Huone oli pieni ja ahdas, seinät melkeinpä puristuivat Makuta Nuin ympärille tämän istuessa yksin pimeässä. Betoniset seinät, joissa oli joitain halkeamia mutta jotka varmasti olivat metrien paksuisia. Puinen ovi hänen oikealla puolellaan vaikutti heikolta – tai ainakin hän arvioi sen puuksi, sillä huoneen ainoa valonlähde oli oven alta tuleva hohde, joten kaikenlainen arviointi oli vaikeaa. Hänen edessään oli pöytä, ja pöydän takana oli toinen tuoli, mutta sillä ei istunut kukaan. Kaikki kalusteet olivat puuta. Puuta, haurasta puuta. Puu oli haurasta, betoni ei niin haurasta.
Manu tiesi niiden tarkkailevan häntä. Hän venytteli kissamaisesti ja nousi sitten seisomaan. Nopealla liikkeellä hän tarttui tuoliinsa ja heitti sen selkänsä taakseen. Tuoli murskasi osuessaan ikkunan, joka oli tekeytynyt seinäksi – ikkunan, jonka takana tarkkailleet olennot pelästyivät ja pakenivat tarkkailuhuoneen ovesta ulos. Manu hymyili hieman itselleen ja istahti sitten toiselle tuolille pöydän takana alkaen tuijottaa rikkoutuneesta ikkunasta raolleen jääneen tarkkailuhuoneen oven luomaa valokeilaa. Ei aikaakaan, kun itse kuulusteluhuoneen lukittu ovi aukeni. Nopeasti kuin kasvavan eksponenttifunktion derivaatan muutos sisään astui sininen Toa, jonka palvelija toi tälle uuden puutuolin ja asetti sen makutaa vastapäätä. Toa istui sille ja viittasi toista lähtemään, minkä tämä tekikin nyökättyään naiselle – sillä tämä oli veden toa, ja Manu tunnisti tämän hyvin. ”Helryx”, makuta sanoi äänellä, josta puuttui tunnetta. ”Ikävä nähdä.” ”Makuta Nui”, Helryx vastasi matalalla äänellä ja heilautti viittaansa pois olkapäältä ristien samalla jalkansa. ”Tiedätkö sinä, miten paljon me olemme tarjonneet sinun päästäsi?” ”Ilmeisesti”, makuta vastasi sarkasmia tihkuvalla äänellään, ”niinkin paljon, että minun täytyisi olla imarreltu, ainakin Umbran mukaan. Saanen tiedustella kyseisen summan suuruuden kausaliteetin sitä puoliskoa, joka toi minut tälle toiselle puolelle sitä samaista asiaa, ilman sitä suhdeosaa?”
Helryx mietti hetken makutan sanoja, totesi, ettei niissä ollut järkeä, ja sanoi sitten: ”Minä ajattelin laittaa sinut ensin Tyrmään, mutta Botar tyrmäsi ajatuksen.” ”Ah, rakas Botar, siunattu kultapoju. Ja älä luule, että verbaalinen leikkisi jää minulta huomiotta, mutta hukkaan se menee. Minua ei nyt oikein kiinnosta väitellä.” ”Älä pilkkaa yhtä pystyvimmistä agenteistani.” ”Hänen kuolemansa olkoon pitkä ja tuskallinen.” ”Sinun kuolemasi”, toa sanoi ja laittoi kätensä puuskaan, ”tulee nopeammin. Nopeammin kuin hänen – ja nopeammin kuin kuvittelet.” ”Ei ole terveellistä kuvitella omaa kuolemaansa”, Makuta Nui tokaisi ja värähti tuskin huomattavasti. Helryx soi itselleen pienen hymyntapaisen. ”Eipä kai. Mutta sinun on tässä tilanteessa melkeinpä pakko.” ”Aiotko sinä, Helryx hyvä”, Manu sanoi ja väänsi kasvonsa sellaiseen virneeseen, että toan teki pahaa katsoa sitä – ja mieli lyödä sitä, ”kertoa minulle, miten minä kuolen ja milloin minä kuolen? Suotko sinä minulle moisen nautinnon?” ”Sinä kuolet aivan pian. Pidämme sinut täällä muutaman päivän, mutta pian sinut teloitetaan yhteisen hyvän vuoksi.” ”Sinä kerroit. Olet julma. Etkä edes kuulustele minua, kuten sinun pitäisi.” ”Maailma on julma.” Lausahdus toi makutan mieleen erään skakdin hamasta menneisyydestä. Tai ainakin se uhkasi jäädä menneisyydeksi, ellei hän toimisi pian. ”Sitä paitsi. Mistä minun pitäisi kuulustella sinua? Haluamme sinut vain hengiltä. Sinusta ei ole hyötyä kenellekään. Sinä olet kuonaa.” ”Kuulehan Helryx, tiedän, että lähdimme liikkeelle vähän väärällä jalalla”, Manu leperteli, ”ja kai sinä tiedät, miten kaaaauunisss olet, kultaseni?” ”Ei mitään temppuja nyt, Makuta Nui!” Helryx huudahti ja nousi pystyyn iskien nyrkkinsä pöytään. ”Viime kerta saa jäädä viimeiseksi.” Manu oli näkevinään toan punastuvan hieman, mutta pimeässä ei voinut nähdä selvästi. ”Sssinulla oli hauskaa, eikö niin?” Makutan silmät kiiluivat. Toa näki niissä kuoleman ja oli yhä varmempi sanoistaan. Tämä olento oli paha ja pysyi pahana ikuisesti. Makuta katseli kynsiään ja siirsi sitten silmänsä tutkailemaan puupöytää. Siinä olevat halkeamat ja kuivunut veri osoittivat, että sitä oli – luultavasti melko äskettäin – käytetty väkivallan tekoihin – todennäköisesti ”kuulustelemiseen”. Ja väkivalta oli aina epämukavaa. Manu toivoi, ettei hänen tarvitsisi joutua sellaisen uhriksi, vaikka toive tuskin toteutuisi. ”Sinut teloitetaan”, Helryx sanoi kuin vakuuttaakseen itsensä viimeisen kerran. ”Niin tapahtuu.” ”Mahdollisesti”, Manu vastasi hieroen leukaansa ja ajatellen viimeisiä ajatuksiaan ja ironiaa, joka piili Helryxin sanoissa, vaikkei tämä kenties tajunnut sitä, sillä ei voinut nähdä Manun päähän – kuinka olisikaan? ”Kuka minut teloittaa?” ”Tobduk.” ”Voi, hän nauttisi siitä kovin.” Helryx ei vastannut. Manu ei tiennyt, olivatko sanat osuneet arkaan paikkaan, sillä kaikki, mitä hän Tobdukista tiesi, oli se, että tämä oli loistava murhaamaan jos jonkinlaisia universumin olentoja. Hänen kerrottiin tappaneen makutankin, ja se jos mikä oli jotakin, taikka sitten ei. Makutoista yksikään ei ollut yhtä persoonallinen kuin suurin heistä, Makuta Nui. Niin, kukaan ei ole yhtä persoonallinen, Manu tuumaili, mutta ei taistelua aina voiteta persoonallisuudella, vaikka sellainen voitto onkin taiteellisehko.
Oli hetken hiljaista, mutta sitten makuta rikkoi hiljaisuuden kuin tiiliseinän lasivasaralla ja sanoi: ”Mitäs Tellervolle kuuluu?” ”Minun ei tarvitse kuunnella tätä”, Helryx sanoi itselleen. Hänen kätensä tärisivät, mutta hän tarttui toisella toiseen ja pidätti sitä paikallaan. Manu katsoi armeliaasti toiseen suuntaan, tiiliseinässä olevaan halkeamaan, josta pilkisti jokin harmaa ja karvainen. Makutan tietoisuus yritti ottaa siihen yhteyden, mutta se ei vaikuttanut elävältä. Niinpä hän tietoisesti unohti sen olemassaolon ja keskittyi jälleen veden toaan. ”Kerrohan, kultaseni, keitä muita minun Klaanistani te etsitte.” ”Miksi minä paljastaisin sinulle sellaisia?” ”Olen utelias. Kuka muu yltää tasolleni? Visokki toki, minähän jo kerran olen pelastanut hänet teiltä. Mäksä-miekkonen myös, sillä hän on myös ollut tähtäimessänne. Keitä muita, Helryx?” ”Minä en aio vastata kysymykseesi.” ”Sääli. Kerro edes, mihin te piilotitte Umbrassa olevan lähettimen, kun hän ei sitä itse löytänyt?” Helryx katsoi Manun takana olevaa kelloa (Ai, sellainenkin tässä huoneessa oli…) ja siristi silmiään nähdäkseen sen selvästi. Aikaa ei ollut tuntunut kuluneen juuri lainkaan siitä, kun hän oli astunut huoneeseen. ”Aika rientää”, hän sanoi ja nojautui pöytään väsyneen näköisenä. Makutan silmät etsivät hänen omansa ja ottivat niihin kontaktin ilman hänen lupaansa – silmät toimivat kuin itsekseen. ”Aika rientää”, Manu toisti, ”kello käy, kukko sanoo: ’Kiekuu.'” Helryx astui ovelle, ja Manu nosti molemmat jalkansa ristiin pöydälle nojautuen samalla syvälle tuoliinsa ja oli keikahtaa. ”Kerro minulle”, Helryx sanoi ovelle, ”miksi kieltäydyit silloin, kun olisit voinut palvella hyvyyttä.” ”Te ette palvele hyvyyttä”, makuta totesi. ”Te olette joukko epämääräistä roskasakkia, jolla on hienoja laitteita ja muuta koreaa sontaa. Mainitsemasi Tobduk, toki hän on hyvä tappaja, mutta onko hänestä oikeasti mihinkään muuhun?” ”Tarvitsemmeko me häntä mihinkään muuhun?” Helryx kysyi ja puristi ovenkarmia niin, että puunsiruja irtosi siitä. Makuta kohautti olkiaan löysästi ja vastasi: ”Sitä minä en tiedä. Se on sinun ongelmasi.”
”Oletko kuullut tällaista sanontaa, Makuta Nui?” Helryx sanoi ja kääntyi makutaa päin. ”’Liity armeijaan, näe maailmaa, kohtaa mielenkiintoisia ihmisiä – ja tapa ne.'” Manu virnisti ja käänsi puolestaan katseensa suoraan Helryxin silmiin. ”Entä oletko sinä tätä: ’Olen sankari, jolla on pelkurin jalat. Olen sankari vyötäröstä ylöspäin.'” Helryx naurahti ja avasi oven katse yhä makutassa. Vartija tuli sisään ja tarttui Manun käsivarresta. ”Aiotko lähteä tyrmään, vankiselliisi siis, ei siihen Tyrmään, rauhanomaisesti, saasta?” Helryx kysyi melkein hellästi ja hymyili vienosti. Kuvottavaa. Manu tuijotti yhä hänen silmiinsä eikä hymyillyt enää itse lainkaan. ”Rauhaan ei ole tietä, Helryx. Rauha on tie.” ”Viekää hänet pois”, toa sanoi ja perääntyi makutan taakse. ”Hei hei, Helryx”, Manu sanoi ja vilkutti vapaalla kädellään, ennen kuin toinen vartija tarttui siihen. ”Toivottavasti emme tapaa enää.” ”Olen varma, ettemme.” ”Niin olet, minä en”, Manu sanoi ja lipaisi kielellään huultaan. Toa ei enää vastannut vaan katseli, kuinka miehet veivät makutan pois siitä pienestä huoneesta. Kun nämä olivat menneet, hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja huokaisi. Hän raastoi kasvojaan, repi hieman hiuksiaan ja vajosi polvilleen, sitten kontalleen. Mitä tämä on? hän kysyi itseltään. Mitä hän teki minulle? Avoimella välillä miinus äärettömästä äärettömään on yhtä monta lukua kuin suljetulla välillä nollasta yhteen. Helryx nosti katseensa, mutta ovella ei ollut ketään. Hän nousi kiireesti seisomaan kuullessaan askeleiden ääniä, ja pian ovesta saapuivat hänen henkivartijansa. Ja muistat sitten, että nollalla ei saa jakaa, tai voi käydä hassusti. Kaksoispiste ja avaava sulje. Helryx pohti mielensä suojauksia. Hänen päänsä oli täysin koskematon, eikä kukaan pääsisi tunkeutumaan hänen mielensä sopukoihin. Eihän? ”Rouva?” vartija kysyi epäluuloisena. Helryx käänsi apaattisen katseensa häneen ja nyökkäsi. ”Mennään.” Ja he kävelivät ulos siitä hirveästä huoneesta, jonka toa seuraavana päivänä määräisi hävitettäväksi. Maailma on julma, eikö niin?
