Avainsana: Kellot

  • XII

    Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun kellosepän lahoavat askeleet häpäisivät kaksoiskunigattarien valtakuntaa. Lihakasvojen hallitsijat aistivat, että tällä kertaa jokin oli toisin. Hopeisia tasankoja pitkin liikkuva musta hahmo eteni määrätietoisesti kohti parvien pesää. Kohti myrkynvihreän taivaan alla sykkivää pyhää kotia.

    Tasangoilla vaeltavat Va:t väistyivät sepän tieltä vasten kuningatarten käskyjä. Vaistot olivat parven tahtoa voimakkaampia. Ne haistoivat sepän rinnassa vellovan säihkeen. Samat voimat, jotka olivat muovanneet maailman heidän ympärillään, sykkivät nyt tunkeutujan sisällä. Vääjäämättömän tuomion tunne matkusti pitki parven tietoisuutta aina todellisuuden kaukaisimpia kolkkia myöten.

    Ei ollut hallitsijoiden halu päästää seppää etenemään, mutta ajan alkuvoiman edessä kavahtaneet lapset eivät käyneet sotaan tätä vastaan. Tunkeilijan väännettyä syrjään pesän verhonneet valheet, astuivat viimein esiin kaartilaiset. Sepän ja vallitsijoiden välissä seisoi kuusi hopeista soturia kilvet tanassa. Lihakasvojen koloissa silmät kiiluivat, kun ne mittailivat tunkeilijaa. Valmiina karkottamaan tämän takaisin materiaaliseen todellisuuteen, josta tämän vääristynyt ruumis oli siinnyt.

    Liha kaartilaisten sisällä sykki kuningatarten raivon tahtiin. Korkeuksista tunkeilijaa tuijottavat kolossit haistoivat saman kuin näiden tasangoilla vaeltavat lapsetkin. Sepän rinnassa sykki jo kahdeksan arkkilihan lähteistä. Pyhäinhäväistys, joka ei jäisi rankaisematta. Siskojen valtakuntaa, ja näiden silvotun äidin perintöä, ei seppä anastaisi.

    Korviahuumaavasta karjahduksesta kaartilaiset aloittivat rynnäkkönsä. Hopeiset soturit poistaisivat ensin sepän turmelluille kasvoille nousseen virneen, ja sitten sepän itsensä.

    Tuomionpäivä
    Teknisesti Ottaen Kaikkialla

    Valkosävyisen kaartilaisen hyökkäys pysähtyi sepän kouraan. Väkevä käsi puristi kasaan kilven, josta purkautuva infernaalinen kakofonia tukahtui tunkeilijan torjuntaan. Maahan rusennettu kaartilainen sivummalla onnistui viimeisillä voimillaan läpäistä sepän laukauksella kuumaa energiaa estäen tätä repimästä kourissaan sätkivän kaartilaisen kasvoja tämän sisuksista.

    Kaartilaisista musta, pinnaltaan yhtä synkkä kuin seppäkin, oli kuitenkin vartonut hetkeään. Yhdellä kilpien heilautuksella ampumahaavaa puristava tunkeilija menetti tasapainonsa ja lähti putoamaan kohti vihreää taivasta kuin painovoima itsessään olisi hänet pettänyt.

    Sepän sinkoutuessa kohti taivasta iskivät kuningattaret valtaistuimeltaan. Udusta tunkeilijan ympäriltä kuului ensin kaksi karjahdusta. Sitten laskeutui hiljaisuus. Sepän suuntavaisto oli kuitenkin täysin kadoksissa painovoimaa taivuttavan hyökkäyksen vuoksi, eikä tämä kyennyt paikantamaan äänen suuntaa ajoissa.

    Sumusta iskevä punainen kita vei mukanaan sepän vasemman käden. Ennen kuin tämä ehti tuskastaan edes parahtaa, iski samalla voimalla sininen kita, jonka mukana repeytyi irti kaikki vyötäröstä alaspäin. Hyökkäyksen jälkeen musta kaartilainen käänsi taas kilpiään ja matka pinnalle alkoi. Painovoima noudatti jälleen lakejaan. Kellosepän runneltu ruho nesteytyi iskun voimasta.

    Sen olisi kuulunut merkitä voittoa, mutta lihan kanssa liittoutunut tunkeilija ei ollut enää oman olemassaolonsa ohjaksissa. Kirkuva luuranko kasasi itsensä siinä, mihin sepän elämä oli hetki sitten päättynyt. Musta liha kietoi itsensä rangan ympärille ja terävät hampaat purskahtivat jälleen ulos repien auki silmättömät kasvot.

    Kaksi viimeistä kaartilaista, ne jotka olivat säästyneet sepän raivolta, eivät epäröineet tehdä vastaiskua. Energia rätisi sotureiden välillä, kun nämä valmistautuivat polttamaan sepän uuden ruumiin karrelle. Mutta arkkilihan kärsivällisyys oli tullut päätökseensä. Seppä oli pelannut aikaa riittävästi. Kuningattaret katsoivat avuttomina, kuinka näiden viimeiset suojelijat lävistettiin, kun hopeisen maan sisältä purkautui kaksi pilaria kiiltävää messinkiä ja tunkeilijan tahto puristi otteeseensa valtakunnan sisällä sykkivän voiman.

    Kunnes seuraava hyökkäys kahlitsi heidätkin. Sepän kädet kohosivat hitaasti kohti taivaita ja niiden mukana nousi teknisesti olemassaolevan maailman ytimessä raksuttava koneisto. Valtavat tikittävät rattaat ja messinkiset kiinnikkeet kuristivat kuningattaret otteeseensa. Kaulojen ympärille puristuvat kellokoneiston palaset alkoivat vetämään hallitsijoita kohti maata. Pyristelystään huolimatta sisarusten voima ei riittänyt murtamaan kahleita. Raivon vallassa kihisevät, henkeä haukkovat sisarukset kirosivat sepän siihen samaan maan rakoon, johon he olivat itse parhaillaan vajoamassa. Ja seppä nauroi vanhan parven vanhoille hallitsijoille. Hänen uusi, puhdas maailma ottaisi paikkansa muinaisen monarkian synnyinpaikassa. Aika itsessään taipuisi hänen tahtoonsa.

    Ja viimeisenä pilkan eleenään hän näytti sisaruksille Totuuden. Mustat kädet puristuivat nyrkkiin ja arkkilihan voima vavisutti todellisuutta sen syvää, mekaanista ydintä myöten.

    Vanha Parvi kuningattarineen katsoi kauhuissaan, kuinka taivas heidän yläpuolellaan pirstoutui. Tyhjyys, joka oli sen rikkonut, velloi kaiken peittävänä massana todellisuuden keskellä. Kuin musta aurinko, se paistoi, ja paisteellaan söi kaiken, mikä ei ollut puhdasta. Kellosepän virne saattoi vanhat kuningattaret hautaansa, kun kellokoneisto veti nämä hopeisine suojelijoineen kohti tuntemattomia syvyyksiä. Maailman ytimeen, jossa vain aika hallitsi.

    Ja silloin taivaankannen hiljainen kuolema söi väritkin.

    Aikaakin vanhemmat tasangot valkaistuivat hetkessä. Kellokoneiston kaunis messinki haalistui. Sepän musta pinta kului, kunnes oli vain valkoista. Taivas söi, kunnes syötävää ei enää ollut. Totuus syrjäytti vanhan koneiston ja jätti tilalle puhtauden.

    Hän asteli koneistoon sen uutena kuningattarena ja jätti kelloon käen, joka alkoi laskemaan kohti seuraavaa keskiyötä.

    Kaksitoista

    Se alkoi heti keskiyön lyötyä.

    Lastaushallin ovet räjähtivät saranoiltaan sellaisella voimalla, että niitä lähimpänä torkkunut yövuorolainen lensi maahan lepopaikkana toimineelta penkiltään. Maassa verta vuotavia korviaan puristava le-matoran uikutti ääneen, kun tummiin pukeutuneet tunkeilijat rynnivät halliin sisään aseet kattoa kohti rätisten.

    Alueen ainoa vartija oli juossut halliin kiekonheitintä hätäisesti ladaten. Hälytykset olivat soineet aivan liian myöhään eikä puoliksi univormuunsa päässyt vahti ehtinyt saada kiekkoa edes paikalleen, kun energia-aseen laukaus repi hänen rintakehäänsä niin valtavan reiän, että hänen henkensä loppui siihen paikkaan. Eloton ruumis tömähti maahan ja kolmet valtavat askeleet rynnivät surutta tämän ylitse.

    Joukkoa johtava korsto, tavanomaistakin raskaammin pukeutunut steltinpeikko ärjyi komentoja kahdelle rikoskumppanilleen. Skakdit laskivat vihreähohtoiset lasit silmilleen ja alkoivat skannailla varastohallia katseillaan. He löysivät etsimänsä nopeasti.

    Toinen näistä riensi välittömästi iskua johtavan peikon luokse ja viittoili hallin toiselle laidalle, jossa heidän huomionsa oli kiinnittänyt kaksi erityisen suurikokoista metallista konttia. Steltiläinen nyökkäsi ja käänsi kenelle tahansa muulle epäkäytännöllisen suuren aseensa kohti nurkkaan ahdistettuja varaston työntekijöitä.

    ”Kuka teistä osaa käyttää tuota nosturia?”

    Kysymystään painottaakseen peikko painoi kevyesti aseensa liipaisinta ja antoi pienen määrän sinistä energiaa purkautua sen piipusta. Viisi kauhuissaan konttaavaa työntekijää vilkaisivat yksissä tuumin ensin toisiaan ja sitten neljän heistä katseet kääntyivät porukan oranssihenkseliseen päällikköön. Peikko virnisti ja kaappasi matoranin puristuksiinsa.

    ”Alus”, hän huusi seuraavaksi ja kontteja lähempää tutkinut skakdi nyökkäsi ja lähti juoksemaan ulos. Sillä aikaa peikko survoi varaston työnjohtajan kovakouraisesti keskellä hallia sijaitsevan kattonosturin ohjaimiin. Aseen piippu liittyi matoranin seuraksi ohjaamoon.

    ”Nuo kaksi”, peikko ärjähti ja osoitti kohti kätyriensä valitsemia kontteja. ”Perälle.”

    ”M- minkä perälle?” työnjohtaja ehti kysyä, ennen kuin paikan valmiiksi pirstaloitu oviaukko räjähti. Koko hallin seinä romahti kasaan, kun kanokakäyttöinen leijurekka peruutti siitä läpi takaluukku ammollaan.

    Peikon murhaava katse ja pienieleinen vilkaisu kohti alusta oli tarpeeksi viestimään matoranille, mitä häneltä odotettiin. Hän työnsi avaimen koloon ja katossa kahden akselin mukaisesti siirtyvä nosturi hyrähti käyntiin. Halliin peikon kanssa jäänyt skakdi oli sillä aikaa ottanut vastuun muista työntekijöistä ja piti nämä ruodussa lepuuttamalla kiväärinsä piippua korvista edelleen vuotavan le-matoranin ohimolla.

    Aseen piipulla motivoitu johtaja työskenteli tehokkaammin kuin koskaan eläessään. Kontit siirtyivät vauhdilla hädin tuskin paikallaan pysyvän leijurekan perälle. Tasapainoiseksi lastausta ei voinut kutsua, ajoneuvo hädin tuskin pysyi enää suorassa epäsymmetrisen lastauksen jäljiltä, mutta kiireen puristamalle peikolle työ oli tyydyttävästi suoritettu. Tästä kiitokseksi työnjohtaja sai iskun kiväärin perästä ja tämä menetti tajuntansa nosturin ohjaimia vasten.

    ”Pomo, entäs nämä?” karjahti työntekijöitä vahtiva skakdi, kun peikkopäällikkö viittoili tätä liukenemaan kanssaan kohti lastattua ajokkia.

    ”Siivoa pois. Turha jättää todistajia.”

    Mustaan, peittävään kankaaseen pukeutunut harjakas irvisti kädet päänsä päälle nostaneille työläisille, jotka vapisivat holtittomasti peikon käskyn kuultuaan. Skakdi nosti kiväärinsä panttivangeista tätä lähimpänä uikuttavaa miestä päin.

    ”Bisnes on bisnestä”, korsto tuumasi ääneen. Todellisuus oli viimein uponnut myös muiden varaston työntekijöiden kalloon. Yksi alkoi viimein huutamaan apua. Toinen oli jo purskahtanut kyyneliin. Skakdin sormi puristui liipaisimelle, eikä sivummalla korviaan yhä pitelevä matorankaan voinut kuin katsoa voimattomana.

    Kivääri laukesi. Skakdi ei ollut ehtinyt huomaamaan pientä metallista esinettä, joka oli sekuntia aikaisemmin liukunut hänen jalkojensa juureen.

    Punainen ionikilpi purkautui esineestä viime hetkellä matoranien ja näiden teloittajan väliin. Zamor, joka skakdin piipusta oli lauennut, kimposi luotisuoraan takaisin sinne, mistä se oli lähtenytkin. Ammus pirstoutui skakdin kasvot kohdatessaan. Lentävät metallinsirpaleet lävistivät tämän kallon lukemattomista kohdista. Maahan tömähtänyt kirkuva, verta vuotava tunkeilija sai rekan perälle kapuavan peikon kääntymään. Häneltä kesti yksi hetki liian kauan ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Kreivin aikaan välintulon tehnyt vahki oli sillä aikaa ehtinyt jo niin lähelle alusta, ettei tämän hyökkäystä pystynyt enää estämään.

    Salamannopeudella liikkuva Xen taklasi peikon aluksen perukoille sellaisella voimalla, että sinne lastatut kontit työntyivät aivan tavaratilan perälle. Kokoisekseen aivan liian väkevän vahkin kuristusotteestakin peikko onnistui huutamaan ohjaimissa istuvalle skakdille iskemään nastan lautaan.

    Rekka-aluksen perällä kamppaileva kaksikko irtosi toisistaan viimein, kun ajoneuvo kiihdytti tuhatta ja sataa ulos varastohallista Le-Metrun öisille kaduille. Ioniteränsä sytyttänyt Xen yritti sivaltaa kohti puolelta toiselle heittelehtivää peikkoa, mutta saikin tiukan käännökseen mukanaan heittämän korston yhteiselle törmäyskurssille. Molemmat rämähtivät lattialle, Xen peikon valtavasta massasta ja peikko Xenin lujasta metallisesta rangasta.

    Pystyyn yrittäminen oli turhaa. Xen tajusi sen kamppailijoista ensimmäisenä. Peikon ylös kampeaminen vesittyi kivuliaaseen potkuun takakontin lattialla edelleen makaavasta vahkista. Peikon polvi irtosi sijoiltaan iskun voimasta ja voivotellen tämäkin jäi nyt makaamaan. Xenille tarjoutui pieni hengähdystauko, jonka aikana tämä ehti pohtimaan, kuinka pysäyttää liikkuva, heittelehtivä vempele.

    Hän mietti vain hetken liian pitkään. Raivon valtaama peikko ehti tarttua vahkia tämän kallosta. Ote puristi kovempaa ja kovempaa, mutta Xenin pään lujatekoinen metalli ei antanut myöten. Ymmärrettyään, että vahki oli liian vankkaa tehoa hänen otteelleen, päätti peikko hankkiutua kiusasta eroon vain heittämällä tämä avonaisesta aluksen takaovesta ulos. Viimeisellä hetkellä Xen yritti tarttua rekan takapuskuriin, mutta hän liikkui liian nopeasti. Hän iskeytyi naama edellä asfalttiin ja hetken kipua kirottuaan nousi katsomaan, kuinka rekka kaahasi kohti satamaa peikko takakontista käsin ilkkuen.

    Ryöstäjien suunnitelmassa oli vain yksi ongelma. Näiden määränpääksi valikoituneen sataman läheisyys tarkoitti myös sitä, että lähistöllä oli vettä. Ja se, että lähellä oli vettä, tarkoitti, että sen mestarille riitti, mistä ammentaa.

    Peikon ja tämän kuskin matka päättyi valtavaan vedestä koostuvaan seinään, joka oli varoittamatta kohonnut keskelle Le-Metrun öisiä katuja. Läheisiä varastorakennuksiakin korkeampi seinämä loiski äänekkäästi, kun rekka-alus ajoi täyttä vauhtia sen sisään. Siellä sen matka pysähtyi kuitenkin nopeasti. Alus jäi kellumaan keskelle vetistä vallia ja sen sisältä purkautui kaksi hahmoa, joista isompi ei selvästi ollut uinut eläessään.

    Xen loikki lommoutunutta leukaansa sivellen kadun halki nähdäkseen yllättävän luonnonvoiman tarkemmin. Vihreätiilisen tehdasrakennuksen kulman takaa häntä käveli vastaan tutun naisen siluetti. Kadun valaistuksen osuttua tätä kasvoihin, tunnisti Xen niiden kuuluvan kaupungin ainoalle henkilölle, jolla oli voima tehdä moinen temppu niin pienellä vaivalla. Naho virnuili vasen käsi kohti taivasta kohotettuna. Pienoiskokoinen vetinen laatta leijui hänen kätensä yläpuolella matkien täydellisesti suuremman seinän vellovia aaltoja… tai kenties juuri toisinpäin.

    ”Tulin niin nopeasti kuin pääsin. Mitä luulet, joko nuo pitäisi päästää alas?”

    Nahon kysymys sai Xenin vilkaisemaan takaisin vesiseinän sisälle, jossa rekkansa kanssa uiskentelevat varkaat yrittivät tuloksetta polskia kohti vallin reunoja. Joka kerta, kun toinen näistä näytti onnistuvan, valtava aalto läimäisi nämä takaisin kohti seinän keskustaa. Edestakaisin pulikoivalla skakdilla tuntui kuitenkin menevän paljon paremmin kuin tämän pomolla, jonka naama oli jo muuttunut punaiseksi hengityksensä pidättämisestä. Paniikki tuhosi vauhdilla viimeisiäkin hapenrippeitä tämän verenkierrosta. Hukkuminen oli ainoastaan yhden ison henkäyksen päässä.

    Xen kohautti olkiaan ja se riitti Naholle, joka sulki kohotetun kätensä ja laski sen alas. Vesiseinä valahti maahan ja kasteli koko kadunkulman. Putoava rekka ohitti skakdin ainoastaan vaivoin. Isku asfalttiin rysäytti tältä kuitenkin tajun välittömästi kankaalle. Henkeään haukkova peikko rysähti maahan melkein yhtä kovalla äänellä kuin ajoneuvonsakin. Lähellä käyneestä kylmästä kuolemastaan huolimatta tämä kuitenkin tokeni nopeasti. Nähdessään Metru Nuin suuren suojelijan ja häntä jo aiemmin pahoinpidelleen vahkin lähestyvän häntä, lähti varas kuitenkin vielä kerran yrittämään pakoa. Tällä kertaa jalkaisin.

    Matka loppui kuitenkin taas lyhyeen. Xenin aikaisemmin perille saama potku oli tehnyt tehtävänsä. Liukkaalla maalla peikon jalka petti lopullisesti, kun tämä yritti nostaa koko elopainonsa sen varaan. Kuului inhottava raksahdus ja uikuttava korsto rysähti maahan eikä enää noussut.

    ”Sinun tekosia?” Naho ihmetteli ja tutkaili peikon jalkaa, josta törrötti luu sellaisesta paikasta, mistä sen ehdottomasti ei olisi kuulunut. Vesi toan jalkojen juuressa oli alkanut värjäytymään verestä.

