Kepe pureskeli mielessään ajatuksia ja suussaan patonkia, kun istui linnakkeen aulaan johtavilla portailla. Rappuset sijaitsivat keskeisellä paikalla Bio-Klaania. Kepestä oli lohdullista seurata muiden arkisia menoja… Kaikki eivät kantaneet mielessään kaiken ympäröivän kyseenalaistamisen taakkaa.
Jäätutkijan kristallikivi oli eriskummallisuudessaan hetkeksi harhauttanut hänet tästä tehtävästä. Profeetan valtakunta oli tarjonnut enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta saarella ja linnakkeella oli vielä kerrottavaa. Mitä olivat salaperäiset menneisyyden vallit, ja mitä tietoutta Nui-Koron viisailla oli hallussaan? Kaikkein ilmeisin ensimmäinen kysymysten kohde olisi Harkel. Kepe tiesi poliisimiehen kantavan kortensa kaupungin kekoon ohjatessaan alati ruuhkautuvien katujen liikennettä.
Tiedemiehelle ei siis tuottaisi vaikeuksia löytää tutkimustensa ensimmäistä askelmaa. Haasteita tuotti keksiä syitä aloittaa: näinä väsyneinä päivinä Kepestä tuntui, kuin sillä ei olisi ollut mitään väliä.
Pian hän kuuli kaksien askelten kopinan takaansa – tai toiset eivät oikeastaan olleet kopinaa, vaan eräänlaista fhwumpsintaa, jonka lähteestä ei voinut erehtyä. Kepeä hieman kylmäsi – tai ehkä enemmänkin jännitti? Hän kääntyi tervehtimään Tawaa ja Snowieta.
”Kas, hei”, Kepe tervehti Tawaa ja nousi seisomaan johtajansa lähestyessä portaita alas. Snowieen hän loi lähinnä hieman hermostuneen katseen.
”Helei”, Tawa vastasi, ja Snowie nyökkäsi vaisusti.
Sähkön toa ja lumiukko pysähtyivät Kepen viereen. Tiedemies katsahti Snowieta, joka ei vastannut katseeseen. Ennen kuin kohta vastasi, ja sitten Kepe siirsi silmänsä toisaalle.
Tawaan, johtajaansa. Se oli vähemmän kiusallista.
”Niin, köh… Hei. tosiaan.”
Juuriadmin yritti hymyillä oudosti käyttäytyvälle Kepelle, ja käänsi sitten huomionsa Snowieen, joka näytti siltä, että yrittäisi olla mahdollisimman vähän paikalla. Sitten sähkön sankari kääntyi taas Kepen puoleen.
”Krhm. Kepe…”
”Juu?”
”Tiedän, että pyysin sinulta vasta vastikään jotain.”
”Yritän selvittää saaremme salaisuuden, mutta aloittaminen on aina vain vähän… haastavaa”, Kepe kiirehti väliin.
”Aivan, tiedän. Siksikin olen pahoillani, että joudun pyytämään sinulta jotain muutakin.”
Kepen kulmat kohosivat. ”Oh?”
Admin tarkensi katseensa Kepen silmiin, eikä yrittänyt keskittyä akuuttiin kiikarisilmän puutteeseen. “Admin-tornissa on… levottomuutta. Joskus tämä voisi kuulostaa väsyneen horinalta, mutta en ole ainoa, joka on huomannut merkkejä. Tuntuu kuin jokin tuntamaton yrittäisi päästä sisälle. Tyhjästä. Tai ehkä ulos. Hallavia haamuhahmoja ilmestyy ilmaan ja katoaa samoin tein. Kaksi sihteeriä ja yksi varakirjuri ovat sanoutuneet irti asian takia.”
Kukaan ei hymyillyt. Tämä ei ollut kummitustarina, jolla viritettiin tunnelmaa iltanuotiolla.
“On onni, että kotimme on täynnä monenlaisia erikoisia olentoja, muuten useampi menisi järjiltään. Normaalius on suhteellista. Mutta en voi sallia tällaista omassa tornissani.”
“Ymmärrän,” Kepe nyökkäsi.
“Jos häiriön tuottaja on avun tarpeessa, teemme kaikkemme auttaaksemme. Mutta ensin on paras selvittää, mistä tässä on kyse. Ehkä tieteellisestä lähestymistavastasi on apua.”
“Toivotaan niin.”
”Yksi asia vielä. Ja tämä perustuu vain huhuihin ja kuulopuheisiin, mutta…” Tawa aloitti, ja madalsi hieman ääntään. ”Tornin huoltotyöntekijät epäilevät, että nui-korolaisilla olisi jotain tekemistä asian kanssa.”