[spoil]Umbra ei osallistunut tämän kirjoittamiseen, mutta kiitän häntä silti. Ihan vain, koska tekee mieli kiittää. Dunno why.[/spoil]
Kartta. Koko universumin kattava kartta. ”Kartta”, Manu sanoi. ”Kartta”, Visokki toisti. ”Kartta”, Manu vahvisti. ”Kartta?” Visokki tarkisti. ”Kartta”, Manu vakuutti. ”Mene Arkistoihin.” ”En.” ”Mene.” ”En.” ”Ei minulla ole karttaa.” ”No varmasti on. Tawalla on aina kartta toimistossaan.” ”… ei minun aikanani ainakaan ollut.” ”Sinun aikasi on nyt. Ehkä olet vanhanaikainen.” ”Kuule, lopeta pelleily. Minulla on töitä.” ”Minä olen tosissani”, Manu sanoi äänellä, joka jääsi Visokin aivot niin, että tämä hätkähti. Manu tuntui olevan oikeasti tosissaan. ”Kartta on oleellinen asia Matoron henkiinjäämistä.”
Vakavia sanoja. ”Ahaa, no ehkäpä Tongulla on?” ”Niin arvelinkin. Mutta sinulla voi olla minulle jotain muuta.” ”Mitä?” ”Kerro Guartsulle”, Manu aloitti ja jähmettyi paikalleen. Hän katseli ulos ikkunasta. Visokki seurasi Manun katsetta ulos ja näki sudenkorennon pörräävän ikkunaa vasten. Manu pudisti päätään ja irrotti katseensa. Lattiaan tuijottaen hän huokaisi: ”Kerro Guardianille, että olen pahoillani.” ”Mistä sinä olet pahoillasi?” ”Sano vaikka, että kaikesta.” Visokki tuijotti Manua, joka vältteli hänen katsettaan. ”Mitä sinä aiot?” ”Sinä et saa tietää. Minä lähden nyt Telakalle.” ”Välitän viestisi.”
Manu asteli Tawan toimiston ovelle ja loi viimeisen vilkaisun visorakiin, joka seisoi keskellä huonetta ja tuijotti häntä. Makutan käsissä oli joitain papereita, mutta Visokki ei osannut arvioida, mitä. Manu kääntyi vielä kerran Visokin puoleen ja sanoi: ”On vielä eräs asia, joka pitää hoitaa. Pyydän, että varmistat Umbran pysyvän Klaanissa, kunnes palaan.” ”Palaat mistä?” ”Pyydän.” ”Minä varmistan. Mutta minne sinä menet?” ”Hyvästi, Visokki.” Manu astui kynnyksen yli. ”Manu!” Makutan pään sisällä kajahtanut huudahdus sai tämän vielä vilkaisemaan taakseen. ”Minä jään toki eloon, älä sitä huoli.” Sitten Makuta Nui oli poissa.
Telakka
Keetongu kaivoi laatikosta esille kansion, jossa hänellä oli tapana olla karttoja. Manu katseli ulos hallin avoimesta ovesta, josta tiedustelukone oli juuri lentänyt sisään. Työntäytteinen telakka oli hämmentänyt hänet muun Klaanin ollessa niin hiljainen. ”Tässä”, Tongu sanoi ja tyrkkäsi Manun kouriin kasan karttoja. ”Ota, mitä tarvitset, minä painun takaisin töihin.” ”Kiitän.” Manu laski kartat pöydälle ja etsi siitä koko universumia esittävän kartan. ”Katsotaanpa, kynä.” Makutan tarkat silmät selailivat saaririvejä Eteläisen mantereen alapuolella. Kynä iski salamaa nopeammin paperiin ja kirjoitti sanat karttaan. ”Tämä on valmis, selvempää ohjetta ei voi olla”, Manu sanoi ja nyökkäsi tyytyväisenä. ”Hoi, Tongu!” Kaikuva ääni kantautui jostain. ”Toimittaisitko nämä siihen alukseen, joka lähtee Hildemaria vastaan? Tämä on tärkeää. Sano, että se on Manun lahja.” Lisää muminaa. ”Oletan, että tuo oli kyllä.” Manu nousi, kirjoitti karttaan selvin kirjaimin: ”MATOROLLE”, ja nosti oman paperipinonsa pöydältä. ”Hei sitten. Emme näe hetkeen.” Matoranit katsoivat yhdessä, kun makuta asteli pois. He vilkuilivat toisiaan hetken ja ryhtyivät takaisin töihin.
Manun saapuessa ulkoilmaan Tedni astui esiin varjoista. Manu huomasi hänet ja naurahti. ”Bilehile heräsi luolastaan.” Tedni hymyili vaisusti, ja yhtäkkiä Manu heivasi kaikki paperit käsistään Tednin syliin. ”Mäksälle. Toimita perille asti. Jos kuulen, ettet niin tehnyt, olet entinen.” Tedni ei yllätykseltään ehtinyt kuin nyökätä, kun Manu oli jo kadonnut kaupunkiin. Jotain outoa oli tekeillä, le-matoran tiesi sen.
[spoiler=Anteeksi…]… Vizulle ja Tongulle, joita käytin ilman lupaa vähäisessä määrin enkä toivottavasti rikkonut kumpaakaan tai mitään muutakaan, enhän.
Tämä viesti oli vähän surkea räpellys, mutta juoni etenee. U postaa seuraavaksi.[/spoiler]
Bio-Klaanin suuri pääovi aukesi, ja Makuta Nui astui ulos linnoituksesta. Hänen edessään kiemurteleva polku ja ympäröivät rakennukset näyttivät autioilta iltahämärässä. Manu hätkähti kuullessaan ääniä takaansa: ”Manuko se siinä! Siitähän on aikaa.” ”Make, sinäpä näytät… hyvältä tänään.” Paikalle saapunut moderaattori irvisti ja vilkaisi vyötäröään peittävää valkoista sidettä. ”Zyglak-hyökkäyskö?” Manu tiedusteli. Make nyökkäsi, ja seurasi hiljainen minuutti.
Manu vihelteli perin ärsyttävän kuuloisesti, naputti jalallaan tahtia seisoessaan kädet puuskassa ja odotellessaan Tedniä, jonka oli määrä saapua pian. ”Sinä oletkin ollut seikkailemassa viime aikoina”, Make virkkoi keskustelua herättääkseen. Manu ei käsittänyt, miksi tämä oli yhä hänen vieressään, vaikka hänen viheltämisensä karkotti jopa kaikki linnut heitä varjostavalta katokselta. ”No juu”, makuta sanoi teennäisesti. Make nyökkäsi ja jatkoi: ”Minä olen vain ollut täällä.” ”Ja sinulla on side.” ”Sinä huomasit.” ”Niiin tein.” ”Täälläkin on tapahtunut kaikenlaista.” ”Ahaa.” Manu pohdiskeli hetken ajatusta zyglakien hyökkäyksestä ja muodonmuutoksista, joista oli kuullut. ”Sinähän et polta sikaria, vai mitä?” hän kysyi yhtäkkiä Makelta. Tämä selvästikään ei ollut odottanut kysymystä. ”Enhän minä.” ”Hyvä.” Make raapi hieman leukaansa, mutta päätti antaa asian olla.
Kului vartti. Kumpikin oli hiljaa. Hiljaisuus oli kiusallinen Makelle, mutta Manusta ei voinut tulkita mitään. ”Juuh”, Make sanoi yrittäen jälleen luoda keskustelua. ”Mitäs sinä olet viime aikoina puuhaillut?” ”Ollut – miten sanoitkaan? – seikkailemassa.” ”Hmphm.” ”Aivan.” Manu yritti saada selville Maken epämääräisiä aikeita, mutta joutui keskeyttämään kuulustelutoimenpiteen aloituksen kuullessaan melua muurin portilta. Make oli jo menossa, ja makuta kiirehti moderaattorin perään hypähdellen oudosti.
Portilla odotti yllättävä näky: steltinpeikko yritti selvästikin päästä sisään portista, mutta pelästyneet vartijat sohivat tätä keihäillään. Make heti tilanteen analysoituaan astui portista ja kysyi: ”Mitäs täällä tapahtuu?” ”Tuo… yrittää päästä sisään”, toinen vartija sanoi ääni hieman vapisten. ”Joo, se väitti, että sillä on asiaa johtajille”, toinen vahvisti. ”Ja te ette usko häntä?” Manu sanoi naurahtaen ilkeästi. Vartijat pudistivat päätään ja katsoivat makutaa nyrpeästi. ”Erilainen on paha”, Manu sanoi pahansuovalla äänellä. ”Se pitää tuhota, eikä sitä todellakaan voi päästää sisään, vaikka se esittäisikin käyttäytyvänsä asiallisesti.” Vartijat näyttivät entistä synkemmiltä. ”Anteeksi”, sanoi steltinpeikko itse. ”Haluaisiko joku kuunnella, miksi halusin sisään?” ”Toki, toki”, Manu sanoi. ”Me kuuntelemme.” ”Kuuntelemmeko?” Make kysyi epäilevästi. ”Kuuntelemme”, Manu sanoi vakavasti. ”Olen Kapher ja minulla on asiaa johtajille. Se liittyy Nimdaan”, isokokoinen olento sanoi rauhallisella äänellään. Make huomasi tämän olevan itse asiassa melko mukavan näköinen. ”Aivan, ystävä hyvä. Jos vaikka tulet sisään, ja Make jäisi pitämään näille moukille pienen oppitunnin suvaitsevaisuudesta, johon pitää sekoittua pieni määrä epäluuloa ja viisasta vainoharhaisuutta kuitenkaan ylitsevuotavaa rakkautta unohtamatta?” Vartijat katsoivat makutaa nyt puhtaan ärsyyntyneenä. Manu virnisti heille kierosti ja vilkaisi sitten Makeen, joka kohautti olkiaan ja kääntyi vartijoiden puoleen. Manu lähti kävelemään takaisin Klaaniin, ja Kapher kiirehti seuraamaan häntä. ”Anteeksi tuo äskeinen. Meidän kimppuumme on hyökätty useaan kertaan viime aikoina, ja väki alkaa olla vainoharhaista kaikkea erilaista ja uhkaavana pidettyä kohtaan. Meidän joukossamme ei taida olla sinun lajisi edustajia, ellen vallan erehdy”, makuta rupatteli. ”Ainakaan kovin monta.”
Mielenkiintoisen näköinen kaksikko käveli sisäpihan halki. Kapher katseli mielenkiinnolla ympärilleen: Vihreä Matoralainen ajoi nurmikkoa Ussal-ravulla, johon oli teipattu leikkurihärpäke ja paksulla muurilla partioi muutama pikku-ukko, mutta muuten ympäristö oli rauhallinen. Kyseisen muurin takana alkoi metsä, josta Kapher oli tullut polkua pitkin satamasta, vaikka ilmeisesti toinenkin satamasta lähtevä tie olisi tuonut linnakkeelle. Se olisi tosin ensin kulkenut kaupunkiin, joista Kapher ei kummemmin pitänyt. Osittain, koska hän oli kasvanut Steltissä. Oikeastaan täysin sen takia.
”Mutta, peikkoseni”, Manu aloitti. ”Puhut Nimdasta. Mikä on asiasi?” Ennen kuin Kapher ehti vastata, makuta jatkoi. ”Onko peikko loukkaava ilmaisu? Ja saanko käyttää sitä siitä huolimatta? Myöskin on tärkeää, ettet kerro asioita niille, joihin ei voi luottaa. Siispä, sinun on luotettava minuun.” Kapher kohotti hieman matalia kulmiaan. ”Sinä, Ussal-poika!” Makuta Nui huudahti Matoralaiselle. ”Minä?” ”Olenko minä luotettava?”
Hämmennys loisti pienen vihreän miehen kasvoilta. ”… etkö sinä kerran miinoittanut läntisen puutarhan…” Manu oli vastaamassa jotain, kun Matoralainen jatkoi. ”… teepannuilla?”
Kapherin kulmat nousivat hieman enemmän.
”Sinä, vartio-poika”, Makuta Nui huudahti muurilla partioivalle Matoralaiselle. ”Minä?” ”Olenko minä luotettava?” ”… eeeh.” ”Artikuloi selvästi, poika”, Manu ohjeisti. ”… minä olen nainen.” ”Ja minä luotettava?” ”Joo?”
Makuta Nui kääntyi Kapherin puoleen. ”Siinä näet. Nyt, kerro minulle asiasi.” Steltinpeikko hieroi leukaansa, ja alkoi matalalla äänellä kertoa tarinaansa siitä, kuinka oli kohdannut mökissään Nimdan, vuosia sitten…
… sitten Manu keskeytti. ”Valmistaudu sitten kertomaan tämä myös johtajistolle. Itsehän en ole millään lailla pomo tai mitään. Ja jos saan suositella, sen jälkeen suosittelen paikallisia nähtävyyksiä. Meillä on erinomaiset porkkanaviljelmät tuolla lännen tuntumassa. Kunhan et harhaile merkityltä polulta.”
[spoil]Snowie kirjoitti osan tästä. Ja Makelle kiitos hahmonsa lainaamisesta.[/spoil]
”Minä voin jatkaa tätä vaikka koko päivän.” ”Ja sinä tiedät, että minä en voi.” Ruoska. Tuskaa.
”Niin tiedän. Siksi teidän olisi syytä toivottaa minut tervetulleeksi päänne sisään.” ”Ei.” Ruoska. Tuskaa.
”Kysyn nyt suoraan. Mitä te olette juoninut?” ”Ei…” Parkaisu.
