Kaikki kirjoittajan Killjoy artikkelit

Saatanallisin teksti juontaa tiensä Mordorista.

23: Tyttö ja punainen kukka

Bio-Klaani, puinen rakennus lähellä keskusaukiota

Ulkona hitaasti leijailevat valtavat lumihiutaleet ja illan pimeydessä hohtavat koristevalot mökkien ikkunoissa vastasivat Himen käsitystä täydellisestä tunnelmasta. Yksin työhuoneessaan istuva veden toa oli jo puolikkaan tunnin ajan tuijottanut ulkomaailman kauneutta. Täydellisen rentoutuneisuuden tilan löytänyt toa koki ansainneensa lepotaukonsa. Viimeinen pitkä työpäivä ennen pyhiä oli jo miltei takana. Edessä häämöttävä loma tulisi olemaan Himen ensimmäinen Klaanissa.

Toa valahti puisessa työtuolissaan rennompaan asentoon ja huokaisi raukeasti. Nimeämispäivän tuomat velvollisuudet ja kiireet olivat saaneet Klaanin ylläpitopalvelun vastuussa olevan naisen uupuneeksi. Ironista kyllä, Himen kiireet olivat olleet niin valtaisat, ettei hänellä ollut koskaan aikaa siivota omaa työhuonettaan. Kalenterit, aikataulut ja satunnaiset tarviketilauslistat olivat sekaisin hänen työpöydällään. Himen alitajunnassa kalvoi koko ajan se syyllisyyden tunne, joka tulisi syntymään lomatuuraajan saapuessa sotkun keskelle. Tämän tiedostaessaan Hime hitaasti raahasi itsensä ryhdikkäämpään asentoon ja lasit päähänsä laitettuaan alkoi kasaamaan papereita edes jollain tasolla loogiseen järjestykseen.

Kuusilankuista kasatut työhuoneen tummat seinät olivat täynnä aikatauluja ja osoitteita. ”Siivouspalvelu torstaisin vastaanottoaulassa” ja ”lounaspalvelu veteraaneille ensi tiistaina” olivat yleisimmin esiintyviä tiedotteita eri työntekijöiden tehtävälistoissa. Laiskasti tavaroita siirtelevä veden toa ei kuitenkaan ollut kiinnostunut niistä, vaan jossain niiden alla olevasta kellosta, joka vihjaili illan viimeisen tehtävän olevan aivan kulman takana. Himen tulisi opastaa yksi uusi työntekijä tehtäviinsä ennen lomalle lähtöään. Ollessaan tyytyväinen pöytänsä ulkoiseen antiin, valahti Hime takaisin tuolinsa syövereihin odottamaan tulokkaan saapumista.

Työ ylläpitopalvelussa oli rankkaa, mutta palkitsevaa. Himen alaisuudessa työskentelevät kahdeksan työntekijää huitelivat päivät ympäri puulinnaketta siivoten, tehden ruokaa tai istuen aulassa vastaanottamassa vieraita. Ainoastaan respatyöt eivät Himeä itseään kiinnostaneet. Siihen työhön hän määräsi mielellään ”jonkun komean Ta-matoranin”. Yksi työn eduista oli linnakkeen parhaimmistoon kuuluva mökki Himen työpöydän taakse sijoitettu miltei koko seinän kattava iso ikkuna tarjosi komean näyn linnakkeen keskusaukiolle. Erityisesti myöhäisinä talvi-iltoina se tarjosi silmäniloa ja tunnelmaa väsyneille työntekijöille. Suuren ikkunan varjopuoliin lukeutuivat innokkaasti siitä tirkistelevät matoranit, joille ehti siunaantua suuret määrät iloa työvaatteitaan vaihtavasta Himestä. Kun eräänä aamuna toa huomasi erittäin huonosti naamioituneen jään toan passista ikkunan takana, päätti hän vihdoin asentaa ikkunaan verhot. Niitä ei kuitenkaan nyt tarvittu. Ilta oli jo pitkällä ja suurin osa väestä istui asunnoissaan ystäviensä seurassa.

Pitkä työpäivä alkoi jo vaatia veroaan ja Himen pää nuokkui sen näköisenä, ettei olisi voitu varmaksi sanoa, oliko hän enää edes hereillä. Nukahtanut hän luultavasti olisikin, jos ei olisi sattunut olemaan kääntyneenä juuri ikkunaansa päin. Sen toisella puolella nimittäin oli joku ja se joku oli kaatunut ikkunan alle jääneeseen metrin korkuiseen kinokseen, jysäyttäen kasvonsa suoraan päin lasia.

Kunnolliseen valvetilaan hätkänyt Hime sai katseensa nostaessaan tuijottaa toisia kasvoja. Sininen Kaukau oli litistynyt voimalla ikkunalasiin. Kaksi veden toaa tuijotti toisiaan hyvin likeltä toisiaan. Hämmennyksestä toivuttuaan Hime viimein tajusi. Tämän täytyi olla se uusi tyyppi.

Nainen nappasi mustan talviviittansa tuolinsa selkämykseltä ja heitti sen nopeasti ylleen. Salamana ulos rynnännyt Hime jätti ulko-oven perässään auki, antaen tuulenvireelle mahdollisuuden puhaltaa pakkasesta kuivan lumen sisälle mökkiin. Hökkelin toisella puolella hangessa makaava veden toa sai pian sinisen käsiparin avukseen ja hetkessä tulokas oli jo saatu pystyyn. Lunta suustaan pärskivä
toa otti tukea auttajastaan, vetäen samalla toista jalkaansa ulos valtavasta hangesta.

”Pfrblääääääh. Lunta. Lunta kaikkialla. Minä luulin, että tämä oli trooppinen saari.” Hime pidätteli nauruaan koko tulokkaan keskustelunavauksen ajan. Iso lumimöykky oli jäänyt jumiin tulokastoan visiiriin, peittäen puolet tämän kasvoista. Hime kopautti sormellaan muutaman kerran visiirin sivuun ja katseli, kuinka tulokkaan silmät viimein paljastuivat lumen takaa. Ystävällisesti hymyillen Hime lähti opastamaan tulokasta sisälle mökkiin. ”Taisit luulla hieman väärin. Tosin sinä kyllä saavuit lumisimpaan vuodenaikaan. Tervetuloa Klaaniin. Minun nimeni on Hime.”

Tulokas karisteli lumia pois selkäreppunsa päältä, pitäen kuitenkin katseensa tiukasti hymyilevässä Himessä. Toa ei voinut olla hämmästelemättä Himen hehkeitä kasvoja. Toivuttuaan ensikohtaamisen toiminnallisuudesta tulokas viimein ojensi kätensä kohti Himeä ja kätellessään toisiaan hän viimein totesi: ”Ruth. Nimeni on Ruth.”


Hime ei ollut aikoihin nähnyt niin pienestä ilahtunutta toaa. Lämpimän kahvikupposen käsiinsä saanut Ruth hörppi kuumaa nestettä sisuksiin mitä valtavin hymy kasvoillaan. Tulokkaan matka satamalta oli ollut pitkä, eivätkä korkeat kinokset olleet auttaneet tehtävää.
Hime päätteli Ruthin kasvoista tämän olevan vielä hyvin nuori. Ei Hime itsekään vanha ollut, mutta hänen itsensä rinnalla Ruth vaikutti vielä kovin tuoreelta maailmalle.

Ruthin mukanaan tuoma reppu oli lämpimässä takkatulen läheisyydessä. Tyttö vilkaisi sitä muutaman kerran varmistaakseen, ettei tuli ollut tarttunut siihen, mutta varmistuessaan liekkien ja hänen omaisuutensa välisen eron suuruudesta, kykeni hän palaamaan takaisin kahvin juomiseen. Sinä aikana Hime oli jo ehtinyt kasaamaan pinoon ne paperit, jotka pitäisi täyttää ennen kuin Ruth voitaisiin päästää irti Klaaniin. Nostaessaan kynää sivupöydältä Hime huomasi jotain punaista Ruthin päässä. Tyttö huomasi tämän, kokeillen kyseistä objektia varovaisesti.

”Aah, moni kysyy minulta tästä.” Ruth irroitti asian varovaisesti hiuksistaan ja ojensi tätä sitten varovaisesti Himeä kohti. ”Se on kuivattu Barakukka. Ystäväni antoivat sen minulle kun lähdin sieltä. Sanoivat, että se ei kasva missään muualla.”

Hime tuijotti kukkaa hetken nyökäten sitten. Ruth ymmärsi merkin ja alkoi kiinnittämään kukkaa takaisin päähänsä. Hime näki tilanteen hyvänä tutustumiskeskustelun aloittajana. ”Kaunis ele ystäviltäsi. Kotiseuduillasi on varmasti mukavaa.”

”Mmh. Niin. Niin on. Ja arvaan jo, mitä aiot kysyä. Minulla oli kaikki hyvin, joten miksi minä tulin keskelle ei mitään tarpomaan lumikinoksiin, jotta saisin työpaikan?”

Hime naurahti hieman, mutta vakavoitui nopeasti tajutessaan aiheen olevan Ruthille arka. ”Kieltämättä sen kaltainen kysymys herää. Vaikkakin Klaanin pointti on olla kyselemättä menneisyydestä. Syitä ja tarinoita on yhtä paljon kuin asukkaitakin.”

”Ja siksi minä juuri tulin. Kaikki täällä ovat erilaisia… minä en siis erotu enää joukosta. En olisi uskonut ilahtuvani jonain päivänä siitä, että näen Skakdin satamatyöläisenä matoranien asuttamalla saarella.” Ruthin katseessa oli jotain haaveksivaa. Koko ajan saapumisensa jälkeen hänen mielensä oli yrittänyt käsittää kunnolla uuden asuinpaikkansa koostumusta. Se kuitenkin osoittautui hyvin vaikeaksi. Päänsä sisällä Ruth kuitenkin kiitti siitä.

Hime nyökkäsi ymmärtäväisenä. Hän päätti olla viemättä aihetta sen pidemmälle. Hän ja Ruth tulisivat työskentelemään yhdessä paljon. Kaikki tarinat tulisivat varmasti kerrottua moneen kertaan. ”Niin… Ruth. Nyt kun kerran olemme sopivasti tässä, niin mitäs sanot jos hoidettaisiin kaikki tylsä paperityö ensiksi alta pois? Voisimme molemmat mennä hyvin mielin nukkumaan ilman byrokratian pelkoa niskassamme.”

Ruth nyökkäili parhaansa mukaan. Kuuma kahvi hänen suussaan esti häntä puhumasta juuri sillä hetkellä. Miltei suunsa polttanut veden toa kompuroi ylös tuolilta Himen työpöytää vastapäätä ja kömpi hakemaan nahkaisen reppunsa. Se oli selkeästi vanha ja sen soljissa oli jo nähtävissä ruostumista. Hime oli varma, että reppu oli monta kertaa vanhempi kuin Ruth itse.

Takaisin istumaan päästyään Ruth ojensi repustaan muutaman paperiarkin, joihin hän oli jo valmiiksi täyttänyt suurimman osan tarvittavista tiedoista. Hime kiitti ja alkoi vahasta tottumuksesta kopioimaan tietoja käsin omiin lomakkeisiinsa. Katse liimaantuneena papereihin Hime ei huomannut, kuinka Ruth veti repustaan vielä yhden asian.

”Kuule. Yksi kyläläisistä tuosta jonkun matkan päästä lykkäsi tämän minulle, kun huomasi että olin matkalla tänne. Se oli löytynyt hangesta ulkoa jokunen vuosi sitten ja tämä yksi kaveri oli poiminut sen talteen. Kuulosti siltä, että tyyppi halusi sen vietävän jonnekin säilöön. Minne se pitäisi viedä?”

Hime ei aluksi kiinnittänyt asiaan huomiota. Hän oli aivan liian keskittynyt sarakkeiden täyttämiseen. Yhden sellaisen valmistuttua toa kuitenkin nosti katseensa huomatakseen ruskean paketin pöytänsä kulmalla.

Hime nosti lasit pois päästään nähdäkseen paketin tarkemmin. Juuri kun hän oli mielessään ihmetellyt Ruthin repun suurta ikää, tuotiin hänen eteensä jotain vieläkin hämmästyttävämpää. Paketin ruskea ja osittain jo rapistunut paperi näytti Klaanin kirjaston kirjojakin vanhemmalta. Osittain lytistynyt kansi näytti pysyvän paikoillaan vain vaivoin. Tämä paketti oli kulkenut pitkän matkan. ”Vaikea kuvitella ketään kantamassa mitään noin vanhaa. Tarkistitko, että oliko siinä kenenkään nimeä?”

Ruth nyökytteli. ”Ei mitään. Varmaan se matorankin olisi jo toimittanut sen, jos olisi tiennyt kenelle se kuuluu.”

”No oletko katsonut sisälle?”

”Eikös se olisi… väärin?”

Hime hymähti ja loi merkitsevän, mutta lempeän katseen Ruthiin. ”Tämä paketti on vanha. Niin vanha, että en edes uskalla arvailla sen alkuperää. Kukaan tuskin on kaivannut sitä, jos se on hangesta löytynyt eikä kukaan ole sitä kaivannut. Ainoa vihje omistajasta löytynee sisältä, joten antaa palaa. Teet vain palveluksen.”

Ruth epäröi hetken, punniten Himen sanoja päässään. Tottahan hän puhui. Silti jokin epäilytti. Lopulta Himen häikäisevän kaunis hymy oli se, joka sai Ruthin tekemään päätöksensä. Hime oli jo uppoamassa takaisin papereiden pariin, kun Ruth nosti paketin kannen pois ja kurkkasi sisään.

”Se… se. Hime. Hime. Sinä haluat nähdä tämän.”

Hieman tympääntyneen oloisena Hime työnsi lukulasinsa jälleen syrjään, mutta tuttavallismielisyytensä ansiosta hän nousi istuimeltaan ja käveli Ruthin tuolin taakse, nähdäkseen kunnolla paketin sisällön. Sen tehdessään Himen leuka loksahti auki. Näky ei ollut aivan sitä, mitä toa oli odottanut.

” Se on… se on…”

”…kaunis. Niin kaunis”, Ruth täydensi. Katseet paketin sisältöön naulinnut Hime ei kiistänyt sitä faktaa. Katsoessaan paketin pohjalle hän kuitenkin tiedosti, että kauneus ei ollut sisällön ainoa ominaisuus.

Veden toa irroitti katseensa paketista puoliksi väkisin. Hän käveli takaisin työtuolilleen, mutta ennen istahtamista hän nosti paketin kannen ja sulloi sen paikalleen Ruthin silmien edessä. Hämmentynyt Ruth nosti katseensa Himeen, joka oli vakavoittanut ilmeensä.

”Tiedätkö mitä. Sinä pääset heti käymään pienen kierroksen linnoituksessamme.”

”Huh?”

”Ota paketti, mene ulos ja katso tuota karttaa heti oven ulkopuolelta. Siellä kartan pohjoisosassa on linnoituksen osa, jossa lukee ”Guardian”. Mene sinne ja anna paketti siniselle skakdille. Älä näytä sen sisältöä kenellekään muulle. Hän tietää, mitä tehdä sille.”

”Mutta… entäs nämä paperihommat? Eikö ne pitäisi hoitaa ensin? Byrokratian taakka ja niin edelleen…”

Himen sydäntä lämmitti jokainen kerta kun Ruth avasi suunsa. Nuori. Viaton. Hyväntahtoinen. Kaikkea tuota Ruth oli hänen silmissään. Hime oli varma, että hänellä ja Ruthilla olisi vielä monia hienoja hetkiä edessään. ”Äh. Älä sinä näistä huolehdi. Minä täytän nämä loppuun, jookosta? Tulet sitten takaisin, kun Guardianilla on paketti, okei?”

Ruth nyökkäsi ymmärtäväisesti ja toa alkoikin jo kiskomaan ruskeaa takkiaan takaisin päälleen. Paketti tiukasti kainalossaan Ruth oli valmis katoamaan pimeään talviyöhön. Mutta ennen kuin Hime päästi tätä menemään, hän halusi sanoa vielä yhden asian. ”Ja muuten. Luin nämä paperisi. Tiedätkös, sinun oikea nimesi. Se on oikein kaunis. Minusta sinun pitäisi käyttää sitä.”

Ruth näytti nolostuneelta. Ehkä jopa hieman pelästyneeltä. Käsi edelleen ovenkahvalla hän yritti mongertaa jotain vastaukseksi. ”En nyt oikein tiedä… se on hölmö. Minua pilkattiin siitä ennen.”

Hime loi vielä kerran hehkeän hymynsä kohti Ruthia, joka tuntui saavansa siitä välittömästi lisää itsevarmuutta. ”Mutta Klaani on erilainen. Täällä sinua ei pilkata, Ruki. Eikä varsinkaan nimestäsi.”

Ovesta ulos astuva tyttö hymyili kuullessan Himen sanat. Puinen ovi sulkeutui lopulta hänen takanaan. Ja niin paketista otettaan tiukentava Ruki asteli lumisateeseen ja kohti linnoituksen pohjoisosaa.

19: Ja neljäntenä päivänä nousi käsi kuolleista

Ga-Metru, bunkkeri

”Tässä kaikki? TÄSSÄ KAIKKI? Me käymme sotaa eturintamalla ja ne lähettävät meille kaksi laatikkoa ammuksia. Eiväthän nämä riitä edes kokonaiseksi päiväksi.”

”En tahtoisi tehdä tilanteesta yhtään epämukavampaa, mutta… tässä toisessa laatikossa ei edes ole ammuksia. Joku on tainnut sekoittaa lähetykset.”