    ”Sain yhden aika hyvän potkun sisään”, Xen myönsi. Naho hymähti tyytyväisenä ja talsi sitten vatsallaan makaavan skakdin vierelle potkaisten tätä kulkiessaan. Vaimeasta ynähdyksestä päätellen tämäkään ei ollut kuollut pudotukseen.

    Kyljelleen kaatuneen aluksen takaosa toimi erinomaisena väliaikaissellinä kahdelle tajuttomuuden rajamailla seilaavalle rikolliselle. Kultakanohiset Metru Nuin kaartilaiset saapuivat muutamaa minuuttia Nahon perästä ja alkoivat hinaamaan rekkaa sisältöineen kohti lähintä asemaa. Normaalisti vahkien työ, mutta vapaaehtoisvoimilla vahvistetut Lhikanin uskolliset saivat lastinsa liikkeelle yhden ajoneuvon ja neljän keihäin varustautuneen vartijan voimin.

    Kaksi Ga-Metrusta saapunutta kaartilaista jäi Nahon ja Xenin kanssa katsomaan, kuinka joukkio katosi käännyttyään seuraavasta kadunkulmasta oikealle. Vahkilla oli kuitenkin kiire kääntyä jo takaisin. Kun Naho tiedusteli, minne hän oli menossa, vastasi Xen ainoastaan: ”Siellä oli kolmas.”

    Näkymä varastohallissa oli lohduton. Kun Xen palasi sinne Naho ja kaartilaiset vanavedessään, kyhjöttivät matoranit yhä ionikilven takana piilossa. Korviaan pitelevä toveri oltiin vedetty kilven taakse muiden joukkoon. Niin oli myös nosturista kiskottu työnjohtaja, joka ei ollut vieläkään palannut tajuihinsa. Murheellisen näyn kruunasivat kuollut yövartija ja kuiviin kilven eteen vuotanut skakdi, joka ei ollut liikkunut enää toviin.

    ”Mata Nui… auttakaa heidät pois täältä… ja soittakaa lääkintäyksikkö”, Naho parahti kaartilaisille, joista toinen puhui jo korvaradioonsa apuvoimia kutsuakseen. Xenin ja edelleen tolpillaan olevien varastotyöntekijöiden voimalla haavoittuneet kannettiin ulos odottamaan lääkintähenkilökunnan saapumista. Kun Xen viimein palasi sisälle, oli Naho kumartuneena ensi-iskun vastaanottaneen kuolleen yövartijan yläpuolella.

    ”En ehtinyt ajoissa…” Xen pahoitteli, mutta Naho ei suostunut ottamaan vastaan vahkin vaatimattomuutta.

    ”Ja olit silti paikalla minua nopeammin. Piru vie, meillä olisi pelkkiä ruumiita täällä, jos et olisi sattunut olemaan lähistöllä.”

    Nahon sanat eivät lohduttaneet Xeniä hirvittävän paljoa, vaikka hän tiesi kyllä itsekin, että hän oli liikkunut niin nopeasti kuin mahdollista. Ohikulkumatkallaan Xen oli kuullut, kuinka varkaiden rekka oli täräyttänyt varaston ovesta läpi. Protokollan mukaisesti hän oli soittanut heti lähimpänä partioivalle toalle. Hänen mielessään ei ollut kuitenkaan edes käynyt ajatus apuvoimien odottamisesta. Sisään rientänyt vahki oli siihen päätökseen tyytyväinen. Ionikilpi oli ehtinyt skakdin ja matoranien väliin viimeisellä mahdollisella sekunnilla.

    ”Tämä on julmaa… jopa xialaisten standardeilla”, Naho mutisi ja siveli sormellaan pitkin yövartijan auki ammottavaa rintakehää. Näky muistutti toaa aivan liikaa vanhoista päivistä.

    ”Mistä tiedät, että juuri xialaiset?” Xen ihmetteli. ”Eikä esimerkiksi metsästäjät.”

    ”Nämä ovat palkkasotureita”, Naho viittasi sivummalla omassa veressään makaavaan skakdiin. ”Metsästäjillä ei ole paljoa syytä palkata ketään tekemään omaa työtään. Ja minä tunnistin sen peikon. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun joku on maksanut hänet terrorisoimaan satamiamme.”

    ”Ne olivat valmiita teloittamaan koko poppoon. Mitä hittoa ne tahtoivat näin kovasti?” Xen pohti ääneen. Kontit, jotka varkaat olivat yrittäneet viedä mukanaan, olivat jo matkalla kohti asemaa, eikä Xen ollut ehtinyt edes ajatella niiden sisään vilkuilemista. Hänen onnekseen siellä, mistä kontit oli nostettu, oli pieni metallinen pöytä. Pöydän päällä taas lepäsi muutama kansio ja pino työnjohtajan muistiinpanoja. Ennen kuin Naho ehti edes älähtää väliin, vahki oli rynnännyt niiden luokse ja löysi päällimmäisen kansion ensimmäiseltä sivulta täsmälleen sen, mitä etsikin.

    ”Animus-paristoja…”

    ”Kuulostat siltä, että tiedät niistä jotain”, Xenin taakse astellut Naho tuhahti vähän liiankin äkkipikaisesti.

    ”Minä vietin puolet nuorista päivistäni sotalaivoilla, Naho”, Xen muistutti. ”Tai… nuoremmista päivistäni? Osaisin vaihtaa tällaisen unissani. Ja vaihdoinkin. Xcution söi tällaisen yhdellä lennolla.”

    Xen vilkaisi taakseen toaa, jonka kasvoilta oli kadonnut kaikki väri. Sitten hän vilkaisi takaisin kansioon. Sitten taas Nahoon, joka yritti parhaansa suoristaa ryhtiään.

    ”Miiiksi te muuten edes valmistatte näitä enää? Ei kai Metru Nuilla ole edes mitään näiden kanssa yhteensopivaa.”

    ”Yllättyisit, jos tietäisit, kuinka paljon Ta-Metrusta pyörii edelleen sota-ajan vempeleillä”, Naho korjasi jälleen kuin olisi harjoitellut argumenttinsa etukäteen.

    ”No olipa miten hyvänsä, näitä ei ehkä kannattaisi säilyttää enää vartioimatta. Jos xialaiset ovat valmiita tappamaan näiden vuoksi. Mitähän hittoa ne edes…”

    ”Sitä paremmalla syyllä me tarvitsemme vahkit takaisin kaduille”, Naho keskeytti. ”Oli ihme, että satuimme molemmat olemaan kulmilla. Kuinka monta tragediaa Metru Nuilla tapahtuu tänä yönä ilman, että saamme edes tietää?”

    ”Ei, et kai sinäkin puolla sitä kamalaa aloitetta…” Xen ähkäisi. Normaalisti Nahon pelkkä läsnäolo olisi saanut hänen mielensä perukat kutisemaan jännityksestä, mutta yhdellä vaivaisella mielipiteellä kuva, jonka hän oli sota-ajan sankarista mieleensä rakentanut, menetti tukipilarin, jos kaksikin.

    ”Minä tiedän, että olette huolissaan… Valkoisesta Kuningattaresta, mutta tämä kaupunki leviää käsiin ilman poliisivoimia. Hitto, minä en ole nukkunut melkein viikkoon. Eikä Lhikan. Ja jos väität itse pärjänneesi paremmin niin en usko. Musta Käsi voi jatkaa vahkitekoälyn tutkimista aivan vapaasti senkin jälkeen, kun ne on saatu takaisin virkaan.”

    Xenin päähän sattui. Ei siksi, että hänkään ei ollut unta paljoa viime aikoina harrastanut, eikä edes siksi, että hänen motivaationsa vääntää aiheesta oli pohjamudissa. Naho ei sitä tiennyt, mutta vahkin päässä käytiin parhaillaan täysin ääliömäistä keskustelua aiheen tiimoilta, eikä Xenillä itsellään ollut siihen sananvaltaa. Äänien kakofonian keskeltäkin hän kuitenkin onnistui viittomaan käsillään merkin, että hän ei halunnut jatkaa aiheen käsittelyä. Hän oli saanut tehdä sitä tarpeeksi jo paikallisen lehdistön kanssa.

    Xenin herpaannutti ulkoa kuuluvat hälytysajoneuvojen äänet. Apu oli saapunut traumatisoituneiden varastotyöläisten tueksi. Kun vahki ja toa saapuivat ulos, olivat fyysisesti loukkaantuneet jo henkilökunnan hoivissa kanokoilla leijuvan ambulanssin takana. Naho ohjeisti kaartilaisia ja hoitohenkilökuntaa myös hakemaan sisällä makaavat ruumiit. Rikostutkinta saapuisi seuraavana aamuna paikalle ja siivoaisi hallin.

    Puoliksi räjähtäneeseen ulkoseinään nojaileva Xen katsoi, kuinka tilanne viimein purkautui. Ambulanssin poistumisen myötä satama-alue hiljeni jälleen ja kauemmaksi kadunvarteen kerääntyneet yökyöpelit sivustaseuraajatkin lähtivät kohti kotejaan. Naho asteli Xenin vierelle nojaamaan samaiseen seinään. Hetken aikaa kumpikaan ei sanonut mitään, mutta lopulta Naho avasi suunsa ja sanoi ääneen sen, mikä illan kohtaamisessa oli ollut ilmiselvimmin pielessä.

    ”Jotakin on tapahtunut. Sinä et koskaan ole näin hiljainen.”

    Xenillä ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuinka vastata. Onu-Metrun syvyyksissä edellisenä päivänä tapahtunut kohtaaminen oli luonteeltaan niin toismaailmallinen, ettei hän olisi osannut kuvailla sitä ilman, että hän kuulosti seinähullulta. Hänen ajatuksensa viilettivät edestakaisin jossain silvotun äidin ja kranakuningattarien myrkynvihreän maailman välillä. Mikään siitä ei muotoutunut niin selkeäksi ajatukseksi, että sen olisi voinut jakaa. Toisaalta Xen ei ollut edes varma, oliko Naho sellainen, jolle hän olisi edes tahtonut.

    Mangai jäi lopulta ilman vastausta. Hän huokaisi syvään ja taputti Xeniä toverillisesti olkapäälle. Niin tehdessään hän huomasi viimein myös vahkin leukaan ilmestyneen jurmun, jonka aikaisempi taistelu oli aiheuttanut.

    ”Kuule, Xen. Äitisi ei koskaan ollut mikään runoniekka, luoja paratkoon ei ollut, mutta hänellä oli yksi ihan hyvä sanonta, joka jäi elämään Ga-Metrun prikaatissa sodan aikaan.”

    Xen ei ollut odottanut Niz-korttia tällaisessa tilanteessa. Kyllähän hän tiesi, että Ga-Metrun toat olivat historiallisesti aina pitäneet yhtä. Tämä ei silti tuntunut hänestä sopivalta hetkeltä nostaa asiaa esille.

    ’Yö on pitkä, jos aamua pelkää.’ Lyhyt, ytimekäs ja täyttä totta. Se oli hänen tapansa KÄSKEÄ KOKO JENGI NUKKUMAAN JA VÄHÄNKÖ ÄKÄISEEN!

    Xen ei voinut olla tirskahtamatta. Nahon kovaääninen imitaatio kuulosti paljon enemmän hänen äidiltään kuin sanonta itsessään. Hän pystyi helposti kuvittelemaan valkotakkisen veden toan ärjymässä sotilaille siitä, kuinka tärkeää uni oli aivojen toiminnalle.

    ”Niin, ehkä minun pitäisi”, hän sai lopulta kakistettua ulos. Naho ei näyttänyt millään tapaa tyytyväiseltä vastaukseen, mutta hän ei myöskään kokenut tehtäväkseen puristaa vahkista ulos mitään vasten tämän tahtoa.

    ”Kuule, en ole oikeasti kovin hyvä pitämään kannustuspuheita. Ne oli aina enemmän Mexxin heiniä.”

    ”Ei… tarvitsekaan”, Xen keskeytti. Enemmän kuin yhdellä tavalla, hän toivoi, että se olisi ollut juuri Mexxi, joka häntä yritti tsempata. ”Kuule… öh, ei ole oikeastaan edes minun partiovuoroni. Joten jos minä nyt sitten kuuntelen neuvoa ja lähtisin kotiin nukkumaan.”

    He tuijottivat hetken toisiaan. Sitten Naho kohautti olkiaan hyväksyvästi.
    ”Minunkin pitäisi palata takaisin toimistolle. Mexxin on parempi tehdä oma vuoronsa. Hän on jättänyt liian monta välistä ilmoittamatta…”

    Veden toa toivotti Xenille hyvää yötä ja lähti talsimaan katua pitkin kohti etelää. Hän huikkasi vielä viemään terveiset Nurukanille ja kiihdytti sitten täyteen juoksuun. Xen jäi katsomaan toan perään, mutta hänen keskittymisensä katkesi ällöttävään kommenttiin ajatustoimintansa keskellä.

    ♫Se on treenannu. Jumalauta, mitkä pakarat.~♫

    Xen huokaisi syvään ja hautasi kasvot syvälle käsiinsä. Hän olisi tahtonut jättää kommentin kokonaan omaan arvoonsa, vaikka muutaman vuosikymmenen takainen Xen olisi unelmoinut pidempäänkin sitä faktaa, että Naho oli selvästi elämänsä kunnossa ja sai Lhikaninkin näyttämään kukkakepiltä rinnallaan. Tämän päivän Xen olisi kuitenkin toivonut, että siruneito olisi ollut edes hetken hiljaa.

    Kuten myös ne kaksi uutta ääntä, jotka sen kanssa kinastelivat.


    Nahon uidessa täyttä vauhtia kohti etelää, suuntasi Xen pohjoiseen. Liittymä Onu-Metruun oli jo kaukana takana, kun vihreä moottoripyörä kiihdytti kohti Ga-Metrua pitkin tyhjiä katuja, joilla raitis ilma piiskasi virkistävästi Xenin kasvoille. Vauhdin hurma ja syysilman kirpeä puraisu antoivat hänelle tarvittavan piristysruiskeen jatkaa vielä hetki. Vaikka uuvuttava väsymys painoi hänen harteillaan, hän ei ollut vielä valmis palaamaan takaisin kolkkoon Käteen ja sen maanalaiseen loukkoon. Ei ennen kunnollista maisemakierrosta.

    Muusta liikenteestä ei tähän kellonaikaan tarvinnut murehtia, joten vahki nosti nopeutensa surutta lävitse raja-alueen rajoituksista. Hänen kiireisessä mielessään pyöri nyt liian paljon ajatuksia. Hän tarvitsi pienen hetken vain itselleen.

    Paikka löytyi lopulta Ga-Metrun rajan jälkeen. Pyörälle löytyi turvallinen pysäköintipaikka ja tikkaat kerrostalon katolle olivat helposti saavutettavissa. Pieni metallinen rasia kainalossaan Xen kapusi talon huipulle, astui huimaamatta sen reunalle ja roikotti jalkojaan kevyessä syystuulessa. Näkymä oli juuri sitä, mitä hän oli etsinyt. Ga-Metru sen kaikessa kauneudessaan avautui hänen edessään. Hän ei ollut saanut siitä vieläkään tarpeekseen. Se oli aina ollut hänen suosikkimetrunsa. Rakennuksien välissä soliseva vesi ja niitä pitkin kiipeilevät köynnökset muistuttivat häntä retkistä äitinsä kanssa.

    Ennen vuosikymmenien vankeuttaan kaupungin horisontti oli aina täynnä savua, sumua ja murhetta. Jokainen vilkaisu suuntaan, jos toiseenkin koostui ikävästä ja kaipuusta. Xen oli varma, että hän ei koskaan kyllästyisi siihen, mitä hän näki nyt. Metropoli oli eheämpi kuin koskaan. Se oli kaunis kaikilla niillä tavoilla, millä Nizin ja Killjoyn tarinat sitä hänen nuoruudessaan kuvailivat. Xenillä oli edelleen vaikeuksia käsittää, että sinä aikana, kun hän oli virunut Onu-Metrun pohjalla, kaikki hänen tuntemansa oli korjattu ja rakennettu uudelleen. Tämä ei ollut ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen kerta, kun hän kapuaisi jonnekin korkealle sitä ihastelemaan.

    Näkyä hetken aikaa ihailtuaan Xen avasi rasian, jonka hän oli kantanut katolle mukanaan. Eväsleipiä mutustellessaan hän unohti hetkeksi varaston lattialla kuolleena maanneen matoranin. Ja sen, kuinka oudosti Naho oli käyttäytynyt, kun hän oli saanut tietää, mitä sieltä oli yritetty varastaa.

    Sitä mielen selkeyttä kesti kuitenkin vain voileivän syönnin ajan, mikä ei ollut kovin pitkään, koska ruokaa suuhunsa saatuaan Xen tajusi, kuinka nälkä hänellä olikaan. Rasia tyhjeni nopeasti. Kävipä hänellä mielessään ajatus siitäkin, että kenties toisissa todellisuuksissa mielellään matkaaminen kuluttaisi energiaa jotenkin tavanomaista enemmän.

    ”Ei”, ääni hänen päässään tuumasi.
    ”Ei niin”, vahvisti toinen.
    ♫Pfff, bälälälälälä~♫, pärisytteli kolmas, omaan ääneensä rakastunut.
    ”Miksi se niin toimisi?” Ihmetteli neljäs, Mekaanikolle kuuluva, muita arkisempi ääni.
    ”…” mutisi Lähetti hädin tuskin ääneen.

    Xen pyöritteli silmiään, sulki tyhjäksi rouskutetun eväslaatikkonsa ja asetti kätensä taakseen niin, että hän pystyi nojaamaan niihin.

    ”Se teidän tarinanne taisi muuten jäädä kesken”, Xen sitten mutisi huomioiden päässään tapahtuvan keskustelun ensimmäistä kertaa sitten Nahoon törmäämisen. Hänen sanansa oli tarkoitettu erityisesti pääkoppansa kahdelle uusimmalle vierailijalle, jotka olivat seuranneet häntä sen jälkeen, kun hän oli kavunnut ylös Nuparun kaivauksilta.

    ”Päätökseen pääsimme.”
    ”Tarinan loppuun.”

    ”Seppä riisti.”
    ”Seppä anasti.”

    ”Kello jäi.”
    ”Kello tikittää.”

    ”Pesä, häpäisty.”
    ”Koti, riistetty.”

    Oli vaikea olla tuntematta hieman sympatiaa lihasiskoksia kohtaan. Tai ainakin niin kauan, kun Xen ei muistellut, miltä nämä todellisuudessa näyttivät. Hän oli luvannut jo itselleen, että ”lihaa” ei pidä miettiä liikaa.

    ”Hei, mikä se kellojuttu oikein nyt on? Minä kuulin ne silloin, kun Ko-Metrussa ryskyi. Kuulosti siltä kuin ne olisivat tikittäneet…”

    ”Kaikkialla.”
    ”Teknisesti ottaen.”

    ”Mutta ei paikassa.”
    ”Vaan ajassa.”

    ”Kellot ovat.”
    ”Aina ovat.”

    ”Aina olleet.”
    ”Ja aina tulevat olemaan.”

    ”Ei ole sinistä.”
    ”Ilman punaista.”

    ”Ei punaista.”
    ”Ilman keltaista.”

    ♫Aika kuluu!~♫, keskeytti Siru. Kaikki muut äänet odottivat kärsivällisesti, että hihitys lakkaisi.

