Klaanon

Avainsana: nerva

  • 20: Nerva³

    Nelikko eteni Vo-Metrun tiellä. Kuutamo kulki kuusenlatvojen takana, mutta kukaan ei ehdottanut yöpuulle vetäytymistä. Kaiken tapahtumisen jälkeen unen epätodellinen haamumaailma olisi ollut liian sekava lisä olemassaolon kerroksiin. Rakasentankin vierellä tallustava Särkältä näyttävä Särkkä oli kuitenkin välillä kuulevinaan hitaan, kuudennen olennon tassuttelun takanaan. Mutta kääntyessään katsomaan siellä ei näkynyt ristin sieluakaan.

    Särkältä näyttävää Särkkä ei yhtään helpottanut ajatus, ettei seuraajalla olisi sielua lainkaan. Hän hytisi hieman.

    ”Eli se rasia oli siis eräänlainen batyskafi, jolla voi lymyillä todellisuuden pinnan alla? Ja sinne voisi piilottaa… eläviä sieluja?” Yritti Särkän näköinen Nerva vielä kerrata hämäriä tapahtumia.

    ”Mikä hitto on batyskafi?” kysyi Särkän näköinen Särkkä tyytyväisenä siitä, että sai muuta ajateltavaa.

    ”Ei se minusta batyskafi ollut”, Nerva sanoi. Hän ei ollut innokas puhumaan oman rasiansa sisällöstä.

    ”Se on semmoinen veden alla menevä laite. Vähän niin kuin hylkeen ja rakasentankin risteytys. Tankeissa oleva bensiini on kevyempää kuin vesi ja niin edelleen. Hauleja pudottamalla korkeutta voidaan säätää.”

    ”Kuulostaa aika sakealta”, Särkkä sanoi.

    ”Mutta”, Nerva mietti, ”Minun rasiassani piili siis oma, muinainen sieluni. Joka oli tullut sinne glönkulla Nimeämispäivän tähdeltä. Vartioni herpaantui ja se pääsi ulos, ja sitten matkustimme lopulla pelastamaan teidät kaksi. Mitä on toisessa rasiassa?”

    ”Eikö sinun pitäisi tietää? Me olimme sama. Sinä toit sen metsään”, Nerva vastasi hieman ärsyyntyneenä koko juttuun.

    ”Ja eikös tuo minun näköiseni tyyppi ole te myös”, Särkkä puuttui keskusteluun.

    ”Joo, mutta minä olen vanha ja muinainen! Vuosituhansien opettama!” Särkän näköinen Nerva sanoi tavalla, joka oli vähintäänkin pompöösi.

    ”Eikö sinulla ollut vain kokemusta laatikossa lymyämisestä?” huomautti toinen toisista Nervoista.

    ”Niin ja. Sinä tulit laatikosta ja otit vain minun ruumiini käyttöösi! Se ei kuulosta oikein reilulta!” sanoi Särkkä.

    ”Paraskin puhuja, peikko. Olit ampunut minua päähän tuliaseella. Ja minä sitä paitsi pelastin sinut vanhan pomosi pretoriaanikaartilta.”

    ”Missä Pretoria edes on?” mietti Nerva.

    Hän ei kuitenkaan saanut ikinä vastausta. Hyy hiipi kaikkien Nervojen ja Särkkien selkäpiihin. Kuin lumotuneina he kääntyivät katsomaan taakseen.

    Kuun kajossa, pehmeiden jalanjälkien päässä, olivat uhkaavina Valtiaan kultaiset, karvaiset tohvelit.

  • 12: G: Nimeämispäivän tähti

    Maailma on kylmä paikka, jossa pientä kulkijaa uhkaavat lukemattomat vaarat. Pakkanen jäätää nivelissä. Kuusen latvassa odottaa palavasilmäinen lintu. Salon ruhtinaan lakeilija voi kantaa kaksipiippuista katkaistua. Matkaaja voi olla ikinä palaamatta tupansa lämpimän valkea valopiiriin. Ehkä viikko, ehkä kaksi hänen poistumistaan ihmetellään, sitten mökki saa uuden asukkaan, päitä pudistellaan, ja sitten hänet unohdetaan. Julmia ovat maailman lain ja häilyväisiä sen turvat.

