Vaikka puusto oli tiheää, koskaan ei voinut olla liian varovainen. Siksi T’haokilta paenneet, Metsärannan Racxelille uskolliset zyglakit olivat hajaantuneet ympäri metsää. Liskot pitivät vahtia, jotta kukaan ei löytäisi pyhää paikkaa. Ainoastaan Racxel itse, sekä rituaalin kannalta olennainen tietäjä Fatizax, seisoivat toteemipaalun äärellä.
Pyhä pylväs seisoi ikiaikaisella paikallaan, salaisessa lehdossa. Notkelma sekä tiheät puut ja pensaat piilottivat sen tehokkaasti, vielä näinkin myöhään syksyllä. Lähimmät puut, sekä muutama maan multaan tökätty oksa, olivat Fatizaxin erilaisin koruin ja rituaalisesinein koristamat. Nauhat, kivet ja eläimenkappaleet roikkuivat sulassa sovussa keppien nokissa.
Korein esine oli kuitenkin itse toteemi. Sen alaosa oli karkeaa puuta, johon oli kaiverrettu kuvia liskokansan tarustoista. Ylemmissä osuuksissa tyylit vaihtelivat: muutama pätkä paalua oli luusta veistetty, yksi oli tehty rapujen kuoresta ja kolmas oli varastettua rautaa. Koko komeuden kruunasi uppotukista tehty pää. Se oli suippokasvoinen ja viirusilmäinen ja sillä oli suuret poron sarvet. Kaiken kaikkiaan toteemi oli räikeä ilmestys.
Mutta sen sisällä piili hienovarainen salaisuus. Toteemin läpi kulki paksusta Fena-ruo’osta valmistettu sydän, jonka sisällä oli vihreää, vellovaa ainesta. Sitä samaa, jolla Fatizaxin suuri talismaani oli käsitelty.
Ja kun shamaani sytytti viimeisen rituaalikynttilän, antidermis heräsi.
Fatizax alkoi heiluttaa rituaalisauvaansa ja lausua rukousta. Tietäjä heitteli ilmaan kalanruotoja ja otti muutamia tanssiaskeleita. Racxel katseli sivummalta vanhuksen menoa. Merkittävänä zyglak-päällikkönä hän oli ottanut osaa lukuisiin rituaaleihin, sekä omina kasvamisriitteinään että osana koko heimon toimituksia. Tämä tanssi oli siniselle liskosoturille kuitenkin tuntematon.
Shamaani Fatizax kohottautui täyteen pituuteensa, melkein pudotti kalankallonsa, suoristi sen ja lopulta asetti neljäntuulenlakin toteemin päähän.
”Oi, routamaan henkiopas! Kuule minua, sarvipäiden synnyttäjä! Se on olen minä, suuri tietäjä Fatizax!” shamaani messusi. Hän heilutteli koristeltuja käsiään suurissa kaarissa, mutta kuitenkin tarkkojen sääntöjen mukaan. Tai niin Racxel ainakin ajatteli — hän ei ollut ihan varma siitä, kuinka täsmällinen tietäjä todellisuudessa oli. Ainakin toiminta näytti sangen lennokkaalta.
”Pohjoisen noita! Tule nöyrimmän palvelijasi tykö!” Fatizax jatkoi.
Ja juuri silloin metsä alkoi laulaa. Se alkoi puiden lehtien suhinana, mutta pian kaikki Fatizaxin huolella asettelemat koristeet ja pikkuesineet alkoivat heilua nousevassa tuulessa. Sitten maan lehdetkin pöllysivät.
”Kreeh-heh-heh-heh!” shamaani räkätti. ”Se toimii, se onnistui!”
Racxel ei ollut vielä vakuuttunut vapauttamansa hengenmiehen onnistumisesta, mutta tavallinen syystuuli tämä ei ollut. Se toi mukanaan jotain… kuin sanoja?
”ARVELINKIN, KUOLEVAINEN, ETTÄ OLET RAPISTELLUT HATTUANI VIIME PÄIVINÄ.”
Ensimmäiset sanat olivat kuuluneet zyglakien päässä kuin etäisenä kutitteluna, mutta lauseen loppu kuului selvästikin toteemipaalusta.
”Hooh, suuri noita! Nöyrin palvelijasi kumartaa sinua!”
Kiusallista hiljaisuutta kesti hetken aikaa. Pian toteemipaalun silmät syttyivät eloon ja sen rujo, puusta veistetty suu vääntyi irvistykseen. Sitten noita vastasi: ”Väitteesi on varsin paksu.”
Äärimmäiseen etukumaraan vääntäytynyt tietäjä nousi taas suoraan asentoon. ”Suuri noita! Eräs palvelijasi kumartaa sinua.”
Toteemipaalun valtaansa ottanut noita katseli zyglakia arvioiden tätä leiskuvilla silmillään.
”Edellisestä kerrasta on kulunut vuosikymmeniä, ja yhä pukeudut tuohon typerään kalloon.”
Tietäjä rapsutti nolona kättään. ”Se, että liityit ikiaikaisten vihollistemme klubiin, teki yhteydenpidosta… kreeh, kiusallista.”
”Vai ikiaikaisen! Jos se aikaväli, jona teidän vihollisenne on ollut olemassa, on mielestänne niin pitkä, että se oikeuttaa sinut kutsumaan heitä ikiaikaisiksi vihollisiksenne, niin en kyllä ihmettele, miksi olette pikkuhiljaa kuolemassa sukupuuttoon!”
”Kreeh-heh, en minä pelkkää johtajaanne tarkoita, vaan matoraneja yleensä…”
”Onnistut hämmentämään minua yhä, mihin ei moni pysty!”
Fatizax virnisti onnellisena. ”Mitä vain vuoksesi, routamaan henkiopas, mitä vain…”
Ennen kuin toteemi ehti vastata, Racxel puuttui peliin. Sininen liskotar astui paalun eteen.
”Krhm…” hän köhisi.
Toteemihengen katse siirtyi zyglakista toiseen. ”Keitä olet tuonut eteeni?”
”Ah, niin, aivan… asiaan, kreh-heh-heh”, Fatizax räkätti. ”Tuon eteesi Metsärannan heimon tyttären, suuren ja mahtavan Racxelin! Heimojen oikeutetun johtajan!”
”Tervehdys, Racxel. Valta näyttää vaihtuvan zyglakien parissa nopeammin, kuin Valkean turagan väkivallan aalto iskee viattomaan ohikulkijaan.”
Racxel tuijotti toteemijumalaa vaaleilla silmillään. Pohjoisen noita oli ollut saaren kunnioitetuimpia henkihahmoja ennen Kurielezin lahkon valtaannousua. Vähäisen yhteydenpidon perusteella Racxel tiesi, että noita oli myös ehdottomasti epävakaimpia henkihahmoja.
”Minä olen Metsärannan Racxel, ja olemme kutsuneet sinut neuvottelemaan.” ”Ja mistähän hyvä neiti haluaisi neuvotella?”
Liskosoturi veti henkeä sisään, hyvin hitaasti. Sitten hän puhalsi ulos, hyvin hitaasti. Tämä neuvottelukumppani ei ollut samanlainen totaalinen mäntti kuin Gaggulabio. Tai Kurielez. Mutta Racxel kuuli silti väheksynnän noidan äänessä, samoin sietämättömän itsevarmuuden.
”Lahkon noustua valtaan olet kuulunut kiellettyjen palvonnan kohteiden listalle, pohjoisen noita…”, Racxel aloitti.
”Mutta uskollisimmat palvelijasi eivät unohda!” Fatizax huikkasi väliin.
”… joten kun kutsumme sinua, se tarkoittaa, että asiamme on luonteeltaan äärimmäisen vakava.” Racxel jatkoi. ”Otamme suuren riskin puhuessamme sinulle.” ”Arvostan ottamaanne riskiä! Ennenkuulumatonta, että joku uskaltaa estää jotakuta palvomasta minua! Sellainen kuulostaa synniltä, josta kuolemaan tuomitseminen ei olisi kovinkaan kohtuutonta, ettenpä sanoisi!”
Fatizax nyökytteli hyväksyvänä, mutta Racxel jatkoi omaa asiaansa. ”Ja tätäkin syvempi merkki tilanteen vakavuudesta on se, että olemme sodassa sinua vastaan. Jumala tai et, kumarrat Tawaa.” ”Niin, no… en nyt ehkä sanoisi ’kumarra’, ehkä pikemminkin… tai, ei mennä siihen, ymmärrän pointin. Ja kieltämättä satumme olemaan sodassa eri puolilla.”
”Joten uskon ja toivon, että ymmärrät, kuinka pitkälle olemme menneet kutsuessamme sinut.”
”Jospa siis mentäisiin itse asiaan eli siihen, miksi ihmeessä ottaisitte sellaisen riskin.”
Pohjoisen noidan kysymys vaiensi metsän hetkeksi. Fatizax pälyili ympäristöään, mutta Racxel piti katseensa toteemin karkeasti veistetyissä silmissä.
”Valitsimme Zyxaxin edustamaan meitä torakoille ja skakdeille. Kun hän —” ”Niin, eikös hän muuten ollut sulhosi?”
Racxel hieroi rannekorujaan turhautuneena. ”Kyllä. Zyxax liittoutui lahkon kanssa ja avioitui kanssani. Sillä tavoin hän sai keskitettyä vallan itselleen, jotta kansamme voisi olla yhtä sodassamme Tawaa vastaan.” ”Vanha kunnon Zyxax. Täysi sekopää hänkin, jos minulta kysytään.”
”Mutta, katsohan…” tietäjä Fatizax liittyi keskusteluun. ”Zyxax meni ja kuoli. Hän ei nimittänyt itselleen seuraajaa, ja tilanne levisi kuin mätä ankerias.” ”No mätä ankerias hän olikin.”
”Ilman Zyxaxia lahkolla ei ole tarmoa tai ymmärrystä johtaa ketään”, Racxel tuhahti, ”enkä antaisi vallan keskittyä heidän ympärilleen muutenkaan.”
”Alanpa jo hahmottaa tilanteen!” Toteemijumala virnisti niin maireasti kuin uppotukista veistetyllä suulla vain pystyi. ”Jos Zyxax keskitti vallan itselleen lahkon avulla sekä sinun tuellasi ja arvon neiti on sitä mieltä, että mainittu lahko on kelvoton, niin eikö se tarkoittaisi, että zyglakien pitäisi keskittyä Metsärannan heimon mahtavan Racxelin itsensä ympärille?”
Hetken aikaa metsässä oli jälleen hiljaista.
”Jonkun ympärille”, Racxel lopulta lausui. ”Kunhan nyt jonkun ympärille. Olen mahtavimman heimon mahtavin päällikkö ja sikäli luonnollinen valinta.”
”Mutta kiellätkö, etteikö sinulla olisi myös täysin henkilökohtaisia intressejä tässä suhteessa?”
”Sanon, että se on toisarvoista.”
”Eikä sillä, oi suuri sarvipäiden synnyttäjä…” Fatizax tuli taas väliin. ”Emme me sinulta siunausta pyydäkään. Tai zyglakeja.” ”No miksi koette, että pystyn auttamaan teitä saavuttamaan tavoitteenne?”
”Nimenomaan siksi, että kuulut Bio-Klaaniin. Ja nyt, anteeksi vain, mutta… puhun enemmän klaanin jäsen Makuta Nuille kuin pohjoisen noidalle kysyessäni tätä. Mitä tiedät saaren zyglakien tilanteesta ja sijainnista?”
Shamaani näytti säpsähtävän Racxelin suorasta tavasta esittää asiansa. Sarvipäiden synnyttäjä, tai siis ehkä Manfred, suhtautui puhutteluun kuitenkin tyynesti.
”Niin… En varsinaisesti vastaa sotilasoperaatioista, mutta minulla on eräs luotettava sisäpiirin tietolähde.”
Liskot eivät vastanneet, mutta näyttivät kiinnostuneilta.
”Mainitulla lähteellä sattuu olemaan ensi käden informaatiota porukastanne! Kaiken lisäksi todella luotettavaa informaatiota, koska se on melkein kuin omaani. Satun asumaan lähteeni päässä.”
Racxel näytti jo hetken verran siltä, kuin olisi aloittamassa kysymystä, mutta Fatizax nosti sormensa tietäväisenä ilmaan.
”Hyvä henkiopas siunaa toisinaan palvelijoitaan jatkuvalla läsnäolollaan! Siis, tosi jatkuvalla läsnäolollaan…” ”Voisin väittää, että en kadu mitään, mutta se olisi valhe.”
”Ollapa nuori jälleen…”
Ennen kuin keskustelu ehti mennä yhtään enempää sivuraiteille, Racxel astui eteenpäin. ”Mitä lähteesi tietää?” ”Yhtä sun toista! Tekö sitten ette? Teidän poppoostannehan tässä puhutaan.”
Kahden zyglakin vaitonaisuus kertoi toteemin kautta puhuvalle henkiolennolle paljon.
”… teillä ei ole aavistustakaan muiden zyglakien sijainnista tai tilanteesta, vai mitä?”
”Klaanilainen”, Racxel aloitti matalalla äänellä. ”Zyxaxin kuoleman jälkeen komentomme valui skakdien käsiin. Me —” ”Ei helvetti, työskentelettekö te Gaggulabiolle?”
”Kreeh-heh-heh”, Fatizax nauroi väsyneesti. ”Kuten mainittua, tilanne on paha.”
”Aivan”, Racxel murahti, ja jatkoi kärsimättömyyttä äänessään: ”Kaikki tieto kansastamme on meille todella arvokasta.”
Toteemi vaikeni muutamaksi toviksi ja jumala sen sisällä tuumaili. ”Kun miettii sitä niin kutsuttua sotatilannetta, niin minun ei varmaankaan pitäisi kertoa teille yhtikäs mitään. Mutta toisaalta tämän saaren vanhimpana… öhm, henkiolentona, koen ehkä jonkinlaista vastuuta myös teistä pakanaliskoista. Kenties voin sen verran sanoa, että poikani Kelvin on hillunut yhden teikäläisen kanssa kellareissamme ja törmäsi muutamaan muuhun tässä samaisessa metsässä.”
Racxel terävöityi välittömästi. ”Kerro lisää.”
”Noh, meillä on tallessa Kelvinin mukaan vihainen liskotar, joka haikailee miekkansa perään…”
Sinisen soturin silmät siristyivät. ”Kuulostaa Vasellilta… mutta… miten hän on päätynyt selleihinne?”
”Miten sodassa nyt ylipäänsä päästään toisen osapuolen kaltereiden taakse?”
Nyt oli Racxelin vuoro vaieta hetkeksi. Hän kurtisti kulmiaan ja mietti. ”Mutta jos Vasell on teillä vankina… klaanilainen, millaisissa olosuhteissa hän jäi kiinni?” ”En voi väittää olleeni paikalla, eikä Kelvinkään, mutta ilmeisesti kellarin miekkalisko jäi vangiksi siitä teidän iskustanne. Rumaa jälkeä.”
”Iskustamme… hetkinen. Guechex todella toteutti suunnitelmansa? Hän hyökkäsi Bio-Klaaniin?” ”Ilmeisesti. Meille se näyttäytyi lähinnä äärimmäisen epäselvänä. Kukaan ei taida oikein tietää mitä tapahtui, mutta väkesi muuttui kuulemma puuroksi kesken kaiken. Eikä edes klaanilaisten takia.”
Manu tajusi olleensa hieman epäselvä, ja päätti täsmentää. ”Selvennän hieman. Zyglakit tekivät muutama kuukausi sitten jonkinlaisen salahyökkäyksen linnakkeeseemme. Ilmeisesti isku ei ollut keskusjohtonne hyväksymä, koska et ole siitä kuullut!”
Makutan puhuessa shamaani alkoi tanssia toteemin ympäri Racxelin näkökulmasta perin kummallista palvontatanssia — joskin matoranin kansalle tanssi olisi saattanut näyttäytyä hyvin discomaisena, vaikkei asia ilmiselvistä syistä zyglakeille avautunutkaan.
”Jotain salaperäistä tapahtui, koska melkein kaikki iskuun osallistuneet kuolivat — ja vieläpä aika groteskilla tavalla. Kuulemani mukaan liskoparat kokivat eräänlaisen mutaation ja menehtyivät linnakkeeseemme.”
Racxel veti Fatizaxin hieman sivummalle ja kuiskasi tälle jotain. Toteemijumala odotteli tyytyväisenä vuoroaan, kun liskot keskustelivat keskenään. Pian Racxel kuitenkin astui taas pyhän esineen eteen.
”Mainitsit lisäksi kaksi zyglakia tässä metsässä. Mitä osaat kertoa heistä?” ”Olivat tavanneet Kelvinin kuunkierron verran takaperin jossain päin Lehua. Ilmeisesti kolmikko oli onnistunut harjoittamaan jonkinasteista diplomatiaa, mikä on — ei millään pahalla — teikäläisille aika harvinaista. Ilmeisesti zyglak-duo oli jonkinlaisella karkumatkalla.”
Koko Racxelin tatuoitu keho oli jännityneen liikkumattomana. ”Osaatko tarkentaa?”
Metsärannan heimon päällikköön huomiota kiinnittämättä — vaikka tämä häntä ärtyneesti mulkaisikin — Fatizax alkoi roiskia poronverta ympäriinsä pullosta, jonka oli jostakin saanut käsiinsä, vaikka Racxel oli melko varma, ettei ollut sitä aiemmin shamaanilla nähnyt. Hän yritti parhaansa mukaan välttää roiskeiden osumista itseensä.
”Kuulin, että nuorukaiset olivat saaneet kirjeen, jossa heitä kutsuttiin Guartsuvuoren juurelle. Muistatteko sen, mikäs sen nimi oli, sen Flygel-heppulin? Kummallinen lisko, ei ikinä kumartanut minua. Kunnioitettava kiinnostus tieteeseen, kuitenkin! Niin, hän oli lähettänyt näille kahdelle kirjeen, jossa hän kertoi, että hänellä oli toisen näistä nuorisoliskoista kasvattiukko hoivissaan, ja… hei. Sehän oli se mainittu Guechex!”
”Eli…” Racxel oli sisäistämässä, mutta Manu oli nopeampi. ”Kuulette nyt minulta, että minä kuulin Kelviniltä, että hän kuuli kahdelta nuorelta zyglakilta, että he olivat kuulleet hassulta erakko-zyglakilta kirjeessä, että iso körmy Guechex makaa jossain Guartsuvuoren juurella.”
”Kreeh…” ”Ihan yksinkertaista”, toteemimakuta vakuutteli. ”Flygel löysi liskoäijän metsästä, ja kutsui sitten tämän kasvatin paikalle. Nuori kasvatti lähti sitten matkaan kaverinsa kanssa, ja oma poikani Kelvin törmäsi heihin metsässä.”
Racxel vaikutti kuitenkin ymmärtäneen. Sininen liskosoturi kohensi lyhyen suomuviittansa asentoa. ”Sanot siis, että jostain päin tätä metsää pitäisi löytyä sekä tietäjä Flygel, että kaksi nuorta zyglakia… ja suuri soturi Guechex.” ”Muuttujia on toki paljon — ja tuskinpa lienevät lineaarisesti riippumattomia”, Makuta makusteli, ”mutta kuulostaa jotakuinkin oikealta.”
Racxel kumarsi toteemipaalulle lyhyesti. ”Antamasi tiedot ovat meille suuressa arvossa. Emme unohda tätä.”
Toteemin uppotukkipää vääntäytyi taas rumaan hymyyn. ”Miten kauniisti sanottu.”
”Nyt meidän on kuitenkin mentävä”, Racxel jatkoi asialinjallaan. Hän poimi laukkunsa maasta puun juurelta ja sitoi sen olalleen. ”Jokainen hetki on kallis.”
Fatizaxkin rauhoittui paikalleen
”Kiire on pirullinen vihollinen, kreeh, mutta jos emme selviä hengissä, emme voi palauttaa pohjoisen noidan kunniaa!”
”Me palaamme asiaan vielä”, Racxel mörähti, tarttui shamaania tämän viitasta ja lähti raahaamaan tätä poispäin. ”Kuulemisiin sitten”, toteemipaalu hörähti, ennen kuin rituaalitolpan silmät sammuivat. Pohjoisen noita oli tiessään, ja zyglakit jäivät metsään keskenään.
Mutta nyt heillä oli taas lisää tietoa. Tietoa ja suunnitelma.
Liskojen askeleet veivät heitä pohjoisen suuntaan. Kohti vuorta.
”Ööh, suuri ja kunnioitettu päällikkö Racxel…” Fatizax aloitti käheällä äänellään. ”Jos suuri ja kunnioitettu päällikkö Guechex on todella hengissä…”
Puhuteltu soturi käänsi katseensa shamaaniin. ”Niin?”
”…olemmeko me pelastamassa ja auttamassa häntä…”
Racxel kiihdytti vauhtiaan. Fatizax yritti pysyä perässä.
Aikalinjaamme suhteutettuna verrattaen harvaisessa vaiheessa, pisteessä, joka monen mielestä on aikaisen sijaintinsa vuoksi livennyt, laskeutui Mata Nuin enkeli saaristolle jossakin eteläisen ja pohjoisen mantereen välissä — ja julisti sen omakseen. Matoranin kansan nimeämispäivä oli lähellä, mikä olisikaan ollut enkelille parempi ajankohta ilmestyä kansalleen?
Suurin saarista — se, jota vuosisatojen kuluttua jotkut olisivat kutsuneet Bio-Klaanin saareksi — oli lähes kauttaaltaan nietosten peitossa, ja lisää lunta pyrytti kuin viimeistä päivää. Merkillisten seikkojen takia — ehkäpä merivirtojen taikka lämpimien tuulten — pari pienempää saarta isoimman länsipuolella oli omaksunut subtrooppisen sademetsäilmaston ja eleli talvisaikaan erittäin sateista kautta. Tämä näkyi myös suurimman saaren eteläisimmillä ja lounaisimmilla rannikoilla, jonne lumi vain ei tahtonut tulla jäädäkseen.
Makutan kynnekkäät jalat laskeutuivat tukevasti viidakkosaaren maaperälle. Suuren hengen enkeli oli ylväs näky seistessään siinä kaatosateessa — tai olisi ollut, jos joku olisi katsellut. Makutan kehoa verhoili karvareunuksinen nahkavaate, joka hehkui sinisen eri väreissä. Tämän selässä lepakkomaiset siivet estivät vettä suurimmaksi osaksi pääsemästä kosketuksiin vaatteen kanssa. Kasvoillaan enkelillä oli kanohi-naamio, jonka harva matoralainen olisi osannut nimetä, ja päässään violetti hattu, jossa oli neljä hassua kärkeä.
Pohjoisen noidaksi jotkut häntä kutsuivat. Lähinnä ne, jotka olivat etelässä. Koko saarirykelmähän ei ollut kovinkaan pohjoisessa. Pikkuseikkoja! Makuta käveli maan päällä ja huomasi, ettei kovin moni eläin uskaltautunut sateeseen. Aistit kertoivat enkelille kuitenkin, että saarella eli suuri joukko erilaisia lintuja.
Trooppinen aluskasvillisuus alkoi muuttua hämmentävällä tavalla bambumetsäksi, kun makuta nousi mäenrinnettä ylöspäin. Ehkä joku oli istuttanut ne sinne? Hän ei kuitenkaan vaivannut itseään moisilla kuolevaisten aatoksilla, vaan tyytyi paikallistamaan aistimansa elinvoiman läheltään — hyvin voimakkaan sellaisen.
Mäen huipulle saavuttuaan Pohjoisen noita havaitsi pienen bambusta kyhätyn mökintapaisen. Makuta käveli kohti mökkiä hieman ympärilleen vilkuillen. Tönö näytti siltä, kuin joku olisi pystyttänyt sen melko vastikään hetkellisiin tarpeisiin, tai väliaikaiseksi asumukseksi paremman rakennelman pohjaksi. Jossainhan oli miehen nukuttava kaatosateen ohi.
Yllättäen mökki oli kuitenkin tyhjä. Makuta katsoi sisään kääpiön mentävästä oviaukosta ja näki keskellä mökkiä pöydän, jonka päällä lojui työkaluja. Juuri muuta bamburakennelmassa ei ollutkaan.
Mökin rakentaja ei kuitenkaan ollut kaukana. Etäämpänä, mäen toisella rinteellä, asteli ylöspäin paksuista harmaista heinistä kyhättyyn sadeviittaan sonnustautunut valkeakasvoinen vanhus. Sadepisarat valuivat vanhan miehen pitkiä viiksiä pitkin tämän noustessa varmoin askelin kotiaan kohti. Myös vanhus oli aistinut, että tavallisesta poiketen hän ei ollut yksin.
Vaalea turagasauva upposi hieman märkään maahan, kun vanhus kampesi itsensä mäellä nousevalle tasanteelle. Toisessa kädessään turaga roikotti loukuttamaansa kuollutta lintua. Vanhan miehen oli nälkä, ja tulen tekeminen ei ollut helppoa tässä säässä. Ruuanlaittoa hankaloitti myös turagan majan, tuon kenties viidakon ainoan kuivan paikan, tykönä kuikuileva kummallinen olento.
“Väisty, kiusanhenki”, turaga Bakmei murahti lampsiessaan noitaa kohti. “Sinä et kuulu tänne.”
Makuta kääntyi puhujaa kohti ja kohotti kulmaansa tämän äänensävylle.
”Vai turaga. Oletko näiden saarten matoralaisten ohjaaja synkän maailman pimeydessä?”
Turaga käveli vaatimattoman majansa luo, ja laski tulevan ateriansa sen ovelle. Turhautuneen näköinen vanhus pyyhki valuvaa vettä kasvoiltaan metsästyspuuhissa likaantuneilla käsillään, ja käänsi katseensa hetkeksi makutaa kohti.
“Ohjaan sinut kuusi jalkaa maan alle jos et kaikkoa silmistäni”, Bakmei puhui ja laski sauvansa nojaamaan majan vihreänharmaata seinää vasten. Turaga poimi majan sisältä vaalean puisen kulhon ja nosti sen ulos täyttymään sadevedellä. Sitten vanhus istahti asumuksensa ovensuuhun, nosti kuolleen linnun syliinsä ja alkoi kyniä sitä.
Pohjoisen noidan kulma kohosi entistä korkeammalle ja tämän kädet hakeutuivat puuskaan.
”Luulisi kaltaisesi vanhuksen tietävän, että itseään vanhemmille olisi syytä puhua kunnioituksella. En pidä äänensävystäsi, ukko. Puhut nyt Mata Nuin suurelle ja ikiaikaiselle Kerubille, joka on saapunut ottamaan tämän maan hellään huomaansa. Totta puhuakseni odotin löytäväni jotain muuta kuin vetisen lintutarhan, jota asuttaa jonkinmoisen toanuran tehnyt kärttyisä pikku tohungankäppänä.”
Vanhan miehen keltaisena hohkaava katse ei kohonnut kuolleesta linnusta. Punaiset höyhenet ja metalliset suomut putoilivat yksi toisensa perään maahan. Hetken päästä rahi näyttikin paljaalta, ja turaga kaivoi sadeviittansa alta pienen harmaasta teräksestä taotun veitsen. Eloton liha nöyrtyi terän tiellä ja vanhus alkoi erotella syötäviä osia syömäkelvottomista. Linnun veri värjäsi turagan kädet tummanpunaisiksi.
Pohjoisen noita taas jatkoi monologiaan:
”Voisi luulla, että palveltuaan vuosikausia jotain enemmän tai vähemmän suurta henkeä oppisi arvostamaan elämän pieniä asioita ja toisaalta myös elämän suuria asioita, kuten esimerkiksi kun sattuu tietämään, että Suuren hengen suuriin palvelijoihin uskominen on niin helppoa, kun tietää, että ne ovat olemassa, ja sitten voisi ehkä hieman kunnioittaa niitäkin, häh? Ja luulisi, että sinulla olisi ihan oikeastikin parempaa tekemistä kuin väsätä jotain bambumajaa keskellä typerää sademetsää. Eikö turagoiden kuulu paimentaa matoralaisia työntekoon? Mihin olet hyljännyt omat kääpiösi, jos kerran et ole noiden ison saaren raukkaparkojen entinen suojelija? Kaiken maailman valkeita turagoita sitä joutuukin sietämään, ja olen melko varma, että olen nähnyt nuo viikset jossain aiemmin. Oletko jollain tapaa tunnettu jossain, vai muistutatko vain jotain tuttuani? Olen, meinaan, tavannut aika monet viikset, ja toisaalta veikkaisin, että nuo ovat jo poissa muodista. Tohungojen muotivillitykset kestävät tätä nykyä niin vähän aikaa, muutama vuosisata, ja joutuu keksimään uuden viiksityylin. Mistä tuleekin mieleeni, että ehkä pitäisi käyttää viiksiä, ne voisivat sopia tähän naamavärkkiini suhteellisen tyylikkäästi. Tietty pitää ensin vähän pohtia, millaisessa muodossa, mutta eipäs eksytä aiheesta!”
Turaga kääntyi taasen majansa perukoiden suuntaan. Löytyi toinen puinen kulho, johon vanhus laski syötäväksi kelpaavat kalvakat lihanpalat. Loput osat, rahin tummat ja tahmeat sisäelimet, turaga viskasi makutan jalkojen juurelle. Valkoinen vanhus riisui heinäviittansa, ripusti sen asumuksensa seinälle roikkumaan, ja nousi sitten ensimmäisen kerran katsomaan makutaa kunnolla päästä varpaisiin.
”Ja pitäähän nimeämispäivänä matoralaisilla olla joku, joka heidät nimeää uudestaan. Minähän en sellaista voi tehdä, se on liian maallista omaan makuuni. Joten sinä siinä, niin, kuolevainen, kumarra minua ja painu sitten hoitamaan velvollisuuksiasi niitä tohunganperkel-”
Makutan pää rusahti ikävän kuuloisesti paikaltaan ja sinkoutui taivaalle täysin varoittamattoman leuan alle suunnatun hyppykierrepotkun voimasta. Takaisin maahan laskeuduttuaan tuijotti vanhus pienen hetken ajan edessään yhä pystyssä pönöttävää päätöntä enkeliä, ja tönäisi sen sitten omahyväisesti nurin. Bakmei ajatteli askarrella makutan luista itsellensä uudet aterimet. Ensiksi vanhus aikoi kuitenkin valmistaa keittoa.
Guartsupukki ja Manurumpu
Jokin musta, joka olisi voinut olla vaikka kaukaa etelästä suurenmoisen matkan ilman hanki lentänyt irtopää, mätkähti epämiellyttävästi hankeen vuorenrinteellä. Humahdus pölläytti ilmaan lumisen pilven, säikäytti linnut lentoon viereisen kuusen oksilta ja jätti hankeen tähden muotoisen kuopan.
Syntyneessä hiljaisuudessa kuusen takaa esiin loikki jänisrahi vaaleansinisessä talviturkissaan. Se pysähtyi ja nousi takajaloilleen tuijottelemaan kimaltelevaan hankeen syntynyttä kraatteria kiiltävä tumma nenä värähdellen.
Kenties taivaalta oli pudonnut syötävää, mietti jänö omasta mielestään varsin järjellisesti ja laskeutui taas kaikille neljälle jaloistaan. Se otti varovaisen loikan, sitten toisen, sitten kolmannen, ja lopulta uskaltautui kurkistamaan pienellä pörheällä päällään syntyneeseen kuoppaan.
”Voi kekkuran käkkärä!” rääkäisi sieltä kaikin puolin tyytymätön ääni.
Jänö ei ehtinyt muodostaa siitä sen kummempaa mielipidettä, kun helakan punaisena hehkuva savumainen koura tai lonkero nykäisi elukan kuoppaan tekemään lähempää tuttavuutta. Kuopassa jänis ehti hetken miettiä, että eihän tämän näin päin pitänyt mennä, minkä jälkeen se lähinnä mietti, että tuntuipa oudon kihelmöivältä, kun olemus, mieli ja sielu fuusioituivat ikiaikaiseen ja erityisen vihaiseen enkeliin.
Kuopasta loikkasi esiin uusi jänis, jolla oli vähän erilainen pää kuin edellisellä — ja joka pomppiessaan alas lumista rinnettä manasi kaikkia vanhoja kääpiä, jotka eivät osanneet kunnioittaa vielä vanhempia kääpiä, saatika sitten puolijumaliksi itseään kutsuvia sellaisia.
Jäniksen matkan yritti keskeyttää tuhkakarhu, joka ei jostain kumman syystä ollut talviunillaan. Insomnian palkitsi punainen välähdys, jonka seurauksena karhu ei enää ikinä ahmaissut yhtäkään jänistä. Tilanteen ironia jäi karhulta täysin hahmottamatta, ja jo ruhtinaallisiin mittoihin paisunut varjojen herra jatkoi matkaansa kohti tasankoja.
Kunnes muisti, että oli perustanut majansa itse asiassa vuorenrinteille, mistä oli juuri laskeutunut.
”Ja suuntahan on tosiaan väärä”, murisi naamiopäinen karhujänis. ”Kekkuran kikkurat.”
Kukaan ei ollut kuulemassa.
Noidan saariston suurimman saaren suurimman ja ainoan vuoren suurimmalla rinteellä törrötti fysiikan lakeja rikkovalta näyttävä pytinki. Ulkoapäin se näytti lähinnä piikkimäisten ulokkeiden peittämältä tornilta, mutta jos joku olisi uskaltautunut sisään, olisi hän saattanut huomata aistiensa havaintokyvyn loppuvan kesken. Pohjoisen noidalla ei ollut konkreettista muotoa vaatimattoman mökkinsä sisällä.
Mainittakoon vielä, että ulkokuoren piikkiulokkeet oli koristeltu punaisilla nimeämispäivävaloilla. Jos joku olisi erehtynyt kysymään asiasta asumuksen asukilta, tämä olisi saattanut vastata nähneensä moisen kaltaisia valoja Metru Nuin kaupungissa ja uskovan, että ne kenties auttaisivat hänen nöyriä alamaisiaan kokemaan hänen mökkinsä helpommin lähestyttäväksi.
Ne eivät tietenkään varsinaisesti muuttaneet sitä, että rakennuksen tervanmusta metallipinta muodosti kidutettujen sielujen tuskasta huutavia naamoja tarpeeksi kauan katsottaessa ja vääristi ympäröivän alueen mittasuhteita.
”Ja minähän yritin vain levittää juhlamieltä!” murahti neljäntuulenhattuinen karhujänis osoittaen sanansa hyvin hypoteettiselle kuulijalle. ”Kuuluuko nimeämispäivän henkeen toisten päiden irti potkiminen, häh?”
Karvainen otus vaappui sisälle horisontteja vääristävään mustaan nimeämiskuuseen. Vain hetken päästä Pohjoisen noita marssi ulos uudessa uljaassa kiiltävässä kehossa jokseenkin samannäköisenä kuin ennen harmillista kuolemaansa väkivaltaisen eläkeläisen käsissä. Pohjoisen noita tiesi, ettei saisi päästettyä turagaa tämän hengestä ilman, että hävittäisi koko saarta, ja barbaarista touhuahan sellainen olisi (puhumattakaan siitä kuinka paljon palavia kemikaaleja sellainen toimenpide ällöttävissä talvisateissa edes vaatisi), joten noita tyytyi lähes yhtä hauskaan kakkosvaihtoehtoon: oli aika langettaa pienimuotoinen kirous.
Aivan vuoren huipulla lumen päälle oli noita asettanut valtavan rummun, yhtä leveän kuin noita oli korkea. Rumpu oli valmistettu loisteliaista materiaaleista: runkokehikko oli tummasta kristallimaisesta kivestä, jota pystyi löytämään vain Kristallisaarten maaperän syvimmistä syövereistä, ja kalvo oli taivaskäärmeitten — harvinaisten rahien, joita eli vain maailman sydämessä, Karda Nuilla — nahkaa.
Ja rummun edessä seisoessa Pohjoisen noidan pitkälle naamalle vääntyi pirullinen virne. Makuta pujotti pitkäsormisen kätensä haarniskansa sisälle ja otti esille suuren luun, jonka hän laski soittimen nahkaiselle pinnalle.
Noita hieroi käsiään yhteen, hihitti psykoottisesti ja alkoi tanssahdella rummun edessä. Siinä samassa loikintaan liittyi myös luu. Entisen eläimen entinen raaja takoi soittimen pintaa aavemaisesti itsestään — eikä se iskeytynyt rumpuun niin tiheällä tahdilla, että olisi voinut mitenkään aiheuttaa kaikki rummusta kuuluvat äänet.
Ja noita lausui:
Vanha ukko, valkonuttu, roikkuviiksi, toan tynkä, kirottavaks’ kohtalosi, kostettavaks’ koiruutesi:
Ruvetkohon petturiksi lempipoikas’, luottoveikko. Hautaan oman käden kautta perintösi pudotkohon.
Olkoon tuhkaksi tuleva saareloises’ subtrooppinen. Keittosikin syököön vielä piskikoira, kurja rakki.
Kahteen viimeiseen säkeeseen noita ei ollut täysin tyytyväinen mutta tähän hätään ei parempaa keksinyt.
Luun loikinta hidastui ja hidastui. Rytmi hiipui pois kunnes luun viimeinen hiljainen loikka mätkähti pois rummulta, suoraan noidan kouraan.
”Ja näin opimme”, makuta rääkäisi ja kohotti luun taivaita kohti, ”miksi Pohjoisen noitaa ei suututeta!”
Pohjoisen noita päästi ulos kaikuvan hykerryksen. Hatun hiipat heilahtivat, kun taikoja kääntyi kohti saarta horisontissa ihailemaan työnsä tuloksia.
Ja sai hetken aikaa odotellakin.
Talvinen tuuli tuiversi kimaltelevan lumihuipun yllä heiluttaen noidan hatun hiippoja. Tähdet kiiltelivät pimeyden sinestä yhtä kirkkaina kuin pakkaslumen pinnan valopisteet. Revontulien liehuva muoto tanssi vielä hiipuvana vihreänä käärmeenä taivaissa.
Eikä se saari nyt oikein ottanut syttyäkseen tuleen.
”Voi kekkaran kakkara”, Pohjoisen noita jupisi. ”Hyvän runonkin keksin, eikö se riitä?”
Talviyö vastasi vain oksien huokailulla ja ruostehuuhkajan huhuilulla.
”Ei sitten, en olisi halunnutkaan!”
Pohjoisen noita heristi nyrkkiään rummulle ja marssi tomerasti alamäkeen. Ehkä tässä saaristossa oli vielä paljon muuta nähtävää.
Oli aika mennä kohtaamaan muita uuden valtakunnan asukkeja. Ehkä edes nämä ottaisivat vastaan uuden ruhtinaansa ilosanoman avosylin?
Ja jos eivät, niin matoralaisia yleensä uskalsi sentään edes potkaista takaisin.
Etelämpänä, siellä missä vuoren rinteet laakenivat lumenvalkeiksi pelloiksi, hohti yön kylmyydessä pienen Koron lämmin hehku.
Puumökkien ovenpielissä hehkuvien valokivien palo alkoi jo hiipua. Pakkanen söi voiman niistäkin, ja ainoa kauas hohtava valo oli nuotion roihu kylän keskellä.
Kaukaa lumisilta tasangoilta erotti vain, kuinka villaiseen viittaan kääriytynyt matoralainen istui yksin vartiossa liekkien vierellä. Pienen vartionaisen varjo piirtyi pyöreän mökin seinälle, kun nuotio hohkasi seiniin ja lumeen oranssia.
Kauempana pelloilla kaksi muutakin kylän nuorukaista telmi vielä hereillä. Ko-matoralaiset eivät tunteneet talvea samoin kuin muut kylässä. Heille kylmä tuntui kodilta. Siitä talven hyytävyydestä, joka oli monille vain kuoleman airut ja karjan surma, he saivat voimaa kestää mustan kaamoksen läpi.
Se toivo ei vienyt heidän ystäviensä ja perheidensä nälkää ja kylmyyttä pois. Mutta eivätkö he olisi luopuneet hyveistään sinä päivänä, kun vaipuisivat epätoivon pimeyteen?
Tässä talviyössä kahden ystävän innokas nauru kaikui pellolta vaimeana Koroon asti. Pellon hanki oli täynnä polkuja, joista lumi oli raivattu pois lähes kokonaan, ja ne johtivat kaikki samaan paikkaan. Kaksi matoranien itsensä kokoista lumipaakkua seisoi päällekkäin… ja kun tarkemmin katsoi, nuorukaisten pikku kädet olivat muovailleet lumeen jo sivulla roikkuvien käsivarsien ja tanakoiden jalkojen muotoa.
”Aijaijai, selkäni ei kestä tätä…”
”Ei enää kauaa! Jaksa vielä hetki, veljeni!”
Toinen heistä, kasvoinaan kylmän sininen pakari, huojui parhaan ystävänsä, hau-kasvoisen ja turkisviittaisen vartiokaartilaisen olkapäillä. Vartiokaartilaisen voimat alkoivat olla jo lopussa.
Käsissään pakarikasvo piteli oman päänsä kokoista lumipaakkua. Kun ystävä otti askeleen päällekkäisiä lumipalloja kohti, ylettyi nuorukainen vihdoin taputtelemaan paakun paikoilleen.
”K-kestääkö vielä kauan?” haukasvo huohotti.
”Odota… vain hetkistä pienoisin!”
Pakarikasvoinen nuorukainen hivautti olallaan olevan pienen laukun eteensä ja kauhaisi sieltä kourallisen mustia pikkukiviä. Isoimmat kivet hän asetteli eri puolille paakkua, ja pikkukivi kiveltä alkoi valkoinen lumi saada ilmettä. Ja siinä samalla kun kivien asettelija alkoi hymyillä leveämmin, hymyili jo lumikin.
Vielä jotain kuitenkin tuntui puuttuvan, matoralainen mietti, ja kokeili sormillaan tyhjää kohtaa luomuksensa kasvojen keskellä. Tiiviiksi pakkautuneen lumen kostea pinta tuntui jäisen tahmealta.
Laukussa oli vielä jotain pientä. Kylän lapsi nappasi vasempaan käteensä eväsporkkanansa, haukkasi pienen palan juureksen paksummasta päästä ja työnsi oranssin varren keskelle hymyileviä kasvoja.
”Valmista tuli!” hän sanoi jäistä juuresta jauhaen.
”Vihdoinkin! Tahdon nähdä!”
Kaartilainen laski ystävänsä hangelle ja puuskutti hengästyneenä. Pakarikasvoinen taputti kaartilaista selkään, ja hetkeksi he molemmat kääntyivät katselemaan lumisen pellon uutta vartijaa.
Lopputulos ei ollutkaan vastannut täysin ’mahtavaa toa-soturia’, jonka nuorukaiset olivat halunneet kylänsä turvaksi. Matoralaisia kolme kertaa pidempi hahmo ei ollut kovin soturimainen, vaan pikemminkin pulska ja huonoryhtinen. Sen hymy oli kuitenkin leveä ja oranssi nenä terhakka, eikä kaartilainen voinut olla naurahtamatta lumisen miehen ilmeelle.
”Hän on niin kovin kaunis”, hau-kasvoinen mies hymähti varoen. ”Olet liian hyvä tässä, veli!”
”Kiitos! Mutta sinähän tässä kaiken työn teit… itsehän jaksoin hädin tuskin nostaa nuo kivet paikoilleen.”
”Äh, älä viitsi! Voimaako tällaiseen vain tarvitaan? En minä olisi ikinä keksinyt miten siitä saadaan noin hieno!”
”Kiitos, veli”, pakarikasvo sanoi. ”Minä… minä mietin vain…”
”Niin?”
”Mitä muut ajattelisivat?”
Nuorukainen kääntyi kohti ystäväänsä, ja hymy tämän sinisillä kasvoilla oli laantunut vain pieneksi.
”Meillä ole varaa tuhlata ruokaa näin, eihän?” pakarikasvo sanoi hiljaa. ”Kun… kun Renae… kun… tämä talvikin.”
Kaartilainen katseli hetken pellolla seisovaa valkeaa hymyilijää, ja sitten oranssia juuresta tämän kasvoilla.
”Niin, ei kai”, hän kuiskasi. ”Kun tämä talvikin. Mata Nui tuokoon apunsa.”
Kylmä tuuli tuiversi hiljaisuudessa. Pellon laidassa se sai valkoisen puuterin leijailemaan kuusenoksilta alas hitaana pilvenä.
”Minä käyn hakemassa sen alas”, pakari-kasvo sanoi hiljaa.
”Älä”, hänen ystävänsä sanoi pysäyttäen hänet kädellä olkapäälle. Kysymys näkyi jo kaartilaisen ystävän silmistä, ja kaartilainen vastasi: ”Niin, ruoka on vähissä, mutta… ehkä toasi tekee vielä jonain päivänä jonkun muunkin iloiseksi? Ehkä sillä on enemmän väliä?”
”Onko?” kysyi pakarikasvo hiljaisella äänellä.
”Minusta on”, kaartilainen hymyili. ”Ja jos olet sitä mieltä, että muut eivät pitäisi siitä, tuo tuossa… on joka tapauksessa minun porkkanani.”
Sinivalkea nuorukainen naurahti kevyesti ystävälleen, eikä voinut estää surua pakenemasta kasvoiltaan.
”Olet kai oikeassa”, hän sanoi jo hymyssään valoa. ”Ehkä… ehkä hän… auttaa meitä omalla tavallaan.”
Nuorukaisen ystävä kaartissa huomasi kuitenkin, että hänen veljensä hymy ei ollut pysyvä. Toisen matoralaisen punaoranssit silmät nauliutuivat johonkin vartijan takana.
”Mikä…” pakarikasvo mutisi, ”… tuo on?”
Hau-kasvo kääntyi ja näki, mihin hänen ystävänsä oli reagoinut. Jokin laskeutui.
Jokin, jonka olemus hyysi riipivästi hänen koko selkänsä läpi.
Se tuli hirvittävänä mustana varjona alas talviselta taivaalta kuin olisi odottanut katossa tähtien vieressä pää alaspäin suuren lepakon lailla. Kuin udusta ja usvasta tehdyt siivet rävähtivät kajahtaen kerta toisensa jälkeen. Laskeutuvan painajaisen silmät hohtivat punaisina viiruina pitkän pään molemmilla puolilla, ja mielipuolinen virne nauroi heille pedon kasvoilta. Päässään hirviöllä oli kuin neljä sarvea tai kauhistuttavaa raajaa, jotka lepattivat kuitenkin täysin löysinä hyytävässä viimassa.
”TERVE MIEHEEN, TE KÄKKÄRÄN KORPUT”, kirkui hirvittävä harpyija ja kammottava korppikotka sulkiessaan pimeydestä tehdyt hahmottomat siipensä. ”PIKKU TOHUNGAT, OTAN UHRILAHJANA VASTAAN MIELELLÄNI VÄHÄN KINKKUA, JA JOS MAHDOLLISTA, SAUNAKIN KELPAISI!”
Vaan ennen kuin Pohjoisen noita ehti vapauttaa suustaan enempää sanoja, olivat matoralaiset pinkoneet hyytävästi kirkuen kylää kohti.
”Kylläpäs on vaikeaa saada ystäviä täälläpäin”, noita jupisi.
Sitten hänen huomionsa kiinnittyi epämääräiseen lumiseen massaan, joka muistutti toa-soturia. Ainakin melkein.
”Sitä voisi parantaa otsanauhalla”, hän pohti ääneen ja kierteli lumiukkelin ympäri kerran jos toisenkin. ”Kovin on elämän määritelmän ulkopuolelle jäänyt yksinäinen lumimies.”
Mokoma pallero sopisi toaksi paremmin kuin sen rakentaneet pelkurit, makuta mietti. Sitten se iski häneen: mitä tapahtuisi, jos…?
Pohjoisen noita veti haarniskansa uumenista esiin valkeana hehkuvan toa-kiven, samaisen jota hän oli jo hetken vakavissaan miettinyt lahjaksi kylän asukeille. Vilkuiltuaan ensin pälyilevästi ympärilleen, ettei kukaan ollut näkemässä, hän hiippaili aivan lumiukon viereen hieman itsekseen hihitellen. Sitten hän tarkasteli hieman lumista miestä ja paikansi sopivan kohdan — ja iski toa-kiven lumiukon vatsan sisään.
Makuta hyppäsi taaksepäin innostuneena ja odotti. Lumiukko näytti siltä, kuin sen ilme olisi muuttunut hieman vähemmän hilpeäksi. Makuta odotti. Lumiukon vatsassa oleva reikä hehkui toa-kiven hehkua. Makuta odotti. Lumiukon porkkananenä alkoi liikkua!
”Nyt se tapahtuu!” noita hihkaisi.
Ja todisti sen jälkeen lumiukon nenän putoamista irti.
Pettymys oli käsinkosketeltava.
”Kipparin käppärä, nyt kaikki menee mönkään”, noita sanoi, poimi porkkanan maasta ja lähti astelemaan kohti kylää uudesta välipalastaan välillä palasen haukaten.
Pieni visiitti lumiukkelin rakentajien kylään ei ollut ollut sen vieraanvaraisempi kuin talviyön ensimmäinen, mutta ainakin nämä alamaiset olivat pelänneet häntä, ja pelkäävät alamaiset eivät ainakaan yrittäneet potkia ruhtinaaltaan päätä irti. Olisivat saaneet kyllä pelätä vähän vähemmän äänekkäästi.
Nyt noita kuitenkin keskittyi selvästi tärkeämpiin asioihin, kuten näkökentän peittäviin kuusiin. Miksi aina kuusiin? Siihen tuskin osaisivat universumin viisaimmatkaan vastata, sillä se ei ollut hyvä kysymys edes noidan mielestä, ja silloin tilanne oli jo aika vakava.
Mukiinmenevä, noita ajatteli katsellessaan näkyä, jota asukkaat kutsuivat Lehu-metsäksi, ”tai ainakin ruukkuun?” Sana ”lehu” ei ollut hänen tuntemaansa mataiaa, joten makuta ei tiennyt, mistä tohungat olivat sen repineet. Joku olisi voinut kutsua aamuauringossa kimaltelevilla lumikiteillä päällystettyjä puita kauniiksi, mutta Pohjoisen noita mietti, saisiko rakennettua niin ison kukkaruukun, että metsä mahtuisi siihen. Kukkaruukun saisi ainakin mahdutettua sinne, missä tilavuudella ei ollut merkitystä.
Tultuaan metsän reunaan noita huomasi siirtyneensä suolle. Tähän aikaan talvesta suo oli luonnollisestikin jäässä, ja sekös vasta vinhaa olikin. Kevyin askelin noita hyppelehti suonsilmien yli, kunnes huomasi erään suonsilmän jäisen kannen alla kelluvan ruumiin.
”Onpas jännittävä räme! Saisikohan täältä värvättyä zombiarmei-”
Jää rusahti ja ratkesi makutan alla pudottaen tämän jäiseen veteen.
”Käkkärän kikkuran kakkarat!”
Tutkimukset jatkuivat. Se, mitä saaren koillisesta löytyi, yllätti Pohjoisen noidankin. Mutta ei varsinaisesti hyvällä tavalla.
Noita seisoi kitukasvuisen havumetsän laidalla ja tuijotti laakea aukeaa edessään. Se oli harmaata ja masentavaa, eikä sitä ehkä voinut kutsua edes tundraksi. Ei, tundraa noita oli nähnyt pohjoisempana, kovin mukavaa aluetta. Paljon jäkälää. Sitä syömään olisi varmasti tehtävä rahi!
Mutta ei, tämä paikka, se vain masensi häntä. Se näytti siltä, ettei yhtäkään elävää olentoa voinut asua siellä. Kuraisia mättäitä ja kuolleita varpuja, jotka olivat yrittäneet elää siellä, missä elämää ei ollut. Kaiken lisäksi satoi. Makuta ei tiennyt, oliko se räntää vai jonkinlaista tuhkansekaista vettä, mutta se kieltämättä sopi harmaan ankeuden miljööhön.
Noita käveli pidemmälle ankealla aukealla. Hänen jalkansa kastuivat lätäköissä, ja yhtäkkiä hän huomasi uponneensa suonsilmään. Jos sitä nyt suoksi saattoi kutsua. Silmä, jolle noita oli jalkansa epähuomiossa syöttänyt, näytti olevan koko suo kokonaisuudessaan. Pienoissuo. Vetinen kuoppa, joka vihersi hieman. Olikin ainoa vihreä asia koko alueella niin kauas kuin katse kantoi. Jopa harvaoksaiset kuuset maaston reunoilla olivat havuiltaan aivan ruskeita, jopa harmaita. Noustuaan suosta noita havaitsi tavallistakin tasaisemman ja melko kuivan alueen.
Jos olisin shasaali, saattaisin rakentaa tähän mökin, noita pohti. Jos nyt shasaalitkaan ovat niin masentavia.
Noita jatkoi vielä pidemmälle. Maasto alkoi muuttua kiviseksi ja muhkuraiseksi. Täällä eivät kasvaisi edes kuolleet varvut. Jos olisin erakko, saattaisin rakentaa tänne jotain, noita pohti. Jos nyt kukaan on niin erakko…
Hän päätti hieman vähentää masentavuutta ja tehdä alueelle palveluksen. Makuta polvistui ja painoi kätensä peruskallioon, jolloin kiviaines alkoi värähdellä hiukkastasolla ja rusahdella äänekkäästi, sitten moiskahdella. Pikkuhiljaa päälimmäiset kerrokset muuttuivat mullaksi. Seuraavaksi noita otti haarniskansa syövereistä esiin keltaisen, muhkuraisen ellipsoidia muistuttavan esineen.
Se oli peruna, ja noita istutti sen. Se oli kitukasvuinen ja hieman mustunut, mutta ehkä se itäisi. Haudattuaan potaatin multaan noita taputti sen päälle.
”Onnentoivotusloitsun aika”, hän tuumasi ja asetti rummun vierelleen. Luu alkoi pomppia jälleen kalvon päällä, ja noita lausui:
Pottu pieni, kansan ruoka, paremmaksi muuta maata sukupolvil’ tuleville elinehdot antamalla.
Taaskaan hän ei ollut tyytyväinen runosuonensa sykkeeseen — neljän säkeen loitsussa kaksi säettä poikkesi runomitan pääsäännöstä, hyi —, mutta se johtui tällä kertaa vain siitä, että hän kuuli päässään masentavaa shasaalimusiikkia, jota oli kerran eksynyt kuulemaan vieraillessaan Lounaan Kylmässä Ruhtinaskunnassa. Sillä paikalla ei tunnetusti ollut omaa suojelusenkeliä — Avartaja oli yrittänyt hallita saarta ja oppia ymmärtämään sen kansaa, mutta kolmen kuunkierron jälkeen hänkin oli päättänyt jättää ruumiinsa lopullisesti taakseen, leijailla pelkkänä aavemaisena vihreänä usvana Destralin yönmustaan sydämeen ja lakata olemasta.
Noidan aikoja sitten kuulemassa shasaalien kansanlaulussa harmonikan soolo-osuus oli kestänyt koko kappaleen ajan. Koko kolme varttia. Progressiivisenkin taidemusiikin ystävänä makuta oli tottunut hyvinkin pitkiin teoksiin, mutta shasaalimusiikki sai hetken tuntumaan ikuisuudelta — eikä edes vain ℵ0-ikuisuudelta vaan peräti ℵω-ikuisuudelta.
Lienee tässä vaiheessa tärkeää huomauttaa, ettei olisi kuolevaisen tehtävä selittää, mitä ℵ0 ja ℵω ovat, mutta makuta oli hyvin spesifi ajatuksineen.
”Totta karzahnissa”, noita sanoi ja potkaisi rumpuaan. Rumpu teki katoamistempun (katosi savuna ilmaan?), jota noita ei varmaan olisi selittänyt, vaikka olisi pyydetty. Mistä rumpu oli alunperinkään ilmaantunut? Varmaan sieltä, minne se nyt myös katosi. Mutta noitaa masensi sen verran, ettei hän juuri halunnut puhua aiheesta. Ei sillä, että siellä olisi ollut ketään — tai mitään —, kelle puhua.
Palataanpa aiheeseen, eli siihen, miten räntä-/tuhkasateen pieksämä laaja ankeustasanko pilasi Pohjoisen noidan päivää.
”Ei”, noita sanoi, ”sinä pitkität tätä kakkaran makkaran masennusseikkailua jo ihan tahallasi tarpeettoman pitkäksi. Minä lähden. Ei tänne kukaan edes ikinä muuta! Hullu pitäisi olla, että tänne tulisi. Ainakaan vapaaehtoisesti.”
Hyvä on sitten. Mutta kun musiikki…
”Ongelmaan on helppo ratkaisu”, noita tuhahti, ”nimittäin tämä:”
”Se on ihan kiva saaristo, ne sanoivat. Maasto on mielenkiintoista ja väestö ystävällistä ja vieraanvaraista, ne sanoivat.”
Pohjoisen noita laskeutui humahtaen lennostaan ja sulki siipensä kuin suuren viitan. Sitten hän alkoi laahustaa kohti sitä punaisia valoja vilkuttavaa epäeuklidista piikikästä turmion kuusta, jota hän pajakseen kutsui. Sama kuusi onnistui tosi tosi hyvin maastoutumaan osaksi vuorenrinteen muuta kuusistoa, ainakin jos katsoi vähän kauempaa tai ei ollut koskaan aiemmin nähnyt kuusta.
Joku oli joskus kysynyt noidalta – tai ei oikeastaan ollut, mutta niin hän tämän keskustelun yleensä avasi, koska kukaan ei halunnut kysyä – ”miksi et rakentaisi vuoren rinteelle tuon Suurta henkeä pilkkaavan hirveyden sijasta vaikka jotain mukavaa mökkiä, jossa voisit lekotella rankan työpäivän jälkeen?”
Noita yleensä vastaisi siihen, että ”senkin pikku hömelö, miksi haluaisin nautiskella mehevää nimeämisateriaa ystävieni ympäröimänä, kun voisin vajota omaan rauhaani keskellä kaikennielevää viisiulotteista multihorisontaalista tyhjyyttä, jossa ainoa ääni on hiukkasten välisissä sidoksissa nukkuvan pimeän aineen kuiskinta, eikä minulla sitä paitsi ole muita ystäviä kuin kaiut läpitunkevasta yhteismielestä, jonka hirvittävään sumuun persoonani oli puristettuna ikuisuuksilta tuntuvan ajan ennen kuin revin itseni vapauteen – tai joku muu repi minut irti itsestään löydettyään essentiansa loputtomasta, kaikennielevästä tyhjyydestä, koska piti minua vain arvottomana hippusena tietoisuutensa jätettä”.