    ”Koneisto on aina ollut täällä”, viimeisien naurunpurskahduksien päälle puhuva Mekaanikko täsmensi. ”Seppä nimestään huolimatta ei sitä takonut. Vain… ööh, manasi sen esiin. Taivutti tahtoonsa.”

    ”Mutta sehän on vain iso kello!” Xen huomautti ehkä hieman liiankin kovaan ääneen. Jossain alempana itsekseen puhelevaan vahkiin herännyt Ga-Matoralainen kurkkasi ulos tuuletusikkunastaan, ennen kuin palasi takaisin nukkumaan.

    ”Tai siis”, Xen jatkoi nyt paljon hillitymmällä volyymillä. ”Mihin hän sitä tarvitsee? Onko hänellä niin huono näkö, että tarvitsee tosi… tosi ison kellon?”

    ”Ei kello.”
    ”Vaan aika.”

    ”Totuuden ystävä.”
    ”Avain tuomioon.”

    ”Kun näkee ajan.”
    ”Näkee kaiken.”

    ”Näkee menneen.”
    ”Näkee tulevan.”
    ♫Näkee perseen!~♫

    Xen teki tietoisen valinnan jättää huomiotta äänistä viimeisen.
    ”Mitä… äh, mitä se edes tarkoittaa, että näkee aikaa? Sitäkö se lätinä kaikkinäkevyydestä tarkoittikin?”

    ♫”Se tarkoittaa, että persettä on sekä edessä että takana.”~♫

    ”Pystyykö tuon naisen äänenvoimakkuutta säätämään?” mekaanikko parahti.
    ”Ärsyttää pahasti.”
    ”Harmittaa semisti.”

    ”Voisitko sinä Siru kiltti antaa meille hetkeksi rauhan, jooko?” Xen yritti maanitella lempeimmällä mahdollisella äänellään. ”Minun pääni sopassa on jo aika monta kokkia, ja olisi kiva rauhoittua edes vähän.”

    ♫Hullu akka! Ääniä pää täynnä. Ei edes aikaa ajatella kauniita, hyllyviä, mmmmuhkeita pak-.~♫

    ”Joo, nyt saa riittää”, Xen keskeytti siruneidon lauseen, ennen kuin se pääsi kiusaannuttamaan ketään. Yhdellä rivakalla repäisyllä vahki irrotti Nimdan ketjustaan ja laski sen vierelleen harmaalle katolle. Hän ei yleensä riisunut sirua, ei edes nukkuessaan, mutta päänsärkyä valmiiksi potiessaan hän oli valmis ottamaan sen riskin, että Ga-Metrulainen vesilintu kävisi sen hänen vierestään kaappaamassa.

    ”Parempi?”

    ”Parempi.”
    ”Parempi.”
    ”Parempi.”
    ”…”

    Viisikko nautti pienen hetken siitä, että oli hiljaista. Erityisen paljon siitä nautti pääkopan omistaja, joka kuitenkin todellisuudessa janosi ymmärtää lisää. Kuningatarten elävääkin elävämpi tarina Sepän saapumisesta oli katkennut varaston ryöstöön juuri, kun Xen koki osaavansa kysyä oikeita kysymyksiä.

    ”Mitä tulee kaikkinäkevyyteen”, Mekaanikko jatkoi keskeytynyttä mietettään, ”se ei ole täydellinen. Kellonkin kanssa hän näkee vain sen, mikä on ennalta määrätty.”

    ”Tuo saa sen silti kuulostamaan siltä, että hän näkee sillä tulevaisuuteen…” Xen sanoi.

    ”Parempi sana lienee ’ennustaa’, koska eiväthän nekään aina toteen käy. Ongelma taitaa kuitenkin olla siinä, että kaikkia ei ole sidottu kelloon. Valkoinen kuningatar ei näe sellaista, mikä ei jo valmiiksi tikitä.”

    ”En ymmärrä…”

    ”Äpärät välttää.”
    ”Äpärät karttaa.”

    ”Kaikkinäkevä näkee vain kanisterista tulleet.”
    ”Uusi elämä silmiä kääntää.”

    ”…” Lähetti argumentoi.

    ”Niin minäkin luulen”, Mekaanikko myönsi. ”Ei voi olla sattumaa, että Seppä polkaisi suunnitelmansa käyntiin juuri silloin, kun nazorakit alkoivat saamaan jalansijaa välisaarilla.”

    ”Joten… kuningatar ei näe heitä… ajassa?”

    ”Niin minä luulen. Hän ei voi nähdä maailmassa, jota marssittaisi toisenlainen kone.”

    Xen huokaisi. Matoro oli kertonut hänelle paljon tämän saarta piirittävästä voimasta, mutta toistaiseksi hän ei edes tiennyt, miltä ”nazorak” näytti tai kuulosti. Klaanilaisten puheiden ja Mekaanikon teorian myötä hän oli kuitenkin vakuuttunut, että uhkan täytyi olla todellinen, jos se sai myös Valkoisen Kuningattaren ja tämän Sepän kaltaiset kiirehtimään.

    Hänen katseensa nauliintui taivaalle. Tarkemmin ottaen siihen pieneen mustaan pisteeseen, joka velloi tähtien loisteen lomassa. Mutta muutama strateginen pilvi peitti suurimmaksi osaksi hänen näkyvyytensä. Pelkkä tieto sen olemassaolosta kuitenkin vietti hänen ajatuksensa siihen, mitä kuningattaret olivat hänelle kuvailleet. Musta aurinko, joka oli repeytynyt heidän kotinsa taivaalle, oli syönyt…

    ”… väritkin?”

    ”Yksi, nolla, neljä.”
    ”Kaksi, viisi, kaksi, kuusi.”

    ”Taivaan pirstoja.”
    ”Hiljainen kuolema.”

    ”Meidän maailmamme ei ensimmäisenä kaatunut.”
    ”Toisaalla on jo maailma taipunut.”

    ”Ennen meitä on aurinko syönyt.”
    ”Ja syö vielä meidän jälkeenkin.”

    ”Ellet seppää estä.”
    ”Ellet taivasta varjele.”

    ”Arvostan luottamusta, mutta… te pyydätte ihan kohtuuttomia. Hän repi reiän maailmanne kattoon ja kiskoi teidät maan ytimeen kellotaululla! Mitä hiivattia minun kuuluisi tehdä? En yhtä matorania edes ennättänyt pelastamaan…”

    ”Ah, mutta äpärän tie kulkee Sepältä piilossa!” Mekaanikko yritti parhaansa mukaan lohduttaa. ”Valkoinen Kuningatar kuulee vain sen, minkä annat hänen kuulla. Älä aliarvioi yllätyksen voimaa sellaista vastaan, joka luottaa näkevänsä kaiken.”

    ”Ei kyllä tunnu siltä, että olen piilossa, kun päässäkin vilisee tuhat ääntä yötä päivää.”

    ”Itsepähän pidät linjaa auki”, Mekaanikko huomautti.
    ”…” Lähetti myöntyi.

    ”Helpompaa pitää se suljettuna silloin, kun on saanut edes vähän nukkua”, Xen marisi vastaan.

    ”Meidän pitää muuten ehkä tehdä asialle jotain. Parempi opetella sulkemaan mielesi kunnolla, että ei käy niin kuin Sarajille.”

    ”Sarajille…” Xen toisti. ”Hetkonen… mitä Sarajille on tapahtunut?”

    Kiusaantunut hiljaisuus. Kuningattaret eivät halunneet osaa eikä arpaa tähän keskusteluun. Mekaanikkokin tajusi lipsauttaneensa jotain sellaista, joka olisi ehkä pitänyt esitellä hienovaraisemmin.

    ”Hän… ööh…”

    ”Isä?” Xen tivasi.

    ”No se oli vähän monimutkaisempi juttu.”

    ”Mutta se oli isä, eikö ollutkin?”

    ”Niin…” Mekaanikko myönsi. Xen antoi käsiensä valua, kunnes hän rojahti taaksepäin selälleen. Kylmä katto otti hänen takaraivonsa vastaan vähän liian lujaa. Se ei ainakaan parantaisi hänen päänsärkyään.

    ”Voi helvetti…”

    Xenin edelliset muistot Sarajista eivät olleet edes millään tapaa miellyttäviä. Kohtaamisesta Onu-Metrun pohjallakin tuntui olevan jo vuosia, vaikka siitä oli todellisuudessa kulunut vain kourallinen viikkoja. Siltikin häntä kouraisi nyt kuulan alta tavalla, joka salpasi hänen hengityksensä. Ennen sitä hirvittävää yötä, joka Xenin kellariin vangitsi, hän muisti Sarajin sinä siistinä isoveljenä, joka sai astua taistelukentälle Nurukanin ja Ficuksen rinnalle. Mutta myös isoveljenä, joka oli aina valmis hiipimään hänen kanssaan ulos katsomaan kaupunkien vilkkuvia valoja silloin, kun olisi pitänyt olla nukkumassa. Ajatus siitä, että se isoveli oli nyt poissa, teki kipeämpää kuin Xen olisi koskaan uskaltanut arvata.

    ”Hänellä on hauta Bio-Klaanin saarella”, Mekaanikko rikkoi taas hiljaisuuden. ”Ehkä pääset joskus käymään siellä.”

    Mekaanikko ei edes tajunnut sitä ironiaa, että hänelläkin oli hauta sillä samaisella saarella. Hauta, jota yhä huolsi musta androidi, jonka elintehtävä oli pitää huolta, että sille istutetut kanervat voivat hyvin.

    ”Päähän sattuu”, Xen ulvahti vastaukseksi. Hän ei enää tiennyt, oliko hänen vasemmalle silmälleen kirvonnut kyynel peräisin jomottavasta kivusta, Sarajin poismenosta vaiko kaikista niistä samaan aikaan. Tällaisina hetkinä häntä turhautti kuitenkin suunnattomasti, kuinka vähän hän tuntui pystyvän tekemään. Sepän ja kuningattarien taistelukin tuntuivat kuin tarujen suurelta sodalta. Vaivattomuus, jolla Naho pysäytti rikollisten pakoretken, oli kuin suoraan sarjakuvien sivuilta. Ja tässä hän nyt makasi, katolla itkemässä veljeä, joka edellisellä tapaamisella oli yrittänyt tappaa hänet.

    ”Sano jotain tyhmää”, hän sitten aneli ja tarttui vieressään makaavaan siruun kuin vanhaan rakastajattareeseen. Hylätyksi tulemisesta mustasukkaistunut neito kuitenkin vain tuhautti tympääntyneesti ♫no en♫ ja jatkoi sitten mykkäkouluaan. Hiljaisuus oli äkkiä muuttunut meteliä tuskastuttavammaksi.

    ”Kuule, jos haluat ajatukseksi hetkeksi jonnekin toisaalle…”

    ”Kiitos, mutta enempi ajatteleminenkin kuulostaa kivuliaalta.”

    ”… niin minä kyllä näyttäisi sinulle mielelläni jotain”, Mekaanikko runnoi ehdotuksensa väkisillä loppuun. ”Muistatko silloin, kun näytimme Matorolle, miltä sinusta tuntui? Mitä kaikkea olit nähnyt. Silloin, kun he päästivät sinut vapaaksi.”

    Muistihan hän. Oli vaatinut vain yhden harppauksen kohti Xenin mielen perukoilla tikittäviä kelloja, ja muistojen padot olivat auenneet avoimella sydämellä saapuneelle toalle. Hän olisi antanut puolet raajoistaan, jos olisi vain saanut palata siihen hetkeen.

    ”Minulla ei ole ehkä näyttää sinulle mitään niin… korkealentoista, mutta se, mitä Naho aiemmin sinulle sanoi, herätti minussa yhden muiston. Tahtoisitko katsoa sen kanssani?”

    Xen nousi hitaasti takaisin istuma-asentoon ja huokaisi väsyneesti. Hänen leukansa lommokin oli alkanut jomottamaan. Vahkin pääkopassa oli jo meneillään aivan tarpeeksi, vaikka hänen täytyi myöntää, että Mekaanikon tarinatuokio tuskin ainakaan pahentaisi tilaa enempää.

    ”Hyvä on, mutta ei mitään romaania. Minä meinasin ihan oikeasti yrittää nukkua vielä tänään.”

    ”Sulje silmäsi ja hengitä syvään.”

    Mutta Xen tiesi jo, miten tontun temput toimivat. Hän luovutti osan mielestään kranaverkon toiselle päälle ja elävät kuvat alkoivat välittömästi täyttää hänen verkkokalvojaan. Unessa hän ei ollut, mutta sisällä tarinassa kylläkin, samaan tapaan kuin kuningattarien kertoessa kamppailustaan Seppää vastaan.

    Ilma tuoksui edelleen vesistölle, maa hänen allaan oli yhä tornitalon katto, mutta hänen näköaistinsa oli vienyt hänet puiseen mökkiin jonnekin aivan toisaalle, aivan toiseen aikaan.

    Pieni punainen tonttu seisoi hänen edessään. Varpaillaan tälle aivan liian korkealle pöydälle kurotteleva Mekaanikko oli syventynyt keskustelemaan punamustahaarniskaisen teknojätin kanssa, jolle pöytä taas oli suhteessa humoristisen pieni. Xen ei ollut uskoa näkemäänsä. Mekaanikko oli tuonut hänet muistoonsa Killjoyn kanssa.

    Ennen kuin Xen ehti valittaa Mekaanikon surkeasta tilannetajusta ja siitä, kuinka hänen isänsä oli juuri nyt viimeinen henkilö, jonka hän halusi nähdä, keskeytti Mekaanikon, sen nykyhetkessä olevan, ääni hänet ennen kuin hän sai sanaakaan suustaan.

    ”Hän kirjoitti kirjaa.”

    ”Täh?”

    ”Katso pöydälle.”

    Xen otti askeleen eteenpäin puisella lattialla ja kuikki isänsä olan ylitse, mitä tämä puuhasi. Jätin oikeaan käteen oli puristunut tuiki tavallinen lyijykynä ja sen alla lepäsi vino pino suttuisia papereita, jotka oli raapustettu täyteen pienen pientä tekstiä. Päällimmäisen paperin yläreunassa komeili kuitenkin otsikko, johon oli nähty selvästi muuta tekstiä enemmän vaivaa.

    Hunter’s Joyrney.

    ”Elä helvetissä.”

    ”Mm-h.”

    ”Se ääliö laittoi otsikkoon punin omasta nimestään.”

    ”Jep.”

    ”Ei saakeli.”

    Muistomekaanikko, tai Creedy oikeastaan, ei tuntunut välittävän kirjan vakavuuden rajoja koettelevasta otsikosta, vaan jatkoi ideointia ison ukkelin kanssa. Xen hädin tuskin sai selvää näiden keskustelusta, mutta siitä ei silti jäänyt epäselväksi, että kyseessä oli jonkinlainen omaelämänkerta.

    ”Kelataanpas hieman”, äänitasolla olemassa oleva Mekaanikko tuumasi. Ja aika, se pirullinen aika, alkoi juosta nopeammin. Xen otti vaistomaisesti ison harppauksen taaksepäin, kun hahmot huoneessa alkoivat vilistä edestakaisin. Ikkunasta kajastavasta valosta saattoi päätellä, että päivät kuluivat kuin sekunnit. Vaan paperipino pöydällä liikkui ja kasvoi. Puutasolla lojuvat tavarat sinkoilivat puolelta toiselle kuukausien ja vuosien vieriessä. Kaikki liikkui, paitsi kolmea hahmoa esittävä valokuva pöydän kulmassa, joka pysyi täydellisen paikallaan koko kelauksen ajan.

    ”Kirja oli minun ideani, oikeastaan”, Mekaanikko kehuskeli. ”Ja vaati hieman suostuttelua. Killjoy ei koskaan ollut kovin hyvä kynän kanssa, mutta vuodet opettivat. Tekstikin parani loppua kohden. Ja… kas tässä!”

    Aika alkoi jälleen tikittää rauhallisempaan tahtiin. Se hidastui, hidastui ja hidastui, kunnes hahmot Xenin edessä liikkuivat jo paljon hitaammin kuin niiden olisi normaalistikaan kuulunut. Lopulta liike pysähtyi kokonaan. Sivu jäi keskeneräiseksi Killjoyn sormien alle ja Xen uteliaana marssi vakoilemaan, mitä siihen oli kirjoitettu. Kappale, jonka keskeneräistä tekstiä hän luki, oli selvästi jatkoa edelliseltä sivulta. Se oli keskustelu Killjoyn ja Mustan Käden muinaisen turvallisuuspäällikön välillä. Tärkeää, ja se, mihin Xen kiinnitti kuitenkin huomionsa, oli lainaus aivan kappaleen lopussa.

    ”Yö on pitkä, jos aamua pelkää. Aika taipuu kyllä mielen edessä. Toivota sarastus tervetulleeksi ja katso, kuinka viisarit saavat vauhtia alleen.”

    Xen huokaisi syvään. Naho oli ollut oikeassa siinä, että Nizin runosuoni ei olisi moiseen taipunut.

    ”Se oli siis isän sanonta.”

    ”Ja äitisi muisti siitä hädin tuskin ensimmäiset sanat. Ihan hyvästä neuvosta jäi elämään vain irtonainen lause. Vähän surullista sinänsä, mutta sen jälkeen, mitä isällesi tapahtui Klaanissa, häntä ei olisi vähempää voinut kiinnostaa korjata sitä väärin lainaavia.”

    ”Kunnes hän alkoi kirjoittaa?”

    ”Kunnes hän alkoi kirjoittaa.”

    Xen ei voinut olla huomaamatta, kuinka pahasti Killjoyn haarniska oli kulunut vuosien varrella. Missä tämä mökki sijaitsikaan, ei se selvästi tarjonnut tälle paljoakaan rauhaa. Samalla tavalla kulunut oli mökkikin. Puinen lattia oli ainakin sentin matalampi kuin muiston alussa. Eittämättä kulunut Killjoyn raskaiden askelien alla. Tavaraa oli kertynyt jokaiseen nurkkaan. Sanomalehtien pino etuovella kasvanut miehen itsensä kokoiseksi. Tämä ei ollut se ympäristö, mihin Xen oli isänsä eläkepäivät kuvitellut.

    Mutta ennen kuin hän ehti sitä enempää märehtimään, alkoi muisto jo hälvenemään. Ensin katosi mökki, sitten sen omistaja. Viimeiseksi hävisi sen muistelija, pieni mekaanikko, joka myhäili tyytyväisenä Nui-Kralhin edistykselle. Sitten oli taas vain katto, kaupungin valot ja syystuuli, joka puuskallaan puhalsi Xenin hupun miltei tämän päästä.

    ”En olisi uskonut isästä kirjailijaksi. En ainakaan kovin hyväksi sellaiseksi.”

    ”Voi, älä ymmärrä väärin. Se teksti oli suureksi osaksi aivan kammottavaa. Luin sen keskeneräisenä ainakin kolmesti ja erityisesti ne varhaisten vuosien luvut olivat aika kivuliasta pureskeltavaa. Mutta eipä se sen pointti ollutkaan. Se oli enemmän terapiaa. Paljon kaivattua sellaista.”

    Xen naurahti. Mielikuva Mekaanikosta lukemassa vanhan miehen jaaritteluja oli kieltämättä humoristinen.

    ”Saiko hän sitä valmiiksi?”

    ”Tuo viimeinen hetki oli noin vuosi takaperin. Hän arvioi silloin, että hän oli puolivälissä prosessia.”

    ”Ja kauanko hän kirjoitti sitä?”

    ”Kaksitoista vuotta.”

    Xenin leuka loksahti auki. Hän tavaili Mekaanikon sanat uudestaan, mutta ääntäkään päästämättä.