    Nimeämispäivä on kuitenkin aivan erityistä aikaa. Nimeämispäivänä pienet ihmeet ovat sallittuja.

    Nimeämispäivätähti

    Nerva hieroi otsaansa. Tuntui, kun hänen päänsä olisi saanut kunnon tällin. Tai ei; tuntui enemmän käänteiställiltä. Kuin olisi lyöty pirullisen kovaa, mutta takaisinpäin.

    Kylmyyden tunne oli poissa. Kuten myös öisen metsän tunnepaketti, jossa on tiettyä uhkaa, altavastaavaa tunnelmallisuutta ja syvälle juurtunutta tuttuutta. Ei enää. Ympärillä on lähinnä punaista.

    Siellä oli tuoli. Siellä oli teline, jossa oli aikakausilehtiä, mutta ne olivat aika vanhoja. Useimman asiat olivat kirkkaanpunaisia. Jotkut olivat metallinhohtoisen punaisia. Pään tunne tuntui todella omituiselta, mutta Nerva ei oikein osannut sanoa, oliko tunne kiva vai kamala.

    Vastapäisellä seinällä avautui ovi. Nerva ei ollut edes huomannut ovea, mutta toisaalta, eipä hän erityisen skarpissa kunnossa ollutkaan.

    ”Hyvää nimeämispäivänaikaa!” julisti olento, joka astui ulos. Tai paremminkin rullasi. Sillä ei ollut yhtään jalkaa vaan leveä pyörä, jolla se kulki eteenpäin. Olion vartalo näytti kävyltä, mitä nyt se oli sininen ja hopeisen hileen peitossa. Pääoletettu oli suojassa puolipyöreän kuvun alla. Käsiä oli neljä, yhdessä on kirjoitusalusta ja toisessa ylipitkä sulkakynä.

    ”Ah, nimeämispäivänaika! Mikä taianomainen aika tämä onkaan! Normaalisti teikäläiset eivät edes pääse tänne… Ja ah, suora päävaurio, kriittinen. Eipä sinua olisi sille toiselle tähdelle päästettykään!” Rullaveikkonen iski toverillisesti silmää. ”Äläkä anna nimen hämätä. Ei tämä oikeasti ole taivaankappale. Se on kukka, tajuatko? Nimeämispäiväntähti. Mutta jos käyt ulkona, älä turhaan koskettele seiniä – tämä on lievästi myrkyllinen.”

    ”Mitä?”

    ”Ah, aivan. Anteeksi. Olet tietenkin hieman tolaltasi. Sitä edesmeno usein tekee… Ja niinhän se on, että harvahan sitä käsittää omaa kuolevaisuuttaan. Se on ihan inhimillistä.”

    ”Olenko minä kuollut? Minä en ole kuollut! Ja minulla on tuolla juttu, josta en mielelläni olisi kauaa erossa! Tuolla… Öh.”

    ”Niin, niin. Kuollut? Et tunne olevasi kuollut? Hyvä! Siinäpä vasta nimeämispäivän henkeä! Mutta kyse ei ole siitä. Sinä… edesmenit, poistuit joukosta, heitit henkselit seinään, potkaisit tyhjää. Se on vain tapahtuma. Sinun ei tarvitse määritellä itseäsi sen kautta. Ja kuten sanoin: Onnea! Nimeämispäivä on ihanaa aikaa! Ilmassa on haltiapölyä ja pikkuväki kulkee ikkunoiden takana ja pieniä ihmeitä tapahtuu… Ja täällä sitä vaan ollaan!”

    ”Niin missä. Ei ainakaan nevalla enää.”

