Kaikki kirjoittajan Keetongu artikkelit

Sankari ylvään kuusiston, jonka harrastuksiin kuuluu rakentaminen ja parta.

Kunniakaartilaisten katukokous

Kepe pureskeli mielessään ajatuksia ja suussaan patonkia, kun istui linnakkeen aulaan johtavilla portailla. Rappuset sijaitsivat keskeisellä paikalla Bio-Klaania. Kepestä oli lohdullista seurata muiden arkisia menoja… Kaikki eivät kantaneet mielessään kaiken ympäröivän kyseenalaistamisen taakkaa.

Jäätutkijan kristallikivi oli eriskummallisuudessaan hetkeksi harhauttanut hänet tästä tehtävästä. Profeetan valtakunta oli tarjonnut enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta saarella ja linnakkeella oli vielä kerrottavaa. Mitä olivat salaperäiset menneisyyden vallit, ja mitä tietoutta Nui-Koron viisailla oli hallussaan? Kaikkein ilmeisin ensimmäinen kysymysten kohde olisi Harkel. Kepe tiesi poliisimiehen kantavan kortensa kaupungin kekoon ohjatessaan alati ruuhkautuvien katujen liikennettä.

Tiedemiehelle ei siis tuottaisi vaikeuksia löytää tutkimustensa ensimmäistä askelmaa. Haasteita tuotti keksiä syitä aloittaa: näinä väsyneinä päivinä Kepestä tuntui, kuin sillä ei olisi ollut mitään väliä.

Pian hän kuuli kaksien askelten kopinan takaansa – tai toiset eivät oikeastaan olleet kopinaa, vaan eräänlaista fhwumpsintaa, jonka lähteestä ei voinut erehtyä. Kepeä hieman kylmäsi – tai ehkä enemmänkin jännitti? Hän kääntyi tervehtimään Tawaa ja Snowieta.

”Kas, hei”, Kepe tervehti Tawaa ja nousi seisomaan johtajansa lähestyessä portaita alas. Snowieen hän loi lähinnä hieman hermostuneen katseen.
”Helei”, Tawa vastasi, ja Snowie nyökkäsi vaisusti.

Sähkön toa ja lumiukko pysähtyivät Kepen viereen. Tiedemies katsahti Snowieta, joka ei vastannut katseeseen. Ennen kuin kohta vastasi, ja sitten Kepe siirsi silmänsä toisaalle.

Tawaan, johtajaansa. Se oli vähemmän kiusallista.
”Niin, köh… Hei. tosiaan.”

Juuriadmin yritti hymyillä oudosti käyttäytyvälle Kepelle, ja käänsi sitten huomionsa Snowieen, joka näytti siltä, että yrittäisi olla mahdollisimman vähän paikalla. Sitten sähkön sankari kääntyi taas Kepen puoleen.
”Krhm. Kepe…”
”Juu?”

”Tiedän, että pyysin sinulta vasta vastikään jotain.”
”Yritän selvittää saaremme salaisuuden, mutta aloittaminen on aina vain vähän… haastavaa”, Kepe kiirehti väliin.
”Aivan, tiedän. Siksikin olen pahoillani, että joudun pyytämään sinulta jotain muutakin.”

Kepen kulmat kohosivat. ”Oh?”

Admin tarkensi katseensa Kepen silmiin, eikä yrittänyt keskittyä akuuttiin kiikarisilmän puutteeseen. “Admin-tornissa on… levottomuutta. Joskus tämä voisi kuulostaa väsyneen horinalta, mutta en ole ainoa, joka on huomannut merkkejä. Tuntuu kuin jokin tuntamaton yrittäisi päästä sisälle. Tyhjästä. Tai ehkä ulos. Hallavia haamuhahmoja ilmestyy ilmaan ja katoaa samoin tein. Kaksi sihteeriä ja yksi varakirjuri ovat sanoutuneet irti asian takia.”

Kukaan ei hymyillyt. Tämä ei ollut kummitustarina, jolla viritettiin tunnelmaa iltanuotiolla.

“On onni, että kotimme on täynnä monenlaisia erikoisia olentoja, muuten useampi menisi järjiltään. Normaalius on suhteellista. Mutta en voi sallia tällaista omassa tornissani.”

“Ymmärrän,” Kepe nyökkäsi.

“Jos häiriön tuottaja on avun tarpeessa, teemme kaikkemme auttaaksemme. Mutta ensin on paras selvittää, mistä tässä on kyse. Ehkä tieteellisestä lähestymistavastasi on apua.”

“Toivotaan niin.”

”Yksi asia vielä. Ja tämä perustuu vain huhuihin ja kuulopuheisiin, mutta…” Tawa aloitti, ja madalsi hieman ääntään. ”Tornin huoltotyöntekijät epäilevät, että nui-korolaisilla olisi jotain tekemistä asian kanssa.”
Kepe kohotti kulmiaan, ja hänen johtajansa jatkoi. ”Suurkylän uskonnollisuutta vierastavat melkein kaikki muualta kotoisin olevat, joten koko homma voi olla vain ilkeiden kielien supinaa. Mutta varmistaisin asian silti.”
Kepe nyökkäsi. ”Hoituu.”

Snowie kuunteli keskustelua. Hän muisti kyllä, miltä Nui-Koron kultistit olivat näyttäneet. Häntäkin vähän pelotti.
Tawa jatkoi: ”Tunnet kuitenkin Nui-Koron mytologian meistä parhaiten… joten on varmaan sopivaa, että tutkitte asiaa samalla.”
Kepen hyväksyntä ilmeni lisänyökkäilyllä, Snowie nosti peukkunsa pystyyn.

Bio-Klaanin kaupunki, Admin-aukio

Kepe raivasi tietään väenpaljouden läpi. Hän oli kuullut ylikomisario Harkelin löytyvän Admin-aukion laidalta – sieltä, missä Pääkatu ja Kauppakatu liittyvät yhteen – ohjaamasta liikennettä. Mutta tämä ei ollut liikenteenohjaamista, tämä oli kaaoksen kanssa painimista.
Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?

Mitä lähemmäs risteystä Kepe pääsi, sitä levottomammaksi meno meni. Huutoa, töminää, lensikö tuolla peltipurkki? Snowie saapasteli muutaman metrin Kepen perässä – väkijoukossa oli vaikeaa eksyä, kun enemmistö kulkijoista oli puolta lyhyempiä.

Klaanilaiskaksikko alkoi saada tilanteesta selvää: ilmeisesti täällä oli meneillään jokseenkin spontaani mielenosoitus, joka uhkasi äityä mellakaksi. Väkijoukolla oli iskulausekin: ”Adminit etsii taikaa – kaupunki näkee nälkää!”

Meno ei ollut mitenkään erityisen organisoidun näköistä, mutta jotain suunnittelua taustalla oli.

Ajatukset naamioon liitettävän optisen apuvälineen uudelleenrakentamisesta leijuivat taas Kepen päässä, kun hän skannasi kontaktiaan matoralaismassasta. Kaiken järjen mukaan Harkel olisi näkyvällä paikalla, pitämässä jotain järjestystä yllä.

Vihainen väkijoukko oli onneksi pääasiassa sangen lyhyt, ja vaikka pohjoisen poromiehillä olikin korkeat hatut, ei Kepellä kestänyt kauaa löytää etsimäänsä. Harkel seisoi lautalavakasan päällä ja tarkkaili menoa. Ilmeisesti pitkän uran tehnyt lainvalvoja arveli, että nyt ei ollut provosoivan toiminnan aika.

”Hei!” Kepe yritti kiinnittää ylikomisariokaverinsa huomion. ”Haloo!”
Tiedemies vilkutti vielä vahvistukseksi. Tarkkasilmäinen viiksiukkeli huomasi toan elehdinnän lähes välittömästi, ja viittoi tiedemiehen luokseen. Snowie seurasi perässä.

Ohitettava kansa katseli nyrpeänä, kun Kepe ujutti itsensä väkijoukon läpi.
”Päivää teille”, ylikomisario tervehti. Harkelin Faxonilta loisti väsymys – jo Nui-Koron sankarin katsekin näytti siltä, että sen pitäisi päästä oikein pitkille unille – mutta Siniviittain ylikomisario paimensi väkijoukkoa kuuliaisesti. Harkel kyyristyi pinon päällä, niin, että hänen kasvonsa olivat kutakuinkin samalla korkeudella kuin Kepen ja Snowien moiset.

”Hei”, Kepe tervehti.
”Morjens”, Snowiekin ilmaisi läsnäolonsa.

Kolmikko oli väenpaljouden ympäröimä, ja kaikkialla oli kova melu. Sen suurempaa huomiota heihin ei kuitenkaan kiinnitetty.
”Ehditkö puhua? Minulle on annettu kysymyksiä, ja sinulla saattaisi olla vastauksia”, valkovihreä toa meni asiaan.
”Mitenkä menee? Näyttää aika levottomalta”, Snowie meni hieman vähemmän asiaan.

Harkel huomasi, että kumpikin hänen klaanilaiskaverinsa kohdisti sanansa suoraan hänelle – yleensä niin dynaamisen duon välillä ei näyttänyt olevan suoraa vuorovaikutusta. Puuttumatta asiaan sen enempää poliisi siirtyi vastauksiin.

”Riippuu kysymystesi henkilökohtaisuudesta”, poliisimies vastasi Kepelle. ”Emme ole varsinaisesti omassa kabinetissa, mutta ei minua kukaan kuunnellut, vaikka yritinkin pitää itsestäni ääntä. Tarkoituksellisen tyyni ajatustenvaihto jää luultavasti piiriimme, mutta varmahan ei voi koskaan olla…” Harkel piti pienen tauon, ja kääntyi Snowien puoleen. ”Ja näin Nui-Koron kunniakaartilaiselta toiselle-” Harkel iski silmää “-voin myöntää, että teettäähän tämä töitä. Viime viikollakin jouduimme heittämään pari rettelöitsijää jäähylle. Muuannen jeppe Ernie on löytänyt sisäisen oraattorinsa, ja lietsoo pelkoa, vihaa ja yleistä harmia massain keskuudessa, ja sitten oli sellainen Neqetta, jonka lentolehtiset voitaisiin laskea ihan jo roskaamiseksikin. Teikäläisiä.”

“Lentolehtiset, Neqetta? Hei, minä muistan sen! Se touhu on kyllä jatkunut jo aika pitkään, tai siis jatkui. Minä vaihdoin vähän sanoja hänen kanssaan taannoin… meinaan, sananvapaus ja niin, ja jos mielipiteiden levittäminen kielletään, niin varmaan se vain kannustaa rettelöitsijöitä… Mutta olihan sillä aika kärkkäitä sanavalintoja niissä,” lumiukko muisteli käsiään pyöritellen.

“Niin, emme tietenkään estäisi häntä lähettämästä kirjeitä ja rustaamasta mielipiteitä paikallislehtiin, mutta niistä kirkkaanvärisistä papereista tuli jokapäiväinen näky katukivetyksillä ja lyhtypylväissä, eikä tyttö ottanut toistuvia kehotuksia ja kieltoja kuuleviin korviinsa. Tällaiset tapaukset yrittävät aina saada putkareissusta skandaalin aikaan, vaikka me yritämme lainvalvonnalla vain pitää yllä normaalia ja edes jotakuinkin rauhallista tilannetta.”

Klaanilaiset nyökkäilivät. Tinanuppi vihelsi viikset hulmuten pilliin, näytti potentiaaliselle törmäilijälle muutaman sosiaalisesti hyväksytyn käsimerkin ja palasi toveriensa puoleen.

“Vielä pari kuukautta sitten minullakin oli huolenani vain satunnaiset pikkukylän asiat, kiistat orapihjala-aidoista ja sensellaiset…” poliisimies huokaisi. “Tai no, taitaa tuokin mennä nostalgian ja koti-ikävän piikkiin. Nyt kun mietin tarkemmin, kyseisen pikkukylän, toivottavasti siniviittatoverini eivät kuullet tuon termin käyttöä, pormestari oli verovilpillinen ketku ja minut oli erotettu. Että ongelmat kullakin!”

“No, kai siihen väliin on hyvääkin mahtunut? Sait kuitenkin sen pormestarin rysän päältä kiinni. Lisäksi, evakuointikin meni paremmin kuin osasimme odottaa, mitä nyt se Tongun ilmalaiva meni… Ilman sinua ja päättäväisyyttäsi olisitte varmaan nazorakien piirittämänä”, Kepe lausui vanhalle telakissalan pojalle kannustavia sanoja.

“Niin, kiitos, Kepe”, Harkel sanoi, otti kypäränsä ja rapsutti otsaansa, “Silloin kyllä teki eetvarttia. Kun lähdimme suurkylästä, tunnelma oli kuitenkin päällisin puolin toiveikas. Toki monia harmitti ja soraääniäkin kuului, mutta päätöksiä oltiin kuitenkin saatu aikaan. Siinä mielessä paikallisten nyrpeys iskee kyllä naamalle. Vanhoista kyläpääliköistä, poropaimenista ja metsästäjistä se tuntuu varmaan vielä pahemmalta kun minusta, joka olen sentään tuttunut kaupunkielämään ja sovitteluun.”

”Huh”, lumimies aprikoi. ”Jotta että vanha Klaanin väki pelkää tulokkaita, kun uusi tahtoo pitää itsemäärämisoikeutensa… Ja murkina maittaisi kaikille.”

“Toistaiseksi kyse on lähinnä asenteista”, Harkel pudisti päätään, “Eihän tässä vielä nälkää nähdä, ja ainakin pohjoisen väki on tottunut elämään paljon tätä tiukemmin melkein joka talvi. Mutta ymmärrätte varmaan, kun ruoan loppumista toitotetaan oikealla ja vasemmalla, sekin asia paisuu kansalaisten mielissä isommaksi kuin oikeasti on. Täkäläiset ajattelevat joutuneensa ryöstetyiksi ja meikäläisiä harmittaa, kun kauan työstetyt pellot ja ruokavarastot on jouduttu jättämään taakse. Kunnon jaolla tästäkin selvittäisiin, mutta pahimmillaan pelokkaat piilottavat piiraansa ja porkkanansa pahan päivän varalle.”

“Eli tästäkin selvittäisiin järkevällä keskustelulla?” Lumimasa kysyi hieman helpottuneempana.

“Niin no, järkevällä keskustelulla, oikeudenmukaisella säännöstelyllä, eri kulttuuripohjien syvällisellä ymmärtämisellä ja jämäkällä keskusjohdolla”, Harkel naurahti ilottomasti ja kohensi kypäränsä asentoa, “Eikä megafonikaan olisi pahitteeksi. Ja sitten on vielä sota ja torakat. Ja talvi tulossa.”

Kepe nyökkäsi ymmärtävästi. Ei se ehkä ongelmia ratkonnut, mutta ainakin oli kohteliasta antaa heitä ennenkin auttaneen poliisimiehen purkaa kokemuksiaan. Tawan asia oli kuitenkin vaikuttanut tärkeältä ja kiireelliseltäkin, joten nörttisankari päätti ohjata keskustelun katupolitikoinnista mysteerisimmille vesille.

”Tuota noin, siis, se henkilökohtaisuus, vaikka öö, en osaa sanoa millä tasolla tämä sinua henkilökohtaisesti koskee. Ehkä?”
Harkelin viikset näyttivät kysyviltä.
”Tai siis… kysyttäväni liittyy Nui-Koron hengelliseen perinteeseen. Tiedätkö kylän vanhan kansan uskonnosta paljoa, tai osaatko neuvoa meille jonkun, joka sitä yhä harjoittaa?”
Harkelin viikset näyttivät hitusen yllättyneiltä.
”Teidän tutkimuksenne jatkuvat yhä?” Tämä hymähti. ”Ne taitavat olla aika tärkeitä, kun tällainen koko saarta vavisuttava poikkeustilannekin on päällä. Hyvä on-…”
Harkel joutui keskeyttämään lauseensa, kun risteyksen haarassa riksa ja mukau-vankkuri meinasivat törmätä toisiinsa. Kummankin kuljettaja alkoi huudella solvauksia toiselle. Harkel vihelsi taas pilliinsä ja ammattimaisine käsimerkkeineen teki väistämisvelvollisuudet näille selviksi. Kun virta alkoi taas valua, palasi tämä Kepen ja Snowien tasolle.

”Itse en ole muistaakseni koskaan kovin hengellinen ollut, vaikka kyläparkamme katedraali tutuksi onkin tullut. Maallisemmissa merkeissä tosin, eihän se ole uskonnonharjoituspaikka ollut enää ainakaan vuosisataan tai pariin. Sulfrey varmaankin osaisi kertoa enemmän – ellei olisi Päättisillä evakuointia hoitamassa.”
”Ai?”
”Niin. Hän osaisi varmaan kertoa kultista, hänellä on heikäläisistä jonkin verran kokemusta.”
”…”
”Näin on.”
”Kultista?”
”Sellainen uskontoa harjoittava poppoo, tiedätkös.”
”… Niin no, vaikuttaisi pätevältä paikalta aloittaa…”
”Se ei vain tainnut ikinä tulla puheeksi, kun kotopuolessani vielä olimme.”

Nui-Korossa oli siis kaiken aikaa ollut kultti, joka näihin päiviin saakka jatkoi Profeetta-perinteitä ja harjoitti tuota uskoa. Siispä kenties… Atheonin palvontaa? Noin muotoiltuna se kuulosti aika tyrmäävältä.

”Osaisi siitä kertoa varmasti myös moni muu nuikorolainen, kuten katedraalin siivooja, muuan kalamies itärannalta sekä sekatavarakaupan omistaja. En kuitenkaan osaa valitettavasti neuvoa, minne he ovat täällä asettuneet”, Harkel jatkoi.

Kepe mietti, mitä heidän kannattaisi tehdä. Tornin tilanteesta olisi hyvä saada jotain käytännön tietoa, joten jospa hän suuntaisi sinne.

”Jos minä menen mittauslaitteiden kanssa Admin-torniin ja sinä hoidat kyläläisten jututtamisen?” hän kääntyi pikaisesti Snowien puoleen.
”Käy”, lumiukkeli vastasi.

Sananvaihto oli lyhyt. Ylikomisario olisi tahtonut sanoa klaanilaisille pari valittua sanaa yhteistyöstä ja luottamuksesta – ja vahvistaa sanomaansa vuosikymmenien omakohtaisella kokemuksella – mutta poliisimies arveli, että duon olisi selvitettävä välinsä itsenäisesti.

Kyttä jäi katselemaan erkanevan kaksikon perään. Viikset sentään pysyivät yhtenäisesti ruodussa.

Emoalus

Telakka

Daiwen asetti hikinauhansa parempaan asentoon ja varmisti, että hänen keltainen olkalaukkunsa oli kiinni.

Klaanilehden Ilo irti hyötyliikunnasta työympäristössä -artikkeli oli tehnyt Daiweniin vaikutuksen. Hänen työnsä Laivaston kirjurina koostui pitkälti istumisesta, mutta toisinaan Telakka oli melkoinen Epätavallisten Hölkkäreittien Teemapuisto. Vanhalta Huna-paapalta oli tullut pyyntö hakea muutama loki ja muistio pääalus Tahtorakin yläkerrasta. Valtavien lastaushissien käyttö yhden ga-matoralaisen ja pinon papereita kuskaamiseen olisi haaskannut turhaan raaka-ainevaroja, ja reitti lippulaivan läpi oli ikimuistoinen.

Reipas hölkkä vei kirjurin ensimmäiseen Telakan isoista halleista. ”Iso” oli jokseenkin laimea sanavalinta. Linnoitus olisi mahtunut sinne, joskis kyseinen toimenpide olisi – kaiken muun häsellyksen lisäksi – vaatinut pressukaton avaamisen. Ei sillä, periaatteessahan rakennus oli vain neljä isoa seinää ja niiden kannattama kattojärjestelmä. Ja koko joukko nostureita, rahtausvaunuja ja pumppusysteemejä. Itse Tahtorak oli toista maata. Ensimmäinen mieleen tuleva ajatus useimmilla oli ”Tuohan on valtava”.

Toinen mieleen tuleva ajatus taas oli yleensä ”Ei tuo voi pysyä ilmassa” ja kolmas ”Onko tämä maksettu meidän verorahoillamme? Täh?”. Mutta se pysyi ilmassa. Hyvällä tuurilla – Vaiko Suuren Hengen johdatuksella? – Klaani oli rakennettu lähelle meren pohjan esiintymää, josta sai nostettua lietettä, joka kuivattuna toimi halpana polttoaineena. Sitä tarvittiinkin suurien nostopotkurien pyörittämiseen aika monta tonnia.

