelman sisälle ja jäi sinne tuijottamaan televisiota.

”Eiköhän Paaco pärjää. Nyt meidän varmaan kannattaisi lähteä”, Umbra sanoi Gn jo viitellessä porukkaa mukaan kävelijään. Turvavyöt laitettiin kiinni ja matka jatkui kohti vuoren rinnettä.
Snowie koetti piristää porukan tunnelmaa, joka oli mennyt huonompaan siitä, kun Paaco oli jouduttu jättämään igluun metsän reunaan. Lumiukko keksi leikkiä porkkananenällään ja otti sen irti laittaen sen väärinpäin päähänsä hauskuuttaakseen muita.
”Miten minusta tuntuu että tämä on vähän väkisin väännettyä juttua?” Umbra kysyi hymyillen pientä sarkastista hymyä ja ehdotti samalla ”mikset Ukko Luminen keksi meille jotain leikkiä tai laulua johon voimme ottaa osaa parantaaksemme ryhmähenkeämme ja yhteenkuuluvuuden tunnetta?”

”Tuohan on kerrassan loistawa idea, weliseni”, Snowie sanoi ja aloitti kivi-paperi-sakset-pelin Umbran kanssa. Moderaattori joutui käyttämään vasenta kättään tätä lumista ihmelasta vastaan, koska hänen oikea kätensä oli ikään kuin kanuuna (heh).

”Ihan kivaahan tämä on, mutta 666 erä sinua vastaan on ehkä vähän liikaa”, Umbra sanoi haukotellen. Matoro hänen vieressään oli ihan muissa maailmoissa ajatellen menneisyyden seikkailuja. Yksi näistä oli ollut seikkailu Umbran kanssa Toiveiden kiven perässä.
”Umbra, muistatko sen kerran kun etsimme Toiveiden kiveä Pohjoiselta mantereelta? Eikö se ollutkin hienoa aikaa se? Seikkailimme ja etsimme vaaroja saadaksemme adrenaliinipistoksia. Voisikohan tämä matka olla yhtä hieno kuin se reissumme?” Matoro kertoi silmät kiiluen ja suu virneessä. Nostalgiapommi hänen mielessään oli valtaisa sillä hetkellä.
”Oi, me tulemme niin muistelemaan tätäkin matkaamme lämmöllä vielä vuosia tämän päivän jälkeen”, valon toa vastasi, kirjaimellisesti säteillen valoa ympäriinsä. Valon toa hymyili tuoden valoa jokaisen matkalaisen mieleen. Psykologinen valon vaikutus tuntui matkalaisissamme, sillä he reipastuivat näkyvästi.

”Kiitos Umbra. Nyt saamme kaikki alueen nazorakit kimppuumme”, Guardian tokaisi sarkastisesti, sillä valo tosiaankin houkutteli kaiken maailman kummajaiset puoleensa pimeällä vuorenrinteellä, jonne joukkio oli jo saapunut Tongun kävelijällä.

”Älä nyt pilaa iloista poppootamme. Tässä, G. Ota piparia”, Tongu sanoi hörähtäen ja heitti kassillisen pipareita mieheen. Matoro tarjoili termospullostaan gölgiä koko poppoolle. Terästetty gölgi sai joukkion virkeäksi kylmällä rinteellä.

Kului tunteja ennen kuin joukkio oli saapunut mainittavan lähelle rinnettä, jolta sinappipapan mökki löytyisi. Vuoren rinteellä oli aavemaista, kun kylmä viima tuiversi vuorenrinteellä kuin menneisyyden haamut. Matoroa tai Snowieta eikä lämpöhuopaa pitävää Kepeä viima pahemmin häirinnyt, mutta Umbralla, Tongulla ja Guartsulla oli vilunväreitä. Joukkio sopi, että tälle vilukissakolmikolle annettaisiin lämpökiviä kun taas nämä kylmäveriset sankarit pärjäisivät ilman, koska olivat yhtä jään kanssa.

”Mitäs sanot Tongu, jos laulettaisiin täällä jotain nimeämispäivän lauluja?” Snowie letkautti ihan vain vitsillä. Gölgi oli ehkä mennyt vähän hänen päähänsä, kun lumiukko tällaisia ehdotuksia iski.
”Nyt pojat humpataan!” jättiläinen innostui pienessä gölgihiprakassa ja avasi äänihuulensa lauluun.

”Iso säkillinen humppaa,
tai sinut ja tontut hankeen tuuppaan.
Savupiippuun ansan laitan, johon repeää punakka palsa!
Sinut parrasta lattiaan naulaan ja hanuriisi sädetikun tuikkaan!
Tonttuja turpaan painan ja poroista käristystä laitan!
Täääänääää vuonnaaaaa eeeet sitten unohdaaaAAAAAAA…”

Snowie yhtyi lauluun, joka raikasi ja kuului jopa täällä tuulentuivertamalla vuorenrinteellä, jossa ei kasvanut mitään. Jäinen erämaa koostui vain lumesta, joka joissain tilanteissa lähti liikkeelle ääniaaltojen takia. Ja näin oli juuri tapahtumassa…

”LUMIVYÖRY!” Matoro ja Umbra huusivat yhtä aikaa, kun valtaisat lumimassat alkoivat vyöryä valkoisena, tappavana ja kaikenpeittävänä sekä perin äänekkäänä ilmestyksenä kohti klaanilaisia.

”… eeeeeehkä vuorihumppaa pitäisi vähän harkita paremmin, vai mitä Tongu?” Snowie sanoi, virnistäen ystävilleen, jotka katsoivat jähmettyneinä lähestyvää lumivyöryä, joka oli hautaamassa heidät alleen.

Valkoinen massa peitti kaiken. Rytinä oli suunnaton ja kaikui kauas.
Pian oli hiljaista.

Valtava keltainen koura nousi esiin vastasyntyneen nietoksen keskeltä. Sitä seurasi toinen, ja pian koko Keetongun yläruumis oli hangen yläpuolella.
”Yöööökäähgrh-raaar”, hän äännähteli ja yski lunta suustaan.
Keltaisen jättiläisen vasemmalla ja oikealla puolella alkoi myös klaanilaisten esiinkaivautuminen. Seurueen kaksi jään elementtiä hallitsevaa Toaa saivat päänsä nopeasti esiin, eikä Umbrallakaan kauaa mennyt.
”Mitä jos seuraavan kerran kun ryhdytte spontaanisti laulamaan, teette sen jossain vähemmän lumivyöryalttiissa miljöössä?” Kepe ehdotteli riuhtoessaan ensin hartioitaan ja sitten käsiään esiin valkoisesta massasta.
”Mummömmömum!” kuului jostain lumen keskeltä.
”Eh, anteeksi?”
”Mummumumumlisi lainkaan spontaania, jos suunnittelisimme sen alkavan tietyssä ympäristössä, Rättulainen” Snowie höpötti puskiessaan päänsä nietoksesta.
”…”
”…”
Matoro, Umbra ja Keetongu katselivat kaksikkoa hieman kummissaan, yrittäen teeskennellä että Kepe ja Snowie eivät näyttäneet yhtä vanhalta avioparilta kuin miltä muiden korvaan kuulostivat.
Ehkä tuohon tottuu ajan kanssa, Umbra valehteli itselleen.

”Ovatko kaikki kunnossa?” Matoro kysäisi koettaen kuulostaa mahdollisimman asialliselta.
”Guardianista ei näy jälke-” Umbra aloitti, mutta keskeytti, kun lumimassa sulatti itsensä punaisella plasmasäteellä, jonka toisesta päästä löytyi sininen Skakdi.

”Skarrin rarrar”, sotaveteraani mutisi ja kaivoi korvastaan lunta. ”Ei sillä, ettenkö pitäisi hyvästä musiikista, mutta tämä oli mukava kokemus ainoastaan ironisesti.”
Heti vapautettuaan kätensä Matoro sohi miekallaan kuin kapellimestari, ja lumikinokset tanssivat syrjään. Kaikki kuusi klaanilaista sekä kelkka tulivat näkyviin.

Kaikki katselivat ympärilleen. Lohduton vuorenrinnemaisema koostui lumesta, jäästä, lumesta ja lohduttomuudesta.
”Nyt maittaisi lämmin gölgi”, tuumasi Umbra.
”Ja siinä sivussa vähän herkullista Makuta-kinkkua Turkasella voideltuna”, Keetongu yhtyi haaveiluun.
Kepe koki maailman kaipaavan tietouttaan, ja valaisi muita sillä tiedolla, että Turkanen oli äärimmäisen tulenarkaa.
”Räjähtävää sinappia siis”, hän tiivisti teesinsä.
”Oikeasti?” Matoro ällisteli. ”Kaikesta, mitä olen tämän päivän mittaan kuullut, tuo on kyllä-”
”Parasta.”
”Tyhmintä.”
”…”
”…tyhmää sillain parhaalla tavalla, tiedättehän?”

”Hetkonen, nyt kun miettii…” Umbra hieroi leukaansa. ”Eikö meidän pelastettavamme kertonut siitä, kuinka pysäytti panssarivaunun Turkanen-polttopullolla. Meinaan että Niddin tarinat ovat usein vähän mitä ovat, mutta tämä nostaa miehen kyllä ihan eri valoon.”
”Totta”, Kepe myönsi. ”…miksi me pelastamme Kybää eikä hän meitä?”
”Hän on pulassa?” Keetongu yritti vastata, vaikka arveli olevansa väärässä. Kepellä oli se ilme.
”Mies pysäytti tankin sinapilla.”
”…totta.”

Viisaan keskustelun päätyttyä ylivoimaiseen argumenttiin Keetongu tömisteli kiireesti kulkupelin tykö. Hän koputteli sitä ja avasi konepellin. Keltaisen jättiläisen ilme ei luvannut hyvää.
”Näyttää siltä, jäähdytinputki on halki, eikä vasen sisäpotkurikaan vaikuta erityisen hyvinvoivalta.”

”Mitä tämä tarkoittaa tehtävämme kannalta?” Matoro liikkui rahin vierelle.
Keetongun yksinäinen punainen silmä katsoi Jään Toaa ilmeettömästi. ”Emme saa tätä lotjaa liikkeelle.”

”Nyt, ennen kuin kukaan hätäilee turhia”, Guardian aloitti, ja astui askelen muita kohti. ”Olemme kaikki tolpillamme ja Bio-Klaanin saarella. Lämpötila on ehkä hiukan liian vilpoinen, mutta ainakin näemme eteem-”

Joukon johtaja kuitenkin lopetti lauseensa kesken, kun valtava tuulenpuuska kaatoi hänet kinoksiin. Lumimyrsky oli tehnyt saapumisen.

”Eeh, apua?” Snowie ilmoitti, kun ei nähnyt tahi tuntenut ketään missään, ainoastaan lumituiskua.
”Eiköhän tämä auta”, Umbra sanoi ja sai lunta suuhunsa. ”Köh.”
Sitten hän syöksäytti käsikanuunastaan ilmoille kirkkaan säteen lämpimänsävyistä valoa. ”Tulkaa, muodostetaan ketju.”

Klaanilaiset hoipertelivat villissä lumimyräkässä kohti toisiaan. Kädet tarttuivat käsiin ja letkautuminen tapahtui.
”Hetkinen, mihin Keetongu jäi?” Umbra ihmetteli, mutta pian tunsi suuren kouran tarraavan omaan kämmeneensä.
”Uh huh, anteeksi vaan, mutta tämä painaa.”

Guardian napsautti lämpökatseensa päälle ja teki havainnon. Keltainen jättiläinen oli ottanut koko höyrykelkan harteilleen ja piti sitä toisella kädellä paikallaan. Skakdi nosti hyväksyvästi kulmiaan. Hän piti tämän jäsenen voimasta. Ehkä sille löytyisi vielä käyttöä tulevaisuudessa.

Matoro, hänkin optisilla apuvälineillä varustettuna, otti joukon komentoonsa. Matka jatkui läpi tuulen ja tuiskun. Joukkion kovaäänisen hytinän olisi voinut kuulla, jos arktinen tuuli ei olisi huutanut raivolla.
Ryhmän iloisuuden taso laskeutui nopeampaa kuin Keetongun ensimmäinen lentokonekokeilu. Skakdin- ja matoraninkielisiä kirosanoja alkoi soljua moninaisista suista hillittömällä vauhdilla. Snowman alkoi huomata ympäröivien retkeläisten nyrpeät ilmeet.
Ihmeen hyvin mielialansa ylhäällä pitävä lumiukko päätti yrittää piristää muita. Hän alkoi tarinoimaan.

”Oletteko muuten kuulleet, että tämän vuoren rinteillä asustaa jonkinmoinen paha hirviö?” Snowie puhui kovaäänisesti myrskyn yli. Lumiukon virne leveni tämän äänensävyn noustessa huikentelevaksi. ”Muinaisen maailman peto, jolla on punaiset silmät, terävät sarvet ja hirviömäinen nauru! Sen takia jää-Burnakit tai edes Nazorakit eivät uskaltaudu näille rinteille! Sen katse jäädyttää kaikki epäonniset! Sen hampaat rikkovat jopa kiven!”
Klaanin admin pyöritteli silmiään epäuskoisena.
”Hienoa kun kerroit”, Guardian vastasi. ”Jos selviämme viisaan havaintosi ansiosta, tahdotko eräänlaisen urhoollisuusmitalinkauttalippiksen?”
”Voi, tämmöinen vaatimaton mies, enhän minä moista, eversti.”
”Ja ihan vakavasti ajateltuna…”, Guardian sanoi happamasti. ”Mikä otus selviytyy tässä jäähelvetissä?”
Moderaattori Umbra hymyili hytinänsä keskeltä. Matoran-aikoinaan hän oli nauttinut monenlaisten hyönteisten tutkimisesta. Moderaattori oli nyt elementissään. ”No hei. Eteläisillä saarilla on hyönteisiä, jotka selviytyvät jopa 6000 asteen lämpötiloissa. Jotkut jopa uivat laavassa.”

Guardian oli hiljaa hetken, mutta vain nielaistakseen. Pian hän oli taas täydessä vauhdissa.
”Xian protosaukko elää ja hengittää ongelmajätteessä. Eteläisen mantereen happosudet juovat vain happoa. Borungan tapiir-”
”… anteeksi, herra admin, mutta onko tällä joku pointti?” Matoro keskeytti niin kohteliaasti kuin voi.
”Borungan tapiirit”, Guardian jatkoi kovaäänisemmin, ”selviytyvät räjähdyksistä. Ja Zakazin kuolonpeippo jatkaa livertelyään, vaikka sen elintoiminnot olisivat pysähtyneet.”

Tuuli puhalsi kovaa eikä kukaan sanonut mitään. Kaikki odottivat hengitystään pidättäen, kuinka nokkelasti sininen skakdi juttunsa lopettaisi.
Lopetuksen nokkeluustaso olisi räjäyttänyt koko seurueelta nimeämispäiväsukat jalasta, jos heillä sellaiset olisi ollut.
”Kaikki noista otuksista jäätyvät kuoliaaksi edes katsoessaan tätä vuorta.”

Oli hetken hiljaista. Jos kaikkien kädet eivät olisi olleet jo varattuja, joku olisi takuulla taputtanut hitaasti.
”Eikö se kuolonpeippojuttu ole urbaanilegenda?” Keetongu kysyi varovaisesti.
Guardianin suu sulkeutui tiiviisti. Skakdin ilmeestä pystyi lukemaan monenlaisia asioita. Jokin sulake kaipaisi pian vaihtoa.
”Niin muuten on”, Kepe sanoi, ja oli kuin lamppu olisi syttynyt tiedemiehen päässä. ”Käsittääkseni se ei ole laulua.”
”Säröinen sen kertoo!” Snowman heitti iloisesti viitaten suosikkilehteensä. ”Ei se ääni tarkoita, että ne laulaisivat kuoltuaan. Se ääni lähtee linnun keuhkoista silloin, kun ilma-”
Snowien monologi keskeytyi Guardianin ääneen. Nyt jopa tuulenmyräkkä vapisi äänenvoimakkuuden alla.
”HEIIIIIIIII SNOWMAN. HEIIIII KEETONGU.”
”…”
”…?”
”JOS TAAS LAULAISITTE VÄHÄN.”

Snowman ja Keetongu räpyttelivät hetken silmiään.

”Yritätkö sinä…” Snowie aloitti tuijottaen sinihipiäistä johtajaansa. Hänet keskeytti keltaisen jättiläisen huudahdus.
”JOO.”
”…”
”Hyvä idea!”
”… no… jos sitä… vähän…”

Harhautus oli täydellinen.

Ei kestänyt kauaa ennen kuin kaksikko oli taas juhlaisan nimeämispäivämelodian kimpussa, tällä kertaa tosin varovaisemmalla äänenkäytöllä. ”Kyllä me Tongut tanssitaan” ja ”Mata Nui se matkaan jo käy” täyttivät matkailijoiden korvia siihen asti, kunnes molempien laulajien suut olivat täynnä lumiainesta.
Letka jatkoi taivallustaan tuiskun halki, vaikka polvenkorkuisessa nietoksessa eteneminen ottikin voimille. Keetongu murisi jotain klaanilaisten suunnitteleman kelkan vääränmallisista potkureista. Niistä olisi kuulemma saanut paljon kevyämmätkin, sikäli kun joku joutuu raahaamaan alusta jossain missälie vuoristossa hangen keskellä pelkin käsivoimin.

”Matoro muuten,” Umbra, ketjun toisiksi viimeisen asemassa, huusi Matorolle. ”Eikö jään Toan pitäisi pystyä hallitsemaan tällaisia myräköitä?”
”Ajattelin sitä,” Matoro vastasi. ”Mutta en usko, että liika voimain tuhlaaminen tässä vaiheessa tehtävää kannattaa, pärjäämme näinkin.”
”Jaa. Mutta teitä on kaksi, entä jos toinen tekisi jotain? Panssarini sisään menee lunta.”
Jono seisahtui, ja kaikkien katseet kääntyivät Kepeen.
”Eeeh”, valkovihreä Toa vastasi katseisiin. ”Minä olen ehkä enemmän erikoistunut tieteen maailmaan.”
”Hei,” Umbra vastusti vastustamista. ”Sinä olet Toa, kyllähän sinä elementtiäsi osaat käyttää?”