    ”Nimeämispäiväntähdellä”, rullaveitikka sanoi kiltillä mutta hieman ärsyttävän artikuloivalla äänellä, ”tai Tähtilatvalla, tyräkkikasvien heimoon kuuluvalla kukalla, joka sopivissa oloissa kasvaa jopa kolmimetriseksi puuksi tai pensaaksi. Olemme Kahdennessatoista Kukinnossa. Voit myöhemmin nauttia Terälehtiterassien näkymistä. Tai jos haluat ottaa vaikka ettonet, niin sinulle on soma pieni huone Varressa. Miltä kuulostaa?”

    ”Olenko minä kukassa?”

    ”Aivan oikein!”

    ”Kukassa? Mutta kukathan ovat… pieniä? Miten minä mahdun kukintoon? Sopivissa oloissa kolmemetriseksi? Häh?”

    ”Niin, no, se on pieni…” olio naurahti ilottomasti, ”sivuvaikutus. Jostainhan pikkuväenkin on tultava. Mutta ajattele asian positiivista puolta. Voit pudota satoja kertoja pituutesi verran eikä sinulle käy kuinkaan. Vaikka keittiön pöydältä.”

  • 10: Tosi kyseessä

    Nerva sai hengityksensä tasattua ja nousi istuvaan asentoon. OIento hänen vierellään makasi yhä joen jääpinnan nietoksissa. Oikeastaan matoranin kimppuun käyneestä möröstä näkyi hangen alta vain korkeimmat kohdat: suipot jalkaterät, hengityksen mukana kohoileva rintakehä, puikula nenä sekä…

    Luikerot sormet… Nerva ajatteli. Tuohan on se olento, joka vaati minulta läpikulkumaksua.

    ”Tuota…” Nerva aloitti varovaisesti. ”Eivätkö evääni kelvanneet?”

    ”Rääh…” olento mumisi vastaukseksi, yhä selällään rötköttäen. ”Etkö tiedä, mihin metsään olet astunut? Etkö tiedä, kuka tämän metsän valtias on?”

    Nerva raapi päätään. Millainen metsä ja millainen valtias ovat sellaisia, että

    kinkku

    että aivan tavanomainen kinkku sai aikaan

    kinkku

    tällaisen reaktion

    gölgi

    että lämmin kuppu gölgiä sai aikaan

    gölgi

    tällaisen reaktion

     
     
     
    ja hyökkäyksen hänen kimppuunsa?
    ”En taida tietää”, hän lopulta vastasi.

    Lumesta Nervan vierellä kuului tuhahdus. ”Tämä on Nimeämispäivätön metsä, senkin tietämätön riiviö!”
    ”Nimeämispäivätön… metsä?” Nerva makusteli kuulemaansa. ”Jaa että

    kinkku

    on sitten kiellettyä, vai?”

    kinkku

    gölgi

    ei ole sallittua?”

    gölgi

     
     
     
    Hetkinen… Nerva oli tuntevinaan jotain outoa. Hetken verran hänestä oli tuntunut siltä, että kaikki olisi purkaantunut. Että seinävaate olisi haljennut. Taas.
    ”Anteeksi herra peikko…” Nerva mumisi, nousi seisomaan ja pudisteli lunta yltään. ”Mutta nyt on niin, että minun on palattava leiriini… olen saattanut jättää erään asian huomioimatta liian pitkäksi toviksi. Tämä on vakavaa, jatketaan… jatketaan, tuota, painiamme tuonnempana.”

    Nerva katseli ympärilleen. Joenuoma oli liian korkea ylöskiipeämiseen, joten hän ei voisi jäljittää reittiään takaisin laatikon luo pelkästään nietokseen jääneitä painipainaumia seuraillen. Suunnistushommiksihan tämä menisi. Matoralainen rupesi harppomaan jokea pitkin syvemmälle metsään.

    ”Hei, et sinä voi…” pöllämystynyt mörkö ähisi. ”Et sinä voi vain lähteä. Valtias lähetti minut… hei, odota nyt!”

    Metsän asukki nousi jaloilleen ja lähti Nervan perään. ”Odota! Valtias määrää, pysähdy, seis!”