Polttoainetta ei tosin ollut kulunut muutamaan kuukauteen. Tahtorakia ei ollut vielä tarvittu sotapoluilla, ja saartorengas esti sen varsinaisen tehtävän taivaiden kauppareiteillä. Tärkein lastausramppi oli laskettu, ja Daiwen sai hölkättyä sinne muutamassa minuutissa. Aluksen pohja oli lähes kolmenkymmenen metrin korkeudessa hallin karkeasta betonilattiasta, ja ylös päästyään matoralainen joutui hengähtämään hetken. Siitä sitten matka jatkui kierreportaisiin, joita riittikin hetkeksi.Valurautaiset kiemurakoristeet piristivät mustaa portaikkoa. Tahtorakissa riitti työnsarkaa innokkaille käsityöläisille, kaivertajille ja taitelijoille.

Toisessa kerroksessa Daiwen jäi hetkeksi ihmettelemään pientä hangaaria, johon Lohrakeilla ja Kane-roilla pystyi laskeutumaan myös aluksen ollessa ilmassa. Nyt se oli kuitenkin tyhjä. Nurkassa raiteellaan oli jonkin aikaa sitten asennettu Cordak-patteri. Hangaarin suuret nosto-ovet olivat alhaalla, eikä sitä olisi erottanut ulkoa päin.

Kolmannessa kerroksessa Daiwen nojaili kaiteeseen, hörppäsi pitkään ja hartaasti juomapullostaan ja pyyhki hikeä ostanauhaansa.

Neljännessä kerroksessa Daiwen oli kuulevinaan hiljaista puhetta, mutta ei saanut kunnolla selvää. Hän päätti jatkaa ylöspäin.

Viidennes kerros oli erinlainen. Kierreportaikko nousi ylös keskelle komentosiltaa, jonka kauniinvärinen puulattia oli selvästi alempia kerroksia puhtaampi. Tila oli huomattavan laaja Ikkunat olivat alakerroksia suurempia ja niistä näki kätevästi kaikkiin suuntiin. Taivaalla kiitäessään näkymät olivat varmasti henkeäsalpaavat, mutta nyt niistä näki vain lähellä olevat sisäseinät. Tosin näistäkin ikkunoista olisi tarkkailija pystynyt hyvin huomaamattomasti tarkkailemaan Telakan menoa.

”Hip heijaa”, syvä ääni sanoi Daiwenin selän takaa. Matoran kääntyi hätkähtäen.

”Päivää, herra Keetongu”, Daiwen sanoi ja niiasi hermostuneesti.

”Kutsu Tonguksi vain, kaikki tekevät niin, tyttöseni”, keltainen jättiläinen sanoi, ”Tai aika moni täällä kutsuu minua pomoksi, mutta se ei ole mitenkään virallinen termi. ’Pääinsinööri’ lukee papereissa, vaikka se homma oikeasti kattaa kaiken yleisen pomoilun.”

”Daiwen on nimi! Tytöttely on epäkohteliasta, …pomo.”

”Ah, suone anteeksi! Tai miten se nyt meneekään… Suurin osa pojista ei välitä kun sanon heitä omiksi poikasikseni, paitsi Tehmuttia en sano, koska hän on takuulla vanhempi kuin minä. Mutta miten vain käy, Daiwen. Oletko uusia täällä? Nykyään työntekijää lappaa ovista sisään semmoista tahtia, ettei koskaan tiedä… Vähän aikaa sitten palkkasin puoli tusinaa Dapi-Koron eteläpuolelta tulleita pakolaisia eikä yhdellä niistä ollut edes käsiä. Ei sillä, mies oli kovin kätevä käsistään, jos sallit pienen sanaleikin. Ha-hah.”

”Olen ollut täällä töissä, mm, ensimmäisestä hyökkäyksestä lähtien.”

”Ah, aivan… Taidan muistaa. Juurikin. Ensimmäinen värväys sen Feterra-episodin jälkeen. Zorakin tötteröt. Ha! Minä en ole mitenkään väkivaltainen mies, mutta saimme kyllä maksettua niille takaisin! Mutta ei tarpeeksi, tietenkään. Ei koskaan tarpeeksi. Ja nyt kun kerran olet täällä, istu toki alas. Nojatuolien raiteiden pitäisi olla hyvin öljyttyjä, ja siellä on koko lailla tyynyjä, jotta pääset pöydän tasalle. Olin vähän muisteloimassa, ja, no, virittelemässä alusta. Jos sitä nyt virittelemiseksi voi sanoa, kun konetilat on vakomitan päässä ja Admin-aukion kokoiset. Mutta tämä toimisto on muutenkin paljon mukavampi kuin se maahan sidottu. Tietty katselisin ikkunasta mielummin Arj-Durunin dyynejä tai hopeisen meren välkettä. Hii-op!”

Tongu vetäisi vipua pöydän takaa ja vihertävä ja erityisen pehmeä laiskanlinna liukui pöydän toiselle puolelle. Äkkinäinen pysähdys heitti muutaman tyynyn alas. Yhdessä oli ankan kuva. Daiwen kipusi istumaan kun kerran pyydettiin. Laivastolla tuntui olevan kymmeniä tai jopa satoja isoja nojatuoleja. Kangasmäärän huomioonottaen ne tuskin olivat olleet halpoja. Ties millä paljousalennuksella hankittuja.

”Mukava tuoli, eikö?” jätti jatkoi kumeaa paapattamistaa, ”kelpaako pikkupurtava? Tällä laivalla on tietty melkoiset muonavarannot ja aika kattavat keittiötilat, kun kauppamatkat tuppaavat venymään parhaimmillaan kuukausien mittaisiksi. Mutta minusta on järkevää pitää täällä ylhäällä tietyntyyppistä hätävarastoa, koska nälkäinen kapteeni on huono kapteeni.”

”No, voinhan minä”, Daiwen sanoi. Tuoli oli oikeastaan aika mukava. Jos sitä nyt tuoliksi pystyi kutsumaan. Siinä olisi voinut asua.

Tongu availi tiskin takaa lokeroita ja kaappeja. Laivaston kalustus tuppasi olemaan pompöösiä, eikä tämä työpöytä ollut poikkeus. Etuosan kaiverruksessa tuuli puhalsi ilmalaivaa läpi pilvien. Päällä oli muutama kuparinen puheputki, korkeusmittari, jalkalamppu ja sellainen perinteinen lumisadepallo, jonka sisällä oli taidokas pienoismalli Klaanin linnakkeesta. Sille ilmestyi kulhollinen kuivattuja hedelmiä, pähkinäkuppi ja matkateekeitin. Kuivattu aprikoosi katosi jättiläisen suuhun. Se vaikutti enemmänkin rusinalta. Pieneltä rusinalta.

”Hyvää tavaraa, vaikken kyllä pidä banaaneista! Aina ne heittävät mukaan asioita joista ei pidä, se on sekoitusten ongelma. Nämä ovat kuitenkin ostettu niinkin kaukaa kuin Titaanien kuningaskunnasta. Samoin nojatuolit. Ehkä vähän epäkäytännöllisiä teikäläisille, mutta ainakin matoralainen voi istua titaanituolilla. Jos minä laskisin persieeni matoran-tuolille, siitä jäisi jäljelle pelkkä kasa polttopuuta, jos sallit karkean kielenkäytön. Saimme kyllä paljousaennuksen.”

”Maukasta on”, Daiwen sanoi ja hörppäsi vesiputelistaan. Klaanilehden kuntopalstalla oli ollut sananen sanottavanaan hiilihydraateista, mutta kauppasaarron vuoksi kaupungin ruokaraaka-aineet olivat käymässä yksitoikkoisiksi, eivätkä kuivatut hedelmät olleet asia, jonka olisi jättänyt noin vain välistä.

”No, mitäpä täällä teet? Sanovat, että johtajan pitäisi olla kiinnostunut siitä, miten alaisillaan menee, mutta minä vietän sen verran aikaa hakkaamassa asioita paikoilleen, että aina ei pysy kaikesta niin tietoisena. Et taida olla ainakaan mekaanikko. Ne ovat yleensä paljon öljyisempiä.”

”Kirjuri. Paperitöitä ja niin edespäin. Tehmut pyysi minua hakemaan täältä tiettyjä lokikirjoja.”

Oikeastaan sihteeri olisi ollut osuvampi termi. Tietyissä matoran-yhteisöissä kirjurin pesti oli aivan erityinen. Kukaan Laivaston väestä ei kuitenkaan taitanut tuntea sanaa ”sihteeri”.

”Ah, vanhat kunnon paperityöt. Sota tai rauha, aina voi luottaa siihen, että paperitöitä riittää. Ei mitään kiirettä, Tehmut on mies paikallaan hommassaa, jos hän pyytää niitä tänään niin hän tarvitsee niitä viikon päästä. Kelpo mies ennakoimaan, Tehmut. Mitä pidät Laivastosta työpaikkana? Onko työilmapiiri hyvä? Palkkataso sopiva? Tarjoammeko tarpeeksi haasteita, jotta homma pysyisi mielenkiintoisena?”

”Kyllä minä viihdyn. Varmaan kirjanpitopuolella on erilaista kuin täällä koneiden parissa. En minä valittaisi. Ei tämä kyllä mikään tylsä työpaikka ole… Tai siis, ystävieni työpaikoilla ei ole satojen metrien mittaisi ilma-aluksia, toan korkuisia teesamovaareja ja ninjaklaania parakissa.”

Yksi ninjoista oli flirttaillut Daiwenille muutamia viikkoja sitten. Kyseistä saarelaista ei ollut kuitenkaan näkynyt vähään aikaan, joten asia ei tuntunut maininnan arvoiselta. Ainakaan ninjojen kotisaaren tapauksen jälkeen.

”Hmm, aivan, tai viimeistä keltaista jättiläistä johtajana, tai siis pääinsinöörinä! Tai no, jos on, niin kerro toki minulle. Oletko ajatellut kirjailun lisäksi muita hommia? Onhan meillä käteville kynäniekoillekin käyttöä, mutta ilmalaivastohan tässä ollaan! Tarvitsemme aina kykeneviä pilotteja. Tai ihan kirjureita matkoillekkin. Meillä on – tai oli – sopimuksia kaiken maailman kauppakomppanioiden ja kiltojen kanssa, ja sitten kaikkia paikallisia tullihommia… Olisi hyvä olla aina mukana joku, joka tietää missä oikea kirjain seisoo.”

”No, kyllähän sitä aina miettii maailmaa, ja kaikkia ihmeellisiä kohteita… Mutta tässä tilanteessa ei. Taidan pysyä ihan turvallisesti seinien sisällä. En usko, että paikkani olisi taistelun keskellä.”

”Kelpo nainen. En minäkään. En ainakaan haluaisi. Olen toki seikkaillut ties missä… torakoiden pesissä, ja silloin Nynrahilla. Mutta varsinkin se pesäjuttu oli kuin unta tai houretta tai jotain sellaista. En tiedä, ajatus on nykyään niin outo, mutta siellä sitä oltiin. En silloin oikein tajunnut tämän tilanteen vakavuutta ja, no, murskaavuutta, jotenkin se tuntui ihan perusjutulta. Meillä oli mukana sellaisia sotureita kuten Suga ja Matoro, joten tuntui, että vedämme siellä vain paria pahista ansaitusti turpiin. Klaanilaisseikkailu. Homman jälkeen tuopilliselle kahvioon. Ehkä vietin silloin liikaa aikaa täällä koneiden ja systeemien ja poikieni seurassa ja vieraannuin todellisuudesta… Vaikka täällä on kuitenkin kaikkia suuria urhoja, ihme taikaepeleitä, vanhoja juoksuhautajyriä ja muuta sankariainesta. Ja minua kiinnoistaisi eniten istua täällä väkertelemässä, mutta kuitenkin olen melkoinen kummajainen monen mielestä itsekin, takuulla. On se hyvä, että on tämmöinen paikka kuin Klaani. Oletkos miettinyt sitä? Normaalius riippuu siitä miten sen määrittelee.”

”No se on kyllä totta. Minä vain asun kaupungissa ja käyn täällä töissä, mutta ystäväni Gendopoliksessa ja Rumisheressä ja jopa Metru Nuilla ihmettelevät, miten uskallan asua täällä, kun paikkaa johtaa muiden muassa epämääräinen sotilasskakdi. Ja kaduilla liikkuu makutoja ja lumihirviöitä ja muita. No, minä sanon, että tämä on varsin inhimillinen ja lämminhenkinen paikka, jos ei kavahda yllättäviä epämääräisyyksiä. Tai siis sanoin ennen. Nyt en enää, kun en pääse tapaamaan heitä. Onneksi kirjeen kuitenkin vielä jotenkuten kulkevat.”

”Hmm, niimpä. Siitäkin saa kiittää rohkeita postilentäjiäni. Säkki Lohrakin tavaratilaan ja moottorit kuumina vihollisista läpi. Ei sillä, sekin hupi saattavat loppua pian. En aio riskeerata kelpo poikiani postin takia, jos todennäköisyydet näyttävät huonoilta. Eivät niiden laivat vielä niin tiheässä ole, etteikö pari pientä hävittäjää pääsisi luikahtamaan jonnekkin lähisaarelle. Mutta semaforiviestejä ne eivät voi estää! Valo kulkee meren yli, eivätkä torakoiden luodit tee sille mitään. Voi olla, että olemme kohta riippuvaisia niistä.”

Semafori oli ikivanha keksintö. Muinaisaikojen kokkoketjuista kehittyneillä laitteilla sai lähetettyä välkekoodilla viestejä kirjaimellisesti valon nopeudella kirkkaina öinä pitkiäkin matkoja. Nykyään torneissa oli tietenkin voimakkaan valokivet, ja viestejä naksauteltiin tehokkailla räppänäkoneistoilla. Klaanin kaupungin sijainti saaren rannikolla oli mainio järjestelmälle. Satamassa oli torni, josta sai yhteyden etelän lähimmälle asutulle saarelle. Sieltä viesti jatkui eteenpäin, tornista torniin, tuoden samalla pienen välityspalkkion tornien hoitajille. Oikeaan aikaan lähetettynä viesti saapui muutamassa tunnissa suuremmillekin mantereille. Tietenkin järjestelmässä oli ongelmia: Kuka tahansa pystyi lukemaan viestin, ja vaikka koodeja voitiinkin uusia, ei täydellisestä salauksesta voinut puhua.

”Ystävättäreni Ruki-Korossa hoitaa heidän torniaan”, Daiwen sanoi, ”Hänellä oli viestikaveri Tahtorakin Askelmassa, jonne saatiin torni pari vuotta sitten. Kuulemma kylänvanhinten pään kääntäminen vei aikansa. Nyt se torni on kai tuhottu, mutta kaverini lähettää niitä viestejä tänne, kun sen tuttu tietenkin evakuoitiin. Mutta ne hinnat ovat aika kalliita, jos ei ole siellä töissä.”

”Raha, siinäpä taas ovela pirulainen! Tämä sota on käynyt meille kalliiksi. Sota on rahaa, joku viisas sanoi joskus. Onneksi meillä oli aika tavalla puskuria Klaanin rataskirstuissa ennen saartoa. Kiitos siitä kuuluu tietenkin teille veronmaksajille, ja ovatpa nuo seikkailijat tuoneet holveihimme jotain aarteitakin, mutta kyllä nyt Laivastonikin on meille jonkun verran mammonaa kotiin tuonut. Tosin myös vienyt, kun nämä eivät lennä taialla tai pyhällä hengellä. Ja taidan olla Klaanin suurin työnantaja, vaikka tavallaan minun alaiseni ovat Tawan alaisia ja minä olen Tawan alainen, niin kaipa hän sitten oikeasti. Ja administon kautta se rahakin tulee. Onneksi nyt Gurvana ainakin osasi sijoittaa meidän ilmasotaamme ja vanhat kaverini Pohjoismantereella olivat juuri ostaneet sokkona varastollisen ikivanhaa Cordak-aseistusta. Ja saimme haettua Ilmaraptorinkin uunituoreena Nynrahin Q-mieheltä, kelpo mies, kelpo mies. Palkkabudjettia saatiin laajennettua, koska on oikein, että henkensä vaarantamisesta maksetaan oikeasti, ja lisätyövoimaakin värvättiin. Että kyllä tässä vielä pystyssä pysytään, vaikka ylitöiksi välillä meneekin.”

”Niin, varmaan kovin moni ei mieti enää rahaa, kun kodit ja henget ovat vaarassa…” Daiwen huomautti.

”Ehkä ei, mutta ruokaa miettivät. Ja nyt kun Nui-Koron pellot on menneet ja syksy on tulossa, niin saa nähdä miten käy. Pitkitetyn sodan ne varmaan voittaisivat, mutta eipä tuo iso äkkinäinen iskukaan tunnu houkuttelevalta… Ei voi kun odottaa, mitä tuleman pitää. Onneksi Ruki-Korosta saa vielä kalaa, ja ne ainakin välittävät rahasta. Mutta tuskin torakat niistäkään kovin paljon pitävät, joten en ihmettele, jos Kalakylän väki liittyy jossain vaiheessa seuraamme. Toivottavasti saartorengas ei silloin ole niin tiukilla, etteivät ne voi kalastaa kalustollaan meidän lähivesiltämme.”

Daiwen katsoi masentuneena pähkinäkulhoa. ”Johan tässä tuntee itsensä petturiksi, kun syö ruokavarastoja pois.”

”No sanoppa muuta! Mutta mieti minua. 700 kiloa lihasta, rasvaa ja panssarilevyä, ja tämäkin kone pitää tankata. Syön päivässä kymmenen matoranin edestä, ja suurimman osan töistäni voisin tehdä paljon pienempänäkin, paremmalla hyötysuhteella. Näitä juttuja joutuu miettimään moottoreita suunnitellessa. Heh heh. Puhuin asiasta kerran Kepen kanssa. Hän sanoi, että tiedemiehet kehittelevät aina pienempiä ja pienempiä höyrymoottoreita. No, minä en ole tiedemies, vaan insinööri, joten rakentelen aina vain isompia höyrykoneita, esimerkiksi tähän alukseen. Mutta kyllä vaan, joskus pienempikin kelpaisi, vaan minkäs teet, minkä mies muodolleen mahtaa? Ei tässä kättäkään kannata leikata irti. Puuroa, leipää ja paistosta menee litrakaupalla. Mutta syömättä vain sairastuisi ja sitten tulisi enemmän ongelmia ja kuluja ja vaivaa. Että turha sinun on muutamasta suupalasta masentua, loppuviimein se on vähän. Mitähän töhnää ne torakatkin syövät? Varmaan joku budjettiratkaisu on niillä, kun niitä on oikealla ja vasemmalla ja peltojakaan eivät juuri kynnä.”

”Pakko kai nazorakienkin on jotain syödä. Ja onhan niillä nyt yli puolet saaresta hallussaan.”

”Niinhän sitä luulisi… Mutta en muista nähneeni mitään viljelmiä kun kävimme siellä, pesässä nimittäin. Ei sillä että siellä olisi hirveästi voinut keskittyä sisäisten tietojen metsästämiseen. Niillä on iso areena, niin kuin steltiläisten vanhoissa glatoriaanitouhuissa tai missälie. Taistelin Sugan kanssa Tahtorakia vastaan ja se oli todella kärsinyt ja kaltoinkohdeltu. Minkä ei kyllä pitäisi tulla enää yllätyksenä. Vanha kunnon Suga! Siinäpä vasta kelpo mies. Hänellä on melkoinen vaikuitus kanssataistelijoihinsa. Jotenkin tuntuu, että ei voi pettää häntä häviämällä, sitä vaan yrittää kovempaa, hampaat irvessä. Mies paikallaan.”

Tämän Daiwen ymmärsi hyvin. Kaikki tiesivät Sugan. Sinivalkoinen soturi nähtiin toisinaan viitta liehuen vartiossa Klaanin korkeilla muureilla. Häntä ihailtiin. Ne, joiden mielestä Toa Kyberi oli liian kevythenkinen ja Guardianilla oli liian iso leuka, löysivät itsensä usein lopulta Sugan fanikerhoista.

”Tosiaan. Inspiroiva hahmo. Moni, öö, tutuistani ihailee häntä kovin.”