”Minä tiedän. Minä olin siellä. Te ette. Mutta te sen juonittelitte. Minä olin siellä.” ”Minä tiedän, että olit. Se ei muuta mitään. Enkä kadu mitään.” Ruoska. Tuskaa. Tuskaa. Ruoska. ”Typerä nainen.” Parkaisu.
”Me saavumme pian perille. Ehkä te sitten muutatte mieltänne.” ”En.” ”Minä anelen teitä. Te olette tärkeä minulle.” Pilkallista naurua. Ruoska. Nauru loppuu. Tuskaa.
”Te ette käsitä. Tai sitten käsitätte liian hyvin. Miten tahansa asia onkaan, te varmasti tiedätte, että minä en aio luovuttaa.” ”Niin. Ei. Ei se käy.” ”Näin se käy, rouva hyvä.” Ruoska. Tuskaa.
”Minä olen herra, mutta en jumalasi.” Ruoska. ”En anna anteeksi enkä unohda.” Tuskaa. ”Kädelläni eri riitä kaikille tilaa, ymmärrättehän.” Ruoska. Tuskaa. Sivallus. Isku. Verta sataa. ”Ei.” ”Te ärsytätte minua.” ”Ei…”
”Se oli siellä. Minä kävin siellä. Ja se ei ollut enää, kun kävin toisen kerran.” ”Niin.” ”Se on teidän syytänne.” ”Niin.” ”Miksi?” ”Tiedät sen itsekin.” ”Mitä te suunnittelette? Tämä ei voi olla loppu. Teillä on päämäärä, jotain, mikä ajaa teitä tämänkin ylitse. Te kestätte tämän syystä. Syystä, jota en tiedä.” ”Arvailet hyvin.” ”Minä tiedän.” ”Ehkä niin. Mutta ei.” ”Olkoon niin.”
Ruoska. Isku.
”Viekää nainen takaisin huoneeseensa. Minä tarvitsen häntä vielä. Ja pian minä saan haluamani.”
Verstaan suulle oli kerääntynyt matoranväkeä kuuntelemaan outoa ääntä, joka kantautui lähimaille Verstaan uumenista. Se oli ikään kuin laulua, mutta ei kuitenkaan, eivätkä linnoituksen asukkaat pitäneet siitä. Raskas ovi tutisi hieman, ja äänet alkoivat voimistua sisällä. Paikalle kutsuttu Bladis raapi takaraivoaan hämmentyneenä. Myös Bob oli saapunut käytävään. Hän oli hieronut niskaansa jupisten jotakin murhayrityksestä ja rikosilmoituksesta, mutta Bladis keskittyi epämääräisiin ääniin, jotka sotkivat hänen päiväänsä. ”Mikä hitto se on, Bob?” skakdi murahti matoranille, joka potkaisi ovea saadakseen sen auki, mutta raskas ovi ei hievahtanutkaan. ”Minä en tiedä, herra moderaattori”, Bob tiuskaisi, ”mutta se makuta kielsi menemästä sinne. Ja minähän en aio totella!” ”Makuta Nuiko?” ”Juuri se! Minä menen sisään.” ”En ehkä suututtaisi Manua, Bob”, skakdi sanoi ja virnisti. ”Miehen tuntien sinä lennät pian ikkunasta ulos tai jotain.” Bob mulkaisi häntä pahasti ja tarttui ovenkahvaan.
Kuului nopeatempoisia askeleita, ja Makuta Nui pyyhälsi näkyviin toisesta käytävästä. Hän kuuli äänen, joka nousi Verstaasta ja alkoi juosta Bladistä kohti huutaen: ”Voielämä voielämä voielämä!” Skakdi käänsi katseensa, äkkäsi heitä kohti säntäävän makutan ja hajotti nopeasti matoranjoukon. Bob sai juuri ja juuri auki Verstaan oven, kun makuta tarttui hänen hartioihinsa takaapäin ja paiskasi hänet olkansa yli. Bob kirkui lentäessään Verstaaseen vievästä portaikosta ylös volttia heittäen kohti matoranlaumaa. Matoranitkin kirkuivat ja pian kaatuivat kumoon kuin keilat konsanaan. Keilapallon kohtalo oli joutua vihaisen väkijoukon ikkunasta ulos heittämäksi.
Bladis pesi kätensä tapauksesta ja hiippaili ulos. Hänet kuitenkin pysähdytti räjähdys, joka kuului niin ikään Verstaasta. Äänet loppuivat, ja avoimesta ovesta, josta kajasti punainen hehku, kiemurteli savua ensimmäiseen kerrokseen. Manfred astui ulos Verstaasta yskien ja köhien. ”Manu, mitä hemmettiä”, Bladis kysyi epäuskoisesti monotonisella äänensävyllä. ”Avaa ikkuna, pyydän”, makuta vastasi. ”Se on jo auki.” ”Ai, no minä suljen oven”, Manu sanoi ja perääntyi takaisin Verstaaseen sulkien oven. Bladis katsoi epäuskoisesti ovea tovin, kunnes Makuta avasi sitä jälleen. Kului hetki. ”Ei, pakko tuulettaa hieman.” Skakdi, joka oli ollut juuri lähtemäisillään, huokaisi. Manu katsoi tätä ilmeettömänä ja viittasi tätä sitten poistumaan. Bladis pyöräytti silmiään ja eteni käytävään.
”Voi hitto tätä sotkua”, Manu virkkoi ääneen ja katsoi Verstasta. ”Kepe ei tykkää.”
Missähän Iggy. Toivottavasti se kuoli.
Ei, ilkeä ajatus. No mutta minähän olen vähän ilkeä.
Manfred tarttui harjaan, lakaisi hieman tuhkaa kaatuneen hyllyn alle ja palasi huoneeseen, jossa työskenteli. Onneksi Arkiston kirjat ovat ehjät. Manu huokaisi ja katsoi lasiputkijärjestelmää, joka oli entinen. Toinen työpiste oli sentään yhä kasassa. Hänen olisi raahattava putkilot suojaan. Hetken kuluttua Manu oli kuljettanut välineistönsä ja työskentelyn hautuvan tuloksen varastotilaan. Nyt hän etsi käsiinsä paperia. Sitä löytyi pöydältä, jonka päällä makasivat vanhan näköinen radio ja vino pino pyöreitä, kiiltäviä kiekkoja. ”Kynä…” Manfred mutisi itsekseen. ”Paperilla ei tee mitään ilman kynää. Tai vessahätää.” Rakas ystävä, hän aloitti ja suttasi saman tien. Toivottavasti tunnelma on kepeä, kun luet tämän. Paperi rypistyi, ja uusi otettiin tilalle. Muutamaa suttausta ja paperinvaihtoa myöhemmin viestissä luki: Anteeksi sotkusta. Älä katso varastoon. Se saattaa herätä. Iggy muuten ehkä kuoli, jos hyvä tuuri kävi, mutta en mene takuuseen, joten et ehkä päässyt eroon siitä. Lisäksi suosittelen hankkimaan uuden setin koeputkia ja pari uutta hyllykköä. Pöydällä lojuvat kirjat pitää palauttaa Arkistoon viikon päästä tämän kirjoittamishetkestä. Kyllä sinä saat selville, milloin tämä kirjoitettiin. En muista, mikä päivä nyt on. Karhukirje tulee sinun nimellesi. Vielä oli jotakin… Niin, jos minä olen kuollut, kun luet tämän, saat teevarastoni. Avain varastohuoneeseen on huoneessani pisteessä (135,400), kun origo on ovesta katsottuna vasemmassa nurkassa ja yksikön pituus on yksi mosaiikkilaatta. Mosaiikkilaatta ei sitten ole säännöllinen, joten arvaa, mikä niistä on yksikön pituinen. Jos unohdin jotain, se oli liian turhaa muistettavaksi tai liian tärkeää paljastettavaksi. Älä syö liikaa ammoniakkia ja muista antaa Snowielle takaisin se pyyhe, jonka lainasin sinulle toissavuonna. Se on hänen.
Lopetettuaan kirjoittamisen makuta pyyhkäisi otsaansa ja alkoi tehdä lähtöä. ”Mitäs minä tarvitsen”, hän mutisi jälleen itsekseen. Kuului vinkaisu nurkasta. Manu tarkensi kuuloaan, värähti hieman ja yliviivasi Iggyä koskevan osan kirjeestä. ”En kai minä tarvitse mitään”, hän totesi itselleen. ”Kaikki joutuu hukkaan, ellei ole minun päässäni. Siispä kaikki on mukanani. Hienoa.” Hän astui ovea kohti, mutta sitten jotain odottamatonta tapahtui. Radiosta kuului räsähdys. Manu hätkähti ja kääntyi ympäri. Vanha radio rähisi kovaäänisesti ja lopetti sitten. ”No mitä tuo oli?” Vinkumista kuului toisesta huoneesta. ”Turpa kiinni, otus, minä yritän selvittää mystisen radion salaisuutta.” Radio rätisi jälleen, jolloin Manu meni sen luokse ja tarttui säätimeen. Hän alkoi pyöritellä nappulaa ympäri ja yhteen, ja ääni selkeni. Hän oli kuulevinaan sanoja, mutta sitten ääni muuttui taas epäselväksi. Lopulta vehje hiljeni kokonaan ja oli vaiti minuutteja. Makuta aikoi juuri poistua, kun selkeähkö, joskin särinän säestämä, ääni tunkeutui Manun korvaan. ”…fred?” Manu kuunteli tarkasti yhä selin radioon. ”Manfred, jos… vastaa.” Manu syöksähti radion luokse ja väänteli hiukan säädintä. ”Toistan, jos kuulet tämän, Manfred, vastaa.” Manu etsi katseellaan mikrofonia. Hänen kuulonsa havaitsi hiljaisen äänen toisessa päässä: ”Ei tämä toimi, seuraava kanava.” Manu huomasi mikin lattialla ja syöksyi poimimaan sen sieltä. Sitten hän sorkki sen kovakouraisesti kiinni radioon ja huusi: ”Ämkoo?” Oli hetken hiljaista, vain hienoista särinää kuului radiosta. ”Manfred?” ”Mäksä?” ”Oli jo aikakin. Niin epätoivoista kuin tämä olikin.”
Visokki oli jättänyt Tawan hyvillä mielin osaavien klaanilaisten käsiin sairastuvalle ja kipitti nyt Klaanin käytäviä. ”En ihmettelisi, jos ei edes tuo saa häntä lomailemaan edes vähäksi aikaa…” Visorakia suoraan sanoen säälitti hänen hyvä ystävänsä Tawa, sillä mokoma oli päästänyt itsensä tuollaiseen kuntoon, mutta olisihan se pitänyt arvata. Vaikka Tawa olikin paljon muuttunut luonteeltaan aikojen saatossa, tietystä jääräpäisyydestä hän ei ikinä tulisi pääsemään eroon. Eikä tarvitsekaan, koska Tawa nyt vain on sellainen. Joskus silti voisi ajatella itseään edes vähän… Visokki olisi voinut jäädä seurailemaan Toan vointia sairastuvalle, mutta Klaani huusi apua kaikennäköisten hommien saralla. Tawaakaan visorak ei heti päästäisi näiden hommien pariin, joten jonkun ne oli tehtävä. Hommien määrä ei visorakia haitannut, sillä hän piti siitä ja kaikkein ihaninta, hän oli takaisin Klaanissa!
Visokin ajatukset ja Klaanin hetkellisen rauhallisuuden kuitenkin katkaisi jostain päin Klaania tuleva riita.
”… se ollut räjähdys, senkin ääliö. Minä tiedän kyllä, mitä teen.” ”Mutta siellä selvästi haisee palanut. Ja minä kuulin äänen!” ”Mene pois. Pidä huoli omista asioistasi, matoran.” ”Älä pomota minua, makuta. Ilman minua sinulla ei olisi kattoa!” ”Epäilen suuresti.” ”Päästä minut sisään!” ”Mikä yleistalonmies sinusta on tullut? Ei käy.”
”Manu riitelee Verstaassa jonkun kanssa? Pitänee käydä tarkistamassa, mitä tuolla oikein tapahtuu…” Visokki astui nurkan takaa Verstaalle vievään käytävään juuri parahiksi näkemään, kuinka Manu heitti Bobin ulos ikkunasta. Matoranin parkaisu kuului etäisesti tämän lentäessä pihamaalle. Hänen onnekseen Verstas sijaitsi maan alla, joten sinne vievä käytävä oli luonnollisesti ensimmäisessä kerroksessa.