    Nerva ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan jatkoi matkaansa ripeästi. Mörkö lampsi perässä. Metsä pimeni, yö saapui.

  • 9: Lumipaini

    Rapinan lähde selvisi nopeasti. Se juoksi metsää pitkin kohti hämmästyttävän nopeasti. Nerva oli hetken epävarma tilanteen todellisuudesta, sillä se oli kuin painajaisesta. Asia alhaalla oli kuin jostakin huonolaatuisesta kryptidikuvasta. Sen kellertävät silmät hohtivat yössä.

    Matoran mietti hetken, mitä tehdä. Tietty kovaa kohti juokseva mörkö ei vaikuttanut sellaiselta, joka olisi valmis keskustelemaan. Tosin se ei vaikuttanut myöskään olennolta, jolta hän pystyisi juoksemaan pakoon lumisessa yössä.

    Eli lähinnä huonoja ideoita.

    Ehkä se paketti olisi pitänyt pitään käden ulottuvilla. Se olisi voinut auttaa…
    Nerva huomasi äkkiä olevansa hangessa, kun hirvitys loikkasi häntä päin ja kaatoi hänet. Sen kylmät, laihat sormet tarrasivat hänen naamioonsa, mutta matoran pisti kaikin voimin takaisin.
    ”Hei, lopeta!” matoran huusi. ”Mitä sinä haluat!?” Se tuntui turhalta, mutta toisaalta hän ei luottanut mahdollisuuksiinsa painiottelussa.
    He väänsivät hangessa, ja aina välillä toinen onnistui kierähtämään toisen päälle. Alempi upposi aina lähes kokonaan hankeen. Mörkö oli yllättävän kevyt ja kähisi vihaisesti.

    Kamppailu katkesi, kun he kierähtivät yhden kerran liikaa ja syöksyivät alas jonkinlaista mäkeä. Ei, se oli joentörmä. He osuivat jään pintaan parin metrin pudotuksen jälkeen. Kumpikin oli täysin lumen kuorruttama.

    ”Skrääh, tästä ei taida tulla mitään. Toivotonta!” mörkö vihdoinkin sanoi siinä heidän maatessaan vierekkäin hangessa täysin hengästyneinä.
    Se ei ollut reaktio, mitä Nerva olisi odottanut moisen päällekäymisen jälkeen.

  • 7. Olento Luukussa

    Olento luukussa ei ollut juuri nauttinut nimeämispäivänherkuista, mutta tunnisti kyllä heti mitä ne olivat. Hän lähes pudotti elintarvikkeet kalpeista käsistään, niin säikähtänyt hän oli. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton – ei metsän asukki varmaankaan saisi koskaan tietää, vaikka hän vähän maistaisi nimeämispäiväherkkuja?

    ”SÄRKKÄ!” olento kuuli jykevän äänen huutavan häntä. Se kaikui kaikkialla metsän alaisessa luolastossa. ”TÄNNE HETI.”
    Metsän vahti, Särkäksi kutsuttu, piilotti nimeämispäiväherkut melko huonosti muutaman kiven taakse, sulki luukun ja lähti vipeltämään nelinkontin luolastoa pitkin kuninkaan luo.

    Metsänvahti kiemurteli nöyränä valtiaan kammioon metsän keskelle. Se oli surullisen tuttu rutiini.
    ”Te kutsuitte”, Särkkä mutisi ja piti katseensa lattianrajassa.
    ”MINÄ HAISTAN NIMEÄMISPÄIVÄN SAASTAISIA MYRKKYJÄ”, valtias sanoi ja pamautti valtikkansa lattiaan niin, että se sai lumet putoamaan alas kuusista Nervan päälle. Hän kuuli ylhäällä metsässä vain kaukaista jylinää.