”Ja se on ihan oikein. Ajat tosiaan muuttuvat. Oletkos huomannut, millaisesta kansansuosiosta Guartsu nauttii nykyään? Toki hänellä on aina ollut fanikuntansa, mutta nyt hän on kuin sotaponnistelujemme keulakuva! Enää ei tarvitse olla toa ollakseen esikuva ja sankari. Metru Nuilla tuommoinen olisi takuulla laitonta. Tai siis, anteeksi kun puhun taas itsestäni, mutta mietipäs tätä Olen rahi. Eläin. On matoralaisia ja toia ja peikkoja ja steltiläisiä ja ties mitä selakheja. Ja kuten niillä, tai teillä, minullakin on kaksi kappaletta käsiä, jalkoja ja tekninen mieli. Ja kuitenkin olette yleisesti ottaen ylempiä olentoja. Ja älä nyt pyydä anteeksi, ei se minua haittaa, mutta luin kerran kirjaa lajinjaottelusta. Tiedäthän, matoranit ja skakdit ja te muut, joskus kuolevat, mutta silti teitä – ja minusta se on ihan hyvä – vipeltää siellä täällä. Ei loppua näy, eikä tarvitsekaan. Se kirjoittaja, gametrulainen antropologi, kirjoitti tarinoista ja uskomuksista, jossa kapseleita saapuu rantaan, tarpeen mukaan, sisällään matoralainen, joka tietää tarpeeksi mutta ei mitään. Uusia naamoja. Ja sama tapahtuu peikoille ja titaaneille ja shasaaleillekin. Satutko muistamaan mitään tuollaista omalla kohdallasi?”

”Enpä kyllä”, Daiwen tyytyi sanomaan. Matoralaisen ystävättärien pomot tuskin koskaan kysyivät tällaista.

”Niin, aivan. Kirjoittaja sanoi, että se on yksilön kannalta epäolennaista. Mutta eihän se ihan neutraali mielipide voi olla, kun kirjoittaja oli itsekin matoralainen. Mutta en ole koskaan kuullut, että lajitoverini olisi tupsahtanut ilmoille moisesta kapselista. Muuten meidän… Kuolleet olisi varmaan jo korvattu. Siitä ei kirja puhunut. Kun kerran rahit toimivat eri tavalla, ja keltaiset jättiläiset olivat – hän ei tietenkään tuntenut minua – raheja. Mutta kirjoittaja vältteli aihetta. En itsekään tiedä asiasta kunnolla, olin silloin aika tavalla nuori kun pakenin, eikä sillä taida olla enää juuri väliä. Joku pohjoisesta tulleista poromiehistä voi varmaan sivistää sinua aiheesta, heikäläisille se on elinehto, kelpo karpaaseille.”

Matoran tyytyi nyökkäämään. Nyt oli tärkeä kuunnella. Asia oli menossa henkilökohtaiseksi.

”Outoa kyllä mitä siitäkin muistaa”, jätti jatkoi tuijotellen aluksen kattoikkunasta, ”Täysin satunnaisia asioita. Yksi vanha matoran tuli kerran säälien luokseni ja sanoi, että on varmaan kamalaa elää tuollaisen menneisyyden kanssa.Vaan enpä tiedä. Se vaivaa minua ani harvoin, vaikka joskus haluaisin muistaan enemmän. Nukuin tahtorakin tallissa, siis eläinten, ei ilmalaivojen. Tein niin usein. Niiden mahat möyryävät valtavasti; matalaa kurnuttavaa ääntä, joka jotenkin rauhoitti. Täysikasvuiset kasvavat 70 metrin mittaan, ja se tarkoitti melkoista määrää sarvia, myskiä, nahkaa ja ennen kaikkea lihaa, ja siinä välissä niillä sai möyrytettyä aika paljon maata. Voit arvata, miksi nimesin tämän aluksen Tahtorakiksi. No, kuitenkin, nukuin kottikärryissä. Meillä oli kottikärryjä, puisia, ja karkeasti tukeista veistettyjä. Isoja olivat, kun niihin piti saada mahtumaan paljon lantaa, mutta olin silloin itsekin pienempi. Sitten yhtäkkiä tulta, pauketta, tuhoa, mutta minulle toki lähinnä vauhkoontuneita tahtorakeja, jotka eivät tosiaan katso, minne isot jalkansa tunkevat. Jotenkin pääsyin yhden vanhan naaraan selkään ja se ui ulapalle. Olen lukenut matoralaisantropologien kuvauksia, joilla on ollut dramaattisia nimiä kuten Torangan Tuho tai Elämän Viejien Suuri Voitto tai Visorakien puhdistusisku. Tässä vaiheessa moni kysyy, että miten voin olla täällä, kun yksi johtajista on visorak. Kiitos että sinä et. Tawa luottaa häneen ja niin luottaa Guartsukin, ja niille kahdelle minä luottaisin kaikkeni. Mutta minä en muista visorakien hyökkäystä tai kuuluisaa viimeistä taistelua, mutta en oikein perhettänikään. Mutta kottikärryt muistan oikein hyvin, ja tahtorakien yölliset äänet, ja tallin kattoparrut voisin piirtää ulkomuistista. Hassu kapistus, mieli.”

Jätti nojasi taakse tuolissaan, venytteli käsiään ja naksautti rystysiään niin että paukkui. Tuolin selkänoja taittui mukavasti ja Tongu tuijotteli kattoon, jossa tietty oli ikkuna, josta ei kyllä juuri mitään näkynyt hallin katon takin. ”Sieltä sitä ollaan tultu, kummien etelänmaiden karsinoista ja tässä sitä istutaan maailman isoimman ilman kepulikonsteja lentävän paatin ohjaimissa! Mitäs sanot?”

”Taidat tosiaan pitää aluksestasi?”


Jätti nauroi kumeasti ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että pähkinäkulho pompahti ja Daiwen kavahti. ”Totta maar! Mutta on tässä kyse muustakin kun vain lentävästä kasasta puuta ja rautaa ja messinkiä. Eikö lentäminen ole yksi minkä tahansa lajin syvimmistä haaveista? Metru Nuilla voi vain ostaa levitaatiokiekkoja, tai jos on toa, niin hankkia sopivan naamion. Eri asia täällä kylmässä keskisessä maassa. Annas kun näytän!”

Kyklooppi veti ison työpöytänsä vetolaatikosta nahkakantisen ja raskaan valokuva-albumin ja tömähdytti sen pöydälle. Sen välistä pilkahteli lehtileikkeitä ja muita papereita.

”Tässä on muistoja matkoiltamme. Vanha kunnon Horpat harrastaa valokuvailua. Jo ennen sotaponnisteluja meillä oli yleensä pari Lohrakia saattajina ja tiedustelijoina, joskin kevyemmin aseistettuina. Horpat se aina istuskeli toisen takapenkin kuplassa, kierteli ympäriinsä lähitaivaita etsien uusia kuvakulmia. Halusi ikuistaa kaukaiset taivaat, hän sanoi. Siinä se on, kaiken ydin. Tuntemattomat taivaat. Ilmasta ei erota valtakuntien, lajien ja kansallisuuksien välisiä rajoja. Oikealla lastilla olemme tervetulleita mihin vain, jos nyt emme koputtele synkkien saalistajien tai Destralin portteja. Tuomme toivoa ja uutisia, ja mikä tärkeintä, ruokaa ja muuta oleellista. Katso tätä!”

Andalusialainen lehmänetsintälaulu

Etelämanner, kukkulat Laqiya Hatfahusta etelään. Varustamassa paimentolaisia.

”Tämä on Etelämantereelta, keskiosan tasankojen pohjoispuolen kukkulamaalta. Etelän Kauppakilta palkkasi meidät toimittamaan paimentolaisheimoille apupaketteja eräänä köyhänä satovuonna. Koska ne eivät pysy pitkään samassa paikassa ja levittäytyvät paljon saartamme laajemmalle alueelle, jouduimme laskemaan paketit laskuvarjoilla aina yksittäisen paimenen nähdessämme. Kyllä heikäläisiltä oli pudota leuat päästä kun tulimme vuorien takaa äänekkäänä ja savupilvi kannoillamme ja taivaalta satoi mannaa, hunajaa ja ties mitä vuotia, kätevässä paketissa sinivalkoisen laskuvarjon saattelemana.”

tervetuloa mehtään täällon ihan hirveetä

Pohjoismanner. Keskinen erämaa. Matka mantereen halki.

”Tämä taas on pohjoisemmasta, kelpo Pohjoismantereelta. Tämä oli suora pyyntö kavereiltamme koillisrannikolta. Välisaarten merirosvoepidemia oli alkamassa, ja mukana oli vielä oikeasti uskottavia piraatteja, joten he pyysivät, josko lentäisimme saaren yli. Lähdimme Metrukunnista ja parin päivän päästä olimme saavuttaneetkin jo rannikon. Eivätpä paljon merirosmot pelottaneet! Mutta aluksen ikkunoista oli kiva tiirailla erämaita ja vuoristoja.”

Haaalki erämaan beduiini ratsastaaaa

Etelämanner, Arj Durun. Muonapakkauksia Fexian siirtokunnille.

”Tässä taas olimme Arj Durunin suurella autiomaalla Etelämantereella. Veimme muonavaroja ja vettä Fexian mainareille. Jotain ne siellä porailivat, en tiedä tarkemmin, mutta harvoin näkee niin avoimen iloisia vortixxeja kuin silloin. Olimme ajaa hiekkadyyniin, sillä ne eivät yhtään noudata karttoja. Saimme palkaksi muutamia kauniita helyjä, jotka sitten myimme voitolla Bruturagassa. Yleensä Xian porukat eivät osta palveluksiamme, mutta heidän adoriniumlaivoillaan ei tietenkään ole asiaa aavikoille.”

Sumua Sirkkakeroilla

Etelämanner. Krickitia. Sumussa.

”Tämä olikin melkoinen seikkailu! Olimme tulossa Bruturagasta, ihan rutiinireissulta, etelän kauppaliittojen asialla taas. Tren Krom -joen suistoista kohosi silloin valtava sumu, joka nousi kilometrejä ilmaan. Olimme ihan höyryissä, tai siis, enemmän kuin normaalisti. Jotenkin sitten onnistuimme navigoimaan aika tavalla liian etelään ja päädyimmekin Krickitiaan. Maan sirkka-asukkaat eivät hirveästi perusta ulkomaalaisista, tai ulkomaista muutenkaan, keskittyvät enemmän mietiskelyihinsä. Uskonnollista väkeä. Onneksi eivät sellaisella agressiivisella tavalla, ja pääsimme pois tosi koukeroisen diplomatian avulla. Kukaan meistä ei ollut tutustunut maan kulttuuriin ja tapohin, eikä väärinkäsityksiltäkään vältytty. Ja taas oli tarina kerrottavana.”

Kuvia, tarinoita ja seikkailijoita oli tietenkin paljon enemmän. Tunnin kuluivat kun kyklooppi kertoi matkoista pohjoiseen, etelään, länteen ja itään. Hyörinä hallissa kaukana alapuolella hiljeni.

”Ah ja voi, nyt meillä molemmilla meni ylitöiksi”, jätti sanoi lopulta ja viittasi kelloon ilmapuntarin vieressä. Pähkinä- ja kuivahedelmäkulhot olivat tyhjiä. ”Nyt minä annan sinulle vihdoin ne paperit joita tulit alun alkaen hakemaan ja painun itse vielä kaupungille hoitamaan pari asiaa. Mutta tule ihmeessä käymään toistekkin, muistoja kyllä riittää.”

”Mielelläni! Yksi asia vielä, minkä voisin kysyä, tosin. Kun tulin tänne, kuulin vaimeaa puheensorinaa neljännen kerroksen kohdalla portaissa. Kummitteleeko täällä vai mitä?”

”Neljän kerros? Ah, miehistön asuintilat. Ei suinkaan. Kuten tiedät, tämä on iso alus, ja vaatii melkoisen määrän väkeä pysyäkseen liikkeellä. Majoitin sinne melkoisen joukon pakolaisia pohjoisesta, kun kaupungin ja linnoituksen makuupaikkatilanne alkaa käymään tukalaksi. Tilaa löytyy odottamattomista paikoista. Annoinpa yhteiseen hyvään myös linnan huoneistoni. Minä joka tapauksessa nukun joko täällä tai alakerran tiloissa, joten eipä sille tarvetta ollut. Ja sänkyyn mahtui nukkumaan kuusi matoralaista vierekkäin, kuin pienet porsaat. Tai porot. Eikä kukaan edes valittanut, että paikka haisi kykloopille. Tai konerasvalle.”

Sota on hornaa

Snowman kiipesi kierreportaita Telakan ilmanlaivanvarustamo-pajakompleksin pohjoisosasta törröttävän tornin huipulla sijaitsevaa strategiahuonetta kohti. Ystävällinen ja puolituttu mekaanikkomatoran oli neuvonut paikan päämiehen löytyvän tällä hetkellä juurikin sieltä; Keltaisen miehen toimistosta ja lempipajoista lumiukko oli saanut käydä etsimässä turhaan. Snowie kantoi molemmissa lumikourissaan isoa inkivääriolutkolpakkoa. Olihan sitä pakko nauttia niin kauan kun sitä oli vielä kaupoissa. Tulijuurikupin tekemisestä oli sovittu, mutta kun Tongulle oli ilmaantunut yllättäviä työkiireitä, lumiukko oli päättänyt, että tuopit tulisi kipata Telakan miellyttävässä ympäristössä. Virkistys olisi takuulla maistunut vastahankaisen höyrymoottorin kanssa painineelle jätille. Nyt näytti kuitenkin olevan kyse erilaisista hommista.

Ylhäällä Snowie laski inkiväärikupposet porrastasanteelle ja koputti oveen. “Sisään”, kuului Tongun tuttu matala ääni, mutta siitä ei selvästikään paistanut se tyytyväisyys, mikä jätin äänessä oli havaittavissa muutaman tunnin konehuolto-operaation jälkeen. Inkivääriolut luultavasti auttaisi, joten möykkymies nosti tuopit ja astui sisään. Yhden punaisen tötterösilmän sijasta häntä tuijottikin monen moni silmäpari, joista osa oli hyvinkin tuttuja, osa tuntemattomampia.

Huone oli sama kuin se, jossa joskus toista kuukautta sitten oli pidetty edellinen sotatilannekatsaus. Nyt huone oli kuitenkin huomattavasti täydempi. Iso mahonkinen karttapöytä oli siirretty lähemmäksi peräseinää, jolle vanha piirtoheitin heijasti ylimääräisiä asiakirjoja. Kokous ei kuitenkaan ollut vielä alkanut. Telakan kakkosmies Tehmut järjesteli vielä papereita, ja Keetongun luottomiehet Ternok ja Ontor asettelivat karttapöydälle Walsinatsin veistelemiä puupienoismalleja, jotka kuvasivat kummankin puolen sotavoimia. Ennen Walsinatsin mallit olivat olleet liian groteskeja virallisiin tilaisuuksiin, mutta oli myönnettävä, että poika oli kehittynyt. Toisaalta myös maailma oli osoittautunut luultua groteskimmaksi.

Itse kyklooppi istui nojatuolissa pöydän ja seinän välissä ja nojasi raskaasti rystysillään silmänsä alla olevaan ulokkeeseen, jota nyt ehkä leuaksikin saattoi kutsua. Tongu oli jotenkin happaman näköinen.

“Hip hei”, tämä kuitenkin murahti. “Mitä mies? Meillä on tässä sotakokous alkamassa.”

“Tässä on tätä tulijuomaa, kun taisimme sopia kupin tekemisestä…” lumiukko sopersi epävarmana, “Vaikka taitaa kyllä olla epäkohteliasta juoda näitä kun muilla ei ole mitään.”

“Hmm, ehkä. Mutta tässä maailmassa taitaa olla isompiakin syntejä. Käy nyt istumaan jonnekin kun kerran tulit paikalle. Vaikka pelkään kyllä vähän ettei tästä tule mikään kevyt juttutuokio.”

“Juu no joo. Kylmänähän nämä kannattaa juoda”, Snowie totesi, toi toisen kolpakon Tongulle ja askelsi vikkelästi pitkälle tupapenkille, jonka päätyyn kaikkien tuntema klaanilassankari Suga teki tilaa. Samalle tuolille ei sentään tarvinnut istua. Snowiella olikin huomattavasti Kepeä enemmän massaa.

Penkillä Sugan kanssa istuivat myös toat Troopperi ja Iniko, jotka olivat jo aiemmin osoittaneet kiinnostusta sotimisen strategisempaan puoleen. Tuoleilla toisaalla istui tuttu poliisimies, Nui-Koron siniviittojen mainio ylikomisario Harkel muikeat viiksensä ja Suurkylän valtuutettu seuranaan. Hieman sivummalla istui haaleaa, rukoustekstein koristelua pakaria kasvoillaan pitävä vanha athisti ja vihreä akakukasvoinen matoran, joka oli ilmeisesti veljeskuntalaisia. Tarkemmin mietittyään Snowie tunnisti le-matoralaisen samaksi, joka oli ollut mukana pelastamassa häntä, Ämkoota ja tapiiria sukellusveneeltä lähellä sitä pientä viidakkosaarta. Nimi oli Enki, lumimies sai kaivettua muistinsa syövereistä. Tuttuja olivat myös Ko-Huna-Koron Turaga Uhrak ja muutama muu pohjoisen päällikko, jotka olivat tulleet Klaanin turviin Ma-Wetin tunneleja pitkin.

Huoneen takaseinään vähäisen istumapaikkatilan vuoksi oli pultattu väljä varastohylly, jossa istuskeli jalkojaan heilutellen tusinan verran Laivaston matoreneja. Onu-matoranien määrä oli keskiarvoista suurempi, mutta viime aikoina mukaan oli värvätty myös useita muiden heimojen edustajia. Näistä lumies tunnisti punaisen mekaanikko Garsonin ja po-matoralaisen Brytan. Tongun luotetuimpiin kuuluvat Tehmut, Ternok ja Ontor olivat pomonsa seurassa pöydän ympärillä. Likellä istui myös Guardian, joka tervehti saapunutta lumiukkoa kevyesti kättä heilauttaen. Snowie ei voinut olla hymyilemättä varoen – kaikista sotkuista huolimatta häneen taidettiin luottaa tarpeeksi jäsenenä. Hyvä että tulijuurikuriirina jos ei muuten.

Osa vieraammista ulkopaikkakuntalaismatoralaisista kyllä katsoi hänen mössöön olemukseensa pitkän tovin. Pohjoisen poronsarvipäät ja etelän vanha athisti tuntuivat arvioivan tulijaa katseillaan ennen kuin päättivät, että olivat varmasti nähneet näiden muurien sisällä kummallisempiakin otuksia. Taatusti. Jossain.
“Joten…” lumimies puheli häntä tuijottavalle joukolle. “Mikä meininki? Tai siis, tilanne?”

“Huono”, Tongu totesi. “Hyvin huono. Ei liene tarvetta syvemmille selityksille. Kaikki paikallaolijat tietävät, miksi olemme täällä.”

Kyklooppi nousi seisomaan ja iski tiskin takaa karttapöydän viidakkosaarta esittävään kohtaan kolmisylinteristä ilmalaivaa esittävän punaisen pienoismallin, jonka kärki oli suunnattu kohti Klaanin kaupunkia.

“Olimme valmiita siihen, että pohjoisesta tulee tupaan tuhatmäärin jalkaväkeä ja panssarivaunuja. Tiesimme, että lähimerillä partio sota-aluksia, joille laajamittainen pommitus ei ole ongelma. Mutta yhdessä asiassa olimme turhan toivon varassa.

Me luulimme, että meillä on tämän saaren ilmaherruus.

No, ei siltä näytä.”

Snowie ei voinut olla vilkaisematta Enkin suuntaan. Lumimies itse ei ollut puhunut kenellekään Veljeskuntalaiselle saaren palon jälkeen. Viiltävän heittoveitsen lailla singottu katse metsäläisten uuden johtajan akakusta sai lumimiehen kuitenkin katsomaan poispäin.

“Entä kaikki muut kerrat?” Troopperi kysyi. Tulen henki nojautui puupöytään ja tarkasteli lähitienoiden karttaa. “Jos ötököillä on niin iso lennosto, miksi olemme lyöneet ne kaikkina muina kertoina?”

“Ei Roadaakaan päivässä rakennettu”, Tehmut puuttui keskusteluun, “Asiantuntija-arviomme -ja ihan maalaisjärjenkin- mukaan kyseisen napalmimäärän varustaminen ei käy hetkessä. Vihollisemme ilmavoimat ovat valmistelleen tätä kyseistä tapausta pitkään. Torakat tuskin ostavat räjähteitään Xialta tai muilta asejäteiltä, vaan luultavasti syntetisoivat ne itse. Meillä lienee hengähdystauko ennen seuraavaa iskua, mutta pahoin pelkään, että kerran kun vihollisemme ovat todenneet projektinsa toimivuuden, seuraavaa paloa ei tarvitse odotella niin kauaa.”

