Oli kuuma. Ilma suorastaan väreili kuumuudesta. Kaupungista katsottuna sinisen olennon ruumis
vääristyi ja muuttui sumeaksi puuroksi. Mutta saarella ei ollut enää kaupunkia, eikä sen koommin
ketään katsomassakaan.
Ei enää.
Paitsi haaskarahit ilmassa ja metsikössä.
Ruosteisen lapion kärki pureutui pehmeään multaan. Sininen hujoppi nosti lapion työläästi ohuilla
käsillään ja heitti mullan kaivetun kuopan reunalle kertyneeseen kasaan. Olennon otsalta valui
hikipisaroita.
Kaivaja päätti, että kuoppa olisi nyt tarpeeksi syvä. Hän nousi pitkillä koivillaan ylös ja käveli
vähän matkan päässä maassa makaaville kangasmytyille. Niitä oli kaksi. Toinen oli isompi, toinen
pienempi. Olento ei enää epäröinyt tarttua pienempään myttyyn , vaan otti kiinni sen reunoista ja
retuutti sen kaivamansa kuopan reunalle. Hän laski kankaaseen käärityn, velton asian varovasti
kuoppaan ensin toisesta päästä, sitten toisesta.
Kukkakeppi hengitty väsyneesti. Hänen laihat sormensa hamuilivat valkeaa kangasta ja tarttuivat
mytyn yläpäähän.
Kuolleen matoranin kasvot heijastuivat olennon pyöreistä aurinkolaseista.
Paradox katsoi riutuneita kasvoja ja huokaisi. Kärpäset ja pienrahit olivat kerenneet jo turmella
päiviä sitten suuren osan ruumiista, ennen kuin krikcitiläinen oli laskenut kankaan sen suojaksi. Hän
nousi ylös matalasta kuopasta ja kohensi suunsa eteen hengityssuojaksi sitomaansa rättiä. Sirkkamies oli riisunut paksun, tumman kaapunsa hyvän matkan päähän, ettei se sotkeentuisi. Hän lepäsi hetken, jonka jälkeen tarttui taas lapioon.
”Olet tullut elämän päähän, Athin lapsi.
Mutta vain ruumiillisen elämän,
sillä Ath ei hylkää sinua.
Kävelet Mielen tiellä, jolla ruumis on vain hetkellinen kuori.
Se tuntee, se nauttii, se kärsii, kunnes kuihtuu pois.
Mutta Mieli ei kuole koskaan. Se jatkaa Mielen tietä.
Se oppii, se ajattelee, se tietää.
Ja kuten maallisessa maailmassa, saavut risteyksiin. Teet päätöksiä vapaan tahtosi mukaan.
Ja valintasi vaikuttakoon matkaasi.
Ole siunattu, Hatar Athin nimeen.”
Viimeinen kasa multaa lennähti kuopan. Paradox pisti lapion maahan pystyyn ja hieraisi otsaansa. Sitten hän piirsi Athin silmän ilmaan.
Kului puolisen tuntia, ennen kuin munkkikokelas sai viimeisen haudan kaivettua ta-matoralaisen
lepopaikan viereen. Paradox käveli viimeisen, edellistä hieman suuremman ruumiskääreen viereen.
Hän raahasi sen haudan reunalle ja laski sinne, kuten edellisenkin. Käärettä hän ei tosin raottanut.
Löytäessään kuolleen metsiköstä, vainajan kasvat olivat jo niin pahoin vaurioituneet
hajoittajaeliöiden tehdessä työtään luonnon kiertokulussa. Vainaja oli kuitenkin (ilmeisesti joskus)
ollut suurikokoinen ja hänen ulkoinen panssaristonsa oli punavalkea. Krikcit uskoi tunnistaneensa
matoranin tietyksi plasman matoraniksi. Isä Bothana…
Paradox alkoi haudata kirkonmiestä.
”Olet tullut elämän päähän, Athin lapsi…” hän aloitti lausumaan päivän aikana jo hyvin tutuksi
tullutta hautavärssyä. Multa rapisi, kun nuori athisti lapioi sitä takaisin monttuun.
Paradox ei pitänyt puheiden pitämisestä. Toisaalta hän oli todella hyvä siinä. Nuorukainen mietti,
että hänestä saattaisi joskus saarnamies.
Lopulta hauta oli täyttynyt tarpeeksi.
”… Hatar Athin nimeen”, Paradox lopetti ja teki viimeisen, väsyneen silmän ilmaan. Krikcit pisti
lapion terän uupuneena maahan ja nojasi siihen, katsellen työnsä tulosta. Rivissä Paradoxin edessä
oli monia kymmeniä vasta kaivettuja hautoja.
Oraakkelin oppipoika oli saapunut Bothanan seurakunnan tuhoutuneeseen kaupunkiin aurinkoinnousun aikaan. Paradox ei pystynyt kuvailemaan sitä tunnetta, kun hän oli astunut rauniokaupunkiin. Kymmenittäin athistien ruumiita oltiin vain jätetty virumaan kaupungin kaduille ja rakennuksiin.
Krikcit oli kokenut, että johtolankojen etsiminen saisi jäädä myöhemmäksi. Aamu oli vaihtunut jo illaksi, ennen kuin luiseva jäljittäjä oli saanut hautausurakkansa valmiiksi. Hautapaikka sijaitsi kaupungin ja ympäröivän trooppisen metsän välissä, pienellä paljaalla tilalla.
Vieno, lämmin merituuli vilvoitti aurinkolasipäisen nuorukaisen hikistä kehoa. Paradox päästi irti
lapiosta ja jätti sen pystyyn maahan. No niin. Voinen kai jo jatkaa tutkimuksia.
Hän käveli leippoamansa kaapunsa luokse ja nosti sen maasta. Hän kaivoi sen taskusta pienen
vesileilin, ja riisuttuaan hengityssuojansa ja lasinsa hän kaatoi kirkasta vettä kasvoilleen. No, ainakin lämmin ilma on vaihtelua sille Ath-koron keikalle. Eipähän tule kylmä.
Pyyhittyään otsansa athisti tähyili katseellaan viidakon reunaan. Hänen nui-kopeninsa odotti
edelleen metsän reunalla varjossa.
Magentanväristen silmien katse kääntyi hänen takanaan kohoavaan kaupunkiin. Hänen kasvoilleen
nousi jännittynyt ilme, kun hän nosti kakkulansa takaisin mandariinien kokoisten silmiensä eteen.
Kaapu lehahti takaisin maahan ja siniset jalat aloittivat matkansa kohti kuollutta kaupunkia.
Kadut olivat tyhjiä ja hiljaisia. Osa savesta rakennetuista, korkeista taloista oli rapistunut ja
romahtanut sytytettyjen tulipalojen seurauksena. Oranssin sävyiseen katuun lankesi krikcitin pitkät
varjot kaksoisaurinkojen laskiessa. Paradox tarkkaili rakennuksia ja sivukatuja kuperien lasiensa kautta. Kyläläisten omaisuus oli nähtävästi joko ryöstetti, rikottu tai poltettu talojen mukana
perusteellisesti.
Hän saapui savitalojen ympäröimälle, pyöreälle torille, jonka keskellä sijaitsi kaivo. Tai oikeastaan
sen jäänteet. Torilta oli aiemmin löytynyt monta ruumista. Kaivostakin yksi. Paradox ei ollut
koskenut saastuneeseen veteen.
Paradox katseli ympärillään olevaa hävitystä. Torilla olleet puiset katokset ja myymälät oltiin tuhottu ja myyntitavarat ryöstetty. Maassa mätäni rikkoontuneita vesimeloneita. Krikcit yritti miettiä, mitkä petturipapin seurakunnan jäljistä voisivat indigoida Bartaxin seuraavaa määränpäätä.
Paradox katsahti hänen näkökulmastaan ympyrän muotoiden torin vasemmalle reunalle. Sieltä nousi portaat korkeammalle kadusta rakennetulle kapungin pääkirkolle. Hiekan värisestä kivestä rakennetussa Athin talossa ei näkynyt muita vahingoittumisen merkkejä kuin että sen vasen julkisivua olivat nuolleet villiintyneen tulipalon liekit. Muuten kivinen, kupolinmuotoinen kirkko oli vahingoittumaton.
Sen pääsisäänkäynnin yläpuolella oli jokaiselle athistille tuttu patsas. Paradox katseli hetken hintelän toan näköisen olennon patsasta ja sen kasvoja. Athin ainoan silmän virkaa ajoi patsaaseen upotettu suuri, aurinkoinvalossa kiiltävä helmi. Munkkikokelas uskoi tietävänsä, mistä helmi oli peräisin. Tren Krom –suiston krikcitit tapasivat sukeltaa joestaan simpukoita ja kerätä niiden sisällään piileviä helmiä. Bothanan saaren sijainnin vuoksi ei ollut mahdotonta, että athistit olisivat käyneet kauppaa jokilaakson luostarien kanssa.
Paradox katseli Athin silmää hetken. Se sai pienen hymyn nousemaan hänen kasvoilleen. Hmh, toisiksi suurin helmi jonka olen nähnyt.
Kaksoisauringot alkoivat painua jo mailleen ja athisti päätti tutkimustyönsä. Tämä paikka oli tuottanut vesiperän, eikä krikciti nähnyt mieltä jatkaa etsintöjä pimeässä. Saaresta hän tiesi lähinnä sen, että saarella oli vulkaanista toimintaa ja että viidakossa sijaitsi vanhoja kaupungin raunioita. Paradox oli kuitenkin oppinut viimekerran jälkeen, ettei hetkeen astuisi vanhoihin pyhättöihin.
Kaksoiskuiden ja kirkkaiden tähtien noustessa tropiikin rasvatyynelle taivaalle, suuri mehiläinen nousi ilmaan. Paradox määritti seuraavan määränpään suunnan. Täältä ei löytynyt mitään, mutta onneksi lähellä saattaa olla väkeä, joka tietää jotain Bartaxista.
Hän nosti katseensa kohti etelää. Ath-Nui, täältä tullaan.
Sinivihreä nui-kopen halkoi ilmaa hyönteissiivillään. Se oli ylittänyt mantereita halkovan meren ja Välisaariston saarien sekä Arj-Durunin läntisen autiomaan. Pitkä matka oli uuvuttanut rahia, mutta onneksi mehiläisen omistaja antoi sen levätä välillä. Kovin pitkiin pysähdyksiin heillä ei kuitenkaan ollut aikaa.
Kohde oli koko ajan heidän edellään.
Kopenin mustaan kaapuun pukeutunut ratsastaja tutki toisessa kädessään pitelemää karttaa ja vilkuili samalla toisessa kourassaan puristamaansa karttakuulaa. Suu hupun sisällä murahteli jotain turhautuneesti. Munkkikokelaan oli vaikea pidellä paperista karttaa, jota tuuli lepatutti. Paradox yritti nostaa kartan kasvojensa tasalle, mutta se oli virhe. Viima tempaisi paperin krikcitin näpeistä.
Paradoxin silmät laajenivat.
Ath!
Ruskea kartta kieppui leikkisästi ilmassa yhä kauemmaksi kohti kopenin perää.
AthathathathathathHAT!!!, sirkkamies ajatteli hädissään ja syöksyi kartan perään. Yleensä ei ollut kannattavaa nousta seisomaan lentorahin selässä. Maan kamaralle oli pitkä matka pudota. Krikcitin jalat kuitenkin kipittivät mehiläisen selällä kuin ompelukoneen neula kankaan päällä. Hujoppi tarrautui kopenin skorpionintapaiseen häntään ja kurotti vapaalla kädellään ilmaan.
Pitkät, luisevat sormet saivat tarrattua kartan reunasta.
Huh!
”Mörh”, sinivihreä nui-kopen tuhahti. Sen äänensävy kuulosti krikcitin korvaan kyllästyneeltä.
”Ole hiljaa…”
Krikcit hypähti hyönteisen siipien välistä ja tassutteli takaisin kopenin niskaan. Hän tarttui kartan reunoista molemmin käsin ja vilkaisi sitä vielä kerran kunnolla. Hänen aikomuksenaan oli edetä mantereen länsirannikkoa, josta sitten suuntaisi ensiksi Isä Bothanan saarelle, lähellä Ath-Nuita. Bartaxin petturiseurakunnan tiedettiin käyneen siellä viimeksi. Oraakkelin oppipojan katse siirtyi takaisin Eteläisen mantereen länsirannikkoon, Tren Kromin jokilaaksoon. Suiston ainakin kierrän kaukaa… Pysähdyn vaikka tuolle läheiselle saarelle vain hetkeksi ja jatkan heti matkaa.
Paradox pyöritti kartan lopulta rullalle ja sujautti sen kaapunsa kauluksesta sisään, jonka jälkeen hän kaivoi syvästä taskustaan kokoon taittuvan kaukoputken. Krikcit nosti aurinkolasinsa otsalleen ja nosti putken linssin suuren silmänsä päälle. Paradox tunnisti mereltä vain mantereiden kauppakiltojen laivoja ja steltiläisiä kauppa-aluksia. Kaiken huippu olisi, jos lentäisin ristiin Bartaxin laivoista… täytynee pitää silmällä kolmionmuotoisilla purjeilla ja lipuilla varustettuja paatteja.
Paradox käänsi kaukoputken eteenpäin rannikon suuntaisesti. Bartaxilla on paljon etumatkaa, enkä tiedä vielä tarkkaan minne hän seuraavaksi suuntaa, luiseva jäljittäjä ajatteli. Kuitenkin pieni hymy poiki hänen suulleen. Mutta ei sillä. Pidän haasteista.
Paradox laski kiikarinsa ja taittoi sen kokoon.
Juokse, juokse, Baarivero. Kyllä minä sinut löydän!
Liljan valkoiset sormet pyörittelivät tummansinistä elementtikristallia ikkunaverhojen välistä sisään säkenöivässä valossa. Kaksoisaurinkojen säteet heijastuivat sinisinä kiven pinnasta hämärän huoneen seinille. 273:n silmät tapittivat herkeämättä keksintönsä virtalähdettä kasvojensa yläpuolellaan. Nazorak makoili tylsistyneesti huoneensa sängyllä, huoneen vihreät verhot puoliksi kiinni vedettyinä.
Jäätutkija oli asuttanut huonetta jo nelisen päivää. Hän ei ollut poistunut sieltä juuri muuten kuin adminien puhutteluihin tai kuulusteluihin. Vapaa-ajat hän oli lähinnä nukkunut ja mietiskellyt. Ja miettimistä hänellä alkoi olla jo liikaa.
Nazorak laski ylemmät kätensä kylkiensä viereen, rummuttaen samalla pienempien käsiensä sormilla kitiinistä rintalevyään. 273 käänsi katseensa sänkynsä vieressä olevalle pöydälle. Hän oli jättänyt hopeisen Volitakinsa, ruokohattunsa ja käsineensä pöydälle. Takki ja plastron odottivat vaatekaapissa kenkien vieressä. Hamettaan nazorak ei ollut jaksanut riisua päältään.
Hmm, 273 ajatteli tutkiessaan huonetta katseellaan, minun pitäisi varmaan sisustaa täällä. Tyhjä kirjahylly kaipaisi sisältöä.
Lisäksi tiedemies kaipasi jotain muutakin: juttukaveria. Moderaattorien virallisen puhuttelun jälkeen hän kaipasi hieman vapaampaa juttutuokiota. Voisin tietty käydä Figan luona. Onkohan hän saanut sen katoksen jo korjattua…
Jäätutkija nousi istumaan sängyllään ja hänen hameensa helma hulmahti lattialle. Puettuaan nazorak tunnusteli takkinsa taskujaan. Kivi, pullo ja paperit olivat matkassa. Ai niin… se Tiikelin puhelin jäi Figalle. Pitää kai hakea sekin. Ehkäpä siitä on joskus hyötyä.
Essuun pukeutunut limenvihreä matoran riisui multaiset käsineensä, kun huomasi Volitak-kasvoisen olennon ilmestyneen kasvihuoneensa eteishuoneeseen. Kukkakaupias nousi seisomaan hoitamiensa kasvien edestä ja käveli tervehtimään tulijaa.
”Mo.”
”Hei. Mites ruusujen laita?”
”Paranemaan päin.”
”Hyvä… entäs katto?” Jäätutkija kysyi kääntyen katsomaan kasvihuoneen lasikatokseen. Pressu peitti vieläkin siihen syntynyttä reikää.
Figa hieroi niskaansa. ”Tilaamani lasilevy ei ole vielä tullut. Laitan sen paikoilleen heti kun saapuu.”
”Öhm. Tarvitsetko asua sen kanssa? Kun minähän sen tavallaan rikoin…”
”Ei kiitos, minulla on haalarit.”
273 oli hetken hiljaa.
”Okei… no kuitenkin olen vielä sahoillani siitä.”
Nyt puolestaan Figa katsoi 273:a hetken. Lopulta hänen kasvoilleen kohosi matoranin tavaramerkki-ilme.
”Anteeksi voin antaa, mutta unohtaa en koskaan. Mutta se siitä aiheesta. Mennään sisälle.”
Kaksikko käveli pihan poikki Figan mökkiin. Sisällä tuvassa nazorak riisui naamion päästään ja istuutui keittiön tuolille. Kasvillisuuden matoran laittoi valmiina olleen kahvipannun hellan päälle lämpenemään.
”Noh, mites olet sopeutunut linnakkeen elämään?”
273 kohautti olkiaan. ”En ole uskaltautunut soistua huoneestani muutoin kun on sakko.Vaikka minulla onkin jäsentodistus, niin silti en uskalla liikkua linnakkeessa. Moderaattorit Mesa ja Slidas hakivat minut eilen tosin kuulusteltavaksi. Ja sen jälkeen minun täytyi käydä kahviossa ostamassa syötävää.”
Figa istahti pöydän toiselle puolelle nazorakia vastapäätä. ”Hmm, tarkoitat varmaan Samea ja Bladista?” hän korjasi.
273 kurtisti silmäkulmiaa. ”Öh, niin varmaan. Teidän klaanilaisten nimiä on vaikea muistaa, kun nazorakit ovat tottuneet käyttämään numeroita.”
Figa hymähti.
Kahvipannu alkoi porista huoneen sivulla, pöydän oikealla puolella. Keittyvän kahvin tuoksu sekoittui vanhan hirsimökin miellyttävän vanhalta tuoksuvaan ilmaan. Figa laski poskensa nojaamaan vihreää kämmenpohjaansa vasten.
”Oletko tavannut jo kaikki adminimme?”
Valkoinen nazorak nyökkäsi. ”Tawa ja Visokki jututtivat minua toissadäivänä. Se keskustelu jäi lyhyeksi, kun skakdiadmininne ryntäsi sisään. Hän ei vaikuttanut fitävän minusta…”
”Ai Gee vai? Minusta hän on aina niin kohtelias”, matoran totesi.
”Hän yritti ammua minut.”
Figa katsoi taas hetken Jäätutkijaa.
”… Mjaa.”
Tryna-kasvoinen kasvillisuuden matoran nousi ja käveli huoneen vasemmalla sivustalla oleville kaapeille. Hän kaivoi esiin sinisellä ussal-kuviolla maalatun posliiniastiaston. Hän kipitti takaisin pöydän eteen ja ojensi – Jäätutkijalle ehkä turhan pienen – kahvikupin ja lautasen nazorakin eteen.
”Noh, varmaan everstikin siitä lauhtuu. Klaani on kuitenkin sodassa. Kaikilla on hieman hermot kireällä ja murehditaan tulevaisuutta.”
273 nyökytteli hiljaa.
”No, entäs juuriadminit? Mitä he ovat sinusta olleet mieltä?” Figa kysyi, nostaen samalla kärsimättömästi kahvipannun kantta. Hän oli huono arvioimaan kahvin keittymisaikaa.
”Admin Visokki on vaikuttanut mukavalta. Hän tuntuu luottavan minuun ja uskoo sanojani”, Jäätutkija sanoi.
”… Tai no. Sakkohan hänen on…” Jäätutkija totesi hymähtäen. Nazorakista tuntui vieläkin omituiselta ajatus henkilöstä, joka pystyi kuulemaan toisten ajatukset, mutta joka ei käyttänyt kykyään edukseen.
Figa päätti, että kahvi saisi olla viimein tarpeeksi lämmintä. Hän nosti tummapintaisen kofeiinikeittovälineen liedeltä ja toi sen pöydän päälle. Matoran kallisti vanhaa kahvipannua 273:n kupin yllä ja höyryävä juoma valui astiaan. Valkoinen nazorak nosti kahvikupin suulleen ja siemasi varovasti.
”Mutta admin Tawa taas”, nazorak totesi mietteliäämmin. Hän laski kupin takaisin lautasen päälle. Sinisilmäinen nazorak tuijotti mustasta juomasta näkyvää heijastustaan. ”Hän vaikuttaa suhtautuvan minuun kylmän asiallisesti. Ehkä hieman varauksellisesti, kuitenkin. Hän kyllä nuolusti minua ’Geetä’ vastaan, muttei tunnu luottavan minuun muuten kuin tiedonmyyjänä. Äh, en tiedä. Tuntuu vain, että haluaisin heidän voivan luottaa minuun laremmin. En kuitenkaan ole näillä näkyvin lähdössä Klaanista minnekään hetkeen. Ja haluaisin minä tietty hanskanikin joskus takaisin…”
Figa ryysti kahviaan ja lopulta laski kuppinsa kädessään pitelemälle lautaselle. ”Hmm. Pitäisikö sinun yrittää puhua Tawalla vaikka muutoin kuin työaikana? Voisit ehkä hieroa tuttavuutta paremmin, jos puhutte ilman titteleitä normaaleina kansalaisina. Ja Tawa kyllä suostuu kuuntelemaan asiasi, jos menet rohkeasti tapaamaan häntä.”
273 oli juuri ottamassa toista siemausta, kun hänen mukiaan pitelevän käden liike pysähtyi. Tiedemies katsoi matorania kulmiensa alta. ”Luuletko, että voisin tehdä niin?”
”Mikset voisi?”
”No kun… meille nazorakeille korkeamtien auktoriteettien kanssa veljeily on hieman vieras ajatus. Enkä ole koskaan aiemmin ollut hyvissä väleissä esimiehieni kanssa.”
Figan suu muuttui taas tiukaksi viivaksi. ”No, Klaani ei ole Imperiumi, eikä Tawa ole nazorak – tietääkseni. Joten ei sinulla mitään estettä ole.”
”Hmm, niinqä kai. Oikeastaan haluaisin kiittää häntä vielä siitä, että saan olla täällä. Gitäisikö minun viedä hänelle jotain kiitollisuuden osoitukseksi?”
Figa joi hetken juomaansa. ”Tawa pitää kukista. Toisaalta sinä veit hänelle jo petunioita. Voisit antaa hänelle jotain erikoisempaa.”
”Mitä suosittelisit?” Jäätutkija hymähti kukkakauppiaalle.
Figa laski tyhjän kahvikuppinsa lautaselleen ja hieraisi leukaansa mietteliäänä. Sitten hän laskeutui tuoliltaan lankkulattialle.
”Seuraas”, Figa viittoi nazorakia peräänsä. Narorak hörppäsi kahvinsa loppuun ja puki Volitakin kasvoilleen.
Kaksikko poistui mökistä ja kävelivät taas pihan poikki kasvihuoneelle. Sisällä bo-matoran kumartui istutuksiensa eteen.
”Osaatko yhtään sanoa, mitä haluaisit viedä?” Tryna-kasvo kysyi.
”En oikein. En tiedä saljoa kukista. Voit ehdottaa mitä vain.”
”Hmm”, Figa hymisi, kääntyen katsomaan oikean seinustan kukkakasvatuksia. ”Sopisiko valkoliljat? Ne sopisivat väriisi.”
Nazorak nyökkäsi.
Kukkakauppias nousi seisomaan ja puhdisti polvensa hiekasta. Hän marssi puotinsa etuosaan ja haki tiskinsä takaa pienen, kankaasta tehdyn pussin, sekä kullatun sirpin. Matoran käveli valkoisten kukkien eteen ja laskeutui polvensa varaan. 273 kurkisteli uteliaana Figan olan yli kukkakauppiaan tekemisiä. Vihreät sormet kouraisivat väliinsä hienoa, valkoista jauhetta ja ripottelivat sitä liljojen päälle. Kukat alkoivat hivenen hehkua vihreinä, samalla kun niiden varret kasvoivat pituutta ja nuput aukenivat suuremmiksi.
”Ohhoh .”
”Meillä kasvillisuuden matoraneillan on muutamia kikkoja.”
Figa nappasi maahan laskemansa sirpin ja alkoi leikkaamaan valkoliljojen varsia katki. Pian Figa ojensi kauniiksi kimpuksi sidotut kukat Jäätutkijalle.
”Ole hyvä.”
”Kiitos”, nazorak sanoi katsellen liljakimppua. ”Paljonko olen velkaa näistä?”
”Nää, saat ilmaiseksi. Taidat elää muutenkin Klaanin tuilla?”
”Jec.”
”Sossupummi.”
”…”
”Ainiin”, 273 muisti sanoa. ”Jäikö minulla joitain tavaroita tänne? Muistin, että olisin unohtanut Tiikelin antaman nuhelimen sinulle.”