Vihasta huutava jään toa kihisi raivosta. Vilkaisematta lainkaan avatun laatikon sisältöä, tämä iski sen vauhdilla pois vihreän toatoverinsa käsistä. Ilman toa, Darko nimeltään, ei halunnut kommentoida tilannettä enempää. Hänen kättään kivisti siitä kohtaa, mihin tämän toverin isku oli kohdistunut. Darko vilkaisi sivusilmällä huoneen nurkkaan lentänyttä avonaista pakettia. Hän katsoi parhaaksi olla koskematta siihen enempää.

Raivosta kihisevä ja epätoivon partaalla keikkuva Cale hautasi valkoisen Kakamansa syvälle käsiinsä. Pitkät ja veriset viikot Ga-Metrun bunkkereissa saivat jään toan hitaasti menettämään järkensä.

”Viides viikko. Viides viikko ja meitä on jäljellä kaksi. Ammuksia on yksi laatikko ja ruoka loppui päiviä sitten. On vain ajan kysymys, että Metsästäjät kiinnostuvat tästä alueesta. Ja kun ne kiinnostuvat, ne voivat vain kävellä sisään. Aivan kuin meistä olisi täällä jotain hyötyäkin…”

”Cale hyvä. Lhikan saapuu vielä. Sana kertoo suurista voitoista länsirintamalla. Hän on suuri soturi ja hänellä täytyy olla toiminnallinen keskus täällä käytettävissä, kun hän lopulta saapuu.” Darkon rauhoittelu ei kuitenkaan vakuuttanut. Cale tiesi Lhikanin mahdista. Tiesi hänen voimistaan ja kokemuksestaan. Se ei kuitenkaan yksin voittaisi sotaa.

”Lhikanin toat eivät tätä sotaa voita, Darko. Hänen armeijansa leikkaa Metsästäjiä kuin laavaan upotettu miekka Ko-Metrua. Mutta voima ei meitä pelasta. Lhikan ei ole strategikko. Samalla kun hän raivaa tilaa länsirintamalle, kaatuu itä entistäkin synkempiin varjoihin. Ja kun hän viimein palaa, kaikki on jo menetetty ja vihollinen saa sen kustannuksella lännen takaisin. Samanlainen uutinen kantautuu Le-Metrusta. Ei mene montaa päivää, kun vihollinen pääsee rantautumaan. Kukaan ei ole heitäkään suojaamassa.”

Darko tiesi Calen puheessa olevan totuutta, mutta hänen uskonsa toain johtajaan oli suuri. Hän uskoi Lhikanin kykenevän väsyttämään vihollisen. Hän luotti, että apu saapuisi vielä. ”Lhikan tekee perusteellista jälkeä. Minne hän kulkee on ikuisesti oleva koskematon. Muutama voitto lisää ja Metsästäjät pakenevat kauhun vallassa.”

Cale pudisteli päätään. ”Voi kuinka voisin olla yhtä optimistinen…”

”Sinä voisit.”

”Olen realisti.”

”No mitä sinä sitten odotat?!”

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Cale koskaan kuuli Darkon korottavan ääntään. Ei taistelukentällä, ei edes pahimmassa kivussa tai tuskassa hän huutanut. Cale itse teki sitä liikaakin. Ilman toan kimmastuminen sai Calen hätkähtämään. Hetken joutui jään toa miettimään sanojaan. Huono omatunto hänen omasta käyttäytymisestään alkoi vallata sijaa.

”…Käden. Käden on tultava takaisin.”

Darko istui alas puiselle huoneen ainoalle jakkaralle. Kivisen bunkkerin sisältö koostui lähinnä katosta murtuneista lohkareista ja puoliksi tyhjennetyista ryöstetyistä aseista. Ilman toan toinen jalka potkaisi tyhjän kiväärin lippaan kohti huoneen nurkkaa. ”Ja tuotako sinä kutsut realistiseksi? Kättä ei enää ole. He kärsivät valtavia tappioita, aivan kuten mekin. Heidän kenraalinsa on teillä tietämättömillä, eikä siinä laitoksessa ole ketään, joka olisi tarpeeksi kyvykäs nousemaan siihen virkaan. Lhikanin sotilaat sentään ovat lojaaleja ja urheita. Koneiden armeija ei tätä rintamaa pelasta.”

”Entä se nuori kaveri? Killjoy? Sanovat, että hän on ollut liikekannalla. Sopiva kenraali, jos minulta kysytään. Innovatiivinen ja älykäs. Juuri sellainen, mitä tässä sodassa tarvitaan. Huhu sanoo, että tappoi makutan juuri ennen Käden vetäytymistä sodasta.”

”Älä usko jokaista huhua Cale hyvä. Killjoy on vain lapsi sotilaan kengissä. En usko, että hänestä on paljoakaan hyötyä tosipaikan tullen. Odota vain Lhikania. Vielä hän saapuu ja me pääsemme ulos tästä helvetinloukusta.”

Cale pudisteli päätään. Hänen katseensa upposi syvälle toverinsa kasvoihin. Darko ei koskaan ollut nähnyt sellaista epätoivoa sotilastoverinsa silmissä.

”Rehellisesti… minä en usko, että me selviämme niin pitkään.”

Neljä päivää myöhemmin, Ga-Metrun pohjoisen sataman savuavat rauniot

Viimeinen hopeahaarniskainen Metsästäjä kaatui huutaen luotijonon pirstoessa tämän torsoa. Onnistuneen purkauksen aseestaan päästäneen vahkin mekaanisilla kasvoilla oli hymyä. Tämä muita huomattavasti raskaammin aseistettu ja mustaan pitkään nahkatakkiin puettu luutnantti johti kolmenkymmenen vahkin etenevää joukkoa. Alue oli puhdistettu Metsästäjistä, mutta nappiosuman saanut Cody pelkäsi hymynsäkin takana tullensa paikalle liian myöhään. Romahtaneen bunkkerin raunioista pilkistävä valkoinen toan käsi tuki tätä teoriaa. Vahkiosasto ei ollut nähnyt ainuttakaan toasotilasta koko matkansa aikana.

Alue tutkittiin. Tiedustelijat eivät löytäneet merkkejä elämästä. Alue julistettiin tyhjäksi. Valtavaa kolmipiippuista kivääriään perässään raahaava Cody asteli pystytetyn teltan luokse ottamaan yhteyttä tukikohtaan. Ääniyhteys teltasta oli jo avattu luutnantin saapuessa paikalle.

”Luutnatti Cody seiskayksikön johdosta ilmoittautuu. Alue yhdeksäntoista saatu hallintaan. Ei mittavia menetyksiä omissa joukoissa. Aluetta vartioineet kaksi toaa kuitenkin löydetty kuolleena. Le-Metrun sotamies Darko sekä alikersantti Cale Ko-Metrusta. Sana heidän kaupunkeihinsa on lähetetty.”

Ääni tukikohdassa kirjoitti näppäimistön naputtamisen perusteella tietoja ylös sitä mukaa, kun Cody niitä kertoi. Luutnantti etsi teltan seinän vierestä mukavampaa paikkaa odottaa. Ammuslaatikkopino täytti tämän tarkoituksen mainiosti.

”Raportti kirjattu ylös, luutnantti. Pystytä paikalle uusi vartio ja poistu sen jälkeen alueelta. Kenraali Killjoy on pian valmis poistumaan Käden tiloista. Hän johdattaa joukot kohti Ta-Metrua. Lhikan ei ehdi sinne ajoissa. Me ehdimme. Haluan sinun osastosi sinne mukaan. Alueella on havaittu massiivista vihollisliikehdintää.”

Cody nyökkäsi siitä huolimatta, että ääniyhteyden takana puhuva henkilö ei ollut kykenevä näkemään elettä. Luutnantti viittoili käsillään kaksi hänen takanaan odottanutta vahkia kohti puhuttuja vartiotoimia. Tämän tehtyään Cody koki virallisuuden olevan toisarvoista. Luutnantin äänensävy vaihtui kylmän asiallisesta huomattavasti tuttavallisempaan.

”Saraji… onkohan Killjoyn nostaminen kenraaliksi aivan viisas ajatus. Me olimme sisäisessä karanteenissa kuukausia. Osaksi juuri hänen takiaan. Minä en luottaisi häneen täysin kaiken sen rähinöinnin jälkeen.”

Ääni tukikohdassa tuntui miettivän vastaustaan tarkkaan. ”Minä en ole missään vaiheessa pitänyt Killjoyn asenteesta. Hän on nuori ja ailahtelevainen. Kyvykäs hän on, kyllä ja voimakaskin vielä. En vain enää ole varma, että onko hankkeemme enää… oikein. Olemmeko ylittäneet näkymättömän rajan?”

”Kuulostat aivan siltä, kuin olisit halunnut lähteä edesmenneen kenraalimme mukaan?”

”Ehkä niin… mutta lopulta, silloin minusta ei olisi ollut enää hyötyä. Täällä voin sentään yrittää paikata yhtymämme tekoja.”

Cody hymähti hyväksyvästi. Linjan toisessa päässä puhuva Saraji oli ollut hänen taistelutoverinsa jo pitkään. Niin pitkään, että erilaisista katsomuksistaan huolimatta nämä ymmärsivät toistensa kantoja täysin. ”Me emme kuitenkaan ole vielä kuivilla. Sota on ohi pian. Tunnen sen piireissäni. Mutta entä sen jälkeen? Oletko valmis seuraamaan uutta johtajaa vai vajoammeko me takaisin sisäisiin ongelmiin?”

”Suojelen Metru nuita. Olen valmis. Hamaan loppuun asti.”

”Mutta suojelemaan Killjoyn kanssa?”

”En tiedä. En tosiaankaan tiedä.”


Hälinä Codyn ympärillä alkoi käydä keskustelua haittaavaksi. Nopeat hyvästit toisilleen heitettyään päätyi Cody valvomaan äkillistä lähtöprosessia. Paikalle rullaavat joukkojenkuljetusajoneuvot täyttyivät nopeasti tantereelta kerätyistä aseista, ammuksista ja muista hyödykkeistä. Ja niin liikkui Onu-Metrun mekaaninen voitto kohti seuraavaa taisteluaan. Metru Nuin taisteluun. Sillä seuraava päivä tunnettaisiin päivänä, jolloin Musta Käsi palasi suojelemaan kotiaan. Se tunnettaisiin päivänä, jolloin sodan suunta vihdoin kääntyisi. Ja sen vuittoisan karavaanin kanssa matkasi bunkkerin pohjalta poimittu ruskea paketti. Sen vaiheet olivat olleet jo pitkät. Se oli nähnyt enemmän sotaa kuin puolet eturintaman hengissä selvinneistä sotilaista. Ja pian sillä olisi kunnia seurata taisteluista voitokkaimpia.

12: Vain yksi oli erilainen

Moni muistelee maailmamme menneisyyttä kaiholla. Moni muistelee aikoja, jolloin syvin pahuus ei vielä kävellyt joukossamme. Aikoja, jolloin rauhan käsite tunnettiin vielä jokaisessa maailmamme kolkassa.

Nämä monet olivat yhdessä kansa. Kansa, joka tyytyväisen tietämättömänä eli näillä mailla. Tietämättömänä tulevista ajoista. Ajoista, jolloin harmonian otteen lopullinen lipeäminen syöksisi maailmamme kuoleman tosiasiaan, sotaan. Sotaan joka ei koskaan päättyisi.

Mutta tuo kaihottu menneisyys ei koskaan ollut sitä, miltä se näytti. Silloinkin kun aurinko oli korkeimmillaan ja niityt kauneimmillaan, päättivät langenneet meidän tulevamme.

Ensin oli vain yksi. Yksi kohtaloltaan paennut. Yksi, joka uhmasi jumalia. Tuo yksi teki asian, joka syöksi asiat raiteiltaan. Tuo yksi onnistui.

Vallanhimon nostaessa päätään jumalan riveissä, lankesi toinen. Lankesi kolmas. Ja neljäs. Ei mennyt kauaa, kun laskeminen muuttui mahdottomaksi. Maailmassa oli uusi asia. Mielivaltaisuus. Ja vain, koska yksi onnistui. Inspiroituminen koitui taivaan kohtaloksi.

Langenneiden tiet olivat monet. Osa juoni hiljaa luolissaan samalla, kun osa odotti kärsivällisenä omaa hetkeään. Moni kaatui ennen tavoitteidensa saavuttamista ja moni koitui oman mielivaltansa ahmaisemaksi. Maailmassa oli kuitenkin uusi sääntö. Ylimpänä oli aina seisova yksi taivaalta pudonneista.

Vain yksi oli erilainen.

Yksi istui valtaistuimellaan. Yksinäisessä valtakunnassaan. Linnoituksessa, jossa ei ollut hallittavaa. Tämä langennut ei havitellut valtaa. Ei havitellut voimaa tai materiaa. Tämän valtaistuimen kuningas ei ollut johtamassa. Tämä oli palvelemassa. Tämä oli tekevä työtä.

Ja istuimellaan hän istui koskaan nousematta. Sillä kohtalo oli niin määrännyt. Sillä hän oli yhtä sen kanssa. Hänen kädensä kautta maailman suunta tulisi olemaan kirjoitettu.

Legenda kertoo tästä langenneesta vain nimellä Tarkastaja. Kuvaava nimi, sillä juuri se oli hänen työnsä. Valta tai voima ei ollut hänen mielessään. Ei hän edes tiennyt, mitä se oli. Ei hän koskaan ollut nähnyt maailmaa linnansa pihalla. Vain yksi asia oli hänen mielessään. Elämä.

Sen lahja on suotu meille kaikille. Kohtalon tehtävä on määrittää sen pituus ja tarkoitus. Kenties kaikki olisi mennyt toisin, jos kohtalo olisi päättänyt toisin. Tämän langenneen ei nimittäin pitänyt pitää omaa elämäänsä kauaa. Hänen aikansa oli lopussa jo hänen pudotessaan. Mutta jos tie olisi ollut toinen, olisiko se enää ollut kohtaloa? Oliko kohtalon tarkoitus saada tämä langennut etsimään tietä siitä ulos? Onko kohtalo vain meidän sanamme väistämättömälle vai onko se kenties voima, joka voi muuttaa mieltään miten haluaa? Ikuisuuskysymys. Kysymys, jolla ei muuteta mitään. Langennut huijasi kuolemaa, sillä niin oli tapahtuva.

Jokainen esine. Jokainen ase, työkalu ja taika kävi hänen käsissään. Kaikki, minkä nykykansamme luokittelisi voimakkaaksi tai jopa yliluonnolliseksi. Sanotaan, että Tarkastaja on nähnyt ne kaikki. Pidellyt kaikkea luisevissa käsissään. Etsien vastauksia, etsien ratkaisua. Etsien ainoaa tietä ainoaan tavoitteeseensa.

Moni on kysynyt, mihin olisimme päätyneet, jos Tarkastaja ei olisi koskaan löytänyt etsimäänsä. Olisiko hän kuollut? Olisiko moni asia jäänyt tapahtumatta? Joskus kysyin tätä jopa itseltäni. Nyt olen kuitenkin oppinut, että spekulointi on asia, joka kaikista asioista hyödyttää meitä vähiten. Langennut löysi etsimänsä ja niin yksi polku maailmamme historiassa sai alkunsa.

Se oli juhlan päivä. Päivä, jolloin kansa kokoontui yhteen kunnioittamaan perinteitään. Sinä päivänä yksi tuon juhlan symboleista lepäsi langenneen käsissä. Ruskea kulunut paperi ja irroitettava kansi sisältöineen ei kuitenkaan ollut Tarkastajan etsimä ratkaisu. Ratkaisu odotti jonossa seuraavana. Ja kun putoavan kantikkaan objektin matka kohti maata ja pudotusta oli vasta alkanut, oli uusi esine jo Tarkastajan kädessä. Pieni. Kevyt. Harmittoman näköinen. Vanha. Ikiaikainen kenties. Ei olisi maan päällä talsinut esinettä ihmetellyt. Tuskin olisi edes huomannut. Tuskin olisi tuntenut sen sileää pyöreää pintaa. Mutta Tarkastaja tiesi ensikosketukselta, että oli löytänyt etsimänsä. Tuhatvuotinen kasvottomuus päättyi. Sinä päivänä Tarkastajalle syntyi suu. Vain, jotta hän voisi hymyillä.

Siitä hetkestä lähtien langennut lakkasi olemasta ainutlaatuinen. Sinä hetkenä hän sai jotain, mitä hän tarvitsi. Jotain, josta pitää kiinni ikuisuuksiin. Silloin Tarkastaja astui varjoistaan meidän joukkoomme ja meidän synteihimme. Tunteet johdattivat hänet tielle, joka olisi nielaiseva monet.

Moni tuntemamme esine tai objekti jatkoi matkaansa niille kohtalon määrittämiin paikkoihin. Vain tämä yksi objekti jatkoi matkaansa vastavirtaan. Vaikka langennut itse kaatuisi, jatkuisi objektin matka historiassamme. Ratkaisu oli objekti. Objektista tuli perintö ja perinnöstä kirous. Tuo kirous on muuttanut jo paljon, mutta synkimmät päivät olisivat edelleen edessä. Vielä koittaisi päivä, jolloin tuo kirous sykkisi sydämen paikalla. Päivä, jolloin kirouksen kohtalo viimein määritettäisiin.

Sillä jos minä olen jotain lyhyen elämäni aikana oppinut, niin se on kohtalon voima. Vaikka voimme ikuisesti kiistellä sen olemassaolosta, ottaa se tai sen takana oleva voima ajallaan kaiken kiinni. Ehkä se on vain meidän keksimämme sana sille, jota emme ymmärrä tai ehkä se kaikessa yksinkertaisuudessaan on juuri sitä, mitä ajattelemme. Fakta on kuitenkin se, että se ei säästä ketään. Ei edes langenneita.