“Pistää miettimään…” Iniko tuumi. “Saaren maaperä puhuu minulle ja vastaa kun kysyn. Mitä ne oikein kaivavat maastamme tuliseksi lopuksemme? Mitä tiedämme torakoiden teknologian tasosta tai edes imperiumin laajuudesta?”

“On niitä ainakin ympäri välisaaria…” Snowien ajatukset palasivat taas epäonniseen seikkailuunsa Ämkoon kanssa.

“No. Nyt niiden valtakunta kattaa meidän saaremme pohjoispuolen lisäksi myös tuhkakasan selustassamme”, Tongu miltei parkaisi, “tämä on toivotonta! Meidän aluksemme ovat kulkupelejä, ajoneuvoja mitä lie, pyssyillä varustettuja… Mutta nuo torakoiden helvetinkoneet, ne ovat vain aseita jotka lentävät…”

“Niin, vaikuttaa siltä, että nazorakien ilmalaivoissa on vanhanmalliset kaasusäiliöt, jotka poistavat nostomoottorien tarpeen… Tämä tietenkin vähentää huomattavasti moottori- ja konetehon tarvetta ja mahdollistaa paljon meitä suuremman panostuksen asejärjestelmiin”, Tehmut luki paperia tarkkaillen.

Iniko siristi vihreitä silmiään ja loi merkitsevän katseen Tehmutiin. “Se myös… mahdollistaa asioita, eikö?”

“Kyllä kyllä, pohjoisesta tuomanne tiedot antavat meille vähän toivoa ennakoivaan ensi-iskuun. Näiden… tuoreiden tapahtumien valossa kuitenkin näyttää siltä, että vihollisemme ottavat ilmavoimansa huomattavasti vakavammin kuin aikaisemmin. ‘Tulikärpäsessä’ lienee myös puolustukseen soveltuvaa teknologiaa.”

“Pitää siis toimia nopeasti, tulinuolta vetysäiliöön ja toivoa parasta”, Troopperi totesi ykskantaan.

“Vaikka saisimme tämän ‘Tulikärpäsen’ tuhottua, niin torakoilla on nyt selvästi mahdollisuus asentaa tuhotekniikkansa muihinkin aluksiin! Meillä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi kalustoa suojata Klaania ja täyteenahdettua kaupunkia”, Keetongun oli sanottava, “Vaikka se ei nyt tietenkään tarkoita, ettei meidän pitäisi yrittää… En vain tiedä, riittääkö se.”

“Eikö Kepen asentama Hau-generaattori kuitenkin suojaa meitä napalmilta taivaista? Kuulin, että hän vahvisti sitä hiljattain”, Suga sanoi.

“Se pitää suojassaan vain linnoitusta, enkä usko, että saamme kaikkea kaupungin väkimäärää sen alle. Ennen evakoimista se olisi voinutkin onnistua. Mutta vaikka jäisimmekin henkiin, ei linnoituksesta olisi kovin paljon iloa, jos se olisi keskellä palanutta kylää ja tuhkapeltoja”, Tehmut totesi iskien taas pöytään kylmiä faktoja.

“Joo just”, Tongu murahti. “Niin. Turha kierrellä. Aseveljet, ystävät, ystävien ystävät. Minä en aio katsoa vierestä, kun minun poikaseni poltetaan, tai ammutaan, tai otetaan sotavangiksi. En aio myöskään katsoa vastaan taistellen kun… kaikki teidät lahdataan millä torakoiden tuomionkojeella tahansa. Minulla on… kokemusta kotisaarista, jotka viheliäs hyönteisarmeija syö kaiken polttaen, ja vaikka en voi sanoa olleeni silloin tarpeeksi vanha muistamaan tarkasti, niin olen paennut Tahtorakilla pois varmasta tuhosta ja hävityksestä. Ja palkkioksi sai vuosikauden rauhan, seikkailuja ja ystäviä. Ja nyt näyttää siltä, että torakat haluavat viedä meiltä maamme, rauhamme ja henkemme. Niistä ensimmäinen on karvas mutta siedettävä hinta kahdesta muusta.

Minusta meidän tulisi evakoitua.”

Jätin puheenvuoro sai huoneen räjähtämään puheeksi ja pulputukseksi, jota ei tarkkakorvainenkaan otteeseensa enää saanut. Itse kukin yritti saada vastalauseensa tai kannanottonsa läpi, ja rauhallinen kokoustila koki turboahdetun muodonmuutoksen huutokaupaksi. Kauppatavarana oli oma henki, hintana koti, omaisuus ja ylpeys, ja joillekin vanhoista valtaapitävistä oli viimeinen selvästi kallisarvoisin aarre.

”Okei, okei”, sininen admin jyrähti yhtäkkiä, ”Kiva, että teillä kaikilla on asiaa, mutta otetaanko yksi kerrallaan? Ei luovuta rauhasta ennen kuin olemme edes päättäneet, luovummeko maistamme. Ja jos tämä kokous ei aio mennä mihinkään järkevissä ajoin, ajattelin tehdä torakoiden työn niiden puolesta ja kuolla vanhuuteen. Aloitetaanko niistä, jotka eivät kailottaneet kantaansa äsken kovaan ääneen?”

Hiljaista hyväksyvää mutinaa nousi äänekkäimmistä kuin savua kytevistä kekäleistä. Skakdi suuntasi kouran osoittamaan ensimmäisenä Veljeskunnan edustajaa.

”Enki”, hän lausui rauhallisesti le-matoralaiselle, ”mitä olet mieltä?”

”Veljeskunnan koti on jo poissa”, pieni vihreä soturi murahti. ”Jäljellä on vain sota.”
Entisen viidakon entisen asukin mielipiteisiin ei uskaltanut kukaan puuttua. Pienen matoralaisen silmät paloivat samaa tulta, joka oli syönyt tuhatvuotisen viidakon, mutta tämän ääni oli vivahteeton kuin hänen sanansa olisivat kummuneet jostain aivan muualta.

”Veljeskunta ei astu Bio-Klaanin tielle, jos Bio-Klaani jättää sodan taaksensa.”

Enkin sanojen kylmyys hyysi koko kokoustilaa. Mutta niiden tielle ei heillä tuntunut olevan syytä astua. Jos metsän pikku soturit janosivat kostoa, ei kenelläkään ollut oikeutta sitä estää.

Enkin vieressä istuva vanha athisti otti kohteliaasti vastaan seuraavan puheenvuoron.
”Pyhän Äitimme puolesta voin sanoa vain, että ottivat Bio-Klaani ja sinisen ussalin kansat sitten minkä suunnan tahansa, olemme tukenanne. Ja jos lopulta päädytte jättämään kotinne, on seurakuntamme suurimmista mielentaitajista varmasti apua. Emme voi pommeja tahtoomme taivuttaa… mutta ehkä niiden sotilaiden tahtoa, jotka tulta teitä kohti suuntaavat.”

Guardian nyökkäsi Oraakkelin kannalle. Hän kääntyi Pohjoiskairan asukkien suuntaan.

”Jätimme kotimme jo kertaalleen”, Tahtorakin askelman turaga Kurmana lausui. ”Ja teemme sen uudelleen, jos voimme siten pelastaa elämäntapamme. Mutta saavuimme vasta: väkeni tarvitsee aikaa levätä.”
”Aikaa…” Ko-Huna-Koron turaga Uhrak köhisi. ”Minulta jäi paistos liedelle kun lähdimme.”

Kiire ei tuntunut Klaanissa vielä – mutta tunnelma oli sitäkin ahdistavampi.
”En tiedä…” Snowie mutisi. ”Eikun, olisiko minun pitänyt viitata?”
”Jatka vain”, sininen admin rohkaisi.
”Niin… Mitä nyt olen kierrellyt kaduilla ja linnassa ja telttakylässä ja kahviossa… Minä luulen, että tämä odottelu alkaa olla monille liikaa. Me vain istumme ja odotamme. En varmasti ole ainoa, joka luulee joskus kuulevansa tuhansien torakoiden jalkojen töminän pohjoisesta ihan vain, koska sitähän me odotamme, eikö? Se ei tee hyvää, öh, sielulle.”

Lumimies vastasi levottomasti pöydän ääreen kokoontuneen neuvoston katseisiin.
”Mutta mitäpä minä tietäisin. Jos vaikka keitän meille teetä?” lumimies ehdotti nopeasti. ”Ja kahvia”, hän vielä lisäsi.

”Keitä ihmeessä, tästä voi tulla pitkä ilta”, Guardian totesi rennosti ja kalasteli katseellaan seuraavaa puhujaa. Sen hän löysi taas massavasta keltaisesta jättiläisestä.
”Tongu, jatka.”

“Emme me nyt soutamaan olisi lähdössä, arvon kylänvanhimmat”, Tongu osoitti sanansa Uhrakille ja Kurmanalle. Jätti oli selvästi helpottunut saatuaan sanottua sanottavansa. “Meillä on kyllä isoja ilmalaivoja, voisimme saada ne ilmaan muutamassa päivässä, ja sitten pitäisi vain istua ja odottaa että löydämme paikan jonne jäädä. Vuosien saatossa olemme saaneet paljon ystäviä, etelään voisimme mennä, ehkä titaanien kuningaskuntiin tai jonnekkin Kristallisaarten taakse. Kauppasuhteet toisivat mahdollisuuksia, meidät tunnetaan siellä muttei vihata, ja voisimme pysyä tarpeeksi kaukana Odinan ja Destralin vaikutuspiiristä.”

”Mutta Tongu hyvä”, Troopperi sanoi seuraavaksi, ”onko todella jo aika pakata kamppeet ja juosta pakoon? Olen asunut tällä saarella niin pitkään kuin muistan, ja samonnut nuo metsät läpikotaisin. Tämä on minun saareni – meidän saaremme. Jos jätämme taistelun kesken, myönnämme että torakat olivat oikeassa.”

“Olen periaattessa samaa mieltä enkä halua lähteä”, puuttui puheeseen Ternok, yksi Tongun luotetuimmista alaisista, “Mutta voipi olla, ettei meillä ole täällä kohta metsiä missä samoilla.”

”Jos ne haluaisivat vain polttaa kaiken, eivätkö ne olisi tehneet sen jo?” Troopperi iski ja nostatti joistakin hyväksyviä nyökkäyksiä. ”Selvästi ne haluavat valloittaa saaren, eivät tuhota.”

“Joo, ja minä kuulin, että ne typerykset yrittivät oikeasti kasvattaa metsää Kaya-Wahiin!” sanoi eräs po-matoran laivastolaisen piippuhyllyltä.

Vastaukseksi hän sai yleisen naurunpurskahduksen, joka kuitenkin päättyi pian.
”Torakat puuhaavat omiaan, mutta entä muut Allianssin jäsenet?” Nui-Koron valtuutettu esitti. ”Olemme saaneet elää pitkään rauhassa, mutta taistelu saaresta on jatkunut jo iäisyydet zyglakeja vastaan – olkoonkin, että avoimen sodan ja pommitusten sijaan olemmekin kärsineet perinteisesti lähinnä kadonneista kalastajista ja tärvellyistä pelloista.”

Hänen vieressään istuva ylikomisario Harkel nyökkäsi viikset väpättäen. ”Joku liima niitäkin pitää yhdessä. Vaikka skakdit olisivatkin mukana vain rahan takia, tiedämme varmaksi, että zyglakit haluavat asua saarella sodan jälkeenkin.”
Snowie hääräili pannujen parissa mutta rohkeni puuttumaan taas keskusteluun: ”Eräs vanha ystäväni Lehu-Korosta väitti kivenkovaan, että vanha kansa oli tehnyt kala-apajasopimuksen liskoheimojen kanssa. Jotta kaipa nuokin tahtovat vain elää elämiään, vaikka… no, pahaa verta olisikin välillämme.”
”Pointti huomioitu”, keskustelua johtava Guardian hyväksyi. ”Allianssin eri tahoilla on oltava jossain määrin yhteensovitettavat päämäärät – saaren täystuhoon he eivät tähtää.”

“Mutta zyglakien sotaonni ei ole ollut kummoinen, eikö? Minä en tiedä yhtään mistä siinä niiden sissi-iskun tapauksessa oli kyse, mutta vähän siltä vaikuttaa, etteivät liskot siirry voitosta voittoon skakdien ja torakoiden rinnalla”, Iniko huomioi asiaa mietittyään. ”Kenellä on kattavimmat raportit käymistämme taisteluista?”

Admin raapi leukaansa. ”Same on yrittänyt pitää kirjanpitoa yllä, mutta se on jäänyt vähän sivuprojektiksi. Tongu, luulisin, että kalustoraportaasinne antavat meille täsmällisintä tietoa.”

Keltainen jättiläinen katsahti Tehmutia, joka ymmärsi vinkin. Hän iski eteensä pöydälle paperipinon, jossa kerrottiin Telakan alusten uusimistarpeista ja -syistä.
”Olemme menettäneet useamman aluksen torakoille ja pari skakdeille. Zyglakeista ei ole mainintaakaan.”
”Liskosoturit eivät taistele ampuma-asein”, Suga huomautti. ”Mutta pistää kyllä miettimään… Muistaako kukaan, milloin olemme viimeksi kuulleet mitään zyglakeista? Alkuviikkoina raportteja kohtaamisista suolla oli runsaasti.”

“Hildemarin harhautustehtävä sai vastaansa pelkkiä torakoita ja Gaggulabion moottorisoidun palkkasoturiväen. Se on varsinkin outoa, koska he seilasivat keskellä vetistä suota ja skakdit ajoivat moottoripyörillä. Kyse voi tietenkin olla harhautuksesta, mutta en usko, että Gaggulabio olisi niin hienovarainen… Jos suo-osasto on siirtynyt skakdeille, niin jokin on kyllä pielessä zyglakien rintamalinjojen suhteen”, Iniko kertoi. Hän oli ollut mukana partiossa, joka oli mönkinyt vihollisrintaman takana Hildemarin harhautuksen avustamana.

”Jatketaan zyglakien silmälläpitämistä”, Guardian vastasi. ”Kenellä oli seuraavaksi asiaa?”

“Entä etelän kylät? He varmasti ovat nähneet savun ja kuulleet kumun. Esimerkiksi Ruki-Koro on paljon lähempänä viidakkosaarta kuin me. Luulisi, että he lähettävät jonkun valtuuskunnan neuvottelemaan asiasta”, Nui-Koron valtuutettu sanoi ottaen uuden näkökulman aiheeseen.
”Olen kuullut siltä suunnalta aika ristiriitaisia juttuja”, Snowie kertoili tarjoillessaan kokouksen väelle kuumaa juomaa. ”Juuri Ruki-Korossa vastustetaan kamojen pakkaamista ja lähtöä kuulemma tosi hanakasti, mutta Han-Korolaisia on jo telttoineen täällä.”
“Ruki-Koron pormestari on melko… karismaattinen tapaus. Voi olla, että hän ei ole ensimmäisenä anomassa apua täältä, vaan ehkä enemmänkin syyttämässä siitä, että olette tuoneet sodan varjon kylänsä ylle. Toisaalta hekin tarvitsevat ostajia kaloilleen, elleivät sitten tee hämäriä sopimuksia palkkasoturiskakdien kanssa”, valtuutettu sanoi esittäen myös paikallistason tuntemustaan.
“Juuri kalastushommiensa takia rukikorolaiset eivät takuulla kannata saaren jättämistä. Elinkeinonsa on heille pohja, jolle he ovat elämänsä rakentaneet, vieläkin kovemmin kuin me pohjoisessa, vaikka toki maitamme rakastamme. Porot pakataan tokaksi, jos vanhat jäkälämaat kuihtuvat, mutta kala-apajat, niitä ei voi siirtää sotien tieltä”, vaitonaisena istunut Tahtorakin Askelman ga-turaga Kurmana sanoi. Muut pohjoisen päälikkot nyökkäilivät hyväksyvästi.
”Ja mehiläisetkin mahtuvat ruumaan.”
Sille huomiolle ei juuri kukaan nyökkäillyt hyväksyvästi.

Guardian odotti hetken lisää huomioita. Hän vilkuili pitkään ympäri sotahuonetta, eikä nähnyt innokkaita mielipiteitä taikka helppoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Lopulta päätös jäisi hänelle.
Tämä on altaan syvä pää. Sinä pidät meitä kaikkia pinnalla.

Sininen kyklooppi kääntyi kohti keltaista. ”Tongu. Voitko olla varma, että ilma-aluksissa on tilaa koko kaupungin asukeille? Ja saammeko pelastuksemme välineet pysymään ilmassa, jos niiden lastina on lähes koko saaren älykäs ja epävihamielinen elämä?”

“Uskon niin. Ihan oikeasti, tämä ei ole mikään nopea päähänpisto. Minä laskin. Laskin kantavuuden, vetävyyden, pistin pojat hakemaan kaupungintalolta tilastot väkimääristä. Olemme lentäneet näitä aluksia vuosikymmeniä, ja minä olen suunnitellut ne pitkälti itse. Tahtorakia ei ole pidetty ilmassa yli puoleen vuoteen kauppasaarron takia, mutta se lentää kyllä, ja Hydraulinen Vapaus voi sekin kuljettaa satoja, ellei jopa tuhansia. Joutuisimme tietenkin jättämään suurimman osan maallisesta omaisuudesta taakse, mutta sehän nyt on päivänselvää”, jättiläinen selitti Tehmutin latoessa piirrustuksia piirtoheittimeen. Laivaston suuret alukset eivät olleet mitään höyhenluokan hupijahteja. Ne oltiin suunniteltu kuukausia kestäviin kauppamatkoihin.
Skakdi nojaili nyrkkiinsä ja katseli massiivisten alusten poikkileikkauksia ja kantolaskelmia hiljaisena.
”Tongu, olet vanha ystävä ja luotan sinuun… mutta en halua astua hautaan miehenä, joka tuomitsee koko kaupungin kuolemaan. Uskon kyllä, että saisimme kaiken kansan noihin aluksiin, mutta en siihen, että kukaan astuisi niistä enää pois. Jos pakkaannumme sopivasti samaan paikkaan, Rautasiiven täytyy ampua vain enää kahdesti. Yksi laidallinen Tahtorakiin, yksi Vapauteen.”

Skakdin lausunto aiheutti kohahduksia, mutta sanoja ei liiemmin päässyt kenestäkään.

”Jos rauhanomainen päätös olisi vaihtoehto”, Guardian sanoi vielä, ”olisimme ottaneet sen vastaan jo aiemmin. Mutta ykkösmies on luvannut Imperiumille sodan, enkä usko että hän aikoo rikkoa sitä lupausta.”

“Tokihan meillä on etu, ilma-aluksia laivoja vastaan…” Tongu sopersi vielä yhden silmän katse tiukasti papereissa, vaikka hän tiesi jo, että kokous oli päätöksensä tehnyt.
Gee-mies nousi tuoliltaan ja asteli keltaisen jätin vierelle. Vain melankolisen katseen tämän kanssa jakaen skakdi taputti valtaisan kykloopin suurta olkapäätä.
”Olen pahoillani, että paattimme eivät lennä optimismilla”, Guardian sanoi. ”Sinun omallasi niiden ei koskaan tarvisi laskeutua.”

Tongu tuijotti lattiaan. “Mutta voitammeko me tämän asein?” hän sanoi syvällä äänellään ja nosti katseensa johtomieheensä. “Ja jos emme voita, niin mitä sitten tapahtuu?”
”En tohdi edes kuvitella”, skakdi sanoi pudistaen päätään. ”Enkä tahdo katkaista siipiä rauhankyyhkyltä. Jos se yhtään auttaa, sen päätöksen vastuu siirtyy pois sinun olkapäiltäsi. Vaikka niille voisikin laskea puolet Telakan aluksista.”
Guardian kääntyi kohti kokousväkeä, ja puhui nyt kuuluvammin.

”001 pelleineen teki selväksi, että meillä ei ole hyviä vaihtoehtoja jäljellä. Polku, jota tästä eteenpäin astumme risteää vain joko kuolemaan tai voittoon. Eikä minulla ole aikomustakaan valita ensimmäistä. Jos joku näiden muurien kansoista haluaa edelleen jättää saaren… en voi kuin toivottaa onnea. Mutta Bio-Klaanin Laivaston aluksista ei katakombeja tehdä!”