”MANU! Mitä sinä teit juuri katonkorjaajallemme?” Visokki huudahti. ”Visokki? Milloin sinä olet palannut? Minä, tuota…” ”Sanotaanko vaikka, että ihan äsken. Sinä MITÄ?” ”Eh, se nuuski asioitani”, Manu sanoi ja perääntyi Verstaan ovea vasten. ”Kai minullakin on oikeus yksityisyyteen?” ”Yksityisyyteen, mutta ei toisten ikkunasta heittämiseen…” Visokki sanoi moittien ja lähestyi makutaa uhkaavasti. Manu katsoi Visokkia silmiin. ”Ei, eipä kai. Mitä Tawa sanoi nähtyään sinut?” ”…” Visokki oli hetken hiljaa. ”Hän on nyt sairasosastolla…” ”…” Oli Manun vuoro olla hiljaa. Hetken kuluttua hän sanoi: ”Minulla oli hänelle asiaa. Onko hän kunnossa?” ”En tiedä, kävin heittämässä hänet vain sinne, mutta arvatenkin liikaa paineita kerralla. Kyllä hän tokenee, pyörtyi vain.” Manu kohotti kulmiaan. ”Selvä on. En viitsi mennä häiritsemään häntä. No mutta”, makuta huudahti iskien kätensä yhteen yllättäen, ”sinä tiedät kaiken, minkä Tawakin, eikö totta, Visokki, kultaseni?” ”… vähintäänkin, kyllä”, Visokki vastasi hämmentyneenä Manun puheesta. ”Hienoa, hienoa. Minä haluaisin kysyä sinulta paria asiaa. Menisimmekö johonkin mukavampaan paikkaan? Tässä käytävällä on ikävä keskustella, ja Bob saattaa palata vielä, ellen tappanut sitä vahingossa.” Visokki pyöräytti silmiään. ”Parempi olisi ettet tappanut, muuten meillä ei ole kohta kattoa ollenkaan…”
Kaksikko käveli läpi käytävien, jotka huokuivat tyhjää kylmyyttä toisin kuin yleensä. Harvoin ei ketään kohdannut kävellessään Bio-Klaanin käytävillä, mutta nyt oli poikkeuksellinen tilanne. Manu katsahti kahvion suuntaan ja käveli sen ovelle.
”Ah, kahvio on tänään tyhjä. Menkäämme tänne”, Manu sanoi vilkaistuaan kahvion ovesta sisään. ”Kuvittelenko vain minä, vai onko itse Klaanissa nykyään vähemmän porukkaa kuin ennen?” Visokki sanoi synkeänä. ”Tyhjä kahvio…” ”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Monet ovat varmasti korjaamassa talojansa”, Manu virkkoi istahtaen satunnaisen pöydän ääreen. Tarjoilijoita ei näkynyt mailla eikä halmeilla. ”Niin, katonkorjaajille on siis tarvetta”, Visokki sanoi pisteliäästi. ”Kuinka paljon tiedät siitä, mitä täällä on tapahtunut poissa ollessasi?” ”Tiedänhän minä aika paljon. Silti tämä kaikki on niin… karua.” Manu nyökkäsi vakavana ja sulki hetkeksi silmänsä. ”Tällaisen on loputtava”, Manu sanoi ja iski nyrkkinsä pöytään dramaattisesti. ”Ja minä aion olla osana lopettamassa sitä.” Sitten hän virnisti ovelasti: ”Kerrohan. Mitä tiedät Epsilonista?”
Visokki katsoi Manua kummissaan. ”Mitä sinä aiot?” ”Minä olen”, Manu aloitti, ”tutkinut muutamia historiankirjoituksia. Ja Makuta Itrozin muistiinpanoja, jotka Matoro minulle toimitti. Minä olen tutkinut ne läpikotaisin. Ja minusta tuntuu, että Epsilon ei ole siellä, missä sen tulisi olla.”
Visokki vakavoitui. ”Epsilonista minä en tiedä juurikaan. En myöskään tiedä, tietääkö Tawa.” Manu hymähti. ”Lievä takaisku.” ”Taka-iskuja Nimdan saralla riittää. Mikään ei selviä niin helposti kuin oletamme.” ”Olen tietoinen asiasta. Mutta oletin, että se olisi näkynyt täällä päin. Aikoja sitten, itse asiassa.” ”Saattaa ollakin, mutta minä en ole sitä nähnyt. Muistaakseni.”
Visokin katse jäätyi yhtäkkiä. Rahi ei liikahtanutkaan, tuijotti vain johonkin ilmekään värähtämättä. Manu yritti havainnoida, minne visorak oli katseensa kohdistanut, mutta vastaus oli vain seinä. Tai ei, Visokki ei näyttänyt katsovan mihinkään. Hänen katseessaan oli vain… tyhjyys. ”…Visokki?” Manu kysyi ihmeissään. Telepaatin mieli torjui Manun kysymyksen salamana. Sitten Visokin silmät sulkeutuivat. Administa näki, että hän keskittyi tällä hetkellä johonkin erittäin kovasti. Itse asiassa, Manu ei ollut ikinä ennen nähnyt Visokkia yhtä keskittyneenä. Sitten rahin mielikanava vihdoinkin aukesi. ”Mi…mi…mitä?” Visokki sai ulos tuijottaen silmät auki tyhjyyteen. ”Tuonko minä näytin Avdelle… Tuonko?” Visokki tärisi.
”Sinä teit mitä…?” Manu kysyi ja kohotti kulmiaan. Visokki kääntyi Manun puoleen ja nielaisi. ”Minä…Minä näytin Avdelle muiston, muiston Ni-Nimdasta, että pääsisin vapaaksi. Itse en nähnyt sitä muistoa, mutta nyt… nyt minä näin sitä muistoa…” Manu katsoi Visokkia ilmeettömänä. Tämä tärisi yhä. Epävarmana makuta asetti kätensä Visokin selän päälle tavalla, jonka ajatteli ystävälliseksi, ja sanoi: ”Se mahtoi olla ikävä muisto.” Visokki mietti hetken hiljaa tuijottaen taas tyhjyyteen ja sitten säpsähti ajatuksistaan. Rahi lopetti tärisemisen. ”Itse asiassa ei, mutta minä muistin jotain, mitä en ole muistanut pitkiin aikoihin ja miksi se nyt sitten? Ja Nimda, muisto Nimdasta, miksi se on edelleen minulle niin hämärä? Voiko Nimdasta muodostua edes selkeitä muistoja? Mitä tämä on? Näen vain iskevän sinisyyden ja-” ”Oletko varmasti kunnossa?” Manu kysyi vakavalla äänensävyllä. ”Jos haluat kertoa muistosi, minä kyllä kuuntelen mieluusti.” ”Olen, tämä vain hämmentää. Toistaiseksi tuossa muistossa ei ollut mitään, mistä Avde voisi saada vihiä Nimdasta, jos hän sen näkee. Se muisto on vain niin outo. Vaikea saada tolkkua. Ja ylipäätänsä se hämmentää, että minä en muista tästä sirusta yhtään mitään, vaikka olen ollut sen kanssa tekemisissä joskus. Nimda vaikuttaa… mieleen?” Visokki yritti löytää selitystä muistolleen. Manu pakotti kasvoilleen pienen hymyntapaisen. ”Nimda”, hän sanoi hiljaa. ”Nimda liittyy kiinteästi mieleen.” ”Niin, mutta tämä on silti jotain ihan uutta, että se sekoittaa minun muistoni siitä. …Tiedätkö sinä jotain?” Visokki katsoi Manua epäilevästi. ”Kyllä minä väitän tietäväni”, Manu sanoi suoraan virnistäen kierosti. ”Mutta mitä minä en tiedä, on se, onko Epsilon ollut täällä.” Visokki tuhahti Manun ilmeelle. ”Miten tämä tieto auttaisi sinua?” ”Tiedätkö sinä, missä Matoro on. Ja Summerganon. Killjoy.” ”En. He ovat jossain kaukana…” Visokki katsoi Manua odottavasti. ”He ovat hakemassa Epsilonia. Athistien saarelta. Varma ansa.” ”Voi ei, voi ei. Onko sieltä kuulunut mitään?” Visokki säikähti. ”Sitä sinun täytyy kysyä Tawalta ja Guartsulta, minä en tiedä. Mutta voin sanoa, että se siru ei ole siellä. Mikäli historiaan on luottaminen.” ”Milloin sait tuon tiedon selville?” ”Kerroinhan sinulle tutkineeni kaikenlaista viime päivinä.” ”Kerroit.” Visokki nyökkäsi. ”’Viime päivät’ rajoittaa kaikkea, mitä olen tehnyt. Palasimme matkaltamme aivan äskettäin.” ”Niin..?” ”Ja he lähtivät matkaan jo ennen saapumistamme.” Visokki oli vain hiljaa ja mietti. Eikö Manu aikonut sanoa enempää?
Visokki oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun Kahvion ovi heilahti. Kumpikin käänsi katseensa ovelle. Oviaukko kehyksinään heidän edessään seisoi Guardian. Tämä huomasi Visokin ja hieroi ehjää silmäänsä. Manu pystyi kuvittelemaan toisen, mekaanisen silmän skannaamaan visorakia. ”Visokki”, Guardian sanoi hitaasti tyrmistyneellä äänellä. ”Sinä olet…”
[spoil]Vizu kirjoitti tästä puolet. Molemmat musiikkivalinnat minun.[/spoil]
Matoro avasi raskaat silmäluomensa. Kaikkialla hänen ympärillään sokaiseva punainen hehku ja mustana virtaava maailma pyörivät toistensa ympärillä ja hänen sisällään, ulkonaan ja kaikkialla muuallakin. Hän sulki silmänsä melkein heti ne avattuaan. Hän ei tuntenut juuri mitään – jotain kuumaa valui hänen päälleen ja joka puolella punainen hehku sai hänet tuntemaan helvetillistä tuskaa, mutta muuten hän ei tuntenut niin mitään. Meteli oli hirveä: Matoro tunsi kuuloelintensä hajoavan. Järjestelmällisesti sortuva rakennus rämisi taustalla, liekit rätisivät – ja Mata Nui varjelkoon – jossakin räjähti ja lujaa.
Tuntui kuluvan ikuisuus, eikä Matoro tiennyt, oliko tajuissaan, järjissään taikka elossa. Maailma ei muuksi muuttunut, vaikka hän kuinka toivoi, mutta ajatella hän ei juurikaan jaksanut.
Sitten ylimääräinen ääni iskeytyi hänen vasemmalta puoleltaan häntä kohti; tömähdyksestä toa päätteli jonkin pudottautuneen lähelle. Askel, toinen. Varjo peitti Matoron silmäluomien läpi verkkokalvoille piirtyvän hehkun.
Hetken ajan kaikki oli liikkumatta ja vain tuli rätisi – kuin vastamaalattu taulu, jonka punainen väri ei ollut kuivunut ja valui nyt pitkin kangasta pilaten mestariteoksen, hiljaisuuden.
”Sinun kohtalosi ei ole kuolla täällä”, sanoi hiljaa ääni, joka kuulosti Matorosta etäisesti tutulta, mutta jota hän ei tunnistanut. Ei hän yrittänytkään tunnistaa. Hän halusi vain kuolla.
”Ei tämä ole sinun kohtalosi, Matoro Mustalumi.”
Matoro tunsi kohoavansa ilmaan. Hänen olonsa oli höyhenenkevyt. Kuin taivaista putoava kukkanen, jonka ilkeä jänis syö spiraalina pyörivässä syaaninvärisessä psykoosimaailmassa. Järki alkoi jättää.
Sitten koko maailma romahti, ja Matoron tietoisuus sammui.
Seuraava havainto oli kipu. Matoro ei uskaltanut avata silmiään. Hän ei uskaltanut ajatella kuolemaa. Hän ei uskaltanut liikuttaa lihastakaan.
Mutta täytyihän hänen olla elossa, jos hän kerran tunsi tuskaa. Hän raotti toista silmäänsä.
Kun silmäluomi raottui, pirullisen kirkas vitivalkoinen valo porasi tiensä läpi Matoron tajunnan. Kivusta ärähtäen Toa sulki silmänsä ja suojautui kaksoisaurinkojen polttavilta säteiltä kämmenensä alle.
Kipu valtasi jokaisen sopukan jään Toan ruhjeisessa ruumiissa. Erityisen pistävästi se viilsi kohtaa, jossa Toalla oli joskus ollut toinen käsi.
Kipu oli kuitenkin joskus helpottavaa. Se tarkoitti, että ruumis taisteli vielä.
Korkeuksista, maassa makaavan soturin yläpuolelta voimakkaasti puhaltava tuuli yritti turhaan viilentää trooppisen ilmaston polttavaa lämpötilaa ja laimentaa jossain vielä roihuavan tulipalon savua, mutta ei onnistunut siinä.
”Sinä olet taistelija”, matala ja synkkä, mutta rauhoittavan pehmeä miesääni sanoi jostain yläpuolelta. ”Ja olet voittanut kädenväännön itse Kuoleman kanssa jo toisen kerran. Arvostan sitkeyttäsi, toa Matoro.”
Matoro avasi hitaasti suunsa ja tunsi trooppisen ilmaston ja polttavan kivun vaikutuksen. Toan suu oli täysin kuiva. Jään Toa yritti pakottaa sanoja ulos kurkustaan, mutta ulos tuli vain kuivia yskäisyjä. Veri, teräs ja tuli maistuivat yhä voimakkaasti siinä kuivassa kanjonissa, jota voisi myös kutsua Matoron suuksi.
Sekunneissa jotain oli Matoron huulilla.
”Juo.”
Palmunlehden nahkea pinta kosketti toan kasvoja, ja taivaallisen raikas sadevesi kaatui tämän suuhun, kastellen myös valkoisen naamion. Hetken aikaa nieleskeltyään ja mietiskeltyään valkoinen Toa rykäisi ja pakotti yhden, epäselvän sanan ulos kurkustaan.
”… kuka?”