Guardian ja Snowie irrottivat otteensa Kepen käsistä, kun tämä keskittyi. Tiedemies-Toa hieroi käsiään yhteen ja sitten suoristi ne. Hän näytti kovin keskittyneeltä. Sitten alkoi tapahtua. Aluksi myräkkä näytti hellittävän: Lunta tuli vähemmän ja tuulikin tuntui lievemmältä. Toa alkoi kuitenkin hohtaa vaaleansinertävää valoa ja täristä holtittomasti.
”Tietääkö tuo-” Guardian aloitti, mutta lopetti räjähdyksen aikaan.

Vaaleansinisenä hohtava aalto sinkosi Kepen vartalosta jokaiseen suuntaan. Klaanilaiset paiskautuivat maahan, paitsi että eivät ehtineet. Sankarikuusikko plus kelkka lennähtivät paljolti eri suuntiin valkealla vuorenrinteellä. Onni oli myötäisempi ylärinteen klaanilaisille kuin niille raukoille, jotka kierivät mäkeä alas: Keetongu, Guardian ja Umbra kiisivät kaikki kovaa vauhtia tulosuuntaa kohti.

Kyseenalainen onni kuitenkin kohtasi kolmikosta kellertävämpiä kuusipuiden muodossa, ja ainoastaan sininen Skakdi jatkoi aina vain jyrkempää alarinnettä pitkin kierimistä. Kohti railoa.
”Mistä tuo tuohon ilmestyi?!”

”Anteeksi, en uskonut tuossa käyvän noin. Jos olisin saanut tehdä tarvittavat laskelmat…”, Kepe tuumasi, enemmän itselleen kuin toisille, samaan aikaan kun Matoro ja Snowie lähtivät kiireellä kirmaaman kohti ikävästi hengenvaarassa olevaa johtajaansa. Jälkimmäisen kunto kuitenkin petti ja lumiukko jäi auttamatta jälkeen. Mustahaarniskainen jään Toa kuitenkin juoksi minkä jaloistaan pääsi.
”Minä tulen, Admin Guardian!”
Matoro otti ja kiihdytti äärimmilleen ja onnistui samalla säilyttämään tasapainonsa kuin ihmeen kaupalla. Koko ajan hän tarkkaili sopivaa kalliota tahi puuta, johon voisi hätätilassa harppuunansa laukaista.

Skakdi sen sijaan liukui jo holtittoman nopeasti alas, eikä vuorenrinteen kiintiörailolle ollut enää juurikaan matkaa.
”Nopeammin, nopeammin olisi parempi!”
SWOOH, ja Matoro liikkuikin kahta nopeammin. Vastauksena älykkääseen mitääääh?-äännähdykseensä hän sai Umbran kommentin: ”Pidä kiinni.”

Jään Toa käänsi katsettaan, ja huomasi Umbran, Keetongun, Kepen ja Snowien pakkautuneen kelkkaan.
”Luulin, että tämä meni rikki.”
”Alas tällä silti pääsee mitä mainioimmin,” Keetongu vastasi, ja koetti olla miettimättä liiaksi, mitä railon toiselta puolen ilmestyisi. Hänen aerodynamiikan tuntemuksensa nimittäin auttoi kehittelemään useita skenaarioita, jotka päättyisivät kuin Mata Nui -lehmän lento.
”Hopsan”, Umbra sanoi kuulostaen miehekkään bassoäänensä takia aivan väärältä henkilöltä sanomaan hopsan. Valon Toa sai kuitenkin napattua Guardianin selkäharjasta, ja pian kelkallinen klaanilaista & yksi sivulla roikkuva Skakdi-Admin kiisivät railon yllä.

”Riittääkö tämä vauhti muuten?”

Kuin vastauksena Kepen kysymykseen rykelmä pääsi vastapuolelle nipin napin, ja vielä ilman Guardianin jalkain murskautumista. Sitten he törmäsivät kuuseen ja kimmahtivat railoon.

”IIIAAAIIIH AAAAAAAH UAAAAH!”

Töks.

”…eihän tämä olekaan niin paha.”

Kelkka oli juuttunut railoon poikittain, eikä kenenkään mikään ollut edes murskautunut väliin.

”Klaanilaiset, jos ottaisitte huomioon, että minä roikun täällä kelkan mistälieputkesta kiinni pitäen, ette varmaankaan juhlisi noin,” Guardian murahti kelkan alta.

Matoro Keetongun kannattelemana laskeutui Skakdin vierelle ja kiskaisi tämän ylös kelkan päälle.

”Huomaatteko,” Guardian puheli. ”Jumissa railossa epävakaassa kelkassa ei ole mikään ongelma minulle, kunhan en roiku tuolla jossain alhaalla.”

”Hei, jotain positiivista:” Snowie aloitti. ”Ainakaan täällä ei ole pahiksia, joita pitäisi potkia.” Hän hymyili vilpittömän tyytyväisesti.
”Sinä? Potkia?” Kepe kyseenalaisti.
”…heeei, olen minä potkinut… Tai siis.”
Epäuskoisia katseita.
”No okei, sain potkut. Kuppilasta.”

Epäuskoisista katseista huolimatta lumiukko jatkoi. ”Hetkonen, tuo näyttää vähän epävakaalta.” Hän kumartui tarkastelemaan yhtä kelkan railon seinään iskeytynyttä jalasta. ”Näyttää vähän siltä, että tämä romahtaa ja me kaikki kuolemme.”
”No, jos niin käy, niin kerro minulle,” Guardian vastasi, ja syventyi kelkan istuimen alta kaivettuun varustepakkaukseen.

Umbra kurkotti Skakdin olan yli. ”Mitä sinä sieltä?”
”Tiedäthän, jotain piristävää. Kitara, termospullollinen lämmintä kahvia, tai…” Sotaveteraani kaiveli jotain laatikon pohjalta. ”…tällainen.”
Skakdi piteli käsissään pitkää köyttä. Se oli niin pitkä, että logiikan mukaan sen ei olisi pitänyt mahtua kelkkaan.
”Hienoa,” Matoro puuttui tilanteeseen. ”Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi kiipeämään ylös köyden kanssa.”
”Kaikin mokomin,” Guardian vastasi, ja jatkoi sitten tylyllä äänellä mutta pilke silmäkulmassa: ”Vastahan minä oikein luksuksesti tähän kyytiin pääsin, menkää edeltä kaikin mokomin niin minä saan teidät kiinni lekotteluajassa.”

Ja niin oli tapahtuva: Pian oli köysi tukevasti kiinni kuusessa (harppuuna auttoi, luonnollisesti), ja Guardiania mukaan lukematta kaikki muut klaanilaiset ylhäällä. Viisikko oli ottanut tukevan otteen köydestä, ja Skakdi sitoi sen kelkkaan.
”Valmista?”
”Aina,” Matoro vastasi ylhäältä.

Hiiop vain, ja viisi sankaria kiskaisivat köydestä, niin että kelkka liikahti ylöspäin. Sama toistui useita kertoja, kunnes höyryvoimainen kulkupeli nousi railon reunan yli, Keetongun rakastavien käsien huomaan.
”…hetkinen. Missäs Guardian on?”

Kaikki viisi kerääntyivät railon reunalle.

”Au”,vastasi pimeys.
”…”
”Seuraavalla kerralla kun rahtaamme kelkkaa ylös, tehdään se hienovaraisemmin. Käykö.”

Railon pohjalle tipahtanut Skakdi hieroi selkäänsä, joka ei tosiaan pitänyt pudotuksesta.

”Tuota, Guardian?” Umbra huusi alas. ”Oletko kunnossa?”
”Aivan mahtavassa, miten muutenkaan pudottuani kelkasta tänne jonnekin… jonnekin. Mutta köysi ei taida ulottua tänne alas.”
”Eipä tosiaan taida”, Matoro sanoi tuijotellen kyseistä apuvälinettä.
Guardian yskäisi voimakkaasti.
”Se tuskin on on kuitenkaan viittä tuhatta sivua pitkä.”

Viisipäinen joukkio katseli toisiaan. Kaikki tuntuivat odottavan, että joku selittäisi vitsin.
”… taisi lyödä päänsä…”, Umbra kuiski. Pian hän kääntyi takaisin kohti railoa.
”Luuletko löytäväsi tien ylös?”
Keskustellessaan Admininsa kanssa Umbra tarkkaili ympäristöä. Hän oli jo ennen Bio-Klaaniin liittymistään kokenut seikkailun jos toisenkin, ja osasi olla valppaana.
”Enkös minä aina, kun on tämä parempi silmäkin.” Skakdin konesilmä muuttui vihreäksi. ”Juu, kyllä täältä ylös pääsee.”
”Hyvä kuulla, Admin Guardian”, Matoro vastasi. ”Tavataan pohjoisessa näkyvän ison kuusen luona?”
”Miksi aina- Hyvä on.”
Viisi ylös jäänyttä klaanilaista huomasivat ilokseen lumimyrskyn hellittäneen, Keetongu nappasi kelkanrämän jälleen olkainsa päälle, ja joukkio alkoi matkan kohti kohtaamispaikaksi hyvin sopivaa suurta puuta.
He matkasivat siihen asti, kunnes kaikki viisi pääsivät tutustumaan astetta tarkemmin vuoren lumikerrokseen.
Tarkemmin sanottuna he syöksyivät sen läpi.

”AAAAAAAAAAAA”

”EIIIIIIH”

”HYRRRRRRRRR”

”AYEEEEEEEEEH”

”WAAAAAAAAAASH”

Humps.

Pian oli jäljellä vain vuoristotuuli ja sininen skakdi, joka ei yhtäkkiä keksinytkään mitään nokkelaa.

Mitään ei näkynyt, mutta paljon kuului. Vuorimaaston sortumisen aiheuttama rytinä kaikui viisikon kuuloelimissä piinaavasti vielä kymmeniä sekunteja. Sen kaiut heijastuivat takaisin vielä jostain kaukaa pimeyden sydämestä.
Luola ei ollut pieni. Jostain kuului myrskyisä tuulenvire, joka voimistui ja lannistui tasaiseen tahtiin.

Lapioittain ihoa pistelevän jäistä lunta pullahteli yhä pimeyteen pienestä sortuma-aukosta luolan katossa ja viisi erilaista olentoa pärski sitä huohottaen ulos erikokoisista suistaan. Kepen ääni kuulosti siltä kuin hän olisi ollut tukehtumassa johonkin. Löydettyään hetken pimeässä haparoinnin jälkeen oikealta tuntuvan selkämyksen Matoro läimi tiedemies-Toaa antaumuksella. Tasatahtiin kaikuvan läiminnän ja sitä seuraavan tehoyskän äänet kaikuivat luolan pimeydessä siihen asti, kunnes jäinen tukos vihdoin irtosi.

Kepe yskäisi vielä kerran voitokkaasti ja ensi töikseen kiitti pelastajaansa.
”Gphblhlblblbl.”
Ja sai huomata, että se oli vaikeaa, kun kieli oli jäässä.

”Öööö”, Matoro sanoi naksutellen rystysiään. ”…ole hyvä vain?”

”Ovatko kaikki kunnossa?” Umbra kysyi pimeydeltä, joka vastasi melko pian.
”Osittain”, Keetongu murahti jostain Umbran edestä.
”Melko hyvin”, sanoi Matoro.
”Hengissä”, Kepe sanoi Umbran takaa.
”Minäkin olen”, Snowien ääni vastasi alempaa. ”Herra päämoderaattori hyvä hei, ymmärrän jos et ihan hahmota ympäristöäsi. Mutta ööööh, et istu nyt lumessa.”
Valon toa oli hiljaa hetken.

”Anteeksi”, matala nolostunut ääni sanoi, ja sen omistaja siirsi koko ruumistaan toiseen suuntaan. Samalla hän hieroi hieman pudotuksessa vahingoittunutta selkäänsä.
”…ei, se on edelleen minua.” lumiukon ääni sanoi ja kuulosti siltä kuin olennolla olisi ollut lieviä hengitysvaikeuksia. ”Vääähän vielä vasemmalle.”
Umbra totteli pyyntöä, ja Snowman pääsi vihdoin äänekkäästi istuma-asentoon. ”Kiitos kovasti.”
Viisikko räpytteli silmiään pimeydessä hetken hiljaisina. Itse kunkin näkö alkoi tottumaan, mutta säkkipimeässä jääluolassa parhaallakin näöllä pystyi hahmottamaan vain joukon hehkuvia erivärisiä silmiä.

”Eli… onko kenelläkään ideoita?” Matoro kysyi.
”Voisimme varmaan kokeilla kiivetä ylös samasta aukosta?” Kepe ehdotti.
”Tai odottaa, että Gurputse tulee auttamaan?” Snowie sanoi.
”No ongelma voi olla se, että köysi jäi meille”, Umbra jatkoi.
”Ja se, että aukko muurautui umpeen”, sanoi Keetongu vilkuillen ylöspäin, vaikkei mitään nähnytkään.
”Tai se, että koko hoito voi sortua päällemme”, sanoi Snowie virnuillen hermostuneesti.
”Keksikää itse parempi idea”, Kepe vastasi tympeänä.

”Luottakaa Rahin kuuloon”, Keetongu sanoi yhtäkkiä. ”Kaiuista päätellen tämä on iso luola. Eli jos olemme onnekkaita, täältä löytyy tie ulos.”
”Tai sitten täällä on rotko johon putoamme ja kuolemme”, Kepe vastasi. Hiljaa sisimmässään valkovihreä Toa päätti, että ei antaisi enää ideoita.
”Spinny hei, vähän parempi asenne”, Snowman sanoi tökäten ystäväänsä nyrkillä olkapäähän.
Kepe pyöritteli silmiään. ”Saat sitä silloin kun en ole kuolemanvaarassa.”
Umbra kääntyi taaksepäin ja etsi hetken oikean Toan silmiä pimeydestä. ”Hei, Matoro”, hän sanoi keskeyttäen Snowien ja Kepen ikuisen verbaalisen mittelön. ”Onhan kiikarisi kunnossa? Siinähän oli jokin apu tähän tilanteeseen.”
Matoro nyökkäsi hetken ennen kuin tajusi, että hänen silmäänsä ei painanut enää mikään.
”Joo, lämpönäkö. Onhan kiikarini…”
Matoron hengitys pysähtyi. Kaikki odottivat jännittyneen hiljaisina.
”Voi ei. Se on pudonnut. Se on piru vie pudonnut!” Matoro sanoi astetta hermostuneemmin. Hän sohi käsiään eri suuntiin ja kaiveli lumista maastoa aggressiivisesti etsien kiikariaan. ”Ei, tämä ei ole todellista! Se on huk-”
Toinen keskeytys puheessa hiljensi taas koko luolan ja Matoron kättenkin sorkkiminen joka suuntaan loppui. Etenkin Kepe nautti tästä, sillä hän ei halunnut valkomustan Toan sormia toista kertaa silmiinsä.
”… ei sittenkään mitään, löysin sen”, Matoro sanoi ja kytki kiikarin paikalleen. Metallinen napsahdus kaikui kaukanakin.
”Huh”, Umbra sanoi. ”No olisihan minulla valoni, mutta ehkä näin on parempi. Saatan tarvita voimaa myöhemmin.”

Matoro tuhahti.
”… tai sitten nyt.”
”… mitä nyt?” Keetongu kysyi odottaen pahinta.
”Tämä on täysin jumissa. Lämpönäkö ei sano yhtään mitään. Pakkanen ei tee tälle hyvää. Tämä on tosi noloa. Anteeksi.”

Kepe kumartui hieman Matoron suuntaan. ”Haluatko, että korjaan sen?” hän ehdotti. ”Minulla olisi tässä tarvittavat työkalut. Ja tuon voisi siinä samassa päivittää pakkasenkestäväksi.”
”Hei, tuohan kuulostaa tosi hyvältä”, Matoro sanoi innokkaana.
”Tai siis…” Kepe jatkoi, ”… voisi, jos näkisin jotain.”
”…”
”…”
”Meillä ei ole aikaa tällaiseen”, Matoro sanoi. ”Kepe, puhutaan tästä sitten kun olemme taas Klaanissa.”
”… jos olemme…” Kepe sanoi säälittävän hiljaisella äänellä.

Umbra huokaisi ja kokeili sormillaan vanhaa valokanuunaansa. ”Ei kai tässä muu sitten auta”, Toa hymähti ja tajusi, että ase, joka oli vienyt monen monta elämää saattaisi ensimmäistä kertaa päästä pelastamaan niitä.
Umbra nosti tykin ylös ja osoitti poispäin klaanilaisista. Vaikka ase ampui pelkkää valoa, sen kanssa oli parasta olla varovainen. Kynttilämäinen tuike syttyi tykin sisälle ja hiljainen sähköinen särinä alkoi voimistua.
”Suosittelen kaikkia varomaan silmiään”, moderaattori sanoi äänekkäästi. Sitten hän ampui, ja kirkas valokiila repäisi puhtaan valkoisen arven pimeyden sydämeen. Umbra oli ilmeisesti ainoa, joka tajusi sulkea silmänsä juuri ennen valon käynnistymistä ja sai välittömästi kuulla, kuinka muu retkiseurue huusi kuorossa.

”… minähän sanoin, että varokaa silmiänne!” valon Toa sanoi ilkikurisesti ja tuijotteli neljää klaanilaista. Hämmennyksekseen hän kuitenkin huomasi, että nämä eivät hieroneet silmiään tuskaisina vaan tuijottivat Umbran valokiilan suuntaan sanomatta sanaakaan. Kukaan ei tuntunut edes reagoivan päämoderaattorin katseeseen.
Umbra tajusi, että kanuunan valokiila osoitti yhä samaan suuntaan. Valon lisäksi Umbran silmäkulmassa näkyi jotain tummaa. Rurua kantava keltainen ilmestys käänsi hieman vainoharhaisesti katseensa suuntaan, johon ei ollut vielä vilkaissutkaan.
Ja lensi sekunnin kymmenesosassa selälleen ja takaisin tietyn lumenkaltaisesta aineesta muodostuvan olennon päälle. Jos joku jälkeenpäin kysyi asiasta, ei Umbra myöntänyt huutaneensa.

Kaksi tummanruskeaa, valtavaa ja groteskia hyönteismäistä olentoa irvisti Klaanilaisia kohti tappavan vaaralliset puruleuat auki, hyönteismäisten kätösten kynnet taisteluasennossa ja jalkojen asennoista päätellen valmiina hyppäämään kimppuun. Umbran niihin heijastama valokiila muodosti seinälle olentojen taakse valtavat varjokuvat Raheista, joka vain pahensi niiden uhkaavuutta. Hyönteisten vihreissä silmissä oli tappajan katse, ja niiden sydämissä halu tappaa.