Tarkemmin ajateltuna noita ei kovin mielellään käynytkään tätä keskustelua juuri kenenkään kanssa. Oikeastaan etenkään itsensä.
Noita oli vaappunut pajansa vierelle, kun hän näki alarinteessä jotain, johon ei ollut aiemmin juuri kiinnittänyt huomiota. Lumisen vuoren rinteessä aukeni totta tosiaan jonkinlainen suurenmoinen kuoppa tai railo vuoren uumeniin. Joku olisi voinut kysyä Pohjoisen noidalta, että mitäs ihmeellistä siinä on, se on vuori, niissä on välillä kuoppia, johon Pohjoisen noita olisi lähinnä sitä mieltä, että työnnäpäs vaikka pääsi hankeen ja vedä tosi syvään henkeä kun kerran tuollaiset keuhkotkin omistat, kun minua on aina kiinnostanut tosi paljon, kuinka sellaiset toimivat.
Pohjoisen noita lähestyi varoen railoa rinteessä. Tätä aiemmin hän ei ollut havainnut merkkiäkään minkäänlaisesta suuaukosta, jonka läpi löytyisi tie vielä kiusallisen nimeämättömän vuoren uumeniin.
Jonkinlaisia luolastoja kiusallisen nimeämättömän vuoren sisältä löytyi, siitä Pohjoisen noita oli varma. Istutettuaan ”mökkinsä” mustat juuret kasvamaan vuoren rinteeseen oli makuta tehnyt niin monipuolista maaperätutkimusta, että siihen perehtymiseen ei ole meille siunatussa aikaikkunassa ollenkaan tarpeeksi tilaa.
Jos koet olevasi äärimmäisen pettynyt geologisista yksityiskohdista, jotka sinulta jäävät valitettavasti välistä, niin hyvä luoja, oletko edes vilkaissut tuota vierityspalkkia? Kestää vielä hyvin kauan ennen kuin olemme valmiita kanssasi. Toivottavasti olet jo ruokkinut itsesi vallitsevan juhlapäivän aterialla.
Mitä niihin noidan tutkimuksiin vielä tuli, vuoren sisällä oli mittausten mukaan kerroksia toistensa päällä, onttoja käytäviä jotka olivat joko jäänteitä vuoren muodostaneista luonnonmullistuksista… tai jonkin sinne kaivamia?
”Teräkaivajia kuitenkin vain taas”, makuta mutisi astellen varoen jo railon reunamilla. ”Yrittäkää vain saada sitä logoanne läpi! Olette vain myyriä, ette te ymmärrä markkinoinnista mitään! Se ei tule ikinä myymään, kuulitteko? Se ei tule ikinä myymään!”
Noita kurkotti mustaa päätään hieman reunan yli, virnuili pirullisesti ja kailotti railoon kovaan ääneen.
”EIKÄ SE OLE SITÄ PAITSI EDES KOVIN HIENO!”
Samat todennäköisyyksien jumalat, joihin makuta kieltäytyi uskomasta, mutta joiden oikkuihin hänen olisi pitänyt tarkemmin ajateltuna varautua, kokivat että sillä hetkellä oli tosi hauska ajatus saada makuta horjahtamaan suoraan samaan railoon, joka häntä niin kiinnosti.
”VOI KÖKKÄREEN-”
Tumps.
Ainakin ajatus ulkopuolisen voiman interventiosta auttoi makutaa käsittelemään hieman rauhallisemmin sitä todellisuutta, että hän oli muodonmuutokseen ja materian manipuloimiseen kykenevä siivekäs enkeli, joka oli juuri liukastunut persuksilleen talviyönä.
Pohjoisen noita hapuili päästään pudonnutta neljäntuulenhattua hangesta ympärillään ja availi punaisia viirusilmiään pimeässä, johon oli juuri pudonnut. Kuolevaisen pupilleilla olisi ehkä kestänyt pitkä synkkä hetki tottua luolan pimeyteen, mutta noita oli pimeydestä kotoisin.
”Okei, tilannekatsaus”, hän sanoi itselleen — kun ei siellä muita ollut, ”olen railossa. Ja railoja näkyy muuten tuossakin.”
Jääseinä, josta olisi melkein nähnyt läpi, jos ei jokin tumma olisi peittänyt näkymää, oli hieman halkeillut. Halkeamat muodostivat fraktaalimaisia kuvioita, kuinka kiehtovaa.
”Lumi jalkojeni alla on melko hyvin pakkautunut. Hienoinen kuunvalo tuolta ylhäältä tuo tunnelmaan tietynlaista intiimiyttä!”
Noita polki lunta jalkansa alla.
”Hmm. Ja kun katson noita railoja taas, huomaan, että koko jääseinän saisi varmaan murtumaan tarpeeksi kovilla ääniaalloilla!”
Sitten noidan huomio kiinnittyi päinvastaisessa katselusuunnassa makaavaan kuolleeseen harakkaan.
”Oho.”
Noita lähestyi lintua varovasti ja tarttui sitten nopealla liikkeellä tämän siivestä. Raatoa roikottaen makuta irvisti.
”En minä tätä varten tänne pudonnut. Miksei kukaan syö tätä pois?”
Luola kaikui makutan äänestä. Sitten se hiljeni.
”Niin. Niinpä tietysti.”
Lopulta noidan huomio kiinnittyi siihen kuolevaisten mielestä todennäköisesti kaikista huomiotaherättävimpään asiaan: jääkuutiosta, jonka fraktaalinomaisia säröjä hän oli tarkastellut, sojotti sarvet. Valtavat sellaiset.
”Tuokin näyttäisi vähän juhlallisemmalta, jos sillä olisi hiippalakki”, makuta totesi ja siirsi katseensa siihen möhkäleeseen, joka esti häntä näkemästä kirkkaan jään läpi. Oikeastaan möhkäle oli ainoa asia, jonka jään sisällä pystyi näkemään, joten se ei varsinaisesti estänyt häntä näkemästä mitään. Joka tapauksessa möhkäle oli se, jonka sarvet olivat kyseessä, jonkinlainen julman luontoäidin omaan kryouneen tuuditettu muinainen otus.
”Jos en tietäisi paremmin, väittäisin tuota Karzahniksi”, noita totesi ja hekotti hieman.
Hetken hän siinä seisoi ja tuijotti.
”Mutta Karzahnit on kyllä jo niin nähty.”
Railon partaalla käyskentelevä tunturiorava pelästyi ja hyppäsi ulos nahastaan, kun luolasta sinkoutui ulos pelottavasti naurava siivekäs paholainen. Oravan viereen putosi linnunraato. Jyrsijä katsoi sitä hetken ja tarttui tilaisuuteen.
”Olipas ajanhukkaa”, paholainen jupisi laskeuduttuaan ylemmäs rinnettä. ”Tuota tietoa en nyt ainakaan myöhemmin tarvitse!”
Pohjoisen noita lupasi vankasti itselleen, että kieltäytyisi käyttämästä kuolevaisten käsityskyvyn yläpuolella olevan mielensä loputonta potentiaalia juuri vuoren sisällä kohtaamansa absurdin näyn muistamiseen. Lepakonsiivet taittuivat jälleen takaisin osaksi enkelin olemusta, ja hän asteli kynsikkäät jalat hankeen narskuen eteenpäin.
Silloin noita pysähtyi tuijottelemaan yötä pahaisen saaristonsa yllä. Revontulet olivat hiipuneet vain katoavaksi häivähdykseksi sinivihreää tehden tilaa pakkasen pysähtyneisyydelle. Mustan taivaan halkaisi hentoinen tähdenlento, mutta muuten koko luonto oli kuin jäätynyttä. Siitä pysähtyneisyydestä heräsi noidan ajatuksissa ristiriita, joka oli siellä pidempään jo kehkeytynyt, mutta kieltäytynyt ottamasta selkeää muotoa.
Oliko kyseessä todella hänen saaristonsa, jos se ei näyttänyt häneltä… jos sillä ei ollut mitään hänen omaansa? Miten kyläläiset ikinä oppisivat tunnistamaan ruhtinastaan, jos eivät näkisi tämän kädenjälkeä?
Toisille enkeleille oli Mata Nuin ääni, Käskynhaltija ja jumalan sijainen maan päällä, ojentanut avaimet mahtaviin valtakuntiin. Pohjoisen Noidan tehtäväksi jäi ilmeisesti tutkia epärelevanttien railojen uumenissa uinuvia epärelevantteja sarvimörköjä ja tulla saariston asukkien epäkunnioituksen kohteeksi.
Ja samalla enkeleistä viimeinen ja nuorin saisi valvoa varjoista Suuren hengen pyhää kaupunkia.
”Lellityt kakarat”, noita jupisi marssien tomerasti kohti horisonttia vääristävää asuinsijaansa. ”Kyllä te kohta näette, mihin pystyn!”
Saaren länsirannalla oli lämpimämpää, ja osa sen pituudesta oli sulaa. Siihen vaikuttivat samat tekijät, jotka pitivät valkean vanhuksen asuinsaaren ilmaston trooppisena. Sinne Noita oli tullut välineineen, ja kohta alkaisi työskentely.
Noita seisoi rannalla edessään valtava maahan upotettu allas, jonka kiviset reunukset sisälsivät kaiverroksia muinaisella makutain kielellä, jota kukaan paikalle sattunut ei olisi osannut tulkita. Sammiossa lillui epämääräistä harmaata ainesta, joka näytti toisinaan nestemäiseltä ja välillä taasen hyvinkin kaasumaiselta. Satunnaisesti neste vaihtoi väriään tumman vihreän tai sinisen sävyihin ja jälleen takaisin harmaaksi, joskus jopa mustaksi.
Makutan takana seisoi rumpu, ja luu alkoi jälleen pomppia rummun kalvolla tuottaen fysiikan lakeja rikkovalta vaikuttavalla tavalla aavemaisen monipuolista jyskettä.
Ääniaallot saivat nesteen pinnan värähtelemään vääristyneen musiikin tahtiin. Lopulta aines jätti taakseen loputkin rajoitteet, jotka sen vangitseva sammio oli sen olemukselle asettanut, ja muuttui silmiä hämääväksi värien ja muotojen pyörteeksi. Rytmi ohjelmoi aineksesta kaaria, kehikkoja ja runkoa, ja alkoi vähitellen täyttää syntyvää onttoa muotoa. Toisesta siivusta höllyvää ainesta muotoutui sydän, joka alkoi hehkua valoa ja sykkiä itsekseen ilmassa. Noita heilautti sormeaan, ja rummun tahtiin takova elin lennähti soljahtaen sisälle ilmassa muotoutuvaan runkoon.
Rytmi kiihtyi, ja runkojen päälle venyi samasta aineksesta pintakerros, joka alkoi piilottaa alleen syntyvän olemuksen yhteen lutviutuvia sisäelimiä. Makuta nosti pelkällä kätensä eleellä ylemmäs ilmassa muodostuvaa, sykkivää massaa, jonka värähtely alkoi vähitellen tasautua, vakiintua, kiinteytyä.
Ja se pysähtyi lopulliseen muotoonsa, kun makuta napsautti sormiaan. Luu loikkasi viimeisen loikkansa rummulla, ja rytmi hiljeni kaukaisuuteen.
Vastasyntynyt rahi laskeutui tähän todellisuuteen Pohjoisen noidan yläpuolelta.
FLÄP.
”…”
Ja laskeutuikin hänen jalkojensa juurelle aika vauhdikkaasti, mikä kävi kyllä järkeen, kun otti huomioon, että sitä ei oltu varustettu millään, millä hidastaa putoamistaan. Tai edes millään, millä ottaa maa vastaan.
Noita ei ollut aivan varma, mitä sanoa, kun hän katseli maassa lojuvaa löysää asiaa. Se oli niljakas, purppuranahkainen kaareva lörpäke, joka löllyi tuijottellen makutaa silmiin. Jalan mittainen merimakkara ei osoittanut ilmiselviä elonmerkkejä, vaan lähinnä hymyili Pohjoisen noidalle kasvoilla, jotka muistuttivat melkoisen paljon hänen omiaan.
Noita käveli rumpunsa luokse, tarttui luuhun ja palasi varovaisin askelin luomuksensa eteen. Sitten hän kyyristyi tämän ääreen ja tökkäisi rahia varovaisesti luulla.
Makutankasvoinen makkara kippasi surullisesti ympäri niin, että sen virnuilevat kasvot kääntyivät rantahiekalle. Siihen se jäikin tärisemään pelkkänä löysänä nahkapötkäleenä. Pohjoisen noita tarttui varovaisesti omia kasvojaan kantavaan pötköön, nousi seisomaan ja käänsi selkänsä verkkaisesti merta kohti.
”Mitä tämä sitten onkaan”, hän sanoi heittäen luomuksensa olkansa yli veteen, ”teen sen ensi kerralla paremmin.”
Paluumatkallaan piirustuspöytää kohti ei noita huomannut, kuinka jokin pikkuruinen, purppurainen ja kaareva hyppi aaltojen yllä ja irtonaisten jäälauttojen välissä suorastaan delfiinimäisiä loikkia horisonttia päin.
Talvipäiviä kului, ja noita valmisteli tarvitsemansa ainesosat toiseen yritykseen.
Nyt allas oli täytetty uudesta aineksesta, joka tällä kertaa lainehti verenpunaisena. Luu löi rumpua ja rumpu kumisi, ja makuta liikutteli käsiään ilmassa ikään kuin niissä olisi ollut näkymätöntä materiaalia, jota hän olisi muotoillut. Liikkeiden mukana alkoi elää näkymättömän aineksen sijaan sammiossa oleva neste, joka jostain absurdista syystä tuntui noudattavan etäältäkin makutan käsien liikkeitä. Kuin savea muovaten Pohjoisen noita kiinteytti massan ja muotoili siitä pitkulaisen ja erittäin lonkeroisen.
”Hah, tämä kuvastaa syvintä olemustani paljon paremmin!” makuta rääkäisi. Mönjäke oli muuttunut prosessin aikana räikeän vaaleanpunaiseksi ja perverssillä tavalla kiiltäväksi. Noita teki sormellaan kutsuvan eleen, jolloin monihaarainen massa suuntasi hänen luokseen ja laskeutui hänen eteensä maahan.
Rumpu päästi pari rääkäisyltä kuulostavaa jysäystä, ja katso! — lonkeroisella pikku otuksella oli silmät. Silmämunat olivat purppuraisenhehkuiset ja pupillit kapeat lähes vaakasuorat viirut. Vaaleanpunaiseen massaan aukesi vielä suhteessa mittakaavaan valtava vako, josta kasvoi ulospäin sojottavia hampaita. Lonkeroiden kärjet vääristyivät harppuunamaisiksi väkäsiksi.
Pohjoisen noita katsoi luomustaan ja totesi, että jotain puuttui. Hän lausui loitsun, ja katso! — punertavan mölliäisen päähän oli ilmestynyt samanlainen hattu kuin mikä hänen omassa päässään keikkui, joskin pienempikokoinen.
”Sinua kutsun manukiksi!” Noita julisti. ”Myrkkymanukiksi, koska olet myrkyllinen, etkös olekin? Isin pikku mölli.”
”Quäärk”, vastasi myrkkymanukki ja hyppäsi yhden kerran.
”Niin sitä pitää”, sanoi makuta ylpeänä.
”Quäärk”, vastasi myrkkymanukki ja hyppäsi toisen kerran. Sitten se sinkoutui jäätävällä nopeudella kohti Lehu-metsää.
”… kikkarat sentään, mihin tuo nyt pinkoo?”
Vaaleanpunainen ilmestys liikkui kuuden lonkeronsa avulla nopeammin kuin olisi pitänyt olla mahdollista niinkin merenelävältä näyttävälle olennolle. Makuta pysyi toki sen kintereillä, mutta joutui hieman soveltamaan lentotekniikkaansa puiden tullessa vastaan. Ei kestänyt kauankaan, kun manukki oli saavuttanut puuston suojassa olevan matoralaisten leirin. Makuta aavisti pahaa, ja niinhän siinä kävi, että myrkkymanukki yritti ahtaa kitaansa jokaikisen matoranin.
”Ei, ei, ei! Et voi syödä noita kaikkia!” noita ärisi luomukselleen, kun tämän ruumis oli paisunut viisinkertaiseksi ja suusta törrötti ulos matoranin jalkaterä.
”Qyyyrk”, vastasi manukki suu täynnä matorania.
”Ei siinä sinänsä mitään vikaa, mutta se ei ole hirveän tarkoituksenmukaista, jos minun pitäisi hallita näitä!”
”Qrkkkk!”
”Senkin ahne mörköttimöhnö!”
”Quäärk!” sanoi manukki nielaistuaan suussaan olevan tohungan. Jäljellä olevat kyläläiset juoksivat kaaoksen valtaan päätyneen kylän päästä toiseen. Manukki olisi syöksynyt seuraavien uhriensa kimppuun, mutta sen luoja astui yhden sen lonkeroista päälle, jolloin se kuminauhan tavoin sinkoutui takaisin päin Pohjoisen noitaa venyttyään tarpeeksi kauas.
”Quärrrrk!”
”Et mene minnekään, tuhma lapsi!”
Makuta löi otusta lujaa keskivartaloon, mikä oli virhe, sillä manukki räjähti kymmeniksi palasiksi ja heitti luojansa päin ryteikköä. Kun hän pääsi jälleen pystyyn, pienen pienet minimanukit olivat jo kipittämässä karkuun, eikä makuta edes yrittänyt lähteä ottamaan kaikkia niitä kiinni.
”Antaa olla, menkööt. Keksin jotain muuta!”
Aamu oli kirkas, ja lumi teki siitä sokaisevampaa. Talvi eteni päivä kerrallaan, ja kylmyys muuttui yhä kuolettavammaksi. Täällä, saaren itärannoilla tuntui ilma siltä kuin pienet jääpuikot olisivat pistelleet matkalaisen kasvoja.
Matoralaisjoukolle sillä ei ollut väliä. Villavuoriin haarniskoituneet kylän miehet ja naiset olivat matkanneet viikkojen ajan itää kohti. He olivat tiensä päässä. Ruokavarannot olivat loppumassa, ja viimeinen kymmenkunta Suuren hengen nautoja hytisi kalpeina tallissa elämistään taistellen.
Pienen Koron kansa oli turvautumassa viimeiseen jäiseen oljenkorteen, joka hapertui heidän käsiinsä. Mukanaan he kantoivat kylän sepän takomia kairoja ja parhaiden käsityöläisten punomia onkia. Jos meri ei ruokkisi heitä – pelastaisi heitä – mikään ei.
Joukkion johtaja nosti hätkähtäneenä Ruru-kasvoista päätään, jonka poskilla kohme kasvoi valkeana. Hän oli kuullut jotain.
Pian he kaikki tajusivat, että heidän takaansa kaikui jään yli etäistä, hätäistä huutoa. Kyläläisten päällikkö nyökkäsi hiljaisena luotetuimmalle ystävälleen, joka alkoi hakea Akaku-katseellaan sen lähdettä. Huuto ja huutaja olivat tulossa saaren puolelta.
Lähestyjä oli sinisenpurppurainen olento, joka vispoi käsillään taivaita kohti huutaessaan ja juostessaan. Kyläläiset varautuivat – pari heistä työnsi keihäänsä valmiusasentoon, kun joukon vahvin jatkoi kairallaan jään takomista. Mikään ei saisi hidastaa heitä, aivan liikaa oli vaakalaudalla.
Keihäsmiehien varovaisuus lähestyjän suhteen kuitenkin hälveni, kun he alkoivat… tunnistaa sanoja?
”VAROKAA”, kaikui lähestyvän, kummallisen punasilmäisen hattupäisen olennon kailotus jään yli.
Joukkion johtaja havahtui lähestyvän olennon sanoihin, ja huomasi, että sen kädet viittoivat nyt heidän taakseen. Ja kun he kääntyivät, hätkähti osa heistä näkyä.
Kyläläisten takana jäällä seisoi räpylöillään pieni lentokyvytön lintu. Oikeastaan sen kutsuminen linnuksi oli hyvin kohteliasta, sillä sillä ei ollut perinteisessä mielessä nokkaa tai oikeastaan päätäkään. Kasvot sillä kuitenkin oli keskivartalossaan, ja ne muistuttivat melko lailla heitä kohti juoksevan olennon kasvoja.
”Priiii”, räpyläjalka inahti. Ja puri yhtä kalastajista reiteen.
”AAAAAAAAAAH!”
Pakokauhu valtasi joukkion. Keihäsmiehet kävivät ystävänsä jalassa roikkuvan lintumaisen hirvityksen kimppuun kaikin voimin eivätkä lopettaneet ennen kuin se sätki heidän keihäidensä kärjissä jään yllä. Huohottavat matoralaiset kääntyivät lähestyvää varoittajaa kohti, ja yllättyivät, kun tämä… vain jatkoi huutamista?
”VAROKAAA”, oli huutavan juoksijan uusi ohje, ja ennen kuin kyläläiset ehtivät kysyä, miksi, loikkasi hangesta heidän takanaan jotain.
”SKRIEEEEE”, hirvittävä olento kirkui. Edellisen pedon kanssa identtisillä kasvoilla varustettu, kammottava pitkäsorminen kädellinen kapusi kauhusta jäätyneen kylänvanhimman kanohille hänen rintakehäänsä pitkin. Keihäsmiehet taklasivat johtajansa maahan ja alkoivat repiä hirvittävää apinankaltaista tämän naamiolta.
”AAAAAAAAHOTTAKAASEPOIIIIIS!”
Koska kyläläiset eivät tuntuneet kuuntelevan hänen ohjeitaan tarpeeksi selkeästi, huusi Pohjoisen noita heille vielä ”VAROKAAAA”, mutta se ei auttanut heitä väistämään jään läpi syöksyvää etäisesti hyljettä muistuttavaa lihavuorta.
Hyljemörkö vastasi luojansa epätoivoiseen ehdotukseen lähinnä äännähdyksellä, joka oli litteroitavissa suunnilleen ”MRÖÄÄÄÄH”.
Yhtä kiusallisesti makutalta karkuun päässeiden koe-rahien #6 (koodinimi ’Nenis’), #7 (koodinimi ’Au-au’) ja #8 (NIMETÖN) yllättävä liittyminen jäissä räpiköivän kalastusjoukon hupiin ei varsinaisesti auttanut tilannetta. Vaikka Pohjoisen Noita oikein kohteliaasti yrittikin vielä ohjeistaa matoralaisia VAROMAAAAAN, VAROMAAAAAAN ja VAROMAAAAAAAN.
Jos Pohjoisen Noita oppi tilanteesta jotain, niin sen, että se tylsimys, joka keksi häkit, oli lopulta oikeassa joissain jutuissa.
Päivät kulkivat. Talvi kylmeni. Noita työskenteli elämän elementeillä ja herätti henkiin toinen toistaan kummallisempia raheja. Vaan vaikka talven päivät kuluivat, ei noita löytänyt olennoistaan sitä jotain, mitä etsi. Jotain, jonka hän yritti nyhtää olevaksi tajuntansa syövereistä. Nukkua ei makutan tarvinnut, mutta aina välillä hän uneksi, jos vain edes löytääkseen sen jonkin, joka tuntui puuttuvan yhtälöstä.
Ja saaren kylmimmän talven pimeimpänä yönä asteli samalla vuorella muitakin etsijöitä.
Tuossa pimeydessä nousi Noidan vuorelle kaksi etelän asukasta – toinen heistä Totuutta etsien, toinen takomassa särjettyä kunniaansa.
Matkalaisista vanhempi kääriytyi tiukasti kaapuunsa. Hän ei puhunut vuorenrinteillä sanaakaan ystävälle, joka oli kulkenut koko pitkän matkan hänen kanssaan tälle vuorelle, ensin yli meren ja sitten läpi metsien. Upottava hanki ja jyrkkä ylämäki olisi ollut matkalaisen painavalle mustapanssariselle ystävälle raskas taival, jos ystävä olisi koskaan väsynyt.
Vanhempi, kaavun peittämä matkalainen väsyi tavoilla, joilla hänen ystävänsä ei. Mutta hänen askeleensa oli kevyt, ja, toisin kuin hänen suurella ystävällään, kumpikaan hänen hoikista jaloistaan ei edes uponnut lumeen.
Ja yhtäkkiä, ensimmäistä kertaa päiviin he pysähtyivät, jos vain katselemaan hämmästyttävää näkyä edessään. Luonnonvastainen, piikikäs musta torni sojotti vuorenrinteestä, ja kumpikin heistä tiesi välittömästi, kenen tyyssija se oli.
Teräs kuiskasi hiljaa, kun raskas tumma matkalainen veti hitaasti esiin huotrastaan leveäteräistä hiilenmustaa miekkaa. Haarniskoitu kuitenkin pysäytti liikkeensä, kun hänen ystävänsä nosti kaapukankaan piilosta vasemman kätensä.
”Jää tänne”, matkalaisista vanhempi lausui hupustaan. ”Puhun hänelle.”
Ystävä ymmärsi, ja työnsi valtavan miekan takaisin suojaansa. Valtava hahmo jäi seisomaan hankeen kauas hirvittävästä rakennelmasta, ja katsoi, kuinka hänen ystävänsä ja mestarinsa asteli varovaisin askelin sitä kohti.
Saavuttuaan sille, minkä hän tulkitsi rakennelman oveksi, huputettu matkalainen koputti kolme kertaa lujasti. Mitään ei näyttänyt tapahtuvan, mutta juuri, kun matkalainen oli aikeissa koputtaa uudelleen, oven virkaa toimittava metallilaatta liukui sivuun neljässä eri palasessa ja näytti sulautuvan ympäröiviin seiniin, sillä minkäänlaista koloa laatalle mennä seinissä ei ollut, eikä minkäänlaisia saranoita. Aivan kuin ovea ei olisi koskaan ollutkaan.
Oven takaa paljastui himmeän violetinsävyisenä hehkuva avaruus, jota täplittivät mustana hehkuvat pistemäiset pallerot. Näkyä olisi voinut kuvailla uudelleenvärjätyksi tähtitaivaaksi. Matkalainen astui sisään, jolloin ovi hänen takanaan liukui kiinni uhkaavasti. Hetken hän käveli avaruuden halki eikä näyttänyt etenevän minnekään, sillä mikään perspektiivissä ei muuttunut — paitsi ovi, joka jäi hyvää vauhtia taakse purppuraisen tyhjyyden kaukaisuudessa siintävien tähtien pysytellessä paikoillaan. Hän päätti kuitenkin jatkaa matkaansa läpi tyhjyyden. Pian ovea ei enää näkynyt, eikä hän tiennyt, osaisiko löytää takaisin sen luokse.
Tuntui, kuin olisi kulunut ikuisuus, ehkä kaksikin, ennen kuin matkalainen kohtasi minkäänlaista vaihtelua ympäristössään. Tähdet olivat liikkuneet vain hieman ensimmäiseen ikuisuuteen mennessä, mutta nyt avaruudessa kuului jopa ääniä. Ääniä olisi voinut kutsua avaruudellisiksi, mutta sellaisessa kuvailussa ei ehkä olisi ollut hirveästi ilmaisuvoimaa.
”Tervetuloa matalaan majaani”, totesi huvittunut ääni yhtäkkiä. ”Yllättävää, että uskaltauduit sisään.”
Matkalainen sai huomata, että siinä samassa avaruus alkoikin liikkua hänen ympärillään eikä hän siinä: pahoinvointia aiheuttavalla tavalla tähdet vilisivät ohi, ja sitten näkökenttään ilmaantui kokonainen planeetta, jonka pintaa kohti hän syöksyi, ei! — pinta syöksyi häntä kohti! Mutta maahan törmäämisen sijaan hän laskeutuikin pehmeästi kiviselle kamaralle. Vihertävälle kiviselle kamaralle. Planeetan pinnalta taivas näytti nyt vain hieman tummaan purppuraan viittaavalta, lähes mustalta. Tumman siniset pilvet lipuivat hitaasti ohi.
Seuraava havainto oli urkumusiikin etäinen ääni. Seuraamalla urkujen ääntä matkalainen pääsi etenemään muhkuraisessa maastossa laavasta muodostuneiden lehdettömien puiden ohi kohti etsimäänsä olentoa. Matka päättyi, kun äänen lähde löytyi: korkealla suorakulmaisen pilarin huipulla oli tasanne, josta häämöttivät mahtipontisten urkujen mahtipontinen pillistö. Ainoa tie huipulle olivat suorakulmaisesti pilaria reunustavat jyrkät ja kapeat portaat.
Ei kai auttanut muu kuin kiivetä. Kiipeäminen osoittautui yllättävän helpoksi, ja äkkiä matkalainen huomasi löytävänsä itsensä ylhäältä, missä enemmän tai vähemmän metafysiikaltaan kyseenalainen makutan projektio soitti urkujaan.
Huppuhahmo katseli kahdella silmällään hetken sitä, mitä ei ollut ensiksi uskoa. Kaapunsa alla hän puristi tiukasti kädessään aarrettaan. Ainoaa, joka hänellä vielä oli. Sen hehku auttoi häntä pitämään kiinni järjestään kaaoksen valtakunnassa, jonka kauhistuttava enkeli oli hänen ympärilleen loihtinut.
”Oletko sinä se”, hän kuiskasi varovaisesti, ”jota kutsutaan Noidaksi?”
Makuta ei vastannut, vaan jatkoi soittamistaan. Hetken kuluttua hän nyökkäsi hitaasti katsomatta tulijaan päinkään.
”Jotkut kutsuvat.”
Kaapu kahisi, kun matkalainen otti jännittyneen askeleen taaksepäin. Vaikka hän tiesi, että tässä mielikuvituksen ahjossa hänen ei tarvisi edes hengittää, huomasi hän silti, kuinka raskaaksi jokainen henkäys oli käynyt.
”Vaikka tunnenkin maineesi, saavun rauhan merkeissä”, hupun sisältä kuului. ”Haluan sinun tietävän, että ei ole syntejä, joita Isäni ei antaisi anteeksi.”
”Jos tunnet maineeni, sinulla ei pitäisi olla mitään pelättävää”, makuta vastasi. ”Olenhan rauhan ja rakkauden lähettiläs. Ja sinun isäsi antaa anteeksi, jos ja vain jos minä annan.”
Noidan sanat olivat vakuuttavia, vietteleviä, mutta matkalaista oli varoitettu juuri siitä. Noidalla olisi voimia, jotka saisivat kenet tahansa taipumaan tahtoonsa. Siinä noita ja matkalainen olivat samanlaisia – heitä erotti vain lupaus, jonka matkalainen oli tehnyt omista voimistaan.
”En tiedä, mitä uskoa, Noita. Kielet etelässä puhuvat sinusta monenlaisia sanoja, ja osa siitä ei ole imartelevaa… vaikka haluaisinkin uskoa sanoista vain kauniisiin. Jos oletkin todella tehnyt sen kaiken, mistä sinua syytetään… haluan uskoa, että tarkoitat sillä hyvää. Haluan uskoa, että uskomme samaan.”
Yhä urkuja soittaen noita nyt käänsi hieman katsettaan hänen suuntaansa.
”Mihin sinä sitten uskot, matkalainen?”
”Vapauteen”, matkalainen sanoi epäröimättä. ”Mutta en vain siihen. Vapauteen tehdä oikein… vaikka luontomme ajaisi meitä toisinaan harhaan siltä polulta.”
”Luontomme voi ajaa meidät tekemään monenlaisia asioita, ystäväiseni. Se ajoi sinut tänne puheilleni, vaikka ulkona odotteleva toverisi olisi mieluusti aloittanut aseellisen konfliktin. Tai siltä se ainakin näytti”, noita totesi lipevästi.
Jos noita olisi nähnyt matkalaisen hupun alle, ei häneltä olisi jäänyt näkemättä järkytys tämän kasvoilla.
”Pyydän, että ymmärrät ystävääni”, hän kuiskasi painokkaasti. ”Hänen polkunsa on päällystetty epäonnistumisilla… ja hänen kaltaisilleen se on kuolemaakin pahempaa. Ilman kunniaansa hänellä on vain minut. Ei muuta.”
”Ah, ritarit ja heidän kunniansa. Toisinaan kunniallisuuden tavoittelu menee liian pitkälle. Esimerkiksi eräillä eteläisillä toasotureilla on merkillinen koodisto, joka antaa todella paljon arvoa kunnialle. Ja sitten on joitain käppänöitä, joita ei siitä huolimatta ilmeisesti voi vaatia kunnioittamaan edes muiden olemassaoloa. Mutta kerrohan, matkalainen, millä sinun polkusi sitten on päällystetty.”
Matkalaisen mieli ei pystynyt keskittymään hetkeksikään miettimään, kenestä noita saattoi puhua. Vei jo kaiken hänen elinvoimastaan pysytellä kiinni määränpäässä, joka oli ajanut hänet pohjoisille maille.
”Särjetyillä periaatteilla”, lausui hän rehellisimmät sanansa. ”Ilman niitä en olisi täällä. Ilman niitä en voisi olla. Ja korjatakseni sen, mikä on rikki, lannistun edessäsi polvilleni, Noita.”
Matkalainen henkäisi syvään utuisen unen ilmaa, ja puhui vielä. ”En suostu olemaan Tuhon isä. Näytä minulle, miten pystyn siihen, Suuri Makuta.”
”Tahdot siis olla luoja?” sanoi Noita irrottaen viimein sormensa koskettimilta ja jalkansa pedaaleilta, jotka makutan lopetettua soittamisen soittivat kappaleen loppuun omia aikojaan. ”Maailmain syöjän sijaan pyrit olemaan Uudistamisen jumala.”
”Minulla on vain yksi jumala”, kaavutettu matkalainen sanoi. ”Mutta jos sen haluat niin sanoa.”
”Minua ei kiinnosta, mitä jumalaa palvot. Mutta jos tahdot oppia universumimme syvimmälle haudatut salaisuudet, voin opastaa sinua alkuun. Ensin kuitenkin kysymys. Onko sinulla maailmanrakennuksen ja mielenmuokkauksen työkaluja käytettävissäsi?”
”Taitoja”, matkalainen kuiskasi. ”Kykyjä. Unia… mutta ei sellaisia työkaluja, joiden käytön Isäni sallisi minulle.”
Hän tunsi Noidan katseen porautuvan siihen, mitä hän piilotteli kaapunsa alla, mutta sitten tämä vain nyökkäsi hyväksyvästi ja napsautti sormiaan. Tällöin pylväs, joka kannatteli tasoa, jolla he seisoivat, vetäytyi uskomattoman nopeasti maan sisään, ja he laskeutuivat maanpinnan tasolle niin nopeasti, että matkalaisen jalat miltei irtaantuivat maasta ilmalennon aikana. Makuta avasi sylinsä kutsuvasti maailmankaikkeudelle, ja yhtäkkiä avaruus heidän ympärillään alkoi pyöriä. Pilvet kieppuivat pois tieltä, ja vinhasti pyörivät tähdet näkyivät jälleen. Tähdet näyttivät vetäytyvän kauemmas ja kauemmas, kunnes niiden lähettämää mustaa valoa ei enää edes erottanut tummasta taivaasta. Maaperä jollain tapaa suli osaksi ympäröivää aavuutta, ja pian matkalainen huomasi seisovansa makutan kanssa samankaltaisessa tyhjyydessä kuin minne hän oli aiemmin saapunut, mutta tällä kertaa heidän kumppaneinaan eivät olleet edes tähdet. Ympäristö oli tummahkonsinertävä, ja tyhjyyden tekstuuri hieman meluisan laikukas. Lauseet, joilla matkalainen oli juuri kuvaillut tilaa itselleen, eivät olleet järkeviä. Noidan kaoottisen mielen vaikutus alkoi selvästi vaikuttaa häneen.
”Hahaa, no niin”, sanoi hänen uusi mentorinsa. ”Aloitetaanpa jostain ihan yksinkertaisesta. Aion nyt luoda sinulle täysin uutta elämää.”
Heidän eteensä oli ilmaantunut reikä tyhjyydessä — reikä, joka sisälsi höyryävän kuplivaa valkeata nestettä.
Matkalainen katseli nestettä epäuskoisena. Hän tiesi, ettei ollut halunnut noidalta tätä, mutta halusi uskoa tämän ymmärtävän, miksi oli täällä. Lopulta hän päätti vain jäädä hiljaa seuraamaan enkelin kätten työtä.
Pohjoisen noita teki dramaattisia liikkeitä käsillään ja siirtyi toiselle puolelle allasta. Nesteestä kohosi kupliva muhkurainen massa, jonka pinta liikehti edelleen nesteen tavoin.
”Suuren hengen elinvoimasta ja makutain viisaudesta syntyvät rahit”, Noita lausui, ja mustaa savunkaltaista ainetta alkoi kerääntyä valkean möhkäleen ympärille, ”lisättäköön joukkoon viidensadan kuolevan tohungan tunteet sekä Tren Kromin kyynel! Sekoittukoot maalliseen olemukseesi taivasten sirpaleiden jauhetut tuhkat ja maankamaran hiidenki- hetkinen, hetkinen, hetkinen!”
Makuta paiskasi möhkäleensä takaisin altaaseen. Nestemäistä ainesta oli roiskua matkalaisen päälle.
”Jos lisään kiven elementaalienergiaa… ja sarvet — sarvet ovat tärkeitä…”
Huppuun verhoutunut matkalainen tuijotti epäuskoisena mentoriaan, kun tämä näytti avaavan neliskulmaisen kaksiulotteisen reiän kolmiulotteiseen avaruuteen.
”Tätä täytyy kokeilla hiekkalaatikon ulkopuolella!” makuta hihkaisi ja rynnisti ulos juuri tekemästään aukosta. Matkalainen seurasi perässä ja totesi saapuneensa jälleen kylmään ja pimeään todellisuuteen. Todellisuudessa makutakaan ei näyttänyt täysin samalta, kuin omituisessa valtakunnassaan, mutta hän ei osannut sanoa, mikä oli muuttunut.
Varjojen herralla oli nyt käsittelyssään suurin piirtein Mata Nuin lehmän kokoinen massa, jolle alkoi muotoutua pää ja raajat. Päähän olennolle kasvoivat prototeräksiset sarvet. Ruskea karvapeite verhosi vankan ruhon. Makuta otti jostain kätköistään esiin kaksiulotteiselta kuviolta näyttävän oranssia valoa hehkuvan kämmeneen mahtuvan entiteetin. Matkalainen tunnisti symboliksi kiven elementaalienergian pyhän tunnuksen.
Makuta sulautti esineen muotoutuvan eläimen ruumiiseen, ja tämä vinkaisi juuri syntyneillä ääntelyelimillään. Paitsi, että vinkaisu oli aivan väärä sana kuvaamaan ääntä, joka elukasta lähti.
”Haahaahaa!” nauroi Pohjoisen noita, kun hänen luomuksensa nousi jaloilleen ja alkoi juosta ravia kierros toisensa jälkeen ympäri hänen asumuksensa. Alempana vuoren rinteellä jykevämpi kahdesta matkalaisesta katsoi eläimen menoa hämmästyneenä ja ennen kaikkea epäileväisenä.
Matkalainen tunsi pakkasen pureutuvan taas ihoonsa kankaidenkin läpi, kun hän katseli olentoa, jonka noita oli loihtinut olemassaoloon. Pienen hetken ajan hän yritti antaa mielensä löytää vastauksia, sukeltaa johonkin suurempaan ymmärrykseen, johon Noita oli juuri avannut hänelle ikkunan. Mutta mikään ajatus ei muodostunut istuttamaan siemeniään, ja matkalainen tunsi katsovansa jotain, joka oli hänelle täysin merkityksetöntä.
”Miksi?” hän kysyi noidalta, eikä löytänyt parempaakaan sanaa.
”Aion kutsua niitä poroiksi”, sanoi makuta selvästi ylpeänä. ”Mataian sanan po-rho mukaan. Tiedätkö, ’Kiven reuna’. Koska nämä eläimet muuten elävät aika REUNALLA.”
Kyseinen poro päätti hypätä alas jyrkänteeltä.
”En kyllä ihan tuota tarkoittanut, mutta okei”, noita jatkoi. ”Nerokasta on kiven elementaalivoimien käyttö! En ole vielä täysin perillä siitä, mitä kaikkea nuo pystyvät tekemään, mutta uskon, että ainakin ulostamaan kiviä.”
Matkalainen oli jäänyt pysähtyneeksi hetkeksi tuijottamaan kielekettä, jolta vähä-älyinen olento oli loikannut alas miettimättä hetkeäkään. Epäuskoisen hitaasti hän käänsi katsettaan Noitaa kohti. ”En vain ymmärrä, Noita. Mikä oli tämän… tarkoitus?”
”Kun idea syntyy, se täytyy niin sanotusti saada paperille. Tai lihaksi tai miten vain. Voin tietysti jatkaa hieman abstraktimpien aiheiden parissa, mikäli tahdot todella ymmärtää maailmankaikkeuden syntyjä syviä!”
”Sanat… sanat etelässä puhuivat viisaudestasi. Järkkymättömyydestäsi. Kuin he olisivat puhuneet luonnonvoimasta. Ukkosesta, joka voisi sytyttää metsäpalon talvellakin.”
”Sanoja”, noita tuhahti, ”sanomatta sanoja. Sanojen takana toisia sanoja, sanojen tilalle uusia sanoja.” ”Minä…”
”Tyhjiä sanoja, suuria sanoja! Saatan sanoa. Mutta tärkeää ei suinkaan ole se, vaan porojen nerokkuus. Kun pyöräytän pari lisää, niin kohta ne lisääntyvät itsekseen. Niinhän rahit toimivat. Sanasta sanaan. Mutta uskon, että koska elementtivoimat toimivat suurin piirtein järkevällä tavalla, porot pystyvät muodostamaan Poro-Nuin! Ha haa! Mitäpä siihen sanot?”
Pohjoisen noita ei todennäköisesti enää edes kiinnittänyt kovin paljon huomiota siihen, mitä hänen vieraansa teki, sillä hän olisi kenties muotoillut kysymyksensä hieman toisella tavalla jos olisi huomannut kaavutetun matkalaisen astelevan hitain askelin poispäin alarinteeseen. ”Etelän kylä näkee nälkää”, hän lausui kävellessään. ”Voisit tehdä niin paljon enemmän… ja tuo on se, mitä teet.”
”Ainakaan ei loputonta nälkää”, noita sanoi. ”Talven ylitse selvittyään he ovat ihan kunnossa. Tai ehkäpä sinä voisit sytyttää heille vaikka nuotion, kun kerran olet menossa siihen suuntaan?”
Matkalainen pysähtyi niihin sanoihin, katsoi makutan suuntaan vielä kerran ja huokaisi. ”Toivoin, että sinä olisit voinut sytyttää jonkin muun.”
”Kannattaa varoa, mitä toivoo. Joskus saattaa saada, mitä tilaa!”
Niin asteli etelän matkalainen käkättävän noidan luota kauemmas hyytävässä pakkasessa. Hän pysähtyi ainoan ystävänsä eteen, ja oli mahdoton sanoa, kuinka kauan tämä oli odottanut. Mustan panssarin metallipinta oli kohmeinen, eikä sen kolkon terävän kypärän sisältä puskenut höyryä. Jättiläinen seisoi hangessa ylväästi viitassaan, ja laski suurta päätään hieman ystäväänsä kohti.
”Lähdemmekö?” ääni haarniskasta kaikui. ”Lähdemme”, kaavutettu vastasi. ”Täällä ei ole enää mitään meille.” ”Mutta eikö hän todella ole Noita, jota etsimme?”
Kaapu kääntyi vielä kerran katsomaan ylärinteessä tanssahtelevaa kangashattuista hirvittävää maahista, eikä kaavun kantaja olisi halunnut sillä hetkellä sanoa yhtään mitään.
”Jos on, olemme tuomitut. Enkä hyväksy sitä.”
Kaksi alkoi astella jälleen alarinteeseen, ja ei kestänyt kauaakaan ennen kuin he olivat poissa Pohjoisen Noidan näköpiiristä.
Ja vaikka kumpikaan heistä ei löytänyt haluamaansa, oli edes noita löytänyt pitkästä aikaa todella jotain.
Hän oli löytänyt INSPIRAATION.
Lumisen rinteen kirkkaassa aamussa tallusteli koparoillaan vain päiviä vanha karvainen olento, jonka sarvet kaareutuivat kuin lehtipuun jäiset oksat. Se hengitteli ulos paksua höyryä, kuopi hieman lunta etujaloillaan ja röhkäisi kumeasti.
Peuraeläimen tummiin silmiin syttyi innostus, kun sen lajitoveri kahlasi korkeammalta rinteeltä mäntyjen välistä toista kaltaistaan kohti. Po-Rho pysähtyi toisen luokse ja alkoi hivellä tämän turpaa omansa päällä. Hoikkajalkaiset rahit kiertelivät lumessa tönien toisiaan leikkisästi, ja aina välillä jompikumpi kaatui pyörähtäen hankeen ennen kuin ponkaisi takaisin pystyyn jatkamaan telmimistä.
Lumenvalkeiden mäntyjen takaa kuului lisää pärskimistä ja röhinää. Pikkuruinen poro tunki päätään suuren, puiden välissä lepuuttavan emonsa vatsan alle, josta kurkistivat sen kolmen sisaruksen innokkaat pikku päät. Joukko nuoria olentoja katseli, kuinka kaksi suurenmoista urosta olivat lukinneet jämerät, kuin valtavilta kämmeniltä näyttävät sarvensa toisiinsa voimannäytössään.
Ja vielä korkeammalla vuoren huipulla tiivistyivät pienet porojoukot toisiaan suuremmiksi. Röhinä, pärskintä ja koparoiden nakse kaikuivat rapeassa talviaamussa. Jos talven lintu olisi katsellut korkealta yläilmoista, olisi se nähnyt aamunkoiton uljaalle uudelle lajille saaren valkeassa luonnossa.
”Nyt muuten lähtee!” noita hihkaisi, ja heitti käsissään löllyvää poroainesta ilmaan kuin harmaata taikinaa. ”Nyt muuten tasan lähtee!”
Makuta-rummun aavemainen taonta puhalsi materiaan sielun, ja taas uusi poro tuijotti hetken luojaansa ennen kuin sekin asteli yhä kasvavaa laumaa kohti, pois seuraavan alta.
”Hah-haa! Katsokaa, olen tulessa! Tai pitäisikö jopa sanoa, että liekeissä!!! Niinhän ne kaikki nuoret nykyään sanovat, eivätkö sanokin?”
Seuraava Noidan kynsikkäissä kourissa muovautuva eläin oli vielä vähän liian kaukana elävästä, että se olisi voinut kehitellä kysymykseen vastausta. Suurella makuta-rummulla noidan takana loikki jälleen kauan sitten kuolleen olennon luu – tai sellaisen olennon luu, joka vasta syntyisi vuosien päästä, koska lineaarisuus ja kausaliteetti olivat nössöille mammanpojille.
Pohjoisen noita ei juuri nyt muistanut, mikä kosminen tapahtuma oli siunannut häntä todellisuuden rakenneaineksia vääristävän rummun osasilla. Destral oli vähän sellainen paikka, että sen muurien sisällä tapahtuvien juttujen suhteuttaminen ulkopuoliseen todellisuuteen oli sama kuin olisi yrittänyt tehdä turkisviitasta uudelleen jonkin rahin selkänahkaa. Ei sillä, etteikö hän olisi siihenkin pystynyt, mutta ajatus varmasti kuulostanee kuolevaisten mielestä absurdilta. Tai banaalilta, mitä näitä nyt oli.
Rummun tai minkään muunkaan paitsi porojen alkuperä oli kuitenkin tässä hetkessä täysin toissijaista ja turhaa, sillä kas kuinka Pohjoisen noita loihtikaan maailmaan taas uuden poron, ja taas uuden! Kylläpä hänestä olikin tullut tässä hommassa hyvä jo ensimmäisen viidenkymmenen jälkeen. Tietty alkuun oli mahtunut pari virhelyöntiä, joissa sarvien ja jalkojen määrät olivat menneetkin vahingossa väärin päin, ja sitten se yksi ei ollut ollutkaan poro, vaan jonkinlainen skorpioni. Mutta eihän kukaan täydellinen ollut.
Vaikka tietenkin välillä tuli vastaan joku nimeltämainitsematon pikku prinssi, joka väitti olevansa täydellinen ja katsoi Pohjoisen noitaa välillä sillä tapaa että Pohjoisen noitaa huvitti olla vähän missä tahansa muualla. Hankkisi edes huumorintajun, ja näin ensi alkuun vaikka silmät päähänsä.
Se epämiellyttävistä kollegoista, sanoi noita itsekseen hermostuneesti hekotellen ja huomasi, että vastasyntyneelle porolle olikin tullut huolimattomassa muotoilussa hehkuvan punainen turpa.
”Menepäs siitä!” noita hätyytti kaapien käsiinsä luomisen sammiostaan jo uutta materiaa. ”Tuollainen erikoisuudentavoittelija! Kuitenkin nuo muut tekevät olemassaolostasi vaikeaa vain siksi, koska olet erilainen!”
Punaturpainen poro röhähti surumielisesti ja juoksi poispäin luojastaan. Pieni punainen hehku heijastui hangen pinnasta, kun poro pinkoi alemmas rinnettä kadoten lopulta näkyvistä.
”Joo, ja sitten ne havaitsevat, että sinusta kuitenkin on jotain hyötyä!” makuta ärisi antaen rummun jatkaa takomista ja käsiensä jatkaa muotoilua. ”Sitten on ihan okei, että on vähän erilainen, jos se voidaan hyödyntää yhteisen hyvän vuoksi! Kyllä kyllä, eivätköhän ne sen jälkeen keksi sinulle jonkun syrjäisen pienen saariryhmän, jolle voit mennä tekemään jotain porojuttujasi ilman, että kenenkään muun porokamuistasi tarvitsee katsella turpaasi!”
Pohjoisen noita huomasi ehkä kiihtyvänsä hieman, ja mietti hetken, että sillä saattoi olla vaikutusta muotoilun lopputuloksiin, mutta jatkoi työskentelyä.
”Näytä niille, pikku punakuono!!!! NÄYTÄ NIILLE!!! POTKAISE NIITÄ MUNUAISEEN! VOIN NÄYTTÄÄ MISSÄ SE ON!!!!! MINÄ SUUNNITTELIN SEN!!!”
Pohjoisen noita päätti lopettaa tämänhetkisen poron muotoilun tajuttuaan, että oli juuttunut ajatuksissaan lähinnä sarviin ja jatkanut sellaisten tekemistä myös niihin kohtiin, joihin olisi piirustuksissa pitänyt tulla poron pää, kaula, torso ja raajat. Hän heitti käkkärän palleron sarviainesta olkansa yli, ja huomasi sivusilmällä kuinka se alkoi pyöriä vuorta alamäkeen keräten suuria paakkuja lunta ympärillensä.
”… ehkä sitä pitäisi välillä rauhoittua tai jotain.”
Siten hän antoi itselleen ansaitun tauon. Ennemmin tai myöhemmin porot alkaisivat lisääntymään keskenään, eikä makutalle olisi enää tarvetta. Pohjoisen noidalla ei ollut tosin aavistustakaan, miten porot sen tekisivät, eikä hänellä ollut minkäänlaisia suunnitelmia jäädä tutkimaan asiaa.
”Olisihan se kyllä kätevämpää”, makuta mietti leukaansa hieroen, ”jos tämä olisi jotenkin keskitettyä ja automatisoitua. Jos olisi jonkinlainen yksi valtava poro, joka loisi minulle lisää poroja… kuin eräänlainen… porokuningatar…”
Makuta tuhahti hiljaa, ja naurahti kaikuvasti.
”Ehkä seuraavaan projektiin!”
Makuta katseli muhkeata näkymää edessään. Kolme paikalla työskennellyttä matoralaista olivat saaneet aidattua porot huteran näköiseen puuaitaukseen. Aitauksessa käyskenteli ainakin viisikymmentä poroa.
Makuta laskeutui kansalaisten tasolle, jolloin nämä kavahtivat hieman kauemmas. Enkeli oli ehkä jopa hieman tyytyväinen, etteivät nämä enää juosseet suinpäin karkuun.
”Mitenkäs täällä sujuu?”
”Pohjoisen noita”, yksi kolmesta, komatoralainen, sanoi, ”porot ovat hyvin käyttäytyviä ja maistuvat mainiolta. Kiitämme teitä lahjasta.”
”Hienoa, hienoa”, noita sanoi ja taputti käsiään hitaasti. ”Miten saitte niitä noin paljon samaan aitaukseen?”
”Se oli helppoa, ne kun tottelevat hyvin kivikärkisiä keihäitä”, sanoi pomatoralainen, joukon voimakkaimman näköinen.
”Jaa, että kivikärkisiä. No sepäs hienoa”, noita vastasi. ”Mutta mitähän tuo välke on.”
Kaikki kolme matorania käänsivät yhtaikaa katseensa takaisin porolaitumeen. Muutama reunimmainen poro todellakin välkkyi kellertävänä.
”Öööh”, sanoi ko-matoran.
”Hyvä pointti”, sanoi noita. Seuraavaksi vähän sisempänäkin käyskentelevät porot alkoivat välkähdellä hyvin suurella taajuudella keltaisena ja jopa oranssina. Pian reaktio näytti leviävän aivan sisimpinä käyskenteleviin.
”Tämä on odottamatonta”, makuta sanoi, ja yksi matoralaisista meni sisään aitaukseen ja tarkasteli lähempää.
”Aivan kuin nämä hehkuisivat jotain… jotain taianomaista”, tämä hymähti.
”Ai”, makuta sanoi. ”Ai niin kuin vaikka kiven elementaalienergiaa?”
”Niin, niin kai. Mitä se on?”
”Tuota noiiiiin, saatte kohta ehkä nähdä.”
Aivan laitumen keskellä seisova poro muuttui pysyvän keltaisena hehkuvaksi, ja yhtäkkiä muista poroista sinkoutui kultainen energiasäde keskimmäiseen poroon.
Poron silmät hehkuivat kultaisina, ja se iski raivokkaasti sarvensa maahan. Se kouri multaa ja jäkälää maasta irti, kunnes alkoi kuulua sellainen riipivä ääni, joka kieli kallioperän saavuttamisesta.
”Nyt, lapset, juoskaa ihan himskatin lujaa”, makuta totesi, mutta kukaan ei ehtinyt reagoida, kun poronsarvet sisäänsä saanut kallio räjähti kuin tulivuori konsanaan.
Ainakin puolet poroista ja aitauksen sisällä seisonut matoran lensivät ympäri ympäröiviä kallioita. Muut matoralaiset paiskautuivat niinikään kymmenien jalkojen päähän seisomapaikoistaan, ja makutakin sinkoutui nurin ja pyörähti kolmoisvoltilla niskalleen. Ei ollut mitään mahdollisuutta, että mikään aitauksen sisällä ollut olisi selvinnyt hengissä, Pohjoisen noita oli varma siitä.
Kun kiviaineksen räjähdyksestä syntynyt pöly oli hälvennyt ja noita nousi vihdoin ylös, hän ei ollutkaan enää niin varma: alueella käyskenteli kymmenittäin poroja, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, paitsi, että aitauksen tilalla oli melko kookas kraatteri.
”Voi kökkyrän kökön kökkö”, noita kirosi. ”Eiväthän toatkaan selviä kovin suurella todennäköisyydellä hengissä nova-räjähdyksistään, saatika toistensa räjähdyksistä!”
Todellisuus iski.
”No mutta nämä ovat poroja.”
Noita katseli vielä ympärilleen. Kaikki kolme matoralaista olivat menehtyneet räjähdyksen paineaallon seurauksena. Pitäisi kouluttaa uusia poronhoitajia myöhemmin.
Vähintään jo sen takia, että poroja alkoi olla vuorella jo melko lailla. Ja jos vuorella olisi kävellyt kiven toa, olisi tämä kaikkialla ilmassa leijailevasta energian väreilystä tuntenut sydämessään asti, että vuoren uudessa tulokaslajissa oli jotain todella, todella pahasti pielessä.
Noita oli sitä mieltä, että oli aika unohtaa kiusallinen bugi porojen ohjelmoinnissa. Räjähdys oli ollut todennäköisesti yksittäistapaus. Kaikki yksikkötestit olivat menneet läpi, joten tuskinpa kyseessä oli ollut mitään sen kummempaa kuin ympäristön satunnainen anomalia.
Pohjoisen noita laskeutui jälleen vuoren rinteelle, josta hänen mökkinsä törrötti. Ehkä olisi kuitenkin varmuuden vuoksi hyvä tehdä hieman integraatiotestausta. Ei aikaakaan, kun aitauksessa makutan mielipuolisen talon vieressä oli kuutisenkymmentä poroa.
”Hyvinhän nuo käyttäytyvät”, noita totesi. ”Kuten ennustinkin. Matoralaisilla oli aika karsea tuuri.”
Joskin heti hänen näin todettuaan porot alkoivat välkkyä kuin kuolevat valokivet, ja vain kahden silmänräpäyksen kuluttua räjähdys heitti makutan päin tämän synkkää tornia.
”No voi koppuran kappurat!” makuta kirosi pudottuaan torniin törmättyään kraatteriin, jonka porot olivat vuoreen räjäyttäneet ja sen jälkeen täyttäneet ruhoillaan. ”Onko siinä muka jotain perää, että olette vaarallisia?”
Yksi poroista, joka ei ollut niin suoraan makutan alla, ettei olisi pystynyt liikkumaan, nosti typerää päätään ja katsoi noitaa hölmistyneenä.
”Älä sinä siinä ilmeile minulle!”
Poro kuitenkin kohdisti katseensa kuopan reunalle, jonne omatkin silmänsä suunnattuaan makuta huomasi, että rinteille oli ilmaantunut lisää poroja.
”… miiiiistäs nuo nyt tuonne tupsahtivat.”