”Ai se mölymasiina? Se alkoi keskiyöllä huutamaan kuin syötävä. Revin patterit irti siitä, kun en löytänyt luurin painiketta. Odotas, niin haen sen.”
”Kiitos…”
Keltaiset kädet taittoivat varovasti petunian kukintoa. Jaden väriset silmät visiirin takana etsivät öiden pakkasten tuhoja kukkien alta. Oli varmaan aika laittaa kukkapenkki talvikuntoon, toa ajatteli.
Tawa veti violetin viittansa huppua paremmin päänsä peitoksi. Vaikka iltapäivän auringot saivat Klaanin kaupungin sydämen, admintornin heittämään varjonsa itään, eivät tornin varjot tarjonneet juuriadminille suojaa aurinkojen kirkkaudelta.
Tawa hymyili vienosti huppunsa sisällä. Toisaalta miksipä sitä valittamaan, hän ajatteli. Syksy oli lopuillaan ja edessä häämötti väistämätön, pimeä talvi. Oli viimeiset hetket nauttia kauniista syyspäivistä. Ja tapa, millä pääadmin halusi ne viettää, oli kasviensa hoito puutarhassaan. Täällä hän sai mielenrauhan hetkeksi.
Mutta kun suuren tornin varjot eivät tarjonneet suojaa Tawalle, ne antoivat sitä toiselle.
Olkihatun lierit kallistuivat vinoon, kun Volitakilla suojattu pää kurkisti tornin kulman takaa. 273 katseli piilosta Salaman Toan tekemisiä hieman empien. Ääh. Onkohan tämä sittenkään hyvä idea… en tiedä mitä sanoa. Ja ehkei hän nyt halua häiritsijöitä vapaa-aikanaan. Josko vain antaisi hänelle kukat ja kiittäisin vieraanvaraisuudesta, sitten lähtisin kävelemään.
Kyykkyyn kumartunut toa leikkoi petunioiden lehtiä puutarhasaksillaan. Visiirillä varustettu Hau kuitenkin kääntyi, kun nainen kuuli askelten töminää sivultaan. Ensiksi Tawa näki vieressään metalliset kengät. Sitä mukaan mitä hän katsettaan nosti, hän näki raidallisen hameen, sitten vaaleanruskean takin ja lopulta tulijan päätä koristavat naamion ja hatun. Jäätutkijan asento näytti epämukavalta, kun tämä yritti parhaansa mukaan seisoa ilman, että olisi tallonut maassa kasvavia petunioita pitkillä metallikalosseillaan.
”Ai, helei”, Tawa tervehti, laskien samalla huppuaan alemmas. Hän hymyili tapansa mukaan, vaikka olikin hieman yllättynyt tajutessaan tulijan henkilöllisyyden.
273 näytti juuri löytäneensä hyvän jalansijan. ”S-säivää, Juuriadmin”.
”Oletko jo kotiutunut uuteen huoneeseesi?” Tawa kysyi samalla, kun nousi seisomaan täyteen mittaansa.
”Juuh, ei ole valittamista. Minun vain xitäisi sisustaa sitä hieman…”
Tawa nyökkäsi hymyillen. Vasta nyt toa kuitenkin huomasi, että nazorak piteli jotakin käsillään selkänsä takana.
”Oliko sinulla kenties jotain asiaakin?”
”Öh, niin”, 273 totesi ja otti kätensä selkänsä takaa. Hän ojensi liljakimpun Tawalle.
”…”
”Haluaisin vielä kiittää henkilökohtaisesti siitä, että olitte minulle suomea ja otitte minut Klaaniin. Ja olen myös kiitollinen siitä, ettette antaneet Everstinne ammua minua tai sulattaa kuolonkatseellaan. Ajattelin, että teidän kulttuurissanne on tavana antaa lahjoja toisilleen, joten minä mietin…”
Vasaman Toa katsoi ensin ihmetellen nazorakin tarjoamia kukkia, mutta sitten alkoi hymyillä taas. Jo toistamiseen pelokas tulokas ojensi hänelle kukkakimppua.
”Ei sinun olisi tarvinnut mitään vastalahjaa antaa. Etkä ole kiitollisuuden velassa minulle etkä Visokillekaan. Klaani on perustettu auttamaan niitä, jotka suojaa tarvitsevat.”
”Niin, mutta… haluaisin voivani kiittää jotenkin”. Tawa ei nähnyt nazorakin ilmeitä naamion takaa, mutta päätteli tämän katsovan noloissaan alaspäin.
”Emmeköhän me jotakin keksi sinunkin pääsi menoksi”, Tawa naurahti hiljaa.
Jäätutkija hymähti naamionsa takaa.
”Krhm.”
Kaksikko kääntyi katsomaan vasemmalle äänen suuntaan. Tawan kukkapenkkiä sivuavalla, Klaanin linnakkeen ja muurin välistä pihaa halkovalla tiellä seisoi varsin hampaikas olento. Guardian oli pysähtynyt tuijottamaan toaa ja nazorakia ohikulkumatkallaan torniin ruskea kansio kädessään. Silmäpuolen katse tuijotti ensin Tawaa, sitten 273:a. Jälkimmäistä ehkä pidempään.
273 alkoi täristä kuin petunian lehti tuulessa. Tawa taas ei ollut millänsäkään.
”Moi Gee”, Juuriadmin tervehti.
Guartsu katsoi taas hetken kulmat kurtussa Tawaa, sitten taas hameeseen sonnustautunutta hyönteistä. Väri skakdin kiikarisilmässä vaihtui hetkeksi punaisesta oranssiksi, mutta palasi heti normaaliksi. Sitten hän kääntyi ääneti kannoillaan ja otti rintamasuunnaksi jälleen muurin.
”Jatkakaa”, hän tyytyi toteamaan.
Sinisen adminin loitottua tarpeeksi kauas, nazorak huokaisi syvään värisevällä äänellä. Naisadminkin hieraisi niskaansa.
”Älä hänestä välitä”, Tawa huokaisi. ”Kyllä hänkin tottuu sinuun lopulta.”
Tawa vilkaisi tiedemiehen sylissään pitämiä liljoja. Hän näytti saavan idean.
”Hei. Saatoin keksiä kukillesi käyttöä.”
”Ai…?”
Tawa tarttui violettiin kankaaseen molemmilla käsillään. Huppu nousi peittämään Haun päälakea.
”Minulla olisi asioita hoidettavana kaupungilla. Haluatko tulla mukaan?”
”Noo… ei minulla muutakaan tekemistä ole. Sozii siis.”
Kaupungin varjot alkoivat pitenemään kaksoisaurinkojen laskiessa. Vieno tuulenpuuska sai puista pudonneet, ruskeat lehdet lentämään rapisten kivetyn kävelytien yllä. Ohikulkevat kaupunkilaiset tervehtivät viittaan kietoutunutta adminia ja ilmeisesti tämän uutta, oudosti pukeutuvaa ystävätärtä.
”Teillä on todella kaunis kaulunki”, 273 totesi.
Tawa oli hetken hiljaa miettien nazorakin sanoja. ”Ah, niin. Totta…”
Toa oli näyttänyt tulokkaalle Klaanin kaupunkia, kun he olivat kävelleet Santorin aukion kautta kohti kaupungin pohjoisosaa. Hän ei näytä itse tiedostavan lausumisvikaansa puheessaan. Pitäisiköhän minun kertoa siitä hänelle? Admin mietti, katsoen vierellään kävelevää, lyhyttä nazorakia. Toisaalta olisikohan se hieman noloa hänelle? Ehkä hän tajuaa sen itse ajan myötä…
Juuriadmin kohotti katseensa kadun korkeisiin ja kaikenkirjaviin rakennuksiin. ”Osa kaupungista vahingoittui pahoin Allianssin pommituksessa. Olemme kuitenkin saaneet tuhot korjattua jo aika hyvin ja asukkaat ja evakot majoitettua uusiin tiloihin.”
”Mmm…” tiedemies äännähti.
Tawa vilkaisi takaisin Jäätutkijaan. Tämän Volitakin silmäreiät olivat suuntautuneet alas käsissään pitelemiinsä kukkiin. Ääh, nainen ajatteli, ei minun sitä noin pitänyt sanoa…
”Millaisia rakennuksia Pesässä on?” Tawa kysyi äkisti, ettei 273 saisi aikaa syytellä itseään.
”Hmm. Kesä koostuu tääosin leveistä käytävistä ja huoneista. Rakennusaineena käytetään valjon metallia ja detonia. Työläisnazorakit asuvat kymmenisen henkilön huoneissa ja nukkuvat omissa unikasseleissaan. Heillä ei ole kamalasti omia tavaroita, eikä huoneita ole sisustettu. Uxseerit taas saattavat elää fiinimmin sisustetuissa huoneistoissa.
Urseeriravintolat ovat ehkä hienoimmin suunniteltuja erillisiä rakennuksia. Riissuva Smaragdi on stalagmiittiin kaiverrettu ravintola erään luolan katossa.”
He kävelivät hetken hiljaa. ”Riippuva”. Aivan…
”Entä millainen paikka se sinun kotisi on? Se, minkä kerroit olevan vuorella?”
”Vuoritukikohta oli rauhallinen, mukavan pieni jaikka. Osallistuin itse sen rakentamiseen. Sen suurimman rakennuksen katolta aukeaa todella kaunis maisema, etenkin aurinkoinlaskun aikaan”, nazorak muisteli kotiaan.
273 vilkaisi Tawaa naamionsa silmärei’istä. ”Muuten. Voinko kysyä yhtä asiaa?”
”Toki.”
”Eikös teitä Klaanin admineita fitänyt olla neljä? Sinä, Visokki, Guardian ja se yksi Ilman Toa – oliko hän Kooäm nimeltään?”
Tämä kysymys osui toalle arkaan paikkaan.
”Sinä… et ole kuullut hänestä mitään?”
Nazorak pudisti päätään.
Kylmä iltatuuli hulmutti kaksikon kankaisia vaatteita.
”Hän – Ämkoo siis – petti Klaanin ja liittyi Allianssin puolelle omien päämääriensä takia. Hän on käsittääkseni Kenraalin uusi käskyläinen.”
”Oh… anteeksi. En tiennyt.”
Tawa puisteli haikeana päätään. ”Ämkoon petos oli kova paikka Klaanille. Meidän on hankalampi luottaa omiimme kuin aiemmin. Allianssi yrittää murentaa yhtenäisyytemme sisältäpäin…”
Nazorakin mieliala laski taas tämän lauseen myötä. Niin…. jollei voi luottaa omiinsa, niin miten voisi luottaa vihollisen kansalaiseen…
Tawa nosti katseensa oranssihtavalle taivaalle.
”Mutta on meilläkin jotain vihollista vastaan. Imperiumi ei ole ainoa, jolla on loikkari puollaan”, Tawa sanoi ja katsoi hymyillen vierellään hölmistelevää karkuria. ”Uskon, että sinun tiedoistasi voi olla paljon hyötyä Klaanille sodassa.”
”Hmh. Minusta itsestä on tuntunut, etten ole tähän mennessä voinut tarjota mitään todella tärkeää informaatiota.”
”No hei! Sinä olet kuitenkin naz-”, Tawa oli sanomassa, kunnes tajusi ettei voinut kailottaa sitä keskellä katua.
”Tai siis! No, sinä tiedät vihollisemme yhteiskunnasta ja toimintatavoista paremmin kuin me. Pelkästään siitä kuuleminen voi olla iso apu. Gee varmaankin sanoisi, että ’opi tuntemaan vihollisesi’.”
Hymy kohosi nazorakin kasvoille naamion takana. Hänestä olisi siis hyötyä.
Toa katsahti eteensä tien taitteeseen.
”Olemme perillä”, toa ilmoitti.
”Hmh?”
He olivat saapuneet kaupungin hautuumaan rautaiselle portille.
”Käyn täällä yleensä myöhemmin iltaisin, kun väkeä on vähemmän liikkeellä. Ajattelin nyt käydä täällä aikaisemmin, kun sinä olet mukana.”
He kulkivat portista sisään ja saapuivat ensimmäisten hautarivien luokse.
”Sinäkö hoidat näitä kukkia? Eikö se kuuluisi suutarhurille?”
”Pidän niiden hoidosta, eikä tästä vaivaa ole”, Tawa totesi. Hän suuntasi kohti puista vajarakennusta, jonka seinustalla nökötti vihreä kastelukannu.
”Liljasi sopisivat ehkä paremmin tänne. Katsele ympärillesi, minne haluat laittaa ne.”
Jäätutkija nyökkäsi. Volitakin peittämät kasvot haravoivat isohkoa hautuumaata. Kivisiä ja puisia muistomerkkejä oli paljon, ja rivistöjen välissä näkyi muutamia erinäköisiä olentoja hoitamassa hautoja tai muistelemassa kuolleita läheisiään.
Jäätutkija päätti lähteä kävelemään soraista tietä eteenpäin. Tuulen puhurit tuntuivat yltyvän illasta. Nazorak tarttui takaraivollaan tönöttävän hattunsa lieristä, ettei se olisi tarrautunut tuulen vietäväksi. 273 astui tieltä pois ja tuli uudelle polulle, jonka varrella oli lisää hautoja. Nazorakin silmät kiertelivät mitä moninaisimmissa kivipaasissa ja muistomerkeissä. Joillekin haudoille oli tuotu kukkia, toisille taas joitain tavaroita. Osalle taas oltiin asetettu uskonnollisia esineitä tai patsaita. Hautojen ja vainajien muistotavat olivat varmaan yhtä värikkäitä kuin maanpovessa lepäävät vainajatkin.
273 pysähtyi katselemaan erästä valkoiseksi maalattua kivihautaa. Sattumalta hänen takanaan, polun toisella laidalla seisoi kaksi matorania pienen haudan edessä. Po-matoranmies ja ko-matoralainen nainen. Nainen kuulosti nyyhkyttävän ja mies piteli kättään lohduttavasti naisen olkapäällä. Kyyneleet valkoisen Hunan poskilta tippuivat kuolleelle nurmelle.
”Ainakaan hän ei joutunut kärsimään”, nazorak kuuli miehen sanovan hiljaa naiselle. Tämä ei kuitenkaan vähentänyt naisen surua, vaan pikemminkin päinvastoin.
”Ei-”, ko-matoran sai sanotuksi katkeralla äänellä, ”ei- ei hänen silti olisi pitänyt kuollah…”
”Ainakin hän näki ystävänsä vielä viimeisenä päivänään”, Matatu-kasvoinen kiven matoran ei itkenyt, mutta hänen äänensä oli järkälettäkin painavampi. ”Hänellä oli vain huono tuuri… pommi osui juuri hänen taloonsa.”
Matoranit eivät huomanneet, kun tuulessa hulmuavaan hameeseen pukeutunut olentokääntyi katsomaan olkansa yli heihin. 273 oli mykistynyt.
Nainen itki yhä vuolaammin. Po-matoran laski kätensä tämän olaltaan, antaen ko-matoranille omaa tilaa. Pieni Kiven kansalainen kuitenkin puristi kätensä nyrkkiin.
”Jos ne sarvekkaat torakkaperkeleet tappavat vielä yhdenkin ystäväni, minä varmistan että sen tekijä murtaa kallonsa, vaikka kuolisinkin itse sitä yrittäessä”
Huna-kasvoinen nainen kääntyi katsomaan kyynelten täyttämillä silmillään synkkiä manaavaan ystäväänsä.
”Älä puhu tuollaista! Minä en halua menettää enää yhtäkään minulle rakasta!”
273:n kurkkua kuivasi. Tuntui, kuin hän ei saisi henkeä.
”En voi vain olla tekemättä mitään, jos tämä sama tuho toistuu. Minä puolustan rakkaimpiani hengelläni, jos se sitä vaatii”, kiven matoran sanoi hitaasti matalalla äänellään. Hänen silmänsä olivat kylmät ja vihan kovettamat. ”Minä tapan jokaisen, joka yrittää satuttaa sinua tai muita.”
Tawa nousi seisomaan haudan edessä, jonka multaa oli siistinyt lehdistä ja oksista. Hän taputteli käsiään puhtaaksi ja katsoi ympärilleen.
Yllätyksekseen toa ei nähnyt Jäätutkijaa paikassa, missä nazorak oli aiemmin seissyt. Sähkön toa näki kuitenkin liikettä silmäkulmastaan. Nainen kääntyi katsomaan hautausmaan portille vain nähdäkseen tiedemiehen selän katoavan ripeästi kadulle. Naisadmin meinasi huutaa tämän perään, mutta oli liian myöhäistä.
Tawa kohotti keltaisen kätensä rinnalleen huolissaan. Haun visiiri kääntyi jälleen katsomaan kohtaa, missä 273 oli aiemmin seissyt. Samasta paikasta olivat juuri lähteneet kaksi matorania toiseen suuntaan.
Tawa sulki silmänsä ja huokaisi syvään. Hän kohotti kätensä otsalleen. Hienoa, Tawa. Kerrassaan hienoa…
Vasta nyt hän ymmärsi, ettei ollut paras idea tuoda nazorakia hautuumaalle.
Tawa käveli sille polulle, mistä kaksi matorania olivat lähteneet. Jaden vihreät silmät huomasivat polun juurella jotakin.
Kimppu valkoliljoja.
Tawa kumartui nostamaan kukat maasta. Hän siisti kukkia ensin hiekasta. Sitten hän kääntyi katsomaan polun laidalla olevaa hautakiveä.
Matoranit olivat surreet pommituksessa kuolleen onu-matoranin haudalla.
Nainen huokaisi raskaasti. Sitten hän vilkaisi sylissään olevia valkoisia kukkia.
Keltaiset kädet laskivat kimpun hautakiven viereen. Toa katsoi onu-matoranin hautaa vielä hetken, ennen kuin lähti.
Niin nazorakin vaatimattomat valkoliljat päätyivät koristamaan Maan vainajan pyhättöä, anteeksipyyntönä lajinsa synneistä.
Hän koputti oveen napakasti rystysillään. Oli hetken aikaa hiljaista, kun oven kummaltakaan puolelta ei kuulunut liikettä. Koputtaja takoi uudelleen puista ovea rivakammin. Uuden asukkaan oli parasta pian tulla avaamaan.
Ja hän tulikin. Ovenkahva painui alas varovasti ja ovi raottui. Volitakia kasvojaan peittämään nostanut olento kurkisti ulos.
Huoneen uuden asukkaan leukaperänsä painuivat pian alas, kun näki oven toisella puolella seisovan koputtajan.
Oven toisella puolella seisoi noin kolmimetrinen selakhi. Tämän kädet olivat puristuneet tiukasti nyrkkeihin ja hänen alaspäin luomansa katse oli synkkä ja kylmä.
”Nazorak…” Hau-kasvoinen selakhiaani kuiskasi molempien suidensa välistä, ”se on siis totta.”
273:n laajentuneet silmät tuijottivat katsekontaktia rikkomatta nauhapäisen haimiehen omia. Hänen hengityksensä värisi ja tuntui kuumalta naamion metallista pintaa vasten. Jäätutkija huomasi sivusilmällä valkoisen selakhin pitelevän olallaan suurta viikatetta.
Valkoisen nazorakin ja selakhin katsekontakti kuitenkin rikkoontui, kun hopeinen skakdi pyörätuolissa rullaili ovenraon eteen. ”Hngääh…”
”…”
Bladis hieroi verkkaisesti päätään. Skakdin suu oli tänään tavanomaista enemmän irveessä ja hän piti aurinkolasejaan silmiensä suojana, vaikka he olivatkin sisätiloissa. Kaikista eniten huomiota herättivät skakdin kipsatut jalat.
273:lta meni hetki hahmottaa, mitä kaikkea kipsiin oli tuherrettu: epämääräisiä viivoja jotka näyttivät Metru Nuin alakoululaisten aarrekarttasuherruksilta, epämääräisiä hymiöitä, jonkinlainen abstrakti piirros joka muistutti joko steroidipumpattua yksisarvista tai jäykkäkouristuksesta kärsivää norsua, sekä mössöisillä matoranaakkosilla kirjoitettu teksti ’KUMMOLAK ON SUURI’.
”Ötökkäpoju… olis vähän asiaa”, Bladis muotoili äskeisen äännähdyksen selkokielisempään muotoon.
273 vilkaisi vielä skakdin selakhitoveriin. Hän oli siirtynyt kauemmas ovelta ja piti käsiään puuskassa odottavasti. Jäätutkija nyökkäsi hermostuneesti.
Same selaili yhteen nidottua paperiliuskaa käsissään. Bladis istui hänen vieressään oranssia limonadipulloa hartaasti lipittäen. Hopeinen skakdi ei vieläkään ottanut aurinkolasejaan päästään, vaikka kuulusteluhuone oli melkein pimeä.
273 istui harmaan pöydän toisella puolella. Hän oli riisunut naamionsa ja hattunsa pöydälle. Pöydän keskellä oleva nauhuri kävi jo. Pöytälampun kylmä valo loi painostavan tunnelman.
”Jäätutkija 273”, Same aloitti käytyään paperinsa läpi, ”Tawa ja Visokki kävivät läpi, mitä olit heille kertonut. Nyt me haluamme, että kerrot kaiken uudestaan läpi yksityiskohtaisemmin ja johdonmukaisesti. Onko selvä?
273 nyökkäsi. ”Kyllä.”
”Aloita aivan alusta. Mitkä ovat varhaisimmat muistikuvasi elämästäsi?
273 pinnisteli muistiaan. ”Öh, en muista varhaishistoriaani kovin tarkasti. Minut kuitenkin löydettiin ja liitettiin nazorakien yhteiskuntaan, kun nousin saaremme rannalle kanisterista-”
”Kyöööööhhöhh! Blöääärggh!” Bladis sai valtavan yskäkohtaukset, kun veti limsansa väärään kurkkuun. Taottuaan hetken itseään rintaan moderaattori kääntyi katsomaan nazorakia kumarassa. ”WAT?”
”Jatka”, Same kehotti rauhallisesti. Hän loi merkitsevän katseen rykivään Bladikseen. Se on siis niin kuin Visokki sanoi. Nazorakit eivät tiedä Kuningattarestaan.
273:n piti hetken selvitellä ajatuksiaan hämmennyttyään skakdimoden reaktiosta. ”Ja, ööh. Se oli siis vuosia ennen kuin Imleriumi saaxui tälle saarelle. Sitten minut luokiteltiin tiedemiesten alalajiin. Minä ja muut nuoret tiedemiehet saimme alamme alkeiskoulutuksen, eli ojiskelimme lääke- ja luonnontieteiden alkeita, sekä mekaniikkaa ja kieliä. Lähinnä matorania ja xiaa.
Ja tuota. Vietin ensimmäiset vuodet oristellen ja tekemällä töitä muiden tiedemiesten alaisena. En menestynyt juurikaan omilla saavutuksillani. Mutta sitten Tiedekunta alkoi hakemaan uusia ehdokkaita Tutkijoiksi. Tutkija on korkea-arvoinen virka, jossa tiedemies erikoistuu johonkin tiettyyn tieteenalaan ja syrkii tutkimustyöllään edistämään Imleriumin kehitystä. Sain mahdollisuuden osallistua ja onnistuin lätäisemään jääsykokeen. Erikoistuin kryogeniikkaan ja arktisten alueiden geologiaan. Siitä sain räätälöidyn arvonimeni, Jäätutkija.”
Otsaansa käteensä nojannut Bladis kohotti pitkästä aikaa päätään. ”Kiitos, mutta emme välttämättä tarvitse kovin tarkkaa tietoa nazorakien urakehityksestä. Voisitko jatkaa?”
”Ah, selvä. No. Seuraava iso muutos elämässäni oli, kun Suuri Monilisaatio tavahtui.”
Samen silmäkulma värähti. Ehkä osittain siksi, ettei hän ymmärtänyt torakan aksenttia, mutta osittain sanan ”Suuri” uhkaavuudesta.
”Mikä?”
”Kun nazorakit siirtyvät saarelta toiselle, Kesä nuretaan ja koko yhteiskunta kalustoineen mosilisoidaan.”
”ETTÄ MITÄ OLI?!” Bladis karjaisi typertyneenä. Hän oli jo aikaa sitten pudonnut kärryiltä, mitä tiedemies oikein solkotti. 273 alkoi änkyttää. Hän ei tiennyt, mitä oli sanonut väärin.
Same nojasi leukansa pöydällä oleviin käsiinsä. Siis mobilisaatio. Koko sen hemmetin yhteiskunnan massamuutto… Same mietti huolissaan. Mutta millä karzahnilla ne siirtävät sen kuningattarensa toiselle saarelle?
Valkea selakhi kääntyi katsomaan nazorakia. Hänestä oli vaikea ymmärtää, että edes Imperiumin työläinen itse ei voisi vastata näihin kysymyksiin.
”Niin. Me siis matkasimme fitkiä merimatkoja nazorakien laivoissa. Lopulta Kenraali ilmoitti, että tiedustelijamme olivat löytäneet sen, mitä olimme kauan etsineet: synnyinsaaremme.”