Ja tappamaan hirviömäiset hyönteiset olisivatkin takuulla ryhtyneet, jos ne eivät olisi olleet umpijäässä. Tavallisesti kosteat ja ripeäliikkeiset tummanvihreät Nazorak-silmät olivat nyt kuivat ja halkeilivat kuvottavasti pakkasessa. Toiselta torakan muotoisista jääpuikoista puuttui yksi neljästä kädestä, mutta käden jäätynyttä ja haljennutta jäännöstä ei tarvinnut kaukaa etsiä. Se oli aivan Keetongun jalkojen juurella.

Huomattuaan katkenneen käden keltainen jättiläinen vilkaisi siihen hermostuneesti ennen kuin potkaisi nysän toista Nazorakia päin. Osuma halkaisi umpijäisen raajan kahtia ja pudotti toiselta torakoista pään. Se upposi lumihankeen. Itse ruumis jäi seisomaan orvon oloisena.
”… oliko tuo vähän makaaberia…”, Snowie sanoi lievästi ahdistuneena.
”En tähdännyt siihen, jos sitä luulet”, Keetongu sanoi. Hän perääntyi huomaamattaan hieman seinää vasten ja tajusi nojanneensa kantamaansa kelkkamaiseen höyryajoneuvoon. Se oli ilmeisesti pudonnut mukaan kuoppaan. Rahi hymyili hieman ajatellen, että ajoneuvo ei ainakaan menisi hukkaan.

Hymy hyytyi hetkellisesti, kun hän tajusi, että kelkkakävelijä olisi voinut pudotessaan murskata koko viisikon alleen. Rahi päätti jättää asian mainitsematta.

Klaanilaiset perääntyivät huomaamattaan jäisistä torakanraadoista lähemmäs luolaston seinämää. Osa pyrki jo nousemaan seisomaan. Umbra piti aseensa valokiilan yhä Nazorakeissa, mutta ei ollut aivan varma miksi.
”Onko nyt sitten hyvä asia, että nuo ovat jäässä”, Matoro esitti retorisen kysymyksen.

”Hyvä siinä mielessä, että ne eivät yritä tappaa ja paistaa meitä”, Kepe vastasi äänellä, joka ei ollut aivan niin optimistinen kuin sen oli tarkoitus olla. ”Huono siinä mielessä, että tuo… ömmm, antaa vähän perspektiiviä sille, kuinka kylmää täällä on.”
”Älä nyt höpötä noin negatiivisia”, Snowie sanoi virnistäen ystävälleen. ”Eivät Nazorakit kestä tällaisia ääriolosuhteita niin hyvin kuin me. Nehän ovat trooppisten saarten raheja, eivätkö niin.”

Kaksikon takana oleva Keetongu nousi äänekkäästi pystyyn nostaen jotain todella isoa olkapäilleen. Se kolahti metallisesti luolan kattoon.
”… minäkin olen trooppisen saaren rahi”, Tongu sanoi.
Snowie virnuili hermostuneesti.
”… ai niin.”
”Jos saan ehdottaa niin voisimme etsiä sen tien ulos aika pian.”
”En vastusta ehdotusta”, Matoro sanoi yrittäen hieroa kohmeisilla käsillään lämpöä naamionsa kiikarivarusteeseen.

Koko joukkio nousi yksi kerrallaan pystyyn ja ravisti lumet pois päältään. Umbra käänsi aseensa valokiilan hitaasti pois jäätyneistä torakoista ja tutki sillä luolaston muita käytäviä.
”Tämä on tosiaan iso paikka”, moderaattori sanoi. ”Emme ole varmaan ensimmäiset klaanilaiset täällä.”
”Emmekä siinä tapauksessa ensimmäiset, jotka kuolevat tän-”, Kepe sanoi nopeasti, mutta hiljeni kun muuan lumenkaltaisesta aineesta muodostuva klaanilainen tukki tämän suun.

”Anteeksi, mutta kuuleeko kukaan muu tuota tuulta?” Keetongu sanoi parantaen kelkan asentoa olkapäillään. Viisikko hiljeni kuuntelemaan. Keetongu oli oikeassa: Jostain luolan syvyyksistä kuului rahisevaa, raskasta ilmankiertoa. Välillä tuuli kuulosti puhaltavan sisään raivokkaasti, mutta välillä se kuulosti rauhoittuvan. Tahti oli varsin tasaista.

”Ei tässä muu auta”, toa Umbra sanoi ja otti joukon pään valonlähteen tuomalla auktoriteetilla. ”Keetongu, saatan kaivata kuuloasi.”
Keltainen jättiläinen nyökkäsi ja siirtyi jonon päähän Klaanin päämoderaattorin viereen. Pian viisipäinen joukkio kulki synkän luolan läpi. Matoro jäi jonon viimeiseksi ja vilkuili jäätyneiden nazorakien suuntaan vielä pitkään.

Ihan vain kaiken varalta.

Kukaan ei ollut varma, kauanko harhailua kesti. Ehkä vain minuutteja, ehkä tunteja. Pimeydessä ei voinut olla täysin varma. Luolasto oli suuri ja monihaarainen. Käytäviä oli niin paljon, että mahdollisia vääriä suuntia oli liikaa.
Kun viisikko kulki kolmannen kerran saman risteyksen ohi, Matoro päätti ryhtyä merkitsemään seiniin rastilla paikkoja, joissa oli jo käyty.

”Osaapa olla massiivinen”, Umbra sanoi kävellen ripeästi jonon etunenässä ja osoitellen valokanuunallaan jokaiseen koloon ja käytävään. ”Mitenköhän tämmöinen on syntynyt?”

”No joku väittää, että tämä on entinen tulivuori”, Matoro sanoi. ”Ehkä se selittää nämä luolastot?”

”Emmekö me kaikki tiedä, että tuokin on hupsuja legendoja”, Keetongu sanoi. ”Tai siis, tulivuori? Saarella, jossa on havumetsiä?”
Keltainen jättiläinen pysähtyi hetkeksi siirtääkseen valtavan ajoneuvon painon toiselle olkapäälleen. Vasen alkoi jo puutua.

”Noh, jos minulta kysytään niin tämä ei vaikuta luonnolliselta muodostelmalta”, Kepe pohti. ”Millä todennäköisyydellä tämä on nazorakien kaivantoja?”
”Kumpi on rauhoittavampi ajatus”, Snowie kysyi. ”Se, että liikumme tulivuoressa vai se, että täällä on aika varmasti lisää torakoita?”

”Ei ajatella vielä tuota”, Umbra sanoi.
Keetongu hörähti kumeasti ja laski ääntään matalammaksi ja uhkaavammaksi. ”Torakat kaivautuivat liian syvälle!”, suuri rahi mörisi, mutta ei pystynyt pitämään äänensävyään vakavana. Koko joukkio nauroi hermostuneesti.

Harhailtuaan vielä ainakin kaksi varttia joukkio löysi tuulelta kuulostavien äänten tulolähteen. Umbra tutkaili umpikujaksi osoittautunutta luolan seinää valonlähteellään. Seinässä oli kyllä valtava teräväreunainen halkeama, josta jääkylmä tuuli virtasi vaiheittain sisään, mutta se oli liian pieni koko viisikolle.

”Saammeko tuota auki mitenkään?” Snowie kysyi.
”Tongu?” Umbra sanoi kääntyen jättiläistä kohti. Jättiläinen kohautti olkapäitään.
”Jos köysi kestää ja jos saamme kelkan korjattua, voimme ehkä vetää sen auki.”

”No… ajattelin enemmänkin sinua”, moderaattori sanoi vilkuillen rahin valtavia käsivarsia.
Keetongu oli hetken hiljaa.
”Näytänkö minä siltä, että jaksaisin murtautua kiviseinien läpi?” rahi kysyi happamasti.
”… no etkö näytäkin vähän?” Kepe pisti väliin hymyillen.

”Sanon samaa mitä Kepekin”, Umbra sanoi näyttäen peukkua. Keetongu huokaisi ja katseli klaanilaistovereitaan. ”Jos vain on jokin muu tapa, niin-”
Hänet kuitenkin keskeytti Matoro. ”Toverit, hei. Olenko se vain minä vai… liikkuiko tuo halkeama?”

Koko joukkio hiljeni. Vain luolaan tulviva viileä ilma piti hidasta ääntään. Klaanilaisia piinasivat kuitenkin myös näiden omat sydämentykytykset, jotka kuulostivat kiivastumiseltaan kuin tuomitsevan omistajiaan. Umbra tarkensi valonsäteellään varovasti halkeamaan. Valo meni sen sisään ja näytti siltä kuin railo olisi ollut syväkin. Mutta suuren railon sisällä oli niin pimeää, että ulkoilmaa ei nähnyt.

Se johtui siitä, että kyseessä ei ollut railo.
Kun Umbra siirsi valonsädettä hieman ylemmäs, hän pääsi havaitsemaan, että he eivät olleet tarkkailleet seinää tai halkeamaa sellaisessa.

Vaan suuta.

Ja se hengitti.

Klaanilaisviisikon kidat avautuivat hämmästyksestä niin suuriksi, että purukumit tai sikarit olisivat takuulla pudonneet luolan jäiselle lattialle, jos kellään olisi siis ollut jotain suussa.

Jääkylmä hengitys tuli tasaiseen tahtiin suurten, valkoisten ja veitsenterävien hampaiden välistä. Ne olivat hampaat, jotka olivat väristään ja naarmuistaan päätellen kokeneet vuosisatoja, ehkä vuosituhansia. Silti niiden terävyys saisi teräksenkin katkeamaan.
Olennon muu olemus ei ollut vähemmän häiritsevä. Pienen mäen kokoinen, jäisen sininen ja harteikas ruumis täytti melkein koko kammion. Oli kuin siihen olisi ryöstetty piirteitä sekä stalaktiittisimpanssin että todella suuren krokotiilin anatomiasta. Lopputuloksena oli olento, jossa kaikki oli isoa. Sen nyrkit makasivat maata vasten, mutta niitä ei ollut erottaa kivisestä maastosta itsestään. Jäänsininen peto joutui liikuskelemaan luolassaan vain kömpien, sillä sen pitkät ja jänteikkäät jalat oli tarkoitettu harppomaan vuoria helposti. Terävät kynnet suorastaan porautuivat kiveen.

Ja olento hengitti.

Suuri ja paksu kaula kannatteli yllään siirtolohkareen kokoista päätä, jonka keskellä mollotti kaksi silmää. Pimeydessä oli vaikea sanoa miksi, mutta silmät näyttivät hyvin eri kokoisilta. Ehkä toinen silmä oli muurautunut jossain muinaisessa taistelussa umpeen ja näkyi nyt vain hieman tuosta groteskista kraateristaan. Ehkä olennon toinen silmä oli yksinkertaisesti yliluonnollisen iso. Kukaan ei voinut tietää.

Silmiä yhdisti niiden hehku. Se ei ollut vain yön pedon punainen katse. Se oli tulta ja magmaa. Eriparisten silmien sisällä paloi tuli, joka tarkkaili klaanilaisviisikkoa.

Silmät eivät räpsähdelleet. Ne vain tarkkailivat.

Klaanilaiset katsoivat takaisin eivätkä tienneet, uskalsivatko edes katsoa poispäin.

Olennon takaraivoa ja suurta selkärankaa pitkin kulki harjaksia. Ne olivat teräviä mutta taipuisia ja runsaslukuisuudessaan peittivät lähes kokonaan olennon selän, mutta niitä oli myös koko joukko sen ohimoissa ja varsin runsaasti sen suuren pään leuassa.
Pitkät partamaiset harjakset liikkuivat ilmavirrassa, kun peto hengitti raskasta ja jääkylmää henkäystään. Mahdollisesti ikitalven vaikutuksesta harjakset olivat olennon ihon sinisen sävyn sijasta vitivalkoisia ja kimaltelivat jäisesti.

Suuren valkoisen harjan keskeltä valtavan olennon pään takaosista erottuivat valtavat, harmaat ja kierteiset vuohensarvet, jotka toivat olennolle suorastaan demonisen ulkonäön. Sarvet kaartuivat taaksepäin ja raapivat luolan kattoa aina kun olento siirsi päätään. Kivimurskaa putoili katosta, jossa oli satoja naarmuja sarvien kärjistä.

Ja se hengitti.

Olento avasi suunsa ja päästi ulos hitaan murahduksen.
Sitten se lähti kömpimään hidas askel kerrallaan kohti viittä klaanilaista. Koko kammio tärähteli. Peto lähestyi heitä verkkaisesti, mutta vääjäämättömästi. Yksi kädenheilautus ja se murskaisi heidät kaikki.

Hermostuneet klaanilaiset puristivat kukin aseidensa kahvoja. Kukaan ei puhunut mitään, vaan kaikki tyytyivät hiljaisuuteen. Olennon eteneminen sai koko luolaston tärisemään. Lunta putoili.
Snowman nielaisi.
”Öh. Oli kiva tuntea, tyypit.”

Snowien takana seisova Matoro oli ainoa, joka ei katsonut petoa eikä näyttänyt siltä, että olisi valmiina alistumaan kohtaloonsa. Jään Toan pään sisällä oli ääni, joka etsi aina mahdollisuuksia. Jokainen tilanne oli vain haaste tai palapeli ratkaistavaksi.

Elementistään huolimatta Toa ei jäätynyt koskaan. Hän tuijotti päättävästi valkoharjaisen sarvipedon ohi ja näki sen takana ylemmän tasanteen, joka ei ollut olennon tavoiteltavissa eikä edes sen näkökentässä. Lisäksi tasanteen yllä roikkui juuri sopivan muotoinen stalaktiitti.

Jos olen tarpeeksi nopea, Matoro ajatteli nostaen hitaasti harppuunaansa esiin. Hän oli melko varma, että olento ei keskittynyt häneen.

”Tyypit, tarttukaa minuun”, Matoro kuiski klaanilaisjoukolle ja viritti harppuunan. Vaijeri naksahti voimakkaasti ja ase oli valmis. Klaanilaiset eivät epäröineet, vaan tarttuivat Matoroon.

Harppuuna räjähti vauhtiin ja singahti sekunneissa kohti stalaktiittia vetäen aseen sisällä säilötyn vaijerin mukaansa lentoon. Voitonriemu levisi jään Toan kasvoille ja hän avasi suunsa.

”Hirviö, tulet muistamaan tämän päivänä, jolloin melkein nappasit Matoro the Bl-”

Töks, sanoi harppuuna.

Suuri sininen peto oli saanut sen kiinni ilmalennosta. Olento oli tarttunut pakovälineen päästä kiinni varsin vaivattomasti yhdellä kädellä.

Harppuuna oli nyt hirviön kourassa ja sen vaijeri roikkui löysänä ja surullisena olennon nyrkin ja Matoron harppuuna-aseen välillä. Matoro oli jäätynyt täysin asentoonsa: Toan naamalla oli yhä sama typerä voitonriemuinen virne ja hän seisoi yhä voitokkaassa ampuma-asennossa kuin jäätyneenä. Klaanilaisjoukkio piti edelleen kiinni Matorosta keinoin tai toisin, mutta he alkoivat vähitellen hivuttautua kauemmas toimintasankarista.

Peto päästi harppuunasta irti, ja pakokoukku putosi mätkähtäen luolan lattialle. Matoro alkoi punastuneena kelaamaan pakokeinoaan takaisin laukaisualustaansa.

Sininen sarvipää jatkoi lähestymistään ja nyt koko luolasto tärähteli voimakkaasti. Klaanilaiset eivät enää tienneet, mitä tehdä.
”Taisteleminen on varmaan turhaa”, Umbra sanoi kiristellen hampaitaan.
”Ehkä niin, mutta entä jos pudotamme sen yhdellä iskulla?” Keetongu murahti. Ennen kuin Umbra ehti kysyä, mitä suuri Rahi tarkoitti, Keetongu toimi.

Keltainen jättiläinen sinkosi raivokkaasti huutaen höyrykäyttöisen lumiajoneuvon olkapäiltään. Tonneja painava puun ja metallin sekamelska kulki ilman halki sekunteja kuin suuri murskauspallo. Klaanilaiset katselivat ihmeissään laitteen lentoa ja sarvipäätä, joka ei takuulla ehtisi väistää.
Ei sillä, että sen olisi tarvinnutkaan.

Olento otti ajoneuvon kiinni valtavalla skakdimaisella hammasrivillään ja jäysti sitä nyt kuin ylisuurta porkkanaa. Hirviö pysäytti etenemisensä, mutta vain hetkellisesti.
Sillä hetkellä Kepe huomasi, mikä hirviön jalkojen alla oli narskunut. Luolan lattia oli täynnä jäätyneitä nazorakeja. Niistä ei ollut paljon tunnistettavaa.

Kepe nielaisi.
”… paaaaeeeetaanko?” hän sanoi hiljaa.

”Öh. Lupa annettu”, Umbra sanoi ja livahti lähes valonnopeudella takavasemmalle. Muu joukkio seurasi perästä.
Hirviö jäi pureskelemaan joukkion kulkuneuvoa ja laudankappaleita putoili kalahdellen luolan lattialle. Jaloilla varustetty höyrykelkka ei ollut kovin makoisa, mutta olento ei päästänyt sitä silti otteestaan.

Sininen hirviö murahti ja otti askeleen eteenpäin. Lattiaan revähti halkeama.

Guo.

Sitten se otti toisen ja saaria murtava tärähdys pudotteli stalaktiitit luolan katosta. Kivi osui kiveen ja pöly ja lumi lentelivät ympäriinsä.

GUOOH.

Kolmannella askeleella vuori tuntui oppineen, kuka oli sen valtias. Olento tarttui valtavilla kourillaan suussaan pitelemäänsä höyrykoneeseen ja sai suunsa kunnolla auki.
Kun olennon torahampainen kita aukesi kokonaan, se lauloi laulun, joka halkoisi vuoria.

GUOOOOOOOOOOOOOOOOOH.

Klaanilaisten juoksuvauhti kiihtyi näkyvästi.

Lumisade vuorenrinteillä oli keventynyt, mutta tuuli oli aivan yhä yhtä jäätävä kuin aiemminkin. Hiljaisuus oli laskeutunut. Sitä ei vain kestänyt kauan, sillä jokin päätti sillä sekunnilla syöksähtää vuorenseinämän läpi.