Puhuja oli hetken hiljaa. Matoro olisi katsonut tämän suuntaan, jos olisi uskaltanut avata silmänsä. Tuska oli liian suuri.
”Ystävä”, vuosisatoja kokeneen olennon ääni sanoi.
”Niin, niin”, Matoro vastasi pudistellen kivun ja säryn karusellissa vielä pyörivää pääkoppaansa. ”Mutta onko sinulla nimikin?”
Taas yksi mietiskelevä hiljaisuus. Äsken puhunut hahmo otti muutaman askeleen kauemmas samalla kivisellä lattialla, jota vasten Matoro tajusi makaavansa.
Olennon askeleet pysähtyivät ja kivuissaan kouristeleva Toa tunsi, kuinka elämää kovempaa kivilattiaa pitkin kaikuvat tärähdykset koskivat hänen selkärankansa. Toan koko ruumis oli vieläkin arka. Sitten olento taas puhui.
”Kyllä.”
Matoro raotti silmiään hieman hämmentyneenä.
”Olisiko… mitenkään mahdollista, että kertoisit nimesi?”
Taas yksi piinaava hiljaisuus. Matoro keskittyi kuuntelemaan puhujan hengitystä.
Hetken päästä puhuja hymähti.
”Pahoittelut, ystäväni, mutta se antaisi vastauksia janoavalle sielullesi vain lisää kysymyksiä. Vaarallisia kysymyksiä. Sellaisia kysymyksiä, joihin sinun kannaltasi ei ole terveellistä tietää vastauksia.”
Äänen haltija otti askeleen. Sitten se otti viisi lisää. Pian olento oli aivan Matoron vieressä ja kumartui.
”Mutta jotkut kutsuvat minua Oraakkeliksi.”
Matoro sai vihdoin silmänsä auki ja oli kuin säkkipimeän kammion portit olisivat auenneet. Erityisen polttavat tropiikin aurinkokaksoset kuumottivat Toan kasvoja ja tekivät näkemisestä äärimmäisen vaikeaa. Aivan Toan pään viereen oli kumartunut matoran.
Matoran oli vanha. Sitä ei ruumiista nähnyt, mutta pienellä soturimunkilla oli niskansa päällä satoja, ehkä jopa tuhansia vuosia. Sen näki olennon punertavista silmistä, jotka arvioivat Matoroa hiljaisesti. Sen näki myös sinisestä, punaisin ath–kielisin rukoustekstein koristellusta Pakarista, jonka pinta oli haalentunut melkein valkoiseksi. Vuosisatojen kulutuksen voimanaamion pintaan repimät halkeamat ja naarmut muodostivat matoranin kasvoille labyrinttimaisen, epäsymmetrisen kuvion. Naamio ei kuitenkaan kaikesta huolimatta näyttänyt kuluneelta. Se oli vanhentunut yhtä arvokkaasti kuin kantajansa. Trooppisten kaksoisaurinkojen lämmin loiste heijastui sinipunaisesta rukousnaamiosta ja sen halkeamista Matoron kasvoille, piirtäen kuviointinsa valolla myös jään Toan naamiolle.
Sininaamioinen vanha matoran kantoi yllään mustaa viittaa, joka peitti sen ruumiin kokonaan. Siinä kohtaa viittaa, jonka alla oli Oraakkeliksi itseään kutsuvan olennon vasen olkapää, oli repeämä viitassa ja vanhoja verijälkiä.
Vaikka Matoro kuinka yritti, hän ei voinut olla tuijottamatta matoranin olkapäävammaa.
”Sinä vuodat”, jään Toa sanoi heikosti.
Vanhan soturimunkin jämerät kasvot eivät värähtäneetkään. ”En enää, Toa Matoro. Tyrehdytin oman vuotoni. Nyt jäljellä on vain kipua”, Oraakkeli sanoi rauhallisesti ja otti vaalean käden esiin viitan alta, naputtaen otsaansa. ”Ja suurin osa kivusta on mielessä. Ehkä joskus opit voittamaan omasi.”
Matoro katseli soturimunkkia hämmentyneenä. Palovammat ja ruhjeet säteilivät kipuaan ympäri jään Toan vammautunutta kehoa. Ajatteleminen oli vaikeaa. Matoron viimeinen muistikuva katedraalin tapahtumista oli erehtymättömän kivulias, polttava ja riipivä, mutta juuri siksi niin samea.
Vanha soturimunkki katsoi sinisestä Pakaristaan Matoroa värähtämättä. Jostain syystä Toa tiesi välittömästi, että hänen pelastajansa katsoi suoraan hänen sieluunsa.
”Sinä…” jään Toa sanoi räpytellen silmiään vielä turtuneena. ”Sinä… ’Oraakkeli’. Pelastit minut sieltä.”
”Pitää paikkansa.”
Matoro oli hiljaa hetken.
”Minun… pitäisi kiittää.”
Oraakkeli hymähti, mutta matoranin kasvot pysyivät vakavina. ”Auttavatko kiitokset sinua eteenpäin, Toa Matoro? Auttavatko kiitokset pelastamaan ystäväsi pahimman tuntemasi Atheonin demonin kynsistä? Auttavatko kiitokset sinua todistamaan velilleni ja siskoilleni, että katedraalin tulimyrsky ei ollut syytänne?”
Matoro katsoi oudoksuen Oraakkelin silmiin ja hänestä tuntui entistä enemmän, että matoranin lempeä, mutta oudon läpitunkeva katse porautui hänen sieluunsa. Jään Toa ei keksinyt minkäänlaista sanottavaa.
”Anteeksi… me emme…”
”Älä – pyydä – anteeksi”, Oraakkeli pisti tiukasti. ”Älä edes harkitse, Matoro Mustalumi. Ystäväsi ovat hengenvaarassa. Samoin nainen, jonka elämä on tärkeämpi kuin meidän kahden yhteensä. Siru maailman voimakkaimmasta aseesta on vaarassa. En pyydä sinua etsimään syyllisyydentunnettasi ja matelemaan edessäni kuin Raman toukka.”
Oraakkeli sulki suunsa, mutta ei lopettanut puhumista. Matoron silmät laajenivat äärimmilleen, kun hän ymmärsi kuulevansa sinistä Pakaria kantavan hahmon seuraavan lauseen tajuntansa sopukoista.
Pyydän sinua auttamaan, toa Matoro.
Jään Toa nosti päätään kivisestä lattiasta ja haukkoi henkeään. Oraakkelin silmät olivat punaisemmat kuin koskaan aikaisemmin.
”Olet telepaatti”, Matoro sanoi unohtaen hetkellisesti ruumistaan piinaavan tuskan.
Oraakkeli nyökkäsi syvään, ja matoranin silmien punainen hohde katosi. ”Pahoittelen, jos tekoni oli liian tunkeileva. Tarkoitukseni ei ollut koskea mieltäsi enempää kuin oli tarpeellista, toa Matoro.”
”Miten… miten sinun kaltaisesi voi olla telepaatti?” Matoro kysyi räpytellen silmiään. ”Tarkoitan… matoran.”
Oraakkeli hymyili. ”Jotkut historian voimakkaimmista telepaateista löytyvät Ce–Matoraneista, Toa hyvä.”
Matoro nousi hiljalleen istumaan. Se oli hidasta ja tuskallista, mutta lopulta jään Toa sai riuhdottua itsensä istuma–asentoon kivisen tasaisen lattian päälle.
Auringot lämmittivät toan niskaa, ja hän hieroi kämmenpohjiaan pureskellen Oraakkelin sanoja. Palovammat Matoron jaloissa ja käsissä eivät olleet kauniita, mutta ne parantuisivat.
”En ymmärrä… Oraakkeli”, Matoro sanoi. Hän nosti kivilattiaa skannanneen katseensa vähitellen Oraakkelin jaloista tämän kasvoihin. ”Kaikella kunnioituksella, mutta sinä et ole Ce–Matoran.”
Oraakkeli ei vastannut hetkeen.
”Lienee vain hyvä asia, että en näytä naiselta.” Matoran–soturimunkin vanhoilla kasvoilla oli ilme, jota olisi voinut väittää ilkikuriseksi, jos rauhallisuusvalan tehneen uskovaisen kasvoja ei olisi ollut lähes mahdoton lukea. Matoro ei reagoinut vitsiltä kuulostavaan lausahdukseen puolin tai toisin.
”Voinko kysyä, miten on mahdollista, että… pääsit pääni sisälle?”
”Kysyminen ei ole koskaan kiellettyä. Luulen kuitenkin, että vastaus lahjani alkuperästä ei toisi sinulle minkäänlaista tyydytystä.”
Oraakkeli katsoi hetkeksi taivaalle ja hieroi kämmenellään leukaansa.
”Joku voisi kutsua sitä tosin kiroukseksikin. Itse en ole ihan varma, kumpaa mieltä itse olen. Sanon kuitenkin vain, että yllätyt todella helposti soturiksi, joka on nähnyt omilla silmillään mieliä lukevan Visorakin… ja ritarin, jolla ei ollut kasvoja.”
Matoro kalpeni.
”En tajua”, Matoro pakotti ulos suustaan. ”En tajua ollenkaan.”
Oraakkeli ei ollut lukenut Matoron mieltä. Sen telepaattista naamiota kantava Toa tiesi. Hänen suojauksensa oli ylhäällä. Vaadittiin ehkä jopa joku makutan tai Visokin tasoinen murtamaan Matoron suojaus. Matoran ei olisi voinut tehdä sitä edes silloin, kun Matoro oli ollut tajuton, sillä Cencordilla oli hyvin hyödyllinen, mutta myös hieman aavemainen tapa toimia itsekseen.
Silti Oraakkeli tuntui tietävän kaiken.
”Tiedän, mitä aiot kysyä”, sanoi matoranin muinaista viisautta tihkuva ääni. ”Aiot kysyä, miten tiedän niin paljon Klaanistanne.” Soturimunkki puhui Matorolle, mutta katseli ikikesäistä, kirkkaansinistä taivasta ja sillä lentäviä lintuja, jotka valkoisine siipineen muistuttivat sitä, miltä isä Athin enkelien kerrottiin näyttävän.
”Ja en saa vastausta?” Matoro sanoi masentuneena.
”Et”, Oraakkeli vastasi. ”Pyydän anteeksi, ystäväni. Ehkä jonain päivänä.”
Matoro huokaisi. Vain salaisuuksia varjoissa. Jään soturi tunsi hetki hetkeltä enemmän, että salaisuuksien verkko hänen ympärillään oli liian iso ja käsittämätön.
Ja jonain päivänä se söisi hänet.
”Mikä on vikana?” Matoro sanoi epätoivoisesti. ”Luotat minuun tarpeeksi paljon pelastaaksesi minut, mutta et suostu kertomaan mitään?”
Oraakkeli tuntui sivuuttavan koko kysymyksen. Hän kurotti vanhalla kädellään kohti taivaan lintuja, mutta laski kätensä hetken jälkeen. Soturimunkin katse siirtyi pois taivaasta ja kädet rukousasentoon. Oraakkeli sulki silmänsä ja näytti rauhoittuneemmalta kuin jopa kuolleet.
”Kysyt vääriä kysymyksiä, ystäväni”, sanoi ääni, jossa ei ollut jälkeäkään pelosta, ahdistuneisuudesta tai vihasta. ”Ja et anna sitä, mitä itse vaadit.”
”… mitä niin?”
”Vastauksia. Saavuin liian myöhään saarelle. Tiesin, mitä Bartax suunnitteli, mutta olin… hidas ja naiivi”, Oraakkeli sanoi avaten silmänsä. ”Ja juuri nyt sinä olet ainoa toivoni, toa Matoro.”
Matoro, joka oli pannut takaisin maaten, yritti nyt nousta uudestaan istuma–asentoon, mutta ei onnistunut, vaan lysähti takaisin, missä makasi.
”Mitä haluat tietää?”
Oraakkeli istahti Matoron viereen asettaen jalkansa ristiin. ”Minulla on tapa antaa takaisin samalla mitalla kuin minulle annetaan, toa Matoro. Sinä annat minulle vastauksia… ja minä annan sinulle vastauksia.”
Matoran–soturimunkki katsoi Matoron sinisiin silmiin tiukasti. ”Käykö tämä sinulle?”
Matoro yritti parhaansa mukaan nyökätä, mutta hänen niskaansa sattui, joten hän luovutti ja vastasi myöntävästi sanoin. Oraakkeli vilautti pientä hymyä, mutta se hyytyi. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana Matoro näki munkin vanhoilla kasvoilla epävarmuutta.
”Haluan tietää, missä epäonnistuin”, Oraakkeli sanoi synkästi. ”Missä on Pyhä Äiti?”
Matoro pohti hetken. Hänen muistinsa tuntui yhtäkkiä tyhjältä, kuin Abzumo olisi imenyt sen kuiviin nauraessaan hänet liekehtivään kuiluun.
Abzumo.
”Hän on… Makuta Abzumon panttivanki”, Matoro sanoi hitaasti ja koko ajan varmemmaksi käyvällä äänellä. ”Tai sitten hän on kuollut, mutta en usko.”
Oraakkeli porautui Matoron silmiin punertavalla katseellaan. Matoro näki, että soturimunkki ei edes halunnut ajatella kaikkia vaihtoehtoja.