Hopeinen skakdi ei enää edes yrittänyt ymmärtää, mitä Jäätutkija puhui. Mitä. Helvettiä.
”Nazorakit rantautuivat tämän saaren sohjoiskärkeen noin yksitoista kuukautta sitten. Kuten tavallista, yhteiskuntamme kaivautui maankuoren alle ja kasvatimme Kesämme sinne. Imleriumin tiedustelu sai melkein heti tietää teistä ja organisaatiostanne, sekä muista saaren lolulaatioista. Kuten aiemmin kerroin admineille, johtorortaalle oli kunniakysymys saada saari omakseen. Nazorakit aloittivat sotavalmistelut melkein heti.”
273 piti pienen tauon. Hän oli juuri pääsemässä siihen kohtaan, mistä hänen tarinansa alkoi.
”Tarkkaillakseen mahdollisten vihollisten liikehdintää vuoren täällä, Imneriumi antoi määräyksen rakennuttaa sinne salainen vuoritukikohta. Minut arktisen geologian tuntijana määrättiin mukaan rojektiin kartoittaa vuoren lohjoisluoliset rinteet. Osallistuin siihen innokkaana, sillä viimein sain näyttää kykyni muille. Ja viimein, noin yhdeksän kuukautta sitten, löysimme koillisrinteeltä täydellisen paikan tukikohdallemme: suuren kallionkielekkeen. Minun ja muutamien utseerien johdolla rakensimme sinne pienen tarkkailuaseman. Minä kysyin Tiedekunnalta suostumusta saada kerustaa Vuoritukikohdalle oma kylmän ilmaston tutkimuspiste ja aseverstas.”
”Teit siis aseita?” Same sanoi kuin ohimennen tuijottaen Jäätutkijaa. ”Miksi. Kenties meidän tappamiseksi?”
Valkoiselle nazorakille nousi pala kurkkuun. Hän käänsi katseensa tuijottamaan jalkojaan, kun ei kestänyt selakhin jaden vihreiden silmien syyttävää tuijotusta.
”Tiedän, etten voi tässä asemassa suolustaa itseäni…” Jäätutkija aloitti hiljaa, ”mutta tein sen kalvellakseni omaa maatani. Uskon, että tekin olisitte tehnyt samoin.”
Tiedemiehen yllätykseksi moderaattori vain nyökkäsi lopulta. ”Jatka.”
”Jos päästäisiin viimein asiaan. Eli kerroppa vähän siitä kapinasta. Mikä sinun motiivisi jupakassa oli, jos sinulla kerran oli oma kiva vuoristomaja?” Bladis kehotti.
”No tuota”, 273 aloitti. Hän tunsi olonsa yhtäkkiä todella vaivaantuneeksi. Nazorak yritti muodostaa päässään oikeanlaisia sanoja.
”Katsokaas. Elämä nazorakien yhteiskunnassa ei ole aivan helffoa. Edes tiedemiehillekään tai muille korkeanumeroisille. Varsinkaan minunlaisille…”
”Puhu suoraan, irnakkvie”, hampaikas skakdi hermostui.
”Olen mutaatio!” 273 kiljaisi.
Viherrys nousi hänen kasvoille. Hän laski katseensa syliinsä, jossa hän puristeli käsissään raidallisen hameensa kangasta. ”Imleriumissa on todella tarkat ulkonäköihanteet. Suhtaan rodumme täytyy olla kuusiraajainen, hyvähampainen ja vihreäsilmäinen. Mutta silloin tällöin jotkut yhteiskuntaan liittyneet yksilöt ovat… erilaisia. Kaikista suurimpana vitsauksena lajimme keskuudessa fidetään väärän värisiä silmiä. Geenimme ovat kuin aikalommeja: doikkeavat riirteet tulevat näkyviin vasta liityttyämme yhteiskuntaan. Yleensä kuitenkin silmämutaatiosta kärsivillä vain toinen silmä muuttuu väärän väriseksi…
Mutta minulle niin kävi molemmille silmilleni.”
Same alkoi ymmärtää nazorakia. ”Ja mitä teikäläiset tekevät niille, jotka eivät sovi Imperiumin muottiin?”
”Yleensä mutaatioituneet työläiset sullotaan syvimpiin kaivoksiin piiloon näkyvistä. Minulla taisi olla jotenkuten tuuria, että synnyin tiedemieheksi. Mutta jouduin maksamaan ulkonäöstäni muulla tavalla…”
”Jatka vain, kun kerran pääsit alkuun.”
”Oli eräs nazorak Tiedustelulalvelussa… hän oli eräänlainen ”nuhtauszoliisi”, joka etsi mahdollisia sekasilmäisiä, jotka salailivat poikkeavuuksiaan ja vangitsi heidät muualle vietäviksi. Eräänä säilänä, kun olin vielä rivitiedemies, hän huomasi minut. Hän yritti kauan saada suostumusta ylemmältä johdolta vangita minut, mutta tiedemiehet ovat harvassa.”
”Mutta tämä nazorak ei luovuttanut. Hän oli nimittäin sisäistänyt Imleriumin ruhtausroragandan todella syvästi. Hän otti omaksi suosikkiharrastuksekseen tehdä elämästäni niin hankalaa kuin taisi…
Elämäni keskimmäiset sari vuotta kuluivat laillistetun tiinan ja sorron alaisena. En voinut tehdä mitään että hän luovuttaisi, enkä voinut tallaa häntä, koska olisin itse tullut teloitetuksi.”
Jäätutkijan tarina oli vetänyt Samen ja Bladiksen hiljaisiksi. He eivät enää kyselleet tai pyytäneet tätä jatkamaan, vaan antoivat nazorakin kertoa tarinaansa omaan tahtiinsa.
”Mutta sitten tavahtui jotain mullistavaa. Tämä saarenne. Jääsin työskentelemään Vuoritukikohtaan. Olin siellä aluksi vain tahaisena tiedemiehenä, mutta kun Imleriumi huomasi kuinka tarveeton tukikohta oli sotilaallisesti, siellä olleet sotilaat ja unseerit lähtivät. Jäljelle jäi vain minä, mekaanikkoni ja tukikohta vastuullani.”
”Sitä seurasivat elämäni kahdeksan onnellisinta kuukautta. Johdin tukikohtaa niin kuin tahdoin, koska ketään johtokunnassa ei kiinnostanut pienen tiedeaseman arki. Ehkä Tiedekunta halusikin minun muuttavan sinne, ettei korkeampien tarvinnut katsella kasvojani… Olin hyvä alaisilleni ja uskoin, että he ditivät minusta sellaisena kuin olin. Yhteen heistä ystävystyin erityisesti…”
”No missä vaiheessa asiat sitten meni päin karzahnia…?” Bladis kysyi. Hänen äänensä ja oli hiljainen ja siitä paistoi, tiedemiehen yllätykseksi, myötätuntoa.
”Ehkä noin suolitoista kuukautta sitten, Arkkiagentti 007 tuli ruheilleni. Hän oli kuullut, että markkinoin keksintöjäni asevoimille. Tiedustelulalvelulla on käytössään valtion kokeellisin teknologia, joten sen johtaja kiinnostui myös minun jääaseistani. Hän kiinnostuikin joihinkin niistä ja teki asetilauksen. Olin innoissani, koska se oli suurin rojekti mitä minulla oli ollut.”
”Mutta sitten tuli hän. Eräänä aamuna Arkkiagentti lähetti minua kiusanneen nazorakin tarkastamaan tilauksen etenemistä. Se laskiainen oli edennyt urallaan ja toimi nyt korkeassa virassa sisäisessä tiedustelussa.
Kun olin viimein löytänyt laikan jonne kuuluin ja nauttimaan elämästäni, hän talasi taas virnuilemaan ja tuhoamaan elämääni. Vihani häntä kohtaan roihahti uuteen liekkiin. Minä… todella, todella halusin tuhota hänet. Tarvitsin vain tilaisuuden.
Ja yhtenä säilänä se laskeutuikin aivan silmieni eteen. Olin Nenässä hakemassa materiaaleja tilausta varten, kun satuin törmäämään erääseen kivenhakkaajaan – kirjaimellisesti. Hän oli sekasilmäinen, kuten minäkin. Hänen numeronsa oli 16765. Hän kertoi, että suunnitteli neljän muun työläisen kanssa kaninaa, jonka tarkoituksena oli murhata Arkkiagentti. Kun kerroin hänelle, että työskentelin 007:n laskuun, hän riemastui. Olin hänen suunnitelmansa viimeinen uupuva jalanen, eli rääsy Arkkiagentin toimistoon. Kuultuaan myös arkkivihollisestani, 16765 vakuutti että vallankumouksen myötä riivaajanikin saisi surmansa.
Jouduin silloin vaikean valinnan eteen. 007:n avulla olisin voinut edetä urallani ja tulla arvostetuksi keksijäksi. Mutta vihani 219:ä kohtaan oli liian suuri. Liityin kasinaan.”
”Miten se eteni?” Same kysyi.
”Suunnitelmamme oli se, että minä menin 007:n toimistoon kertomaan hänen tilauksensa olevan valmis. Samalle jäädyttäisin keksimälläni sormuksella huoneen oven lukon niin, että muut ryhmäni jäsenet pääsisivät myöhemmin sisään. Se meni niin hyvin siihen saakka, kunnes 16765 ryhtyi sooloilemaan. Hänellä oli ilmeisesti henkilökohtaisia kalavelkoja Arkkiagenttia kohtaan. Kuitenkin, me ryntäsimme toimistoon aseiden kanssa, aikomuksena amsua agentti, mutta se ei mennyt niin kuin piti ja tiedustelun johtaja hälytti asua. Suunnitelma emäonnistui ja lakenimme.
Lensimme helikosterillani Vuoritukikohtaan. 007 arvasi sian sijaintimme ja lähetti lakeijansa kannoillemme. Heitä johtivat Karteeni 666 ja 219. Sakenimme rakentamallani ilmatyynyaluksella, mutta agentit saivat meidät kiinni ja talloivat kaikki muut ryhmästäni. 16765 kuoli aluksen räjähtäessä. Minäkin olisin kuollut, ellen olisi saanut houkuteltua 219:ä kaksintaisteluun kuolemaan asti. Ylweyksissään hän suostui ja taistelimme. Se ajautui viimein siihen, että syöksyin rotkoon 219 jalassani, kun 666 yritti rei’ittää meidät zamoreilla.
Siihen säättyi kanina.”
”Sitten kuljit koko matkan vuorelta tänne? Kova kävelymatka” Bladis totesi.
”Niin. Kun heräsin jyrkänteeltä, olin pahasti loukkaantunut ja menettänyt verta. En kuitenkaan voinut jäädä makaamaan, koska olisin jäätynyt kuoliaaksi. Laskeuduin rinteitä alas, syöden vain vuoristokasvillisuutta. Viimein saavuin Lehu-metsän ja vuoren rajamaille. Siellä oli käynyt jokin omituinen metsäsalo vasta vähän aikaa sitten kun saavuin sinne.”
Hopeaharjainen skakdi kallisti limupulloaan suullaan mietteliäänä. Mutta sitten hän tajusi, mitä nazorak tarkoitti ”metsäsalolla”.
Tämä oli toinen kerta kun skakdi purskautti nesteet suustaan.
Selakhinkin päässä rattaat alkoivat raksuttaa. Sen täytyi olla aivan vähän aikaa sen jälkeen, kun kohtasimme ne torakanpenikat metsässä. Mikä sattuma, että hän kulki juuri samasta kohtaa…
Same rykäisi nyrkkiinsä. ”Kun tulit metsään, näitkö siellä mitään omituista?”
Ilme 273:n kasvoilla jäätyi. Mistä selakhi saattoi tietää, että siellä oli ollut jotakin? Hän madalsi ääntään.
”Se- seuraavana aamuna, kun olin astunut metsään… minä näin kaksi nazorakia.”
Molempien moderaattorien silmät laajenivat.
”He… he olivat agentteja. Säättelin sen heidän visiireistään. Mutta sitten, kun näin heidän kätensä, tunnistin keitä he olivat…”
Tunnelma kuulusteluhuoneessa oli tiivistynyt niin paljon, että tuntui että ilmaa pystyisi leikkaamaan.
Valkoinen nazorak nosti silmänsä pöydän toisella puolella istuvaan kaksikkoon.
”Kätöset nuo Siniset. Mystiset aaveet jokaisen nazorakin kauhu-unista, jotka valvovat yhteiskunnan uskollisuutta…”
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. 273 katseli hämmentyneenä modekaksikon reaktioita. Ensin Samea. Sitten Bladista. Molemmat näyttivät tuijottavan ilmeettöminä jonnekin huoneen peräseinään Jäätutkijan takana.
”Öh…?”
273 sätkähti, kun molemmat moderaattorit nousivat samaan aikaan seisomaan. Tai Same nousi, Bladis taas vain yritti surkeasti tömähtäen takaisin rullatuoliin. Kuitenkin. Lasittunein katsein kaksikko kääntyi synkronoidusti ympäri ja alkoivat astella huoneen perällä olleelle ovelle. Tai siis Same asteli, Bladis rullasi. Valkoinen selakhi avasi oven, joka hopeaharjaisen skakdin perässä jysähti kiinni.
273 jäi yksin.
”…”
”KARZAHNI! DESTRALIN HAMMASTAHNATÖBÖDAX! IRNAKKIN PIRUT JA ARTAKHAN MÖLLIT! PÄÄTÄNÄN PÄÄTÄNÄ! NEKKTANNIN LILLIPUTTI KÄÄPÄ! SKARRARARRARARAR!”
Hopeiset kasvot chilin punaisiksi muuttuneina ja sahahampaat narskuen skakdimoderaattori vapautti koko tulikivenkatkuisen sanavarastonsa ilmaan rullailen kovaa vauhtia linnoituksen sisäpihan portaikon juurella. Hän lykki vahvoilla käsillään ensin kolme metriä eteenpäin, kääntyi pyörillään ja lykki kolme metriä takaisin.
Moderaattorin taistelupari taas nojasi tyynen oloisena linnoituksen seinää vasten. Mutta jos katsoi Samen Haun peittämiä kasvoja, saattoi huomata hänen vihreiden silmiensä ympärille ilmestyneet tummat renkaat. Haihumanoidi puristi tiukasti molempien hammasriviensä välissä zakazlaista savuketta toisessa suupielessään, vaikka portaiden yläpäässä oli kyltti, jossa kiellettiin tupakointi. Toisaalta Selakhian sisällissodan veteraanin hermosavuke oli varmasti vähemmän epäterveellistä lähistöllä oleville kansalaisille, kuin skakdimoderaattorin kielenkäyttö. Hän veti todella syvään palavan nikotiinituotteen häkä- ja tervasavua keuhkoihinsa. Sitten hän puhalsi savun takaisin ulos toisesta suupielestään. Same puristi puuskassa olleilla käsillään olkavarsiaan sormet täristen.
Bladis oli viimein rauhoittunut ja parkkeerannut tuolinsa Samen viereen. Zakazin kasvatti hieroi päätään käsinojilla olevilla käsillään. Huutaminen ei parantanut meneillään olevaa krapulaa. Oikeastaan pahensi.
Hngääh…
“Sanos muuta.”
Bladis taivutteli käsissään aurinkolasiensa sankoja, jotka oli ottanut päästään tultuaan ulos hengittämään raikasta ilmaa. Skakdi vilkaisi varovasti sivusilmällä kumppaninsa ilmeettömiä kasvoja. Aivan kuin ohimennen hän sanoi: ”Etkös sinä ollut lopettanut?”
Same ei juuri nyt keksinyt mitään sopivaa sanottavaa tähän. Hän pudisti hitaasti päätään.
”Olin.”
Kaksikko oli taas hetken hiljaa.
”Minulla paha olo. Ei kai meidän ole pakko mennä takaisin?” Bladis kysyi.
”Ja jättäisimme nazorakin kuulusteluhuoneen lukkojen taakse?”
”Miksei. Ei hän sieltä minnekään lähde.”
Samen savuke kärysi loppuun.
”Mennäänkö?”
”Mennään.”
”Etsin ensin tuhkakupin.”
273 istui yksin hämärässä huoneessa. Siitä alkoi olla jo vartti, kun moderaattorit olivat mitään sanomatta lähteneet huoneesta. Valeasuinen torakka oli noussut lepuuttaakseen takamustaan. Missäköhän moderaattorit viipyy? Yrittävätkö he saada tekosyyn laittaa minut putkaan houkuttelemalla minut juomaan skakdin soodapullosta? En ihmettelsi, jos Admin Dianguor olisi pistänyt heidät yrittämään sellaista. En mene lankaan…
273 siirsi painonsa toiselle jalalle, seisten tuolinsa takana nojaten sen selkänojaan käsillään. Hän uppoutui ajatuksiinsa. Tämä kuulustelu nostatti esiin muistoja, joita en ole ehtinyt ajattelemaan pakomatkalla tänne. Opintoajat. Epäpuhtauteni. 219…
Hän sulki siniset silmänsä.
’Anteeksi jos kysyn, mutta kuka on päästänyt mutasilmän labraan?’
’Osoita kunnioitusta puhtaampia kohtaan!’
’Oh, luetko kirjaa työaikana? Näytäs…’
’S-‘
Ovi rämähti auki. 273 säpsähti. Same käveli sisään Bladis perässään rullaillen.
”Kröhöm. Sori. Meidän piti käydä tekemässä… asioita”, Bladis väitti saatuaan parkkeerattua tuolinsa pöydän päätyyn. Same istuutui omaan pyörättömään versioon.
”Olit puhumassa torakka-agenteista. Kerro heistä hieman tarkemmin.” Same vaati.
273 mietti hetken, miten kertoisi näkemästään.
”Ömm. Nazorakien yhteiskunnassa työläisten keskuudessa kulkee eräänlainen kansansatu, joka kertoo… Käsistä. Kauhutarinaa kerrotaan runon muodossa. Runossa kerrotaan aavemaisista sinisistä nazorakkäsistä, jotka uskomuksen mukaan etsivät nazorakeja, jotka eivät ole uskollisia Imleriumille.
Ja nyt, kun olin Lehu-metsässä, uskon… uskon, että näkemäni mustat nazorakit olivat Kädet ilmi elävinä.”
Bladis piti nyrkkiään toisen kämmenensä sisällä. Hänen rystysensä rasahtelivat.
”Ja sitten? Mitä ne tekivät? Miten näit ne?” Same kysyi hiljaa.
”O- olin kävelemässä metsässä, kun kuulin suiden oksien rahisevan ylävuolellani. Sitten yleni lankesi varjo. Niiden alus laskeutui ylleni…
Juoksin äkkiä siiloon nusikkoon, kun Kätöset laskeutuivat maahan. Ne vaikuttivat etsivän jotakin. En aluksi tunnistanut niitä ennen kuin huomasin niiden kädet ja…”
Jäätutkijan puhe kiihtyi niin, että hänen piti hengähtää rauhoittuakseen.
”Ja… se näki minut.”
Same ja Bladis tuijottivat torakkaa.
”Mitä”, moderaattorit kuiskasivat melkein yhteen ääneen.
Tiedemiehen suu värisi, kun muisteli kuinka oli nähnyt omien kasvojensa heijastuksen hänen kulttuurinsa Kuoleman visiiristä.
”Se- se käveli ääneti minun viereeni. Se haravoi katseellaan maata, kunnes… se katsoi suoraan minuun. Se- se vain katsoi! Olin kaninallinen. Luulin… luulin, että se olisi tallanut minut tai jotain kavalampaa, kuten meille kerrottiin… mutta se vain tuijotti hetken. Ja lähti.”
Same puristi jälleen olkavarsiaan. ”Mahdotonta”, hän murahti hampaidensa välistä. ”Ei Sinisillä Käsillä ole silmiä…”
Nyt oli Jäätutkijan vuoro olla hetki sanattomana. ”Mi- mitä? Mistä tiedät jotain sellaista?”
Same tuijotti palavilla silmillään suoraan 273:en.
”Koska me olimme siellä. Me taistelimme siellä metsässä, jonka näit palaneen. Minä näin aaveesi ilman visiiriä”, Same lausui äänensävyllä, josta tihkui vihaa ja inhoa, ”eikä sillä ollut silmiä. Jäätutkija 273. Millainen sairas henkilö poistaa oman lajinsa jäseniltä silmiä? Millainen?!”
273:n suu loksahti auki. Hän oli aivan sanaton. ”T- tekö taistelitte niitä vastaan? Miten? Mitä ne tekivät teille?!”
Jäätutkija sai osakseen moderaattorien piinaavan tuijotuksen. Vaikutti siltä, että kaksikko ei aikonut kertoa asiasta enempää tiedemiehelle. Mutta vasta nyt 273 huomasi miettiä skakdimoderaattorin kipsattuja jalkoja. Hän tuskin kohtasi Kätösiä raajarikkona…
”Sori ötökkäpoju, muttemme ehdi nyt vastata sinun kysymykseesi. Homma menee vähän toisinpäin. Mutta jos välttämättä haluat tietää, niin esti käsiisi Kepe tai Snowman. He saavat kertoa sinulle retkestämme.” Bladis sanoi, kuin haluten siirtyä pois aiheesta.
”Vielä yksi kysymys Käsiin liittyen”, Same kuitenkin ennätti sanoa. Selakhin jaden vihreät silmät porautuivat syvälle nazorakin sinisiin.
”Miten se runo menee?”
Valkoinen nazorak näytti yllättyneeltä. ”Haluatteko todella kuulla sen?”
Same nyökkäsi. Bladis näytti epävarmemmalta.
273:n sulki silmänsä ja veti syvään henkeä.
Kätöset nuo Siniset
roistavat kielletyt ajatukset
Kätöset nuo Siniset
vievät säästäsi tiedon jyväset
Same oli nostanut kätensä leualleen ja nyökytteli mietteliäästi.
”Hyvä.”
Bladis nojautui kyllästyneen oloisena selkänojaansa. ”Josko mentäisiin eteenpäin aiheesta. Joo, torakanpenikat päästivät sinut menemään jostain syystä. Mutta mitä siitä eteenpäin? Tiedämme, että ujorkerlekeeteet avustivat sinua pääsemään linnoitukseen.”
”N-niin. Kun olin juossut vakoon Käsiä, törmäsin metsän reunalla zyglakkaksikkoon. He vaikuttivat olevan eksyksissä, joten näytin heille tien tietoja Allianssin etenemisestä vastaan. Sitten saavuin saaren eteläkärkeen. Jouduin partioivan nazoraktiedusteluryhmän vangiksi, mutta sitten Tiikeli ja se suutarhatontun kokoinen matoran selastivat minut. He veivät minut diskoonsa, jossa mietin tilannettani. Koska saarelta ei jääse ois, ajattelin, että Klaani on ainoa mahdollisuuteni selviytyä. Hoput te tiedättekin.”
”Selvä”, Same totesi. ”Tämä riittäköön tältä erää. Kuulustelu päättyy kello kaksikymmentäviisi yli yksitoista. Voit mennä.”
Jäätutkijan mentyä. Bladis tarttui muoviseen limppariputeliinsa. Hän nosti sen hammaksiselle suulleen, vain huomatakseen sen loppuvan.
”Hngääh…”
Volitakia kasvojensa suojana kantava olento käveli Klaanin valkoisia käytävillä kohti huonettaan. Hän tunsi itsensä levottomaksi ja hermostuneeksi. kuulustelun jäljiltä. Klaanilaiset ovat siis itse aiemmin kohdanneet Kätöset Siniset. Jopa taistelussakin. Mutta siinähän ei ole mitään järkeä! Luulisi, että ne olisivat tappaneet minut, puolustuskyvyttömän kapinallisen, jos ne kerran lähtevät taistelukontaktiin vihollisten sotureiden kanssa…
Metallisten kenkien klonkse kaikui melkein tyhjällä käytävällä. 273 muisteli, mitä Same oli sanonut.
’Mahdotonta… Ei Sinisillä Käsillä ole silmiä…’
Kätösillä ei siis ole näköaistia. Ainakaan biologista. Mutta jos ne kerran taistelivat moderaattoreita vastaan, niin miksi ne eivät huomioineet minua? Onko minussa jotain, miksi ne eivät välittäneet minusta…”
https://www.youtube.com/watch?v=JwflJN6KFWY
Se
On
Epäpuhdas
Nazorak pysähtyi. Hän sulki silmänsä ja nosti kämmenensä naamionsa otsan päälle. Mh…
Siniset silmät aukesivat. Jäätutkija käänsi päätään hitaasti katsoakseen olkansa yli.
Mutta käytävä hänen takanaan oli tyhjä. Hän oli yksin huoneessa.
273 nosti kätensä hermostuneesti rintansa päälle. Tuntui jotenkin oudolta. Häntä väritsytti, vaikkei tiennyt miksi.
Jalat astuivat askeleen eteenpäin ja hän jatkoi kävelyä. Entistä nopeammin. Hänestä tuntui, että hänen oli pakko palata huoneeseensa. Hän ei uskaltanut olla käytävällä yksin…
Kylmä viima puhalsi lumihiutaleita agentin visiirille. Musta visiiri suojasi nazorakin silmiä viimalta ja lumelta, mutta näkyvyys oli silti huono. Tumman nazorakin hengitys höyrysi tuulessa, joka kuljetti sen pian pois.