Kivensirut ja lumipaakut singahtivat jokaiseen suuntaan kuin kranaatinsirpaleet, kun keltainen jättiläinen mursi seinämän vasen valtava olkapää edellä. Se näytti kiireiseltä.

Epämääräisen kyklooppigorillan muotoisesta aukosta syöksähtivät perässä pian toat Umbra ja Matoro, joiden jälkeen perässä tuli Kepe pyörittäen lumipalloa, jolla oli oranssi nenä. Pyörintävauhdistaan huolimatta lumipallo sai lopulta muodostettua itselleen kädet, jalat ja pään ja pomppasi pystyyn jatkaen pakomatkaa juosten.

Koko viisikon rämpiessä uskomatonta vauhtia lumista rinnettä alas (Keetongu osoittautui muurinmurtajan lisäksi myös hyväksi lumikolaksi) Snowie päätti esittää asiallisen kysymyksen.
”VoiluojavoiluojavoiluojaMIKÄSEOLI?”
”AAAH SE TAPPAA MEIDÄT”, Kepe vastasi toverilleen oman näkökantansa mukaan.
”EnhaluakuollaenhaluakuollaENHALUAKUOLLA”, lumiukko argumentoi.

”UUAAAAAAHHH”, Kepe tiivisti teesinsä.

Umbra, joka yritti parhaansa mukaan pysytellä Keetongun vauhdissa, käänsi päätään taaksepäin ja yritti rauhoitella kaksikkoa hengästyneesti. ”Älkää nyt, näittekö kuinka iso se oli? Eihän se mitenkään voisi mahtua luolasta ulos!”
”Eihän varmasti?” Matoro huusi kiihdyttäen vauhtiaan niin kovaa, että alkoi jo saavuttaa moderaattoria.
”Ei tietenkään!”
”Jos tähän väliin saan sanoa”, Kepe yski ja läähätti vauhdin takia. ”Niin jotenkin se on päässyt vuoren sisäänkin!”
”Tuo asenne ei auta yhtään!” Umbra huusi ja kääntyi kokonaan Kepen puoleen.

Kun Umbra katsoi kokonaan taaksepäin, hänen alkujaan Kepeä ja Snowieta rauhoittamaan tarkoittamansa ilme muuttui aivan, aivan toisenlaiseksi. Umbran suuhun olisi mahtunut linnunpesä.
Vuorenrinne murtautui auki vaivattomasti. Maasto ei edes tärissyt näkyvästi, vaan halkesi Keetongun ulostuloaukon kohdalta kuin keitetyn munan kuori. Pari sinisiä, jättiläismäisiä kouria työntyi raosta ja veti halkeamaa suuremmaksi.
”Öööööööööh…”

Umbran ilme ja äännähdys varmistivat, että koko konkkaronkka päätti pysähtyä hengähtämään ja vilkaisemaan taaksepäin. Alle sekunnissa kaikki katuivat pysähtymistään. Näkymä herätti tavallaan kunnioitusta. Enimmäkseen tosin pelkoa.
Halkeama leveni, kun kaksi valtavaa sinistä kouraa työnsi sen reunoja kauemmas toisistaan. Tonneittain lunta vyöryi aukkoon, josta alkoi nousta jotain todella isoa. Valtavat kierteiset sarvet tulivat ensiksi esiin, sitten perässä niitä kantava epäsymmetrinen valkoharjainen pää, jonka torahampaisessa suussa roikkui valtavan kelkan jäännöksiä.

GUOOOO.

Tapahtuma muistutti todella ruman linnunpojan kuoriutumista. Ja jos tilanne ei olisi ollut jo tarpeeksi häiritsevä, valtava olento päätti äännellä.

GUOOOOOOOOOOOOOOH.

Sen demoninen, muinainen karjahdus tärisytti koko vuorta.

Klaanilaisjoukon juoksu alamäkeen alkoi uudelleen, tällä kertaa ripeämpänä. Toimintasankarit ja valtava keltainen rahi eivät vaikuttaneet hidastuvan yhtään, mutta peräpäätä pitävät Kepe ja Snowie läähättivät tuskaisina. Tilanne ei kuitenkaan jättänyt heille paljoakaan valinnanvaraa nopeuden suhteen.

Takana jyrähteli. Valtava peto oli päässyt jo ulos maahaudastaan. Nyt se nousi seisomaan pystyasentoon mahdollisesti ensimmäistä kertaa vuosisatoihin.
Kun olento otti ensimmäisen askeleensa kohti klaanilaisjoukkoa, maa jyrähti. Samoin myös toisella. Ja kolmannella. Hirviön raskas hengitys kuului yhä lähempää ja lähempää.

”KUULKAA”, Umbra karjui kurkku käheänä. ”Minä KIELLÄN teitä katsomasta taaksepäin!”
”VoiluojavoiluojaSETULEE”, Snowie aloitti.
”KIELLÄN teitä PÄÄMODERAATTORIN valtuuksilla!”
”VoiluojavoiluojaMEKUOLEMME!” Kepe huusi.
”KIELLÄN teiltä myös kuolemisen!” Umbra huusi ja horjahti näkyvästi, mutta sai itsensä pidettyä pystyssä. ”Jos menette Karzahni vieköön kuolemaan, minähän annan teille warn-!”

Kaikki huutaminen keskeytyi, kun tummansinisen vuorihirmun suuri jalka rojahti aivan Klaanilaisten taakse. Tärähdys horjautti koko joukkion tasapainon ja kaikki viisi klaanilaista jopa järkälemäinen Keetongu mukaanlukien mätkähtivät kumoon. He lähtivät pyörimään jyrkkää mäkeä alas. Suut täyttyivät tuskaisan kylmästä lumesta ja pyörimisvauhti sai itse kunkin voimaan pahoin. Mäki oli niin jyrkkä ja jäinen, että pysähtyminen oli mahdotonta.

Sitä kesti vain kymmenen sekuntia, mutta se tuntui minuuteilta.
Lopulta joukkion vauhti pysähtyi, tosin ei kuitenkaan tarkoituksellisesti. Eikä myöskään mukavasti.
Keetongu edellä koko joukkio tömähti lopulta jäiseen seinämään, joka tärähti voimakkaasti joka ikisestä iskusta. Koko viisikko jäi siihen makailemaan ja hieromaan päitään, vaikka sisimmässään he tiesivät, että sille ei ollut aikaa. Valtava hirviö asteli äänistä päätellen yhä kohti joukkiota, joka nousi vähitellen yksi kerrallaan pystyyn.

”Heiiii, katsokaa!” Snowie sanoi hieroen valkoista päätään ja osoitellen seinämää, johon he olivat juuri törmänneet. ”Kybän talo!”
Muut Keetongua lukuunottamatta kääntyivät hölmistyneinä katsomaan ja huomasivatkin, että seinämän paksun jääkerroksen alla olikin toistensa päälle ladottuja puutukkeja. Niiden tervaisasta pintakerroksesta näki, että talo oli todella vanha. Muuta talosta ei sitten oikein nähnytkään, sillä suurin osa siitä oli lumen alla.

Pelkkä lumi olisikin ollut ongelmista pienin, mutta talon päälle oli vyörynyt myös suorastaan valtaisa jäälohkare. Lohkareen reunoissa oli vielä halkeamajälkiä sen taannoisesta lohkeamisesta ja kokonaisuudessaan se oli puolet itse talon koosta. Oli suoranainen ihme, että puumökki oli selviytynyt.
Oli miten oli, Turaga Niddin kotiin ei ollut menemistä. Ja sieltä tuskin pääsisi uloskaan. Mökkiä lähimpänä seisova Umbra oli kuulevinaan puuseinän takaa käheä-äänistä huutamista ja lasiesineiden rikkoutumista.

”Juoksemme satunnaisesti yhdellä maailman isoimmista vuorista ja törmäämme juuri siihen, mitä etsimme”, Matoro sanoi ihmeissään. ”Kuinka todennäköistä tällainen on?”
”Tosi epätodennäköistä”, Kepe vastasi. ”Tämähän on kuin mikäkin laiskan tarinankirjoittajan pikaratkaisu.”
”… Spinster, et kai sinä ihan vakavissasi valita tästä?”
”… mutta…”
”Tai sitten seurasitte minua”, lähestyvän hirviön suuntaan katsova Keetongu keskeytti hymähtäen. ”Minä nimittäin seurasin ummehtuneen sinapin hajua. Siihen ei mitään jäljittimiä tarvita.”
”Viehättävää”, Snowie sanoi pientä paniikkia äänessään. Alamäki nopeutti sinisen sarvipään etenemistä. ”Entäs nyt?”
”Voimme toivoa, että se liukastuu ja taittaa niskansa?” Keetongu ehdotti.

”Meillä on Matoron telepatia”, Umbra sanoi, ”etkö voisi lähettää hätäviestin laivastolle ja pyytää niitä possauttamaan tuon palasiksi?”
Keetongu huokaisi. ”Ensinnäkin en usko, että edes nopeimmat Lohrakit ehtisivät paikalle. Toiseksi, se , että se on ’Laivasto’ ei tarkoita, että niitä aluksia olisi tarkoitettu sotakäyttöön.”

”Hyvä on”, Umbra sanoi kiristellen hampaitaan. ”Muita ideoita?”
”Voimme käpristyä maahan, itkeä pienen kyyneleen ja toivoa, että se ei tapa meitä sen takia, koska olemme niin säälittäviä”, Kepe sanoi.
”… muita ideoita?” Umbra kysyi.
”Minusta meidän on pakko taistella, Umbra”, Matoro sanoi puristaen selässään odottavan miekkansa kahvaa. Sen terä kiilsi jäisenä odottaen tilaisuutta taisteluun.
”Hei, taistelu ei ole kivaa”, Snowie saarnasi. ”Emmekö voisi kokeilla vain… neuvotella?”

Kepen kulmat menivät kurttuun ja hän kääntyi lumiukkoa kohti. ”Snowie.”
”Spinny?”
”Miten sinä neuvottelet sarvipäisen vuoridemonin kanssa?”
”… tosi, tosi kohteliaasti?”

Ennen kuin taas yksi kaksikon yhteiseen hiljaisuuteen loppuvista väittelyistä ehti edes alkaakaan, jotain rysähti voimakkaasti. Lunta putosi Turaga Niddin talon katolta, kun toinen sinisen vuoripedon valtavista jaloista laskeutui aivan klaanilaisten eteen ja pysyi siinä. Olento oli pysähtynyt. Klaanilaiset tuijottivat sitä pidellen henkeään.
Kun olento seisoi koko pituudessaan, sen valtavan koon pystyi vihdoin hahmottamaan. Hirviön pään vuohimaiset sarvet sojottivat neljänkymmenen metrin korkeudessa luoden olennolle varsin demonisen olemuksen. Sarvia kantavan pään jämerästä leuasta roikkuvat pitkät partaharjakset viuhtoivat hyytävässä tuulessa. Toa-käsivarren pituiset terävät hampaat pitelivät yhä tiukasti Keetongun puisen kelkan jäännöstä olennon valtavissa leuoissa. Kun jäänsininen olento kiristi hampaidensa otetta, aluksesta putoili nauloja, pikkuruisia laudansiruja ja matkaeväitä. Keetongu näytti kärsivän nähdessään kauniin aluksensa nykykunnon.

Olennon magmanhohtoiset silmät tuijottivat värähtämättä klaanilaisjoukkoa. Umbran asekäden valossa klaanilaiset näkivät, että toinen silmistä, eli klaanilaisista katsottuna oikeanpuolimmainen, oli tosiaan isompi. Valtava, tuomitsevasti katseleva tulisilmä sai toisen tulisilmän näyttämään varsin pieneltä. Toinen silmä oli nimittäin vain matoranin kokoinen.

Valtavat käsivarret roikkuivat olennon sivuilla. Olennon kourat oli puristettu nyrkkiin.
Parissa sekunnissa nyrkit aukesivat ja olennon pitkät sormet ja stalaktiittimaiset kynnet tulivat esiin.
Pahinta oli edelleen olennon hengitys, sillä se oli kylmää kuin kuolema.

Klaanilaiset olivat hiljaa. Pakotietä ei enää ollut. Enää he pystyivät vain sulkemaan silmänsä ja odottamaan kohtaloaan.

Sitä ei tullut.

Kun klaanilaiset avasivat silmänsä, he eivät voineet uskoa näkemäänsä.
Valtava peto oli kumartunut Turaga Niddin hirsimökin ylle ja nyt sen kohmeisen valkoiset ja jääpuikkoiset selkä- ja leukaharjakset roikkuivat klaanilaisjoukon yläpuolella. Olennon valtavat kädet olivat tarttuneet tönön päällä makaavaan jäälohkareeseen. Suuret ja vanhat kynnet porautuivat jäähän vaivattomasti kuin veitsi voihin.

Olento karjahti raivokkaasti. Sen kädet tärisivät holtittomasti, mutta hitaasti se sai jäälohkareen nostettua paikaltaan. Alta pilkistävän mökin katto oli mennyt sisään, mutta muuten talo oli pysynyt kunnossa hämmentävän hyvin.
Valtava jäälohkare makasi sinisen sarvipään olkapäillä. Olento katsoi edelleen tulisilla silmillään klaanilaisia, jopa kääntyessään heistä poispäin. Sitten olento vilkaisi vuoren huippua kohti.

Raivokkaan karjahduksen myötä valtavien käsivarsien heittämä jäälohkare kiisi uskomattomalla vauhdilla ilman halki. Tuulen alta ilmaa halkovan jättiläislohkareen ääntä ei kuullut.
Se lensi Ämkoo-vuoren huipun yli ja niin kauas, että edes maahan tömähtämistä ei kuulunut. Klaanilaiset katsoivat ihmeissään hirviötä, joka kääntyi vielä hitaasti heitä kohti. Nyt se katsoi erityisesti Tonguun. Hyvinkin pitkään.

Olento avasi leukansa. Pedon suussaan roikottama vahingoittunut kelkanraato putosi klaanilaisten eteen rysähtäen. Laudanpätkiä ja pieniä metallinpalasia putoili kauemmas. Keltainen jättiläinen tuijotti aluksenrämää suuri suu auki ja kellertävä kulmakarva ylhäällä. Sitten hän siirsi katseensa vuoripetoon, joka seisoi paikallaan kuin odottaen jotain.
Keetongu ja vuorihirviö tuijottivat toisiaan silmiin pitkään. Muut klaanilaiset katsoivat kullankeltaista toveriaan ja odottivat tämän reaktiota.
”… kiitos?” Keetongu lopulta sanoi. Hän ei osannut odottaa seuraavaa asiaa, jonka hirviö teki.

Sen kaltaisella hammasrivillä ei ollut tarkoitus hymyillä. Niin ei vain kuulunut tapahtua. Olennon siniset kasvot vääristyivät silti kammottavaan virneeseen.
Sama virne naamalla olento kääntyi ympäri ja lähti harppomaan hieman kumarassa asennossa samoja valtavia jalanjälkiä pitkin kohti suuntaa, josta oli tullut. Klaanilaisviisikko tuijotti olennon valkoharjaista selkää ja valtavia sinisiä jalkoja siihen asti, kunnes otus katosi kokonaan mäen taakse. Viimeisenä näkyivät valtavat vuohimaiset sarvet, mutta pian nekin olivat poissa.

Klaanilaiset räpyttelivät silmiään suut auki.

”… minulla on vain yksi kysymys”, Umbra lausui hitaasti tuijotellen valtavia jalanjälkiä.

”Kerro”, Matoro sanoi.

”Mitä Karzahnia”, Umbra kysyi aiheellisesti.

”… meninkö minä ottamaan liikaa sitä alkoholipitoista?” Snowie kysyi virnuillen. ”Kun, ehe, en minä yleensä juo. En haluaisi olla känniääliö.”
”Sinä otit ihan tavallista ja olit ihan tavallinen ääliö”, Kepe sanoi hiljaa. ”Tämä tapahtui.”
Snowie oli liian hämmentynyt jopa ottamaan ystäväänsä hyvähenkiseen niskalenkkiin ja tyytyikin vain pysymään paikoillaan.

”Tästä pitää ehdottomasti raportoida ylläpidolle”, Matoro sanoi tiukasti. ”Guardianin täytyy tietää tästä.”
”G-miehestä puheen ollen…”, Keetongu aloitti raapien päätään, ”olenko minä ainoa, jonka mielestä se otus näytti vähän…”
”No löysittehän tekin tänne”, tuttu ääni huudahti takaapäin keskeyttäen Keetongun.

Kun otti huomioon viiden klaanilaisen juuri kokemat asiat, heidän reaktionsa pystyi melkein antamaan anteeksi. Joukkion säikähtäneet huudot saivat jopa joukkion yllättäneen Guardianin säpsähtämään.
Enemmän Guardianin reaktiossa oli tosin kyse siitä, että miekankahvaansa pakkomielteisesti tarranneen Matoron sinkoama jääpuikkoammus lensi kahden sentin päästä hänen ohimostaan.
Sininen skakdi seisoi hetken hiljaisuudessa tuijotellen Matoroa, joka piteli yhä miekkaansa sojossa hänen edessään.

”En ota teitä enää koskaan eräretkelle”, Guardian sanoi happamasti.

”E-e-eversti!” Snowie huusi hymyillen. ”Siinähän sinä. H…auska nähdä!”
”Jep”, Guardian sanoi ja vilkaisi mäkeä, jota alas viisikko oli pyörinyt. Hänen mielenkiintonsa herättivät isommat, suorastaan valtavia jalanjälkiä muistuttavat painaumat mäessä. ”Jäljistä päätellen saitte ajoneuvon toimimaan?”
Keetongu nosti hitaasti kätensä ja osoitti maassa makaavaa aluksenrojua.
”… aaaa-ha.”
”Niin”, Keetongu sanoi. ”Tuo pitäisi saada korjattua tai jäämme tänne syömään sinappia Niddin kanssa.”

”Luotan että tiedät, mitä teet”, Guardian sanoi nyökäten ja erehtyi ajattelemaan Tongun kauhuskenaariota. Vilunväristyksiä kulki pitkin skakdin selkärankaa. ”Te muut, tarvitsen teidät lapion varteen ja heti. Emme tiedä, kauanko papalle riittää vielä happea. Etenkin jäävoimaiset tänne ja heti.”
Guardian viittoi klaanilaisia luokseen ja lähti astelemaan kohti lumi- ja jääkasaumaa, jonka hän arvioi olevan mökin oviaukon kohdalla. Käveltyään hetken sininen sotaveteraani kuitenkin pysähtyi ja muisti jotain.

