Kaikki kirjoittajan Guardian artikkelit

Minä mitään Klaanonia kirjoita. Minä kirjoitan scififantasiatoimintalänkkäripoliisisarjakauhukomediaa.
Klaanon Rope

Scientia deus est

14 kommenttia

Kaukana nykyisyydestä

Syksy oli punainen. Syksy oli punaisempi kuin koskaan aiemmin.
Kaksoisaurinkojen valopensseli maalasi pilvirintaman syvän sinooperiksi. Tuuli värisytti karmiinia lehtipeitettä puunrunkojen päällä. Puut olivat kuin liekkien syvimmässä ytimessä.
Mutta tämä roihu ei tuonut lämpöä, vaan kylmyyttä. Linnut värisivät oksilla ja käpertyivät toistensa sulkien suojaan. Ne eivät tienneet, mitä oli tapahtumassa. Jokin oli toisella tavalla kuin aiemmin. Jokin oli väärin.
Ilma tuoksui metallilta.

Puro virtasi taukoamatta puiden välistä. Mutta enää sen vesi ei ollut soljuvaa ja kirkasta, pehmeää ja lämmintä. Nyt se oli tummaa, syvän sinistä, kovaa ja tahmeaa.
Jokin oli todella väärin.

Huohotus kantautui metsään. Hoikka vihreä liskonainen juoksi puiden välissä suurenmoisella kiireellä. Kylmä viima hänen kasvoillaan oli riipivää – koskaan ei ollut ollut näin kylmää kuin tänä syksynä. Tämä syksy oli nimittäin tullut tällä kertaa kesää ennen.
Vortixx seurasi polkua metsäaukean läpi. Puiden välistä. Ylärinteeseen. Hän seurasi jälkiä, joita hän ja hänen rakastajansa olivat usein askeltaneet kesäiltoina.
Puut loppuivat ja meri näkyi. Sekin oli punainen. Auringonlasku värjäsi sen verenpunaiseksi.
Punainen oli myös viitta, joka liehui rantakalliolla. Sitä kantava vortixx-nainen katseli horisonttia eikä näyttänyt edes huomaavan huohottavaa juoksijaa, joka pysähtyi hänen taaksensa.

“Elämäni Valo”, huohottava nainen huudahti epätoivoiseen nuottiin. “Daeneka”, vastasi punaiseen viittaan verhoutunut nainen kääntymättä. Vortixxin ääni oli tumma ja syvä. Sellainen, jonka kuiskauskin kuului kauas. “Miksi tulit tänne?”
Daeneka katsoi rakastajaansa alakuloisena. “Valoni… elämäni Valo… mitä oletkaan mennyt tekemään?”
Vortixx kääntyi ja punainen viitta ja suuri harja heilahtivat. Sinisuomuinen liskotar katsoi nyt Daenekaa silmiin kahdella vaaleanpunaisella silmällä. Rotunsa edustaja voisi kutsua häntä kauniiksikin. Kauniiksi, mutta niin kylmäksi.
“En ymmärrä, mitä tarkoitat”, sininen vortixx vastasi rehelliseen sävyyn.

“Etkö näe, mitä tapahtuu?”, Daeneka huudahti kärsivänä. “Valoni, etkö näe, mitä ympärilläsi tapahtuu? Maa on… jotenkin väärin. Puro syöksee syvää sinistä. Lämpö haihtuu ilmasta.”
Daeneka oli kalpea, pelosta kalpean vihreä. “Luonto, Valoni. Luonto kuolee käsiimme. Ei vain täällä. Kaikkialla saarellamme!”
Sininen vortixx katsoi hämmentyneenä. “Ja rakkaani, minä olen syyllinen?” Se oli kysymys.
Daeneka pudisti päätään. Hän ei halunnut uskoa. “Et sinä, Valo. Et sinä. Sinun… taikuutesi. Synkkä magia, jonka kutsuit maan povesta! Sen pelkkä läsnäolo saa metsät kuihtumaan. Vedet kiehumaan.”

Vortixx hymähti. “Daeneka, Daeneka rakas”, hän sanoi laskien kätensä lempeästi rakastajansa päälaelle. “Kuinka monesti olenkaan kertonut sinulle, että se ei ole taikuutta?”
Daeneka katsoi epäröivänä rakkaansa vaaleanpunaisiin silmiin. “Valoni… en tiedä, en vain tiedä. Sinä luot valoa ja lämpöä tyhjyydestä. Kutsut salamoita esiin. Jotkut vanhimmat ovat sitä mieltä, että… et ole enää kuolevainen.”

“Voi”, hän vastasi. “Niin pitkälle en ole vielä päässyt. Mutta se ei johdu siitä, ettenkö haluaisi.”
Epäröivyys ja pelonpilke eivät kadonneet Daenekan suurista silmistä. Hän ei uskaltanut edes kysyä, mitä hänen rakkaansa ja elämänsä tarkoitus tällä tarkoitti.
“Minä voin näyttää sinulle, mistä tämä kaikki on kotoisin, Daeneka”, sininen vortixx sanoi. “Olen halunnut jo pitkään näyttää.”

Sininen liskotar ei ottanut vastaan kieltävää vastausta. Ei Daeneka sitä tarjonnutkaan. Hän janosi vastauksia. Kahden vortixxin askel kävi alas rantakalliota hiekalle. He ohittivat suolaisena rantaviivaa huuhtovat aallot kävellessään syvemmälle kallioiden ja karikoiden uumeniin. Jonnekin, mihin aurinkojen valo ei ollut päässyt koskaan.
Kivessä oli ovi. Mutta sitä ei oltu kaiverrettu siihen. Se oli metallia. Syvää sinistä metallia. Se ei näyttänyt Daenekan mielestä luonnolliselta. Ei sellaiselta, mitä vortixxit olivat maan povesta kaivaneet jo ikiaikaisten mainarien ajoista. Se näytti keinotekoiselta. Valo ei päässyt sitä juuri koskettamaan, eikä se vähäinen valo mikä siihen koski tuntunut osaavan reagoida siihen.

Sininen vortixx lausui sanan kuollutta kieltä ja oven yllä syttyi kirkkaita valoja. Ovi siirtyi pois tieltä epäluonnollisesti ja paljasti kirkkaan valkoisen hohdon tilan sisältä. Daeneka värähti taaksepäin. Mitä noituutta tämä oli?
Hänen rakkaansa hymyili ja viittoi innokkaasti tätä astumaan peräänsä. Daeneka seurasi punaista viittaa sisälle kirkkaasti valaistuun tilaan.

Vortixx ei tiennyt, mitä ajatella.
Mikään sisällä oleva ei vastannut mitään hänen tuntemaansa. Kirkas valo tulvi huoneeseen nelikulmioista, jotka täyttivät sen seinät. Kun Daenekan silmät tottuivat niiden epäluonnolliseen hohteeseen, hän näki että ne olivat täynnä tekstiä. Kirjaimia ja numeroita, mutta eivät millään kielellä minkä hän tuntisi. Hänen silmissään ne sekoittuivat toisiinsa ja muuttuivat vain sekalaiseksi massaksi tietoa, jonka käsittelyyn hän ei kyennyt.
“Mitä…”, Daeneka aloitti, mutta ei saanut mitään sanottua. Tila oli täynnä työtasoja samasta metallista mistä ovikin. Työtasot olivat täynnä työkaluja ja aseita, mutta mitään niistä hän ei osannut tunnistaa. Kaikki huoneessa oleva oli täynnä tuota samaa tekstiä, joka tuntui kuin taistelevan hänen silmiään vastaan.
Mitä kieli sitten olikaan, sitä ei oltu tarkoitettu vortixxien silmille. Huoneen läpi risteili kun tiheän viidakon kasvustoa, mutta elävää se ei ollut. Se oli kylmää ja läpikuultavaa, ja sen sisällä virtasi tuhannen ukkosmyrskyn voima.
Daeneka ei tunnistanut mitään asioista, joita huoneesta löytyi. Ne olivat keinotekoisia, mutta niitä eivät olleet luoneet minkään hänen tuntemansa olennon kädet. Ja ne olivat vanhoja.
Vanhempia kuin mikään.

Daeneka pudisti päätään katsellen keinotekoisten salamoiden virtaavan huoneessa risteilevien läpinäkyvien köynnösten sisällä. “Valoni. Elämäni valo. Meidän ei pitäisi olla täällä. Meidän ei pitäisi.”
Sininen liskotar ei tuntunut ottavan tätä kuuloelimiinsä. “Löysin tämän… luolan kuukausia sitten vaeltaessani näillä kallioilla. Kaikki se, mitä kutsut taikuudeksi. Kaikki se, mitä olen luonut perustuu asioihin, joita olen täällä kohdannut.”

Hän asteli tasojen vierestä ja nosteli esineitä käsillään näyttääkseen niitä Daenekalle. “Valo”, hän sanoi ja osoitti läpinäkyvää kuulaa, jonka sisällä risteili kuparia. “Lämpö. Voima, joka sai tuon oven aukeamaan. Nesteseokset, joiden polttaminen luo energiaa tälle kaikelle.”
Punaisen viitan alta tuli käsi, joka painoi yhdellä sormella jotain seinässä. Daeneka säpsähti, kun yksi seinällä olevista valoneliöistä alkoi näyttää selkeää kuvaa huoneesta itsestään. Kuin peilikuvana. Daeneka katseli itsensä liikkuvan pelkästä valosta koostuvalla taululla. Hänen kasvoillansa oleva hämmennys ja pelko peilaantui keinotekoisesta ikkunasta.
“Mitä, miten”, hän sanoi kasvava paniikki äänessään. “Mitä tämä on?”
“Älä huoli, rakkaani”, sininen vortixx sanoi ja painoi seinässä olevaa hohtavaa laattaa uudelleen. Valoneliöt sammuivat ja kuva katosi. “Se on vain kuvajaista. Kuvajaista todellisuudesta, jossa elät.”

Daeneka katsoi rakastajaansa tiukasti silmiin. Hän halusi uskoa tähän. Hän halusi uskoa tämän sanoihin kuten aina aiemminkin, mutta häntä pelotti liikaa.
“Kuka tämän on rakentanut?” Daeneka kysyi hiljaisena.
Rakastaja kohautti olkiaan. “Kuka tietää, rakkaani. Mutta he olivat täällä ennen meitä, ja kauan ennen meitä. Henkilökohtaisesti uskon, että… täällä työskentelivät ne, jotka loivat maailman.”
Kylmät väreet valtasivat Daenekan. “Ei… ei… ei, se ei ole oikein. Se ei voi olla oikein.”
“Miksi ei olisi? Jostain käsin Suurten Olentojenkin täytyi työskennellä.”
Daenekan elämän valon suusta tulevat sanat horjuttivat kaikkea, mihin hän uskoi. “Valoni… sanotko sinä, että…”
Vortixx nielaisi.
“…täällä työskentelivät jumalat?”

Sininen vortixx nyökkäsi syvään ja levitti kätensä. “Jos haluat kutsua heitä jumaliksi, rakkaani. Minulle he ovat kuitenkin vain edelläkävijöitä.” Hän nosti kirkkaan lasikuulan pöydältä ja käänsi sormenpäillään sen metallista päätä.
“Tulkoon valo.”
Kupari syttyi hohtamaan kirkkaalla keinoliekillä.
“Minä haluan vain tuoda heidän tietonsa maailmalle. Onko se väärin?”
Daeneka ei tiennyt, mitä sanoa. Hänellä kesti kauan saada se ulos suustaan. “Mutta… saaremme kuolee. Etkö sinä näe sitä? Tuli joka lämmittää kaupunkejamme, se… se syöksee ilmaan jotain pahaa. Luonto ei kestä sitä.”
“Ehkä luonto ei ole sitten tarpeeksi vahva.”
Daeneka tyrmistyi. “M-mitä…”
“Rakkaani. Olet metsästänyt. Sinäkin olet karsinut telakissalaumasta heikoimpia. Jos jokin ei pärjää uudessa maailmassani, ehkä sen aika oli jo ohi.”
Daeneka katsoi jalkoihinsa, vaikka hänen rakkaansa tarttui häntä lempeästi olkapäistä ja toi kasvonsa aivan lähelle.
“Vortixxit selviytyvät, vaikka saari kuolisi, rakas”, hän sanoi hymyillen. “Vaikka valo ja lämpö katoaisivat maailmasta, me voimme luoda omamme.”
“Se ei ole oikein.” Hän pudisti päätään. “Se ei ole. Valoni, rakkaani, se ei ole oikein.”
Daeneka irroittautui sinisen vortixxin otteesta ja astui askelen taaksepäin.
“Se ei ole.”
“Aion viedä Xian kansan uuteen aikaan, Daeneka”, vortixx kuiskasi alakuloisin katsein. “Särkisi sydämeni jos et olisi vierelläni kun teen sen.”

“En voi”, vihreä liskotar sanoi hiljaa ja käveli pois. “En vain voi.”
Toinen jäi huoneeseen. Hän huokaisi hiljaa ja sammutti valot.

Naisen askel nousi ylös rantakallioita, metsän läpi. Hän kävi kylään jossa oli syntynyt, mutta ei nähnyt Daenekaa. Daeneka ei halunnut sinne enää jäädä, sillä se ei ollut enää hänen kotikylänsä.
Se ei ollut enää edes kylä. Talot nousivat satojen metrien korkeuteen ja ne oli tehty tummasta metallista. Kivipiiput tupruttivat taivaalle suuria mustia pilviä. Luonnon raikkaat tuoksut peittyivät raudan ja savun alle. Lasikuulat kattojen harjanteissa alkoivat kylvää valkoista keinovaloa auringonlaskun jäljiltä tummenevaan maailmaan.

Vortixx ei kuitenkaan ollut yksin aukealla suurten talojen välillä. Häntä odotti kymmenien, ehkä jopa sadan vortixxin väkijoukko. Heidän silmistään kiilsi ihaileva, suorastaan uskonnollinen hurmos. Nainen, joka oli palannut kylään oli tuonut heidän elämäänsä aivan uudenlaisen valon ja lämmön. Hän oli antanut heille tulevaisuuden. Hänestä vielä kerrottaisiin legendoja.
Vortixx nosti kätensä hymyillen ja heilutti kansalaisille. Suosionosoitukset repesivät valtavaksi hyökyaalloksi, joka kaikui rakennusten välissä.

Lopulta väkijoukko alkoi toistaa hänen nimeään. He huusivat sitä samalla innolla, millä olivat joskus toistelleet rukouksiaan Mata Nuille. “SELECIUS! SELECIUS! SELECIUS!”

Vortixx hymyili. Hän ei vaivautuisi kertomaan väkijoukolle, että ei ollut jumala. Hän ei enää uskonut jumaliin edes niin paljoa.
Jumalia oli vain yksi, ja sen nimi oli tiede.

Nykyhetki
Arkistot

Pelikortteja lävähti työpöydälle pienestä hyönteiskädestä. Käsi kasasi niitä kuuteen pinoon. Sitten se sekoitti pinot ja aloitti prosessin alusta.
Gahlok Va ei jaksanut enää pelata yksinpeliä. Nyt hän vain sekoitteli pakkaa uudelleen ja uudelleen. Hän halusi lähinnä käsilleen tekemistä, vaikka olikin virallisesti tauolla.
“Edistystä?” puolibohrok sanoi vastapäätä istuvalle Toalle, joka piiloutui xiankielisen sanakirjan taakse.
“Ei niinkään.”

Vaehran laski sanakirjan sivuun ja siristi silmiään. Hän kääntyi ikkunaa kohti ja katseli hetken taivaanrantaa. Hän oli tuijotellut satoja vuosia vanhoja opuksia jo tarpeeksi tältä päivältä.
“Tiedätkö, joskus pätevästä Raun käyttäjästä olisi ihan hyötyä”, Gahlok Va sanoi ja pläräsi korttipakkaa mielivaltaisesti.
“Ensiksi pitäisi varmaan olla se Rau”, Arkistojen päämies vastasi hymyillen. “Pelaatko sinä edes mitään?”
Kortteja lennähti taas pöydälle kuvapuoli ylöspäin. GV:tä ei varsinaisesti kiinnostanut, mitä pöydällä tapahtui. Hän oli saavuttanut pakan sekoittelussa sen pisteen, jossa kädet toimivat ilman erillistä lupaa.
“Näh.”
“Ymmärrän. Jatka sitä mitä teet.”
Vaehran kulautti alas puoli pullollista vettä ja sulki juomapullonsa korkin. Gahlok Va läimäisi viimeisen kädessään olevan kortin yhteen pöydän pinoista. Vasta sitten hän tajusi, mihin oli juuri hukannut aikaansa. GV tuijotti pakkoja ja kohensi pientä punaista rusettia kaulassaan.

“Löytyikö mitään?” hän kysyi.
“Eipä juuri.”
“Ei edes pienintäkään viittausta?”
Vaehran köhäisi. “Kunnianarvoisa adorium Selecius mainitaan jokaisessa vähänkin merkittävässä xialaisessa historiankirjassa. Mutta on kuin… on kuin henkilö olisi vain legendaa. En löydä mitään merkittäviä todisteita siitä, että tätä säätiötä on edes ollut. Mutta silti joka toinen aseyhtiö myy jotain hyödyntäen kyseisen Vortixxin myyvää nimeä.”
Vaehran otti jälleen pitkän huikan vesipullostaan ja jatkoi: “Kaiken tämän sotkun keskellä on mahdotonta sanoa, milloin alkuperäinen Selecius vaikutti.”
“Sen täytyy siis olla niin kaukaista historiaa, että siitä ei ole juuri todisteita”, GV mietti ääneen nojaten pöytään kyynärpäällään. “Muuten. Kielitieteellinen pikku hassuus. Eikö ‘admin’ ole käytännössä xiaa?”
Vaehran nyökkäsi. “Verbi. Hallita, johtaa. Miten niin?”
“Ehkä se ja adorium on johdettu samasta sanasta?” GV ehdotti levittäen kätensä. “Tarkoittavat kuitenkin käytännössä samaa.”

Vaehran nyökkäsi syvään ja näytti kollegalleen hyväksyvän ilmeen. “Käy järkeen.”
“Myöskin, Nimda on admin väärinpäin.”

Arkistojen päämiehet tuijottivat toisiaan.
Vaehran tuijotti Gahlok Vata.
Gahlok Va tuijotti Vaehrania.
Vaehran Gahlok Vata.
Gahlok Va Vaehrania.

“Minä tiesin tuon”, Vaehran sanoi pöllämystyneenä.
“Niin minäkin”, GV nyökytteli.
Molemmat aloittivat henkisen laskurin tästä hetkestä siihen päivään, jolloin toinen lopulta myöntäisi, kuinka kauan tämän yksityiskohdan tajuamiseen oli oikeasti kestänyt.
“Ehkä sekin on joku johdannainen?” GV ehdotti vilpittömään sävyyn. “Eteläisen mantereen athistit kirjoittavat ja lukevat matoran-aakkosia oikealta vasemmalle. Peilikuvana meistä. Voiko olla, että…”

Hiljaisuus vastasi kysymykseen.
Sininen otus siristi hyönteismäisiä silmiään epäuskoisena. Hän avasi kitansa ammolleen. “… ei. Se olisi vain tyhmää. Se olisi vain tyhmää.”
Vaehran pudisti päätään hetken, mutta sanoi lopulta: “Paljon hassummatkin käännösvirheet ovat määritelleet kielen, jota puhumme. Ajatus ei ole mahdoton.”
“No. Mutta onko Nimda saanut nimensä alku-xiasta…” Gahlok Va pohti puoliääneen, “… vai onko alku-xia saanut sen sanan Nimdasta?”
“En tiedä, kumpi ajatus aiheuttaa minussa enemmän hämmennystä.” Vaehran tuijotti tikittävää seinäkelloa ja kuunteli sen jätätystä. Kello oli taas kuusi. Se oli useinkin kuusi. Ei ehkä aina kuusi, mutta tarpeeksi usein että Vaehran huomasi silloin kun se oli kuusi. Ja se oli usein kuusi.
Todella usein juuri silloin harvoin, kun hän sattui katsomaan kelloa.

Ehkä jotkut asiat olivat sattumia.

Vaehran ei silti voinut olla miettimättä yhteyttä. Kuinka käsittämättömän vanha Nimdan täytyi olla, jos sen nimestä oltiin johdettu alku-xialainen ilmaus?
Seinäkellon jätätys piti Arkistojen perustajan huomion siihen asti kunnes GV tökkäsi häntä olkapäähän.
“Pitäisikö sinun välillä nukkua?”
“Ehkäpä hyvinkin. Minusta vain tuntuu, että olemme… niin lähellä jotakin.”
Vaehran nousi tuoliltaan laitettuaan ensiksi henkilökohtaiset paperinsa siisteihin nippuihin työpöytänsä laatikoihin. Kävellessään pois huoneesta hän vielä mutisi itsekseen.

“… ihan liian lähellä jotain.”

Klaanon Rope

Direktiivi 6

6 kommenttia

Nazorak-pesä, salainen palvelu

Hurina täytti ilman, kun valtava sylinterimäinen tietokone piti ääntä kammion keskellä. Köynnösmäiset mustat johdot täyttivät huoneen seinät, lattian ja katon. Teknologia oli tuoretta ja ihmeellistä, mutta ei vielä kovin käytännöllistä. Keskusyksikkö painoi useita tuhansia kiloja ja vaati täysin oman huoneen jäähdytysjärjestelmilleen. Mutta teknologia kehittyisi.
Huoneessa työskenteli nazorak. Agentti 086 katseli näyttöjä, joille oli jonkin aikaa sitten latautunut tusina valokuvaa dokumenteista, joita lähes kukaan muu ei tulisi näkemään. 086:n silmien eteen päätyi paljon asioita, joita ei virallisesti ollut olemassa.

Direktiivi 6, Agentti 086 ajatteli katsellen papereita, jotka olivat lähtöisin klaanilais-toan sulkakynästä. Se on siis tosiaan valmistumassa.
Hänen oli yhä hieman vaikea uskoa, että Tiedustelupalvelun kuudes, salainen direktiivi oli yksi koko Imperiumin tärkeimmistä tavoitteista ja kulmakivistä. Mutta hänen työnsä ei ollutkaan kyseenalaistaa valtakunnan ensimmäisen järkkymätöntä sanaa.
Hänen työnsä oli viedä direktiivi 6 loppuun asti.
Täysin äänieristetyn kammion mekanisoidun oven yllä välkkyi sininen valo. Agentti nielaisi. Hän tiesi, mitä oven takana odotti. Hän ei oikeastaan halunnut avata sitä, mutta ei voinut muutakaan.
Napinpainalluksen myötä kaksi ovea aukesi täysin hiljaisina. Oviaukko oli valkoista valoa pimeään kammioon hohtava suorakulmio, jossa seisoi nazorakin siluetti. Ja toinenkin.