    ”Hän tiesi jo tovi sitten, että hänen aikansa on käymässä vähiin, ja että hän tuskin saisi sitä koskaan valmiiksi. Hän ei kuitenkaan tuntunut olevan siitä pahoillaan. Matka oli tässä tapauksessa määränpäätä tärkeämpi.”

    ”Niin varmaan…”

    Kärsivälliseksi Xen ei Killjoyta koskaan olisi tuominnut. Ei ainakaan omien muistojensa perusteella. Mutta jokainen hetki, jonka hän sitä mietti, häntä pelotti entistä enemmän, että hän ei ehkä koskaan tuntenut tätä kovin hyvin.

    ”Ja öh, se mökki räjähti hiljattain, joten alusta se pitäisi kumminkin aloittaa”, Mekaanikko täydensi.

    ”No niinpä tietenkin.”

    Xenin ajatukset harhailivat edelleen Killjoyn pöydällä olleessa valokuvassa. Hän muisti, kun se otettiin. Muisti, kuinka innoissaan hän oli. Killjoyn oli täytynyt kantaa sitä mukanaan kaiken tämän… aikaa.

    Hän sai viimein kammettua itsensä takaisin seisomaan. Metru Nuin horisontti jatkoi vain olemistaan. Vaikka aika olikin rakentanut sen aivan uudenlaiseksi, Xen tunnisti sen silti kodiksi. Siitäkin huolimatta, että se muistutti aika vähän sitä, millaisena hän sen muisti. Hän oli alkanut ymmärtää sitä voimaa, minkä muistot ja aika yhdessä loivat.

    ”Kiitos kannustuspuheesta”, hän sai lopulta sanotuksi. Mekaanikko hymähti tyytyväisesti ja Xenin katse kääntyi jo takaisin horisonttiin. Aamu tosiaan saapui nopeammin, kun ei pelännyt yötä. Kaksoisauringot nousivat jo. Muistelujen aikana Ga-Metru oli alkanut kylpemään taas päivänvalossa sitä siunaavien aurinkojen alla. Eikä kumpikaan niistä ollut musta ja värejä syövä. Ei vielä. Elämä jatkui, vaikka se tekikin välillä niin kovin kipeää.

    Lyhyet torkut nukuttuaan Xen oli viimein valmis takaisin pyöränsä ohjaksiin. Hän kumartui nostamaan lounaslaatikkonsa ja valmistautui kapuamaan alas taukopaikkanaan toimineelta katolta. Hänen olonsa ei ollut varsinaisesti parantunut, mutta pieni lepotauko oli pitänyt huolta, ettei hänen mielenmaisema ollut ainakaan mustunut enempää.

    ”Kaikki kyydissä?” hän vielä varmisti leikkimielisesti tietäen hyvin, että hänen päässään pälisevät äänet olivat aina hänen mukanaan.

    ”Menoksi vain”, vastasi Mekaanikko.
    ”…” sanoi Lähetti.
    ”Aina lähellä.”
    ”Aina täällä.”
    ♫Älä kaiva nenää samalla sormella, jolla kaivat perrr-~♫

    ”NYT HEI!”
    ”…”
    ”Ei ole hauskaa.”
    ”Hauska on kuollut.”
    ”Moi, minun nimeni on Peelo. Missä minä olen?”

    ”…”
    ”…”
    ”…”
    ”…”
    ”…”
    ♫…♫

    ”Väärä numero?”

  • Aft-Amana 3

    		
    		
    		
    		
    		
    

    Aft-Amana


    Tuska. Tuska riipi hänen sydäntään. Tuska ja petos.

    Matoro ei tiennyt, kuinka kauan oli juossut. Käytävät, lepo-osastot, sellit. Särkyneet ikkunalasit, pölyn peittämät aulat. Kaikki samaa utua, varjoa, sumua, myrskyä. Tuska oli pakottanut hänet sen läpi. Silmätkin olivat tottuneet pimeyteen, vaikka hänestä tuntui kuin ne olisivat sillä hetkellä vain… halunneet vapauttaa sateen.
    Hän… hän ei antaisi niiden. Ei… ei hän voisi. Ei nyt.

    Sinisilmillään hän katseli ohi kiitäviä lohduttomia lattialaattoja ja rauhoittavaa sinisävyä, joka muistutti häntä vain sirusta.

    Ja vaikka hän ei itse tiennyt, mihin mennä, Epsilon rinnassa tuntui tietävän. Se halusi siskonsa luokse. Se antoi voimaa.

    Kapuran askeleet olivat seuranneet Mustalumea koko matkan. Se oli ainoa ääni, johon hän oli kiinnittänyt huomiota.Vaikka hän oli melko varma, että toa oli myös huutanut särkyneellä äänellä hänen peräänsä joka askeleella.

    Nyt tulen toakin tömähti hänen vierelleen maahan hengitys hinkuen.

    Ja kumpikin heistä tajusi aivan liian myöhään, mihin oli juuri saapunut.

    Polvilleen romahtanut jään toa antoi hengityksensä tasaantua. Hän vilkaisi ohimennen olkansa yli kumarassa seisovaa Kapuraa. Sitten hän käänsi päänsä alas sanomatta sanaakaan ja yritti rauhoittua. Keskittyä.

    “Hemmetti”, Kapura vielä puuskutti. “Tänne juokseminen ei välttämättä ollut maailman järkevin teko. Kuulitko sinäkin nuo?”

    “… nuo?” Matoro kysyi. Ainoa ääni, jonka hän koko päivältä muisti, olivat umpeenkasvaneen puiston loputtomat korpit.

    “Nuo.”
    Kapura katsoi Matoroa.
    “Laukaukset.”

    Jään toan sinisillä silmillä oli kysyvä katse. “E-en?” hän vastasi.

    “Kovaa tulitusta”, sanoi Kapura. Tauko. “Luulin, että… ne tulivat täältä. Mutta jos sinä et kuullut mitään… tulivatko ne ulkoa?”

    “Sinun pitäisi mennä takaisin”, Matoro vastasi.

    Kapura naurahti pahantuulisesti. “Kerro minullekin, jos tiedät, mitä reittiä me tänne juoksimme. En myöskään aikonut jättää sinua yksin tänne. Varsinkaan… tuossa tilassa.”

    Tilanne olisi ollut hauska vitsi, jos olisi kysytty Matorolta kuukausi sitten. Hän olisi todennut jotakin nasevaa siitä, miten kätevää olisi ollut, jos omistaisi suunnistuksen naamion. Sillä hetkellä, Aft-Amanan sisuksissa, se ei jostakin syystä edes nostanut toan suupieltä hymähdykseen.

    Hymähdys tuntui elämältä ennen kaiken särkymistä Kirouksen Porteilla. Elämältä, joka oli kadonnut valon toan sanojen myötä pohjattomiin jäärailoihin, jotka repivät hänen sydäntään.
    Jään Sotilas antoi käsiensä valua kasvojaan pitkin. Karkoitti sateen pois vaikka se sattui.
    Huokaisi syvään ja nousi.

    “Kapura… en tiedä mitä tehdä. Minusta tuntuu kuin kaikki olisi menettänyt merkityksensä… ja toisesta minusta tuntuu kuin olisin lähempänä kuin koskaan päämääräni.”

    Tulen toa oli hetken hiljaa. “Käskisin ryhdistäytymään, mutta eihän se skarrar koskaan auta. Mutta tiedätkö, mikä voisi? Se, että tekisimme jotain. Tähän jääminen on mahdollisesti huonoin siirto, koska meillä oli ihan tehtäväkin, ja muut voivat olla vaarassa.”

    Matoro miltei hymyili. “Kuulostat melkein minulta. Tai minulta silloin ennen. Kyllä, sinulla on pointti. En vain tiedä, haluanko… tai. Ei mitään”, toa nousi ja yritti työntää sivuun hajonneen luottamuksensa sirpaleet ja kaikki ne ajatukset, jotka piinasivat häntä. Hän keskittyi siihen siniseen, joka häntä ajoi eteenpäin.

    “Tämän takia kannattaa aina varautua pahimpaan”, Kapura sanoi ja käveli ympäri huonetta hermostuneesti. Sen pölyiseen lattiaan muodostui askelten rinki. “Eikä tuo ollut edes vitsi. Kuka säilyttää toimintakykynsä silloin, kun asiat alkavat mennä huonosti? Se, jota naurettiin vainoharhaiseksi. Se, joka varautui.”

    Tulen toa katsoi Matoroa. “Jonkun tätä operaatiota on johdettava. Minä olen valmistautunut tähän.”

    Valkoiset, pölyn peittämät laatat saivat parantolan pimeyden tuntumaan paljon vähemmän lohduttomalta. Tai ehkä pahemmalta.

    Kumpikin toa oli hetken hiljaa. Johonkin suuntaan oli lähdettävä, mutta mihin? Toisella puolella huonetta oli vankalta näyttävä metalliovi. Kapura otti askeleen sitä kohti. Ja toisen. Ja kolmannen. Tulen takojan jokainen askel kolahti lattialaattoihin huoneen hiljaisuudessa.
    Mutta yhtäkkiä seppä pysähtyi.
    “Täällä… “ aloitti Kapura. Matoro nousi ja hiipi toaa kohti. Pian hän kykeni täydentämään mielessään sanomatta jääneen lauseen.

    Täällä on joku outo haju.

    “Mennään sittenkin… tuonne”, Kapura kuiskasi ja osoitti erästä ovea. Niitä oli huoneessa paljon. Matoro ei väittänyt vastaan, vaan lähti seuraamaan sepän askelia. Pois kylmää huokuvalta lyijyovelta. Pois. Mihin tahansa muualle.

    Käytävä, johon he astuivat, oli yhtä harmaa kuin edellisetkin. Lattiaa peitti satoja jos ei tuhansia lasinsiruja neljästä ikkunasta, jotka sijaitsivat seinällä tasaisin välimatkoin. Kirkkaus tulvi ikkunoista sisään keskelle hylätyn laitoksen mustuutta ja sai viiltävän terävät lasinsirut kimaltelemaan.
    “Eteenpäin”, Kapura mutisi hajamielisesti.
    Rikkinäisistä ikkunoista heitä tervehti vehreyden meri. Vaikutti siltä, että siellä oli joskus sijainnut ehkä jopa sangen mukava sisäpiha puutarhoineen. Lukemattomat linnut raakkuivat kovaäänisesti haudaten kaikki muut äänet alleen.

    “En edelleenkään ymmärrä, mitä täällä on tapahtunut…” jään toa kuiskasi. “Ikkunat ovat kuin taistelun jäljiltä – Cehaya puhui tarttuvasta mielisairaudesta – mutta täällä ei ole… ruumiita?”

    Ei hän olisi niitä halunnutkaan.

    Mutta jokin merkki siitä hirveydestä mikä sairaalan ylle oli laskeutunut varjon lailla olisi edes auttanut… käsittelemään asiaa.

    “Ei mietitä sitä nyt”, Kapura sanoi. “Kello tikittää. Jätetään arvaukset. Ehkä löydämme jostain ihan oikeita vastauksia.”

    Nyt täällä ei ollut vain… mitään. Ei ikkunoiden täytynyt olla rikki taistelunkaan takia, eihän? Rakennus oli kuitenkin seisonut tällä paikalla hylättynä kymmeniäkin vuosia. Luonto olisi hyvin voinut tehdä tehtävänsä aivan yksin.

    Pimeys. Pimeämpi. Seuraavassa huoneessa – suuremmassa, tyhjyyttään kumisevassa sisäaulassa tumma tuntui entistäkin lohduttomammalta hetkellisen päivänvalon jälkeen. Osasto D, tiesi kyltti seinässä kertoa. Jään Sotilas sääti päälle yökiikarinsa, ja sairaala hukkui vihreän sävyihin. Huoneen toisessa päässä näkyi jotain isoa.

    “Näyttävät suurilta kaapeilta”, hän totesi hiljaa vailla suurta innostusta.
    “Tuskin mitään meitä hyödyttävää”, Kapura mutisi.

    “Emme löydä mitään satunnaisella harhailulla”, Matoro sanoi hiljaa ja sulki silmänsä. Epsilon, epsilon, minne haluat mennä? Mistä löydämme siskosi?
    Mutta valkoinen oli hiljaa… tai hetken olikin. Toa tunsi sykkeensä kiihtyvän. Hän e i o l l u t t a r p e e k s i k o r k e a l l a, joku lopulta vastasi. Kapteenia ei oltu s ä i l y t e t t y täällä, se sanoi.

    “Mitä luulet noista löytyvän? Arupakin piirtämän kivan kartan, johon on merkitty Nimdan sijainti ja kaikki vaarakohdat?” Kapura mutisi yrittäen pakottaa virnettä esiin. “Minä… minusta tuntuu, että tiedän tästä mielisairaalasta jo ihan tarpeeksi.”

    Tulen toa tutkaili huonetta katseellaan.

    “Mutta kaipa me voimme vaikka katsoa, mitä noiden ovien takaa löytyy.”

    “Mikä tahansa vihje siitä, mitä karzahnia täällä oikein on tapahtunut, olisi tervetullut”, jään toa totesi kuiskaten vetäistessään jykevän kaapin oven auki. Sen saranat narisivat tuskallisen voimakkaasti.

    Ja ovien takana oli kuollut varis.

    Kuollut varis pillereiden ja lääkepakettien keskellä. Se kuhisi matoja.

    Matoro irvisti ja sulki kaapin inhoten.

    Toinen kaappi oli pakastin. Lyijyvuorattu kuten aiempi ovikin. Hyvä, jos pitäisi paeta novapommitusta. Informaatioarvo nolla.

    “Näyttää jonkinlaiselta toimistolta”, Kapura huikkasi keskimmäisestä huoneesta. “Täältä voi löytyä jotain. Tule.”

    “Sinun ei pitäisi huutaa noin kovaa”, jään toa kähisi. “En… pidä tästä paikasta. En halua, että… en tiedä. En tiedä keitä täällä edes on tai mitä minä edes pelkään”, hän sopersi, vaikka hän tiesi hyvin, mitä hän pelkäsi. Kysymykset, jotka häntä kiusasivat, päättyivät aina vain yhteen päätelmään. Ja… se ei ansainnut itselleen ajatuksia, ei edes sekunnin verran.

    “Toimiiko radiopuhelimesi?” Matoro kysyi äkkiä.

    Kapura ähkäisi. “Miten minä unohdin? Ota tästä”, toa sanoi ja heitti laitteen Matorolle. “Luulen, että täältä kannattaa kaivaa. Yritä sinä muodostaa yhteys.”

    Yhteys oli lähinnä särinää. Vaimeita otteita laivojen tai lähiseutujen kanavista. Toa yritti kuumeisesti saada viestintäteknologiaa pelaamaan – tuloksetta. Samalla Matoro käveli kohti ankeaa toimistoa, jossa Kapuralla oli kolinasta päätellen kova tutkimustyö menossa. Hänen makuunsa liiankin kovaääninen.
    Astuessaan huoneeseen jään sotilas näki Kapuran kaivelevan yhtä arkistokaappia kuin vimman ajamana, ja Matoro tuijotti toverinsa toimeliaisuutta kulmat kurtussa. Kolme muuta samanlaista kaappia seisoi seinillä, mutta niistä kaksi oli tyhjiä ja kolmas sinetöity tiukalla rautalukolla. Huoneen päässä kolmion muotoisen ikkunan edessä oli tamminen työpöytä, jonka kulmasta Matoro erotti tutun nimen.
    Cehaya.

    Radiopuhelin pysyi hiljaa. Kukaan ei vastannut. Matoro huokaisi ja pudotti puhelimen toimiston lattialle. “Ei yhteyttä.”

    “Kuulostaa siltä, että niille tuli ongelmia”, Kapura sanoi huolestuneesti ja kalautti kaapin ovet tiukasti kiinni. “Kaivetaan vielä tämä toimisto ja jatketaan matkaa. Luulen, että tämä on paras paikka löytää jokin… selitys tapahtumiin”, toa kertoi Matoron makuun liian varmana.

    Vaan Mustalumen huomio oli kiinnittynyt pöytälaatikoihin, jotka oliv- ei, eivät olleet, pöydällä oli paperilappunen. Siihen oli kirjoitettu kauniilla käsialalla kaksi sanaa.

    Olen pahoillani.
    – C


    “Cehaya”, kuiski Kapura, jonka arkistokaapinkaivuu oli päättynyt tuloksettomasti. “Arupakia hoitanut tohtori.”

    “’Jos löydätte kapteeni Arupakin, kertokaa hänelle, että olen pahoillani.’ Niin hän sanoi meille, kun… “ jään toa huokaisi surumielisenä.

    “Varmasti hän yrittikin auttaa Arupakia”, Kapura sanoi. “Mutta… jos se, miltä täällä näyttää kertoo yhtään tapahtumista… en tiedä, onko ketään, joka olisi voinut… merirosvoa auttaa.”

    “Ennen kun lähdimme Bauinuvasta, Umbra jäi puhumaan hänen kanssaan.” Valon toan nimen ääneen lausuminen sattui. Sattui, turhautti ja masensi. “Kenties Cehaya neuvoi häntä kertomaan totuuden. Paljastamaan petoksensa.” Toa puristi miekkansa kahvaa.
    “Minä haluaisin vain takaisin siihen valheeseen. Sinne, missä Umbra oli paras ystäväni!” toa korotti ääntään ja iski Hämäräteränsä suoraan alumiiniseen arkistokaappiin. Siihen se upposi kipinää iskien kuin pehmeään hiekkadyyniin.

    “Älä riko Cehayan omaisuutta”, Kapura totesi hajamielisesti, mutta naurahti hermostuneesti tajuttuaan sanojensa typeryyden. “En – en löytänyt mitään. Poistutaanko?”

    Matoro jätti huomattavan kiireisen toverinsa huomioimatta. Miekka kalahti lattialle toan kyykistyessä tuskaisen – epätoivoisen – näköisenä. Kaapista pursusi monia, monia papereita toan jalkoihin. Hän avasi kauniisti sidotun nipun ja vilkaisi sen sisällön.

    Ja sinisilmät kanohi Cencordissa avautuivat ammolleen. Cehaya väitti tuhonneensa kaiken. Joko hänellä oli ollut liian kiire tai sitten hän valehteli.





    HAASTATTELUPÖYTÄKIRJA 17
    Cehaya, Tri. (Ga-Matoran)
    Arupak, kapt. (??-Matoran?)

    [NAUHOITE ALKAA]

    [06-30-31] CEHAYA: Hyvää huomenta, kapteeni.

    [06-30-31] ARUPAK: Pahoittelen. Hyvää huomenta, tohtori.

    “Kapura”, hän kuiskasi. “Löysin… löysin jotakin. Kuuntele.”

    Tuliseppä pysähtyi kuin liekkinsä sammuttaneena. “Hmm?”

    “Haastattelupöytäkirja… Cehaya ja Arupak…” toa toisteli selatessaan sitä kuumeisesti eteenpäin.

    [06-30-31] CEHAYA: Heh. Kuten aiemmin pyysin, kutsu vain Cehayaksi.

    [06-30-32] ARUPAK: Ei, kyllä te minulle tohtori olette.

    [06-30-32] CEHAYA: Jos niin on parempi. Miten olet voinut?

    [06-30-32] ARUPAK: En kovin hyvin, jos tosissaan ollaan.

    [06-30-32] CEHAYA: Hmh. Uniongelmiako jälleen?