Ensimmäistä kertaa Oraakkeli vaikutti haavoittuvalta. Se oli ihme, kun puhuttiin miehestä, joka ei tuntunut edes huomaavaan olkapäässään ammottavaa reikää.
Soturimunkki oli hyvä salaamaan kaiken paitsi sen, että puhe oli jostakusta hänelle tärkeästä.
”Niin arvelinkin… mutta kiitos”, matoran huokaisi vaitonaisesti. ”Sinun vuorosi.”
Matoro pohti, mihin kysymykseen hän eniten halusi vastauksen.
”Mikä Nimda todella on?”
Oraakkeli tuijotti kivistä lattiaa ja tuntui vastaavan enemmänkin sille.
”Uskontomme tärkein pyhäinjäänne ja universumin vaarallisin psyykkinen ase… mutta sen sinä jo tiesitkin.”
”Tiesin… Et aio kertoa enempää?”
”Haluan suojella sinua”, Oraakkeli sanoi mystisesti. ”Ja Nimdaa. Tiedät hyvin, että jopa sinun vähäisen tietomääräsi edestä on kidutettu ja tapettu jo vuosituhansia. Haluatko sellaista taakkaa?”
Matoro sulki silmänsä ja pudisti hitaasti päätään. ”En tiedä, voinko enää välttää sitä.”
”Oli miten oli, annoin sinulle jo vastauksen. Jos se ei tyydytä… en kai voi pakottaa sinua auttamaan minua. Mutta muista, että pelissä on myös ystäviesi henki.”
Oraakkeli piti pienen tauon. Sitten hän sanoi huokaisten:
”Minulla on vielä kaksi kysymystä. Ensinnäkin… miten pääsit ulos palavasta katedraalista?”
Matoro oli ymmällään. ”Luulin, että pelastit minut sieltä. Joku kantoi minut ulos.”
Oraakkelin ilme ei värähtänytkään. ”Minä löysin sinut katedraalimme raunion ulkopuolelta pahasti haavoittuneena. Jouduin satuttamaan aivan liian montaa rakasta veljeä tai sisarta saadakseni sinut tänne, turvapaikkaan”, matoran sanoi katuen.
”Minä en käsitä… Joku minut pelasti sisältä”, Matoro sanoi ja yritti jälleen kohottautua istumaan. Tällä kertaa hän onnistui. ”Olen pahoillani puolestasi. Seuraava kysymykseni olisi: missä olemme?”
Oraakkeli astahti taaksepäin ja levitti kätensä pyyhkien katseellaan huonetta. Matoro alkoi tarkastella hieman tarkemmin paikkaa, jossa oli. Kiviset seinät olivat täynnä kaiverruksia ja monin paikoin köynnökset peittivät niitä. Katosta puuttui suuri palanen, ja reiästä paistoi kasvillisuuden läpi auringonvaloa. Katon sortuma jatkui huoneen oikeaan laitaan, ja yksi seinistä oli myös täysin murskana liaanien sekä erilaisten saniaisten tunkiessa sisään. Tuulenvire ja aavistus tulipalosta pääsivät sitä kautta huoneeseen, mutta Matoro ei nähnyt reiästä muuta kuin taivasta. Huoneen pinta–ala oli kuusikulmion muotoinen. Yhdessä niistä oli oviaukko, joka johti kivisiin ylös vieviin portaisiin. Ovea vastapäätä olevassa seinässä oli syvennys, jonne Matoro ei juuri nähnyt, sillä istui aika lailla vasemmalla puolella sen vieressä ja ovea vastapäätä. Matoron vasemmalla puolella oli matala koristeellinen puupöytä, jonka päällä oli sideharsoja ja purkki, jonka Matoro arveli sisältävän kipulääkettä.
Ovenkarmi oli koristeellinen ja esitti jonkinnäköistä lintua. Matoron huomio kiinnittyi tällaisiin pieniin yksityiskohtiin. Seinät oli rakennettu hiekanvärisestä tiilestä. Niissä olevat kaiverrukset kuvasivat pitkää laihaa olentoa, jota pienet matoranit kumarsivat. Ath.
”Olet salaisessa viidakkopyhätössä”, Oraakkeli sanoi. ”Tästä eivät monet tiedä, joten täällä olemme turvassa.”
Matoro päätti vilkaista ovea vastapäätä olevaan syvennykseen. Hän laskeutui polviensa ja käsiensä varaan ja kurkisti kohtaan, jossa kuusikulmion kuudennen seinän oli korvannut suorakulmion muotoinen tila. Tilan oli vallannut patsas, joka esitti – mitäpä muutakaan kuin Athia. Tämä oli samantapaisessa asennossa kuin Oraakkeli äskettäin, kädet levällään kuin avoinna maailmalle, toinen jalka taaempana kuin toinen. Kasvojen suurena silmänä toimi valtaisa safiiri, joka tuntui hehkuvan omaa valoaan, vaikka auringon säteet eivät mitenkään siihen yltäneet. Patsasta kehystävillä seinillä oli molemmin puolin patsasta soihtu, joista kummassakaan ei palanut tuli, luultavasti, koska oli niin valoisaa, että Oraakkeli ei nähnyt tarvetta. Matoran katseli toan hämmennystä tämän nähdessä Athin kasvot.
”Sinun ihmetyksesi on suuri”, tämä virkkoi hiljaa. Matoro nyökkäsi vilkaisematta tähän lainkaan. Patsas oli vanginnut hänen katseensa. Lopulta hänen oli pakko kääntää silmänsä katsomaan muualle, sillä safiiri tuntui polttavan hänen verkkokalvojaan. Ja mieltään.
”Tämä paikka on ollut täällä aina”, Oraakkeli selitti ja istui kiviselle lattialle. Istahdettuaan matoran risti jalkasa ja naksautti niskaansa. Ääni tuntui herättävän Matoron transsimaisesta tilasta, johon tämä oli päätynyt. Athista oli tullut hänen uusin kirouksensa.
”Minulla on viimeinen kysymys”, Oraakkeli sanoi, ja Matoro terästäytyi tietäen, että hänen viimeinen kysymyksensä tulisi tämän vastauksen jälkeen. ”Minne makuta on menossa?”
Matoro naurahti hermostuneesti.
”Tietäisinkin.”
”Pelkäsinkin, ettet tiedä. Et tiennyt, onko Mestarini elossa.”
”En valitettavasti”, Matoro myönsi käheällä äänellä. Hänen kurkkuaan kuivasi jälleen. Oraakkeli nyökkäsi hitaasti. ”Lupasin sinulle vielä yhden kysymyksen.”
Matoro pohti tarkkaan. Mitä hänen täytyi saada tietää? Sitten hänen muistinsa alkoi toimia.
”Minä pyydän sinua harkitsemaan edelliseen kysymykseen vastaamista”, hän sanoi ja virnisti. Oraakkeli kohotti kulmiaan.
”Miksi ihmeessä?”
”Minä haluan tietää, mitä tapahtuu, jos sirut joutuvat vääriin käsiin. Mitä niillä voi saada aikaan?”
Oraakkeli katsoi Matoroa suoraan silmiin.
”Eikö Abzumo ole tehnyt selväksi tätä asiaa teille?”
”Ei varsinaisesti”, Matoro sanoi. Hän voi jo paljon paremmin. Muistaessaan parannuskivensä hän tunsi itsensä vielä voimakkaammaksi. ”Tiesin vain hänen havittelevan sitä.”
”Nimda on voimakas esine”, Oraakkeli sanoi vaisusti.
”Minä tiedän sen!” Matoro huudahti niin, että matoran hätkähti silminnähtävästi. ”Minä tiedän, että se on voimakas. Mutta mitä sillä voi tehdä? Mikä se on? Miksi se on niin arvokas, että ihan jokainen haluaa sen käsiinsä?”
”Minä en voi vastata kysymykseesi.”
”Ai et voi! Katso tätä!”
Silloin Matoro tempasi esiin Betan, joka oli ollut hänellä kätkettynä panssareiden alla. Oraakkelin silmät suurenivat ja kohdistivat katseensa siruun, joka Matorolla oli kädessään. Näytti siltä, kuin tämä aikoisi ottaa sirun Matorolta, mutta hillitsi kätensä.
”Siru. Miten sinulla on sellainen?” tämä henkäisi.
”Tämä on Bio–Klaanin hallussa oleva Nimdan siru”, Matoro informoi. ”Me otimme sen mukaan, sillä teidän Mestarinne lähettämässä kirjeessä, joka oli huijausta, vaadittiin sitä.”
”Te ette olisi missään nimessä saaneet luottaa athisteihin niin paljon, että vaarantaisitte sirun”, matoran sanoi katse yhä sirussa. Hänen teki selvästi mieli pelastaa se Matoron käsistä.
”Sadje oli varovaisempi ja epäluuloinen”, Matoro sanoi. ”Toivottavasti hän on kunnossa.”
”Jos tiedän Abzumosta yhtään mitään”, Oraakkeli kuiskasi, ”hän ei ole.”
Matoro nyökkäsi surumielisesti. Ikäviä ajatuksia tuli hänen päähänsä. Hän pohti, mahtoiko Oraakkeli ujuttaa hänen mieleensä jotakin hänen tietämättään.
”Nyt”, toa sanoi vakaasti. ”Sinä kerrot, mikä Nimda on. Ja mihin se pystyy.”
Oraakkeli nousi seisomaan.
”Sinä vaadit mahdottomia!”
”Ei, minä vaadin aivan kohtuullista asiaa. Minut – koko Klaani – on pidetty pimennossa liian kauan.”
Oraakkeli käveli hetken ajan ympyrää huoneen keskellä. Matoro näki hänen pohtivan erilaisia vaihtoehtoja.
”Minä annan tämän sirun sinulle vastineeksi tiedosta”, Matoro päästi suustaan ja tunsi itsensä idiootiksi, sillä hänellä ei ollut valtuuksia antaa sirua pois. Oraakkeli katsoi tiukasti Matoroa. ”Lupaatko?”
Matoro nyökkäsi, vaikka hänen järkensä kielsi häntä. Tätä hän ei voinut ohittaa, ei vain voinut.
”Jos sinä lupaat”, Matoro sanoi hiljaa, ”että se on turvassa.”
Oraakkeli naurahti kolkosti. ”Mitä luulet minun tekevän? Minä yritän pitää sinut turvassa Nimdalta ja Nimdan turvassa maailmalta. Minä yritän pelastaa meidän Pyhän Äitimme. Ja sinä epäilet minua.”
”Sinä itse käskit minun epäillä. Ja niin minä aion. Tästä lähtien epäilen kaikkea, mikä liittyy Nimdaan.”
”Minä…”
Oraakkeli vilkaisi Ath–patsasta. Hän katsoi sen kasvoja, katsoi sen yksinäistä silmää, joka tuijotti takaisin. Avoimet kädet kutsuivat luokseen.
”Matoro. Mitä kuulet nyt, et saa paljastaa kenellekään”, Oraakkeli varoitti. ”Ymmärrätkö?”
Matoro nyökkäsi, vaikka uskoi joutuvansa rikkomaan lupauksensa. Administolle oli kerrottava.
”Nimdan sirut ovat yksinäänkin voimakkaita. Niiden avulla voi tehdä paljon pahaa. Ath–Nuin jääsaarella kahden sirun liitto teki koko kylän väestä aivottomia orjia, jotka palvoivat Nimdaa. Mieti, mitä voisi tehdä kaikilla siruilla, jos ne yhdistetään.”
Matoro mietti. Hän ei halunnut kuvitella. Kuusi sirua.
Kuusi.
”Hyvä on, Toa Matoro Mustalumi”, Oraakkeli lausui hyvin virallisella, vakavalla äänellä.
”Minä kerron sinulle, mitä sirut muodostavat.”
Suuri varjo peitti maan. Kyläläiset hätääntyivät nähdessään valtaisan ilma–aluksen pyyhkivän taivaita heidän yllään. Kaikki olivat tulleet ulos taloistaan nähdäkseen, mitä tapahtui. Ja jotain laskeutui aluksen luota. Nopeasti. Heitä kohti putosi jokin suuri. Se osui keskelle kylää. Valtaisat liekit verhosivat koko kylän, joka katosi olemattomiin ja jätti jälkeensä vain mustan läiskän keskelle saarta. Talot pirstoutuivat molekulaarisen pieniksi palasiksi. Kasvillisuus paloi maan tasalle.
Ilma–aluksen komentosillalla Makuta Abzumo katseli alhaalla roihuavaa näkyä ja hymyili vaisusti. Aluksen ohjaamiseen tarvittava noin kymmenen olennon henkilökunta, joka koostui mustista mitäänsanomattomista olennoista, puuhaili pitääkseen kolossaalisen röhjäkkeen ilmassa.
”Eikö olekin ironista, ysssstävät”, Abzumo virkkoi, ”että tämä meidän aluksemme on suurempi kuin suurin osa nazorakein ilmavoimien aluksissssta?”
Vastausta ei luonnollisesti kuulunut, sillä olennot eivät paljon puhuneet. Abzumo jatkoi monologiaan.