Kaksittain, agentti 086:n aivoissa kävi ajatus, jota seurasi aina kylmiä väreitä. Tiedustelupalvelun johtohahmoihin kuuluvan agentin haarniska oli tumma, mutta ei niin tumma kuin oviaukossa odottavien liikkumattomien hahmojen. Siniset Kädet söivät kaiken valon ympäriltään. Kaiken, joka ei ollut niiden omaa luomusta. Torakoiden kämmenpohjista hehkuva syvän sininen oli himmeä, mutta huomattava. Siinä oli jotain aavemaista.
Ei kuulunut agentti 086:n työsarkaan tietää, mistä teknologia oli peräisin. Tiedustelupalvelun kuului tietää vihollisista, ei Imperiumista. Imperiumin itsensä tärkeimmän tiedon he hävittivät. Tummalla torakalla ei ollut liiemmin aikaa miettiä tilanteen ironiaa.
Sitä paitsi ristiriitoja Imperiumin toimintatavoista löysivät vain kapinalliset. 086 ei ollut kapinallinen.

“Peremmälle”, 086 sanoi selkeästi, ja kaksi hiljaista kyborgia totteli. Kädet ymmärsivät zankrzoraa, mutta eivät puhuneet sitä. Niiden kommunikaatio kulki salatulla taajuudella ja oli lähempänä jonkinlaista ohjelmointikieltä. Koko Imperiumissa oli vain muutama, joka ymmärsi Käsien kieltä. Kunnioitettu Arkkiagentti 007 oli koko tiedustelupalvelun ainoa.
Tiedustelupalvelu oli yksi Imperiumin tärkeimmistä tukipilareista, ja sen torakat tiesivät keskiarvoisesti enemmän valtakunnan salaisuuksia kuin kukaan muu. Silti vain harva Agentti 086:n kollegoista edes tiesi Sinisten Käsien olemassaolosta. Monille korkea-arvoisimmillekin tiedustelu-upseereille Kätöset olivat vain kummitustarina.
Tarina meni aina samalla tavalla. Pelottavia pimeässä hehkuvia kummituskäsiä, jotka koputtivat pitkäkyntisillä sormillaan tottelemattomien nazorakien unikapseleiden kansia öisin. Kop, kop, kop, kop, kop, kop, ne koputtivat. Koputtivat tiensä nazorakien uniin, ja repivät sieltä pois synnit ja epäpuhtaat ajatukset.

Moni koulutusvaiheessa oleva agentti sai tarinasta painajaisia, ja sitä levittävät aliupseerit saivat makeat naurut. Perinne jatkui, ja aina uusia nuoria torakkasukupolvia traumatisoitiin samalla tarinalla.
086 tiesi agenteista totuuden, mutta jossain hän oli samaa mieltä kollegoidensa kanssa. Siniset Kädet olivat kummitustarina.
Ikävä kyllä jotkut kummitustarinat ovat totta.

086 oli vanhasta tottumuksesta katsoa ylempiarvoisiaan silmiin. Sitten hän muisti, että se ei olisi kovin hedelmällistä. Kylmät väreet tanssivat nazorakin selässä.
Silmättömyys oli sentään selitettävissä. Käytäntö oli täysin ymmärrettävä. Kämmenpohjista laukaistava polttava sininen valo ei ainakaan näin tuhoaisi Sinisten Käsien omaa muistia.
Jostain syystä tämä ajatus ei helpottanut 086:n oloa.

“Raportti tehtävästä”, 086 sanoi kylmän vivahteettomasti. Siniset Kädet laskivat molemmat kaikki neljä mekaanista kouraansa Tiedustelupalvelun päätietokoneen sähköiselle vastaanottoportille. Koko aparaatti välähti sinisestä valosta. Agentti 086 ei kuulunut niihin, jotka ymmärsivät Sinisten Käsien aivoista tulevaa binääridataa, mutta onnekseen hänellä oli apuväline. Agentti piteli käsissään raskasta mustaa metallisuorakulmiota, jolla oli kaksi näyttöä. Laitteen vasen pää oli kytketty toisen agentin taajuudelle, oikea pää toisen.
Se, että hän ylipäätään pystyi kommunikoimaan koneellisten olentojen kanssa karmi agenttia. Kädet oli liian helppo ajatella tunteettomiksi koneiksi. Ei hänen lajitovereikseen.

V E R S T A S , luki oikealla näytöllä.
P A I K A L L I S T E T T U , vastasi vasen.

R E P E Ä M Ä , tuli oikealle näytölle.
P A I K A L L I S T E T T U , vasen jatkoi.

A L U S , oikea näyttö välkytti.
V A L M I S , rävähti vasemmalle lähes välittömästi.

086 nielaisi. Hän tiesi tämän päivän joskus tulevan ja nosti hitaasti katseensa kahden mustan torakan visiireihin. Hän ei tarvinnut suoraa viestiä ymmärtääkseen, että ne vaativat hänen tulevan mukaansa.
Tumma agentti sammutti päätietokoneen. Ennen sitä hän kuitenkin syötti koneistoon vielä viimeisen komennon. Kaksi napinpainallusta riitti tuhoamaan valokuvat, joita 086 oli hetki sitten katsellut. Näin tehtiin usein. Tärkein tieto oli vain Arkkiagentin päässä.

Kammion ovi sulkeutui takana. Kolme hahmoa marssi tehokkaasti Tiedustelupalvelun käytäviä pitkin, mutta vain yhden niistä askeleet pitivät ääntä.

He saapuivat Siniseen Hangaariin.

Nimitys oli siinä mielessä harhaanjohtava, että hangaarin väri oli yksiselitteisen sävyttömän musta, ei sininen. Sen nimi oli myös tarpeeton – kukaan ei kutsunut sitä nimellä, koska vain harva tiesi tämän kammion sijainnista.

Betonilattialla kammion ainoan aukon alapuolella oli suuri ilma-alus, jonka teräs oli samaa mattamustaa kuin sen matkustajien haarniskat ja kuoret. Aluksen muotoa oli vaikea hahmottaa, sillä valo ei toiminut sen ympärillä aivan kuin sen olisi pitänyt. Syvyysvaikutelma tuntui katoavan, kun koko aluksen pinta oli täsmälleen samaa mustaa, vaikka sitä katsoi mistä kulmasta tahansa.
Muodon rikkoi oviaukko, joka hehkui kelmeää valkoista. Kädet astelivat hitaasti lentopelinsä sisälle.

Into levisi 086:n sisällä. Hän ei ollut koskaan päässyt kurkistamaan Sinisten Käsien kokeellisen ilma-aluksen sisälle. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä sai aluksen pysymään ilmassa ja lentämään niin hiljaisesti kuin se lensi. Teknologia oli kallista ja äärimmäisen salaista, joten sitä ei oltu vielä luovutettu armeijakäyttöön.
Lievä hymy levisi torakka-agentin kasvoille, kun tämä astui valkoiseen oviaukkoon. Hän saattaisi olla ensimmäinen tavallinen agentti, joka pääsi näkemään, mikä piti Koodi Sinisen aluksen ilmassa.
Katse laskeutui aluksen sisälle. Tila oli kirkkaan valkoinen ja sen lattia oli kuusikulmion muotoinen. Aluksen vitivalkoisilla seinämillä oli yhteensä neljä matkustajapaikkaa, joista kahdella istuivat Siniset Kädet. Istuimien keskelle jäävässä tilassa oli aluksen reaktori. Ja sen lentäjä.

Ne olivat sama asia.

086 ei voinut hyvin.

Keskellä olevassa tankissa lillui jotain sinisessä nesteessä, jonka läpi virtasi sähköä. Riutunut, nahaton laiha neliraajainen ruho oli survottu niin pieneen tilaan kuin mahdollista. 086 ei pystynyt katsomaan kovin kauaa. Lentäjä oli ehkä joskus ollut Toa.

Hän ei tiennyt, mikä helvetti se nykyään oli.

Karkea Kanohi-naamio, jonka 086 tunnisti Crastiksi, oli poltettu kiinni sen päähän. Kanohin metalli yhtyi alta pilkistävän pääkallon muotoon. Naamio hehkui polttavaa valkoista valoa nesteen keskellä, ja koko ruumis tärisi ja sätkyi sakeassa nesteessä.
Lentäjän silmäkuopat olivat tyhjät ja sen suu huusi avonaisena tuskissaan, mutta turhaan. Äänet eivät kantautuneet tankin ulkopuolelle. Siniseen nesteeseen pursusi vain kuplia, mutta lentäjä ei hukkunut siihen. Suoraan sen keuhkoihin suurilla ruiskuilla pumpattu happi varmisti sen.

086 oli tiennyt, että Tiedustelupalvelu käytti paljon kokeellista teknologiaa. Hän tiesi, että osa siitä oli uutta ja ehkä hieman moraalisesti arveluttavaa. Tai jopa puhtausopin vastaista.
Mutta… mutta niin ovat myös viholliset, joita vastaan taistelemme.

Ajatus oli helppo rationalisoida. Se ei kuitenkaan poistanut oksennuksen makua torakan suusta.

Lentomatka tuntui ikuiselta. Lento oli tasaista ja niin äänetöntä, että oli kuin alus ei olisi liikkunut mihinkään. Ikkunoitakaan ei ollut. Jos torakka-agentti ei olisi tiennyt paremmin, olisi hän voinut luulla että mitään ei tapahtunut.
Hän kuitenkin tiesi määränpään ja tiesi, kuinka kauan sinne kestäisi. 086 ei voinut laskea katsettaan mihinkään. Siellä, missä takaisin ei tuijottanut tumma silmätön visiiri tai kämmenpohjasta huokuva sinivalo, oli niin valkoista, että pimeisiin tiloihin tottuneen nazorakin silmiin sattui.
Ja hän ei suostunut laskemaan katsettaan lentäjään. Hetken hän toivoi voivansa vain unohtaa näkemänsä. Sitten hän muisti, kenen kanssa lensi. Unohtaminen ei tuntunutkaan enää yhtä hyvältä ajatukselta.
Poistavat päästäsi kielletyt aatokset.

Lopulta alus laskeutui. Ovi aukesi ja 086 oli ensimmäisenä ulkona. Mitä nopeammin hän olisi poissa lentäjän luota, sen parempi.
Kun toinen hyönteisjalka vielä seisoi lentolaitteen metallilattialla, toinen kosketti kosteaa ruohomätästä. Agentti yritti parhaansa mukaan unohtaa aluksen sisällä näkemänsä. Hänellä oli tehtävä edessä. Mahdollisesti koko uransa tärkein tehtävä.
Tunkkainen metallin hajuinen ilma vaihtui raikkaaksi hapeksi, kun torakka-agentti asteli metsässä.
Meren äänet kuuluivat etäisesti. He olivat lähellä etelärannikkoa. Todella lähellä vihollisen viimeistä turvapaikkaa.
Havut peittivät näkyvyyden kaikkialla. Iltaruska ja purppura täyttivät taivaan. Pimeys laskeutui. Sinisiä Käsiä se ei haittaisi. Olihan niiden visiirit varustettu lämpönäöllä.
Agentti 086:n olisi toimittava nopeasti, jos hän haluaisi nähdä kohteen. Agentti tarpoi epätasaista sammalmaastoa antaen katseensa nyhtää esiin kaiken tavallisesta poikkeavan.

Lopulta hän löysi sen.
Vanhassa honkamännyssä oli halkeama. Valtava halkeama. Joku voisi luulla sitä jonkinlaiseksi oviaukoksi.
Tavallaan se olikin. He mahtuisivat siitä sisään.
“Löytyi”, 086 sanoi hiljaa. Siniset Kädet olivat sekunneissa tämän takana.

Kommunikaattorilevy piippasi kahdesti. Oikea ja vasen lähettivät viestinsä.
R E P E Ä M Ä
P A I K A L L I S T E T T U

Puunrungon sisältä puhalsi kylmä tuuli.

https://www.youtube.com/watch?v=JwflJN6KFWY&feature=youtu.be

086 nyökkäsi. Tässä se oli. Tässä oli avain kaikkeen. Ovi ei ollut varsinaisesti puunrungossa. Se ei vaihtaisi paikkaa, vaikka he kaataisivatkin puun. Puu oli kasvanut oven ympärille vuosituhansien aikana. Mutta ovi oli vanha. Hyvin vanha.
Ja sen takana odottaisi jättipotti.
Tätä kautta Kädet olivat jo kerran päässeet sisään. Tämä oli toinen kahdesta reitistä siihen johonkin, joka oli aivan liian suuri ollakseen Bio-Klaanin linnakkeen alla.
Mutta siellä se silti oli. ‘Verstaaksi’ oli naiivi klaanilaistoa nimennyt suuren tilan. Sitä kutsuisi Verstaaksi vain joku, joka oli täysin tietämätön sen täydestä potentiaalista.

Hölmö Toa, 086 hymähti itsekseen. Työpajasi kuuluu kohta Imperiumille.
Mitä ilmeisimmin klaanilaiset eivät kuitenkaan olleet tietoisia alakerrassan piilevän suuren tilan vaihtoehtoisesta sisäänkäynnistä. Riski sen paljastumiselle oli ollut suuri.
Tätä kautta Siniset Kädet olivat kuitenkin poistuttaneet metsään muistipyyhittyinä kaksi klaanilaista, jotka olivat päässeet liian lähelle totuutta. Klaanilaisten eliminoiminen olisi ollut tehokkaampaa. Varsinkin koska toinen potentiaalisista kohteista oli ollut jonkin sortin korkea-arvoinen lainvalvoja ja upseeri.

Suora attentaatti olisi kuitenkin ollut liian näkyvä. Tiedustelupalvelu ei halunnut riskeerata ylintä valttikorttiaan. Nykytilassaan kaksi klaanilaista eivät kuitenkaan muistaneet mitään kohtaamisestaan. Tai mistään muustakaan.
Vievät päästäsi muistin jyväset.

086 hätkähti. Kädet viestivät jälleen.

T Y Ö S I
O H I

Agentti 086 kääntyi esimiehiään kohti ja nyökkäsi. “Kiitän”, hän sanoi asiallisesti ja selkeästi, vaikka muodollisuudet eivät Koodi Sinisen ohjelmointia kiinnostaneetkaan. Pokkurointi oli muodostunut tavaksi.

Ilman täytti jälleen sinihehku laitteesta agentin kädessä. Näyttö viesti jälleen. 086 oli ihmeissään. Ovatpa kaksoset tänään… puheliaita.

T O T E U T A
D I R. 6

Näitä sanoja 086 oli odottanut ehkä jo vuosia. Hän ei voinut olla kiihtymättä hieman jännityksestä. Tämä se oli. Tämän eteen hän oli taistellut. Tämän parissa hän oli työskennellyt koko ikänsä.
“Voinko astua alukseen?” 086 kysyi varovaisesti. Hän ei halunnut viettää matkaa yksin lentäjän kanssa, mutta tajusi että vaihtoehtoja ei varsinaisesti ollut. Hän ei astuisi Sinisten Käsien mukana ‘Verstaaseen’. Hän ei ollut tarpeeksi aseistautunut, eikä etenkään näin lähelle vihollislinnaketta jääminen ollut millään tapaa vaihtoehto.
Mykät agentit tuntuivat käsittelevän kysymystä hetken pidempään.

O D O T A
H E T K I

086 olisi vain halunnut huokaista, mutta ei viitsinyt. Taasko jotain ohjelmointiteknistä. Kyborgit, tekevät kaikesta aina vaikeaa…
Mykkien torakoiden seuraava viesti tuli lähes välittömästi.

M Ä Ä R I T Ä
T U R V A T A S O .7
“Koodi Sinisen turvataso 7”, 086 sanoi tylsän tottuneesti juurikaan sen ajattelematta. Litania oli jo tuttu alempien tiedustelu-upseerien kanssa työskentelystä. “Kohteesta ‘Verstas’ täysin tietoisia: Kunnianarvoisa Kenraali 001, Arkkiagentti 007…”
Seuraavaa sanoessaan hän hieman ylpistyi, eikä vaivautunut edes piilottamaan sitä. Mykät agentit tuskin välittäisivät. Hän ei vieläkään uskonut, että hänen elämäntehtävänsä oli kohta valmis. “… ja allekirjoittanut, tiedusteluosasto 1:n tiedustelu-upseeri, Agentti 086.”
Siniset Kädet katsoivat häneen pitkään. Vielä yksi viesti ilmestyi kommunikaattoriin.

K I I T O S
P A N O K S E S T A S I
Sininen valo syttyi torakoiden kämmenpohjissa. Agentti laski katseensa siihen ihmeissään. Mutta tehän tarvitsette mi-
086:n pää räjähti verisuihkuksi.

Klaanon Rope

Perillinen

8 kommenttia

Laboratorion seinille heijastuivat varjot. Niiltä valui veri.
Lattiaa ei enää näkynyt, kun Tohtori 006 kahlasi hädissään sakeassa vihreässä nesteessä. Hän hengitti raskaasti ja kompuroi väistellen sitä, mitä laboratorion katosta roikkui. Ketjut kalisivat ja naksuivat, kun jokin niistä roikkuva painava ja tumma sai ne huojumaan.
Joku kutsui häntä varjoista nimellä, joka ei ollut hänen.
“Ssssssssteeeeepheeeeeen…”
“Mene pois!” 006 vinkaisi hädissään, mutta ei tajunnut katsoa eteensä. Hän törmäsi yhteen niistä, jotka roikkuivat katossa ja kaatui vihreään järveen.
Neste syöksähti hänen kitaansa ja tiedemies halusi vain oksentaa. Veren rautainen maku täytti suun.
Noustuaan istuma-asentoon 006 näki, mihin oli törmännyt.

Mustat, tiedemiestakkiset nazorak-ruhot roikkuivat ketjuista löysinä. Niiden päiden kohdalla oli avonainen aukko. Aivot olivat muualla. Toisissa tehtävissä. 006 halusi vain pillahtaa itkuun.
Sinä tapoit meidät
“E-e-ei… se en ollut minä”, 006 sanoi hädissään ruhoille. “Se oli hirviö! Se oli hirviö!”
Olisitko voinut estää?
006 jäi yksin pimeyteen kysymyksen kanssa. Se porautui hänen tajuntaansa kuin kirkas sininen valo, joka poltti hänen silmiään. Sininen valo, joka vei pois kielletyt ajatukset ja vaaralliset tunteet.

“En tiedä”, hän vastasi itselleen. “En vain tedä.”

“Herra Tohtori?”

Nazorak-pesä, tiedeosasto

Sanat vetivät nazorak-tiedemiehen takaisin todellisuuteen usvasta. Hän hätkähti, kun syyttävät sumeat hahmot muuttuivat laboratorion steriiliksi valkoisuudeksi. Vaaleanruskea tiedemies loikkasi pystyyn tuoliltaan ja kääntyi puhujaa kohti. Neljä kättä napitti hätäisesti valkoista suojatakkia, joka oli melko asiattomasti auki.
“M-mitäh?” 006 sai soperrettua laboratoriossa seisovalle valkoiseen suojapukuun sonnustautuneelle nazorakille. 006 näytti ärtyneeltä. “Mitä sinä täällä teet?” hän sai lopulta tuhahdettua, ja säikähti itsekin kuinka vihaiselta kuulosti.

“Pahoitteluni, herra Tohtori”, edessä könöttävä tiedeupseeri mähmi hieman pelästyneenä, “ette vastanneet koputukseen.”
006 häkeltyi ja suki sormillaan otsaansa. Kuinka kauan hän olikaan könöttänyt tuolissaan? Hän oli aivan varma, että oli käyttänyt aamupäivän tehokkaaseen työntekoon.
Nazorak katseli hätääntyneenä ympäriinsä. Kellon mukaan hän oli hävittänyt jonnekin kuutisen tuntia. Punakka nolous täytti tiedemiehen solakat kasvot.
006 tiesi, että ei ollut nukkunut viikkoihin kunnolla. Mutta hän ei ollut koskaan nukahtanut töidensä ääreen.

“Krhm”, 006 sanoi nostaen katseensa taas nolona alaisensa silmiin ja pakotti ääneensä sotilasmaista asiallisuutta. “Teitte oikein. Oliko- oliko teillä minulle jotain?”
Tiedeupseeri nyökkäsi. “Geeniteknologiaosastojen väessä on ollut tyytymättömyyttä. Joidenkin mielestä on kyseenalaista, että meidän täytyy luovuttaa tilojamme edesmenneen makutan… omien projektien takia. Uskoisin, että olisi resurssien kannalta tehokkaampaa kohdistaa kaikki huomio Uuden Sukupolven välineistön parantelemiseen.”
Tiedeupseeri korotti äänensävyään asiallisemmaksi ja kunnioittavammaksi. “Mitä mieltä itse olette?”

“No…”
006 ei tiennyt, mitä ajatella. Hän oli luullut, että Abzumon kuolema olisi lopettanut hänen painajaisensa. Hän oli luullut, että uni olisi mennyt pois. Uponnut mereen saman miehen kanssa, joka oli uhrannut hänen tiederyhmänsä Uuden Sukupolven eteen.
Hirviön, joka oli avannut 23:n lahjakkaan tieteilijän pään ja sijoittanut aivot uuteen paikkaan. Toisiin tehtäviin.

Unet eivät olleet menneet pois. Revityt ruhot syyttivät häntä joskus hereilläkin. Abzumon hyytävä nauru kaikui hänen päässään edelleen. Siksipä vielä vähemmän häntä kiinnosti jatkaa Uuden Sukupolven parissa työskentelyä. Sekin oli lopulta Abzumon lapsi.
Kuten me kaikki, 006 tajusi, ja kylmät väreet tanssivat selkärangassa. Hän oli miettinyt sitä jo kauan. Mikä muu selittäisi sen, kuinka hyvin Abzumo tunsi rodun biologian?

Ajatus jäi hautumaan 006:n pääkoppaan. Se oli kaikin puolin vaarallinen, eikä vain sitä.
Myös pelottava sillä tavalla, joka sai tiedemiehen kyseenalaistamaan koko olemassaolonsa.
Ei. Ei hän voisi olla makutan perillinen. Ei hän voisi.

“… anteeksi”, 006 sanoi tajuttuaan, kuinka kauan oli ollut hiljaa. “Luulen, että makutan projekteissa on jotain resursseja joita voisimme pelastaa. Tutkikaa asiaa.”
“… selvä”, tiedeupseeri sanoi miettien. “Me tarkkailemme. Voinko poistua?”

006 myönsi luvan, ja tiedeupseeri oli kohta muualla. Nazorakien tiedeosaston ylin johtaja rojahti takaisin tuolilleen mietiskelevän näköisenä.
Hän ei ollut Makuta Abzumon perillinen. Hän ei suostuisi olemaan.
Katse kävi huoneen nurkasta nurkkaan. Ei hän ollut luonut vain pahuutta.

Seinät olivat täynnä valokuvia ja pohjapiirustuksia, joita 006 ei raaskinut heittää pois. Jokainen hänen projekteistaan oli hänelle kuin rakas lapsi. Vaaleanruskea tiedemies kurotti kouraansa seinälle ja otti sieltä alas muutaman merkittävämmän.