Noita kiipesi ylös kraatterista ja joutui toteamaan jonkinlaisen lähialueiden porojen kansainvaelluksen alkaneen. Jotkin niistä saivat päähänsä hypätä kuoppaan tovereidensa seuraksi.
”Ööh. Tästä ei voi seurata hyvää?”
Makutan selkää tuuppasivat sarvet, ja tämä joutui väistämään porojen tieltä. Eläinten mylvintä kaikui kaikkialta. Kohta kuoppa alkoi olla jo niin täynnä sarvekkaita kaviollisia, että makuta ei tiennyt, miten alimmat niistä eivät vain tukehtuneet ja kuolleet muiden alle. Makuta perääntyi hieman kauemmas sekä kuopasta että talostaan, sillä mökin vierestä saapui erityisen suuri erä poroja.
”Olisikohan niitä nyt satakunta?” noita pohti, mutta sitten välähdys kiinnitti hänen huomionsa — kuopan päälle muodostuneen porokeon päällimmäiset nimittäin hohkasivat keltaista valoa.
”… karankakkara.”
Porot räjähtivät ennennäkemättömän voimakkaasti, ja Pohjoisen noita lennähti hyvän matkaa alemmas vuorenrinnettä. Noustuaan pystyyn ja pyyhittyään lumet kasvoiltaan hän huomasi, että hänen mökkinsä oli ilmiliekeissä.
”Eihän sen kuuluisi olla syttyvää!”
Sitten makutarakennelma räjähti vielä suuremmalla voimalla kuin porot olisivat osanneet kuvitellakaan. Noidan silmät pullistuivat tämän päässä ja hän tarttui tiukasti hattuunsa molemmin käsin.
”Voiiii nyt kekkuran käkkärän…”
Jälleen yksi korvia särkevä ja silmät sokaiseva räjähdys sinkosi ympäristöön kiviainesta, jossa noidan mökki oli äsken seisonut. Hiiltynyt tumma materia satoi ympäristöön sulattaen lunta altaan. Ja keskellä tuota tulipalloa porot könöttivät hölmistynein katsein yhä yhdessä kasassa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Noidan silmät pullistuivat entisestään. ”-käkkärän kekkuran käkkyrän kikkaran-”
Taas yksi räjähdys. Repivä ääni. Ja aika tuntui hidastuvan, kun poroista lähtöisin olevan räjähdyksen tappava paineaalto lähestyi noitaa.
”-kokkareen kökkerön PERKELE.”
Kynttilä syttyi pimeässä huoneessa, ja makuta avasi silmänsä. Hänen edessään oli liitutaulu.
”Hupsistakeikkaa, sattui pieni vahinko”, hän totesi ja polki jalkaa. ”Noh, ei voi mitään enää tässä vaiheessa. Mitenkäs pahaa jälkeä nuo voivatkaan aiheuttaa saarelle, jos ne saavat vandalisoitua jopa pajani…”
Makuta poimi liidun taulun alareunasta ja alkoi raapustaa taululle mutkikkaan näköisiä laskelmia. Tai eivät ne hänelle mutkikkaita olleet. Eikä hänen mielensä sisällä ollut ketään sellaistakaan näkemässä, jolle ne olisivat olleet. Joten teknisesti ottaen ne eivät kai sitten olleet mutkikkaan näköisiä.
”Jos huomioidaan empiiriset havainnot porojen määrän ja räjähdyksen intensiivisyyden korrelaatiosta — joskin melko epätyydyttävä tilasto havaintoja, kolme, neljä räjähdystä — sekä nova-räjähdysten yleiset perusominaisuudet, voisi sanoa, että…”
Taulutila loppui kesken. ”… kaksisaataakolmetoista ja puoli poroa noin hehtaarin alueella riittäisi räjäyttämään koko saaren helvettiin. Aika hyvin!”
Seuraava ajatus: ”Mitenkäs minä selviän tuosta räjähdyksestä elossa.”
Vastaus oli helppo. Piti löytää suoja, jostain melko läheltä. Ehkäpä jonkinlainen luola, mielellään vertikaalinen sellainen, vähän kuin railo.
”Ai niin, siellä on se yksi, mihin putosin aiemmin.”
Silmänräpäys oli kulunut todellisessa maailmassa, ja makuta pinkaisi kirkuen pakoon kiviä sinkoilevaa räjähdystä niin nopeasti, kuin suinkin kykeni. Mikä oli loppujen lopuksi aika nopeasti, mutta räjähdys eteni nopeammin. Ennen lumista railoa noita kompastui ja lensi pää edellä sitä kohti, mikä johti siihen, että hän löi päänsä railon reunaan, ennen kuin putosi satojen jalkojen matkan alas. Railoon.
Se kuitenkin auttoi, sillä kovin paljon lämmintä ilmaa ei ehtinyt virrata sisään, ennen kuin räjähdys oli jo ohi.
Pohjoisen noita poukkoili alas jäisen railon seinämiä ajan, joka tuntui nöyryyttävän pitkältä.. Tämä oli kuitenkin jo toinen putoaminen samaan railoon tämän saman talven aikana, joten tällä kertaa hän oli valmiimpi! Edellisistä kokemuksista täysin valmiina ja ehdottomasti tilanteen juuri näin suunnitelleena makuta laskeutui hankeen railon pohjalla naama edellä, ja etsi siitä samaisesta hangesta hattuaan täysin suunnitelmallisen pituisen ajan.
Kyllä, makutan rajoittamaton mieli oli suunnitellut asioiden menevän tismalleen näin, ja hetken päästä kyseinen mieli varmasti kertoisi hänelle, miten pysäytettiin tuhoisaa elementaalista energiaa pursuava porotokka.
”No mutta eihän tätä olisi voinut ennustaa!” rääkäisi makuta pyyhkien hattuaan lumesta, ja oli siinä lausunnossa täysin tosissaan.
Nyt makuta alkoi käveleskellä ympyrää lumessa. Myös se oli täysin suunniteltua, kuten varmasti myös se suunnitelma, joka estäisi koko vuorta ja mahdollisesti koko saarta kohta räjähtämästä tunnetun maailman suurimmassa kiven Nova-purkauksessa, ja jonka hän aivan kohta keksisi.
”Kaikki muut ovat ihan perkeleen vihaisia jos räjäytän tämän!!! Tai sitten ne alkavat nauraa! Höh höh hööh, katsokaa kuka tuhlasi jo yhden saaristaan?”
Makuta laskeutui polvilleen, tökkäsi pitkän sormensa lumeen ja alkoi piirrellä sen pintaan viivoja ja kaavioita. Älykkäät tyypit piirsivät kaavioita, eivätkä ainakaan kuolleet poroista virtaavan elementtienergian purkauksissa.
”Jos loisin toisen rahin, johon tunkisin jään elementtikiven”, makuta hekotti hermostuneesti, ”ja laittaisin sen pysäyttämään rakkaat poroni isolla jäämuurilla? Niin! Tietenkin. Ai hups ne kivet olivat kaikki mökissäni. Helvetti!!!”
Pohjoisen noita ponkaisi pystyyn ja jatkoi maahan polkemansa ympyrän kävelemistä, mutta suorastaan laatikon ulkopuolisena ratkaisuna tällä kertaa vastapäivään. Hän huomasi vihaavansa kaavioiden piirtämistä. Eivätkä älykkäät tyypit voineet piirtää kaavioita, sillä aksiomaattisesti hän oli älykäs, eikä pitänyt kaavioista.
”Mutta entä jos rakentaisin valtavan puisen mäyrän…”
Noita horjahti hankeen, kun taas yksi räjähdys vavisutti vuorta hänen ympärillään. Jäärailon seiniin repesi valtavia halkeamia, ja paineaaltojen laantuessa kuului suoraan yläpuolelta porojen hämääntynyttä mylvintää.
Lauman äänet kasvoivat. Yhä isompia joukkoja niitä kertyi samaan pinoon. Noita ei uskonut, että olennoilla oli aavistustakaan, mitä ne olivat tekemässä, mutta kohta ne muuttaisivat tämänkin surullisen vähävulkaanisen vuoren lähinnä isoksi kraatteriksi.
Jos hyviä puolia piti etsiä, niin joskus vuosisatojen päästä joillakin tohungan roikaleilla olisi kiinnostava tarina saaren keskellä olevan valtavan järven synnystä. Tietenkään takeita siitä, että järven ympärillä olisi kohta enää saarta, ei varsinaisesti ollut. Pohjoisen noita makasi selällään lumessa hämärän railon pohjalla ja alkoi heiluttaa kaikkia neljää raajoistaan vihaisesti. Vaikka makuta ei sitä huomannutkaan, hänen alleen muodostui tyylipuhdas ja todella kirjaimellinen lumienkeli.
”Miksi kaikki menee aina pieleeeeeen? Miksi kaiken pitää mennä aina rikkiiiii?”
Eikä taaskaan ollut jäärailon pohjalla vastausta noidan ahdistuksen huutoihin, sillä siellä hänen seuranaan oli vain suuri, liikkumaton massa jäätä ja sen sisälle vangittu tumma, sarvipäinen hahmo. Ainoana vastauksena kantoivat railon läpi pinnalta yhä kasvavan ja kasvavan porotokan mylvintä ja röhkäisyt.
”Ja ei se nyt haittaisi että ne räjähtävät”, makuta ärisi, ”jos olisin suunnitellut ne räjähtämään! Silloin olisin varmasti laittanut siihen jonkinlaisen kohteliaan ajastimen, ja, jos jostain syystä ei tunnukaan siltä, että haluaisin sen räjähtävän, pysäytysmekanismin!”
Makuta loikkasi sätkien pystyyn ja ravasi kohta jälleen ympyrää pitkin railon pohjaa.
”Mieti, mieti, mieti, sinä komea mies. Miten tuhota iso kasa poroja. Noh, tuhoamalla koko saari. Mutta se on juuri päinvastaista kuin mitä haluan. Ehkä voisin nimenomaan hyödyntää paikallisia resursseja!”
Noita tarkasteli luolaa, johon oli päätynyt.
”Ehkä voisin hukuttaa ne lumeen? Olisiko lumesta apua… Tai tuosta jäästä, voisin tappaa ne jääpaloilla! Mutta miten. Olisi ehkä pitänyt antaa se toakivi yhdelle niistä komatoralaisista, niin käytettävissäni olisi jään toa! Eikun ne juoksivat pakoon. Olisi pitänyt sitoa sellainen ja syöttää sille se kivi. Niinhän se toimii?”
Makuta pysäytti pyörimisensä ja juuttui katsomaan jotain, jonka oli hetken jättänyt huomioimatta.
”Tai jos näkisin, mitä tuon sarvekkaan möhkäleen takana on, ehkä sieltä löytyisi jotakin hyödyllistä.”
Déjà vu. Aivan kuin noita olisi aiemminkin jo pohtinut, mitä möhkäleen takana oli. Ehkä asia pitäisi tarkistaa, mutta kuinka jään saisi rikki? Makuta rapsutti jäätä hieman kynnellään.
”Ääniaaltoja käyttämällä sen saisi varmaan helposti rikki. Näyttää sen verran resonoivalta. Milloin olen pohtinut asioiden rikkomista ääniaaltojen avulla…”
Siinä se möllötti, suuri sarvekas olento.
”Niin, tai lieneeköhän tuo otus hengissä.”
Ei ollut mitenkään ilmeinen ajatus, että outo jäähän vangittu muinainen hirviö olisi elävä vielä ties kuinka pitkän ajan jälkeen. Eihän?
”Ehkä kokeilemisen arvoinen! Ja ainakin näen, mitä jään takana on”, noita pohti ja otti esiin rumpunsa. ”Todennäköisesti ei mitään, ja tuhlaan aikaani…”
Kun luu hyppäsi rummun nahalle, alkoi se takomaan pintaa nyt painokkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Vaikka vain pala luuta laskeutui ohuelle väreilevälle pinnalle, tuntuivat iskut siltä, kuin yllä oleva vuori olisi vavahdellut. Tarkemmin ajateltuna ne äänet eivät varmaan tulleetkaan siitä rummusta, vaan vaarallisilla määrillä elementtienergiaa ladattujen porojen aiheuttamista kivimaterian purkauksista suoraan yläpuolella. Mutta se ei ollut ainakaan sellainen ajatus, johon Pohjoisen noidan kannatti nyt juuttua.
Suuren hengen enkelin arvoinen kohtalo ei ollut kuolla vuoren tuhoavassa räjähdyksessä. Tai oikeastaan aika harva tapa lähteä olisi sitä siistimpi, mutta Pohjoisen noidalla ei ollut mikään kiire vielä poistua tältä olemassaolon värähtelytasolta. Oli niin paljon nähtävää, niin paljon koettavaa, niin paljon-
Ei perkele, nyt ne räjähtivät siellä taas entistä kovempaa. Mutta Pohjoisen noita säilytti hermonsa ja alkoi tanssahdella makutarummun ympärillä liikkein, joihin harva kuolevainen taipuisi. Rumpu löi yhä nopeammalla temmolla ja tuotti aivan erilaisia ääniä kuin olisi pitänyt olla fyysisesti mahdollista. Ja noita lausui:
Herää jäästä iso pukki, sarvipäinen jättiotus. Rummun alla murru pieniksi palasiksi ja ei saatana siinä oli yhdeksän tavua,
KOVEMPAA, KOVEMPAA. VOLAT KAAKKOON!
Rummun iskut alkoivat saavuttaa suuria äänenvoimakkuuksia, ja jää alkoi hieman rasahdella.
”TOIMI JO SAATANA AAAH NYT ON KIIRE!”
Ja silloin halkeamat jäässä alkoivat laajeta. Yhä kovemmat iskut makutarummun todellisuutta muovaavaa voimaa saivat pienet halkeamat kuroutumaan kymmeniksi, sitten sadoiksi, sitten tuhansiksi pienemmiksi. Ja aivan kuin läpinäkyvä puu olisi kasvanut ja levittänyt pikkuruisia oksasiaan, otti halkeamien kudelma haltuun jään koko pinnan.
Tum, löi rumpu, ja suuri pala jäätä lohkesi irti jättiläislohkareen vasemmalta puolelta. Mutta se ei ollut tehnyt niin itsestään, vaan jään uumenista törröttävän, valtavan kohmeisen käden työntämänä.
Teräväkyntinen, lihaksikas ja satavuotiasta puunrunkoa paksumpi käsivarsi työntyi ulos. Se liikutteli jäisiä, naksahtelevia sormiaan jäykästi ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan.
Seuraava, luolaa vavahduttava rummunisku päättyi siihen, kun valtava kolmivarpainen jalka potkaisi tiensä ulos hiljalleen rapistuvasta jäämuurista. Koko vuori tuntui valittavan, kun itselleen ensimmäistä kertaa aikoihin liikuntakykyä saanut hirviö pusersi tietään yhä pienemmiksi palasiksi halkeilevasta jäävankilastaan.
Rummutus kiihtyi entisestään sellaisiin tahteihin, joita yhden pienen luun ei olisi pitänyt mitenkään pystyä takomaan, ja lopulta jäävankila räjähti kohmeiseksi pilveksi. Lohkareita satoi kaikkialle.
Suuren pedon liikkeet vavahduttivat luolaa. Syntyneen pilven keskellä vuoren vanki liikuskeli ahtaassa railossa, ja henkäisi ensimmäistä kertaa hyytävän, jääkylmän henkäyksen.
”Ai hei oho”, makuta sanoi jatkaen tanssahteluaan ilman musiikkiakin, ”olikohan tämä nyt sittenkään hyvä idea.”
Sarvipäinen hirviö otti askeleen. Se otti toisen.
Pohjoisen noita ei ehtinyt aivan heti vilkuilla sitä sen tarkemmin, mutta se virhe tuntui korjautuvan melko nopeasti, kun hän löysi itsensä hirviön valtavan vasemman nyrkin otteesta ja huomattavasti korkeammalta kuin äsken.
”Tuota joo, ilmaista ruokaa tuolla päin”, hän totesi osoittaen ylös railon suuaukkoon ja väänsi kasvoilleen niin leveän hymyn, ettei se oikeasti mahtunut hänen naamaansa.
Jäästä herännyt peto hengitteli hyytävän raskaasti. Se tuijotti häneen niin läheltä, että Pohjoisen noidalle osoittautui vihdoin oivallinen tilaisuus havainnoida tämän hämmästyttävän luonnon ihmeen kauneutta. Olennon kippurat sarvet raapivat luolan katon jäähän arpia, ja peto tuijotti häneen kahdella tulenhehkuisella silmällä. Noidasta katsottuna oikealla puolella oleva oli tarpeettoman paljon isompi, ja sen pinta näytti kuin hohkaavalta laavalta. Hirviön selkä ja olkapäät kasvoivat suuria, jäisen valkoisia harjaksia, jotka jatkuivat myös valtavana, tuuheana partana aina sen leuassa asti.
Partaharjaksien keskeltä törröttävistä hampaista pienimmät olivat makutan nykyisen kehon käsivarsia pidempiä. Koko valtavaan kitaan olisi mahtunut Pohjoisen noidan lisäksi varmasti toista kymmentä muutakin noitaa.
Mahtavan pedon ilmeestä oli mahdotonta sanoa, mitä mieltä se oli makutan ateriatarjouksesta. Se kuitenkin raotti valtavilta jääpuikoilta näyttäviä hampaitaan, ja vapautti kidastaan yhden sanan.
”HOU.”
Olisi varmasti voinut vapauttaa vähän hiljempaakin.
”Minä vapautin sinut vankilastasi”, makuta sanoi epävarmasti, ”joten eikö olisi ihan kohtuullista pyytää, että sinä vapauttaisit minut liioista poroista? Ei sillä, että varmaan ymmärtäisit puhetta…”
Ilme hirviön hampaikkailla kasvoilla ei muuttunut, ja makutan oli vaikea olla ajattelematta, että se näytti kuin valtavalta skakdilta. Skakdejahan ne olivat, pohjoisen harjakansa? Ei hänen vastuualuettaan. Ehkä joskus hän vielä tuntisi skakdin, jolle voisi väittää, että oli kohdannut joskus muinaisen ikiroutaan vangitun otuksen, joka näytti vähän siltä skakdilta? Näh, aika epätodennäköistä.
Olento hengitteli jääkylmää hengitystään hetken makutan kasvoille, kunnes sanoi taas jotain äärimmäisen tärkeää.
”HOU.”
”Minä en oikein tiedä, mitä minun pitäisi vastata tuohon”, Pohjoisen noita vastasi täysin rehellisesti. ”Ruokaa. SYÖTÄVÄÄ. Tuolla päin!!”
Hän viittoili yhä railon suuaukkoon ja toivoi, että iso houhotteleva otus todellakin keksisi lähteä kiipeämään. Ja vaikka sitä oli vaikea uskoa, vaikutti vuoripedon tulenhehkuisiin silmiin syttyvän jokin tajuaminen.
”HOU!!!”
Kolmas hou oli sitä luokkaa, että makuta oli todella kiitollinen ikiaikaisella taikuudella muokattavissa olevasta kehostaan. Siihen kykeni esimerkiksi kasvattamaan uudet kuuloelimet sen jälkeen, kun edelliset olivat valuneet ulos pään onteloista mustana nesteenä.
Peto jatkoi askeltamistaan siinä pienessä tilassa, joka sille oli siunattu, ja näemmä kokeili musiikillisia lahjojaan vasemmalla jalallaan noidan rumpuun. Kosminen makuta-soitin ei juuri tykännyt siitä ja poksahti masentavasti rikki.
”Mitä saatanaa! Se rumpu oli arvotavaraa, senkin vandaali!” makuta kiukustui, mutta ennen kuin noita ehti toivoa olennolta enempää varovaisuutta, paukautti peto heidän yllään olevan ahtaan jäärailon auki. Juuri sillä nyrkillä, jossa hän tällä hetkellä sattui olemaan.
”Ei saatanan saatana!”
Vuoren rinteille oli kerääntynyt useampi sata poroa — määrä, joka täydellisen varmasti ennättäisi tuhota kivisateella kaiken sivilisaation lähisaarilta, jos ei niitä pysäytettäisi. Niiden silmät hehkuivat kultaisina, kun ne katselivat alas avautuvaa näkymää. Tuijottamisen kuitenkin keskeytti vuoren pinnan jään läpi syöksyvä ihan saatanan iso jättihirviö.
”HOUUUU!!!”
”HOPLAA!” kirkui jokin punasilmäinen hirviön nyrkistä. ”HAKKAA PÄÄLLE, PUKKI!”
Kohti rynnivä ihan saatanan iso jättihirviö ei ollut mitään, mistä poroilla olisi ollut ennakkokokemuksia. Juuri nyt sarvekkaita ei ajanutkaan enää muu kuin villi laumavietti, joka juonsi jokaisen niiden sisällä kipinöivästä keltaoranssista energiasta. Kirkkaasti hohtava luonnonvoima sai maaperän vavahtelemaan ja jyrisemään. Porolaumat pakkautuivat tiiviimmin yhteen.
”VARO, PUKKI!” kirkui noita nyrkin sisältä, eikä häntä kantava jättihirviö ehtinyt reagoida. Välähdys hohtavaa voimaa singahti salamana porolauman uuden alfauroksen punaisesta turvasta. Se osui maastoon suuren sinisen sarvihirviön jalan alla, ja kiviaines räjähti voimakkaasti kaataen hirviön maahan.
”ÄKKIÄ YLÖS!!!!” kirkui noita, jonka nelihiippainen hattu oli kiepsahtanut hänen toisen silmänsä päälle.
Kun vuoren hirviö sai itsensä kammettua ylös, näkivät se ja sen nyrkissä roikkuva vapaamatkustaja porolauman vastaiskun.
Kuusi ainakin satapäisen lauman vahvinta poroa olivat astelleet lauman edelle ja paistoivat nyt muita kirkkaampaa hehkua. Aavemaisesti leijuen nousi yksi poro toisen harteille. Sitten kolmas, ja kohta neljäs, viides ja kuudeskin. Hetkessä ne olivat asettuneet päällekkäin epämääräiseksi huteraksi torniksi.
”Voi ei!” huudahti makuta järkyttyneenä. ”Aivan kuten ennustinkin… PORO-NUI.”
Huojuva porotorni lähestyi uhkaavasti vuoren hirviötä.
Hirviö ei epäröinyt. Se kohdisti hyvin tähdätyn potkun keskelle tornia, ja porot lensivät ympäriinsä kuin biljardipallot.
”HOU!!!” artikuloi pukki.
”Niin, okei, öh… ei sittenkään mitään! Hyvin menee!” noita kannusti.
Porot olivat kuitenkin muodostaneet lisää Poro-Nuita, koska ilmeisesti ne vain pystyivät siihen.
”Hah, hoidamme nuo leikiten! Potkaise ne helvettiin täältä!” noita vaahtosi, ja pukki teki työtä käskettyä. Tuskin sen takia, että sitä käskettiin.
Kuusi eri porotornia hieman etäämmällä näyttivätkin yhdistyvän jonkinlaiseksi humanoidimaiseksi otukseksi, jolla oli jättimäinen poronpää ja melkein yhtä korkea ruumis kuin hirviöllä.
Noita parkaisi.
”Voi ei, se on… PORO-NUI-NUI???”
”HOU!” sanoi hirviöpukki ja syöksyi taistoon juuri syntynyttä poromechaa vastaan.
Sarvet kalahtivat yhteen ja kolossien askeleet tärisyttivät tannerta. Jättiläismäinen humanoidiporo antoi jättiläismäisen humanoidipukin maistaa melko lujaa oikeaa koukkua, joka lennätti pukin syvälle maaperään.
Kauan otus ei siellä kuitenkaan maannut. Se loihti jostain sisältään esille lisää uljasta taisteluvoimaa ja ponkaisi salamannopeasti pystyyn jättäen jälkeensä syvän montun hangessa. Vuoren hirviö naurahti kumeasti ja potkaisi Poro-Nui-Nuilta jalat alta nopealla taklauksella.
”Hyvä Pukki!!!” makuta huusi. ”Opeta sille roikaleelle nimeämispäivän todellinen merkitys!!!”
Tässä vaiheessa pukki jakoi vielä brutaaleja nyrkiniskuja täysin alakynteen jääneeseen porojättiin, paiskasi tämän mahalleen maahan ja hyppi tämän päällä tasajalkaa. Väkivaltainen toiminta kuitenkin kiinnitti pukin huomion niin intensiivisesti, ettei tämä huomannut takanaan muodostuneita kolmea uutta Poro-Nui-Nuita.
”HOU!” mylväisi sininen sarvipää, kun kaksi uutta kahdella jalalla seisovaa poromassaa tarttuivat sitä sen molemmista kainaloista ja repivät sen kauemmas maassa makaavasta ruhjotusta Poro-Nui-Nuista. Kolmas peuraeläimistä äsken muotoutunut jättiläinen vaappui vihaiselta näyttäen Pukin eteen.
Kaksi muuta pidättelivät vuoren hirviötä aloillaan, ja kolmas alkoi jakaa poroista kasatuilla nyrkeillään tiukkoja iskuja hirviön vatsa-alueelle. Yhä pukin nyrkissä möllöttävä makuta ei voinut tehdä asialle mitään, vaikka olisi varmaankin pystynyt. Nyrkin sisästä väkivalloin vapautuminen olisi saattanut satuttaa pukkia… mikä olisi tietysti vähän kurjaa, kun tavoitteena olisi estää pukin satuttaminen.
”Hei pukki!” Pohjoisen noita huusi. ”Älä nyt luovuta. Ne ovat jumalauta poroja, et saa antaa itsesi hävitä joillekin saatanan poroille! Olihan meillä pienet erimielisyytemme — en ikinä anna anteeksi rumpuni tuhoamista — mutta löysimme selvästi yhteisen sävelen, nimittäin ylimääräisten porojen lahtaamisen. Minä ja koko muu saaren väestö luotamme sinuun! Ei sillä, että kukaan muu tietäisi edes olemassaolostasi, mutta näin niin kuin periaatteessa. Me uskomme sinuun, tai ainakin minä uskon! Olet vahva! Olet väkevä! Olet voimakas! Olet… en keksi enempää synonyymejä. Sinulla on kaunis ääni, joskin turhan kova! Sinun on pakko voittaa! Poroilla on pienet aivot, keksi jotain!! ME LUOTAMME SINUUN!”
Ja silloin, kuin nimeämispäivän henki itse olisi tullut lihaksi ja vereksi, virtasi vuoren hirviöön jotain taianomaista. Sen punaisena hehkuvat eri parin silmät avautuivat täysin ammolleen, ja pienen hetken näytti kuin jättiläishampaiden täyttämät kasvot olisivat kasvaneet saaren leveimpään hymyyn.
Vuoren hirviön partaharjakset hulmusivat korkeuksissa yltyvässä tuulessa. Vihulaisen poroista muodostuvat kourat jakoivat yhä iskuja pukin vatsa-alueelle, mutta nyt näytti siltä kuin pukki olisi kovettanut koko jäisen sinisen olemuksensa… sillä pieni ystävä nyrkin sisällä oli antanut sille kauneimman lahjan.
Siispä Vuoren suuri hirviöpukki päätti alkaa jakaa tuota iloa kaikelle ympäröivälleen, ja ensi töikseen se päätti opettaa läheisyyttä niille kahdelle Poro-Nui-Nuille, jotka pitelivät sen kainaloista tiukasti kiinni. Oli kuin taivaan tähti punainen olisi ollut misteli, kun pukki riuhtaisi vahvoilla käsivarsillaan kahden porojättiläisen päät vauhdikkaasti toisiaan kohti. Nimeämispäivän rakastava ele räjäytti Poro-Nui-Nuiden päät sateeksi hölmistyneinä hankeen putoilevia poroja. Porovuorten päättömät kehot kaatuivat tärähtäen vuorelle hajoten taas laumoiksi pakoon pinkovia olentoja. ”HOU!” julisti pukki kaikille juhlapäivän henkeä. Sillähän ei ollut varsinaisesti väliä, että nimeämispäivä ei varmaan ollut tänä nimenomaisena iltana (mistä Pohjoisen noita olisi sen tiennyt?), sillä pukin lahjoja riitti lopuillekin riitapukareista. Äsken avuttoman pukin vatsaa takonut Poro-Nui-Nui otti perääntyviä askelia, mutta pukin into oli liian suurta ja nimeämispäivän henki leijaili kaikkialla.
Pukki juoksi viimeistä seisovaa porovuorta kohti, ja suuntasi kaiken juhlapäivän riemun yhteen iloiseen onnenpotkuun sen jalkojen väliin. Kohti taivaita viilettävä Poro-Nui-Nui hehkui hetken ylhäällä kuin kirkkain nimeämistähti. Sitten tähti tippui taivaalta ja vuoren toisella puolella räjähti aika helvetin kovaa.
”HOU HOU!”
Pukin aiemmin talloma Poro-Nui-Nui oli jo kasaamassa repaleista olomuotoaan edempänä ja saisi kohta sekin vastaanottaa pukin lahjan. Tämä groteski peurafuusio oli kuitenkin valmiina, ja halusi yllättää pukin ensin.
Viimeinen Poro-Nui-Nui hehkui kirkasta oranssia valoa ja alkoi nousta hieman ilmaan. Hirmuinen pyörre sen ympärillä riepotteli lunta myrskyksi vuoren yllä, ja alkoi imeä itseensä ympäri vuorta paniikissa juoksentelevia poroja. Jättiläinen imaisi itseensä ympärilleen levinneiden Poro-Nui-Nuiden osasina toimineet porot.
Ja ennen kuin pukki ehti tutustuttaa Nui-Nuin nimeämispäivän ihmeistä suurimpaan eli vasempaan nyrkkiinsä, taklasi pukkia ainakin kolme kertaa suurempi jättiläisporo sen hirvittävällä jyrähdyksellä vasten vuorenrinnettä.
”VOI EI”, kiljui noita, ”SE ON PORO-NUI-NUI-NUI??????”
Pukki ei enää tässä vaiheessa arvostanut kommentaaria, vaan paiskasi makutan jonnekin syvälle hankeen ja nousi ylös. Kaksi jättimäistä otusta tuijottivat toisiaan hyytävässä tuulessa. Vuoren hirviö teki liikkeensä ensin ja puski sarvet tanassa kohti jättiläisporoa. Tämä mylväisi kuorona tuskasta, kun sarvet lävistivät sen vatsan. Nui-Nui-Nui taas tarttui pukkia jalasta ja alkoi hakata tätä vuorta vasten kuin märkää rättiä. Muutaman kerran vuoreen iskeydyttyään pukki huomasi makaavansa huomattavan matkan päässä edellisestä sijainnistaan: poromonsteri oli lähestulkoon heittänyt sen alas vuorelta, mutta heittovoimaa ja/tai tähtäystä ei selvästi ollut ollut tarpeeksi. Mitään näistä asioistahan pukki itse ei ajatellut, vaan sen teki makuta, joka oli saanut kaivauduttua jälleen pintaan.
”HYVÄ, PUKKI! TAPA SE! REVI SEN PÄÄ IRTI!” noita kirkui psykoottisesti pomppien hangen pinnalla.
Pukki aikoi nousta, mutta Poro-Nui-Nui-Nui oli liian nopea ja ehti syöksyä vuoren hirviön luokse sekä tarttua tämän olkapäistä kiinni. Ote tarkentui niin, että valtava poroasia piteli valtavaa pukkiasiaa tämän ojennetuista käsivarsista kiinni yrittäen parhaansa mukaan kiskoa niitä irti. Pukki karjui tuskissaan, ja makuta pelkäsi taistelun pian päättyvän — heidän tappiokseen.
”Syökse sen päälle tulta!” noita ehdotti. ”Tai vaikka happoa, kai sinä jotakin kuolettavaa substanssia osaat sisuksistasi sylkeä!”
Pukin mylvintä kuulosti pahalta.
”KÄYTÄ HYPNOOSIVOIMIASI! TAI TELEPORTTAA! KÄYTÄ KETJUSALAMAVOIMIA! JOTAKIN!”
Poro-Nui-Nui-Nuin turpa oli muodostanut julman ilmeen, joka kertoi, että hetken kuluttua sen uhri olisi mennyttä kalua. Ja valtavan porovuoren sisältä hehkuvasta oranssista energiasta päätellen kohta myös koko vuori, ja suunnilleen kaikki elävä sen ympärillä.
”PUKKIIIII!!! KÄYTÄ PAINOVOIMANMUOKKAUSKYKYÄ! TAI AMMU PLASMAA. SÄHKÖ, ÄÄNI, TYHJIÖ. MIKÄ VAIN! JUMALAUTA AMMU SITÄ SILMÄSÄTEILLÄ!”
Pukki soi hyppivälle ja mekastavalle makutalle nopean vilkaisun, suuntasi sitten erittäin vihaisen ja tulisen punaisena hohtavan katseensa Poro-Nui-Nui-Nuin silmiin ja…
… räjäytti yhdellä katseella sen groteskin pään poronkäristykseksi.
”Aha”, Pohjoisen noita sanoi.
Tuuli puhalsi äänekkäästi. Päätön Poro-Nui-Nui-Nui päästi pukin otteestaan ja huojui tämän edessä pari horjuvaa askelta. Sen sisältä hehkuva kellertävä valo himmeni hieman. Lopulta porokasa kompastui, ja silloin se maaginen voima, joka sitä oli hetken kasassa pitänyt, päästi irti. Jättiläishirviö levisi vuoren hangelle vain järkyttäväksi pinoksi peuraeläimiä, jotka mylvivät hämmentyneinä siitä, mitä niin sanottua perkelettä äsken oli sitten tapahtunutkaan.
Olentoihin sidotun luonnonvoiman kutsuma hullu laumamieli oli lakannut ohjaamasta niitä. Nyt ne vain könöttivät lumisella vuorella yhä oransseina hehkuen.
Ja koska pukin työ oli ollut rankka, päätti se istahtaa alas pienelle aterialle. Porot eivät aivan ymmärtäneet juosta pakoon, kun sarvipäinen jättiläinen kauhoi otuksia kaksin käsin kasasta ja heitteli niitä suuren valkean partansa keskeltä törröttävien hampaiden väliin.
Luut rutisivat, sarvet napsahtelivat katki ja lumi tahriintui punaisesta hyhmästä, kun vuoren hirviö tyydytti melko pitkään kurninutta nälkäänsä.
”Okei, miksei”, noita sanoi katsellen uuden ystävänsä ateriointia. ”Jos sinulla kerran on nälkä.”
Vuoren hirviö kääntyi häntä kohti, hymyili sanalla sanoen kammottavaa hymyä ja taputti poronveren tahraamalla kädellään vatsaansa. Sitten se päästi ulos riemukkaan mylväisyn, johon noita ehti tällä kertaa varautua tunkemalla etusormiensa koko pituuden päänsä sisälle.
”HOU HOU HOU!!!!!!”
Porot tuijottivat luojaansa pinon keskeltä ja pukin kourista lähinnä hämmentyneinä. Sentään jokainen olennon kitaan katoava poro tuntui vähentävän yleensä räjähdyksiä edeltävää oranssia hehkua koko laumasta.
”No hyvä jos maistuu”, makuta kailotti. ”Kuule, syö minun puolestani niin kauan kunnes ei enää nälätä, ja vaikka ihan hitusen nopeammin. Täällä on aikamoinen sotku, ja siivoaisin sen mielelläni ennen kuin kukaan ehtii…”
”… tänne… paikalle… katselemaan, mitä olen mennyt…”
Pohjoisen noita jätti lauseen roikkumaan ilmaan ja havaitsi viimeisen rippeen hymyään katoavan kasvoiltaan. Samalla hän veti neljäntuulenhattuansa syvemmälle päähänsä ja yritti parhaansa mukaan keksiä tapaa kadota lopullisesti maan alle. Noita kääntyi hitaasti katsomaan taaksensa, mutisi ulos maailman pienimmän ”voi perkeleen perkeleen” ja havaitsi, että hatun sai näemmä vedettyä vielä syvemmällekin päähän! Kappas, kuinka maailmasta tulikaan mukavan yksivärinen ja selkeä, kun hattu oli tarpeeksi syvällä!
Taivaalta laskeutuva asia tietenkin lähestyi, vaikka hän kieltäytyisi havainnoimasta sitä.
O-ou, olisi joku muu ehkä sanonut. Tosin suurin osa universumin olennoista olisi sanonut ehkä ennemminkin vaikka, että ”MATA NUI ARMOLLINEN! SÄÄSTÄ MINUT JUMALALLISELTA OIKEUDELTASI”.
Sillä jos joku muu olisi ollut katselemassa pimeänä talviyönä tuon pienen ja vaatimattoman saaren vuoren huipulle laskeutuvaa näkyä, olisi hän todella oppinut pelkäämään ja arvostamaan maailmaa, jossa eli.
Taivaallinen kuoro lauloi korkeuksissa. Valtaisat punaiset siivet löivät ilmaa, jonka virtaus olisi saattanut heittää matoralaisen alas vuorelta, ja niiden suuri varjo peitti noidan alleen. Ne saivat noidan omat siivet näyttämään kärpäsen vastaavilta. Suomupeite rakenteeltaan hyvin liskomaisen valtavan – jopa Pukkia suuremman – olennon ympärillä näytti siltä, kuin sen ihoon olisi upotettu hohtavia rubiineja, ja tummempiin kohtiin panssarointia tumman violetteja, lähes mustia ametisteja. Olennon valtavat raatelukynnet olivat kullanhohtoista metallia, kuten olivat myös sen kasvoja suojaava kypärämäinen kehikko sekä siipien metalliset rajat ja siellä täällä suomupanssaria vahvistavat tukirakenteet. Lohikäärmeen silmät olivat vihreänhehkuiset ja sen suu täynnä pitkiä kultaisia hampaita, jotka vetivät vertoja vuoren hirviön hampaille.
”NARRI!”, kuului lohikäärmeen kidasta ääni, joka oli yhtä paljon tulen roihua kuin puron soljuntaa, ja samaan aikaan mies, nainen ja jotain muuta.
Ja aivan hetkessä oli lohikäärmeserafi, enkeleistä ensimmäinen, Destralin punainen miekka ja Mata Nuin ääni laskeutunut aivan Pohjoisen Noidan eteen kaikessa jumalallisuudessaan.
Eikä Käskynhaltija ottanut vastaan vääriä vastauksia.
”Sinulla on velvollisuus selittää, mitä saarellasi tapahtuu.”
Pohjoisen Noita oli kiusallisen hetken hiljaa, tarttui päähineestään kaksin käsin ja työnsi päänsä niin syvälle sen sisälle, että hatun suuaukko peitti hänen kaulansakin kokonaan.
”En tietäisi sellaisesta”, hän mutisi asiallisella äänellä kankaan läpi. ”Olen katsokaas vain neljäntuulenhattu.”
Valtava makuta tuhahti niin, että kuulosti kuin se olisi halunnut syöstä tulta.
”Mikä.”
”Tämä, mikä minulla on päässäni.”
”Jos päässäsi on neljäntuulenhattu, annat olettaa, ettet itse ole hattu. Hatuilla ei ole päitä, Narri.”
”Niinpä niin, saitte minut kiinni ristiriidasta verekseltään”, noita sanoi ja hohotti varovaisesti. Lohikäärmeen hiillostava katse ei jättänyt arvailemisen varaan, oliko tämä unohtanut alkuperäisen kysymyksen.
”Tuota noin niin”, pienempi makuta aloitti ja nosti etusormensa pystyyn. ”Arvon Käskynhaltija, minä loin raheja ja ne lisääntyivät hieman odotettua nopeammin, joten palkkasin ystäväni hankkiutumaan osasta eroon.”
Pukki rouskutti äänekkäästi ateriaansa Pohjoisen noidan takana, eikä Suuren hengen ylin enkeli edes katsonut sen suuntaan. Kun lohikäärme puhui taas, tihkui sen ääni painostavaa vettä ja polttavaa liekkiä.
”Onko sinulla vaikeuksia toteuttaa tehtävää, jonka veljemme ja jumalamme on sinulle siunannut, Narri? Tarvitsetko… tasoistasi työtä?”
”Hei!” noita sanoi kiivastuen sen verran kuin suinkin uskalsi. ”Ei tarvitse silti ryhtyä epäkohteliaaksi. Minä hoidan kyllä oman osuuteni työstä.”
Lohikäärme askelsi Noidan ympärillä. Vuoren lumella sen askeleet kuulostivat samaan aikaan hirviöpukkiakin painavammilta, mutta lumihiutaletta kevyemmiltä. Pohjoisen Noidalla ei ollut mikään kiire nostaa hattuaan pois silmiensä edestä. Se lämmitti siinä ihan mukavasti.
Serafi pysähtyi noidan taakse, ja noita tunsi sen polttavan kuuman hengityksen niskassaan. Lumi alkoi sulaa hänen jalkojensa alta.
”Sotaherra takoi meille mahtavan aseen Suuren hengen vihollisia vastaan. Arkkitehti nostatti uljaan monumentin Hänen kunnialleen. Ja Hovimestari vartioi Hänen kaupunkiaan kaiken loppuun asti. Tuottaisitko sittenkin enemmän kunniaa veljellemme jonkun heistä apulaisena, Narri?”
Pohjoisen Noita nosti heikosti nyrkkiään ja pui sitä todella, todella varoen.
”Kyllä- kyllä muuten varmasti pesen Arkkitehdin arkkitehtuurissa mennen tullen!”
Lohikäärmeserafi ei vastannut hetkeen. Sen äänellä tuntui siltä kuin hiljaisuudet olisivat olleet puhetta äänekkäämpiä. Tai ehkä se johtui vain siitä, että hirviöpukki oli tajunnut jossain takana, kuinka herkullisia porot olivat silmäsäteellä kypsennettyinä. Samassa porot olivat tajunneet, että lajin tulevaisuuden turvaamiseksi olisi vähitellen parempi oppia olemaan tulematta syödyksi.
”Hyvä on, Narri”, sanoi Suuren Hengen suuri enkeli. ”Pese siis. Siivoa tämä sotku. Ja katsokin, että kansalaisesi eivät kärvenny siinä samalla.”
”Käskystä, Käskynhaltija”, noita mutisi hattukankaan läpi.
Suuri lohikäärme levitti jälleen mahtavat siipensä, joiden iskut kutsuisivat laivoja kaatavia tuulia.
”Mata Nui olkoon ylistetty ikuisesti”, se lausui äänellä, joka oli voimakkaampi kuin satojen kuoro.
”Joo, niin kai.”
Siihen Noita sai serafilta vain sellaisen katseen, jota näkemättäkin tunsi, että sillä voisi suurinpiirtein ampua hänet ulos maailmankaikkeudesta vaikka luoteissakaran kärjen läpi.
”… siis… niin… Mata Nui olkoon ylistetty ikuisesti”, lisäsi noita.
Serafi oli siihen enemmän tai vähemmän tyytyväinen. Ja kahdella mahtavalla siiven kajahduksella oli Suuren hengen ylin enkeli taas taivaalla ja kaukana kuolevaisten katseista. Jumalallinen kuoro kaikkosi taas pilviin, jotka olivat sen synnyttäneet, kun lohikäärme aloitti matkan toiselle puolelle Suuren hengen valtakuntaa.
Mutta Noidan päivä oli lopullisesti pilalla. Makuta käveli jupisten alas vuorenrinnettä ja vihdoin uskaltautui nykäisemään neljäntuulenhatun pois silmiensä tieltä. Hän potkaisi lunta ja irvisti parhaansa mukaan sellaista rumaa ilmettä, josta olisi kai pitänyt tulla mieleen vihainen lohikäärme.
”Ö hö hö, ’tarvitsetko tasoistasi työtä, Narri?'” hän inisi pää painoksissa. ”Koskaan ei voi olla tyytyväinen! Saarikin ihan ehjänä! Vai mitä, että kohtuutonta ja epäkohteliasta tuollainen?”
Pukki lakkasi kömpimästä pakoon juoksevien porojen perässä, tyytyi jo kantamaansa melko suureen lastiin liikkumatonta lihaa ja kääntyi makutaa kohti. Ikiaikainen enkeli ja muinainen vuoren sarvipäinen jätti tuijottivat toisiaan pienen hetken.
Vuoren hirviö oli iltansa kulkuun kovin iloinen. Se oli vapautettu ikiroudasta, johon luonnonvoimat olivat sen vanginneet aikoina aivan toisina, ja se oli saanut vatsansa täyteen. Mutta ennen kaikkea vuoren hirviöpukki oli saanut ystävän. Ja nyt oli aika tehdä ystäväkin iloiseksi.
”Hei, mitä sinä”, noita sanoi pöllämystyneenä löydettyään itsensä taas jättiläisen kourasta ja huomattavan korkealta. Hän katseli sarvipään poronverellä maalattua hammashymyä, laski katseensa tämän toisen käden kantamuksiin ja hihitteli hetken hermostuneesti.
”Tuota, kiitos tarjouksesta, mutta…”
Pukin vapaa käsi tarjosi päätöntä poronraatoa aivan hänen eteensä.
”Ei minulla ole… ihan noin nälkä…”
Nälkäisen puhetta, ajatteli pukki, ja pudotti uuden parhaan ystävänsä päälle tämän painon verran veristä poronlihaa.
Ja niin kaikki oli kääntynyt lopulta parhain päin, ja Pohjoisen noita oli oppinut nimeämispäivän hengen. Vaikka se olikin vaatinut enemmän ruumiita kuin keskimääräisenä nimeämispäivänä oli toivottua.
”… mutta toisaalta minä kuitenkin myös loin suurimman osan tänään kuolleista asioista”, makuta mutisi itsekseen, ”joten ehkä se vähän tasapainottaa?”
Hanki kimalteli. Noita seisoskeli hyytävässä aamuyössä katsellen aikaansaannoksiaan. Porotokan jäänteet juoksentelivat alas vuorenrinnettä kaatuillen välillä upottavaan hankeen ja mylvien hädissään. Kun makuta katseli pienten nova-räjähdysten jättämiä kraattereita ja vuorella käydyn taistelun jälkiä, näki hän todella ensimmäistä kertaa koko pitkässä elämässään, minkälaista tanssia luominen ja tuho kävivät.
Ja ollakseen enkelin siipien arvoinen olisi hänen löydettävä tasapaino tuohon vaakaan.
Siispä noita aikoi pitää henkilökohtaisesti huolta, että sama ei toistuisi. Hän aikoi pitää huolta, että tämä pieni ja mitätön välisaari heräisi kukoistukseen, jota siltä ei oltu koskaan nähty.
Vuoren hirviöpukki, noidan uusi ystävä, pitäisi omalta osaltaan huolen, että porojen kanta ei ylittäisi kriittistä rajaa. Vaan noidan ylpeys vaati, että hän korjaisi pois myös omat jälkensä.
Osa saaren matoralaisista ei kavahtanutkaan noidan pelottavaa ulkomuotoa, ja kun nämä vihdoin tohtivat lähestyä häntä, tarjosi hän uusille oppilaille neuvojaan. Matoralaisten olisi opittava puhumaan poroille ja kuuntelemaan niitä. Näkemään niiden herkät, huomaamattomat eleet ja liikehdinnät ja opittava tietämään, mitä ne tarkoittivat. Ruokkimaan poroja, ja tulemaan niiden ruokkimiksi. Elämään poroista, ja elämään poroja varten.
Noita muisti kuitenkin painottaa uusille oppipojilleen myös sitä, että poroja sai olla vierekkäin suorassa kosketuksessa toisiinsa enintään viisi. Eivätkä oppilaat yleensä halunneet kysyä, miksi.
Kiusallinen puoli poroissa katoaisi tuskin taikomallakaan. Olentojen sisällä sykkivä luonnonvoima oli hyvin vahva. Mutta ennemmin tai myöhemin, joko kymmenessä tai sadassa sukupolvessa, alkaisi kiven taika lopulta hiipua pois jokaisesta saaren porosta. Niin sen oli oltava. Noita uskoi vahvasti niin tapahtuvan.
Tuhansien vuosien päästä porojen räjähdysvaara olisi vajonnut mitättömyyksiin, eikä kukaan enää ikinä kuolisi porojen aiheuttamiin elementaaliräjähdyksiin. Ei varmana.
Ja vaikka kaikki olikin kääntynyt parhain päin, ei makuta voinut olla tuntematta tyydyttymättömyyttä. Oliko hän todella lähtenyt luomistyössään oikealle polulle? Kauniita porot olivat, mutta miksi Pohjoisen noita tunsi jatkuvasti, kuin ne eivät olisi olleet lähelläkään sitä, mitä hän todella halusi luoda?
Vastaus kysymykseen antoikin kuulla itsestään yllättävän nopeasti: Porot eivät olleet kuin hän. Porot eivät olleet älykkäitä.
Ne eivät osanneet luoda. Ne eivät osanneet kehittää, selittää tai järkeillä. Poro ei näkisi, mikä erotti sen muusta laumasta. Eikä se ennen kaikkea nimeäisi asioita.
Porot olivat hänen luomuksiaan, mutta ne eivät voisi ikinä olla hänen lapsiaan. Ne eivät jatkaisi hänen tehtäväänsä siellä, minne hänen taikuutensa ei yltäisi. Ja tätä kaikkea talven kylmässä pimeässä miettiessään Pohjoisen noita päätti, että hänen seuraava suuri työnsä muistettaisiin vielä kauan.
Lumihiutale laskeutui kevyen tuulen kantamana pimeydestä jossain yläpuolella. Noita antoi punaisten silmiensä seurata sen koko matkaa, eikä tiennyt mikä voima sai hänet nostamaan pitkäkyntisen kätensä ja ottamaan hiutaleen kiinni. Makutalla ei ollut ruumiinlämpöä, joten hiutale ei sulanut laskeutuessaan hänen kämmenelleen.
Kuinka hämmästyttävää ja äärimmäisen kiintoisaa olikaan, että jokainen taivaalta laskeutuvista kiteistä oli täysin omanlaisensa? Loputtomuuksiin jatkuvia jäisiä fraktaaleja, jotka ilmenivät lyhyen hetken havainnoitavassa maailmassa ainoastaan kadotakseen iäisyyksiksi.
Maailma oli todellakin täynnä ihmeitä! Ja jotkin niistä syntyivät ilman, että kukaan päätti luoda niitä.
Sinä talvena Suuren hengen enkeli pysähtyi kerrankin katselemaan yhtä tuollaista ihmettä ennen kuin se katoaisi ikiajoiksi.
Jos Pohjoisen noita olisi kuitenkin nostanut sillä hetkellä katsettaan, olisi hän ehkä voinut hetken ajan nähdä, kuinka jossain saaren etelärannalla iski maasta taivaaseen valtava sininen salama. Mutta se katosi aivan yhtä pian kuin oli ilmestynytkin.
Ja siellä missä salama oli iskenyt maasta taivaaseen, oli eräs Totuutta etsinyt matkalainen etelästä saanut kaiken sen, minkä oli halunnutkin. Sen kaiken, mitä Pohjoisen noita ei ollut hänelle osannut antaa.
Vaan onnelliseksi se ei ollut häntä tehnyt.
”Ai että kun on jännää”, noita sanoi hiutaletta tuijotellen.
Jäätutkijan mekko liuhui kuin viitta, kun hän marssi hengästyneenä loputtomilta tuntuvia käytäviä.
Nazorakin oli vaikea estää itseään vetämästä käsiään lippaan tai pitämästä ovia auki jokaiselle käytävillä vastaan tulevalle, joka edes sattui näyttämään jollain tapaa korkea-arvoisemmalta. Miten klaanilaiset edes tiesivät sellaisen ilman arvomerkkejä?
Tuntui vain turvallisimmalta tehdä kunnianosoitus jokaiselle vastaantulijalle. Suurin osa heistä näytti hämmentyneeltä tai ei vastannut tervehdykseen. 273 tunsi olonsa yhä kiusaantuneemmaksi, mutta ei viitsinyt lopettaa kun oli jo kerran aloittanutkin.
Erään nuoren lattiaa lakaisevan po-matoralaisen päivä sentään vaikutti paranevan hieman, kun hän sai viekoittelevan tervehdyksen mystiseltä, pitkältä volitak-kasvoiselta neidolta hulppeassa hameessa.
Puuovi kyltin ”kokoushuone 1” alla viuhui auki. Metalliset haarniskan jalkaosat kopsuivat lattiaa vasten, kun volitakia käyttävä olio astui sisään huoneeseen.
”Hyvää iltaa, arvon adm-” 273 oli sanomassa samalla, kun riisui hattuaan pois.
Siniset silmät välähtivät yllättyneinä. Ne eivät nähneet kovin mieluisaa näkyä: aivan liian tuttu ja kärttyisä sininen skakdi istui kokouspöydän reunalla kädet puuskassa ja jalat ristissä… jostain kumman syystä verhoutuneena johonkin, joka näytti nazorakin silmiin täydeltä taisteluvarustukselta.
”Hei”, Guardian sanoi tuijottaen nazorakia kulmiensa alta.
273 otti naamionsa päästään, kumartui hieman ja paransi plastroninsa asentoa toisella alemmista käsistään. Nazorak ei vastannut Guardianin katsekontaktiin. Tämän sinisilmät pälyilivät lattiaan ja ympäröivään kokoustilaan.
”M-moderaattorit sanoivat että administolla on asiaa?”
”Nääh”, Guardian murahti. ”Minulla vain.”
Sen sanottuaan skakdi piti tauon, jonka jälkeen joidenkin matoralaisen maailmankuvan piirien kohteliaisuussäännöissä olisi ollut odotettavaa sanoa ’käy istumaan’. Tai ’miten voit’. Tai, jos häntä ei sitten oikeasti kaivattukaan, ’ole hyvä ja poistu’.
Nazorak arveli hiljaa, ettei tämän adminin kanssa. Guardianin hiljainen pälyily oli aivan yhtä miellyttävää kuin aiempinakin kertoina.
”Miten ovesi voi.”
”Huoltomies vaihtoi sen.”
”Ai kun kiva”, skakdi myhäili. ”Minkä niminen kaveri?”
”Oliko Sos”, Jäätutkija oli sanomassa, mutta äkkäsi juonen. Tylyillä skakdinkasvoilla ehti käydä pirullisen virneen esiaste.
”… oliko teillä asiaa?” Jäätutkija töksäytti astetta kovemmalla äänellä.
”Noh”, Guardian murahti nousten seisomaan pöydän vierelle, ”lähes hävettää myöntää, mutta voisin kaivata mielipidettäsi johonkin, Jäätutkija.”
273:n vasen tuntosarvi kohosi hitaasti yllättyneenä. ”… m-muistat tittelini oikein?”
Skakdi kurtisti kulmiaan. ”Älä huoli, 273, se ei toistu. Minulla olisi sinulle vähän-” ”Mutta Gurvana hyvä, ei hänen nimensä ole 273! Kenen nimi on muka jokin numerosarja, häh?”
Ruumiiton ääni iski kuin migreeninä skakdia otsaan. Hän tarttui kallostaan tiukasti vasemmalla kädellään ja tuijotteli murhaavasti nazorakin pakoilevaa katsetta kohti. Makutan tuttu pirullinen käkätys kaikui jostain Jäätutkijan silmien välistä.
”Älä huoli, Manu”, Guardian sanoi. ”Kutsun sinut kyllä silloin, kun minulla on sinulle asiaa.” ”Minä luulin, että me olimme ystäviä!”
”Ystävien ei tarvitse nähdä joka päivä. Ja ikään kuin sen aistin käyttäminen sinuun olisi edes onnistunut kahteen kuukauteen!” ”Niin, no, visuaalisuus on yliarvostettua. Sitä paitsi minähän tulen niin kätevästi pakettiratkaisuna! Mieti, kaksi ystävääsi yhdessä kehossa, viemme vain yhden tuolin! Vaan kuten olin sanomassa: tämä hurmaava herrasmies tottelee tätä nykyä nimeä ’Kelvin’, ettäs tiedät.”
”Tottelenko”, nazorak mutisi hiljaa.
”Aha, jaha, okei”, Guardian vastasi ilmeettömästi. ”Kiitos tiedosta.” ”Eipä mitään! Mutta mitä, häiritsenkö? Voin kyllä antaa teille hetken yksityisyyttä! Kunhan et yritä taas ampua poikaa päähän.”
”No”, skakdin pää kääntyi pirullisen hitaasti torakkaa kohti, ”voin luvata yrittää.”
Makuta hiljeni sen jälkeen. Toiselle heistä se oli helpotus, toiselle ei. Jäätutkija nielaisi tajutessaan olevansa jälleen yksin huoneessa Guardianin kanssa. Näin ei ollut hyvin.
Näin ei ollut mennyt hyvin viimeksikään.
”Manu asuu nykyään sinun päässäsi?”
”Öh… näin sääsi käymään. Tavasin hänet keskustellessani Visokin kanssa. Teimme sovimuksen, että hän antaisi minulle tietoja vastineeksi isäntäkehosta.”
”Kuulostaapa Manulle epätavallisen hyvältä vaihtokaupalta. Kerrohan, Melvin-”
”… Kel…” Jäätutkija inahti.
”- mitä Manu on sinulle itsestään oikein kertonut?”
”Öh, hän on makuta joka on liitossa Klaanin kanssa Allianssia vastaan? Hänellä ei ole ruumista? Mieltenvoimien tuntija?”
”Ja?” skakdi tivasi.
Tutuksi käyneet terävät pedonhampaat vilahtivat. 273 ei voinut käsittää, mistä adminit Tawa ja Visokki tunnistivat, milloin skakdi oli hyvällä päällä.
…Jos ylipäätään, 273 mietti.
”… Hän ei valjasta itsestään liikoja”, Jäätutkija vastasi lopulta. ”On sanonut säästävänsä jutunaiheita jollekin matkalle.”
”Ihanaa, eikö olekin?” Guardian sanoi. ”Iso pino kysymyksiä, joihin joku muu kuin sinä tietää vastaukset. Totu siihen, sitä on luvassa aika paljon lisää!”
273:n siniset silmät skannasivat Guardianin jykeviä kasvoja. Hän saattoi vain arvailla, mistä tämä puhui.
Admin tuijotti nazorakia hetken viiltävästi vailla lisäkysymyksiä. Sen jälkeen hän kääntyi poispäin vilkuilemaan kokoushuoneen keskellä olevaa pitkää pöytää, jonka päällä lepääviltä paperiarkeilta erottui jotain sinivihreää.