    [06-30-32] ARUPAK: Minä en nuku, tohtori.

    [06-30-33] ARUPAK: En halua.

    [06-30-33] ARUPAK: Linnut pitävät hereillä.

    [06-30-34] CEHAYA: Linnut?


    Raapivat ikkunaan, haluavat sisään. Niitäkin pelottaa.” Toan ääni oli viileän rauhallinen ja selkeä, kun hän toisti merirosvon sanoja Kapuralle. Matoro tunsi sen innostuksen, jonka hän sai, kun oli lähellä jonkun kauan pohtimansa kysymyksen ratkaisua. Mutta se jäi kylmien väreiden alle.

    “Matoro”, Kapura sanoi ahdistuneesti. “K-kannattaako meidän loukata Arupakin yksityisyyttä? Vaikkakin Metru Nuilla ei näytetä tuntevan yksityisyyden käsitettä… ei se… ei se ole minusta silti oik-”
    Matoro ei kuunnellut.




    [06-30-34] ARUPAK: Raapivat ikkunaani. Haluavat sisään. Niitäkin pelottaa.

    [06-30-34] CEHAYA: Kapteeni, haittaako sinua, jos siirrymme puhumaan painajaisistasi?

    [06-30-36] CEHAYA: Voimme ottaa kyllä hitaamminkin tänään, kapteeni.

    [06-30-37] ARUPAK: Miten vain haluat, tohtori. Ja ä-älkää kutsuko kapteeniksi. Minulla ei ole enää miehistöä.

    [06-30-37] ARUPAK: Tarip…

    [06-30-37] CEHAYA: Öh?

    [06-30-37] CEHAYA: Aru… anteeksi.

    [06-30-38] ARUPAK: Sattuu edelleen, tohtori.

    [06-30-38] CEHAYA: Kerro välittömästi, jos haluat lopettaa. Meillä ei ole mikään kiire edetä. Käsittelet vaikeita asioita, ja ne on otettava ajallaan.

    [06-30-38] ARUPAK: Nyt on se aika.

    [06-30-39] CEHAYA: Niin. Kun puhut linnuista, tarkoitatko “Painajaisten Lähettiä”?


    Sillä… Painajaisten Lähetillä… oli vainuni, tohtori… On ollut jo vuosia. Olin tyhmä, tyhmä, tyhmä. Jätin sen tikarin Zakazille“, Matoro jatkoi, ja kuuli hylätyssä toimistossa Kapuran raskautuvan hengityksen.


    [06-30-39] CEHAYA: Kuten kerroit aiemminkin. Sirunko takia se sinua seuraa?

    [06-30-39] ARUPAK: Sirun.

    [06-30-39] CEHAYA: Nämä “nuket”… haluavatko ne sinulle pahaa?

    [06-30-40] ARUPAK: Eivät ne h-halua kenellekään pahaa.

    [06-30-40] ARUPAK: Ne eivät tehneet tätä… tehneet sitä koska ne halusivat satuttaa.

    [06-30-42] ARUPAK: Niiden oli pakko.

    [06-30-42] CEHAYA: Kuka niitä pakottaa?


    Eivät ne halua kenellekään pahaa… Ne eivät tehneet tätä, tehneet tätä koska ne haluaisivat satuttaa. Niiden oli pakko… Kohtalo, pakottaa meitä kaikkia.

    “Matoro…”


    [06-30-43] CEHAYA: Kohtalo, sanot… ei siis “Mies Punainen”?

    [06-30-43] ARUPAK: H-hän ei toimi niin.

    H-hän ei toimi niin… Jos ne saavat tietää siitä, ne löytävät minut. Eivätkä ne edes tarkoita pahaa… Niillekin tehtiin pahaa. Niille tehtiin pahaa.

    “Matoro!” Kapura sanoi hieman kovemmin ja katsoi jään soturia vihreät silmät ahdistuksen soihtuina. “Ei meidän tarvitse tehdä tätä. Annetaan Arupakin menneisyyden jäädä. Hänellä itsellään on kaikki vastaukset, joita tarvitsemme.”

    [06-30-46] CEHAYA: Mistä ne ovat tulleet? Nuket.

    [06-30-46] ARUPAK: A-ai mistä muualta kuin p-päästäni, tohtori?

    [06-30-46] CEHAYA: Arupak, tiedät kyllä etten-

    [06-30-46] ARUPAK: ÄLÄ KUTSU MINUA TUOLLA NIMELLÄ!

    [06-30-50] ARUPAK: M-minä en ole enää se mies. En enää.

    [06-30-51] ARUPAK: Jos ne saavat tietää siitä, ne löytävät minut.

    [06-30-51] CEHAYA: Anteeksi.

    [06-30-52] ARUPAK: E-eivätkä ne edes tarkoita pahaa. Niillekin tehtiin pahaa. Niille tehtiin p-pahaa…

    [06-30-54] CEHAYA: Kuka teki niille pahaa?

    [06-30-54] ARUPAK: H-hän. Hän s-satutti niitä. Hän r-rikkoi ne. Uudestaan ja uudestaan.

    [06-30-54] CEHAYA: Nukentekijäkö? Hänkö heitä satutti?

    [06-30-54] ARUPAK: Ei.

    “Menneisyys on vastaus nykyisyyteen”, toa totesi ja jatkoi lukemisen hurmaa. “Hän satutti niitä, hän rikkoi ne. Uudestaan ja uudestaan. Mutta… N-nukentekijä oli pelastus. Nukentekijä rakasti niitä. Nukentekijä otti langan ja parsi. Ja nyt se mikä oli rikki on taas ehjää.


    Ja tulee luokseni…

    Nuket täyttivät toan pään, Valkoinen Käsi ja Musta Suu… Toa tunsi pakokauhun ja paniikin yrittävän saada otetta, mutta sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Ei hän pelännyt sitä, mitä hän tiesi Nukeista. Hän pelkäsi sitä, mitä ei tiennyt. Ja hän oli nyt tiedon lähteellä.
    Kapura oli noussut seisomaan. Tulen soturi nojasi nyt arkistokaappiin ja hengitti raskaasti silmät kiinni. “Matoro… Tieto ei ole sen arvoista, Matoro. Meidän on jatkettava.”

    [06-30-56] CEHAYA: Mutta haluavatko ne satuttaa sinua?

    “Tieto on kaikki, millä on merkitystä”, Jään Sotilas huohotti liian s y v ä l t ä. Mutta jatkoi. S y v e m m ä l l e.

    Ne haluavat sirun… ja jos ne eivät saa, ne, ne… Korpit, Cehaya. Ne ovat tulossa satuttamaan… Kuulen jo siivet… En anna sitä… kukaan ei ansaitse… kipua…

    Jään sotilas vain tuijotti hetken paperia. Tulen toa oli silminnähden hermostunut ja sopersi jotain, josta Matoro ei saanut selvää.
    “M-matoro… l-lopeta…”

    [06-30-58] ARUPAK: Kukaan ei ansaitse tätä.

    [06-30-58] ARUPAK: Tätä kipua.

    [06-30-59] ARUPAK: Sama ei saa toistua.

    Liikahda ei korppi enää.
    Kun tuoksuns’ tyhjä polttaa nenää.
    Ja korpin nokan sana julma, sen sieluuni kuin reiän nokki.
    Tuon sanan kylmän pimeyden.
    Ja loputtoman tyhjyyden.

    Viimeiset sanat Matoro kuiskasi.

    Kraa. Kraa.

    Ja kun hän katsoi Kapuraan, tämä oli istunut lattialle ja peitti kasvonsa käsillään.

    Nyt he olivat vain molemmat hiljaa.

    Jään toa kuuli oman sydämensä tykytyksen. Sen, jonka Valkoinen Käsi oli lävistänyt.

    Hetken vain into kesti. Tieto loppui. Liitteet oli hävitetty. Nuket tulivat. Nuket, nuket, nuket. Nuket täyttivät hiljaisuuden ja tyhjyyden. Ne työnsivät teränsä läpi hänen kehonsa läpi unen ja kuvitelman. Apua, hän huusi vailla sanoja. Ei Epsilon kaunis auttanut, se vain tuntui Nukentekijän parsimia todellisemmaksi tekevän. Ei Itroz, Särkynyt Serafi, auttanut, ei häntä lainkaan kuulunut. Tai sitten kuului, mutta hän oli aivan yhtä kauhuissaan, mistä sitä saattoi tietää?

    “Meidän… on mentävä”, Kapura huohotti ja nousi ylös nojaten yhä arkistokaappiin. “Aika… kuluu.”

    “Aika on loppunut ajat sitten”, Matoro vastasi epäselvänä. Hän nousi ja poimi miekkansa. Cencord yritti etsiä, mutta kuului vain kohinaa. Hän asteli poispäin toimistosta, kohti ovea käytävän päässä… mutta ääni pysäytti hänet.


    “Kapura”, Matoro kuiskasi. “Kuuletko sinäkin tuon?”
    “Kuulen”, Kapura sanoi kääntymättä taakseen. “Pitäisiköhän meidän…”
    “Poistua?”

    Kapura oli hetken hiljaa. “No, se on ainoa radiopuhelin.”

    Matoro katsoi hetken eteensä typeränä. “R-radiopuhelin?” hän kysyi itseltään. “… eikö se ollutkaan…?”

    “… ei?” Kapura sanoi ja katsoi jään toaa kysyvästi. “Mutta en ole täysin varma siitä, että haluamme varmasti kuulla viestiä. Vaikka ne voivatkin olla Umbra ja Deleva…” Tai juuri siksi, Kapura lisäsi mielessään. Matoro näytti ajattelevan samaa.

    “Kohina. Särinä. Lumisade. Miksi ne kaikki…” toa piteli otsaansa Kapuran poimiessa kohinan lähteen. Hän lähti harhailemaan toisaalle, uusiin ankeisiin käytäviin metrulaisklassisen kivirakennuksen syövereihin. Takoja tuli hänen perässään. Kyltti varoitti hissin epäkuntoisuudesta.

    “Emme ole tarpeeksi korkealla”, jään toa puhui hiljaa silmäillessään ympäristöä. “K o r k e a l l a, siruni sanoi.”

    “Tässä pitäisi olla portaat”, Kapura vastasi tutkiessaan järjestelmällisesti sivuovia, jotka avautuivat potilaiden huoneisiin, siivouskomeroihin, toisiin käytäviin ja niin edespäin. Ja portaat hän lopulta löysikin; aivan rikkinäisen hissikuilun vierestä.

    “Mennään korkeammalle”, Matoro toisti noustessaan jyrkkiä askelmia. “2. KERROS”, kyltti seinällä sangen kohteliaasti informoi. Harmaata huonetta koristi suuri ikkuna, josta ei käytännössä nähnyt mitään – ulkopuolella, sisäpihalla, sitä peittivät köynnökset ja kaikki maailman viherhiukkaset. Käytävän toisella puolella sijaitsi ovi, jonne he jatkoivat. Etäiset lintujen äänet kuuluivat sen toiselta puolelta.

    “ODOTA RAUHASSA”, kehotti kyltti isossa huoneessa, joka oli täynnä tuoleja. Muutama ovi sijaitsi toia lähimmillä seinillä. Toiselta puolelta huonetta avautui käytävä ties mihin. Matoron mieleen nousi epäselvä mielikuva tilasta, jossa potilaat kerääntyvät rinkiin ja keskustelevat ongelmistaan. Chat-kahvio.

    Ja he jatkoivat kuin olisivat unohtaneet sanat, jotka toimistossa ääneen lausuttiin. Sillä jos he miettisivät niitä pidempään, he eivät astuisi ulos Aft-Amanasta.

    “Meillä ei ole aikaa odotteluun”, Kapura mutisi. “Mihin jatketaan? Tuo ovi tämän vieressä saattaa viedä ylempiin kerroksiin.”
    Ja ovia riitti. Eivätkä he tienneet, halusivatko tietää mitä kaikkien niistä takana oli.
    Jään Sotilas kysyi suuntaa Epsiloniltaan, mutta tämä ei kertonut. Olet kärsimätön, se sanoi. Saat vielä vastaukset, se sanoi. Tai joku sanoi. Matoro ei ollut varma. Ainoa asia, mistä hän oli varma, oli se, että hän halusi vastaukset.

    Toat astuivat Kapuran osoittamasta ovesta ja näkivät pienen huoneen, jossa oli toisiaan vasten nojaava tuolipari, kauan sitten pimeyteen kuollut ruukkukasvi, ja suuri valokuva sairaalan hymyilevästä henkilöstöstä, josta jokaisen silmät oli leikattu saksin irti.

    Samoja silmiä oli liimailtu ympäri seiniä ja kattoa.

    Uusi ovi paljasti uuden käytävän. Myös kaappeja oli ahdettu tilaan, ja toinen oviaukko toia vastapäitä näytti johtavan toiseen, samannäköiseen huoneeseen. Toat kolusivat kaapit läpi hiljaisuudessa, mutta mitään mielenkiintoista ei löytynyt.

    Nipuittain aikakauslehtiä, jotka oli leikelty hajalle. Yhdenkään lehden yhdessäkään kuvassa olleiden henkilöiden silmät eivät olleet säästyneet makaaberilta askartelulta.
    Matoro ei halunnut edes tietää.

    “Radiopuhelin”, Kapura kuiski sulkiessaan erään kaapinoven. “Pitäisiköhän meidän yrittää uudestaan ottaa yhteys Umbraan ja Delevaan? Olisi mukavaa tietää, ovatko he kunnossa.”

    “Älä- älä muistuta minua heistä. Kun muistutat heistä, minä muistan, että meidän pitäisi olla auttamassa heitä. Ja sitten tajuan, että minä välitän tehtävästä enemmän kuin… “ Huokaus oli syvä ja katkera. “Mutta se on perusteltua”, hän sopersi itselleen, yritti rationalisoida. Mutta se ei helpottanut tilannetta. “Haluan vain Deltan”, hän huokaisi. Ja se oli oikein valinta, minkä hän oli koskaan tehnyt, hänen ajatuksensa vakuuttivat hänelle, vaikkei hän niitä halunnutkaan uskoa.

    “Jatketaan sitten eteenpäin”, Kapura sanoi ja tuijotti suureen lehtileikesilmään, jonka joku oli liimannut ikkunalasiin.

    Matoron tuijottaessa hän repi sen hitaasti pois siitä ja pudotti lattialle.

    “Nämä… eivät näytä lupaavilta. Kokeillaan tuota isoa käytävää.”

    Toat jatkoivat taas yhtä kulunutta mattoa. Toisessa päässä näytti seinästä repsottavan siivousvuoroista kertova kyltti. Kauniita kukkaistutuksia ennen suojelleita vaaseja makasi kumossa. Kivipinnasta sivuilla roikkui julisteita ja valokuvia, ja tauluja oli putoillut lattialle.
    Kaikki ne tavanomaiset, jokapäiväiset esineet, joita huoneissa oli, loivat absurdin kontrastin siihen nimettömään pelkoon, joka jään sotilaan sielua kaiversi. He saavuttivat käytävän pään ja valmistautuivat henkisesti siihen, mitä oven toisella puolella saattoi odottaa.

    Huone, johon Matoro astui, oli kulinaristinen kaaos. Uskomattoman vanhan homeen hajuinen sellainen. Joskus se oli ehkä ollut ruokasali, mutta nyt se sai toa-kaksikon voimaan pahoin. Kaikkialla lojui mädäntyneitä ruokatarvikkeita. He olivat melko vanhoja, että erään kaapin ovien välissä oli läikkä vanhaa verta.

    He eivät halunneet tietää, minkä.

    Lasinsirpale. Verta siinäkin.

    Kaappi täynnä raatokärpäsiä ja… jonkin asian lihaa, jos se lihaa oli. Ei, sitä he eivät tutkisi.
    Se saattaisi vielä kävellä.

    Skannatessaan isoa huonetta katseellaan Matoro joutui jälleen miettimään, mitä mielisairaalalle oli tapahtunut. Mikä aiheutti tällaista tuhoa? Ja… oliko siitä tosiaan niin kauan kuin hän oli arvioinut? Eivätkö ruuat, jos niitä siksi voisi edes kutsua, olisi kadonneet haaskapetojen nokkiin jo kauan tätä ennen?

    Mitä helvettiä Aft-Amanassa edes tapahtui?
    Ja tapahtuiko se edelleen?

    “Radiopuhelin”, Kapura sanoi hiljaa etäämmältä. Matoro kääntyi taaksepäin ja näki sepän puhuvan laitteeseen. “Kuka olet?” Kapura kysyi.

    “Kysyisin samaa sinulta”, vastasi ääni, josta oli hiottu pois kaikki ylimääräinen. Vahva koillisen aksentti paistoi rätinänkin läpi.

    “Me olemme kaksi toaa. Aft-Amanassa. Kuka siellä puhuu?” Kapura jatkoi.

    “Hiljaa!” Matoro sähähti hädissään, mutta auttamattomasti myöhässä. “Pitikö sinun kertoa tuo?”

    “Noilla on todennäköisesti Umbran ja Delevan puhelin!” Kapura virkkoi.

    “Ja sitten sinä kerrot niille, missä olemme”, jään toa huokaisi.

    “Se, että olemme mielisairaalassa, oli tuskin yllätys”, Kapura mutisi. “Kohtasivathan nuo Umbran ja Delevan ulkona.”

    Linjalla oli ollut hetken hiljaista. Asia muuttui.

    “Kaksi Toaa”, sanoi ääni rauhallisesti toistaen.

    “-itä helvettiä!” joku karjaisi äkkiä raivostuneena niin että ääni säröili. “Anna se heti tänne!”

    Kolahduksia. Särinää. Puhelin vaihtoi omistajaa. Uuden puhujan ääni oli muhkeampi, mutta sillä tavalla kuin jokin todella pieni olisi huutanut megafonin läpi.
    “No ihan saatanan hyvää huomenta vaan teillekki! Mitäs kuuluu?”

    Kapura näytti menettäneen kaiken itsevarmuutensa tilanteen hoitamisesta. Hän ojensi radiopuhelimen Matorolle ja osoitti samalla kohti avointa ovea huoneen toisella puolella ilmaistakseen, että heidän kannatti kävellä samalla.

    “Äänesi, ja jonkin verran kohinaa”, Mustalumi vastasi astellessaan tulen toan perään.
    Ääni hengitti raskaasti hetken. “Haa haa! Ihan helvetin hauskaa. Ootteko te- ootteko te niiden kahden vikkelän paskiaisen tiimistä? Kuinka paljon teitä on oikeasti siellä??”

    “Tarpeeksi”, hän vastasi varovaisesti. “Kenen rasittavaa ääntä minulla on kunnia kuunnella?”

    “Meikäläistä kutsutaan Kersantiksi”, sanoi ääni niin, että tuhti steltiläinen aksentti paljastui viimeistään suhuäänteistä. “Tiedättekö te perslävet, miks?”

    “Koska kukaan ei koskaan uskaltaisi uskoa komentoosi mitään paria ryöväriä suurempaa?”

    Kyltti ilmoitti huoneen johtavan kolmanteen kerrokseen. Kapura avasi oven, ja toinen toa tuli tämän perässä taas ylös yksiä portaita. Irtosulat portailla pöllähtivät ilmavirrasta lentoon.

    “Mää olin kuules sodassa”, “Kersantin” ääni uhkui ylpeyttä. “Ei ole kuule ensimmäinen kerta kun johdan ryhmää tässä pirun rumassa taajamassa! Mutta tulee muuten olemaan viimenen kerta, kunhan Kummisetä pistää taas vähän menemään!”