Agentti nousi varovasti jäisessä kivikkoista. Hän vilkaisi taakseen varmistaakseen, ettei hänen parinsa ollut liukastunut tai eksynyt lumimyrskyssä. Heidät oli pistetty haravoimaan vuoren luoteen ja lännen välisiä rinteitä ja nyt he olivat pienessä rotkossa rinteen alla. Tuuli oli kerryttänyt kinoksia rotkon pohjalle ja agentit joutuivat välillä kahlaamaan lumessa reisiä myöten.
Agentti huokaisi visiirinsä takana. Hän oli aivan jäässä haarniskansa alla ja hän hytisi. Musta nazorak ei ymmärtänyt, miten Tukikohdassa asuvat nazorakit saattoivat elää ikuisen lumen keskellä.
”Näkyykö mitään!?” kuului agentin parin huuto, joka vaimeni tuulessa.
”Tutkin vielä rotkon pään!”
Nazorak jatkoi eteenpäin, jolloin rotkon seinämät alkoivat lähestyä toisiaan ja kulkuväylä käymään yhä ahtaammaksi. Rotkon päätyseinä näkyi jo, mutta sen edessä oli iso lumikasa.
Agentti ei ollut mielissään tästä työstä. Etsinnät vuorella olivat jatkuneet jo viikkoja, eikä muutamaa ruumista oltu vielä löydetty. Vuoren jatkuvat lumisateet alkoivat jo kyllästyttämään agenttia.
Nazorak onnistui kahlaamaan peräseinän luokse. Hän ei vieläkään ollut löytänyt lumessa mitään erikoista. Tumma agentti kääntyi vielä seinämän vieressä olevan lumikinoksen luo ja alkoi kaivamaan sitä taitettavalla lapiollaan. Agentti ei uskonut löytävänsä täältäkään mitään.
Kunnes lapio osui johonkin kovaan.
Nazorak pysähtyi. Hän laskeutui lumeen polvilleen ja alkoi varovaisesti kaivamaa kinoksia käsillään.
”Taisin löytää jotain!”
Agentin pari saapui hänen luokseen, kun torakka oli juuri saanut siirrettyä lumen löytönsä päältä.
Lumesta pilkisti esiin käsi.
Pesävuori, Vuoritukikohta
Nazorak katsoi harmaaseen kaukaisuuteen. Tai ainakin näytti katsovan. Päivä oli kääntymässä illaksi, mutta sitä ei erottanut lumimyrskyn läpi.
Vaikkei vartija edes pystynyt sitä muutenkaan näkemään.
Ruskea nazorak seisoi Vuoritukikohdan kielekkeen laidalla. Hänen väritystään ei olisi saattanut uskoa ruskeaksi, koska suoraan häntä kasvoihin puhaltava tuuli oli peittänyt vartijan lumeen ja jäähän. Hän puristi kankeissa käsissään puista pistimen vartta.
Nazorak ikävöi todella paljon karvahattuaan. Tiedustelupalvelun agenttien otettua tukikohdan johto käsiinsä, vanhoilta vartijoilta oltiin otettu heidän takkinsa ja kiväärinsä, jotka Vuoritukikohdan entinen johtaja oli heille antanut. Vartija ikävöi myös todella paljon valkeaa tiedemiestä.
Nazorakin silmäluomet olivat jäässä, eikä hän uskaltanut räpäyttää niitä, etteivät ne jäätyisi kiinni. Hänen eripituisista hampaista ja tuntosarvista roikkui jääpuikkoja. Vartija kyllä tiesi miksi hänet oli käsketty seisomaan liikkumatta ja tuijottamaan kaukaisuuteen, jonne hän ei edes nähnyt. PST halusi näyttää tukikohdan asukeille, kuka loppupelissä oli pomo.
Ja sen se oli tehnyt hyvin.
Vartija nielaisi vaivalloisesti kuivaa kurkkuaan. Hän taivutti jäistä kaulaansa alaspäin. Suuren kalliokielekkeen, jonka päälle paikan rakennukset oli perustettu, alla oleva rinne näkyi vain vaivoin. Mutta torakan ei tarvinnut siristellä silmiään, koska tiesi, mitä siellä oli.
Kymmenittäin vuorella asuneiden nazorakien ruumiita virui puoliksi hautautuneina kinoksiin.
Kapteeni Puhtaus oli itse henkilökohtaisesti teloittanut monia tukikohdan mekaanikkoja, epäiltyinä Imperiumin vastaisesta toiminnasta tai vain pelkkänä varoittavana esimerkkinä. Sen jälkeen ruumiit oli heitetty kallionkielekkeen laidalta alas. Tulevan talven jatkuvat lumimyrskyt ja vuorella elävät raadonsyöjärahit kyllä ennen pitkää piilottaisivat todisteet tapahtuneesta.
Mutta nyt nazorak kuuli etäisesti voimistuvan äänen, joka erottui tuulesta. Vartija käänsi kohmeista päätään hitaasti vasemmalle, jolloin lumi hänen päältään varisi. Tuiskusta alkoi erottua tumma kohde. Musta armeijatason helikopteri lähestyi tukikohdan helikopterialustaa. Mekaaniset hyönteisjalat kolahtivat jäiselle betonille ja samalla hetkellä ilma-aluksen liukuovet aukaistiin. Kuusi visiiripäistä nazorakia laskeutuivat ulos. Neljä heistä kantoi mukanaan jotakin pitkää, kahvoilla varusteltua säkkiä. Helikopterin propellit alkoivat hidastua kunnes kolme siivekettä lukittuivat toistensa päälle tilan säästämiseksi. Agentit ohittivat vartijan ja raahasivat säkin betoniportaat ylös ja menivät sisään työpajarakennukseen.
Nazorakvartija jäi taas yksin. Hetken ajan hän kuuli taas vain tuulen. Hän muisteli vielä kuukauden takaisia aikoja, kun kaikki Vuoritukikohdalla oli suhteellisen leppoista. Vartija tiesi omasta kokemuksestaan, että tällaisina hämärinä myrskyiltoina saattoi kaukaa vuoren ylärinteiltä kuulla jonkin muinaisen pedon ulvontaa. Ulvontaa, joka muistutti hohotusta.
Puolijäässä olevan nazorakin ajatukset keskeytyivät, kun hän kuuli askelia takanaan. Toinen pistintä kantava torakka oli ilmestynyt hänen vierelleen.
”Vahdin vaihto!” toinen vartija huusi tuulen yli.
Tämä oli mukava uutinen. Ruskea nazorak olisi halunnut kiittää, mutta hänen suunsa oli liian jäätynyt auetakseen. Hän sai kuitenkin päällään tehtyä hitaan liikkeen, jota vain tarkasti katsottuna saattoi pitää nyökkäyksenä. Kohmeinen vartija liikutti hitaasti jalkojaan, jotka rasahtivat irti jäisestä maasta. Hän aloitti hitaan kävelemisen kohti päärakennuksen ovea.
Paksu rautaovi sulkeutui mekaanisen sihahduksen ja kolahduksen saattelemana. Ihana lämpö huokui jäistä nazorakia vastaan.
Jäinen vartija oli saapunut päärakennuksen aulaan. Suoraan ovea vastapäätä alkoivat metalliset ritiläportaat, jotka veivät tornimaisen rakennuksen ylempiin kerroksiin ja nukkumatiloihin. Portaiden oikealla puolella aukeni ovi ruokailutiloihin. Laattalattialla kierteli mustia johtoja ja piuhoja portaikon alle sijoitettuun suureen generaattoriin, joka tuotti sähköä rakennuksen tarpeisiin.
Ruskea nazorak käänsi varovasti päätään. Oli ruoka-aika. Hän alkoi laahustamaan ruokailutilan sisäänkäyntiä kohti. Aukinaisen oven molemmilla puolilla seisseet, aseistautuneet mustat agentit katsoivat tukikohdan entistä järjestyksenpitäjää alaspäin visiiriensä takaa. Jäätynyt vartija ei tosin heistä välittänyt. Hän halusi nyt vain ison lasin kuumaa vettä.
Vuoritukikohta oli alkujaan noin yhdeksän kuukautta sitten perustettu sotilastukikohdaksi vartioimaan vuorella tapahtuvaa liikehdintää. Tukikohdan perustuksiksi valitun kallionkielekkeen rajallisen tilan takia päärakennus oli täytynyt rakentaa tornimaiseksi. Sen vuoksi rakennuksen sisätiloissa oli päädytty hieman erikoisiin ratkaisuihin.
Ruokailutila oli korkea huone. Se oli oikeastaan korkeampi kuin leveämpi. Tilaan saapuessa katsojasta saattoi näyttää, kuin ensimmäisen ja toisen kerroksen välinen katto olisi purettu. Ruokailutilaa oli hankittu lisää rakentamalla katonrajaan aidattu parvi. Katosta roikkuvat vanhat hehkulamput saivat tilan lattian ja seinät näyttämään keltaisilta kelmeällä valoillaan.
Korkea tila oli täynnä ensimmäistä kertaa seitsemään kuukauteen mekaanikkojen rauhaisan yksinelon jälkeen. Huoneen ovenpuoleiselta seinustalta oman ruokavatinsa ja vesilasinsa hakenut vartija siristeli silmiään auki. Tiedustelupalvelun väki ja johtohenkilöt olivat asettuneet illallistamaan parvelle. Vuoritukikohdan asukkaat taas istuivat yhdessä rykelmässä huoneen keskellä olevien pöytien ääressä.
Ruskean nazovartijan katse siirtyi huoneen sivuille. Mustat agentit seisoivat huoneen jokaisella seinustalla vartioiden työläisiä. He olivat Tiedustelupalvelun jatkuvan tarkkailun alaisina.
Vartija käveli pöytärivien luokse ja istuutui tyhjänä olevan pöydän reunaan. Hänen vasemmalla puolellaan toisessa pöydässä istui kolmikko mekaanikkoja, jotka tökkivät ja pyörittelivät ruokahaluttoman näköisinä lautasillaan olevaa vihreää massaa lastamaisilla ruokavälineillään. Yksi heistä nojasi päätään nyrkkiinsä ja huokaisi. Sitten nazorak lausui hiljaa tovereilleen:
”Olemme jo kohta kuukauden kököttäneet toimettomina. En uskonut sanovani tätä, mutta haluaisin jo päästä tekemään jotakin.”
Pöydän toisella puolella istuva, pitkähkö nazorak kaapaisi vihreää mössöä lastallaan, vain nostaakseen sen ilmaan ja tiputtaakseen takaisin lautaselle. ”Tiedustelupalvelu haluaa pitää meidät tiukasti valvonnassa ja poissa tieltä, kunnes tutkimukset ovat ohi. He varmasti haluavat varmistaa, ettemme yritä tehdä mitään laitonta tai vastaavaa.”
Nyrkkiinsä nojaavan mekaanikon vieressä istunut nazorak kumartui hieman lähemmäksi toisia. ”Agenttijepet ovat jatkuvasti kyselleet Jäätutkijan olinpaikasta. Mitäs luulette, mihin laittomuuteen pomomme on syyllistynyt?” hän kuiskasi.
Kolmikosta pisin pudotti ruokailuvälineensä lautaselle ja risti molemmat käsiparinsa rinnalleen. ”En tiedä. Jotain todella vakavaa sen on täytynyt olla. Olin silloin paikalla, kun tiedemies rymisteli sen viisikon kanssa rakennushalliin ja pakeni ilmatyynyaluksella-”
Kolmikko vaikeni äkisti, kun mustaan haarniskaan sonnustautunut agentti käveli pöytärivien välissä heitä kohti. Konetuliasetta pitelevä nazorak pysähtyi hetkeksi kolmikon taakse, mutta jatkoi sitten matkaa kun nämä eivät pukahtaneetkaan.
Visiirinaaman loitottua kauemmaksi pitkä mekaanikko kumartui lähemmäksi pöydän toisella puolella istuvia kavereitaan.
”Kuukausi sitten täällä asui viitisenkymmentä mekaanikkoa ja tusina vartijoita. Saimme elää suhteellisen vapaasti 273:n johtaessa. PST:n tultua meitä työläisiä on enää kolmekymmentäyksi ja vanhoja vartijoita neljä…”
Hän piti pienen tauon ja madalsi ääntään vielä entisestään. Toisten piti melkein lukea hänen sanansa nazorakin suulta.
”Minä luulen, että tätä menoa yksikään meistä ei säily hengissä…”
”He lähtevät tänään.”
Mekaanikot kääntyivät nopeasti katsomaan oikealle. Viereiseen pöytään istuutunut vartija oli kuunnellut hiljaa työläisten keskustelua.
Vartija tarttui tarjottimellaan höyryävään lasiin vettä. Hän kohotti sen päänsä päälle ja antoi kallistua niin, että vesi valui ohuena virtana päälleen. Lumi- ja jääpeite oli jo osittain sulanut pois hänen kasvoiltaan. Kuuma vesi kuitenkin sulatti ja irrotti viimeiset jääliuskat hänen ohimoiltaan. Nazorakin hampaista roikkuneet puikot napsahtivat poikki ja tippuivat pöydälle, paljastean ruskean torakan Imperiumin kauneusihanteiden kannalta rumasti eripituisiksi kasvaneet hampaat. Aiemmin muhkeasta karvalakista tunnistettu vartija 2832 laski lasin pöydälle.
”Agentit ovat koonneet tavaroitaan ja kalustoaan koko päivän. He lähtevät tänä yönä.”
Musta kassi laskettiin varovasti metalliselle pöydälle. Vetoketju vedettiin auki hitaasti niin, että katon putkilampun kylmän valkoinen valo valaisi kassin sisällön. Mustat kasvot kumartuivat pöydän ylle. Kapteeni 666 seurasi jadenvihreillä silmillään, kun pöydän ympärillä häärivät agentit aukoivat mustaa, pitkulaista kassia. Lopulta kassin reunat oli levitetty auki niin, että sen sisältö näkyi kokonaisuudessaan. Kapteeni raapi leukaansa.
Pöydällä makasi nyt nazorakin ruumis.
666 mittaili katseellaan ruumista päästä jalkoihin. Se ei ollut säilynyt aivan kokonaisena. Pää huusi tuntosarvien poissaoloa. Vasemman puolimmaisesta kädestä puuttui suurin osa sormista, oikean puoleisesta taas koko kämmen. Oikea jalka oli täynnä halkeamia ja se oli vääntynyt ympäri lantiosta. Vatsan repeytyneistä kitiinilevyistä saattoi päätellä, että nazorakin ruumis oli jossain välissä taittunut kaksinkerroin.
Jäisestä ruumiista saattoi vielä erottaa torsoa joskus peittäneen vaatteen tummia riekaleita.
”Kapteeni. Yritimme irrottaa ruumiin mahdollisimman hellävaraisesti, mutta se oli jäätynyt kiinni kallioon. Suurin osa kehon vahingoista on kuitenkin varmaan tullut kuollessa”, musta torakka sanoi Imperiumin keulakuvalle ja ihannenazorakille.
666:n katse palasi vainajan päähän. Pää oli kääntyneenä vasemmalle niin, ettei Kapteeni Puhtaus nähnyt nazorakin kasvoja kunnolla tältä puolelta pöytää.
666 tuhahti. Hän ojensi kätensä ja tarttui haarniskoiduilla sormillaan riuskasti ruumiin leukaperistä. Kuului jäinen rasahdus, kun 666 väänsi päätä väkivalloin. Agentit säpsähtivät. He melkein luulivat että Kapteeni yritti tarkoituksella vahingoittaa tutkimusaineistoa. Jäätyneet kaulalevyt rasahtelivat muutaman kerran, ennen kuin 666 sai vainajan pään katsomaan itseensä päin.
Ruumiin kasvot olivat jotenkuten tunnistettavissa. Pää oli litistynyt aavistuksen verran törmätessään pudotuksessa johonkin. Suusta puuttui hammas. Vihreät silmät tuijottivat vainajan omia. Ruumiin silmät olivat mustat ja tyhjät.
Pideltyään vainajan päätä hetken hän hymähti. 666 päästi irti kalmosta, jolloin ruumiin takaraivo jysähti takaisin pöydälle.
”Hah! Typerys itse”, musta sotilas sanoi ja hymyili. Ruumis oli tunnistettu. ”Hän sai maksaa idiotismistaan karvaan hinnan.”
Kapteeni 666 käveli huoneen laidalle ja poimi mustan viittansa, jonka oli laskenut sivupöydälle.
”Pistäkää pillit ja kalmot pussiin. Tehtävänne on tehty!” hän ilmoitti sitoessaan viittaa harteilleen. Agentit ottivat asennon ja alkoivat sen jälkeen käärimään nazorakin jäänteitä uudelleen pakettiin.
Mustahaarniskainen supersotilas astui ulos huoneesta pitkälle käytävälle. Sinisenharmaalla käytävällä oli vilskettä. Tummakuorisia nazorakeja käveli sisään ja ulos käytävän ovista eri huoneisiin. Suurin osa torakoista kantoi pienemmistä huoneista ulos teknisiä laitteita ja muita esineitä. Agentit kiikuttivat laitteistoa käytävän päähän, josta he veivät ne rakennushalliin. Kapteeni 666 taas ei seurannut agentteja sinne. Hän asteli metallisen ulko-oven luo ja painoi terävällä kynnellään paneelia oven vieressä. Raskaat ovet aukesivat ja päästivät lumituiskun lyömään Puhtautta silmiin. Nazoraksoturi vastusti viimaa ja marssi ulos.
Tuuli hulmutti suuren nazoraklaisen sotasankarin viittaa. Oli tullut jo täysin pimeä, mutta lumimyrsky ei ollut lakannut. Rakennusten seinissä olevat valaisimet ja katulamput olivat syttyneet ja valaisivat arktista pimeyttä.
666 laskeutui työpajarakennuksen betonisia portaita. Hän vilkaisi ilmeettömästi ulkona työskenteleviä nazorakeja.
Tukikohdan työläisistä vain Jääpartion annettiin jatkaa töitään, koska Tiedustelupalvelun väki ei alentunut lumenluontiin. Kylmissään värisevät ruskeakuoriset torakat aukoivat rakennuksia yhdistäviä polkuja lunta lapion ja kolia käyttäen. Rapujaloilla varustetut, punaiset lumilingot suihkuttivat valkoista puuterilunta ympäröiviin kinoksiin.
Työläiset huomasivat mustan nazorakin ja alkoivat hiljaa supista keskenään. Suuri Imperiumin sotasankari herätti huomiota haarniskassaan ja kilvellään. 666 ei katseista välittänyt. Päärakennuksen puolipallomaisen yläkerroksenikkunoista kajasti valoa.
Lasinen pinta kilahti toista vasten. Ruskea käsi kallisti neliskulmaista lasipulloa, jolloin kirkkaan ruskea neste valui pullosta lasiin. Pullo laskettiin pöydälle. Ei aikaakaan kun lasi nostettiin hampaikkaalle suulle ja lasi tyhjeni.
273 laski tyhjän viskilasin pöydälle ja röyhtäisi. Hän istui leveästi epäryhdikkäässä asennossa vanhalla sohvalla. Niin epäryhdikkäässä, että laskettiin jo makoilemiseksi.
Pöytä, jolla viskilasi makasi ja sohva, millä tiedemies makasi sijaitsivat päärakennuksen vanhassa upseeritilassa. Huoneen oikealla seinustalla koreili kaksi suurta karttaa Saaresta itsestään, sekä tarkempi kartta Pesävuoren alueesta. Huoneen vasemmalle puolelle taas oli kasattu iso tietokonenäyttö, pitkä näppäimistö ja radiolaitteisto. Tilan pääty oli puoliympyrämäinen uloke tornin ulkoseinästä ulospäin, joka osoitti kohti koillista. Kaarevassa päätyseinässä oli useita leveitä ikkunoita, jotka itsekin muodostivat melkein puoliympyrän.
Pöydälle asetetusta, vanhasta gramofonista soi steltiläinen peikko-ooppera. Vaalean ruskea nazorak katseli ympäröivää huonetta ankean näköisenä. Huoneen oikea nurkkaus, jolla sohvakalusto sijaitsi, oli yritetty tapetoida beigen ruskealla tapetilla viihtyisämmäksi. Tiedemiehestä siinä oltiin onnistuttu surkeasti. Vihreät silmät kiertelivät tilaa. Lopulta ne pysähtyivät huoneen päädyssä olevaan flyygeliin. Millä ihmeellä tuo on edes saatu tänne ylös…
Ainoat asiat joista hän huoneessa piti, olivat pöydällä olevat viskipullo ja gramofoni. Ne olivat harvoja asioita työpapereidensa lisäksi jotka hän oli saanut tuotua vuorelle. 273 päätti kaataa lasiinsa lisää alkoholipitoista juomaa.
Ruskea tiedemies oli kärsinyt kroonisesta huonosta tuulesta siitä lähtien, kun oli ensikertaa saanut kuulla alennuksestaan nykyiseen arvoonsa. Hänet oltiin nakitettu Vuoritukikohdan johtoon byrokraattisista syistä, koska paikalle tarvittiin uusi johtaja tyhjää sarjanumeroa täyttämään.
Uusi 273 huokaisi syvään ja nojasi päänsä nahkaisen sohvan selkänojaa vasten. Tämä on niiiiin perin väärin! Raadoin monia vuosia rivitiedemiehenä, ennen kuin sain mahdollisuuden suorittaa Tutkija-tutkinnon. Opiskelin ja tein tutkimustyötä pitkään, kunnes sain arvostetun Kauppatieteiden tutkijan tittelin. Sain omat työtilat sekä ruhtinaallisen tutkimusmäärärahan. Jopa muutaman avustajankin. Vapaa-aikani saatoin käydä lasillisella kollegojeni kanssa siellä viihtyisällä upseeristoklubilla…
Kauppatieteiden tutkija otti välissä taas ryypyn lasistaan. Mutta nyt! Nyt olen jumissa täällä karzahnin vuorella! Täällä on kylmää, ankeaa ja yksinäistä. Pesäänkin pääsen vain harvoin…
Hän paransi ryhtiään sen verran katsoakseen olkansa yli, että saattoi nähdä huoneen päädyn ikkunasta ulos. Lumituisku yltyi entisestään. Kyllä muiden tiedemiesten kelpaa. Heillä on omat tilavat huoneensa ja pajansa. Kuten vaikkapa sillä johtavalla tutkijalla… hmm, Päätutkijako hänen tittelinsä oli? Kyllä. Hänellä on varmaan kokonainen siipi rakennettu Pesän sisimpiin osiin.
273 pyöritteli kädessään lasia. Tilkka nestettä pyöri lasin pohjalla, yrittäen sopeutua liikkuvaan tilaan. Noh, ei minun onneksi tarvitse oleskella noiden likaisten ja sivistymättömien työläisten kanssa. Siitä ei muuten tilanne pahene.
Kauppatieteiden tutkija 273:n ajatukset keskeytyvät, kun ovi kolahti. Häntä vastapäiseltä seinältä sisään rymisteli Kapteeni 666.
”Hyviä uutisia! Agenttitolvanat löysivät tänään viimein muutakin kuin ilmaan jäätyneitä nivwkeja.”
273 ei näyttänyt ilahtuvan mahtailevan supersotilaan ilmestyksestä. Hän kaatoi lisää juomaa lasiinsa. Tai olisi kaatanut, ellei musta koura olisi napannut sitä hänen kädestään. 666 kohotti pullon ronskisti suulleen. Tiedemies tyytyi vain heittämään ikävän katseen supersotilaan selkään. Päin naamaa hän ei uskaltanut, koska olisi hyvinkin voinut menettää päänsä.
”Tutkimukset on päätetty lopettaa. Pesän Sisäinen Tiedustelu on pistänyt välineistönsä kasaan ja varmistanut 007:n asetilauksen. Tunnin kuluessa ilma-alus vie meidät takaisin Pesään ja sinä saat tämän vihoviimeisen muakankolon itsellesi”, 666 sanoi ja laski viskipullon pianon päälle.
Terve menoa, ruskea tieteilijä ajatteli. Hänen ryhtinsä rapistui entisestään sohvalla.
”Huomaan, että nautit olostasi. Oletan, että pidät uudesta työstäsi uutena… jäätutkijana, arvoisa 273.”
”Olen Kauppatieteiden tutkija.”
666 hymähti. ”Kauppatieteet ovat turhuutta. Meidän ei ole tarkoitus käydä kauppaa, vaan me otamme, mitä tarvitsemme – ja mitä haluamme. Aivan kuten sinä haluat tämän työn.”
273 huokaisi, ”Miksei tätä paikkaa voitu lakkauttaa? Ei täällä ole edes tiedemiestä jonka tarvitsee tutkia lämmön puutetta kuono lämpömittarissa kiinni!”
”Arkkiagentti haluaa pitää vaarallisen aineksen kasassa ja eristyksissä Pesän työläisistä. Hän ei kaiketi halua huhujen tämän paikan tapahtumista leviävän. PST toivoo, että hiljalleen ja ajan myötä mekaanikkojen sanaiset arkut aukeavat ja lipsauttavat tietoja siitä, mitä me emme vielä saaneet selville. Ja siihen saakka, sinä leikit Vuoren Jäätutkijaa ja pidät yllä kuria ja kulissia.”