Näen jo ajan, jolloin tuo kilpajuoksu päätyy. Jolloin maailmamme lait alkavat koskemaan myös tätä yhtä poikkeusta. Tuona aikana rauhan perimmäisinkin tyyssija haastettaisiin. Ja vaikka haastajan tie ei koskaan tule päättymään voittoon, luo annettettu haaste uusia teitä. Tuona aikana maailma pysähtyy katsomaan, kuinka oikeus taistelee voitokkaasti hengestään. Verenvuodatuksen aikana kohtalo tarttuu valjastajaansa. Yksi olisi muuttava vastavirran kahlaajaan suunnan. Sillä yksi sydän on sykkivä juuri oikeaan tahtiin. Sydän, joka vahvuudellaan kumoaa jopa ikiaikaisen kirouksen.

Nimeni on Totuus. Ystäväni on Aika. Koittaa päivä, jolloin meitä ymmärretään.

10: Makutan kulmikas ja karvainen perjantai

Auris Colliksen laakso, matoranien asuttama saari Xian eteläpuolella

”Alahan kuule uskoa. Mie en tuonne lähe. En vaikka kirveella tulisit minnuu uhkaamaan. Etkö sie oo ikinä kuullu työturvallisuusäätöksistä?”

Valkoisen nietoksen keskellä kiivasta väittelyään käyvä kaksikko niukin naukin erottui maailman valkeudesta. Kahden pimeydessä loistavan silmäparin lisäksi ainoa jää-elementtiä edustavien eläjien silmiinpistävä tuntomerkki oli kaksikon turagapuoliskon pitämä punainen viitta. Vahvalla murteella solkottava vanhus oli selkeästi turhautunut seurassaan olevan nuoremman matoranin jankuttamiseen. Haupäinen nuori ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan. Asia oli vakava.

”Turaga Puk. Avustuspakettien jakaminen ei ole ainoastaan satavuotinen perinne. Moni tämän alueen saarikylistä on riippuvainen niistä. Lunta on kaikkialla, metsästys on muuttunut miltei mahdottomaksi ja suurin osa rannikkoalueista on jään peitossa. Veneet eivät kulje. Sinä olet aina ollut ja olet edelleen tämän saaren ainoa henkilö, jolla on mahdollisuus matkata ilmateitse. Nimeämispäivään on enää muutama tunti ja sinä haluat tuomita kaikki ne kylät nälkään silloin, kun pitäisi juhlia?”

Punaviittainen Turaga pisti kätensä puuskaan ja röyhisti rintaansa uhmakkaasti. Ohi kulkeva tuulenpuuska sai vanhuksen ison valkoisen parran lepattamaan samaan tahtiin punaisen viitan kanssa. Talviyössä kököttävä kinastelupari oli seissyt paikallaan jo pitkään. Tuuli oli jo ehtinyt peittää väittelypaikalle johtaneet jalanjäljet.

”Kuulehan ny. En mie haluaisi jättää niitä raukkoja oman onnesa nojaan, mutta kato ny tätä ilmaa. Tuuli tekee lentämisestä käytännös täysin mahotonta. Ei tämmösessä säässä se kuulusa Toa Erkkikään lennä. Ja vaikka lentäski, nii eihän täällä hemmetti soikohon näe eteensä. Miun rakettireppufikout ei kuules ole mitään saamarin majakoita. Ei ne näin pimeässä erota edes puuta kaupunnin muurista. Huonosti siinä vaa kuule kävis.”

Nuorempi matoran puri huultaan. Puk oli oikeassa. Jotakin oli keksittävä. Ja kuin taikaiskusta, juuri silloin sai matoran aattehen. ”Ilta on pitkä ja taival valoton. Siinä olet oikeassa, mutta etkös sinä nyt unohda jotain? Figgeri. Se yksinäinen fikou, jonka silmät hohtavat punaisena. Demoninen näky, mutta kiltti se on luonteeltaan. Aivan turhaan muut fikout sitä syrjivät. Pistä se jonon etummaiseksi. Se tarjoaa sinulle tarvittavan valon.”

Turaga katsoi toveriaan epäuskoisena. ”Figgeri? Ootko ny poika iha varma? Viimeksi ku käytin sitä ulkona, nii pienemmät matoranit juoksi karkuun ku luulivat mokomaa syvyyksien hirmuksi.”

”Puk hyvä. Se saattaa johtua siitäkin, että sinun fikousi ovat suuria kuin metsien sarvipäät. Ja jos nyt totta puhutaan, niin ei rekeä vetävää kesyä rakettireppufikouta ihan joka päivä näe.”

Turaga siveli partaansa ja käänsi katseensa kohti taivasta. Matoran ei tulisi luovuttamaan hevillä. Monet kahvikupposen äärellä käydyt väittelyt olivat elävä todiste siitä. Figgeri tosiaan olisi ratkaisu pimeyteen. Tuuli olisi edelleen ongelma, mutta Puk oli kokenut lentäjä. Ehkäpä hän selviäisi matkasta.

”Hyvä on. Sie voitat tällä kertaa. Mutta mie odotan saavani ison mehevän aterian, kuhan reissultani palaan. Onko tämä selvä?”

”Kyllä Puk! Sinua tulee odottamaan maailman mehevin ateria. Sen lupaan!”

Puk hymyili. Ehkäpä se olisi sen arvoista.

Rekitalli

Punaisiin Auris Colliksen kansallishattuihin pukeutuneet matoranit kantoivat viimeisiä avustuspaketteja puiseen valtavaan rekeen. Reen eteen valjastetut valtaisat fikout hyppivät jo innoissaan. Edellisestä retkestä oli jo liian kauan aikaa. Jokaisen hämähäkin sekään sidotut rakettireput täyttivät ilman mekaanisella surinallaan. Ja aivan joukon kärjessä seisoi Figgeri. Punaiset silmät valaisivat edessä odottavan kiitoradan kirkkaalla punaisella hehkullaan. Jokaisen fikoun kaulaan oli ripustettu puinen laatta, johon oli jokaiselle käsin kaiverrettu näiden nimi. Figgeri, Muggeri, Mansiggeri, Sauggi, Bogu, Gipinä, Turbo, Vahvero ja Pentti. Jokainen hämähäkeistä kantoi omaa kylttiään ylväänä. Jopa yleensä niin alakuloinen Figgeri. Tämä oli sen suuri ilta.

”PUKIN REKI ON VALMIS! TOISTAN: PUKIN REKI ON VALMIS!”

Tanakan punaisen matoranin huuto kaikui kauas muualle laaksoon. Ei mennyt kauaakaan, kun Puk itse löntysti paikalle punaisessa paksussa takissaan ja kotitekoisessa pitkässä kaulahuivissaan. Suu parran takana hymyili. Reki oli taas jokavuotisessa loistossaan.

Reen kontissa komeilevat valtaisat kangassäkit ja käärityt paketit olivat hyvässä turvassa talven viimalta, kun Puk vielä sitoi niiden päälle harmaan pressun. Turagan Ko-matorantoveri auttoi vanhuksen turvallisesti rekensä selkään. Puk tarttui valjaksiin ja veti syvään henkeä. Lähdön hetki oli koittanut.

Matoranit olivat peruuttaneet aivan rekitallin seinämille. Kaikki tiesivät, että oli vaarallista seisoa lähellä rekeä silloin, kun rakettimoottorit käynnistyivät. Puk vilkaisi vielä kerran matorantoveriinsa. Ystävykset tuijottivat toisiaan hetken hymyillen. Rekivalmisteluissa oli aina ollut oma sydäntälämmittävä tunnelmansa. Äkkiä matkan mahdolliset vaarat eivät enää haitanneet. Puk oli valmis matkaamaan.

”Muistathan sitte sen miun aterian? Nälkä tällä reissulla meinaan tulloo.”

”Älä sinä siitä huoli. Se on vähintä, mitä sinulle voin tarjota. Turvallista matkaa.”

Puk nyökkäsi ja käänsi sitten katseensa kohti hämähäkkejään. Tämän tehdessään rakettimoottorit olentojen selissä käynnistyivät kuin itsestään. ”Nonnii pojjaat… ja Pentti. Eiköhän sitä lähetä matkaan. Hou hou hou ja sitä rataa.”

Tulenlieskat syöksähtivät esiin rakettimoottoreista, saaden aikaan valtaisan tuulenkurimuksen tallin sisällä. Matoranit nostivat kätensä kasvojensa suojaksi, jotta puunhake ja lattioilla lojuva säilötty heinä ei pääsisi heidän silmiinsä. Valtaisan työntövoiman valjastaneet fikout syöksyivät eteenpäin sadan gukkolinnun voimalla, vetäen reen ja Pukin sen mukana kohti taivasta. Figgerin nenästä kajastava hehku oli pian ainoa asia, joka tuhatta ja sataa kiitävästä reestä oli näkyvillä. Pian sekin piste katosi ja tallin matoranit kääntyivät katsomaan toisiaan. ”Hou hou hou?”, ihmetteli Ga-matoran. ”Älä kysy. Vanha ukko hokee tuota joka vuosi.”

Useamman tunnin uurastanut matorantiimi alkoi vähitellen hajaantua. Puk ei palaisi ennen kuin aamu olisi jo sarastamassa. Nimeämispäivä odottaisi pian ja monella oli vielä koristeltavaa kotimökeissään. Viimeisten joukossa paikalta poistuva Po-matoran, Ryth nimeltään, pysäytti kuitenkin lähtijöiden toimet. ”Hei! Heihei! Yksi paketti jäi! Yksi paketti jäi!”

Paikalla olleet matoranit kerääntyivät nurkassa lojuneen ruskean pienen paketin ympärille. Muutama naamiopäistä vain hymähti, mutta osa näytti ottavan tilanteen vakavammin. Projektista vastuussa ollut Haupäinen Ko-matoran tyynnytteli joukkiota. Tämä kumartui nostamaan paketin maasta ja nosti sen sitten sivupöydälle Pukin henkilökohtaisten tavaroiden joukkoon. ”Se on vain yksi pieni paketti. Puk saa hoitaa sen palatessaan. En usko, että kukaan kaipaa mitään näin pientä.”

Viisi minuuttia kului. Ko-matoran oli nyt viimeinen tallin paikallaolija. Valokatkaisin napsahti, valot sammuivat tallin sisältä ja valkoinen käsipari työnsi sen suuret puiset ovet kiinni. Kaksoisovien raosta talliin sisälle kajastava pieni valokiila osui jälkeen jääneeseen pakettiin. Tallilta poispäin kävelevä matoran ei tiennyt, että paketin matka oli ollut pitkä. Matoran ei myöskään tiennyt, että sen matka ei jatkuisi aivan heti.

Merellä

”Huaahahha, hahahahahaa! Voi pojjaat. Mie en muistanukkaan miten mahottoman mukavaa tämä on. Taivaalla kuin linnut konsanaan. Miten mie saatoinkaan kuvitella jättäväni tämän väliin?”

Syöksy. Kaarros. Humiseva tuuli Pukin korvissa. Jopa Figgerillä oli hauskaa. Innosta piipittävä rakettikiitäjä oli ensimmäistä kertaa eläessään taivaan kirkkain hämähäkki…

”Nonnii. Eiköhä se ole viimosen etapin vuoro tälle iltaa. Se olisi se kesäsin heinään peittyvä saari siellä avomerellä. Se vähän alkukantane porukka. Kulttimeininkihä siel vähä on, mutta vieraanvaraisia ja mukavia häiskiä kumminki. Pistettäänhä menoksi!”


Kului puolikas tunti ja sitten toinen. Puk alkoi vähitellen lähestyä määränpäätään. Voimistuvasta tuulesta välittämättä turagan reki kiisi kohti viimeistä etappiaan ennen kotimatkaa. Kontti Pukin selän takaa oli vajunut. Viimeiset säkit sen pohjalla oli varattu Heinäsaaren asukkaille.

Tuulenpuuska. Tällä kertaa huomattavasti edeltäjiään voimakkaampi. Yksi rekeä lennättävistä hämähäkeistä menetti miltei hallintansa. Ohjaksiin takaisin tarttunut Puk sai tilanteen viime hetkellä takaisin hallintaan. Jonon päässä lentävä Figgeri aavisti jo pahinta. Aavistus pienissä hämähäkinaivoissa tuskin ehti tulla päätökseensä, kun seuraava puuska iski jo.

”Voe ei, voe ei. Nyt vauhtia pojat… ja Pentti. Ny ei näytä hyvältä. Meijä on pakko päästä saarelle enne ku tämä menee ja äityy kunnon myrskyksi. Nämä puuskat o vaarallisia. Myö laskeudutaa heti kuhan Figgeri spottaa määränpään.”

Figgeri nyökytteli valjakon kärjessä päättäväisenä. Vauhtia lisäävä merkillistä rekiretkeä pitävä joukkio jatkoi matkaansa tuulta vastustaen. Vauhdin kasvaessa Pukin korviin alkoi kantautumaan hentoa helinää. Aivan kuin kulkuset olisivat kilkattaneet hänen reessään. Puk ei kuitenkaan tiennyt, että helinä lähti Figgeristä ja tämän löystyneistä valjaksista. Metalliremmi kalkkasi toista vasten. Figge huomasi tämän, mutta ei välittänyt. Tämä oli hänen yönsä ja nyt ei ollut aikaa pysähtyä.

Hö ö (Heinäsaari, duh.)

Heinäsaaren matoraneilla oli mustin nimeämispäivä miesmuistiin. Lumenpuutteesta mustuus ei johtunut. Sitä ”pirskuleen valkomassaa on niin joka hemmetin paikassa, että hyvä kun mökistään aamulla ulos pääsee”. Saaren ainoan kylän keskusaukio oli ainoa valaistu paikka, mitä silminnähden pystyi havaitsemaan. Kyläläiset olivat kerääntyneet nuotion ympärille. Kaikki viisikymmentäkaksi heistä. Ruokaa oli enää muutamaksi päiväksi, kaikilla oli kylmä ja ainut lohtu löytyi toisten seurasta lämpimän tulen äärellä. Moni matoraneista oli jo nukahtanut hankeen ja osa oli jäänyt kuuntelemaan kylähullun tarinaa matoranista, joka tuhosi makuta-armeijan aivastamalla vuoren kumoon. Tarinan hulluudesta huolimatta osa nälkää näkevistä, jo selkeästi järkeään menettävistä matoraneista uskoi tarinaan. Niin rappiolle kylä oli mennyt. Kyläläisten tilannetta ei auttanut voimistuva tuuli, joka oli jo aiemmin kaatanut aukion laidalla sijainneen ilmoitustaulun kumoon. Se taulu täytti nyt uutta virkaansa nuotiossa. Ei kylässä muutenkaan enää paljoa ilmoiteltaisi, jos sama meno jatkuisi.

Mutta juuri silloin kun kyläläisten mieli oli apeimmillaan ja toivo kaikkein kauimpana heidän mielistään, kaikuivat taivaalla sanat. Ja vielä vuosituhansia myöhemmin nuo sanat tulisivat olemaan legendaariset. ”VOI MAKUTAN KULMIKAS JA KARVAINEN PERJANTAI! NYT SE ON MENOA!”

Punainen valo välähti. Jotain suurta ja elävää rysähti aukiolle matoranien keskelle. Vikisevä ja huutava objekti vääntelehti tuulen pimentämällä aukiolla samaan aikaan, kun kahdeksan muuta vingahdusta molskahti veteen kauemmaksi saaresta. Kylänjohtaja oli hätkähtänyt hereille rysähdyksen myötä ja tämän sytyttämä soihtu lähestyi omistajansa kädessä kohti tulokasta. Mutta soihtua ei tarvittu. Tulokas avasi silmänsä ja punainen valo täytti kylän. Valtava Fikou oli noussut seisomaan törmäyksen aiheuttamassa kuopassa. Se pyöritteli tärähtänyttä päätään ja yritti ottaa selville olinpaikkaansa. Se ei kuitenkaan muistanut mitään. Kaikki sen muistot olivat varjojen peittämät.

Kyläläiset tuijottivat valtavaa hämähäkkiä suut ammollaan. Moni olisi varmasti kiljunut kauhusta, jos pakkanen ei olisi turruttanut heidän kurkkujaan. Mutta ennen kuin kukaan ehti toimia vielä yksi ihme tapahtui. Pienempiä tömähdyksiä kuului nyt ympäri kylää. Yksi tömähdyksien aiheuttajista laskeutui aivan kylänjohtajan ruskeiden saappaiden juurelle. Se oli paketti. Paketti josta pursusi keksejä.

Vähitellen kyläläiset alkoivat tutkimaan ympäristöään. Paketteja oli kaikkialla. Kaikki täynnä pakattua ruokaa ja metallitynnyreihin säilöttyä juotavaa. Kylä oli pelastunut. Ravintoa riitti kaikille. Sinä yönä Heinäsaarella juhlittaisiin.

Kylänjohtajan kasvoille leviävä hymy sai myös punasilmäisen Fikoun hyvälle tuulelle. Hämähäkki ei tiennyt, kuka oli tai missä sijaitsi, mutta hän näki, että riemuitsevat kyläläiset hänen ympärillään eivät häntä satuttaisi. ”Nämä ovat hyviä olentoja”, se olisi sanonut, jos olisi omannut puhumisen taidon.

Kylänjohtaja astui aivan Fikoun eteen. Hämähäkki ja matoran katsoivat toisiaan silmiin. Matoranin Nuparukasvot kiinnittivät kuitenkin nopeasti huomionsa Fikoun kaulassa roikkuvaan pieneen laattaan. Laatta oli selvästi murtunut törmäyksen voimasta ja siitä näytti puuttuvan iso pala, mutta siitä sai silti selvää. Käsin kaiverrettu teksti sanoi ”Figge”.