“Meidän tulisi ainakin ottaa strateginen hyöty irti niistä menetyksistä, jota viidakkosaari koki”, Harkel sanoi nyökäten kunnioittavasti adminin puheelle, “Taivaalta tulee tulta. Me vastaamme vedellä. Näyttää siltä, että tämä on viimeinen rintama, josta on mahdoton perääntyä tuumaakaan. Vahvistakaamme siis Bio-Klaani linnoitukseksi, jota maailma ei ole kuunaan nähnyt!”

Guardian nyökkäsi syvään Suurkylän herrasmiehen puheenvuorolle.
”Samaa mieltä noiden rikkaiden ja rotevien viiksien kanssa! En usko kostoon tai siihen, että siitä voisi seurata mitään hyvää… mutta tuomarina uskon oikeuteen. Ja jos Tulikärpänen aikoo sytyttää Välisaarten isoimman nuotion”, hän piti tauon ja antoi katseensa kulkea jokaisen kokouslaisen läpi.

”… niin saa hirviöpaatti minun puolestani luvan grillaantua omassa liekissään.”

Myöhemmin
Tongun paja

Niinhän siinä sitten kävi.

Kokouksen päätös ei ollut yllättävä.

Moukari rämähti teräslevyyn. Kipinät halkoivat ilmaa. Hiki virtaili. Ahjot saivat keltaisen jättiläisen kuoren hohtamaan kirkkaan oranssina.

Ehdotus oli ollut pakko tehdä. Asiasta vaikenemista jätti ei olisi antanut itselleen anteeksi. Tässä sodassa ei ollut tilaa jääräpäisyydelle.

Kuprut suoristuivat. Eihän Tongu Kapuran veroinen seppä ollut, mutta takoja oli kaukana ja joskus hehkuvan teräksen muovaaminen oli ainoa oikea tapa. Ja ainakin kykloopin käsissä moukari heilui tehokkaammin.

Päätökset oli tehty. Keskustelut oli käyty. Asiat olivat loppuu käsiteltyjä.

Jäljellä oli vain Työ.

Teräslevy ei ollut tasainen eivätkä sen reunat edes olleet suoria. Eipä siinä, epätasainen pinta vain pienensi ilmanvastusta. Siinä oli yksi pieni asia, jota vihollisten liikkeet ja keksinnöt eivät saisi muutettua. Jätti laski vasaransa alasinta vasten, tarttui raskailla nahkakintailla levyyn ja upotti sen syvälle kylmään veteen. Puhdistava höyry täytti huoneen, jota ahjon tuli valaisi sameana.

Kuin saunassa.

Sumun keskellä, silmiltä näkymättömissä, keltaisista jättiläisistä viimeinen hymyili.

Ovi naksahti auki. Se kuitenkin suljettiin heti.

Tongu nosti levyn jäähdytysastiasta ja asetti sen telineeseen. Jäähtyvä teräs napsahteli kipakasti. Jätti käveli pajan laidalle, käänsi kammesta räppänät auki ja pyöritteli sitten kinttaillaan kuumaa venttiiliä, kunnes räppänöiden potkurit alkoivat imemään höyryä iltataivaalle. Keetongu avasi oven ja ta-matoran astui sisään kantaen sylissään puolipallon muotoista lasikupua, joka huurtui heti.

“Kiitoksia, pomo”, Garson sanoi ja ojensi kuvun Tongulle, joka pyöritteli sitä sormiensa välissä. Se oli puolisen metriä halkaisijaltaan ja helisi kun sitä napautti.

“Uskomaton. Ei mitään saumoja”, hän sanoi, kaivoi taontaessunsa taskusta öljyisen rätin ja kiillotti lasin.

“Pohjoisen lasinpuhaltajat ovat tosiaan taitavia. Testiemme mukaan tämä kestää helposti torakoiden zamor-ammukset”, ta-matoran kertoi.

Keetongu otti esiin pienen jakoavaimen ja löi lasikupua. Työkalu värähteli ja päästi zinnng-äänen. Se resonoi vesikattiloissa, alasimessa ja muissa metalliesineissä ympäri huonetta.

“Mainiota, kelpo miehiä, ja naisia. Tarvitsemme näitä nyt alkuun neljä, ja yhden isomman ja laakeamman. Vaikka uskon kyllä, että Lohrak-ampujan päivittävät mielellään omat kupunsa heti kun kuulevat näistä.”

“Selvä homma. Minne kuskaamme ne?”

“Kolmosmontulle. Teen tässä parhaillani kansilevyjä. Näihin pitää sitten polttoleikata aukot noille.”

“Aivan, se prototyyppi. Huomasin, että olit purkanut ne vastakkaispyörivät potkurit”, Garson sanoi ottaen kuvun takaisin.

“Liian äänekkäitä. Parempi mennä vain neljällä normaalilla. Siitä puheenollen, tämän vasaroinnin yli ei kyllä saanut mitään selvää, mutta ilmeisesti parakkien puolella tapahtuu?”

“Näin on. Ryhmä ’Rytmitykki’ on päässyt kokeilemaan vehkeitään. Olet muuten hakannut aika lujasti, jos et ole kuullut mitään. Koko Telakka on tärissyt!”

“Toivon todella, että he onnistuvat siinä, mitä yrittävät”, Tongu sanoi ja istahti jäähtyneelle alasimelle, “Helppoa siitä ei tule.”

“Kyllä se siitä, pomo. He ovat kivekovaa tavaraa.”

“Niin, mistäpä minä tiedän, minä olen pelkkä insinööri”, kyklooppi vastasi ja katseli rakasta pajaansa, yhtä monista.

“Ei, pomo. Minä olen insinööri. Sinä olet taitelija.”

“Ha! Vai että taiteilija. Rahti ei lennä kauniilla ideoilla ja ennennäkemättömillä visioilla.”

“Niin, mutta jos me tekisimme kaiken vain puhtaasti käyttötarkoituksen vuoksi, mikä erottaisi meidät torakoiden ilmavoimista, loppuviimein?”

“Jaa, ehkä se, että me emme muuta horisontin viidakkosaaria tuhkakasoiksi. Tule, mennään sinne kolmosmontulle ja jätetään filosofia viisaimmille. Tällä projektilla on kuitenkin takaraja.”

Isä Rusko ja hänen laumansa

Bio-Klaani
Suuren Hengen temppeli

Bio-Klaanin kaupungin Suuren Hengen Mata-Antro Isä Rusko hörppäsi kappalaisen keittämää mustaa kahvia ja katseli sakastin ikkunasta etelään. Temppelin puutarhan takana avautui temppelikorttelin alempi katu, Yksi Tie, jolla porotokat kiskoivat viljapaaluja ja athistit yrittivät improvisoida itselleen parempia tiluksia. Klaanin pieni kolmionmuotoinen Ath-kappeli oli käynyt hyvin pieneksi uskonlahkon johdon muutettua hiljattain Klaaniin.

Ei sillä, athistien esiinmarssi ei huolettanut Isä Ruskoa. Suuren Hengen palveleminen työn kautta oli sitä, mihin paikallinen pääväestö oli tottunut. Klaanin Ath-seurakunnan kylämunkki Garmos oli ollut ihan mukava vanha mies, joskin ehkä vähän höperö. Isä Rusko odotti mielenkiintoisia teologisia keskusteluja athistien kanssa. Ehkä hänen pitäisi kaupungin hengenelämän epävirallisena päämiehenä järjestää jonkinlaiset ekumeeniset pullakahvit. Kiven turaga lisäsi merkinnän päiväkirjaansa. Krikettivähemmistön Ohjastavan Silmän sielunpaimen tulisi varmaankin paikalle, jos kahvihetki ei olisi heikäläisten mietiskelymaratonien aikaan; se kyllä rajasi aika monta tuntia päivärytmistä. Sitten oli tietenkin steltiläisten pantheonin sumuoraakkeli, mutta se mies tuntui olevan aina jonkinlaisessa pöhnässä. Isä Ruskon mielestä kaasujen hengitteleminen oli jokseenkin epäilyttävää, mutta kukapa hän oli tuomitsemaan muiden saarien kulttuureja?

Selakhian Tasavallan Sokean Jumalattaren papitar ei ollut seurallisin veikkonen, mutta ehkä hänetkin saataisiin taivuteltua mukaan, jos muukin pappiskunta osallistuisi; Rusko toki tiedosti ryhmäpaineen merkityksen uskonnossa. Sitten olivat tietenkin xialaiset, vortixxit. Vaikka Rusko oli suurten olentojen palvojien kanssa monessa asiassa eri mieltä, oli aina mukava kuulla muiden mielipiteitä. Näin uskonnon sisäinen ilmapiiri pysyi raikkaana ja tuoreena.

Isä nousi työpöytänsä äärestä, työnsi päiväkirjansa sen laatikkoon ja venytteli selkäänsä. Hän nappasi pohjoismantereen hengenmiestyylisen mustan ympyrälierisen hattunsa sakastin naulakosta, suoristi pappikaapunsa etusiipaleet ja astui temppelin pihamaalle. Hän käveleskeli katse taivaissa hitaasti pitkin pienen puiston sorapolkuja miettien dogmatiikkojaan ja uskonkappaleitaan. Ja jälleen, kuten tuhat kertaa aikaisemminkin, hän pääsi samaan lopputulokseen – Itse kukin palveli Mata Nuin suuruutta tekemällä työtä. Niimpä Isä Rusko lakaisi ruskan lehdet puistikon poluilta, kasteli kukkaset, tasoitti Amaja-ympyrän, puhdisti rännit ja siirsi sivuun hellästi mutta vastutattamattomasti kompostin puolelle valloilleen päässeet horsmat ja lupiinit, jotka lupaa kysymättä kansoittivat kirkonmiehen pihamaan.

Niin meni aamupäivä, ja suntio katsoi että näin oli hyvä, sillä hän sai vapaapäivän ja meni vanhaan kievariin puhumaan ensi viikon kohlii-matsista.

Temppelin pihamaa näytti kuin uudelta. Rusko pyyhki hiet otsaltaan pappikaapunsa helmaan, asetteli pyöreälinssiset lukulasinsa naamiolle, haki postilaatikosta päivän Klaanilehden ja tassutteli sakastiin lukemaan sitä kahvikupillinen seuranaan. Perusjutut linnoituksen tilanteesta, evakkopolitiikan eduista ja haitoista, Ruki-Koron voitosta palkkasoturiskakdeja vastaan, sääennuste joka lupasi aurinkoista mutta tuulista. Lehden sivut meinasivat taas irrota. Jälki oli huonompaa nyt kun lehti tehtiin kaupungissa. Kauppapalstalla joku myi Marazonin jalasta tehtyä sateenvarjotelinettä. Ruskon mielestä se kuulosti brutaalilta, hänen uskollinen sateenvarjonsa roikkui sakastin naulassa hatun alla. Sota oli uinut otsikoihin ja käynyt taloksi, mutta enää sillä ei mässäilty. Tavalla tai toisella linnoitus sopeutui.

Sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta, tavanomaisuuden keskeltä nousi yleisönosastokirjoitus.

 

Nimda ja sota: supervoimia ja supervihollisia?

Sota. Sota on otsikoissa ja puheissa. Sota on rakkaidemme pelokkaissa katseissa, pommien runtelemissa rakennuksissa, sanoissa jotka sanotaan kuiskaten. Tämä ei ole kenellekkään uutta. Jo viikkojen takainen pommi-isku koteihimme räjäytti faktan tajuntaamme. Pohjoisen väen evakuoiminen linnoitettuun kaupunkiimme yhdessä pakolaisten tarinoiden kanssa on sitäkin enemmän selventänyt meille asian kokoluokkaa. Laajan saaremme pinta-alasta huomattava osa on jouduttu hylkäämään vihollisen joukkojen tieltä. Osassa kylistä tämä tapahtui liian myöhään, osassa viime hetkillä. Ei liene mahdottomuus, että eteläisemmätkin kylät saavat tuta saman enne pitkää.Ennen sota eli maailmamme ulkopuolella. Jotkut meistä tunsivat vanhan Turagan, jopa Toan, joka oli taistellut pohjoisen suuressa kaupungissa Pimeyden Metsästäjiä vastaan. Metru Nuin tapahtumat ovat muokanneet koko maailman, etenkin sen pohjoisten osien, geopolitiikkaa aivan uuteen uskoon. Zakazin sisällissota elää matoran-väestömme keskuudessa lähinnä kummitustarinoina ja hulluina seikkailukertomuksia, mutta tiedämme, että Klaanin muurien suojassa asuu myös skakdien luotijunan vanhoja matkalaisia. Historiankirjoihin tutustuneet voivat nimetä Metru Nuin sisällissodan rintamalinjoja ja Kuuden Kuningaskunnan sotaponnistusten tuhoja, mutta niiden muisto on hälvenemässä vanhimpienkin muistista. Yksi asia on kuitenkin synkkä mutta selvä. Tämä on tyly maailma. Armeijan marssivat kokonaisten mantereiden ylitse. Miten on pienehkön korpisaaren ja sen rauhaarakastavien kansalaisten laita?

Vihollisen kokonaismäärä on tuntematon. Tiedämme, että jossain Admin-vuoren kallioperässä on Nazorak-imperiumin tukikohta ja pesä, joka tuntuu syöksevän maalle loputtomasti sotilaita kasvatettuna tuomaan vain tuhoa ja vierasta valtaa. Imperiumin maavoimat ovat syöneet ystäviemme kyliä ja Nui-Koron korkeudella saakka. Saaremme ulkopuolen laajoilla meriaavoilla partio laivasto, jonka voima lienee maamahtiin verrattava: Raportit kertovat lippulaivan pommien luoneen Suurkylän kupeeseen kokonaisen järven, ja käsittämättömän joukkomurhan esti vain Bio-Klaanin jäsenten ja pohjoisen päättäjien yhteystyö ja taktikointi. Imperiumin pienempiä aluksiakin on tarpeeksi kauppasaartoa varten, ja ulkomaisten tuotteiden saatavuuden typistyminen on varmasti näkynyt kaikkien ruokapöydissä.

Tässä vaiheessa, hyvät lukijat, toivon, että ette ymmärrä sanomaani väärin ja lopeta lukemista. Minä en ole lietsomassa tappiomielialaa. Yhtenä rintamana kotiemme puolesta taisteleminen lienee tässä vaiheessa ainoa varteenotettava vaihtoehto. Tiedämme, että torakoiden propagandapuoli on yrittänyt ulottaa lonkeronsa riveihimme, mutta minä en edusta heitä. Annan tukeni Bio-Klaanin sotaponnisteluille. Korostan myös, että ilmavoimamme ovat viimeaikaisista menetyksistään (joilla maksettiin lukemattomien evakoiden henki) huolimatta yhä vihollisen ilmakalustoa voimakkaampi ja meidän ja maajoukkojen välissä on kilometrikaupalla Lehu-metsää. Meidän tulee jatkaa taistelua.

On kuitenkin seikka, jota ei tule sodasta puhuttaessa unohtaa. Asian nimi tuli esille jo otsikosta. Kyllä, minä puhun Nimdasta.

Kaikki varmaankin muistavat jo kuukausia sitten tapahtuneen tiedotustilaisuuden, jossa meille ensi kertaa selvisi, että olemme sodassa. Kyseinen uutinen esitettiin lehdistölle ja jäsenille näillä sanoilla juuriadminin, neiti Toa Tawan toimesta:

”Valtaushaluiset Nazorak-joukot ovat mitä todennäköisimmin liittoutuneet lähialueiden yhdistyneiden Zyglak-joukkioiden kanssa. Kaikesta päätellen tämä joukkio on myös palkannut Skakdi-sotaherra Gaggulabion palkkasoturiarmeijan meitä vastaan. Lisäksi tämä Allianssi on saattanut ottaa joukkoihinsa muitakin vihollisiamme, sillä niitä meillä riittää.”

Nyt olemme tietenkin paljon viisaampia. Nazorak-imperiumin uhka on tullut selväksi meille kaikille. Zyglakien toiminta on aiheuttanut joukkoihimme monta uhria, vaikka saanen mainita, etteivät liskon vaikuta enää niin suurelta uhkalta viitaten tapahtumiin, joiden puistattavuus käy yli käsityskykyni; en puhu niistä sen enempää. Skakdi-palkkasoturit tuntuvat olevan jokaisen modernin konfliktin lisäratas, ja juuri tätä kirjoittaessa kuulin uutisia kalastajakylä Ruki-Koron voitosta Gaggulabion miehiä vastaan Kummitusten suolla. Näiden lisäksi puheissa on kulkenut myös jutut lähes tuhoutumattomista vihamielisistä leijulieriöistä ja varjon toasta, joka taltutettiin Admin-tornista kyy mielessä; On tosin huomattava, että raporttien mukaan kyseinen henkilö pakeni myöhemmin. Selvää tietoa asiasta ei ole, mutta ilmeisesti kyseiset tekijät ovat jonkilaisessa yhteistyössä Nazorak-imperiumin kanssa.

Palatekseni asiaan, noiden sanojen jälkeen administon ehkä toiseksi vaikutusvaltaisin jäsen Guardian kertoi meille toisesta tärkeästä asiasta. Admin takana holonäytöllä näkyi kuusi sinihohtoista sirua.

”Tämä tässä on Nimda. Me emme tiedä, mikä se on. Me emme tiedä, mitä se tarkoittaa. Mutta olemme nähneet sen voiman jo kahdesti käytössä ja tiedämme, että joku vihollisliittoumassa, Pimeyden metsästäjissä ja ehkä jopa Makutain veljeskunnassa haluaa nämä osat käsiinsä. Kyseessä on käytännössä yksi tuhoisimpia aseita, mitä maailmaamme on luotu.”

Johon Toa Tawa vielä lisäsi:

”Meidän täytyy löytää se ennen vihollisiamme. Löytää ja tuhota.”

Hätiköity johtopäätös olisi, että sodan iskiessä Bio-Klaani pistäisi etusijalle tarujen artifaktin, jonka olemuksesta se ei ole edes tietoinen, etsimisen samalla, kun kansa joutuisi pakenemaan kodeistaan rautasaappaan alta. Minä en kuitenkaan usko niin. Johtajamme eivät, jos olen oikein ymmärtänyt, ole typeryksiä. Klaani on vuosikymmenten ajan menestynyt luoden turvapaikkaa vainotuille ja nousemaan merkittäväksi kauppatekijäksi mantereiden välisillä merialueilla. En usko, että nimdajahti on yhdentekevää, vaikka siihen käytetään monen voimakkaan soturin panos. Sellaisista Klaanin jäsenistä kuin Killjoysta, Matoro Mustalumesta tai päämoderaattori Umbrasta olisi varmasti hyötyä kotirintamalla, mutta silti he ovat tämän athismin uskonaarteen jäljillä.

Nimda ei selvästikään ole turha taikakalu tai leikin asia. Olemme monet nähneet Kanohi-suurnaamioita toien käytössä: Koristeelliset naamiot saavat sankarimme tekemään mahtavia suurtekoja; Pakari saa voimat moninkertaistumaan, Kakaman käyttäjä voi vaihtaa paikkaansa silmänräpäyksessä. Huna kasvoillaan Toa piiloutuu katseilta, Mirun käyttäjä voi nousta ilmassa korkeuksiin. Athismin tarujen mukaan – ja adminien tiedotuksesta päätelleen – Nimdan sirut pystyvät paljon suurempaan. Tekijät on helppo laskea yhteen: Eikö maailman vahvimman aseen etsiminen olisi sodassa mahdottoman suuren vihollisen edessä ainoastaan looginen teko, jos sitä ei suinkaan hankittaisi tuhottavaksi vaan käytettäväksi?

Voisimme ajatella, että Nimdan sirujen voima on niin kamala, ettei Bio-Klaani käyttäisi sitä edes vääjäämättömän tuhon edessä. Kuitenkin näyttää siltä, että Tawalla on Nimda-ristiretkelleen itse athistien johtajan, Pyhän Äidin siunaus. Matka Ath-Nuilta on ollut pitkä, ja kyseisen uskonnon johtohahmon asema varsinkin eteläisessä maailmassa on valtava. Nyt koko athismin johto on meidän saarellamme, meidän kaupungissamme, kaukana uskonkunnan pääsijoista. Yhtäkkiä näyttää siltä, että Nazorak-imperiumin sodan sijaan olemme keskellä suurempaa palapeliä. Mutta ehkä asiat menevätkin toisinpäin: Nimda aiheuttaa sodan. Ehkä se onkin allianssin todellinen lähtökohta, entä jos Klaanimme etsi siruja jo ennen sotaa? Vaarantaako johtomme selkkaus ath-taruston voimaesineiden kanssa koko saaremme turvallisuuden? Minä en tiedä. Asiaan ei liene yhtä suoraa vastausta.