Kepe kohotti kulmiaan, ja hänen johtajansa jatkoi. ”Suurkylän uskonnollisuutta vierastavat melkein kaikki muualta kotoisin olevat, joten koko homma voi olla vain ilkeiden kielien supinaa. Mutta varmistaisin asian silti.”
Kepe nyökkäsi. ”Hoituu.”
Snowie kuunteli keskustelua. Hän muisti kyllä, miltä Nui-Koron kultistit olivat näyttäneet. Häntäkin vähän pelotti.
Tawa jatkoi: ”Tunnet kuitenkin Nui-Koron mytologian meistä parhaiten… joten on varmaan sopivaa, että tutkitte asiaa samalla.”
Kepen hyväksyntä ilmeni lisänyökkäilyllä, Snowie nosti peukkunsa pystyyn.
Bio-Klaanin kaupunki, Admin-aukio
Kepe raivasi tietään väenpaljouden läpi. Hän oli kuullut ylikomisario Harkelin löytyvän Admin-aukion laidalta – sieltä, missä Pääkatu ja Kauppakatu liittyvät yhteen – ohjaamasta liikennettä. Mutta tämä ei ollut liikenteenohjaamista, tämä oli kaaoksen kanssa painimista.
Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?
Mitä lähemmäs risteystä Kepe pääsi, sitä levottomammaksi meno meni. Huutoa, töminää, lensikö tuolla peltipurkki? Snowie saapasteli muutaman metrin Kepen perässä – väkijoukossa oli vaikeaa eksyä, kun enemmistö kulkijoista oli puolta lyhyempiä.
Klaanilaiskaksikko alkoi saada tilanteesta selvää: ilmeisesti täällä oli meneillään jokseenkin spontaani mielenosoitus, joka uhkasi äityä mellakaksi. Väkijoukolla oli iskulausekin: ”Adminit etsii taikaa – kaupunki näkee nälkää!”
Meno ei ollut mitenkään erityisen organisoidun näköistä, mutta jotain suunnittelua taustalla oli.
Ajatukset naamioon liitettävän optisen apuvälineen uudelleenrakentamisesta leijuivat taas Kepen päässä, kun hän skannasi kontaktiaan matoralaismassasta. Kaiken järjen mukaan Harkel olisi näkyvällä paikalla, pitämässä jotain järjestystä yllä.
Vihainen väkijoukko oli onneksi pääasiassa sangen lyhyt, ja vaikka pohjoisen poromiehillä olikin korkeat hatut, ei Kepellä kestänyt kauaa löytää etsimäänsä. Harkel seisoi lautalavakasan päällä ja tarkkaili menoa. Ilmeisesti pitkän uran tehnyt lainvalvoja arveli, että nyt ei ollut provosoivan toiminnan aika.
”Hei!” Kepe yritti kiinnittää ylikomisariokaverinsa huomion. ”Haloo!”
Tiedemies vilkutti vielä vahvistukseksi. Tarkkasilmäinen viiksiukkeli huomasi toan elehdinnän lähes välittömästi, ja viittoi tiedemiehen luokseen. Snowie seurasi perässä.
Ohitettava kansa katseli nyrpeänä, kun Kepe ujutti itsensä väkijoukon läpi.
”Päivää teille”, ylikomisario tervehti. Harkelin Faxonilta loisti väsymys – jo Nui-Koron sankarin katsekin näytti siltä, että sen pitäisi päästä oikein pitkille unille – mutta Siniviittain ylikomisario paimensi väkijoukkoa kuuliaisesti. Harkel kyyristyi pinon päällä, niin, että hänen kasvonsa olivat kutakuinkin samalla korkeudella kuin Kepen ja Snowien moiset.
”Hei”, Kepe tervehti.
”Morjens”, Snowiekin ilmaisi läsnäolonsa.
Kolmikko oli väenpaljouden ympäröimä, ja kaikkialla oli kova melu. Sen suurempaa huomiota heihin ei kuitenkaan kiinnitetty.
”Ehditkö puhua? Minulle on annettu kysymyksiä, ja sinulla saattaisi olla vastauksia”, valkovihreä toa meni asiaan.
”Mitenkä menee? Näyttää aika levottomalta”, Snowie meni hieman vähemmän asiaan.
Harkel huomasi, että kumpikin hänen klaanilaiskaverinsa kohdisti sanansa suoraan hänelle – yleensä niin dynaamisen duon välillä ei näyttänyt olevan suoraa vuorovaikutusta. Puuttumatta asiaan sen enempää poliisi siirtyi vastauksiin.