”… anteeksi, käytin monikkoa. Kepe, jääpä sittenkin auttamaan Keetongua”, Guardian sanoi. Kepe vastasi myöntävästi virnuillen.
Snowie oli selvästi ollut liian kauan hiljaa ja näki, että hänellä oli pakottava tarve sanoa jotain.
”… hei, G?”
”… niin?”
”Muistatko kun puhuin siitä hirviöstä?” Snowie johdatteli varovaisesti.
”… joo?”
”No… asia on ikään kuin niin, että se-”, Snowie uikutti, mutta joutui Guardianin keskeyttämäksi.
”- on naurettavaa hölynpölyä. Lumimyrsky palaa kohta ja en halua ikään kuin hautautua, tiedätkö. Lapion varteen, toverit”, Guartsu hoputti.
”… niinpä kai sitten.”

Paaco istui rauhallisena iglussaan. Lumirakennelma oli osoittautunut yllättävän mukavaksi ja lämpimäksi paikaksi kuivatella jalkoja. Moderaattorikokelas hymyili ja rummutti polveaan. Näin oli ehkä parempi, sillä Toa ei pitänyt kylmyydestä ollenkaan. Vuorikiipeilykään ei ollut Toan suosikkiasioita. Hän oli kokeillut sitä kerran.
Muuan vuoristolintu oli luullut vihreää Toaa isoksi marjapensaaksi. Paaco ei enää mielellään puhunut asiasta.

”Näh, kyllä ne sen sinappipapan sieltä löytävät”, Paaco sanoi hymyillen. Mikäs tässä oli köllötellessä, vihreä Toa ajatteli ja kellahti makuulle. Nimeämispäivänä oli tarkoituskin ottaa rauhallisesti.

Rauhallisuus olisi saattanut onnistua, jos fysiikan lakien ei olisi ollut paha tapa todistaa toimivuutensa juuri väärillä hetkillä. Muuan Ämkoo-vuorelta heitetty ilmaa pitkään halkonut lohkare päätti juuri silloin tehdä tuttavuutta painovoiman – ja tietyn iglun kanssa.
Rysähdys oli kova.

Paacon kirosanat olivat kovempia.

Puinen ovi rysähti auki ja kaatui tuoreeseen lumihankeen. Lumihanki narskahti muinaisen oven alla. Alle sekunnin päästä ilmoille räjähti sarja korvia tuhoavia haulikon laukauksia, jotka kaikuivat pian jostain kauempaa. Vahva savu täytti ilman. Hajusta päätellen aseenomistaja ei ollut puhdistanut piippua hetkeen.

”OKEI, TORAKANÄPÄRÄT”, haulikon omistaja karjui yskäisän käheällä äänellä. Ase niksahti auki ja hylsyt putosivat lämpiminä lumihankeen. Toisella kädellään vihreä Turaga heilutti aggressiivisesti nyrkillistä uusia hauleja, jotka putoilivat sormien välistä.
”TÄTÄ TAVARAA ON LISÄÄ JA IHAN KARRRRRZAHNIN PALJON. JUOSKAA TAKAISIN PESÄÄNNE, HELEVETIN TUNARIT, TAI TÄYTÄN TEIDÄT TERÄKSELLÄ.”

”Turaga Niddi”, Guardian sanoi kunnioittavalla äänensävyllä. Hän, muiden viiden klaanilaisen lisäksi, piteli käsiään ylhäällä. Kepen puoliautomaattiset lumilapiot lojuivat itse kunkin jaloissa.

”TEISTÄ EI OLE MIHINKÄÄN, ÖTÖKÄNLÄNTIT”, muinaista jaloa Kualsia ryppyisenä naamanaan käyttävä Turaga huusi hakaten haulikkoa ovenreunaan. Puu alkoi pettää aseen alla. ”NUORRRUUDESSANI MINÄ PERRRRRHANA PUDOTIN JOKA PÄIVÄ AINAKIN NELJÄSATAA TEIDÄN KALTAISTANNE.”

”Kybä?”, Snowie yritti heilutellen molempia käsiään ilmassa ja hymyillen. Rauhallisella äänensävyllä ei tuntunut olevan kummoisempaa vaikutusta vihreään Turagaan, jonka pää näytti kiehuvan niin, että lumihiutaleet sulivat jo ensikontaktissaan.

”NELJÄSATAA SIIS VAIN NYRKEILLÄNI”, sinapilta voimakkaasti tuoksahtava papparainen kailottii pomppien mökkinsä oviaukossa ylös ja alas. ”AMPUMA-ASEILLA? EN JAKSANUT EDES PIRU VIE LASKEA!”

Guardian henkäisi syvään ja korotti ääntään.
”Sinappipappa! Pää hankeen ja nimeämispäivärauha!”

Vihreän turagan pompinta hidastui vähitellen, kun se tajusi, että edessä seisova kuusipäinen joukkio ei koostunutkaan mökin rauhaa usein häiritsevistä nazorak-sotilaista, vaan käsiään ylhäällä pitelevistä klaanilaisista. Papparaisen vihreän naamion hymy alkoi levetä.

”Guartsu perhana!”

”Aivan, minä perhana. Kelpaako kyyti lämpimien patojen ja herkullisten juomien äärelle?”

Niddi laski aseensa.
”Siinähän on klaanilainen kavereineen. Tulitte hakemaan vanhaa miestä vaiko vain nauttimaan raikkaan vilpoisasta maisemastosta ja ilmastosta?”
”Olemme pelastamassa sinua, jäsen Niddi”, Matoro vastasi välittömästi.
”Poikahan puhuu prameasti” Turaga pani merkille.
”Enkä ole ihan varma, puhuisinko tästä raikkaan vilpoisana”, Umbra pohti ääneeen. ”Tai siis, voisin vaikka vannoa, että näin jossain tuossa matkan varrella hirven, joka oli jäätynyt pystyyn.”

Niddi loi omasta lyhyestä perspektiivistään mulkaisun pitkään, haarniskoituun hahmoon.
”Nuorukainen. Kun me vanhoilla päivillä olimme sodassa pahaa Vinkkistölyöttäytymää vastaan-”
”…mikä piru on Vinkkis-”
”Älä keskeytä vanhan miehen kertomusta, kloppi! Kun olimme sodassa Vinkkistölyöttäytymää vastaan oli niin kylmä, että kun yritti juoda vettä, ei pystynyt, koska naama oli jäätynyt ja oli kuollut.”
”…tuossa ei…”
”Kun yritti ampua aseella, se ei onnistunut, koska ilma oli jäätynyt eikä ammus liikkunut.”
”Mitä tämä on minä en edes.”
”Ja kun yritti syödä mitä tahansa, ei pystynyt, koska-”
”Kiitos Kyösti”, Guartsu kiitteli painokkaasti. ”Tajusimme pointin.”

Hetken ja Turagan happaman naaman verran oli hiljaista, sitten Kepe avasi suunsa.
”…miksi häntä sanotaan Kyöstiksi?”
Guardian laski kätensä tiedemiehen olkapäälle, ja ohjasi tämän hieman syrjemmäksi.
”Katsos, meidän oma Niddimme luuli tässä taannoin olevansa kaukaisen maan hallitsija nimeltään Kyösti.”
”Ja, leikitte mukana, koska ette halunneet loukata hänen tunteitaan?”
”Ei, se on vain hieno nimi.”
”…”

Niddi taittoi haulikkonsa keskeltä, ja laittoi tuohiseen selkäreppuunsa.
”Noh, nuorukaiset, auttakaapa vanha mies takkatulten äärelle.”
”Meillä on kyllä yksi pieni ongelma”, Keetongu otti asiakseen mainita. ”Kulkupelimme on sökönä.”

Niddin ilme kertoi, että hänen nuoruudessaan pelastajat osasivat pelastaa ja kulkupelit kuljettaa.
”Korjatkaapas se sitten.”
”Taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty,” Guardian totesi, ja kohautti nöyränä hartioitaan. ”Tarvitsemme aika lailla palasia menopelin korjaamiseen, eikä varaosakuljetus taida pelata tällä ikuisen roudan kukkulalla.”

”Oikeastaan”, Kepe heittäytyi keskustelijain väliin sormi pystyssä. ”Entä jos tekisimme osia… Tästä mökistä?”

Idea oli huono, mutta parempi kuin ei mitään. Klaanilaiset kävivät mökin purkutöihin, kukin tavallaan. Keetongu kaatoi seiniä, Matoro veti harppuunalla hirsipilarit alas ja Snowie yritti tanssia lattiaa puhki. Loppujen lopuksi sankarimme kuitenkin kokivat paremmaksi ideaksi vain mosautella mökkeröisen pienempiin osiin, klaanilaisia kun olivat. Snowie katseli vierestä, kun Kyöstin haulikko lauloi erästä ovea sopivammiksi rakennuskappaleiksi.
”Nätti pyssykkäliini, pidän sen kaiverruksista.”
Vanhus käänsi päänsä puhujaa kohti.
”Niinkö.” Hänen äänestään loisti sanoinkuvaamaton katkeruus.
”Tuota, mjäh?” Snowie esitti ymmärtämättömyyttään.
”Katsos, poikaseni, katso tätä asetta.”
Turaga kohotti tuliluikkusen valkean lumikon tarkasteltavaksi, ja jatkoi puhettaan: ”Siinä on kaikki hienoudet. Mainitsemasi kaiverrukset, puinen, käsin veistetty kahva, täydellisesti hiottu piippu, varmistimen puute.”
Kaksi keskustelijaa eivät huomannet, kuinka muutkin kerääntyivät kuuntelemaan kertomusta.
”Mutta kauan sitten, menneinä aikoina, kun olin vielä nuori mies, minä tein yhden suurimmista virheistä, jonka mies voi tehdä. Minä rakastuin.”
Klaanilaisten reaktiot olivat vaihtelevia, mutta tarina jatkui.
”Se oli kauneimmista tuntemistani Matoralaisista. Harmi vain, se oli toisen miehen vaimo. No, niinpä minä sitten, nuori ja tyhmä kun olin, menin ja ehdotin vaihtokauppaa. Neitokaisen mies halusi tämän aseen siitä akasta. Arvaapa perhana suostuinko.”
”Se akka”, Umbran oli pakko ottaa kantaa. ”Uskoisin, että tällä Matoralaisella oli nimikin.”
”Niin on tälläkin!” Kyösti huudahti loukkaantuneena ja heristi asetta. ”Minä kutsun sitä Veerakiksi.”

Seurasi typertyneitä ilmeitä, ja purkutyöt jatkuivat.

Pian Keetongu ja Kepe pääsivät rakennustöihin muiden kerääntyessä ringiksi kaksikon taakse.
”Lauta”, Kepe sanoi eleettömästi, ja ojensi oikean kätensä odottavasti.
”Lauta”, toisti Umbra hänen vieressään ja ojensi hänkin kätensä.
Guardian pyöräytti silmiään ja ojensi Umbralle romupinosta laudanpätkän, joka puolestaan antoi sen Kepelle.

”Hei. Anna minulle tuo seinällä roikkunut hirvenpää”, Keetongu ilmaisi toiveensa Matorolle. Mustahaarniskainen jään Toa väänsi kasvoilleen kysyvimmän ilmeensä, mutta antoi koriste-esineen Keltaiselle Jättiläiselle. Keetongu huomasi harppuunasankarin ilmeen.
”Siitä saa hyvän potkurin.”
”Anteeksi, mutta millä logiikalla?”
”Jättiläisen logiikalla.”

Klaanilaiset olivat kovia keksimään huonoja ideoita, mutta ällistyttävän usein ne toimivat. Joku voisi väittää, että mökillä ja hirven irtopäällä ei saisi rikkinäistä höyrykelkkaa liikkeelle, mutta klaanin insinööri-ihmeet uskoivat vakaasti toista.

He olivat väärässä.

Kaikki klaanilaiset istuivat menopelin kyydissä, vaan se ei liikkunut suuntaan tahi toiseen.
”Okei, minä vain kaadan tätä bensatankkiin”, Kyösti totesi kuivakasti ja heitti pari hyppysellistä Turkasta sinne, mihin polttoaine yleensä menee.
”Mitä siÄÄÄÄÄÄÄH”

Ja se toimi. Koska totta kai kaikki toimii, jos tankkiin heittää sinappia.

Reki, kelkka, lumikiituri tai miksi puista, metallista ja hirvenluista kasattua kammotusta sitten kutsuisikaan räjähti uskomattomiin nopeuksiin. Lumi suli ajokin alta, kun se kiisi alas Ämkoo-vuoren hyytävää rinnettä Turkanen-sinapin tulisella voimalla. Kaikki seitsemän matkustajaa pitelivät kynsin ja hampain kiinni ajokistaan välttääkseen kyydistä putoamisen.

Hyytävä ilmavirta yhdistettynä tappavaan tuuleen ja rankkaan lumisateeseen tekivät matkasta varsin epämukavan jokaisen klaanilaisen kasvoille. Joka iikan kasvot olivat jäätyneet virneeseen, joka kertoi enemmän kuin tuhannet sanat.

”Tämä”, Guardian sanoi irvistyksensä läpi.

Ajoneuvo karahti sinappivoimallaan hyppyrimäisen vuorenrinteen yli. Alus halkoi talvista ilmaa sekunteja ennen kuin tömähti takaisin hankeen ja jatkoi vauhtiaan.

”On”, Guardian murahti.

Turaga Niddi oli hoiperrellut aluksen takaosaan ja syötti hullusti nauraen lisää tulenarkaa Turkasta polttoaineeksi.
”Ainoa oikea tapa elää!”, Turaga hohotti kovaäänisesti.

”Typerintä, mitä olen koskaan tehnyt”, Guardian ärjyi. ”Tästä ei puhuta enää koskaan. Hyvää nimeämispäivää ja suut umpeen!”

Lumituisku piiskasi valtavia, kierteisiä sarvia ja kahta punertavaa silmää, jotka tuijottivat mäkeä alas kiitävää höyryalusta. Hirviö hymyili edelleen lohkaremaisilla hampaillaan seisoessaan Ämkoo-vuoren huipulla. Lumimyrsky varmisti, että kukaan ei näkisi olentoa.

Tänään oli ollut hyvä päivä monikymmenmetriselle hirviölle. Se oli syönyt maittavan hirviaterian ja kohdannut seitsemän vuorelle eksynyttä matkalaista.

Kun oli elänyt kuusituhatta vuotta, yksinkertaisia asioita oppi arvostamaan.

Hirviö varmisti jalansijansa Ämkoo-vuoren liukkaalla huipulla ja röyhisti rintaansa. Se päätti päästää vielä yhden voitokkaan karjahduksen.

HOOOOOOH.

Mitä tuli Umbraan, Matoroon, Snowieen, Kepeen ja Keetonguun, he eivät unohtaisi olentoa koskaan. He kuitenkin suostuivat olemaan puhumatta illasta ja sen tapahtumista. Kukaan ei voisi koskaan uskoa, mihin he olivat vuorella törmänneet.

Huipulla seisova hirviö avasi suunsa ja raotti jäisiä äänihuuliaan.

HOOOOOOH.

Vaikka tapahtumista suostuttiin pysymään vaiti, Snowie ja Keetongu olivat kuitenkin sitä mieltä, että nimeämispäivän perinteitä tulisi kunnioittaa. Olennolle olisi annettava nimi, vaikka kukaan viisikosta ei sitä saisikaan käyttää.

Viisikko suostui Keetongun ehdotukseen. Nimi oli helppo valita, kun katsoi olennon vuohimaisia sarvia ja skakdimaista olemusta.
Se oli melkein liiankin ilmiselvää.

Vuori järisi ja lumivyöryjä syntyi. Vuoristorahit juoksivat pakoon ja läheisen Nui-Koron matoranit harkitsivat muuttamista Bio-Klaaniin.

HOUUUU.
HOUUUU.
HOUUUU.

Retro

Rautasiivellä 8: Finaali

12.12.2011 Snowman Kommentoi

[spoiler=Tattaraa.]Huuh, tässä olisi. Pahoittelen osaltani, että kesti. Tämä on siis minun, Matoron ja Killjoyn yhteistyötä, ja pitkällisen leikkaaliimaprosessin jälkeen kukaan ei osaa varmaan enää sanoa, mikä on kenenkin. Yhteistyö on voimaa ja sillain. Lisäksi, kaikki varmaan huomaavat, mihin olisin tässä tarvinnut Haita, mutta muokattakoon tätä vaikka sitten.[/spoiler]

SS Rautasiipi

Punaisen haarniskan rautaiset sormet raastoivat metallista kantta naarmuille Killjoyn pyrkiessä nostamaan itseään tolpilleen. Polvet tutisten Metsästäjä koetti pudistella päänsä selväksi, havahtuen pian tuijottamaan kypäränsä sisäpinnan järkyttävää halkeamaa. Hän oli rysähtänyt isommasta vauhdista kuin kuvitteli.

Hän ei tiennyt miten pitkään oli maannut kannella, mutta päätellen edessään seisovasta sinihopeisesta hahmosta, ei luultavasti kovin pitkään. Killjoy hymähti nähdessään Summerganonin pitävän työn takana ollutta Amiraalia tarkasti ionikatanan vihreän hohteen loimussa, ja Haikin oli ottanut otteeseensa ilmeisen upseeriarvoisen torakan. Tämä yhdistettynä Bloszarin pahasti haavoittuneeseen sinihattuiseen Nazorakiin, panttivankitilanne oli hyvä. Matoron ilmestyneeseen käteen tarttuen Joy kampesi itsensä lopullisesti pystyyn, heräten samalla todellisuuteen voitonriemustaan.

Koko Metsästäjän näkökenttä oli torakkaa. Aseet tanassa seisovat sotilaat tähtäsivät Klaanilaisjoukkoa armotta. Killjoy tiesi, että temput olisivat turhia. Yksikin väärä liike ja jokainen tiimiläinen murenisi valtavan Zamor-sateen keskellä. Ryhtinsä menettänyt soturi vilkuili Rautasiiven kannen rakenteiden katoille. Nazorakeja pitkien kivääreiden kanssa kirmaili edes ja taas, hyviä sijainteja varmistellen. Tarkka-ampujat ympäri laivaa olivat valmiita ampumaan Amiraalinsa vapaaksi, joka yksi kuulostaen siltä, kuin pyrkisi eroon keuhkoistaan. Amiraali vaikutti kuitenkin selvinneen laskeutumisentapaisesta pienin vahingoin.