Mitä siis ajattelen asiasta? Minä luotan Bio-Klaanin johtoon. Minä luotan siihen, että Nimdan etsinnälle on peruste. Toivoisin vain, että johtomme ottaisi asiaan selkeämmin kantaa. Me kannamme oman osamme tässä epävakaassa maailmassa, emme pelkästään uhreina, mutta myös puolustajina, jopa sotilaina. Ehkä ainoa tapa konfliktista ulos on näiden voimakkaiden taikakalujen kautta. Jos näin on, olisi toivottavaa, että johtomme osaisi ilmaista sen meille. Näinä päivinä kaikki toivo on tarpeen.

Professori Glamon, Bio-Klaanin Kansalaisopisto, Yhteiskuntatieteet

 

 

 

Isä Rusko nosti katseensa lehdestä, laski lukulasinsa pöydälle ja katseli iltapäivätaivaalle. Kofotintit nokkivat pihlajanmarjoja. Nimda. Siinäpä vasta kyllä! Suuren Hengen Mata-Antro ei tiennyt aiheesta paljoakaan. Hän epäili josko kylämunkki Garmoskaan oli asiaan kovin perehtynyt. Ne ulkomaalaiset kyllä takuulla tiesivät, mutta Rusko epäili, josko he tällaiselle tavalliselle Mata Nuin papille mitään kertoisivat. Klaanin johtoon ne tuntuivat olleen kyllä syvässä yhteydessä, ja se rauhoitti Ruskoa. Oli hyvä, ettei kylän papin tarvinnut kantaa koko taakkaa harteillaan. Ruskon Toa-vuodet olivat kuitenkin jo kaukana takana, ja nyt hänellä oli vain lukulasinsa ja sateenvarjonsa.

Voisi olla huonomminkin, loppupeleissä.

Mata-Antro kaiveli muistikirjansa työpöydän laatikosta. Niin, se kokous. Sitä ennen lauman kaitsemista. Rusko piti sanavalinnasta. Siinä oli jotain yksinkertaista positiivisuutta. Muutama kaupunkilainen ja klaanilainenkin oli sopinut juttutuokiosta lähiaikoina. Mikäpäs sen parempaa.

Odotellessaan hän soitti harmoonia.

Paluukeikka

Bio-Klaani, satama

Pahasti vaurioitunut höyrylaiva lipui laituriin. Jos pyörät olisivat olleet yleisempiä matoranien keskuudessa, se olisi tömähtänyt rauhallisesti tyhjiä kumirenkaita vasten. Nyt BKS Hildemarin ja laiturin väliin jäi vain muutama pari kumisia rapujalkoja. Kukaan ei tiennyt, mistä ne olivat peräisin.

Hai nousi laiturille ja huokaisi syvään. Rukikorolainen vartija parkkeerasi tarakavansa viereen ja taputti tätä kuonoon. Vesiliskoa ei tarvinnut sitoa kiinni. Ga-matoran katsoi Haita tiukalla katseella, joka viesti, että pankkivekselin olisi parasta ilmestyä pieneen siniseen kouraan tai kengurulisko ei pysyisikään rauhallisesti paikoillaan. Ja Hain pitäisi vielä maksaa laivansakin korjaaminen.

Veden Toa mietti, pitäisikö hänen mennä pankkiin vai Admin-siipeen. Periaatteessa tämä oli ollut Klaanin tehtävä, ja Tawa ei varmaankaan jättäisi häntä asiassa yksin… Mutta jotenkin tehtävän kulusta pääadminille raportoiminen kuulosti paljon, paljon pahemmalta kuin skakdimotoristejen saarrettuna oleminen.

Kyber laski kätensä Hain olkapäälle. “Kyllä se siitä, veli. Et sinä tämän asian kanssa yksin ole.”

“Kiitos, Kyber, ihan oikeasti… Mutta en nyt tiedä, kaiken tämän jälkeen.” Ga-matoran naputti jo jalkaansa. Vaderi mulkaisi tätä vihaisena.

“Tawa ymmärtää kyllä”, Kyberi lisäsi, “Tiedät, että hän on sellainen.”

Santor puristeli nyrkkejään sanomatta mitään. Kapher katseli taivaalle. Yksissä tuumin Tanssiorkesteri lähti kohti linnoitusta verokarhu kannoillaan. He kävelivät läpi Admin-aukion, astuivat matalaa profiilia pitäen linnoituksen porteista sisälle ja kysyivät respasta Admintornin tilannetta. Tawa oli kuin olikin paikalla, eikä tämä tieto yllättänyt ketään. Oli yleinen mielipide, että juuriadmin teki liikaa töitä ja että hänen pitäisi siirtää rutiinihommia alemmille tasoille. Oli kuitenkin selvää, että jos toimisto olisikin yhtäkkiä tyhjä, klaanilaiset joutuisivat ennen pitkää paniikin ja epätoivon partaalle. Koko Klaani tuntui nojaavan sähkön toattaren mahonkipöydän peruskallioon.

Hetken oven takan odoteltuaan yhtye ja ruki-korolainen astelivat toimistoon sisään. Vartijat tarkistivat heidät päällisin puolin, vaikka klaanilaiset toki tunnistettiinkin. Tawa istui työpöytänsä takana juuri niin kuin kaikki olivat odottaneetkin. Nöpö järsi perunaa jossain pöydän juuressa ja syöksyi nuolemaan Kapherin varpaita. Peikko nosti rapukääpiön korkealla keikkuvan päänsä päälle.

“Helei”, Tawa aloitti tuttuun tapaansa. “Huomaan, että pääsitte tehtävältä takaisin päällisin puolin kunnossa. Hyvin tehty. Ja sinä olet yksi Ruki-Koron Tyrskyratsastajista, eikö? Olet tervetullut linnoitukseemme.”

Yhtyeen jäsenet kumarsivat hiukan. Ga-matorainen ei. Hän pysyi hiljaa.

“Päivää, neiti admin”, Hai aloitti, mutta piti katseensa johtajan pöydän etupaneelissa. “Kyllä, me olemme kunnossa. Saimme rukikorolaisilta apua Gaggulabion joukkoja vastaan.”

Hai vilkaisi syrjäsilmällä matorania. Tämä kohotti hieman toista kulmaansa.

“Tai no, suoraan sanoen he pelastivat henkemme, kun eksyimme suolle ja moottoripyöräskakdit saartoivat Hildemarin. He menettivät ratsujaan ja haluavat korvauksia, ja piru vie, anteeksi zakazini, he myös ansaitsevat sen. Emme olisi täällä ilman heitä. Olen pahoillani.”

Tässä vaiheessa tyrskynratsastaja astui eteenpäin aivan Tawan pöydän eteen, nyökkäsi ja ojensi juuriadminille kirjeen. “Minä olen Almand, Ruki-Koron Tyrskynratsastajista, kuten huomasitkin. Tuon viestin Toa Nautildalta. Toivomme, että kunnioitatte yhä vanhoja liittosopimuksia tiukentuneessa sotatilanteessa.”

Tawa kiitti ja luki kirjeen, joka oli kirjoitettu Hildemarilla Klaanilaisten katseiden välttäessä. Hän veti lomakkeen pöydän laatikosta, kirjoitti siihen hieman merkintöjä protosorsansulkakynällä ja ojensi sen Almandille.

“Kiitän miehillemme tarjoamastanne avusta taistelussa Allianssia vastaan”, Tawa aloitti (hän ei sentään käyttänyt Nautildan kirjeessä ollutta termiä ‘uhkarohkeat sekundasankarit’) ja lisäsi: “Voit käydä nostamassa sopimuksen mukaisen summan Santorinaukion pankista. Valitettavasti Nui-Koron pankin piste on suljettu miehityksen takia. Syvimmät osaanottoni menettämienne ratsujen puolesta.”

Ga-matoralainen tarkasti lomakkeen ja sujautti sen haarniskansa taskuun. “Kiitoksia teille, admin”, hän sanoi, “Toivon, että keihäänkärkenne pysyvät teräviä. Huomaan, että pohjoisen puolustuksella näin ei ollut.”

Tawan ilme pysyi tyynenä. “Niin. Mutta joskus perääntyminen ja turvan hakeminen on oikea ratkaisu.”

“Sotia ei voiteta piileskelemällä, kuten toallamme on tapana sanoa”, Almand vastasi koppavasti. Tämä oli tarpeeksi Santorille.

“Hyvähän teidän etelässä asuvien on sanoa!” SUPER Toa sanoi turhankin lujasti ja astahti eteenpäin. Hai toivoi, että tämä ei olisi tehnyt niin. “Sinun on parasta olla edes vähän kunnioittavampi neiti juuriadminia kohtaan, matoran!”

“Kaikki hyvin, Santor”, Tawa lausui lujasti, “Kuuntelemme toki mielellämme muiden saaren kylien puolustuspoliittisia kantoja.”

“Se on super toa, neiti”, Santor sanoi, vaikkei kyllä katsonutkaan Tawaa silmiin.

“Super Toa Santor, piti sanomani”, sähkön admin lisäsi ja pyöräytti silmiään väsyneenä.

Almandin oli pakko kokea empatiaa juuriadminia kohtaan. Oli varmasti kamala homma johtaa tälläistä sirkusta varsinkin sodan alla. Toki Ruki-Korossa oltiin kuultu klaanilaisten sankariteoista ja seikkailuista, mutta yleisin mielipide oli, ettei moinen kohkaaminen tuskin johti pitkällä tähtäimellä mihinkään.

“Kiitoksia ajastanne, neiti admin. Kyläni tarvitsee minua. Toivon, että olemme tulevaisuudessa yhteydessä rauhaomaisimmissa merkeissä. Näkemiin!” hän sanoi ja nyökkäsi. Toimiston ovella hän kääntyi vielä seikkailijoiden puoleen ja laukoi: “Älkää eksykö enää suolle!” Ovi sulkeutui ennen kuin kukaan oli lähelläkään keksiä nasevaa vastalausetta, kuten arvata saattoi.

Almand käveli valkoseinäisiä käytäviä pitkin atriumiin ja astui itäportista Admin-aukiolle. Kellotornin taulu näytti puoli yhtä. Matoran asteli kypärä kainalossaan aukion halki ohi pohjoisen evakkojen telttojen ja päiväasioilla olevien asukkaiden vilinän. Pohjoislaidalta vei lyhyt kadunpätkä Santorinaukiolle, joka oli pieni neliskulmainen torintapainen kaupungin pohjoismuurin ja linnoituksen koilliskärjen varjossa. Aukion eteläreunalla oli Selvä Pyy -niminen illanviettopaikka ja sen kaakkoiskulman koverajulkisivuisessa talossa sijaitsi Tawastia-niminen klubi, jossa esiintyivät Klaanin kovimmat Po-yhtyeet. Aukion tärkein rakennus oli kuitenkin sen vastakkaisella laidalla oleva Bio-Klaanin Pankki, joka oli niin steltiläinen että sattui.

Pankin korkeille oville nousi marmoriportaikko, jonka molemmilla puolilla oli kivinen kivileijona. Porrasten yläpään pylväikön päällä lepäsi kolmimainen fasadi, jossa klassiset amorann-hahmot pitelivät palvoen suuria hammasrattaita. Päärakenteen takaa näkyi vielä pyöreäkupolinen holvitorni, jonka pinaakkeli oli huolellisesti kiillotettu.

Jotenkaan rakennus ei kuitenkaan vakuuttanut rahan ja rikkauden vallasta. Ehkä se johtui siitä, että pankki oli pienen kyläkoulun kokoinen. Tai ehkä siitä, että sitä reunusivat korkeammat asuin- ja juottolarakennukset. Mutta luultavasti kuitenkin siitä, että puolen korttelin päässä oli valtava ja arkkitehtuurisesti monipuolinen Bio-Klaanin linnoitus.

No, nirppanokat valittaa, järkinais käy toimeen ja hakee rahansa, Almand ajatteli ja kipusi aika matalat portaat ylös. Sisällä oli kyllä kattokruunut ja tiskit olivat turkoosia nahkaa ja messinkiä, mutta jotenkin kokonaisvaikutelma oli tungettu ja unelias. Tiskin takana poikkeuksellinen lyhyt aristokraatti kiillotti taskukelloaan. Jonoa ei ollut, joten rukilainen asteli hänen luokseen, tervehti ja ojensi vekselin. Aristokraatti hymähti, tarkisti shekin takapuolen, katsoi sitä valoa vasten ja lyllersi holviin. Koska holvi ei kovin suuri ollut, virkailija palasikin pian pienen ratassäkin kanssa. Almand tarkisti säkin painon tiskillä olevalla vaa’alla, näki sen hyväksi, allekirjoitti luovutusasiakirjan, kiitti ja asteli aurinkoiselle aukiolle.

Kun rukilainen nyt kerran oli vieraassa kaupungissa ja kellokaan ei ollut vielä kovin paljon, hän päätti katsella vähän ympäriinsä. Admin-aukion telttaleiristä tyrskyratsastaja osti kolme unssia kylmäsavuporoa (kotopuolessa syötiin lähes aina kalaa) (omilla rahoillaan tietenkin, ei juuri nostamillaan. Minä roistona te häntä oikein pidätte?) ja kyseli Jokkmokk-nimiseltä, poronsarviselta evakolta tietoja pohjoisen tilanteesta. Saaren tilanne vaikutti epätoivoisemmalta kuin Ruki-Korossa uskottiinkaan. Almandin oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että hän tunsi pienen pientä vahingoniloa: Pohjan matoranit kehuskelivat aina olevansa paljon etelärannikon pellejä kovempia ja sisukkaampia.

Uutiset sisäistettyään Almand käveli takaisn satamaan itämuurin vierustaa kulkevaa Moderaattoriväylää pitkin. Lokin karjuivat ja outoon haalariin pukeutunut ukkeli puuhasi jotain hiiltyneen rakennuksen raunioissa. Laituri, jonka vierelle vesikengu ja Hildemar oli parkkeerattu, näytti olevan tupaten täynnä matoraneja. Almand lähestyi kummeksuen hämminkiä. Laiturin päädyssä lipevänoloinen le-matoran möi kansalaisille lippuja, joilla pääsi näkemään aidon Tarakavan. Pientä lisämaksua vastaan liskolle sai syöttää silakan.

Matoran pysäytti kohteliaasti Almandin, kilisytti kassaansa ja väläytti hehkuvan hymyn. “Onko neiti rohkea? Uskaltaako neiti kohdata syvyyksien liskohirviön? Haluaako Hän syöttää behemotille silakan? Kaksi ratasta, erikostarjous vain neidille!”

Almand ei viistinyt edes vastata. Hän päästi lyhyen vihellyksen ja kaksi pientä naksahdusta kielellään. Tarakava lopetti silakoiden ilmasta nappaamisen, lipui rantaan ja täräytti le-matoranin harkitun kevyellä mutta silti vastustamattomalla vasurilla satama-altaaseen. Kansan syvät rivit hurrasivat, kun Almand iski kypärän päähänsä hyppäsi liskon kaulan ali, otti kiinni valjaista, pyörähti vesikengun niskassa olevaan satulaan ja porhalsi kohti ulappaa.

Ruki-Koro
Muutamaa tuntia aikaisemmin

Klaanin lounaisrannikon tuntumassa, paikassa, jossa maa vaihtui mereksi jyrkkänä kalliona, nousi tyrkskyjen keskeltä laajana kallioluotona Ruki-Koron kylä. Kalastajakylä oli luonnonmuovaamaan vallihaudan ja veitsenterävien kallioiden takana hyvin suojassa vihollisilta niin kauan kuin kolmea mantereelle johtavaa kivisiltaa puolustettaisiin. Kylän törmissä oli piilossa monta pientä luonnonsatamaa ja valkamaa, joissa kyläiset pitivät hupipaatteja, troolareita ja kanootteja. Nyt yhdessä niistä oli myös lauma tarakavoja. BKS Hildemar oli jo jatkanut matkaansa jätettyään sotasaaliin ja sankarivainajaliskot satamaan.

Tyrskynratsastajat purkivat varusteita ja irrottivat satuloita vesiliskojen selistä. Kuolleiden eläinten ruhot olivat lautalla satamassa. Tarakavat veivät kuolleet lajitoverinsa pois. Kukaan ei tiennyt, mitä ne vainajilleen tekivät. Liskot eivät olleet kyläläisten kotieläimiä tai lemmikkejä. Ratsun ja ratsastajan välillä oli syvä luottamus, ja tarakavat tulivat kun niitä kutsuttiin näkinkenkätorvilla.

Valkaman laiturin perällä kyyhötti seitsemän skakdipanttivankia jalat ja kädet köytettyinä ja jokseenkin uitettujen koirien näköisinä. Turpiin saaneet palkkasoturit välttelivät pitkän veden toan katsetta tämän arvioidessa tilannetta. Ruki-Korolla ei ollut koskaan aikaisemmin ollut panttivankeja, eivätkä kylän rikostilastot nyt muutenkaan kovin rankkoja olleet. Ei noita röhjäkkeitä kuitenkaan avovankilaan voinut jättää.

“Viekää vangit kalasäilyketehtaan kellariin”, Nautilda sanoi yhdelle matoraneista, “Sen parempaa turvasäilöä meillä ei ole. Ovi nyt kuitenkin on rautaa ja ikkunoissa kalterit eikä kukaan jaksa syödä sitä purkkirukia viikkoa kauempaa.”

“Miten varmistamme etteivät ne karkaa? Olen kuullut, että jos skakdeja on useampi, ne voivat käyttää elementtivoimia”, puhuteltu Tyrskynratsastaja kysyi.

“Niitä voimia taitaa olla vain sodanaikaisilla upseereilla ja erikoistapauksilla, eikä tämä roskasakki liene peruskorstoa kummoisempaa. Joutavat katselemaan tiilenpäitä vaikka loppuiäkseen, jos minulta kysytään. Minä menen nyt arvon pormestarin puheille. Pärjäilkää!”

Toa otti atraimensa. Veden soturin terässaappaiden räpyläkärjet taittuivat pohjan sisään tuoden Nautildalle entistäkin lisää pituutta. Hän käveli ylös kylään kallionhalkeamaan hakattua portaikkoa. Itse Ruki-Koro koostui muutamasta ristikkäisestä kadusta. Asumukset olivat lähinnä perinteisiä lehtimajoja, joskin mukaan toki mahtui muutama kivi- ja puutalokin sekä muita suuremmat kalankäsittely- ja purkkiruokaruukit. Keskusaukiolla oli patsas, joka esitti kerran pormestarin hengen pelastanutta mahtiparantajatoaa. Muistomerkin jalustan kiveen oli vuosia sitten iskettu miekka.

Nautilda astui sisään muita koreampaan ja tilavampaan lehtimajaan, jossa oli monen monta huonetta ja lisäsiipeä. Toan piti kävellä kyyryssä, jottei hänen kypäränsä tekisi reikiä kattoon.

Olohuoneessaan, takkatulen ääressä, istui pormestari. Ga-matoran oli ikääntynyt ja hänellä oli yllään kultainen simpukkapanssari ja pormestarin olkanauha. Nautilda kumarsi hyvin vähän. Pormestari ei kääntynyt toansa puoleen. “Murhaajia mukanaan virta vie, mitä satamaan kulkeutuukaan”, hän sanoi, ja kääntyi sitten nojatuolissaan soturin puoleen. “Istu, ole hyvä”, hän lisäsi nyökäten kohti hieman kolkompaa tuolia. Matoranin silmissä oli viisas katse.

“Olet siis palannut runouden pariin?”

“Satuimpa näkemään laivanne ja saaliinne. Panttivankeja, Ruki-Korossa? Neuvotteluetuudesta voi tietenkin olla apua jos ajat käyvät tiukiksi, mutta kehotan sinua ja ratsastajia oleman käymättä sotajalalle tätä… ‘allianssia’ vastaan kovin innokkaasti. Zyglakit ovat vähäjärkisiä petoja, mutta niiden muiden kanssa voisimme yrittää neuvotellakin. Eikä seitsemän skakdisuuta ruokittavaksi ole mikään ilon aihe tässä vaiheessa vuodenkulkua, vaikkemme niitä lihottaisikaan.”