”Torakka, ehkei minun tarvitsekaan pelätä selkäni kääntämistä sinulle. Joko olet rehellinen puolenvaihdoksestasi”, admin maisteli, ”tai sitten vain niin tolvana, että päästit vihollisen uimaan kirjaimellisesti liiveihisi.”
”Tai sitten sisäinen isänmaallisuuteni ei ole vielä herännyt”, nazorak heitti takaisin.
Joskin heitto ei tuntunut kovin hyvältä idealta, kun skakdin purukalusto ja se sininen kivenmurikka, jota tämä kutsui leuaksi, kääntyivät takaisin häntä kohti.
”Onko sinulla edes veikkausta”, Gee sanoi jäisesti, ”miksi kutsuin sinut tänne?”
Nazorakin tuntosarvet alkoivat väpättää ja heilua toisiaan vasten, minkä skakdi tulkitsi pohtimisen merkiksi.
”Eei. Erotatko minut Klaanista?”
”En nyt varmaan ainakaan heti. Haluatko antaa syyn?”
Jäätutkija pudisti hiljaisena päätään.
”Sitten astut peremmälle.”
Skakdi marssi raskain askelin pitkän pöydän toiselle puolelle. Plastroniaan huomaamattaan näpräilevä 273 seurasi vaivaantunein askelin perässä ja laski katseensa pöydällä lojuviin karttoihin. Käpertyneet, nurkista rullalle menevät arkit oli painettu paikoilleen niiden päälle ladotuilla puupalikoilla. Palikat olivat huolellista veitsityötä. Suurin osa muistutti kaksijalkaisia ja yksipäisiä olentoja, jotka voisivat olla mitä tahansa matoralaisesta nazorakiin. Osa oli veneitä, osa siivekkäitä lentohärveleitä tai suuria lintuja ja osa tykistöä. Jäätutkija muisti vilaukselta hieman samanlaiset nappulat Vuoritukikohdan upseeriston strategiahuoneista.
Karttakuvasto oli selvästi ainakin osittain saaren etelärannikon metsiä. Pöydän päälle oli kuitenkin ladottu vierekkäin niin pienen mittakaavan karttoja Klaanin saaren metsistä, metsäaukioista ja soista, että 273:n saarituntemuksella oli hyvin vaikea paikallistaa tarkkoja sijainteja.
Puupalikoiden sijoittelussa kartoilla ei tosin ollut mitään satunnaista. Ne muodostivat sotilaallisia rivistöjä, hyökkäysmuodostelmia ja leirejä.
Sodan skakdi seisoi jämäkkänä karttojen yllä kädet selkänsä takana. ”Kuinka hyvin tunnet imperiumisi sotastrategiaa?”
Nazorakin tuntosarvet aaltoilivat ilmassa samalla kun hänen silmänsä tapittivat karttoja. ”En- en väitä tietäväni kovinkaan haljoa. Aseseffänä tiedän normaalit sotilasmuodostelmat ja varustetekniikkaa.”
Skakdin käsi viittoi puisten muodostelmien yli.
”No, näyttävätkö oikeilta?”
273 katsoi Guardianin osoittamia puujääkäreitä. Eivät aivan, hän olisi osannut sanoa, mutta kotona pikkuruiset sotanuket aseteltiin kartoille millintarkkoihin linjoihin. Lopulta hän tyytyi nyökkäämään.
”Tälle kankaalle meistä pohjoiseen”, sininen sormi tökkäsi vihreää aluetta, jolle oli kasattu kymmeniä pikku puu-ukkoja, ”on tiedustelun mukaan tällä hetkellä majoitettuna nazorakien huoltopataljoona suojauskomppanioineen.”
Guardian viittoi vaatimattomampia rykelmiä, jotka oli aseteltu selkeästi kauemmas joukkojen keskittymästä.
”Pataljoonan pohjoispuolella on kolme komppaniaa, etelässä yksi. Kerropa ihmeessä, miksi noin suuri osa puolustuksestanne tuolla on suunnattu pohjoiseen? Viimeksi kun minä tarkistin, me asuimme etelässä.”
”… selustan suojaaminen?” 273 ehdotti.
”Kolmella kokonaisella komppanialla? Ja edustan yhdellä?”
273 katseli muodostelmaa hetken. ”Niin, tai no jos huoltokataljoona on matkaamassa sohjoiseen, sen on luonnollista turvata edusta?”
Skakdi nojasi pöytään, vilkaisi karttaa ja sitten 273:a.
”Noinhan minäkin tietenkin ensimmäisenä ajattelin. Mutta sitten muistin, että kyse oli sinun väestäsi, ja vetäytyminen ei tunnu olevan ylellisyys, joka kuuluisi teidän pirtaanne. Tai mikään muukaan, jossa annettaisiin vähän periksi sotilaiden hengissä pitämisen edestä.”
Jäätutkijalle tuli kylmä ajatellessa. Hänen oli myönnettävä, että skakdi oli oikeassa. Imperiumi oli aina käyttänyt sotilaidensa henkiä piittaamattomasti sodan voimavarana. Lääkäreitä tai pelastajia ei rivisotilaille ollut.
Mutta sehän olikin Imperiumin ihanteista kaunein. Kuolleet olivat taistelukentällä suojamuureja ja portaita eläville.
”Miksi ne siirtäisivät huoltojoukkoa pohjoisemmas, Melvin?” skakdi kysyi siirrellen nappuloita yksi kerrallaan ylemmäs karttaa. ”Tuskin teidänkään väkenne ilman löpöä tai muonaa marssii. Vai annanko edelleen johdollenne liikaa pisteitä?”
”Entä jos- entä jos joukkoja kokoontuu pohjoisemfana?”
”Entä jos. Tapahtui mitä tapahtui, ne ovat oletettavasti siirtymässä pohjoista kohti. Leikitään, että en aikoisi jättää tilaisuutta hyödyntämättä. Leikipäs sinä olevasi uskollinen pikku torakka, ja näytä, mihin suuntaan itse käskisit suojauskomppanioiden vartion.”
273 tutki karttaa hetken. Hän oli aikeissa osoittaa sormellaan karttaa, mutta vetikin kätensä nopeasti pois ja näytti empivän hetken. Tiedemies vilkaisi sivusilmällä skakdiin, jonka tiesi tuijottavan häntä. Lopulta hän napautti pitkän, kitiinisen sormensa vihreälle alueelle.
”Luultavammin tämän metsän reunaan suojaan avomaastosta ja helffoon laikkaan suojautua.”
”Tuon kokoisella pataljoonalla on varmaan käytössä ainakin kolme konekivääripesäkettä, olenko oikeassa?”
”Kolme tai neljä”, tiedemies totesi vaitonaisesti.
”Varaudutaan neljään. Osoita pesäkkeille mielestäsi parhaat paikat.”
Nazorak totteli käskyä ja osoitti ripeästi tummanvihreästä karttakuvasta kalpealla sormenpäällään neljä paikkaa. Sinisen skakdin koura kahmaisi rapisevaa kangaspussia ja laski jokaiselle 273:n osoittamista pisteistä seisomaan uuden puisen sotamiehen, nämä tosin makuulle osoittamaan jaloillaan tarkat tulisuunnat. Gee pysähtyi hetkeksi tutkimaan syntyneitä kuoleman sektoreita.
”Mietin jotain samanlaista”, hän sanoi enemmän itselleen. ”Onnea, Melvin, olet ollut hyödyksi tänään! Nyt poistu.”
Vaitonaisessa hiljaisuudessa valkea torakka sitoi Volitakinsa taas tiukasti kasvojaan vasten ja alkoi harppoa ovea kohti. Metallisten kenkien kopse kuitenkin seisahtui ovensuuhun. Nazorak kääntyi katsomaan adminiin naamion silmärei’istä.
”Tuleeko kyseisestä oferaatiosta iso taistelu?”
Skakdi vastasi kääntymättä kartan luota. ”Ihanteellisesti ei. Ei sitä kai lasketa taisteluksi, jos toinen osapuoli ei ehdi ampua takaisin.”
Jäätutkija mietti sanojaan hetken. ”Tiedän, että tämä voi kuulostaa tyferältä nykyisessä tilanteessa, mutta jos on vain mahdollista…”
Valkoinen nazorak tuijotti skakdin piikkistä selkää.
”… syydän, älä vuodata lajini verta turhaan. Sotilaat ovat tähän syyttömiä.”
Nazorak ei tuntenut adminia tarpeeksi hyvin tietääkseen, mitä tämän hetken hiljaisuus viesti. Kun skakdin karhea ääni puhui seuraavan kerran, oli sillä painokkaampi sävy.
”Nazorak, minä tiedän kyllä, että aina on joku muu, joka päättää, kenen tehtävä on kuolla kansakunnan puolesta ja kenen istua kotoisasti tukikohdassa.”
Skakdi nosti päätään karttojen parista vain hieman. Suriseva konesilmä katsoi 273:a piikikkään olkapään yli.
”Jos aion antaa omilleni sellaisia käskyjä, kuuluu minunkin olla siellä.”
He katsoivat toisiaan hetken. Vaikkei tiedemies täysin ymmärtänyt skakdin vastausta, hän päätti hyväksyä sen. Kääntyessään lähteäkseen hän kuitenkin mietti, oliko tehnyt oikein auttaessaan kansansa vihollista.
Olivatko hänen tietonsa lunastaneet juuri muutaman nazorak-sotilaan kehon polttohautaan?
Ovenpielen suudeltua karmia Guardian porautui karttoihin yhä syvemmin. Sininen sormi piirsi metsäkartoille näkymättömiä polkuja näkymättömille pikku jaloille.
Näkymätön oli myös virne hänen yllään ja ympärillään.
”Sinä olet yhä siinä, etkö olekin”, Gee mutisi kasvot karttoja vasten. Hiljaisuus hänen sanojensa jälkeen oli sen verran pitkä, että hän ehti alkaa epäillä omia epäilyjään.
”Sinä toivot sitä, etkö toivokin?”
”Jollakulla on jännittävä näkemys yksityisyydestä”, Gee tölväisi tuijotus yhä intensiivisesti puu-ukoissa. Jos hänen keskustelukumppaninsa ei viitsinyt vaivautua edes olemaan fyysisesti olemassa, ei häneltäkään voinut vaatia katsekontaktin teeskentelyä. ”Mitä suunnitelmia sinulla on torakan varalle?”
”Miten paljon tahdot oikeasti tietää, ystäväiseni?”
Gee siirteli karttoja pöydällä. Joen muoto toisella kartalla yhtyi lampeen viereisellä.
”Lähinnä muistelin aiempaa rupatteluamme ja mietin, onko sinulla oikeastikin jotain mielessä vai haluatko vain leikkiä kotia.”
Ääni Guardianin mielessä piti pohtivansävyisen tauon ennen vastaamista. ”En tiedä, annanko siihen aihetta, mutta otatko sinä minua ikinä vakavasti?”
”Otatko sinä mitään ikinä?” ”Siinä vaiheessa, kun otan, sinun on syytä huolestua. Eikä pelkästään sinun. Minä tarvitsin uuden isäntäkehon ja näin tässä täydellisen tilaisuuden monen eri mahdollisuuden yhdistämiselle.”
Guardian vilkuili kättensä työtä hetken ja siirteli katsettaan kartalta toiselle pohdiskelevana. Sitten hän pyyhkäisi puupalikat niiden päältä pieneen kankaiseen pussiin ja sitoi sen.
”Onko yksi niistä mahdollisuuksista isä-poika-suhteen kehittäminen?”
Manu kuulosti lähes loukkaantuneelta. ”Väitätkö siis, ettei minulla ole siihen oikeutta?”
”Hei hei hei! Minä en väitä yhtään mitään. Konsepti ei ole vain, tiedätkö, hirveän tuttu silloin kun ei osaa repiä ällöjä matoja itsestään.” ”No, onko zakazin kielessä sanaa, joka vastaa matoranin ’isää’?”
”Siinä missä ymmärrän, ei kai suoraan. Veli, sisko, tuttua hommaa… mutta isä? Kotikyläni pastori ei puhunut koskaan edes Suuresta Hengestä ’isänä’. Meilläpäin ei oltu kovin suopeita luojia kohtaan.” ”Sen ymmärrän. Matoralaisilla on kielessään se sana täysin Mata Nuita varten. Ja siitä jokainen hänen enkelinsä on ikuisesti katkera. Mutta me loimme omia lapsia. Minun lapsillani on vain käynyt hieman huono tuuri… ja he ovat joutuneet fasistihallinnon alle.”
Guardian ei tiennyt mitä ajatella. Kaiken senkin jälkeen, mitä hän oli Manun suusta kuullut, aito tunne isyydestä nazorak-imperiumia kohtaan kuulosti äärimmäisen, järjettömän ja suorastaan turvonneen paksulta. Tilannetta ei helpottanut yhtään ruumiittoman äänen vakava sävy.
”Huomasitko, kuinka paljon kiltimpi olin poikaasi kohtaan jo tällä kertaa?” skakdi hymyili itsekseen. ”En edes osoittanut häntä vaistonvaraisesti pyssyllä.” ”Niin, no, hän ei ole sotavankisi, vaan Bio-Klaanin jäsen. Mutta voin luvata sinulle, että — ellen ole jo poistunut Kelvinistä, jolloin vastuu ei ole minun — siinä vaiheessa, kun hän pettää Bio-Klaanin, niin petän minäkin.”
Kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi: ”Tuon ei pitänyt kuulostaa tuolta. Tarkoitin siis, että jos uskot hänen pettävän meidät, loukkaat minua etkä häntä.”
”Vai niin.”
Hetken he istuivat samalla penkillä hiljaisuudessa. Tai lähinnä Gee istui, mutta hän pystyi hyvin kuvittelemaan Manun ruumiittoman haamun pönöttävän samalla penkillä vieressä jäykkänä. Pyöritellen peukaloitaan ja hymyillen sitä samaa typerää virnettä, jonka Manun mieli ilmeisesti rekisteröi ”tällaisiin ilmeisiin hölmöt kuolevaiset turvautuvat silloin, kun haluavat olla ystävällisiä ja/tai saada palveluksia toisilta”.
”Eli sinulla ei ole mitään suurta mestarisuunnitelmaa poikasi varalle?” ”Ei siinä mielessä, että periaatteessa olisin voinut valita kenet tahansa.”
”No, kuten näit, hänestä voi olla ehkä hyötyäkin. Sisäpiirin vilkaisu lapsukaistesi sotakoneeseen on ihan kiva etu.”
Guardian nousi penkiltä ja tarkisti käsillään vaistonvaraisesti taisteluvyönsä taskuja.
”En silti ajatellut laittaa operaation onnistumista ihan täysin noiden vinkkien varaan. Minulla on vielä mielestäni jonkin verran elämää elettävänä.” ”Jos saan kysyä, miksi edes tiedustelet sotastrategisia seikkoja tiedemieheltä, joka ei ole koskaan nähnyt oikeaa sotaa?”
”Torakkaperspektiivi, Manuseni”, Gee lausui. ”Meidän on turha yrittää ryhmittää nazorakien joukkoja kartoillemme edes karkeina arvauksina, koska emme osaa ajatella kuin ne. Pelkkä tiedemies tai ei, tämä on ensimmäinen kerta kun meillä on kuulusteltavana yksi heikäläisistä, joka jätti pahuuden pahan valtakuntansa ihan vapaaehtoisesti. Oletettavasti.” ”Ehkä niin”, Manu myönsi. ”Liittyykö suunnittelemasi hyökkäys Mäksään?”
Guardian ei vastannut ensin, vaan asteli kokoushuoneen ovelle, veti ovenkahvasta ja sammutti valot.
”Ehkä”, hän sanoi näyttäen tyhjälle huoneelle pientä virnettä. ”Ehkä ei. Eikö olekin ärsyttävää, kun joku tietää jotain, mitä ei itse tiedä?” ”Kysyn puhtaasta mielenkiinnosta, mies hyvä. Jos minulla olisi halua osallistua jotenkin Ämkoon tapauksen tutkimiseen, minä, hyvänen aika sentään, olisin ollut asian kimpussa jo hyvän aikaa. Mutta en voi vaivata itseäni kaikilla kuolevaisten asioilla, minulla on mysteeri selvitettävänä.”
”Niin minullakin,” Guardian sanoi kolauttaen oven kiinni takanaan. ”Liity mysteerikerhoon. Saat Avde-lippiksen.”
Manu vastasi pienen hiljaisuuden jälkeen. Siinä hiljaisuudessa Gee ehti ihailla portaikkoon vievän käytävän koristeellisia ussal-kaiverrettuja puukilpiä. ”Minulla ei ole päätä.”
”No, kai sinulla edes hattuhylly on?” ”Uskoisin, että huoneessani. Milloinkohan kävin siellä viimeksi.”
”Missä sinä edes olet fyysisesti nyt?” Guardian aprikoi kävellessään ylös admin-tornin portaita. ”Olisiko minun pitänyt pitää auki ovea sinulle, kun astuin ulos tuosta huoneesta? Oletko siellä vielä edelleen? Tiedätkö itsekään?”
Hetken päästä Manu vastasi: ”Oletko harkinnut ajatusta… että minua ei olisi fyysisesti olemassa?”
”Ei kuulosta hirveän tehokkaalta. Mitä jos haluat pirtelön?” ”Muistatko, kun riivasin Athin kirkon Pyhän Äidin palveluspojan?”
”Entä jos haluat mehevän tiikeristrutsimunakkaan, ja ainoa sillä hetkellä saatavilla oleva keho on todella päättäväinen kasvissyöjä?” ”Tiedätkö, jotta voisin maistaa tiikeristrutsimunakkaan, minun olisi kaapattava ’isännän’ hallusta se osa hänen neurologista järjestelmäänsä, joka käsittelee makuaistimuksia. Jos voin tehdä sen, voi myös pakottaa kehoni syömään. Siinä suhteessa Visu-kulta oli hieman huono valinta. Vaikkei kylläkään oma valintani.”
”Niin, mutta kun tämä on ihan tosi päättäväinen kasvissyöjä.” ”Ehkä sitten eristän hänet kokonaan maailmasta ja annan hänen hiipua pois omasta kehostaan.”
Ennen kuin Gee oli tajunnutkaan, mikä Manun sanoissa oli sen aiheuttanut, oli hän jäätynyt hiljaisena keskelle portaikkoa. Hän oli pysähtynyt keskelle askelta ja paino vielä edellisellä portaalla. Taisteluvarusteet tuntuivat pysähtyneenä painavammilta kuin liikkuessa. Se oli outo tunne, mutta ei ensimmäinen laatuaan. Liikkumista oli helppo jatkaa, jos sitä ei koskaan lopettanut.
Jos sen lopetti, ehti pysähtyä ajattelemaan, halusiko todella määränpäähänsä.
Guardianin huulet jäivät toistelemaan äänettömästi Manun sanoja, kun sininen kämmen painautui tiukemmin viileää kaiderautaa vasten.
Portaikon metallikierteet nousivat kaartuen ylös ja syöksyivät kylmänä hopeisena hämähäkinseittinä alas jonnekin syvyyksiin. Niiden hiljaisten sekuntien ajan, jolloin Gee tai Manu eivät puhuneet mitään, tuntui portaikon äänetön kaiku tyhjältä jokaiseen suuntaan. Guardian ei ollut varma, kumpaan suuntaan hän putoaisi, jos päästäisi irti kaiteesta ja antaisi itsensä kaatua.
Ja siihen mielentilaan Makuta Nuin kujeileva sävy taas palasi kuulostaen siltä, ettei voinut ymmärtää, mitä hänen keskustelukumppaninsa oli juuri tuntenut.
”… mutta sellainenhan olisi kenties moraalisesti arveluttavaa?”
”Skarrararr”, skakdi mutisi hiljaa, ”kuinka kovaa sinä haluat sen tiikeristrutsimunakkaan?” ”Täytyy kyllä myöntää, etten ole maistanut. Ja aistit ovat muutenkin niin kehokohtaisia. Ehkäpä vain maistamisen riemusta voisin jättää jälkeeni kasan aivokuolleita, vai mitä olet mieltä?”
Guardian sai itsensä taas jatkamaan kävelemistä. Ja puhumista. Molemmat olivat helppoja jos niiden antoi hukkua taustalle.
Jos niiden ei antanut vaikuttaa itseensä. Tai minkään muunkaan. Sillä paras haarniska oli sellainen, jota toiset luulivat normaalitilaksi.
”Manu, ei se edes ole oikea eläin.” ”Ai eikö? En ole selvästi kertonut siitä kerrasta, kun Chirox pumppasi muakaan visorakin myrkkyä kokonaisen lauman edestä, ja… vai olinkohan se sittenkin sillä kertaa minä? Nämä vain menevät välillä sekaisin.”
”Niin varmaan käy jos on joskus ollut yhtä ja samaa vihreää pirtelöä.” ”Niin, niin käy”, Manu vastasi, ja täydensi vielä:
”Uuh, pirtelöä.”
Kierreportaat loppuivat alta aikayksikön, ja Gee saapui adminien henkilökohtaisten huoneistojen luo. Kävellessään kohti omaa asuntoaan Gee vilkaisi Tawan ja Visokin sviittien suljettuja ovia.
Ja pari sekuntia pidempään neljättä ovea.
Sekuntien mielijohde riitti. Gee oli jo työntämässä auki uksea, jossa luki ”Guardian” koristeellisella peltilevyllä, kun hän huokaisi hiljaa, katsoi vielä viimeistä puuovea adminien henkilökohtaisessa kerroksessa, päästi irti ovenkahvasta ja tarttui toisesta.
Sisältä tervehtivät pölyhiukkasten tanssilattia, pari nuhjuista tuolia, sijaamaton peti, vain vaivoin tummien verhojen välistä pilkistävä aurinko ja pienellä neliön muotoisella pöydällä lojuva, liimalla ja teipillä kasaan kursittu kahvinkeitin. Ikikeitin, Guardian halusi sanoa.
Hän astui sisään pölyiseen luolaan, otti tuolin ja jäi istumaan hetkeksi hiljaisuuteen.
”Mutta vastatakseni alkuperäiseen kysymykseesi”, Manu ynisi, ”tietyllä tapaa olen fyysisesti siellä, missä Kelvin kulkee. Tarkkailen hänen aistejaan taka-alalla. Aika häröä sinänsä, jos miettii tarkemmin. Minulla ei ole enää mitään hajua, missä kuljet ja mitä teet!”
”Eikö epätietoisuus olekin riipivää?” Guardian kysyi. Hän antoi katseensa vaellella huoneen läpi.
Kaksi kahvikuppia lojui keittimen edessä. Pohjiin oli kuivunut pari vaaleanruskeita rinkuloita kuin kaksi haaleaa aurinkoa. Pöydän molemmilla puolilla seisoivat nojatuolit yhä käännettyinä toisiaan päin.
”Se, kun voi tehdä vain arvauksia, joista mikään ei tyydytä.”
”Tietyllä tapaa se voi olla hauskempaa niin! Häh hää, tiedätkö, miten typerältä näytät, kun kuljet yksin pitkin käytävää puhuen näennäisesti itseksesi tiikeristrutsimunakkaista?”
”En”, Guardian sanoi hiljaa. ”Etkä sinäkään sitä näe.”
Askeettisen sängyn valkea kangas oli eteläisen mantereen fikoun seitistä tehtyä. Peitteellä oli vielä painaumia sillä istuneesta. Kangas oli uurteilla ja rypyillä painosta, jota se oli joiksikin hetkiksi ottanut vastaan.
Sängyllä istuneen kanohilla ei ollut näkynyt pientäkään uurretta tai ryppyä, joka olisi kertonut, mikä paino tämän yllä oli ollut. Ja jos oli, Geellä ei ollut ollut aikaa katsoa sitä pidempään.
”En”, Manu yhä jatkoi. ”En näe. Mutta voin kuvitella.”
Ja kun niiden sanojen kaiku hiipui lopullisesti pois Guardianin tajunnasta, tiesi hän että Makuta Nui oli saanut haluamansa huvin ja poistunut keskustelusta.
Ikkunan takana valo alkoi hiipua. Tunnit huomiseen kävivät vähiin.
Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:nnen hellässä huomassa
Umbra roikkui kahleissaan ja uinui unetonta unta. Hänen lihaksensa olivat miltein tottuneet siihen asentoon, missä hän roikkui vailla valtaa vaikuttaa siihen. Lihakset olivat olleet kovettuneina ja jähmettyneinä tässä asennossa päiväkausia. Umbra ei tiennyt ajan kulusta mitään, sillä luonnonvaloa ei ollut. Toan yhä väistämätön matka kohti pimeyttä jatkoi väistämätöntä matkaansa, ja sen näki hänen päivittäin tummentuvasta ulkonäöstään. Pimeys söi valoa ahnaasti.
Viettelevän viheliäinen varjon toa oli ainoa henkilö, joka oli pitänyt hänelle seuraa ja antanut edes jonkinlaista myötätuntoa. Nainen oli myös ruokkinut häntä ja huolehtinut välttämättömästä nestetasapainon ylläpidosta. Muuten valotun tila oli pidetty varsin ikävänä, ja Umbra kyllä tiesi syyn siihen: voimissaan hän olisi liian vaarallinen Arsteinille. Tämän suunnitelmiin kuului valon toa, muuta Umbra ei tiennyt.
Sheelika oli maininnut, että Umbra ei ollut puhdas ja että hänen mielessään oli jotain sinne kuulumatonta. Hän tiesi sen tarkoittavan Kraata. Korppi ei ollut raakkunut viime päivinä. Se tiesi, että luonnonvalon puute voimistaisi varjon tasapainoa toassa, mikä sopi korpille mainiosti.
Sillä jos jompaakumpaa oli enemmän, toinen oli dominoivassa asemassa. Ja se ei pelannut heidän suunnitelmiinsa tai tavotteisiinsa. Yö ja päivä kohtasivat toisensa vain hämärän aikaan. Hämäryys oli se tila, jota Umbra oli oppinut kaipaamaan.
Mutta Zorakille kelpasi vain kaksoisaurinkojen valossa tanssiva soturi. Avo-ān, Avo-hā, Avantai. Pimeyden poistaja. Kohtalon airut.
Valon toa tiesi, että ääripäät söisivät valon taitajan lopussa. Auringot ja tähdet polttaisivat hänet loppuun kuin lampun ja pimeys söisi hänet loputtomaan nieluunsa. Vain kulkemalla keskitietä valon ja varjon rajalla hän voisi saavuttaa kohtalonsa, ja silloinkin vain ehkä.
Harmi vain, että hän oli köytettynä elementtivoimia imevissä ketjuissa.
Kului tunti, kului toinen. Ehkä ikuisuus. Ehkä vain päiviä.
Umbra havaihtui hieman unestaan mekaaniseen joskin Avhrahk Feterroja persoonallisempaan puheeseen.
”Ei saatana kun elämä voi olla perseestä. Eikö yhtään parempaa tekemistä voi keksiä kuin sörkkiä jotain turkasen biomarsua ja imeä siitä nesteitä.”
Umbra tajusi, että hänen silmänsä olivat auki. Hän ei itse asiassa kyennyt sulkemaan niitä. Hänen päähänsä oli kiinnitetty jonkinlainen laitteisto, joka pakotti hänen silmänsä auki ja kiristi hänen kalloaan. Toan edessä pyöri olento, joka näytti siltä kuin Avhrahk Van lautasmaiseen olemukseen olisi kiinnitetty metallikuula. Kun robotti kääntyi Umbraa kohti, hän näki, että metallikuula oli itse asiassa ikään kuin silmämuna. Sininen valo tuijotti metallikuulasta, ja metalliset silmäluomet räpyttelivät toisinaan, vaikkei sille varmaankaan ollut mitään todellista syytä, vaan Umbra uskoi sen olevan jokin Zorakin keksimä sairas pieni yksityiskohta.
”Mitä… kuka sinä…” Umbra yritti sanoa, mutta hänen kimpussaan operoiva kone alkoi puhua nopeasti ja kimeällä äänellä:
”Ai nyt se on hereillä, no voi hyvää päivää. Eikö täällä saa töitä tehdä rauhassa? Voisin ihan piruuttani pumpata sinut vielä uudestaan täyteen sitä karzahnin kredipselleeniä, senkin pikku kinlokansonta!”
“Mitä pirua sinä oikein selität?” Umbra sai sanottua. Pikkukone hänen edessään uhosi kuin mikäkin. Jos hän olisi vapaa, putoaisi aparaatti lattialle tai osuisi mahdollisesti johonkin Zorakin hienoista selakhialaisista maljakoista.
”Zorak käski pitää sinut hengissä, ja voit kuule poju olla varma, että jos ei olisi käskenyt, jauhaisin luistasi tomua ja syöttäisin sen sinulle! Nyt vain täytyy tyytyä tekemään elämästäsi helvettiä siihen asti, että vastuu sinusta annetaan takaisin sille varjotoan ketaleelle”, kone julisti. Ja kovaan ääneen julistikin. ”Mutta pitemmittä puheitta, laitetaanpa vähän sitä kredips-”
Ennen kuin rääväsuinen ja epäkohtelias sadistirobotti ehti viimeistellä lauseensa, kuului oven avautumisen ääni, ja sisään asteli…
”Herra harjaton, otaksun?” Umbra sanoi hampaat irvessä.
”Arvon Valon Toa”, Zorak sanoi maireasti. ”Onko teille jäänyt jotakin hampaankoloon?”
”Mestari ZMA”, robotti totesi tottelevaiseen sävyyn, ”aioin juuri antaa vieraallemme hieman rauhoittavia lääkkeitä. Hän on nähnyt taas pahoja unia.”
“Ei kredipselleeniä”, Umbra sai sanottua. “Anna minun nukkua joskus, ZMA”.
”No mutta tietysti, Umbra hyvä. Olette täällä vieraanani, ja vieraanvaraisena isäntänä minä aion pitää teistä hyvää huolta. Palvelijani tässä, Zorak Va, on saanut tehtäväkseen poistaa teitä vaivaavan loisen. Sen jälkeen voitte nukkua mielin määrin.”
“Kraa on osa minua. Ei häntä saa poistaa. Olimme joskus erossa, ja minä olin ihan sekaisin. Olet varmaan kuullut, että me valon toat katsomme joko liian syvälle pimeyteen tai valoon”, valon toa sanoi jo hiukan pelästyneenä.
”Tottahan toki, Toa Umbra”, Zorak totesi ja löi kätensä yhteen. ”Tiedän valon toista paljonkin. Ja tarvitsen juuri teidät toteuttamaan tärkeän tehtävän. Mutta minulla ei valitettavasti ole enempää aikaa teille tänään. Siirryn nyt tärkeämpiin tehtäviin. Zorak Va pitää teille seuraa. Hyvää illanjatkoa.”
Niine sanoineen skakdi katosi takaisin ulos ovesta välittämättä Umbra hätäännyksestä. Valon toa oli varma, että Zorak Va olisi virnistänyt häijysti, jos sillä olisi ollut äänilähteenään jokin suuta muistuttava asia.
”No niin, kivirotta. Eiköhän pidetä vähän hauskaa.”
“Ei!” Umbra sai sanottua.
Zorak Va oli koneen nimi ja sen tehtävä oli selvä. Mahdollisen kivulias kirurginen operaatio valon toan mielessä. Ja mieleen pääsi toan avonaisista silmistä. Seppelemäinen metallinen asia piti Umbran silmiä auki. Harmaa naamioton toan naama näytti riutuneelta ja kaltoin kohdellulta.
“Silmät ovat sielun peili”, Zorak Va naureskeli ottaessaan esiin mestarin entiseltä yhteistyökumppanilta saadun instrumentin. “Tämän avulla päästään sinun mieleesi ja seivästetään musta korppisi”, hän sanoi ja nauroi mekaanista onttoa naurua. ”Ja se muuten sattuu ihan helvetisti!”
Koneen mekaanisessa kourassa komeili pitkä ohut terä, joka ei pysynyt koskaan paikallaan. Se tuntui olevan koko ajan liikkeessä. Terä näytti siltä kuin se olisi koostunut liikkuvista kuutioista.
Jos terä itsessään ei olisi kirvoittanut kauhun ja tuskan hikeä valosoturin kasvoille, terän väärä ominaisuus sai Umbran kauhun valtaan.
Hän ei voinut sulkea silmäänsä koko ajan lähestyvältä terältä. Bittiterä leikkasi ja työntyi toan punaisesta silmästä sisään. Se ei tehnyt mitään vahinkoa silmämunaan.
Jollain tapaa Umbra tunsi terän mielessään, vaikkei se varsinaisesti vahingoittanut hänen orgaanisia aivojaan. Mieli oli tuskissaan: Kraa yritti piilotua, mutta turhaan. Terä leikkasi sulkia pois. Se halusi leikata Kraan niin pieneksi, ettei sitä voisi paraskaan ompelija parsia kasaan.
On aika leikata varjo pois.
On aika tulla täydelliseksi valoksi.
Ilman pimeyttä.
Ilman varjoa.
Ilman pahuutta.
On aika olla valon toa.
Korppi menettää sulkiaan, kun terä viiltää mieltä.
Tunteet lakkaavat olemasta, kun negatiivisuus katoaa.
Umbran teki mieli huutaa, mutta hän ei halunnut antaa Zorak juniorille mitään ilon aihetta. Ei häntä kukaan pelastaisi, mutta hänen täytyisi kestää se. Tuntui kuin häntä olisi raastettu raastinraudalla ja laitettu haavaan suolaa. Mutta kaikki tämä oli mielen sisällä. Hän kuolisi tänne.
Pessimistiset muistot alkoivat irrota Kraasta omiksi kuvajaisikseen. Jokainen irronnut linnun musta sulka toi väläyksen ikävästä muistosta. Umbra tunsi mielensä palelevan totuuden tulessa. Hän tunsi itseään pisteltävän. Kuin teräviä neuloja olisi pistetty hänen aivoihinsa. Mutta niin ei ollut.
Hän muisti, kuinka Kraa irtautui hänestä. Se oli tehnyt hänestä välinpitämättömän. Hänestä oli tullut kylmä, tasapainoton. Ritarikunta oli tällöin saanut Umbrasta paremman otteen. Maailmankuva oli muuttunut mustavalkoiseksi.
Kipu oli liian kovaa. Umbran elimistö pyrki suojelemaan itseään ainoalla tavalla, johon se sillä hetkellä pystyi. Mielen alkeellisimmat kohdat ottivat yhteyttä valon toan kaukaiseen suva-temppeliin. Ja temppeli vastasi lähettämällä fyysisen voiman naamion toan kasvoille.
Naamio materialisoitui toan kasvoille kirkkaan valonsäteen saattelemana.
Toa tunsin uudenlaisen voiman virtaavan lävitseen. Siitä, kun hän oli viimeksi käyttänyt Pakari-naamion voimia, tuntui olevan ikuisuus.
Leikkausoperaatio keskeytyi toan riuhtoessa itsensä elementaalikahleistaan. Hän sai keskitettyä kaiken tahdonvoimansa vapautumiseen, ja asioita alkoi murtua.
Pelästynyt ja haavoittunut mielikorppi pyrki pitämään naamion voiman päällä. Se vihasi pahasuista robottia yhtä paljon kuin todellinen puoliskonsa.
Kahleet repeytyivät irti seinästä, ja toa alkoi pyörittää ketjuja kohti Zorak Vata. Viha paistoi toan riutuneilta kasvoilta, ja pakarin rei’istä nousi höyryä toan hengittäessä raskaasti. Punaiset silmät leimusivat mustan naamion silmäkuopissa.
Bio-Klaanin saarella ex-päämoderaattorin suvasta purkautui valtaisa valonsäde taivaalle. Se muistutti suurta valopilaria, mutta oli olemassa vain katoavaisen hetken. Vain kaksi näki taivaalle ulottuvan säteen, sillä sen kykeni näkemään vain tietystä kulmasta ja tiettyyn aikaan. Toinen heistä oli yön tähtitaivasta tarkkaileva uupunut tiedemies nimeltään Flygel.
Zyglak oli uskaltautunut pois luolansa lämmöstä, koska taivas oli pilvetön ja hän saisi näin tutkittua taivaan tähtiä. Tähtitaivas oli monien muiden asioiden kanssa kiehtonut häntä suunnattomasti.
Itseoppinut Flygel tiesi monien eri kansojen tarinat Punaisesta tähdestä, jota kutsuttiin vanhassa mataian kielessä “Initoiksi”. Matoranien uskomuksien mukaan tähtitaivas edusti heidän Suuren Henkensä ajatuksia, joista kansojen ja yksilöiden kohtalot syntyivät. Punainen tähti olisi vain kohtalon saattaja, majakka joka ohjaa yksilön takaisin raiteilleen.
Tiedemies näki taivaskatselmuksensa lomassa valoa, joka tuli syvältä kuusimetsän sydämestä. Hän halusi selvittää mitä oli tekeillä.
Metsän valonsäde sai Flygelin uteliaaksi. Hän oli kuullut huhua, että klaanilaisissa oli valon toia, joten valo voisi olla heistä lähtöisin. Vai oliko se vain ikävän klaanin tai ötököiden juoni? Hän ei pahemmin pitänyt kummastakaan, ja oli onnistunut välttelemään molempia osapuolia parhaalla mahdollisella tavallaan.
Raptorimies juoksi halki kivien ja kantojen valonlähdettä kohti. Valoilmiöt syksyisessä metsässä kiinnostivat häntä suuresti. Zyglak oli kuullut, että saarella oli paljon outoja ja mystisiä menoja harjoittavaa poppoota. Kultteja ja ties mitä muita outouksia.
Ja kaikki outo ja ihmeellinen kiinnosti zyglakia.
Yksisilmäinen tunsi lähestyvänsä jonkinlaista alkukantaista voimaa, voimaa joka kihelmöi zyglakin suomuisella ja höyhenien täplittämällä iholla. Universumia ylläpitävä alkuvoima oli zyglakeille outoa ja kiehtovaa, koska heitä ei oltu siunattu sen hallinnalla matoran-kansan tai skakdien tapaan.
Flygel mietti saisiko valonlähteestä tehtyä jonkin käytännön sovelluksen.
Puut, kannot sekä sammalet väistyivät tiedemiehen tieltä tämän matkatessa eteenpäin. Pudonneet lehdet kahisivat ja sananjalat menivät syrjään miehen voimakkaiden jalkojen tieltä.
Flygel tunsi rauhallisuuden ja lämmön sisimmässään kun tämä lähestyi aarrettaan. Ilma alkoi tuntua kevyemmältä ja lämpimämmältä.
Lopulta hän löysi aarteensa, metsikköön piilotetun Toa-temppelin, Suvan.
Hymy nousi liskomiehen nokkamaiselle suulle. Kyllä tämä aina kuolleet oravarahit voittaisi.
Bio-Klaanin linnoitus, muurin harja
Violettimusta Umbra seisoi vartiovuorossaan muurin harjalla. Hän piti käsissään kiikareita, koska oli taas hänen vuoronsa osallistua linnoituksen vartiointiin. Kiikarien avulla pikkumies piti vahtia läheisissä metsissä hiippailevista olennoista parhaansa mukaan.
Vartiointia ja yleistä valmiustilaa oltiin lisätty hyönteisten seuraavaa siirtoa odotellessa. Painovoiman ja valon haltija ei halunnut sotaa, mutta tiesi sen olevan tulossa. Hän näkisi uusien ystäviensä kuoleman.
Moderaattori-Umbran hautajaiset olivat saaneet hänet taas ajattelemaan kuolemaa ja elämän katoavaisuutta. Hän pyrki nyt olemaan Umbra-nimen arvoinen roolimalli klaanilaisten keskuudessa, vaikka ei ollutkaan toa tai moderaattori. Tai kantanut suurta keltaista välkkyvää miekkaa. Hän halusi näyttää, että pienikin sai tehtyä asioita ja parannettua maailmaa.
Umbra oli antanut henkensä Nimda-jahdissa, sen hän oli kuullut. Nimda oli huhujen mukaan tärkeä ase Allianssia ja muita klaanin vihollisia vastaan. Hän ihaili “itsensä” uhrausta, koska se inspiroi häntä suuresti. Mutta hän ei halunnut uhrauksen olevan turha.
Jo nyt jotkut levittivät huhuja siitä, että päämoderaattori oli ollut mystisen ritarikunnan jäsen ja jakanut heille tietojaan. Tämän kuullessaan Umbra oli paiskannut pahaa puhuvan ikävän matoranin seinälle roikkumaan painovoiman manipuloinnilla, mutta oli joutunut päästämään irti moderaattoreiden tullessa paikalle.
Paaco ja Make olivat olleet perin ymmärtäväisiä ja päästäneet pikkumiehen menemään, mutta sanoivat, että hän saisi malttaa mielensä jatkossa. He eivät tarvinneet eripuraa klaanilaisten keskuudessa ja evakko-operaatio oli jo muutenkin jakanut mielipiteitä linnakkeen ja kaupungin asukkaiden kesken. Koko järjestö voisi pirstaloitua ja se tarkoittaisi pahimmassa tapauksessa, että valloittajahyönteinen voittaisi.
Hän ei halunnut uskoa pahimpiin skenaarioihin.
Umbra havahtui mietiskelystään kun metsästä syöksyi taivaalle puhdas valopatsas, joka oli paikallaan monia minuutteja. Yön pimeydessä se valaisi kirkkaammin kuin kaksoisauringot tai voimakkainkaan valon toa.
“Umbran Suva on aktivoitu?!” pikkumies sanoi ääneen. Mitäköhän se mahtoi tarkoittaa…
Suuri Henki oli yllätyksiä täynnä.
Pimeimmällä hetkellä pienikin valo valaisi paljon.
“Nyt sinä saat turpaasi”, Umbra mutisi ja löi naamiosta saaduilla voimillaan ketjuja kohti Zorak junioria. Ketjut pyörivät ilmassa kuin rhotukapyörittimet ja tekivät humisevaa ääntä. Toa oli väkivahva ja vihainen. Ja viha kanavoituisi Zorak Vahan.
Pienikokoisen robotin painama punainen nappi kutsui hätiin joukon sen isoveljiä, ennen kuin vanki sai murjottua kusipääbottia yhtään enempää.
Kuusi rautaista kuolemaa levitoi ympäri aseman käytäviä. Ne liikkuivat ääneti kuin aaveet ja lipuivat mekaaniset kourat kouristellen kohti pakenevaa valottua.
Pakari hehkui Umbran kasvoilla. Se antoi hänelle suuret fyysiset voimat, mutta hänen elementtivoimiensa tilanne oli todella heikko. Valo hän ei enää ollut, mutta varjottu hän voisi olla.
Toa tunsi kaikkien ympärillään olevien varjojen läsnäolon. Stressi, rasitus ja aurinkojen puute olivat saaneet hänet siirtymään taas varjojen valtakuntaan. Ja kidutettu Kraa halusi kostaa. Kostaa niille kaikille.
Umbra paiskasi Zorak Van seinään ja siirtyi kohti kuoleman koneita. Hopeisen kuoleman aaveita. Ne muistuttivat häntä Mustan Käden aaveista, mutta ne olivat todellisia, toisin kuin aaveet. Ja todelliset asiat pystyi tuhoamaan.
Alkukantaiset varjolonkerot alkoivat vetää Feterroja syleilyynsä. Ne paiskivat tuhoutumattomia mekaanisia painajaisia seiniin ja kattoon. Avrahk Feterroista huomasi, etteivät ne olleet tulleet tappamaan, sillä jos se olisi niiden protokollassa, ne olisivat sen jo tehneet. Ne tarvitsivat valon elossa. Valon, joka oli nyt korvattu riutuneella varjolla.
Feterrat pääsivät nopeasti pois Umbran elementtilonkeroista. Niiden iskut eivät olleet tehneet mainittavaa vahinkoa tappajakoneisiin. Umbra päätti, että oli aika käyttää raakaa voimaa ja fyysisen voiman naamionsa avulla hän syöksyi päin yhtä Feterraa. Hän tarrasi olennon mekkomaisesta alaruumiista ja heitti sen naamion väkevöittämillä voimillaan päin sen toveria.
Robottikartiot osuivat toisiinsa valtavalla voimalla.
Mutta siitä ei ollut apua.
Mekaaniset käsiparit tarrautuivat puolikuoliaaksi ruhjotun toan kehoon ja raajoihin. Kylmän kolkot kourat riepottelivat toaa ja pitivät tämän jokaista jännittynyttä ruumiinosaa paikoillaan. Ne puristivat, kuristivat ja vangitsivat hänet paikoilleen.
Feterrojen sinihehkuiset silmät olivat nauliutuneet pakarikasvoon. Kohde oli neutraloitu Mestarin ohjeiden mukaan. Valon toan pako oli estetty.
Varjonainen kuuli suurta meteliä sieltä missä valottua pidettiin kahlittuna. Oliko Zorak tehnyt itse toalle jotain vai oliko tekemisissä tämän kiero tekoäly?
Valon toan kuoleminen ei tulisi kysymykseenkään. Toa oli jo menettänyt melkein kaikki elementaalivoimansa ja oli syöksymässä varjoon. Käyttökelvottomaksi suunnitelmassa. Tarvittiin valoa voittamaan makutain pimeys.
”Z-Va!” Sheelika huhuili ja kiirehti kohti ryskeen lähdettä. Hän ei käyttäisi konesekasikiöstä sen nimeä, koska se tahrasi mestarin nimen epäasiallisella käytöksellään. Jos se idiootti on tehnyt jotain Klaanin petturille, niin minä kärvennän sen virtapiirit.
Hän oli saanut jo jonkin aikaa kestää pikkukoneen oikkuja. Mokomakin “kehittynyt” tai “edistysaskel”, jota vanha termi va tarkoitti. Rääväsuu oli lapsen tasolla ja vain nuoleskeli mestaria tämän ollessa paikalla. Metru Nuin peltipoliisitkin tuntuivat sivistyneemmiltä kuin tämä raakalaismainen pikkuprinssi.
Sheelikan saapuessa paikalle Feterrat puristivat av-toaa otteessaan.
”ILMOITUS: Toa on otettu kiinni.”
Sheelika ei ehtinyt sanoa mitään, kun hänen takanaan joku puhui.
”Viekää vieraamme takaisin kammioonsa, kaksinkertaistakaa siteet ja irrottakaa kanohi.”
”Mestari”, Sheelika totesi. ”Mitä täällä tapahtui?”
”Rakas Sheelika”, Zorak totesi ja tarttui Sheelikaa ystävällisesti olkapäistä lähtien taluttamaan tätä kohti henkilökohtaisia tilojaan. ”Pieni välikohtaus vain. Ilmeisesti vieraamme on kytkeytyneenä johonkin suvaan ja onnistui kutsumaan itselleen uuden kanohin. Varmistan, että Zorak Va tekee kaikkensa estääkseen toaa enää ottamasta minkäänlaisia telepaattisia kontakteja minnekään.”
”Telepaattisia kontakteja?”
”Kaikilla toilla on alkukantaisia kykyjä”, skakdi sanoi. ”Miten kuvittelit olevasi yhteydessä suvaasi?”
”En usko, että se on niin yksinkertaista”, Sheelika sanoi varovasti. ”Ja minusta sinun ei pitäisi antaa sen pikku peltiheikin hoitaa asiaa.”
”Voi Sheelika”, Zorak huokaisi dramaattisesti ja siirtyi sitten katsomaan tätä silmiin. ”Hän on paras mies, tai kone, irrottamaan loislinnun valotun mielestä.”
”En tiedä…”
”Varjo”, Zorak sanoi. ”Varjo on valon ja pimeän lapsi. Kun kuljet kohti kirkkautta, se kasvaa ja voimistuu. Ja kun astelet hämärään, se kutistuu ja heikkenee.”
Sheelika tuijotti isäntäänsä hiljaa. Mitä moiseen filosofointiin vastaisikaan?
”Meidän on siis asteltava hämärään, rakas Sheelikani”, Zorak jatkoi. ”Tai varjo peittää auringon. Sillä sellaisia makutat ovat.”
Siellä, missä pilvet lipuivat paksuimmillaan ja kaukana alhaalla tyrskyävä meri velloi hurjimmillaan oli piilossa jotain, mitä ei oltu tarkoitettu löydettäväksi.
Steltinmeren isoimmissa saaristoissa kulki taas kertomuksia asioista, joita ei oltu aikoihin tavernoissa kerrottu. Huhuja kerrottiin totena, legendoja kohdeltiin, kuin tietokirjallisuutta. Moni pieni mieli oli jo varma siitä, että tuomionpäivä koittaisi pian.
Siitä ei kuitenkaan ollut varmuutta, oliko taivaasta törröttävällä metallisella asemalla mitään tekemistä merissä myllertävien mysteerien kanssa.
Pilvien yläpuolella, kaukana tavallisen matoranin murheiden ulottumattomissa, asemaa lähestyi vinhasti pyörivä fysiikan lakeja näennäisesti rikkova neliulotteinen kuutio. Sitä vastaan saapui laivue virtaviivaista terästä ja punaisia valoja. Xialaisten kättenjälki kiiti muodostelmaan kuution ympärille ja alkoi saattamaan tätä kohti Baterra-aseman kyljessä ammottavaa telakoitumisaluetta.
Lukemattomien miehittämättömien hävittäjien joukossa matkasi myös kolme huomattavasti suurempaa tuhon konetta. Liskojen sota-aikaisia lentotukialuksia ei oltu saatu lentämään millään vortixxien itse kehittämällä polttoaineella. Ne olivat vaatineet puhdasta elinvoimaa kohotakseen. Insinöörien onneksi suojeltavan aseman mestari omisti sitä liikaa.
Liikaa tuolla mestarilla oli myös ollut aikaa. Yksi tilaus kerrallaan hän oli koonnut laivastonsa. Yksi tilaus yhdeltä valmistajalta. Vain yksi kerrallaan. Niin ettei kukaan koskaan huomaisi.
Mutta vuodet tekivät yhdestä monta. Ja vuosikymmenet monista lukemattomat. Ja vaikka Puhdistajan komennossa oli niin paljon, oli taivaan rauta paikallaan vain yhtä ainoaa tarkoitusta varten.
Ne suojelisivat kuningatartaan.
Hyvissä höyryissä
Aseman ikkunasta ulos suu mutrussa tuijotteleva jään toa seurasi hämmentävän kohteen telakoitumisprosessin loppuun asti, muttei välittömästi lähtenyt telakalle kirottuja vastaan. Pienen hetken hän halusi ihailla aseman ympärillä kiertävien taistelulaivojen kiiltäviä pintoja. Jokin niissä kutsui entistä ilmojen sankaria kotiin.
Telakan suunnattoman kokoiset luukut sulkeutuivat kuution takaa. Hävittäjien ujellus vaimeni, kun aukko raudan välissä kapeni olemattomiin. Valtavan metallisen tilan keskelle laskeutunutta tajuntaa rikkovaa asiaa ympäröi lukuisia linjastoja, jotka pumppasivat ulos lukemattomia rivejä eri metalliseoksista koostuvia rakennuselementtejä.
Täysin koneistetun tilan perällä hissi lopulta kilahti ja Kapteeni lampsi hitaasti kohti kuutiota. Se ei ollut vielä sylkenyt maailmaan ulos mitään, mutta hetken päästä se paljastaisi jotain inhottavaa. Ja hirvittävää. Ja vähän surullista.
Laskeuduttuaan aivan lattiatason lähelle tesserakti painui kasaan ja paljasti neljän ulottuvuutensa sisältä kaksi kolmiulotteista hahmoa, demonisen makutan ja haarniskoidun bahragin.
”Mielenkiintoinen sijainti, Ficus”, Makuta Abzumo totesi katsellessaan ympärilleen. ”Tohtorinko idea se oli?”
“Kuningattaren”, musta kasa totesi kiertäessään yksisilmäistä kypärää pois päästään.
“Näissä merissä elää juuri sopivanlaista kalaa”, hampaiden välistä korahti informoivasti.
Hieman varoen kaksikkoa lähestyvä toa yritti pitää katsekontaktinsa kasvottomassa massassa. Jään suojelija aisti makutan läsnäolon jo kaukaa. Toan mestarilleen kantamat uutiset alkoivat tuntumaan mitättömiltä kuution omistajan läheisyydessä.
Makuta katsoi Kapteenia suoraan silmiin, ja tämän sielua kylmäsi. Piinallisen pitkältä tuntuvan hetken jälkeen varjojen herra käänsi katseensa liikekumppaniinsa ja totesi:
”Meidän lienee syytä keskustella hieman tulevasta operaatiostamme.”
“Kokoushuoneeseen”, Puhdistaja myönsi ja viittoili metallin peittämällä kädellään käytävälle telakan päässä, “olettaen, että se on valmiina.”
Kapteeni nyökytteli tarpeettoman vakuuttelevasti ja ojenteli kättään mestarinsa jo vahvistamaan suuntaan.
“Sitä ennen… tuota, sananen? Mestari? On jotain, mitä teidän kuuluu tietää.”
Kapteeni ja tämän mestari tuijottivat toisiaan hetken, jonka päätteeksi Puhdistaja onnistui hillitsemään kuulistaan pursuavan raivon ja päätyi lopulta myöntymään toan ehdotukseen.
“Viisi minuuttia”, musta massa lupasi liikekumppanilleen, “Juoksevia asioita. Tilat ovat ensimmäisen käytävän päässä.”
Makuta nyökkäsi ja jatkoi matkaansa kokoushuoneeseen. Puhdistaja odotti, että tämä olisi välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella ja käänsi sitten irvistyksensä huolestuneen toan puoleen.
“Tuota, saimme puhelun matkasi aikana. Melko vihaisen sellaisen. Varjotun kärsivällisyys alkaa vähitellen loppumaan.”
Purifierin hampaat kirskuivat toisiaan vasten, kun sielut ruumiin sisällä yrittivät hillitä raivoaan.
“VL-624?” mustan massan sisältä tavattiin.
Kapteeni nyökkäsi. Puhdistajan ja Ilonpilaajan taistelun tasoittama eteläinen tukikohta ei suurella todennäköisyydellä edes tuntunut Varjotun lompakossa, mutta kolahdus uskollisen “kätyrin” toimissa olisi juuri sellainen asia, jonka selvittämiseen metsästäjien kummisetä olisi valmis käyttämään kaiken ylimääräisen aikansa.
“Mitä vastasit?” Puhdistaja tivasi.
“Kerroin, että olet tällä hetkellä pitkällä työmatkalla, eikä minulla ollut tietoakaan siitä, milloin olet tulossa takaisin. Toivotin myös hyvät päivänjatkot.”
Hirvittävät hammasrivit kääntyivät virnistykseen. Sielukasa oli kaikesta huolimatta tyytyväinen siihen, että hänen Kapteeninsa oli oppinut hoitamaan aseman suhteita kunniakkaasti.
“Hyvä. Pidetään hänet vielä jännityksessä. Tästä eteenpäin haluan, että hylkäät automaattisesti jokaisen yhteydenoton metsästäjiltä.”
“Ymmärrän”, Kapteeni vahvisti ja kiilasi samalla tylysti mestarinsa eteen. Puhdistaja oli päättänyt, että keskustelu oli ohi, mutta toalla oli vielä yksi tiedote, joka hänen täytyi päästä jakamaan.
“Yksi… yksi asia vielä. Minä keskustelin kuningattaren kanssa.”
Puhdistajan silmätön tuijotus olisi voinut tappaa. Tai siltä Kapteenista ainakin tuntui.
“Hän… ei suostu kertomaan mitään Sarajista. Ehkä sinun pitäisi kysyä.”
Puhdistaja tiesi, ettei hän koskaan ollut varsinaisesti kieltänyt alaistaan keskustelemaan Kaikkinäkevän kanssa, mutta siltikin sielujen keskellä vallitsi ajatus siitä, että johonkin heille pyhään oltiin koskettu kysymättä. Tämä olisi varmasti ollut Purifierin päällimmäisin huolenaihe jos hän olisi ylipäätään ymmärtänyt, mitä Kapteeni yritti hänelle kertoa.
“Sarajista?”
Silloin Kapteenille valkeni, ettei hänen mestarinsa ollut ehtinyt valvomaan luutnanttinsa etenemistä.
“Hän… ei koskaan raportoinut matkastaan. Viimeinen tiedote tuli hieman ennen Klaanin saarelle saapumista. Sen jälkeen on ollut täysin hiljaista.”
Puhdistaja louskutteli hampaitaan häiritsevästi ja mietti. Kenties Kapteeni oli oikeassa. Hänen tulisi puhua kuningattarelle.
“Kokouksen jälkeen”, musta massa vahvisti. “Sinä olet tehnyt tälle päivälle jo tarpeeksi.”
Jään toa yllättyi mestarinsa armollisuudesta ja käytti tilanteen välittömäksi hyödykseen. Hän kumarsi, väistyi Purifierin tieltä ja otti ripeästi suunnakseen tutun ja turvallisen kanttiinansa.
Puhdistaja ei jäänyt odottamaan palvelijansa poistumista ja olikin puolimatkassa kohti kokoushuonetta siinä vaiheessa, kun Kapteenin selkä katosi tavarahissin ovien taakse. Hopeisen panssarin peittämät jalat astuivat sisään ovesta vasta kulkeneen makutan perässä ja huoneen sisällä Purifier iski kätensä kytkimeen, joka sulki metalliset laatat heidän takaansa.
“Hieman pimeää”, Puhdistaja murahti ja täysin ilman hänen työpanostaan valot syttyivät Metru Nuilla valmistetun hologrammipöydän ympärille. Abzumo ja Purifier havaitsivat, etteivät he olleet huoneessa yksin. Kärsineen näköiseen Rorzakhiin pöydän ääressä syttyi valot. Se katseli hetken ympärilleen ja naulitsi sitten katseensa makutaan.
“Toit hänet mukanasi”, naisen ääni sanoi jostain koneen sisältä. Sanat oli selkeästi osoitettu Puhdistajalle, vaikka vahki tuijottikin yhä Abzumon naamiota.
”Kiehtovaa nähdä bohrokien telepatiaverkko toiminnassa”, makuta hykerteli ja tuijotti takaisin.
Natisevin nivelin vahki lähti kiertämään makutaa ympäri. Puhdistaja ei ollut varsinaisesti valmistautunut esittelyihin.
“En odottanut sinun vielä käyttävän tuota”, Purifierin hampaat louskuttivat ja seurasivat Rorzakhin vaivalloista liikkumista.