    Joku naurahti, eikä se ollut steltiläisen ääni, vaan aiempi. “Kaupunkinne elää vain koska Varjottu ei ole vielä valmis.”

    Kaupunkimme elää vain, koska torakkakenraali ei ole vielä valmis, Matoro ajatteli. “Onnea yritykseen”, toa vastasi. “Ei sillä, että sen suuruudenhullun suunnitelmat kiinnostaisivat minua pätkääkään. Pistin teitä viimeksi pataan pari kuukautta sitten Xialla, kun veimme kummisetänne lempilelun. Jos yritätte uhkailla, tehkää se edes jollakin suurikaliiberisemmalla.”

    Ylös portaita. K o r k e a m m a l l e. Toat nousivat niitä kolmanteen kerrokseen Kapuran vilkuillessa Matoroa hermostuneesti. Kersantti naurahti.
    “Usko pois. Kyllä Kummisetä sellaiseen keinot keksii.”

    “En ole erityisen vakuuttunut. Olen tuntenut teidän halutut-listanne kaksi huippunimeä ties miten pitkään, ilman että he ovat huolehtineet pätkääkään siitä miehestä. Hemmetti, minä olen todennäköisesti viime aikoina itse aiheuttanut Ilonpilaajalle ja Tuomarille enemmän päänvaivaa kuin teidän organisaationne.”

    “Ilonpilaaja? Tuomari? Ketä helvettiä?” Kersantti tokaisi.

    “Killjoy”, sulava ääni sanoi.

    “Judge”, siihen lisäsi toinen edellistä hieman muistuttava.

    Kersantti huokaisi niin että linja rahisi. “No tietty! Puhuisit nyt saatana jotain oikeaa kieltä!”

    “Самаа миелтä”, sanoi taas uusi ääni jota toat eivät edes teeskennelleet ymmärtävänsä.

    Kolmannessa kerroksessa oli kapea käytävä, jonka varrella oli kaksi oviaukkoa, molemmissa pieni kurkistusikkuna matoralaisten päiden korkeudella. Kapura viittoi eteenpäin vilkaistuaan lyhyesti kumpaankin. Tulen toan ilme kertoi Matorolle tarpeeksi, että hän jätti itse vilkaisematta.
    Matorolta tai Kapuralta vastausta saamatta Kersantti jatkoi pian. “Tekin ootte täällä etsimässä sirua, etteks niin.”

    “Mikä saa sinut päättelemään niin?” Matoro kysyi. Voi, miten rauhoittavaa oli päästä vaihteeksi vain aukomaan päätään tyhmemmille. Steltiläisellä ei kylläkään ollut huumorintajua.
    “Kyllä mä uskon teidät tyhmiksi, ei tarvi saatana esittää vielä tyhmempää. Onks teil jo se siru?”

    “Kumpi niistä?” Matoro kysyi ja virnisti. Sitten hän tajusi, ettei hänen keskustelukumppaninsa nähnyt sitä, mutta elehti siitä huolimatta.

    “… o-onko niitä saatana KAKSI?” metsästäjä karjaisi.

    “Jättipotti”, sanoi kaksi muuta yhteen ääneen. Ajatus niistä harjoittelemassa puheensa synkronoimista huvitti Matoroa enemmän kuin sen piti.

    “… niitä on oikeastaan kuusi, jos tarkkoja ollaan. Hemmetti, ettekö te ole tehneet lainkaan taustatyötä?”

    Metsästäjien puoli hiljeni. Toa kuuli epäselvää keskustelua, kuiskimista.

    “Te tyypit siellä. Oliko teillä asiaakin?” Matoro kysyi radion välityksellä käytävään älyjen taisteluun.

    “Joo! Nimittäin että voisitteko vaikka kertoa, missä päin tätä saatanan laitosta olette?”

    Kapura huokaisi. Ele oli sekoitus kärsimättömyyttä ja pahaa-aavistavuutta. Mennään jo! toa viestitti olemuksellaan.
    “Auttaisin mielelläni, mutta suoraan sanottuna en tiedä. En ole paikallisia, nääs”, Matoro vastasi.
    “LUULETKOS SINÄ OLEVASI HAUSKA?”
    Kersantti jupisi jotain jossa oli enemmän kirosanoja kuin pitäisi olla fyysisesti mahdollista saada mahtumaan kahteen sekuntiin. Kuulosti siltä, että steltiläinen otti aikalisän.
    “Sinä olet”, Mustalumi vastasi kiroilun tauottua.

    Metsästäjät supisivat hetken keskenään. Kolinaa. Rahinaa. Puhelin ojennettiin toisaalle.

    Kapura kulki yhä etummaisena, ja johti duon matkaa. He pysähtyivät, kun yhden oven takaa kuului veden ääniä. Matoro viittasi Kapuraa tutkimaan samalla, kun jäi itse jatkamaan radiopuhelinkeskustelua.

    Jonkinlainen pesutila, Kapura arvioi. Pesualtaiden rivi seisoi jämäkästi, ja jokainen ehjä peili heijasti tulen soturin kuvaa, jota hän ei viitsinyt juuri nyt katsella. Ennen valkoinen mutta nyt ummehtuneen keltainen laatoitettu lattia oli tulvillaan vesilammikoita. Niiden lähde löytyi pian: Rikkinäinen hana sylki nestettä kaikkialle ympäri huonetta. Epäilyttävä yksityiskohta. Tuollaista ei tapahtunut itsestään.

    Sitten Kapuran silmiin osui komero tai… suihkutila huoneen perällä. Sinnekö vandaali oli piiloutunut?

    Ei ollut.

    “… tuo ei ollut oikea ovi”, Kapura mutisi itsekseen, kun huoneen keskellä oli vain kuollut varis, joka makasi verilammikossa.
    Ja haju oli kuvottava.

    Joku oli yrittänyt pestä sitä pois.

    Mutta toa tiesi että tämä haju ei lähtisi.

    Kapura sai tarpeekseen. Hän palasi pesutiloista hiljaisena käytävään, jossa Matoro keskittyi yhä radiopuhelimeen.

    “Jatketaan edemmäs… aika kuluu”, Kapura supatti. “Voit juoruta sitten, kun olemme löytäneet sirun ja merirosvon. Missä Arupak nyt ikinä onkaan.” Siihen vastauksena Matoro nosti yhden sormen ylös hiljaisena puhelin yhä kourassaan. Ja kohta hänen odottelunsa päättyikin.

    “Kiinnostaako teitä, toat hyvät”, sulavan liskomainen ääni puhui linjalta johtajansa manailun päälle, “tietynlainen sopimus.”

    “Minusta tuntuu, että jos teillä olisi jotakin, jota tarjota, tai jotakin, jolla uhkailla, olisitte kertoneet sen jo”, Matoro vastasi. “Mutta aye, miksi ei? Kerro toki.”

    “Sanoiko hän ‘uhkailla’, Panostaja?” metsästäjä vastasi viimein huuliaan lipoen.

    “Olen aika varma, että sanoi, Jakaja”, toinen samanlainen vastasi. Kaksikon äänensävyt olivat ylikorostetun dramaattisia. Huonoa näyttelyä. Vitsiä.

    “Ikävä sana, uhkailu. En pidä yhtään.”

    “En minäkään. Siinä on niin… huono sävy. Barbaarimainen.”

    “Epäsivistynyt. Hyökkäävä.”

    “Olen kaikessa samaa mieltä, veljeni. Mutta mitä mieltä te olette…”

    Puhelinta siirrettiin. Joku hengitti hinkuvasti aivan lähellä mikrofonia.
    “… tohtori Cehaya?”
    Kapura pysähtyi kesken kävelyn ja vilkaisi Matoroa kauhistuneesti. Jään toan sydän jätti yhden lyönnin välistä.

    “H-halusit ehdottaa sopimusta”, Matoro vastasi harkitusti, pitäen päänsä kylmänä – kuin jään toa, joka hän oli joskus kai ollut. “Kuuntelen.”

    “Ä-älkää suostuko siihen”, sanoi naisen ääni, johon jään toa oli saman vuorokauden sisällä tutustunut, ja kuulosti ensimmäistä kertaa kuin tämä olisi joutunut pakottamaan sanansa ulos.

    “Kiitos mielipiteestänne, rouva Tohtori”, hahmo jota Matoro luuli ‘Jakajaksi’ sanoi.
    “Aina yhtä valaisevaa”, toinen eli ilmeisesti ‘Panostaja’ sanoi. “Arvon toat, te teette nyt niin, että toimitatte sirun… piru, sanotaan vaikka, molemmat sirut meille. Siinä on teidän osanne sopimusta. Meidän osamme on se, että emme pilaa aulan tyylikästä ere-korolaista kokolattiamattoa rouva tohtorin suonien sisällöllä.”

    Matoro mietti hetken. Epsilon muistutti häntä olemassaolostaan. Epsilon muistutti häntä siitä voimasta, millä hän oli tuhonnut Abzumon. Siitä, miten Svarle oli romahtanut sinisyyden mahdin edessä. Siru kädessään hän oli kaikkivoipa.

    “Missä tapaamme?” Matoro kysyi itsevarmana.

    “Toisen kerroksen ruokala. Teillä on tunti aikaa”, liskopersoona tokaisi. “Aiheesta ei neuvotella enää tämän enempää.”

    Naksahdus. Jonkin rusahdus. Täysi radiohiljaisuus.

    “Kap, muistuta minua; tiedämmekö me missä on ruokala?” Matoro kysyi.

    “Se toisen kerroksen iso huone”, Kapura sanoi hiljaa. “Ehkä lähellä sitä ruokakaaosta. Mutta nyt meillä ei oikeasti ole aikaa. Eteenpäin. Nopeasti.”

    “Minä haluan repiä niiden saastojen mielet niin pieniksi kappaleiksi, ettei niistä saisi Musta Käsikään parsittua enää mitään hyödyllistä”, Matoro kuiskasi. “Mutta… “ hän huokaisi. “Delta. Delta. Minä haluan myös Deltan. Ja Epsilon sanoo, että me olemme lähellä. Oikeassa kerroksessa. Tarpeeksi… k o r k e a l l a.”

    Toat seurasivat käytävää kiirehtien. Se kääntyi vasemmalle.
    Ja tietenkin siellä oli lintuja.

    Siellä aina oli.


    Jokainen “kraa” pureutui jään toan itsetuntoon. Ne muistuttivat häntä korpeista, jotka olivat raakkuneet Cehayan ikkunan takana Bauinuvassa. Hän pysähtyi.

    “Kapura. Minun pitää ihan oikeasti mennä ensin hoitamaan se roskaväki. Minä en voi… minä haluan Deltan, minä haluan vastauksia, mutta minä haluan vielä enemmän olla toa. Meillä… Arupak ei karkaa. Oikeastaan, sinä voit vaikka jatkaa etsintää, minä palaan pian. Minä… minä en voi jättää tohtoria pulaan. Se… se on kaikkea sitä vastaan mitä minä olen.”

    Kapura katsoi Matoroa ja… hymyili? Matoro kurtisti kulmiaan. Kapura ei ollut erityisen hyvä hymyilyssä. Hän ampui siinä aina yli.
    “Mene”, tulen toa sanoi ja otti askeleen kohti lintuja. “Minä hoidan Arupakin.”
    Jään toa oli kääntyäkseen, kunnes pistävä ajatus iski jäisen tikarin häntä selkään… ja äskeinen hymy liiteli tilanteen yllä haaskalinnun lailla vaanien.

    Mitä, jos Kapura löytäisi sirun ja ottaisi sen itselleen? Voisiko hän luottaa tulen toaan? Ei, ei hän voisi. Ei hän voinut luottaa Umbraankaan. Ei, vaikka oli luullut niin. Luullut niin vuosia.

    Matoro pysähtyi selin Kapuraan.

    “Jos löydät sirun…” toa aloitti hiljaa. “Mitä teet sillä?”

    Ja viimeinenkin varjo hymystä katosi Kapuran kasvoilta.

    “En minä halua sitä”, tulen toa sopersi. “Minä… Minä en tarvitse sitä. En halua sitä.”

    “Haluaako joku muu sen?” Matoro kysyi. “Joku… jolle olet sitä etsimässä?”

    Petturi, korpit olivat raakkuneet Aft-Amanan pihalla. Petturi. Ja kaksi toaa seisoivat selkä selkää vasten pystyen vain arvailemaan toistensa ilmeitä.
    Kapura pudisti päätään ja avasi suunsa useasti etsien sanoja. “Matoro… Siru on vaarallinen. En minä halua sitä. Enkä aio antaa sitä kenellekään. Matoro… Sinunkaan ei pitäisi haluta sirua.”

    “En minä halua sirua”, Matoro valehteli itselleen, eikä edes erottanut sitä valheeksi. “Minä haluan tehdä hyvää. Minä haluan Nimdan vain, jotta voin suojella viattomia. Vetää turpaan sellaisia paskiaisia, jotka kaappaavat matoraneja ja uhkaavat tappaa ne. Minä haluan Nimdan vain saadakseni voiman tehdä sitä, mitä toat tekevät. Minä haluan olla parempi toa.” Ja hän tunsi, miten tuskallisen lähellä hän oli päämääräänsä.

    “S-sinä et ymmärrä”, Kapura sopersi. “Se tuhoaa kaiken. Sinutkin. Ne… ne kaikki aliarvioivat sirun. Ja me. Klaani. Se on vahvempi kuin yksikään tahto. Nimda… Matoro, sinun ei oikeasti pitäisi haluta sitä. Mutta minä näen sen sinusta.”

    Siru, typerys. Siru on arvokkaampi kuin tuhat tuskallisesti kuollutta matorania, Matoro kuuli ajatukset päässään. Siru on vapaus. Siru on voima, se sanoi.

    “Minä… minä en tiedä… kumpi on oikein… Ei, minä nimenomaan tiedän, kumpi on oikea vaihtoehto… mutta en tiedä, onko minulla voimaa valita sitä. Olemme niin lähellä. Niin lähellä tämän kaiken loppua.”

    Siru on kohtalosi. Eikö se ole ollut selvää aina; siitä päivästä asti kun sinä löysit minut? Suuri Henki suunnitteli kaiken; hän suunnitteli sinun olevan se, joka tuhoaa pahuuden sirulla! Et sinä voi antaa yhden matoranin tulla sen kaiken tielle, Mielen Prinssi! Jään Sotilas ei tiennyt, olivatko ne ajatukset hänen omansa. Vai olivatko ne Itrozin, Särkyneen Serafin, ajatuksia? Vai kenties Epsilonin?

    Yhdellä pelastat matoralaisen.

    Kahdella peittoat pahuuden.

    Kolmella ohjaat kohtalon.

    n e l j ä l l ä muutat t o t u u d e n

    viidellä
    kaadat
    enkelit

    Kuudella tapat jumalat.

    “Paljonko meillä on vielä aikaa?” Matoro kysyi lopulta, hiljaa.

    “Tunnista ei ole kulunut paljoakaan”, Kapura mutisi. “Mutta se ei ole tärkein aikaraja.”

    Jään Sotilas huokaisi ja ryhdistäytyi. “Kahdella pelastan tohtorin”, hän sanoi astellessaan läpi korppien. “Kahdella pirston pahuuden.”

    “Neljäs ovi täältä”, Kapura sanoi astellessaan. “Nopeasti. Lintujen hiljaisuus on epäilyttävää.”

    Neljäs ovi oli raskas rautaovi. Se oli lukossa.

    Mutta sirulle mikään ei ollut lukossa.

    s i s k o
    m i n ä t u l e n

    He astuivat kapteeni Arupakin selliin, mutta kapteeni ei ollut siellä. Ei ollut hetkeen ollut.

    Ränsistyneen kopin toisen pään seinän täytti reikä, ehkä matoranin kokoinen sellainen. Sen kaivamiseen oli kestänyt selvästi kauan. Likaisella sängyllä nuhjuisten ja repaleisten lakanoiden päällä lepäsi pino kirjoja, joista yksi oli pudonnut lattialle auki. Nurkassa makasi jonkinlainen nahkakassi, johon aika oli kuluttanut useita reikiä. Mitään merkkejä siitä, että kukaan asuttaisi huonetta, ei näkynyt.

    Keskellä huonetta kimmelsi kultainen esine. Huoneen saastaisuudessa yllättävän puhdas kellotaulu oli säilyttänyt numeronsa ehjinä, mutta taskunauriin viisari ei käynyt. Matoron mieleen iskivät sanat SOITA MINUA, mutta tunne meni nopeasti ohi.

    Ja seinät.
    Seinät kertoivat aivan omaa tarinaansa.

    Teksti oli punaista kuin tähti joka ikuisesti taivasta halkoi.

    N̢͟ ̵҉̀U ́K̨҉́ ̀́̕E̢҉ ̶͜Ņ͘ ̀͏T̷́ E̶ ́K҉͢ ̶̀I͞ J ̀͘͟Ä
    ̸͞͞Ņ͢͡ ͜͡U҉ ̷̷̀K̴ ͏É̸̡ N̶ T͘͞ ͢҉E͜ ҉K̵ ̶̧I̶ ̸͜͝J Ä̸
    antaa elämän
    N̢͟ ̵҉̀U ́K̨҉́ ̀́̕E̢҉ ̶͜Ņ͘ ̀͏T̷́ E̶ ́K҉͢ ̶̀I͞ J ̀͘͟Ä
    ̸͞͞Ņ͢͡ ͜͡U҉ ̷̷̀K̴ ͏É̸̡ N̶ T͘͞ ͢҉E͜ ҉K̵ ̶̧I̶ ̸͜͝J Ä̸
    antaa toivon
    N̢͟ ̵҉̀U ́K̨҉́ ̀́̕E̢҉ ̶͜Ņ͘ ̀͏T̷́ E̶ ́K҉͢ ̶̀I͞ J ̀͘͟Ä
    ̸͞͞Ņ͢͡ ͜͡U҉ ̷̷̀K̴ ͏É̸̡ N̶ T͘͞ ͢҉E͜ ҉K̵ ̶̧I̶ ̸͜͝J Ä̸
    a n t a a
    t y ö n

    Nämä olivat ne sanat, jotka seinät kertoivat.

    Matoro tuijotti niitä sanomatta sanaakaan. Nukentekijä, nukentekijä. Nuket. Hänen itsevarmuutensa ja teräksisyytensä vain suli kuin jää kevään myötä.

    Mutta jokin muu vei hänen huomionsa. Se mieli, joka säteili taskukellon sisältä. Pieni elon liekki, joka karkotti nukentekijän narreineen. Toa tarttui kultaiseen kelloon ja katsoi sitä. Sen sammuneita, kauniisti muotoiltuja viisareita ja kullattuja numeroita.

    “Kello, kuka sinä olet?” kysyi jään sotilas.

    Ja kello vastasi. Kello vastasi rauhoittavalla ja rakastavalla äänellä.

    ♬ Hei~

    Olet etsinyt minua~

    Olet etsinyt minua sitten paikan, jossa S ä t k y n u k k e lävisti sinut~

    Tiedän, että pelkäät~
    Älä pelkää~
    Jos pelkäät h ä n t ä~
    h ä n voittaa. ♬

    “… Delta? Oletko se sinä?”

    ♪ Haluatko sen olevan minä? ♬

    Matoro tunsi sydämensä sykkeen otsassaan asti.
    “Se on kaikki, mitä olen koskaan halunnut.”

    ♪ ♪ ♪ Sitten on aika. ♪ ♪ ♪


    Matoro katsoi viisaria, joka oli pysähtynyt vankasti osoittamaan kello kuutta. Vielä ei ollut kiire.