Tiedemies oli sanomassa tähän jotakin, mutta sitten kommunikaattori Kapteenin vyöllä piippasi. 666 nosti Zokia-merkkisen laitteen päänsä tasalle ja veti puhelimen päässä olevan antennin ylös.
”Niin?” 666 vastasi osoittamatta erityistä mielenkiintoa soittajalle.
”Kapteeni. Saimme viestin että Leppäkerttu on saapumassa laskeutumispaikkaan tunnin kuluttua.”
666:n suu vääntyi hymyyn, ”Hyvä. Aloittakaa joukkojen ja tavaran siirto kohtaamispaikkaan.”
Kapteeni painoi punaista nappia ja puhelu katkesi. Hän nappasi pullon flyygelin päältä ja otti taas hörpyn.
”Hyvästi, Tutkija 273! Emme todennäköisesti tapaa enää”, hän huudahti marssiessaan huoneen ovelle.
Tiedemies suoristautui ensimäistä kertaa melkein tuntiin. ”Hei! Se pul-”
Ovi jysähti kiinni.
273 tuijotti hetken ovea. Sitten hän lysähti jälleen makaamaan sohvan selkänojaa vasten. Päivä ei tästä pahenisi.
Mustat nazorakit juoksentelivat ripeästi mutta järjestelmällisesti ympäri suurta rakennushallia. Suikkapäinen agentti huuteli megafoniin ohjeita katonrajassa olevalla sillalla. Kasvonsa peittäneet nazorakit kantoivat vielä viimeisiä tavaroita, laatikoita ja varusteita hallin perällä odottaviin pitkulaisiin aluksiin. Ilmatyynyalusten kansille oli kasattu riveittäin Imperiumin ja Tiedustelupalvelun logoilla varustettuja laatikoita, jotka oli kiinnitetty tukevasti toisiinsa remmeillä.
666 saapui hallin reunalle. Kaikki näytti alkavan olevan valmista. Ruskeaa nazorakia talutettiin toiseen ja mustaa ruumiskassia toiseen alukseen. Ilmatyynyalusten moottorit humisivat.
Kapteeni Puhtaus juoksi etummaisena olevan kulkuvälineen luo ja kiipesi sen kannelle. Miehistö teki kunniaa, kun 666 asteli ohjaamoon.
”Noniin. Älkää sitten kolhiko näitä. Arkkiagentti pulitti aluksista sievoisen summan.”
Aluksen kannella seissyt agentti heilautti kättään merkiksi. Hallin ulkoseinällä odottanut torakka nyökkäsi ja painoi vinssiä laskuoven vieressä. Vinssi alkoi pyörittämään oven yläpäähän asti yltävää kettinkiä ja ovi alkoi nousta. Mitä enemmän hallin ovi nousi, sitä enemmän ulkoa puhaltava tuuli toi lunta sisään.
Käynnissä jyrisevät ilmatyynyalukset sytyttivät ajovalonsa. Ne leijuivat yksi toisensa jälkeen pimeään myrsky-yöhön. Ulkona niiden letkaan yhtyivät ulkona odottaneet alukset, jotka oli parkkeerattu työpajan taakse tilasyistä. 18 kulkupelin letka laskeutui suuren kalliokielekkeen vasenta reunaa alas loivemmalle rinteelle. Tykkitornein varustetut leijualukset laskeutuivat aluksi rinteitä varovasti alas. Heidän onnekseen ajoneuvot oli tehty pärjäämään lumisessa maastossa.
Lumimyrsky ujelsi, kun saattueen ainoa ruskea nazorak istui aluksen kannella laatikon päällä ja katsoi kuinka ylempänä Vuoritukikohdan valot loittonivat.
Ilmatyynyalusten jono kääntyi lopulta oikealle ja alkoi kipuamaan loivia mäkiä ylös kohti luodetta. Lopulta se saapui kohtaamispaikalle: ennen kallionrinnettä aukeni suurempi tasainen alue. Lumikenttää valaisivat valonheittimet, jotka etukäteen paikalle moottorikelkoilla ajaneet agentit olivat asettaneet.
Lumi pöllysi, kun melkein kaksikymmentä tankista käyvää alusta muodostivat rivin jyrkän pudotuksen ja kiviseinämän väliin. Kansilla seisovat nazorakit yrittivät huutaa tuulen yli kelkkojensa päällä odottaville agenteille.
666 istui kädet puuskassa aluksen ohjaamossa. Hän katsoi punaisena hehkuvaa näyttöä koelaudassa. Kello oli kaksi yöllä. Supersotilas ei pitänyt odottelemisesta. Hän nousi ylös seinästä taitettavasta tuolilta ja käveli ohjaamon ovelle. Hän painoi kahvan alas ja työnsi ovea. Hänen täytyi työntää ovea koko painollaan, koska myrsky pisti vastaan.
Lopulta Kapteeni sai työnnettyä oven auki ja hän astui ulos. Tuuli lepatutti hänen tummaa viittaansa. Jaden vihreät silmät yrittivät siristellen etsiä tuiskuavalta yötaivaalta jotakin.
Ja pian hän löysikin sen. Jotain isoa lähestyi vuorenrinnettä. Agentit käänsivät muutaman kohdevaloista sitä kohti. Yksi valokeiloista osui Pyhään heptagramiin.
Suuri ilma-alus työntyi myrskyseinämän läpi kohti laskeutumispaikkaa. Lumeen laskeutuneet agentit viittoilivat ja ohjastivat sen laskeutumista. Tuisku sai aluksen välillä vavahtelemaan ja poikkeamaan kurssistaan, mutta lopulta se osui oikealle kohdalle. Aluksen pohjasta erottui liikettä. Jotain mustaa tippui alas. Lukuisten ketjujen päissä olevia ankkureita jysähti lumiseen kallioon. Monet agentit riensivät tarttumaan niihin. He kiinnittävät ne tukevammin maahan ja ilmalaiva alkoi laskeutua.
Leppäkerttu ei ollut Tiedustelupalvelun tiedustelukone eikä Ilmavoimien pommikone, vaan PST oli saanut sen Pesäasiaministeriöltä lainaan. Punaharmaa rahtizeppeliini oli tarkoitettu erinäisten sotakaluston ja ajoneuvojen siirtämiseen paikasta toiseen.
Leppäkerttu leijui nyt jyrkänteen reunalla. Kumean kolahduksen ja mäntien surinan saattelemana aluksen pohja aukesi ja työntyi maata kohti rampiksi. Kirkas keltainen valo laskeutui lumikinoksiin. Ilmatyynyalukset alkoivat välittömästi työntymään sisään jättimäiseen lentokoneeseen. Moottorikelkat pärisivät, kun niiden ajurit ajoivat viimeisinä metallista ramppia ylös.
Ankkurit nostettiin taas ylös. Vuoren rinne hiljeni.
Leppäkerttu
”Ääää!”
Juippi kaatui kivuliaasti metalliselle lattialle. Visiiripäinen nazorak lukitsi kalterioven hänen takanaan.
2905 kompuroi välittömästi ylös. Hän syöksyi takomaan kaltereita käsillään. ”Hei! Minne minut viedään! Haluan kuulla oikeuteni!”
Oven toisella puolella seisova agentti tuhahti. ”Jollet ole sattunut huomaamaan, olet syntynyt Nazorakein Imperiumiin. Sinulla ei ole oikeuksia.”
Mekaanikko oli hetken hiljaa.
”Ai niiin…”
Molemmat hieman eriväriset nazorakit tunsivat aluksen tärähtävän. Ilmalaiva nousi taas korkeammalle.
Agentti painoi ohimoillaan olevaa mikrofonilla varustettua kuulokkeita, joihin visiiri oli kiinnitetty.
”Vanki on sellissään. Kuuntelen.”
Agentti oli hetken aikaa kuunnellen ohjeitaan. Sitten sanaa sanomatta hän lähti kävelemään selliosaston käytävää poispäin.
”No perhana…” Juippi totesi itsekseen. Hän istahti sellinsä metalliselle lattialle. Tässäkään vankihuoneessa ei ollut muuta kuin oikealla sivulla oleva nukkumiskapseli. Joidenkin seinien metallilevyjen välistä pilkotti johtoja ja putkia, samoin käytävän puoleisella seinällä. Höyry kohisi jossakin putkessa.
2905 nojasi leukansa kämmenpohjaansa. Vaikutti siltä, että kitiinisen pikkurikollisen ura oli tullut päätökseensä. Äsh. Lakunazot hoitavat työnsä tiukemmin kuin luulin. Lahjominen ei tehoa heihin.
Juipin katse kiertelin sellin kulmissa.
Vuoritukikohta oli ollut Juipille, niin kuin monille muillekin paikan mekaanikoille, melkein oma koti yhdeksän kuukautta. Nyt pakollinen lähteminen sieltä tuntui nazorakista yllättävän raskaalta.
Oispa kaljaa, alkoholisti mietti haikeana. Hän oli ollut pakostakin muutaman päivän selvin päin, sillä häntä oli pidetty muutaman päivän eri sellissä, kuin missä yleensä lusi. Mekaanikon salakätkö sijaitsi hänen vakioputkansa lattialevyn alla.
Ja taskumattinikin on jossakin hukassa. Voi kurjuutta.
Lopulta nazorakin aatteet siirtyivät muuhunkin kuin maallisiin asioihin. Ja missähän se 273:kin on. Siitä on kauan kun viimeksi sitä näin… Onkohan kuollut…
Juippi nousi hitaasti seisomaan. Hän käveli kalterioven eteen ja vilkuili käytävän molempiin suuntiin. Kettään vartijaa ei näkynyt. Hm, Pesään menee lentäen varmaan parisen tuntia. Minun on siis yritettävä karata ennen sitä.
Mekaanikko tutkaili ovessa olevaa lukkoa. Avain oli mennyt agentin mukana, mutta se ei haitannut. Moisen lukon tiirikoiminen ei ollut hänenlaiselle kahlekuninkaalle temppu eikä mikään.
Tarvittiin vain tiirikka.
Juippi käveli kauemmaksi ovesta. Hän meni sellinsä nurkkaan unikapselin viereen ja avasi sen kannen. Hän laskeutui toisen polvensa varaan ja kumartui kapselin ylle. Tämä on aina inhottavin osuus…
Sitten hän aukaisi suunsa ja survaisi sormensa kurkkuun. Hänen vatsansa painui sisään ja tuntosarvet nousivat pystyyn oksennusrefleksin aiheuttamina. Nazorak köhi kurkkuaan ja veti kätensä pois hetkeksi. Hän veti syvään henkeä.
Sama toistui muutaman kerran, ennen kuin työläinen antoi ylen punkkaansa.
Juipin pää värisi inhosta. Hän sylki mahanestettä suustaan ja räpytteli silmiään. Suu irveessä hän noukki sössöstä, joka vielä äsken oli ollut hänen sisällään, jotakin. Pienen rautalankakerän. Onneksi kokki oli minulle velkaa, neuvokas torakka mietti taitellessaan lankaa sopivaan muotoon. Sitten hän hiippaili takaisin ovelle ja varmistuttuaan ettei kukaan nähnyt, alkoi tiirikoimaan lukkoa tekemällään avaimella.
Kului muutama minuutti, ennen kuin rautainen lukko napsahti. 2905 tönäisi oven auki.
Athin kirkon Pyhänä Äitinäkin tunnettu ce-matoralainen nainen käveli kivistä polkua eteenpäin. Mitään hän ei nähnyt, ei siinä mielessä, missä tavallinen väki asian käsitti. Mutta omalla tavallaan hän aisti kaiken ympärillään. Hän tunsi elävät mielet ympärillään… ja sen, missä niitä ei ollut.
Nainen hymyili itsekseen. Ei hänellä ollut syytä olla hymyilemättä näin kauniina syyspäivänä. Hän istahti matalalle kiviselle penkille ja nautiskeli vienosta tuulenvireestä kasvoillaan.
Ikuisen pimeyden läpi maailmaa katseleva nainen keskittyi kuuntelemaan. Sorapolkua pitkin asteli rauhallisia askelia. Toiset, tiiviimmin hiekkaa vasten iskeytyvät askeleet ohittivat ensimmäiset. Joku istui nurmikolla kymmenen kyynärmitan päässä Mestarin takana – hän tiesi sen siitä, että kuuli tämän vaihtavan asentoa.
Ja vaikka nainen ei nähnyt muotoja tai värejä, hän tunsi jotain yhtä kaunista. Soljuvan puron lailla virtaavat tunteet ja ilmaan heitetyt ajatukset leijailivat hänen ympärillään hivellen hänen mieltään ja sieluaan, aina ja kaikkialta.
Tuttu, varma mutta hiljainen askellus irtosi polulla muista. Hiekan narske vaihtui ruohon kahinaan. Mestari tiesi, kuka se oli. Hän kuuli, tunsi, näki ja haistoi tulijan mielentilan.
Askeleet pysähtyivät. Vanha ystävä istui naisen viereen.
”Hei.”
”Tervehdys sinulle.”
Et saisi olla täällä yksin, Oraakkelin huolestunut ajatus kaikui kaikkialta. Mestari huvittui hieman ystävänsä huolestuneisuudesta.
”Sadje on Zeeron-paran kanssa kaupungilla ostamassa sieniä”, Mestari totesi ääneen huvittuneeseen sävyyn. ”Zeeron alkaa olla jo hieman hermoraunio. Tämä paikka ei taida juuri sopia hänelle.”
”Sen uskon”, Oraakkeli vastasi, hieman turhankin vakavasti Mestarin mielestä. Oletko sitä mieltä, että klaanilaiset aikovat salamurhata minut heti, jos esiinnyn julkisissa tiloissa yksinäni? Mestari jatkoi telepaattisesti, hieman turhankin hilpeästi Oraakkelin mielestä. Pahantahtoisia silmiä saattaa olla kaikkialla. Jopa täällä, mies vastasi äänettömästi, ja sitten ääneen: ”Kaupunki ei sovi kaikille.”
”Hän on elänyt niin kauan metsän keskellä, että kaupunkiin sopeutuminen on todella hankalaa”, Mestari naurahti. Pahantahtoisia silmiä. Kuulostaa mielenkiintoiselta, ystäväni. Mitä sellaiset silmät saavuttaisivat tarkkailemalla minua?
”Se on totta. Jo pelkät kovat äänet saavat hänet hieman tolaltaan. Hän on oppinut kuuntelemaan metsän hiljaisuutta. Kaupungin meteli muistuttaa häntä vain vaaroista”, lausui vanha mies sävyllä, josta vain Mestari tunnisti huolestuneisuuden. Visokki varoitti Syvän Naurun loisista. Niitä voi olla kenessä tahansa. Mutta en ajattele vain sitä.
Klaanilaiset eivät välttämättä luota meihin, mutta olemmeko antaneet aihetta? nainen vastasi ja jatkoi sitten ääneen: ”Sadje pitää kyllä huolta hänestä. Emme kyllä voi päästää häntä takaisin metsäänsä. Nazorakien joukot kun voivat vallata sen alueen minä hetkenä hyvänsä.”
Oraakkeli huokaisi. ”Emme niin.” Emme niin. Ja tiedän, että Guardian alkaa epäillä asioita, joita hänen ei pitäisi. Enkä tiedä, kuinka kauan voimme pitää häntä epätietoisuudessa.
Pyhä Äiti näytti hämmästyneeltä. Mitä luulet hänen epäilevän?
Admin ei jahtaa miekkapirua vain koston nimissä, eikä edes vanhan valansa. Hän on oikeilla jäljillä, ja kun hän tajuaa… en ole ihan varma, voimmeko kieltäytyä kertomasta totuutta.
Onko meillä lopulta syytä olla kertomatta totuutta? Mestari lausui pohdiskelevasti. ”Luotan arvostelukykyysi, ystäväni.”
”Ja olen siitä hyvin kiitollinen”, Oraakkeli vastasi. Minulla on epäilys, mitä admin suunnittelee. Ja se on vaarallista.
Totta kai hän haluaa miekkapirun hengiltä. Tai ainakin luulee haluavansa. Mutta jos hän tietää, vaikuttaako se hänen arviointikykyynsä?
Se vaikuttaa siihen, miltä hänen silmissään näytämme, Oraakkeli vastasi. Varjoissa on helpompaa toimia, Mestarini. Tietämättömyys on joskus hyvästä.
”Kaunis sää tänään, eikö totta?” Mestari sanoi hymynkare huulillaan. Pyhä Äiti kykeni aistimaan ohikulkijoiden epäuskon, kun näkyvästi sokea nainen puhui säästä. Mutta onko tietämättömyydestä tässä tapauksessa enemmän haittaa kuin hyötyä?
”Onhan se omalla tavallaan. Omalla syksyisellä tavallaan.” Mutta jos he saisivat tietää kaikki salaisuutemme, Mestari – jos he tietäisivät, mitä kaikkea olemme heiltä piilottaneet, kaikki voisi sirpaloitua. Punainen Mies on tehnyt heistä epäluuloisia.
Yksi vaihtoehto olisi kertoa heille totuudenmukaisesti, Pyhä Äiti sanoi, miksi salaamme heiltä asioita ja toivoa, että he ymmärtävät salaisuuksien mahdin ja tiedon arvon. Olen varma, että administosta ainakin jollakulla on kokemusta aiheesta.
Se vaiensi Oraakkelin vaeltelevat ajatukset. Ainakin hetkeksi.
”Talvi on kyllä kohta täällä”, mies sanoi suorastaan kuiskaten. ”Pitää nauttia auringoista, kun ne vielä näkyvät.” Varjoista ovat he kyllä itsekin, myönsi mies ajatusten kielellä. Jos maailman olennoista mahtavimmat ja kauheimmat tietäisivätkin, keitä kaikkia näiden muurien sisällä piilotellaan, se olisi tämän kaupungin loppu.
”Syksy on tietyllä tapaa lempivuodenaikani”, Pyhä Äiti sanoi ja venytteli hieman jäseniään. ”Ei ole liian kuuma taikka liian kylmä. Ja syksy tuoksuu erilaiselta.” Mitä mieltä olet Makuta Nuista? nainen jatkoi jälleen mielensisäisesti. Onko sinulla uusia näkemyksiä matkanne jälkeen?
Myönnän, että näkökenttääni hämärtävät kokemukseni hänen kaltaisistaan, mietti mies ja veti esiin hetkeksi hirvittävät rannearpensa. Mutta en voi olla silti pitämättä häntä silmällä. Niin paljon kuin se mahdollista on.
Se mies on mysteeri, Mestari totesi. Hän tietää paljon enemmän kuin osaamme arvata ja todella paljon enemmän kuin antaa olettaa.
Käskenkö oppilaan perehtyä asiaan?
Tee niin, mikäli se on mahdollista. Se makuta voi rikkoa paljon asioita – tai vaihtoehtoisesti tehdä paljon hyvää meidänkin intressiemme kannalta.
Kunhan hän vain keskittyisi rikkomaan asioita, jotka haluamme rikki.
Oraakkelin jalat laskeutuivat nurmelle. Kaapukangas valahti. ”Ikävä kyllä joudun poistumaan, Mestarini”, hän sanoi kohteliaasti. ”Minulla on sovittu tapaaminen.” Oppilaan kanssa.
”Mukava, että sinulla oli kiireidesi keskellä aikaa hieman rupatella”, toinen vastasi aivan yhtä kohteliaasti. Kerro terveisiä.
Mestari kuunteli Oraakkelin loittonevia askelia ja tunsi tämän vakavan mielentilan haihtuvan hitaasti Keskisuuren kasteen aukiolta, mutta ei koskaan hänen luotaan. Jollain tapaa Oraakkeli oli aina läsnä.
Mutta niin oli Mestarikin.
Vanha mies kutsui siipiratsuaan jossain aallonmurtajan luona.
Taivas oli tumma kuin lintu, joka siltä laskeutui siivet jylhästi piiskaten. Tuuli viilsi Oraakkelin kaapua kuin miekka. Ja kun mielten mestari käski, Bothossin suuret ja jäntevät räpyläjalat ottivat vastaan pienen särkän rantahiekan.
Soturimunkki silitti merimetsonsa suurta päätä valkealla kämmenellään ja valahti tämän niskasta ketterästi yhtenä mustana kaapuna iltahämärässä.
Särkkä ei ollut suuri, mutta illan pimetessä siitä ei juuri hiekanmuruakaan näkynyt. Tänne kuula oli kuitenkin Oraakkelin johdattanut.
Av-matoran veti hihastaan esiin punaiseksi maalatun pallon, jonka valkoinen silmä hehkui ja välkehti tiuhaan. Se tarkoitti, että toinen samanlainen oli lähellä. Oraakkeli sujautti kuulan takaisin kaapuunsa ja keskitti silmänsä pimeyteen. Suutaan avaamatta ja elettäkään tekemättä hän käski Bothossia odottamaan paikallaan. Ja merimetson hahmon ottanut serafi totteli.
Soturimunkin kokenut askel loittoni rantaviivasta. Valon matoranin silmät sopeutuivat pimeään. Merituuli piiskasi pientä särkkää, joka oli mitättömyydessään ja piirteettömyydessään hädin tuskin merenpinnan yläpuolella. Yksikään puu tai kallio ei ollut estämässä viiman matkaa, ja se sai Oraakkelin kaavun lepattamaan tavalla, joka muistutti häntä Arkkienkelin taistelusta.
Tuulessa lepatti myös särkällä odottaneen hahmon kaapu.
Oraakkelin iäkkäät mutta edelleen sammumattomina hehkuvat silmät seurasivat, kun pitkä, luonnottoman laiha hahmo asteli lähemmäs. Kylmä viima sai olennon kaavun helmat lepattamaan jopa dramaattisella tavalla. Olento ei sanonut kävellessään mitään. Oraakkeli kuuli vain ulisevan tuulen ja hiekassa narisevat askeleet. Muukalainen pysähtyi. Hän seisoi nyt vain vajaan kahden metrin päästä matoranista. Sinisen pakarin uurteiset kasvot katsoivat tulijan suippokärkisen hupun sisään ilmeettöminä.
Syvä hiljaisuus. Katsettaan laskematta Oraakkeli otti varoen hihastaan esiin saman punaisen kuulan, jonka keskellä oleva valkoinen ympyrä vilkkui nyt niin villisti, että teki melkein pahaa tuijottaa sitä.
Toinen vastasi työntämällä pitkän, kaavun hihan peittämän kätensä asusteen taskuun. Ehkäpä hieman laiskan oloisesti hahmo veti toisen, melkein identtisen punaisen kuulan ja esitteli sitä näyttävästi pyörittelemällä rannettaan ilmassa. Muukalaisen kuula erosi Oraakkelin kuulasta vain kahdella ohuella, valkoisella raidalla, jotka kulkivat punaisen pallon vastakkaisilla puolilla.
Kun kuulien välkehtivät valkoiset silmät olivat kohdanneet, katosivat ne molemmat hiljaisuudessa omistajansa kaapuun.
Vaikka luottamus oli saavutettu, olivat molemmat matkalaiset hetken vailla sanoja.
“Anna olla viimeinen kerta”, muukalainen sanoi lopulta. Hänen äänensä kuulosti tuohtuneelta.
”Muistan maininneeni”, vanhus lausui rauhallisena, ”että tehtäväsi ei olisi helppo.”
“Mutta ilmeisesti jätit myös kertomatta, mitä kaikkia vaaroja olisin saattanut joutua kohtaamaan.”
”Niin”, Oraakkeli vastasi. ”Niin tein. Kun lähetin sinut matkaan, minulle ei ollut epäselvää, kuka temppeliä todellisuudessa vartioi.”
Oraakkeli kuuli, kuinka hänen pitempi keskustelukumppaninsa hengitti hitaasti syvään ja kiristeli samalla hampaitaan.
“Si- sinä asetit minut tietoisesti vaaraan! Katso, mitä NE tekivät MINULLE!”
Pitkä hahmo kohotti laihat kätensä hupulleen ja veti sen kasvojensa tieltä.
Oraakkeli päätyi tuijottamaan kuultavan sinisiä kasvoja, joiden suupielet olivat vääntyneet kireään irveeseen. Sinistä pakaria käyttävä matoran etsi lähettinsä kasvoilta jonkinlaista vammaa tai arpea, mutta sitä ei näkynyt. Laihan olennon piti kumartua yli yhdeksänkymmentä astetta, että hänen kasvonsa olivat aivan Oraakkelin naamion edessä. Suuri kolmion muotoinen koru ketjun päässä valahti kilisten kaavun kaula-aukosta esille.
Olennon kasvoilla olevien litistettyjen pallojen muotoisia linssejä yhdistävän metallisangan päälle näytti olevan kiedottu pätkä ilmastointiteippiä, kuin se olisi mennyt katki.
“SE YKSI MIEKAN KANSSA HEILUVA MALLINUKKE KATKOI MUN LASIT!”
Oraakkeli kohotti vanhoja kulmiaan hämmästyneen näköisenä, mutta ei kovin myötätuntoisena. ”Ohhoh. Niinkö teki?”