“Olen kiintynyt siihen”, Bianca selvitti tyynesti ja palasi sitten takaisin alkuperäiselle paikalleen. “Asiaan”, hän lisäsi ja vihreä hologrammi syttyi pöydälle kolmikon väliin. Purifier vilkaisi ensin hermostuneena molempia läsnäolijoita ja kiinnitti sitten huomionsa tilaan syttyneeseen kaupungin karttaan ja erityisesti sen pohjoisosaan merkittyyn punaisena hohtavaan pisteeseen.
“Sirusi”, Puhdistaja vahvisti, “Sekä Käden uusi kenraali.”
”Mitä hän puuhailee tällä hetkellä?” Abzumo kysyi.
Hopeahaarniskaisella kasalla oli vastaus, mutta hän tiesi kuningattarellaan olevan luultavasti tarkempi sellainen. Vahkia asuttavalta tietoisuudelta kesti kuitenkin hetki ymmärtää, että makuta puhutteli juuri häntä.
“Kieltäytyy pysymästä erossa häntä merkittävämmistä asioista. Itsepäinen tyttö yrittää selvittää yksityiskohtia. Osaa varmasti varautua hyökkäykseenne”, Biancan ääni kaikui.
”Sepä perin ikävää”, makuta totesi. ”Ehkä meidän täytyy järjestää pieni harhautus, ennen kuin päästämme teidän uudet lelunne hänen kimppuunsa.”
“Kuulostaa melkein siltä, että pääsemme muistelemaan vanhoja”, Ficus-palanen mustasta mössöstä irvisti tyytyväisenä. “Tulee mieleen edellinen kerta, kun olimme yhdessä kentällä.”
”Aivan niin”, Abzumo vahvisti, ”Kos’ltan-l’Tiniyyen tapaus. Joku oli vapauttanut kaupungin asukkaat kiinteän pelon vallasta. Sitä ei voinut sallia.”
“Aikana jolloin minäkin kaipasin kauniita helyjä elämääni”, musta ääni muisteli yllättävästi ilman perinteistä kakofoniaansa, “Sääli, että osoittautui vesiperäksi. Pidetään huolta, että tällä kertaa saamme sen, mitä etsimme.”
”Riippunee siitä, millaiset resurssit meillä on harhautusta varten”, makuta tiedusteli.
“Asema on toimintakuntoinen pitkän matkan operaatioihin”, Valkoinen Kuningatar vahvisti, “Pienen, mutta tehokkaan iskuryhmän pitäisi kyetä liikkumaan iskukohteessa vapaasti sillä aikaa, kun Baterra pitää vihollisjoukot kiireisinä.”
Purifier nosti katseensa hologrammipöydältä liikekumppaniinsa. “Minulla on henkilökohtaisia tavoitteita pohjoisessa. Voin lähettää uudet joukkomme jo asemiin valmistautumaan. Ehdotan, että saamme operaation suorituskuntoon mahdollisimman pian.”
”Välineistöni on valmiina operaatioon kolmessa tunnissa”, makuta totesi. ”Lisäksi minulla on kenties kandidaatteja iskuryhmään.”
“Avoin ehdotuksille. Omat agenttini ovat kiireisiä etelässä.” Purifierin mielet vaelsivat Kapteenin esittämään kysymykseen Sarajin nykyisestä sijainnista. Nyt ei kuitenkaan ollut aika huolehtia siitä.
Abzumo marssi takaisin ovelle ja viittoi seuralaisiaan tulemaan mukaan. Purifierin raskaat metalliset askeleet peittivät alleen vioittuneen löntystelyn, joka lähti Valkoisen hallitsemasta kasasta oikosulkuja ja nivelongelmia.
Joukkio palasi takaisin telakalle asemoidulle tesseraktille. Makutan käskystä hyperkuutio alkoi pyöriä neljässä ulottuvuudessa ja paljasti sisältään merkillisen elämänmuodon.
”Zairyh”, makuta lausui, ”tervetuloa Baterra-asemalle. Tässä ovat illan emäntämme, Ficus ja Bianca.”
Eräs Zairyhin juurista suoritti liikkeen, jonka olisi voinut ehkä tulkita nyökkäykseksi.
”Olen suunnitellut liittolaiselleni eräänlaisen ulkoisen tukirangan”, Abzumo jatkoi kääntyen Purifierin puoleen. ”Ja lähetin sen muiden pakettien mukana.”
“Tämä on jotain uutta”, Purifier ehti purkamaan mielenkiintoaan kasviutta kohtaan, mutta Rorzakh astui näiden kahden väliin ahmien Zairyhiä katseellaan.
“Metru Nui. Olit siellä”, Bianca tunnisti välittömästi. Taivasaseman eteiseen oli alkanut kasautua todellinen kirottujen karnevaali. Tässä vaiheessa, makutan käskystä, tesseraktista materialisoitui tumma, kasvoton humanoidi, joka siirtyi tutkimaan rahtialueella olevia laatikoita. Purifier seurasi sitä sivusilmällä, mutta antoi sen jatkaa.
”Ajamassa omia etujani”, kasvi vastasi lyhyesti Biancan kysymykseen. ”Enää en.”
“Minua ei kiinnosta agendasi”, valkoinen kuningatar vakuutteli, “mutta tahtoisin silti varmistua motivaatioistasi.”
Zairyh oli hetken vastaamatta. Hänestä tuntui, että se oli aivan liian pitkä tarina ja lisäksi sellainen, joka ei välttämättä kuvannut häntä parhaassa valossa.
Ja osaisiko hän edes perustella motivaatiotaan tarpeeksi hyvin?
Uskoiko hän siihen enää itsekään siihen, että voisi päihittää Joueran?
”Makuta Abzumon etu on minun etuni”, Zairyh sanoi lopulta. Kyseinen makuta nyökkäsi hyväksyvästi.
Purifier vilkaisi kohti Rorzakhia ja sitten taas kasvia. Sielukasalla oli harvemmin ongelmia mahdollisten liittolaistensa kanssa. Lyhyt ja napakka vastaus tuntui riittävän myös Valkoiselle.
“Hyvä on.”
Makutan lähettämä Musta Insinööri palasi heidän luokseen tuoden mukanaan yhden ainoan laatikon heidän eteensä ja irrotti sitten sitä kasassa pitelevät vaijerit. Bahragit katselivat, kun pimeyden ruhtinaan kehotuksesta kasvi siirtyi laatikon sisältä paljastuneeseen biomekaaniseen olemukseen. Ei kulunut hetkeäkään, kun juuret yhtyivät kehon hermoratoihin, kuten ne oli suunniteltu.
Heidän edessään kohosi nyt olento, joka muistutti jonkinlaista demonisen gukkolinnun ja legendojen kirstallikäärmeiden epäpyhää kimeeraa. Olennolla oli lintumainen pää, irvokas nokka, joka oli täynnä torahampaita, ylävartalo kuin etelän titaaneilla ja siinä kohtaa, missä titaanilla olisi ollut jalat, hirvityksestä kasvoi kaksi käärmettä. Olennon vartalo oli suurimmilta osin mustien panssarilaattojen peittämä, joskin sieltä täältä niiden välistä hieman pursusi orgaanisen näköistä punertavaa massaa, minkä Purifier huomasi olennolla olevan yhteistä makutan Kerubien kanssa. Käärmemäiset osat hirviöstä olivat samaa mustaa materiaalia kuin ylävartalokin, mutta laatat olivat tiheämmässä ja muistuttivat suomuja. Käärmeiden hampaat olivat prototerästä ja niiden kielistä tihkui…
”Visorakin myrkkyä”, makuta totesi huomattuaan yleisön katseiden kääntyneen käärmeiden suihin. ”Sekä hampaat että nokka ovat prototerästä. Mielenkiintoisintahan on, että–”
Keskusteluun tuli keskeytys, kun hissistä tesseraktin takaa löntysteli jään toa, joka raskaasta hengityksestään päätellen oli juossut puolet matkastaan telakalle. Kapteenin halkeilevan haarniskan etuosassa oli ilmiselvän vastaläikytettyjä kahvitahroja. Kärsimättömän nelikon katseet seurasivat toan saapumista. Purifier havaitsi kaukosäätimen toan käsissä.
Jos Puhdistajalla olisi ollut silmät, hän olisi pyöräyttänyt niitä pettyneenä. Pukunsa avulla itsensä niukin naukin hillitsevä taivasaseman mestari tyytyi kuitenkin viittomaan vieraitaan kohti telakan takaseinälle laskeutuvalle valkokankaalle. Kaukosäädin Kapteenin käsissä aktivoi kattoon kiinnitetyn projektorin.
Tutut viiksekkäät kasvot ilmestyivät täyttämään telakan seinää. Kun taivasaseman pään kuva asettui paikoilleen, viiksille ilmentyi riemastusta. Niistä suihkusi voitokas pilvi höyryä.
“Arvon vieraat”, Purifier julisti, “logistisen puolen erityisosaajamme.”
Hampaat vetivät henkäisyn, jonka minkä tahansa organismin täytyisi vetää ennen seuraavan lausumista.
”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.”
Sen ja kuudentoista muun tittelin kantaja avasi viiksien kehystämää kitaansa. Bombastisten sanojen hyökyaalto otti tilan haltuunsa.
“Hyvää iltaa, ystävät ja toverit!” räjähti kaiuttimista arviolta kolmetoista palkkia liian lujalla volyymillä. Kapteeni pudotti kaukosäätimen säikähdyksessään käsistään ja kumartui sen perään lattialle.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA hymyili ruudulla säihkyvänä ja majesteettisena. Kuvanlaatu haki vielä hieman muotoaan säröin ja häiriöin, mutta kun ne hälvenivät, tuijotti sekalainen seurue harvinaisen kirkasta kuvaa, joka näytti ainakin selkeästi, että tohtori todella piti huolta omista hampaistaan. Purifier ei voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että entisen Voitonhampaan paroni oli jo löytänyt allensa uuden kehon. Tässä oli ainakin kolme kertaa enemmän piikkejä kuin edellisessä, eli muotokieli oli ainakin yhtenäinen niihin edelliseen kolmeen.
Arvon tohtorin hattukin oli uusi, ja uuden, terävämmän haarniskan hartioilla lepäsi kaunista tummansinistä silkkiviittakangasta yli tohtorin selän. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli ilmiselvästi käynyt vastikään vaatturilla, kuten jokaisen itseään kunnioittavan herrasmiehen kuului silloin, kun kansainvälinen terroristi tuli, räjäytti toimiston ja ampui naaman irti.
“Ilo nähdä teitä siellä niin sankoin joukoin!” paroni hihkui heilauttaen singulariteettisauvaansa riemukkaasti ruutua kohti. ”Sääli, etten päässyt itse paikalle! Ficus, vanha veikko, miten purenta voi?”
Purifierin vastaus ilmentyi aluksi suun kokeilevana louskutuksena. “Muutos on ollut aika raskasta sitten viime kerran. Pelkään, että tähän riviin ei perinteiset hoidot enää auta”, musta kasa virnisti kaivaen viimeisiä huumorinrippeittään.
Paroni kohensi monokkeliaan hohottaen kumeasti. ”Sellaista se on tuossa iässä! Hampaita kasvaa niin vauhdilla, ettei voi olla täysin varma, mihin ne kaikki laittaisi! Ei, mutta oikeasti, sinun tilanteessasi on tyypillistä, että alaleuan hampaille tulee hieman ahdasta, jolloin on vaarana, että ikenet tulehtuvat helpommin. Kai muistat langata hammasvälisi säännöllisesti, veikko hyvä?”
“En ole aivan varma, että omistanko enää ikeniä”, Puhdistaja pohti ja jätti samalla tylysti huomiotta jalkapanssareitaan hiljaisesti potkivan kärsimättömän Rorzakhin.
”Ai”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA inahti hämillään. ”No… sehän vie sinulta senkin ongelman pois! Muista silti harjata hampaasi tavalliseen tapaan. Se, että kaikki sisäiset lihaksesi ovat alkaneet kasvaa panssarien läpi ruumiin ulkopuolelle ei suinkaan vähennä hammashygienian tärkeyttä! Minä olen kirjoittanut tästä väitöskirjan, piru vie. Muistathan vielä, mitä yksitoista hammaslääkäriä kymmenestä suosittelee?”
Purifier ei vastannut. Se, olisiko hän vastannut, ei olisi muuttanut tilanteen vääjäämättömyyttä suuntaan tai toiseen. Tohtori oli laulamassa sen jinglen, eikä sitä pysäyttäisi mikään.
Kapteeni oli jo alkanut poistumaan paikalta, muttei voinut estää paria tohtorin melodian rytmiin tapahtuvaa hypähdystä askelissaan.
Täysin tarpeellisen musiikillisen välinäytöksen päätyttyä (joku paronin viestintäyhteyden päässä soitti mankasta purkitettuja aplodeja) DOKTOR VIKTOR VON NEBULA käänsi kaipaamiensa tähtien lailla hehkuvan katseensa Purifierin vierellä seisovaan ilmestykseen.
”Randarakin nimeen! Makuta Abzumo! Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi saanut todistaa viehättävää seuraasi!”
”Tohtorikin vaikuttaisi olevan oikein hyvissä höyryissä tänä iltana”, demoninen puolijumala totesi puolihuvittuneena tuttua nimeä kantavasta hammastahnasta. ”Miellyttävätkö uudet lelut?”
Paronin hymy jäätyi asentoon, josta olisi voinut luulla pienen latausikonin pyörivän videokuvan yllä. Sitten hän havahtui, ja katselijat kykenivät lähes näkemään lampun syttyvän nerokkaissa aivoissa.
”Aiiiiivan!”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA riemastui. ”Kyllä, Abzumo! Tosin niiden kutsuminen ’uusiksi’ lienee kaltaistemme hienojen herrasmiesten ’huumoria’ ja ’leikittelyä’, sillä uusia ne eivät ainakaan ole! Voisimme sanoa jopa ‘epä-uusia’, tai ‘kaikkea tuntemaamme vanhempia’!”
”Kaikki teknologia on minulle muinaista, Viktor”, Abzumo sanoi. ”Niin, onhan sinulla tuota ikääkin jo! Lystikkäitä veijareita joka tapauksessa. Itseasiassa olen saanut jo kasvatettua yhden täyteen kokoonsa. Hei, voin vaikka näyttää!”
Paroni kurotti teräshansikoitua kättään kameraa kohti ja käänsi linssin suuntaa hieman vasemmalle. Vain viiksenkärki ja hatun lieri erottuivat vielä ruudun reunalla sumeina, kun puhelun kamera tarkensi tovin tohtorin tukikohdan taustalle. Paronin takaa erottui metallinen hangaari, josta ei ollut varsinaisesti vaikeaa löytää viiksekästä tai monokkelista heraldiikkaa.
Joukko noin matoralaisen kokoisia vartiodroideja – ‘vikhejä’, kuten paperi äärimmäisen arvokkaassa patenttivirastossa hyvin selkeästi sanoi – raahasi pyöreää metallista kanisteria kohti hämmentävän värikkään ja… silmäisen…? ilma-aluksen peräluukkua. Prototeräksinen, valtava, pallomainen kanisteri oli teljetty kymmenillä pikku lukoilla kiinni, ja sen ainoa aukko oli aivan päällä.
”Tietenkin meidän täytyi ryhtyä pieniin, öh, varotoimiin”, tohtori sanoi, ”kun selvisi että testiyksilö – lainatakseni professori Meltdownia – ‘vihaa kaikkea elävää’ ja ‘haluaa raastaa nokallaan maailman halki’. Lisäksi, heh, Abzumo, sanoakseni vielä, että melko hauska ja käyttötarkoituksen huomioiden hyvä lisä on se, että olento, heh…”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA raotti sormellaan haarniskansa kaulapanssarin levyjä vilkuillen kanisteria olkansa yli. ”… hakeutuu kaikkea krana-ainesta kohti nielläkseen sen elävältä…”
TUM, kalahti vikhien raahaaman kanisterin sisällä. TUM TUM.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pyyhkäisi hikipisaran otsaltaan ja kääntyi yhä leveämmin hymyillen takaisin kameraa kohti.
”… niiiiiin. Aika hurjaa! Jotain tuollaista voisi kehittää vain todellinen tieteellinen nero!”
”Suosittelen kuitenkin varomaan niiden kanssa”, makuta sanoi. “Sinulla kun on… eräänlaisia kranan piirteitä.”
”Ja niin huomaavainenkin”, paroni ylisti. ”Maailma olisi takuulla parempi paikka, jos olisi enemmän kaltaisiasi miehiä, Abzumo! Mutta ällös huoli! Muutamien kokeilujen jälkeen minulle valkeni, että ennen kuin projekti Krana-sa yrittää ahmaista kitaansa kranoja, se hakeutuu ensisijaisesti kohti arkkikranoja!”
Tohtori kääntyi pois kamerasta, käveli hieman kauemmas hangaariin ja näytti vapaalla kädellään sivistyneen sormieleen kohti epäspesifiä henkilöä epäspesifissä suunnassa maailmaa.
”HA HA HA! OPITPAHAN SITTEN AMPUMAAN ARVOKKAILTA HERRASMIEHILTÄ JA HAMMASLÄÄKETIETEEN KUNNIATOHTOREILTA NAAMOJA IRT-”
TUM.
”AAAAAAAAAAH”
TUM, sanoi prototeräskuori aivan tohtorin vieressä. TUM. TUM.
”… pojat, viekääpä se vaikka jonnekin muualle. Isillä on puhelu kesken.”
Videokuvan taustalla vikhit jatkoivat jotain isoa ja painavaa ja ‘kaikkea elävää vihaavaa’ sisältävän kanisterin raahaamista ilma-aluksen peräkonttia kohti.
Toisella puolella puhelua tuijotettiin typertyneenä ja jätettiin kysymästä paljon olennaisia kysymyksiä, kuten ‘mitä helvettiä sinä tunget tuon ilma-aluksen peräkonttiin’, ‘miksi tuolla ilma-aluksella on valtava askartelusilmä kyljessä’, ‘onko tuo todella paras väritys häivesodankäyntiin’ ja hyvin retorinen ‘onko silläkin viikset’.
“Puhuen arkkikranoista”, yksitoista niistä aloitti yhdellä suullaan, mutta keskeyttivät kärsineen Rorzakhin astuessa heidän rinnalleen. Valkoinen kuningatar halusi välittää tietonsa itse.
“Killjoy on mobilisoinut joukkonsa ja valmistautuu hyökkäämään saarellenne. Kuulen hänet yhä. Ja hän on epätavallisen vihainen”, Biancan ääni kajahteli koneen sisältä.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA suoristi kumaran ryhtinsä, kääntyi kameraa kohti, suki viiksiään ja hymyili herrasmiesmäisen sulavaa hymyään.
”Bianca, kaunottareni, sinäkö se olitkin? En ollut tunnistaa! Musta pukee sinua!”
“Väliaikainen ratkaisu. Tarpeellinen, jopa.”
Vahkin repeytyneet leuat eivät liikkuneen puheen tahdissa. Ääni kuului, mutta robottinen keho ei reagoinut sen mukaisesti.
”Eikö… heh, iltapukusi muistutakin hieman sen onu-metrulaisen insinöörin, Nuparun mekanoidiviritelmää? Hieman kuin vikhini! Olenhan esitellyt teille vikhejäni? Hei, minä esittelen teille vikhini! Pojat, tänne!”
Tohtorin kutsusta kameran silmän eteen vaappui sorsannaamaisia, hieman eräänlaisia hypoteettisiä avaruusolioita muistuttavia robotteja. Yhdellä oli käsissään kaivospora, toisella roikkui pitkä köysi koukulla varustettuna. Kolmas kantoi kasuaalisti kahta paketillista räjähdepanoksia, ja sai kaksi muuta näyttämään sen takia hivenen hermostuneilta.
”Yhdennäköisyys on melkoinen, eikö? Onkohan Nuparu ottanut hieman mallia luomuksistani? Herran pieksut, sehän olisi imartelevaa!”
“Varmasti on”, Purifier puuttui taas. Sielukasa ei edes aikonut huomauttaa siitä, että tämä oli jo kolmas kerta, kun tohtorin koneet esiteltiin tälle. “Tulevat varmasti tarpeeseen. Vaikuttaa siltä, että sinua kohti on tulossa melkoinen määrä tulivoimaa.”
”Kyllä, niin olen kuullut”, paroni manasi nyrkkiään puiden. ”Kuinka kelju maailmamme onkaan, kun Kenraali Killjoyn kaltaiset katalat konnat saavat rettelöidä riehakkaasti räjäytellen rehellisten liikemiesten pääkonttoreita ja kuunnellen kovaäänistä metallimusiikkia? Kuinka paljon paremmin näillä sakaroilla pyyhkisikään, jos olisi enemmän tieteilijöitä, taiteilijoita, LUOJIA! Sellaisia tasapainoisia tiedehenkilöitä kuin sinä, Ficus! Sellaisia lempeitä ja huomaavaisia kaunottaria kuin sinä, Bianca! Ja katsokaa nyt, ystävät hyvät, Makuta Abzumoa! En ole varmaan yksin, kun sanon etten ole koskaan tuntenut reilumpaa, hurmaavampaa ja moraalisesti suoraselkäisempää henkilöä kuin tämä salskea herrasmies!”
Tohtorin katse kääntyi videoyhteyden toisessa päässä olevien henkilöiden takana seisovaan mekaaniseen tukirankaan, jonka sisällä juuret kiemurtelivat kärsimättöminä.
”Ja vaikka en uusinta liikekumppaniani vielä kovin hyvin tunnekaan, voin jo nyt loistavan tieteellisen ja sosiaalisen silmäni ansiosta päätellä, että sinut, fotosyntetisoiva ystäväni, on luonut äärimmäisen tasapainoinen, vastuullinen ja moraalinen tiedehenkilö, ja sinuun voimme varmasti luottaa!”
Zairyh ei vastannut mitään, mutta alkoi pikku hiljaa ymmärtää, miksi Jouera oli pitänyt kontaktit mahdollisiin liikekumppaneihin mahdollisimman vähällä.
“Yhteisen hankkeemme nimissä toivonkin, että taistelusi sujuu voittokkaasti. Mikäli onnistut päihittämään Killjoyn, muistutan kuitenkin, että tarvitsemme hänen ruumiinsa pääosin ehjänä”, Bianca muistutti yllättävän sovittelevaan sävyyn.
“Yläruumis riittää”, Puhdistaja kirskautti.
”Ja voin puolestani sanoa, etteivät hänen ruumiinsa jäännökset jää häpäisemättä sopivalla tavalla”, Abzumo lopetti huuliaan lipoen.
”Hieno vitsi, Abzumo!” paroni ilahtui. “Olit aina pesunkestävä humoristi! Vaikea kuvitella, että sinulla ei ole juuri meitä enempää ystäviä!”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA piti hetken taukoa, veti henkeä ja puhui lopulta tavallisen voitokkaasti ja bombastisesti.
”Toverit! Ilahdutte varmasti tiedosta, että olen kerännyt yhteen paljon vanhoja liittolaisiani, joita yhdistää yksi asia: haluamme saattaa Nui-Kralhin roiston vastuuseen hirmuteoistaan! Heh, ja sen lisäksi olimme samalla vuosikurssilla Haederan hammaslääketieteellisessä! Voitteko kuvitella, että kaikki tulivat? Voi pojat, yliopistoaika oli niin sanotusti ‘lystiä’ ja ‘hupia’! Ficus, olenhan kertonut siitä, kun Aldous harrasti ‘holistista hammaslääketiedettään’ päättäjäisjuhlissa koulun vuoheen, ja jouduimme-”
Yhteys pätkäisi lumimyrskynä ja säröäänenä arviolta kahdenkymmenenviiden sekunnin ajan, kunnes palautui kristallinkirkkaana.
”- ja niitä nanobotteja piti sitten imuroida koulun ilmastointikanavasta koko seuraava syksy! Ha ha! Tunnen itseni vanhaksi.”
“Aivan varmasti”, Purifier myönsi.
Kaikki sielut mössön keskellä kiittivät siitä, että asemien välinen yhteys ei ollut kovinkaan optimaalinen.
”Kuinka kelju veikko tuo Nui-Kralhi onkaan?” paroni tuhahti nyrkit täristen. ”Kutsuisin häntä kurjaksi demoniksi ja Biolzebubin kätyriksi, mutta satun tuntemaan yhden jälkimmäisistä, ja hän on melko mainio herrasmies!”
“Killjoyn sotajalalle astumisen ajoitus on onneksemme sopiva”, Bianca huomautti. “Kenties hänelle ei jää aikaa reagoida seuraavaan operaatioomme.” Vahki vilkaisi sekä Purifieriin, että Abzumoon.
“Emme siis pistäisi pahaksemme, jos Kralhi pysyisi kiireisenä siellä päin maailmaa niin pitkään kuin mahdollista”, Purifier virnisti kuningattarensa lisäksi.
”Kiireisenä, kyllä”, paroni puristi kämmenensä voitonriemuisina nyrkeiksi, ”liian kiireisenä PYSYMÄÄN HENGISSÄ! Kyllä, lähetän sen roiston takaisin mamin luokse!”
TUM, sanoi prototeräksinen kanisteri syvemmällä hangaarissa ja hyydytti paronin hymyn paikoilleen.
”… tosin jos tuo pikku söpöliini syö hänen roistomaisen sielunsa, toivon että teillä ei ole suurenmoista kiirettä vastaanottaa sitä. Aiempien kokeilujeni perusteella asioiden kaivaminen pienokaisen kidasta on hieman, sanoisinko jopa, ‘pitkänlainen prosessi’.”
Puhdistaja väänteli naamaansa sellaiseen malliin, että tämän kommentin puute kävi hyvin ilmiselväksi. Rorzakhilla ei kuitenkaan tuntunut olevan vaikeuksia tohtorin kommenttien sulattamisessa.
“Tahtoisimme myös huomioida muutamia logistisia toiveita. Meillä olisi suurikokoinen lähetys Metru Nuille, joka olisi hyvä saada paikalle huomaamatta. Yksi sinun laivoistasi pystyy varmaan hoitamaan asian?”
Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA juuttui hieromaan mahtaisaa leukaansa pohdiskellen kaikkia maailman mysteereitä, tai lähinnä tätä tämänhetkistä, joka ei ollut ehkä kovin iso vieraan todellisuuden olioiden rinnalla. Silti mahtava paroni uhrasi nerokkaiden aivonsa kaiken prosessointikyvyn liittolaistensa ja hyvien ystäviensä ahdingolle, sillä jonkun täytyi. Viikset vääntyivät suurenmoisten kysymysmerkkien muotoon. ”Vai huomaamatta… ha! Onneksenne minulle työskentelee todellinen espionagen ja baguetten mestari, aikamme suurin herrasmiesvaras! Vai mitä, Voro?”
”Oui”, sulava ääni sanoi.
Paroni käänsi kameraa oikealle. Ruudulle oli hiiviskellyt muhkeita mustia viiksiään sukiva vihreä syväläinen. Terävähampainen kalamies seisoi kumara-asennossa räpyläjaloilla, jotka olivat lähes tismalleen sitä samaa vihreää ja suurin piirtein yhtä isot kuin ne edellisetkin.
Professori Meltdownin värinäkö ei tunnetusti ollut parhaimmasta päästä. Syvyysnäöstä puhuminen oli jo vähän ilkeää.
”Mestarivarkaani Corrodér saa salakuljetettua mitä tahansa minne tahansa!” paroni ylisti.
”Oui”, syväläinen lausui, kopautti jalkansa sulavasti yhteen ja käänsi päätään kujeilevan oloisesti kenoon.
Tohtorin ykkösmies päästi viiksiensä alta vienoa hymyä. Kalansilmät katsoivat intensiivisesti kameraan, ja hänen äänensä oli hunajainen. Aito mahrilainen herrasmiesvaras käsitteli jokaista neitoa arvokkuudella riippumatta hampaiden määrästä ja psykoosin tasosta. ”Minkälaisesta kalustosta puhumme, arvon femme de chambre?”
“Sotilaita”, Bianca vastasi.
”Niin”, Abzumo naurahti. ”Voihan niitä sotilaiksikin kutsua.”
”Hmm”, syväläinen sanoi viiksiensä takaa. Baskeri heilahti, kun tämä käänsi kalapäänsä kohti makutaa. ”Hmm hmm. Kuinka isoista ’sotilaista’ puhumme, monsieur?” ”Uskon, että se, mitä arvon Voroni yrittää tässä kysyä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jatkoi, ”on että kuinka paljon leivinjauhetta meidän täytyy tilata?”
Purifierin silmätön katse vilkaisi makutaan päin niin hämmentyneen näköisenä, kuin rivi hampaita vain kykeni. Ennen kuin kumpikaan ehti pyytämään kysymystä tarkennuksen nimissä uudelleen, oli Bianca onnistunut jo urkkimaan laitoksensa sisälle tuotua sotajoukkoa.
“Seitsemälle”, kuningatar vahvisti. “Isokokoiselle seitsemälle”, tämä vielä tarkensi.
Baskeripäinen syväläinen nyökkäsi pienellä kohteliaalla kumarruksella. ”Merci. Arvionne auttaa jo huomattavasti, femme de chambre. Herra tohtori, pyydän lupaa poistua. Tarvitsen ainakin iltapäivän keikkataikinan valmisteluun.”
Paroni naurahti. ”Mene, mies hyvä! Sinulla on tärkeä tehtävä!”
Ruudulla mestarivaras ja charmantti herrasmies katosi sumeisiin varjoihin ruudun oikealla. Samoihin varjoihin, jotka verhosivat myös pelkillä räpyläkäsillä leipomisen salatun taidon.
“Lähetämme teille tarkemmat aikataulut kun tiedämme niistä itsekin paremmin. Minulla on useampi vaihe, jonka haluaisin suorittaa kaupungissa ennen siirtoamme”, Puhdistaja murahti.
“Pahoittelemme myös edellisen laivanne kohtaloa”, Bianca lisäsi. “Saraji ei valitettavasti onnistunut puolustamaan sitä. Pahamaineiset selakhisiskoset ovat seuranneet laivaliikennettäsi melkoisella tarkkuudella.”
Paroni heristi nyrkkiään ruudulla kohti taivaita. ”Ne kelvottomat! Mutta ei se mitään – minulla on haisiskoksia varten ERITYISEN SOPIVA rangaistus! Ha ha ha ha! Kysykää minulta, liittyykö siihen haita!”
“Liittyykö siihen haita?” valkoinen kuningatar kysyi.
Äänenvoimakkuus nousi korkeammalle kuin puhelun toisessa päässä piti olla mahdollista. Kapteeni oli aikoja sitten luovuttanut kaukosäätimen kanssa.
”SIIHEN LIITTYY HAITA! Katsokaas, luulin pitkään, että takeaa ei voi parantaa enää sen jälkeen, kun siihen liittää laseraseen… mutta ensimmäistä kertaa elämässäni havaitsin olleeni väärässä! Katsokaas, jos sellaiselle laittaakin evien tilalle miekat, jotka on tehty sulasta magmasta -”
Kukaan ei kysynyt, miten ne toimivat veden alla.
”- ja prosessoi sen aivot luulemaan, että se on ensimmäisen syväläissodan haimiraalin reinkarnaatio-”
Kukaan ei kysynyt, mikä oli ensimmäinen syväläissota.
”- niin sitten siitä tulee jo aika paljon parempi!”
Eikä, oliko haimiraali oikea arvo.
”Ai niin! Kerroinko siitä, että meribiologian laitoksemme jaosto on alkanut kouluttaa delfiineistä haita? Katsokaas, meillä oli aika paljon delfiinejä joille en keksinyt käyttötarkoitusta-”
Kukaan ei kysynyt, miten delfiini koulutettiin haiksi.
”-ja pulaa haista… joten näkisin että ongelmamme ratkaisivat lopulta toisensa!”
Eikä kukaan kysynyt, miten haista voi olla pulaa.
Ja niin oli hyvä.
“Siinä tapauksessa voisimme-”, Kaikkinäkevä aloitti, mutta keskeytti lauseensa ja käänsi katseensa äkisti kohti telakan kattoa. Läsnäolijoiden katseet nauliintuivat mustaan vahkiin, jonka irrallaan repsottavat leuat tuntuivat roikkuvan paljon kauempana koneen kalloa, kuin aikaisemmin.
“Meillä taitaa olla tunkeilija”, ääni koneen sisältä kuului.
“Mitä? Miten se on edes mahdollista?” Purifier ihmetteli.
Ja olihan se totta, että maailman katossa roikkuvan aseman ylimpään kerrokseen oli vaikeaa tunkeutua. Varsinkin kun asema oli käytännössä yhtä sen kuningattaren kanssa.
“Oveni ulkopuolella. Se yrittää päästä sisään.”
Se riitti Puhdistajalle, joka alkoi välittömästi harppomaan haarniska kolisten kohti hissiä, makuta aivan kannoillaan. Kuningattaren ohjastama Rorzakh kääntyi kuitenkin vielä kohteliaasti kohti liikekumppaniaan ja toivotti tälle hyvää iltapäivänjatkoa.
”Kuten myös, hyvät ystäväni!” paroni vastasi riemuissaan. ”Jatkakaamme paremman maailman vastuullista rakentamista, kuten nuoret sanoisivat, ’näillä liukkail-’! Öh, mitä? Mitä, Laikarakk? Onko pikku ЯФTФЯ pudonnut taas kaivoon? Ja mitä? Professori Meltdownin ’klopit’ ovat taas karanneet? Kolmannen kerran tänään? Johan nyt! Parempi olla ripeä ennen kuin ne sulavat kasaan. Kuten aina sanon, Laikarakk, säteily on hyvä renki mutta huonoa illallisseu-”
Yhteys katkesi metallin kirskuntaan ja huutoihin. Baterra-aseman asukeilla oli muuta mietittävää. Lopulta Rorzakh lähti kolistelemaan yläkerroksiin rymistäneen kaksikon perään Zairyh tiukasti kannoillaan.
Useita kerroksia ylempänä hissistä ulos purkautunut kauhukaksikko kiisi Kapteenin kanttiinan avonaisen oven ohi sellaisella vauhdilla, ettei jään toan kanssa kahvia ryystävä Gaggulabio ehtinyt edes kunnolla huomata mitä tapahtui. Keltaisen skakdin suu ehti juuri ja juuri aukoa sanat “mikäs kiire noilla”, kunnes tämä huomasi, että Kapteeni oli itsekin rynnännyt hirvitysten perään.
Purifier ei edes vajonnut raivoon siitä, että jään toa oli liittynyt jo valmiiksi omituiseen letkaan. Vaikka Puhdistaja oli varma siitä, että Kapteeni olisi vain tiellä tosipaikan tullen, oli yhdentoista mielen päällä ainoastaan kysymyksiä siitä, miten mikään oli onnistunut pääsemään hänen asemalleen.
Vielä yhden kerroksen marssittuaan pahojen paraatin päätepiste häämötti edessäpäin. Enää yksi käännös vasemmalle ja käytävän päähän. Sitten he olisivat Valkoisen varmalla portilla.
Ja käytävän toisessa päässä näkyi… näkyi…
… no, se oli ainakin vaaleanpunainen?
”HEH HEH ISO KELO KIVA KELO HEH HEHHHHEHHEHEH”
Ja raapi vimmatusti ovea. Myös potki, mikä vaikutti aluksi aika typerältä, mutta tarkempi paljastelu osoitti, että jalassaan olennolla oli jonkinlaiset luistimet.
Tulijat huomatessaan se, mikä olikaan, jatkoi toimiaan, mutta käänsi päänsä joukkiota päin tavalla, joka näytti paitsi kivuliaalta myös hyvältä tavalta murtaa selkärankansa. Pinkin jänön silmät laajenivat ja suu vääntyi irvistykseen.
”TYMÄ MIELI SETÄ ÄLÄ HÄRITSE TAHTOO ISON KELON KIVA KELO HE HEHHH EH HE–”
Purifier ei onnistunut sanomaan mitään. Mössön keskellä vellovat sielut eivät olleet päässeet yhteisymmärrykseen siitä, miten mikään noin ruma oli edes päässyt asemalle. Asian rumuus nimittäin päällekirjoitti kaikki muut ominaisuudet näyssä. Biancaa se taasen tuntui vain kiehtovan. Abzumo ei sanonut mitään vaan tuijotti näkyä.
Zairyh, vaikka oli kolunnut Kapuran muistoja niin toan merirosvouspäivien kuin erään epäonnisen ystävänpäivän ajalta, ei ollut tunnistaa ilmestystä… mutta oli melko suuri ihme, jos maailmaan mahtui useampi luisteleva pinkki kani, jolla oli epäilyttävä kiinnostus kelloja kohtaan.
”Tiedän tuon kanin”, kasvi sanoi. ”Se… se haluaa jonkin kellon.”
Nyt kun mietti tarkemmin, se oli aika huono tietoisku.
”TAHTOO KELOOOOONNNN NNN!!!! ETÄ KAIKI SAA TURRPIIN!!!” kani valitti itsekseen. ”MIELISETÄ KUN SAAN KELON SÄ KIN VOITEVTÄÄ TURPIIN SITÄ KIS–”
Epäselvän kaniotuksen keskeytti Makuta Abzumon nyrkki tämän suussa. Seuraavaksi olento oli paiskattu päin lattiaa ja sitä piteli paikallaan makutan jalka.
Vemmelsääri sätki vimmoissaan ja sohi ympäriinsä luistimenterillään, mutta ei onnistunut osumaan kehenkään, mikä saattoi olla suurempi saavutus kuin jonkun satuttaminen.
”heh”, se ulisi onnistuen kuulostamaan samaan aikaan iloiselta ja surulliselta. ”jos pääs tät mutpois et saa mitään läbbä saat…”
Se mietti hetken. Aika pitkän hetken.
”… runon”
“Se tahtoo kellon”, Valkoinen pohti kuin unelmoiden. Puhdistajan sisäinen kaaos taasen oli viimein päässyt yhteisymmärrykseen siitä, mitä mieltä oli tunkeilijasta.
“Se on ällöttävä. Tee sille jotain!”
”ETEKS HALuA KUUla RUNOA”, kani vinkui äänessään epätoivoisuutta. ”ONn PAREMPi Kuin SARItre JOKA ON TYMÄ RUnOILIJA JA ANsaITsee TURPIIiIiIIIIN!!!!! MUTTat MINÄ OLEN hYVÄ RUNOILIJA!!!!”
“Tiedät tämän olennon?” ääni Rorzakhista puhui osoittaen sanansa kasville. “Onko se vakooja?”
”En tiedä, mitä se haluaa. Paitsi kellon”, sanoi Zairyh. Hänen uusi kehonsa oli onneksi varusteltu loistavilla äänentuottomekanismeilla, koska samaan aikaan kani alkoi ulista kovaan ääneen runoa, joka kertoi… kukista? ”Tuskin kuitenkaan työskentelee kenellekään. Miten on, kani? Onko sinulla työnantajaa?”
Olennon ensimmäinen vastaus oli sama runo, mutta osa sanoista oli korvattu sanoilla ”kello”, ”korvat” ja joku kolmas, jota kukaan ei kuullut.
Olennon toinen vastaus tuli sen jälkeen, kun useampi oli potkaissut sitä kovaa päähän.
”Kuka on sinun työnantajasi, jänö?” toisti Zairyh.
”HEHheh”, se nauroi takaisin. ”yks tyän antaja setä hehheh”
”Miten olisi, kani”, Abzumo totesi lipevästi, ”jos ensin repisin irti kielesi ja sitten jatkaisin poistamalla sisäelimesi yksi kerrallaan?”
”heheheheheheheh”, kani nauroi hermostuneesti. ”ei kanata tehdä mitän mi kä voisikadutaa siten kun minulla on kaiki arteet ja KELLO KIVa KELLO ISO KELLO EHEHEHEEHHHHEHEHEHEHEHEH!!!!!! HALUan ISON KELoON!!!!!!!!!!!!!! ON lOPUUTONN NÄLKÄäÄÄÄRRRGgghh!!!!! HEHEHEHEHEH!!!”
Kun makuta kuulusteli eräänlaista jänistä, Zairyh oli havaitsevinaan jotakin mielessään. Kasvi keskittyi tiiviisti, mutta ei onnistunut päättelemään, oliko se silkkaa kuvitelmaa.
“Jatka”, Puhdistaja yllytti Abzumoa, “Kaikki tieto irti. Silvo se vaikka kappaleiksi. Se ei tunnu edes välittävän siitä, mitä teet sille nyt.”
Ennen kuin kani ehti runoilla vastalausetta, sen jokaisen raajan oli lävistänyt valkea, miekkamainen piikki, joista jokainen oli hetki sitten ollut makutan vasemman käden sormi.
”Vaikka silpominen tyydyttävää onkin, todennäköisesti näin alhaisella älykkyydellä siunattu olento kannattaa murtaa psyykkisesti”, Abzumo vastasi.
”hehEHEHEhehEH arvAA KukaJoutUI I TURRRPRRPIINInnINI VETO LISTalEEL!!!!” kani kirkui. ”hehehehEHEHE KYLÄTE EITÄ sIten KADtUTaa KUN MINNUlAL ON kAAAIAIAIAAAkkkkkkikkkik…hEHEHHEHHE!!!!”
“Se on hieman surullinen”, Bianca murehti, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan tarpeeksi estääkseen makutan toimintaa. Puhdistaja oli ristinyt kätensä ja vain tuijotti näkyä. Kollektiivisuus alkoi olemaan varma ettei pinkistä asiasta saataisi oikeasti mitään hyödyllistä irti.
“Ehkä voimme tutkia sen ruumista alkuperän selvittämiseksi? Loppuisi ainakin tuo meuhkaaminen”, musta hammasrivistö korisi.
Seuraavaksi kani alkoi kirkua tuskaansa, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä fyysisten vammojen kanssa. Puhdistaja päätteli sen johtuvan makuta psyykkisestä läsnäolosta vemmelsäären tietoisuudessa. Sitten kani vaimeni.
”Mielenkiintoinen aivorakenne”, makuta totesi, ”jos tätä voi aivoiksi kutsua.”
Seurasi hetken hiljaisuus.
”Mielenkiintoista.”
Purifier ja Bianca odottivat kärsivällisesti läpi hieman pidemmän hiljaisuuden, ja Zairyh tarkkaili jäniinejä muistuttavan olennon liikkeitä taustalla.
”Minusta tuntuu, ystäväni, että meidän on parasta heittää tämä karzahnin sikiö alas asemaltanne”, makuta totesi hieman pettyneesti.
“Lienee kuitenkin varmempaa, että tutkimme sen”, Bianca argumentoi. Purifier oli samaa mieltä, mutta ei halunnut kuitenkaan itse koskea ‘asiaan’.
“Kapteeni!”, Puhdistaja määräsi. Vastahakoisesti toa astui askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä kohti makutaa kääntäen kuitenkin samalla kasvonsa poispäin pinkistä raadosta.
”Ymmärsitte väärin”, Abzumo tuhahti. ”En keksi juuri nyt montakaan asiaa, jotka herättäisivät minussa enemmän mielenkiintoa kuin tämän olennon pilkkominen pienenpieniksi palasiksi. Mutta näyttäisi siltä, että sen tietoisuudentynkään on kiinnittynyt jotain haitallista ja tarttuvaa. Jos emme pidä varaamme, se saattaa olla vaaraksi asemalle.”
“Tartuntavaara?” Puhdistaja ärjäisi. Kapteeni laski kätensä säikähtäneen näköisenä ja otti monta pitkää loikkaa taaksepäin. Tarkemmin vilkaisemalla saattoi myös huomata, että toa oli näennäisen helpottunut siitä ettei hänen tarvinnutkaan koskea kellon perässä möyrivään juttuun.
“Sitten tee juuri se, mitä aioitkin”, Puhdistaja myöntyi Abzumolle kääntyen sitten Kapteenin puoleen. “Ja sinä lähdet valvomoon ja syynäät nauhat läpi. Tahdon tietää, miten tuo asia edes päätyi asemallemme.”
Jään toa nyökkäsi yksinkertaiselle käskylleen ja lähti juoksujalkaa kohti alempia kerroksia.
”Se on erittäin hyvä kysymys ja sietää saada vastauksen”, Abzumo totesi Purifierin Kapteenille osoittamaan käskyyn. ”Raahaan tämän otuksen hangaariin ja heitän sen ulos.”
”hehhehehheh ei kun tahto vie l äkelon heh”, kani ulisi, mutta tällä kertaa huomattavasti hiljempaa.
Huomattavasti askeleiltaan pukunsa myötä raskautunut Zairyh poistui tömistellen Abzumon mukana jättäen hopeahaarniskaisen Puhdistajan kahden Valkoisen asuttaman vahkinromun kanssa. Yhdessä he jäivät odottamaan, että liikekumppanit olisivat välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella.
Varmistuttuaan rauhasta Puhdistajasta pääsi ulos ääni, kuin tämä olisi pidättänyt hengitystään viimeiset kaksi kuukautta ja sai nyt hengittää ensimmäistä kertaa. Musta nyrkki tuli läpi niin suojaavasta puvusta, kuin käytävän metallisesta seinästäkin, kun mielien piinaama kollaasi miltei luhistui oman päänsä painoon.
Toa Ficuksen pitkäaikainen ruumiskoti repi naamaansa palasiksi kaikilla löytämillään voimilla ja yritti samalla hoippua pois käytävältä lähimpään aseman lukuisista tyhjistä huoneista.
“Ei enää koskaan… Ei näin pitkään puvussa… Ei riitä. EI RIITÄ!”
Tummanpuhuva vahkiyksikkö seurasi, kun mustien sileiden kasvojen sisältä ehti tuhahtaa pieni määrä puhtaan kirkasta savua ennen kuin vammat itsestään umpeutuivat. Hädin tuskin kapeaa käytävää suurempaan tilaan ovesta hoippunut Purifier kuori hopeista metallia pois yltään päästäkseen käsiksi sen sisällä vellovaan koneistoon, joka oli kaikki viimeiset tunnit yrittänyt pumpata lihakasasta ulos liian monen sielun tuottamaa voimaa. Tunteja oli kuitenkin ollut päivässä jo liikaa. Liian monta Puhdistajalle esittää enää olevansa täysin tilanteensa tasalla.
Lopulta taivasasemalaisen puvusta oli jäljellä vain lihaan upotetut pumput ja niiden sisältö. Mustat kädet upposivat syvälle omaan rintakehäänsä kaivaakseen ulos kaksi kirkkaana hohtavaa lasista kuulaa. Energiaa täynnä vellovat säiliöt kilahtivat lattialle ja kädet alkoivat hapuilemaan lattialle hajotetun puvun tarvikeosiosta tyhjiä tilalle. Puhdistajan yllätykseksi ne kuitenkin odottivat häntä jo niitä ojentelevan Rorzakhin käsissä.
Massa ei hetkeäkään aikaillut vaan survoi tyhjät kuulat sisuksiinsa ja väänsi ne selkäänsä upotetun putkiston sisäpuolelle tiukasti kiinni. Puhdistaja haukkoi henkeään tuntiessaan, kuinka kaikki ylimääräinen ei enää kerääntynytkään hänen kalloonsa vaan virtasi taas toistaiseksi onttoihin lasisiin vierasesineisiin sisuksissaan.
Arkkikranojen voima tuntui yltyvän päivä päivältä ja tunnit joina Puhdistaja pysyi edes jotenkin järjissään vähenivät koko ajan.
“Ei sinun enää tarvitse esittää”, seinään uupuneena nojaileva Purifier korahteli ja irvisti Biancan eittämättä turhalle vahkiruumiille. “Kuulen sinut kyllä ilman valeasuakin.”
Kätensä ristineen Rorzakhin sisältä kuului tyytymätön hymähdys, jonka jälkeen metallinen jalka potkaisi tarpeettoman kovaa Puhdistajaa sääreen.
“Minähän sanoin, että olen tykästynyt tähän alustaan. Se muistuttaa minua siitä mukavasta illasta.”
Purifier tiesi, että hänen kuningattarensa viittasi ‘vapauden iltaan’. Siihen hämärään, jossa Nimda oli koskettanut Kaikkinäkevää.
“Miten voit edes ihannoida sitä tuskaa?” ihmetteli Puhdistajan kärttyisä tuhahdus.
“Kipua voi hallita”, Bianca muistutti. “Taidolla sen voi kääntää nautinnoksi.”
“Pah. Mistä lähtien sinä olet muka nauttinut mistään?”
Isolla irvistyksellä lauseensa allekirjoittaen Puhdistaja sai lopulta olemuksensa takaisin pystyasentoon. Sileät kasvot tuijottivat hieman surullista, kauttaaltaan repsottavaa ja kärsinyttä näkyä, joka oli Valkoisen ‘vahki-iltapuku’.
“Jokin painaa mieliäsi”, Bianca tiesi vain ilmeettömyyden eleitä seuraamalla. Sielukas ei siihen heti vastannut. Hän halusi esittää murheensa kunnioituksella, mutta moni mustuudessa uivasta sielusta tiesi, ettei se välttämättä olisi nyt mahdollista. Kapteenin aikaisemmin esittämät kysymykset eivät jättäneet kollaasia rauhaan.
“Olen antanut sinulle kaikkeni. Enkö olekin, Bianca?”
“Totta kai olet”, Kuningatar vastasi aidosti kysymyksen sisältöä ihmetellen.
“Ansainnut luottamuksesi?. Todistanut, että kykenen tulemaan kaltaiseksesi?”
“Tietenkin.”
“No siinä tapauksessa…” kasa mietti hampaitaan kirskutellen. “Miksi sitten et vain kertonut, että Saraji on kuollut?”
Vahki seisoi paikallaan juuri niin typertyneen näköisenä, kuin kone vain mahdollisesti pystyi. Valkoinen Kuningatar sai Puhdistajan harvinaisen selväpäisestä vuodatuksesta kuitenkin irti aivan väärän pointin.
“SINÄ NÄET?” kuningatar riemuitsi, kuin tuomionpäivä olisi tullut etuajassa. “OLET NIIN LÄHELLÄ!”
“Sinä et nyt-” Puhdistaja yritti avata suutaan.
“Yksi kuula enää, rakas Ficukseni. Yksi enää ja näet maailman aivan kuten minäkin! Sitten voin jakaa lukemattomat silmäni kanssasi ja voimme nähdä kaiken yhdessä!”
“BIANCA! MIKSI SINÄ ET KERTONUT?”
Ja ääni vahkin sisältä hiljeni. Tuntui, kuin koko asema olisi hiljentynyt. Vaivoin kasassa pysyvän koneen revenneet leuat olivat ainoa asia hetkeen jotka päästivät minkäänlaista ääntä. Kaksi sokeaa tuijottivat toisiaan, kuin peläten. Puhdistaja ei ollut koskaan korottanut ääntään kuningattarelleen.
“Miksi… miksimiksimiksi…” Puhdistaja jatkoi lopulta hokemaansa. Sielujen yhteinen ääni oli hiljentynyt kuin kuiskaukseksi. Ajatus oli kasvanut Purifierin päässä jo tovin. Uinuvat äänet hänen päässään olivat tulleet johtopäätökseen sillä aikaa, kun muut yrittivät ylläpitää vieraanvaraisuutta alemmissa kerroksissa tallustavalle makutalle.
“Hänen tiensä oli päättyvä. Me emme tarvitse häntä enää”, Valkoinen sovitteli. Puhdistajan reaktio ilmeni entistäkin kireämpänä hampaiden kirskuntana.
“Saraji oli minun ensimmäinen luomukseni.”
“Hän oli pelkkä kone.”
“NIIN OLEMME MEKIN!” kakofonia huusi yhteen ääneen. “MEIDÄN KUULUU OLLA YHTÄ! YKSI, BIANCA! JA SIITÄKIN HUOLIMATTA SINÄ YRITÄT SALATA MINULTA ESIKOISENI KUOLEMAN?!
Oviensa takana Valkoinen neito nytki kauhusta ja inhosta. Hänelle ei huudettu. Ei koskaan. Kuningatar ei ymmärtänyt laisinkaan, mitä hän oli tehnyt väärin.
“Seppä…”, vahkin sisältö itki ja vapisi. “Minä en tarkoittanut pahaa.”
“Sinä et tiedä, mitä paha tarkoittaa”, Purifier tuhisi raivoissaan. “Etkä näemmä, mitä luottamuskaan.”
“Minä en ole koskaan epäillyt sinua. Olet tehnyt niin paljon…”
“Miksi sitten?” äänet jatkoivat tivaamistaan. “Sinä vannoit näkeväsi kaiken. Miksi et kertonut jo aiemmin? Miksi et varoittanut minua jo silloin, kun herätin Sarajin todellisuuteen? Miksi. Sinä. Et. Kertonut?”
“Sinä todella välitit siitä koneesta”, Bianca pohti ääneen, “Kaikki tuo tunne omaa luomustasi kohtaan. Se on jotain, mitä Ficus tuntisi.”
Hetkeksi aikaa bahragien välille laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Kaikkinäkevä ei olisi halunnut rikkoa sitä, koska tehdäkseen sen hänen pitäisi sanoa jotain naurettavan ilmiselvää.
“Sinä et ole enää Ficus.”
“Etkä sinä ole se nuori tyttö, jonka kaivoin ylös raunioista, Bianca. Vaikka olet koko päivän yrittänyt kovasti esittää sellaista.”
Vahkin katse siirtyi omista varpaistaan tämän haurastuneihin kämmeniin, jotka pysyivät kasassa puhtaasti Valkoisen tahdonvoiman ansiosta. Pää kallellaan Bianca pohti valintaansa asuttaa romuttamolle joutava koneisto. Sen jälkeen hänen päässään vieraili utelias ajatus pinkistä vierailijasta, joka hinnalla millä hyvänsä oli tahtonut kelloa.
Mutta tarkoittiko luisteleva jänö kellolla Biancaa vaiko vain sitä ikuisesti laskevaa koneistoa, missä Bianca roikkui? Missä kohtaa kone päättyi ja Bianca alkoi?
“Tunteet johtavat”, vahkin sisuksista kaikuva ääni tavaili. “Ne olivat viimeiset sanat, jotka Sarajilta kuulin.” Valkoinen halusi uskotella itselleen, että hänen olisi mahdollista löytää vastaus kysymyksiinsä. Sarajinkin mieli oli tuntunut viime hetkinään niin kovin levolliselta.
Kuullessaan Kuningattaren sanoja Puhdistaja ymmärsi eron, minkä kosketus mielen siruihin oli koneistoon luonut.
“Vanhan miehen soopaa”, Purifier kommentoi. “Mutta sinun täytyy ymmärtää etten minä voi tehdä tätä yksin. Et voi vain nukkua sataa vuotta ja jättää minua oman onneni nojaan”, Purificus tilitti. Ja Kuningatar ymmärsi nyt hieman paremmin, mistä oli kyse.
“Sinä olet yksinäinen?”
“Me olemme”, Purifier myönsi. “Koska me emme ole vielä, kuin sinä. Sinun oli tarkoitus opastaa meitä. Ei pitää meitä pimennossa. Edes omalta tiedoltasi.”
“Opastaa…”, Bianca toisti. Aivan kuin hänen tarkoituksensa olisi kadonnut kuluvan keskustelun aikana syvemmälle, mitä koskaan aikaisemmin.
Ja Kuningatar näki taas totuuden. Sen, minkä mielen siru oli hetkeksi häneltä vienyt ja korvannut toivolla. Kaikkinäkevä löysi tulevan sisarensa sanoista sen, minkä hän olisi halunnut unohtaa, mutta tiesi ettei voinut.
Himmeät valot sammuivat vahkin ruhosta, kun se lyhistyi elottomana Purifierin jalkoihin. Baterra-asema hyrähti hiljaa tyytyväisyyttään. Sitten Puhdistaja kuuli jälleen tutun äänen päänsä sisältä.
“Olet oikeassa, Seppä”, Bianca lausui jälleen omasta kammiostaan. “Salaisuudet kuuluvat kuolevaisille. Me emme noudata niitä sääntöjä enää.”
Musta demoni suoristi selkänsä tyynenä. Mieli aidosti rauhassa vaikkakin vain pienen hetken. Kipu palaisi taas pian. Se palaisi joka päivä aikaisemmin ja aikaisemmin. Aina siihen asti, että viimeinenkin kahdestatoista kranasta lepäisi paikallaan.
“Siksi haluan muistuttaa itseänikin…”
Kuningattaren äänestä oli kadonnut kaikki se marginaalinen leikkimielisyys, jonka tämä oli joutunut kaivamaan hammastohtorin kanssa keskustelemista varten. Purifier tunsi, kuinka Kaikkinäkevän ote tarttui kaikista yhdestätoista mielestä kerralla.
Yhä tyhjässä rautaisessa huoneessa seisten sielut vaipuivat uneen. Ja hetken aikaa he näkivät taas kaiken. Samalla tapaa, kuinka he olivat jo löytäneet Sarajin kohtalon, mutta tuhat kertaa terävämmin. Tuntui siltä, kuin sielut olisivat eläneet menneisyyttä.
“Olet todistanut lujuutesi, Seppä. Pyydän anteeksi. Minä opin tänään jotain. En osaa lohduttaa, mutta kenties muistot voivat. Kenties voin oppia sieltä lisää.”
Ja sielut näkivät nuoren Onu-Matoranin, joka ilman mieltään ja ilman muistojaan astui temppeliin Aerilla. Ja hän teki niin yhdessä ystävän kanssa. Ystävän, joka oli luvannut auttaa matorania löytämään etsimänsä.
Yhdessä he saapuivat sirokasvoisten muinaiseen rakennelmaan. Unohdetussa paikassa, unohdettujen raunioiden alla.
Se oli paikka, jossa nuori Ficus oli ensimmäistä kertaa tarttunut kirstuun. Siellä hän myös ensimmäistä kertaa avasi sen ja jakoi aarteen ystävänsä kanssa.
Kaksi kauneinta medaljonkia. Molemmat yhtä taianomaisia. Pieniä, metallisia ja kevyitä. Jokainen pala uhmasi painovoimaa yhtä vaivattomasti. Yhdessä muodostaen kaksi kuviota, joiden merkitys selviäisi Ficukselle ja tämän ystävälle vasta, kun niiden mukana kulkeva kohtalo olisi peruuttamaton.