”Riippuu kysymystesi henkilökohtaisuudesta”, poliisimies vastasi Kepelle. ”Emme ole varsinaisesti omassa kabinetissa, mutta ei minua kukaan kuunnellut, vaikka yritinkin pitää itsestäni ääntä. Tarkoituksellisen tyyni ajatustenvaihto jää luultavasti piiriimme, mutta varmahan ei voi koskaan olla…” Harkel piti pienen tauon, ja kääntyi Snowien puoleen. ”Ja näin Nui-Koron kunniakaartilaiselta toiselle-” Harkel iski silmää “-voin myöntää, että teettäähän tämä töitä. Viime viikollakin jouduimme heittämään pari rettelöitsijää jäähylle. Muuannen jeppe Ernie on löytänyt sisäisen oraattorinsa, ja lietsoo pelkoa, vihaa ja yleistä harmia massain keskuudessa, ja sitten oli sellainen Neqetta, jonka lentolehtiset voitaisiin laskea ihan jo roskaamiseksikin. Teikäläisiä.”
“Lentolehtiset, Neqetta? Hei, minä muistan sen! Se touhu on kyllä jatkunut jo aika pitkään, tai siis jatkui. Minä vaihdoin vähän sanoja hänen kanssaan taannoin… meinaan, sananvapaus ja niin, ja jos mielipiteiden levittäminen kielletään, niin varmaan se vain kannustaa rettelöitsijöitä… Mutta olihan sillä aika kärkkäitä sanavalintoja niissä,” lumiukko muisteli käsiään pyöritellen.
“Niin, emme tietenkään estäisi häntä lähettämästä kirjeitä ja rustaamasta mielipiteitä paikallislehtiin, mutta niistä kirkkaanvärisistä papereista tuli jokapäiväinen näky katukivetyksillä ja lyhtypylväissä, eikä tyttö ottanut toistuvia kehotuksia ja kieltoja kuuleviin korviinsa. Tällaiset tapaukset yrittävät aina saada putkareissusta skandaalin aikaan, vaikka me yritämme lainvalvonnalla vain pitää yllä normaalia ja edes jotakuinkin rauhallista tilannetta.”
Klaanilaiset nyökkäilivät. Tinanuppi vihelsi viikset hulmuten pilliin, näytti potentiaaliselle törmäilijälle muutaman sosiaalisesti hyväksytyn käsimerkin ja palasi toveriensa puoleen.
“Vielä pari kuukautta sitten minullakin oli huolenani vain satunnaiset pikkukylän asiat, kiistat orapihjala-aidoista ja sensellaiset…” poliisimies huokaisi. “Tai no, taitaa tuokin mennä nostalgian ja koti-ikävän piikkiin. Nyt kun mietin tarkemmin, kyseisen pikkukylän, toivottavasti siniviittatoverini eivät kuullet tuon termin käyttöä, pormestari oli verovilpillinen ketku ja minut oli erotettu. Että ongelmat kullakin!”
“No, kai siihen väliin on hyvääkin mahtunut? Sait kuitenkin sen pormestarin rysän päältä kiinni. Lisäksi, evakuointikin meni paremmin kuin osasimme odottaa, mitä nyt se Tongun ilmalaiva meni… Ilman sinua ja päättäväisyyttäsi olisitte varmaan nazorakien piirittämänä”, Kepe lausui vanhalle telakissalan pojalle kannustavia sanoja.
“Niin, kiitos, Kepe”, Harkel sanoi, otti kypäränsä ja rapsutti otsaansa, “Silloin kyllä teki eetvarttia. Kun lähdimme suurkylästä, tunnelma oli kuitenkin päällisin puolin toiveikas. Toki monia harmitti ja soraääniäkin kuului, mutta päätöksiä oltiin kuitenkin saatu aikaan. Siinä mielessä paikallisten nyrpeys iskee kyllä naamalle. Vanhoista kyläpääliköistä, poropaimenista ja metsästäjistä se tuntuu varmaan vielä pahemmalta kun minusta, joka olen sentään tuttunut kaupunkielämään ja sovitteluun.”
”Huh”, lumimies aprikoi. ”Jotta että vanha Klaanin väki pelkää tulokkaita, kun uusi tahtoo pitää itsemäärämisoikeutensa… Ja murkina maittaisi kaikille.”
“Toistaiseksi kyse on lähinnä asenteista”, Harkel pudisti päätään, “Eihän tässä vielä nälkää nähdä, ja ainakin pohjoisen väki on tottunut elämään paljon tätä tiukemmin melkein joka talvi. Mutta ymmärrätte varmaan, kun ruoan loppumista toitotetaan oikealla ja vasemmalla, sekin asia paisuu kansalaisten mielissä isommaksi kuin oikeasti on. Täkäläiset ajattelevat joutuneensa ryöstetyiksi ja meikäläisiä harmittaa, kun kauan työstetyt pellot ja ruokavarastot on jouduttu jättämään taakse. Kunnon jaolla tästäkin selvittäisiin, mutta pahimmillaan pelokkaat piilottavat piiraansa ja porkkanansa pahan päivän varalle.”