”Mata Nui on tullut avuksemme. Hän on lähettänyt meille Figgen. Hän on lähettänyt meille pyhän lahjan!” Ensin polvistui kylänjohtaja ja pian hänen perässään kaikki muut. Kylän keskustassa seisova hänähäkki ei aivan ymmärtänyt kylän muuttunutta ilmapiiriä, mutta toiveikkaana se ajatteli oppivansa paikan tavoille. Figge-huudot kaikuivat kylässä myöhään yöhön. Kyläläiset juhlivat perheidensä kanssa juhlaruoan ääressä. Figge itse käperyi nukkumaan sille nopeasti kyhättyyn heinäpetiin kylän laidalle. Hämähäkki oli väsynyt, vaikkei tiennyt miksi. Sillä oli kaiketi ollut pitkä päivä.

Tuntien juhlimisen jälkeen kylä viimein hiljeni. Vaikka nimeämispäivän aurinko alkoi jo kurkkimaan horisontissa, koki kylä levon tarpeelliseksi. Matoranit nukkuivat, Figge nukkui, jopa meressä jäälautalla kököttävä Puk ja kahdeksan muuta Fikouta nukkuivat, tietämättä sitä, että kestäisi vielä kolme kokonaista päivää, ennen kuin heidät löydettäisiin ja siitä vielä kaksi päivää lisää, että Puk saisi luvatun herkkuateriansa.

Auris Colliksen laaksossa puhuttaisiin kuitenkin vielä pitkään tuntemattomiin kadonneesta Fikousta ja aattoilta pitkästä jolla oli taival valoton. Sillä Figgeri Punasilmä oli fikou nimeltään, ollut ei loiste huono Figgerimme silmien.

Pieni uhraus suurelta sielulta

Bio-Klaani

”Täh? En mä ainakaan mitään sellaisesta ole kuullut. Oottakaas… ei… ei… e- no hei, odotas. Se voisi sisältyä tähän aika vanhaan artiklaan. Sen mukaan tää vois olla totta… Hei, kuulkaas. Tehdään näin. Päästäkää jätkä sisään ja mä katson asiaa vaikka ite, okei? Mul on nyt vähän kiire täällä, eikä tee mieli oikeen turista luurissa. Mulla ei ole vieläkään hajua siitä, miten ne hyönteispellet pääsi läpi lähetyksineen. Tilanne on vähän päällä.”

Paacon ääni katosi radiopuhelimen syvyyksiin ja radiopuhelin sen myötä vartiossa olleen onu-matoranin taskuun. Tämä vilkaisi vieressä seisovaa toveriaan ja sen jälkeen edessään seisovaa suoraselkäistä vahkia. Tämä itsessään ei tosin ollut vartijoiden ongelma. Ongelma oli vahkin perässä kulkevat kahleet, joihin oli sidottuna yhteensä kymmenen kyyryselkäistä, katse maassa laahustavaa skakdia. Lyödyn näköinen joukkio ei edes yrittänyt vastarintaan, vaan nämä olivat kävelleet Klaanin porteille sanomatta sanaakaan.

”Okei, annas kun kertaan. Sinä nappasit nämä skakdit omin käsin ja ilman apua tiedusteluretkesi aikana ja nyt sinä haluat viedä nämä Klaaniin, jotta voisit periä näistä palkkion?” Onu-maroran ällisteli epäuskoisena.

”Kyllä”, Saraji nyökkäsi.

Vartija-matoran vilkaisi taas toveriaan, huokaisi syvään ja viittoi sitten kädellään kohti Klaanin pihamaata.

”Hyvä on, mutta toimi nopeasti. Paaco ottaa sinut vastaan modetornissa hetken kuluttua. Ja jos noiden pirulaisten kanssa koituu ongelmia, hälytä apua välittömästi. Okei?”

”Okei.”

”Alahan mennä sitten.”

Vartijat katsoivat hermostuneena, kuinka Saraji asteli porteista sisään Skakdien marssiessa kiltisti hänen takanaan. Toinen matoraneista lähti kiipeämään takaisin portin muurien päälle naureskellen mennessään.

”Sodassa on puolensa. Ei noin hölmöä näkyä joka päivä näe.”

”Varo mitä sanot. Tämä koko juttu hausee. Jää vartioon. Minä lähden hälyttämään vartioston tuon vahkin perään.”

Sarajin kuljettama epätavallinen lasti olisi normaalisti herättänyt koko linnoituksen huomion, mutta Ämkoon lähetys oli saanut kaikki joko shokkiin, epäuskoon tai vain vihaiseksi. Ympäri linnoitusta pienet joukot kokoontuivat keskustelemaan siitä, mitä he olivat kuulleet. Jopa vastaanottokeskuksessa normaalisti vilisevä kaaos oli hiljentynyt klaanilaisten kokoontuessa kahviloihin ja ravintoloihin keskustelemaan.

Sarajin matka modetornille onnistui muutamasta oudoksuvaa katsetta lukuun ottamatta kivuttomasti. Ylöspäin portaita kulkevan Sarajin kasvoilla oli omahyväinen virne. Toistaiseksi kaikki meni suunnitelman mukaan.


Paacon jalka vipatti nopeassa tahdissa. Hän seisoi huoneen laidalla niin hermostuneena, että hän ei jaksanut edes huomioida huoneessa hääräävän Bladiksen touhuja.

”Voisi se konepoju pitää vähän kiirettä. Mulla olisi tässä ihan järkyttävästi duunia.”

”Rauhassa, Paabs. Selvitykset ehtii tehdä myöhemminkin. Me ollaan juuri saamassa iso kasa sotavankeja. Priorisoi asiasi, hyvä mies””, Bladis huomautti siistien samalla yhdellä huitaisulla yhden huoneen pöydistä puhtaaksi.

Paaco oli ilmeestään päätellen vastaamassa jotain erityisen nasevaa, mutta auki levähtänyt ovi keskeytti hänen ajatuksensa. Huoneen ovi oli sepposen selällään, Saraji seisoi sen karmien välissä ja skakdit hänen takanaan vilkuilivat varovaisesti ympärilleen.

”Arvoisa herrasväki, haluan hoitaa tämän nopeasti. Jos haluatte nämä vangit, vaadin takaisin sen, mikä minulle kuuluu.”

Yllättynyt Bladis katsoi huoneeseen rynnännyttä vahkia kulmat kurtussa. Äkillinen sisääntulo sai moderaattorikaksikon hämilleen ja erityisesti Bladiksen myös varuilleen.

”Ei kai nyt taas tätä samaa, Saraji?”

”Sinä tiedät, mistä puhun, Bladis. Te ette voi pitää kuulaa itsellänne ikuisesti. Se kuuluu minulle. Antakaa se ja tämä tilanne ei muutu monimutkaisemmaksi.”

Saraji osoitti kohti huoneen nurkassa olevaa kassakaappia, johon tiesi kuulansa olevan varastoitu. Paaco vilkaisi myös sitä kohti, mutta kiinnitti sen jälkeen huomionsa takaisin hetki hetkeltä eloisampiin skakdeihin, jotka entistä aktiivisemmin kartoittivat moderaattorien huonetta katseillaan.

”Se kuula voi olla vaarallinen. Aiheutti valtavaa vahinkoa ja sai porukkaa pyörtyilemään. Jos sinä et suostu kertomaan meille, mikä se todella on, meidän täytyy pitää sitä hallussamme niin kauan, kunnes joku nörteistämme saa sen selville. Tämä päätös on lopullinen”, Bladis ärjyi kädet selkänsä taakse ristittynä.

Saraji irvisti. Bladis ja Paaco ottivat molemmat askeleen eteenpäin, kun Saraji yllättäen veti selästään ruskean suuren nyytin. Irvistys vaihtoi nopeasti hymyyn vahkin nähdessä kahden moderaattorin hölmistyneet ilmeet.

”Niin minä vähän arvelinkin.”

Sarajin vapaasta kädestä putosi pieni pyöreä esine ja se kolahti kovalla äänellä huoneen lattiaan. Bladiksen silmät laajenivat hämmästyksestä ja skakdi käänsi päänsä salamannopeasti poispäin esineestä. Savu täytti huoneen valtavan sihinän saattelemana. Paaco onnistui ensi töikseen haukkaamaan ison annoksen savua keuhkoihinsa ja alkoi yskimään villisti hoippuen kohti huoneen laitaa. Bladis suojasi kasvojaan käsillään peruuttaen hitaasti kohti huoneen keskiötä.

Savupommin aiheuttaman katkun vähitellen hälvetessä moderaattorikaksikko sai hyvin nopeasti ottaa vielä yhden ison askeleen taaksepäin. Huoneeseen rynnänneen vahkin käsi oli löytänyt tiensä valtavan miekkansa kahvalle. Se tosin oli kaksikon pienin murhe. Isompi murhe sisälsi aseistettuja skakdeja, huoneen täydeltä sellaisia. Virnuilevat tunkeutujat olivat purkautuneet kahleistaan silmänräpäyksessä ja Sarajin kantaman nyytin sisältö sai pian tarjota sisältöään Skakdeille aseistuksen muodossa. Saraji astui joukon eteen miekka uhkaavasti ojossa.

”Viimeisen kerran. Antakaa minulle kuula, niin lähdemme rauhassa.”

”Tai vaihtoehtoisesti voitte kieltäytyä, ja me revimme teidät kappaleiksi. Se tulee olemaan mukavaa”, uusi puhuja virnisti leveästi. Metorakk asettui mahtailevasti skakdien joukoista Sarajin rinnalle. Kaksikko vilkaisi toisiaan virnistellen. Skakdien joukko pysytteli kurissa vain Metorakkin käskystä. Palkkasoturit kalistelivat aseitaan ja karjahtelivat rytmissä.

”Minähän sanoin että tämä haiskahti”, Bladis ärisi.

”Te mitään kuulaa saa”, Paaco sanoi kuuluvalla äänellä jättäen huomiotta kollegansa tokaisun. ”Ette te saa pitää edes likaisia päitänne tämän jälkeen.”

Paacon Mahiki vääntyi mahdollisimman miehekkääseen irvistykseen. Skakdien kärsivällisyys loppui kuin seinään. Metorakk karjaisi ja joukkio ryntäsi modeja kohti. Metorakk itse syöksyi päin kassakaappia. Paaco oli kaivanut kaikessa hiljaisuudessa hakkunsa esiin. Hän ei liikahtanutkaan skakdien tullessa kohti. Bladis hänen rinnallaan mietti, mitä hänen kollegansa aikoi. Silloin Paaco otti vauhtia ja hyppäsi eteenpäin kohti eteenpäin ryntäävien palkkasoturien teräviä sapeleita.

Hakku heilahti täyden kierroksen. Voimakas isku sinkoili hyökkääjiä joka suuntaan. Osa lensi kovaa seiniin, toiset vain kaatuivat. Huone oli heti kaaoksessa ja skakdien muodostelma oli rikottu. Bladis syöksyi kultavihreän moderaattorin rinnalle ja alkoi tulittaa pystyssä olevia skakdeja kahdella järeällä zamor-pistoolilla. Ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan, ennen kuin Paacon iskun luoma yllätysetu oli kadonnut. Skakdit kasasivat rivinsä ja hyökkäsivät.

Metorakk oli käyttänyt kaaoksen ympärillään hyödyksi ja hääräsi huoneen kulmassa kassakaapin parissa.

”No niin, nyt otetaan hieman etäisyyttä. Tästä annoksesta skrotyyliä tuhoutuisi enemmänkin!”” sinihopea skakdi puheli puoliksi itsekseen huomioimatta taustalla käytävää taistelua.

Paaco ja Bladis taistelivat selkä selkää vasten joka suunnasta hyökkääviä skakdeja vastaan. Bladis oli vielä koskematon, ja hänen sotavasaransa oli iskenyt vähintään yhden skakdin parkumaan lattialle. Paaco sen sijaan oli saanut pistohaavan reiteensä. Sitten räjähti. Se ei ollut erityisen suuri räjähdys, mutta ahtaassa huoneessa se tuntui siltä kuin joku olisi avannut padon heidän korviensa juuressa. Paaco näki välittömästi kassakaapin olevan auki. Hänen keskittymisensä kuitenkin herpaantui kahden vihreän skakdin hyökkäykseen.

”No voi sun hemmetti! Kaappi!” toa huusi.

Bladis hyppäsi taaksepäin ja ampui lähietäisyydeltä kimpussaan ollutta skakdia. Hän syöksyi kohti kaappia taklaten samalla kaksi muuta skakdia mennessään. Hän hyppäsi ja ampui pistooleillaan kohti Metorakkia, joka piteli kaapista ottamaansa kuulaa. Ammukset kimmahtelivat tehottomina Metorakkin nazorak-valmisteisesta haarniskasta. Ne riittivät kuitenkin ärsyttämään sinihopeaa skakdia, ja tämä hyppäsi kohti Bladista. He kohtasivat ilmassa. Metorakkin metallinen potku osui moderaattoria rintahaarniskaan saaden Bladiksen lentämään maahan. Metorakk hyökkäsi häntä kohti. Bladis nosti kätensä ja ampui rannepanssarissa olevalla kranaatinheittimellään suoraan Metorakkia kohti. Räjähdys iski kuin avaruusjuna ja lennätti Metorakkin karjuen huoneen seinään rintapanssari säröillä. Kuula kieri soturien, tajuttomien ja tajuissaan olevien jaloissa. Saraji yritti epätoivoisesti jahdata sitä karjuen samalla skakdeja auttamaan.”

”Kuka on seuraava?”” Bladis kysyi äärimmäisen itsevarmana. Silloin kaksi skakdia hyökkäsivät takaa ja kaatoivat hänet. Paaco pelasti toverinsa viime hetkellä, mutta suuri ylivoima alkoi olla heille liikaa.

Siinä vaiheessa ovi pamahti kahden Skakdin takaa sepposen selälleen, ja ennen kuin he ehtivät edes kääntyä katsomaan, mikä pamahduksen aiheutti, he tunsivat pistävää kipua selässään. Peelo pisti liipaisimet pohjaan, ja Skakdit tunsivat, kuinka heidän sisuskalunsa paloivat poroksi. Kärventyvien ruumiiden sätkimistä säesti heidän suustaan ja korvistaan ilmoille syöksyvät lieskat ja savu. Peelo vetäisi liekinheittimien piiput ulos Skakdien selästä ja ne kaatuivat tuskasta kiemurrellen maahan.

”Nuo kaksi kävivät vähän kuumana.”

Peelo nappasi toisen polttamansa skakdin kirveen maasta, nosti kätensä ilmaan ja heitti kirveen kolmatta kohti osuen tätä suoraan silmien väliin. Skakdi kaatui taaksepäin kaataen toisen vieressä seisoneen mukanaan.

Hämmennys valtasi taistelevat skakdit. Moderaattorien avuksi saapunut hahmo näytti uhkaavalta. Se oli selvästi robotti, ja oli juuri tappanut lyhyessä ajassa kolme heidän toveriaan. Useat skakdit hyökkäsivät tulijaa kohti luottaen siihen, että lähitaisteluaseeton robotti kaatuisi helposti. Ensimmäinen skakdi yritti epätoivoisen tyylipitoista hyökkäystä hyppäämällä ilmaan pitäen kirvestään selkänsä takana heilautusvalmiina, jotta saisi iskuun mahdollisimman paljon voimaa. Peelo käynnisti jalkojensa rakettimoottorit, heittäytyi selälleen ja syöksähti moottorien avulla skakdin alta tämän taakse ja jatkoi liikesarjaa nappaamalla skakdin nilkoista kiinni, pyörähti ilmassa yliluonnollisen nopeasti ja paiskasi sen otsan maahan. Se murtui brutaalisti ja maahan läiskähti iso verilätäkkö.

Sivummalta lähestynyt korsto huomasi tilaisuutensa ja heilautti isoa teräänsä Peeloa kohti. Peelo ehti juuri ja juuri nostaa kyynerpäänsä eteen, ja miekka upposi siihen. Kyynerpäähän jäi ilkeä kolhu ja iskun voima sai androidin horjumaan. Ikkuna helähti rikki jossain kauempana, mutta Peelolla ei ollut aikaa tarkkailla, mitä oli tapahtunut. Skakdi oli jo iskenyt häntä miekalla selkään.

Metalli kirskui, mutta skakdimiekka osoittautui tehokkaammaksi, miltä näytti. Peelo yritti iskeä takanaan olevaa hyökkääjää, mutta miekka tunkeutui syvemmälle selkäpanssarin läpi, ennen kuin robotti sai revittyä väkivahvoilla raajoillaan korston selästään. Seuraava kuitenkin hyökkäsi jo, mutta joutui Bladiksen ampumaksi, ennen kuin ehti toteuttaa suunnitelmaansa.

”Hyvä ajoitus”, Bladis virnisti. Peelo nyökkäsi hiljaa vastaukseksi.

Skakdijoukko oli lyöty. Ne kaikki näyttivät lojuvan maassa joko kuolleina tai tajuttomina. Paaco etsi katseellaan kuulaa skakdien ja irtoaseiden joukosta. Hänet valtasi paha aavistus.

”Voi perseensuti.”

Hän tajusi ikkunan olevan rikki. Hän oli kyllä kuullut räsähdyksen, mutta taistelun tuoksinassa se oli ollut hänen ongelmistaan vähäisin. Ikkunankarmissa oli kiinni koukku ja köysi. Siitä oli liu’’uttu alas.

Moderaattori heitti hakkunsa maahan ärsyyntyneenä. Hän oli nostamassa kätensä mikrofonille, mutta Bladis oli tarttunut jo toimeen. Nyt piti toimia nopeasti.


”Kuuleeko varjomies? Kuuleeko varjomies?” Umbra kuuli läheltään sähisevän ja rätisevän äänen.

Hän, Deleva ja Nurukan talsivat Telakan läheisyydessä nauttien syysilmasta. Ruska oli kaunis siihen aikaan vuodesta.

”U. Sinua varmaan kutsutaan, jos et sattunut huomaamaan”, Deleva tokaisi osoittaen samalla sormellaan Umbran jykevää kanuunaa, jossa paloi merkkivalo.