“Nämä ovat ainutlaatuista krikcitien käsityötä! Tajuatko, kuinka hankala tällaisia on saada!? ‘Suhteellisen helppo?’! Niin, harmi vain ettei minulla ole enää kovin paljoa asiaa sinne!” nuori krikcitiläinen vaahtosi.
”Näytä ihmeessä niitä”, av-matoran lausui rauhallisesti nostaen vanhan valkoisen kätensä vihasta pihisevän sirkkamiehen edessä. Krikcitiläinen jupisi jotain sinisten leukojensa välistä ja laski hellävaraisesti lasinsa vanhuksen käteen paljastaen niiden alla olleet magentan väriset – ja todella tuohtuneina nykivät silmät.
Yleensä ei katsottu viisaaksi tuijottaa suoraan Krikcitin pappismiesten hypnoottisiin pupilleihin, mutta Oraakkelilla oli vuosien kokemusta. Pelkällä katseella ei hänen tahtoaan taivutettaisi.
”Hauska nähdä pitkästä aikaa”, Oraakkeli sanoi hymyillen itseään yli kaksinkertaisesti pidemmälle nuorukaiselle, ”Paradox.”
Krikcit suoristi langanlaihan olemuksensa ja nosti oikean kätensä lantiolleen edelleen hieman nyrpeän näköisenä.
“Tehtävä suoritettu, vanhus. Koro evakuoitu ja palattu melkein yhtenä kappaleena.”
Oraakkeli hymyili ja nyökkäsi. ”Pyhä Äiti lähettää terveisensä. Olet tehnyt arvokasta työtä.”
Mies tarkasteli lähettinsä suuria aurinkolaseja ja pyöritteli niitä käsissään vahinkoa etsien. Varoen hän raotti linssien väliin käärittyä teippinippua (ja sai pitkän krikcitiläisen värähtämään kauhistuneena) ja näki sangan halkeamiskohdan.
”Nämähän katkesivat kauniisti”, pakari-kasvoinen vanhus hymähti ja ojensi lasit takaisin pitkälle hahmolle. ”Ajattelisit myönteisesti. Harvalla teistä on lasit, jotka ovat selviytyneet ikimiekasta.”
Paradox nappasi lasinsa kappaleet pitkillä ja laihoilla sormillaan ja sujautti ne kaapunsa taskuun.
“H-heh heh”, krikcitiläinen naurahti hieman hermostuneesti. “Sätkynukella oli huono sihti.”
“Vaiko juuri todella tarkka?”
“…”, esitti kaavutettu luikero mielipiteensä.
Oraakkeli katseli lähettiään mietiskelevänä. ”Katkaistakseen lasisi Äären kärjen oli käytävä aivan otsaasi lähellä. Sormenpään mitan päässä aortastasi. En pahoita mieltäsi selittämällä, mitä olisi tapahtunut, jos se olisi käynyt vielä sitäkin lähempänä.”
Sinisen sirkkamiehen aniliininpunainen katse näytti siltä, että tämän mielessä kävi hyvinkin vahva ja pikkutarkka visualisointi tunnetun maailman pelottavimmasta miekasta hänen molempia sydämiään yhdistävän ohuen suonen kohdalla.
”…”
”Mutta luulen, että onnistuit jo kuvittelemaan sen. Vilkas mielikuvitus ei ole aina hyväksi. Kiitä onneasi siitä, että olet vielä siinä… tai pikemminkin Punaisen Miehen Kättä siitä, että hän halusi tällä kertaa vain varoittaa.”
“Punainen Mies saisi pitää parempaa huolta OMISTA ruumiinosasistaan, kun ne tuolla lailla juoksentelevat vapaina”, Paradox tiuskaisi ja kohotti kätensä silmilleen. Keskustelu Valkoisesta Miekkailijasta alkoi tuntua sirkkamiehestä epäilyttävältä. “Oliko sinulla vielä joitakin elämänviisauksia vai voisimmeko jo siirtyä itse asiaan?!”
Oraakkeli naurahti lämpimästi. ”Ai, onko sinulla kiire uudelle tehtävälle? Arvostan innokkuuttasi. Joku heikkomielisempi vaatisi ehkä lomaa tuollaisen koitoksen jälkeen.”
Sirkkamiehen ilme vääntyi hieman vinoon ja hänen hehkuvat silmänsä nousivat katsomaan jonnekin ylös. “Nooo, nyt kun mainitsit…”
Kaksoisauringot porottivat pilvettömän siniseltä taivaalta. Paradox saattoi kuulla aaltojen etäisen kohinan etäältä. Hän päätti ottaa lokoisamman asennon palmupuuta vasten, jonka käyrällä rungolla hän nyt makoili.
Ath-Koron tapahtumien jälkeen nuori krikcit oli tarvinnut hieman hermolomaa ja oli etsinyt lähimmän trooppisen saaren, mitä karttakuulallaan löysi. Athisti olikin kaivannut lämpöä jääsaaren kylmyyden jälkeen.
Paradox puraisi palaisen mehukkaasta mangosta. Hän oli pientä viidakkosaarta tutkiessaan löytänyt monia herkullisia hedelmiä, joita oli kerännyt takkinsa helmoihin. Krikcit raotti toista magentan väristä silmäänsä. Hän ei nähnyt nui-kopeniaan missään. Laiha olento tyytyi lopulta vain kohottamaan olemattomia olkapäitään. Saari oli pieni, eikä rahi lähtisi matkustajansa luota kauas.
Paradox sulki taas silmänsä ja tarttui seuraavaan hedelmään sylissään. Hän nosti sen kasvojensa eteen ja puraisi. Krikcit joutui tosin irvistämään, kun hänen hampaansa eivät tehonneet metsän antimen kuoreen. Paradox aukaisi silmänsä ja näki, mihin oli tarttunut.
Ananakseen.
Krikcit hengitti syvään. Hedelmän soikiomainen muoto ja lehdet toivat nuorukaisen mieleen mitä karmaisevimpia muistoja viikon takaa. Hedelmän tummanvihreä väri ja epätasainen pinta olivat melkein samanlaiset kuin…
…Vieteriukolla. Paradox tuijotti hedelmää silmääkään räpäyttämättä. Hän vannoi, että hetkenä minä hyvänsä hedelmän kuori rasahtaisi rikki ja sen sisästä paljastuisi tuijottava silmä.
Krikcitiläisen hengitys kiihtyi. Hän nousi nopeasti istumaan pidellen ananasta molemmilla käsillään edessään. Hän poistui palmupuun varjosta ripein askelein ja lähestyi rantaa. Hänen kävelynsä nopeni juoksuksi. Paradox päästi hedelmästä irti vasemmalla kädellään ja ojensi sen taakseen oikealla.
Ananas lensi kaaressa molskahtaen aaltoihin.
Paradox hengitti syvään helpottuneesti ja palasi lopulta takaisin laiskanlinnaansa. Hän oli varma, ettei enää koskaan pystyisi katsomaan ananaksia samalla lailla kuin ennen.
Mutta sitten, mereen heitetty kasvi pulpahti jälleen pinnalle ja alkoi ajelehtimaan kauemmas rannasta.
Kauas.
Kauas pois…
“Toisaalta en minä sielläkään pystynyt rentoutumaan…”
Oraakkeli katsoi nuorta athistia värähtämättömän tyynissä kasvoissaan ehkä hippunen sääliä. ”Olennot, joita kohtasit Ath-Korossa… kuinka monta niistä pääsit näkemään?”
“Huppuineen vai ilman?”
”Ylipäätään.”
“Kuusi”, krikcit sanoi. “Sätkynuken kasvot näin nopeasti. Tai siis niiden puutteen. Nihilistin, niin kuin Gunei sitä nimitti, kasvot jouduin näkemään ehkä hieman liian läheltä…”
”Tiedätkö… isä Bothana, rauha hänen muistolleen, tapasi valmistaa mainiointa ananaskeittoa, jota olen koskaan maistanut”, Oraakkeli sanoi yhtäkkiä. ”Ja opetti reseptin useille oppilailleen, joista osan tunnen hyvinkin. Mutta minusta tuntuu, että se ei sinua tässä tilanteessa juuri lohduta.”
“… Aha”, Paradox sanoi pidellen vatsaansa. Hän teki parhaansa yrittääkseen olla antamatta ylen.
Vanhus oli hetken hiljaa kuulaassa syysyössä ja nosti valkean kätensä tummien kankaiden suojasta. Hän hieroi leukaansa hitaasti ja katsoi Paradoxin läpi, jonnekin tämän taakse, jonnekin kauas merelle.
”Pahoittelen, että en kertonut yksityiskohtia ennen kuin sinut Ath-Koroon lähetin. Sinulla on hyvä syy olla vihainen ja ansaitset ehdottomasti selityksen. Ikävä kyllä joskus liika tieto on matkatavaroista vaarallisin-”
”Ei ole, vaan ne mustat kuulasi”, krikcit keskeytti kiristellen sinisiä hampaitaan. Lisää huonoja muistoja.
”- ja en ole ollenkaan vakuuttunut, että vastustajamme pikku perhe olisi päästänyt sinua menemään, jos olisit tiennyt vähänkin enemmän. Ne eivät uskoneet sinua uhaksi.”
Sirkkamies risti pitkät ja luisevat kätensä rinnalleen ja huokaisi. “Kerro sitten, Oraakkeli. Mitä ne olivat? Miksi Nuket uskottelivat olevansa Ath-Koron Toia? Kuka on Punainen Mies ja mitä hän tästä hyötyy? Miksi me tutkimme näitä juttuja?”
Aamukajon matoran kuunteli kärsivällisenä Krikcitin nuorukaisen hirmutuulen lailla hyökyvää kysymysvyöryä keskeyttämättä ja ilmeelläkään viestimättä. Koristeelliseen kaapuun verhottu sirkkamies näytti väsyneeltä ja kyllästyneeltä, eikä vanhus ihmetellyt yhtään, miksi. Nuori ’dox oli suorastaan julkealla tavalla ärtynyt – hänen käytöksensä ei vastannut sitä, mitä soturimunkkikokelaalta odotettiin.
Mutta Oraakkeli olikin aina suosinut hieman erilaisia oppipoikia.
”Jos osaisinkin kertoa sinulle, mistä kauhistuttavasta railosta Nuket ovat tähän maailmaan vuotaneet – kuka ne on kasaan parsinut – en kertoisi sinulle. Kunnioitan oikeuttasi hyvin nukuttuihin öihin, Paradox. Ja kuten Punainen Mieskin, heidän mestarinsa, ne kertovat vain totuuden. En usko, että ne koskaan väittivätkään olevansa toa-sotureita… mutta matoralaisen kansan suurin heikkous on aina ollut halumme uskoa sankareihin. Ja näin meidän kahden kesken… kun Ath jakoi luottavaisuutta matoraneille, kunnianarvoisa isä Gunei sai kokonaisen Koron annoksen.”
“Ironista, että hänen uskonsa loppui juuri minun kohdallani”, Paradox hymähti. “Hän ehti uhota jo seivästävänsä minut happokeihäällään.”
”Niin”, vanhus sanoi suunnaten haikean katseen merelle. ”On suunnaton sääli, miten Takadoxin varjo lankeaa koko kansasi ylle. Harva muistaa, että kaltaisesi oppivat ja opettivat Athin tahtoa jo kauan ennen kuin hän orjuutti kansoja.”
Hetkeksi merimetsoratsastaja ja Pyhän Äidin vanhin ystävä hiljeni, ja sen hetken aikana hän antoi rauhallisuusvalan jähmettämälle Kanohilleen ilmestyä synkeyttä. ”… mutta tahraton ei ole oma menneisyytesikään. Eikä Gunei kaikelle sellaiselle sokea ole.”
Paradoxin katse kääntyi pois Oraakkelista. “Sinä se sitten aina muistutat siitä…”
”Valintamme ja virheemme tekivät meistä henkilöitä, joita tänään olemme”, vanhus vastasi. ”Niin hyvässä kuin pahassa. Olen aina halunnut uskoa, että sinun kohdallasi hyvässä.”
Punainen katse kohtasi magentan. Sininen kulmakarva nousi.
”Enhän joudu olemaan ensimmäistä kertaa väärässä, Paradox? Se särkisi sydämeni.”
“Oraakkeli”, nuori athisti sanoi uudenlaista syvyyttä äänessään. “Sinä näytit minulle Mielen Tien ja Athin rakkauden. Mielessäni ei kävisikään halu poistua näyttämältäsi valkeudelta pimeyteen, vaikka joskus käytänkin hämäränkin rajamaan keinoja.”
Paradox vilkaisi jälleen taivaalle vain huomatakseen, kuinka ajan siivittäminä kaksoiskuut olivat matkanneet.
“Niin. Kysyinkin jo. Nuket, tai mitkä lie ovatkaan. Onko sinulla aavistusta, mitä ne suunnittelevat?” Hänen äänensä synkentyi hieman.
”On”, Oraakkeli lausui yöhön arvoituksellisesti. Paradox jäi odottamaan sanoille jatkoa. Ja odottikin aika pitkän hetken. Kulmat kurtussa athisti etsi jonkinlaista ajannäyttäjää, jota naputtaa kärsimättömästi, mutta havaitsi ettei sellaista omistanut.
“… Okei. Kiitos tästä informaatiotulvasta”, athisti totesi tympääntyneenä oppi-isänsä vähäsanaisuudelle. “No entäs sitten jatko? Haluat varmaan pitää minua vielä kentällä?”
”Siinä olet oikeassa”, vanha matoralainen sanoi laittaen kämmenensä vastakkain, ”mutta myös koulutuksesi täytyy jatkua. Juuri nyt Mestarimme tarvitsee kuitenkin silmiä siellä, mihin ei itse ajatuksillaan yllä. Ja minulla on kyllä aavistus, mitä Nuket temppeleistä hakivat… mutta olisin huono oraakkeli jos jakaisin ennustuksia ennen kuin ne ovat valmiita.”
Krikcitin dox laski kätensä lanteilleen ja naksautti selkäänsä. “Älä huoli, ennustelija. Tiedän, milloin jotkin Soturimunkkien salaisuudet eivät ole kokelaan korville tarkoitettu. Mutta silmiini voit luottaa. Ne ovat tarkat ja näkevät laajalle.”
Paradox oli hetken hiljaa, kunnes täydensi itselleen. Kunhan lasit pysyy kasassa…
Muinainen mies nyökkäsi. ”Hyvä kuulla. Minulla on silmillesi nimittäin vielä käyttöä. Tunnet varmasti isä Bartaxin – rauha sen miehen muistolle, joka hän oli, ja Ath antakoon armoa sille, joka hänestä tuli. Tiedät, että hän purjehtii meriä jahdaten Mestariamme. Nyt kun Gunein seurakunta on poistunut Ath-Korosta, en voi arvatakaan, mihin Bartaxin joukot yrittävät suunnata. Tässä kohtaa sinä astut esiin.”
“Haluat minun jäljittävän Pahan papin seurakunnan?”
”Sanotaan vaikka niin. Pysy liikkeessä, jututa henkilöitä, jotka saattavat tietää Bartaxin olinpaikasta ja suunnasta. Jos kykenet vielä löytämään isä Ariezin, hän voi ehkä auttaa – en yhtään epäile että Bartax yrittäisi suostutella häntäkin puolelleen. Kunhan pidät meidät tiedon jäljillä… ja pysyt kaukana hänen keihäistään. Ja kun tarvitsen sinua uudelleen-”
Oraakkeli nosti esiin punaisen kuulan, jonka pinnassa olevan valkoisen ympyrän hehku oli jo himmennyt niin paljon, että siinä olevan kuvion tunnisti: 3.
”- saat kyllä tietää.”
Paradox näytti siltä, että oli kuullut kaiken minkä tarvitsi. Hän työnsi kätensä hihojensa sisään ja nyökkäsi syvään. Oraakkeli teki samoin. Sitten Paradox nosti kätensä kasvojensa eteen ja työnsi peukalonsa ja etusormensa päät suuhunsa. Tyynentyneen ilman täytti kimeä vihellys ja samassa lähettyvillä ilmassa lentänyt nui-kopen laskeutui kaksikon viereen mörähtäen. Paradox kiipesi ratsunsa selkään ja ampiaisen siivet alkoivat taas lyödä. Krikcitiläinen teki vielä käsillään heilahduksen hyvästiksi oppi-isälleen.
Oraakkeli nosti kätensä hymyillen hieman. ”Olet tehnyt hyvää työtä”, hän huusi kopenin siipien värinän yli, ”Paljon on muuttunut siitä päivästä kun kohtasimme. Joskus en usko että olet edes sama henkilö, Paradox.”
Paradox ei keksinyt enää, mitä sanoa tuohon. Hän tyytyi vain ohjastamaan kopeninsa ylös ja kohti merta.
”Mutta pukeutumisellesi voisit kyllä tehdä jotain”, Oraakkeli naurahti vielä perään katsellen oppipoikansa koristeellista takkia ja massiivista kaulariipusta.
Vaahtoutuva merivesi pieksi hiekkasärkkää. Paljon oli tosiaan muuttunut niistä päivistä, kun oraakkeli iänikuinen oli kohdannut laiha poika krikcitiläisen.
Mutta toisaalta taas ei paljoakaan.
Vuosia sitten, Eteläinen Manner
Kapealla ja kiemurtelevalla soratiellä näkyi kolme hahmoa: kaksi lyhyttä ja yksi pitempi. Nuori, sininen krikcit oli kumartunut tutkimaan maahan heitettyjä rinkkoja ja muita kantamuksia. Hänellä oli päällään tumma lannevaate ja pieni kangasvaate peittämässä yläruumistaan. Kaulassaan hänellä roikkui iso, kolmion muotoinen medaljonki kultaketjusta.
“Hmm. Säilykkeitä, karttoja, hieman kangasta”, krikcit luetteli matkatavaroita penkoen niiden omistajille, “ei mitään arvokasta. No, aina ruoka on tarpeen.”
Kaksi matorania – kakama-kasvoinen le-matoran ja rauta kantava ga-matoran – eivät yrittäneetkään estellä sirkkamiestä tyhjentämästä heidän vähäistä omaisuutta omaan säkkiinsä. He vain seisoivat jähmettyneinä suolapatsaiksi.
Krikcitin mies kääntyi vilkaisemaan matoran-kaksikkoa. Hän myhähti jälleen nähdessään heidän lasittuneet katseensa. Matoralaisten mielten alistaminen oli nuorelle hypnotistille kuin rahin pennun leikkiä.
Hän nousi ylös ja heitti ruskean säkin olkansa yli. Se ei kuitenkaan osoittautunut kovin mukavaksi kantotavaksi, koska sirkkamiehen olkapäät olivat pienet. Hän tyytyi lopulta vain pitämään säkin sidottua suuta ilmassa niin, että säkin sisältö nojasi hänen selkäänsä vasten. Nuori krikcit noukki vielä maassa lojuneet pallon muotoiset aurinkolasinsa ja sujautti ne silmiensä eteen.
“Älkää huoliko. Hypnoosin vaikutus häviää vajaassa puolessa tunnissa. Siinä vaiheessa olen jo tosin tiessäni. No, toivottavasti emme enää näe! Heippa!”
Sirkkamies lähti kävelemään tietä kohti itään, jättäen matoran-kaksikon tylysti oman onnensa nojaan vailla puolustautumiskeinoa. Krikcit oli tosin oikeassa ja parin tunnin kuluttua hän jatkoi rauhassa yksin maantietä eteenpäin.
Kaksoisauringot levittivät kirkkaina valoaan korkeiden ja kivikkoisten vuorten väliin aukeavaan laaksoon, jossa kodistaan lähtenyt maantienrosvo käveli kiemurtelevalla tiellä. Tien molemmin puolin kohosivat vihreää heinää kasvavat niittyaukeat. Soratie oli muuttunut muusta maastosta kohotetuksi, tiilistä ja laastista vuoratuksi kulkutieksi. Tie oli muinaisen Titaanivaltakunnan peruja, joka oli kuitenkin hajonnut Suurten sotien jälkeen. Mutta tiet olivat onneksi pysyneet hyväkuntoisina.
Nuori dox käveli vihellellen kiemurtelevaa tietä eteenpäin. Hänen huomionsa kuitenkin heräsi, kun hän näki kauempana tiellä lähestyvän toisenkin matkalaisen. Valkoiseen kaapuun ja ruokohattuun sonnustautunut matoran lähestyi häntä. Hmh. Ei mitään kantamuksia. En taida vaivautua ryöstämään häntä. Eikä minulla oikeastaan ole tarvettakaan.
Kaksi matkaajaa lähestyivät toisiaan ja olivat pian vain parin metrin päässä toisistaan. Krikcit vilkaisi nopeasti vielä matorania, mutta näki pyöreän ruokohatun alta vain sinisen naamion leuan. Matoran ei kuitenkaan kiinnostanut sirkkamiestä sen enempää, vaan hän käveli tämän ohitse. Tie oli kuitenkin niin kapea, että ohittaessaan matoranin hän vahingossa tönäisi tämän kylkeä. Matoran horjahti melkein pois tieltä, muttei kuitenkaan kaatunut. Krikcit ei pyytänyt anteeksi vaan jatkoi rennosti kävelyään.
Vaan siitä ukko valkokaapu vihaks’ pisti, aukoi suunsa.
”Poika”, sanoi vanhan miehen matala ja vuosien kovettama ääni yhtäkkiä hänen takaansa, ”elosi tie vähemmän kivinen olisi, jos anteeksi oppisit pyytämään.”
Krikcitiläinen pysähtyi ja käänsi aurinkolasien takaisen katseensa matoraniin. Ja noin hän lausui:
“Kukahan sinä ukko olet minulle saarnaamaan, krikcitin miehelle ja mielen taitajalle?”
Käänsi kasvonsa käppänä, kohti Krikcitin kiertolaista.
Nousi lieri ruokohatun, paljastuivat punasilmät.
”Suutas’ soitat, sirkkamies”, lausui kasvot Pakarissa, ”oraakkelille, tietäjälle. Osoittaisit kunnioitusta.”
Nuorikko naurahti, “En ole koskaan ‘Oraakkelista’ kuullut. Mitkä ovat taitosi, vanhus? Tähtien tuijottelu ja korteista ennustaminen?”
Vanha äijä valkokaapu hihoistaan nyrkit paljasti. Avokämmenet esitteli, arvet poikki ranteiden.
”Sellaista en ennustele”, vakuutteli Oraakkeli, ”vaan valintoja mielien. Kunnioitus löydä sisältäsi… ja tekojasi harkitse.”
“Hah! Vai valintoja mielen? Vähät minä neuvoista ja valinnoista. Voima on valttini minun. Minä suoraan mieliin näen ja sanoillani niitä käsken. Osoita sinä, ukko vanha, kunnioitusta minulle, Paradoxille, sielujen näkijälle ja käskyn haltijalle!” julisti hän ja uhoten kättä sivuun heilautti.
Hiljaa pysyi Oraakkeli, punasilmin tuijotteli.
”Ei saa varkaat kunnioitustain’, ei vorot taikka ryövärit”, lausui vanhus vaitonainen.
Nuorukainen puhisi, kättä nyrkkiin puristi ja hampaitansa kiristi. “Toisaalta miks’ kunnioitusta vanhukselta pyydän – kun voin sitä VAATIA.”
Tarttui hän lasiin tummiin luisevin sormin, veti ne päästä ja kaaressa kättään heilautti. Leiskuivat nuoret silmät, väri magentan. Uho ja ylpeys sielussa hän punasilmiin katsoi ja nimesi:
“Minä, Paradox Krikcitiläinen, komennan sinua! Polvistu!”
https://www.youtube.com/watch?v=1kYBGVKTARs
Vaan ei voro laihanlainen seuraavaankaan varautunut.
Leiskui simmut Oraakkelin, punasilmän, vanhan kieron.
Kiilsi silmät suurenmoiset, pupillit kuin pelkkää tulta.
Hehkui kasvoill’ hallansini, sotahuudon katse kirkui.
Paradox Krikcitiläinen, voro kuultavaihoinen, katseensa tuo alas käänsi.
Näki sankan suonsilmän, hukuttavan uppohaudan.
Siitä nuoren sirkkamiehen jopa tuskaksi tulevi. Sanan virkkoi, noin nimesi:
“Oi Oraakkeli, ennustaja mielien! Päästä silmäst’ hyisten vesien! Minä armoa pyydän, kunniaa osoitan!”
Vanha ukko Oraakkeli, punasilmä, huvittuneena katsoi. Voro sätki ohrassa, hukkui maankamaralla. Siten ompi mielen mahti, jok’ sen voiman todeks’ tunsi. “Mis’ on voimas nyt, voro Krikcitin? Missä uhos’, ylpeytesi? Mis’ käskyt ja julistukset?”
Sanoi nuori Paradox: “Paljon ei minul’ ompi antaa, jos maksua halajat! Arvokasta vain hely kultareunainen, mutteria pari valuutaksi!”
”Rikkaudet todelliset”, lausui vanha Oraakkeli, ”mitata ei muttereilla!”
Kylmettyi jalat jo nuorukaisen, märiks’ tunsi. Oli jo valmis nöyrtymään, vanhempaa kunnioittamaan.