”Vain Tulikärpänen on sssuurempi, ja sssse sssse vassssta ironissssta onkin, eikö. Että Tulikärpänen päihittää Arkkienkelin ssssuuruudesssaan.”
Olennot jatkoivat puuhiaan sanaakaan sanomatta. Makuta alkoi hermostua.
”Sssanokaa jotakin, senkin vätykset!”
Jokainen olennoista käänsi tyhjät kasvonsa Abzumoa kohti ja sanoi geneerisellä äänellä: ”Ironista on, herra. Teemme, kuten käskette.”
Voi tätä elämää, makuta ajatteli. Aivottomat orjat eivät tarjoa minkäänlaista huvitusta. Se on niiden heikkous. Ne eivät pysty inhimilliseen.
”Määränpää on kolmen päivän matkan päässä”, yksi olennoista ilmoitti ohimennen. Abzumo nyökkäsi ja päätti siirtyä vankien luokse. Suurin osa aluksesta oli rakennettu mustasta metallista. Seinät olivat metallia, samoin lattia. Makuta käveli vankiosastolle ja avasi metallisen, täysin umpinaisen oven. Hieman valoa tulvahti sisään pimeään, piskuiseen selliin, jossa roikkui käsivarsistaan kettingeillä seinälle ripustettu pieni hahmo.
”Voitte herätä nyt, rouva”, Abzumo sanoi kylmällä äänellä. Mestari kohotti hieman päätään.
”Saasta”, hän pihisi ja laski katseensa. Sellin lattialla oli hieman kuivunutta verta, ja Abzumo hymyili.
”Äiti–kulta voisi miettiä uudestaan, kuinka puhuu minulle. Vakuutan, että en osaa olla kovin ystävällinen sellaisille, jotka eivät ole minua kohtaan ystävällisssiä.”
”Mitä… väliä”, Mestari sanoi. Hänen oli vaikea hengittää siinä asennossa, johon hänet oli lukittu: hänen käsivartensa olivat suoraan sivuilla ja niihin oli kiinnitetty raudat, jotka roikottivat häntä hieman lattian yläpuolella siten, että hänen jalkansa eivät yltäneet maahan. Hänen kyynärvartensa roikkuivat voimattomina suorassa kulmassa käsivarsiin nähden.
”Sinä et saanut Nimdan sirua”, Mestari sanoi ja onnistui hymyilemään vaisusti. Abzumon hammas rusahti ja tämä sanoi:
”Tällä kertaa. Mutta Epsilon on minun. Sssitä et voi essstää.”
”Jos sinä saat sen sirun, tässä maailmassa on asiat paljon huonommin”, Mestari kähisi. Hän yritti yskäistä, mutta epäonnistui.
”Niin on”, Abzumo murahti. ”Totta totisssesssti on.”
Hän kääntyi lähteäkseen.
”Sssinä et ssssiisss muuta mieltässsi?”
”En. Minä en ikinä muuta mieltäni.”
”Hyvä on.”
Makuta sulki oven hitaasti. Mestari jäi yksin pimeään.
”Typerä nainen”, Abzumo tokaisi, yskäisi kuuluvasti ja jatkoi matkaansa. Hän käveli seuraavan sellin luokse ja avasi oven. Jokin vilahti sellissä ja syöksähti häntä kohti. Nopea käsi tarrasi kiinni Summerganonin kasvoista. Tämä rääkäisi tuskasta, jonka käden antama sähköshokki aiheutti, ja paiskautui takaisin pieneen huoneeseen.
”Tulin vain vilkaisssemaan, miten pärjäät”, Abzumo sanoi myrkyllisesti, ”mutta näemmä jouduin aggresssiivisssen käytöksssen uhrikssssi.”
Suga yritti epätoivoisesti hyökätä uudestaan, mutta makuta paiskasi oven hänen naamalleen.
”Röyhkeätä”, makuta sanoi ja naurahti julmasti.
Seuraavan sellin oven takaa paljastui lattialla sikiöasennossa makaava Sadje.
”Mitä sssinulle kuuluu?”
Ei vastausta.
”Hällä väliä, sssiissss.”
Ovi sulkeutui. Metalliseinistä kaikuvat askeleet loittonivat. Nurkkaan käpertynyt matoran oli ajatustensa vanki. Näin ei ollut tarkoitus käydä. Mestari oli vankina, Matoro todennäköisesti kuollut – ja hänellä oli siru. Abzumo saisi nyt ainakin Epsilonin ja mahdollisesti Betankin, mikäli kyläläiset eivät olleet ehtineet ensin. Kaikki toivo näytti kadonneen.
Iäksi.
[spoil]Gurvanaattori kirjoitteli aika pitkän pätkän tästä.
Pyydän raportoimaan mahdollisista asiavirheistä.[/spoil]
[spoil]PS. 13.5.2025 Matoro korjasi lainausmerkit yms. muotoilut ja muutti ”Blacksnown” ”Mustalumeksi”[/spoil]
[spoil]PPS. 27.1.2026 Matoro samalla poisti YouTube-soittimet, joiden videot olivat vielä olemassa ja siten löydettävissä. Onneksi huomasin tämän, niin pystyin palauttamaan tämän musiikit. t: Manu[/spoil]
Kun Joy heräsi, hän ei tiennyt, missä oli. Sitten hän muisti Bartaxin ampuneen häntä, hän muisti ilmalaivan. Muistot tulvivat hänen mieleensä. Matoro oli poissa.
Hän vilkuili ympäriinsä. Metsästäjä oli vangittu prototeräksiseen häkkiin, josta ei käynyt pakeneminen. Joy mietti, missä sairas makuta mahtoi luurata. Ja missä oli Summerganon? Sitten hän kuuli äänen.
”Sssenkin ssssäälittävä mato! MISSSÄ SSSE ON?” Sitten Sadjen ääni: ”Minä en… AAARGH… en tiedä! En! En todella tiedä, ei, ÄLÄ!” Seurasi hirvittävää kirkunaa. ”Nyt kirotun Athisi nimeen, paljasta, mitä te teitte sille sirulle. Minä tapan sinut vähemmän tuskallisesti kuin alun perin aioin.” ”Mmminä en… en tiedä… älä, pyydän…” Joy ei olisi välttämättä halunnut kuunnella. Metsästäjän aivot tekivät täyttä työtä ongelmien ratkaisemiseksi. Kuului ääni, kuin märkää lihaa lyötäisiin metallitangolla. Sadje parkaisi. ”Sssssinä olet ssseuraava, Toa!” kirkaisi makuta ja iski jälleen jotakin. Summerganonin ääni ähkäisi tuskasta. Nyt Killjoy irvisti. Hän piti tilanteesta nyt vielä entistäkin vähemmän. Puoliksi vasten tahtoaan Killjoy alkoi tarkkailla ääniä tarkemmin. Hän halusi tietää, mitä tapahtui.
Hetken oli hiljaista. Sitten Abzumo sanoi niin hiljaa, että Joyn oli vaikea kuulla: ”Josss ssssinä et tiedä mitään, ehkäpä yssstävässsi tietävää. Vihaan sssitä, kuinka mielesssi on liian hyvin sssuojattu, matoran. Messsstarisssi toimi viisssaassssti. Mutta ehkä ssssinusssta sssilti voi olla hyötyä minulle.”
Hetken hiljaisuus. Killjoy kuuli pienet askeleiden kääntymiset.
”Ssssinä, Summerganon, lienet toveriassssi viisssaampi. Misssä ssse ssssiru on?” ”Valitettavasti minun on annettava sama vastaus ja toivottava, että sinulle kelpaa, mitä minulla on annettavanani”, Summerganonin ääni sanoi yllättävän rauhallisesti. ”Ja minä myös toivon, että sinä päädyt kuoltuasi syvimpään helvettiin.” Abzumo nauroi. Hän nauroi pitkään. ”Minä olen sinun helvettisi.”
Hetken oli jälleen hiljaista. Sitten Abzumon myrkyllinen ääni sanoi: ”Ehkä minä en sssaa mitään aikaan kiduttamalla sssinua, mutta mitähän tapahtuisssi, jossss sssinä näkisssit, mitä tapahtuu tälle pienelle matoranille?” ”Senkin sairas se-” Suga ei ehtinyt lauseen loppuun, kun häntä hakattiin jo jollain. ”Vaikene, typeryssss. Vaikene, ja katssso, mitä ssssinun tulee katsssoa.” Sadje vinkaisi epätoivoisesti. Naurua. ”Hei, lähteeköhän sssiitä vielä kovempi ääni, mitä luulet, Sssuga?” Joy ei olisi halunnut kuunnella. Hän huomasi olevansa kiitollinen siitä, ettei itse ollut näkemässä tapahtumia. ”Tiedätkösss, Sssummerganon, pian näet, miten tämä metallinen lehmä toimii.” Kuului metallisen luukun avaamisen ääni. Sadjen ulina vaimeni hieman, mutta se oli yhä kuuluvaa. Luukku meni kiinni. Samalla Joy vihasi sitä, ettei voinut nähdä mitään pimeässä huoneessa, mutta toisaalta oli kiitollinen. Kuurous olisi ollut seuraava toive.
”Nyt sssytytän tulen tänne alle näin. Ja ssssitten tuli lämmittää metallisssta lehmää, jonka sssisssällä yssstävässssi on. Alkaako sssytyttää?” Suga ei sanonut mitään. Kului ehkä minuutti, ja sitten Sadjen parkuminen alkoi kuulua entistä selvemmin sen voimakkuuden kasvaessa. ”Voin vain kuvitella”, sanoi Abzumo julmasti, ”miten ikävältä tuntuu tulikuuma metalli ihoa vasssten. Taidankin kuumentaa niin kauan, että metalli ssssulaa. Vaikkakin… on ssssääli tuhlata hyvä lehmä.”
Killjoy kiroili nyt ääneen. Hän ei edelleenkään saanut kunnollista otetta kehostaan.
”Mmmminä paljastastaaaaaaaaaan!” Sadje kirkui. ”Mmminä kerrroon missssä se oooon!” ”Et sssinä kerro. Ssssinä kuolet.” ”Minä TIEDÄN! MINÄ TIEDÄN, MISSÄ SE ON!” ”Onnenonkija. Ehkäpä kokeilen onneani. Peliähän tämä vain on”, Abzumo sanoi myrkyllisesti ja ilmeisesti sammutti tulen. Kuului luukun avaamisen ääni taas, ja Sadjen voivotus vahvistui. Sugan ääni henkäisi syvään, ja tämä yritti tukahduttaa äänensä. ”No niin, hyönteinen. Missä.” Sadje kuiskasi niin hiljaa, että Joy ei kuullut hänen sanojaan. Abzumon reaktio oli kuitenkin voimakas. ”Sssinä sssiis väität… että minä… ei. Ssssinä valehtelet.” ”Tutki mieleni, se on totta! Minä päästän sinut sisään.”
Oli taas hiljaista. Sadje alkoi parkua ääneen. ”Ei, ei sitä… minä haluan unohtaa sen…” Pahuus ei välittänyt. ”EI! Se on yksityinen!”
Hetken kuluttua Sadje vaimeni ja Abzumo huokaisi. ”Näin sssiis päässsi käymään. No niin. Lähettäkää miehiä tutkimaan rauniot. Hänen ruumiinsssa on löydettävä.” Makuta kuulosti jälleen saapastelevan edestakaisin. Sitten hän tokaisi: ”Hakekaa vahki.”
Kaksi pikimustaa olentoa ilmestyi pimeydestä ja avasi häkin oven, riuhtoen Joyn ulos häkistä. Sitten ne sitoivat hänet tuoliin, mikä osoitti, että Abzumo piti häntä vaarallisimpana heistä. Kaikin puolin viisasta, Joy ajatteli katkerana. Olennot raahasivat tuolia niin, että hänen polvensa laahautuivat maata pitkin. Sitten valo tulvahti hänen silmiinsä ja hän sokaistui hetkeksi. ”Hyvää huomenta sssinullekin, kenraali Killjoy.”
Joy huomasi tuijottavansa suoraan Makutan verenpunaisiin silmiin. Violetinmusta haarniska yllään, musta viitta harteillaan ja kanohi Avsa kasvoillaan Makuta seisoi hänen edessään. Joy näki Abzumon ensimmäistä kertaa, ja tästä huokui epämiellyttävyyttä. ”Olen kuullut sinusssta paljon, kenraali.” ”Minä en ole kuullut sinusta paljonkaan, sihisijä.” ”Sssitä parempi. Sssinun ei tarvitssse tietää minusssta mitään.” ”Olet oikeassa. Nyt kun ajattelen, niin ei identiteetin tieto ole ennenkään estänyt minua repimästä kenenkään selkärankaa irti.” Killjoyn puheesta huokui pidättelevä tyyneys. Hän vilkaisi ympäri huonetta. Huonekaluja ei juuri ollut, vain suuri metallinen lehmä seinän vieressä ja yksi pöytä. Suga istui yhdessä nurkassa, Sadje makasi hänen lähellään. Sugan kädet oli kahlittu paksulla kettingillä.