Sivuvaunullisen Kradzla-pyörän kuva ja kaavio toi hymyn pitkästä aikaa 006:n kasvoille. Musta kaunotar kahdelle matkustajalle oli ollut hänen esikoisensa ajoneuvosuunnittelun osalta, ja hän muisteli sen luontivaihetta lämmöllä. Valmistunut versio oli se, jolla hän oli lopulta saanut Kenraali 001:n huomion.
Toinen hänen varhaisista innovaatioistaan oli Zer-Tor 6.Z, yleiskäyttöinen työtraktori, jota käytettiin usein raskaiden Pesän sisäisten ja ulkoisten kuljetusten työjuhtana. Sinertävä väri oli vaihdettu vuosien varrella tummanpuhuvampiin sävyihin ja Imperiumin pyhään heptagrammiin.
Mutta nimi oli saanut pysyä.
Hänkin antoi omille lapsilleen nimiä, 006 sanoi, ja hymy hyytyi. ‘Stephen’. Stepheniksi oli Abzumo häntä kutsunut. Purppuraisen hirviön synkkä perintö tanssi hänen tajunnassaan edelleen.
Oli aivan kuin kuolema ei olisi koskaan pysäyttänyt Makuta Abzumoa. Aivan kuin hän olisi jollain tavalla edelleen läsnä.

Ei, 006 sanoi itselleen pudistaen päätään syvään. Minä en ole sellainen.
Hän otti esiin seuraavan luomuksensa ja hörähti hieman. Kaikki hänen ajoneuvonsa eivät olleet nousseet kansakunnan teknologisen kehityksen huipuiksi ja Pesän toiminnan tukirangaksi.
Paperilla oleva asia ei ollut kansakunnan teknologisen kehityksen huippu tai Pesän toiminnan tukiranka. Mutta se oli hieno kuin mikä.
Ensivilkaisulla oli vaikea sanoa, miten kulkuväline edes toimi. Renkaita oli kaksi ja niiden päällä tasapainotteli pieni jalusta, jolla ajaja hädin tuskin mahtui seisomaan. Jalustasta ylöspäin törrötti ohjaustanko. Muuta ei käytännössä ollut. Käyttäjä vain loikkasi Seg-Weh 7000:n päälle ja nojasi menemään. Ei kieltämättä kovin vauhdikkaasti, mutta silti.

Heh. Abzumo ei tällaista olisi keksinyt.
006 siirsi kuvat sivuun ja katseli viimeistä paperia. Hän pudisti päätään.
Tohtorin ensiaskel bioteknologian suuntaan oli ollut virhe. Kieltämättä ajatus elävästä kulkuneuvosta oli ollut äärimmäisen kiehtova. Teoriassa. Käytännössä ei ollut välttämättä kovin ansiokasta, että ajoneuvolla oli oma tahto. Ja että se tarvitsi polttoaineen sijasta kiloittain meriruohoa tai levää.
Paperilla oleva asia oli jotain niin käsittämättömän typerää, että Tohtori 006 ei halunnut myöntää luoneensa sen.
Paperi kohtasi viiden sekunnin sisään pöydän alla olevan silppurin.
Toivottavasti noita ei ole enää missään tallella…

Torakkatieteilijä pyöri tuolillaan. Olihan se myönnettävä. Hän ei ollut luonut vain kulkuneuvoja.
Hän oli luonut aseita. Tappavia aseita, joita hän oli ollut testaamassa, ja jotka painoivat tuhansien imperiumin sotilaiden kämmenpohjaa tälläkin hetkellä. Mutta oliko se väärin?
Hän oli luonut aseet suojellakseen sitä olentoa, joka nukkui valtavassa kammiossa, jonne laboratoriosta oli näköyhteys. Olentoa, jonka sisuksista hän oli tähän maailmaan tullut.
Minä teen tämän suojellakseni Äitiä, 006 sanoi, vaikkakin pelästyi sanaa jota käytti. 000:aa. Tarkoitan 000:aa.
Minä en ole kuin Abzumo.

Mitä enemmän hän lausetta toisteli, sitä todellisemmalta se alkoi tuntua.

Minä en ole kuin Abzumo.

Minä en ole kuin Abzumo.
Sanoja toistellen 006 nousi tuoliltaan hitaasti ja käveli laboratorionsa läpi. Hän ohitti tyhjyyttään valkoisena hehkuvia pienempiä tutkimuslaitoksia. Läpäisi turvallisuuslukittuja alueita yhdellä kädenheilautuksella vartijoille. Lopulta hän päätyi valtavan pallomaisen kammion suurenmoiselle oviaukolle.
Vartija kyseli jotain suojavarustuksesta, mutta 006 ei välittänyt. Näyttämällä kulkukorttia hän avasi suuret rautaovet ja asteli sisään kammioon, jonka täytti vain himmeä valo ja jonka seinät kasvoivat tummaa, sykkivää massaa.

000 erottui edessä suurena. Silmätön olento hengitti niin kovaa, että huone tärisi. Sen hengitys oli raskasta ja vaikeaa. Mutta ainakin se nukkui, vaikka ei omasta tahdostaan. Suoniin työnnetty neste varmisti sen. Ja jos se ei riittänyt, riitti kevyt sähköimpulssi rentouttamaan lihakset, joita olento ei itse osannut rentouttaa.
Minä en ole kuin Abzumo.
Torakkatiedemies asteli lähemmäs. Hän tunsi pesämassan sykkeen jaloissaan. Syke yhtyi hänen omaansa. Se tuntui luonnolliselta, toisin kuin metalliritilät joilla hän yleensä asteli. Mutta hän ei osannut rentoutua. Hän vain katseli nukkuvaa petoa, josta oli peräisin. Nukkuvaa petoa, joka oli kahlittu paikoilleen jokaisesta mahdollisesta raajasta.
Minä en ole kuin Abzumo. Minä en ole kuin Abzumo.

000:n pää oli kymmenen metrin päässä hänestä. Hän tajusi vasta silloin, kuinka pieni oli.
Sinä toit minut tähän maailmaan. Minä haluan vain suojella sinua. Minä en ole kuin Abzumo. Minä en ole kuin Abzumo.
Syke tuntui jaloissa. Oli kuin hän olisi taas ollut toukka.
Minä en ole kuin Abzumo.

Tohtori 006 ei kestänyt enää. Hän käänsi kasvonsa kasvoille, jotka eivät edes katsoneet takaisin ja asteli pois sykkivältä ja lämpimältä lattialta takaisin metallisille ja kylmille. 000:n raskas hengitys katosi taustalta, kun suuren pallomaisen rakennelman metalliovi kalahti kiinni.
Uni säästää kivulta. Hereillä se kärsii.
Hän toisteli mantraa mielessään uudelleen ja uudelleen. Se alkoi tuntua niin todellisemmalta.

Jalanpohjissa oli taas kylmää ja metallista. Samoin oli kaikkialla muualla. Todellisuuden syke oli vaihtunut kylmän unenomaiseen.
Sellaisessa maailmassa oli helpompaa elää. Se ei herättänyt vaarallisia ajatuksia. Imperiumin vastaisia ajatuksia.
Tunteellisia ajatuksia.

Klaanon Rope

Accelerando

9 kommenttia

Kylmä tuuli pyyhki luodon kiviseltä rannikolta hiekkaa. Taivas oli tummanharmaa, ja aurinkojen lämmin valo siivilöityi pilvirintaman läpi vain hyytävän valkeana. Kaksi pitkää hahmoa rannikolla katseli odottaen merelle. Laineet liplattivat kylmästi.
Naistoa siirsi viittaa olkapäidensä ympärille suojatakseen itseään viiltävältä kylmyydeltä. Skakdi hymähti. Hän nosti pitkän takkinsa kauluksia tuulensuojaksi.

“Miksi hän yhtäkkiä päättää kutsua meidät”, Toa-nainen kysyi selkeästi tyytymättömällä äänensävyllä.
Skakdi ei vastannut, ja hymyili kumppanilleen. Toa-nainen ei päättänyt jatkaa.

He huomasivat jotain.
Oli vaikea sanoa, minkä suojissa se oli rantautunut. Rannan valkamaan oli ilmestynyt valkea vene, jonka puu oli kuollutta ja soutaja eloton.
Tummanvihreä, repaleinen kaapu otti tuulta vastaan, ja hihasta paljastuva tikkien peittämä nyrkki piteli kiinni hahmoa pidemmästä tummasta puuairosta. Himmeä silmien hehku katsoi kaavusta.
“Aika mennä”, lautturi sanoi alakuloisella vireellä. Kyse saattoi olla tuulesta, mutta puheessa oli jotain vikaa. Sheelika ei kuullut suun liikkuvan Nihilistin puhuessa. Ja hänen kuulonsa oli hyvä. Se oli aina ollut hyvä.
“Menkäämme siis”, Arstein nyökkäsi hymyillen ja tarttui seuralaistaan kädestä. He astuivat veneeseen, jonka airo sysäsi vesille.
Ja vedet kantoivat sen läpi Ikuisen.

https://www.youtube.com/watch?v=z0GZhCnN87I

Ovi sulkeutui toisaalla. Täällä se aukesi.
Sheelika räpytteli silmiään hämmentyneenä. Hän ei ollut varma, kuinka kauan siinä oli kestänyt. Hän ei ollut ollenkaan varma, kuinka paljon aikaa oli kulunut, ja mihin suuntaan se oli kulunut. Hän voi jopa hieman pahoin. Arstein laski kämmenensä Toan olkapäälle lempeästi.
Valkean veneen pohja suuteli rantaa ja eloton lautturi antoi matkalaistensa mennä. Sheelika katsoi taakseen katsoakseen Nihilistiä vielä kerran, mutta oli liian myöhässä. Lautturi veneineen oli jo mennyt. Kadonnut jälkiä jättämättä.
Toa ja skakdi katsoivat toisiaan hetken silmiin, ja skakdi hymähti hienostuneesti. “Muista olla kohtelias isännälle.”
Jalat kohtasivat rannan, silmät sen auringonpaisteen. Kävely jatkui kohti temppelin suuaukkoa.
Temppelin pimeys söi pian auringon ja sen lämmön.

He olivat kävelleet jo kauan hämärässä. Valokiviä oli käytetty säästeliäästi, ja painostava pimeys peitti tilan katon. Jos kattoa edes oli. Parhaiten valaistu oli marmorilaattainen lattia, jota pitkin Arstein ja Sheelika etenivät. Miehen ja naisen jalat astelivat vuorotellen punaisilla ja mustilla laatoilla. Shakkilautamaista kuviota jatkui loputtomiin, ja tilan avaraa akustisuutta rikkoivat paikoittain vain suuret koristeelliset mustat pilarit. Arstein ja Sheelika eivät nähneet, mihin ne päättyivät. Pimeys toimi tilan kattona, ja oli mahdotonta sanoa mihin tila loppui.
Vaellusta kesti hetken. Lopulta hämärässä tuli vastaan ystävällisesti hymyilevä punainen matoralainen, jonka kasvoilla oli Pakari. Zorak ja Avde nyökkäsivät toisilleen kevyesti. Zorakin katse siirtyi kuitenkin temppelimäisen tilan seiniin.

“Mielenkiintoista. Esi-metrulainen, otaksun? Hyvä ystäväni, makusi on ihailtava. Enemmän kuin mitä voin sanoa eräästä muusta.”
Kuka tahansa olisi ummistanut rivien välissä olevan ivan pilkkeet, mutta nämä kaksi hämärässä hiiviskelevät juonittelijat olivat tunteneet toisensa liian kauan.
“Se oli vitsi, kultaseni”, skakdi sanoi hänen seuralaiselleen. Varjossakin hän tiesi tuon piilevän ärsyyntymisen Toa-naisen tanakassa askeleessa, nuo arat kohdat joiden tunnusteleminen oli usein tuonut lievää iloa jokapäiväisessä yksitoikkoisuudessa.
“Kerro, hyvä Avde. Ovatko auringot nousseet lännestä? Luulin, että pidit enemmän roolista vierailijana? Mutta nyt olenkin täällä ihailemassa näitä upeita arkeologian ihmeitä.”

Avde naurahti kevyesti. “Niin voisi kai sanoa, Arstein. Minusta tuntui, että oli minun aikani toimia isäntänä. Olen vieraillut saarellasi jo niin monesti, että tuntui vain kohtuulliselta kutsua teidätkin tänne.”
Punaisten silmien katse siirtyi Sheelikaan. “Hienoa nähdä sinuakin, Sheelika.”
Sheelika vältti katsettaan. Ele oli enemmän symbolinen kuin käytännöllinen, kun isännän ääni kuului melkein kaikkialla.
“Sheelika toivottaa hyvää teillekin”, Arstein sanoi vilkaisematta, “Haa, Olda Tohungan aikainen reliefi. Huomaan, että olet pitänyt paikat kunnossa.”
Avde kohdisti katseensa yönmustaan pylvääseen, jota Zorak oli tutkiskellut. Kivikaiverrus esitti soturia, joka käytti aurinkoja aseinaan. Soturia, joka kohtasi taistelussa itse yön.

“Tarkka silmä, ystäväiseni”, isäntä vastasi innostuneena ja asteli lähemmäs pilaria. Hän laski punaisen kämmenensä reliefin päälle ja tunnusteli sormenpäillään sen uurteita. “Tunnetko legendan, josta tämä kaiverrus kertoo?”

Zorak von Maxitrillian Arsteinin silmiin syttyi innostus.
“Vanha matoralainen myytti, ennen Uljas-Uuden-Suunnan revisioita. Valon Toa, aurinkojen sankarisoturi joka kantaa pyhintä voimaa. Suuren Hengen ensimmäinen luomus; Valo. Ja kun Suuri Valo sulkee silmänsä maailmalle, tulee sen edustaja kastamaan itsensä sen uudeksi avataraksi. Ja pelastamaan sen KRAlta”, Zorak selitti, “tietenkin, tämä on vanha myytti. Valon Toia on tullut ja mennyt. Kaikki jahtaavat tuota tuomittua haavetta yksi toisensa jälkeen. Muuan Niemimaan lonkeronomadiheimon tarinoissa on kerrottu yhdestä Valon Toasta, jonka Varjo söi elävältä kun tämä haastoi sen ilman totuuden valoa puolellaan. Tietenkin tämä on lonkerolapsien satu varoittamaan heitä riidan haastamisesta. Ironista myös, kuinka tämä pyhä myytti on kaiverrettu näin mustaan kiveen.”

Matoranin näköinen hahmo nyökkäsi. “Vaikea sanoa, mitä kaivertaja on sillä halunnut kertoa”, Punainen Mies aprikoi. “Toisten mielestä se kuvaisi sitä, kuinka suurimmassakin pimeydessä valo loistaa läpi ja voittaa.”
Hän siirsi katseensa Sheelikaan, joka kuunteli kärsivällisenä mutta ei välttämättä kiinnostuneena. “Toiset taas näkevät mustan kiven vain merkkinä siitä, kuinka tuomittu epäonnistumaan tämä valon tuoja on. Kaiverrus ei kuitenkaan kerro, voittaako aurinkojen soturi vai pimeys.”

Avde irrotti kätensä reliefistä. “Tietenkin kyseessä on vain myytti ja legenda”, hän sanoi neutraalisti. “Se, kuinka paljon siitä on totta on kuulijasta kiinni. Mitä mieltä olet itse?”
Sanansa hän kohdisti Arsteinille.

Arstein hymähti kysymykselle. “Kaikissa tarinoissa on totuuden jyvänen, ja kaikessa totuudessa on myytin kaiku. Ken tietää mikä on olemassa ja mikä ei”. Skakdi tunnusteli pylvästä ja vilkaisi uudelleen sen hahmoja, “me kaikki teemme mitä parhaiten näemme.
“Mutta, hyvä Avde. Nautin suuresti historiasta, mutta pakko sinulla olla jotain muutakin minulle?” Arstein hymyili.

Avde näytti siltä kuin olisi halunnut kiinnittää huomiota siihen, että Arstein oli juuri viitannut tarinaan historiana, ei myyttinä. Pienet asiat kertoivat paljon. Hän kuitenkin tyytyi nyökkäykseen.
“Käykää peremmälle.”
Punaisen Miehen askelia seuraten kolmikko saapui pienempään, intiimimpään tilaan, joka ei jatkunut kaikkialle. Silti sama musta ja punainen shakkilautakuvio peitti lattian. Seinillä loisti turvallisuutta pimeään tuovia valokiviä, jotka paljastivat kolme kliinisen valkoista tuolia – ja shakkilaudan niiden keskellä.

Avde istui itse laudan toiselle puolelle. Sille, jolla valkoiset pelasivat. Kaksi muuta tuolia oli aseteltu mustien puolelle. Peli ei ollut enää alussa, se oli pahasti kesken. Osa nappuloista oli jo poistettu laudalta, ja musta oli ottanut vahvan aseman laudan keskiössä. Valkoiset nappulat olivat kuitenkin niin tiiviissä muodostelmassa, että mustien olisi vaikea läpäistä sotilaiden muuri kokematta itse menetyksiä. Mustilla oli selkeä ylivoima, mutta tilanne oli silti jumissa.
Kaikki kolme katselivat lautaa.

“Kuten ehkä saatatte tietää”, Avde aloitti tyyneen sävyyn, “minun ja työnantajani määränpää lähestyy päivä päivältä. Vielä on kuitenkin paljon pohjatyötä, jota minun – ja siis meidän kaikkien – täytyy tehdä saadaksemme tilanne haltuumme suotuisalla tavalla.”
Avde silmäili lautaa intensiivisesti, vaikka tämän äänensävy oli tyyni.

“Mielenkiintoinen asetelma”, Arstein tarkasteli shakkilautaa kuin ei olisi kuunnellut isäntää, ja osoitteli mustia nappuloita. “Saanen kysyä kuka tässä on oppositiona?”

Avde tarttui pöytään, jolla shakkilauta lepäsi. Hän heilautti sitä, ja Arsteinin ja Sheelikan yllätykseksi pöytä pyörähti shakkilautoineen ainoan jalkansa ympäri. Nyt valkoiset olivat vieraiden puolella ja mustat Avden.
“Kuten sanottua”, Avde aloitti, “siitäkin huolimatta että nautin pelistä, en halua ajatella asioita yhtä mustavalkoisesti kuin sen keksijät. Jokaisessa sodassa on molemmilla puolilla sankareita ja konnia.”
“Niinkö vain sinä aiot pelata heidän molempien puolella?” Sheelika puuttui yhtäkkiä ilme halveksuvana. Toa pudisti päätään synkkänä. “Tiesin sinut kaksinaamaiseksi, mutta…”
Naisen kämmenet puristuivat nyrkeiksi. Silmäkulma nyki.
Arstein laittoi kätensä Toan olkapäälle, “Kultaseni, muista olla kohtelias isännälle. Älä piittaa pienistä.” Sheelika henkäisi ulospäin turhautuneena.
“Minulla on vain yksi vihollinen, Sheelika hyvä”, Avde sanoi Zorakin lopetettua rauhoittelunsa. “Se vihollinen on tämä konflikti itsessään. Minä jos kuka haluan nähdä sen loppuvan. En aiheuttanut sitä.”
“Mutta kuitenkin hyödyt siitä”, Sheelika sanoi hiljaa ääni katkeruutta tihkuen. “Hyödyt heidän verenhimostaan.”
Avde hymyili yhä, joskin hieman alakuloisemmin. Verenhimosta puhumisen ironia oli mennyt kostonhimoiselta Sheelikalta täysin ohi.

“En kiellä sitä, Sheelika. Mutta en myöskään aio tuomita heitä siitä. Valinta oli aina heidän, enkä voisi sitä heidän puolestaan tehdä. Olisi tekopyhää tuomita sellaista, jota en voi muuttaa. Aivan kuten en aio tuomita Arsteiniakaan metodeista, joilla hän toimii.”
“Ei tietenkään“, Zorak hymähti ja tarttui taas Sheelikan olkapäihin, “olemmehan molemmat maailmaa ymmärtäviä aikuisia”.
Sheelika näytti siltä kuin olisi halunnut jatkaa. Hetken hän katsoikin Avdea silmiin, mutta sitten pudisti päätään ja laski silmänsä lattiaan. Shakkilautakuvio ei tuijottanut takaisin.

“Tietenkin sodissa ei asevoima ole kaikkea. Jokainen rykmentti tarvitsee sen tahdin, jolla operoida”, skakdi käsitteli nappuloita ilman, että muutti laudan järjestystä. “Jokaisella on yksi finaali mielessä tässä konfliktissa, eikä sen teema aina ole yhteensopiva. Täytyyhän myös miettiä, hyötyykö yksi puoli varhaisesta finaalista, jos toisen lopetus on johtaa johonkin suurempaan.”
Hän jakoi pitkän merkillisen katseen isännän kanssa. Avde laski leukaansa lähemmäs rintakehäänsä ja katsoi Zorakia kulmiensa alta.
“Täytyy miettiä pitkällä aikavälillä”, Arstein jatkoi tuijotellen shakkilaudan asetelmaa yhä lähempää. “Orkesteri täytyy suunnitella yhdestä ainoasta soittajasta alkaen.”

“Kas siinä onkin meidän eromme, Zorak hyvä”, Punainen Mies sanoi tuttavallisesti. “Sinä seisot kapellimestarina korokkeella ja haluat ohjata jokaista soittajaa tekemään juuri niin kuin ennalta sovittiin. Arvostan sitä kyllä. Arvostan sitä enemmän kuin uskotkaan.”
Avde pyöräytti taas lautaa. Valkoiset palasivat hänen luokseen.
“Minä pelaan joskus mustilla, joskus valkoisilla”, hän jatkoi siirrelleen oikeaa kättään harkiten valkoisten nappuloiden yllä. “Toisinaan olen hyökkääjä, toisinaan puolustaudun. Mutta aina on vastapuoli, joka reagoi ja jonka siirtoja voin vain arvailla. Yksikin nappulan siirto laudalla…”
Avde nosti valkean sotilaan laudalta ja siirsi sitä ruudun eteenpäin. Vain yhden ruudun aloituspisteestään.
Mutta se teki paljon. Se toi tuon valkoisen nappulan mustien rintaman polttopisteeseen. Seuraava siirto voisi muuttaa koko pelin.
“… saa aikaiseksi reaktion. Ja reaktioita en tiedä etukäteen. Pystyin vain töytäisemään oikeaan suuntaan petturia, jonka istutin Bio-Klaanin riveihin. En voisi edes arvatakaan, mihin hänen tiensä lopulta johtaa.”

Avde hymähti. “Älä huoli, se ei tarkoita että olisin lakannut pitämästä ‘pikku apuriamme’ silmällä. Silmäni on siellä missä hänkin.”