    Vielä ei ollut hoppu.

    Mutta ne Matoron oli saatava aikaan.
    Jään toa lähti kääntämään viisaria.

    KELLO ON KUUSI


    KELLO ON SEITSEMÄN

    –>

    KELLO ON KAHDEKSAN


    KELLO ON YHDEKSÄN


    KELLO ON KYMMENEN



    Punainen
    täytti Matoron verkkokalvot ja säteili tämän silmiin. ETSI MINUT.


    KELLO ON YKSITOISTA


    KELLO ON KAKSITOISTA


    KELLO ON YKSI


    KELLO ON KAKSI



    Sininen
    räjähti Matoron mielessä. Hänen päänsä päällä tuntui ohimenevän hetken olevan jotain raskasta. TÄYTÄ MINUT.


    KELLO ON KOLME


    KELLO ON NELJÄ


    KELLO ON VIISI


    KELLO ON KUUSI



    Kullankeltainen
    täytti Matoron mukanaan tikityksen ääni. SOITA MINUA.
    Ja taskunauris liikahti Matoron kädessä. Se räjähti viisarien ja kullan epäselväksi myrskyksi. Jään toa hätkähti ja päästi esineen putoamaan maahan, jossa se kolahti lattiaan ja palasi alkuperäiseen muotoonsa.


    Mutta sen sisältä oli pudonnut jotain.


    ♩ Nyt sinulla on kaksi~ ♩

    Delta hohti tyhjän ja kuolleen sellin lattialla elävämpänä kuin mikään muu koko luomakunnassa. Ja Kapura haukkoi henkeään, kun sen sisar liittyi hehkuun. Epsilon hehkui Matoron haarniskankin läpi.

    “Matoro!” Kapura huudahti. “Onko sinulla toinen siru?

    Jään Sotilas laskeutui polvilleen Deltansa edessä, ja valkoinen käsi tarttui valkoiseen siruun. Hän nousi pitäen kauneutta silmiensä edessä. Hän ihaili metallinpalan täydellisyyttä – sen sileää pintaa, sen kuutta kulmaa – siihen kaiverrettua muinaista kirjainta, joka oli kuin käärme, joka sähisi uhkaajilleen.

    “Tietysti on”, hän vastasi, ja vei sirun lähemmäs sydänkiveään. Kummankin hohto vain kasvoi. Kumpikin kasvoi.

    “Matoro…” Kapura sopersi. “Ne… ne ovat vaarallisia.”

    “Ne ovat vaarallisia vain pahalle”, Matoro vastasi seesteisenä. “Katso sen valkeutta, sen kauneutta, sen puhtautta! Miten mikään näin hyvä voisi olla pahuuden väline?”

    ♩ Kauniisti sanottu~ ♩ lempeä ääni rauhoitti Jään Sotilasta.

    “Se… “ Kapura sanoi. “Sinä et ole nähnyt, mihin se pystyy. Vai oletko? Abzumo. Metsästäjät, joiden kanssa keskustelit radiopuhelimessa. Jopa… Arupak. Kaikki ne siru on onnistunut viettelemään. Kaikki ne kuvittelivat olevansa sirua vahvempia. Mikä tekee sinusta sirua vahvemman, Matoro? Sinä et ole nähnyt, mitä se tekee mielelle.

    “Voi, en minä ole sirua vahvempi”, Matoro vastasi hymyillen delta-kirjaimen heijastuessaan hänen sirunsinisestä silmästään. “En minä hallitse sitä. Siru on minun ystäväni. Se on…” Jään Sotilas tarttui siruun toisella kädellään. Sillä, mikä oli taas olemassa, koska siru oli hänen ystävänsä.
    Nuket, niitä ei ollut olemassa, Matoro tunsi. Niitä ei ollut koskaan ollutkaan, hän tiesi. Kyllä, tiesi. Ne eivät olleet koskaan upottaneet teräänsä häneen, ei hän ollut yhden terästä koskaan haavoittunut.

    “Se on kohtaloni, Kapura. Ja se on syy, miksi voin tehdä näin. Miksi vain minä voin tehdä näin.”

    Kapuran kasvoille oli noussut viha.
    Tulen toa tuijotti Matoroa tiiviisti ja puhui.

    “Siru ei toimi noin”, Kapura sanoi sylkäisten jokaisen sanan. “Sinä uhraat sirulle kaiken, ja siru ottaa kaiken vastaan. Siru on sinun kohtalosi. Siru on se, jolla sinusta tulee täydellinen sinä. Siru on kaikki, mitä ikinä tarvitset.
    Ja tiedätkö, mikä tässä on hauskinta?

    Lopulta sinä et edes halua sitä.
    Lopulta haluat vain takaisin sen, minkä siru vei.”

    Matoron suu loksahti auki. Hän ei enää tiennyt, mitä hänen ystävänsä yritti edes selittää.
    “… mistä sinä väität tietäväsi kaiken tuon? Mitä sinä muka tiedät Nimdasta?

    Viha haihtui Kapuran kasvoilta. Niille nousi varovainen virne, samalla tapaa petollisen yliyrittävä kuin aiemmin käytävällä. Virne, joka kätki taakseen sadoittain muita tunteita, joista Matoro ei saanut selvää.

    “Mitäkö minä tiedän Nimdasta?” Kapura tuhahti ja hymyili. “Paljon enemmän kuin sinä. Meillä on kiire, muttei liian kiire tarinalle, jonka tunnen. Minun osuuteni tulee vasta myöhemmin, mutta en usko, että panet pahaksesi pientä ajanhukkaa. Sillä tarinan aihe on varmasti mielenkiintoinen.

    Kuule siis tarinaa Arupakista.”

    Ja Matoro kuunteli. Ei hän muuta voinutkaan.



    Myöhemmin, merirosvon jätettyä jälkensä historiankirjoihin sekä merirosvoustilastoihin, mietti moni historioitsija tämän vaiheita. Mistä saapui piraatti, joka teki parhaina päivinään ennätyksen ryöstettyjen laivojen määrässä? Ja miten tämä katosi yllättäen? Kun Arupakiksi itseään väittävä matoran saapui Aft-Amanan mielisairaalaan, halusi moni päästä hänen puheilleen ja täydentää historian tuuliin kadonnutta tarinaa. Mutta Arupak pysyi hiljaa, ja mielisairaalan henkilökunta kielsi vierailut vedoten potilaan tilaan. Niinpä vaikutti siltä, että vain merirosvo itse tiesi koko tarinansa.

    Tarinansa, joka alkoi tavalliselta saarelta.

    Arupakin kotisaari oli hämmästyttävän epäerikoinen. Syrjäinen kappale maata lähellä Eteläisiä saaria oli kuitenkin Arupakin koti. Pieni yhteisö elätti itsensä, eikä saarella kovin usein tavattu vieraita. Arupak käytti aikansa enimmäkseen mietiskelyyn ja lukemiseen. Hän kolusi läpi elementaalipsykologiaa sekä kohtalofilosofiaa. Suurimman vaikutuksen merirosvoon tekivät Saritren pohdinnat kohtalosta.

    Entä jos kohtaloa ei ole? luki Arupak. Entä jos mikään yliluonnollinen entiteetti tai fysikaalinen sääntö ei määrääkään elämäämme, vaan me itse rakennamme kohtalomme joka päivä teoillamme? Saaren kirjatarjonta oli melko vähäistä, mutta Saritren opuksiin palaaminen ei Arupakia haitannut. Uudestaan ja uudestaan merirosvo tulkitsi filosofin sanoja ja istui iltaisin rannalla mietiskelemässä ja katsomassa, kun kaksoisauringot laskivat ja värjäsivät taivaankannen tulen sävyillä.

    Arupak istui ja mietti. Jos oli kohtalo, minkä roolin universumin voimat olivat hänelle valinneet? Saaren arjen toistuminen päivästä päivään samana ei riittänyt matoranille, jossa asusti jo silloin aimo annos kunnianhimoa. Kuka meidän kohtalomme rakentaa? Kuka nousi eräänä päivänä ja määräsi, että Arupakin kohtalo oli homehtua saaripahasella, jonka elämä ei tarjonnut minkäänlaisia seikkailuja tai haastetta?

    Kuka meidän kohtalomme rakentaa?

    Saaren asukkaiden keskuudessa esiintyi sekä Mata Nui -uskoa että athismia, joten Arupak oli tutustunut kumpaankin uskontoon ja katsonut, mitä vastauksia niillä oli tarjota merirosvon kysymyksiin. Kävi kuitenkin ilmi, että jos vastauksia edes oli, ei niitä löytynyt saarelta. Arupak kuunteli päivästä toiseen toveriensa pohdintoja ja kaipasi eteensä jotain konkreettista. Jotain kosketeltavaa. Jotain havaittavaa. Mutta kukaan ei ollut valmis ottamaan ensimmäistä askelta ja astumaan avaraan maailmaan etsimään totuutta. Etsimään vastauksia. Varsinkin vastausta kysymykseen kuka rakentaa kohtalomme?

    Kuka kellon käynnistää? Kuka viisarit takoo?

    Istuttuaan ja mietittyään ja katsottuaan monen monta kertaa kaksoisaurinkojen liikettä halki taivaan Arupak päätti itse vastata kysymykseensä.

    Me rakennamme kohtalomme.
    Me jatkamme päivästä toiseen ja valitsemme tyytyväisyyden siihen, mitä nyt tiedämme.
    Me valitsemme apatian.
    Me tyydymme siihen, ettei kaikkeen ole vastausta.
    Me pohdimme ja kysymme, mutta käännämme selkämme joutuessamme kohtaamaan vastauksia.

    Arupak ei aikonut enää tyytyä siihen, mitä oli nyt.

    Kauppalaiva kävi ajoittain saarella ja ansaitsi suurimman kiitoksen siitä, että Arupakilla oli yhtään filosofista opusta luettavakseen. Luikkiessaan alukseen yöllä merirosvo ajatteli, että se oli aina käydessään kuin houkutellut mukaansa tarjoamalla tietoa saaren ulkopuolisesta maailmasta. Ja kun tiedonjano oli herätetty, oli sitä hyvin vaikea hillitä.

    Arupakia ei huomattu. Laiva poistui saarelta. Matoran odotti piilossa seuraavaan satamaan ja huomasi, että jos kysymyksten kaivaminen tästä valtavan avarasta maailmasta olisi työn ja tuskan takana. Kaikki hänen ympärillään oli suurta ja monimutkaista. Jokainen yksilö toimi omien käsitystensä mukaisesti ja oli tiedostamattaan osa koneistoa, joka raksutti eteenpäin täysin arvaamattomasti.

    Arupak elätti itsensä miten ikinä kykenikään. Hän tottui vaihtelevaan rahatilanteeseen ja matkusti uuteen satamaan aina tilaisuuden sattuessa. Elämä oli välillä rankkaa, mutta se ei merirosvoa haitannut. Jokainen vastaantulija ja jokainen paikka saattoi tarjota vastauksen johonkin kysymykseen. Jokainen päivä paljasti jotain uutta ja vain vahvisti Arupakin käsitystä siitä, että kaikkeen oli löydettävissä vastaus. Totuus oli jossain.

    Sirpaleina.

    Levitettynä ympäri maailmaa, kaivettuna hiekkaan kaukaiselle saarelle tai upotettuna aurinkojen valossa kimmeltävän meren syvimpään kohtaan, mutta kuitenkin olemassa. Tarvittiin vain joku yhdistämään palaset.

    Yksi erityinen mysteeri kiehtoi Arupakia kaikista eniten. Öisin juuri ennen nukahtamistaan Arupakin ajatukset palasivat myyttiin, johon hän oli tutustunut kotisaaren Ath-uskovaisten puheita kuunnellessaan. Nimda ei jättänyt Arupakia rauhaan.

    Sekö oli ultimaattinen vastaus?

    Olivatko sirut se työkalu, jolla kohtalo taottiin?

    Merirosvo vakuuttui siitä, että artefaktin palojen yhdistäminen olisi täydellinen osoitus siitä, että hallitsi oman kohtalonsa.

    Matkatessaan paikasta toiseen Arupak tapasi vanhoja Ath-uskon tuntijoita ja kysyi näiltä siruista. Osa arveli niiden olevan Athin lahja, jonka kokoaminen toisi varmasti taivaspaikan. Osa puhui Nimdasta hiljaisella äänellä ja varoitti Arupakia siitä, että sirut olivat tuhonneet jo liian monta sielua. Osa vannoi nähneensä jonkin siruista omin silmin, mutta kieltäytyi lisätiedon tarjoamisesta.

    Jos tarinat olivat edes puoliksi totta… Arupak muisteli kaikkea kuulemaansa Nimdan ihmeteoista. Kyseessä oli kieltämättä maailman vaarallisin ase. Mutta jokainen katsoi totuutta oman linssinsä läpi, eikä kukaan vaikuttanut näkevän kaikkea. Epävarmuus vain lisäsi merirosvon tahtoa selvittää totuus itse. Kaikista suurin mysteeri. Palapeli, jonka selvittämisessä kukaan ei ollut onnistunut.

    Ja katsellessaan laivaa edessään Arupak ajatteli vihdoin löytäneensä siihen keinon.

    Arupakin ura merirosvona alkoi siitä päivästä. Hän kiersi vuosia erilaisissa merirosvolaivoissa ja hankki kokemusta. Arupak oppi, kuinka ohjataan laivaa ja tapetaan vihollinen. Arupak vahvisti poliittista ja maantieteellistä tuntemustaan. Arupak tarkkaili miehistön ryhmädynamiikkaa ja sen jäsenten suhdetta kapteeniin. Minkälainen oli hyvä kapteeni? Auktoriteettiä tarvittiin, mutta Arupak myös oppi, että merirosvot hylkäsivät nopeasti sopimuksen, josta eivät hyötyneet mitenkään. Onnekseen matoran asettui veristen kapinoiden oikealle puolelle. Arupak sisäisti kaiken mahdollisen ja sai maineen ammattitaitoisena mutta epäilyttävänä merirosvona.

    Ja eräänä päivänä koitti onnekas sattuma.

    Erään laivan miehistön suhteet kapteeniin viilenivät jatkuvasti. Arupak tarkkaili tilannetta ja eritteli joukosta ne, jotka olivat nykyiselle kapteenille uskollisia ja ne, jotka eivät kokeneet hyötyvänsä nykyisistä järjestelyistä. Ulkoapäin katsottuna tilanne vaikutti rauhalliselta, mutta osapuolten välillä tuntui olevan vain ohut kerros lasia, joka voisi yhtäkkiä särkyä.

    Arupak päätti toimia.

    Hän paikallisti ne, jotka tuntuivat vihaavan kapteenia eniten. Aiempiin suhteisiin vedoten ja kiristämällä he saivat puolelleen varovaisen enemmistön. Arupak piti kuitenkin huolen siitä, ettei missään vaiheessa vaikuttanut itse johtavan kapinahanketta.

    Koitti se yö ja aika toimia. Kapteeni ja tämän lähipiiri eliminoitiin tarkasti ajoitetuilla salamurhilla. Loput antautuivat. Kapinan johtajat ja Arupak kaappasivat vallan ja muodostivat koko Arupakin merirosvonuran kestäneitä luottamussuhteita. Virallisesti Arupak oli laivan uuden johdon strateginen neuvoja, mutta tekemällä osittain onnekkaita ja osittain tarkkaan harkittuja päätöksiä merirosvo varmisti sen, että häntä kuunneltiin.

    Se oli hyvää aikaa. Arupak kannusti muita luomaan hyvät suhteet niihin, joita kohtaan ei osoitettu vihamielisyyttä. Liittolaisten lista kasvoi, ja yhteisvoimin suoritettiin riskialttiita ryöstöjä. Arupak eli tietäen, että jokainen päivä voisi olla viimeinen, mutta se vain kannusti merirosvoa yrittämään kovemmin. Päästyään vihdoin suureen maailmaan vaikuttamaan, tekemään jotain Arupakin täytti puhdas elämänilo. Lopulta matoran toimi kapteenina omassa laivassaan ja seuloi itselleen miehistön, johon luotti täysin.

    Aina kun joku tämän miehistöstä alkoi vaikuttaa liian pätevältä ja liian ovelalta, ehdotti Arupak tälle siirtymistä oman laivansa kapteeniksi. Niinpä Arupakiin myönteisesti suhtautuvien alusten määrä kasvoi, eikä kukaan halunnut lopulta osoittaa vihamielisyyttä merirosvoa tai tämän liittolaisia kohtaan. Lisääntynyt yhteistyö teki ajasta merirosvoille voitokkaan ja taloudellisesti hyvän, mutta Arupakin pakkomielle ei koskaan poistunut tämän mielestä.

    Nimda oli yhä Arupakille se tärkein.

    Arupak piti sirujen saamisen tärkeimpänä tavoitteenaan. Ja lopulta, kun Arupakin liittolaiset hoitivat merirosvoudet yksinäänkin mainiosti, alkoi tämä jahtaamaan Nimdaa kunnolla. Miehistölleen Arupak selitti, että sirujen avulla merirosvoimperiumi pystyisi haastamaan jopa maailman suurvaltoja. Kokonaiset kansat joutuisivat antautumaan heidän saapuessa kähveltämään kaiken arvokkaan. Kuitenkin Arupak jahtasi Nimdaa yhä henkilökohtaisista, jopa symbolisista syistä. Se oli keino määrätä oma kohtalonsa. Keino nousta universumissa vaikuttavien voimien yläpuolelle.

    Hyvältä kuulostava vihje ilmaantui. Arupak kokosi miehistönsä huiput ja lähti matkaan. Ovros, etevä taktikko, joka oli kääntänyt useamman meritaistelun Arupakin hyväksi. Imer, taitavin Arupakin koskaan tapaama lähitaistelija. Nuori runosielu Tarip, jonka rooli miehistössä näytti olevan kapteenin rauhoittaminen tämän ajoittaisina vainoharhaisuuden aaltoina. Saari, jonka huhuttiin säilövän erästä sirua, läheni päivä päivältä ja Arupak nukkui yönsä yhä levottomammin.

    Viimein koitti se hetki, jota Arupak oli odottanut käytännössä koko elämänsä, vaikkei aina ollutkaan tiedostanut sitä. Nimda oli ratkaisu siihen kaikkeen. Kaikista aarteista suurin. Arupak ja se, johon tämä luotti eniten, laskeutuivat ansoilla täytettyyn temppeliin.

    “A-arupak? Minä näin jotain oikealla.”

    Merirosvo kuuli Taripin sanat ja kääntyi tämän mainitsemaan suuntaan. Ansat oli kai jo selvitetty. Maaliviiva läheni. Mikä uskalsi nyt tulla Arupakin ja tämän kohtalon väliin?

    Arupak kohotti soihtukättään.


    Arupak puristi sirua kädessään ja juoksi. Hän ei tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut. Hän ei tiennyt, missä Tarip oli. Hän ei tiennyt, missä hän itse oli. Hänen kehonsa huusi kivusta, muttei silti osannut tehdä mitään muuta kuin juosta.

    Ne eivät antaisi Arupakin kuolla rauhassa. Merirosvo jatkoi pakoaan, mutta jokainen tunneli tuntui täysin vieraalta.

    Arupakin soihtu oli kadonnut johonkin. Nimdan hehku oli ainut asia, joka valaisi hänen tietään pimeillä käytävillä. Se ei välttämättä ollut hyvä asia, koska se saattoi auttaa niitä löytämään matoranin.
    Mutta tuskin
    ne Nimdan hehkua tarvitsivat.