“Rouva, Allianssi on täysin avoimessa sodassa Bio-Klaania vastaan. Sanovat, että diplomatiaan vastattiin vain ja ainoastaan luodeilla. Ja huhut pohjoisen evakuoimisesta ovat totta ja Kaya-Wahi on Nazorak-imperiumin valtaama. Minusta näyttää siltä, että joudumme turvautumaan aseisiin ennen pitkää.”

“Ehdotatko siis lisää puolustuspainostusta? Tyrskynratsastajat ovat olleet kokonaan sinun projektisi, ja se on vienyt paljon kassavaroja. Oletko mielestäsi oikea henkilö päättämään asiasta? Pitäisikö kalastusvälineistä takoa sotakirveitä?”

Nautilda puri hammasta. Asiat menivät aina näin pormestarin kanssa. Kaikki oli kiinni rahasta, pienistä pirullisista rattaista. Pormestari oli hyvä rahan kanssa. Hänen hallintakautenaan kylän työttömyys oli pudonnut nollaan. Johdolta oli saanut helposti lainan, jolla oli pystynyt ostamaan pienen kalastuspurkin Bio-Klaanista tai pohjoismantereelta, ja eikun verkko vesille ja velat kaloilla kuittatavaksi. Rukilaisilla oli monopoli. Proomut veivät säilykkeitä Klaanin kaupunkiin ja sitä kautta virtaa ylös aina Nui-Koroon asti. Parhaimmillaan Zyglakien hiljaiselon aikaan kauppa ylettyi pohjoisessa aina Tahtorakin askelmalle saakka, ja etelän kauppaliitot ostivat vuosittain suuria saaliita. Tai ostivat ennen.

“Bio-Klaani maksaa meille kyllä palkkion vanhojen kyläsopimusten mukaan”, Nautilda sanoi. Kyläsopimukset olivat olleet pitkälti pormestarin käsialaa. “Lähetin Almandin klaanilaisten matkaan. Hän palaa ennen iltaa. Uskon, että tällä menolla Tyrskynratsastajat maksavat itsensä takaisin.”

“Hmm, onkohan noin? Jos hakkaatte henkilöitä palkkiota vastaan, eikö se tee teistä samalaisia kuin panttivangeistamme? Sinä olet kylämme suojelija, Nautilda. Et palkkasoturi.”

“He ovat ajaneet pohjoisen väen kodeistaan ja polttaneet kylät. Sanovat, ettei Rolho-riissä ole enää kiveä kiven päällä. Tho-Koro tuhottiin täysin jo kuukausia sitten. Minusta tuo ei ole sama asia. Ollenkaan.”

“Olet kuin veljesi. Eikö oma kansasi merkitse sinulle mitään?”

“Rouva, minä haluan vain maailmasta paremman paikan elää. Mitä muuta voimmekaan tehdä?”

“Niin, me kaikki. Sinun tiesi on soturin tie. Mutta onko se Ruki-Koron suunta? Niin en soi käyvän. En nyt enkä huomenna.”

Nautilda nousi, kumasi jopa hieman edellistä vähemmän ja astui ulos. Ilma haisi kalalta ja suolalta. Taivaalla lokin muoto piirtyi mustana vaaleansinistä seesteistä syystaivasta vasten.

Suonsilmä

Kummitusten Suo

Höyrypaatti kynti hiljakseen kapeaa suojokea. Kasvustot, näreet ja rangat haittasivat BKS Hildemarin etenemistä. Itse asiassa paatin kapteeni Hai ei ollut oikein varma, missä he olivat menossa. Kummitusten suolla oli sellainen vaikutus matkustavaisiin.

Alun perin vierailu rämeellä ei edes ollut SUPER Toa Santorin & Hildemarin Lossimiesten kiertuesuunnitelmassa. Jokin oli kuitenkin mennyt vikaan Ma-Wetin märissä tunneleissa. Alkuun pakoreissu torakoilta oli mennyt oikein hyvin – Hautajärven viemäriaukko oli tukittu Santorin raudan toan elementtivoimilla. Tulppa ei tosin ollut rautaa, kuuluihan kyseisiin elementtivoimiin muutkin metallit. SUPER Toa oli kuitenkin mielestään jalometallien Toa, joten vesistön pohjassa oli nyt hopeakiekko, jossa oli kultapäällystetty Santorin meksi-korolaisen showpainijalogo. Tunneleihin oli laskettu tarpeeksi vettä, jotta Hildemar pääsi seilaamaan aallolla Hain elementtivoimien avustamana.

Jotenkin Arkistoista otettu Ma-Wetin kartta oli ollut kuitenkin aika lailla vanhentunut. Nyt oltiin pahemman kerran sumussa.

Yhtye oli päätynyt Hildemarin hytteihin viettämään takahuone-elämää lukuunottamatta Haita, joka kökötti ohjaamossa ruorin takana. Rumpujen hakkaamisesta väsähtänyt Vaderi kuorsasi vatsallaan sohvalla. Kapher nojasi kämmeniinsä ja katseli suota laivan pyöreästä ikkunasta. Cyberi näppäili hiljaisia sointuja kitarakirveellään ilman sen suurempaa mielenkiintoa. Santor kyllästyi istumiseen ja asteli turhankin mahtipontisesti laivan kokkaan.

Eipä sieltä paljoa näkynyt. Sumu oli niin sakea, ettei Haikaan saanut sitä kokonaan pois laivan reitiltä. He tosiaan toivoivat, etteivät törmäisi zyglakeihin tai verenhimoisiin rahi-petoihin. Suolla oli kuitenkin rauhallista. Jossain huusi kuikka surumielisesti.

Skakdien leiri Lehu-metsässä

Ilma haisi kärpäsille, ruudille ja moottoriöljylle.

Muoviosa rasahti poikki Agnakkin työntäessä sitä paikalleen. Kohta ilma haisi vielä enemmän moottoriöljylle. Musta litku virtasi vaaleanvihreän skakdinuorukaisen kasvoille. Miksi hiivatissa muoviosat rasahtivat aina rikki kun niiden olisi pitänyt loksahtaa paikoilleen? Agnakk ei edes pitänyt hirveästi moottoripyöristä. Eikä prätkä itse asiassa edes ollut zakazlainen. Se oli liian pieni Xian-ihme, suhteellisen nopea peli, mutta auttamattoman asenteeton. Agnakkin runkoon liimaamat piikit ja maalaamat Irnakk-tribaalit auttoivat vain vähän.

Zakazlaisissa motskareissa ei ollut muoviosia. Niiden osat olivat kylmää terästä, toain luuta ja viattomien matoranien nahkaa.

Palkkasoturinkoltiainen ryömi ylös sorakuopan pohjalle tunkatun moottoripyöränsä alta ja pyyhki naamansa öljyiseen riepuun, joka puhdistui vähän, toisin kuin skakdin naama, joka likaantui entisestään. Iltapäivän aurinko paistoi näille kasvoille paljastaen vaivoin lian alla olevan finni- ja rasvakerroksen.

Valo kuitenkin himmeni pian, kun toinen skakdi kurkisti sorakuopan reunalta irvistäen kieroa hymyä.

”Agnakki, hei, veähän se pyörä ylös ja sukkelaan! Meille olis ’keissi’ niinkun työ nuoret sanotte, tuolla suol! Klaanilaisia, eli iso potti ja iso palkka!”

”Oookei, Pogonn… mutta tuo sytytystulpan kiinnike hitsi vie rämähti taas irti, en tiedä voiko tällä lähteä ajamaan…”

”Huom, poika, VÄÄPELI Pogonn! En minä turhaan siellä sodassa ryöminyt! Ja annahan kun minä katson…” Pogonn marssi nilkaten kuopan pohjalle ja kyyristyi tarkistelemaan Agnakkin kulkupeliä.

”Annahan kun konkari näyttää”, vanha skakdi mutisi, veti kuoreen vähän sähköteippiä ja reikälevyjä tukemaan sytytystulppien kiinikettä, jonka muovisuus sai hänet pudistelemaan päätään.

”Poika poika, minä todella toivon, että saat tästä sotahommasta tarpeeks rahaa kunnon pyörän ostoon… Vaan eipä se olluna helppoa meilläkään ennen, minä aloitin itse polokupyörällä… Se oli ennen sitä sotaa se, tiet oli kunnossa ja tasaset, mikäpä siinä oli peltojen välissä polokea! Että kyllä se siitä, uuttaa pentseeniä tankkiin ja menoksi!” Pogonn läiskäsi nuorukaista selkään.

”Juu, niin se, kiitos vänskä… Jos mie ajan tohon reunalle ja oottelen siellä… Tuleeko tuo Gorak mukaan?”

”No kyllähän se nyt, minkä sille mahtaa.”

Agnakk kaasutti motskarillaan kuopasta ylös ja kaarsi leiritelttojen luo. Siellä oli jo muutamia pyöriä odottamassa mälliä jauhavat skakdit istuimillaan kuin tatit. Oli vihreää ja keltaista, pari mustaa ja neljä oranssia, pitkäharjaisia ja lihaksikkaita. Harvinaisen happaman näköinen palkkasoturi istui tyhjän moottoripyörän kolhiintuneessa sivuvaunussa aggressiivisen näköistä kivääriä kiillottaen. Punainen skakdi ei järsinyt mälliä eikä – yllättävää kyllä – haissut alkoholille. Gorak ei ollut piirunkaan vertaa kiinnostunut ympärillä ärjyvistä prätkistä.

Pogonn istui leppoisasti tyhjän pyörän satulalle ja veti päähänsä pyöreä, haalistuneen sinisen kypärän, jonka otsaan oli ruuvattu lommolla oleva rautatähti. Pyörä sen sijaan oli teräkunnossa; Se oli kiiltävä, ärjyi puhtaasti kuin kivileijona ja aiheutti aina tavatonta kateutta muissa. Se oli vanhaa zakazlaista mallia, aito Harvenn-Daverakk heti sodanjälkeiseltä vuosikymmeneltä. Siinä oli tietenkin pakolliset piikit ja iskimet, mutta muuten ajopeli vaikutti peräti sivistyneeltä. Miehisellä tavalla sivistyneeltä.

Kuin sanattomasta sopimuksesta auringonlaskun ratsastajat painoivat kaasupolkimet pohjaan ja syöksyivät syksyn lakastaman aluskasvillisuuden läpi kohti länttä. Metelin vaiettua metsästä tuli muutama hoto-tulikärpänen syömään pihviaterian jäämiä.


Skakdiratsuväen kiila syöksyi ulvoen läpi metsikköjen ja salojen. Kärjessä ajoi Pogonn Gorak sivuvaunussaan, ja hänen vierellään musta ajolasipäinen Wugum navigoi käyttäen vanhaa xialaista paikanninta. Metsä muuttui jo aarniosta suomaisemmaksi, puut pienenivät ja pohja muuttui petollisemmaksi. Onneksi jo metsän alkuperäiset asukkaat olivat vetäneet pahempien paikkojen yli pitkospuita, joita pitkin olikin jännittävä kaahata letkana. Vuosien kokemuksella ketjukolarien uhka kuitenkin torjuttiin.

Saavuttiin joelle, jonka törmät olivat onneksi toistaiseksi kovaa turvetta. Mättäät lensivät ilmassa ja kofo-sammakot, kurjet ja kuikat pakenivat henkiensä edestä. Kohde läheni, Wugumin koje piippasi yhä tiheämmin. Pian sumusta piirtyikin esiin laivan ääriviivat. BKS Hildemar!
Klaanilaisten paatti ei tosiaankaan pärjännyt nopeudessa helvetin kuudennen piirin motoristeille. Pian hohottavat ja epäsoveliasta kielenkäyttöä kuin kauraa viljelevät palkkasoturit saartoivat jo laivaa. Muutama hurjimmista kaasutti puolilahoa puunrunkoa hyppyrinä käyttäen vastakkaiselle rannalle. Osa skakdeista jalkaantui tähtäillen laivaa aseillaan ja heilutellen sotanuijiaan. Osa pysyi yhä pyörillään paikallaan kaasutellen.

”Nonniin, arkajalat, käpälät kohti taivasta ja ulos sieltä, niin me ei välttisti ammuta teitä kaikkia ihan heti! Vaikka ompi kyllä pakko sanoa, että hyvin te niille ötököille näytitte, kun piti ihan oikeet miehet pyytää apuun!” Pogonn kailotti, ja sai palkkioksi möreän naurunremakan. Klaanilaiset pysyttelivät paatin sisätiloissa.

”Penteleen pentele”, Hai kirosi. Ei näyttänyt hyvältä. ”Kyber, voitko vaikka kuurouttaa nuo penteleet? Jotain pitäisi keksiä tai hukka perii!”

”Sori, mutta käytin voimat toistaiseksi siinä konsertissa”, Kyberi sanoi, katse kitarakirveessä.

”Kyllä me nyt nuo voitamme!” Santor karjahti. ”Olemme kaikki sotureita ja klaanilaisia!”

Kapherin ja Vaderin katseet olivat eri mieltä yhtyeen soturiusasteesta. Matoran ja erakkopeikko eivät olleet juuri vainolaisia vastaan mitelleet. Moottorien jyly yltyi.

”Alkakaahan tulla jo, ipanat! Saate kuustoista sekuntia aikaa eikä yhtäkään yli! Meillä on muutama panssarinyrkki valamiina, ja vanha kunnon Bratakk tykkää tosi paljon ampua panssarinyrkillä! Aplootit Bratakkille!”

Kuului hurraa-huutoja ja muita örinöitä, zakazin julmalla kielellä lausuttuina. Hikipisarat nousivat sankareiden otsille. Hai pelkäsi ystäviensä ja laivansa puolesta.

”Ei taida auttaa! Mutta ainakin skakdien kanssa voi joskus neuvotella, ne ajattelevan itseään toisin kuin torakat. Voisimme lahjoa ne pois ja minulla on vielä voimat tallessa…”

”Ne ovat myös tyhmempiä kuin torakat ja voivat ampua meidän heti,” Kyber sanoi tyhjällä äänellä.

”Joo, mutta kohta ne tekevät laivaan reiän”, Hai vastasi.

”Turha odottaa”, Kapher sanoi.

”Penteleen pentele.”

Kyber ja Hai heittivät aseensa kannelle ja yhtye marssi ulos kädet ylhäällä. Skakdit röhöttivät ja laukoivat loukkauksia Kapherin peikkoudesta, Vaderin matoralaisuudesta, Hain laivasta ja Kyberistä muuten vaan. Mutta Santorin kohdalla palkkasoturit hiljenivät.

”Hei.. Eikö tuo ole yksi niistä Meksikororon painijoista?!”

”On se! Ei muut toat käytä noin tyylikkäitä kuteita!”

”Hei, ne on meidän saalista, ensin ammutaan ja sitten ihmetellään, onko selvä!” yksi karskimmista karjaisi intoilijoille.

”Joo, mutta ensin me otetaan nimmarit prätköihin, eikö jes?”

”SUPERRR TOAA!” Santor huusi täysin tukalasta tilanteesta piittaamatta. Hän sai osakseen hurraa-huutoja.

”Turpa kiinni nyt, vihollisten kanssa ei veljeillä!” iso mustahopeinen skakdi pauhusi.

”Painu helvettiin, ilonpilaaja!”

”Vai pitäisikö sanoa… Paini helvettiin!”

Sitten asiat alkoivat rullaamaan. Kapherin heittämä rumpusetti kolkkasi mustahopeiden skakdin ja kaatoi kolme moottoripyörää. Nopeareaktioisen palkkasoturin ampuma zamor-kärisi ohjaamon ovenkarmit, kun Hai syöksyi sen tieltä ja nappasi miekkansa. Kapher pukkasi vauhdikkaasti itsensä, Kyberin ja Santorin laidan taakse piiloon. Zamoreja alkoi kimmahdella lisää, ja laidat alkoivat reikiintymään. Sankarit yrittivät parhaansa mukaan ryömiä turvallisiin paikkoihin johtojen, vahvistimien ja Kapherin perkussioiden seassa. Keksipurkit ja lasipullot räjähtelivät. Hai lähetti parhaansa mukaan jäämäjäyksiä vihollisten aseisiin ja päihin, mutta kaukotaistelutilanne on skakdien kannalta edullisempi. Tämä tuli erityisen selväksi panssarinyrkin revittyä auki puolet vasemmanpuoleisesta laitapaneelista. Jos ammus olisi mennyt kaksi metriä oikealle, se olisi vienyt Kyberin hengen; Jos se olisi osunut kaksi metriä alaspäin, laiva olisi uponnut kuin tiili.

Suurin osa skakdeista oli innoissaan tapahtumien kulusta. Tälläistä oli kunnon taisteleminen! Agnakk ampui jotenkuten moottoripyöränsä takaa, mutta jätti todellisen työn konkareille. Myös Gorak oli noussut sivuvaunusta ja ampui ilottomana tarkkoja laukauksia, jotka yksi kerrallaan poistivat klaanilaisia suojaavan laitapaneelin kiinnikkeitä.

Suurin osa palkkionmetsästäjistä ei tietenkään harrastanut moista strategisuutta ja kärsivällisyyttä. Wugum heitti komealla kaarella kasapanoksen laivan kannelle. Suuri osa laitaa iskeytyi irti mukanaan koskettimia Kapherin sähköuruista ja paineaallon tempaisema Vaderi.

Tuomionpäivän kyyn nopeudella Gorak syöksyi esiin ja nappasi mustan matoranin niskavilloista ilmaan. Sahalaitainen puukko ilmestyi Vaderin kaulalle.

”Antautukaa heti tai matoralaiselta irtoaa pää”, hän totesi, lujasti mutta huutamatta. Tuli seisahtui. Hai ja Santor kurkistivat hajoavien suojiensa takaa.

Vaderi ei kuitenkaan jäänyt toimettomaksi, vaikka ote tiukka olikin. Kun Gorakin huomio herpaantui sekunniksi, matoran upotti hampaansa tämän ranteeseen. Gorak karjahti tuskasta ja Vaderi linkoontui otteesta. Skakdi syöksyi vihan liekki silmässään kohti turpeeseen kapsahtanutta matoralaista puukko ojassa tappaakseen. Näin olisi takuulla käynytkin, ellei iso, musta nyrkki olisi heittänyt häntä komeassa kaaressa taaksepäin.

Suo kuohui. Joesta nousi toistakymmentä Tarakavaa kuin aikojen alkujen meripedot. Vihreät ja siniset liskot iskivät eläimellisällä nopeudella skakdeja aseista tai tainnoksiin. Osalla niistä ratsasti Ga-matoralaisia virtaviivaiset sukelluskypärät päässään. He heittivät atraimia ja keihäitä kohti skakdeja, joista useimmat olivat tarpeeksi älykkäitä paetakseen kohti moottoripyöriä. Osan Tarakavoista kyljessä roikkui pienempi vesilisko, poikanen, joka ei ollut vielä irrottautunut emostaan. Jälkikasvusivuvaunuissa ratsastavat matoranit keskittyivät harppuuna-ammuntaan.

Pahin ei ollut kuitenkaan vielä takana. Ensimmäisen aallon keskeltä nousi muita suurempi, sininen alfanaaras, jolla ratsasti pisin veden Toa, jonka Hai oli koskaan nähnyt. Naisen haarniska oli hyvin erikoinen ja uimiseen erikoistunut. Selässä oli siipimäiset evät, ja lyhyessä hopeisessa panssarihameessa riippui vakaimina pitkiä, lyhytkahvaisia veitsiä. Päässään hän kantoi korkeaa kypärää, kotilon kuoresta tehtyä, jonka ympärillä kiersi piikkejä kuin merijumalattaren kruunussa. Toan hypätessä akrobaattisesti ratsunsa selässä Hai huomasi tulijan ehkä erikoisimmant aseet: Toan jalkaterissä oli isot räpylät, joiden kärjet oli teroitettu kuin kirveenterät. Kipakka potku olkavarteen sai karskin skakdisoturin ulvahtamaan ja pudottamaan aseensa. Ympärillä Tarakavat hakkasivat sen minkä kerkesivät, ja vaikka palkkasoturien tulitus lähettikin kaksi kenguruliskoa tapaamaan luojiaan, oli skakdien taistelu pitkälti hävitty.

Gorak raahautui Xian-ihmettä kuumeisesti käynnistävän Agnakkin tarakalle. Moottoripyörä käynnistyi köhisten ja skakdit syöksyivät vauhtiin meripedon nyrkkisarjan alta. Puolet palkkasotureista olivat pääsemässä pakoon, loput makasivat vähintäänkin loukkaantuneina turpeessa. Pogonn oli vielä jalkeilla. Hän oli kuin onnen kaupalla väistellyt meripetojen ja ratsastajien nyrkkejä ja teräaseita. Hikipisarat otsallaan vanhus yritti saada Harvenn-Daverakkiin eloa. Turhaan. Moottori oli kuollut. Kaunotar oli hylännyt vanhan miehen.