“Oraakkeli! Tekoani kadun, anteeksi pyydän, teen kuin tahdot.”
Naurun päästi punasilmä, viekas vanha mielen herra. Naurun jäisen hillityn.
Ojentuipa vanhan koura, käsi ajan käpristämä.
”Kämmeneeni vanhaan tartu”, virkkoi ukko punasilmä, mielen herra, viekas lukki, ”jos sen arvoinen olet.”
Pakokauhun ajamana, oljenkorren löysi sirkka.
Ojeni sininen koura, sormet luiset käteen tarttui. Jo oli voro taasen tiellä, hänestä vakaalla maalla.
Unikuvain suonsilmä kaikkos’ kuten painajaiset.
Vanha ukko valkokaapu, punasilmä, mielen herra, vihansa vain kuolla antoi.
Paradox katsoi tien sivuun hämmästellen. Missä äsken oli auennut syvä railo, makasi nyt vain taittunutta ohraa.
“Maata muokatako osaat, vai ovatko voimas’ jotain muuta? Oliko kaikki vain harhaa?”
Oraakkeli naurahti kysymykselle kaikkein viattomimmalle. ”Kaikki on jonkun näkökulmasta harhaa. Eikö pelkosi ollut aitoa, vaikka suonsilmä oli unta?”
Paradox hengähti syvästi. “E-en tiedä. Luulin sitä todeksi. Siksi pelkäsin…”
”Sellaista on uskoa johonkin”, vastasi sinivalkoinen vanhus laskien suuren hattunsa takaisin silmiensä tielle. ”Koska näen ja tunnen maailman niin eri tavalla kuin… monet muut, en ole koskaan voinut uskoa, että mitään voi oikeastaan tietää.”
Matoralainen kääntyi poispäin ryöväristä takaisin polulle, jota oli ennen kohtaamistakin astellut.
”Usko on kaikki, mikä meillä on. Ja minä uskon Isä Athin armoon. Mene, poika. Etsi elämääsi jotain järkevää tekemistä.”
Niine sanoineen vanha tietäjä alkoi taas astella kahden auringon polttamaa polkua.
Krikcit horjahti polvilleen, edelleen hengittäen syvään. Hän katsoi Oraakkelin loittonevaa selkää, sitten omaa säkkiään, joka oli pudonnut tien reunalle. Paradox nousi huterille, pitkille jaloilleen ja juoksi ennustajan perään.
“Odota, vanhus!” hän huusi. Oraakkeli pysähtyi ja kääntyi katsomaan kysyvästi maantienrosvoa hattunsa alta.
“Tuo”, sirkkamies aloitti, “oli illuusiota? En ole koskaan nähnyt vastaavaa mielenvoimien käyttöä…”
Oraakkeli katsoi Paradoxia hiljaa.
Paradox puri hampaitaan. Häpeissään ja tuskastuneesti hän kysyi:
“V- voisitko… Opettaa hieman taitojasi, jos suostut enää puhumaan minulle?”
Oraakkeli käänsi ilmeettömän katseensa pois laihasta sirkkamiehestä. “Mikset ole omiesi luona, jossa sinua opetettaisiin?”
Paradox laski katseensa tiehen. Oraakkeli näki silmäkulmastaan, että hän näytti haikealta.
“En voinut jäädä sinne. Luostarien säädökset ja normit eivät olleet koskaan minusta kohtuullisia. Krikcitien opetus pyrki pikemminkin rajoittamaan taitojeni käyttöä. Siksi lähdin. Halusin vapautta.”
Vanhus tuhahti. ”Vai vapautta.” Hän tarttui suureen ruokohattuun ja laski sen hitaasti. Nyt Paradox Krikcitiläinen näki ensimmäistä kertaa Oraakkelin kasvot kunnolla. Miestäkin vanhemman Pakarin pinta oli maalattu kymmenillä, ehkä sadoilla pienillä kirjainmerkeillä. Naamion pinta heijasti vanhojen punaisten silmien hehkua.
”Minä kuulun isä Athin soturimunkkeihin. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa, poikaseni?”
Paradox hätkähti hieman. “Ath…”
Krikcitiläinen nosti laihan kätensä rinnalleen ja tarttui kaulassaan riippuneen korun reunasta. Hän nosti sen ylös ketjun varasta. Koru oli tasasivuisen kolmion mallinen. Kultaisen riipuksen keskellä oli koristeellisesti kaiverrettu kapeat silmäluomet, jonka keskellä koreili punaisesta kivestä kaiverrettu pupilli. Oraakkeli huomasi, että koru esitti Isä Athin kasvoja, mutta niitä oli hieman muunneltu.
“Takadox, vääräoppinen profeetta, julisti Athin sanaa krikcitien keskuudessa aikoinaan. Hän puhui Mielen Silmästä, joka oikeutti omiin valintoihinsa ja vapautti Kohtalon kahleista.”
Oraakkeli pudisti päätään ja laski ruokohattunsa polun vieressä kasvavan varpukasvin päälle. ”Tiedän. Mutta se, että olen soturimunkki ei tarkoita, että astuisin miekan tietä. Se, että opettelen väkivaltaa ja voimakkaita mielenvoimia, ei tarkoita että minua olisi oikeutettu alistamaan kuin Tärviö-Takadox.”
Paradoxiin vilkaisematta munkki nousi suurelle kivelle polun vieressä. Kohta punaiset silmät katsoivat magentan värisiä yläpuolelta.
”Me emme seuraa Sotilaan, vaan Ritarin tietä. Me opimme taistelemaan, jotta meidän ei koskaan täytyisi. Onko sinusta sellaiseen, vai oletko sittenkin vain pikkumainen voro ja ryöväri?”
Paradox katsoi empien vanhan soturimunkin iäkkäitä kasvoja. Hän mietti, mitä vastata miehen kysymykseen. Hän mietti, miten tämä valinta vaikuttaisi hänen tulevaisuuteensa. Hän mietti, millaisiin voimiin tämä päätös aukaisisi hänelle tien. Hän mietti, mitä hänestä voisi tulla: vääräuskoinen profeetta, pakanoiden isä. Tyranni, kuten Takadox. Paradox tunsi veren katoavan sormenpäistään.
Nuori krikcit tiesi, että kotopuolessaan jonka jätti, häntä luonnehdittaisiin Takadoxin kaltaiseksi. Tärviöksi. Krikcitien kunnian tahraajaksi ja mielenvoimien väärinkäyttäjäksi.
Ja tottahan se olikin.
Mutta kaikki vääryydet mitkä hän oli tehnyt, olivat johtuneet halusta ja uteliaisuudesta oppia lisää mielestä. Ja katsoessaan kivelle noussutta Oraakkelia – valkoisessa kaavussa hohtavaa tietäjää – hänen sisällään heräsi jotain uutta. Ihailua. Kunnioitusta. Paradoxin mieleen kumpusi mielikuva. Mielikuva siitä, että hänkin voisi olla jonain päivänä samanlainen kuin Oraakkeli. Ei säälittävä varas ja rahien pelottelija, vaan iänikuinen tietäjä.
Nuori krikcit nielaisi. Hän teki päätöksensä.
”On”, Paradox sanoi ja nosti kätensä rinnalleen. “On minusta! Haluan oppia lisää mielestä. Haluan tietää lisää Athista! Haluan olla kuin sinä: vahva ja viisas. Haluan olla soturimunkki!”
Oraakkelin haudanvakava katse kiven päältä ei värähtänytkään. Luonnonvoiman lailla vanhuksen matala ja vahva ääni vapautui tuulen vietäväksi.
”Hyvä on. Ensimmäisenä sinun on aika oppia nöyryyttä. Ath on antanut meille valinnan elää elämämme tavalla, jolla sen haluamme elää. Ei ole parempaa vastapalvelusta kuin elää se pyhittäen jokainen elinhetkensä Mielen Isälle!”
Oraakkelin valkoinen kaapu hohti kirkkasti aurinkoja heijastaen. Taivasta vasten se näytti kuin yhdeltä sen kirkkaana hohtavista pilvistä.
”Siis osoita nöyryyttä, ja polvistu”, sanoi mies rauhallisesti.
Paradox mutristeli hieman suutaan, mutta lopulta nöyrtyi. Hän laskeutui ensin toisen polvensa varaan. Sitten toisen. Hän kohotti magentan väriset silmät ylempänä seisovaan Oraakkeliin.
”Hyvä”, Oraakkeli lausui tyytyväisenä. ”Paradox Krikcitiläinen. Oletko valmis astumaan kanssani Mielen Tielle?”
Paradox seisoi suurenmoisen katedraalin portailla. Tummien aurinkolasien takainen katse siveli valtavan temppelirakennuksen auringonsäteiden hienovaraisesti tummentamia seiniä, joilla köynnökset ja kasvit kiipesivät korkeuksiin. Ne eivät aivan yltäneet yhtä pitkälle kuin katedraalin seinät, jotka itse tavoittelivat korkeuksia.Valkoisissa seinissä koreili pitkiä, kirkkailla väreillä ja uskonnollisin tekstein ja kuvin koristeltuja ikkunoita.
Paradoxista näytti, että athistien pääkaupungin, viidakon ympäröimän Ath-Nuin, suuri pyhäkkö olisi kohonnut kasvillisuuden lomasta aina, universumin alkuajoista asti. Rakennuksessa oli tosin aukkoja ja kulumia, jotka aika oli sen pintaan muovannut vuosien saatossa.
Mutta Isä Ath ei vuosia laskenut.
Paradox hämmästeli temppelin portailla olevaa kuhinaa. Soturimunkit, papit, nunnat ja oppipojat kävelivät katedraalin oviaukoista sisään ja ulos. Krikcit näki joidenkin matoralaisten kanoheissa samanlaisia rukousmerkkejä, kuin ikivanhalla tietäjällä.
Krikcitiläinen havahtui muistaessaan Oraakkelin. Hän käänsi katseensa portaiden yläpäähän. Pakari-kasvoinen Oraakkeli, punasilmä, ennustaja iänikuinen katsoi häntä odottavasti. Paradox kiipesi hänen rinnalleen.
Ja yhdessä he kävivät Athin Taloon.
Soturimunkin koulutus oli pitkä ja kivinen tie. Nuori krikcit opetteli athistien parissa mielenhallintaa, rauhallisuutta, maltillisuutta ja ennen kaikkea nöyryyttä. Koulutukseen kuului myös taistelutaidon harjoittaminen.
Valoisassa salissa seisoi useassa rivissä nuoria munkkikokelaita, jotka olivat valinneet Ritarin tien suojellakseen uskoaan Mielen Isää kohtaan. Heistä erottui muita reilusti pitempi krikcit.
Lyönti. Potku. Kuuden keisarin liikesarja. Kiipeävä kiviapina.
Hikipisarat virtasivat Paradoxin kuultavan sinistä ihoa pitkin. Nuorukaisen jalat horjuivat vielä, mutta ne olivat päättäväiset.
Krikcit kompastui omiin jalkoihinsa ja kaatui kivuliaasti kyynärpäänsä päälle. Hän puri hampaitaan. Välillä hän olisi halunnut luovuttaa…
Mutta sitten hän huomasi katsoa huoneen ovensuuhun. Oraakkeli tarkkaili sivusta hänen kehittymistään.
Ja ylemmältä parvelta katseli alas itse Sokea Näkijä.
Paradox nielaisi. Vaikka hiki virtasi hänen silmiinsä ja kirveli suussa, hän nousi. Vaikka hän kaatui, hän nousi aina ylös. Uudelleen ja uudelleen.
Vuosi kului. Kului toinen. Mutta Isä Ath ei niitä laskenut.
Oppi-isänsä Oraakkelin, ennustajan iänikuisen ja Vaihtoehtojen punnitsijan, ohjastamana Paradox Krikcitiläinen perehtyi mielenvoiman saloihin tavoilla, joista muut krikcitin pappismiehet eivät osanneet kuvitellakaan.
Nui-kopen kiisi mustan meren yllä. Aurinkolasien peittämät silmät seurasivat herkeämättä ketjussa roikkuvaa sinistä palloa, jonka molemmissa päissä oli raidat. Varmistuttuaan kurssistaan nuori athisti heilautti ketjua niin, että siinä roikkunut pallo pyöri muutaman kerran ilmassa täyden ympyrän. Ketju kiristyi Paradoxin sormien ympärille, josta hän sitten sujautti karttakuulan kaapunsa taskuun. Hän kohotti katseensa meren yllä kohoaviin kaksoiskuiden sirppeihin.
Hän tunsi olevansa vapaa. Isä Ath oli antanut hänelle vapauden elää elämänsä niin kuin halusi. Paradox oli päättänyt elää elämänsä niin kuin halusi, Oraakkelin viitoittamalla Mielen Tiellä.
Mutta tie oli pitkä. Se veisi elinajan jos toisenkin.
Mutta Mielen Isä ei niitä laskenut.
“Yrh…” Paradox voihkaisi. “Miksi se kirottu vanhus meni mainitsemaan niistä ananaskeitoista…”
Siniset silmäluomet aukenivat kovan melun havahduttamina. Vatsallaan makaava nazorak räpytteli pari kertaa silmiään, ennen kuin kohotti tyynyä vasten painautuneita kasvojansa. 273 oli päättänyt ottaa nokoset kävelykierroksensa päätteeksi. Tiedemies oli vieläkin väsynyt matkansa jälkeen, eikä hän ollut vielä oikein tottunut nukkumaan matoranien käyttämissä sängyissä. Niistä tippui herkemmin lattialle kuin kuvullisista unikapseleista.
Nazorak räpytteli vielä hetken silmiään karistellakseen väsymyksen niistä ja vilkaisi lopuksi tyynyään, johon olisi vain halunnut haudata päänsä niin, että vain tuntosarvet näkyisivät.
Mutta sitten nazorak kohotti kysyvästi silmäkulmaansa. Tyynyn lakanassa oli laaja, tummempi läikkä, aivan kuin siihen olisi tippunut jotakin nestettä. 273 kohotti kätensä suunsa eteen ja pyyhkäisi suupieliänsä sormillaan. Hän vei sormensa kauemmas ja hankasi suuhunsa tarttunutta nestettä sormiensa välissä.
Kuolaa. … No kiva.
273 kuitenkin havahtui mietteistään, kun kuuli jälleen sen äänen, mikä oli hänet herättänytkin. Joku koputti oveen. Tällä kertaa hieman kovemmin. Koputtaja oli ilmeisesti odottanut oven takana pitkään.
Jäätutkija nousi sängyltään hiljaa ja nappasi pöydälle laskemansa Volitakin. Nazorak ei ehtinyt kiinnittää naamion reunoissa olevia remmejä, vaan kohotti naamion peittämään kasvojaan kädellään samalla kun asteli ovelle. Hän napsautti lukon auki, painoi hitaasti ovenkahvaa alas ja raotti ovea. Oven ja ovenkarmin väliin aukesi vain hieman yli puolentoista sentin mittainen rako, että 273 pystyi vain kurkistamaan oven toiselle puolelle.
Oven takana seisoi Mahiki-kasvoinen Paaco, joka hänkin huomasi viimein oven avanneen nazorakin ilmestyneen ovenrakoseen.
”Tawa ja Visokki haluavat sinut juttusilleen”, moderaattori ilmoitti. Asiansa kerrottuaan Toa kääntyi ja lähti.
”Aha”, 273 tyytyi lopulta toteamaan komennuksesta.
Valkoinen tiedemies marssi huoneensa oikealla seinustalla sijaitsevalle kaapille ja avasi sen pariovet. Nazorak tarttui henkarissa roikkuvaan takkiinsa ja kaapin pohjalle leipottuun hameeseensa. Hän poimi vielä kaapin oikealla puolelle riisumansa metallikengät ja alkoi sitten pukemaan.
Jäätutkija nosti toista jalkaansa ja astui hameen keskelle pidellen sitä käsissään. Hän teki saman toiselle jalalle ja nosti raidallisen hameen vyötäisilleen. Valkea nazorak istuutui sängylleen ja työnsi jalkateränsä hieman liian pitkiin metallikenkiin. 273 sai aina hieman pyöritellä jalkojaan ennen kuin ne asettuivat hyvin haarniskan osien sisään.
Pukiessaan takkiaan ylleen 273 hidasti hetkeksi tahtiaan. Hän kohotti oikean kätensä rinnalleen ja työnsi sen takin kauluksen sisään. Hän veti rintataskustaan kelmeästi sinisenä hohtava kiven. 273 pyöritteli kiveä käsissään sen molemmista päistä. Hänellä oli jo ikävä hanskaansa. No, pitää kai vain kestää. Adminit eivät luota minuun vielä täysin, eikä aseen takaisin vinkuminen antaisi minusta kovin hyvää kuvaa, nazorak mietti napittaessaan takkiaan kiinni. Hän laittoi elementtikiven kuitenkin takaisin taskuunsa jäsentodistuksen seuraksi onnea tuomaan. Toisaalta eihän siitä tiedä vielä. Luottamusasioiden takia minut on varmaan sinne kutsuttukin.
Jäätutkija veti tummat nahkahanskat käsiinsä ja alkoi sitten sitomaan plastroniaan kaulaansa. Admin Visokki vaikutti mukavalta ja luottavaiselta minuun. Admin Tawa taas saattaa olla vaikeampi saada puolelleni.
Nazorak nousi sängyltään ja käveli kirjoituspöydän viereen ja nappasi olkihattunsa hyppysiinsä. Hän heitti sen odottamaan sängylle ja alkoi sitomaan Volitakia kasvoihinsa. Ai niin… Klaanissahan on vielä kaksi muutakin johtajaa. Mitenköhän he mahtavat suhtautuvat minuun?
Volitak oli nyt tukevasti nazorakin lärvissä kiinni. Tiedemies nappasi hattunsa sängyltä ja asetti sen kallelleen takaraivolleen. Hän vielä nosti takkinsa kaulukset pystyyn suojaamaan ohimojaan ja oli sitten valmis lähtöön.
Bio-Klaani, Tawan toimisto
Huoneen ovi aukesi ja tummanpunainen visorak asteli sisään. ”Hei Tawa”, Visokki tervehti Toaa, joka istui mahonkisen toimistopöytänsä takana uppoutuneena paperitöihin. Visiirin peittämät silmät kohosivat hetkeksi papereista adminkollegaansa.
”Helei.” ”Et muuten usko, millaisen huhun kuulin moderaattorien huoneessa. Paacon mukaan Klaanin satamaan oli ankkuroitunut jonkinlainen… lautta violetteja pingviinejä.”
Juuri takaisin asutuspykälien ihmeelliseen maailmaan katseensa laskenut Juuriadmin nosti sen taas visorakin vihreisiin silmiin entistä kysyvämpänä.
”… Se ei ilmeisesti kuitenkaan ollut mikään Allianssin yllätyshyökkäys, kun missään ei ole annettu hälytystä?” ”Ei ja hyvä niin. En tiedä, olisiko se yhtä vaarallinen kuin yhtä outo miltä se kuulostaa…”
Pieni inisevä ääni sanoi jotakin Visokin pään sisässä, mutta admin jätti sen huomiotta. ”Siitä puheen ollen. Onko Guartsusta kuulunut vielä mitään?”
”Ei. Viimeinen kerta kun kuulin hänestä oli ennen kuin hän lähti tapaamaan Valkoista Turagaa.” ”Toivottavasti hän pärjää siellä…” Visokki ajatteli. Tawa hymähti.
”Parempi olisi.”
Kaksikon keskustelu aiheesta kuitenkin päättyi, kun oveen koputettiin.
”Sisään”, Sähkön Toa huikkasi heleästi. Ovi narahti auki, jolloin Volitakiin sonnustautunut olento astui varovasti sisään sulkien oven perässään. Emäntien keskustelua omasta koristaan seurannut Nöpö terästyi nähdessään tulijan. Taas se uusi hassu täti tuli kylään.
273 otti nopeasti ryhdikkään asennon ja kopautti kantapäänsä yhteen. ”Iltaa, neiti adminit.”
”Iltaa, Jäätutkija” Tawa sanoi hymyillen asiallisesti. Hän kohotti kätensä tiedemiehelle merkiksi, ettei hänen tarvinnut tehdä kunniaa. Sitten hän ojensi kätensä kohti pöydän toisella puolella, itseään vastapäätä odottavaan tuoliin. ”Käy istumaan.”
Pieni inisevä ääni sanoi taas jotakin, mutta Visokki käski sen olemaan hiljempaa ja tyytyi vain nyökkäämään 273:lle tervehdykseksi.
Valkoinen nazorak istuutui ja uskaltautui riisumaan naamionsa kasvoiltaan. ”Te halusitte suhua minulle jostakin?”
Keltainen Toa nyökkäsi. Ehkä hieman epävarmasti. ”Haluaisimme vain näin alustavasti tietää, mitä tietoja sinulla on tarjottavana Imperiumista, mitä me emme tiedä.”
273 otti paremman asennon tuolillaan ja kröhi kurkkuaan. ”No, en minä tietenkään mitään valtionsalaisuuksia tiedä. Mutta minä itse olen nazorak. Tiedän nazorakien kulttuurista, tavoista ja teknologiasta. Tiedän, missä päin Imzeriumin eri toimintaelimet sijaitsevat Desissä-”
273 oli näkevinään naisadminien kasvoilla vilahtavan yhtä aikaa jotenkin omituisen ilmeen.
”… Sanoinko jotain outoa?”
Tawan kasvoille nousi pieni kiinnijäämisen punastus. ”Et suinkaan! Jatka!”
Pieni inisevä ääni kikatti.
”Ja sen lisäksi saatan tietää joitakin tärkeitä asioita Imleriumin kaluston sijainnista, kuten satamista, tunnelien suuaukoista ja niin edelleen.”
Visokki kipitti ympyrää miettelijäänä. ”Miksi nazorakit haluavat juuri tämän saaren haltuunsa? Miksei heille riitä sen jakaminen? Saarella on ollut tähän asti tilaa monille kansoille.”
”Nazorakeista vanhimman”, 273 aloitti, ”Kenraali 001:n mukaan, tämä saari on lajimme syntykoti, josta esinazorakit lähtivät kauan sitten ja jolle olemme nyt palanneet. Imferiumille se on kunniakysymys saada saari yksinomaan hallintaansa.”
Tawa kohotti kysyvästi kulmiaan. Hän suuntasi telepaattisen viestinsä Visokille: ”En ole koskaan kuullut edes saaren vanhimpien asukkaiden puhuneen, että täällä olisi joskus ennen heitä vaikuttanut alkuasukaspopulaatio.” ”Nii’in. Toisaalta voihan siitä olla todella paljon aikaa.”
Visokki kuuli pienen äänen hymähtelevän jotakin.
Tawa nosti kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi suunsa ristimiinsä käsiin. ”Entäpä kuinka nopeasti Imperiumi kouluttaa sotilaansa? Teitä tulee kuitenkin aika nopeasti lisää?”
273 oli hetken hiljaa. Hän ei ollut aivan varma, mitä admin tarkoitti. ”Niin noh, Imleriumi rekrytoi saawuvat nazorakit heti, kun he astuvat maan kamaralle kanistereista. Sotilasluokan koulutus kestää sen jälkeen sari vuotta, mutta jatkuu koko elämän ajan.” ”… Kanistereista? Eivätkö nazorakit syn-” Visokki oli sanomassa, mutta ääni katkaisi hänen ajatuksensa.
Visokki oli hetken hiljaa. Sitten hänen vihreät silmänsä suurenivat.
Hän suuntasi telepaattisen viestinsä Tawalle. ”… Hän ei tiedä, että nazorakit syntyvät kuningattaresta.” ”… Eivätkö nazorakit itse tiedä sitä? Mi- miten?” Tawa ajatteli yhtä hämmentyneen näköisenä kuin Visokkikin. Adminkaksikosta alkoi tuntua siltä, että he itse tiesivät enemmän nazorakeista kuin nazoraktiedemies itse.
273 aisti, että jäätyneessä keskustelussa oli jokin pielessä. ”Mitä nyt?” hän kysyi ja kohotti kysyvästi toista tuntosarveaan.
Tawa vilkaisi epäröivän näköisenä Visokkiin. ”Mitä olet mieltä? Kerrommeko hänelle, mitä me tiedämme nazorakeista?”
Visokki kysyi samaa pääkopassaan asuvalta ääneltä. Hän tuli yhteisymmärrykseen sen kanssa. ”Yritetään kertoa se hienovaraisesti, ettei hän järkyty. Se, että me tiedämme enemmän nazorakeista kuin hän saattaa olla kova pala 273:lle…”
Visokki selvitteli hetken ajatuksiaan. Sitten hän sanoi Jäätutkijalle: ”Katsos… taistellessamme Imperiumia vastaan me olemme selvittäneet muutamia asioita siitä. Ehkäpä joitakin asioita, mitä johtoporras ei ole teille normaaleille kansalaisille kertonut…”
273 nojautui tuolillaan eteenpäin, kohti admineita. “… Mitä tarkoitatte?”
Keskustelu kuitenkin keskeytyi, kun ovi narahti ja aukesi.