”Sinä olet mielenkiintoinen henkilö, Killjoy. Tälläkin hetkellä niin täynnä vihaa, mutta kuitenkin… ah, tunteeton.” ”Melkein huvittavaa. Edellinen tappamani Makuta sanoi aivan samaa.” Abzumo nauroi häijysti. ”Ja kukahan ssssse mahtoi olla?” Pitäen äänensä kylmän monotonisena, Killjoy hymähti. ”En tiedä kuinka kauan olet ollut erakoituneena vielä kunniaa sisältävien lajitoveriesi joukosta, mutta muistanet varmaan erään tovereistasi valinneen taannoisessa sodassa… väärän puolen.”
Abzumo käveli ikkunan luokse ja katseli ulos. Summerganon mulkoili häntä nurkasta. ”Minä olen rakasssstaja, en taissstelija”, makuta sanoi ja kuin sanojensa vakuudeksi iski Sugaa nyrkillään kasvoihin. Toa voihkaisi tuskasta ja lyyhistyi paikoilleen. Killjoy huokaisi syvään ja pudisteli päätään hiljaa Summerganonin saadessa osuman. Hänen kärsivällisyytensä pingottui koko ajan kireämmälle. ”Siinä tapauksessa haluat varmaan valottaa hieman asioita. Sinun kannattaisi myös tehdä se pian. Nämä välineet, joilla minut on tähän sidottu, ovat edelleenkin vain köysiä. Ja minä sentään olen tottunut aukomaan näillä käsilläni Makutojen kalloja.” Abzumo nauroi jälleen. Tällä kertaa hänen naurunsa sortui lopulta kuin särkyvän lasin ääneksi. ”Minä tiedän, että köydet eivät pidättele sinua. Se ehkä pidättelee, että puvussasi on oikossssulku.”
Metsästäjä hätkähti. Makuta oli oikeassa. Killjoyn kypärän visiirissä ei vilissyt tietoja ympäristöstä, eikä puku tehnyt mistään minkäänlaisia havaintoja. Killjoy kirosi mielessään. Tämän ratkaiseminen vaatisi aivotyötä. ”Ei kauaa.” ”Eikö?” makuta sanoi ja virnisti. Hän saapasteli takaisin Joyn luokse kädet selkänsä takana hymyillen irvokkaasti. ”Oikosulku on mitä oivallisin asia. Sinähän toki tiedät, että virtapiirin ulkoinen vastus on silloin lähellä nollaa.” Killjoy tiesi. Tiesi liian hyvin. Hänen haarniskansa raskaus esti hänen käsiään liikkumasta. Köysien rikkominen tässä tilassa oli turhaa. Hän ei halunnut antaa Makutalle uusia ideoita. ”Uskonpa, ettei sillä ole minun kannaltani mitään vaikutusta.” ”Minua kiinnostaisi tietää, millä virtalähteellä sinun pukusi toimii. Nimittäin oikosulussahan se tyhjenee melko järissssyttävän nopeassssti. Ehkäpä jopa tuhoutuu.”
Abzumon hymy kapeni. Nyt Killjoy antoi itsensä nauraa. Pienen hetken. ”… oletko sinä ihan oikeasti niin sokea, että väität tätä edelleen puvuksi. Tätä sotakonetta ei pyöritä mikä tahansa voimanlähde. Sitä pyöritän minä itse. Omalla elinvoimallani. Tämä ei ole puku. Tämä olen minä.” ”Ssse on sinun kannaltasssi hieman kurja juttu. Akku olet ssssinä.”
Killjoy irvisti kypäränsä takana sanomatta mitään. Makutan epämiellyttäviä kasvoja tuijottaen Metsästäjä odotti puheen jatkumista. ”Etkö ollut tietoinen tällaisesssta heikkoudesssta, Killjoy? Sinä, joka pidät itsseässsi teknikkona. Pari piuhaa irti ja yhteen, ja näin käy.” ”Tuolla logiikalla jopa sykkivä sydän on heikkous. Pari piuhaa irti ja yhteen, ja huomaat, ettei sydämesi enää lyö. Mutta toisin kuin he, minut voi lamauttaa, rampauttaa ja riisua aseista. Mutta tappaa… en usko että kukaan tulee pystymään siihen makuta. Minussa on salaisuuksia, joista edes sinulla ei ole käsitystä. Jotain sellaista jota sinun kauas löyhkäävä itsekehuinen mahtisi ei kykene ymmärtämään.”
Abzumo ei enää nauranut. Hänen äänensä oli täysin vakava. ”Minä kykenen ymmärtämään koko joukon asioita, joista sinä et tiedä minun ymmärtävän. Minä tiedän, kuinka tämä universumi pohjimmiltaan toimii. Minä tiedän, kuinka luoda elämää, kuinka tuhota sitä. Minä tunnen mielen salaisuuksista enemmän kuin useimmat lajitoverini. Minä olen saava käsiini Nimdan. Sinulla ei ole käsitystäkään sen mahdista, kenraali hyvä. Sinun salaisuutesi ovat pelkkiä matoralaisten torijuoruja tämän universumin suurimpiin mysteereihin verrattuna.” Killjoy huomasi vakavoitumisen keskustelussa. Hän huomasi osuneensa oikeaan kohtaan. ”Sinä luulet olevasi jotain suurta. Jotain… vaikutusvaltaista kenties? Kuvittelet kenties kykeneväsi jumaluuksiin kaikkine voiminesi. Niin oli sodassa taistellut ystäväsikin. Ja hänen kohtalokseen koitui juuri tuo sama luottamus omaan ymmärrykseensä. Sinun kaltaisesi sairas mieli ei kykene kuvittelemaan todellisia jumalia. Sellaisia jotka muiden ymmärtämisen sijaan luovat täydellisyyksiä. Absoluuttisia täydellisyyksiä. Virheettömiä luomuksia. Oletko koskaan edes unelmoinut sellaisesta? Sillä tässä maailmassa on olentoja jotka ylittävät sinun säälittävät pyrkimyksesi. Ja minä olin se, joka toi tällaiselle olennolle lopun.”
Abzumo tarttui Killjoyn päähän ja väänsi sitä taaksepäin pakottaen tämän katsomaan hänen silmiinsä. ”Minä tiedän. Ei ole jumalaa. Ei Athia, ei, mutta Mata Nui. Suuri Henkenne on jotain aivan muuta kuin ehkä on kuviteltu koko tämän ajan. Ja sinä, sinä olet huomaava, että minä en ole kuka tahansa makuta. Jos sinä olet todella kukistanut jonkun minun kaltaiseni, tämä oli surkea typerys. Minä en epäonnistu. Minusta tulee tämän universumin ylin jumala.”
Abzumo alkoi nauraa hysteerisesti. ”Ssssille, mikssssi sssssinä olet täällä, on ssssssssyy. En minä turhaan jättänyt ssssssinua eloon, en ssssssuinkaan.” Epämukavasta asennostaan huolimatta Killjoy väänsi huulilleen uhmakkaimman äänensä ja kypärän luoma metallinen kaiku jylisi väristen tilassa. ”Antaa palaa friikki. Kakista ulos.”
Makuta paiskasi Killjoyn tuoleineen päivineen huoneen toiselle laidalle niin, että tämä lensi selälleen. Hänen tuolin selkänojan taakse sidotut kätensä jäivät lattian ja hänen oman painonsa väliin. ”Sinä houkka pelaat aikaa vapautumisyrityksillesi! Mutta usko pois, Killjoy. Sinun on turha elätellä toiveita vapaudesta. Ssssinä et enää ikinä ole vapaa.” Mielipuolinen nauru kaikui huoneessa. Abzumon silmät hehkuivat entistä punaisempina, ja Summerganon oli näkevinään hänen varjossaan häiriön, ikään kuin aallon, joka kävi koko hahmon jaloista päähän asti.
”Minä olen järjestänyt sinulle hauskan tapahtuman, aivan täysin ssssinua varten, kenraali.” Killjoy karjahti yrittäessään epätoivoisesti saada energiaa kiertämään raajoissaan. Killjoy tunsi energiatasonsa kasvavan silmittömän raivon noustessa hänen kalloonsa. Mutta se ei ollut vielä tarpeeksi. Samaan aikaan Killjoy piti katseensa tiukasti Makutassa. Raskaasti hengittäen Metsästäjä valmistautui pahimpaan. ”Me lähestymmekin kohtaamissspaikkaa, arvon herrasssväki”, Abzumo ilmoitti huoneeseen astuneen pikimustan hahmon supistua jotakin hänen korvaansa. ”Laskeudumme viidessä minuutissa.”
Viisi minuuttia. Viisi minuuttia aikaa toteuttaa viimeinen mahdollinen suunnitelma. Killjoy tiesi sydänkivensä olevan heikko. Tiesi, että hänen elinaikansa olisi joka tapauksessa lyhyt. Mutta riski olisi otettava. Killjoyn toivo piili nyt noissa viidessä minuutissa ja niiden tuomassa latausajasta. Hitaasti mutta varmasti Killjoy tunsi kuinka kuula hänen sisällään alkoi puskea viimeisiä energianrippeitään raakana hänen suoniinsa.
Neljä minuuttia. Makutan raastava olemus nosti varjon Killjoyn makaavan ruumiin ylle. Summerganon oli ainoa, joka katsoi suoraan Metsästäjään. Kukaan ei tiennyt, mitä tuleman piti.
Jäljelle jääneet minuutit olivat hyvin tuskallisia niin kahdelle klaanilaiselle kuin yksinäiselle järkyttyneelle matoranillekin. Summerganon horjahti kumoon aluksen tärähtäessä äkkinäisesti. Alus oli pysähtynyt. Killjoy ei ymmärtänyt. Hän ei tuntenut missään vaiheessa aluksen menettävän korkeutta. Mihin se olisi voinut pysähtyä…
Tutuksi käsittelijäksi tullut tumma hahmo kumartui Killjoyn ylle tarttuen tätä kaulasta ja nostaen tämän vaivatta ylös. Killjoy sulki silmänsä valon tulvahtaessa hämärään alukseen. Ennen kuin Killjoy edes tajusi, mitä tapahtui, hän tunsi rojahtavansa vasten metallia. Kirkas valo paistoi hänen ympärillään ja viileä tuuli puhalsi hänen haarniskansa raoista. Hän oli ulkona.
”Ssssssinun aikasi on koittanut.”
Metsästäjä tunsi, kuinka koura tarttui hänen niskaansa ja nosti hänet polvilleen. Auringon valo häikäisi Killjoyn silmiä. Hänellä kesti hetki totutella valoon. Hän huomasi olevansa metallisella kannella, ja hänen ympäriltään kuului useiden aluksien huminaa ja moottorien jylläystä. Hän tajusi pilvien olevan lähellä. He olivat korkealla.
Killjoyn vasemmalla puolella seisoi hopeiseen haarniskaan pukeutunut olento. Tuo olento ojensi Killjoyn selän takana vahtaavan makutan kouraan valkoisena hohtavan pyöreitä objekteja sisältävän pussukan. Killjoy kuunteli tyytyväistä myhäilyä yrittäessään samalla epätoivoisesti tarkentaa katsettaan vieläkin virrattoman kypäränsä takaa.
Yllättäen muuttunut tilanne ei ollut kuitenkaan sellainen, johon edes voimiaan keräävä metsästäjä olisi voinut valmistautua. Makutan sähisemä ”Onnea matkaan, kenraali” sai Killjoyn vain toivomaan raajojensa toimivuutta ja käsiä tuon sairaan luikun kurkulle.
”Sitä hän tarvitsee. Voi… hän tarvitsee sitä paljon.”
Killjoyn energiaa pumppaava sydän tuntui pysähtyvän hetkeksi. Nuo sanat ja ääni, joka sen lausui, tunkeutuivat syvälle Killjoyn sisimpään. Se saapui kuin tyhjästä. Ääni jota ei pitänyt olla olemassa. Korkea, ivallinen, selkäpiihin tunkeutuva ääni. Ensimmäistä kertaa vuosisatoihin hän oli kauhuissaan. Killjoy halusi pois. Halusi juosta. Hän ei voinut. Aika oli loppunut kesken.
Metsästäjä nosti hitaasti katseensa. Hän näki nyt. Näki tarpeeksi. Näki metallisen taivasta halkovan lyhyen sillan toisessa päässä seisovan hahmon. Siniharmaa panssari, yksi hohtava silmä kypärässä, suuret putket, jotka pumppasivat energiaa tuon massiivisen, Killjoyta itseäänkin suuremman olennon sisään.
Ääni oli peittänyt kaiken. Summerganonin huudot vaimenivat hitaasti Killjoyn takaa. Killjoy ei kuullut kuinka alus hänen takaansa lähti. Ei kuullut enää sitä meteliä, minkä tuo tyhjästä ilmestynyt metropoli tuotti. Lamaantunut soturi ei voinut millään uskoa kuulemaansa.
”Nouse ylös Killjoy. Sinun on tullut aika palauttaa minulle se, mikä ei sinulle kuulu.”
Punainen metsästäjä väänsi katseensa tiukasti kohti haarniskoitua tummaa soturia. Hän näki mustan käden maalattuna tämän rintapanssariin. Käheällä äänellä, uhmakkuutta keräten, Killjoy puhui:
”Sinunhan pitäisi olla kuollut… Purifier.”
[spoil]Killjoy kirjoitteli tästä ainakin puolet. Häntä siis ylistäkää.[/spoil]