Veden toa löi Pogonnia atraimensa tylsällä puolella selkään. Vanhus lysähti pyöränsä päälle. Toa nosti palkkasoturin ilmaan ja nosti silmiensä korkeudelle niin, että kypärän piikit olivat painua otsalohkoon.

”Turpa kiinni ja vatsallesi”, Toa sanoi irvistäen, ”tai avaan sinut kurkusta nivusiin kuin taimenen.

Jäljelle jääneet palkkasoturit makasivat lyötyinä maassa. Klaanilaiset uskalsivat vihdoin nousta laivasta.

”Ööö… Kiitoksia”, Hai sanoi, ”Tuota… Jäämme teille velkaa”, hän sopersi Toalle.

”Niin jäätte. Minä luulin, että te linnoituksen tyypit olette tottuneet tälläiseen… Nämä pirakan penikat olisvat nylkeneet teidät, jos emme olisi osuneet partioimaan täällä. Mutta mitä kolme taistelutaidotonta Toaa, steltinpeikko ja matoran tekevät keskellä kaunista suomaastoa höyrypurtilossa?”

Haista ei tuntunut siltä, että olisi aika alkaa sanomaan vastaan, vaikka ”taistelutaidoton” olikin iskenyt veteraania arkaan paikkaan. Onneksi Santor ei ollut kuulemassa.

”Minä olen Toa Hai, ja tuo on Santor, raudan toa tai SUPER toa tai mikälie, ja äänen toa Kyber, ja iso kaveri on Kapher ja pieni Vaderi. Tulemme Klaanista, kuten jo sanoit, ja kävimme vähän… kiusaamassa torakoita pohjoisessa. Eksyimme sumuun.”

”Kiusaamassa? Rumpusetillä?”

”No on meillä kitara ja basso ja…” Hai aloitti, mutta Toan katse oli vähän liian kova. ”Tai siis, se tuntui ihan hauskalta idealta alunperin.”

”Hauskalta.”

”Joo. Ei sillä mitään voi. Me klaanilaiset olemme vähän sellaisia.”

”Ihmettelen, että olette kestäneet Allianssia vastaan näinkin pitkään. No, oli miten oli, minä olen Toa Nautilda Ruki-Korosta ja nämä ovat Tyrskyn Ratsastajia. Menetimme kaksi Tarakavaa ja yksi poikanen jäi orvoksi. Odotamme, että Tawa maksaa meille asianmukaiset verirahat.”

”Joo toki, otan sydämeni asiaksi katsoa että näin käy”, Hai sanoi ja kumarsi nopeasti.

”Hyvä. Onko muuten totta, että pohjoisen väki on paennut muurienne taakse?”

”Joo. Heidät evakuoitiin sinne toista viikkoa sitten. Torakoiden sotakone etenee, sille faktalle ei voi mitään.”

”Paitsi soittaa musiikkia? No, se siitä. Pohjoisen väki aina uhoaa, miten me etelärannikon kylät annamme kaikessa periksi emmekä tee mitään oikein tai kunnolla. Siitäpähän saivat. Nouskaahan takaisin laivaanne siitä, me ohjastamme teidät rannikolle sumujen läpi. Ette ole ensimmäiset, jotka tänne eksyvät. Meillä kävi tuuri, kun Zyglakeita ei näy missään. Ne ovat paljon pahempia kuin tämä roskasakki.”

Tyrskyn Ratsastajat olivat saaneet Klaanilaisten avustamina jäljelle jääneet palkkasoturit sidottua. Myös moottoripyörät otettiin mukaan sotasaaliina. Hildemar oli yhä seilauskunnossa, vaikka rungon yläosa olikin rei’itetty seulaksi. Vangit heitettiin ruumaan , moottoripyörät ja vesiliskovainajien ruhot lastattiin kannelle. Pian höyry nousi taas Hildemarin piipusta laivan suunnatessa väljemmille vesille nyrkkimatelijasaattueen keskellä.

Kyber ja Vaderi vartioivat vankeja yhden tarakavaratsastajan kanssa. Skakdeja oli seitsemän, joista Pogonn ja pari muuta olivat tajuissaan ja muutamia ruhjeita lukuunotammatta suhteellisen kunnossa. Yksi palkkasotureista ei kävelisi enää koskaan, ja yksi oli menettänyt toisen silmänsä.

”Saamme sulan hattuumme, kun tuomme tämän saaliin Klaaniin!” Vaderi hihkui innostuneena. Hän oli jo toipunut taistelun kauhuista.

”Klaaniin? Älkää viitsikö”, Ga-matoran sanoi, ”Nämä ovat Ruki-Koron sotavankeja. Te olitte vain haitaksi. Meillä tulee tästä roskajoukosta vielä hyötyä, jos joudumme neuvottelemaan. Jos te haluatte omia vankeja niin saatte opetella taistelemaan itse.”

Ilmatila, Nui-Korosta länteen

”Nuoli 1 – siirtykää matkamuodostelmaan. Kuuntelen. Nuoli 1.”

”Nuoli 3 – muodostelmassa. Sumua edessä. Raportti säätutkija 2273:lta. Kuuntelen. Nuoli 3.”

”Nuoli 1 – suo on aina sumussa. Siirtykää latvakorkeudelle polttoaineen säästämiseksi. Kuuntelen. Nuoli 1.”

Kahdeksan kaksitasonazorakia kiisi ulvoen iltahämärässä Lehu-metsän lehväkaton yläpuolella. Suihkumoottorit jyristen lentue läheni skakdijoukon ilmoittamia koordinaatteja kohti. Selvähän se oli, epäpuhtaille skakdeille ei voinut jättää edes helppoa keikkaa. Tämäkin joukkio oli hävinnyt matoran-ipanoille ja rupiliskoille. Moisista nyrkkielukoista ei olisi kuitenkaan vastusta ilmajoukoille. Ilmaa oli turha hakata. Nuoli 1, nimeltään 4600, oli ollut jo alusta asti sitä mieltä, ettei skakdeja olisi pitänyt palkata sotkemaan Imperiumin kuvioita. Oli perin mukavaa antaa siitä opetus käytännössä.

Tultiin suolle. Kaksitasojen välissä olevat valonheittimet valaisivat reittiä. Koodinaatit lähenivät.

”Nuoli 1 – siirtykää taistelumuodostelmaan. Aseet esiin. Leveä kiila. Kuuntelen. Nuoli 1.”

Siivet naksahtivat hieman kauemmaksi toisistaan, Zamor-konekiväärit pistivät esiin. Tähtäimet ilmestyivät kypärien visiirien eteen.

”Nuoli 7 – kaarran vasemmalta. Joki edessä. Kuuntelen. Nuoli 7”.

”Nuoli 1 – kuittaan. Riistaa kohdatessa, 6-2 sarja, nosto ylös. Nuoli 5 oikealta. Kuuntelen. Nuoli 1.”

”Nuoli 1 – Nuoli 5? Kuuletko? Kuuntelen. Nuoli 1.”

”Glump.”

”Nuoli 1 – Nuoli 5? Hei? Missä vitonen?”

”Nuoli 2 – Nuo-mitähem- Glump.”

”Haloo? Kakkonen? Vitonen? Missä olette? Seiska?”

”Mmmhöng. Kroaak kroaak kroaak. Kroaak.”

”Hei? Nyt oikeasti pojat, missä te oikein… ”

Jotain isoa, punaista ja erinomaisen tahmeaa osui Nuoli 1:sen visiiriin. Hetken maailma oli punainen ja sitten täysin pimeä.

Pari minuutin kuluttua valtava ja erittäin tyytyväinen Ranama-sammakko sylkäisi ulos kaksi paria metallisiipiä. Sitten se kurnutti niin että suo raikasi.

Konkarit

Telakka, toimistotilat

Oli teetauko, hyvin ansaittu rasvaisten koneiden kanssa painittujen tuntien jälkeen. Täällä kiireinen matoran ei aina ollut onnellinen matoran, mutta ainakin hommien hoitaminen kuukausipalkan, rauhan ja omien puolustamisen vuoksi sai Telakan väen tietyntyyppisen tyytyväiseen tilaan. Tee virtasi kuppeihin isosta messinkisestä samovaarista, joka pulpahteli lauhdevesijärjestelmän päällä. Kuumaa vettähän täällä riitti. Ja sitä tarvittiinkin, kun joukkion suurimman jäsenen kuppi oli osimoilleen yöastian kokoinen.

Hailakanviolettia Kaukauta pitävä Ternok siemaili keskittyneesti minttuteetään vierellään aisaparinsa Ontor, joka kuntoutti paranemaan päin olevaa kättään kaatamalla Etelämantereen Rooibosta teatraalisella liikkeellä alas Pakarinsa leipälävestä. Lempinojatuoliinsa ison ilmoitustaulun varjoon rojahtanut Tongu sekoitteli soppakauhalla hunajaa sammiossaan vellovaan appelsiinikanelilitkuun. Tehmut ei levännyt töistään: työporukan nestori kävi läpi tärkeitä papereita siemaillessaan kamomillaansa. Cordak-panoksia ei ollut loputtomiin, Kanoka-kiekoisa oli todellista puutosta ja räjähtävien Madu-hedelmienkin sato oli jäänyt liian pieneksi, mutta lomakkeita kyllä riitti. Harmi vain, että paperilennokeissa ei ollut tarpeeksi puhtia kitiinikuorien lävistämiseen.

Ovi kävi ja Ämtur rojahti sohvalle Ontorin ja Ternokin väliin. Muista laivastolaisista poiketen akakunaama otti termaristaan kahvia ja litki sitä silmiään pyöritellen.

”Eipä ole ollut perin seikkailullista vähään aikaan”, hän aloitti keskustelua taukolaisten kanssa.

”Se on kyllä ihan hyvä”, Tehmut sanoi nostamatta päätään paperitöistä, ”Olemme kuitenkin tässä puolustuskannalla.”

”Ja Torangan menettämisen jälkeen paljon asioita pitää kuitenkin pistää uusiksi,” Ontor jatkoi ja rummutteli nahkasohvan käsinojaa sormillaan. Kane-ran telaketjua. Ei halpa materiaali, mutta Muakan moiseen verrattuna käytännössä ilmaista.

Torangan puheeksi ottaminen sai Ämturin nielaisemaan. Se ei ollut ihan helppo asia. Ämtur oli yrittänyt pelastaa Torangan, käskyistä huolimatta, mutta varsinkin jälkikäteen ajateltuna oli selvää, ettei yhdellä rahtarilla, niinkään etevällä pelillä kuin Ilmaraptorilla, saanut tehtyä paljoa valtavan ilma-aluksen pelastamiseksi. Tehmut oli kirjoittanut hänelle viikon henkistä sairaslomaa, mutta Ämtur oli palannut hommiin kolmen päivän jälkeen. Ei se auttanut, jotain oli pakko tehdä. Röörien putsaus ainakin piti ajatuksen raiteilla, ja Walsinatsin seurassa liikkuminen vakuutti siitä, että oma pää oli ainakin pääosin kunnossa. Vertailukohtia oli hyvä olla.

Porukan pomo huomasi ahdistuksen varjon matoranin kasvoilla. Keltainen jätti vilkaisi silmä tuikkien pikkumiestä. ”Älä turhaan kanna vastuuta Torangasta, kelpo mies”, Tongun bassoääni jymisi, ”olen hyvä siinä mitä teet. Paras pilottimme, sanon minä! Sait Ilmaraptoristakin paljon enemmän irti kuin minä Nynrahilla. Jos meillä olisi tusinan sinun tasoisiasi lentäjiä, torakoiden aluksien suunta olisi pelkästään alaspäin!”

”Ööh… Kiitosta, pomo. Olen aina tykännyt, tai haaveillut, lentämisestä. Laajoista tiloista ja kovasta vauhdista. Sanoivat että se on epätavallista maan matoraneille, vaan ei kyllä päde minuun se luulo.”

”Se hurjastelu makutain raivohullun brakaksen piikkipallon kanssa oli kyllä myös muistamisen arvoisa kokemus, Ternok sanoi, ”mutta ei pidä unohtaa, että myös minä ja Ontor olimme siellä.”

”No tosiaan,” Tongu muisteli, ”ja ketä muita? Ässämme Matoro, vanha kunnon Suga, Hai ja Troopperi ja Blozard, puhumattakaan niistä kahdesta hyvien athistien pampuista, siitä sokeasta papittaresta ja siitä kaapuvanhuksesta! Te liikutte järeässä seurassa, ystävät hyvät!”

Tämä sai aikaan tiettyä tyytyväisyytta sohvalla röhnöttävissä matoraneissa. Tehmut kuitenkin nousi paperipinojen takaa ja selvensi kurkkuaan.

”Ei silti pidä unohtaa niitä, jotka olivat täällä silloin, kun vihollinen iski linnoitukseen. Jonkun on pidettävä kotirintamaa, vaikka te nuoret ehkä haluattekin seikkailla ulkomailla!” Vanhan matoranin silmissä oli huumorin pilkahdus.

”Ha, vanha kunnon Tehmut!” Tongu sanoi vilpittömästi, ”en tiedä miten pärjäisin ilman sinuakaan. Ja Ämtur myös, tehän siellä temppuilitte, että ehdittekin kaikkialle. Kukapa olisi uskonut? Puoli vuotta sitten rahtasimme viljaa ja puutavaraa Pohjoismantereelta.”

”Että elämä voikin mennä uusiski, vaan ehkä ei kyllä hyvällä tavalla”, Ontor sanoi mietteliäästi, ”seikkaileminen on ihan kivaa, mutta sotaa ei voi kytkeä pois päältä.”

”Eikä se seikkaleminenkaan nyt aina niin hurraata huudattanut, vaikka jälkikäteen se siistiltä tuntuukin. Tai siis, jos nyt rehellisiä ollaan, niin kyllä minulla meinasi olla huonot housussa siellä Tset-Äm-Aan tehtaassa Nynrahilla”, Ternok antoi pointtinsa keskusteluun.

”Me kyllä annoimme sille ja sen tehtaalle kunnolla turpiin”, Ontor vastasi, ”eikä sinulla muuten ole housuja. Eikä ollut silloinkaan. Ei kukaan käytä housuja!”

”No, kyllähän Zorakin mies meidät lopulta sai…” Tongu sanoi mietteliäänä, ”Tai siis minut ja Gurtun ja Manun. Päästi kuitenkin menemään. Sitä minä en tajua, en yhtään! Ensin sen… koneet tulivat tänne ja murhasivat. Sitten me menimme sinne ja tuhosimme siltä kunnolla tilusta ja teollisuutta, ja äijä vain päästi meidät menemään. Tai siis, jos joku hihhuli tulisi ja räjäyttäisi minun telakkani merimiinalla, niin voisin kyllä luvata, että läski tummuisi. Enkä minä edes ole mikään väkivaltainen mies!”

”Se juttu minkä tuosta kerroit oli kyllä kumma”, Ontor sanoi, ”Natiseva tikku-ukko? Ovia tyhjässä tilassa? Mietin että mitähän Mata Nuin nimeen ne olivat.”

”Jaa, minä jätän henkimaailman hommat teille matoraneille. Suurien henkien legendoissa ei mainita sanallakaan keltaisia jättiläisiä. Mutta ne ovet tosiaan, ihme homma. Hiekkaa siellä oli, mutta niin oli kyllä siellä luodollakin, joten ei se niin ihme ole. Ehkä sillä lautturismiehellä oli Mahiki, illuusionaamio, huppu päässä niin en nähnyt. Se oli kyllä jo outo tyyppi. En tiedä, kyllähän täälläkin näkee kummallista porukkaa, mutta ei ketään niin… enteilevää. Ei minulla mitään kaunoja ole, hyvinhän siinä kävi ja Geekin sai pitää pyssynsä. Kelpo mies sen perusteella siis.”

”Entä Zorakki? Mitä hän teki teille?”

”Ei paljon mitään”, Tongu vastasi ja katseli kattoon. Hän ei edes pitänyt banaaneista. Ananakset olivat parempia. ”Taisi olla kiinnostunut lähinnä Manusta, mutta siitä miehestä ei meinaa saada selvää vastausta edes iskuporakoneella. Ei sillä että olisin yrittänyt.”

”Taitaa olla parasta jättää nuo kummallisuudet sankareille ja pitää huolta siitä, etteivät torakat pudota pommeja kunnon kansalaisten niskaan”, Tehmut sanoi ja työnsi mapin hyllyyn, ”Ja tauko muuten loppui kolme minuuttia sitten. Ei nosta poikien moraalia jos päällystö vaan istustekelee muistelemassa menneitä.”

”Oikein”, Tongu totesi ja nousi. ”Saisi se Kapherin peikko tulla takaisin, missä sitten viheltääkään. Sille olisi taas vähän miesten töitä tehtäväksi.”

Pimeyden Tyyny

Bio-Klaanin kadut
4 vuotta sitten

Tihkusade teki öisestä maisemasta vieläkin tummemman. Paaco seisoi luimuilleen pysyäkseen kuivempana samalla, kun joukko moderaattoriryhmän apulaismatoraneja levitti eristysnauhoja rikospaikan ympärille. Bio-Klaani oli monen oudon kulkijan ja seikkailijan turvapaikka, mutta murhatapaukset olivat silti harvinaisia. Matoralaisvainajan ruumis oli peitetty tummalla kankaalla.

Askeleet lähestyivät. Pitkäharjaisen skakdin hahmo piirtyi katuvaloja vasten eristysnauhan luona. Apumatoralaiset pysäyttivät skakdin, joka käytti aurinkolaseja jostain syystä myös yöaikaan.

”Hän on ok, päästä vain”, Paaco huikkasi matoralaisille. Bladis käveli kultavihreän moderaattorin rinnalle samalla kun värvätyn murharyhmän matoralaisten kameroiden salamavalot valaisivat ruumista. Bladis veti peitteen uhriparan pään yltä.

”Hyvä, että pääsit, Bladis. Halusin sinun näkevän tämän”, Paaco sanoi hiljaa.

”Mistä on kysymys?” skakdi kysyi nostamatta katsettaan ruumiista.

”Joku Le-matoran löysi hänet, eikä ole puhunut sen koomin.”

”Onko kuolinsyy selvillä?”

Paaco pudisti päätään. ”En tiedä. Näyttää kuin hänet olisi vedetty lihamyllyn lävitse.”

Moderaattoritiimin ampuma-asevastaava nosti peitteen koko ruumiin yltä ja tutki sen läpikotaisin.

”Saitko mitään selville?” Paaco kysyi. Sadepisarat valuivat Toan kuulokenaamiota pitkin asfaltille.

Bladis nousi seisomaan ja taitteli aurinkolasit vyölleen. ”Tämä matoran ei halunnut kuolla”, hän totesi kääntämättä katsettaan ruumiista.

”Minä tiesin sen. Soittakaa murharyhmälle.” Paaco irvisti. ”Piraka vie, tiesin sen. Perse. Perse perse perse.”

”Onko hän tullut?” Bladis kysyi kiinnittämättä huomiota kollegansa sadatteluun.

”Haimies vai? On,” Paaco vastasi vähän kevyemmin. He kääntyivät katsomaan kujalle päin. Eristysnauhojen läpi päästettiin kolmas hahmo. Tämä oli Toa, jonka kasvoilla oli suuri Rau.

”Haimies…” Bladis aloitti. ”Hai”, toa tervehti.

Bladis ja Paaco tuijottivat tulijaa. ”Hetkinen…” Bladis sanoi ja otti pari askelta lähemmäksi.

”Tämä ei ole haimies.”

”Mitä?” Paaco huusi ihmetellen skakdin takaa.

”Tämä mies on huijari”.

”Mitä ihmettä? Viekää hänet ulos täältä!” Paaco huusi. Perusjäseniä ei kannattanut sotkea moderaattorihommiin.

Avustavat matoranit talustivat sattumalta paikalle eksyneen toan pois. Paaco asteli Bladiksen vierelle.

”Mutta jos tuo ei ollut haimies, niin-”

Bladis nyökkäsi kohti kadunpätkän toista suuntaa. ”Tuolla hän on”.

Autiota toriaukiota vastaan näkyi pitkän viikatteeseen nojaavan selakhiaanin hahmo. Bladis vinkkasi. Same hymyili harvinaista monihampaista hymyään.

”Haimies.”