Kaikki huoneessa olevat neljä ja puoli olentoa kääntyivät katsomaan tulijaan. 273:n silmät suurenivat, kun hän kääntyi tuolillaan katsomaan taakseen.
”…”, sanoi Tawa. ”…”, sanoi Visokki.
”…?”, sanoi 273.
Klik, sanoi iskuri.
Toinen ovi
Toinen hetki
Hän työnsi oven varoen auki ja astui suoraan sisään moderaattorien taukohuoneeseen. Siellä hänen katseensa kohtasi kahvipannun ääressä jonkinlaista tyttökalenteria vierekkäin tuijottelevan toan ja skakdin.
Moderaattorien kasvoilla vaihteli jotain leveiden virneiden ja syvän pöyristymisen väliltä, kun he siirtyivät naureskellen sivusta toiseen. Ilmeet muuttuivat häkellykseksi, kun kaksikko huomasi ovella seisojan.
”Iltapäivää, admin yskäisi.
Tyttökalenteri lensi tehokkaasti Paacon käsistä huoneen toiseen päähän ja sukelsi sohvan alle. Paacolta ei tähän juuri lupaa kysytty.
”Ehehehehehe, G-mies!” heittokädellään ojenteleva hopeinen skakdi nauroi riemastuneena. ”Palasit ehjin nahoin!” Paaco suoristi pöydän ylle kumartuneen rankansa ja nosti kätensä löysään tervehdykseen.
”Pitkästä aikaa”, Guardian sanoi rennosti. Hopeinen skakdi rullasi innolla esimiehensä luo, ja kaksi skakdia tarttuivat toistensa suurista kämmenistä tervehdyksenä. Guartsun katse muuttui hämmentyneeksi, osittain sääliväksi.
”Ja mitäs sinulle on tapahtunut?” hän kysyi varoen tiiraillen pyörätuolia ja lastoilla tuettuja jalkoja.
Bladiksen voitonriemu muuttui hitaasti ärtymyksen kautta mökötykseksi. ”Torakanäpärät!” hän karjaisi. ”Torakoiden erikoisagentteja, kaksi oikein rumaa ja ilkeää. Pudottivat aluksemme metsikköön. Annoimme niille kyllä kunnolla pataan… mutta hei hei pohjetreenille! Hei hei potkunyrkkeilylle! Hei hei pitkille iltalenkeille!”
Guardianissa oli sen verran hienotunteisuutta, että hän kuunteli moderaattorin turhautuneen jupinan loppuun asti keskeyttämättä. Mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että hän olisi jättänyt seuraavan kommenttinsa sanomatta.
”Sinä et harrasta mitään noista asioista.”
”No en ainakaan nyt!” Bladis saarnasi, mutta ei pysynyt kauaa jurona. Pyörätuoliskakdi repesi nauruun niin kovaa, että hakkasi reisiään… joka lähinnä sattui. Guardian pyöritteli silmiään hymähtäen.
Maailmassa oli kolme asiaa, jotka tekivät raudan skakdin onnelliseksi. Ja mistään niistä nauttiminen ei ollut selvästi vaikeutunut pyörätuolissakaan.
”Meidän piti mennä tässä joku ilta ajelemaan pyörillä, muistatko?” raudan skakdi heitti yhtäkkiä haltioituneena. ”Sinä, minä, kaksi moottoripyörää, pullo viskiä… rantahiekat, aurinkoinlasku! Miten on?”
”Viski ja moottoripyörät. Aina yhtä hyvä idea.”
”Mieti, ihan kuin ennen vanhaan! Eikä siellä rannoilla mitään liikennesääntöjä ole!”
”Totta puhut”, G myönsi tyynesti. ”Mietin lähinnä niitä miinoja.”
Bladiksen punaisista silmistä pilkehti haltioituneisuus. Katse, joka muistutti siitä, että Bladis oli todennäköisesti vastuussa suurimmasta osasta kyseisistä miinoitteista ja täyttyi riemusta aina kun joku mainitsi ne. Sivusilmällään Gee näki Paacon pudistavan vain hiljaa päätään.
”Harkitaan asiaa tässä joku päivä”, Gee virnuili lajitoverilleen silmät puoliummessa. Kun hän käänsi katseensa tästä Paacoon, hän näki yhä silmäkulmassaan hopeisen skakdin puristavan molemmat kouransa nyrkeiksi ja tuulettavan suorastaan hengitystään pidätellen.
”Niin, tosiaan, moi”, Paaco tervehti melko jäykästi mutta hymyillen. ”Mitä mies?”
”Sinä haluat varmasti saattaa minut ajan tasalle”, Guardian sanoi taputtaen vihreää toaa olkapäälle voimakkaasti. Niin voimakkaasti, että tämä jopa vähän heilahti.
”Tuota”, Paaco sanoi hitaasti. ”Kelpaa. Mistä aloitan?”
Bladis ja Paaco saattoivat Guardianin moderaattorisiivestä itse admin-torniin. Matkan varrella he ohittivat ahkerassa työssä toimivia miliisimatoralaisia, jotka kuljettivat aseistusta ja ikkunasuojiksi naulattavia metallilevyjä paikasta toiseen. Admin-tornissa alkoi olla enemmän kuhinaa kuin vuosiin.
Vartijalle kerrottiin kaikki varsin karsittuna pikakelauksena Nui-Koron evakuointioperaatiosta, hämmentävästä Uroijege-välikohtauksesta ja Samen ja Maken lähdöstä kohti Kaya-Wahia. Ja metsissä jo alkaneista sissioperaatioista. Niistä kukaan heistä ei kuitenkaan uskaltanut puhua erityisen kovaan ääneen.
He pysähtyivät vain adminielle varattujen tilojen metalliovelle. ”Ja siinä oli varmasti kaikki?” sininen skakdi kurtisti kulmiaan Paacon vaiettua.
”Ööh”, Paaco sanoi vilkaisten rullailevaa kollegaansa, joka lähinnä kohautti olkapäitään. ”Joo, oli.”
”Ettekä nyt jättäneet mainitsematta mitään todella ilmiselvää.”
”Siinä se aika lailla oli”, Bladis tokaisi. ”Meitä kyllä kiinnostaisi tietää, miten siellä metsässä meni.”
”Sanotaanko näin, että Valkoinen Turaga on kaupungissa. Kauaa hän ei täällä tosin suostu pysymään… mutta siitä ehkä lisää myöhemmin. Kiitos teille.”
Kaksikko katosi Klaanitornin kuhinaan. Kuunnellessaan moderaattoriensa puhetta admin ei ollut voinut olla piirtämättä päänsä sisällä karttaa Bio-Klaanin saaresta, jolla hän näki jo mielensä silmin Allianssin päivittyneitä rintamalinjoja. Hmh. Olinkohan liian pitkään viidakossa, Guardian mietti jatkaessaan matkaansa koristeellisia käytäviä pitkin. Hän tarkkaili edelleen nurkkien taakse. Varautui paikkoihin, joista hänet voitaisiin yllättää. Näki huoneista välittömästi ensimmäisenä kuolleet kulmat ja kohdat, joita päin hän ei tositilanteessa selkäänsä kääntäisi.
Nazorak-kiväärien laukaukset olivat etäisiä, mutta selkeitä kuin hänen oma hengityksensä. Jos elää tarpeeksi kauan sodassa, hän mietti, tuleekohan tästä… luonnollinen tila. Voiko tällaisessa vain elää. Jatkuvassa hälytystilassa.
Torakkamarssi. Torakkamarssi. Viidakon äänet. Puhtauden kieli, puhtaat sotilaat. Viidakon äänet. Laukauksia.
Yhtenäisyys, velvollisuus, puhtaus. Laukauksia. Silmiä viidakossa. Se kaikki tuntui yhä yhtä elävältä Guardianin päässä. Niin elävältä jopa, että hän ei tajunnut saapuneensa vain ylläpitäjille varattuihin tiloihin. Voi luoja, minä tarvitsen kupin kahvia, sininen skakdi sanoi pudistaen päätään, hieroen silmäänsä ja tarttuen ovenkahvaan. Painukoot rintamalinjat nyt vaikka karzahniin. Kaksi viikkoa skarrarrarrin kalaa ja juureksia. Minä tarvitsen viskipaukun ja kahvia.
Ovenkahva tuntui kääntyessään puhtaalta hänen viidakon saastaaman kämmenpohjansa alla.
Jos näen vielä yhdenkin pirun torakan, minä kyllä…
Se aiempi ovi
Se aiempi (myöhäisempi) hetki
Jäätutkijan suuret, siniset silmät tuijottivat yllätyksen ja pahan aavistuksen lasittamina kuolemaa huokuvan revolverin piippua, joka näytti olevan suunnattuna suoraan hänen takaraivoonsa. Revolveria piteli vakaalla kädellä pitkä, tummansininen skakdi. Skakdin kasvot olivat kasvomaalin ja lian peitossa, mutta silti niistä saattoi nähdä vakaan ilmeettömyyden. Skakdin silmät kuitenkin puhuivat toista. Toinen silmistä näytti olevan jonkinlainen kiikari, mutta toinen, punaisena hehkuva orgaaninen silmä oli revähtänyt ammolleen.
Revolveria ojossa pitelevän skakdin rinta kohosi, kun hän hengitti syvään. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos.
Kaikki huoneessa olijat (Nöpöä lukuun ottamatta) odottivat pelonsekaisella kauhulla skakdin reaktiota. Etenkin 273, jonka ilme muistutti todella kovaa ajavan vahkikuljettimen ajovaloihin jäänyttä kauriseläintä.
Tawan toimistossa ei hetkeen kuulunut muuta kuin kellon viisarien raksutus. Sen viisarit näyttivät ajan olevan hieman yli kuusi.
Sitten skakdi avasi hitaasti suunsa.
”Tawa”, hän lausui rauhallisesti, mutta silmäkulma värähtäen. ”Tiesitkö, että toimistossasi on hyönteisongelma.”
273:n katse laskeutui piipun suusta revolverin liipaisimeen. Skakdin sininen sormi painautui hitaasti tiiviimmin metallista laukaisijaa vasten. Se tärisi jo kevyesti jännittyneenä, mutta 273 ei sitä huomannut – häntä kiinnosti taas piipun suu. Ja se, mitä siellä ehkä oli. Ja se, että se ei ehkä olisi siellä enää kauaa.
”Gee”, juuriadmin sai lopulta ulos, ”oletko varma, että tiedät, mitä olet tekemässä.”
273:n leuka tärisi.
Pieni kimisevä ääni Visokin päässä kirkui todella kovaa.
”Minä olen tehnyt tämän aika usein”, ilmeisesti ’Geeksi’ kutsuttu skakdi sanoi Jäätutkijan edessä naksauttaen niskojaan. Ase ei liikahtanutkaan. ”Kyllä minä aika varma olen, miten tämä toimii.”
Valkoisen nazorakin pokka petti. Hän pomppasi tuoliltaan kuin jäniini. Tuoli melkein kaatui ja nazorakin sylissä ollut naamio kolhati lattialle.
“OLEN SYYTÖN!”
Revolverin piippu seurasi nazorakia. Sotilasskakdin sormi painui alas.
Mitään ei kuitenkaan ehtinyt tapahtua, kun ase itsestään päätti repäistä itsensä irti kahvastaan pitämästä kourasta. Se sinkoutui pyörien ilmassa huoneen poikki ja jysähti toimiston seinään, jääden siihen kiinni kuin magneettiin.
Visokki hyppäsi huoneen keskellä skakdin ja pelästyneen nazorakin väliin. ”NYT KAIKKI RAUHOITTUVAT!” hän karjaisi silmät hehkuen.
Pieni kimisevä ääni kannusti Visokkia. Sininen köriläs oli jättänyt revolverikätensä ojoon nazorakia kohti kuin ei olisi vielä tajunnutkaan menettäneensä pyssyään. Kuin tilannetta epätoivoisesti pelastaen ’Gee’ muodosti sormistaan pistoolin ja jatkoi Jäätutkijan osoittelua.
Siihen nazorak ei voinut kuin tuijottaa epäuskoisena. Hän oli vieläkin liian peloissaan edes liikahtaakseen.
”Joku on minulle nyt kyllä selityksen velkaa”, harjakas pyssysankari murahti. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun 273 oli skakdin nähnyt, mutta hän ei silti voinut olla hätkähtämättä olennon villipedon hampaiden paljastuessa.
’Gee’ siirsi katseensa Tawaan, joka vain tuijotti häntä kireänä, mutta niin tuijotti Visokkikin. Hetken vielä Jäätutkijan jähmettyneitä sinisiä hyönteissilmiä tarkasteltuaan hän päätyi lopulta tuijottamaan lähinnä Nöpön katsetta.
Rapu ja zakazilainen näyttivät olevan aika lailla yhtä perillä asioista.
Rapu ehkä oikeastaan vähän enemmän.
”He-heeei?” skakdi naurahti ilottomasti. ”Kysymys yksi, miksi täällä on torakka. Kysymys kaksi, kuka sen on pukenut noin?”
Tawa huokaisi. “Tämä nazorak tässä on Klaanin uusin jäsen.”
‘Gee’ katsoi ensin Sähkön Toaa. Sitten nazorakia. Sitten taas Toaa.
“Eihän tämä nyt ole mikään Paacon surkea källi?” ”Ei”, Visokki puuttui keskusteluun. ”Hän halusi liittyä meihin ja me otimme hänet jäseneksi.”
Tässä vaiheessa 273 uskaltautui sen verran liikahtaa, että hän työnsi hitaasti kätensä povitaskuunsa ja veti harkituin liikkein taitellun paperin. Hän ojensi paperin skakdin kouraan, täristen kuin haavan lehti. “A-admin G-guardian, oletan…?” Jäätutkijan oli myönnettävä itselleen, että ainakin yhdestä Klaanin johtajasta Propagandaministeriö oli osannut tehdä varsin todenmukaisen kuvan.
Ennen kuin hän ehti muuta ajatellakaan, läimäisi suuriharjainen sotilas paperin takaisin hänen kouraansa.
”No niinpä näyttää”, Guardian töräytti. ”Olitte sitä mieltä, että kaksi petturia ei riittänyt? Annetaan Allianssille vähän tasoitusta ottamalla vielä vapaaehtoisesti soluttautuja sisään.”
Tawa näytti jo hieman turhautuneelta admintoverinsa syytöksiin. “Usko jo Gee! Hän on puolellamme ja voi olla isoksi avuksemme sodassa! Kaikki apu on nyt tarpeen.”
Juuriadminin sanat tuntuivat purevan. Hämmästyksekseen 273 huomasi Guardianin vain hiljentyvän mietteliään näköisenä. Ehkä vähän vastahakoisena? Skakdien reaktioita oli vaikea tutkia – kaikissa ilmeissä oli niin paljon hampaita. Ja kovin pitkään nazorak ei olisi halunnut adminia tuijotella, sillä nyt tämä tuijotti taas takaisin.
Hyönteinen ei halunnut ottaa selvää, olivatko Totuusministeriön tarinat kirjaimellisesti tappavasta tuijotuksesta todenperäisiä, mutta hän ei halunnut katsoa poispäinkään. Ja juuri kun hän oli ehtinyt tottua revolverisankarin konesilmän punaiseen hehkuun, tapahtui jotain kummallista. Silmä vaihtoi mekaanisten niksahdusten myötä valonsa väriä ensin punaisesta valkoiseen, sitten siniseen, sitten oranssiin, sitten vihreään. Vihreän jälkeen skakdi kurtisti kulmiaan pysähtyneen mietteliäänä ja kiikarin linssistä tuli taas oranssi. Oranssihehkuisen linssin läpi skakdi tuntuikin tuijottelevan häntä kiusallisen pitkän hetken. Jäätutkija puristi elementtikiveä taskussaan käsi täristen.
Lopulta oranssista tuli taas punainen. Skakdi hymähti kummastuneena.
”Valehtelematta olisit kyllä huonoin soluttautuja ikinä”, Guardian tokaisi lopulta. ”Miksi sinua voi kutsua?”
273 nielaisi hiljaa. Hän kirosi mielessään sitä, että skakdi oli oikeassa hänen asukokonaisuudestaan.
“Öh, olen… Jäätutkija. Jäätutkija 273.”
“No jo on iso luku”, skakdieversti pisti merkille. “Sen verran teikäläisten käytännöistä tiedän, että olet aika korkealla arvoasteikossa. Miksi sinunlainen haluaisi vaihtaa vihollisten leiriin?”
Tiedemiehen katse painui skakdin kasvoista lattiaan. Harmaa ussal oli tullut hänen jalkojen juureen kiehnäämään hänen hamettaan kuristen.
“Siksi, ettei minulla ole muutakaan paikkaa mihin mennä. Olen… maanpaossa. Olen kapinallinen.”
Skakdilla ei ollut siihen sanottavaa. Hän vain tuijotti nazorakia epäuskoisena pienen hetken. Sitten hän asteli seinänviereen ja nappasi revolverinsa kouraansa rennosti. Sen huomatessaan Jäätutkija hypähti taas kauemmas varautuneena.
”Mitä sinä ajattelit”, Tawa tuhahti skakdille nousten pöytänsä ylle käsiensä varaan. ”Ampua tuolla täällä sisällä?”
Visokin katse oli samalla lailla syyttävä. Kaikkien kolmen ilmeisiin skakdi vastasi vain vetämällä liipaisimesta.
273 tunsi sydämensä pysähtyvän, kun iskuri osui aseeseen.
Ja sitten, vain iskuri. Ei mitään.
Hetken hiljaisuus. Skakdi pyöräytti revolverin rumpulippaan auki ja paljasti kuusi tyhjää rakoa.
”Eikö teillä ole kenelläkään huumorintajua?” Guardian kysyi sujauttaen kuudestilaukeavan taisteluvyönsä remmien väliin.
Tyhjän lippaan nähtyään nazorakin jännitys laukesi. Hän tunsi jalkansa tärisevän ja hänen oli pakko ottaa tukea tuolistaan, jolla oli ennen kolmannen adminin tuloa istunut. Viime viikkoina oli ollut liian monta sellaista tilannetta, jolloin 273 oli uskonut kuolevansa. Vaikka skakdi oli laittanutkin pyssynsä pois, ei nazorak siltikään pystynyt rentoutumaan hänen läsnäollessa.
”Sinä”, ’Gee’ sanoi osoittaen Tawaa, ”meillä kahdella on näemmä puhuttavaa.”
”Niin on”, Toa vastasi.
”Sinä”, skakdi sanoi osoittaen Visokkia, ”älä kerro minulle, mihin olette Manun tässä välissä tunkeneet.”
Pieni kimisevä ääni kuulosti loukkaantuneelta. Guardian ei sitä kuullut.
”Minua ei juuri nyt kiinnosta”, väsynyt sissiskakdi tokaisi, ja kääntyi vielä 273:n puoleen. ”Ja sinä.”
Skakdi teki sormillaan eleen, jolla hän ehkä näytti pitävänsä nazorakia silmällä. Sitten hän veti yhden sormen hitaasti kaulaansa pitkin hurjistuneen näköisenä, tuhahti ja asteli tomerasti toimistosta ulos.
”Anteeksi hänen puolestaan”, Tawa keräili sanojaan, ”hän osaa olla välillä vähän-”
”Ja sinä vielä!” karjaisi oviaukkoon vielä ilmestynyt sininen pää ja osoitti yhdellä teräväkyntisellä skakdinsormella Jäätutkijaa. Mekaaninen silmä vaihtui vielä kerran oranssiksi, ja sitten taas punaiseksi. ”Petiin siitä, tolvana. Tiedätkö edes, kuinka alhainen ruumiinlämpösi on?”
Ovi viuhahti ja skakdi oli poissa.
Toimistoon tuli hiljaista.
“… Mitä ihmet-” 273 lausui hiljaa. Jäätutkija käynnisteli kuvitteellisia rattaita aivoissaan ja mietti skakdin sanoja. Ei hän itseään mitenkään kipeäksi tuntenut. Ja mistä admin oli voinut hänen ruumiinlämpönsä tarkistaa? Tiedemies mietti hetken pyssysankarin kiikarisilmän värien vaihtelua. Skakdin silmässä oli oltava lämpöskanneri. 273:sta kuitenkin tuntui, että sen hänen oli selvitettävä myöhemmin.
”Noo…” Visokki aloitti. ”Sehän meni hyvin?”
Tawa hieroi toisella kädellä niskaansa. “Ehkäpä on parempi, että jätämme tämän palaverin nyt tähän. Minun on puhuttava Geen kanssa.”
Tawa katsoi 273:a, joka nojasi edelleen tuolin selkänojaan pysähtyneen näköisenä. “Pahoittelen vielä kerran. Guardianilla on ollut rankka viikko.”
Jäätutkija pudisteli päätään. “Ei se mitään. On varmaan aivan normaalia, että on valmis heti ampumaan vihollisen kun näkee sellaisen.” ”Tuota. Sinä voit 273 jo lähteä. Me selvittelemme hieman asioita ja kutsumme, jos tarvitsemme sinua myöhemmin.” Visokki kehotti.
Nazorak nyökkäsi arasti ja kumartui poimimaan lattialta naamionsa, joka oli pudonnut äskeisen välikohtauksen aikana. Hän sitoi sen paikoilleen ja käveli ovelle.
“Illanjatkoa, adminit…”
Jäätutkijankin lähdettyä Tawan toimistoon tuli entistä hiljaisempaa. Tawa vilkaisi Visokkia. Visokki Tawaa. Molemmat tyytyivät huokaisemaan syvään.
Niin myös pieni kimisevä äänikin.
Nöpö lähinnä tuhahti, koska kukaan ei ollut silittänyt häntä.
Kävellessään pois adminsiivestä 273 pysähtyi. Hän työnsi kätensä kauluksensa alle ja tunnusteli rintaansa. … Miten niin alhainen ruumiinlämpö?
273 oli viimein uskaltautunut astumaan ulos uudesta asunnostaan. Hän oli jo muodostuneeseen tapaansa sonnustautunut valepukuunsa ja naamioonsa. Vaikka hän olikin jo oppinut hieman suunnistamaan linnoituksen käytävillä, hän piti edelleen käytäväkarttaa mukanaan.
Nyt Jäätutkija käveli käytävän seinänviertä tutkien seinään upotettujen ovien matoran-tekstejä. Yhdessä ovessa luki ”Kahvio”. Hm.
Klaanin salaista jäsentä kiinnosti tietää, miten ja missä Klaanin asukkaat viettivät aikaa kuin huoneissaan. Lisäksi nazorakia mietitytti, millaista väkeä klaanissa asui. 273 mietti hetken ja lopulta tarttui Kahvion ovenkahvaan.
273 avasi oven.
Näkymä aukeni täpötäynnä olevaan kahvioon. Melkein jokaisen pöydän ääressä istui matoraneja, toia, skakdeja, vortixxeja tai muita eri lajien edustajia ja vieläpä monista eri kansallisuuksista, jotka mahdollisesti kantoivat kaunaa nazorakeille syystä tai toisesta.
Jäätutkija nielaisi. Hän antoi Volitakin takaisen katseensa kierrellä kahvion väkivirrassa.
Kahvion tiskin takana seissyt myyjävortixx yritti selittää kovasti mesoavalle Ilman Turagalle, minkä takia tietty sinappilajike oli loppu ja että minkä takia hän ei saisi tuoda haulikkoaan kahvilaan. Samaisen tiskin toisella puolella, korkealla baarijakkaralla istui tumma, robottimainen olento, joka tuijotteli kasvoillaan olevan kaasunaamarin takaa apeana omaa kofeiinijuomaansa.
Ovea lähimmissä pöydässä istui joukko skakdityöläisiä, jotka näyttivät viettävän ruokataukoaan korttipelin merkeissä. Heidän takavasemmalla pöydässä istui kolmikko le-matoraneja, jotka juttelivat toisilleen juomisen merkeissä. Nazorak näki, että jokaisella matoranilla oli vyötäisillään asevyöt, joista roikkui katanoita tai muita etelämaisia aseita.
Hämminkiä asiakaskunnassa aiheutti nopealla vauhdilla pöytien välistä pujotteleva, ilmeisesti jonkinlainen pyörillä varustettu oranssi ankka, joka törmäili tuoleihin ja ylös nousseisiin asiakkaisiin. Eräs Pakari-kasvoinen ba-matoran huusi loukkaantuneena rasvatun appelsiinin perään, kun tämä oli törmäyksellään läikyttänyt painovoiman matoranin juoman pöydälle. Matoranin vieressä olevan seinäpöydän takana tuoliinsa nojasi kädet puuskassa haalariin pukeutunut olento, joka oli vetänyt trilbynsä varjostamaan huivin peittämiä kasvoja. Henkilön asuvalinta oli 273:sta hieman kummallinen, kunnes hän päätyi siihen tulokseen, ettei nazorakille itsellään ollut mitään varaa huomautella toisten asukokonaisuuksista.
Toisella seinustalla ikkunoiden edessä istui kolme Toaa, joista kaksi rotevampaa väänsi kättä. Yhdellä Toista oli päällään tuhkakarhun talja, toisen naamiota taas korosti poron sarvet. Kolmannen Toan Hunalla keikkui värikäs hattu.