Arstein nosti kulmaansa ja katsoi viimein Avdea silmiin. Hän kohtasi hyytävän rauhallisen katseen mitä omahyväisimmällä reaktiolla, kuin hän olisi voittanut korttipelissä suurilla panoksilla.
“Tietenkin, on tuossa omanlainen nokkeluutensa, rakas Avde. Kunnioitan sitä, mutta joskus ‘potentiaali’ voi olla vaarallinen kaksiteräinen ase. Tuleva ja arvaamaton luonnostaan kaataa häikäilemättömästi aina parhaimmatkin siirrot. Se myös auttaa, tämä on ilmiselvää, joskus erittäin paljonkin. Improvisaatio, se on tärkeä ominaisuus. Mutta joskus taistellaksesi arvaamatonta vastaan tarvitset lujan, teräksisen perustan. Tuleva ei aina ole ystävällinen, joten et voi kohdata sitä hymy suussa. Taistellakseen tuntematonta muutosta sinun täytyy olla liikkumaton este. Kohtalo vastaan kohtaloa.”
Arstein käsitteli uudelleen shakin nappuloita, tällä kertaa piteli yhtä niistä sormissaan poissa laudalta, ja laittoi sen sittemmin takaisin paikalleen.

“Ymmärrän, jos olet huolissasi ‘palkinnostasi’, Arstein”, Avde sanoi lempeästi. “Älä huoli. Kaikkea en jätä sattuman varaan. Pidän kyllä huolta, että valon Toa päätyy käsiisi tavalla tai toisella.”
Sheelika kiinnitti huomion siihen, että Avde ei tarkentanut, kenestä valon Toasta oli kyse. Salaman ja varjon Toa ei sanonut mitään, mutta kurtisti kulmiaan.
Punainen Mies ei valehdellut. Mutta hän ei myöskään kertonut totuutta. Siitä nainen oli jollain tavalla varma.

“Olet sanasi veroinen, rakas ystävä”, Arstein hymyili “mutta oletan, että haluat vielä jotain vastalahjaksi? Et kutsunut meitä turhaan tänne”. Skakdi viimein vilkaisi Sheelikaa. Toa-nainen oli selvästi hyvin levoton tämän aikana, mutta oli tottelevaisesti pysynyt vaiti. “Kultaseni, haluaisitko sinäkin vielä pyytää jotain isännältä?”
Sheelika nyökkäsi hiljaisena, vaikka ei uskonutkaan että Avde voisi hänen haluamaansa asiaa heti tarjota. Arstein myhäili. Ei tarvinnut kysyä tietääkseen mitä, tai tarkemmin kenet Sheelika halusi käsiinsä. Hän oli kuvitellut kyseisen henkilön kaulan käsiinsä jo useasti.

Avde nojasi syvemmälle tuoliinsa ja laski vasemman kätensä yhden punaisen matoran-panssarinsa alle. Sieltä nousi käden kanssa pieni valkoinen siru, jonka kulmissa viipyili himmeä sinihehku. Sirun keskelle oli kaiverrettu pieni kirjain, γ. Gamma.
“Tiedät aivan hyvin, mitä haluan, Arstein hyvä. Mutta yksin sinä ja kaunokaisesi ette voi sitä minulle antaa, ja se meidän on hyväksyttävä.”
Matorania muistuttava hahmo laski Nimdan sirun takaisin piiloonsa. Nyt kun tiesi mitä etsiä, oli helpompaa nähdä kuulas sinihehku, joka tuli aavemaisesti haarniskan taskusta.
“Olen kuitenkin todella kiitollinen avusta, jonka olen jo sinulta saanut”, Punainen Mies sanoi kumartaen hieman kohteliaasti tuolillaan. “Ilman teknologiaasi en olisi saanut nazorakien salaisen palvelun kiusallisia vakoilukameroita pois kannoiltani.”
Arstein nyökkäsi omahyväisesti. Sama pulssi, joka oli lamauttanut Klaanin virranjakelun oli hyvin monikäyttöinen.
Se piti vain osata säätää oikealle taajuudelle.

Tämä toi jotain Sheelikan mieleen. Toa-nainen katsoi asiakseen jälleen kysyä jotain. “Toimititko jo maksuvälineemme sille palkkasoturikenraalille?”
Avde nyökkäsi. “Hän suoritti tehtävänsä äärimmäisen hyvin. Uskon, että kenraali Labio nauttii uudesta instrumentistaan.”

Arstein päästi ylimielisen naurun. Ainoa hetki, joka ei ollut kastettu limaiseen teennäisyyteen. “Tietenkin. Se on minun käsityötäni. Ja nyt kun mainitsit asian, sallinet minulle luvan kysyä asioita teidän puolelta? Minulla kun on eräs henkilö tai kaksi pelilaudallasi.”
Avde näytti yllättyneeltä. Hän heilautti kättään antaakseen yhteistyökumppanilleen puheenvuoron. “Välillämme ei ole salaisuuksia, Zorak.”
Sheelika olisi halunnut vain tuhahtaa. Tämäkin lausahdus oli totta vain teknisesti. Sanavalinnat, ne olivat kuolettavan tärkeitä.
“Se ritarikunnan soturi. Tilasi minulta käsiä. Oletan, että hän on vielä kunnossa?”, Zorak sanoi.
Avde näytti riemastuvan. “Ah, kyllä. En tiennyt sinun kuulleen. Asiakkaasi on löytänyt tiensä Allianssin palkkalistoille. Hän kulkee nykyään nimellä ‘Amazua’. Maailma on joskus todella, todella pieni.”
Liiankin pieni, Sheelika ajatteli itsekseen.
“Mitä hän tekee tällä hetkellä?”
“Ilmeisesti lähinnä hanttihommia Allianssin skakdeille”, Avde vastasi. “Ehdin jo hetken luulla, että hän olisi säikähtänyt läsnäoloani sen verran, että olisi jättänyt tämän konfliktin taakseen… mutta ehkä hän on päässyt jo minusta yli? Kuka tietää. Oli miten oli, seuraan tilanteen kehittymistä mielenkiinnolla.”
Puhuessaan Avde siveli sormellaan yhtä laudan mustaa nappulaa. Hän oli jo tehnyt siirtonsa. Nyt hän odotti vain reaktiota.
“Oliko sinulla muita, joista halusit tietoa?”

Arstein hieroi leukaansa. “Nyt kun mietin, erään hyvin tuntemani henkilön entiseltä kumppanilta taitaa myös puuttua käsi, ellei minulle ole syötetty väärää tietoa.”
Avde hymähti, kun Zorak mainitsi “hyvin tuntemansa henkilön”. Guardian tuskin puhui Zorakista näin positiiviseen sävyyn.
“Kyllä, puhuin myös Miekkapirun kanssa”, Punainen Mies vastasi. “Joskin hän ei taida olla enää kovin kummoinen miekkapaholainen ilman miekkakättään. Se oli hinta, joka hänen neutraloimisekseen oli maksettava.”
“Aiotko ostaa hänetkin taskuusi”, Sheelika kysyi välinpitämättömästi, ilman mielenkiintoa. Hän tiesi jo vastauksen.
“Se ei ollut suunnitelmani alkujaan. Joskus hän oli vielä valkoisten puolella, valkoisilla ruuduilla kulkeva lähetti. Hän ei ollut koskaan ostettavissa. Nyt en ole enää yhtään varma. Lähetin oman valkoisen ritarini neutraloimaan hänet, mutta… Ämkoo selviytyi. Ehkä tilanne on muuttunut.”
“Ah, tietysti”, Arstein vastasi, “olenkin ihmetellyt tässä, missä nukkesi on. En ole nähnyt häntä koko tämän ajan.” Arstein vilkaisi valkoista ratsumiestä laudalla ja takaisin Avdeen. “Luotatko minuun tosiaan noin paljon?”

Punainen Mies risti kämmenensä ja katsoi Zorakiin. “Marionetillani on tärkeämpää tekemistä tällä hetkellä”, hän vastasi. “Jossain on aina vaarallisten miesten ja naisten vaarallisia käsiä katkottaviksi.”
Karmiininsävyisten silmien hohde katsoi nyt Sheelikan ja Arsteinin olkapäiden välistä.
“Takanasi on ollut koko keskustelumme ajan kaksi ‘kaunokaistasi’, Arstein”, Avde sanoi yhtäkkiä painokkaammin kuin aikaisemmin. “Voisin esittää sinulle saman kysymyksen.”

Hiljaisuus täytti tilan hetkeksi. Sen alta kuului kahden leijuvan olennon vaitonainen humina. Kuusi sinistä silmää tuijotti syvästä mustasta.
Arstein hymähti, tällä kertaa sävy oli hankala purkaa ymmärrettäväksi tunteeksi.”Vähättelet minua, rakas Avde”. Pieni käden liike toi varjoista esiin kahden, tukevan metalliolennon, joiden kylmä katse kohtasi tuon miehen hyytävän tyyneyden. “Harmittomia soittajia nämä. Tuliaisia. Ajattelin soittaa pienen kappaleen ennen lähtöä”, Arstein hymyili, “vai etkö nauti musiikista?”.

Matoranin ilme oli kaikin puolin selittämätön. Oli vaikea sanoa, mitä hän oli selitykseksi odottanut, mutta tämä ei ainakaan ollut se.
“Nautin hyvinkin”, Punainen Mies vastasi ja siirsi katseensa Feterroihin. “Pahoittelen jos vaikutin epäilevältä.”

Arstein hymyili ja vilkaisi hetken Feterrojansa ja Sheelikaa. Feterroiden mekaaniset käsiraajat taittuivat joksikin muuksi. Soittimiksi. Omalaatuisia mutta silti tunnistettavasti soittimia, jotka metalliolennot alkoivat soittaa metodisesti.

Musiikki oli jotain toisenlaista. Se ei ollut iloinen, ei aktiivinen, mutta samalla ei myöskään melankolinen. Se pysyi eräänlaisessa tyynessä, laskelmoidussa välimaastossa kuin rituaali. Kielisoittimet hoidettiin vain yhdellä käsivarrella, jossa useat sormet hoitivat raajaan liitetyt kielet. Tämä jätti kolme muuta raajaa vapaiksi muille soittimille. Vaskisoittimet puhallettiin Feterroiden käsissä olevien koneiden avulla, tai oli mekaanisesti luotu Feterroiden koneistoista. Kaiken järjen mukaan tämä näyttäisi turhamaiselta, mutta Zorakin käsissä se oli orkesteri. Tunteeton, hyvin rakennettu orkesteri.

Vihreä Skakdi kirosi räkäistä kapakkaa. Apaattinen vastaus sai humalaisen raunion entistä vihaisemmaksi, mutta hänen mielialansa ei ollut riittävä minkäänlaiseen rimpuiluun. Sen sijaan hän sylki oven juureen ja lähti marssimaan niin hyvin kuin hänen jalkansa antoi. Polveen sattui edelleen. Siihen oli sattunut jo kuukausia.

“Gerew?”, ääni kuului skakdin olan takaa.
“nOh MiTäH??”, Skakdi vastasi ja humalainen henkäys pääsi suusta.
“Haluaisitko uuden mahdollisuuden?”
”hÄ?”
“Olisi paketti, jonka haluaisin sinun kuljettavan.”

Postimiehen mielenkiinto heräsi. Kun rahatilanne oli tällainen, voisiko hän edes kieltäytyä. Polveen ammutuille läheteille ei usein töitä herunut.

Meri oli tyyni. Taivas pimeä. Tähdet kiipesivät esiin pimeydestä, kun aurinkoinvalo pakeni horisontin taakse.
Kahden valkoisen jalan askeleet loivat pienen pieniä aaltoja pintaan. Jokin käveli vetten päällä. Jokin kasvoton.
Kasvoton pysähtyi hetkeksi. Se tutki miekkaa, jota piti yhdessä pitkässä ja laihassa kädessään. Miekkaa, joka oli sinisen veren tahrima. Mestari oli halunnut jonkun hiljennettävän.
Joku oli nyt hiljainen.

Kevyellä ranneliikkeellä Marionetti sinkosi veret irti Äären terästä.

Miekka oli parempi kuin mikään.
Valkoinen käsi ei päästäisi siitä irti.

Pimeä ja kylmä ympäröi Miekkapaholaisen. Nazorak-sellin seinien kylmä lyijy ja teräs ympäröi tummanvihreän Toan, jonka silmät hehkuivat punertavina. Hän ei tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut siitä, kun Punainen Mies oli käynyt puhumassa hänen luonaan.
Punaisella Miehellä oli ollut paljon tarjottavaa.

Entiselle adminille oli kelvannut vain yksi asia.
Punainen Mies oli luvannut harkitsevansa sitä.

Valokiila tunkeutui ahtaaseen pimeään, kun ovi avattiin. Hahmo astui oviaukkoon.
“Onnitteluni”, vahvasti haarniskoitu nazorak-siluetti sanoi matoraniksi. “Onnistuit vakuuttamaan kunnianarvoisan Kenraali 001:n. Sinulle on tehtävä… vai pitäisikö sanoa, kohde.”
Virne ei ollut pitkään aikaan poistunut Miekkapirun kasvoilta, mutta nyt hän osoitti sen avaajalle.

Kolme metallipylvästä leijui apeasti rannan yli. Erämaa noiden alla hehkui kuumuudesta, jonka sen päällä astuneet joutuivat kärsimään. Mutta metalliolennot eivät piitanneet. Niiden polttavan kuoren alla oleva tietoisuus määräsi yhden ainoan kohteen. Muu kuin ne itse ei liikuttaisi niiden terästä.

Työskentelevät matoralaiset ovat myös huomaamattomia matoralaisia. Työläiset eivät huomanneet, kuinka heidän silmäkulmassa, katujen varjoissa, piilotteli vieras, musta olento.

Miljoonien alumiinihermostojen seassa, useiden kuparisynapsien keskellä juuri tämä tunne nousi kaikkien noiden yli. Se alkeellinen, eläimellinen impulssi. Se, mikä syntyy siitä kirotusta syleilystä, jossa totuus ja tieto on kumottu ja eliminoitu. Komento, joka syrjäytti jokaisen laskelman, jokaisen metodisen aikeen, tahdin ja toiminnan.

Huuto.

Se kamala, kamala huuto.

Punainen Mies istui haltioituneena tuolillaan kuunnellen Zorak von Maxitrillian Arsteinin koneiden musiikkia. Se oli alusta loppuun Zorakin musiikkia. Koneet toimivat vain välikäsinä, instrumentteina. Nuotit olivat hänen säveltämiään ja tahdin määräsi hän itse. Se oli kuusitahtinen, koko kammion täyttämä kauneus. Mutta ei lämmin kauneus. Kylmä kauneus, kylmä kuin etelän pahimmat pakkaset. Kylmä kuin koneisto, joka teki työnsä kyseenalaistamatta tai välittämättä.

Silti Sheelika vaikutti olevan suorastaan haltioitunut kuunnellessaan kumppaninsa musiikkia. Varjon ja salaman toa tuntui unohtavan koko maailman ympäriltään. Edes hetkeksi nainen jätti koston taakseen. Ei, ei taakseen.
Sisälleen kytemään.

Lopulta Feterrat lakkasivat soittamasta. Mutta melodia soi vielä jossain. Se kumpusi suoraan Arsteinin aivoista.
Avde taputti hitaasti rikkoen hiljaisuuden. Zorak von Maxitrillian Arstein kumarsi syvään, ja takin helmat heilahtivat.
“Kaunis teos”, Avde sanoi rehelliseen sävyyn. Zorak nyökkäsi hieman vaatimattoman näköisenä.
“Haluaisin vain olla kuulemassa, miten se loppuu”, Avde lisäsi ovelasti.

“Rakas Avde”, Zorak sanoi Feterrojen sulkiessa soittimensa taas raajoiksi. “Mistä tiedät sävellykseni olevan keskeneräinen?”
Avde laskeutui tuoliltaan. Matoran katsoi shakkilautaa ja sitten työkumppaniaan.
“Koska sinulta puuttuu yksi instrumentti.”

Klaanon Rope

Opi tuntemaan sienet

3 kommenttia

Sieniä

Puissa oli tusinoittain huppupäisiä hahmoja keihäät käsissään. Ja ne eivät olleet mitä ilmeisimmin kovin innoissaan satunnaisista vierailijoista suollaan. Vierailijoiden katseet nuolaisivat puita, ja hahmot nähdessään ratsastajien ilmeisiin ilmestyi vakavuutta. Oraakkeli arvioi tilannetta. Makuta Nui löpisi jotain täysin asiaankuulumatonta isäntäruumiinsa kallon sisällä. Summerganon jäi sanattomaksi. Tapiiri ei.
“Snork.”

Maan pinnalla taasen kiusallista tuijotusta oli kestänyt pidempään kuin kumpikaan osapuoli tiesikään. Tapiiria tämä ei haitannut. Sen tyytyväinen mussutus oli ainoa ääni hiljaisuuden päällä.
Sammalnaamioisen onu-matoranin purppurainen tuijotus porautui mustavalkoiseen kärsäeläimeen. Ja äärimmäisen harvinaiseen lehulaiseen vieterivahveroon, joka muussiutui hitaasti tapiirin leukojen välissä.
“Snork.”
Huppupäinen matoran hengitti leuka raivosta täristen tuijottaen tapiiria silmiin. Siitä sen katse nousi hitaasti ratsastajaan, huna-kasvoiseen jään Toaan. Sen silmäkulmassa oli pieni huomaamaton irstas pilke.

“Ratsusi söi sieniäni”, Zeeron sanoi painokkaasti.
“Pahoittelen”, Suga vastasi. “En tiennyt niiden olevan teidän sieniänne. Enkä oikeastaan ole ihan varma, miten tällaista ohjataan.”
Tapiirikaan tuskin osasi kertoa.
“Snork.”

“Ette taida ihan tietää, missä olette”, isä Zeeron sanoi jäätävästi.
Jos te olette isä Zeeron, oletettavasti ainakin oikeassa paikassa, kuului ääni Sugan päästä. Se oli osoitettu vain ratsastajille sekä vanhalle onumatoralaiselle papille, ja puissa kyyristelevät athistit eivät sitä kuulleet.
Zeeronin silmät pullistuivat. Hän kyräili ympäriinsä etsien mystisen äänen lähdettä.
“Sinäkö taas?” Zeeron rääkäisi yhtäkkiä ääneen. “Mitä sinä tällä kertaa haluat? Eikö sinulla ole parempaa tekemistä jossain muualla?”
Sienimunkki tarttui kaksin käsin sauvaansa ja pyöri etsien äänen lähdettä.
“PALJASTA ITSESI. Oikeastaan, MENE POIS. En kaipaa elämänohjeitasi!”
Manu mietti hetken, ennen kuin vastasi.
Ööh, puhutko minulle? Emme ole ikinä kyllä tavanneet.
Zeeron heristi sauvaansa Summerganonille ilmeisesti paikallistettuaan telepaattisten viestien lähteen.
“Älä valehtele minulle! Minä kuulen kaiken!”

Zeeronin seuraajien keskuudessa levisi hienoinen vaivaannus kuten aina, kun heidän johtajansa ryhtyi huutelemaan äänille, joita vain hän kuuli. Vanhus pomppi nyt tasajalkaa ja huitoi sauvallaan hallitsemattomasti.
“Itse olet hallitsematon, senkin kurja sienivaras! Sinulla ei ole mitään oikeutta tulla tänne!”
Hei, älä sekoita minua tuohon toiseen, Manu tuhahti loukkaantuneena. Sitä paitsi minä luulin, että vain minä kuulen sen.
Suga ja Oraakkeli jakoivat todella pitkän katseen. Suga avasi suutaan kysyäkseen jotain, mutta Oraakkeli vain pudisti päätään. Tämän katse kertoi toalle, että kysymys oli parempi jättää kysymättä.

Zeeron pysähtyi yhtäkkiä.
“Ai te ette ole sama.”
Pitääkö minun loukkaantua?
“Pahoittelen. Luulin hetken, että sinä huutelet.” Zeeron perääntyi hieman ja oli vähällä kompastua oksaan.
“EIKÄ SE OLE HAUSKAA. EI LAINKAAN HAUSKAA.”
On se ehkä hieman. Yllättävänkin paljon, Manu hihitti.
“Keitä te olette ja mitä teette täällä?” Zeeron kysyi lopulta mulkoiltuaan Sugaa ja tapiiria hetken. Hän ei ollut vielä huomannut toan takana istuvaa matoralaista – tai ainakaan kiinnittänyt tähän mitään huomiota.
“MATORALAISTA? KUKA MUU SIELLÄ ISTUU?”
Sugasta alkoi tuntua joko siltä, että hän kuuli puhelusta vain toisen osapuolen tai siltä, että sienimunkki puhui aivan hänelle vierasta kieltä. Hän olisi muussa tapauksessa kysynyt tajunnassaan majailevalta Manulta selitystä, mutta hän ei uskonut siitä olevan tälläkään kertaa apua.
No ei siitä kyllä olisi, Manu sanoi.
Ratsailta suon mättäälle loikkasi mustakaapuinen matoran. Se laski huppunsa ja katsoi Pakaristaan Zeeroniin.

“Tervehdys, Zeeron”, Oraakkeli sanoi hymyillen. “Siitä on hetki.”
Zeeronin suupielet nousivat niin, että sammal ja home varisi naamiolta. “Athin nimeen! Oraakkeli!” onu-matoran hihkaisi. Hän viittoi välittömästi löysällä ranteella puissa kököttäville kaapuhahmoille. Matoran-seurakuntalaiset nyökkäsivät toisilleen ja loikkivat alas oksia ja liukuivat alas runkoja pitkin. Kohta mättäillä oli parikymmentä säkkikankaisiin kaapuihin varjoutunutta matorania. Soturimunkkien keihäät olivat puisia, ja niin oli osan niistä naamiokin. Koko joukko kirjavia silmäpareja katsoi innoissaan sinisen muinais-Pakarin kantajaa. Athistit supisivat keskenään nähdessään Zeeroniakin vanhemman miehen.

Zeeron pudotti sauvansa ja pinkoi Oraakkelia kohti telakissan vauhtia. Munkki rutisti ystävänsä tiukkaan halaukseen käkättäen mielipuolisesti.
“Mitä sinä täällä teet?” Zeeron kysyi virnuillen. “Tuliko keitoksiani ikävä, veli hyvä?”
Oraakkeli hymähti. “Myönnän, että ei varsinaisesti. Mutta sinua ehdottomasti.”
“Kyllä minä sinut vielä opetan pitämään niistä!” sammalta kasvava onu-matoran hekotteli. Nauru ja hymy kuitenkin jäätyivät täysin pian, kun Zeeron katsoi skeptisenä ja vihaisena tapiiria, joka jatkoi mättäällä kasvavien sienien syömistä.
“Minun sienieni!” Zeeron murahti. “Minkälaista seuraa sinä olet oikein hankkinut itsellesi, Oraakkeli hyvä?”
Purppurainen katse tuijotti Sugaan, joka heilutti kättään soturimunkeille ratsailta hymyillen varoen. Sitten kunnianarvoisa Isä laski katseensa-
“En pidä äänensävystäsi!”
– isä Zeeron laski katseensa tapiiriin. Ja sitten nosti taas Sugaan.
“Sinäkö teistä kahdesta minulle mielensisäisesti puhuit?” matoralainen tivasi toa-ritarilta.