Killjoyn tykkikäsi kolahti hiljaa. Hai loi kysyvän katseen Metsästäjään, jonka käden osaset vaihtoivat hitaasti paikkaa. Vähitellen kanuunan mekanismit västyivät ja savuava nyrkki liukui esiin aseen takaa. Matoro katsoi tapahtumaa kulmat koholla. Killjoy vain tuijotti kättään, mutisten hiljaa: Mitään ei ole tehtävissä.

Klaanilaisten keskelle laskeutui hiljaisuus. Edes Tronie ei piristänyt muita mielensisäisillä viesteillään. Yllättäen koko kansi kuitenkin täyttyi metallisesta ryminästä ja voimistuvasta huminasta. Niin klaanilaiset kuin Nazorakitkin käänsivät katseensa äänen lähdettä kohti.

Valtava, koko torakkain laivaston lippulaivan suurin tykki kääntyi ensin kohti Rautasiiven rönsyilevää päätornia, ja siitä tähtäys siirtyi entistä alemmaksi, suoraan laivan kanteen, keskelle kaikkea. Järisyttävänkokoisen mörssärin piippu oli miltei puolisataa metriä pitkä, ja läpi näytti kulkevan jonkinlainen sähkövirta. Koko kapistus oli peitetty isoilla, raskailla metallilevyillä kylkeen kiinnitettyä ohjaamoa myöten. Ase seisoi raskaan tuen varassa, joka oli miltei koko kannen levyinen, ja jakoikin laivan etuosan kannen kahteen osaan.

Kun tykki pysähtyi kolina lakkasi, mutta uusi ääni tuli tilalle. Ilmeisen kaikkialta tuleva, mieltä silpova vihlona täytti kaikkien pääkopat. Se kuitenkin loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja tilalle tuli vaimeaa huminaa. Ja puhetta.

Nazorakit! Laskekaa aseenne.

Torakat kallistelivat ällistyneinä hyönteispäitään ja koettivat pähkätä, mistä puhujan ääni oli lähtöisin. Ainoa vaihtoehto tuntui olevan Nazorakein omat megafonit, joita oli ympäri Rautasiipeä. Ilmeisesti puhuja oli massiivisen tykin ohjaamossa.

Eikö tuo ollut… Bloszar ällisteli.
Ruki. Oli, Hai vahvisti, mutta piti naamansa peruslukemilla. Suurimman osan ilmeet kuitenkin hieman kirkastuivat.

Laskekaa aseenne, valtavan pyssykän kaapannut Ruki toisti komentonsa.
Ja äkäiseen. Hopi hopi. Muuten mosautamme tälle kaunottarella paattiin sellaisen laakin että oksat pois, Troopperinkin ääni raikasi ympäri sota-alusta. Vaikka ei uppoaisi, niin ainakin nokkamiehenne häviää savuna ilmaan. Ei, ei edes savuna, jonain vähäisempänä.

Rätin rätin, ja sitten kaiuttimista kuului korkea torakka-ääni vahvalla Zankrzoralaisella korostuksella.
Jos niin teette, hävitätte omatkin joukko-osastonne.

Rätin rätin.

Ja sitähän kukaan meistä ei halua. Joten entä jos päästäisitte meidät menemään?

Rätin rätin.

Hiljaisuus.

Komentohuone #2

”Kapteeniluutnantti 246. Meillä on ongelma”, harmaatakkinen Nazorak kertoi mikrofoniin eräänlaisessa valvontahuoneessa syvällä aluksen uumenissa. Kamerat näyttivät kuvaa kannen kriittisistä tapahtumista ja juuri tällä hetkellä Nazorakit tunsivat, kuinka heidän narunsa Klaanilaisista katkeilivat. Massiivinen tykki oli kääntänyt taistelun yhtä nopeasti kuin itse tykki oli kääntynyt. Tai oikeastaan paljon nopeammin, koska tykki oli hidas pirulainen.

Mutta kuitenkin.

Kansi

”Mitä nyt?”, Bloszar kysyi pitäen edelleen tiukassa otteessa yhtä nazorakia. Lukemattomat ruskeat torakat tähtäsivät edelleen joukkoa joka suunnasta, mutta nyt ne olivat selkeästi epävarmempia. Kukaan ei uskaltanut liikkua. Nazorakit eivät halunneet saada tykistä eivätkä Klaanilaiset nazorakien aseista.

”Päästäkää meidät menemään, tai Amiraalinne kuolee!”, Summerganon huusi kantavalla äänellä. Ionikatana hehkui nazorakin kaulalla.

Hiljaisuus. Epäluonnollinen, odottava ja painostava hiljaisuus.

”Minulla on huono tunne tästä”, Matoro muutti sanoiksi kaikkien muiden ajatukset. Jään Toa puristi kevyen katanansa kahvaa.

Tykkin ohjaamokoppero

Panssaroitu ohjaamo oli ahtaanpuoleinen koppi, ja koko sen etuseinän leveydeltä meni ohut mutta uskomattoman paksu panssarilasi. Huone oli kuusikulmion muotoinen, ja seinillä oli useita järjestelmiä, näyttöjä ja muita teknisiä aparaatteja. Troopperi istui nazorakeille mitoitetussa vihreässä tuolissa ja piteli käsillään kahta ohjausvipua. Hän tuijotti silmä kovana vihreän sävyistä näyttöä, johon välittyi kuva tähtäyspaikasta.

Ruki seisoi tulen toan takana. Häntä järkytti viime aikojen väkivaltaiset tapahtumat ja tiukat pelastumiset, mutta hän teki kaikkensa auttaakseen muita. Ruki piteli taas seinässä johdolla kiinni olevaa mikrofonia ja tuijotti tähtäysnäyttöä. Ruki seisoi tulen toan takana. Häntä järkyttivät viime aikojen väkivaltaiset tapahtumat ja tiukat pelastumiset, mutta hän teki kaikkensa auttaakseen muita. Ruki piteli taas seinässä johdolla kiinni olevaa mikrofonia ja tuijotti tähtäysnäyttöä.

Tämän pitäisi ostaa meille aikaa, Troopperi myhäili ja tarkensi tykin asemaa.

Kansi

Klaanilaisten muodostama ympyrä eteni hitaasti kohti tykkiä, pitäen jatkuvasti muodostelmansa. Nazorakit vetäytyivät tieltä vankien takia, mutta olivat silti jatkuvasti valmiita hyökkäykseen. Summerganon, Hai ja Bloszar pitelivät kolmea vankia ringin keskellä. Matoro johti joukkoa ionikatana välkkyen kohti tykkiä Killjoyn suojaten takaa päin. Hain miehistö kuljetti hitaasti virkoavaa Lignokia kulkien Tronien kanssa sivustoilla.

Ylikersantti 1034 puristi torakanhampaitaan yhteen niin lujaa kuin kykeni. Sinilakkinen torakka maistoi veren suussaan ja teki parhaansa ollakseen vilkaisematta alaspäin. Hänen vasen jalkansa oli mössönä, eikä näky ollut 1034:lle siedettävä. Hän rukoili tajuttomuuden iskevän pian.

Tykkitornin ohjaamokoppi

Troopperi nojasi kyynärpäillään ohjauspaneeliin, vakuuttellen vieressä hermoilevalle Rukille ja ennen kaikkea itselleen homman olevan hallinnassa. Mikki kädessään seinää vasten istuva Ruki meinasi luhistua jännityksestä ja pelosta. Hän toivoi vilpittömästi Troopperin olevan oikeassa.

Pakonomaisesti jalkaansa heilutteleva Troopperi seurasi kauempana kannella seisovaa joukkiota. Perääntyminen näytti todella hitaalta ja Toa kohensi asentoaan, valmistautuen istumaan tuolissa vielä tovin. Hän tiesi, että Rukin suunnitelma tykin käyttämisestä oli uhkapeliä, mutta paremman puutteessa sai kelvata. Ja ainakin toistaiseksi kaikki meni hyvin, klaanilaisrinki oli saanut Lignokin poimittua, ja eteni kohti laivan reunaa ja Hildemaria.

Jalkojensa asentoa vaihtaessaan kopissa humahti yllättävä koneiston ääni ja ohjauspaneeli sammui yllättäen täysin. Troop nousi hädissään pystyyn, luullen aiheuttaneensa oneglman itse. Eijeijei! Taisin vahingossa painaa väärää nappia. Odotas, kyllä tämä tästä, ihan kohta, kunhan löydän ne oikeat ohjaimet…

Troop kuitenkin havahtui Rukin koputukseen ja pian Toan olkapään yli kurottava sininen käsi osoitti kopin ikkunasta ulos. Kannen valonheittimet olivat sammuneet ja muiden pienempien tykkitornien kopit olivat täysin pimeänä.

Troop puri nyrkkiään, Rukin vapistessa takana. Klaanilaiset olivat menettäneet ainoan suojansa ja Hildemarin tienoille oli matkaa vielä miltei kymmenen metriä. Troop latasi elementtivoimiaan, valmiina puolustautumaan torakoita vastaan. Hänen kummatkin kätensä syttyivät hiljalleen tuleen, ja Toa kääntyi Rukia kohti.
Oletko valmis?

Vastaus oli nielaisu.

Kansi

Killjoy kirosi kuullessaan koneiston äänen ja vain silmänräpäystä myöhemmin valonheittimet sammuivat, jättäen kannen väen hämärään alkuiltaan. Klaanilaisten askeleet pysähtyivät sillä sekunilla, kun sähköt katkesivat ja jalat pyrkivät ottamaan maasta kunnollisen sijan. Nazorakien joukot pysyivät vaitonaisina, mutta ottivat usean askeleen lähemmäksi klaanilaisia.

Tunnelma kiristyi entisestään, eikä kukaan oikein tiennyt, miten päin olla. Klaanilaisilla oli yhä panttivangit, mutta järjestäytyessään uudelleen tarkka-ampujat saattaisivat onnistua vapauttamaan torakat.

Nyt, arvon toverit klaanilaiset, joukkio kuuli mielissään. Suosikkikalanne kokeilee nyt jotakin. Te, valmistautukaa juoksemaan laivan reunalle, Hildemar on ihan siinä alla. Hauskaa matkaa.

Ennen kuin kukaan ehti pukea ajatuksiaan sanoiksi, akvaario lennähti klaanilaisten keskeltä keskelle torakkajoukkoa ja sinkoili jokaiseen suuntaan. Muutaman sekunnin hämmennys oli tiukkojen paikkojen ykkösmiehelle tarpeeksi, ja Matoro hihkaisi klaanilaiset liikkeelle. Aivan kaikkien huomio ei pysynyt tilanteen mukana, ja osa Hain miehistöstä jäivät yhdeksi hetkeksi liian pitkäksi aikaa paikalleen.

Muutaman lyhyen juoksuaskelen jälkeen klaanilaiset olivat taas jähmettyneet paikalleen, mutta tällä kertaa aivan kaiteen tuntumaan. Sankareiden harmiksi kiinni napattu Tronie ja osa Hain miehistöstä olivat kuitenkin nyt torakoiden hallussa, eikä Troopperista ja Rukista ollut havaintoa. Kansi oli nyt hiljaisuuden lisäksi myös täysin liikkkumaton. Täydelliseen pattitilanteeseen ajautunut laiva seisoi osapuolineen täysin jämähtäneenä. Sadje huokaili hermostuneena, yrittäen kurkkia tapahtumia tiiviin Klaanilaisrivin takaa. Noh… mitäs sitten?

Vastaus tuli kuitenkin klaanilaisena, kun Troopperi paiskattiin muiden eteen. Vatsallaan retkottava Tulen Toa oli ruhjeilla, osia panssarista puuttui, ja ennen kaikkea hän oli melkoisen liikkumaton.

Troopperi! Gefel huudahti ja ryntäsi mukiloidun hahmon tykö. Matoralainen käänsi Toan ympäri, ja näki pahoin vauroutuneet kasvot: Toinen silmä oli likimain muurautunut umpeen, puolet kasvoista oli veren peitossa ja rintapanssarista oli lohjennut suuri pala pois. Troopperi kuitenkin hengitti, joskin kivuliaan kuuloisesti.

Olisimme leikanneet häneltä raajan tai pari, Troopperin viskannut torakka murahti. Mutta eiköhän sitä ole nähty jo ihan riittävästi.

Ennen kuin kukaan klaanilaisista ehti vastata mitään, torakka jatkoi. Ettekä arvaakaan, missä kunnossa se tyttö on.

Matoro ymmärsi asettaa kätensä Killjoyn olkapäälle, jossa tyhjä ohjuspatteri selvästikin teki tähtäysliikkeitä.
Hillitse itsesi. Tällä hetkellä voit ainoastaan tapattaa klaanilaisia, Suga mumisi hiljaa. Metsästäjä ei vastannut.

Killjoy tuijotti vain Summerganonia, yksiä niistä harvoista, joihin hän luotti koko Klaanissa. Tietäen toverinsa sanojen todenmukaisuuden, Killjoyn aivot kävivät taistelua, taistelua, joka päättyi siihen, kun Killjoy veti ranneteränsä esiin. Meillä ei ole mitään syytä uskoa, että nuo olisivat valmiit riskeeraamaan johtajansa. Sinun oletuksesi saattaa johtaa Ruk- heidän kuolemaan. En anna sinun tehdä tätä, minä haen heidät väkisin.

Hah, kuului ylimielilinen ääni Sugan kuristusotteesta. Klaanilaiset käänsivät katseensa panttivankiinsa, Killjoy laski teräkätensä.
Teillä on nyt hyvä tilaisuus oppia jotain. Kuulkaa siis, kun kerron teille tarinan, Amiraali puhui.

Kukaan klaanilaisista ei kommentoinut. Suga tiukensi otettaan ionikatanasta.

Kauan sitten, kaukana pohjoisilla merillä, kun minä olin vasta nuori torakka, lajimme kartoitti maailmaa. Maailman hyytävät ääret ovat vaarallisia vesiä, emmekä konsanaan olleet kokeneet moista myrskyä. Tyrskyissä heittelehtivä laivamme oli jäävuorten ympäröimä, ja niiden koosta päätellen mustan veden syvyys olisi riittänyt nielemään vaivatta satoja kertoja alustamme isomman paatin. Meistä kokemattomimmat olivat kannen alla, ainoastaan teilu tusina seisoi jäänmurtajan kannella talviviittoihin kääriytyneenä. Tuuli olisi riittänyt hyytämään kauniit muistot kenen tahansa mielistä, ja lumituisku esti meitä näkemästä kivenheittoa pidemmälle.

Älä luulekaan, Matoro vastusti. Emme anna tarkka-ampujillenne aikaa tähdätä.

Amiraali kohotti kulmiaan.

Voi, uskokaa pois. Tämän te tahdotte kuulla.

Matoro vaikeni, mutta tarkkaili kiikarisilmällään jatkuvasti ympäristöä tarkkuuskiväärein varustautunieden Nazorakien varalta.

Amiraali jatkoi kertomustaan: Kun nostin turkiskaulustani parempaan asentoon, takanani kiikaroinut Nazorak-upseeri kellahti selälleen. Minä ja ilmeisen moni muukin veljistäni luulimme hänen olevan vain seuraava lisäys pituutta keränneeseen paleltumatappiolistaan, emmekä hätiköinet toimissamme. Kannen alta esiin kutsuttu lääkintämies kumartui vainajan ylle, mutta hän ei ehtinyt raporttiaan tehdä, kun ymmärsimme, mitä oli tekeillä. Kaksi muutakin meistä sai samanlaisen, äänettömän myrkkynuolen otsaansa, ja heittäydyimme maihin.

’Steltinpeikot!’ joku huusi, ja tiesin miehistömme ajautuneen jo aiemmin kanssamme taistelleen kapinallisosaston väijytykseen. Kyseinen, pohjoisia meriä piinannut ryhmä näyttäytyi harvoin, ja heistä kuulee vielä tänäkin päivänä kerrottavan legendaa merenkulkijoiden keskuudessa.

Minä en pidä tästä, Hai murahti, ja vilkuili ympärilleen. Hildemar oli aivan heidän sijaintinsa läheisyydessä, mutta hän tiesi hyvin, mitä seuraisi turhasta hyppimisestä.

Minä ja kaksi hyvää ystävääni kävimme heti toimiin, ja ryömimme pienen aluksemme laidalle. Silloinen läheisin neuvonantajani tarttui harppuunan ohjaksista, ja suuntasi kaiteeseen kiinnitetyn partaveitsivalaanpyyntiaseen kohti suurta jäävuorta, jolta päättelimme vihamielisten jättiläisten meitä hätyyttävän.

En koskaan saanut tietää, millä peikot meitä tähtäsivät, mutta siinä lumyräkässä omilla aseillamme tulittaminen oli turhaa sohimista. Kaksi sokkoa harppuunaa laukaistuaan upseerikumppanini sai hänkin nuolesta.

Sinä päivänä minä opin tärkeän läksyn: Joskus harppunan ammusten täytyy räjähtää.

Klaanilaiset katsahtivat Amiraalin harppunajalkaan. Jossain sen sisuksissa välkkyi punainen valo, ja nyt hiljaisuudessa kaikki kuulivat koiven sisuksista pientä, tasaista piipitystä.

Et voi olla tosissasi, Bloz aloitti, mutta tuli Amiraalin keskeyttämäksi.
Minä ole hyvin tosissani. Katsokaas, minä olen valmis kuolemaan omilla ehdoillani. Mutta oletteko te valmiita toistenne kuolemaan?

Lausahdus pysätti ajan täysin. Bloz yritti sanoa jotain, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Hänen suustaan lähti ilmoille ainoastaan äänetön henkäys, kun kukaan ei osannut sanoa mitään.

Hai mulkoili kulmiensa alta Amiraalia, joka oli Sugan väkevässä otteessa. Sitten hänen katseensa kääntyi taas hänen vangiksi jääneisiin miehistön jäseniinsä. Hän ei tiennyt, mikä oli päällimäinen tunne. Syyllisyys siitä, että oli ottanut heidät mukaan matkalle? Vaiko kaikki ne pintaan nousseet sotamuistot? Yhtäkkiä hän kuitenkin näki Amiraalin tulevan heitetyksi Nazorak-lauman keskelle, jääseinän muodostuvan klaanilaisten ja torakoiden väliin ja kymmenien Zamor-aseiden laukeavan, ja siinä samassa voimakas käsivarsi tuuppasi hänet laidan yli.