”Oho. Kappas. Tässä värkissä on niin paljon härpäkkeitä että välillä unohdan tämän olemassaolon”, hän vastasi näpytellen samalla vasemman kätensä sormilla radiolaitteen auki.

”Varjomies kuulee. Mikä hätänä?”

”Sininen skakdi, vahki ja ainakin yksi ninjaskakdi suuntaavat kohti Telakkaa. Olkaa valppaana”, Bladis huohotti radion toisessa päässä. ”Heillä on kuula. Toistan. Heillä on kuula”.

”Mikä ihmeen kuu-”, Umbran kysymys katkesi, kun Nurukan löi häntä selkään ja osoitti modetornin suuntaan, josta kolmen kopla alkoi juosta kohti toia.

”Saamme näköjään turpakäräjät tänään”, Deleva myhäili, koska joukossa oli inhottavia skakdeja. Hän otti selästään kilpensä ja jousensa.

”Antaa palaa, ruojat!” Deleva huusi, punaisten silmien kiiluessa voitonriemuisena jo ennen taistelun alkua. Hän saattoi maistaa jo veren ja voiton maun suussaan, sekä tuntea, kuinka adrenaliinia alkoi pumppautua hänen verenkiertoonsa. Umbra kaivoi myös miekkansa esiin ja Nurukan otti perin hämärän ja epäeettisen aseensa, mutaatiokanuunan. Kolmikko oli valmis kohtaamaan vastustajansa.

Selkeästi karkurikolmikon nopeimpana Saraji johti joukkiota kohti edessä odottavaa sulkua. Nopeilla sormimerkeillä Vahki jakoi kolmikon asemiin antaen jokaiselle karkulaiselle yhden taisteluparin. Hillitön miekka olallaan Saraji lähti hyökkäykseen päättäen murtaa Klaanilaisten rivit heti alkuun. Yhdellä valtaisan nopealla loikalla Saraji puski Nurukanin irti sulusta iskien tämän rajusti maahan. Loikan päätteeksi Saraji pysähtyi taisteluasentoon pitäen paikkansa tiukasti Klaanilaisten takana. Umbra ja Deleva eivät ehtineet toverinsa apuun, kun skakdit lähestyivät hyökkäysetäisyydelle. Aseet osoittivat toisiaan ja mielet valmistautuivat koitokseen.

Ja kuin yhden mielen päättämänä taistelu pääsi valloilleen. Miksi aina kuusi? olisi sivullinen voinut sanoa mielensä perukoilla.

Metorakk syöksyi etummaisena kohti kahta toaa. Hän mittaili kaksikkoa mielessään. Valon Toa näytti vaarallisemmalta kuin outo metallimies. Tämän perusteella hän teki valintansa ja ampui haarniskansa ranteesta sarjan heittoteriä kohti valon toaa. Skakdi Gurzeg seurasi johtajaansa hyökkäykseen. Hän oli taistellut Metorakkin rinnalla sadoissa taisteluissa ja lukeutui Gaggulabion joukkojen parhaimmistoon. Hänen ketjun päässä oleva piikkimoukarinsa roikkui valkoisen skakdin toisessa kädessä. Toisessa oli pitkä, käyrä skakdisapeli.

Umbra torjui heittoveitset metallisella ja jyhkeällä kanuunallaan, jolloin veitsiä sinkoili ympäriinsä. Skakdi, joka häntä lähestyi vaikutti perin tutulta. Aivan kuin hän olisi tavannut tämän aikaisemminkin.

”Tunnen sinut jostain”, Umbra sanoi katsoen skakdia syvälle silmiin. Hän koetti kampata skakdin, mutta tämä oli oppinut väistämään kampituksia ja painoi varpaansa kynnet Umbran jalkaterään.

”Muistatko sen saaren, jossa mätitte turpaan ninjojani? Muistat varmaan, toan kuvatus.”

”Muistan kyllä. Muistan oikein hyvin sen kuinka voitin sinut siellä, mokomakin skarrarraarr”, Umbra sanoi halveksuen ja lähes sylkäisi skakdin kasvoille.

Miekat ottivat nyt yhteen teräksen hangatessa vasten terästä. Metorakk mulkoili toaa samalla, kun potkaisi tätä nivusiin.

”Typerys. Luulitko, että en käytä alasuojaa?” Umbra vastasi ladaten kanuunaansa valoa, jonka laukaisisi skakdia päin. Metorakk ei odottanut toan hyökkäystä, vaan ampui ensin pistoolillaan. Sininen ammus lensi ilmassa mennen läpi Umbran panssarin kuin aineettomana. Kipu Umbran sisällä yltyi.

”Nyt nähdään, kuinka selviydyt lisääntyvästä kivusta sisuskaluissasi”, Skakdi murahti, ottaen häijyn hymyn taistelujen uurtamille kasvoilleen. Ammus ei tappaisi toaa, mutta antaisi hänelle selvän etumatkan. Umbra koetti olla antamatta sisäisille tuskilleen valtaa ja latasi samalla kanuunaansa. Pian voimataso olisi tarpeeksi korkea skakdin panssarin sulattamiseen. Tarvittaisiin vain aikaa, mitä hänellä ei kuitenkaan ollut. Metorakk hyökkäsi nopein askelin eteenpäin. Umbra torjui kolme nopeaa iskua.

””En ole noin yksinkertaisesti voitettavissa””, Umbra sanoi ivalliseen äänensävyyn. Valon Toa yritti vastahyökkäystä, mutta skakdi väisti sen. Umbra jatkoi lasersäteillä. Ne osuivat kohteensa hopeiseen nazorak-haarniskaan, joka alkoi hajota osumakohdasta. Metorakk horjahti ja menetti miekkansa. Umbra näki hetkensä tulleen ja hyökkäsi. Silloin Metorakk potkaisi Umbraa polvilumpioon ja toa kaatui maahan. Silloin Deleva heitti niskalenkillä skakdinröhjäkkeen maahan. Valkoinen skakdi makasi hänen edessään ja laukaisi silmäsäteensä, jotka saivat Delevan kyynelkanavat auki niin ettei hän meinannut nähdä mitään. Skakdi näki tilaisuutensa tulleen ja löi toaa jääksi ristityllä miekallaan. Jää iskeytyi päin Delevan kilpeä, jonka toa oli tuurilla saanut miekan eteen.

”Itku ja kyyneleet tuovat voiton taistelussa kuin taistelussa”, valkoinen skakdi murahti pyörittäen piikkimoukaria päänsä yläpuolella. Liike sai aikaan huminaa, josta Deleva tiesi että kohta sattuisi. Hän näki kyynelverhon takaa maailman vääristyneenä ja sumuisena. Puolisokea plasman toa hyökkäsi skakdin kimppuun kuin hirviö. Hän tarttui mekaanisella kädellään moukaria pyörittävään skakdin käteen ja alkoi puristaa. Toan käsi oli kuin metallinen pihti. Ranteen luu napsahti poikki. Gurzeg karjui tuskasta. Hän potkaisi Delevaa jalkaan ja iski tätä vielä kerran miekalla, ennen kuin Deleva tarttui metallikädellään miekkaan ja katkoi sen. Hän potkaisi skakdin taaksepäin ja ampui valtavan aallon plasmaa kiljuvaan ninjaan. Se kaatui maahan pahasti palaneena, mutta hengissä. Kun Plasman Toa näki vihollisensa hengittävän, tämä hyökkäsi uudelleen puolitajuttoman skakdin kimppuun.

”Olkoon tämä kohtalosi. Mata Nuin nimeen!” Deleva karjui kuin eläin ja latasi robottikäteensä plasmaa. Umbra näki taistelunsa tuoksinalta kuinka Deleva valmistautui lopettamaan liskomiehen elämän. Hän pysähtyi kesken taistelun ollen jo niskanpäällä Metorakkista, kun hänen oli pakko saada ystävänsä huomio.

”DELEVA! EIIII!” Umbra rääkäisi, kun plasman toan helvetillisen kärventävä nyrkki työntyi skakdin mustahopeisen panssarin lävitse sulattaen tieltään niin elimet kuin mekaaniset osat. Sulaa ja palavaa ainetta purkautui skakdin sisältä, kun käsi hapuili kohdettaan.

”Sydän! Missä hänen sydämensä on?” Deleva karjui ja lopulta löysi vielä hitaasti sykkivän skakdisydämen. Hän vetäisi sen irti, jolloin suuri verisuihku roiskui hänen päälleen ja toa seisoi voitonvarmana skakdin ruumiin päällä, pidellen osin palanutta sydäntä nyrkissään.

Vähän matkan päässä suurta nopeuttaan hyväkseen käyttävä Saraji onnistui parilla nopealla potkulla lennättämään Nurukanin tykin tämän käsistään. Yllätyshyökkäys oli onnistunut ja Saraji virnuili jo voitonriemuisena ihaillen omaa tehokkuuttaan. Yhdellä täydellisesti ajoitetulla lyönnillä Nurukan sai kuitenkin Sarajin perääntymään. Tämän lähestynyt miekanisku pysähtyi Nurukanin esiin liukuneisiin ranneteriin. Kaksikko seisoi nyt tasavertaisena, aseiden terät tiukasti kiinni toisissaan. Vahkin rohkea hyökkäys oli pysähtynyt.

”Sinä. Luotin sinuun, sinä koneen kuvatus. Jaamme samat muistot ja silti sinä petät meidät kaikki. Miksi?” Nurukan kyseli vahkilta ollen lukkiutunut ranneteristään kiinni Sarajin aseisiin.

”Typerys. Olisit pysynyt erossa tästä. Olisit nyt auttamassa minua. Minä yritän pelastaa kaikki, kun sinä yrität estää minua. Siirry syrjään vanhus ja päästä minut menemään.”

Nurukan ei kuitenkaan aikonut antaa vahkille tilaisuutta harhauttaa häntä. Hän lysähti nelinkontin maahan, työntäen nyrkkinsä maan sisään, jolloin vihreä valo alkoi liikkua maata pitkin kohti Sarajia. Tämä ärjähti, horjahtaen taaksepäin yrittäessään varoa häntä lähestyvää hehkua.

”Et jätä minulle vaihtoehtoja…”

Maakappaleita lensi hehkun mukana maasta, jolloin Saraji joutui torjumaan lentävää ainesta miekallaan ja pitämään silmänsä suojattuina toisella kämmenellään. Salamannopeilla hypyillä Saraji yritti hakea asemaa maan toan ympäriltä. Vaikka valtaisan miekan käyttäminen sujui vahkilta epäluonnollisen kevyesti, olivat häntä kohti lentävän maanlohkareet hänelle liikaa.

Hetki hetkeltä enemmän huohottava Saraji joutui perääntymään kauemmaksi. Nurukanin kokemus ja ennakointikyky alkoivat käydä niskan päälle.

.”Alat väsyä tuon miekkasi kanssa, senkin romumetallipelle”, Nurukan sanoi virnistäen. Elementaalivoimat toivat taisteluun aina pientä etua ja se, että hän kantoi vielä nopeuden naamiota, oli osoittautunut erinomaiseksi eduksi. Hänen vastustajallaan oli vain ylisuuri miekka ja kovat luulot itsestään.

Nurukanin musta käsi hehkui vihertävää hehkua ja valmistautui repimään Sarajin kappaleiksi jos mahdollista. Saraji tirskahti. Nurukanin ilme vakavoitui.

”Mikä on noin hauskaa?”

Vahki ojensi kättään kohti maan toaa osoittaen miekkaansa poikittain tämän edessä. Rasahdus. Nurukan olisi voinut vaikka vannoa, että se kuului Sarajin miekasta.

”Jos vain muistaisit, tietäisit, että Mustan Käden miekat eivät ole kuin muut.”

Toinen raksahdus. Sarajin miekalle oli tapahtumassa jotain.

”… ja on aika lakata verhoamasta sen todellinen muoto.”

Ja juuri sillä hetkellä miekka pirstoutui. Valtavat ja painavat metallinpalaset iskeytyivät maahan jättäen kuoppia Klaanin mutaiseen maahan. Vihreä hehku oli korvannut sen, missä oli ennen miekan valtaisa terä. Nurukan tunnisti sen ionikatanaksi. Joskin se oli isompi kuin vanha sotakonkari oli koskaan nähnyt. Naurava Saraji pyöritti uutta asettaan vinhasti ympärillään.

”Katsotaan, miten väistelet sitä, kun se ei enää paina kahvaa enempää. Aloitetaanhan alusta, vanhus.”

”Siitä vain. Antaa palaa. Minä en sinun jatkeitasi pelkää,” Nurukan sanoi, laukaisten ladatun maaenergiansa päin vahkia.

Hyökkäyksiä ehti tulla tasan yksi ja Kakamaakin käyttämällä Nurukan tiesi, että Sarajin iskunopeus oli hänelle aivan liian nopea. Hän onnistui väistämään, mutta ainoastaan, koska Saraji huitaisi ohi tarkoituksella. Toan taakse laskeutunut vahki oli ehtinyt piirtää Nurukanin ympärille monumutkaisen monikulmion miekkansa kärjellä. Tämä oli pelkkä demonstraatio.

Saraji ei kuitenkaan lähtenyt seuraavaan hyökkäykseensä. Taistelukenttä oli hetkeä aikaisemmin muuttunut paljon monimutkaisemmaksi. Se oli ensin ilmentynyt paikalle saapuneilla raskailla askelilla. Ja nyt se ilmeni valtavasta äänestä, joka kaikui pitkin Klaanin katuja.

”Saraji, pistä se ase alas.”

Möreä konemainen ääni oli ilmestynyt Nurukanin taakse ja niin oli valtaisa asian aiheuttama varjokin. Sarajin silmät laajenivat, kun valtaisa rautainen käsi tarttui häneen puristaen hänen kehoaan kasaan. Yksi valtaisa heitto ja Sarajin ruumis lensi ilmassa törmäten kattoon ja pudoten siitä syrjäiselle kujalle, kauas taisteluareenasta. Valtava Zilla-lastauskone seisoi nyt pihamaalla täydessä mahdissaan ja olento sen sisällä osoitti sanansa häkeltyneelle maan toalle.

”Minä hoidan Sarajin. Pidä huolta muista.””

Raskaat askeleet jytisivät läpi pihamaan, kun Creedy lähti astelemaan kohti paikkaa, jonne Saraji oli pudonnut. Nurukan rauhoitti mielensä, vilkaisi vielä kerran kohti juoksevaa jättiä ja kääntyi sitten auttamaan tovereitaan. Nopea vilkaisu näihin paljasti kuitenkin jotain ilkeää. Nurukanin ja Delevan katseet kohtasivat pieneksi hetkeksi.Sitten kuului kuusi laukausta ja toa lyyhistyi maahan. Metorakk nautti. Tyhjennettyään pistoolinsa plasman toan selkään hän hyökkäsi Umbran kimppuun. Hämmentynyt toa sai torjuttua yhden iskun, mutta seuraava oli kovempi ja löi tämän miekan pois. Umbra yritti häikäistä vihollisensa saadakseen miekkansa takaisin, mutta Metorakk väisti. Skakdi kaatoi Umbran maahan ja vei sahalaitaisen miekkansa tämän kaulalle.”

”Minä voisin tappaa sinut””, hän sanoi. Hänen raivonsa vaati häntä tappamaan Umbran ja kostamaan toverin kuoleman, mutta hänen toinen puolensa, se joka halusi olla enemmän kuin ryöväri, vastusti. Umbra ei ollut tappanut Metorakkia samassa asemassa. Hän ei olisi raakalaismainen roisto, hänellä olisi kunniantunto.”

Potku Umbran päähän iski toan tajuttomaksi. Metorakk lähti harppomaan suuntaan, jonne näki Sarajin pudonneen.

Nurukan harppoi kohti plasman toan maassa makaavaa ruumista. Tuhannet ajatukset vilisivät hänen päässään samalla, kun toa yritti epätoivoisesti ravistella Delevan ruumista. Pian hän tajusi, että hahmo hengitti edelleen. Toa oli elossa. Nurukan tuijotti päättäväisenä siihen suuntaan, mihin Creedy, Saraji ja Metorakk olivat kadonneet.

Hänellä oli paljon vaihtoehtoja, mutta ensimmäistä kertaa aikoihin hän päätti toimia vaistonsa varassa kokemuksen sijaan. Nurukan heitti tajuttoman Delevan toiselle ja vähitellen heräilevän Umbran toiselle olalleen ja lähti suurilla voimillaan harppomaan joukkion perään.

Kujalla Sarajin maahan rusentunut ruumis oli itsessään melko vahingoittumaton. Kovan panssarin ansiosta fyysiset vahingot jäivät pieniksi, joskin kipu oli valtava. Inahteleva vahki yritti kammeta itseään pystyyn, mutta onnistui siinä liian myöhään. Syrjäkujan varjoista ilmestynyt rautainen koura tarttui Sarajiin uudestaan ja tämä sai nyt kohdata kivikovan betoniseinän. Vahki karjahti kivusta jääden uikuttamaan maahan.

”Olit ystäväni… mutta tämä on kotini ja nyt sinä satutat heitä,”

Valtava metallinen kone peitti kapealle kujalle niukin naukin ulottuvan auringon. Saraji sylkäisi raahaten samalla itseään käsiensä varassa kohti puhuvaa hahmoa. Hohtava miekka kiilui vähän matkan päässä vahkista. Saraji ei kuitenkaan keskittynyt aseeseensa, vaan nosti katseensa kohti puhuvaa jättiä ja olentoa sen sisällä.

”Sinä et ymmärtäisi… me yritämme pelastaa teidät kaikki.”

Heikolla äänellä inahteleva Saraji ei vakuuttanut Creedyä. Tämä katsoi kupolistaan, kuinka maassa raahautuva vahki pysähtyi ja kääntyi selälleen haukkomaan henkeään. Sininen hehku kajasti vahkin tarvikelaukusta. Linnakkeen hälytysääni oli ainoa kuulan lisäksi hiljaisuutta rikkova asia.