“No itseasiassa en”, Suga aloitti. Ennen kuin hän ehti tarkentaa, Zeeron oli jo tehnyt omat johtopäätöksensä ja tuijotti tapiiria tämän isoihin tummiin silmiin viiden sentin päästä.
“Sinä älykäs otus!” Zeeron vaahtosi riemuissaan kärsäkkäälle syleillen tämän hämmentynyttä päätä. “Sinä älykäs, älykäs kaunis otus! Sinäkin siis kuulet sen äänen? Sinäkin siis… SINÄKIN PIDÄT SIENISTÄ?”
Seurasi hiljaista mussutusta hetken. Kunnes tapiiri lopetti.

Zeeron tuijotti tapiiria.

Tapiiri tuijotti Zeeronia.

Zeeron tapiiria.

Tapiiri Zeeronia.

“Snork.”
“Snork”, Zeeron vastasi hymyillen lasittuneesti.
“Snork.”
Tapiiri jatkoi mussuttamista. Zeeron näytti jäätyneeltä tähän hetkeen. Seurakuntalaiset eivät selvästikään olleet aivan varmoja, mitä tapahtui. Se ei ollut varsinaisesti uusi tuntemus Kummitusten suolla.

Kyllä, minäkin pidän sienistä! Manu vastasi. Zeeron tuijotti yhä tapiiria ymmärtämättä, ettei se ollut äänen lähde.
Paitsi, että nyt, kun se sanottiin ääneen, hän tietää, makuta huokaisi. Zeeron jähmettyi paikoilleen ja siirtyi tuijottamaan jälleen Sugaa.
“Mitä noituutta tämä on?” hän tivasi silmät pullistuen.
“Noh”, Suga aloitti, “minun päässäni asuu, ööh…”
Jään toa ei ollut varma, olisiko hänen viisasta mainita päässään asuvan makuta.
“Vai sillä lailla”, Zeeron sanoi lähes kuiskaten. Hänen vasen silmäkulmansa nyki. “Vai sillä lailla. Että piilottelee siellä makuta.”
Joo, Manu sanoi viattoman kuuloisesti. Tästä on kadonnut kaikki hauskuus.
“Oraakkeli”, Zeeron kuiskasi, “miten on mahdollista, että kaikista maailman matoralaisista juuri sinä olet lyöttäytynyt yhteen makutan kanssa?”

Sanan ‘makuta’ maininta aiheutti kauhistunutta supinaa soturimunkkien riveissä. Nyt entistä useampi heistä tuijotti Oraakkelia epäileväisen näköisinä.
“Koska, Zeeron hyvä, tämä makuta taisteli meidänkin vihollistamme vastaan”, Oraakkeli sanoi rehelliseen ja ehkä jopa kunnioittavaan sävyyn. “Ja koska Mestarimme luottaa häneen. Elämme aikoja, jolloin ystävien ja liittolaisten kanssa ei sovi nirsoilla.”
Zeeron tuhahti ja naurahti yhtäaikaa. Tai siltä se ainakin kuulosti. “Ovatko ajat todella niin kovat? Oraakkeli, tiedän että sinulla on… mielenkiintoisia ystäviä ja liittolaisia, mutta sinä olet tuonut tänne jonkun atheonistisen enkelin! Mitä pentelettä on meneillään?”
Oraakkeli katsoi pitkään Zeeronia ja sitten tämän sekalaista seurakuntaa. “Te ette varmaan tiedä juurikaan, mitä tällä saarella tapahtuu.”
“Kuulimme kyllä sen järkyttävän mekastuksen”, sienimunkki sanoi. “Älä sano, ystävä hyvä, että sinulla oli jotain tekemistä sen kanssa. Ne kuulasi ovat vaarallisia, mies!”

“Minusta tuntuu, että on ehkä kohta aika saattaa sinut ja seurakuntasi ajan tasalle siitä, mitä tapahtuu”, Oraakkeli huokaisi. “Mutta kerron sinulle, että Pyhä Äiti on saapunut saarelle ja haluaa nähdä sinut. Luonnollisesti lähdin jäljittämään sinua.”
“Pyhä Äiti!” Zeeron huudahti, ja jakoi kunnioittavia katseita seurakuntalaistensa kanssa. “Sittenhän asian täytyy olla tärkeä! Mutta kerro ihmeessä ensiksi, että miten löysit minut. Ja miksi tuolla Toalla on, Ath varjelkoot, langennut enkeli päässään!”
Haluan nyt muistuttaa, että jaamme kiinnostuksen sieniä kohtaan, Manu totesi lähes närkästyneesti. Meillä ei ole mitään syytä olla vihollisia.
Zeeron vaikutti olevan kahden vaiheilla. Makuta tosiaan piti sienistä.
“Voisimmeko me puhua kahden kesken?” Oraakkeli kysyi Zeeronilta ja vilkaisi sitten pahoittelevasti Sugaa.
“Tottahan toki”, Zeeron sanoi hieman hajamielisen oloisesti vilkuillen välillä Sugaa ja välillä jälleen tapiiria, joka oli nyt aloittanut uuden sienierän popsimisen.
“Seuraajani pitävät kyllä huolen ystävästäsi ja… hänen ratsustaan.”
“Kiitoksia vieraanvaraisuudestanne”, Suga sanoi ja taputti tapiiria lempeästi päälaelle.
“Snork”, tapiiri totesi.
“Snork”, Zeeron vastasi. Sitten näytti siltä, kuin tapiiri olisi nyökännyt hienovaraisesti, mutta sen täytyi olla sattumaa.
“Seuratkaa meitä”, lähimpänä seisova munkki totesi ja lähti etenemään syvemmälle soistuneen metsän siimeksiin. Summerganon kannusti tapiirin liikkeelle, ja tämä lähtikin lönnystämään matoralaisten perässä.

Oraakkeli odotti kunnes kaksi athistimestaria olivat vihdoin kahden. Sitten hän kävi läpi kaiken tapahtuneen. Katedraalin tuhon, Isä Bartaxin petoksen ja sodan, joka saattoi riskeerata kaiken. Sammalta pursuava munkki kuunteli alusta loppuun keskeyttämättä. Lopulta Oraakkeli lopetti kertomuksensa ja antoi vanhan ystävänsä puhua.
“Kavinika siunatkoon!” Zeeron lopulta sai sanottua räpytellen silmiään. “Kylläpäs… asioista on tullut monimutkaisia.”
Zeeron katsoi Oraakkeliin pitkään. “Onhan… Mestarillamme jotain suunnitelmia?”
Oraakkeli nyökkäsi. “Hän on Bio-Klaanin linnoituksessa hakemassa liittolaisuutta ja ystävyyttä. Voimmeko muutakaan?”
Zeeron pudisti päätään. “Emme kai. Mutta… onko sinulla suunnitelmia?”
Oraakkeli ei vastannut.
“Älä teeskentele että et ole istuttanut jotain siemeniä itämään!” Zeeron ärähti, joskin hyväntahtoisen kuuloisesti. “Kyllä sinä olet sellainen pirun veijari, että sinulla on takuulla jotain takataskussa!”
“Ehkä”, Oraakkeli vastasi mystisesti. “Mahdotonta sanoa vielä. Mutta… kohtasin erään, joka saattaa muodostua avaintekijäksi seurakuntamme pelastamisessa. Kunhan hänelle annetaan oikeanlainen töytäisy oikeaan suuntaan.”
Zeeron oli hämmentynyt, mutta kiinnostunut. “Aha. Kuka niin?”

Oraakkeli hymyili. “Klaanilainen vain… ja sotilas vain. Mutta Nimda on merkinnyt hänet.”
Zeeron vilkuili ympäriinsä vainoharhaisena. Hän halusi varmistaa että kukaan ei ollut kuuntelemassa.

“Sinähän… tiedät, että sellaista ei ole tapahtunut koskaan aiemmin?” Zeeron kuiski. “Mitä… mitä se tarkoittaa?”
“Vaikea sanoa. Halusiko Nimda polttaa häntä satuttaakseen?” Oraakkeli näytti mietteliäältä. “Vai… haluaako se… uuden vartijan?”

“Toivottavasti ei kumpaakaan”, Zeeron sanoi hämmentyneenä. “Halki historian moni hullu on iskenyt silmänsä siruihin. Mutta… mitä tapahtuu, jos sirut iskevät silmänsä johonkin hulluun?”
“En tiedä”, Oraakkeli sanoi. “Mutta luulen sen tarkoittavan vain yhtä asiaa. Sulautuminen on tulossa.”

Oraakkelin ilme oli ristiriitainen. Hän huokaisi syvään.
“Ja en ole varma, onko se hyvä asia.”

Huone oli viihtyisä, vaikka pieni olikin. Kaikki kalusteet olivat puuta, mutta puinen tuoli osasi olla yllättävän pehmeä Summerganonin takamuksen alla. Yksi hänen kanssaan huoneessa olevasta kolmesta soturimunkista ojensi hänelle kupillisen epäilyttävää teetä, jonka Suga arveli sisältävän sienehtäviä ainesosia. Hän yritti kieltäytyä kohteliaasti, mutta hänen vaadittiin ottavan kuppi.
Juo pois, ei se voi kovin pahaa olla, Manu sanoi huvittuneesti.
“Niin, sinähän sen tiedät”, Suga vastasi happamasti ja erehtyi vilkaisemaan munkkien ilmeitä. Nämä näyttivät uteliaan kauhistuneilta ja Suga ymmärsi vasta nyt, miksi. Manun sanat oli todennäköisesti osoitettu vain hänelle, ja munkit eivät niitä kuulleet.
Jep. Niinhän se menee.
“Hyvä herra”, teekupin antanut munkki sanoi varovaisesti. “Teidän päässänne siis on makuta?”
“Kyllä”, Suga vastasi vaivaantuneesti ja asetti höyryävän puukupin pöydälle viereensä.
“Sattuuko se?” munkki töksäytti intoaan peittämättä, katui sitten ja vaikeni häveten hieman. Suga virnisti. “Välillä.”
Munkit katsoivat häntä kunnioittavasti.

Suga kokeili viestittää Manulle pelkillä ajatuksillaan.
Kiitos taas tästäkin tilanteesta.
Ole hyvä, poikaseni, ole hyvä.
Mitähän nuo mahtavat ajatella minusta.
Kenties, Manu virkkoi, että olet sekaisin.
Ai? Etkö sinä voisi vain lukea heidän mieliään ja ottaa selvää?
Suga, Manu sanoi, ja Suga kykeni aistimaan tuskastuneisuuden hänen virtuaaliäänessään. Ei se ihan niin toimi.
No miten se toimii? Suga virnisti jälleen. Munkit katsoivat yhä kiinnostuneina häntä, kuin hän olisi jonkinlainen mielenkiintoinen eläin, jonka tekemisiä oli ihmeellistä seurata.
No tuota, Manu sanoi ja mietti hetken. Ajattele vaikka pimeää huonetta, jossa nukkuu joku. Mielen omistaja, tarkemmin sanottuna. Minä menen huoneeseen, mutta kun avaan oven, se saattaa vaikkapa narista. Jos laitan valot päälle, saatan herättää huoneessa nukkuvan. Kenties, jos en valaise huonetta, törmään pimeydessä asioihin. Joku herkkä nukkuja voisi herätä jo pelkkiin askelten ääniin.
Suga ajatteli nukkuvaa Tawaa, jonka makuuhuoneeseen Manu hiippaili yön pimeinä tunteina.
Kun taas joku toinen ei herää, vaikka hakkaisin metallikattiloita yhteen hänen päänsä vieressä, Manu lopetti vertauksensa.
Okei, eli pimeä huone, Suga pohti. Saattavat huomata läsnäolosi siis?
Oikeastaan, Manu sanoi, ei se ole mitään sen kaltaista. Unohda pimeä huone.
… ahaa.

“Teenne jäähtyy”, eräs munkeista huomautti, jolloin Suga hätkähti ja tarttui kuppiin. Hieman teetä läikähti lattialle, kun hän siirsi mukin nopeasti huulilleen ja siemaisi nestettä. Seuraavassa hetkessä teekuppi putosi lattialle ja valutti lopun sisältönsä hukkaan.
No miltä se maistui? Manu tiedusteli, kun Suga ryntäsi ulos huoneesta puiselle terassille ja oksensi. Hänen vatsansa sisältö lensi alas puusta, jossa heidän majansa sijaitsi.
Toivottavasti kukaan ei jäänyt alle, Manu sanoi huvittuneena. Suga ei vastannut.
“Oletteko kunnossa?” teen antanut munkki kysyi huolestuneena. Kolmikko oli seurannut pian Sugan perässä ulos huoneesta.
“Ei tässä mitään”, jään toa sanoi ja hymyili väkinäisesti.
“Haluaisitteko hieman lisää teetä saadaksenne pahan maun pois suustanne?” munkki tiedusteli ystävällisesti. Suga pudisti päätään rajusti.
Sääli, Manu sanoi haikeasti. Hyvät sienet menevät hukkaan.

Klaanon Rope

Ensimmäinen ja toinen

7 kommenttia

Satoja, tuhansia vuosia sitten

Luolan ilma oli kostea kuten sen päällä oleva metsäkin. Valonsädekään ei päässyt suurten käytävien ja onkaloiden sisälle muuttamaan mustaa väreiksi. Se ei ollut tarpeen. Luolan asukilla ei ollut silmiä päässään.
Asukki oli unessa. Sen syvä hengitys hehkui polttavan kuumana valtavan kammion suuaukolla seisovan olennon kasvoilla. Vihreät silmät olivat tottuneet pimeyteen jo hetki sitten. Ne katselivat olentoa, joka nukkui luolassaan raukeana.

Olennon valtava kolmiosainen hyönteismäinen ruho oli kiertynyt luolan kivilattialle kaksinkerroin. Sen päässä olivat suuret tuntosarvet, jotka värähtelivät olennon nukkuessa. Valtavat hyönteismäiset jalat olivat yli neljä kertaa pidempiä kuin luolan suuaukolla seisovan olennon koko keho.
Valtavan olennon hengitys sai koko sen asuinonkalon järisemään. Luolan suuaukolla seisova nuori olento ei ollut nähnyt lyhyen elämänsä aikana mitään tätä valtavaa petoa suurempaa.
Itseasiassa hän ei ollut nähnyt lyhyen elämänsä aikana ainuttakaan toista olentoa.

Nuori olento katseli suurilla vihreillä hyönteissilmillä ympäriinsä. Ennen nukahtamistaan suuri olento oli laskenut luolan seinänvierelle sisältään kymmeniä vihreitä, aivan nuoren olennon pään kokoisia pyöreitä kuplia. Läpikuultavien ellipsien sisällä sätki jotain elävää.
Nuori olento ei tiennyt paljoa, mutta hän tiesi tulleensa maailmaan samanlaisesta. Jos hän jotain tiesi niin sen, että hänen täytyisi suojella niitä. Sillä kuka suojelisi niitä, jos hän ei suojelisi niitä?
Hyönteismäinen olento käveli pystyasennossa hitaasti kohti vaaleanvihreiden pahkuroiden pinoa. Hän varoi askeltaan – hän ei halunnut herättää nukkuvaa jättiläistä. Suuri olento oli väsynyt, ja syystä. Vaati varmasti paljon työtä tuottaa noita kauniita jadenvihreitä palloja, hyönteinen ajatteli.

Pienempi hyönteismäinen olento kumartui pallojen viereen ja katseli niitä kiinnostuneena. Hän laski kätensä varoen yhden päälle. Sen kuori oli kova, mutta taipui hänen kosketuksensa alla.
Pinta oli lämmin.Tumma varjo ja siluetti liikehti vihreän kuplan sisällä. Hän tunsi kädessään jotain elävää.
Hyönteismäinen olento oli päättänyt, miksi kutsua vihreitä palleroita. Hän kutsuisi niitä ‘muniksi’. Niiden täydellisyys ja puhtaus oli olennon mielestä kaunista. Jokin kuitenkin kertoi olennolle, että ne tulisivat olemaan vaarassa. Hänen olisi tehtävä kaikkensa, että munat eivät olisi vaarassa.

Olento nousi taas, mutta ei päästänyt vihreää katsettaan irti munista. Hän toisteli niiden nimeä hiljaa mielessään. Voisiko hän nimetä muita asioita?
Hyönteinen kääntyi katsomaan suurta olentoa luolassaan ja kuuntelemaan tämän rauhallista, mutta valtaisan suurta hengitystä.

‘Äiti’. Äiti kuulosti hyvältä. Hän oli päättänyt, että suuri olento oli Äiti.

Jokin iski hyönteisen mieleen. Hän raapi yhdellä neljästä kämmenestään ruskeaa päälakeaan. Hän ei tiennyt, miksi kutsua itseään. Toisaalta tarvitsiko hänen? Mitä hyötyä siitä olisi?
Minä olen minä, hyönteinen mietti itsekseen. Ei ole muita, jotka ovat minä. Vain minä.
Hyönteinen käveli luolan suuaukkoa kohti katsellen ympäriinsä vihreillä silmillään. Hän päätti jättää itsensä nimeämättä. Hän oli puhdas vereltään, puhdas sielultaan. Oliko muulla väliä?
Puhdas, olento ajatteli. Puhdas. Hän halusi sanoa sen ääneen.
“Zora“, olento sanoi kielellään kuin kokeillakseen. Se kuulosti hyvältä. Hän oli puhdas.
“Na Zora.”

Kommunikaattori surisi pimeydessä. Kenraali 001 heräsi, kuten aina, jyskytykseen.
Se ei ollut ongelma. Hän oli tottunut siihen.
Kammio oli pimeä. Uni, josta nazorak-imperiumin päämies oli revitty takaisin todellisuuteen oli hänelle tuttu. Tutun siitä teki se, että joskus kauan sitten se oli tapahtunut oikeasti.
Noiden päivien tapahtumat olivat yhä kaukaisempia ja kaukaisempia. Oli yhä vain vaikeampaa uskoa, että hän ja unen nazorak olivat joskus olleet yksi ja sama.

Hyönteiskenraali nousi lepokapselinsa sisältä yksityiseen kammioonsa. Jos joku työläinen olisi nähnyt Kenraalin lepokapselin, olisi hän varmasti kyseenalaistanut omansa. Mutta vaikka kapseli oli mukava, ei 001:llä ollut juurikaan aikaa vietettäväksi sen sisällä.
Tunti vuorokaudessa riitti. Hän oli laittanut sen riittämään. Tajunnan menettäminen tunniksikin saattoi olla sotatilassa kohtalokasta. Imperiumit nousivat ja kaatuivat tunneissa.

Ja hänen imperiuminsa ei tulisi kaatumaan.

Pesän syke kuului paksujen bunkkeriseinienkin läpi. Työtasolla oven lähellä oleva Esikunnan kommunikaattori piti surinaa ja korkeataajuuksista hälytysääntä. Merkkivalo vilkkui. 001 asteli ripein askelin sen luokse.
Kankealla tummalla monitorilla hehkui “008” punaisin numeroin. Hyönteissormi painoi vastausnappia.

“Kenraali 001, pääesikunta.”
“Herra Kenraali, Ministeri 008.” Virkamiesmäinen ääni ei värähtänytkään. Pesäasiainministeri oli tottunut Kenraalin läsnäoloon.
“008”, 001 tokaisi. “Vaadin välittömän raportin Nui-Korosta.”
Ministeri tuntui hakevan sanoja. Osa siitä johtui radioyhteyden viiveestä, mutta Kenraali kyllä aisti alaisensa epäröinnin. “Operaatio onnistunut, herra Kenraali“, hän lopulta sanoi hieman epävarmemmin. “Suurkylä on miehitetty.”
Kenraali 001 hymähti, mutta ei radioon. “Kuinka paljon menetyksiä koimme?”
008 epäröi. “… vain… yksittäisiä metrojääkäriryhmiä, herra Kenraali. Suurin osa komppanioista on täydessä taisteluvalmiudessa.”
“Vaikuttavaa”, 001 sanoi rehelliseen sävyyn. Hän kuvitteli sielunsa silmin Pesäasiainministerin hämmästyksen – 001 ei antanut usein positiivista palautetta. “Entä vastapuoli?”
008 ei selvästikään halunnut sanoa seuraavaa ääneen. Hän ei tainnut olla tyytyväinen siihen, mitä joutuisi kohta sanomaan.
“Kuusi matorania“, 008 sanoi, “herra Kenraali.”
Linjalla oli hetken hiljaista.
“Kuusi.”
“Kuusi, herra Kenraali.”
“Kuusi vain.”

008 vastasi myöntävästi. Hän alkoi aavistaa pahaa.
“Ammuitte laivoja täyslaidallisella.”
“Kyllä, herra Kenraali.”
“Ja vain kuusi kuoli.”
“Ei itseasiassa yhtäkään täyslaidalliseen… herra… Kenraali. Vihollinen koki menetyksensä tunneleissa metrojääkäreitä vastaan.”
001:n matematiikka oli melko vahva. Numerot olivat kaikki imperiumissa, jonka mahti perustui runsaaseen ylivoimaan. Hän ei kokenut, että “yksittäisten jääkäriryhmien” menettäminen kuuden matoranin lopettamiseksi oli paras mahdollinen vaihtokauppa.

008 oli melko hiljaa. Hän ei selvästikään ollut äärimmäisen innoissaan täydellisen taisteluraportin esittämisestä.
“Haluan tunnin sisään kokoushuone Kappaan Kenraaliluutnantit 003 ja 004”, 001 lausui painokkaasti, “Amiraali 002:n. Ja sinut.”
Pesäasiainministeri nielaisi, eikä onnistunut piilottamaan sitä aivan täysin. “Kyllä, herra Kenraali.”

Kauan sitten

Hyönteinen istui luolan kostealla lattialla. Äiti hengitti hänen edessään. Valtaisan olennon hengitys huusi kovempaa kuin mikään tuuli, jonka hyönteinen oli koskaan tuntenut ihollaan. Äiti ei nukkunut nyt – se söi. Valtavat leukaperät louskuttivat tummaa massaa, jota kasvoi luolan seinämillä. Hyönteinen tiesi tarkalleen, mitä se oli. Hän oli nimittäin juuri nimennyt sen. Se oli “ruokaa”.
Ruokaa oli ollut luolan seinillä aina. Sitä oli ollut niin pitkään kuin hyönteisolento oli elänyt. Tosin eihän hän ollut elänyt kovin pitkään.

Ruokaa ei ollut kuitenkaan enää paljoa. Äiti ahmi paljon ja ahnaasti, kun taas hyönteinen ei jaksanut kerralla enempää kuin hänen pikkuruisiin käsiinsä mahtui. Siinä oli hänen mielestään järkeä – Äiti oli iso, ja hän oli pieni.

Mistäköhän ruokaa saisi lisää, hyönteinen mietti. Ennemmin tai myöhemmin tummanruskea mössö loppuisi, ja molemmille tulisi nälkä.
Ehkä ruokaa olisi lisää jossain luolan ulkopuolella. Tämä ajatus kuitenkin sai hyönteisen vähän säikähtämään.
Ulkopuoli? oli sana hyönteisen ajatuksissa, joka sai hänessä aikaiseksi epäluuloa ja pientä pelkoa. Minä en ole ollut ulkopuolella. Äiti on täällä sisällä. Minä haluan olla sisällä.
Hän istui kivilattialla jalat ristissä tuijotellen suurilla silmillään Äidin syömistä. Hyönteinen nojasi pidempiin käsiinsä, joiden kyynärpäät olivat hänen polviensa päällä. Pikkukäsillään – siis pareista pienemmillä, olivathan hänen molemmat käsiparinsa vielä pienet ja sirot – hän käpälöi maanpintaa etsien kummallisen muotoisia kiviä.