Mutta juuri sillä hetkellä se oli tuntunut oikealta.
Ficus ripusti yhden kaulaansa. Vannoen jatkavansa totuuden etsimistä:
Ja Ystävä ripusti toisen. Vannoen pitävänsä sitä ajasta ikuisuuteen:
Ja samalla, kun menneisyys virtasi takaisin siihen kollektiivisuuteen, johon Ficus oli olemassaolonsa yhdistänyt, muistuivat hänen mieleensä ne ainoat sanat, joilla hän oli kauan sitten osannut lähteä etsimään tarkoitustaan.
Kello löi puoli kaksitoista.
Eikä kanttiinassa istuvaa Gaggulabiota olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Baterra-asema, Telakka
Epäselvä kani katsoi Makuta Abzumoa anelevasti, kun tämä pakotti sitä kohti taivasaseman alla odottavia syvyyksiä. Vaikka sadisti lopulta tyrkkäsi jänön alas hangaarista, tämän onnistui tarttua kiinni erittäin epätodennäköisestä nurkasta.
”Hyvää matkaa, vemmelsääri”, Abzumo totesi virne huulillaan ja ampui kämmenestään varjoenergiapurkauksen, joka räjäytti puolet kanin päästä irti. Epäterveellisen kuuloisesti koristen otus viimein päästi irti ja putosi kohti varmaa kuolemaa.
Korvat kanin päässä olivat jollain ilveellä kuitenkin säilyneet ehjinä.
Syyspäivä oli hyytävän kylmä. Joidenkin mukaan suorastaan ”helvetin kylmä”. Moni piti kiinni kovasanaisesta lausunnostaan luut jäädyttävän syystuulen keskellä. Mutta vain muutamat sen kulkijat pystyivät todella väittämään kulkeneensa sen läpi.
Helvetin läpi. Ei kylmyyden.
Keskiuuden Kievarin tummia lattioita narisuttavat hopeiset askeleet ottivat tiskiltä suunnan kohti nurkkapöytää ja sen seiniä myötäileviä istuimia. Haukasvoinen raudan toa kantoi käsissään kahta juomaa: yhtä paikallisen panimon mallastuotteista sekä jotain sekoitukseltaan odinalaista ja myös naurettavasti edellistä vahvempaa.
Frakerakk, usvaisen kievarin köriläsmäinen omistaja ei kyseenalaistanut toan juomavalintoja vaikka olikin vasta keskipäivä. Paikalla oli jo paljon matoraneja. Kievarin hiljattain lanseeratut lounaslistat houkuttelivat usein telakan väkeä puoleensa. Puheensorinaa siis riitti, ja se sopi täydellisesti raudan toaa jo pöydässä odottavalle mirukasvoiselle hahmolle.
Jos joku olisi pysähtynyt katsomaan oikein kunnolla, olisi voinut huomata ettei hopeinen naamio ollut oikeastaan edes kunnolla kantajansa kasvoilla. Sen käyttäjän ruskean, paksun ja vuoratun talvitakin kaulus oli nostettu pystyyn, peittämään nahkaremmi jolla se oltiin kiinnitetty harmaiden kasvojen päälle.
Seran täräytti toverilleen tuoman juoman (sen sisällöltään epäilyttävämmän) tammipuiselle pöydälle ja syvältä takin hihan uumenista kurottui musta metallinen koura, joka tarttui varovasti drinkkilasin ja sen sisällään pitämän ruskean nesteen ympärille. Vasta kohotettuaan sen hahmo tajusi, että juomisprosessia tulisi suuresti haittaamaan metallinen valeasu hänen kasvojensa edessä.
”Et tainnut ajatella tuota ihan loppuun”, Seran hymähti ja istuutui hahmoa vastapäätä ottaen samalla pitkää huikkaa omasta mallasjuomastaan. Killjoy laski oman lasinsa yhä koskemattomana takaisin pöydälle tuijottaen sitä syyttävästi.
”Ehdin juoda myöhemminkin”, kralhi murahti ja siirsi sitten katseensa heitä lähimpänä olevaan pöytään, jossa väiteltiin kiivaasti jostain merenkäyntiin liittyvästä. Serankin kuunteli hetken, mutta hänen oli vaikea saada katsettaan irti Killjoyn perinpohjaisesta valeasusta ja ajatuksiaan sen tarkoituksesta.
”Sinä olisit voinut tulla ihan omana itsenäsi! Olen kuullut puheita. Jotkut ovat sitä mieltä, että läsnäolosi olisi jopa toivottua. Sotakone tuo kummasti turvallisuudentunnetta, kun tuomio kolkuttaa kotiovella.”
Killjoy ei ollut niin vakuuttunut. Eikä julkinen mielipide haarniskoituun läsnäoloon ollut muutenkaan kenraalin varsinainen syy kanohikaupoilla käyntiin.
”En minä pelosta piiloudu, Seran.”
”No ei sinulla olisi kyllä syytäkään…”, Nynrah-toa tuumiskeli, ”Admineiden takiako sitten? Tiedän kyllä sinusta ja Vartijast-”
”Ei siksikään”, Killjoy keskeytti kärsimättömänä, ”Vaan yksinkertaisuuden vuoksi. En halua vastata kysymyksiin, eikä minulla olisi aikaakaan. Lupasin palata Nascostolle huomisillaksi. Ja jos Vartija kuulisi paluustani, istuisin täällä kuulusteltavana tuomionpäivään saakka.”
”Kyllä tuo minusta kuulostaa siltä, että adminien takia.”
”Ihan miten haluat”, Killjoy luovutti pyöritellen juomalasiaan pitkin pöydän pintaa. Sivummalla käytävässä keskustelussa vierailivat sanat ”onnettomuus” ja ”Leviathan”. Kralhi pyöritteli silmiään ja sorkki samalla kanohinsa suurehkoja poskiaukkoja. Kenraali yritti kovasti arvioida saisiko niistä kaadettua siististi nesteitä sisäänsä.
”Noh, asiaan sitten”, Seran hönkäisi yhden hyvin pitkän kulauksen jälkeen. ”Täällä päin on ainakin ollut ihan hiljaista… mitä nyt ainakin metsästäjiin tulee. Torakoiden viimeisimmästä tempauksesta tosin varmaan jo kuulitkin.”
”Mmh”, Killjoy nyökytteli. ”Oletan, että veljeskuntalaiset evakuoitiin tänne?”
”Juu. Ja suurin osa tämän saaren kylistä myös. Torin väkitungos alkaa tuntua jo Le-Metrun ruuhka-ajalta. Mitä nyt ilman lentohärveleitä.”
Seranin ajatus katkesi, kun merikeskustelupöydässä kuumenneet tunteet saivat rähjäisen näköisen ga-merenkävijän marssimaan ovet paukkuen ulos Kievarista. Koko paikka hiljeni hetkeksi, mutta puheensorina palasi normaaliksi heti oven naksahdettua kiinni merimummon perästä.
”Mutta niin”, Seran palautti keskustelun takaisin raiteilleen, ”Mitä seuraavaksi?”
Killjoy venytteli raajojaan ja vajosi hitaasti hieman huonoryhtisempään asentoon.
”Mikä saa sinut luulemaan, että minulla on sinulle joku suunnitelma?”
”Öömh”, Seran hämmentyi, ”koska… niinhän tämä homma toimii? Tai siis, eikö muka?”
”Sinä lupasit pitää Klaanin osuutta tässä sotkussa silmällä ja näytät tekevän sen aivan mallikkaasti. Ei minun tarvitse vaivata sinua sotilasoperaatioilla. En minä sinua Donovanillekaan pakottanut.”
”No et… et niin. Mutta mitä me sitten täällä teemme?”
”Odotamme”, Killjoy virnisti.
”Odotamme?”
”Sitä, että tuo viereinen pöytä tyhjenee kokonaan ja minä uskallan ottaa tämän maskin hetkeksi pois päästäni. Minä haluaisin juoda tämän viskin.”
Seran ei saanut sanaakaan sanotuksi. Ensin hän oli varma, että kralhikenraali vain huijasi tätä. Piti yllä jonkinlaista sosiaalistakin valeasua. Mutta hetken Killjoyn kamppailua juomalasinsa kanssa tuijotettuaan raudan henki ymmärsi, ettei tämä ollut bisnestapaaminen tai sotakokous.
”Hetkonen nyt… oletko sinä täällä tosiaan ihan oikeasti… juomassa?”
”Ja ehkä kohta myös syömässä. Suga ei ihan hirveästi täytä jääkaappiaan”, kenraali tarkensi.
”Ja sinä kutsuit minut tänne, koska…”
”Koska yksin syöminen on tylsää?” Killjoy täydensi.
”Ovatko tämä treffit?” Seran yskäisi epäuskoisena. Hänen ajatuksensa yrittivät löytää selitystä Killjoyn aivan liian normaalille käyttäytymiselle.
”Jos se saa olosi tuntumaan paremmalta”, kralhi vahvisti ja työnsi naamioidut kasvonsa miltei kiinni penkkinsä sivusta löytyneeseen ruokalistaan. Sen kolme kategoriaa; ”Lihaa”, ”Lihhoo” ja ”Liha-apetta, pentele” näyttivät juuri niin barbaarisilta, kuin kievarin omistajan kropan rasvaprosentista saattoikin arvata.
Viereisessä pöydässä keskustelu oli valunut vähemmän kiivaille vesille ja samalla Killjoyn mielenkiinto sitä kohtaan kuivui kasaan. Seran oli kenraalin omituista käyttäytymistä pohtiessaan unohtanut katseensa Kievarin perälle, josta kiusaantunut le-matoran soi raudan toalle ilkeän mulkaisun. Rautainen suojelija kaivoi itsensä vauhdilla takaisin jutunvarteen kiinni.
”Eikö sinulla ole jotain tärkeämpää tekemistä? Tai siis, jos DOKTO-”
”Älä sano sitä saamarin nimeä ääneen!” Killjoy parahti jättäen Seranin entistäkin hämmentyneemmäksi. ”Se kuulostaa niin loputtoman typerältä.”
”Tohtori?” Seran sitten jatkoi ja odotti Killjoylta myöntävän nyökkäyksen ennen, kuin jatkoi. ”Jos Tohtorilla kerran on todistetusti vielä tukikohta Kristallisaarilla niin eikö sinun pitäisi olla kääntämässä sitä jo ympäri.”
”Siskokset saavat hoitaa enimmät järjestelyt. Lienee vain parempi, että liittoumadiplomatian hoitavat jotkut… kokeneemmat.”
Kralhi oli jo puolivälissä kaatamassa nestettä poskiaukostaan, kunnes ajatus alkoi tuntumaan liian typerältä ja lasi laskeutui jälleen pöydän pinnalle.
”Sitä paitsi, minullakin on oikeus yhteen vapaapäivään vuodessa. Ja eilisen perusteella minun pitäisi saada vielä melkoiset ylityökorvauksetkin.”
Seran pudisteli päätään huvittuneena. Ei siksi, että Killjoyn jutustelu olisi ollut edes hirvittävän hauskaa. Toa ei lähinnä ollut tottunut kenraalilta moiseen tuttavallisuuteen. Mielensä sopukoissa toa kyllä teorioi vahvasti sitä, mistä kralhi oli toa-ystävänsä luona edellisenä yönä keskustellut. Omalla omituisella tavallaan tuntui melkein siltä, että Killjoy mieli oli järkkynyt jostain.
”Ja mikä tapa viettää se vapaapäivä, kuin valesasussa, ylityöllistetyn toa-noviisin kanssa ja vielä tällaisessa räkälässä!” Seran sai lopulta rykäistyä vastaukseksi. Pöydässä istuvan kaksikon keskustelu jäätyi kuitenkin salamana, kun he havaitsivat edellämainitun ”räkälän” omistajan murahtelevan heidän vieressään. Seran tuijotti Frakerakkia äärimmäisen nolostuneena. Killjoy taasen päätyi kiittämään skakdia puolivillaisesti ängetyllä valeäänellään. Omistaja oli ilmeisesti kyllästynyt katselemaan kenraalin taistelua elintarvikkeiden kanssa. Pöydälle kralhin eteen oli jätetty pilli.
Kenraali ei aikaillut, vaan alkoi viimein nauttimaan edessään aivan liian kauan seissyttä juomaansa. Seran taasen seurasi skakdia katseellaan aina takaisin baaritiskille asti ja käänsi huolestuneen ilmeensä sitten kohti kenraaliaan.
”Tunnistikohan hän sinut?”
Tyhjennettyään puolet lasistaan äärimmäisen tyylittömästi, Killjoy kohautti olkiaan ja vilkaisi sitten itsekin takaisin skakdin suuntaan, jonka käsissä räsyinen luutu ja likainen lasi kohtasivat toisensa eeppisessä lian ja sen puhdistajan välisessä kamppailussa.
”Tuskin. Suurin osa ei tunnistaisi edes ilman tätä maskia. Olen huolissani lähinnä muutamasta ratkaisevasta tuttavasta.”
”Miten sinä muuten pääsit edes sisään herättämättä huomiota?”, Seran alkoi samalla pohtimaan, ”Eikös täällä ole kuitenkin jonkinlainen ilmatorjuntajärjestelmä?”
”Tiedä nyt moisista”, Killjoy tuumi, ”Mutta ei minun tarvinnut edes lentää, kun etuovikin on keksitty.”
Havainnollistaakseen Killjoy kaivoi takkinsa uumenista pienen esineen, jonka Seran tunnisti välittömästi Bio-Klaanin jäsenpassiksi. Hymyilevät veden toan kasvot sen pinnassa kirvoittivat molempien mieleen muistoja harjoittelevasta aulavirkailijasta.
”Tuohan on…”, Seran aloitti, mutta Killjoy keskeytti kovaäänisellä murahduksella. Hänen syyllisyytensä ei halunnut kuulla nimeä sanottavan ääneen.
”Oli jättänyt tavaransa Hildemarille. Moderaattoreilta menee kuitenkin hetki huomata, että kadonneeksi merkitty jäsen onkin yhtäkkiä palannut järjestelmiin, joten kävin palauttamassa kaiken muun jo keskukseen.”
Killjoyn ääni oli menettänyt ripauksen epätavallista pirteyttään eikä Seran ollut varma, oliko kralhille perinteisen happamuuden paistaminen hyvä vaiko huono asia.
”Mutta neidillähän oli Kaukau! Ja sinä olet varmaan kaksi kertaa isompi…”
”Toat vaihtavat naamioita!”, kenraali argumentoi kärkkäästi, ”Voisit itsekin joskus kokeilla. Hau on trendinaamio. Hankkisit jotain persoonallisempaa.”
Seran pudisteli päätään, muttei missään tapauksessa pettyneenä, vaan huvittuneena. Tuore toa oli alkanut hitaasti rentoutumaan päästyään yli ajatuksesta, ettei Killjoylla ollutkaan hänelle enempää riskialttiita tehtäviä.
”Hei! Sinulla vilkkuu!” rautamies yhtäkkiä havahtui huomatessaan vihreän himmeän hohteen Killjoyn turkkisen hihan sisällä. Kralhi hätkähti muistaessaan, että oli jättänyt Miksun äänettömälle Kievariin astuessaan. Metallinen käsi läpsäisi rannepanssaria voimalla.
”Antaa tulla”, Killjoy lausui ja suoristi selkäänsä. Aivan kuin krana-asia hänen ranteessaan olisi moisesta välittänyt.
”Tuota… Herra… Tämä olisi varmaan normaalisti ongelma, mutta kun minua… kutittaa niin kovin, että en saa sitä pois.”
Killjoy tuijotti hetken tyhjyyteen typertynenä.
”Tuo oli vähiten informatiivinen selitys, mitä olen eläessäni kuullut. Kokeilepa uudestaan.”
”Niin tuota… tämä tyyppi… on tavallaan minun sisässäni.”
”Että… että mitä?”
”Haa, Ilonpilaaja, olen etsinyt sinua kaikkialta!”
Se ääni oli uusi. Miksusta se lähti, siitä Killjoy oli varma. Mutta ei ääni silti krana-asialle kuulunut.
”Mitä pirua?”, Killjoy ärjäisi vähän kovempaa, kuin oli tarkoittanut. Mirukasvo oli juuri kerännyt kaikki Kievarin katseet itseensä.
”Manu?” kralhi lopulta kuiskasi. Mitä sinä oikein teet?”
”Sanotaanko nyt vaikka, että tämä on tietyntyyppinen varotoimi, koska koen olevani vaarassa, jos otan telepaattisen yhteyden tiettyihin henkilöihin. Kiva krana sinulla täällä.”
”Paikka”, Killjoy vannotti Serania ja nousi kiirellisesti paikaltaan. Raudan toa seurasi, kuinka Killjoy puikkelehti ovien läheisyyteen asetettujen pelikoneiden välistä kylmään syysiltaan ja kohotti sitten kätensä päivän toisen juoman tarpeen merkiksi.
Klaanin kaupungin kaduilla Killjoy uskoi saavansa puhua vapaammin. Keskiuusi Kievari oli jo liian kiinnostunut hänestä. Katujen kiireiset ja massoittain liikkellä olevat asioijat eivät kralhin toiveiden mukaan aiheuttaisi samaa ongelmaa.
”Sinuapa ei ole näkynyt aikoihin”, Manu sitten lopulta sanoi.
”Minä en ole ihan varma onko tämä paras hetki tuttavuuksille”, Killjoy murahti ääneen ja tajusi samalla kuinka typerältä hän varmasti vaikutti puhuessaan väenpaljouden keskellä itselleen.
Näyttääkseen edes vähän vähemmän epäilyttävältä, otti Killjoy suunnakseen satamakadun vilinän ja lähti astelemaan kohti rantaa.
”No tuota, ihan ensimmäiseksi mietin, mitä sinulle tapahtui, kun Abzumo kuulemma myi sinut jollekin Pimeyden metsästäjälle – jos yhtään osaan mitään aiheesta päätellä, niin varmaan Puhdistajalle. Ja sitä ennen et ollut paikalla, kun olisin kaivannut sinua iskuryhmääni, jonka voimin tunkeuduimme Nazorak-pesiin. Ja kyllä, se idea oli ihan saatanan typerä eikä varmasti onnistuisi toiseen kertaan.”
Killjoyn piti hetken aikaa käsitellä makutan puhetulvaa. Se osoittautui vaikeaksi myös siksi, että kralhi yritti parhaansa mukaan olla jyräämättä satamakadulla vilistäviä matoraneja alleen.
”Yksityiskohdista päätellen Matoro on ehtinyt juoruamaan jo puolelle valtakuntaa… Ja joo, kyllä. Törmäsin veljeesi. En suosittele kokeilemaan, ei ole enää lainkaan yhtä tuttavallinen kuin sinä.”
”No rehellisesti sanottuna minäkin törmäsin häneen ja lujaa ehkäpä kaksi päivää sen jälkeen, kun sinut oli heitetty pihalle sen kusipään Arkkienkelistä. Yritin murjoa hänet hengettömäksi Nimdan sirun avulla, mutta noh… aina ei voi voittaa. Ei edes joka kerta.”
”Tunnen tuskan”, Killjoy myönsi ja havaitsi saapuneensa rantaviivalle asti. Kenraali kääntyi kadunkulmasta oikealle huomatessaan missä päin linnoitusta liikkui. Tilaisuus oli otollinen eräännen mysteerin tarkkailemiseen.
”Mitä sille kusiaiselle nyttemmin kuuluu? Riehuu yhä jossain sakarassa?”
”En oikeastaan tiedä. En selvinnyt siitä taistelusta kovin hengissä. Kuulin kuitenkin, mitä Metru Nuilla tapahtui ja olen melko varma, että Abzumo on ainakin osittain sen takana… ja ilmeisesti hänellä on hallussaan nyt kaksi Nimdan sirua. Mikä on muuten tosi huolestuttavaa”, Manu sanoi ja tuhahti, mikä kuulosti Killjoyn radiosta kuuluessaan vähintäänkin oudolta.
”Entistä enemmän syitä vältellä mokomaa. Katsoinkin uutisista, että Metru Nui meni ilmeisesti aika mönkään poistumiseni jälkeen.”
Killjoy toivoi kovasti, että hänen selityksensä Metru Nuin medioiden seuraamisesta ei kuulostanut liiankin välinpitämättömältä. Tämä ei olisi ollut oikea hetki selittää, kuinka hän oli käyttänyt kokonaisen iltapäivän varmistaakseen, että Xen oli selvinnyt rytäkästä hengissä.
”No mutta miten sinulla on mennyt viime aikoina? Emme ole jutelleet kuukausiin! Huomaan, että laitoit vähän uutta väriä pukuun, vaikka kovasti yritätkin piilottaa sitä.”
”Tarpeellinen varotoimi. Vähintäänkin sen jälkeen mitä kävin eilen tekemässä. Oletan, että Klaanin tiedustelu ei näe ihan hirveän syvälle torakoiden alueelle?”
”No minähän en siitä varsinaisesti tiedä, vaikka niin sanotusti korkealaatuisessa seurassa olenkin viime päivät viettänyt. Sano nyt vielä, että kävit pistämässä jonkin Kenraalinsataman paskaksi.”
Killjoy hiljeni hetkeksi.
”Sano nyt, että sinä luet minun ajatuksiani jostain roskakorista.”
”… et kai sinä oikeasti? Gurttu ei mahda tykätä. Ja tuota, minä en välttämättä halua tulla ihan mieleesi asti tonkimaan ajatuksiasi, että tuota. Se oli arvaus.”
Makutan vakuuttelusta huolimatta Killjoy pysähtyi hetkeksi mulkoilemaan kadunkulman roskakatosta tuomitsevasti.
”No en nyt ehkä sitä satamaa, mutta uudet vartiopaatit saavat kyllä nimittää. Luiskahdettiin ulos ennen kuin saivat isoja pyssyjä paikalle.”
”Miten tuo edes toimii? Luulisi, että se on torakoiden vartioiduimpia tukikohtia. Millä armeijalla te oikein olitte liikkeellä?”
”En tiedä miten paljon sinä näet sieltä kranan sisältä, mutta en suosittele vilkaisemaan ihan hirveän syvälle pukuuni. Takojat varoittivat, että suora katsekontakti tyhjyyden kanssa ajaa jotkut hulluksi.”
”Muistatko, kenen kanssa puhut. Makutat käytännössä keksivät tyhjyyden.”
”Pointti”, Killjoy myöntyi tajutessaan ettei hänellä ollut mitään älykästä vastattavaa. Kralhi oli myös alkanut hidastamaan askeleitaan. Kadun päässä odottava rakennuksen raunio alkoi jo lähestymään.
”Olenhan minä tietysti yrittänyt perehtyä kaikkeen, mitä Klaanissa tapahtuu tai tapahtui possaoloni aikana. On ollut tätä petturitutkintaa ja muuta kuraa, mitä olen joutunut vähän selvittämään enemmän tai vähemmän vapaasta tahdostani. Taisin vahingossa melkein tuhota Gekko-paran aivot, kun Visu-kulta ei uskaltanut. Ja tiedätkö, eivät modet edes tiedä, että sinun pitäisi olla sillä listalla. Eikä Visu ole saanut aikaiseksi kertoa sitä niille! Ihan hulvatonta. Jos sinä olisit ihan oikeasti se petturi, niin niillä olisi vähän ongelma.”
Killjoy pysähtyi kahdesta syystä. Ensiksikin hän oli saapunut perille kohteeseensa ja toisekseen Manun viimeisin pointti oli luonteeltaan sellainen, jota Killjoy ei ollut toivonut joutuvansa käsittelemään.
”Sinun… sinun ei kuuluisi varmaan tietää tuosta viimeisestä.”
”Joo, ei, mutta ei kyllä monesta muustakaan asiasta. Eipä sillä, että minua kiinnostaisi paskaakaan, oletko sinä se petturi vai et. Koko tapaus on tosi irrelevantti. Avde minua kiinnostaa! Minulla ja hänellä on pari gukkoa kynimättä, ja minähän muuten selvitän, mikä se epämääräinen kasa pelkoa oikein on ja mitä se aikoo.”
Kenraalin hengitys kulki jälleen. Tämän takia makutan seura oli niitä harvoja, joita Killjoy oli vuosien aikana oppinut sietämään. Hän osasi arvostaa olemusta, jonka mielen päällä olivat lähinnä isot aiheet. Tai jopa isoimmat.
”Mmmh. Avde. Enpä laittaisi itsekään pahakseni vähän sisäpiirin tiedoista. Et varmaan ole vielä sen kummemmilla jäljillä?”
”Sanotaanko, että tiedän aika paljon mutten läheskään tarpeeksi, että siitä olisi sinulle juuri mitään hyötyä. Ajattelin, että yrittäisin vielä hetken käsitellä tätä loisjuttua ja sitten lähteä erään johtolangan perään. Tosin se lanka saattaa olla hyvinkin lyhyt, koska en vasinaisesti tiedä, missä sen alkupää sijaitsee.”
”Hetkonen, loisjuttua? Tällaisesta en ole kuullut”, Killjoy ihmetteli keskellä kulkuväylää palaneen rakennuksen raunioita tuijottaen.
”Ai, sinä et tiedä niistä mitään. Muistatko sen Snowien tapauksen? Lumipallon päässä oli Avden ilkeä närhimäinen kätyri. Osoittautui, että sellainen oli esimerkiksi myös Gekon pääkopassa ja siten Visokki ei uskaltanut kajota Gekkoon.”
”Sinä unohdat nyt, että Karzahni jäätyy ennen kuin kukaan täällä päästää mitään tärkeää tietoa minun korviini. Mutta kuulostaa kieltämättä… inhalta? Inha lienee oikea sana. Oletan siis, että Visokilla on kaikki kunnossa ja järki tallella?”
”Sen verran järkeä, mitä voi tallella olla, kun on viettänyt runsaasti laatuaikaa minun kanssani”, Manu sanoi ja hihitti hieman.
”En halua tietää enempää…”, Killjoy urahti ja käveli läpi nauhoista, joilla palanut hotelli oltiin eristetty. Romun keskellä talsiva kenraali istui lopulta suojaisaan nurkkaan vasten linnoituksen muuria.
”Mutta hei, et oikeastaan vastannut kysymykseeni aiemmin. Miten menee? Kuulin, että sodit jotain ihan omaa sotaasi.”
Kralhi naurahti lakonisesti. ”Et kuule uskokaan. Puhdistaja on leikkinyt vähän isommilla leluilla. Kerrohan oikeastaan, kun sinulla on tietoa näistä maailmamme vähän erikoisemmista käänteistä. Soittaako sana ’Bahrag’ mitään kelloja?”
Tätä Killjoy oli salaa toivonut. Livauttaa yksi viaton kysymys potentiaalisen tiedon lähteeseen.
”Bahrag. Nyt on tuttu. Taitaa liittyä jotenkin bohrokeihin, odotas. Hmm, aivan, bohrok-parvien kuningattaria kutsutaan bahrageiksi. En ole mikään erityinen bohrok-asiantuntija, kannattaa kysyä Tarkastajalta, mutta näin muistelisin.”
Killjoyn sydänkuula jätti jo toistamiseen keskustelun aikana kohahduksen välistä. ”Tarkastaja… et siis… tai siis, tunsitte? Äh, no totta kai te tunsitte. Et ole kuullut uutisia? Oikeastaan aika vanhoja uutisia. Hän kuoli jo muutama vuosikymmen sitten.”
”Vai että kuoli. Siis niin kuin ihan oikeasti? Kuka hänet sai hengiltä?”
”… minä.”
”… ai. Miten? Ja tuota, miksi?”
”Ei piruparasta rehellisesti kyllä paljoa ollut jäljellä. Oli saanut Purifier-käsittelyn. Minä kävin vain… välittämässä hänelle omat suru-uutisensa.”
”Herätit mielenkiintoni. Mitä Purifier oikeastaan puuhaa?”
Killjoyn pää alkoi kelaamaan kuvia muutamien päivien takaa, jolloin Nascoston Strateginen Neuvosto oli (joskin hienommilla sanoilla) kysynyt aivan saman kysymyksen.
”Jos minä kerron…”, Killjoy mietti sanojaan, ”Niin tämä tieto ei mene admineille asti, okei? Heillä on tarpeeksi murheita omassa sodassaan. En halua lisätä sitä taakkaa. Varsinkin kun… yhteys saattaa olla olemassa.”
”Tiedon pimittäminen admineilta on erikoisalaani.”
Killjoy nyökkäsi vaikkei tiennyt, että kenelle. Hänen todella piti lopettaa äänille elehtiminen.
”Haluan tehdä myös selväksi, että tämä perustuu teorioihin. Mikään ei ole varmaa vaikka palat näyttävät loksahtelevan paikoilleen. Katsos, minä tunnen muutaman selakhin. Yksi heistä on vanha. Todella, todella vanha. Ja hänen tutkimuksensa ja perintönsä kantautuivat korviini muutama kuukausi sitten. Vähän ennen kuin tämä kaikki karkasi käsistä.”
Kenraali kasasi hetken ajatuksiaan ja yritti löytää yksinkertaisinta tapaa selittää epäilyksensä.
”On olemassa muinaisselakhialaisia… riimuja. Kammioita täynnä historiaa. Ja yhdessä niistä kerrottiin tarinaa. Että kauan sitten joku rakensi kellon. Aikaraudan, jonka tarkoituksena oli suojella maailmamme kansaa. Mutta kello kävisi ainoastaan aikoina jolloin maailma olisi vaarassa repiä itseään kappaleiksi. Huomaatko jo, mihin olen tätä johdattelemassa?”
”Maailma on kyllä ihan kunnossa. Ei se vielä mihinkään ole hajoamassa! Mutta, miten kello liittyy bohrokeihin… tai edes Purifieriin?”
”Kello. Tarina kertoo, että se ei koskaan valmistunut. Se hylättiin puolikkaana. Tarvitaan kaksi johtamaan… parvea. Purifier haluaa takoa kellon valmiiksi. Ja minusta tuntuu, että se kello on saanut maailmasta jo tarpeekseen. Ei ole sattumaa, että se on herännyt juuri, kun Allianssi muodostettiin.”
”Väitätkö, että Klaanin saaren globaalista näkökulmasta mitätön pikku kahakka vaikuttaisi tähän kelloon, jonka tarkoitus on taata, mitä, maailmanrauha? Kuulostaa vähän paksulta.”
”Muistatko mitä tapahtui Metru Nuilla ennen sotaa? Karanneen eläimen jahtaamisen seurauksena? Entä jos Purifier on vain kysynyt oikean kysymyksen? Mitä tapahtuu jos Klaani häviää? Mitä tapahtuu sen jälkeen? Ja kuinka kauan kestää ennen kuin jotain suurempaa murtuu?”
”Meinasitko, että torakat itsekseen murtaisivat jotain suurta, vai uskotko, että Nimda liittyy asiaan?”
”Ne pirun sirut…”, Killjoy ähkäisi ja kohensi ilkeästi hiertävää kanohiaan. ”Tämä on se vaihe jossa kaikki teoriani muuttuvat puhtaaksi spekulaatioksi. Kaikki juoksevat sokeana niiden perässä, tuhoamassa kaupunkeja tai… hypnotisoimassa kyläläisiä? Ath-Koro jaksaa hämmentää minua yhä.”
”No tiedätkö, ihan se juttu, että Nimda liittyy mielenvoimiin. Ja bohrokit ovat vähän kuin telepaattisia olentoja. Niin siinä on Purifierille tarpeeksi syytä kiinnostua niistä, jos hän haluaa olla… bahrag? Miten jostain Pimeyden metsästäjästä edes tehdään bahrag.”
Siihen Killjoyn tarvitsi vastata vain kopauttamalla kerran rintaansa.
”Älä väitä, että sinäkin ostit väitteen siitä, että minä toimin jollain toa-kivellä.”
”No en minä kyllä ole kovin monta ajatusta uhrannut sille, miten sinun sydänkivesi varsinaisesti liittyy siihen, miten haarniskasi toimii, kuule.”
”Se ei ole vain osa haarniskaa. Se olen… minä. Se on krana ja krana on koko ajatus tämän kaiken takana. Vangita sielu. Siihen Tarkastajakin kaatui. Hänellä oli samanlainen. Kävi ilmi, että makutankin sielun voi laittaa kaltereiden taakse. Ja Ficus on kerännyt itselleen jo melkoisen potin.”
”Ahaa, vai niin ne tekevät. Normaalit kranat kun ovat vähän vähemmän… intrusiivisia. Hemmetti, eikö tälle ole parempaa sanaa nykymatoranissa. No, kumminkin, eikö Ficus kuollut jo joskus sodan aikana?”
”Kahdesti. Sitten kahdesti uudestaan sen jälkeen… ja kahdesti sen jälkeen kun saavuin Klaaniin… ja sittemmin Xialla. Ja melko varmasti vielä kerran sen jälkeen, kun Abzumo heitti minut etelään.”
”Hetkinen, Ficusko on Purifier. Tämä oli uutta. Olisit heti sanonut.”
”Luulin, että se oli ilmiselv- hetkonen.”
Nyt Killjoyn täytyi pysähtyä ajattelemaan. Eikö se todellakaan ollut ilmeistä? Kertoiko hän tarinaansa todella näin kapeasta näkökulmasta? Eivätkä ne edes olleet kralhin polttavimpia kysymyksiä.
”Mistä sinä edes tunnet Ficuksen? Nyt kun jäin miettimään niin eihän sen nimen edes kuuluisi olla tuttu.”
”Minulla ja Zumolla oli vähän bisneksiä vanhan kunnon Tarkastajan kanssa joskus silloin Mustan Käden alkuaikoina. Miekkonen veti Käden aika vahvasti mukaan, toisinaan, ja olen melko varma, että Käsi varasti minun kemiallisen kaavani yhteen kredipselleeninkorvikkeeseen ja rupesi myymään ainetta omalla nimellään. Senkin moukat.”
”Pyörä sen kun pyörii”, Killjoy tuhahti huolestuneesti. Kralhi ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että Purifierilla olisi vielä nykyhetkenäkin kontakteja makutoihin. Samalla kenraali katui syvästi sitä, ettei tutkinut Tarkastajan taustoja koskaan selakhia-vierailuaan tarkemmin.
”Niinpä. Ja teit varmasti saman päätelmän kuin minä. Puhdistajalla ja Abzumolla taitaa olla yhtenevät päämäärät ainakin hetkellisesti, joten mikään ei estä niitä kahta liittoutumasta. Ja sen perusteella, että sinut toimitettiin Purifierille, se taitaa olla aika todennäköinen tilanne.”
”Ihan niin kuin Tohtorin raivaamisessa ei olisi jo tarpeeksi tekemistä.”
Killjoy ymmärsi selittävänsä taas omasta näkökulmastaan ja selitti nopeasti: ”Ja kuulit oikein. Se maanvaiva toimii Ficuksen juoksupoikana. Steltinmeri kuhisee sen mielipuolen laivoja. En tiedä lukeeko täällä kukaan oikeita uutisia, mutta ehdin vierailemaan jo herran toimistollakin.”
”Ihanko nyt puhumme samasta hammaslääkäristä? Voitto Korporaation päämies?”
”Maailmasta ei löydy toista niin korkeasti koulutettua maanvaivaa…”
Killjoy olisi halunnut vain haudata kasvot käsiinsä. Niinkin lämmöllä kuin kenraali muistelikin kanuunaansa tohtorin naamalla, tiesi tämä myös ettei kohtaaminen olisi (tälläkään kertaa) viimeinen.
”Nyt, kun muistelen, niin tapasin paronin viimeksi Steltillä joskus ennen liittymistäni Klaaniin… Mitenkäs se menikään…”
Eikä Killjoy ehtinyt vastustaa makutan vuotavaa tarinaa ennen, kuin oli liian myöhäistä.
Steltiläinen kasino, joskus vuosia sitten
Hienostunut kasinorakennus oli tapansa mukaan täynnä sekä Pimeyden metsästäjiä että Steltin aristokraatteja – ja olipa mukaan eksynyt muutama rikkaammanpuoleinen matoralainenkin. Ruletit pyörivät punaista ja mustaa tunnelmallisessa valaistuksessa pehmeän musiikin soidessa.
Baaritiskin luona istuskeli hienostuneella nahkapäällysteisellä jakkaralla muuan makuta, joka sillä hetkellä näytti hillitysti lähes mustahaarniskaiselta toalta, joka kantoi Kanohi Kraahkania. Manu oli toisinaan miettinyt, millaisia reaktioita olisi saanut aikaan, jos hänen kasvonsa olisivat olleet täysin identtiset nykyisen arkkimakutan kasvojen kanssa. Sitähän ne eivät olleet. Oli taitolaji saada sama kanohi näyttämään niinkin erilaiselta. Tavallisten kuolevaisten kanohit mukautuivat näiden todellisten kasvojen muotoon, mutta makutat… heidän kasvonsa olivat kanohi itse. Joten persoonallisuus oli tärkeää. Paitsi, jos oli täynnä tyhjyyttä – tai kikanalon ulostetta, kuten Manu tapasi ajatella.
Baarimikko sattui tarpeeksi lähelle Manua tiskin toiselle puolelle, ja jälkimmäinen päätti toimia.
”Pistäpä tulemaan vaikka sellainen ’Godfather'”, hän huikkasi yrmeän näköiselle peikolle, jolla ihme kyllä oli tarpeeksi hienomotoriikkaa niihin hommiin, mitä tämä joutui tiskin takana tekemään. Manu katseli, kun baarimikko sekoitti kahta juomaa ärsyttävän pieneen lasiin, jonka pohjalle oli heittänyt muutaman hassun jääpalan. Oli tämäkin paikka.
”Se olis seitsemän widgettiä”, peikko mörähti.
”Sinä haluat antaa tämän minulle ihan ilmaiseksi”, Manu sanoi hilpeään sävyyn. Peikko katsoi häntä epäluuloisesti.
”Enpä taida.”
”Kyllä sinä muuten haluat”, Manu sanoi silmät kiiluen. Peikko tarrasi päähänsä ja näytti siltä, kuin hänen silmänsä pullahtaisivat ulos päästä. Hieman uikuttaen peikko siirtyi kauemmas Manun vaikutuspiiristä, ja makuta päätti lopettaa tämän mielen pintakerrosten runtelemisen. Steltinpeikot eivät olleet viihdyttäviä.
”No mutta! Onko se todella MAKUTA NUI?” kuului ääni jostain Manun selän takaa. Varjojen herra ei ollut uskoa korviaan, ja kun hän kääntyi, hän näki…
”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!” makuta ärähti.
Hänen edessään seisoi putkiviiksinen silinterihattuinen monokkelipäinen aristokraatti mustassa puvussa.
”Sinä katala konna!” huudahti DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ja osoitti sormellaan makutaa edessään. ”Miten kehtaat näyttää naamaasi täällä sivistyksen kehdossa?!”
”Sivistyksen? Taidat olla hieman väärässä paikassa, Doktor!”
”Minä en ole koskaan väärässä paikassa! Paikat vain ovat joskus väärän paronin luona!”
”Kuka siellä nurkassa mölyää!!” rääkäisi läheisestä pöydästä korttipelin keskeltä joku, jonka Manu tunnisti Gladiaattorin nimellä kulkevaksi metsästäjäksi.
”No johan nyt on!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA närkästyi. ”Eikö täällä saa enää rauhassa harrastaa hieman verbaalista kanssakäymistä ilman, että joku orjaluokan nahjus kehtaa keskeyttää!”
”Tuota, Viktor”, Manu aloitti, ”se on Gla-”
Loppua hänen aloittamastaan lauseesta ei sitten kuulunutkaan, kun Gladiator paiskasi korttinsa pöytään ja pöydän nurin. Tämä oli lähes puolitoista kertaa paronin pituinen ja vähintään kaksi kertaa yhtä leveä.
”MITÄ KÄÄPIÖ INISEE SIINÄ?” synkkä saalistaja karjui niin, että koko kasino kääntyi katsomaan. Sylkeä roiskui paronin tyylikkäälle pukutakille.
”Tärvelit pukuni, julkea eläin!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti ja polki hieman jalkaa. Kunnes Gladiator mätti häntä turpaan sellaisella voimalla, että tämä lensi toiselle puolelle tilavaa huonetta.
Voitonhampaan lairdin turvamiehet ryntäsivät raivokkaan metsästäjän kimppuun, ja Makuta Nui päätti siirtyä syrjemmäs. Hän ei kylläkään ehtinyt ovea pidemmälle, kun joku tarrasi hänen jalkaansa lattian tasosta.
”MAKUTA NUI. Minun piti haastaa sinut KARAOKEKILPAILUUN!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA läähätti sylkien verta ja hampaita.
”Taidan jättää väliin tällä kertaa, arvon tohtori”, Manu totesi ja potkaisi paronia pataan.
”Makuta Nuiiii sinä olet paha mies!” hammaslääkäri uikutti makutan kadotessa hänen näköpiiristään.
”Tuo”, Killjoy huokaili loputtoman masennuksen ja pettymysten tyyssijastaan (eli omasta pääkopastaan), ”oli juuri niin typerää, kuin kaikki muukin sen hullun läheisyydessä tapahtuva.”
”Von Nebulasta voi olla ihan oikeasti harmiakin, varo vain”, Manu huomautti. (Ihan oikeasti hei!)
”Havaitsin viime kohtaamisella. On saanut käsiinsä jotain… henkilökohtaista. Ja olen aika varma, ettei sen viiksikasan ampuminen naamaan ollut tälläkään kertaa tarpeeksi.”
”Mainostakoon minä haluaa, mutta aion repiä sen kaiken sileäksi. Ja tällä kertaa kunnolla. Purifier on elävä esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun antaa pahan kasvaa.”
Maa Killjoyn metallisten saappaiden alla rutisi kovaan ääneen. Puunhake ja muu palanut aines siirtyi sivummalle kenraalin potkiessa sitä ajatuksissaan. Ohikulkijat eivät edes kiinnittäneet paljoa huomiota Killjoyn erikoiseen paikkavalintaan. Palaneen hotellin raunioissa kun oli muutenkin hiippaillut viime aikoina merkillisesti pukeutunutta väkeä.
”Onko sinulla muuten jokin syy käppäillä tässä raunioissa?”
Kralhi tuijotti raunioissa alueelle, joka koostui pääasiassa haurastuneesta betonista. Erityisesti Mirunsa takaa tuijotteleva arpikasvo oli kiinnostunut kohdasta, joka oli kokonaan lasinsirujen peittämä.
”Halusin tulla tarkistamaan. Ystävä… jonka näit tuolla aiemmin, oli sisällä, kun paikka poltettiin. Paljon merkillisiä yhteensattumia, tiedäthän. Hänellä on yhteyksiä, jotka tekevät polton implikaatioista huolestuttavia.”
”Ahaa.”
Killjoy olisi selittänyt tarkemminkin, jos hänen edeltänyt kertomuksensa ei olisi aiheuttanut jotakin jossain syvemmällä raunioissa. Romun keskelle oli ilmestynyt liikettä ja Killjoy pomppasi refleksinomaisesti pystyyn vaikkei uskonutkaan, että kukaan kävisi hänen kimppuunsa keskellä kirkasta päivää.
Kralhi tuijotti äimistyneenä, kuinka ruskea trenssin ja haalarin epäpyhä fuusio kohosi puun ja betonin seasta. Kaksi punaista silmää tuijottivat kenraalia syyttävästi. Halvalta vaikuttavan hatun piilottamat kuuloelimet olivat todistaneet koko Killjoyn merkillisen yksinpuhelun.
”Täytyy mennä!” Killjoy ärjähti hätäisesti ja painoi hihansa sisällä sijaitsevaa painiketta, joka tylysti sulki Miksun mahdollistaman yhteyden kralhin ja makutan välillä. Tyhjästä ilmestynyt katse lävisti yhä Killjoyta. Ruskeaan hansikkaaseen kääräisty käsi kohosi ja osti syyttävän sormensa kohti yllätettyä kenraalia.
”Salamat halkoivat taivasta kaksikon kohdatessa toisensa siellä, missä verta oltiin vuodatettu. Raunioissa taistoon kävisivät hyvyyden sankari ja pahuuden paha lähettiläs.
‘Katso kättesi jälkeä, sinä joka piiloudut!’ huusin hopeakasvoiselle pahuuden olemukselle, ‘Ja valmistaudu maksamaan teoistasi!’”
”Mitä helvettiä sinä oikein selität?” Killjoy ihmetteli pöllämystyneenä. Hänen oli pakko kääntää katseensa taivaalle. Oli puolipilvistä ja aurinkojen valo kurkotteli maahan pilvien välistä.
”Otin askeleen eteenpäin ja kohtasin pahan silmästä silmään. ‘Rikollinen palaa aina rikospaikalle’, kuuluivat Deekoon viisaat kirkaisut. Vaikka kyllähän minä sen alani kovana konkarina tiesin.”
”… kovana konkarina? Miksi sinä puhut noin? Kuka sinä edes olet? Ja mitä sinä haluat minusta?” Killjoy tivasi enemmänkin kuin ärtyneenä. Kralhi oli melkoisen varma, että halpaan tekstiiliin pukeutuva olento yritti syyttää häntä jostakin.
”‘On aika antautua oikeudelle!’ julistin rikollisuuden ytimelle, loputtoman oikeudenmukaisuuden virratessa armottomassa veressäni. Mahtipontinen ääneni kimpoili pitkin kaupungin katuja kaikujen avustamana!”
Olennon viimeisimmän puheenvuoron aikana Killjoy oli päättänyt lähteä marssimaan paikalta pois, eikä trenssihaalarin omistaja tuntunut edes välittävän siitä, että kralhi oli juuri tallustanut hänen ohitseen, suuntanaan Klaanin kaupungin vilinä. Kenraalia ei kiinnostanut jäädä jumiin itsekseen puhuvan kylähullun kanssa. Olento vain jatkoi loputonta monologiaan Killjoyn kadotessa (vaikkakin suuren kokonsa vuoksi hieman kehnosti) väenpaljouteen.
Moderaattoriväylän puolessavälissä Killjoy uskalsi vilkaista taakseen ja havaita, ettei häntä seurattu. Hetken hän oli jo ehtinyt pelätä, että häntä oli seurannut jonkinlainen vakooja. Purifier ei olisi kuitenkaan lähettänyt mitään niin typerän kuuloista. Hän ei tosin sulkenut pois mahdollisuutta, että trenssiolento olisi ollut jotain arvon hammaslääkärin holveista paennutta.
”Saatanan monologistit”, Killjoy mutisi itsekseen ja paineli taas painikkeita hihansa sisällä. Manu oli mitä ilmeisimmin kadonnut jo kiireisiinsä ja Miksukin vaikutti tavanomaista väsyneemmältä. Hetken paikallaan mietittyään Killjoy kiristi naamionsa remmiä ja jatkoi matkaansa kohti edessä siintävää admin-aukiota ja sen suurikokoista kellotornia.
”Kadut ovat viemäreitä. Katuojat täynnä valheita. Kun viemärit vihdoin aukeavat, petturit hukkuvat.”
Aukion reunalle saavuttuaan Killjoyn ei auttanut, kuin jähmettyä hämmennyksestä. Talonkulmaan hänen vieressään nojaili tuttu hahmo, joka nyt laiskasti sytytti tupakkaa… huuleensa?
Tulitikkuaski katosi jonnekin trenssin uumeeniin ja punaiset pyöreät silmät kohdistuivat taas syytettyyn.
”Ja kun vastustajani jähmettyi kauhusta oikeuden edessä, tein viimein tarkoin harkitun siirtoni. ‘MAISTA MAHTIANI, MURHAAJA!’ julistin linnoituksen väelle, joka ensimmäistä kertaa vuosiin saisi todistaa, miltä toivo näyttää.”
”Miten helvetissä sinä edes ehdit-”, Killjoy aloitti lauseensa, joka keskeytyi Yksityisetsivän nahkaiseen nyrkkiin. Kralhi ei ehtinyt reagoida laisinkaan. Isku tömähti suoraan hänen rintakehäänsä ja kilpistyi panssariin hänen takkinsa alla. Mutta toisin kuin yleensä näissä tilanteissa, ei iskun liike-energia kadonnut KAL-metalliin. Sillä voimaa tämän iskun takana oli liikaa. Aivan saatanasti liikaa.
Väkijoukko kohahti nähdessään ruskeatakkisen hahmon ilmalennon keskelle aukiota. Metallin raastava rutina kertoi Killjoylle, että vauhdikas laskeutuminen naamalleen oli murtanut halvan naamion hänen kasvoillaan.
Kenraali nousi pystyyn yskien raskaasti. Iskun voima oli melkein mättänyt hänen keuhkonsa kasaan. Tarvittiin usea syvä hengenveto, ennen kuin koneisto hengityselimien ympärillä lähti toimimaan normaalisti.
Trenssihahmo seisoi yhä paikassa, jossa Killjoy oli vastaanottanut iskun. Metrien päässä. Savuavaa nyrkkiään tupakkansa välistä puhaltaen.
”OIKEUDENMUKAISUUSNYRKKI!”
punasilmäinen hahmo julisti. Yksittäinen hurraus hihkaistiin jostain tilanteen ympärille kerääntyneen väkijoukon seasta. Suurin osa outoa kohtaamista seuranneista kuitenkin tyytyi vain tuijottamaan kummastuneena kahden oudoimmin pukeutuvan olennon kohtaamista.
”Mikä piru sinä oikein olet?” Killjoy murahti merkilliselle vastustajalleen tämän astellessa kylmänviileästi yhä rintakehäänsä pitelevän kralhin eteen. Syyttävä sormi kohosi jälleen kohti takkiin kääriytynyttä kenraalia. Kaksikon ympärille kerääntynyt aukion yleisö odotti jännityksellä, mikä ”oikeuden puolustajan” seuraava liike olisi.
”‘Tuomio laskeutuu yllesi, varjojen eläin! Antaudu nyt ja kenties sisälläni palava loputon raivo säästää sinut tällä erää!’ kuuluivat totuuden sanani. Yleisö hurrasi absoluuttisen voittoni edessä. Suuresta taistosta laulettaisiin lauluja vielä vuosisatojenkin päästä!”
Todellisuudessa admin-aukiolla ei ollut varmaan koskaan ollut niin hiljaista. Sama yksittäinen ääni, joka yleisöstä oli aiemmin hurrannut, yskäisi kiusallisesti. Sekä Killjoy, että pääasiassa matoraneista koostuva yleisö tuijottivat nyt yksinomaan monologien mestaria.
”Kukaan ei hurrannut!” Killjoy ähisi turhautuneena. ”Kenelle helvetissä sinä oikein edes puhut!?”
”Viholliseni sanat saivat minut säälimään häntä. Niin tietämätön, niin yksinkertainen. Pelkän sisäisen pahuutensa ajama! Valmistelin itseni seuraavaan hyökkäykseen. Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Minä olin se, jonka kohtalo oli valinnut päättämään ikuisen kamppailun!”
Killjoy otti askeleen taaksepäin hattupään puristaessa kätensä uudelleen nyrkkiin. Hullu tai ei, Killjoy ei voinut kuin kauhistella voimaa, joka trenssihaalarin taakse kätkeytyi. Eikä aukio todellakaan ollut paikka Killjoyn omiin voimannäytteisiin. Hänen ympärillään oli jo nyt aivan liikaa huomiota.
Onneksi juuri ennen kuin tilanne lähti karkaamaan uudelleen syysilmaa tehokkaasti torjuvasta lapasesta, ilmestyi hopeinen käsi halpistekstiilimiehen takaa ja pysäytti taisteluun valmistautuvan nyrkin. Yllättyneet punaiset silmät kohtasivat paikalle ilmestyneen raudan toan kasvot.
”Tämä ei ole se mies, jota etsit, Yksityisetsivä.”
Killjoy huokaisi helpotuksesta. Seran oli mitä ilmeisimmin tylsistynyt odottelemaan ja lähtenyt etsimään kiusalliseen tilanteeseen jumiutunutta kenraaliaan.
”Toimeksiantajani! Mikä yllättävä käänne! Rautainen soturi, joka pitää Deekoon pähkinöissään ja minut kadunkulman sikarikaupan nautinnollisissa tuotteissa. Ilmiömäinen kykyni tunnistaa pahuus halusi yhä saada edessäni seisovan miehen vastuuseen, mutta toimeksiantajani on viisas. OIKEUDEN NYRKKINI laskeutui vastahakoisesti, mutta raudan hengen vakuuttava katse sai myrskyisän mieleni rauhaan.”
”Tuota… okei!” Seran nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Minä hoidan tämän tapauksen loppuun. Eikös sinun pitäisi olla jo kokoustamassa sen androidin kanssa?”
Hatukas olento tuijotti hetken tyhjyyteen, sitten Seraniin ja kaivoi lopuksi povitaskustaan rähjäisen, ruskeakantisen muistikirjan sekä McTohungasin mainoskuulakärkikynän. Kiusallisen suurikokoisen yleisön edessä Yksityisetsivä avasi sen täysin satunnaiselta sivulta ja alkoi kirjoittamaan.
”Laskin lempeyttä huokuvan käteni rautaystävän olkapäälle ja soin hänelle kiitollisuudesta täyteläisen katseeni. Hän oli toki oikeassa. Kokous maailmamme kohtalosta oli todellakin iltapäiväni ohjelmistossa, mutta sekään ei tulisi oikeuden ja sen puolustamisen väliin! Mutta toimeksiantajani oli antanut minulle sanansa. Hän pitäisi huolta pahuudesta, joka yhä minua tuijotti takkinsa ja haljenneiden kasvojensa uumenista!”
Seran vilkaisi olkapäälleen, jossa ei todellakaan ollut Yksityisetsivän ”huokuvaa lempeyttä”. Ei kaksikon välillä myöskään katsekontaktia ollut. Trenssikäs tuijotti muistikirjaansa, kuin kaikki muu olisi kadonnut hänen ympäriltään. Sen jälkeen, sanaakaan sanomatta, Yksityisetsivä kääntyi kannoillaan ja lähti talsimaan kasvot kirjassaan kohti linnoituksen sisäosia. Killjoy, Seran ja ”oikeuden täytäntöönpanoa” seurannut yleisö tuijotti trenssihaalarin katoamista kaupungin viliinään. Puheensorina alkoi hitaasti taas nostamaan päätään väkijoukossa. Vaikkakin kiusallisen moni katseista kohdistui yhä paikallaan seisovaan naamioituneeseen kralhiin.
”Täällä ei ole enää mitään nähtävää!” Seran julisti ja hätyytteli käsiliikkein väkeä hajaantumaan. ”Palatkaa takaisin siihen, mitä olittekaan tekemässä.”
Toan auktoriteetti näytti suurin piirtein riittävän tilanteen purkamiseen. Silmäkulmastaan rautahenki havaitsi kuitenkin useita pois päin kiirehtiviä askeleita. Killjoyn läsnäolo oli alkanut jo herättämään epäilyksiä. Ei menisi montaakaan minuuttia, ennen kuin paikalla oltaisiin joukolla kysymässä kysymyksiä.
”Sinut pitää saada ulos linnoituksesta nyt, jos haluat vielä joskus takaisin Nascostolle”, toa kuiskasi ja lähti johdattelemaan maskinsa takaa hieman huonosti näkevää kenraaliaan kohti muureja.
”Sääli. Olisin kovasti tahtonut juoda sen juomani loppuun”, Killjoy murahteli katujen läpi marssiessaan. ”Kuka helvetti tuo oikein oli?”
”Se yksityisetsivä, josta kerroin. Tutkii hotellitapausta. Tai… ainakin yrittää. Näyttää yrittävän oikeastaan vähän liikaa.”
”Täysi sekopää sanon minä”, Killjoy tilitti katkerana. Hän ei todellakaan ollut suunnitellut poistuvansa linnakkeesta näin nopeasti.
”On kuitenkin löytänyt pari johtolankaa jo!” Seran yritti puolustella. ”Raunioista löytyi revolveri, jonka onnistuimme jäljittämään. Se oltiin ostettu muutama kuukausi sitten Xialla. Mustiin siteisiin kääriytynyttä porukkaa. Vaikuttavat samalta ryhmittymältä, jotka olivat saaneet Aizenin ruumiin käsiinsä ennen Ficusta.”
”Nyrkin porukkaa”, Killjoy tiesi. Muistikuvat Lähetin ruumiista olivat piirtyneet hänen muistiinsa. ”Ei varsinaisesti auta. Miksi ne haluaisivat sinut hengiltä, jos he kuitenkin vastustavat myös Purifieria?”
Seran ilmehti ilmeen, josta huokui tiedottomuus. Syrjäkaduille päästyään toa uskalsi jo puhua normaalisti.
”Minä käsitin, että he olisivat loppupelissä kuitenkin puolueettomia? Emmekä me ole edes varmoja, yrittivätkö he murhata minut vai onko heillä vain jotain Klaania vastaan. En sulkisi jälkimmäistäkään mahdollisuutta pois.”
”Omituista, että nostavat päätään tällä tavalla. Olemmeko varmoja, että polton aiheuttaneet skakdit olivat samaa väkeä?”
”Suurella todennäköisyydellä”, Seran varmisti ja pysähtyi Killjoyn perässä. Santorinaukion roskakatosten takana oli suojaisa piste, josta muurien ylittäminen lieneisi helpointa.
”Sinun pitäisi tietää yhdestä jutusta vielä”, Seran keskeytti Killjoyn ennen, kuin tämä ehti ampaista kohti korkeuksia, ”Minä vähän selvittelin tämän ‘Nyrkin’ taustoja. Sehän oli se Sarajin johtama osasto alunperin, eikös vain?”
Killjoy nyökkäsi, napsautti samalla remmin niskastaan auki ja viskoi halvan kanohin kasvoiltaan roskatynnyrien keskelle. Harmaat kasvot ottivat viileän syystuulen ilolla vastaan.
”Millä tapaa Leviathan liittyy asiaan?” Seran lopulta päätti kysymyksensä. Ja kenties ensimmäistä kertaa päivän aikana Killjoy jätti jotain kertomatta siksi, ettei hän rehellisesti tiennyt.
”Meinaan. Se mainitaan aika monessa lähteessä. Nämä Nyrkin tyypit ovat kiusanneet Xialaisia jo aika monta vuotta. Niin paljon, että ovat saaneet jo Liigankin peräänsä. Ja joka kerta kun joku niiden piilopaikoista on paljastunut, on sieltä paikalta löytynyt mainintoja jostain Leviathanista,”
Killjoy kuunteli ja pohti, mutta maininnat Liigasta huolestuttivat häntä paljon enemmän, kuin Mustasta Kädestä juontaneen puolikultin pakkomielteet.