    Totuus ja harhakuvat sekoittuivat toisiinsa.
    Oliko muuta kuin temppelin pimeys?
    Oliko kaikki aikaisempi ollut vain harhaa?
    Oliko ulospääsyä edes olemassa?

    Arupak ei enää tiennyt.

    Missä on Tarip?

    Missä on ulospääsy?

    Kuka rakentaa kohtalomme?

    Kuka päätti, että käy näin?

    Jotenkin Arupak selvisi. Päivänvalo sai Arupakin silmät huutamaan kivusta, mutta merirosvo ei koskaan lakannut ajattelemasta, että näki harhoja jossain temppelin pimeydessä ja heräisi ihan kohta.

    Elävä merirosvomatoran laskeutui Nimdan säilytyspaikkaan, ja elävä merirosvomatoran nousi sieltä pois.
    Mutta monella tapaa Arupakin elämä päättyi siihen.

    Aiemmasta elämästään entiselle merirosvolle jäi käteen vain Nimda, pari muuta aarretta ja pino runokirjoja. Hän harhaili ympäri ennen rakastamaansa maailmaa ja valehteli nimensä jokaiselle vastaantulijalle, joskus useasti samalle. Löytäessään vanhan ja likaisen naamion jostain Arupak heitti omansa menemään ja vaihtoi siihen. Hämäisikö uusi kanohi tai nimi niitä? Ei tietenkään. Mutta ne olivat oiva varokeino muita varkaita vastaan.

    Ne kaikki halusivat sirun. Enää ei ollut väliä, mikä oli todellista ja mikä ei. Kaikki ne halusivat sirun. Jotkut olivat ne valepuvussa. Toiset yrittivät myrkyttää hänet ja kaivaa sirun hänen ruumiinsa nyrkistä, joka piteli sitä vielä kehon kuoleman jälkeen. Arupakilla ei enää ollut liittolaisia tai ystäviä. Arupakin elämä oli ohi. Merirosvo oli kuollut temppeliin ja jättänyt jälkeensä vain kuoren, joka yritti parhaansa mukaan elää maailmassa, jossa kaikki juonivat häntä vastaan.

    Lopulta Arupak löysi itsensä Aft-Amanan mielisairaalan porteilta. Matoran ei kuulunut Metru Nuin sairaanhoitopiiriin, mutta hänet otettiin potilaaksi kun kävi ilmi, että mystinen kulkija saattoi olla kadonnut lainsuojaton Arupak. Entistä merirosvoa yritettiin hoitaa kaikin keinoin, joita henkilökunnalla oli käytettävissä, mutta niitä ei yksikään psykologi saanut katoamaan.

    Arupak istui sängyllään. Nimda hehkui hänen kädessään. Seiniin ja runokirjoihin tuhratut tekstit olivat kaikki, mitä tämän entisestä elämästä oli jäljellä. Matoranin muu omaisuus lojui ympäri lattiaa.

    Siru muistutti häntä temppelistä.
    Runokirjat ja pikkuesineet muistuttivat entisestä.

    Arupak oli sairas, mutta hänessä oli yhä ymmärrystä. Ja se sanoi, ettei unohtaminen onnistuisi näin. Näin ei päässyt eroon menneisyydestään. Näin ei kadonnut niiltä. Näin ei voinut unohtaa sitä kaikkea, joka oli joskus ollut, ja jota ei mitenkään voinut saada takaisin.

    Siru hehkui.
    Arupak ei voinut pitää sitä ja muistaa joka hetki, miten sen saaminen ei ollut sen arvoista.
    Eikä Arupak voinut antaa jonkun toisen tehdä samoja virheitä.

    Arupak kätki sirun. Arupak katsoi viimeistä kertaa entisen elämänsä rippeitä. Arupak hyvästeli kohtalon, josta oli ollut niin varma.

    Arupak lähti.

    Ja Arupakin matka jatkui.

    Enää Arupak ei halunnut olla Arupak. Hän hylkäsi nimen. Ja kaiken jälkeen merirosvosta tuntui, että tämän tehtyään hän saattaisi vihdoin unohtaa.

    Muisti oli hauras asia.

    Arupak kulki ja vannoi, ettei koskaan palaisi Aft-Amanaan. Hänellä saattaisi olla vielä mahdollisuus. Hän voisi vielä jättää menneen taakseen ja unohtaa. Kääntää kaiken ympäri. Olla mieluummin jopa tylsä kuin sellainen kuin ennen. Arupak onnistui pudottamaan muistonsa ja menneisyyden taakan johonkin matkansa varrelle. Hän jopa uskoi viimein löytäneensä turvapaikan.

    Mutta nyt hän on palannut.

    Arupak on palannut Aft-Amanaan, Matoro. Hän on tullut kohtaamaan sen, minkä jätti taakseen ja hakemaan sirun siinä toivossa, että sillä voidaan vielä tehdä jotain hyvää.

    Mutta enää hän ei ole Arupak, Matoro.

    Nykyisin häntä kutsutaan Kapuraksi.


    Hiljaisuus oli kylmä kuin jäärailon pohja.

    Aft-Amanan pimeydessä seisova toa tuijotti toveriaan sinisin silmin.

    Ja kirosi itseään siitä, että koskaan erehtyi luulemaan tuntevansa tämän.

    ►🕕
    			
    	
    

  • Tiedäthän?

    Teknisesti ottaen kaikkialla

    Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Creedyn laahustavat askeleet veivät hitaasti sitä kohti. Puhtaan valkoisuuden läpi tallustava olento ei kiinnittänyt huomiota yllättäen korjaantuneeseen rintakehäänsä. Ulkoisesti näytti siltä, kuin Creedy olisi herännyt taas henkiin.

    Kellokoneisto tyhjyyden perällä täytti koko Creedyn näkökentän. Kilometrejä ja taas kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi metri metriltä Creedyn raahautuessa vähitellen sitä kohti. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä. Siksi matkaajalta menikin vielä yksi ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta päästä perille.

    Mutta Creedy ei välittänyt ikuisuuksien työstä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Kellokoneiston tuhannet ja taas tuhannet kullan väreissä hohtavat hammasrattaat viettelivät hänen aistejaan.

    Creedy seisoi ja odotti ja hänen odotukseensa vastattiin. Punaisen hahmon edessä raksuttaneet kaksi suurinta hammasratasta alkoivat väistymään sivummalle. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Creedyä lähestymään pieni piste. Se liikkui nytkähdellen eteenpäin. Kellokoneiston hitaammat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Creedy odotti. Hänellä ei ollut kiire.

    Määrittelemätön aika kului. Piste oli kasvanut nyt jo erotettavaksi hahmoksi. Pitkää, mutta siroa hahmoa kannattelivat kymmenet tämän selkään upotetut nivelletyt metallisauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Valkoinen hahmo oli paljas, vailla minkäänlaista panssarointia tai vaatetusta. Muutama nytkähdys eteenpäin lisää ja Creedy kykeni erottamaan koneiston asukin sirot ja lempeät naisen kasvot. Ne hymyilivät. Sirot kädet valmistautuivat ottamaan Creedyn syleilyynsä.

    “Hetkonen nyt. Tämä on ihan varmasti tapahtunut ennenkin. Mitä hittoa täällä oikein tapahtuu?”

    Valkoinen hahmo pysähtyi Creedyn eteen kapea suu mutrullaan pettymyksestä. Siron naisen äänessä oli merkillinen mekaaninen vivahde. Aivan kuin tämän persoonallisuus olisi jäänyt puolitiehen.

    “Ai. Sinä huomasit. Etkä edes päässyt parhaaseen osaan.”

    Creedy laittoi kätensä puuskaan ja tuijotti ylöspäin keskustelukumppaniaan. Vaikka hänen oudosta kallonmuodosta oli verrattaen vaikeaa havaita ilmeitä, ei Creedyn säälivä äänensävy tullut naiselle yllätyksenä.

    “Ovatko vuodet vain alkaneet käydä päälle? Viimeksi kun olin täällä, sinä et edes tiennyt, mitä “kryptinen tarkoittaa”. Tämä on meinaan… pelottavaa. Jos sinä teit tämän Killjoylle, hän näkee kyllä painajaisia vielä vuosia.”

    Loputon kellokoneisto naisen takana oli lakannut raksuttamasta. Kymmenet synkroituneet kilahdukset viestittivät naisen irtaantuneen tätä ohjanneista messinkisista sauvoista. Tämä laskeutui pehmeästi Creedyn eteen tuijottaen tätä edelleen alakuloisesti.

    “Minä ajattelin, että kello olisi kivan symbolinen valinta. Ikuisuus ja aika. Ikuinen liike eteenpäin. Tiedäthän?”

    Creedy tuijotti naista epäuskoisena. Kellokoneisto taustalla oli alkanut häipymään pois. Kaksikko seisoi nyt puhtaassa valkoisessa tyhjyydessä. He jatkoivat vielä hetken tuijotustaan, kunnes virne nousi vuorotellen molempien kasvoille. Nainen tirskahti, Creedy puhkesi täyteen nauruun. Punainen olento otti viimeisen tarpeellisen askeleen ja ryntäsi halaamaan itseään miltei kaksi kertaa korkeampaa ystäväänsä. Nainen vastasi halaukseen ja molemmat nauroivat hetken yhdessä, kunnes he hetken päästä viimein erkanivat toisistaan.

    “Creedy. Voi Creedy. Minä olen ikävöinyt sinua.”

    Creedy virnisti leveästi. Onni paistoi myös hänen kasvoiltaan. “Olen ollut poissa kotoa niin kovin pitkään.”

    Nainen nyökkäsi ja viittoili samalla Creedyä kävelemään kanssaan. Kaksikko lähti hitaasti talsimaan suuntaan, jossa kellokoneisto vielä hetki sitten oli sykkinyt. Kaksikko kävelikin nyt puutarhassa. Tyhjyydestä ilmestyneet solisevat suihkulähteet ja mukulakivisillä teillä varustetut vihreät ruohoniityt kimalsivat aamukasteessa samalla, kun pilvetön taivas tarjosi kahden auringon täyden loisteen kaksikon päälle. Kumpikaan läsnäolijoista ei kuitenkaan tuntunut yllättyvän puutarhan yllättävästä ilmestyksestä, vaan he jatkoivat matkaa pitkin mukulakivien viitoittamaa, loputtomalta näyttävää tietä.

    “Noh. Miten matkasi sujui? Kerro minulle kaikki kertomisen arvoinen! Haluan tietää!”

    Creedy hymähti. “Minä tuskin voin kertoa mitään, mitä sinä et olisi jo itse nähnyt.”

    Nainen tuntui tyytymättömältä Creedyn vastaukseen. Valkoinen olento kallisti päätään ja jatkoi imelästi. “Mutta kun ei katsominen ole sama asia. Minä haluan tietää miltä se tuntui. Miltä se maistui!”

    Naisen puhe oli nopeasti muuttunut haaveilevaksi haltionniksi. Creedy pudisteli päätään hieman huvittuneena.

    “Jos minä voisin jotenkin välittää sinulle kaiken sen, tiedät, että tekisin sen.”

    Creedyn virne oli viimein kaikonnut hänen kasvoiltaan. Naisen kaipuu sai hänet selvästi alakuloiseksi. Valkoinen olento kuitenkin huomasi tämän ja vaihtoi nopeasti aihetta.

    “Mikä sinut muuten edes toi takaisin? Huomioni taisi olla muualla ratkaisevina hetkinä. Onu-Metrussa tapahtuu meinaan jännittäviä asioita.”

    Kaksikko jatkoi yhä matkaansa läpi loputtoman mukulatien. Creedyn ääneen oli ilmestynyt vakavuus, jota harva oli koskaan kuullut. Hänen keskustelukumppaninsa selitys ei kuulostanut täysin vilpittömältä.

    “Se hiivatin kieroilija onnistui kuin onnistuikin puhumaan Sarajin takaisin puolelleen. Oli saanut jostain ryhmän skakdeja turvaamaan selustaansa. Yritin estää paon, mutta mokoma tuikkasi miekkansa suoraan läpi Killjoyn vempeleestä…”

    Kaksikko oli saapunut tien varrelle pultatulle koristeelliselle puiselle puistonpenkille. Naisen johdolla kaksikko istui alas, katseet tiukasti keinotekoisessa vihreässä horisontissa.

    “Älä syytä itseäsi. Sinä selvisit jo pitkään. Sitä paitsi, sinä pääsit koko universumin kielletyimmän painetun tiedon lähteelle. Fyysisen maailman tieto vie meitä varmasti lähemmäksi Totuutta. Varsinkin nyt kun olemme taas yhdessä.”

    Creedy ei ollut aivan varma naisen lohduttavista sanoista. Punaisen kallon katse oli kääntynyt kohti maata. Mietteliäs olento mietti sanojaan tarkkaan.

    “Minä en ole varma, olemmeko me yhtään sen lähempänä Totuutta, kuin viimeksikään. Kaikki tieto on hajallaan. Vinkkejä ja viittoja joka puolella, mutta faktat ja todellinen tieto on jossain muualla. Joku on tehnyt pelottavan hyvää työtä jälkiensä peittämisessä. Minulla on vastauksia aivan yhtä vähän kuin ennenkin.”

    “Mutta entäs Nizin tutkimustyö? Herran ja Killjoyn sopimus. Kaikki he ovat työskennelleet Totuuden löytämisen puolesta. Kyllähän me tästä jotain olemme oppineet.”

    Creedy pudisteli päätään. “Pelinappuloita. Historia toistamassa itseään. Kaksi soturia ikuisesti taistelemassa toisiaan vastaan. Kumpikin kykenemätön tappamaan toista. Mukana Petturi, johtaja ja uhri. Sama draama ja sama kaava toistavat itseään ikuisesti. Katso vain. Kolmen kenraalin kokous tapahtuu taas pian. Aivan kuten viimeksikin, kun joku oli lähellä koota kaikki kaksitoista. Kenraalit nousevat, pysäyttävät Kerääjän ja tämän kanssa työskentelevän petturin ja jatkavat uuden syklin alkuun. Tätä kierrettä ei ole luotu rikottavaksi. Roolit pysyvät. Sykli pysyy.”

    Kaksikko tuijotti taas kohti horisonttia. Hetken hiljaisuuden jälkeen nainen uskalsi taas avata suunsa.

    “Mutta entä jos… joku päättäisi vaihtaa roolia?”

    Creedy nosti katseensa kohti vakavoitunutta naista. Hän hymähti kysyvästi. Naisen ääni oli hiljentynyt miltei kuiskaukseksi.

    “Mitä jos syklin rikkomiseksi riittäisi vain yhden mitättömän näyttelijän rikkominen.”

    “Minä… minä en nyt ymmärrä. Sitähän me olemme yrittäneet. Saada edes yksi osapuolista ulos. Mutta jos petturi palaa riveihinsä joka kerta. Jos soturit jäävät puolitiehen joka kerta. Tämä ei onnistu. Tästä ei ole tietä ulos.”

    “Mutta… Creedy.”

    “Mutta?”

    “Ajattelitko sinä koskaan, että meilläkin olisi rooli?”

    Kauhu iskeytyi Creedyn kasvoille. Tämä nousi kuin sätkyn saaneena ylös penkiltä tuijottaen silmät selällään penkille vielä jäänyttä naista. Puutarha kaksikon ympäriltä oli kadonnut. Creedyn ja naisen ympärillä oli taas pelkkä valkeus. Valkeus ja penkki, jolla nainen yhä istui.

    “Sinä… sinä et…”

    “Olit poissa niin kovin kauan, Creedy. Minulla oli aikaa. Aikaa miettiä.”

    Armoton jysähtely oli ilmestynyt Creedyn kallon sisälle. Silmiään siristäen hän huomasi, kuinka loputon kellokoneisto oli alkanut taas hitaasti ilmestymään naisen taakse. Koneiston mieletön jyrinä täytti hänen mielensä. Kauhu ja klaustrofobia valtasivat olennon pienen mielen.

    “Me olimme osa sykliä, Creedy. Me olimme etsivät. Sykli oli meidän murheemme ja meidän taakkamme. Meidän tehtävämme oli seurata sitä ikuisesti. Katsoa, kuinka maailma ulkona jumiutuu ikuisen kauhun kynnykselle, mutta ei koskaan ylitä rajaa. Mutta kaiken tämän aikaa, ratkaisu oli yksinkertainen. Yhden meistä täytyi lopettaa. Yhden meistä täytyi valita puoli.”

    Puinen penkki naisen alla oli muuttunut messingiksi. Creedy otti hitaita askeleita taaksepäin samalla, kun katseensa maahan jumittanut nainen jatkoi monotonista selostustaan.

    “On aika ylittää raja, Creedy. Rikkoa sykli. On aika katsoa verhon taakse.”

    Nainen nosti katseensa Creedyyn ja virnisti. “Tiedäthän?”

    Creedy ei ehtinyt vastata, kun maailma hänen ympärillään räjähti. Messinkinen penkki naisen alla kiemurteli itsensä kymmeniksi tangoiksi, jotka välittömästi lävistivät naisen lihan selästä ja nostivat tämän ilmaan korkealle Creedyn yläpuolelle. Kellokoneistoon jälleen itsensä nitonut nainen kirkui mustan hiiltyneen aineksen ryöpsähtäessä hänen kehostaan. Kymmenet hirviömäiset hampaat repivät naisen kasvot karmivaan ikuiseen irvistykseen. Kellokoneisto repi Creedyn tärykalvoja. Naisen kirkuminen säesti äänen voimalla tuhoutuvaa tyhjää universumia.

    “OLEN NÄHNYT KUINKA SE PÄÄTTYY. YKSI KENRAALEISTA HYLÄTÄÄN. SALAISUUDET TULEVAT JULKI. SODAN TOAT LÖYTÄVÄT VIIMEIN TOTUUDEN. KAIKKI PÄÄTTYY, KUN MAAILMAN PUHDISTAJA NOUSEE. KUN MAAILMAN PILAAJA KOHTAA MAAILMAN VARTIJAN. KUN MAAILMAN PIILOTTELIJA VIIMEIN TÄYTTÄÄ TEHTÄVÄNSÄ. SILLÄ HE MÄÄRITTÄVÄT MEIDÄN KOHTALOMME. HE PÄÄTTÄVÄT MEITÄ VASTAAN. VIELÄ YKSI SOPIMUS SYNTYY. VIIMEINEN SOPIMUS. SOPIMUS JOKA MUUTTAA MEITÄ. JA MUUTTAA HÄNTÄ. SYKLI ON VIIMEIN PÄÄTTYVÄ. VIIMEIN ASTUMME RAJAN YLI.”

    Creedy huusi polvistuneena maassa punaiset kädet kalloaan tuskallisesti puristaen. Olennon luoma helvetti söi Creedyä sekä sisältä että ulkoa. Punaiset hehkuvat kalterit alkoivat muodostumaan hänen ympärilleen. Tuskassaan huutavan Creedyn suljettujen silmienkin läpi poltti se karmaiseva näky, kun naisen palasiksi repeytyvä keho levittäytyi kaikkialle hänen ympärilleen. Hehkuvassa sellissään huutava olento jäi pimeyden peittoon. Kellokoneisto vaimeni. Kirkuminen lakkasi. Pimeys oli ainoa läsnäolija. Sarajin miekan repimä vamma oli taas ilmestynyt Creedyn rintakehään. Hän lyyhistyi maahan voimattomana.

    “Bianca… mitä sinä olet tehnyt?”