Vihreiden silmien katse siirtyi maanpintaan. Pikkuruisen vyötärökätensä pikkuruisella sormella hyönteinen pyöritti hiekkaan ellipsiä. Se oli yllättävän vaikeaa – pyöreät muodot olivat vaikeita. Hyönteinen sekoitti hiekkaa uudelleen ja uudelleen, kun ellipsi meni pieleen. Hetkeksi se jopa turhautui.
Lopulta se sai pienellä sormellaan piirrettyä hiekkaan täydellisen pyöreän jäljen. Pieni hymy muodostui olennon kasvoille, ja se tuijotti aikaansaannostaan suuret silmät innosta kiiluen.
Muna.

Olento hihkaisi innoissaan – hän piirsi toisen sellaisen edellisen viereen. Minä olen hyvä tässä, hän sanoi itselleen päänsä sisällä. Into kasvoi olennossa.
Olento kuitenkin pettyi, kun hänen kahden ellipsin oikealle puolelle piirtämänsä muna epäonnistui. Se näytti enemmänkin pystyviivalta. Pieni hyönteinen tuhahti ja turhautumisissaan sotki koko hiekkakuvion.
Hän ei halunnut enää piirtää. Piirtäminen oli turhaa.

Hyönteinen irvisti sotkemalleen hiekalle. Olento heittäytyi selälleen ja levitti raajansa maahan ympärilleen. Hän veti kaikkia raajojaan maanpintaa pitkin, ja hiekka sai väistyä.
Pian hyönteinen nousi ja katsoi kuviota, jonka oli saanut aikaiseksi. Hän oli jättänyt jälkensä maailmaan, hän ajatteli.
Hän halusi jättää maailmaan lisää jälkiä. Hyönteinen loikki seinänviertä pitkin pikkuruisilla jaloillaan. Välillä hän asteli tavallisesti, mutta yhtäkkiä hän saattoikin kääntyä ympäri ja kävellä väärinpäin. Sitten hän käveli sivuttain, jonka jälkeen hän hyppeli tasajalkaa eteenpäin. Pikkuruiset jalanjäljet alkoivat täyttää luolan lattian hiekan. Hyönteinen oli innoissaan. Sen jalat jättivät jokaisella askeleella taas yhden uuden jäljen maailmaan!

Hyppely muuttui tylsäksi. Moni asia ei pitänyt olennon mielenkiintoa kauaa.
Vain yksi asia pystyi siihen. Hyönteinen istahti munien viereen. Luolaston kelmeässä valaistuksessa vihreitä ellipsejä oli vaikea nähdä. Mutta kun ne näki, ne olivat kaunein asia, jonka hyönteinen oli vihreiden silmiensä eteen saanut.
Pienet kädet kurottuivat varovaisesti yhden, lähimmän munan päälle. Varovaisella mutta tiukalla otteella hyönteinen nosti munan hiekasta ja laski sen syliinsä.
Pieni hyönteinen katsoi pitkään munassa nukkuvaa pienokaista. Hyönteinen silitti jalokivimäisen pallon pintaa kämmenellään.
Sinäkin olet puhdas.

Musta muoto munan sisällä liikehti enemmän kuin koskaan aiemmin. Pienokaisen pikkuruiset raajat heiluivat innolla sen uiskennellessa nesteessä. Pienokaiseksi se alkoi itseasiassa olla jo ehkä liiankin iso munaansa.
Yhtäkkiä tapahtui jotain, jota ei ollut tapahtunut koskaan aiemmin. Mustassa hahmossa munan sisällä aukesi jotain.
Hyönteinen haukkoi henkeään. Hän katsoi vihreisiin silmiin ja vihreät silmät katsoivat häneen. Kauniin ellipsin läpikuultava pinta muuttui ikkunaksi, jonka läpi pienoinen katseli maailmaan.
Ja se ikkuna repesi auki, kun pienokainen tuli sen läpi. Ulos munastaan.

Vihreät nesteet valuivat hyönteisen syliin ja luolan lattialle, kun hän nosti toukan hellävaraisesti käsiinsä. Vihreät silmät tuijottivat toisiinsa räpsyen.
Hyönteinen hymyili leuoillaan. Se otti pienokaisen käsiensä suojaan.

Pääesikunta

Syvällä pesässä ei ollut ikkunoita. Paljon tauluja, lamppuja ja betonia, mutta ei lainkaan ikkunoita. Amiraali 002 linkutti eteenpäin. Epätahtiset askeleet kaikuivat käytävissä ripeinä – Kenraali 001 oli määrännyt hänet kokoukseen, eikä aikaa ollut herunut ruhtinaallisesti.

Ministeri 008 oli toimittanut viestin mahdollisimman neutraalisti, mutta Amiraali maistoi kokouksen tunnelman jo etukäteen. SS Rautasiiven täysin hukkaan heitetty tykistökeskitys tuskin toisi 002:n laivastolle kehuja.

Kokoushuone Kappan ovelle päästyään Amiraali arveli tietävänsä jopa Kenraalin tarkat sanavalinnat.
Niin. Mitä me sinun kanssasi oikein teemme?

Ovella vartiossa olevat sotilaat tekivät kunniaa, ja toinen heistä naputti seinässä olevaan paneeliin koodin. Paksut metalliovet aukesivat vaimeasti suristen ja Amiraali harppoi sisään.

Kappa oli tyypillinen imperiumin kokoushuone: pitkä pöytä hallitsi tilaa, seinillä oli monitoreja ja katossa lamppuja. Koruttomassa kokoushuoneessa oli ainoastaan kaksi Nazorakia. Kenraaliluutnantti 004 ja Ministeri 008 olivat asettuneet pöydän ääreen ja istuivat vaitonaisina pöydän keskivaiheilla. Ministeri kuitenkin nousi seisomaan ja nosti käden lippaan korkea-arvoisemman upseerin astuessa sisään. 004 tiesi, ettei Amiraali juuri perustanut pokkuroinnista, mutta teki saman perässä.
“Päivää”, 002 tervehti ja asteli istumapaikalleen Kenraalin tuolin oikealle puolelle. Hän ripusti laivastonsinisen viittansa selkänojalleen. Amiraalin oli aina kuuma sisätiloissa, kaukana merituulesta. Ennen kuin laivaston komentaja ehti istuutua, ilmavoimien vastaava lampsi sisään. Kenraaliluutnantti 004 ja Ministeri 008 nousivat jälleen ja tekivät kunniaa.

Kun kaikki olivat päässeet istumaan, 003 aloitti keskustelun.
“Kenraalia odotamme?”
Metrojääkäreiden komentaja nyökkäsi.

Amiraali silmäili kanssajohtajiaan. Pesäasianministeri 008 istui aivan luotisuorana, selvästi Kenraalin puhuttelua jännittäen. Ilmavoimien komentaja 003 ei ollut aivan yhtä jäykkä, mutta selvästi hermostunut hänkin. Kenraaliluutnantti 004:n eleitä oli paljon vaikeampi lukea. Metrojääkärikomentaja osallistui kenraalikunnan kokouksiin huomattavasti muita harvemmin.

002 itse ei vierastanut tilannetta. Hän oli tottunut esimiehensä puhutteluihin. Hän oli ollut osa kenraalikuntaa selvästi pidempään kuin kukaan muu huoneessaolijoista.

Tilanne muuttui, kun raskaat ovet liukuivat auki. Kenraali 001 marssi sisään. Koko pöydän ympärille kerätty esikunta nousi epäröimättä käsi sotilastervehdyksessä, ja Imperiumin numero yksi myönsi levon nyökkäyksellä. Jokainen esikuntaupseeri istui takaisin paikallensa. 001 ei istunut, vaan jäi kävelemään hitain askelin pöydän ja sen ääressä istuvien upseerien ympäri. Kukaan heistä ei sanonut sanaakaan, eikä siten myöskään 001. Vain hyönteisjalkojen askeleet lattialla kaikuivat tilassa. Kenraali ei jakanut katsekontaktia kenenkään kanssa.

“Aion esittää kysymyksiä”, punaviittainen hyönteisupseeri lopulta sanoi. “Toivon, että teillä on niihin mahdollisimman perusteellisia vastauksia.”
001 pysähtyi pitkän pöydän päähän ja kääntyi katsomaan jokaista sen ääressä istuvaa.
“Mitä tapahtui.”
Sävy ei ollut kysyvä. Se oli käsky.

“Hrm”, 004 selvitti kurkkuaan. “Sain tietooni, että viholliset pakenivat maan alle, herra Kenraali. Lähetin metrojääkärit asialle.”

Kenraali ei vastannut mitään, ja maanalaisten voimien komentaja jatkoi.
“Joukot eivät olleet täydessä toimintavalmiudessa. Oletimme aivan ymmärrettävästi, että evakot oli ammuttu alas sen ilmalaivan mukana.”

Katseet kääntyivät 003:een.
“Herra Kenraali… Ilmavoimat toimivat täysin sääntökirjan mukaisesti. Tiedustelun tietojen mukaan viholliset oli jo eliminoitu joella. Lähetimme kuitenkin lentueen korjaamaan asiaa välittömästi, kun kuulimme venetempun olleen pelkkää hämäystä.”

Pallo oli heitetty Amiraalille. 002 huokaisi syvään, ennen kuin aloitti.
“Kenraaliluutnantti sanoi jo avainsanan. Tiedustelun tietojen mukaan evakot olivat ahtautuneet laivoihin.” Laivaston komentaja nojautui taaksepäin tuolillaan. “Miksei arvon 007 ole kanssamme?”
Pesäasiainministeri kohensi kaulustaan ja näytti sanattomasti hakevan puheenvuoroa. Kukaan ei kieltänyt sitä häneltä. “Herra Amiraali. Arvon Arkkiagentti on kiireinen kapinan jälkipuinnissa, eikä siksi kykenisi saapumaan paikalle.”
“Minua ei kiinnosta nyt, minkä virheen tiedustelu teki”, 001 sanoi korottaen ääntään, vaikka näki 008:lla olevan vielä jotain. Koko huoneen huomio kiinnittyi välittömästi Kenraaliin.
“Minä näen nyt vain jokaisen epäonnistumisen, jonka te saitte aikaiseksi. Klaanilaiset hämäsivät teitä kaikkia. Joka ikistä.”
Hiljaisuus lankesi pöydän ylle. Pääesikuntalaiset odottivat, oliko kenraalilla vielä sanottavaa. 008 oli jo päättänyt, että ei puhuisi, jos häntä ei puhuteltaisi.

Amiraali tuijotti kenraalia vaitonaisena. 002 tiesi, ettei ollut hyvässä asemassa tässä neuvottelussa: saaren saarron vuotaminen, pakoon päässeet klaanilaisvangit ja nyt tuhlattu täyslaidallinen. Laivasto ei ollut osoittanut puhtainta puoltaan tässä sodassa. Amiraali odotti jonkun muun vastaavan ensin.

Kenraaliluutnanteista 003 avasi suunsa ensin.
“Herra Kenraali, saimme sentään Torangan ammuttua alas. Se oli sentään yksi vihollisen suurimmista ilma-aluksista.”
Kenraali kääntyi 003:a kohti. “Kuinka monta vihollista meni aluksen mukana?” hän kysyi.
“Neljä… herra Kenraali. Laivan miehistökoko oli tavallista pienempi, vain 23-henkinen. Suurin osa selviytyjistä pakeni viidakkoon. Saimme viisi vankia.”
Kenraali ei näyttänyt juurikaan tyytyväisemmältä, joten 003 päätti jättää mainitsematta, minkä sortin rikkauksia ilmalaivasta oltiin saatu Imperiumin kouriin.
003 oli päättänyt jo kokoushuoneen ovilla, että ei olisi ensimmäinen joka mainitsisi nauriit.
Pistävä katse kuitenkin irrotti otteensa ilmavoimien komentajasta. “Voit poistua.”
Kenraaliluutnantti 003 ei juurikaan jahkaillut. Hän nousi tuoliltaan ja poistui kokoushuoneesta ennen kuin Kenraali 001 ehti muuttaa mielensä.

“Tekninen voitto ei riitä”, Kenraali 001 sanoi tiukasti huoneeseen jääneille. “Meillä ei ole koskaan ollut täydellisempää tilaisuutta murskata vihollisen Laivasto. Päästitte käytännössä koko vihollisjoukon kotipesään ilman naarmuakaan. Propaganda voi tehota omiin sotilaisiimme… mutta sinisen Ussalin kansat taipuvat vain nyrkin ja veren edessä.”
Nyrkki osui pöytään painokkaasti. Verta ei näkynyt.
“Ja heidän saastainen verensä pysyi heidän sisällään. Omasta näkökulmastaan he voittivat.”

“Herra Kenraali”, 004 aloitti matalalla äänellä hetken hiljaisuuden jälkeen. “Metrojääkäreiden hyökätessä viholliset joutuivat hylkäämään paljon muonatarvikkeita. Samoin se alas ammuttu ilmalaiva oli täynnä…”
Tauko kesti vain puoli sekuntia, mutta se oli tarpeeksi vyöryttämään sanan “nauris” jokaisen nazorakin päähän. 003 oli onnekseen jo kaukana.
“… ruokaa”, 004 lopulta sanoi. “Kunhan kauppasaarto pitää, on vain ajan kysymys ennen kuin heiltä loppuu syötävä kesken. Etenkin nyt, kun kaupunkilaisten määrä lisääntyi ja Nui-Koron pellot jäivät miehityksemme alle.”
004 ja 001 jakoivat pitkän katseen. 004 arveli olevansa jo kuivilla – operaatio olisi voinut epäonnistua paljon pahemminkin.
“Polttakaa pellot”, 001 sanoi. “Meidän on lähetettävä viesti. Voit poistua.” Samassa 001:n katse kääntyi pesäasiainministeriin.
“Ja sinä”, hän sanoi, “sinähän tiedät, että Pesän sisällä totuus on se, että me voitimme. Ei enempää. Ei vähempää.”
008 nyökkäsi varoen. “80% vihollisjoukosta tuhottiin”, kuului valhe, joka muuttui yhdellä hyväksynnällä totuudeksi. Kenraali 001 nyökkäsi.
“Voit poistua.”

Ovet kolahtivat kiinni, kun sekä 004 että 008 olivat poistuneet tilasta. Kenraali ja Amiraali tuijottivat toisiaan. He olivat nyt kaksin.
Kenraali laski katseensa pöydän pintaan. Hän nojasi kädet ojossa tuoliin, jolla hän yleensä istui kokouksissa. Amiraali istui vastakkaisella tuolilla ja katsoi ainoaa esimiestään hiljaa.
“Niin”, Kenraali huokaisi aivan eri sävyllä kuin muille pääesikuntalaisille, “mitä me sinun kanssasi oikein teemme?”
Amiraali tuijotti hiljaa. Hän ei vastannut.
Joskus hän olisi vastannut. Ja hän muisti kyllä miten.

Kauan sitten

“Ei minussa ole mitään vikaa. Sinä olet vain tylsä!”

Hyönteinen tuijotti toista. Ensimmäinen seisoi koko pituudellaan itsevarman näköisenä toisen, itseään nuoremman edessä. Toinen tuijotti tympeänä luolan lattian hiekkaa jalat ristissä.
“Me olemme puhuneet tästä”, ensimmäinen hyönteinen sanoi nuoremmalleen. “Äiti on täällä. Niin täytyy siis meidänkin.”
“Emme voi odottaa täällä loputtomiin”, hiekassa istuva olento väitti vastaan. “Ja minä tahdon mennä ulos nyt!”

Ensimmäinen hyönteinen huokaisi ja käveli ympyrää pienemmän edessä. Sen molemmat käsiparit olivat ristissä. Vielä varsin heiveröiset pihtihampaat puristuivat turhautuneina yhteen. Asiaa oli puitu jo pitkään. Ehkä niin pitkään kuin nuorempi oli osannut puhua.
Luola oli käynyt nopeasti liian pieneksi pikkuruiselle toiselle, jolla oli aina kiire kaikkialle. Jos sen siivet olisivat sen kantaneet, se olisi vain lentänyt kauas pois. Se, mikä pienessä munassa oli kasvanut oli odottanut kauan päästäkseen murtautumaan vapauteen. Ja nyt se ei antanut edes luolan seinien estää sitä yrittämästä.

Ensimmäinen kyykistyi nuoremman eteen ja katsoi tätä tiukasti silmiin.
“Tiedätkö sinä, mitä siellä on? Mitä ulkona on?” se tivasi jääkylmin katsein.
“En…” pienempi hyönteinen myönsi. “Mutta siksi minä sinne haluankin.”

Kaksikosta vanhempi huokaisi.
“Ulkona on vaaral-”

Ennen kuin hän ehti sanoa asiansa loppuun, nuorempi hyönteinen teki jotain, jota se oli ehkä ajatellut jo pitkään, mutta ei koskaan ollut tehnyt. Nyt oli kuitenkin aika. Nuorempi kierähti jaloilleen ja singahti juoksuun. Kaksi pientä jalkaa tamppasi maata, kun ötökkä kipitti kohti luolan suuta.
“Takaisin!” vanhempi hyönteisveljeksistä huusi. “Seis!”
Nuorempi ei ottanut käskyjä kuuleviin korviinsa, vaan jatkoi matkaansa kohti ulkomaailmaa. Vanhempi katsoi pitkään liikahtamatta, kun nuoremman pieni ja laiha ruskea keho loittoni luolan pimeydestä. Pian toinen oli jo poissa.
Hyönteisnuorukainen räpytteli silmiään hädissään. “Takaisin!” se huusi vielä kerran, kovempaa kuin koskaan. Mutta apua siitä ei ollut. Toinen ei kuullut.
Olento painoi molemmat kämmenensä otsaansa vasten. Se tuijotti aukkoa, josta toinen oli juossut. Sitten se käveleskeli hetken ympäriinsä hermostuneena.
Entä jos toiselle kävisi jotain? Hän ei antaisi sitä itselleen ikinä anteeksi.
Olento käänsi selkänsä luolan suuaukolle. Ei. En voi. En voi jättää Äitiä.
Hän katsoi Äitiä. Suuri olento nukkui jälleen rauhanomaisesti. Äiti oli valtava, vahva ja mahtava. Mutta Äiti ei nähnyt. Äiti ei näkisi, jos jotain kävisi.
Hyönteinen laski katseensa suureen kasaan vihreitä kaunokaisia luolan seinämällä.

Äiti ei näkisi, jos jotain kävisi munille.
Hyönteinen ryntäsi äkkiä munien luokse. Kaikki oli kunnossa. Pienet ja tummat uneksijat niiden sisällä näkivät läpikuultavissa kehdoissaan unia maailmasta, johon kohta pääsisivät.
Hyönteinen vilkaisi taas luolan suuaukkoa. Ei hän voisi jättää munia vartioimatta. Entä jos jotain tapahtuisi? Hän voisi menettää niistä jokaisen pelastaessaan luolasta pakoon juossutta. Hänellä ei olisi varaa tehdä sellaista uhrausta.
Olento oli hyvä laskemaan. Jos hän menettäisi yhden, mutta pitäisi huolta lopuista, hänellä olisi yhä monta. Ja monta oli aina parempi kuin yksi.

Hyönteinen kyyristyi munien viereen. Hän laski kämmenensä yhden päälle ja silitti sitä. Kaikki oli kunnossa, hän ajatteli. Munat olivat vielä luolassa, ja…
Olento ei voinut enää hillitä itseään. Jokin pakotti hänet jaloilleen. Hyönteinen vinkaisi hädissään ja pinkoi kovempaa kuin koskaan kohti luolan suuaukkoa. Hän oli tehnyt kammottavan virheen!
Ei! Tule takaisin! Tule takaisin!

Huudot kaikuivat pitkin tunnelia, joka johti pois sisältä. Ulkopuolelle. Kohti vaaroja.
Ensimmäinen alkoi väsyä, mutta hän ei hidastanut. Hän etsi sisältään taisteluvoimaa ja suuntasi sen pieniin jalkoihinsa.

Jossain kauempana tunnelissa toinen juoksi.
Tunneli oli pitkä ja pimeä, mutta hyönteisolennot olivat tottuneet valon puutteeseen. Ne olivat syntyneet ja kasvaneet näkemättä kaksoisaurinkojen loistetta. Kun ötökkäkarkulainen pääsi päivänvaloon, sen vihreät silmät sokaistuivat.

Hetken kaikki oli valkoista. Nuoren hyönteisen näkökentän täyttivät ensin muodot, sitten värit. Kaikki oli sille uutta: pitkät ja humisevat kasvit ja kapeat ja moniväriset heinät ja suuri harmaus kaiken yllä. Millään hyönteisen näkökenttään muodostuvista asioista ei ollut nimeä – ei sen omalla kielellä.

Kaukana horisontissa kohisi jotain suurta. Se oli suurempi kuin mikään. Se oli suurempi kuin luolat, se oli suurempi kuin Äiti. Se oli sininen.

Tuon me nimeämme mereksi, nuorempi päätti.

Toinen katseli kaikkea häkeltyneenä ja haltioituneena. Se ei tiennyt, mitä oli ulkopuolelta odottanut, mutta tämä oli parempaa.

Ensimmäinen seurasi juoksujalkaa toisen askelia. Pian sekin tunsi sokaisevan valon, lämmön, ilman kosteuden kitiinikuorellaan. Se ei kuitenkaan hidastanut matkaansa tutkiakseen ympäristöään.
Askeleet johtivat kivimaastosta hiekalle, jolla toinen istui. Sen edessä hahmottui jokin suuri, sininen ja kimmeltävä. Suurempi kuin mikään.
Ensimmäinen katsoi suurta sinistä vain hetken, kunnes hänen silmänsä löysivät nuoremman hyönteisen. Hengästynyt olento pysähtyi hiekalle ja katsoi nuorempaa tiukkana.
“Mitä sinä ajattelit?” se kivahti. Toinen ei kääntynytkään. Se ei saanut katsettaan irti tuosta suuresta, sinisestä ja auringoissa kimmaltelevasta, jonka aallot kostuttivat hiekkaa vaahdoten. Uudelleen ja uudelleen.

Ensimmäinen tuijotti maassa nököttävää hyönteistä, joka ei reagoinut hänen saapumiseensa millään lailla. Hetken kuluttua hänkin käänsi katseensa suuren sinisen suuntaan.

Se oli kaunis.