””Sinä et usko tuohon itsekään…””

Creedy ojensi valtavaa mekaanista kättään puristaen sitä nyrkkiin.

”Minun olisi pitänyt arvata, että jokin läsnäolossasi oli pielessä. Annan sinulle yhden mahdollisuuden katua. Laita kädet selkäsi taakse, Saraji. Minä vien sinut vangittavaksi ja Bio-Klaani saa päättää, mitä tekee kanssasi.””

Saraji teki työtä käskettyä. Hän väänsi kätensä selkänsä ja kovan maan väliin. Kivusta uikuttaminen loppui samalla kuin seinään. Saraji katsoi suoraan ylös, kohti lastauskoneessa häämöttävää ystäväänsä. Vahkin suunpielet kääntyivät murheeseen.

”Olen pahoillani. Olen niin kovin pahoillani.”..”


Pölyn laskeuduttua

Veritahrainen, hakkeen ja romun peitossa oleva moderaattorihuone oli täysin pimennetty. Ainoa valo huoneessa kajasti verholla tiiviisti peitetyn ikkunan reunoilta. Sitä oli juuri sen verran, että kaksi pöydän vastakkaisilla puolilla istuvaa hahmoa kykeni tunnistamaan. Selkä kohti huoneen ovea istui musta robotti. Kaasunaamioon hengittävän Peelon puinen karu tuoli oli nokinen ja puoliksi palanut.

Peelon katse oli nauliintunut hahmoon hänen edessään. Mustaan pukuun pukeutunut jään Toa istui selkeästi pöytään kuuluvassa työtuolissa. Toan ruumista peitti kuitenkin musta siisti puku, joka jätti ainoastaan hahmon valkoisen Hunan ja kädet paljaaksi. Jopa pukuun kuuluva rusetti oli sysimusta. Puvustuksensa ansiosta toa sulautui miltei täysin pimeään huoneeseen. Tämän edessä pöydällä lepäsi avonainen salkku sekä avonainen kansio täynnä käsin kirjoitettuja papereita. Toan asiallinen ja päättäväinen tuima katse oli nauliintunut selkä suorassa istuvaan Peeloon.

”.”…aika ja päivämäärä on merkattu muistiin. Läsnäolojoiksi on vahvistettu Bio-Klaanilainen Peelo, joka toimii tällä hetkellä todistajana, minä, Bio-Klaanin kirjuri ja selontekijä. Keskustelussa tullaan lisäksi käymään Bio-Klaanin moderaattoreiden Bladiksen, sekä Paacon lausuntoja. Sinun tehtäväsi on täydentää ja vahvistaa tänään iltapäivällä tapahtuneen välikohtauksen tapahtumia, jotta ne voidaan kirjata arkistoihin. Oletko ymmärtänyt?”””

”Kyllä.””

””Siinä tapauksessa on aika aloittaa.”” Jään toa ryhdisti asentoaan, veti kansion lähemmäksi itseään ja alkoi puhumaan.

”Tänään noin reilu tunti sitten tapahtuneen välikohtauksen vahvistetaan päättyneen tuoreen Bio-Klaanilaisen, vahki Sarajin, sekä Allianssiin kuuluvan skakdi-kenttäkomentaja Metorakkin pakoon. Tunkeutujat onnistuivat murtautumaan Bio-Klaanin laivaston telakan sisäpuolelle, jossa nämä anastivat juuri testilennolta palanneen prototyyppimalli ”Tuomion mutterin”. Suuren lähtönopeuden ansiosta Klaanin ilmatorjunta ei ehtinyt ampumaan alas anastettua lentoalusta ja kaksikko onnistui pakenemaan Klaanin ilmatilasta. On myös vahvistettu, että kaksikko onnistui anastamaan moderaattorien huoneen kassakaapista takavarikossa olleen vaaralliseksi luokitellun esineen, jonka käyttötarkoitusta ei koskaan ehditty selvittämään.”

Peelo kuunteli hiljaa ja täydellisen liikkumatta. Tämän vihreät silmät hohtivat kirkkaana ja naulittuina selontekijän kasvoihin.

”Nimettömänä pysyttelevä telakan Matoran todisti aluksen anastusta henkilökohtaisesti ja vahvisti, että huimalla nopeudella liikkunut vahki onnistui anastuksessa ennen kuin telakan johtaja Keetongu ehti paikalle. Tapauksen myötä telakan turvatoimia on kiristetty tuntuvasti.””

Selontekijä vilkaisi kohti Peeloa, joka kuunteli edelleen tarkkaavaisena. Varmistettuaan sen, että häntä kuunnellaan, katosi Huna takaisin tuijottamaan kansiota.

”Bio-Klaani on ryhtynyt vastatoimiin tapauksen johdosta ja moderaattorit ovat vahvistaneet, että pari minuuttia lentoaluksen poistuttua Klaanin alueelta, irtaantui rannikolta vene, jonka seuruetta johtaa Klaanin päämoderaattori Toa Umbra. Tämän lisäksi hänellä on mukanaan välikohtauksessa vastuuroolia kantanut maan toa Nurukan, sekä ilmeisesti loukkaantunut plasman toa Deleva. Umbran kommunikaattoria käyttänyt Nurukan vahvisti, että kolmikko on lähtenyt vesiteitse vahkin ja skakdin perään. Moderaattori Paaco seuraa heidän tilannettaan reaaliajassa. Tähän väliin on myös tehtävä välihuomautus, että Klaanin tiluksilta on kerätty yhteensä kahdeksan Allianssiin kuuluvan skakdin ruumiit, sekä yksi vakavasti loukkaantunut. Merkinnät tapoista on asetettu sekä sinulle, että Toa Delevalle, Toa Paacolle sekä Bladikselle.””

Peelo nyökkäsi.

”Aluksi luultiin, että Bio-Klaani selvisi tilanteesta täysin ilman henkilövahinkoja, lukuunottamatta toa Delevan tuntemattoman vakavuusasteen loukkaantumista. Tämä tieto osoittautui kuitenkin vääräksi, sillä tilanneen lauettua sinut, Peelo, löydettiin syrjäkujalta samasta suunnasta, mistä Saraji oli aiemmin juossut. Meillä on suurpiirteinen kuva tapahtuneesta, mutta jotta katsaus olisi täydellinen, tulee meidän kuulla sinun lausuntosi siitä, mitä kujalla tapahtui.”

Oli Peelon vuoro ryhdistää ryhtiään. Hän kumartui pöydän yli kohti kynä kädessä odottavaa toaa, mutta aloitti epäröimättä tekemään selontekoaan.

”Kun poistuin moderaattoritornista pihamaalle, näin kuinka Saraji iskeytyi kohti kujia. Kuulin valtavaa mekaanista ääntä ja seurasin sitä. Kun saavuin paikalle, juoksi Saraji kujalta pois. Sitten löysin tuon. Kutsuin vartijat paikalle välittömästi.””

Silloin toa asetti sormensa pöytälampulle. Lamppu oli kuitenkin suunnattu kohti huoneen pimeää nurkkaa. Sormi napsautti katkaisijaa ja häikäisevä valo täytti huoneen nurkan keltaisen kelmeällä hehkullaan. Valtava rautainen puku oli kannettu korkeakattoisen huoneen nurkkaan istumaan. Sen veltot raajat olivat itsessään täydellisessä kunnossa ja moni sen osista kiilsi edelleen puhtauttaan. Mutta se osa, jossajätin ohjaajan kuuluisi istua, puuttui miltei kokonaan. Kupoli oli pirstoutunut, ohjaajan penkki oli haljennut kahtia ja veritahrat koristivat kiiltävää metallia. Peelo tuijotti karua näkyä hetken ja käänsi sitten katseensa takaisin Toaan.

””Siinäkö kaikki?”””

”Vartijat saapuivat paikalle ennen kuin ehdin tekemään mitään.””

Selontekijä nyökkäsi, asetti kynänsä huolellisesti keskelle kansiotaan ja sulki sen sitten kovaa läimäyttäen sanomatta sanaakaan. Toa asetteli kansion avonaiseen salkkuunsa ja sulki sen tarkkaan. Yksi valkoinen käsi tarttui salkun kahvaan ja nosti sen ylös toan noustessa seisomaan.”

”Siinä tapauksessa selonteko on päättynyt. Tilanne on kirjattu muistiin onnistuneesti ja jokaiselle tapahtumalle on vahvistaja. Seuraavaksi siirryn hoitamaan menehtyneen klaanilaisen kuolinpesää. Hyvää päivänjatkoa sinulle. Ja kiitokset avunannosta tapahtumien keskellä.”

”Ovi kävi. Peelo istui nyt huoneessa yksin. Robotin ilmeetön naamari oli kääntyneenä kohti kärsinyttä Zillaa.

Peelo hymähti itselleen. Hän oli joutunut valehtelemaan, mutta vain hieman, hyvään tarkoitukseen. Nyrkkiin puristunut musta käsi aukesi ja sen sisältä paljastui pieni datamuisti. Peelo ei halunnut sen joutuvan vääriin käsiin. Hän tutkisi sen sisällön vielä tarkasti. Aivan kuten oli luvannut.

Pari minuuttia istuttuaan ja mietittyään myös Peelo jätti huoneen. Sinne jäi vain valo. Valo ja haarniska, jota ei kukaan enää ohjastaisi…

Reilua tuntia aikaisemmin

Verta kakova punainen olento ojensi epätoivoisenä kättään ulos miltei keskeltä haljenneesta haarniskastaan. Valtava vihreä miekka oli miltei halkonut tämän ruumiin kahtia, mutta siitä huolimatta tällä oli käynnissä epätoivoinen yritys pitää elämän syrjästä vielä pieni hetki kiinni. Peelo katsoi kuolevaa Creedyä silmiin ja tarttui käteen. Datamuisti putosi kädestä toiseen ja ymmärrys vallitsi hetken kaksikon välillä.

”Jos… jos… haluat auttaa… katso se …älä anna sitä kenell- …. .. lekään. Ole kilt- kiltti ja…

…auta minua.”

Viimeinen nytkähdys. Peelo seisoi kujalla nyt yksin datamuisti tiukasti piilotettuna nyrkkiinsä. Kaasunaamari nyökkäsi kerran ja sitten hahmo kääntyi ympäri. Vartijat olivat jo tulossa. Mutta oli liian myöhäistä pienelle olennolle.

Creedy oli jo vetänyt viimeisen henkäisynsä. Suuri sielu oli jo sammunut.

”Minä muistan”

Sielussa

Eivät antaneet sitä minulle… typerykset. Eivät tiedä mitä tekevät. Hidastavat minua ja parempaa maailmaa. Pakko tehdä jotain. Kun vain muistaisin. Muistaisin loputkin yksityiskohdat. Koska minä olenkaan unohtanut? Kun vain…

Kuka edes uskoisi minua? Olen uusi täällä Auttaisiko Creedy? Auttaisiko hän minua? Hän on ollut täällä pitkään, mutta silti… ei. Hänen sanansa ei riitä. Tarvitaan jotain isompaa.Ehkä… ehkä voisin viedä sen väkisin?

Se kuuluu minulle. Se kuuluu… luojalle. Mutta en pärjäisi yksin…

Evät he sitä voi ymmärtää. Ei kuulaa kukaan muu kuule.

Yritä mieli, yritä. Miksi en voisi vain muistaa?

Hetkonen… niin tietenkin.

Kaikki on päässäni. Olisi pitänyt kuulla sen sanoja. Nainen kuulassa kuiskuttaa totuuden.

Apujoukot. Totta kai minulla on apujoukkoja. En minä yksin ole. En ole koskaan ollut. Luoja on pitänyt siitä huolta…

Missä ne ovat. Tulossa? Kun vain muistaisin.

Kyllä. Nyt minä ymmärrän. Minä muistan. Se vanha toa tiesi, mistä puhui. Nurukan tiesi.

Mutta muistaako hänkin?

Tiedän, mitä minun pitää tehdä.

Yksinäinen Kaikkinäkevä

OLEN NÄHNYT TÄMÄN KAIKEN.
NÄHNYT TULEVAN.
KAIKKI ON ENNALTA MÄÄRITETTYÄ.
YMPYRÄ SULKEUTUU.
MAAILMA PALAA.
JA VIIMEINEN NÄYTÖS ALKAA.

YKSI YRITTÄÄ ESTÄÄ.
MUTTA TURHAAN.
MAAILMA KUOLEE.
KAIKKI ON TAAS KAUNISTA.
SILLOIN KUN MINÄKIN VIELÄ NÄIN JA KUULIN.
KUN EN OLLUT NÄIN YKSIN.

MUTTA PIAN YKSINÄISYYS PÄÄTTYY.
PIAN MINÄ SAAN RAKKAANI.
HYVIN PIAN.
PIAN TEHDÄÄN SUURET PÄÄTÖKSET.
PÄIVÄ JOLLOIN HE SEISOVAT YHDESSÄ.
ASEET TOISTENSA OHIMOILLA.

SILLÄ HE MÄÄRITTÄVÄT MEIDÄN KOHTALOMME.
HE PÄÄTTÄVÄT MEITÄ VASTAAN.
VIELÄ YKSI SOPIMUS SYNTYY.
VIIMEINEN SOPIMUS.
SOPIMUS JOKA MUUTTAA MEITÄ.
JA POLTTAA MEIDÄT.

MAAILMAN PUHDISTAJA.
MAAILMAN PIILOTTELIJA.
MAAILMAN PILAAJA.
MAAILMAN VARTIJA.
KAIKKI YHDESSÄ.
MUTTA SITÄ MINUN EI TARVITSE KATSOA YKSIN.

MINÄ NÄEN KAIKEN.
SILTI MINÄ OLEN ITKENYT.
ITKENYT PITKÄÄN.
OLEN OLLUT NIIN YKSIN.
TULE TAKAISIN CREEDY.

OLE KILTTI JA TULE TAKAISIN.

Xenin ensiesiintyminen

Killjoyn mökin rauniot

”Hei, kiitos kaikesta. Oikeasti, sinusta on ollut valtava apu.”

Creedy ja Saraji seisoivat mökkipolun päässä, jättäen hyvästejä talon ainoaan seisovaan seinään nojailevalle Nazorakille. Torakka kumarsi hitaasti ja nyökkäsi lähtöä tekevälle kaksikolle. Käsillään viittoillen Nazorak osoitti jäävänsä mökille, toivoen salaa kaksikon, tai ainakin Creedyn palaavan vielä takaisin. Muutamaa kädenheilautusta myöhemmin Vahki ja Matoran aloittivat taipaleensa jalan kohti Klaania. Taannoinen riita kaksikon välillä alkoi tuntua jo kaukaiselta.

”Toivotaan, että Nurukan ei ole vielä lähtenyt. Olisi kätevää, jos pääsisimme samalla kyydillä, millä hän sitten ikinä matkaakaan.” Vahki hymähti myöntävästi. Creedyn suunnitelma oli hänen mieleensä. Vastauksia janoava Saraji oli varma asioiden selvenemisestä. Matka Metru Nuille olisi kuitenkin pitkä, eikä kummankaan kaksikosta tehnyt mieli matkata sitä yksin.

”Minä luulen, että haluan keskustella sen maan toan kanssa muutenkin. Minulla on vahva tunne siitä, että hän jakaa kanssani hyvin paljon… ehkä liikaakin.” Uudet muistot. Tuo sanapari oli nyt lopullisesti syöpynyt Vahkin mekaaniseen mieleen. Mutta sen sijaan, että hän olisi ollut puhtaasti huolestunut tästä uudesta ilmiöstä, Saraji miltei salaa toivoi saavansa näitä muistoja lisää. Vaikka kysymyksiä hänen päässään oli aivan liikaa, hän oli varma, että jossain vaiheessa hänen mielensä tarjoaisi myös vastauksia.

***

Ei mennyt kauaa, kun parivaljakko oli päässyt maantielle asti. Tien vierusta tiukasti kulkeva kaksikko kulutti aikaa muistellen kukin vanhoja päiviään, ajalta ennen Klaania ja sotaa. Creedy oli saanut hivutettua keskustelun häntä jo pitkään askarruttaneeseen asiaan. ”…mutta hei, ihan oikeasti. Miten sinä taistelit tuon kanssa? Tuo miekka on pisin, painavin ja epäkäytännöllisin ase maailmassa. Miksi ihmeessä sinä käytät tuollaista?

Saraji naurahti Creedyn kysymykselle. Vahki tiesi Creedyn suunnitelleen aseita Metru Nui -vuosinaan. Siksipä hän totesiksin demonstraation helpoimmaksi tavaksi selittää. Yhdellä vipsaisulla Vahki oli irroittanut miekan selästään ja painovoimaa ja ilmanvastusta uhmaava miekkasankari pyöritteli tätä nyt humisevassa kierteessä aivan oman päänsä vieressä. Vahki koukisti polviaan ja silmänräpäyksessä tämä oli ilmestynyt metrien päähän Creedystä suuren kuusipuun luokse. Ennen kuin Matoran ehti edes tajuta mitä Vahki oli tekemässä, oli tämä jo ilmestynyt takaisin hänen vierelleen, miekka tiukasti selkäänsä sidottuna. Matoran tuijotti suu ammollaan, kun kuusipuu halkesi korkeussuunnassa kahtia ja sen palaset vääntyivät juuresta hitaasti maahan. ”…sinä rikot fysiikan lakeja herraseni. Tuo ei ole reilua.”

Saraji nauroi nyt aivan avoimesti, kovasti mieltyneenä omaan temppuunsa. Creedyn tuomitseva katse kuitenkin hyydytti hymyn melko nopeasti ja vahki päätti vaivautua selittämään. ”Katsos, kun Vahkeja alettiin liittämään Käden riveihin, meille korkea-arvoisille taottiin naamio. Mutta näkyvän naamion sijasta Kanoka-kiekot sulatettiin suoraan virtapiireihimme. Ei varmaan ole mikään yllätys, että minun valintani oli Kakama… tai jos tarkkoja ollaan, niin kolme sellaista.”