Molskis.

Klaanilaiset ja kaksi torakkavankia nostivat päänsä merestä, ja kömpivät äkkiä Hildemariin.
Mitä tapahtui? Sadje ihmetteli, kun Hai kumartui ojentamaan kätensä laidan yli auttaakseen Matoralaisen kyytiin.
Se olin minä, Suga sanoi värittömästi. Anteeksi.

Sadje ei ymmärtänyt, mutta ympäri käännyttyään katsomaan Bloszardia, joka tuijotti haikeasti korkealle SS Rautasiiven laidalle, hän ymmärsi Sugan osoittaneen sanansa Blozille. Sadje tiesi, että vangiksi jäänyt kala merkitsi Toalle paljon.

Tunenlma ei muutenkaan ollut se hilpein. Hai miehistöineen oli myös aivan maansa myynyt ja Matorokin pysyi vaitonaisena sitoessaan kahta haavoittunutta torakkavankia, jotka eivät kuitenkaan näyttäneet lainkaan halukkailta taistelemaan vastaan, sinihattuinen ei ollut edes tajuissaan. Yllättävin näky oli kuitenkin Killjoy: punainen metsästäjä oli jäässä. Kirjaimellisesti, kokonaan, jäässä.

Summerganon kopautti kenraalia miekallaan, ja haarniskan jääkerros poistui. Ennen kuin Killjoy ehti sanoa tai tehdä mitään, Summerganon puhui jälleen samalla, värittömällä äänensävyllä.
Et olisi lähtenyt muuten. Minun oli pakko.

Hai tuli nopeasti kahden väliin.
Kaikki ei ehkä mennyt putkeen, mutta tärkeintä on, että olemme elossa. Sugan uhkapeli onnistui.
Uhkapeli? Sadje ihmetteli.
He eivät tappaneet meitä sillä hetkellä, kun Suga vapautti Amiraalin ja huitaisi meidät mukanaan kaiteen yli Matoro puuttui keskusteltuaan, ja viimeisteli torakoiden solmut. Hildemar on yhä yhtenä kappaleena, joten he pitävät meitä elossa jostain muusta syystä. Mutta nyt meidän on päästävä pois, emme saa ystäviämme vapaiksi omin avuin, emme millään.

Täyteen vaihtiin nopeasti kiihdyttänyt laiva irtaantui Rautasiivestä niin pian kuin mahdollista, satojen Nazorakien katsellen pakenevaa joukkoa. Kannella kaukoputken ikkunan läpi Amiraali loi ensin pitkän silmäyksen Hildemariin, ja sitten mulkaisi halveksien klaanilaisvankeihin. Sellikäskyn saatuaan vangiksi jääneitä klaanilaisia alettiin taluttaa kannen alle. Amiraali itse aloitti nilkuttamisen komentotornia kohti.

Hildemar

Vaisuissa tunnelmissa Hai ohjasi laivansa takaisin sen alkuperäiselle kurssille. Hänen viereensä istahtanut Bloszard oli ollut hiljaa koko paon jälkeisen ajan.

Summerganon vartioi toisaalla ovea, jonka takana punainen Metsästäjä sulatteli pukuaan. Heitä odottaisi vielä pitkä juttutuokio…

Retro

Harkelia tapaamaan

22.11.2011 Snowman Kommentoi

Nui-Koro

Kaupungin laitamilla oli huomattavasti vähempi meluisata kuin torin läheisyydessä. Hyvin harva jalankulkija ja pari pulua olivat ainoa seura kadun yksinäisille mukulakiville, kunnes kaksikuudesoasaaklaanilainen kolmikko käveli sen päältä. Joukkiota johti haaleankeltainen Matoralainen, toisena asteli Kepe ja perää piti Snowie. Matka tapahtui yllättävänkin hiljaisissa merkeissä, Snow-tekijä huomioden. Kepe arveli kumppaninsa yrittävän varoa pienen neidin enempää säikyttämistä, suuri suu ja paljoisa puhe kun todistetusti saattoivat olla tuntemattomista hieman hämmentävää. Tiedemies tiesi, etti valkoinen pullero tahtonut pahaa, mutta kaikki ne sanat eivät voineet osua jokaisen mukavuusalueelle.

Eivätkä varsinkaan tämän, Kepe tuumaili tarkkaillessaan edellään kulkevaa hentoa olentoa. Hänen rationaaliseksi mieltämänsä mielensä ei kyennyt selvittämään, miksi kyseinen henkilö työskenteli kaupunginkaartilla, edes toimistohommissa.

Kepsula, Snowie sanoi matalalla äänellä. Kepsula käänsi päätään.
Hm?
Uskotko tosiaan, että pormestari tahtoo meidät, koska luulee, että ajamme häntä takaa… Sen tähden?
Sen?
Tiedätkö, sininen whuuuuumzazuuuuum.
…me emme puhu nyt siitä kerrasta, kun Suga teki tiedätkö sen jutun mikä oli kkrrraaaaahhhhh?
…
…
…Nimda, tiedäthän.
Ah, no joo. Siinä onkin paljon enemmän järkeä.

Hetken älyttömän älykäs kaksikko oli hiljaa ja mietti äskeistä keskustelua, ja sitten Kepe jatkoi, hiljaisesti hänkin.
Mutta, niin. Siltähän tämä vaikuttaa. Mieti nyt hänen sanojaan.
Snowie mietti hänen sanojaan.

Eikö se ole ilmiselvää, hölmö. He ovat päässeet selville suunnitelmistani. Miksi ne muuten olisivat ketään tänne lähettäneet. Eihän Bio-Klaani nykyään muun perässä juoksekaan.

Mutta jos näin on, Lumiukko supatti kolmikon jatkaessa kulkuaan kivistä katua pitkin. niin eikö tämä ole aika huolestuttavaa?
Öh, joo?
Tai siis. Jos pormestari lähetti ne palkkamurhaajat peräämme… Tämä kaupunki on meitä vastaan. Voimmeko luottaa kehenkään?
Aavemainen ajatelma leijui ilmassa, juuri Snowien ja Kepen tiimoilla.
Ehkä juuri siksi on viisautta mennä puhumaan hylkiöpoliisille. Hänen elämänsä kurjuus ja yksinäisyys on meidän voittomme.
Kiva asenne, Räz.

Keskustelun tiimellyksessä klaanilaiset eivät huomanneet heidän ohittamaansa patsasta. Se oli nimittäin niin ruma, että se oli ironisesti tosi hieno. Niin jäi tämä esteettinen kokemus sankareilta kokematta, ja kenties juuri sen suoma voima olisi voinut auttaa heitä tulevissa koitoksissa.

Tä-tässä se nyt olisi, Suflery ilmoitti varovaisesti kolmikon päästyä siniharmaan kivitalon luo. Se oli kadun korkein residenssi ja kummaltakin puolelta kiinni naapuritönöissä. Puiset portaat kohosivat hieman katutason yläpuolelle, ja muun rakennuksen tyyliin istuvasti hieman rapistunut ovi sijaitsi kutakin kuinkin julkisivun keskipisteessä. Jyrkkä katonharja sai talon näyttämään kolmikerroksiselta, vaikka torpassa oli korkeintaan kaksi kerrasta ja hyvin ahtaanlainen vintti.

Kolmikko kapusi raput ovelle ja Kepe tarttui puuoven koruttomaan kolkuttimeen.
Hallojaa?

Hetken oli hiljaista, sitten ei. Joku laskeutui selvästi portaita. Pian ovi avautui sisäänpäin, ja kolmikkoa tuijotti Mustan Faxonin silmä-aukoista komisario Harkelina tunnettu Po-Matoralainen. Sillä oli muhkeat poliisiviikset.

Retro

Rautasiivellä 7: Monta ohjusta

4.11.2011 Snowman Kommentoi

SS Rautasiipi

Amiraali katsoi komentokeskuksen panssarilasin läpi sotalaivansa kannen kaaosta. Hän nojasi oikealla kädellään ikkunaan eikä näyttänyt ryhtinsä puutten takia itseltään. Hän tiesi hyvin, ettei Rautasiipi ollut täydessä terässä muututtuaan Uuden Sukupolven koulutustiloiksi, mutta tällaisen epäonnistumisen piti olla mahdottomuus. Nazorak-joukot eivät olleet onnistuneet järjestäytymään remontoidussa laivassa, ja klaanilaiset kykenivät rellestämään ja listimään hajanaisia torakkajoukkoja, jotka käyttäytyivät kuin mitkäkin Skakdit. Maihinnousuihin tarkoitetut meritankit taas olivat jalkaväensuojaussiivekkeineen ja hitaasti liikkuvine tykkeineen aivan liian kömpelöitä osuakseen liikkeellä pysyviin klaanilaisiin.

002:n synkistyneeseen mieleen valoa toi kuitenkin keulan suunnalta lähestyvä näky: SS Rautasiipi oli onnistunut organisoimaan täydet kaksi tusinaa laivastonsinisillä rintapanssareilla ja säkenöivän kirkkailla kivääreillä varustettua torakkasotilasta, jotka hölkkäsivät täydellisessä muodostelmassa ja aseet tanassa marssiaskel kerrallaan kohti klaanilaisten kuolemaa. Näky joka lämmittäisi jokaisen sosiaalisesesti hyväksyttävän Nazorakin torakanmieltä.

Troopperin liekit kärvensivät Rukin alapuolella vielä yhden Nazorakin. Veden Toa koetti sulkea taistelun äänet mielestään kavutessaan metallisia tikapuita ylös kapean putken sisällä. Kylmä metallipuola kerrallaan hän loittoni torakoista, mutta samalla myös Troopperista. Hän oli kuulevinaan tulen Toan huutavan jotain provosoivaa Nazorakeista ja höysti kommenttiaan tulihuumorilla, mutta Ruki ei kuunnellut. Hän teki kaikkensa pitääkseen itsensä kasassa kaaoksen keskellä.

Juuri kun Ruki oli heilauttamaisillaan itsensä ylös, kuuli hän altaan räjähdyksen. Taistelun äänet päättyivät kuin seinään, ja veden Toa jähmettyi täysin. Klaanilaisen miekka vaikeni.

Troopperi… Ruki ajatteli. Häneen iski samanaikasesti suru, pelko, huono olo ja katumus. Lähdin tälle matkalle, koska tahdoin auttaa Klaania. Nyt yksi soturi menehtyi takiani.

Eikä se edes ollut Rukin mielessä pahin ajatus. Häntä hirvitti huomata, kuinka tasaväkistä kamppailua ajatus klaanilaisen kuolemasta ja oman kuoleman pelko kävivät hänen päänsä sisällä. Sinisten käsien ote tikapuista puristui, eivätkä jalat totelleet. Metalliset seinämät tuntuivat murskaavan Rukin, eikä hän kyennyt hengittämään. Eikä varsinkaan puolustautumaan. Hän vain odotti hetkeä, jolloin torakat katsoisivat putkeen ja rei’ittäsivät hänet.

Veden Toa oli aivan varma, että hän kuolisi tähän kapeaan, metalliseen tilaan.

Kaikki kuitenkin muuttui, kun alhaalta kuuluikin naurua. Mutta sitä ei pidetty torakkain suulla.
Onnistuinko minä hämäämään teitä tällä naamaritempulla kaksi kertaa? Muistakaa ensi kerralla odottaa savun hälvenemistä ennen kuin oletatte Kanohi Haun kantajan kukistetuksi.

Liekkien ja kiväärien, miekkojen ja keihäiden sinfonia alkoi jälleen ja Ruki palasi tähän maailmaan.

Matoron nopeat sivallukset ja Sugan voimakkaat lyönnit muodostivat teräisän suojavallin Nazorakein ja klaanilaisten välille. Kummallisesti Tronien akvaarion päälle retkottamaan asetettu Lignok alkoi virota juuri sopivasti, kun klaanilaiset saivat päihinsä tutun äänen.
Hyviä uutisia kaverit! Klaanilaisia näköpiirissäin!

Miekkailevat jään Toat eivät ehtineet intensiivisessä tilanteessa tarkistaa väittämää, mutta kalaisan sankarin sanoihin oli syytä luottaa.
Jos harppuunani olisi kunnossa… Matoro puhisi miekaniskujen lomassa, ja mäjäyttipä hän yhden torakan pois sutjakkaasti singotulla jäänkimpaleellakin. …puolet teistä riippuisi tuosta ilmatorjuntatykistä päät alaspäin-
Rumasta ilmatorjuntatykistä rumat päät alaspäin.
Kiitos Suga. Rumasta ilmatorjuntatykistä rumat päät alaspäin ja loput löytyisivät saman tykin piipusta molemmat päät alaspäin!

Yksi Nazorak onnistui miltei kohottamaan kiväärinsä piipun kunnolliseen tähtäysasentoon, ennen kuin huomasi hävinneensä kalalle.

Tuo ei ollut ehkä ihan parhaimmistoasi, Suga puhisi jakaessaan iskuja. Mutta olosuhteisiin nähden ihan hyvä. Eihän tässä saa happeakaan otetuksi huitomisen lomassa. Ja SINÄ et saa enää koskaan happea!

Torakan kurkku purskahti auki roiskaisten vihertävää tahnaansa Sugan kasvoille. Klaanilais-konkarin ilmekään ei värähtänyt.

Okei, ei tuokaan mikään laadun ähky huipentuma ollut.

Elkää luovuttako, löydätte varmasti sisäisen runoilijanne ennen pitkää. Meissä kaikissa asuu sanaseppo, kaikui pirteä ääni jään Toain mielissä.

Yhtäkkiä jään elementaalihyökkäykset saivat seurakseen liekin voiman, kun Bloszar liittyi taisteluun. Hän jäi kuitenkin pitämään toista suuntaa Hain kanssa, joka oli vaihtanut tilapäisesti säilänsä Nazorak-kivääriin, joka oli tullut ranteen tiimoilta poikki silpaistun käden koristamana. (Kiva lisäosa, Hai-mies.) Veden ja jään Toan silmissä loisti uusi, vihainen hehku. Hän ei ollut enää SS Rautasiivellä, hän oli kotisaarensa juoksuhaudoissa. Nazorakit eivät päässeet etenemään Kanohi Raun takaa tuijottavien silmien ja niiden hyvän liittolaisen, kiväärin tähtäimen tehdessä tiivistä yhteistyötä joka myös kuoleman jakamisena tunnetaan.

Lignok! Ko-Matoralainen Korek huudahti huomatessaan maahan valahtaneen, tajuttoman ystävänsä. Hän ja Merkol kirmasivat kahden klaanilaisrintaman väliin ja kumartuivat Onu-Matoralaisen tiedottoman kehon ylle ja koettivat ottaa selvää josko tämä hengitti. Olkar ja Gefel jäivät Bloszarin ja Hain rinnalle ja koettivat pitää torakat matkan päässä. Sadje näytti taistelun keskellä eksyneeltä, mutta piti tikaria käsissään kumminkin.

Bloszar ja plasmakanuuna kuitenkin vaihtoivat rintamaa kolmen askeleen saattelemina, Sugan, Matoron ja Tronien puoli puski kuitenkin enemmän vihulaista sankarein niskaan. Aseen polttavat ammukset olivat juuri tiputtamassa tämän sivustan toista Nazorakiaan, kun halki laivan kiiri jonkinasteinen Nazorakinkielinen huuto. Samassa torakat vaihtoivat täysin strategiaansa ja lopettivat hyökkäyksen. Taistelu jatkui, vaikka torakat ottivatkin selvästi etäisyyttä. Yksi, eksyneen näköinen ja siniseen hattuun sonnustautunut torakanrääpäle jäi ihmettelemään paikalleen noin kymmenen metrin päähän. Bloszar ei tahtonut tappaa surkean näköistä oliota, mutta sitten laukaus tapahtui. Jostain piilosta ammuttu pienoisohjus oli räjäyttää Tronien akvaarion säpäleiksi. Bloszarin silmien surumielinen katse muuttui samassa vihaksi, ja liipasin vedettiin pohjaan. Sen sekunnin jälkeen tulen Toa ei osannut enää sanoa, oliko sormen liike ollut tiedostamaton vai harkittu, mutta katumus iski, kun hän näki aseistamattoman torakan huutavan tuskaansa ja kierivän maassa, suuri osa alaruumistaan vihreän veritahnan peitossa.

Nazorakit jatkoivat perääntymistään jättäen lajikumppaninsa maahan kärsimään. Hetken kuluttua sinihattuista raukkaa huomioimatta ainoat klaanilaisten näkyviin jääneet Nazorakit olivat kymmenet ja taas kymmenet maassa retkottavat tapukset, joista muutama vielä liikkui tuskallisesti loppujen ollessa pelkkiä raatoja tahi mömmökasoja.

Mitä kummaa ne puuhaavat? Gefel äimisteli. Emmehän me voineet voittaa? Se ei olisi niin helppoa?
Äänessäsi on liikaa optimismia, Hai varoitteli. Luulisin niiden perääntyvän ja järjestäytyvän. Niillä on kaikki edellytykset vain tulittaa meidät mataliksi, kunhan kaaos väistyy.

Kaaos väistyi.

[spoiler=Diupadai.]Musiikki voisi myös.[/spoiler]

No voi Karzahni.

Samassa kansi kuitenkin tärähti, kun punainen haarniska laskeutui raskaan kuuloisesti klaanilaisten keskelle.
Joy, ehdinkin jo ihmet-
Käden entinen kenraali kuitenkin hiljensi Sugan käsimerkillään. Joukkion vaietessa lähestyvät marssiaskeleet kuuluivat selvemmin ja selvemmin.
Tarvitsemme panttivangin Killjoy totesi ykskantaan.
Panttivangin? Hai kyseenalaisti suunnitelmaa. Eikö näiden koko pointti ole se, että näitä on näin paljon. Kuka olisi niin tärkeä, ettei mukamas olisi uhrattavissa?

Marssiaskelet lähenivät hetki hetkeltä, klaanilaisten aika oli käymässä vähiin. Vahvistukset olivat tulossa.