“Eli tästäkin selvittäisiin järkevällä keskustelulla?” Lumimasa kysyi hieman helpottuneempana.
“Niin no, järkevällä keskustelulla, oikeudenmukaisella säännöstelyllä, eri kulttuuripohjien syvällisellä ymmärtämisellä ja jämäkällä keskusjohdolla”, Harkel naurahti ilottomasti ja kohensi kypäränsä asentoa, “Eikä megafonikaan olisi pahitteeksi. Ja sitten on vielä sota ja torakat. Ja talvi tulossa.”
Kepe nyökkäsi ymmärtävästi. Ei se ehkä ongelmia ratkonnut, mutta ainakin oli kohteliasta antaa heitä ennenkin auttaneen poliisimiehen purkaa kokemuksiaan. Tawan asia oli kuitenkin vaikuttanut tärkeältä ja kiireelliseltäkin, joten nörttisankari päätti ohjata keskustelun katupolitikoinnista mysteerisimmille vesille.
”Tuota noin, siis, se henkilökohtaisuus, vaikka öö, en osaa sanoa millä tasolla tämä sinua henkilökohtaisesti koskee. Ehkä?”
Harkelin viikset näyttivät kysyviltä.
”Tai siis… kysyttäväni liittyy Nui-Koron hengelliseen perinteeseen. Tiedätkö kylän vanhan kansan uskonnosta paljoa, tai osaatko neuvoa meille jonkun, joka sitä yhä harjoittaa?”
Harkelin viikset näyttivät hitusen yllättyneiltä.
”Teidän tutkimuksenne jatkuvat yhä?” Tämä hymähti. ”Ne taitavat olla aika tärkeitä, kun tällainen koko saarta vavisuttava poikkeustilannekin on päällä. Hyvä on-…”
Harkel joutui keskeyttämään lauseensa, kun risteyksen haarassa riksa ja mukau-vankkuri meinasivat törmätä toisiinsa. Kummankin kuljettaja alkoi huudella solvauksia toiselle. Harkel vihelsi taas pilliinsä ja ammattimaisine käsimerkkeineen teki väistämisvelvollisuudet näille selviksi. Kun virta alkoi taas valua, palasi tämä Kepen ja Snowien tasolle.
”Itse en ole muistaakseni koskaan kovin hengellinen ollut, vaikka kyläparkamme katedraali tutuksi onkin tullut. Maallisemmissa merkeissä tosin, eihän se ole uskonnonharjoituspaikka ollut enää ainakaan vuosisataan tai pariin. Sulfrey varmaankin osaisi kertoa enemmän – ellei olisi Päättisillä evakuointia hoitamassa.”
”Ai?”
”Niin. Hän osaisi varmaan kertoa kultista, hänellä on heikäläisistä jonkin verran kokemusta.”
”…”
”Näin on.”
”Kultista?”
”Sellainen uskontoa harjoittava poppoo, tiedätkös.”
”… Niin no, vaikuttaisi pätevältä paikalta aloittaa…”
”Se ei vain tainnut ikinä tulla puheeksi, kun kotopuolessani vielä olimme.”
Nui-Korossa oli siis kaiken aikaa ollut kultti, joka näihin päiviin saakka jatkoi Profeetta-perinteitä ja harjoitti tuota uskoa. Siispä kenties… Atheonin palvontaa? Noin muotoiltuna se kuulosti aika tyrmäävältä.
”Osaisi siitä kertoa varmasti myös moni muu nuikorolainen, kuten katedraalin siivooja, muuan kalamies itärannalta sekä sekatavarakaupan omistaja. En kuitenkaan osaa valitettavasti neuvoa, minne he ovat täällä asettuneet”, Harkel jatkoi.
Kepe mietti, mitä heidän kannattaisi tehdä. Tornin tilanteesta olisi hyvä saada jotain käytännön tietoa, joten jospa hän suuntaisi sinne.
”Jos minä menen mittauslaitteiden kanssa Admin-torniin ja sinä hoidat kyläläisten jututtamisen?” hän kääntyi pikaisesti Snowien puoleen.
”Käy”, lumiukkeli vastasi.
Sananvaihto oli lyhyt. Ylikomisario olisi tahtonut sanoa klaanilaisille pari valittua sanaa yhteistyöstä ja luottamuksesta – ja vahvistaa sanomaansa vuosikymmenien omakohtaisella kokemuksella – mutta poliisimies arveli, että duon olisi selvitettävä välinsä itsenäisesti.
Kyttä jäi katselemaan erkanevan kaksikon perään. Viikset sentään pysyivät yhtenäisesti ruodussa.