    ”Sen täytyy tulla tuulen mukana kaupungista”, Särkkä kiemurteli. ”Tiedättehän, oi valtias, on taas se aika…”

    ”TÄMÄ HAJU ON LÄHELTÄ”, valtias sanoi. ”ETHÄN PÄÄSTÄNYT TAAS JOTAKUTA METSÄÄNI?”
    Hänen olisi pitänyt syödä tunkeilijat, mutta se ei ollut niin helppoa kuin mitä metsän kuningas ajatteli. Kaikki eivät olleet jättiläismäisiä hirviöitä.
    ”No, tuota, vartiopaikastani ei suinkaan voi vahtia koko metsää”, kätyri selitteli.
    ”ELI METSÄSSÄNI ON JOKU MUU?”
    ”Se… se on mahdollista, oi valtiaani… Menenkin tästä pitämään huolen, ettei tänne tule lisää tunkeilijoita.”
    ”HAE SE TUNKEILIJA, SÄRKKÄ. HAE SE MINULLE, TAI MINÄ SYÖN SINUT.”
    Olento nielaisi. Tämä oli taas näitä päiviä, hän mietti.

  • 2: Mitä suoeläimet edes tekevät talvet?

    Aiemmin

    Routainen suo oli suorastaan seesteisen hiljainen. Lumisade oli rentoa ja pehmeää. Nerva oli melko itsevarma suunnastaan, vaikka kartta suoalueista olikin hyvin suurpiirteinen. Ehkä väki ei vain liikkunut siellä tarpeeksi talvisin, hän mietiskeli. Matorania hieman hirvitti ajatus sulaan kohtaan osumisesta, mutta toisaalta jos hän lähtisi kiertämään hän saisi olla melkoinen kiituri, että ehtisi Vo-Metruun Nimeämispäiväksi. Ja jos hän ei ehtisi, koko matka olisi ollut turha, eikö vain?

    Hän kiihdytti tahtia. Hän ei halunnut jäädä yöksi avoimelle nevalle. Pidemmällä suosta nousi metsäisiä saarekkeita, mitkä voisivat tarjota ihan hyvän yöpymispaikan. Mikä vain, missä ei kuollut hypotermiaan oli Nervalle täysin kelvollinen.

    Kuuluiko soilla olla talvisin elämää? Hän huomasi miettivänsä, ettei ollut nähnyt oikein mitään liikettä lähes koko päivänä. Ei oikein jälkiäkään. Hän mietti sitä hetken, mutta ei toisaalta keksinyt mitään talvi-suo-eläimiä. Ne sammakot ja käärmeet mitä soilla yleensä oli kai… mitä ne ikinä sitten talvet tekivätkään. Eli ehkä se oli normaalia. Ihan tavallista, eikö?

    Äkkiä Nerva toivoi, että olisi niellyt kunniansa viime kylässä ja pyytänyt jotakuta paikallista oppaakseen. Mutta ei, ei hän opasta tarvinnut, hän oli kuitenkin tullut ainakin toiseksi useissa suunnistuskilpailuissa. Ja sitä paitsi seudun mestari oli magnetismin matoran, joten sitä ei oikeasti voitu laskea.

    Miksi kaikki suolla näytti niin samalta? Se oli kuin lumiaavikko, mistä siellä täällä kohosi masentuneita puunrippeitä. Yltyvä lumisade ei ainakaan helpottanut näkyvyyttä. Hän ja hänen ratsunsa taapersivat piinallisen hitaasti kohti suon reunamaita ja sieltä erottuvaa hieman tiheämpää kuusikkoa.

    Jos hän olisi kuunnellut hänelle kartan myynyttä eränkävijää paremmin, hän olisi tiennyt että sen metsän nimi oli Nimeämispäivätön metsä, ja kaikki karttoivat sitä. Edes Nimeämispäivä itse ei tullut sen metsän ainoalle asukkaalle, ja niin oli hyvä.

    Tämä oli kuitenkin syönyt edellisen matoralaisen, joka oli erehtynyt tuomaan hänelle lahjapakettia.

    Mutta Nervahan ei tiennyt siitä mitään. Jos hän olisi, hän olisi mitä luultavammin kääntynyt täyskierroksen ja lähtenyt takaisin sinne, mistä tulikin. Sitä paitsi, kuka muka voisi vihata Nimeämispäivää?