Killjoyn kypäräinen pää heilahti lasisen komentosillan suuntaan. Teleskooppisilmällä varustettu Matoro oli ainoa joka näki Joyn ehdotuksen.
Onko tuo… Amiraali?
002 itse. Nazorakin johtoportaan numero kaksi, Killjoy varmisti. Suurin osa klaanilaisista tunsi kyseisen torakan maineelta: ylpeä merikarhu johti torakkain laivastoa suhteellisen itsenäisesti ja pukeutui hulppeisiin kaapuihin. Yksikään järjestön jäsen ei kuitenkaan ollut kohdannut tätä nilkuttavaa torakkapäällikköä kasvotusten.
En tahtoisi olla ilonpilaaja, Sadje pisti väliin. Mutta eiköhän tuo ole aika vahvaa panssarilasia. Millä meinasit päästä siitä läpi?

Ammun sitä kaikella.
Kaikella?
Ihan hiton kaikella.

Samalla hetkellä Killjoyn rakaettisaappaat käynnistyivät ja punainen haarniska nousi ilmaan voimakkaiden moottorien avulla. Vaarallisen näköisiä Zamoreja rakettimaisine kavereineen alkoi heti sinkoilla joka suunnasta Metsästäjää kohti, mutta nopeasti liikkuva ja raskaasti aseistettu hahmo tiesi selviävänsä kohteensa luo.

Yksi ei yksinkertaisesti tuhoa komentosiltaa… hän huusi ilmassa.

Rautasiiven ilmatilan puoleenväliin päästyään Killjoy näytti hajoavan osiksi. Todellisuudessa kyse oli kuitenkin aivan hemmetinmoisesta määrästä ohjuksia ja ammuksia ja Joysta itsestään, jotka kaikki jatkoivat matkaansa kohti komentosiltaa.

Mutta minulla ei olekaan yhtä vaan MONTA OHJUSTA!

JATAMM-KLBAMMOBAMMM!

[spoiler=Eh.]…ja tämän musiikin voikin lopettaa tähän.[/spoiler]

***

Amiraali katsoi, kun ikkuna räjähti hänen naamalleen. Lasinsirpaleita ilmassa, ja sitten punainen haarniska nappasi torakkajohtajaa vatsan kohdalta. 002 tunsi nousevansa ylös huoneen katon noustessa romahtaessa alas. Seuraavaksi harppuunajalkainen upseeri lensi Killjoyn kovassa metalliotteessa ilmojen halki, kohti klaanilaisrinkiä. Zamorit olivat lopettaneet Joyn tulittamisen tämän päästyä komentosillan tuntumaan, mutta ilmeisesti muutama ammus oli osunut rakettimonoihin, kaksikon laskeutuminen oli nimittäin enemmänkin romahdus.

Tappajakyborgi-amiraali -yhdistelmä iskeytyi kipeän kuuloisesti metalliseen kanteen. Kesti hetki, ennen kuin sekava Klaanilaisjoukko tajusi, mitä oli tapahtunut. Komentosillan julkisivu oli romahtanut, ja nyt Joy oli puolitajuissaan maassa Amiraalin vieressä.

Matoro puristi tiukasti ionikatanaansa. Hän yritti parhaansa mukaan saada tilanteesta edes jonkinlaista yleiskatsausta, mutta se osoittutui vaikeaksi. Koko porukka oli parhaillaan kannella. Heidän oikealla sivustallaan oli jonkinlainen väliaikaiskatos ja vasemmalla puolella avointa kantta ties kuinka pitkään. Oman lisänsä sangen epäkauniiseen maisemaan toivat muutamat torakanraadot, epämääräiset varusteet ja kaikenlainen roju, mitä kannella oli. Muunmuassa komentosillan materiaalia lojui yhden Joyn kääntämän panssarivaunun kappaleiden seassa. Nazorakit olivat epäilyttävän hiljaa, ainoastaan marssin ryminä kuului.

Matoron oikealla puolella oli Summerganon, joka oli yrittänyt pitää nazorakeja loitolla maasta poimimallaan zamor-kiväärillä. Nyt hän vain kuulosteli huolestuneen näklisenä. Hieman taempana oli Hai sekä tämän laivan miehistön jäsenet. Lignok makasi heikon oloisena maassa hänen toverinsa yrittäessä auttaa tätä. Sadje oli hämillään ja yritti hakea turvaa muusta matoranjoukosta.

Bloszar roikotti yhtä barettipäistä, haavoittunutta torakkaa kiinni tämän käsistä. Tulen Toa kuitenkin katseli yllättävän säälivästi panttivankiaan. Klaanilaisen toisessa kädessä kohosi taivasta vasten uhkaavan näköinen tuliase, joka oli hetki ennen Nazorakien perääntymistä osoittanut tulivoimansa. Blozin vieressä Tronie virnisteli sinivihreästä akvaariostaan käsin.

Välittömästi hetkellä, kun Joy iskeytyi vieraansa kanssa kanteen, tilanne sähköistyi. Oliko totta, että torakoiden toiseksi korka-arvoisin johtaja oli käytännössä heidän vankinaan?

Amiraali yritti välittömästi suorittaa nilkkaavaa nousuaan, mutta Summerganon oli nopeasti syöksynyt Torakkaa kohti ja nappasi tämän kädet selän taa. Voitonriemu paistoi Jään Toan silmistä.

Ilme kuitenkin muuttui pikaisenlaisesti, kun torakat tulivat esiin. Ällistyttävän siistissä muodostelmassa ja korein haarniskoin varustautuneet Nazorakit tulivat esiin, jokaisesta suunnasta samanaikaisesti. Klaanilaiset saivat kuitenkin kiittää onneaan, että vastassa oli vihollinen joka odotti tulikäskyä. Skakdien käsissä panttivangit olisivat tuskin auttaneet penniintyneen puupalon vertaa, Nazorakit olivat kuitenkin huomattavasti järjestäytyneempi vastus. Niinpä torakat tyytyivät kohottelemaan aseitaan ja varmistamaan asemiaan klaanilaisten ympärillä.

Tämä ei pääty hyvin, Hai mutisi klaanilaisten perääntyessä aina vain pienemmällä alueelle. Olen kokenut tämän ennenkin. Ja näilläkin on taatusti tarkka-ampujia.

Klaanilaisilla ei ollut enää tilaa perääntyä. Sankareiden selät ottivat toisiinsa kiinni, Lignokin liki tajuttoman kehon lojuessa muutaman metrin päässä. Sinibaretti alkoi myös vaipua tiedottomuuden toiselle puolen. Amiraali osoitti harppuunajalallaan maahan luhistunutta Onu-Matoralaista suoraan kasvoihin.

[spoiler=Köh.]Jälleen kerran on minun osoitettava kiitokset, tässä tapauksessa Matorolle, joka auttoi minut muuannen kirjoituslukon yli, eli siis hän kirjoitti aika paljon tästä. Tänks mate. Lisäksi kiitos Joikuboylle puolesta tämän osan musiikeista. Ja tosiaan, olen pahoillani, minun on taas kehotettava tätä porukkaa olemaan postaamatta soolona. Mutta pian. Pian.[/spoiler]

Retro

Rautasiivellä 6: Tank Flip

1.11.2011 Snowman Kommentoi

[spoiler=Kauniit alkusanat.]Ensinnä, suuri kiitos Bloszariukselle, joka kirjoitti iiiison osan tästä. Toisekseen, toivon kärsivällisyytenne vielä venyvän, arvon Rautasiipiherrasväki, koska minulla olisi vielä tästä aika selkeät jatkosuunnitelmat.[/spoiler]

SS Rautasiipi

Troopperi pidätti hengitystään ja kuunteli ohi rymistävien torakoiden askelten ääniä. Hänen piilonsa ei ollut kummoinen: pieni hämyisä siivouskomero. Se oli ahdas, se oli tunkkainen, mutta se tuntui myös toimivan. Torakat juoksivat ohi.

Klaanilainen sytytti etusormensa ja peukalonsa napsautuksella pienen liekin sormenpähinsä. Huone oli juuri niin ankea kuin hän oli odottanutkin. Moppeja ja sankoja, vaan ei niinkään pelastautumismahdollisuuksia.

Ellei sitten…

Pimeys. Oli pimeää. Ja hiljaista. Sitten kuului puhetta, ja supinaa. Ja sitten… vettä.

”Mi-mitä nyt tapahtuu?” Blozi kysyi, herättyään siihen, kun hänen päälle heitettiin vettä.

”Ei mitään. Olisimme voineet herättää sinut tuskaliaamminkin, mutta tarvitsemme tietoa. Ja sinä olet juuri oikea Toa siihen”, Nazorak sanoi.

Bloszar huomasi olevansa jossain hytissä, jossa oli neljä torakkaa. Yksi niistä, se joka kuulusteli häntä, oli vähän pitempi kuin muut ja hänellä oli pari arvomerkkia rinnassaan. Hänellä oli musta hansikas oikeassa kädessään, peittäen selvästi epämuodostuneen käden.

”Okei, en halua tietää, mikä muotivillitys tuo on”, Tulen Toa sanoi.

”Vaiti!” torakka huusi ja löi tikarilla Blozin kasvoihin. ”Olen 7304. Ja sinä olet se Toa, joka kertoo meille, missä, muut säälittävät toverisi ovat.”

”Jos kerran he ovat niin säälittäviä, miksi ette ole löytäneet niitä jo?” Bloszar kysyi.

Torakka katsoi Toaa vihaisena ja valmistautui lyömään häntä jälleen tikarilla. Muut torakat kumminkin estivät sen, ottamalla johtajastaan kiinni.

Silloin Tulen Toa päätti toimia. Hän potkaisi torakoiden johtajaa, joka kaatui ja tönäisi vahingossa muut torakat kumoon.

Bloszar tunsi elementtivoimiensa palautuneen ja sulatti köydet. Hän nousi ylös tuolista, otti aseensa ja lähti juoksuun. Hän oli avaamaisillaan ovea, kunnes kuuli sieltä ääniä. Toa katsoi oven ikkunasta ja huomasi ne kaksi torakkaa, 9876 ja 9877 olevan oven vahtina. Näköjään 7304 ei saanut häiritä.

Nyt Toalla oli ongelma. Miten hän pääsisi pois täältä hytistä? Hän katseli ympärilleen, mutta ikkunoita ei ollut. Blozilla ei ollut vaihtoehtoja.

Hän otti Zamor-plasmakanuunansa ja ampui sillä hytin seinään reiän.

Minun on löydettävä muut, Blozi ajatteli, hyppäsi reiän yli ja lähti juoksuun, toivoen, ettei häntä alettaisi seurata heti.

Klaanilaisen huonoksi onneksi seuraavakin hytti oli sangen varattu. Bloszar vilkaisi ulos ainoasta ikkunasta, huomasi pudotuksen riittävän pieneksi ja paiskautui akkunaisen läpi jättäen huoneen Nazorakit pällistelemään tyhminä paikkaa, jossa oli äsken ollut klaanilainen. Tulen Toa putosi lasinsirpaleiden saattelemana Rautasiiven kannelle.

Killjoyn niskaan.

Mitä hemmettiä? punainen metsästäjä ärähti, kun taivaalta satoi Tulen Toaa.
Klaanilaisennäköistä hemmettiä, kuului vastaus Olkarin suusta. Killjoysta näkyi, ettei hän arvostanut vastauksen sävyä, mutta hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun Hai jo taputti/läimäytti/näjäytti (se on kuitenkin paksu haarniska) häntä olalle ja viittoili kädellään pitkin laivan naurettavan pitkää kantta.

Kun Bloszar pääsi jaloilleen, hän huomasi muiden Hain, Killjoyn ja Matoralaisten tuijottavan samaan suuntaan.
Toverit?
Tankkeja.
Tankkeja?
Paljon tankkeja.

Maailma jyskytti Ylikersantti 1034:n päätä kaikista ilmansuunnista ja vähän muualtakin. Sinibarettinen torakka hieroi turhaan ohimoitaan. Huono olo ei ottanut laantuakseen.

Hän kohotti katseensa hytin seinällä roikkuvaan pyöreään peiliin. Nazorakin kasvot olivat sinertävät ja hänen katseensa oikein huusi lepoa. Tämä kummastutti 1034:ää erityisesti, sillä hän oli juuri nukkunut miltei kokonaisen vuorokauden lääkärintarkastuksen yhteydessä.

Nyt kuitenkin Rautasiivelle puhjennut hälytys pakotti huonovointisen torakan siirtymään komentotorniin. 1034 pelkäsi ajatusta, sillä hänellä oli pitkä matka kantta taitettavanaan täältä sinne, eikä hän ollut koskaan kohdannut klaanilaisia. Ajatus vihollisen sotureiden kohtaamisesta karmaisi häntä, 1034 oli kyllä nähnyt lajitovereitaan, jotka olivat kohdanneet vihollisen.

Sinihattuinen torakka kuitenkin rohkaisi mielensä, ja nousi sänkynsä reunalta. Hän asteli hyttinsä ovelle, ja käytävässä huomasi tuoreen henkivartijakaartinsa olevan valmiina, kaikki hampaisiin asti aseistautuneina. Kaikilla oli hieman rivitorakkaa jykevämmät ja tummemmat punaruskeat rintapanssarit ja päässään heillä oli tummat, lyhytlippaiset hatut sekä tummat suojalasit.

Tuota, hei?

Jäyhät ja huomattavasti 1034:ää kookkaammat torakat tekivät asianmukaisen sotilastervehdyksen, mutta viestivät ilmeillään vahvasti halveksuvansa uutta suojeltavaansa. Sinihattu tiesi, ettei ollut päässyt maineestaan eroon.

Joukkio lähti kuitenkin liikkeelle, mutta kannelle päädyttyään kohtasi muuan ongelman.

Matoro, Suga, Ruki, Tronie ja Lignok kannelle päästyään kohtasivat muuan ongelman.

Torakat ja klaanilaiset kohottivat aseensa, ja ennen kuin sanaakaa vaihdettiin, oli mähinä syttynyt. Matoro ja Suga astuivat yhdellä sulavalla askeleella muun joukkion suojaksi ionikatanat viuhuen, kun taas Lignok ja Tronie ottivat vähän etäisyyttä. Jälkimmäinen heitti akvaariostaan jotenkin kummassa ohjuksen saaden tämänkin tempun vaikuttamaan iloiselta.

Ruki katseli toivottomana sivusta. Klaanilaiset olivat kyllä selvästi niskan päällä, mutta tämä oli torakoiden sotalaiva. Hetkenä minä hyvänsä koko tämä pätkä kantta vilisisi Nazorakeja ja kaikki klaanilaiset olisivat mennyttä ilman täyttyessä sadoista zamor-kuulista.

Yksi kova isku torakkain miekasta lennätti niukin naukin laukulla itseään suojanneen Lignokin liukumaan kantta pitkin, ja pieni hahmo löi päänsä kaiteeseen. Ruki katseli kauhuissaan näkyä. Hän tahtoi auttaa, mutta oli jähmettyneenä paikalleen. Ainoastaan hänen katseensa liikkui klaanilaisten ja torakoiden lomassa, halki laivan kantta. Mutta ehkä se oli riittävästi.

Ruki lähti juoksemaan kohti löydöstään.

Amiraali katsoi käytävän ikkunasta ulos. Hänen kuulonsa ei ollut pettänyt. Jossain päin Rautasiipeä oli juuri räjähtänyt.

Troopperin Hau lakkasi hohtamasta, ja suojakenttä katosi. Klaanilainen katseli työnsä jälkiä. Miltei kokonainen kerros oli räjähtänyt, ja hänellä oli suora näköyhteys kannelle, joka olisi luultavasti paras pakomahdollisuus.

Tulen Toa juoksi entisestä siivouskomerosta nykyisestä pienellä liekillä palavasta kaaoksesta ja lähti juoksemaan kohti raikasta meri-ilmaa. Taakseen hän jätti kaikki vähät komeron siivousvälineet. Niitä oli vain muutamia, koska melkein kaikissa oli ollut varoitus räjähdysherkkyydestä. Troopperi ei ehkä ollut kemisti, mutta hän osasi sitoa purkkeja toisiinsa.

Ulos, pienelle parvekkeelle päästessään Troopperi kuitenkin yllättyi. Hän huomasi Rukin joka oli juosta päätä pahkaa kolmen nurkan takana väijyvän torakan tulilinjalle. Seurasi äärimmäisen nopea tulijousen esiinvetäminen ja vielä nopeammat kaksi nuolta. Sitten miekan kaivaminen ja muutama juoksuaskel.

Kaksi palavaa torakanruumista ja yksi torso lysähtivät kiillotetulle kannelle juuri parahiksi, kun Ruki kirmasi esiin kulman takaa.

Troopperi, mitä sinä-
Mitä sinä?

Ruki viittoi kädellään Tulen Toaa seuraamaan ja kaksikko pinkoi kannen halki.

Bloszar, Hai ja Matoralaiset katsoivat suu ammollaan kun Killjoy aktivoi jalkapohjiensa rakettimoottorit ja syöksyi kantta pitkin tankkeja päin.
Miksi? Ta-Matoran Gefel kyseenailaisti punaisen klaanilaisen suunnitelmaa.
Ei mutta, tuossahan on järkeä Hai ymmärsi samalla kun meritankin ammus pakotti porukan hyppäämään maihin. Uskokaa monien juoksuhautojen konkaria kun sanon, että tankki ei voi ampua liian lähellä olevaa kohdetta.
Mutta mitä hän aikoo tehdä tankille, kun hän-
TSAKAPLAUAA, tankin ammus sanoi keskeyttäen epäkohteliaasti Gefelin lauseen.
..pääsee lähelle?

Killjoy tarttui yhtä meritankkia puskurista ja kippasi sen katolleen.

…

Retro

Samen paperisodat

22.10.2011 Snowman Kommentoi

Bio-Klaanin linnake, toimisto

Same kaipasi reserviläisten saapumista rintamalle. Hän oli käynyt tätä sotaa liian pitkään, liian yksin. Syy ja tarkoitus alkoivat sumentua äärettömän vastustajamäärän edessä.

Hän nousi työpöytänsä äärestä aikeenaan hakea kupposen kahvia.

Ennen kuin hän kuitenkaan ehti pois pöytänsä luota, iski hän silmänsä kiireellisten papereiden pinoon ja sen päällimmäiseen dokumenttiin.

Hmm. Gekon Nazorak-aluksesta löytämät paperit.

Same päätti käydä tämän pinon kimppuun heti, kun oli saanut vielä kiirreellisempien ja kaikista kiirreellisöimpien (Kuka hemmetti näitä pinoja otsikoi?) papereiden läjät hoidettua.

Vuosia sitten

Bio-Klaanin yhteinen tarina