Ensimmäinen istui pikkuveljensä viereen hiekalle. Hetken molemmat vain kuuntelivat kuinka laineet suutelivat rantaa. Katselivat kohtaa, jossa suuri sininen ja kimalteleva loppui ja toinen, suurempi sininen alkoi. Suurempi sininen, joka jatkui loputtomiin jossain heidän yläpuolellaan. Ensimmäinen räpytteli silmiään ja katseli lopulta ympäriinsä.
Maailma oli aina ollut niin paljon isompi kuin hän oli koskaan kuvitellutkaan. Äitikin oli lopulta pieni.
“Mikä se on”, ensimmäinen kysyi osoitellen suurta sinistä, joka piiskasi aaltojaan rantaa vasten. Hän ei ollut varma, miksi edes kysyi. Miksi toinen tietäisi vastausta yhtään häntä paremmin?

Nuorempi hyönteinen häkeltyi. Ensimmäinen ei ollut koskaan kysynyt häneltä, mitä asiat olivat.
“Meri”, hän kuitenkin vastasi määrätietoisesti.
“Meri”, ensimmäinen maisteli sanaa suussaan. “Niin onkin.”

Hyönteisistä nuorempi piti katseensa meressä jatkaessaan keskustelua.
“Mitä luulet olevan sen takana?” hän kysyi.
Ensimmäinen jäi miettimään. Mitä pidempään hän mietti, sitä enemmän hän halusi vastauksen nuoremman kysymykseen. Oliko meren takana ylipäätään jotain?
Asian ajattelu tuntui väärältä.
Äiti ei ole siellä. Äiti on täällä.

Veljekset katselivat ja kuuntelivat merta vaitonaisina. Viileys ja kosteus ympäröivät heidät ja maailman alkoi muuttua sävyltään punertavaksi.
“Luuletko, että olisi aika palata Äidin luo?” ensimmäinen kysyi. Toinen nyökkäsi vastaukseksi.

Hyönteiset nousivat hiekasta. Ensimmäinen alkoi askeltaa suoraan kohti Äitiä, toinen loi vielä pitkän katseen merelle. Ensimmäinen arveli, ettei voisi koskaan pysyä pikkuveljelleen vihaisena.

Pääesikunta

Kenraali 001 ja Amiraali 002 tuijottivat toisiaan kokoushuone Kappan pöydän yli. Kumpikaan upseereista ei muistanut, milloin he olivat olleet viimeksi väleissä keskenään. Vihreät silmäparit kätkivät taakseen katkeruutta, väsymystä ja pettymystä.
“Sinähän tiedät”, 001 sanoi hiljaisen viileästi, “että kelle tahansa muulle virheesi olisi ehkä viimeinen.”

Amiraali ei vastannut kertomalla olevansa ainut, joka osasi komentaa Rautasiipeä, tai muistuttanut sotastrategisesta kyvykkyydestään. Hän vain nyökkäsi lyhyesti.
Kenraali huokaisi syvään ja katsoi poispäin. Hiljaisuus täytti hetkeksi tilan. Ensimmäiset kaksi eivät puhuneet toisilleen enää usein. Siitä oli tosiaan kauan.
“Kuinka nopeasti Rautasiipi on jälleen täysvalmiudessa?” Kenraali 001 lopulta kysyi.
“Kaksi päivää”, Amiraali vastasi. “Liian kokematonta miehistöä tai liian nopeasti asennettua kalustoa, mutta ainakaan emme enää vastaa Uuden Sukupolven koulutuksesta.”

Kenraali näytti mietteliäältä. “Entä jos vihollinen tekee vastaiskun?”
“Ei huolta, heillä ei ole riittävästi tulivoimaa. Rautasiipi kykenee puolustamaan itseään.”
“Entä omiaan?”

Kenraalin kysymys viilsi ilmaa.

“Ylikersantista ei ole vieläkään havaintoa”, 002 myönsi. “Ei moneen viikkoon.”

Toimistoupseerin strateginen arvo oli suuri – poikkeuksellisen paljon resursseja oli upotettu yhteen torakkaan. 1034:n merkitys oli kuitenkin tarkkaan varjeltu salaisuus. Lisää kätkettyjä haavaumia, jotka lausumattomuudessaan tulehtuivat.
Niitä oli hyönteiskaksikon välillä useita.
“Klaanilaisten vankina”, Kenraali sanoi ääneen. Kenen tahansa muun sotilaan kohdalla ylin esikuntaupseeri olisi toivonut, että sotilas olisi käyttänyt itsemurhakapselin ennen kuin tästä saataisiin tietoa irti. Mutta Ylikersantti 1034 ei ollut aivan yhtä korvattavissa kuin olisi ollut kaikkein tehokkainta.
Kenraali nojasi tuoliin mietiskelevänä.
“Toivon todella, että sinulla on ongelmaamme ratkaisu”, 001 sanoi tyynesti. “Voit poistua.”
002 tuijotti kenraaliaan hetken. Rattaat naksuivat laivaston päämiehen mielessä.
002 nousi tuoliltaan ja nyökkäsi Kenraalille. Kenraali nyökkäsi takaisin. Sanaakaan ei sanottu.

Toinen nousi jaloilleen ja lähti kävelemään kohti ovea teräsjalka kolisten. Ensimmäinen jäi huoneeseen kuuntelemaan toisen hidasta kävelyä Esikunnan käytävillä.
Hän muisti ajat, jolloin toinen olisi vielä juossut.

Siitä oli kauan.

Klaanon Rope

Peilin läpi

3 kommenttia

Tawan toimisto

Keltainen sähkön Toa huokaisi.
Jadenvihreät silmät tarkastelivat oranssissa auringonvalossa arkistohoitajan siistillä käsialalla rustattua pergamenttia.

Tämä ei ollut vielä tässä. Ei tietenkään.


Tawan toimistossa oli jälleen melko täyttä, kun otti huomioon sen koon. Iltapäivän auringot olivat jo laskeutuneet niin lähelle horisonttia, että niiden yhteishehku raivasi tiensä jopa syvän violettien verhojen läpi. Tawa istui maltillisesti pöytänsä takana ja arkistonhoitajat Vaehran ja Gahlok Va seisoivat ryhdikkäinä tämän edessä. Nöpö kipitti innoissaan lattialla kaksikon ympärillä pitäen innostunutta vingahtelua ja tuhinaa.


Ussalilla oli suunnattomia vaikeuksia ymmärtää, miksi kaiken piti aina olla niin vakavaa ja virallista, ja miksi hassu punahopeinen pitkä matoran tai edes hassu ötökännaamainen sininen matoran ei olisi voinut kumartua ja rapsuttaa sitä vatsapuolelta. Tai, vielä parempaa, antaa tälle jotain purtavaa. Emäntä ei ollut ruokkinut sitä nimittäin ainakaan tuntiin.


Nöpö pomppi kolme kertaa molempien arkistonhoitajien jaloilla ja kehräsi äänekkäästi, mutta kukaan ei suonut sille edes vilkaisua. Rapu tuijotti kaikkia kolmea huoneessaolijaa isoilla lasittuneilla silmillään ennen kuin tuhahti ja käveli jalat napisten tyynylleen.



“Ettekö ole yrittäneet etsiä näitä kirjoja aiemmin?” Tawa kysyi syynäten paria epäilyttävimmistä nimistä. Varsinkin ’Syvä Nauru’ aiheutti kylmiä väreitä.
Vaehran pudisti punahopeisen Hunan somistamaa päätään.
“Emme olleet varsinaisesti tietoisia näiden olemassaolosta, neiti admin”, Toa sanoi. “Arkistot ovat täynnä kirjoja, joita ei löydy mistään muualta maailmasta. Nämä olivat juurikin harvinaisuuksien osastolta. Usein kaikki muut kappaleet tällaisista opuksista on yksinkertaisesti tuhottu.”

“Ja nyt varmaan viimeisetkin”, Gahlok Va jatkoi synkeänä. Näin innokkaalle keräilijälle koko sotku teki selvästi pahaa. Mutta itse tietokato ei ollut tietenkään mitään verrattuna siihen, mitä sillä yritettiin ehkä piilotella.



“Ymmärrän”, Tawa sanoi itsekseen. Hänen äänenvoimakkuutensa laski hieman. “Tehän… olette saaneet sen viiden listan. Viiden ehdokkaan listan.”

Vaehran nyökkäsi hieman vainoharhaisen näköisenä. “Toimitimme kunkin lainaustiedot Paacolle. Jos siitä on jotain apua.”

Tawa ei uskonut, että siitä olisi apua. Petturi oli piilottanut jälkensä liian hyvin antaakseen kirjastokortin olla turmionsa avain.

“Uskon, että siitä on apua”, Tawa sanoi hymyillen hieman. “Kiitos teille. Työnne on korvaamatonta.”
“Neiti admin”, Vaehran aloitti epävarmaan sävyyn. “Onko teillä meille tehtävää? Vaikka petturi tuhosi paljon korvaamatonta tietoa… takuulla voimme tehdä jotain?”

Sininen hyönteismatoran käänsi päätään tulen toaa kohti ja kurtisti punertavien silmiensä kulmia. “Ai etsiä jotain uusia kirjoja korvaamaan ne kiusalliset tyhjät paikat hyllyissä?” hän pisti väliin ankeaan ääneen.
“Ei, vaan… aukot, jotka hän jätti tietoomme. Ne ovat itsessään paras mahdollinen johtolanka, jonka petturi voi meille antaa. Paras tapa jäljittää puuttuvaa tietoa on katsoa aukkoja, joita se jättää.”

Gahlok Va hymähti hiljaa. “Siinä on kyllä järkeä. Kai niihin opuksiin jossain viitataan. Ei petturi koko ketjua ole voinut rikkoa.”
Tawa hieroi otsaansa ja sulki silmänsä mietteliäänä. Arkistomiehet jäivät odottamaan kiusallisen hiljaisuuden vallitessa.

“Adorium Selecius ja valheen verho“, Tawa sanoi vihdoin osoittaen kirjan nimeä listalla. “Keskittykää jäljittämään tätä ja kaikkea, joka voi viitata siihen. Täytyy olla joku syy, miksi Avden petturi yritti estää teitä löytämästä tietoa.”
Tawa uppoutui ajatuksiinsa. Hän tiesi vain, että Selecius-säätiö oli joskus kauan sitten tutkinut Nimdaa. Ehkä he olivat löytäneet siitä jotain, jonka Punainen Mies halusi haudata valheen verhon taakse.

“Valheen verho”, Vaehran sanoi nyökäten. “Me olemme katselleet vain valheen verhoa…”
“Mitäköhän sen takana on”, GV sanoi aavemaisesti. Kommentti oli niin tyhjentävä, että kukaan ei sanonut enää mitään aiheeseen.

“Voitte kyllä lähteä, jos haluatte”, Tawa sanoi nyökäten ja hymyillen.
“Neiti admin”, Vaehran sanoi nyökäten kohteliaasti, “voinko vielä esittää kysymyksen?”
Tawa nyökkäsi jälleen.
“Tämä ‘Avde’… hänhän kutsui itseään Syväksi Nauruksi, eikö?”
“Kyllä.”
“Hänestä on kirja”, Vaehran sanoi hiljaa. “Hänestä on kirja ja sekin vietiin pois. Se ei olisi kai muuten vielä ongelmallista, mutta… se kirja oli uskontojen ja mytologioiden osastolta. Se oli yksi vanhimmista sen osaston kirjoista. Eikö se ole teistä…”
Tieteen ja vahvan lähdekritiikin miehenä Vaehranilla oli vaikeuksia etsiä mahdollisimman neutraalia ja varovaista sanavalintaa. “… vähintäänkin kummallista?” hän lopulta kysyi. Kuuntelijat tiesivät, että hän halusi kysyä paljon isompia kysymyksiä. Isompia ja vaarallisempia.
Gahlok Va nielaisi syvään ja vaihtoi painoaan hermostuneesti jalalta toiselle. Tawa kohotti kulmaansa kysyvänä. “Kysytkö, että uskonko kummituksiin?”
Vaehranin kasvot näyttivät siltä kuin häntä olisi syytetty jostain. “Tuota, en suinkaan, neiti admin. Mietin vain, kuinka isoihin asioihin olemme sekaantumassa.”

“Vaikea sanoa”, Tawa sanoi nopeasti ja oli hetken kuin olisi ollut jatkamassa. Hän ei jatkanut.
Gahlok Va ja Vaehran jakoivat katseen. He olivat huomanneet, että adminit eivät jakaneet heidän kanssaan ainakaan liikaa informaatiota. Ehkä se oli ymmärrettävää. Ajat olivat vaikeat ja vaaralliset, ja Tawalla oli juuri nyt enemmänkin ajateltavaa – kuten Laivaston viimeisin operaatio pohjoisessa, josta ei oltu puhuttu virallista sanaakaan Telakan ulkopuolella. Huhu kaduilla sanoi myös, että Guardian oli jälleen yhdellä salaisella tehtävällä.
Arkistomestarit ymmärsivät täysin, että joskus tietoa täytyi piilottaa ihan vain turvallisuuden nimissä.
Kaikki eivät kuitenkaan ymmärtäneet. Mielenosoituksia oli nykyään harva se päivä, ja Klaanin linnakkeen muurien sisällä alkoi olla entistä ahtaampaa ja ahtaampaa.

Kohteliaan, sanattoman nyökkäyksen jälkeen Vaehran ja Gahlok Va poistuivat toimistosta. Mahonkisen pöydän ylle palasi hiljaisuus, joka siellä oli keskustelua ennenkin vallinnut. Vaan ei kauaa. Joku oli kuunnellut keskustelua jo pitkään.
“Sisko”, sanoi Tawan oma ääni toimiston perältä. Sieltä pimeydestä, minne arkistomestarit eivät olleet nähneetkään. “Tietämättömyys ei ole vain sinun taakkasi.”
Tawa kääntyi kohti kirjahyllyn varjoa. Toinen astui esiin. Oli taas kuin nainen olisi katsonut peiliin. Mutta tämä peilikuva hymyili, vaikka hän ei.
“Et puhu minulle koskaan näistä asioista”, toinen sanoi. Hymy oli lempeä, mutta Tawa ei tiennyt, mitä ajatella siitä. Hän ei luottanut siihen.

Tawa pudisti päätään. “En niin”, hän vastasi selittämättömästi.
“Eikö ole vaikeaa, kun ei voi puhua kenellekään?” peilikuva sanoi empaattisella sävyllä. “G, Visu… he eivät kumpikaan tiedä. He eivät tiedä eivätkä ymmärrä.”
Kylmät väreet kulkivat Tawan kehoa pitkin. Peilikuvan sanat kuulostivat aivan liian samalta kuin parasiitin.
“No”, Tawa sanoi tunteettomasti kääntäen päätään kenoon, “onhan minulla sinut.”

Peilikuva naurahti heleästi. “Niin”, hän sanoi nyökäten. “Mutta et päästä minua lähelle. Et kyllä ketään muutakaan. Eikö se…”
Peilikuva otti pari viehkeää askelta kohti Tawaa ja katsoi häntä syvemmälle silmiin. Hymy muuttui astetta alakuloisemmaksi. “… tunnukin pahalta?”
Tawa huokaisi syvään ja katsoi poispäin peilikuvastaan. “En tiedä, miksi edes puhun sinulle”, hän sanoi surullisella äänellä. “Mutta kyllä.”
Peilikuva katsoi naiseen empaattisin ilmein. Hän laski käden Tawan olkapäälle. Se tuntui kummalliselta. Tawa ei voinut rentoutua. Hänen olkapäällään oli tuttu käsi, mutta se ei ollut hänen omansa. Se tuntui täsmälleen samalta kuin hänen omansa, mutta ei ollut hänen omansa.
Peilikuva katsoi kirjalistaa Tawan pöydällä. Hän hymähti. “Syvä Nauru”, sanoi Tawan oma ääni, mutta suorastaan lapselliseen sävyyn. “Ja Punainen Mies. Mietipä noita kahta. Sielut yhteen sidottuna. Yhdessä ikuisesti.”
Seuraavat kaksi sanaa hän kuiskasi – täysin varoittamatta – Tawan pään viereltä.
“Kuin kaksoset.”
Tawa nousi välittömästi tuoliltaan. Hän työnsi tämän käden olkapäältään ja tuijotti peilikuvaansa silmiin. Hänen katseensa oli kylmä, mutta peilikuva ei ollut lakannut hymyilemästä suorastaan viattomasti. “Aivan kuten me kaksi!” se naurahti lapsenomaisella innolla.

Tawa huohotti ja pudisti päätään. Naisen katse oli kylmä ja viiltävä. Keltaiset kämmenet puristuivat nyrkkeihin. “Kuka sinä olet?” hän kysyi vakavana. “Kuka sinä olet ja mitä sinä haluat?”
“Tawa”, peilikuva vastasi adminille kuin siinä ei olisi ollut mitään ihmeellistä. “Kuten sinäkin. Tyttö, joka katselee peiliin. Peili puhuu takaisin.”
“Me… me emme ole sama henkilö”, Tawa sanoi hitaasti pakottaen joka sanan edellistä painokkaammaksi. Hän ei ollut aivan varma, ketä hän yritti vakuuttaa.
“Mitä eroa on tytöllä ja peilikuvalla, sisko?” peilikuva kysyi leikkisästi. “Vain se ero, jonka tyttö haluaa nähdä. Peilikuva ei voi muuttua.”

Tawa katsoi poispäin peilikuvastaan. Hänen piti kerätä ajatuksiaan. Jossain, jossa häntä ei tuijotettaisi hänen omilla silmillään.
“Pysy täällä”, hän sanoi tiukasti vetäen violetin viitan päällensä. “En halua, että poistut toimistosta.”
“Selvä”, toinen Tawa sanoi lakkaamatta hymyilemästä. “Sinähän täällä juuriadmin olet.”
Tawa poimi Nöpön tyynyltään olkapäälleen pitäen katsekontaktin yhä toisessa. Rapu oli jo ehtinyt nukahtaa, mutta nyt se vedettiin takaisin kylmään todellisuuteen, jossa päivälliset olivat paljon niukempia. “Anteeksi, Nöpö”, sähkön toa kuiskasi ravulle hiljaa. “Mennään näyttämään sinua Pyhälle Äidille.”
Rapu vinkaisi innokkaasti saatuaan unenpöpperöiset silmänsä auki. Emäntiä olikin näemmä kaksi. Hän ei kuitenkaan päässyt tervehtimään toista emäntää pitkällä hopeisella kielellään, sillä ensimmäisellä emännällä oli kova kiire johonkin.

Toimiston ovi sulkeutui Tawan perässä. Juuriadmin käveli ylläpitosiiven käytäviä pitkin ripeästi. Epäluulon kuorruttamat sekaisat tunnetilat valtasivat naisen ajatukset. Hän kuuli peilikuvansa lauleskelevan jotain huoneessaan pehmeällä äänellä.
Hän ei tiennyt enää. Hän ei vain tiennyt. Hän ei tiennyt edes, halusiko tietää, kuinka syvälle tämä kaninkolo meni.

Visokki tuli käytävällä vastaan. Tawa ei edes katsonut häntä silmiin marssiessaan intensiivisesti ohi. Toan vanhin ystävä yritti sanoa jotain, mutta sanat, jopa kaiken läpi tunkeutuvat telepaattiset sanat tuntuivat vain soljuvan ohi. Toa halusi kääntyä ja puhua ystävälleen kaikesta, mutta hän ei sallinut itsensä edes pysähtyvän. Eteenpäin oli mentävä. Se oli ainoa asia, josta hän oli varma.

Lopulta nainen saapui yhteen admin-siiven tyhjyyttään kumisevista kokoushuoneista. Ei Visokkia, ei Guardiania, ei hänen omaa peilikuvaansa. Vain hiljaisuus.
Ja Nöpön tuhiseva hengitys hänen sylissään. Sähkön toa silitti ussal-ravun selkämystä. Suuret tummat silmät katsoivat emäntäänsä kysyvästi.

“Tiedätkö”, admin sanoi, “sinä olet elämäni ainoita asioita, joka ei ole muuttunut ihan kummalliseksi.”
Nöpö tuntui olevan poikkeuksellisen innoissaan. Tosin niin se oli aina silloin, kun ei nukkunut. Nöpö päästi innokkaan vinkaisun ja nuolaisi emäntäänsä.
“Älä koskaan muutu.”

Klaanon Rope

Hyvät, pahat ja tapiiri

9 kommenttia

Eläin ei ollut varsinaisesti uljas.
“Snork.”
“En tajua, miten suostuin tähän”, Summerganon sanoi suuren tapiirin selästä. Matka oli jatkunut jo puoli päivää, mutta pitkään Telakalla majaillut ratsu ei ollut juurikaan hidastunut. Se nimittäin ei liikkunut ylipäätään kovin vauhdikkaasti.
Enkä minä tajua, miten Gurvana suostui siihen, sanoi toinen ääni Sugan päässä, mutta tilanne voisi olla pahempikin.
“Ai?”
Voisin olla purkissa.
“Sopisi minulle vallan mainiosti”, toa tuhahti. Ulkoa päin tarkkailevalle olisi saattanut jäädä epätotuudenmukainen kuva Summerganonin mielenterveydestä, jos joku häntä olisi ulkoa päin tarkkaillut. Harva tervejärkinen puhui omalle päälleen. Hänen onnekseen häntä tarkkaili vain hänen takanaan eläimen selässä istuva Oraakkeli, jolle Manun ajatukset niinikään oli osoitettu.

Soturimunkki hymähti hiljaa ja siirsi katseensa maisemiin. Matkalaiset olivat kulkeneet kärsäisän ratsunsa selässä melko rauhallista tahtia ja vain metsikköjen reunamia pitkin. Aukeat eivät ehkä olleet enää turvallisia – näinkin etelässä alkoi jo olla hälyttävän paljon näköhavaintoja Allianssin joukoista. Matka olisi ehkä onnistunut parissa tunnissa suurella merimetsolla, jolla Oraakkeli tapasi ratsastaa.
Mutta ilmatila ei ollut yhtään aukioita turvallisempi. Riskejä ei kannattanut ottaa. Lehu-metsään ja Kummitusten suolle ei ollut enää pitkä matka.
Isä Zeeronin löytäminen taas oli kokonaan oma haasteensa.
“Saarenne on kaunis”, Oraakkeli avasi keskustelua rehellisen kuuloisena. “Jos ajat olisivat toiset, viettäisin mielelläni näissä metsissä enemmänkin aikaa.”
Suga ja Manu olisivat vaihtaneet katseita, mikäli se ei olisi ollut fyysinen mahdottomuus.
“Se oli vielä kauniimpi ennen nazorakien tuloa”, Suga totesi sitten.
Minulla oli viidakon keskellä oma luola, Manu ilmoitti, mutta se hajosi.
“Valitettavaa”, Oraakkeli sanoi. Äänensävyn rehellisyydessä ja aitoudessa oli melkein jotain koomista. “Mikä luolasi hajotti?”
Ilkeä torakkaupseeri, kasa typeriä skakdeja ja vaaleanpunainen jänismäinen otus.
“Se jänis”, Suga voihkaisi. “Älä muistuta siitä.”
Joo, ei. Me kävimme vilkaisemassa sitä tässä pari päivää sitten. Minulla on siellä vielä… kamoja. Tavaroita. Omaisuutta. Asioita. Käyn noutamassa ne jossain vaiheessa.
Sugalla ei ollut juurikaan lisättävää. Suuri sinivalkoinen soturi mietti hetken asioita, joita oli Manun kanssa kokenut. Hän ei voinut olla miettimättä, mihin ihmeeseen oli sekaantunut.