”Ehkä sinun pitäisi laittaa tuo etsiväsi tutkimaan asiaa. Olisipahan poissa täysjärkisten kimpusta.”
”Laitoin jo”, Seran vahvisti, ”Ja konsultoin asiasta jo erästä androidia ja hän tuntui olevan kiinnostunut aiheesta. Heidän pitäisi kokoustaa aiheesta tänään. Yksi hänen kontakteistaan on ilmaissut halukkuutensa lähteä vesille tutkimaan asiaa.”
”Tehkää mitä mielitte”, Killjoy murahti ja heitti naurettavan kokoisen takkinsa Seranin syliin. Raudan toa meinasi lyhistyä turkiksen ja nahkan yltiömäisestä painosta, ”Mutta ilmoittakaa vasta sitten, jos jotain tärkeää löytyy.”
”Sodi vain sotaasi, kenraali”, Seran ähkäisi vahvistukseksi, ”ja vie Curuvarille sellaisia terveisiä, että ikävöin hänen oppejaan, mutta Klaani on onnistunut tarjoamaan minulle kodin.”
”Katsotaan”, Killjoy puoliksi lupasi ja virnisti hyvästeiksi. Musta käsi tarttui vielä kypärään, joka oltiin piilotettu Seranin sylissään pitelemän takin uumeniin. Killjoy työnsi sen päähänsä ja vähäeleisen käden heilauttamisen jälkeen ampaisi suoraan taivaalle ja jatkoi niin, kunnes jälkeensä jättämä valovana oli kadonnut pilvien yläpuolelle.
Seran jäi tuijottamaan hetkeksi salamana kadonneen kenraalin perään ja heitti sitten kralhin jälkeensä jättämän takin olkapäilleen. Aivan liian isohan se oli, muttei hyvää takkia hukkaankaan sopinut heittää. Itsekseen hymähdellen raudan toa lähti lampsimaan linnoituksen kaduille, suuntanaan Keskiuuden Kievarin pöydälle jäänyt keskeneräinen mallasjuoma.
Samaan aikaan Klaanin Kahvion ovella muistikirjaansa yhä uppoutunut Yksityisetsivä käveli päin lasista ovea. Tyngäksi palanut tupakka litistyi lasin ja kasvoja peittävän huivin väliin. Mutta Yksityisetsivä ei hetkahtanut polttavasta tunteesta kasvojaan vasten. Sillä olihan hänellä parhaillaan työn alla…
Yksityisetsivän päiväkirja
Toinen viikko
Kahvio. Tuo korruptoituneiden ja katuvien kohtaamispaikka. Täydellinen sijainti tapaamiselle, jonka kulku on muuttava historiaa! Kukaan ei epäile, että oikeutta toteutettaisiin suoraan pahuuden vainukoirien nuuskivien kuonojen alla!
Seisoin paikallani ajan, joka tuntui ikuisuuksilta. Mutta kipeää se ei tehnyt. Aikaa minulla on. Muttei aikaa rakastaa. Koska kylmä sydämeni kaipaa vain yhtä asiaa. Maailmaa, jonka pahuus ikuisesti uikuttaa kolossaan. Peläten sankaria, joka sen sinne ajoi.
Lopulta rinnalleni asteli mies mysteerien. Kone kaukaisesta paikasta. Maskinsa takana juoniaan punova tarkkailija. Ystäväni kaasunaamarissa. Hän nyökkäsi. Minä nyökkäsin takaisin, koska niin kuuluu tehdä. Ja yhdessä astuimme sisään ovista, jotka olivat savukkeen suustani lyöneet. Ei auttanut kuin sytyttää uusi.
Legendojen mies, merimies, jota etsimme, istui jo pöydässä. Seuranaan Suuri Soturi. Monien taisteluiden konkari. Astuimme nöyrinä heidän luokseen. Emme edes tilanneet juomia. Moraalini ei salli työn aikana juomista. Ystäväni taasen ei ole juovaa sorttia.
Etsimämme mies nosti katseensa pullostaan. ”Mitä mahtaakaan olla tuo neste, joka legendalle kelpaa”, mietin. Ystäväni kaasuisassa naamarissan esitteli meidät. Suuri Soturi legendojen miehen vieressä nytkähti paikallaan, muttei suonut kasvojaan meitä kohti. Pöytä hänen edessään tarjosi leposijan uneliaan soturin varmasti sileille ja kauneille poskille. Tiheät piikit Zakazin aavikkosoturin selässä pitivät huolen, ettei kaikkialla ympärillämme vellova pahuus pääsisi levonkaan aikana hänen kimppuunsa.
Pullo laskeutui legendojen merenkävijän kädessä takaisin pöydälle. Sanat hänen suustaan antoivat luvan istuutua. Otin tämän kunniallisen mahdollisuuden avosylin vastaan. Pääsin puhumaan todellisen merenkäynnin mestarin kanssa!
Pitkä ja seikkaperäinen keskustelu syttyi legendan ja ystäväni välille. Merenkävijöistä urheimman puhe oli kuin kuumin puuro nimeämispäivän pöydässä. Maneeri, jollaisesta kaltaisemme maakravut saavat vain unelmoida.
Pulloaan urheasti suojeleva legenda osoitti upeutensa. Hän tiesi mysteerimme merihirmusta. Maailmaamme uhkaavan pedon olemuksesta! Ystäväni vähättelee sitä, mutta minä ymmärrän legendaa. ”Maailmamme kauheuden ydin”, legenda valisti. Se on aito ja sen voi löytää. ”Sillä on vastauksia.”
Neuvottelut jatkuivat, kunnes auringot lakkasivat suomasta meille valoaan. Tähdetkin ovat urheita suunnitelmiamme vastaan. Jumalat niiden narujen takana saisivat vielä kokea OIKEUDEN! Mutta tämä ei olisi se päivä. Taivaankannelle kiipeäminen olisi ainakin päivän mittainen työ.
Legenda osoittautui kaiken lisäksi myös vaatimattomaksi. Halusi vastapalveluksena ainoastaan miehistön. Joukon hirmuisimpia sotureita tuntemassamme maailmassa! Ystäväni lupasi järjestää sellaisen. Tietää jo, mistä kysyä. Kirjasin muistiin ystäväni yhteyden moisiin resursseihin. Minun täytyy epäillä kaikkia, jos olen selvittävä tämän kaupunkimme ympärillä vellovan pahuuden vyyhdin!
Ystäväni myös poistui paikalta ensin. Ei suostunut kertomaan kiinnostuksestaan merten hirmuun. Tapaaminen jätti hänestä pahan maun. Legenda sen sijaan kätteli poistuessaan. Kunnioitti yhteistä sopimustamme. Ymmärrys vallitsi kahden suurimman soturin välillä. Kättemme puristus oli varma. Olimme nyt liittolaisia. Eikä pahuus pääsisi tätä liittoa karkuun!
Hänen hoiputtuaan majesteettisesti paikalta, jäin kahvioon kaksin Suuren Soturin kanssa. Yhä halasivat hänen kasvonsa korruptoituneiden rakentamaa pöytää. ”Meditoi”, oli legendan selitys Zakazin soturin liikkumattomaan tilaan. Uskon häntä. Jätin hänet jatkamaan. Kenties hän vielä selvittäisi maailmamme salat henkimaailman yhteydellään.
Kävelin kotiin yksin. Kuten kaltaiseni kuuluu. Ilman toveria. Ilman rakkautta. Ah, kuinka kaipaan kosketustasi, postitoimiston kaunis neito. Kuinka unelmoinkaan huuliemme kohtaamisesta. Mutta en voi. Minä kieltäydyn moisista houkutuksista, koska vain minä voin. Vain minä olen tarpeeksi vahva vastustamaan lähimmäisen rakkautta!
Mutta silti. Joka yö on hän unissani. En tahdo päästää irti, vaikka tiedän, että täytyisi.
Sytytin vielä yhden tupakan, ennen kuin astuin asuntolan portaisiin. Viimein olen oppinut tuntemaan niiden salat. Löysin omani ensimmäisellä yrittämällä. Suunnaton älykkyyteni todisti jälleen olemassaolonsa!
Käänsin avainta ovessani. Siihen Deekoo vastasi kirkaisemalla ja vetämällä sormensa pois sieraimestaan. Kunniallinen apurini oli odottanut saapumistani. Meni nukkumaan vasta varmistuttuaan, että olin taas turvassa. Moista lojaaliutta ei missään muualla saa kokea. Nukkuu vasta, kun olen itse läsnä!
Asteltuani ikkunani eteen loin varman katseen suojelukseni alla olevalle kaupungille. Mysteerit selviäisivät vielä! Pahuus lannistettaisiin! Eivät valloittaisi ruskeat hyönteiset. Eivät pakenisi vaaleanpunaiset vemmelsääret. Kunpa olisinkin ollut paikalla, kun kansaa kauhistuttanut kani oli karkuun kammennut. Olemassaoloni olisi lievittänyt paniikkia!
Mutta silti kalvaa kallossani epäilys. Ajatukseni lipesivät taustatarinoista traagisimpaan. Omaani. Kuinka yksinäiseksi oloni tunsikaan. Kuin taistelisin yksin kokonaista armeijaa vastaan. Ystäväni konemies epäilyttää. Onko hän todella rinnallani tutkimuksessa?
Legendaa en uskaltaisi ystäväksi kutsua. Hän kulkee omaa polkuaan. Aivan kuten minäkin. Toimeksiantajaa ei paljoa edes näy. Tuskin hän minusta välittää. Eikä kuuluisikaan! Toimeksiantaja pitää huolta, että minä pysyn oikeudessa ja leivässä. Oikeuden leivässä! Kuin tämän maailman turvallisuuden suuri leipuri.
Ja silti koen olevani niin kovin yksin. Näinä hetkinä aina kysyn, miksi perheeni minut näin jätti. Miksi toverini jättivät minut yksin taakkojeni kanssa? Ei se ollut heidän tapaistaan.
Ja silloin mieleni valaistui. Koetteliko pahuus minua tarkoituksella? Yrittikö se viedä sen, mikä minulle oli rakasta?
Tietenkin! Minä ymmärsin. Tiesin, mitä tehdä seuraavaksi. Kohtaloni on selkeästi sidottu maailmamme mysteereihin!
Muistelin muinaista sukuani. Tavalla tai toisella he kaikki katosivat. Kaava oli ilmiselvä.
Arkkitehti pitää seuraa maan mullalle.
Lähetti on järkensä menettänyt karkuri, jota kukaan ei ole nähnyt vuosiin.
Arkistoija juuttui rusettinsa lisäksi työlimboon.
Mekaanikko murhattiin uteliaan elämäntapansa uhrina.
Äidistä kukaan ei ole edes uskaltanut kysyä.
Jäljellä on enää yksi nimi.
Hän asuu kaukaisella saarella. Tutkimuskeskuksessa.
Menen käymään.
Kerron tuhoutumattomalle miehelle, että joku aikoo tappaa hänet.
Kaya-Wahi, myöhemmin samana iltana
Keinutuolissaan, puoliunessa edestakaisin keinuva nazorak havahtui lopulta metalliseen kolahdukseen, jota oli edeltänyt tehokkaiden moottorien suhina. Torakka avasi silmänsä, venytteli makeasti ja astui sitten kirjahyllyistä ja pressuista improvisoidulle oviaukolle. Ajoitus oli erinomainen. Mökin omistaja oli saapunut takaisin.
Killjoy teki ohimennen kunniaa kumarrellessaan sisälle teknojätille reippaasti liian pienestä aukosta. Nazorak ei kuitenkaan vetäissyt pressuja kiinni tämän perästä. Kralhi näytti siltä, ettei hänellä ollut aikomustakaan jäädä vielä sisälle.
”Löysitkö sen?” Killjoy välittömästi tiedusteli. Nazorak nyökkäsi ja osoitteli vasemmanpuolimmaisilla käsillään kohti huoneen entistä nurkkaa (ja nykyistä reikää), jossa nyt odotti klassinen Onu-Metrulainen kenttälapio.
”Erinomaista”, kralhi tuumi ja harppoi välittömästi lapion luokse ja poistui sen kanssa mökin ulkopuolelle. Nazorak seurasi jättiä tämän verrattaen ehjälle takapihalle, jonne Killjoy lopulta iski lapion ja alkoi kaivamaan.
Useaan kymmeneen minuuttiin kumpikaan ei sanonut mitään. Eivät varsinkaan siksi, ettei puolella mökin läsnäolijoista ollut lainkaan puhekykyä. Isolta kaverilta oli kyllä vuorokauden aikana juttua tullut suorastaan harvinaiseen tahtiin, mutta nyt ei ollut sen aika. Nyt kuului kaivaa. Ja niin Killjoy teki, kunnes hänen luomansa pari metriä pitkä kuoppa oli miltei hänen itsensä syvyinen.
Lapio oli prosessin aikana vääntynyt käytännössä kasaan. Routainen, hädin tuskin muusta kuin kiviaineksesta koostuva maa oli taipunut enemmänkin Killjoy voiman, kuin lapion kätevyyden ansiosta. Kavuttuaan ylös Killjoy asteli mykän torakan rinnalle ja hetken aikaa he molemmat tuijottivat kenraalin kädenjälkeä.
”Riittääköhän tuo?” Killjoy mietti. Nazorak nyökkäsi. Se riitti hänelle.
Kralhi marssi mökin takana hädin tuskin pystyssä seisovalle katokselle ja nosti sieltä käsivarsilleen jotain isoa ja mustaa. Nazorak seurasi, kuinka Killjoy laski vahkin ruumiin varovaisesti kuopan pohjalle. Sitten hän laskeutui vielä polvilleen sen viereen ja kurotti kätensä asetellakseen vahkin raajat levollisempaan asentoon. Kun Killjoy oli noussut takaisin pystyyn, koki nazorak sopivaksi astella tämän vierelle.
”Tämä on varmaan se tilanne, kun pitäisi keksiä jotain sanottavaa.”
Sarajin ruumis näytti siltä, kuin tämä vain nukkuisi. Se oli Killjoyn mielestä sopivaa. Hän toivoi, että vahki olisi löytänyt levon ja rauhan.
Nazorak tuijotti Killjoyn elotonta ilmettä, kun tämä mietti kypäränsä takana sanojaan. Torakan läsnäolo teki prosessista normaalia vaikeampaa. Mykän läsnäollessa Killjoy koki tarpeelliseksi käyttää omia sanojaan mahdollisimman kunnialla.
”Sinä olit sotilas, Saraji. Ja sinä teit aina niin kuin sotilaat tekevät. Uskollisesti. Kysymyksiä kysymättä. Sinut tunnettiin tehokkuudestasi ja lojaaliudestasi. Osasin aina arvostaa sellaista. Ainakin silloin, kun koin itsekin olevani vielä sotilas.
Nyt en tiedä enää. En tiedä jaksanko, vaikka haluaisinkin.
Mutta sinä jaksoit. Viimeisillä hetkilläsi. Silloin, kun se ratkaisi. Sinä jaksoit taistella. Ja minä lupaan muistella sitä Sarajia, joka taisteli rinnallani Ta-Metrun kaduilla ja Ko-Metrun torneissa. Koska sen Sarajin minä sinussa viimeiseksi näin.”
Hitaasti Killjoy nosti kypärän pois päästään. Hän asetti sen kainaloonsa samalla, kun oikealla kädellään hän teki kolmionmuotoisen liikkeen paljaiden kasvojensa edessä.
”Suuri Henki antoi meille kolme hyvettä. Niistä toinen oli sinun mantrasi. Niin kuin se on minunkin. Niin kuin se on kaikkien meidän, jotka lupaamme jatkaa taistelemista.”
Nazorak astui aivan kralhin vierelle kysyvä katse kasvoillaan, vääntynyt lapio pidemmissä kourissaan. Killjoy vastasi torakan äänettömään kysymykseen nyökkäämällä. Vastauksen saatuaan torakka heitti ensimmäisen kauhaisun maata Sarajin päälle ja Killjoy seurasi.
Toinen kauhaisu ja kolmas. Killjoy muisteli milloin oli viimeksi lausunut suuren hengen sanoja.
Neljäs ja viides.
Odinalla, hän muisti. Uutisten jälkeen.
Kuudes. Seitsemäs.
Kun hän oli haudannut pelkän sormuksen.
Torakka työskenteli ilman merkkiäkään väsymisestä. Killjoy oli kääntänyt katseensa mullan alle hautautuneesta Sarajista työskentelevään rahiin. Siihen pyyteettömään apuun, jota tämä jokaisessa käänteessä oli onnistunut tarjoamaan.
Varustelaatikkonsa sisällä Killjoy näpräili kommandovahkin jälkeensä jättämän ionimiekan kahvaa. Kralhi ei yleensä säilyttänyt muistoja, mutta tällä kertaa hän päätti tehdä poikkeuksen.
Torakan työn valmistuttua Killjoy kävi hetken seisomassa syrjemmällä pihallaan. Pienessä, taistelun jälkien peittämässä kivipaadessa erottuivat kaksi kirjainta. ”G ja S”. Lyhyen hiljaisen hetken jälkeen sekä torakka, että Killjoy palasivat mökin sisätiloihin. Ja tällä kertaa Nazorak sulki oven kralhin perässä.
Suurin osa romusta oltiin jo siirretty ulkosalle ja muutamien säpäleiden pohjalta rakennettujen tasojen päällä oli lukemattomia raunioista löytyneitä työkaluja. Myöskin varasto Killjoyn kenttämuonia oli löytynyt hautautuneesta arkusta.
”Olet alkanut remontoimaan?”
Nazorak nyökkäsi ja heitti yhden ruokapakkauksista Killjoylle, joka onnistui nappaamaan sen ilmasta. Kralhi laski kypäränsä kainalostaan lattialle ja repäisi pakkauksen sitten auki ja alkoi ahmimaan sen sisältöä kylmiltään.
Nazorak oli myös onnistunut pelastamaan yhden Killjoyn kattiloista ja ruskeat kädet asettelivatkin sitä nyt lyhdystä improvisoidun lieden yläpuolelle. Purkki lievästi nokista kahvia odotti juojaansa lieden vierellä.
”Minä… en ollut ajatellut viipyä kovin pitkään”, Killjoy yritti ensin selittää, mutta istuutui kuitenkin lopulta nazorakia vastapäätä syömään. Torakka oli avannut omankin ruokapakkauksensa ja hetken aikaa kaksikko keskittyi syömiseen.
”Ei ole ilmeisesti hankaluuksia ollut? Porukka kiertänyt tämän kaukaa?”
Nazorak nyökkäili ja viittoili kohti länttä, josta tämä oli kiväärinsä kiikarilla aika-ajoin havainnut liikkuvia sotajoukkoja.
”Hyvä.”
Hetken ajan kaksikko söi taas, mutta Killjoyn tahti oli laskenut huomattavasti. Ajatuksiinsa uppoutunut kralhi havahtui lopulta veden kiehumisen ääneen. Vaikka mökin ainoat ehjät kupit olivatkin täynnä naarmuja, näyttivät ne kuitenkin pitävän kahvia sisällään. Killjoy maistoi ja joi. Muttei sanonut mitään ääneen kahvin laadusta. Nazorak itse näytti olevan tyytyväinen luomukseensa. Killjoy arveli, ettei rivinazorakeilla paljoa elintarvikkeita pesissään ollut. Oli täysin mahdollista, että mökissä ollessaan mykkä hyönteinen oli saanut kokea aika monia elämänsä ensimmäisiä makuja.
Kofeiinit kehoihinsa ryystettyään Killjoy päätti käydä haarniskansa osia vielä läpi ennen paluumatkaa kohti Nascostoa. Hän näemmä lentäisi sinne pukunsa voimalla käytännössä koko matkan, joten hän halusi varmistua siitä, että kaikki on kunnossa. Nazorakia tunnosti kovasti kiinnostavan Killjoyn hopeinen KAL-jalka, jonka maalipinnan puute paistoi ties kuinka kauas.
Jonkin ajan päästä nazorak oli kavunnut takaisin keinutuoliinsa seuraamaan kralhin puuhastelua. Tämän aikana Killjoy jutteli pääasiassa itselleen, rahin tarjotessa reaktioitaan tuolistaan käsin. Jossakin vaiheessa torakan uteliaisuus sai kuitenkin vallan ja tämä viittoili hyvin monimutkaisesti kysymyksensä Killjoylle.
”Klaanissa? En kummempia. Olisin viettänyt siellä iltaa ellei olisi tullut esteitä.”
Nazorakin seuraavat elehdinnät olivat vielä vähän vaikeampia ymmärtää.
”No en minä yleensä viihdykään. Mutta tämä olisi ollut lähinnä perinne.”
Torakan seuraava viesti oli jo helpompi. Killjoyn vastauksessa kesti kauan lähinnä siksi, ettei hän ollut varma halusiko vastata siihen. Lopulta hän kuitenkin myöntyi ja havainnollisti asiaansa nostamalla panssarittoman vasemman kätensä nazorakin nähtäville.
”Se oli tatuoituna täsmälleen tähän”, Killjoy näytti ja painoi sormensa kyynärtaipeeseensa, jonka yläpuolella oli selkeät liitoskohdat siitä, mistä Killjoyn keinotekoiset, mekaaniset raajat alkoivat, ”Mutta nyt siinäkin on pelkkää metallia.”
Nazorakin ilme oli kysyvä. Kralhin sormi oli edelleen osoittamassa paikkaa.
”Syntymäpäiväni”, Killjoy selitti, ”Se olisi ollut tänään.”
Torakka kohotti tuntosarviaan ja Killjoy näki siitä, että nazorak ymmärsi ainakin termin konseptin.
”Metru Nuilla tuli tietenkin juhlittua enemmänkin. Klaanissa… vähemmän. Mutta se oli yksi niistä päivistä, kun yritin saada kammettua itseni linnakkeeseen asti.”
Nyt Killjoyta harmitti entistäkin enemmän se, kuinka kohtaaminen Yksityisetsivän kanssa oli pakottanut hänet poistumaan niin nopeasti. Hän olisi mielellään kuunnellut tovinkin Seranin tarinoita siitä, kuinka typeriä metodeja Nascoston Curuvar käyttikään oppilaidensa kouluttamiseen. Tai nippelitietoja nynrahlaisten uusimmista keksinnöistä.
Ilman Sugan vieraanvaraisuutta Killjoy olisi luultavasti viettänyt koko päivän merten yllä matkustaessa. Joten oikeastaan hänellä ei ollut varaa valittaa. Sarajin tappaminen oli kuitenkin vääntänyt jotain auki Killjoyn sisällä. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin hän tunsi sen saman väsymyksen, mistä hän oli kärsinyt kaikkina Odinan päivinäänkin.
Sugan ikkunasta sisään kampeutuessaan hän olisi halunnut vain käydä makuulle ja jäädä siihen pieneksi ikuisuudeksi. Mutta kralhin sankarillinen ystävä omasi inspiroimisen taidon, joka oli niin monesti aiemminkin osoittautunut korvaamattomaksi.
Nazorak viittoi, että ”kuinka korvaamattomaksi?” ja Killjoy havahtui tajutessaan, että oli sanonut kaiken pohtimansa ääneen.
Sellaiseksi nazorakin seura oli osoittautunut. Hiljaisuuden keskellä oli helppo unohtua ajatuksiinsa. Nyt Killjoy ei enää kuitenkaan vastannut ääneen. Hän muisteli edellistä iltaa hartaudella. Yrittäen kaikin voimin pitää huolta siitä, ettei hän unohtaisi Sugan sanoja.
Hetken aikaa äherrettyään Killjoy paiskasi käsiensä panssarit takaisin paikoilleen ja nosti kypärän takaisin päähänsä. Nazorak seurasi kenraalia jälleen pihamaalle, jossa oli nyt jo pilkkopimeää. Pilvinen taivas peitti suurimman osan tähdistäkin. Killjoyn onneksi Miksu muisti kyllä tien.
”Kiitos avusta”, Killjoy lopulta lausui huvittuen samalla siitä, että hän oli jättämässä nazorakille kunnollisempia hyvästejä, kuin hän oli Seranille tehnyt.
”Minun tuskin tarvitsee ohjeistaa sinua enää mitenkään. Tämä on käytännössä sinun paikkasi nyt. Minä en sitä enää tarvitse.”
Nazorak tuijotti Killjoyta kiiluvin silmin. Hetken kenraalin lupausta mietittyään hän ojensi kätensä, johon Killjoy mielellään tarttui. Tämän jälkeen mykkä tarkkailija otti useamman askeleen takapakkia Killjoyn moottorien jylyn pöllyttäessä maata heidän välissään. Ja jo toista kertaa sen päivän aikana Killjoy ampaisi kohti tähtiä.
Kenraali piti täyden höngän päällä siihen asti, että ilma täyttyi puhtaasta merituulesta. Pilvien yläpuolella taivas oli aina kirkas, joten siellä Killjoy myös matkansa matkusti. Hän jätti suunnan hienosäädön kokonaan Miksun huolehdittavaksi ja jäi itse tarkkailemaan kypäränsä takakameran lähettämää kuvaa loittonevasta Klaanin saaresta.
Hän lupasi muistaa. Pitää mielessä ystävänsä sanat.
Hän lupasi muistaa.
Bio-Klaani, eilen
Suga oli kärsivällisesti kuunnellut koko tarinan. Jokaisessa käänteessäkin hän oli pysynyt hiljaa. Toa oli päättänyt vain kuunnella, vaikka siinä kohtaa, kun Killjoy kertoi siitä, kuinka Xen oli löytynyt hengissä saikin hänet hymyilemään leveästi. Niin se oli saanut myös Killjoyn. Tällä hetkellä se tieto tuntui olevan kralhin ainoa valopilkku hyvin synkällä tiellä.
”Sinäkin varmasti tiedät sen”, Killjoy lopetteli tarinaansa. ”Sen tunteen, kun olet tehnyt niin paljon, mutta kohtalosi ei koe, että se on vieläkään tarpeeksi. Kun taistelet niin pitkään, ettet jaksa enää seistä, mutta vaihtoehtoja ei ole… Ja sitten. Kaiken sen päälle et edes tiedä, että taisteletko edes oikean asian puolesta.”
Ja ensimmäistä kertaa varmaan tuntiin, Killjoy hiljeni. Lattialle Killjoyta vastapäätä rojahtanut toa suoristi hieman selkäänsä. Hän tunsi ystävänsä. Hän ei edes olisi tarvinnut kralhin tarinaa tietääkseen, mistä oli kyse.
Aina Klaaniin saapumisestaan lähtien Killjoy oli aina menossa jossain. Milloin omalla tehtävällään, milloin jossakin Klaanin määräämässä. Hän ei koskaan pysähtynyt ja Suga tiesi, että hän teki niin unohtaakseen kaiken muun.
Ja muutaman kerran hän oli myös nähnyt, mitä tapahtui kun Killjoy viimein pysähtyi. Kuinka kaiken määrätietoisuuden ja jääräpäisyyden alla oli todellisuudessa vain väsynyt mies, joka olisi halunnut jo levolle.
Ja nyt Saraji oli todistanut, kuinka lepoon pääsee.
Ja Killjoylle jäi vain yksi kysymys.
Milloin koittaisi hänen vuoronsa?
Meri
Mutta Killjoy oli luvannut Sugalle, että hän muistaisi toan sanat.
”Sinä jos kuka tiedät, miten raadollista ja kurjaa tämä kaikki voi olla… Menetykset ovat raskaita, tärkeitä ja rakkaita on kaatunut ja tulee mahdollisesti kaatumaan lisää.”
Hän muistaisi.
”Joskus voi tulla meidänkin vuoromme. Mutta luovuttaminen vain jouduttaisi kaikkein kamalinta lopputulosta, lopullista tappiota. Eikö sinunkin mielestäsi epäonnistumistakin kauheampi vaihtoehto olisi vetäytyä kuoreen ja ryömiä pois, rypemään surussa, itsesäälissä, potemaan maailmantuskaa johonkin syrjäiseen kolkkaan ja katsoa kun kaikki taakse jätetty arvokas palaa tuhkaksi?
Ei, sellainen ei kuulu luontoomme ja tiedät sen kyllä. Sinäkään et voisi elää sen kanssa; et enää, sillä Klaanista on tullut sinullekin jotain enemmän… ja sinusta Klaanille!”
Silloinkin kun hän tiesi, ettei se olisi totta. Hän muistaisi.
”Nämä ovat vaikeita aikoja meille kaikille ja on inhimillistä, että usko toisinaan horjuu ja haluaisi vain luovuttaa; tiedän sen itsekin, vaikka kokemuksemme eroavatkin monella tapaa… Mutta jos me emme ole kamppailemassa voittomme ja paremman tulevaisuuden puolesta, ei kukaan sitä puolestammekaan tee.”
Hän muistaisi itsensä vuoksi.
”Joku päivä me käännämme tämän kaiken paskan voitoksi. Nousemme uudestaan ja uudestaan, selätämme esteen toisensa jälkeen kunnes sotamme on ohi. Se, ettemme anna periksi tällaisinakaan aikoina, vaan jatkamme taistelua – sotilaina – tekee meistä meitä! Minä, Visokki, jopa Guardian ja koko Klaani – me kaikki – tarvitsemme sinua. Tarvitsemme Killjoyn vetämään asioita turpaan.”
Ja hän muistaisi elossa olevan tyttärensä vuoksi.
Bio-Klaani, eilen
”Mutta enhän minä edes tiedä, kenen sotaa minä sodin… koska en omaani. En, vaikka muut niin aina sanovat.”
”No mutta eihän sillä ole väliä”, Suga muistutti. ”Olipa kenen sota tahansa, tärkeää on se, minkä puolesta sinä taistelet. Ja kaiken menetetyn jälkeenkin, sinullakin on vielä jotain jäljellä. Eikö olekin?”
Ja Killjoy hengitti syvään.
Oli melkein aamu. Ja Metru Nuilla nuori kenraali heräsi uuteen päivään.
Visokki makasi sohvalla työhuoneessaan… ja meditoi. Petturitutkinnan sirpaleet vaelsivat pitkin hänen mieltään. Hänellä ei ollut vielä ollut aikaa selvittää, oliko Killjoyn petturiehdokkuus moderaattoreiden tiedossa vai ei, mutta koko petturin olemassaolo häiritsi häntä suuresti, ja siksipä hän oli viime aikoina käyttänyt suhteellisen paljon aikaa silkkaan asian miettimiseen, ratkaisun toivossa toki, mutta alkoi käydä selväksi, ettei asia märehtimällä parantunut.
Kapura.
Gekko.
Jake.
Domek.
Snowie.
Killjoy.
Visokin mieli uppoutui syvemmälle menneeseen, keskusteluun Killjoyn kanssa…
Syy miksi hän tuli Klaaniin, syy miksi kaikkien niiden viattomien piti kuolla… olin minä. Punainen mies halusi minut…
Punainen Mies… hän ei ole telepaatti kuten monet teistä tuntuvat luulevan, itseasiassa en ole varma onko hän perillä mielenvoimien käytöstä lainkaan. Hän on kuin hakkeri, hakkeri joka levittää viruksia tietokantaan. Kun se tämä virus valtaa yhden kohteen, se pääsee siitä automaattisesti kaikkialle minne tie avautuu.
… loinen vaatii levitäkseen sen mestarin läsnäolon.
… kunnes oveen koputettiin. ”Sisään”, visorakadmin kehotti hieman yllättyneenä. Hän ei ollut odottanut ketään käymään pariin tuntiin, mutta toisaalta ei hänen toimistoonsa tarvinnutkaan varata aikaa. Ovi raottui hieman ja sen välistä kurkisti hattu ja volitak.
”Öhm, häiritsenkö?” 273 kysyi. ”Et suinkaan. Käy peremmälle.”
273 kohensi plastronia kaulassaan astuessaan sisään huoneeseen. ”Tuota noin. Tulin tälle kertaa erään hieman… efätavallisen asian vuoksi.”
Visokki räpytteli silmiään. ”Niin minkälaisen?”
Jäätutkija nosti kätensä takaraivolleen ja näpräsi naamionsa remmin auki. Hän uskoi keskustelukumppanin haluavan puhua kasvotusten. Visokki huomasi nazorakin kasvoista, äänestä ja mielestä huokuvien tunteiden perusteella asian olevan tiedemiehelle hankala käsitellä.
”Öh, anteeksi mutkikkuuteni, mutten oikeastaan osaa selittää asiaa kovin hyvin”, pakolainen totesi. ”Käy istumaan ja mieti sanasi rauhassa. Voit puhua suoraan minulle.”
273 oli herättänyt Visokissa mielenkiintoa eikä vain siksi, että tämä oli jotain ennennäkemätöntä, vaan myös siksi, että tämä oli psykologisesta näkökulmasta kiinnostava. Sitä se diktatuuri taitaa teettää…
Nazorak istuutui visorakia vastapäätä ja huokaisi syvään. ”Sinähän tiedät mielestä asioita? Näin olen ymmärtänyt.” ”Niin voisi sanoa.”
”En tiedä mitä tämä on, mutten osaa yhdistää tätä mihinkään muuhun kuin mieleen. Katsos… viime aikoina ajatuksiini on ikään kuin ilmestynyt asioita, jotka eivät ole liittyneet tietääkseni mitenkään meneillä olevaan tilanteeseen… e- eivätkä ne ole asioita, joita olisin aiemmin ajatellut tai muistanut.” ”Hmm. Sellainen voi johtua monesta asiasta, mutta kaikkein todennäköi-”, ehti Visokki sanoa, ennen kuin yhtäkkiä: ”HELEI! NIIN MUKAVA TAVATA, ARVOISA JÄÄTUTKA!
273 säikähti niin että meinasi kaatua tuolillaan. Hän kompuroi ylös ja katsoi ympäriinsä kiihkeästi huutajaa etsien. ”Manu, ei nyt!” Visokki voihkaisi epätoivoisesti.
Lopulta 273 tuijotti taas Visokkia. ”Taas uusi telelaatikko?! Miten tämä järjestö jysyy kasassa jos te kaikki jystytte lukemaan toistenne ajatuksia?!” ”Asiaan on hyvin yksinkertainen selitys, arvoisa 372! Emme me pystykään! Jos pystyisimme, tietäisimme kaikki teidän imperiuminne aikeet etukäteen ja ennakkoon. Ja sehän kyllä kelpaisi, mutta valitettavasti asiat eivät ole niin yksinker-” ”Tässä on… Makuta Nui”, Visokki tuhahti keskeyttäen Manun aivan yhtä tökerösti kuin tämä oli keskeyttänyt hänet aiemmin. ”Pahoittelen, että jouduitte tapaamaan toisenne.” ”Mutta minäpä en ole lainkaan pahoillani! Haa, tämä mies on ihan loistotyyppi, tiedätkö!” Makuta Nuiksi kutsuttu huudahti innostuneena.
273 yritti vieläkin etsiä telepaattisten viestien lähdettä. Mutta huoneessa ei ollut kuin he kaksi. ”Missä hän on? Toisessa huoneessako?” ”Minähän olen tässä näin! Olen Visokin raivostuttava ja häiriintynyt sivupersoona! Sama olento puhuu sinulle kahdella eri telepaattisella äänellä!” ”Tuo ei ole totta!” Visokki parkaisi. ”Minun päässäni on makuta. Ja haluan sen pois sieltä, ihan tiedoksi vain.” ”Ja minä haluan pois täältä. Minulla on sinulle tarjous, Jääpuikkotutkija!”
273:lta meni hetki prosessoida visorakin ja ilmeisesti tämän päässä asuvan serafin keskustelua. ”Öh, tarjous…? Siis minulle? Mitä sinulla on minulle tarjota?” ”Manu, ei. Lopeta. Jäätutkija, onko sinulla mitään hajua siitä, mitä makutat ovat?” Visokki sanoi aavistuksen verran epätoivoa äänessään.
273 mietti hetken. ”Öh, tiedän heidän osansa matoralaisten uskonnossa ja maailmanhistoriassa…”
Vasta nyt nazorak alkoi tajuta, että oli tekemisissä yhden maailman mystisimmän rodun jäsenen kanssa. ”Ja se kaikki on totta! Kaikki, mitä myytit ja legendat kertovat! Voisin tappaa miljoona nazorakia pelkästään ajattelemalla heitä! Ha ha haa!” makuta nauroi maanisesti. ”Eikä pystyisi, olisimme muuten jo voittaneet koko sodan”, Visokki tuhahti.
Jäätutkija ei ollut aivan varma, kumpaa osapuolta riitelevästä telepaattikaksikosta hänen pitäisi uskoa. ”Mitä tahdot minusta, makuta…?” ”Kerro minulle, nazorak numero 723, miten teidän puhdastakin puhtaampi lajinne syntyi”, makuta vastasi lipevästi, ja 273 pystyi hyvin kuvittelemaan tämän lipovan huuliaan… jos vain olisi pystynyt kuvittelemaan tälle ruumiin. Hän myös ärsyyntyi siitä, ettei makuta muistanut hänen todellista numeroyhdistelmäänsä.
”E- en tiedä. Mutta eihän kukaan historiassamme tiedä, miten kaikki muutkin lajit ovat syntyneet?!” 273 järkeili närkästyneesti. ”Oikea vastaus, Säätutkija! Tiedätkö mitä. Minäpä tiedän, miten teidän lajinne, ja kaikki muutkin lajit, ovat syntyneet. Ha. Ja tiedätkö, mikä siinä on parasta? Se, etten kerro sinulle!” ”Manu”, Visokki oli silminnähden vaivaantunut. ”Eikö tuo ole vähän lapsellista.” ”Paitsi, että”, makuta jatkoi, ”saatanpa kertoakin, jos otat vastaan tarjoukseni, josta ei voi kieltäytyä. Paitsi, jos on tosi typerä. Mitä sinä et varmaankaan ole, rakas nazorak.”
Mitä pirua… ei- ei hän voi puhua totta. Tosin hän on makuta. En tiedä heistä paljoakaan- 273 ajatteli, kunnes tajusi puhuvansa kahden ajatustenlukijan kanssa. 273 yritti hiillostaa makutaa lisää. ”Vaikka tietäisitkin jotain lajiini liittyvää ja vaikka ne tiedot olisivatkin edukseni, niin minulla on nyt mielessä muita kysymyksiä. Luuletko voivasi vastata niihinkin, vai voisitko antaa minun huhua Visokin kanssa?” ”Arvoisa Jäätutkija, minä en luule vaan minä voin. Mutta ehkä otin hieman liian aggressiivisen linjan, joka ei ole tavallisen hienovaraisuuteni mukaista. Keskustelkaa toki.”
Nazorak ja visorak huokaisivat.
”Niin, mitä olit sanomassa?” 273 kysyi. ”Hyvä kysymys”, Visokki sanoi yrittäen toipua Manun interventiosta. ”Mietit, mistä ylimääräiset ajatukset tulevat? On mahdollista, vaikkakin epätodennäköistä, että joku todella salamyhkäinen mielenvoimien käyttäjä yrittää vaikuttaa sinuun hienovaraisella suggestiolla.”
”Onko teillä listaa kaikista kaupungin teletaateista?” ”Ei varsinaisesti, mutta ei meitä monta ole. Tänne kyllä saapui hiljattain eräs matoralainen, jolla kuuleman mukaan oli mielenvoimia, mutta hänet murhattiin jossain typerässä välikohtauksessa, joten en usko, että hänkään aiheuttaa ongelmia. Minä, Makuta Nui ja muutama matoran Athin kirkon jäseniä.”
”Tavasin muutama päivä sitten Matoro Mustalumen. Hänellä on telefatianaamio”, nazorak täydensi.
Visokki oli hetken hiljaa miettien. ”Voisitko kertoa tarkemmin, millaisia ne ’vieraat ajatukset’ ovat?”
273 oli vuorostaan hetken hiljaa. Hänen oli vaikea pukea tuntemuksiaan sanoiksi. ”Ne ovat kuin… välähdyksiä hetkistä ja keskusteluista, joissa en tiedä olleeni. Osat niistä ovat kuin puhetta, osa häilyviä kuvia paikoista. Ja epäselvän niistä tekee jonkinlainen… kohina.” ”Hmm. Kuulostaa ihan siltä kuin…” Visokki aloitti. ”… joku vuotaisi ajatuksia” kuului Manun kuiskaus. ”… no, niin”, Visokki myönsi. ”Jos joku, joka ei ole kauhean tietoinen siitä, että kykenee telepaattiseen viestintään, huutaa ajatuksensa kaikille… ja ehkäpä sinulla on jonkinlaista herkkyyttä niiden ajatusten kuulemiseen?” ”Tai sitten joku tekee sen tahallaan”, Manu totesi, ”nimittäin huutaa ajatuksiaan juuri sinun päähäsi. Kohina on kyllä outoa. Mutta älä huoli, 237, mieli ei ole niin yksinkertainen asia, että sinun pitäisi pelätä jonkun ’lukevan ajatuksesi’ – ikään kuin se olisi jokin sanomalehti, jota kuka tahansa tunkeilija voisi väännellä ja käännellä mielensä mukaan ilman, että huomaat yhtikäs mitään. Näinhän se ei toimi. Jos joku yrittää tunkeutua mieleesi ja saada selville syvällisesti, mitä sinä ajattelet… etköhän huomaa sen. Useimmat huomaavat. Toisaalta ihan kaikki eivät edes huomaa, jos niiden takamukseen iskee skalpellin, joten en mene takuuseen…”
”…” ”Manu, voisitko…” Visokki aloitti. ”Anteeksi, taisin taas keskeyttää teidät. Puhutte kovin mielenkiintoisista asioista. Ihan puhtaasta mielenkiinnosta, Jäämies, miten paljon teidän tiedekunnassanne tutkitaan mielenvoimia?”
”E- ei tietääkseni kovin paljon. Toki on tiedemiehiä ja ssykologiaan erikoistuneita osastoja. Tutkijoiden johtaja, Sää-, eikun, öh, Mää- äs!”
Viherrys kohosi 273:n kasvoille. Näinä hetkinä hän vasta tajusi kuinka kiusallinen hänen puhevikansa oli.
”T- täätutki- ei. No kuitenkin! Johtajamme on lajimme aivorakenteen tutkija ja Imleriumin sieluntieteen serustaja…” ”Teidän suutanne ja kurkkunne rakennetta ei ole oikein tehty matorania puhumaan”, Manu totesi hieman huvittuneena – ja totesi sen jälkeen 273:n suureksi hämmästyksesi sujuvalla zankrzoralla: ”Mutta meidän ei tarvitse antaa sen olla ongelma.”
”…Osaat kieltämmekin?” 273 kysyi yllättyneenä. Makutan tietämys alkoi jo hieman hermostuttaa nazorakia. ”Mitä, jos puhutaan kieltä, jota minäkin ymmärrän”, Visokki murahti. ”Pahoitteluni, rakas, emmehän toki halua sulkea arvoisaa emäntäämme keskustelun ulkopuolelle” Manu naurahti. ”Mutta tiedätkö, on tosi innostavaa puhua tiedemiehen kanssa! Kepe ei ole ollut pitkään aikaan samassa paikassa kuin minä. Ehdin jo unohtaa, miten tiedemiehillä on aina sellainen tietyntyyppinen… oikeanlainen asenne!”
273 naurahti hermostuneesti. ”Siksikö tarjoat minulle tietoja lajistani? Mitä sinä haluaisit vastineeksi ylinäätään?” nazorak kysyi ja kohotti toista tuntosarveaan. ”Ha, siksi… mutta en vain siksi. On todella inspiroivaa huomata, ettei jokaisesta teidän lajinne jäsenestä ole korruptoitunut sellaista kuonaa kuin Stevestä.”
Jäätutkijaa jäi mietityttämään, kuka ”Steve” oli, mutta päätti olla kyselemättä liikaa. Ylipäätään liian moni asia mietitytti tiedemiestä sillä hetkellä. Oliko mahdollista, että joku telepaatti lähetti hänelle omituisia väläyksiä? Jos teki, niin miksi? Ja miten tämä uusi makuta visorakin päässä saattoi tietää niin paljon nazorakeista, sekä miten hän tietojen annosta hyötyisi?
Nazorak päätti siirtyä sillä hetkellä helpoiten ratkaistavaan kysymykseen. Tai siltä se hänestä tuntui.
”Makuta Nui. Kerro suoraan. Mitä sinä haluat minusta vastineeksi tiedoistasi?” Nazorak ei ollut aivan varma, saattoiko luottaa Varjon enkeliin, mutta tämä selkeästi antoi ymmärtää tietävänsä jotakin.
Manu kuulosti hymähtävän. ”Palvelusta.”
”Halvelusta?”
”En pyydä pientä palvelusta, kuten ’kastele kalani’ tai ’syötä kukkani’, vaan jotain, mikä muuttaa elämäsi hetkellisesti. Mutta vastapalvelukseksi saat enemmän informaatiota Nazorakein Imperiumista kuin propaganda-, anteeksi, totuusministerillä olisi tarjota – ja kaupan päälle ilmaisen mielensuojauksen sopimuksen keston ajaksi! Tarjous on voimassa rajoitetun ajan.”
”273, ole todella varovainen, ennen kuin suostut mihinkään”, Visokki varoitti ilmeisesti luovuttaen Manun vaientamisen yrittämisessä. ”Tuo mies on ehkä kieroin tuntemani.” ”Ja tuo nainen ehkä kaunein tuntemani”, lohkaisi Manu takaisin.
Niin ristiriitaista tietoa, 273 ajatteli. Makuta ei vieläkään sanonut, mitä tahtoo, eikä varmaan sanokaan ennen kuin olen jo suostunut. Mitä tehdä…? Edes Visokkikaan ei luota häneen. Mutta olisiko hänellä jotain tietoa jota tarvitsen, vai bluffaako hän vain? Makutat ovat kuitenkin maailman kuuluisimpia tieteilijöitä…
Nazorak katsoi tiukasti Visokin silmiin, koska jostain syystä uskoi makutankin katselevan häntä niistä.
”Anna minulle yksi asia. Jotain konkreettista, ettet ole vain nuhetta…” ”Jos kerron sinulle jotain konkreettista, jotain sellaista, mitä et vielä itse tiedä, voit syyttää, että vedän kaiken hatusta! Vaikka ei minulla ole hattua juuri nyt. Sinulla ei ole mitään syytä luottaa minuun, mikä toden totta muodostuu aika kynnyskysymykseksi. Olisiko sinulla itselläsi ratkaisua?” ”Odotas hetki, Jäätutkija, minulla on hieman kahdenkeskeistä asiaa enkelilleni”, Visokki tuhahti.
”No mikä nyt on?” Manu kysyi. ”No sinä. Ehkä minun vain pitäisi kertoa tuolle, että sinä olit luomassa sen lajia.” ”Äläs nyt, tuolla on ehkä kaikista paljastuksistani eniten shokkiarvoa.” ”Niin varmaan onkin! Ehkä juuri siksi! ”Minun olisi ehkä kuitenkin parempi kertoa se hänelle.” ”Miksi olisi?” ”Koska minulla on kaikki jatkovastaukset, ja jos rikot hänen luottamuksensa minuun jo ennen kuin sitä on syntynytkään, hän jää vaille niitä vastauksia, mikä taas repii hänenlaisensa tiedonjanoisen henkilön kappaleiksi sisältä päin. Eiköstä.”
Visokki sulki silmänsä ja huokaisi. ”Jäätutkija. On totta, että Manu ei ole luotettavin olento maan päällä, mutta hän tosiaan tietää jotain, mitä sinun on ehkä parasta kuulla häneltä itseltään…”
”Eli… huhut hänen huolestaan?”
Visokki mietti hetken. ”Kyllä…”
Päätös oli nazorakilla. Ostaakko mahi säkissä?
Jäätutkija sulki silmänsä. Ei minulla oikeastaan ole tällä hetkellä muuta suunnitelmaa, kuin pysyä hengissä linnakkeessa. Joten… kaipa tämä voisi antaa minulle uuden suunnan, miten jatkaa? Ei kai se nyt mitään niin vaarallista voi olla. Hänhän on kuitenkin klaanilainen…
273 aukaisi sinisilmänsä. ”Hyvä on. Suostun.”
”Mukava kuulla, 273. Lupaan, ettei elämästäsi puutu jännitystä seuraavina viikkoina! Kuten totesin, minä vähän kuin haluan pois Visu-paran päästä. Olen ehkä vähän pahoillani tästä seuraavasta, mutta sinä vähän niin kuin suostuit.”
”Mi- mitä tarkoitat?”
Manu huokaisi. ”Pitääkö kaikki vääntää rautalangasta. Tule lähemmäs ja kumarru.”
Hieman epävarmasti 273 astui lähemmäs sohvalla makaava visorakia ja kumartui tämän eteen.
”Niin…?” ”Nyt, pussatkaa.” ”…”
”…”
KOPS, yhtäkkiä Visokin pää jysähti 273:n otsaan.
273:n näkö pimeni.
Mieli
Kop kop kop.
Kop Kop Kop.
”Huhuu! 732! Voisitko tulla avaamaan? Tämä ovi taitaa olla lukittu.”
Nazorakin siniset silmäluomet aukesivat hitaasti. Hänen päänsä tykytti, ja hänen oli noustava istumaan varovasti. Jäätutkija irvisti ja nosti kätensä otsalleen.
”… mitä ihmettä tapahtui.”
Mutta visorakadminin yllättävän väkivaltainen liike haihtui hänen mielestään, kun 273 tajusi katsoa ympärilleen.
Valkoisuutta.
Pelkkää valkoisuutta.
Missä olen…?
273 istui puolimakaavassa asennossa täysin valkoisessa tilassa. Missään ei erottunut muotoja, huoneen kulmia, tai edes horisonttia antamassa tietoja tilan koosta. Oliko se ääretön? Kehoaan tarkastellessaan tiedemies huomasi, ettei hänellä ollut enää hänen vaatteitaan.
273:n ajatukset keskeytti kuitenkin taas koputus. Vasta nyt hän huomasi takanaan vähän matkan päässä olevan metallioven.
”Huhuu! Avaisitko oven? En mielellään halua repiä sitä saranoiltaan, vaikkei sillä välttämättä olisikaan merkitystä mielesi rakenteen kannalta.”
273 nousi varovasti seisomaan ja käveli oven luo. Nazorak hapuilin oven reunaa, ja kun ei löytänyt seinää, hän kurkisti ovenkarmin toiselle puolle. Ovi näytti aivan normaalilta takaakin, paitsi ettei sillä ollut seinää, eikä silloin ketään oven takanakaan.
Silti siitä kuului koputus.
273 tuijotti näkyä silmät selällään, käsi edelleen otsallaan. Hourailenko minä?
Lopulta nazorak laski kätensä metalliselle rivalle ja painoi sen alas. Ovi aukesi. Ja sen takana oli…
… pieni ussalrapu. Se sama, jonka 273 oli nähnyt Tawan toimistossa.
”Terve”, rapu sanoi katsoessaan nazorakia ylöspäin. ”Täällähän on tyhjän näköistä.”
”…” 273 katsoi rapua. ”Nösö?”
”Se on kuule Nöpö sinulle. Sinun pitäisi harjoitella p-äännettä. Ja enhän minä Nöpö ole, vaikka varmasti ainakin yhtä söpö! Höhöö, tajusitko. Mutta, haluatko taikoa tänne vähän miellyttävämmän ympäristön?”
Ussal vipelsi ovenraosta samaan tilaan 273:n kanssa. Nazorak katsoi sitä hämmentyneenä.
”Aluksi voisit selittää, mikä paikka tämä on…”
”No tämä on tila, jonka mielesi on rakentanut tietoisuuttasi varten konkretisoidakseen tätä keskustelua pääsi sisällä. Tai vähän jotain sen suuntaista. Mutta sinä voit kyllä ihan itse hallita, miltä se näyttää. Tai ainakin teoriassa voit. Sen pitäisi jossain määrin varmaankin toteuttaa ajatuksiasi. Uskoisin.”
273 asteli ympäriinsä ja yritti hahmottaa äärettömältä tuntuvaa tilaa. ”O- olemmeko me siis minun päässä-”
273 nosti kätensä kurkulleen. ”Sanoin sen oikein?”
”Hyvä, hyvä! Siitä se lähtee. Se on vaikea äänne, koska teidän kielessänne sitä ei varsinaisesti ole. Voimme puhua myös zankrzoraa, mutta ehkä haluat harjoitella matoraniasi. Ja kyllä vain, olemme sinun päässäsi, ja minä ajattelin asustella täällä jonkin aikaa. Toivottavasti et pahastu.”
Nazorak tuijotti ussalia. ”Asuisit minun päässäni, aivan kuten äsken olit Visokissa? Voisitko viimein kertoa miksi ja kuinka kauan?”
”Minulla on tehtävä, jota varten tarvitsen ruumiin, joka voi hieman paremmin kuin Visu-kulta, joka adminina on varsin sidottu Klaanin hallintoon, liikkua paikasta toiseen. Lisäksi olet hyvin mielenkiintoinen henkilö, ja haluan auttaa sinua.”
”Pitääkö meidän lähteä Klaanin ulkopuolelle? Minne päin saarta?” Jäätutkija oli edelleen hämmentynyt tästä kaikesta. Makutasta, mielimaisemasta ja makutan tehtävästä.
”Kaikki aikanaan, 327. Liika informaatio yhdellä kertaa voi olla jopa haitallista!”
”Miten täkäläisille on niin vaikeaa muistaa kolme numeroa”, nazorak tuhahti. ”Sama asia kuin minä sanoisin teidän nimenne koko ajan väärin.”
”Jos nimessä sattuu olemaan p-äänne, niin sinä kyllä sanot sen väärin. Ei pahalla. Mutta kolme numeroa voi laittaa kuuteen eri järjestykseen. 273 siis, oletan.”
”Voinet sanoa minua sitten Jäätutkijaksi”, 273 totesi, kunnes kirosi. ”Senkin te väännätte miten sattuu.”
”Jäätutkija on tylsä. Ammatit ja tittelit ovat tylsiä. Kuka muka kutsuu Steveä ’Kenraaliksi’? Hä?”
”… kaikki nazorakit?”
”… niin, aivan. Ihmeen militaristit. Minähän en sinua Jäätutkijaksi kutsu, Jäätutkija! Mistä nimestä sinä pidät itse?”
273 tuijotti Manua.
”Nimestä?”
”Nimestä.”
”Mutta eihän nazorakeilla ole nimiä…”
”No ei tietenkään, kun teille ei niitä kukaan anna!”
Valkoinen nazorak ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei koskaan ollut ajatellutkaan kutsua itseään muuksi kuin Jäätutkija 273:ksi.
”Öh, e-en minä tiedä. Ei tule mitään mieleen.”
”No piru.”
Tässä vaiheessa makutan jalat alkoivat muuttua silminnähden pidemmiksi, ja kohta 273 huomasi seisovansa valtavan hämähäkin varjossa. Hämähäkin pää muuttui mustaksi kanohiksi, ja tämä tuijotti nazorakia kiiluvilla punaisilla silmillä.
”Näytät pienemmältä täältä käsin.”
”Jos pystyt tekemään noin, niin etkö voisi ottaa muotoa jota, öh, on helpompi katsoa silmiin?” Iso hämähäkki näytti torakasta hieman uhkaavalta.
”Kyllähän se käy.”
Niine sanoineen hämähäkki alkoi kutistua ja muuttaa muotoaan. Tämä muuttui humanoidimman muotoiseksi, kasvatti itselleen lepakon siivet ja prototeräksisen piikikkään haarniskan, punaisen, mustan ja hopeisen väreissä. 273:n edessä seisoi nyt hahmo, jolla oli toan ruumiinrakenne, mutta jonka haarniska näytti siltä, kuin sen olisi suunnitellut…
”… minä itse!” Makuta naurahti ja laski kätensä tuttavallisesti torakan harteille. ”Joko on parempi?”
”Tuoltako sinä normaalisti näytät?” 273 katsoi makutan naamiota. ”Ja… miksei sinulla ole fyysistä ruumista ylipäätään?”
”Voi, pitkä tarina. Kerron toiste. Mutta nyt, se nimi.”
Makutan veljeily tuntui nazorakista hieman kiusalliselta. ”E- en minä tiedä. Keksi sinä, jos haluat…”
”No niin, luotat oikeaan henkilöön!” Manu nosti kätensä Jäätutkijan hartioilta ja paukautti ne yhteen. ”Oikeastaan olen miettinyt sinulle jo pari. Miten olisi Mozart? Tai Manchester.”
273 teki kasvoillaan ilmeen, joka muistutti nenän nyrpistämistä. ”… Nääh. Ei M:llä alkavaa. Eikä liian pitkää.”
Manu raapi leukaansa. ”Hmh, okei, ei ehkä sitten. Jokin hieman helpommin lausuttava. Pehmeäsävyinen. Kuusi kirjainta, kyllä.”
Makuta mietti hetken hiljaa, kunnes käänsi taas punaiset silmänsä nazorakiin. ”Muuten, tyhmä kysymys, mutta vietetäänkö Imperiumissanne nimeämispäivää?”
”Ei. Ainoat juhlat ovat voitonjuhlat.”
”Masentavaa. Mutta hei! Tässähän pitää alkaa juhlalliseksi! Ajattele tätä vaikka rästiin jääneenä nimeämispäivälahjana!”
Manu asteli valkoisen nazorakin eteen. Hänen kasvoilleen nousi vieno hymy, jota tiedemies olisi saattanut pitää epäilyttävänä. Manu kuitenkin kohotti vasemman kätensä kasvojensa tasalle ja napsautti kynnekkäitä sormiaan. Sinisinä leimahduksina makutan kohotetun etusormen ympärille ilmestyi kuusi hohtavaa nazorak-kirjainta. Kirjaimet kelluivat keveästi ilmassa.
”Harva nazorak saa koskaan elämänsä aikana kuulla itseään kutsuttavan oikealla nimellä. Uskon siis, että tämä on sinulle iso juttu”, Manu totesi lämpimästi. Hän pyöritti sormeaan ilmassa, jolloin kirjaimet alkoivat kiihtyvällä vauhdilla pyöriä sen ympärillä. Lopulta makuta ojensi kätensä. Nazorak hätkähti, kun siniset kirjaimet liukuivat ilmassa ja alkoivat kiertää häntä.