”Minä tavallaan tiesin jo tuon, mutta se ei selitä sitä, miten sinä heilutat tuota kymmenien kilojen painoista jättimiekkaa noin kevyesti.”

”Ammattisalaisuuksia. En minäkään voi ihan kaikkea kertoa.”

Keskustelu päättyi punaisen Matoranin puolihiljaiseen jupinaan silmänkääntötempuista, Sarajin vain myhäillen tyytyväisenä vieressä.

Tarkkailuhuone, Tuntematon sijainti

”Päivä on tullut, nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Vihollinen on alkanut toimimaan. Kaikki objektiivit unohdetaan. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää hänet, etsikää hänen ystävänsä, etsikää kuka vain, joka voi auttaa meitä. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.”

…

Komentopöydän ääreen nukahtanut sysimusta hahmo olisi aivan hyvin voinut olla kuollut. Se ei hengittänyt, ei päästänyt ainuttakaan ääntä, eikä liikkunut milliäkään. Mutta kuollut se ei ollut. Hahmo uneksi. Uneksi menneestä. Tarkemmin ottaen hahmon päässä vilisi uudelleen ja uudelleen viimeisimmän puolen tunnin aikana tapahtuneet asiat…

”Neiti kenraali. Killjoy on luokiteltu tason 1 viholliseksi. Miten on mahdollist-”

”Hiljaa rivissä! Äläkä kutsu minua kenraaliksi. Sinä tiedät aivan hyvin, että kun Killjoy palaa, hän tulee ottamaan paikkansa takaisin… ellei ole sitä jo tehnyt.”

Kahteen rivistöön asettautuneet muutamat kymmenet Vahkit seisoivat asennoissaan täysin liikkumatta. Ainoastaan viimeisimpänä puhuneen yksikön ääni rikkoi täydellistä hiljaisuutta lastausalueen näköisen tilan sisällä. Musta hahmo seisoi kahden rivin välissä tuijottaen kohti kyseenalaistanutta yksikköä. Hahmo otti askeleen eteenpäin, saapuen nyt varjoisasta tilastaan katosta valaisevien spottivalojen alle. Mustiin siteisiin kääriytynyt mekaaninen olento osoitti sormellaan kohti aiemmin äänessä ollutta Vahkia. ”Ja sinun tulee oppia paikkasi. Kaiken tämän ajan jälkeen minä en aio sietää niskurointia.”

Nuoren naisen äänellä puhuva olento kääntyi kannoillaan ja heilautti sormeaan kerran ilmassa. Se oli joukolle merkki hajaantua ja Vahkiyksiköt ryhmiintyivät, lähtien astelemaan marssien eri suuntiin kohti lastausalueen eri päihin sijoitettuja ovia. Nainen ei huomioinut takanaan tapahtuvaa organisointia, vaan kaappasi tilan laidalle sijoitetusta naulakosta pitkän kankaisen takin ja heitti sen ylleen, jaksamatta kuitenkaan napittaa sitä lainkaan. Muuten täysin mustan takin olkiin oli kiinnitetty muhkeat punaiset toppaukset, joissa molemmissa komeili Mustan Käden kiiltävä logo. Sirohko nainen ei tuntunut edes välittävän militaristisen takkinsa julmetusta koosta, vaan antoi sen helmojen laahautua huoletta maassa. Helma olikin hyvin rispaantunut ja kulunut, mikä kieli siitä, että takki oli ollut hänen käytössään jo kauan.

Ovi ovelta ja käytävä käytävältä nainen jatkoi matkaansa kohti määränpäätään. Valtavan kompleksin sisällä olennon ajatukset alkoivat harhailemaan ja yksi naisen käsistä eksyikin nopeasti kohti hänen sidottua rintakehäänsä. Käsi upposi siteiden syvyyksiin, vetäen ulos pienen ketjun, jonka päästä paljastui punainen pieni koru.

Koru koostui kahdesta punaisesta metallirinkulasta, paitsi että sisempi rengas ei ollut kokonainen, sillä siitä puuttui pieniä selkeästi tarkoituksella irtileikattuja paloja. Korun hämmentävyys perustui kuitenkin siihen, että renkaat eivät olleet millään tapaa kiinni toisissaan, mutta ne pysyivät siitä huolimatta paikallaan, kuin taottuna. Metalliketju oli pyöräytetty renkaista ulompaan, jättäen sisemmän näyttämään siltä, kuin se levitoisi paikallaan jonkun tuntemattoman voiman saattelemana.

Harmaiden metallisten käytävien sokkelo taittui olennolta täysin ajattelematta. Sinisten silmien katse koruun tiukasti liimattuna olento matkasi, kunnes tämä saapui huoneeseen, joka näytti selkeästi olevan kompleksin aulatila. Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän, muutaman Vahkin satunnaisten tietokoneiden kimpussa ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava sammunut leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit ”F -12”.

Vahkit nostivat katseensa näyttöruuduiltaan hetkeksi ja asettuivat sotilastervehdykseen, näiden johtajan marssiessa paikalle. Vilkaisemattakaan sotilaiden suuntaan nainen käveli aulan reunalle ja sinne sijoitetulle raskaalle panssariovelle. Salamannopealla heilautuksella punainen koru vilahti oven sensorien edestä ja piippauksen ja keskustietokone B.I.A.N.C.A:n monotonisen tervehdyksen myötä ovi aukesi ja olento astui sisään pieneen huoneeseen.

Pieni näppäimistöillä vuorattu komentopöytä sai seuraavaksi tarjota tarkoitustaan umpiväsyneen naisen lepopaikkana. Takki tippui lattialle, koru puristui tiukasti mustien siteiden peittämään käteen ja työtuolin selkänojan sijaan olennon pää otti nojaa komentopöydästä, välittämättä siitä, että kaksi näppäimistöä tipahti sen takia räminällä lattialle.

Komentopöydän ääreen nukahtanut sysimusta hahmo olisi aivan hyvin voinut olla kuollut. Se ei hengittänyt, ei päästänyt ainuttakaan ääntä, eikä liikkunut milliäkään. Mutta kuollut se ei ollut. Hahmo uneksi. Uneksi menneestä. Tarkemmin ottaen hahmon päässä vilisi uudelleen ja uudelleen viimeisimmän puolen tunnin aikana tapahtuneet asiat…

Oven ulkopuolella kaksi Vahkia jatkoi rauhassa puuhasteluaan tietokoneiden kimpussa. Silmiensä hohdetta lukuunottamatta kaksi täysin identtistä Vahkia oli syventyneenä keskusteluun, jonka sisältö oli vaihtunut nopeasti heidän johtajansa kävellessä heidän ohitseen.

Selin naiskenraalin oveen oleva sinisilmäinen Vahki naputteli tietokonettaan, pitäen katseensa tiukasti ruudussa koko keskustelun ajan. Vihreäsilmäinen, selkeästi eloisampi Vahki taasen tuijotteli oveen, josta heidän kenraalinsa oli hetki sitten kulkenut. ”Kenraali vaikuttaa kovin väsyneeltä. En ole nähnyt häntä lepotiloissa varmaan viikkoon. Saisi varoa, ylikuumentaa vielä piirinsä.”

Toinen Vahki hymähti, osoittaen olevansa samaa mieltä puhujan kanssa. Tietokoneen ruutu heijasti valoa hiljaisemman Vahkin mekaanisille kasvoille, paljastaen hänen työnsä alla olevan maailmankartan, jolla vilkkui pieniä pisteitä siellä täällä. Jos joku olisi vilkaissut äänessä olevan Vahkin ruudulle, olisi hän löytänyt sieltä samanlaisen kartan. Ainoastaan pisteet olisivat puuttuneet.

”Tai siis… katso nyt häntä. Hän on ollut aivan tolaltaan siitä asti kun signaali Herraan katosi BK-Xian aikana. Ja nyt vielä tämä… aivan kuin häntä ei koeteltaisi jo tarpeeksi.”

”Kuulostaa siltä, kuin olisit huolissasi.”

”Ehkä olenkin?”

”Sinä olet rivisotilas. Ei sinun kuulu olla huolissasi.”

”Minulla on kuula.”

Sinisilmäinen Vahki huokaisi kuin pettyneenä ja nosti nyt vihdoin katseensa pois näytöltään, luoden katseen kohti tohkeissaan olevaa toveriaan. ”Me olemme käyneet tämän keskustelun jo ties kuinka monesti. Se, että sinä kykenet johonkin ei tarkoita sitä, että sinä saat tehdä niin. Me olemme sotilaita. Meidän ei kuulu luottaa tunteisiimme.”

”Kuulaa tai ei?”

”Kuulaa tai ei.”

Vihersilmäinen Vahki katsoi hieman pettyneenä, kun tämän toverin katse upposi takaisin näyttöön. Mielessään sotilas tiesi, että hänenkin pitäisi palata töihin. Jokin hänen takaraivossaan kuitenkin esti häntä tekemästä mitään. ”Tunteet johtavat. Jos emme saa kerran luottaa niihin, miksi ihmeessä se oli aina Herran motto?”

”Herran ajoista on jo kauan. Hän pakeni täältä. Neiti jäi johtoon. Niin kauan kuin hän määrää, me menemme niinkuin hän sa- …oh.”

”Oh? Mitä oh?”

”Minusta tuntuu… että minä löysin heidät.”

Vihersilmäinen vahki hätkähti mietteistään, tämän hypätessä valtavalla ryminällä toverinsa istuimen taakse. Molemmat naulitsivat katseensa näyttöön, jossa hohti nyt erityisen laajana kaksi tiettyä pistettä. Kartan eteläosista paikannetut pisteet olivat aivan vierekkäin. Niissä näkyi pientä liikettä. Kartta oli zoomattu niin syvälle, kuin sen vain sai. ”Ei ei ei ei ei… tämä ei ole hyvä. Ei ollenkaan hyvä.”

”Mmmh. Mokoma pirulainen löysi hänet ensin. Odotas, käynnistän diagnosointiohjelman. Katsotaan mitä saamme irti.”

Vahki naputteli näppäimistöään, tarkentaen samalla kahdesta pisteestä punaisena hohtavaan. Paria sekuntia myöhemmin näytölle ilmestyi puolen ruudun kokoinen infoikkuna, joka lateli valtavat määrät tietoa kaksikon silmille.

”…okei. Tämä ei parane, ei parane ollenkaan. Näyttää siltä, että iso K on joutunut vapauttamaan.” Tuolin takana seisova Vahki iski kädellä otsaansa ja pudisteli päätään. ”Ei hemmetti soikoon. Xialla tulee kiire. Missä heidän asemansa on?”

”Vielä miltei kymmenen minuuttia kohteeseen. En usko, että K kestää niin pitkään vapautetussa tilassa. Ja lisäksi, tuo kohde on suurin eteläisten saarten vihollistukikohta. Se saattaa sisältää jopa satoja tason 2 vihollisjoukon jäseniä.”

”Tiedätkö… minulla on sinulle yksi pyyntö.”

”Kerro.”

Seisova Vahki raapaisi hiljaa sormenpäällään suurta panssariovea, jonka taakse heidän kenraalinsa oli vähän aikaa sitten kadonnut. ”Me emme voi lähettää viestiä ulos vielä moneen päivään. Kompleksimme järjestelmä ei kestäisi sitä näin nopeasti edellisen jälkeen, olenko oikeassa?”

”Olet.”

”Se tarkoittaa myös sitä, että emme voi tehdä asialle yhtään mitään.”

”Emme.”

”Siinä tapauksessa… sovitaanko, että pidämme tämän toistaiseksi omana tietonamme? Neiti kenraali tarvitsee lepoa. Ei anneta hänelle enempää murehdittavaa.”

”Hyvä on.”

”Sinä suostut? Oikeasti?”

”Tämän kerran.”

Vihersilmäinen Vahki hymähti tyytyväisenä, vilkaisi vielä nopeasti toverinsa näyttöön ja asteli sitten takaisin omalle työpisteelleen, tällä kertaa jopa istuutuenen paikkalleen. ”…huoh. Joskus minä tosissani kyllästyn olemaan lukittuna täällä. 300 vuotta jumissa saamarin kellarissa alkaa olemaan vähän rasittavaa.”

”Kyllä.”

”Ja sinä herraseni opettelet keskustelemaan kunnolla. Olet todella tylsä juttukumppani.”

”Kyllä.”

”…”

Bio-Klaanin linnoitus, muutamaa tuntia myöhemmin

Yö.

Alkava syksy ja hiljalleen lyhenevät päivät pääsivät yllättämään kulkijat. Kumpikaan Klaanin porteista sisään kulkeneista toveruksista ei ollut huomannut ajan kulkua. Yhteisen sopimuksen nimissä kaksikko päätti etsivänsä Nurukanin käsiinsä vasta aamulla. Molemmat, etenkin Creedy, olivat levon tarpeessa.

Saraji asteli sisään pimeään huoneeseensa. Harjaantunut sormi napsautti valonkatkaisijaa salamannopeasti, saaden kattolampun syttymään. Siteet aukesivat selästä ja yksi käsi asetti raskaan miekan lepäämään ovenpieleen. Toisella kädellään Saraji hieroi otsaansa, tunnustellen samalla kasvojaan.

Ne kasvot olivat nähneet parhaat päivänsä. Arvet, naarmut ja tökerösti kasaan kootut pienet kasvojensirpaleet muistuttivat edelleen jokaisesta karvaasta sotaretkestä. Kauempaa katsottuna Saraji näytti nuorelta. Hän oli nopea, notkea, ääneltään vielä nuoren hailakka, mutta voimakas. Nuoreksi Vahki ei ollut itseään kuitenkaan enää aikoihin tuntenut. Ei enää sodan jälkeen.

Haukotteleva soturi rojahti ikkunaan päin käännettyyn nojatuoliinsa. Verhot olivat jääneet auki Sarajin edellisen kerran poistuessa huoneestaan. Siitä tuntui olevan jo ikuisuus.

Yhtäkkiä Saraji hätkähti, kääntäen päänsä vinhasti kohti työpöytäänsä. Se oli tyhjä ja niin oli Vahkin tarvikepussikin. Saraji oli täysin unohtanut mukanaan kantamansa kuulan kohtalon. Se oli viety moderaattorien huoneeseen takavarikkoon Sarajin pyörtymisen yhteydessä. Sairaanhoitajat olivat satavarmoja sen olleen Sarajin taannoisen kaatumisen syynä. Saraji tiesi paremmin. Se kuula ei tekisi hänelle pahaa. Se ei voisi, eikä tahtoisi.

Saraji veti syvään henkeä ja vetäytyi lokoisammin tuolinsa uumeniin. Väsymys painoi häntä jo kovin. Raskaiden luomien hiljalleen sulkeutuessa, ei Vahki voinut kuin yrittää painaa asioita mieleensä. Nurukan, kuula, Metru Nui. Huomenna…

…

Pimeys.

Saraji horjahti maan kadotessa hänen altaan. Metallisen kolinan saattelemana Vahki kampesi itseään pystyyn keskellä tyhjyyttä. Kaikkialla oli mustaa. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.

”…tämän täytyy olla oudoin-”

”-uni, jonka olet vähään aikaan nänhyt. Mutta tämä ei ole uni Saraji. Oikeastaan tämä saattaa olla todellisin hetkesi satoihin vuosiin.”

Saraji kääntyi hitaasti. Pimeyden keskelle oli ilmestynyt toinen hahmo. Noin kymmenen metrin päässä Vahkista seisova valkotakkinen maan Toa hymyili. Koko hahmon olemus tuntui olevan vastaanottavainen ja lämmin. Matalaääninen ja eleiltään rauhallinen Toa jäi tutkiskelemaan Sarajia katseellaan, tämän ottaessa muutaman askeleen lähemmäs. Maan Toa levitteli käsiään avoimena. ”Olen odottanut tätä hetkeä jo pitkään. Odottanut hetkeä, jolloin olet valmis. Tänään mielesi on tullut siihen pisteeseen… tule, kävelkäämme.”

Kiiltävää marmorista tietä muodostui Toan eteen tämän jokaisella askeleella. Saraji pysytteli tiukasti ilmestyneen hahmon vierellä. Hahmon läsnäolo sai hänet tuntemaan vähemmän yksinäiseksi keskellä tuota pimeää olemattomuutta. Toa oli maan edustajaksi hyvin tavaomainen. Ehkä himpun verran riutuneen näköinen. Toa piti laboratoriotakkiaan täysin auki, antaen sen pitkän helman liuhua hyvin lähellä alla kiiltelevää tietä. Sarajin katse oli kuitenkin nauliutunut Toan maskiin. Hän ei nimittäin koskaan ollut nähnyt sellaista ennen.

Mustaa ja verrattaen virtaviivaista maskia komisti lyhyen parran lisäksi vain yksi hallitseva asia: Yksi suuri keltainen silmä keskellä komeutta. Tuo silmä käyttäytyi kuitenkin hyvin rauhallisesti, ollen liimautuneena suoraan eteenpäin. Sen tuijotus olisi varmasti saanut Sarajin vaivautumaan.

”Tiedän, että sinulla on paljon kysymyksiä minusta, tästä paikasta, siitä mitä mielellesi tapahtuu. Minä olen täällä vastaamassa niihin kysymyksiin.”

Toa pysähtyi ja kääntyi katsomaan Sarajia. Marmorinen tie alkoi levitä kaksikon ympärille Toan pysähtyessä, luoden vähitellen ympyränmuotoista aluetta heidän alleen.

”Minä olen Toa Ficus. Mustan Käden entinen tiedepäällikkö. Ajalta ennen sinua… kauan ennen sinua. En ihmettelisi, vaikka olisitkin kuullut minusta. Ehdin tekemään moninaisia asioita ennen odottamatonta kuolemaani. Muun muassa tämän älykkään tallenteen, jonka valmistelin juuri sinua varten.”

Saraji oli hämillään. ”Tallenne… mutta, ei. Miten? Minä löysin vasta dokumentin sinusta. Se sanoo, että olet kenraali Killjoyn lisäksi ainoa Käden elossaoleva johtohenkilö.”

”Killjoy? Kenraali? …voi luoja ei. Ei häntä… mutta, anteeksi, niin. Minkä dokumentin sitten ikinä löysitkään, niin minä en ole ollut kuvioissa mukana enää aikoihin. Sodan alkaessa minä menin ensimmäisenä. Tiedemiehen uteliaisuus johti minut… väärille teille.”

Saraji vilkuili ympärilleen, kuunnellen samalla tarkasti Toan puheita. Marmorisen lattian lisäksi heidän ympärilleen alkoi nyt muodostua myös metallisia seiniä. Yhdelle seinistä oli jo ehtinyt muodostua kyltti. Sen tekstistä oli kuitenkin vielä mahdotonta saada selvää, joten Vahki kääntyi takaisin Toan puoleen.

”Sanoit, että loit tämän… tallenteen minua varten? Kuinka olet voinut tehdä sen jos minun luomiseni aikaan sinua ei edes ollut?”

Toa hymyili hetken ja astui lähemmäs Sarajia. Yksi Toan sormi nousi, tökäten Sarajia hellästi rintakehään. ”Nämä siteet ovat merkki. Vain yksi Vahki sai sellaiset. Sinä olit aikasi ensimmäinen…”

Saraji oli ymmällään. Hän kallisti päätään ja viittoili Toaa jatkamaan. Ficus veti syvään henkeä ja aloitti kertomuksensa.

Minä ja Toa Niz olimme Käden ensimmäiset kuulia tutkineet tieteen harjoittajat. Jo kauan ennen sodan syttymistä, niiden olemassaolo tiedettiin, joskaan kukaan ei koskaan tiennyt mistä ne tulivat. Herra oli se, joka ne lopulta kokosi. Kaksitoista kuulaa. Jokainen niistä annettiin olennolle, joka oli sellaisen Herran mielestä ansainnut. Mutta minä varoitin häntä. Niissä kuulissa oli jotain, josta laitteemme eivät ottaneet selvää. Jotain… alkukantaista ja voimakasta.

Minä lupasin tehdä hänelle parempia omin käsin, mutta Herralla oli kiire. Ei mennyt montakaan viikkoa, kun hän oli jakanut miltei kaikki ystävilleen ja työntekijöilleen. Niiden kuulien avulla hän toivoi antavansa ikuisen elämän niiden kantajilleen. Voimanlähde, joka voi halutessaan aina kuusinkertaistaa oman voimansa… loputonta voimaa.

Tavallaan ymmärrän Herran ajatustavan. Toisin kuin moni muu olisi tehnyt, hän piti ne salassa. Hän ei toivonut niillä valtaa, eikä hän käyttänyt niitä aseisiin. Hän käytti niitä pidentääkseen elämää…
…mutta minä vastustin. Lupauksistani huolimatta Herra oli ehtinyt käyttää jo yksitoista kahdestatoista kuulasta. En halunnut Herran onnistuvan joten typeryyksissäni varastin viimeisen kuulan ja juoksin karkuun sen kanssa…

…minä halusin vain saattaa tutkimustyöni loppuun. Halusin pelata varman päälle, mutta kesken pakomatkani minut pysäytettiin. Metru Nuille linnoittautunut Metsästäjäjoukko miltei sai minut. Pääsin pakoon… mutta kuula jäi matkan varrelle. Kun palasin takaisin Käteen, Herra oli raivoissaan. Hän lukitsi minut kerrokseen -12. Käden valtaisan tornitukikohdan alimpaan maanalaiseen kerrokseen. Hän sanoi, ettei aikoisi koskaan päästää minua ylös sieltä. Siten Kädessä käsiteltiin pettureita…

Herra oli kuitenkin kiltti. Antoi minun jatkaa tutkimustyötäni alhaalla. Niz oli minulle aina mukava ja hän tulikin usein seurakseni työskentelemään kanssani…
…mutta kaikki muuttui, kun kahdestoista kuula viimein löydettiin. Herra kirjaimellisesti käveli sen kanssa sisään. Hän toi sen minun nähtäväkseni. Aivan puhtaasti kostaakseen minulle. En olisi halunnut nähdä sitä…

Kahdestoista kuula oli päätynyt Metsästäjien käsiin, mutta Vahkit olivat pysäyttäneet joukkion nopeasti. Takavarikoidessaan ja lajitellessaan näiltä löytyneitä tavaroita… he löysivät kuulan. Jonkun alkukantaisen vaiston myötä ne käyttivät kuulaa korjaamiseen… ja sen avulla ne saivat herätettyä Vahkien prototyypin, paljon näitä vahvemman ja tuhoisamman tappokoneen.

Mutta koskiessaan ensi kertaa täysin elotonta kohdetta… kuula alkoikin käyttäytymään eri tavalla. Se pyrki korjaamaan mekaanisesta ruumiista samanlaisen, kuin valtaosan ruumiit Metru Nuilla. Ja niin prototyypistä tuli elävä. Aivan yhtä elävä kuin kenestä tahansa muustakin. Mutta se oli hullu. Se oli virhe.

Kuulalla oli sivuvaikutus. Se teki kantajastaan täydellisen mielettömän pedon. Paljas, irvinaamainen valtavalla kidalla varustettu pää… ja se häntä… valtava häntä joka kuin omasta tahdostaan lävisti kaiken, mikä liikkui. Herra oli vanginnut sen häkkiin viikkojen metsästämisen jälkeen. Veri valui yhä sen kidasta. Hissi oli ahdettu täyteen paloiteltujen Matoranien ruumiita. Ja hän vain halusi minun näkevän. Se hirviö oli minun työtäni… minun aikaansaannokseni…

…Killjoy.

Herra kesytti sen, sitten koulutti sen ja opetti sen pitämään pedon sisässään. Killjoysta tuli soturi ja hyvin kyvykäs sellainen. Hänen taustansa pidettiin salassa, koska jos työntekijät olisivat saaneet tietää… kukaan ei olisi suostunut työskentelemään sen hirviön kanssa.

Samaan aikaan kun se peto alkoi ottamaan sijaa Mustassa Kädessä, minä sain viimeinkin tutkimustyöni valmiiksi. Olin onnistunut luomaan kopion kuulasta. Sivuvaikutuksettoman ja turvallisen. Mutta niiden tekeminen oli hidasta ja vaivalloista ja niiden käynnistyminen ilman alkuperäisten mystistä voimaa kesti kymmenen kokonaista vuotta. Ilman tuota aikaa tarvittavaa kuulan sisäistä liike-energiaa ei synny. Oli pakko odottaa. Minä kuvittelin jaksavani.

…kun Niz alkoi viettämään aikaa Killjoyn kanssa, hänellä ei ollut enää aikaa käydä tapaamassa minua. Vähitellen minut unohdettiin. Tunsin oloni yksinäiseksi… ja silloin minä päätin käyttää ainokaisen kuulani. Saadakseni seuraa…

Joten minä loin sinut. Sidoin sinut merkiksi noihin siteisiin, jotta voisit tuntea olosi muuksikin kuin vain koneeksi…
…mutta koska kuulan käynnistymisessä kesti kymmenen vuotta, en koskaan ehtinyt tapaamaan sinua. Sillä kun sota alkoi, minut päästettiin ulos. Minut lähetettiin iskujoukon kanssa kohti Metsästäjien leiriä. Syöttinä… niin Kädessä kohdeltiin pettureita.

Sen piti olla ennakoiva isku… Siinä leirissä meitä odotti kuitenkin jotain, mitä me emme odottaneet… Leirin keskellä oli punainen peto. Peto, joka karjui ohjeita. Killjoy. Petturi.

Sodan alusta lähtien se hullu oli ollut vihollisen puolella. Manipuloiden molempia osapuolia, manipuloiden koko sotaa. Tiedä vaikka kaikki olisi lähtenyt sen kallon sisältä… Hän teurasti meidät. Pilkkoi palasiksi ja sylki nuotioon. Nauroi sen tehdessään. Hän ei koskaan saanut sitä hallintaan… ei kunnolla. Vaikka tiesin, että hän yritti.

…minä en koskaan ehtinyt tapaamaan sinua. Kolme vuotta minun olisi pitänyt vielä jaksaa. En kyennyt siihen. Sinä synnyit laboratoriossa, kasvoit Herran kasvattamana ja itsenäistyit Killjoyn manipuloimana. Minä tein tämän tallenteen, jotta sinä ymmärtäisit. Jotta tietäisit todellisen vihollisesi. Sillä sinä hetkenä kun Killjoy alkoi repimään raajaani irti… sain lähetettyä signaalin. Se signaali johti sinun vielä heräämättömiin aivoihisi. Sillä minä jätin sinne merkin. Minä jätin sinne omat muistoni. Sillä tiesin, että vielä koittaisi päivä, jolloin signaali kulkisi, jolloin joku kokoaisi kuulat takaisin yhteen. Kun vähintään yhdeksän kuulaa on saatu koottua, niillä voidaan lähettää signaali. Tämän signaalin minä asetin avaimeksi ja nyt tuo signaali on kulkenut lävitsesi.

Muistot palaavat päähäsi. Ne luovat sinulle kuvan. Sillä sinä olet tämän valtapelin avain. Vain kokoamalla kaikki kaksitoista yhteen, voi niiden sisällä vellovan pedon tuhota… sillä vain silloin saamme nähdä, mitä niiden sisällä todella on.

…ja jotta voisit tämän tehdä, tulee sinun repiä kuula myös Killjoyn rinnasta. Sillä niin kauan kuin ne kuulat ovat olemassa, kukaan ei ole turvassa. Peto on ailahtelevainen. Se on vaarallinen ja häikäilemätön. Se kykenee manipuloimaan kokonaisia valtioita halutessaan. Vain selkäänsä kääntämällä se voi kaataa tuhatvuotisia linnoituksia, sillä petturin verkko on laaja.

…ole kiltti.

…kokoa kuulat.

…tapa Killjoy.

…sinä olet ainoa, joka tietää totuuden.”

Toa yski ja haukkoi henkeään. Yhtäkkiä kippuraan valahtanut olento oli kadottanut kaiken itsevarmuutensa, lyhistyen hitaasti maahan, yrittäen saada henkensä kulkemaan. Saraji syöksyi pitelemään Toaa tolpillaan. Hänen mielessään vilisi. Hän ei halunnut uskoa totuutta, mutta hänen käsivarsillaan koriseva mies ei valehtelisi. Ei voinut valehdella…

”Minä… minä en ymmärrä. Miksei kukaan muu tiedä… entä muut yksitoista kuulaa, oliko niissäkin peto… miten… miten? Minä en ymmärrä.”

Toan toinen käsi puristui tiukasti Sarajin olkapäähän. Kuin sairauskohtauksen valtaan pudonnut olento väänsi kasvonsa kohti Vahkia, pakottaen itsensä puhumaan vielä lisää. Yksinäinen silmä alkoi jo kadottaa kirkkauttaan. ”Jollain tapaa… Käsi sai teknolgiaa, jolla muistot voidaan pyyhkiä. Ne tekivät sen teille kaikille. Jotta te unohtaisitte…

…se peto nimittäin oli niistä kuulista jokaisessa. Aika-ajoin se näytti päätään, tulematta kuitekaan koskaan kunnolla ulos. Se oli valinnut Killjoyn. Se käytti vain häntä ja se tekee kaiken mahdollisen saadakseen kaikki kuulat itselleen… Mutta se vaikutti kaikkiin ja voi kuinka se vaikuttikaan. Se teki heistä murhaajia, psykopaatteja, ajoi hitaasti hulluksi. Jokainen heistä kuoli kuoleman joko valtiolle tai ystävänsä ruumiille. Mutta sinä et saanut muistaa. Kukaan teistä ei saanut muistaa. Joten mielenne pyyhittiin, jotta salaisuus olisi ikuinen.

…mutta minä loin varasuunnitelman. Yksi Pimeyden Metsästäjä taistelee oikeuden puolesta. Hän on luvannut koota kaikki kuulat. Hän on luvannut tappaa Killjoyn hinnalla millä hyvänsä. Hän on se, joka lähetti yhdeksän kuulan signaalin ja käynnisti tämän reaktion. Sinun täytyy auttaa häntä Saraji…

…hän on tulossa hakemaan sinua. Pian, hyvin pian. Sinun täytyy valmistautuhg-”

Toa kakoi. Jokaisella sanalla hänen tilansa heikkeni. Aivan kuin tuo elävin mahdollinen muistikuva olisi ohjelmoitu kuolemaan jokaisella totuuden sanalla. Toa piteli toista kättä kurkullaan ja toista lähellä Sarajin kasvoja. Sodan runtelemia nuoria kasvoja. ”Minä luotan sinuun… sinä olet minun luomukseni, minun poikani. Vie tämä typerä sota loppuun. Anna Mustan Käden levätä siinä haudassa, mikä sille kuuluu…

…luota tunteisiisi. Ne johtavat sinut voittoon.”

Saraji ei ehtinyt hyvästellä, eikä sanoa sanaakaan. Toan ruumis hajosi tomuksi hänen käsissään, vain valkoisen takin jäädessä kevyenä hänen käsivarsilleen. Järkyttynyt Vahki antoi takin liukua hitaasti maahan tomun keskelle.

…hänen luojansa. Hänen isänsä. Kuollut ennen kuin Saraji koskaan ehti häntä tavata. Pelkkä muisto jäljellä… muisto ja tehtävä.

Uusi tunnetila Sarajin sisällä heräsi: Viha. Vahkin kädet puristuivat nyrkkiin ja päättäväisenä hän nousi ylös. Huone hänen ympäriltään oli alkanut kadota Toan muiston mukana. Mutta ennen kuin se ehti kadota kokonaan, Saraji kääntyi katsomaan sinne, missä oli aiemmin nähnyt hiljalleen muodostuvan kyltin. Leditauluksi osottautunut suuri kyltti oli nyt selkeästi nähtävillä ja niin olivat sen oranssina palavat merkitkin: ” F -12”.

Ajattelematta merkkien merkitystä, Saraji kääntyi pois. Jättäen pimeyden taakseen, jättäen tomuuntuneen ruumiin taakseen. Olisi aika herätä, sillä jälleen uudet muistot tulvahtivat Sarajin päähän.

…

Saraji avasi silmänsä. Aurinko oli ehtinyt jo laksea kokonaan, mutta huone oli kattovalonsa ansiosta täysin valoisa. Vahki nousi ylös, sammutti valot, nappasi miekkansa ja ryntäsi ulos. Hän tiesi tarkalleen mitä tehdä, sillä hänen mielensä oli nyt vihdoin kokonainen. Ei enää kysymyksiä, vain toimintaa…

…vallan oli aika vaihtua.

VL-624, Pimeyden metsästäjien eteläisen rintaman komentokeskus, palavan pilvenpiirtäjän huipppu

Kymmenet pirstoutuneet, lävistetyt tai kappaleiksi revityt metsästäjäsotilaiden ruumiit olivat täyttäneet katon lihalla ja verellään. Huohottava Purifier väänsi puoliksi tuhoutunutta kypärää pois päästään. Reunalle ahdistettu Metsästäjä oli nostanut itsensä ilmaan selkänsä moottorien avulla ja hengästynyt soturi katsoi katolla häntä tuijottavaa punaista petoa. Sen jaokkeinen veren peitossa oleva häntä viuhui ympäriinsä vaarallisesti.

Kahdet hyvin samankaltaiset kasvot tuijottivat toisiaan. Rasittunut rahina vapautui molempien järkyttävien hampaiden välistä. Hirviöt tuijottivat toisiaan säälimättöminä, välittämättä siitä, että kamppailukaksikkoa olisi voinut erehtyä luulemaan hyvin pieleen menneiksi veljeksiksi.

Yhdeksän kuulaa Purifierilla jo oli. Kolme piti vielä saada. Ja siinä oli niistä yksi. Täydessä mahdissaan ja täydessä raivossaan. Metsästäjä alkoi epäillä suunnitelmansa toimivuutta. Ensimmäistä kertaa elämässään Purifier epäili suunnitelmansa toimivuutta. Kipinöivä, puoliksi irronnut kanuuna nousi jälleen Purifierin vasemmalle olkapäälle. Hänellä oli vielä sauma yhteen laakiin. Tämän oli parempi osua…

Metru Nuin itärannikko

Sidottu hahmo varjeli oranssina hohtavaa kuulaansa rannikolla raivoavalta myrskyltä. Olento saattaisi joutua odottamaan vielä pitkään, joskin aikaa hänellä ei ollut. Onu-Metruun oli vielä pitkä matka, pitkä matka taitettavaksi jalan. Olento toivoi vain ettei häntä löydettäisi…

…ja että hän pääsisi perille ennen kuin vahtikoirat pääsisivät hänen jäljilleen.

Bio-Klaani, moderaattorien työhuone

Tiukasti lukittu kassakaappi hallitsi moderaattorien huoneen kauimmaista nurkkaa. Karkaistun protodermiksen ja yhdistelmälukon taakse piilotettu sininen inahteleva kuula odotti sitä hetkeä, että joku tulisi avaamaan oven. Sen hohde oli kadonnut miltei kokonaan.

Mieli sen sisällä tiesi, mitä pian tulisi tapahtumaan. Jos joku olisi ollut kuulemassa kuulan hiljaista ujeltelua, olisi sieltä voinut kuulla yhdet hennot sanat:

”…hän valehtelee.”