”Nyt minä annan sinulle lahjan, joka lopullisesti irrottaa sinut Imperiumin kahleista!”
Manu puristi kätensä nyrkkiin, mutta aukaisi sitten nyrkkinsä nopeasti. Kirjaimet pysähtyivat Jäätutkijan kasvojen eteen.
Nazorak katsoi nimeään.
Visokin toimisto
Visokki oli kumartunut tajuttoman nazorakin eteen ja yritti tuuppia tätä hereille saksillaan. ”273! Manu! Mitä sinä teet hänelle?! Visorak oli hämmästynyt siitä, että makuta oli jotenkin onnistunut saamaan hänen kehonsa pieneksi hetkeksi hallintaansa. Admin toivoi, että kolahdus ei ollut sattunut liikaa.
Puulattialla makaava rahi alkoi osoittaa heräämisen merkkejä. Hän vääntelehti ja inahteli kivuliaasti, onnistuen nousemaan istumaan. Hän hautasi päänsä käsiinsä. ”Jäätutkija! Voitko hyvin?” visorak kysyi huolestuneesti. ”Oi, minä ja Kelvin voimme oikein hyvin! Älä yhtään huolehdi meistä, vaan palaa toki takaisin miettimään sitä hiton petturia”, Manu sanoi. Mutta ei Visokin päässä. Serafi oli viimein ottanut uuden isäntäeliön.
Mutta vielä hämmästyneenpänä siitä, että nazorakin pääkoppaa asutti nyt kaksi mieltä, Vastausten etsijä ei vieläkään uskonut äsken tapahtunutta todeksi.
Aamu oli valinnut yhden värin. Muuta se ei tarvinnut – neitokaan ei.
Haalea naru, aivan kuin pensselillä vedetty viiva, katkoi maailman. Viiva halkaisi valkoisen mereksi ja taivaaksi. Tuulen lumettomaksi hioma jääpeite suojasi mustaa merta.
Keltaisia jalkoja kipristeli rannan lumessa. Kylmä siveli neidon ihoa ja sai sen hieman punertamaan. Neito oli tullut ulos, koska halusi tuntea taas lumen. Jään, roudan, loskan. Sen, kuinka se oli ensin kovaa, ja sitten märkää. Niin kuin kiveä ja hiekkaa, mutta sitten vettä. Pitkästä aikaa hän tunsi sen. Pitkästä aikaa hän tunsi jotain.
Kaikkialla oli valkoista. Kaikkialla paitsi neidon vieressä.
Talvi ei ollut tuonut kylmää, talvi ei ollut kylmän syy. Syy seisoi vieressä piirteettömänä mustana tornina. Syyn terävät hartiat törröttivät hänen näkökentässään kuin kirkon pinaakkelit.
Neito veti sisään kylmää ilmaa ja käänsi päätään hieman kohti hirviötään. Vain hieman. Niin kauan kun sitä ei aivan nähnyt, pystyi kuvittelemaan, että sitä ei aivan ollut. Pimeä piispa, musta torni, pelon enkeli. Se oli seissyt hänen vierellään jo hetken.
Kuin reikänä hänen maailmassaan. Siihen kuiluun oli kerran pudonnut hänen kaikkensa.
”Tawa”, enkeli lausui. ”Katsele veljeni valtakuntaa. Katso silmilläsi.”
Tawa katseli. Musta torni ei katsellut, mustan tornin ei tarvinnut. Mustan tornin silmät olivat reiät kasvoista takaraivoon.
”Nautitko siitä?” se kysyi.
Tawa ei avannut suutaan vastatakseen, mutta enkeli osasi kyllä odottaa. Sillä ei ollut kiire. Kärsimättömyyskin oli tunne.
Kun Tawa ei lopulta vastannut, kuilu enkelin hahmossa jatkoi puhumistaan.
”Se on sinusta kaunista. Tiedätkö, mitä se minusta tarvitsee?”
”Värejä”, Tawa vastasi enemmän kapinasta kuin vilpittömyydestä. ”Kesä tulee. Jää sulaa… kaikkialla on taas värejä.”
”Värejä”, hirviö maisteli. ”Ei, Tawa. Se tarvitsee vähemmän.”
Puhuri viilsi hiljaisena merta ja sai lumen pakenemaan.
”Vähemmän mitä”, toa kysyi tunnetta vailla.
”Vähemmän.”
Välillä hirviö oli vain hiljaa, kuten nytkin. Pienen hetken. Hänen läsnäolonsa pystyi unohtamaan, mutta sitä ei koskaan päässyt todella pakoon.
”Kerro minulle, Tawa. Miksi horisontti edes koskaan katkeaa? Miksi siinä on säröjä? Miksi siinä on… epätasaisuuksia?”
”Ne ovat saaria”, Tawa kuiskasi. ”Niillä asuu elämää.”
”Epätärkeää”, hirviö sanoi. ”Kun hion ne pois, tulee horisontista taas suora. Niin kuin kuuluukin.”
Tawa tiesi, että musta torni ei tyytyisi siihen. Se ei koskaan tyytyisi. Se oli vienyt jo niin paljon. Nyt hän halusi sanoa sen ääneen.
”Sekään ei riitä sinulle.”
”Ei”, hän sanoi. ”Koska horisonttikin on vain käärme, joka kuristaa maailmaa. Horisontti pitää kaikkea vankina. Se pitää maata irti taivaasta.”
Hetken jälkeen myös puhuri oli kuollut lopullisesti. Jäljellä oli vain Hänen äänensä. Kutsuako sitä edes ääneksi.
”Ja Tawa… jonain päivänä katkaisen käärmeeltä pään.”
”Niin”, Tawa vastasi. ”Uskon sen.”
”Kuvittele tämä näkymä, mutta ilman saaria. Kuvittele tämä näkymä, mutta ilman horisonttia. Vain valkoinen. Loppumaton, rikkoutumaton valkoinen. Ilman tahraakaan.”
Siinä Hän seisoi. Tawan vierellä, eikä siitä katoaisi. Imi lämmön pois jo läsnäolollaan. Lopulta Hän imisi kylmyydenkin.
”Kun kevät tulee”, neito pakotti sanansa ulos, ”jäät sulavat. Kun jäät sulavat, nostan purjeet ja lähden pois.”
”Aiotko paeta minua? Luuletko pystyväsi siihen?”
Enkelin ääni olisi kuulostanut ivalliselta, jos siinä olisi ollut sävyjä. Tawa ei vastannut.
”Pakene vain, lapsi. Horisontti on kohta tyhjä. Saaria ei enää ole. Sinulla ei ole mitään mihin lähteä.”
Neidon huuli värähti.
”Ehkä niin.”
”Miksi lähtisit sitä kohti? Se ei anna sinulle vapautta.”
”Antaa se… vapauden sinusta.”
Pienen hetken Tawa luuli, että hänen hirviönsä olisi vain seisonut sanattomana hänen takanaan.
”Tyttö. Jos todella haluat minusta vapauden, joudut tappamaan minut. Ja jos pystyt siihen, tee se. Tee se nyt.”
Tawa pudisti päätään. ”Lähden… lähden pois saarelta. Vaikka… vaikka laittaisit kaikki poikasi tielleni.”
”Ja pahinta on, että et edes ymmärrä, että minua ei paeta. Minua ei paeta olemalla kaukana. Miksi luulet sen auttavan, jos olen aina ollut sinussa?”
Siinä he hetken seisoivat, neito ja hänen hirviönsä, eikä mikään sana rikkonut totuuden hiljaisuutta.
Eikä neito itkenyt. Neito tiesi, ettei saanut itkeä.
Sillä sen Hän neidolta halusi.
Lopulta kyyneleet loppuisivat. Vasta silloin hän olisi valmis.
Klaani,
tänään.
Jokainen päivä alkoi sillä, että neito sulki menneen pois. Niin hän pääsi eteenpäin. Siksi hänellä oli vielä toivoa. Toivon kansa ja jäsenet hänessä näkivät.
Rapulinnan neito sulki silmänsä mietiskelläkseen. Gafnanmarjateen hedelmäinen aromi leijaili huoneessa.
Tawa nojasi keltaiseen kämmeneensä toimistonsa ikkunaa vasten. Hän istui ikkunalaudalla vaaleassa valossa ja hörppi varovaisin siemauksin vielä höyryävää nestettä. Posliinin lämpö painautui käsiin.
Admin joi teensä rauhallisesti loppuun, nosti itsensä seisomaan ja käveli rauhallisia askelia ympäriinsä. Tawan mietteet hakivat jo tunnin päähän. Hän oli sopinut tapaavansa tänään tärkeän ja arvovaltaisen henkilön. Sellaisen, jolle hänen oli pitänyt puhua jo joitakin päiviä.
Puheen tarkoitus oli varmistaa rauha, mutta neidon ajatusten kehdossa kummitteli haamu jostain muustakin. Nainen, jolle hän kohta puhuisi saisi kuulla jotain, jota ei haluaisi. Ja tämä tulisi olemaan hyvin, hyvin pettynyt.
Sitä Tawa ei pystyisi estämään. Monikin asia tuntui valuvan hänen sormiensa läpi, mutta tästä hänen täytyisi tarttua.
Toimiston ovella Tawa katsoi vielä pöydälleen. Hän haki sieltä sielulleen jotain, jota ei sodan keskellä usein miettinyt. Jumalpatsaan kasvot vastasivat tyynenä. Siinä ne olivat joka päivä. Aina läsnä, muttei koskaan mielessä.
Ehkä pitäisi rukoilla myöhemmin tänään.
Nainen, jolle Tawa puhuisi ei uskonut siihen jumalaan, jonka kuva seisoi Tawan pöydällä… mutta toisen uskonnon vahva läsnäolo oli saanut sähkön toassa silti aikaan jotain outoa. Jollain tapaa hänestä oli alkanut tuntua siltä kuin hän olisi ollut lähempänä jumalaa kuin koskaan.
Lähestyvä kuolemanpelkoko sen teki? Sielu, joka aisti lopun olevan tulossa, yritti tarrata kiinni kaikkeen rakastamaansa. Ja lopulta myös jumalaan. Mihin tahansa niistä. Hölmö nainen, Tawa ajatteli hymyillen kolkosti. Haluat uskoa yhä, vaikka olet nähnyt minkälainen Suuren hengen ylin enkeli on. Mutta…
Hän vapautti syvän huokauksen ja hieroi kämmenpohjaansa.
… vaikeita sisaruksia on ollut minullakin.
Tawa uskoi yhä jumalaan. Mitä se oikeasti tarkoitti?
Hän oli jo hetki sitten lakannut nimeämästä jumalaa. Jumala oli esitelty – vai esittäytynyt – hänelle liian monella nimellä. Silti pöydältä katsoi takaisin kivi, joka nähtiin hänen jumalistaan ensimmäisenä. Mata Nui, suuri henki. Taivaankannen vartija ja tähtien tutkija.
Juuri nyt Tawa oli menossa puhumaan naiselle, joka uskoi jumalaan toisella nimellä. Tawasta tuntui siltä, kuin hän olisi halunnut uskoa jumalaan molemmilla nimillä.
Kuinka naiivisti hän aina ajattelikaan? Että kaikki jakoivat hänen ajatuksensa? Että kaikki uskonnot voisi vain samalla tapaa takoa yhdeksi Klaanin muurien sisällä? Että kaikki liput voisi polttaa, ja rajat rikkoa? Kuinka pitkälle kauniin ajatuksen siivillä todella voisi lentää?
Merten yli, jos uskoi isä Zeeronin metsätyttöjen sanomaan. Ottakaa iisisti, Klaanin kansa! Rauhaa.
Tawa hymähti eiliselle. Eilen hän oli katsellut koristekaapuisten matoralaisten rauhanomaista vastamielenosoitusta kaupungin levottomuuksille ja väkivallalle. Dinemkin oli ollut mukana yhtä iloisena kuin aina. He olivat uskoneet siihen, että Tawalla ei ollut epäilystäkään rauhan mahdollisuudesta.
Se palautti hymyn Tawalle silloin, kun musta pilvi oli mustimmillaan. Elivätkö hekin vain kuplassa – samanlaisessa kuin Kepen virittämä Hau-kilpi, joka suojaisi linnoitusta vain ensi-iskulta?
Tawa avasi vihdoin toimiston oven ja tunnusteli puuta käsillään. Ja pysähtyi huokaistakseen.
Mikään ei muuttunut. Ajatukset tappiosta ja kuolemasta toivat Makutan takaisin.
Ne pitivät Hänet läsnä.
Jumala tarvitsee uskoviaan, Tawa.
Ilman uskovia jumala lakkaa.
Pois.
Tawa pudisti päätään.
Hän uskoi jumalaan, ei tyhjyyteen. Tawa halusi uskoa, että jumala oli niin suuri ja kaunis, ettei sen nimellä olisi väliä. Oli se sitten Mata Nui tai Ath.
Jollain tapaa lopulta hänellä ja Pyhällä Äidillä oli sama jumala. Sellainen jumala, joka pysyi taivaalla, vaikka häneen ei uskonutkaan. Silloinkin, kun usko hajosi syystuuleen sirpaleina.
Admin marssi käytävän halki päättäväisenä. Tornin vartijat tarjoutuivat mukaan, mutta Tawa pysäytti heidät nostamalla kättään. Hän menisi yksin. Vaikka hän ei todella tuntenut keskustelukumppaniaan, hän menisi yksin.
Epäluulon aikoina parasta oli luottaa.
Siinä oli ajatus, joka edusti hänelle jumalaa. Mikä jumalan nimi sitten olikaan.
Mata Nui, Ath, Qwyne. Ei väliä. Hän tiesi vain, että se ei saanut olla Makuta.
Kasvien keskellä
Bio-Klaanin kasvihuone oli varmasti näkemisen arvoinen – jos siis kykeni ylipäätään näkemään. Athin kirkon Pyhä äiti ei kyennyt.
Vaan hän aisti jotain muuta. Kasvien vuorovaikutukseen kuului jotain, jonka pystyi tulkitsemaan matalatasoiseksi telepaattiseksi viestinnäksi. Eihän se ollut millään tavalla sanallista taikka edes ymmärrettäviä ajatuksia, ehkä pikemminkin tunnetiloja, mutta se rauhoitti vanhan matoralaisnaisen mieltä. Hän tunsi kasvien elinvoiman sykkivän ympärillään.
”Helei.”
Ääni, jota Pyhä äiti oli odottanut siitä asti, kun oli aistinut salaman toan mielen lähestyvän häntä.
”Tervehdys”, hän vastasi ja kääntyi ääntä kohti.
”… nautitteko kasvihuoneesta?” toa kysyi hieman kummastuneena, eikä athisti ihmetellyt, miksi.
”Ajattelitteko sen, etten näe kasveja, estävän minua nauttimasta niistä, arvon juuriadmin?” matoran naurahti hyväntahtoisesti. ”On muitakin tapoja aistia maailmaa… Niillä, jotka näkevät silmillään, on harmittavan usein tapana unohtaa se. Heille se on usein aisteista tärkein, mutta ei heillekään se ainoa.”
Tawa hymähti kevyesti. ”Niin, tietenkin.”
Hän kääntyi papittaresta poispäin ihaillakseen erään hyasintin kukintoja, jotka kiipivät kohti valoa kalpeina. Pyhä Äiti ihaili niitä toisella tavalla.
Kasvien tunnetila oli aina ylöspäin, aurinkoja kohti.
”Ajattelin että tapaamme täällä”, toa lausui hiljaa, ”täällä on aina rauhallista. Ja kasvit auttavat minua ajattelemaan.”
”Sen ne osaavat”, Pyhä äiti vastasi hymyillen. ”Mistä halusitte keskustella?”
Nuorempi naisista huokaisi hiljaa.
”Tulevaisuudesta”, Tawa vastasi nopeampaa kuin ehti ajatella. Athin kirkon Mestarilta ei voisi piilottaa mitään, joten oli parempi olla suora.
”Makuta Abzumo sai käsiinsä kaksi sirua Metru Nuilla. Olen pahoillani.”
Naisesta tuntui kiusallisesti siltä kuin Mestari olisi tuijottanut häntä. Silmät sokeat tuijottivat syvälle. Ikuisuuden kuluttua papitar vastasi hiljaisella äänellä:
”Haluaisitteko kertoa, mitä tapahtui.”
Tawa tiedosti, ettei tämä ollut varsinaisesti kysymys, vaan vaatimus. Tästä tulisi vaikeaa. Vehreys ympärillä auttoi häntä laittamaan sanoista lauseita. Ja etenkin sen tuoksut. Täällä happi oli raikkaimmillaan.
”Haluan. Voin yrittää.”
Toa istahti kiviselle penkille viitta syliinsä viikattuna, ja athisti istui tämän vierelle. Tawa kertoi niin paljon kuin osasi kertoa. Niin paljon kuin hän oli osannut kasata Matoron sirpaleiden tarinan sirpaleista.
Sokea näkijä kuunteli kohteliaasti loppuun asti sanoja tappiosta.
”Kuulostaa siltä”, Mestari totesi lopulta pettyneeseen sävyyn, ”että Oraakkeli teki virheen luottaessaan Mustalumeen.”
”Tein itse saman virheen”, Tawa totesi. ”Vika oli minun, ei kenenkään teistä. Olen… olen pahoillani.”
”Jos saan esittää mielipiteeni, minusta olisi huomattavan tärkeää estää sitä makutaa saamasta enää ainuttakaan uutta sirua haltuunsa.”
Tawa nyökkäsi ja oli hetken hiljaa.
”Luulimme, että hän ei ollut enää uhka…”
Tyhjyys ei tuhoudu.
”Luulimme, että hän oli kuollut. Ei olisi – ei olisi varmaan pitänyt.”
”Niin. Ehkä opimme, ettei pidä luulla. Toisinaan tuntuu, ettei niitä hirviöitä tapa mikään. Luotatteko te Makuta Nuihin?” Pyhä äiti kysyi.
”Hmm? Hän on suojeluksessamme”, Tawa sanoi varmana, ”ja on ollut suureksi avuksi vuosien varrella. Arvon Pyhä äiti, en halua uskoa, että… kaikki makutat ovat lähtökohtaisesti pahoja.”
Tawa.
Vain yksi, Tawa mietti.
Vain yksi niistä.
”Ei… ei kukaan ole sellainen.”
”Optimisminne on ihailtavaa, juuriadmin”, Pyhä äiti totesi raukeana.
”Tawa… sanokaa vain Tawa”, toa vastasi yhä hieman poissaolevana. ”Ei teidän pyhyytenne tarvitse minua teititellä.”
Pieni hymy palasi papittarelle.
”Olkoon menneeksi. Tawa. Kun nyt tässä juttelemme… emme ehkä mukavia, mutta, juttelemme. Sinua selvästikin painaa myös jokin muu seikka kuin Nimdan sirujen kadottaminen.”
Adminilta pääsi pieni alakuloinen hymy. ”Teiltä ei taida pystyä piilottamaan sitä. Kyllä. Useampikin asia.”
”Ja jos nyt sinunkaupat teemme, olkoon se molemminpuolinen”, vanhus hymähti.
”En taida tietää nimeäsi”, toa mietti. ”Ymmärrän jos haluat pitää asian niin.”
”En taida enää itsekään tietää sitä, kulta pieni. Mutta täällä aika monella taitaa olla nimessä hieman piiloteltavaa. ’Makuta Nui’, ’Guardian’…”
Tawa hymähti hiljaa.
”… Oraakkeli?” hän lisäsi pienen hymyn takaa.
”Tietenkin. Oraakkeli ja minä jaamme samanlaisen nimettömyyden taakan, joka on tietynlainen athistinen perinne. Tiedäthän, joskus, jos tuntee niin paljon salaisuuksia, että voisi olla niiden vuoksi vaarassa, on parempi olla mysteeri itsekin. Haluan ajatella, että luovumme nimistämme palvellaksemme jotain meitä suurempaa. Emme ensisijaisesti siksi, että kadottaisimme sen, keitä olimme… ja mitä menneisyyteemme liittyi.”
Toa nyökkäsi syvään. ”Suurempi voima. Ymmärrän. Halusinkin kai… puhua siitä.” Tawa nieleskeli sanojaan hetken ennen kuin jatkoi. ”Isä Athin palvelijana…”
”Tai äiti Athin”, vanhus keskeytti kohteliaasti.
”… anteeksi… äiti?” Tawa sanoi kulmaansa nostaen.
”Jos vain haluat. Jotkut ajattelijat ovat sitä mieltä, että Ath on nainen. Jotkut, että hän on meissä kaikissa, kuin eräänlaisena sielumme peilinä… ja miksi Hänen vapautensa olisi vangittuna yhteen sukupuoleen? Ei Athin tarvitse olla vain mies tai nainen. Tai lek tai dox tai des.”
”Kaunista”, Tawa hymähti kummastuneena katsellen taivasta kasvihuoneen katon läpi. ”Vapaus nähdä jumalansa miten haluaa.”
”Onhan se. Ath ei kahlitse lapsiensa näkemystä. Ath voi näyttää vaikka jokaiselta lapsistaan, jos nämä niin haluavat. Mutta jatka toki.”
”Niin”, Tawa sanoi. ”Minusta on hetken tuntunut, että pitäisi puhua kanssasi siruista. Eikö niiden kohtalo ole ensi kädessä kuitenkin… sinun päätöksesi?”
”Jos vain maailma olisikin niin yksinkertainen. Mutta oletetaan, että saamme kaikki kuusi sirua käsiimme. Mitä sinä tekisit niille?”
Tawa ei halunnut sanoa sanoja, jotka hänen piti sanoa. Sillä hetkellä ne tuntuivat siltä kuin hän olisi julistanut Mata Nuin kuolemaa turaga Dumelle.
”Tiedät varmasti, mikä on Klaanin virallinen kanta niihin”, nainen huokaisi. ”Ei se ole ollut salaisuus kuukausiin.”
”Klaanin virallinen kanta”, vanhempi naisista lausui hitaasti. ”Oletetaan, että suostuisin tuhoamaan Nimdan sirut. Mitenkä te ajattelitte, että se tapahtuisi?”
”Äiti hyvä, minulla ei ole aavistustakaan. Mutta Guardian on jo hetken ollut sitä mieltä, että tietää.”
Papitar piti pienen tauon mietteissään. Niin pienen, että sen huomasi.
”Vai sellaista mieltä hän on. Minusta tuntuu, että jätän Oraakkelin huoleksi tästä asiasta huolehtimisen, ellet pahastu.”
Tawa hämmentyi hieman Pyhän Äidin äänensävystä – äskeinen lämmin tuttavallisuus oli jäänyt taas kylmän asiallisuuden alle.
”Niin, niin. Olen pahoillani, etten tainnut vastata kysymykseesi”, Tawa jatkoi, ”mutta en ole itse enää aivan varma, haluanko tuhota niitä.”
”Se olisikin ollut seuraava kysymys, Tawa. Mitä mieltä sinä olet. Eikä liene vaikea arvata, mitä mieltä minä itse olen.”
Tawa ei halunnut jatkaa sanojensa viitoittamaa polkua. Ei sen jälkeen, mitä oli juuri kertonut Legendojen kaupungista ja Mustalumesta. Silti nyt hänestä tuntui siltä, että polku oli pelastus.
”Pyhä Äiti. Entä jos tekisimmekin sen?” admin sanoi. ”Entä jos takoisimmekin Nimdan kokoon.”
Athin kirkon Mestari odotti hiljaa. Tawa jatkoi.
”En halua käyttää sitä aseena. En halua tappaa ketään. Mutta minusta tuntuu, että jos jatkamme sen välttelyä, vuodatamme enemmän verta kuin jos käyttäisimme sitä.”
Nainen avasi visiirinsä ja katsoi Pyhän Äidin sokeisiin silmiin ilman sen suojaa. Jostain syystä se tuntui nyt oikealta. Se, että vanhus tuntui osaavan vastata hänen katseeseensa sokeudestaankin huolimatta hyysi Tawan selkäpiitä.
”Voisiko Nimdalla saada rauhan? Ilman… ainuttakaan ruumista?”
”Rehellisesti sanottuna, Tawa, en tiedä.”
Pyhä äiti laski kultaisten kasvojensa posket vanhoja käsiään vasten.
”Legendojen mukaan Nimda on ollut kokonainen kahdesti. Ja legendojen mukaan se on oleva kokonainen vielä kolmannenkin kerran. Mutta kolmas kerta ei ole yhdenkään profeetan suusta kuulostanut kovin lupaavalta. Pikemminkin kaikki päättyy vereen ja liekkeihin. Mutta kertaakaan en ole tavannut ketään, joka olisi havitellut siruja aikeenaan lopettaa väkivalta – ilman väkivaltaa. Te olette ensimmäinen, arvon juuriadmin. Vanha, sokea nainen kumartaa teille.”
Vanhuksen sanat mykistivät Tawan hetkeksi. Syksyinen linnunlaulu kantautui kasvihuoneen lasin toiselta puolelta.
”Ki-kiitos. Mutta en silti tiedä, onko se oikein”, toa sanoi, ”enkä tiedä, onko minusta käyttämään Nimdaa. Jos se rikkoi jonkun niin vahvan kuin Matoro… pelkään mitä se minulle tekisi.”
”Enpä tiedä”, matoran vastasi. ”Oliko hänen vahvuutensa niin vahvaa kuin kumpikaan meistä luuli. Ja mitä, jos se rikkoi Mustalumen juuri siksi, että hän oli vahva ja eheä ennen kuin koskettikaan Nimdaa?”
”En ymmärrä.”
”Ehkäpä – ja tämä on vain teoria – Nimda ei rikkoisi jotakuta, joka on jo valmiiksi niin rikki, ettei pienemmiksi palasiksi särkyminen enää haittaa.”
Teen sinusta eheän, tyttö.
TYHJYYS ON EHEINTÄ.
Särkyminen?
Halkeaminen kahtia?
Joskus Tawa oli varma, että pyhä nainen tiesi aina, mitä hän ajatteli. Hän tiesi kyllä, että Pyhä äiti näkisi jonkin olevan pielessä.
”Mutta… eikö haljennut sielu”, hän yritti saada sanoja ulos, ”sirpaleinen sielu ole vaaraksi. Sirut ottavat sen, mitä käyttäjä niille antaa. Ottivat Matoroltakin. En – en halua antaa niille pelkojani.”
”Väitän, ettei siitä, mitä Matoro sai siruilla aikaan, voi päätellä, mitä sinä saisit niillä aikaan, tyttö rakas. Mustalumi yritti lopettaa väkivallan, kyllä, mutta miten hän sen yritti tehdä? Varmasti parhaiten kuin tiesi. Mutta ehkä se ei ollut tarpeeksi.”
Väkivallan lopettaminen väkivallalla, Tawa mietti. Päivä päivältä hänestä tuntui luonnollisemmalta ajatus siitä, että kokonainen armeija totteli häntä.
Ja se, että se tuntui luonnollisemmalta, ei tuntunut hänestä luonnolliselta.
”Olen käyttänyt väkivaltaa elämäni aikana enemmän kuin olisin halunnut”, Tawa sanoi lopulta poissaolevana. ”Siihen… hän minut koulutti. Kiitin siitä tappamalla hänen rahkshinsa.”
Toalla ei ollut aikomustakaan kertoa, kuka ”hän” oli. Nainen tiesi, että jollain tapaa Pyhä Äiti pystyi näkemään sen hänen sielustaan.
”Jollain tapaa tunnen syyllisyyttä siitäkin… vaikka ne eivät olleet elämää, vaan… hänen palasiaan. Vaikka eivät ne tunne sen enempää kuin hänkään.”
Pirstokaa Jumalan valo.
Nielkää hyveistä kolme.
”Hän voitti sinä päivänä, koska sai minut tappamaan”, Tawa sanoi pakottaen jotain kurkussaan alas. ”Ja olen miettinyt viime aikoina, että en halua antaa hänen voittaa enää koskaan.”
”Ymmärrän. En haluaisi uskoa, että tappaminen olisi milloinkaan ainoa keino”, Pyhä äiti sanoi. ”Muistan ajan, jolloin makutat toimivat maailmamme rauhanturvaajina. Aikana ennen aikaa, kuten jotkut sanovat. Mutta mikä aika se oli? Oraakkeli on ollut tekemisissä makutan kanssa ja selvinnyt. Hän olisi ehkä parempi henkilö jakamaan kokemuksia sen kaltaisesta pahuudesta.”
Tawa muisti hyvin arvet, jotka olivat paljastuneet Oraakkelin kaavun alta. Polttorautojen kauhistuttavat sinetit. Tietenkin… hänen kaltaistensa, av-matoranien puhdistukset oli veljeskunta aloittanut vallan vaihduttua.
Pyhä Äiti tiesi kyllä, mistä puhui. Hänen vanhin läheisensä oli ollut samassa tilanteessa.
”Mutta jos tahdot purkaa sydäntäsi, kuuntelen kyllä.”
”Kiitos”, Tawa sanoi. ”Ehkä, ehkä minun…” Puhuisit Visokille, ääni Tawan päässä käski, ja hän tiesi että hänen pitäisi. Mutta joskus puolituntemattomalle puhuminen oli vain… helpompaa. Ei siteitä. Ei turhia naruja.
”Minun makutallani ei ollut nimeä”, Tawa jatkoi. ”Vain Makuta. Se ei johtunut siitä, että hän olisi myös halunnut palvella jotain suurempaa. Hän luuli itse olevansa jotain suurempaa. Siksi hänen kasvonsa joskus näyttivät Haulta ,ruosteiselta sellaiselta. Hänen veljensä symbolilta. Hän luulee olevansa veljensä tasolla. Hän luulee olevansa enemmän kuin veljensä. Mutta todellisuudessa hän on vähemmän. Ei ole ketään, joka olisi häntä vähemmän.”
”Miten hän eroaa Abzumosta, jos minun on kohteliasta tiedustella? Nimittäin se hullu luuli olevansa aika paljon enemmän kuin yksikään jumala, jota palvomme.”
Tawa katsoi Pyhää Äitiä pitkään.
”Niin, miten hän eroaa… anteeksi että kysyn, mutta…” hän sanoi ja tutki vanhaa naista päästä jalkoihin. Suurin osa tämän kehosta oli mustan kaavun alla. ”Tekikö hän – Abzumo – sinulle pahaa?”
”Minusta tuntuu, että Sadje sai osakseen pahimman”, vanhus vastasi hiljaa. ”Ja teidän soturinne Suga. Mutta kyllä. Kyllä hän teki.”
Toa nyökkäsi empaattisena. ”Satuttiko hän?”
”Fyysisesti? Eipä juurikaan. Mutta en minä fyysistä tuskaa pelkää, ehen. Se Athin irvikuva tuhosi katedraalimme, hajotti kirkkomme palasiksi, antoi vallan pelolle ja epäluulolle. Hän kidutti Sadjea edessäni ja tuhosi kokonaisen kaupungin asukkaineen päivineen. Kaikki ne kuolevien kärsivät tuskastuneet äänet päässäni… En uskonut selviäväni itsekään elossa sieltä.”
Keltainen käsi laskeutui matoralaisen kaavun peittämälle olkapäälle.
”Mutta siinä sinä olet”, Tawa sanoi. ”Matoron ansiosta.”
”Sen kyllä myönnän”, Pyhä äiti vastasi. ”Ja olen hänelle kiitollinen. Silloin hän ei ollut silminnähden Nimdan lumoissa, kuten ilmeisesti Metru Nuilla myöhemmin osoittautui. Sirut voivat olla hienovaraisia, ujuttaa itsensä ’käyttäjän’ ajatuksiin.”
”Niin.”
Niinkö paljon Pyhä Äiti Tawaan luotti? Että hän pystyisi siihen, missä Matoro jo epäonnistui?
Ehkä hänenkin olisi luotettava vanhukseen. Edes sen verran, että hän kertoisi. Unohtaisi salaisuudet.
”Niin. Anteeksi, että kysyin niin arkaa asiaa”, Tawa sanoi, ”mutta kaikki mitä olen Abzumosta kuullut vaikuttaa siltä, että… jollain tapaa ’minun makutani’ sai hänet aikaiseksi. Hän tekee sellaista.”
Tyttö.
”Rikkoo muita”, hän jatkoi. ”Ei siksi, että hän nauttisi siitä. Hän ei nauti. Hän ei halua mitään. Haluaminen… haluaminen vaatisi tunteita. Hän on heistä kaikista nuorin, mutta silti vanhin.”
Vielä näet päivän, jolloin auringot sammuvat.
Vielä näet päivän, jolloin horisontti on suora.
”Ehkä hän tekee niin, koska se on hänen kohtalonsa”, Tawa sanoi. ”Tai ehkä hän on kohtalo. Punainen. Sekä kohtalo että hän saavat, no. Kaiken loppumaan. Ehkä hän ei ole koskaan ollut hallinnassa.”
Sinä päivänä pyyhin pois horisontinkin.
Silloin vasta on täydellistä.
”Tai ehkä hän tekee niin, että ei olisi enää itse yksin.”
”Sen verran mitä makutoista tiedän”, Pyhä äiti jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ”hirviösi ei ollut aina arkkimakuta. Veljeskunnan perusti heistä ensimmäinen. Mutta sitten jotain tapahtui.”
”En… en tiedä paljoa Veljeskunnasta”, Tawa sanoi. ”Mutta tiedän, että jollain tapaa hän oli läsnä jo ennen Ensimmäistä enkeliä. Niin hän ainakin sanoi… että hän oli, en tiedä, kokonainen, ja muut olivat hänen sirpaleitaan.”
Revi kaikki irti.
KAIKKI.
”Ja silloin kun kaikki sirpaleet olivat irronneet, hänessä ei ollut enää mitään. Vasta silloin hän tunsi itsensä kokonaisemmaksi kuin koskaan.”
”Niin… Mitä jää, jos kaikki revitään pois? Jos tunteiden riekaleille annetaan omat kehot. Legendat makutojen synnystä vihjaavat jotain yhtenäisen alkuperän suuntaan. Ehkäpä ’sinun makutasi’ tosiaan oli viimeinen… ja hänelle ei jäänyt mitään.”
”Mutta jos hän on tyhjä. Jos hänessä ei ole edes mitään, mitä vihata…” Tawa puhui, ja säikähti kuinka helposti vuosia sisällä pidellyt sanat todella tulivat ulos. ”… miksi- miksi vihaan häntä niin paljon?”
”Jos hän on tyhjyys itse, hänen omissa sanoissaan on kaikki tämän maailman ironia, sillä tyhjyys on jotain, mitä vihata. Ideoiden maailmassa ei kukaan pääse pakoon olemisen sietämätöntä keveyttä. Jos meillä on sille sana, se on jotain. Ja jos jokin hänet määrittää, riittää vain vihata sitä, mitä hän tekee.”
Pyhä äiti painoi oman pikku kämmenensä Tawan oman päälle. Kuinka uurteinen ja vanha se olikaan. Ja niin lämmin.
”Sinä vihaat tuhoa. Ja hän tuhoaa asioita.”
”Niin. Ehkä niin.”
Kullankirjavat istutukset kivipenkin edessä vangitsivat Tawan katseen. Hetken hän melkein sääli, että Pyhä Äiti ei nähnyt niitä. Silti hän muisti, että sokea näkijä tiesi paljosta sellaisesta kauneudesta, jota hän ei koskaan pystyisi käsittämään.
”Ehkä… ehkä lopulta pelkään häntä enemmän kuin vihaan”, Tawa jatkoi, ”vaikka niillä ei olekaan paljoa eroa. Visokki kertoi, että ’Avden’ varjo näyttää meille pahimmat pelkomme. Tajusin vasta myöhemmin jotain siitäkin. Silloin kun taistelimme Syvää Naurua vastaan Admin-tornissa… katsoin varjoon yhtä aikaa Visun ja Geen kanssa. Ja nyt olen varma, että silloin näin sillä makutani siivet.”
Pyhä Äiti nyökkäsi tietäväisenä.
”Pelko on hassu asia”, vanhus huomautti. ”Pelkäämme monia asioita, joita meidän ei olisi mitään syytä pelätä, ja jätämme pelkäämättä asioita, joita meidän henkemmekin uhalla kuuluisi. Mieli on monimutkainen rakennelma, Tawa. Uskon, ettemme voi koskaan täysin ymmärtää sitä. Mutta pelko on ollut aina – jo kauemmin kuin makutasi. Ehkäpä loppujen lopuksi se, mitä pelkäät, onkin pelko itse. Joka vain on ottanut arkkimakutan hahmon.”
Tawa huokaisi.
”Niin hän… Makuta halusikin niin. Hän saa aina sen, mitä haluaa. Hänen täytyy vain odottaa, että kaikki valuu hänen käsiinsä.”
Tyhjyys voittaa lopussa.
”Eniten pelkään, että jos tartun siruihin, ne tekevät minulle saman, mitä ne Matorolle tekivät. Pelkään, että ne tekevät minusta…”
Tyttö.
”N-no. Hänet.”
”Kulta pieni”, Pyhä äiti sanoi hellällä äänellä. ”En halua edes kuvitella, mitä ne tekevät siitä sadistista, jolla nyt on jo kaksi sirua käsissään. Päivänä minä hyvänsä minä annan mieluummin kaikki sirut sinulle kuin Makuta Abzumolle. Tekivätpä ne sinusta eheän tai eivät.”
Tawa ei osannut sanoa hetkeen mitään. Vanhan naisen rauhallisella äänellä kaikki sanat kuulostivat viisailta. Tosilta. Todellisemmilta kuin tyhjyys, joka vaani hänen varjonaan.
”Pyhä Äiti”, toa sanoi hiljaa, ”voinko pyytää jotain aika outoa?”
”Tottahan toki, lapsi?”
”Minä tiedän, että päivä päivältä minun pitäisi olla vain kovempi”, naisista nuorempi jatkoi. ”Pitää tunteet piilossa… eikä olla näin riivatun pehmo. Mutta juuri nyt voisin tarvita halauksen.”
”Jokainen tarvitsee joskus”, vanha nainen sanoi hymyillen.
Vanhan matoralaisen halaus lohdutti nuorta toaa pikku hetken julmassa maailmassa.
Admin-torni
Myös toinen kullankeltaisista neidoista lepuutti mieltään kasveissa.
”Kauniita”, hän kuiskasi itselleen.
Petunian lempeä puna koristi suuren makuuhuoneen pöytää sirossa käsintehdyssä savimaljakossa. Saven karmiiniin pintaan oli maalattu vanha matoralainen merkki – salaman symboli. Kaupunkilaisten lahjoja, neito tiesi. Hänen kaksosensa oli päässyt pitkälle. Ja noussut korkealle.
Peilikuva nimeltä Tawa istui pöydän ääressä ja silitti hopeista rapua sylissään. Poikanen ei pysynyt poissa hänen luotaan, vaikka sen oikea äiti olikin muualla.
”Pysy rauhassa”, kuvajainen sanoi lempeästi. ”Äitisi palaa vielä. Minä pidän huolta sinusta siihen asti.”
Rapu näytti siltä kuin olisi halunnut kysyä, mikä ero äideillä oli. Sen mielestä oli vain hyvä, että äitejä oli kaksi. Äiti näytti niin usein väsyneeltä ja tarvitsi jonkun auttamaan siinä. Tekemään sen, mitä ei itse jaksanut.
”Äidilläsi on todella vaikeaa juuri nyt”, nainen sanoi rauhallisesti. ”Sisäisesti ja ulkoisesti.”
Kultainen toa nosti katseensa ussalista ja antoi silmiensä vaeltaa hyllystä hyllyyn. Selakhianmäntyisellä, spiraalimaisin reunoin kaiverretulla kirjahyllyllä oli valokuvia. Neljä adminia. Tawa ja hänen kolme ystäväänsä. Tai siis… kaksi.
Muiden valokuvien takana oli piilossa yksi ainoa, jota ei myöskään koskaan otettu pois kunniapaikalta. Kimaltelusta päätellen se puhdistettiin pölystä usein, mutta se oli piilotettu kahden muun taulun taakse.
Peilikuva nousi pystyyn Nöpö sylissään ja käveli hyllyn luokse. Hän tarttui piilossa olevan lasikehyksen metallireunaan ja nosti kuvan esille.
Auringonsäteet kimaltelivat lasista ja kullatusta reunasta, jolle valo piirsi köynnösmäisiä kuvioita. Valokuvaa keskellä nojasi kaksi toaa, sinivalkoinen ja keltainen. Siskokset eri maailmoista. Vanhemman naisen käsi lepäsi nuoremman olkapäällä. Sen lisäksi heitä yhdisti yhtä leveä hymy.
”Äitisi menneisyydessä on paljon kipua”, peilikuva mietti ääneen kuunnellen Nöpön hengitystä. ”Paljon tuskaa. Paljon käsittelemättömiä asioita. Hän pelkää enemmän kuin näyttää.”
Sen rapu tiesi kertomattakin. Se tiesi myös, että sanat olivat vain äidin kaksoisolennon tapa ymmärtää ja käsitellä asioita. Äiti teki niin myös.
”Ja nyt se kaikki kipu on tulossa takaisin. Yksi asia johtaa toiseen, ja lopulta… lumivyöry. Joku, josta hän kerran välitti, on palannut hänen maailmaansa.”
Toisen toan rurumainen naamio ei ollut kuvassa vielä varjon tärvelemä, polttomerkitty. Kauniin pyöreät kasvot hymyilivät vielä viattomina, tyttömäisinä.
”Ja.. ja Vartijasta on ollut hänelle apua. Se on totta. Kuten Visustakin. Mutta Tawa ei pysty kertomaan tuskastaan, jos ei ymmärrä sitä itse. Jos hän ei todella ymmärrä sen lähdettä. Jos hän pakenee sitä.”
Peilikuva katsoi huolestuneena ulos ikkunasta ja huokaisi pitkän henkäyksen.
”Jos hän… jos hän jatkaa totuuden välttelyä.”
Muurinharjalla
Juuriadmin auttoi papitarta ylös portaita muurille Admin-tornin vieressä. Omien sanojensa mukaan Pyhä äiti oli halunnut tulla katselemaan myös ulkoilmaa. Tawa ei kyseenalaistanut.
”Sano vain, jos menemme liian nopeasti”, hän sanoi.
”Eipä tässä mitään”, vanhus vastasi hyväntuulisena.
He pysähtyivät hengittelemään syysilmaa ja piirsivät katseillaan horisonttia. Se oli sama riippumatta siitä, mihin jumalaan uskoi.
”Kuvitella, että rakensimme nämä muurit turvaksemme”, toa jatkoi, ”ja vasta nyt todella tarvitsemme niitä.”
”Eikö ole vain positiivista, ettette ole tarvinneet niitä aiemmin? Onnenne on, ja nyt myös meidän onnemme, että ne ylipäätään rakennettiin.”
”Niin. Niin kai. Tiedän, että teillä ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja”, Tawa käänsi päänsä vanhusta kohti, ”mutta kiitos silti, että te – athistit – seisotte vierellämme. Oikeasti, se merkitsee niin paljon.”
”Kiitos teille, että saamme seisoa. Teidän sotanne on meidän sotamme, koska muutamat hullut ovat tuoneet siihen mukaan Nimdan sirut.”
Niin. Ja jos muurimme eivät kestäisi edes Rautasiipeä…
”Pyhä Äiti.”
”Olen tässä, Tawa.”
”Miten siruja voi käyttää hyvään?”
”Minulla ei ole suoraa yksinkertaista vastausta tuohon kysymykseen, kulta pieni. Jos antaa sirun sadistille, tapahtuu pahoja asioita. Jos sirun antaa sankarille, tapahtuu nähtävästi myös pahoja asioita. Ehkei meillä ole muuta keinoa kuin kokeilla, mitä tapahtuu, jos sirun saa joku, joka ei ole kumpaakaan.”
”Ehkä niin”, toa sanoi. ”Mutta vaikka siinä onnistuisi, olisiko se silti oikein? Jos tarttuisin Nimdaan ja toivoisin että kaikki nazorakit laskisivat aseensa… enkö silti tekisi väärin. Ylittäisin niiden tahdon. Pistäisin ne tekemään sellaista, mitä ne eivät itse halua.”
”Ehkä niin, mutta eikö se kuitenkin olisi parempi asia kuin turha verenvuodatus, jossa niin moni menettää henkensä? Tässäkin vaihtoehdossa voittajaosapuoli pakottaa häviäjän tekemään sellaista, mitä tämä ei halua. Tai pahimmassa tapauksessa voittajaa ei jää jäljelle. En tiedä, voimmeko välttää minkäänlaista väkivaltaa, mutta eikö sen minimoiminen ole toiseksi paras vaihtoehto? Ja loppujen lopuksi pohdiskelu palautuu arvoihin. Tai teoreettiseen filosofiaan. Ehkä mieluummin arvoihin.”
Pyhä äiti naurahti hieman. ”Anteeksi, taidan hieman eksyä aiheesta.”
”Ei se mitään”, Tawa hymyili.
Tawa jäi hetkeksi kiinni hetkeen, jossa kuusi sirua säkenöisivät sinisiä salamoita hänen käsissään. Kaikki kuusi? Hänen oli yhä vaikea kuvitella sitä. Minkä muodon sirpaleet hänen käsissään ottaisivat? Ehkä sellaisen kuin hän haluaisikin.
Ei. Ei hän haluaisi sitä kaikkea voimaa.
Antaisiko Nimda sellaista, vaikka hän ei haluaisi?
Vaan ehkä kaikki usko olikin sitten ollut sen arvoista. Ehkä sirut muodostaisivat kauneimman kukan terälehdet. Ehkä se riittäisi lopettamaan väkivallan.
Tawa mietti ääneen. ”Nazorakit ovat rotu, joka on aivopessyt ja ehdollistanut itsensä noudattamaan käskyjä. Ilman kysymyksiä. Jos jo sanat saavat ne marssimaan noin… kuinkakohan herkkiä ne sitten ovatkaan Nimdan voimalle?”
”Sietää myös miettiä, jos he eivät omaa tahtoaan noudata alun perinkään, teetkö heille vain palveluksen, jos vapautat heidän diktatuurista. Häiritsisikö sinua suuresti, mikäli heidän kenraalinsa ei saisi, mitä haluaisi? Jos Makuta Abzumo ei saisi mitä haluaisi… tai jos Punainen Mies ei saisi, mitä haluaisi?”
”Ymmärrän. Olet siinä aivan oikeassa”, toa myönsi, ”mutta. Mutta.”
Meri huuhtoi hiekkaa etäämpänä, ja sen kuuli Pyhä Äitikin. Nyt se oli vielä vapaana ennen kuin jääkahleet peittäisivät sen kaiken.
”Siellä marssii myös paljon viattomia, joiden tahtoa taivuttaisin. Ja minulla on kyllä tarpeeksi henkilökohtaisia kokemuksia niistä, joiden tahto murtaa kaiken alleen. Tiedän, että ymmärrät.”
”Ymmärrän kyllä. En usko, että helppoa ratkaisua on olemassa.”
”Niin”, Tawa huokaisi. ”Mutta… uskot, että oikea on?”
”Näen asian niin, että voi hyvinkin olla olemassa ratkaisu, joka johtaa meidän kannaltamme oikeaan lopputulokseen. Mutta se mitä todennäköisimmin olisi väärä ratkaisu Allianssin mielestä. Ehkäpä kaiken jälkeen me olemme väärässä ja he ovat oikeassa. Mutta en usko väkivaltaan, ja siksi meidän ratkaisumme olisi minulle se oikea.”
Tawa nyökkäsi.
”Niin minä olen yrittänyt elää täällä, Klaanissa. Ilman väkivaltaa. Pelkään vain, että jokin päivä emme enää pysty siihen.”
”Olisiko kenties sitten aika päästä alkuun? Olemme kokeneet takaiskuja, mutta lannistuminen ei auta ketään. Ne sirut, jotka eivät ole saavuttamattomissamme, voivat vielä löytyä. Ja hassua kyllä, tällä hetkellä Zeeta on ainut sellainen.”
”Jäsenemme ja ystäväni Kepe luuli pitkään olevansa sen jäljillä”, Tawa mietti. ”Mutta ilmeisesti johtolangat loppuivat lyhyeen. Oli miten oli, sekä hän että ryövärijoukko, jolta Alfan saimme, luulivat sirun olevan jossain etelärannikolla…” Tai itse linnakkeessa, Tawa pohti. Mutta… minähän tietäisin siitä, enkö tietäisikin?
Pyhä Äiti korotti ääntään. ”Saanko kysyä, miksei isompia etsintöjä ole pantu toimeen? Miksi kaikki vastuu kasaantuu yhden toaparan harteille? Kuulin Isä Zeeronilta, että toanne otti seikkailunsa aika raskaasti.”
”Liikaa muuta mietittävää. Aivan liikaa”, Tawa sanoi enemmän itselleen. ”Mutta… jos tämä sota lopulta kallistuu Nimdaa kohti, ehkä jotain on sitten pakko tehdä. Otamme vastaan kaiken avun, jonka athisteilta etsintöihin saamme.”
”Niin, onko teillä toisaalta mahdollisuutta voittaa sotaa perinteisin keinoin?”
Toa hieroi niskaansa toisella kädellään ja katseli muurien sisäpuolelle. Kaupungissa vilisi enemmän kuin koskaan. Heinähattuinen matoralainen jakoi suuresta sammiosta höyryävää soppaa ruokajonolle jotain epäselvää vouhottaen. Jonon puheensorina muuttui yhtä sakeaksi puuroksi kuin kiehuva juuressosekeittokin.
”En ole mikään sotatieteiden maisteri Metru Nuin yliopistosta, kultaseni, mutta Bio-Klaanin sotatilanne ei vaikuta edes kokemattomin silmin kovin hyvältä.
”Ei niin. Enkä tiedä, onko hölmöä edes harkita sitä, mutta”, Tawa henkäisi syvään, ”ehkä tätä sotaa ei ole pakko sotia loppuun? Edes tällä kertaa.”
”Niin”, Pyhä äiti vastasi huokaisten. ”Ehkäpä. Toivossa on parempi elää kuin epätoivossa. Minusta tuntuu, että voisin vielä jututtaa Isä Zeeronia hieman Zeetasta. Kenties hänestä saisi irti vielä jonkinlaisen vihjeen.”
”Toivon niin.”
Enemmän Tawa kuitenkin toivoi, että asia ei ollut niin kuin miltä se päivä päivältä enemmän näytti.
Hän pelkäsi, että he olivat piilotelleet yhtä siruista – tai sen kantajaa – jo ties kuinka kauan. Että kaikki se, mikä oli tulossa pohjoisesta aseineen, oli aina ollut vain vääjäämättömyyttä ja palapelin viimeisen puuttuvan palan tänne tuomaa.
Mutta jos se ajaisi heitä tuhoon, ehkä sillä voisi myös pelastautua.
”Pyhä Äiti”, Tawa sanoi kunnioittavasti. ”Kiitos vielä kerran.”
”Olkaa hyvä, ja kiitoksia myös minun puoleltani. Uskon, että meillä on mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen teidän kanssanne”, vanhus virkkoi lämpimästi.
Tawa niiasi syvään kumartaen ja tarttui vielä vanhuksen kädestä. Ennen kuin hän päästi siitä irti, hän lukitsi kuitenkin katseensa vanhan naisen sokeisiin silmiin.
”On vielä kuitenkin yksi asia, josta haluaisin kysyä”, hän sanoi hieman hiljempaa. ”Mutta en tiedä, onko minulla oikeutta.”
”Ehkä voit kokeilla onneasi”, toinen vastasi ja hymyili.
Naisista nuorempi yritti laittaa sanoiksi sen, minkä hän tiesi purevan syvälle. Hän ei olisi halunnut, mutta epätieto olisi pahempaa.
”Välitätte Oraakkelista. Todella paljon.”
Se ei ollut kysymys, eikä athistien Mestarin olisi tarvinnut vastata vaikka se olisi ollut. Tawa jatkoi.
”Silloin, kun tutustuimme, hän… kertoi kokemastaan.”
Minä tunsin makutan, joka otti tavoitteekseen rikkoa mieleni ja sieluni. Ainoastaan näyttääkseni, miten paljon halveksin häntä, päätin selviytyä.
”En voi olettaakaan, että vastaisit. Mutta oliko hänen makutansa…”
Pirstokaa jumalan valo.
”… minun makutani.”
Pyhän äidin hymy ei särkynyt.
”Kulta pieni, pelkään, etten voi kertoa tuota. Mutta enpä usko, että minun myöskään tarvitsee. Tiedät vastauksen itsekin.”
Toa nyökkäsi ja päästi hiljalleen papittaren käden otteestaan. Vanha matoralainen ei pystynyt näkemään, minkälainen ilme toan kasvoilla oli. Mutta ei hänen tarvinnutkaan.
”Kiitos”, Tawa sanoi vielä ja lähti astelemaan hiljaisuudessa tornia kohti.
Tornin käytävät muuttuivat kylmässä valossa kolkoiksi katakombeiksi, kun neito asteli niitä ylös. Varjot portaiden välissä kasvoivat loputtomiksi kuiluiksi, joihin horjahdus pudottaisi suoraan tyhjyyteen.
Ja vaikka hän ei siltä näyttänyt, hän ei ollut kunnossa.
Taas kerran oli Tawan polulle astunut joku Hänen rikkomansa, joku pimeän piispan uhreista. Oraakkelin arvet… hänen olisi pitänyt tietää. Hänen olisi pitänyt nähdä.
Tawa tiesi, miksi pelon enkeli oli satuttanut athistista näkijää.
Muut enkelit olivat aina pelänneet valon lapsia – Valotun tarinaa. Tawan enkeli ei pelännyt. Tawan enkeli vain rikkoi. Jauhoi asioita hienoksi hiekaksi. Pirstoi kaikki piirteet.
Sydän takoi otsassa asti, kun neito nousi varjoissa portaita ylemmäs. Kaiken tämän täytyi olla vain pahaa unta.
Sheelika.
Avde.
Loinen.
Kaikki ne olivat puhuneet Hänestä.
Häntä ei ollut pakeneminen.
Hän oli aina täällä.
Mutta jos tämä kaikki olikin pahaa unta… pahempaa olisi ollut herätä ja löytää itsensä taas Hänen saareltaan.
Syksy oli kaunis. Syksy hehkui värejä – maailma oli niin kaunis. Niin kauniin epätäydellinen. Eikä talvikaan ollut väritön.
Mutta miksi se kaikki kauneus ei nyt riittänyt?
Tawa tiesi kyllä miksi. Hän tiesi, miksi jumalaan uskominen oli niin vaikeaa.
Koska Makuta oli ainoa jumala, jonka olemassaolosta hänellä oli todisteita.
Portaiden päättyessä Tawa painoi kätensä rinnalleen. Hengitys myrskysi tuskaisana. Sillä hetkellä hänestä tuntui siltä, että hänen piti vain katsoa peiliin. Peilistä hän näkisi, oliko vielä tässä.
Niin kauan kun peili näyttäisi häneltä, hän olisi vielä tässä.
Valon lapset.
Kerron teille tarinan tytöstä, joka juoksi.
Olipa kerran tyttö, joka asui saarella enkelinsä kanssa. Tyttö oli täynnä surua, pelkoa, epätoivoa ja vihaa. Enkeli auttoi häntä siinä.
Enkeli teki sen, mitä piti. Enkeli yritti leikata sen kaiken pois.
Enkeli karsi pois sitä, mitä tyttö ei tarvinnut. Sen, mikä esti tyttöä nousemasta. Piti tyttöä poissa täydellisyydestä.
Ja tunteet tuhottiin parhaiten tuhoamalla ne toisillaan.
Viha olisi myrkky, joka mädättäisi rakkauden.
Pelko olisi käärme, joka ahmisi toivon.
Tieto olisi tuli, joka polttaisi uskon.
Mutta surun ja vihan leikkely teki tytöstä päivä päivältä vain surullisemman ja vihaisemman. Tyttö oli ollut kärsimätön. Hän ei halunnut odottaa täydellisyyttä. Sillä se oli kyllä tulossa. Se oli vääjäämätöntä.
Kuudensadankuudenkymmenen päivän jälkeen tyttö pakeni jään yli.
Paossa enkeliltään tyttö yritti kerätä kasaan sen, kuka oli ollut ennen tämän kohtaamista. Mutta hän ei muistanut, mistä hänen elämänsä oli alkanut. Enkelin mustaan olivat kadonneet kaikki päivät sitä ennen.
Oliko enkeliä ennen edes ollut päiviä? Neito ei muistanut syntymäänsä, ei kanisteristaan nousua. Vinkit elämästä ennen enkelin saarta olivat vain usvaisia muistoja. Unia ja haaveita oksina kuohuvan kosken yllä.
Epätärkeää.
Oli ollut vain tyttö ja enkeli. Jos sitä ennen olikin jotain, se joutui leikatuksi pois ensimmäisenä.
Mutta tyttö ei hyväksynyt askeliaan täydellisyyttä kohti. Aukko tytön minässä johti hänet etsimään sille täytettä. Pumpulia tyhjään kuoreen. Heinää ja keppejä. Niin hän sätkyi.
Hölmö pikku narri.
Tyttö täytti kuiluaan auttamalla muita. Pitämällä pimeää poissa. Tyttö yritti loistaa kuin toa-tähtensä keskellä taivaan tervapintaa. Mutta tyttö ei ollut Valottu.
Salama luo valoa vain hetkeksi. Ja jokaisen väläyksen jälkeen on entistäkin mustempaa.
Nyt tyttö seisoo korkealla tornissa, ja hän on lähempänä täydellistä kuin koskaan. Eikä hän löytänyt täydellisyyttä rakkaudesta, yhtenäisyydestä, onnesta, vaan Johtajuudesta.
Johtajana hän on VÄHEMMÄN kuin koskaan.
Johtajana hän on vain nimi ja rooli.
Johtajana hän saa muut tappamaan puolestaan.
Johtajana hän heitti siskonsa enkelinsä kitaan.
Ja kaikista kauneinta on se, että hänen nimensä viitoitti polun alusta alkaen.
”TAWA” .
Tuomitse tornistasi eläviä ja kuolleita, Suuri Johtaja.
Ja jonain päivänä olet vielä yhtä tyhjä kuin minä.