Sitten hän tajusi, että hänen pääkopassaan oli tällä hetkellä henkilö, joka oli joskus puukottanut häntä vatsaan.
Ainakaan se ei ollut ollut pahantahtoista. Summerganon ei osannut kantaa kaunaa.

Toissapäivänä nopean sairasosastotarkistuksen jälkeen (tohtori Kupe oli diagnosoinut hänelle pudotuksen jälkeen lähinnä ‘kovan kallon’) Suga oli kutsuttu Guardianin toimistoon. Tehtävä olisi kuulemma huippusalainen ja sitäkin vaarallisempi.
“Olen pahoillani”, Guardian oli sanonut. “Joudumme survomaan Manun taas päähäsi.”

Suga oli lähinnä kieltäytynyt kohteliaasti, koska viime kerta oli aiheuttanut hänelle jo tarpeeksi migreeniä ja epämääräisiä mykologisia mielihaluja. Guartsu ei ollut ikävä kyllä ottanut kieltäytymistä vastaan.
Mitä ilmeisimmin jokin Summerganonin mielessä oli osoittautunut Manulle optimaaliseksi ja mahdollisimman harmittomaksi säilöntäpaikaksi. Toa ei uskaltanut ajatella, mitä se kertoi hänen mielestään.

Asensin muuten mieleesi pari lisäosaa, Manu totesi muina miehinä. Suga ei lähestulkoon jaksanut välittää, mutta huolen pilkahdus nousi esiin hänen miettiessään hieman tarkemmin, mitä makuta oli juuri sanonut.
“‘Lisäosaa’?”
Se oli paras sana, jonka keksin.
“Ja mitähän ne tekevät?”
Tämä yksi blokkaa kaiken spämmin. Ei tosin ole idioottivarma.
“Ehkä en edes kysy, mitä ne muut tekevät.”
“‘Lisäosa’ on mielenkiintoinen sanavalinta, makuta”, Oraakkeli liittyi keskusteluun. Hänen äänensävynsä oli neutraali, joten kumpikaan klaanilaisista ei voinut päätellä hänen mielipidettään siitä, että Manu asenteli lisäosia Sugan neokorteksiin.

“Snork”, tapiiri lisäsi.
“Sanopa muuta”, Suga töräytti taputtaen suurta kärsäkästä päälaelle. Hän koki asiakseen siirtää keskustelun jonnekin muualle.
“Saanen kysyä, Oraakkeli hyvä…” Suga sanoi kääntyen hieman takanaan matkustavan soturimunkin puoleen, “… mistä mahdatte olla kotoisin? Jos on sopivaa kysyä.”
Oraakkeli katsoi vanhoilla punaisilla silmillään Sugaa hetken ja vastasi lähinnä hymyllä. “En pahastu kysymyksestä, älä huoli. Minun ikäiselläni miehellä on ollut paljon koteja. Juuri nyt koen sen olevan etelässä, Ath-Koron lumikentillä.”
“Ymmärrän, ymmärrän. Mutta mistä päin te… noh, tulette?”
“En kovin kaukaa täältä”, Oraakkeli sanoi. “Saarella ei ollut nimeä. Mutta se ei ollut koskaan kotini, enkä koe kaipuuta sinne. Saari oli vain… vankila.”
Manu yhdisti pikaisesti sanavalinnan kahleiden arpiin soturimunkin ranteissa.
Tietysti, Sugaseni, hän sanoi tietäväisesti, kaikki valon matoralaiset tulevat alunperin Karda Nuilta, universumimme ytimestä.
Sugan hämmennys sai Manun miettimään, oliko hänen paljastamansa informaatio salaisuus. Kaipa se oli.
Mutta siitä on kauan, kun olen viimeksi edes kuullut koko paikasta. Olen ollut liian kauan pois veljeskunnasta. Tai en, olen ollut liian vähän aikaa poissa sieltä.

“Ah, maailman sydän”, Oraakkeli hymähti. “Ensimmäinen muistoni. En tiedä, voitteko uskoa sitä, mutta se todella sykki. Sykki koko luomakunnalle elämää.”
Soturimunkin silmäkulmassa oli haikeutta. “Toiseksi kaunein asia, jonka olen koskaan nähnyt.”
Toa Suga näytti harvinaisen typertyneeltä. “Jaa”, pääsi soturin suusta. “Se on siis olemassa.”
Minusta välillä tuntuu, että Mata Nuin ritarikunta haluaa minut hengiltä ihan syystä, Manu sanoi ilkikurisesti. Päästän ilmeisesti suustani heidän salaisuuksiaan melko helposti. Meillä onkin yhteistä historiaa enemmän kuin tarpeeksi. Helryx-kulta ei osaa pysyä minusta erossa kovin pitkään.
“En olisi uskonut kuulevani jonkun puhuvan Ritarikunnan johtajasta tuolla tavalla”, Suga sanoi virnistäen.
Se nainen on hyvin säilynyt, Manu vastasi ilmaan jääneeseen kysymykseen. Suga päätti jättää asian sikseen. Kumpikin heistä tiedosti tässä vaiheessa halunneensa kysyä, mikä oli kaunein Oraakkelin koskaan näkemä asia, mutta tilaisuus meni tältä erää. Kohteliaisuus ei sallinut jatkaa aiheesta.

“Olet siis ottanut yhteen Ritarikunnan kanssa useita kertoja, pitääkö paikkansa?” Oraakkeli tiedusteli.
Jep. Muutaman kerran jopa klaanilaisseurassa. Mäksällä ja minulla oli tapana vähän… pistää kapulaa niiden rattaisiin, näin sanoakseni.
“Ai, te olitte kavereita?” Suga ihmetteli. Hän ei ollut ollut tietoinen Manun ja Ämkoon yhteisistä tehtävistä.
Onko jotenkin yllättävää, että minulla on kavereita? Manu närkästyi. Onhan Gurttukin kaverini. Ja Visu-kulta. Tawa ei jostain syystä taida pitää minusta, vaikka minähän jumaloin häntä!
“Vai että on Guardian kaverisi”, Suga hymähti.
Minun puolestani, Manu sanoi ja hihitti äänekkäästi Sugan päässä. Tämä pyöritteli silmiään hieman.
“Jaha”, Oraakkeli sanoi ottamatta kantaa.
Oli minulla kerran yksi toinenkin skakdikaveri, Manu väitti. Oraakkeli ja Suga kohottivat molemmat hieman kulmiaan. Pitkä juttu, Manu jatkoi.
”Meillä on aikaa”, Oraakkeli totesi. Tapiirin löntystysvauhti ei ollut muuttunut, vaikka Manu olikin ohjeistanut Sugaa suurentamaan suuntavektorin ja maaston virtuaalikoordinaatiston z-akselin välistä kulmaa.
Jaa. No hyvä on. Oli kerran tämä eräs skakdi nimeltä Moltraz, mutta hän valitettavasti kuoli traagisesti.
”Kerro ihmeessä lisää”, Oraakkeli sanoi.
Onko tuo ironiaa? Manu kysyi epäilevästi.
”Ei.”
Hmm, no selvä. Minä ja hän olimme molemmat samassa ilmatyynyaluksessa, ja sitten sattui pieni välikohtaus.
”Keneltä varastettu alus?”
Miksi se olisi varastettu?
”Kunhan ajattelin.”
No oli se varastettu, ja Mata Nuin Ritarikunnalta tietysti. Eivät kauheasti pitäneet.

Ilmatyynyalus oli vahingoittunut ritarikuntalaisten ampumista ohjuksista, ja nyt Makuta Nui kumppaneineen oli piiritetty. He olivat jossain päin Pohjoisen mantereen etelärannikkoa, ja ympärillä oli pelkkää kivikkoa.
”Tulkaa ulos kädet ylhäällä ja ilman aseita”, kuului megafoniin huudettu ääni.
”Joo, ilman aseita”, Moltraz tuhahti pilkkaavasti. Heidän seuranaan aluksessa istuva vortixx, jonka nimeä ei niin makuta kuin skakdikaan tiennyt, sillä tämä oli mykkä eikä osannut kirjoittaa, istui vaiti taimmaisella istuimella.
”Minun pitänee lähteä tuonne”, Manu totesi lähes huvittuneena. Skakdin naama venähti.
”Niillä on aseet.”
”Ja minulla ei ole”, Manu naurahti, ”mikä tekeekin minusta paremman ihmisen, eikö totta.”
Moltraz näytti hieman hölmistyneeltä, joten Manu jatkoi vielä: ”Ne voivat ampua minut kuoliaaksi, mutta moraalinen etulyöntiasema on minun.” Näin sanottuaan hän astui ovesta ulos.

Heti astuttuaan ulos kädet ylhäällä makuta huomasi usean lasertähtäimen osoittavan rintaansa. Hän virnisti ja huudahti: ”Terve, pellet! Mitäs teille kuuluu?”
”Hauskaa, Makuta Nui, hyvin hauskaa”, vastasi naisen ääni jostakin joukkojen rivien takaa. Kivikolla seisoi leveä rintama raskaasti haarniskoituja sotilaita, joista jokaisella oli järeä zamorkivääri. Makuta laski kätensä lepahtavalla liikkeellä huudahtaen: ”Toa Helryx, oletan!”, mutta kuullessaan noin viidenkymmenen varmistimen naksahtavan hän kohotti nopeasti kätensä taas ylös. ”Eikö tämä ole vähän liioittelua? Viitisenkymmentä soturia yhtä miestä vastaan?”
”Olet makuta, vaarallinen olento. Me vihaamme makutoja.”
”Olen rakastaja, en taistelija.”
”Niin varmasti.”
”Voin näyttää sinulle”, Manu sanoi ja väänsi kasvonsa häiriintyneen härskiin ilmeeseen, jota kukaan ei sen kummemmin haluaisi kuvailla. Sotilaiden välistä astui esiin sinihaarniskainen toa. Naisen tyylikäs haarniska oli varmasti kalleinta laatua, mitä Artakhalta sai ostettua, ja Manu jos kuka tiesi, miten kallista se oli. Hän kun vaivoin oli päässyt pakoon luojaruhtinaan saarelta.
”Tuokaa vanki parakkiini”, Helryx totesi ilmekään värähtämättä katsoessaan makutan punaisiin silmiin.

Manu istutettiin väkisin tuoliin vastapäätä Helryxiä. Heidän välissään oli pöytä.
”Jaha, kuulusteluasetteluko?” Manu tuhahti. Helryx viittasi vartijansa poistumaan. Makuta virnisti jälleen. ”Ajattelitko pystyväsi selviämään yksin minusta, jos ryhdyn väkivaltaiseksi?”
”Kyllä.”
”Aha. No se ei ole fiksua, neiti hyvä.”
”Makuta on hyvä ja muistaa paikkansa tässä universumissa.”
Manu risti käsivartensa loukkaantuneensa ja keikkui tuolillaan hieman takakenoon nostaen jalkansa pöydälle. ”Sinä et, tyttöseni, sano minulle, mikä on minun paikkani. En minäkään käske sinua painumaan suojelemaan jotain riivatun saarta, kuten toat yleensä tekevät, enhän?”
”Et sano, sillä se ei ole ikinä ollut tehtäväni”, Helryx totesi huvittuneena.
”Kyllähän minä sen tiedän”, makuta vastasi keikkuen hieman lisää tuolillaan. ”Tiedän sinusta yhtä sun toista.”
”Ihanko totta”, toa vastasi ivallisesti ja risti itsekin kätensä. Nostipa hän vielä jalkansakin pöydälle makutaa matkien.
”Sinä käsket minua ottamaan oman paikkani, mitä? Onko muiden makutojen touhu sinusta hyväksyttävämpää kuin se, mitä minä teen?”
”He yrittävät valloittaa maailman, sinä olet vain rappiolla.”
”He ovat jo valloittaneet maailman, ja jos minä olen vain rappiolla, miksi halusit pidättää minut?”
”Olet varastanut jotain.”
”Hemmetin Artakha, eikö se voisi joskus pitää ison turpansa kiinni”, Manu voihkaisi ja kaatui tuolillaan selälleen. Helryx kalpeni hieman, ja Manu ehti huomaamaan reaktion noustessaan tuoliltaan. ”Ai. Ilmeisesti ei.”
”Sinä… tiedät Artakhan saaren sijainnin?”
”No… joo.”

Manu mietti hetken. Kaikki, jotka olivat tienneet Artakhan sijainnin, oli teurastettu ajat sitten. Myös Ritarikunnan omat agentit.
Ehkä ei olisi pitänyt sanoa ääneen, ajatus juoksi.
”Mitä minä varastin?” Manu kysyi viattomuuden olemusta tavoitellen. Epäonnistuminen oli täydellinen.
”Ritarikunnan aluksen, ja jo siitä hyvästä sinut voisi tuhota, mutta jos tiedät Artakhan sijainnin, meillä ei ole edes valinnanvaraa. Sinun on kuoltava.”
”Luuletko, että minä enää muistan, miten sinne pääsee?” Manu yritti. Hän rapsutti takaraivoaan katsellessaan, kuinka Helryx tutkiskeli häntä laskelmoivasti katseellaan.
”Yhdessä asiassa olet ainakin puhunut totta”, Helryx sanoi yllättävän huvittuneesti. ”Et ole taistelija.”
”Pitäisikö minun loukkaantua?” Manu kysyi kuivasti kumartuen pöydän ylle niin lähelle Helryxiä, kuin uskalsi. Helryx nojautui itsekin lähemmäs Manua.
”Mikäli et tiedosta sitä itse, kyllä”, toa vastasi vino hymy huulillaan. ”Veikkaisin voivani tappaa sinut itse.”
Manu nojautui vielä aavistuksen verran lähemmäs sanoen: ”Et sinä oikeasti edes voi. Minä olen aivan liian karismaattinen, charmantti ja attraktiivinen.”
”Et todellakaan”, Helryx sanoi yrittäen pidätellä naurua. Kumpikin oli kumartunut pöydän ylle ja tutkivasti toisiaan tuijottavat silmät olivat ehkä kahdenkymmenen senttimetrin etäisyydellä toisistaan.
”Olen älykäs, komea ja vaatimaton”, Manu väitti virnistäen leveästi.
”Olet itsekeskeinen, röyhkeä kleptomaani”, Helryx sai sanottua, ennen kuin – hänen omaksi järkytyksekseen – Makuta Nui suuteli häntä. Hän oli aliarvioinut juuri mainitsemansa röyhkeyden. Shokista toipuminen vei vain hetken, ja hän oli valmiina ponkaisemaan parakin ovesta pakenevan makutan perään.

Mutta jokin esti häntä. Kun hän yritti nousta, hänen kätensä ei lähtenyt liikkeelle. Sillä se kytketty pöydänjalkaan käsiraudoilla.
”Minun käsiraudoillani”, Helryx sanoi ääneen hieman järkyttyneenä. Tästä ei ikinä mainittaisi kenellekään. Ei kenellekään.

Manu juoksi vartijat perässään kohti ilmatyynyalusta. Hän oli saanut yllätettyä ovella odottaneen vartijan ja ryöstettyä tältä kaksi sirpalekäsikranaattia. Zamorammuksia viuhahteli hänen päänsä ohitse uhkaavan läheltä.
Ei paha sihti ollenkaan, Manu ajatteli. Mutta nehän ovat Ritarikunnan agentteja.
Seuraavaksi singolla ammuttu ohjus ohitti Manun niin läheltä, että paineaalto heitti hänet pois liikeradaltaan. Hän paiskautui alas kalliolta ilmatyynyaluksen kyljen räjähtäessä, mutta sai iskettyä prototeräskoukuksi muuttamallaan kädellä kallioon kiinni. Toinen käsikranaateista putosi mereen.
”Mitä helvettiä”, makutan suusta lipsahti. Pahasti vaurioitunut ilmatyynyalus oli pudonnut aivan lähellä olevalle kielekkeelle. Makuta arvioi selviämismahdollisuuksiaan. Kallio, josta hän roikkui, oli lähes pystysuora. Häntä ei nähtäisi, ellei joku kävelisi aivan reunalle katsomaan. Liekehtivästä aluksesta pisti päänsä ulos Moltraz, joka viittoili hänelle.
”Makuta Nui! Täällä näin!”

Pentele, tuo idiootti paljastaa minut vartijoille, Manu manasi mielessään. Hän katsoi vuoron perään kädessään olevaa kranaattia ja ilmatyynyalusta.

Ja sitten, Oraakkeli hyvä, Manu sanoi tärkeästi, minä yritin pelastaa Moltrazin heittämällä kranaatin ylös kallion päälle, vartijoiden pään menoksi. Mutta en osunut, ja he ampuivat skakdiparan ja vortixxin.
Oraakkeli näytti epäuskoiselta. ”Miten jäit sitten henkiin?”
Manu tuijotti Oraakkelia poissaolevasti. Hän oli todellisuudessa heittänyt kranaatin ilmatyynyalukseen, joka oli räjähtänyt matkustajineen pieniksi ja matkustajien tapauksessa verisiksi palasiksi.
No minä uin pois saarelta.
”Selvä”, Oraakkeli naurahti olkiaan kohauttaen. “Se oli varmasti huomattavasti helpompaa ennen nykyistä… tilannettasi.”
“Sanopa muuta”, Suga mutisi miettien, miten saisi raavittua kutisevaa kohtaa pääkallonsa sisällä. Manu ei ilmeisesti osannut asettua aloilleen.
Ystävät ovat parhaita ystäviäni, mutta ruumis on…
Sekava ajatus loppui kesken.
“Et ole ihan varma, mitä yritit sanoa, vai mitä?” Suga sanoi monotonisesti. Mielikuva päänpudistuksesta heittäytyi hänen aivoihinsa.
Täytyy sanoa, että matkamme Zakazin kautta Nynrahille lähensi minua, Guartsua ja Tongua. Olen myös ollut parilla keikalla herra Ilonpilaajan mukana, ja siinä on hieno mies, vaikkei Gurvanan kanssa tulekaan toimeen. Sitten on vielä Kepe, joka tuntuu välillä olevan ainoa, joka ymmärtää puhettani. Sinänsä mielenkiintoista.

“Ja sitten sinulla on minut”, Suga sanoi naamiollaan ehkä maailman mielenkiintoisin ilme.
Aivan, vanha kunnon Suga! Miten pärjäisin ilman sinua.
Oraakkeli katsoi ilmeettömänä saman ruumiin jakavia mieliä. “En osaa sanoa tähän mitään.”
“Ehkä niin on hyvä”, Suga sanoi hymyillen epämääräisesti, mihin Manu vastasi: Voisin viimeistellä aiemmin aloittamani virkkeen.
“Älä.”
En sitten.

Hetken oli täysin hiljaista, lukuun ottamatta aluskasvillisuuden kahinaa tapiirin tehdessä siitä selvää. Eläin oli pysähtynyt ruokailemaan.
Vihollisia on tullut hankittua vähän enemmän kuin ystäviä. Niitä jotenkin vain… kertyy, tiedättekö, Manu pohti.
“En kiellä”, Oraakkeli vastasi hiljaa. Vihaiset silmät isä Bartaxin hupun peitosta katsoivat häntä hänen muistoissaan. “Niin tapahtuu, kun elää näin pitkään. Osa niistä on löytynyt jopa ystävien joukosta.”
Ha. Ha ha. Ha ha ha.
“Mikä naurattaa?” Suga kysyi. Hän hieroi päätään, jota oli alkanut särkeä. Sitten puun oksa iski häntä otsaan, ja hän oli pudota tapiirin kyydistä. Matka oli ilmeisesti jatkunut.
Minä kerroin kerran Guardianille siitä, kun lähdin Veljeskunnasta. Mutta se tarina ei tainnut olla ihan totuudenmukainen. Manu piti lyhyen miettimistauon. Tällä kertaa aiheena oli, oliko yksikään hänen elämäntarinoistaan totuudenmukainen. Hän päätti jättää mokoman pohtimisen myöhemmäksi.
Kuten ehkä tiedätte, Abzumo ja minä olimme työpari kauan sitten.
Inho valtasi Sugan kasvot. Niin kävi harvoin. Hän oli taistellut montaa vihollista vastaan, mutta yksikään ei ollut kuvottanut häntä enemmän kuin Makuta Abzumo. Oraakkeli käänsi katseensa pelloille, jotka näkyivät vain vaivoin puiden välistä.
“Kohtasin Abzumon jonkin aikaa sitten”, soturimunkki sanoi. “Toivon, että se kerta jäi viimeiseksi…” hän laski äänenvoimakkuuttaan, “… ja olkoon isä Ath hänen sielulleen armollinen, jos sitä vielä jäljellä on.”
Suga tunsi tarvetta sylkäistä, mutta se tarve ei ollut hänen omansa. Manu sylkäisi hänen suullaan. Ei sillä Tren Kromin sikiöllä ole sielua. Kerran pidin häntä ystävänäni, nyt hän on tehnyt pahoja asioita.
Jälleen kerran Manu joutui miettimään sanojaan. Eikö hän itse ollut tehnyt pahoja asioita?
Ei pidä miettiä liikaa, tai kohta huomaa itkevänsä jokaikisen maailman elävän olennon puolesta, Manu tuumaili huomaamattaan virtuaaliääneen.

“Mitä luulet”, Oraakkeli kysyi hiljaa. “Onko Abzumo kuollut?”
Hah, minä yritin tappaa hänet useaan kertaan. Nazorak-pesissä kerran. Toisen kerran atheonistien kaupungissa. Ja myös ennen Klaaniin liittymistäni kerran tai pari. Minä en onnistunut siinä, ja jos sinä onnistuit, Oraakkeli hyvä, olet minun puolestani virallinen makutaintappaja.
“Minä en ollut se, joka työnsi miekan hänen rintakehänsä läpi”, Oraakkeli sanoi ääni huokuen syvää kunnioitusta. “Se oli Matoro Mustalumi.”
Matoro, hyvä poika. Olisin laittanut sen ankkurin hänen päähänsä, jos hänellä ei olisi sitä naamiota.
“Minkä ankkurin?” Suga kysyi kylmien väreiden kiiriessä hänen selkäpiitään pitkin.
“Mikä naamio?” Oraakkeli kysyi kiinnostuen. “Miksi se on erikoinen?”
Naamio, aivan, Manu sanoi jättäen Sugan kysymyksen huomiotta. En tiedä, huomasitko sinä, ystäväiseni, mutta siinä naamiossa oli jotain eriskummallista. En pidä siitä.
Oraakkeli näytti mietteliäältä. Nimettömän mielenlukijan ajatuksissa oli selvästi käynnissä jotain, josta hän ei matkakumppaneilleen puhunut. Av-matoran tiesi enemmän kuin antoi ymmärtää. Paljon enemmän.
“En kieltämättä luota naamioihin, jotka yrittävät jäljitellä Nimdaa. Olen yllättynyt, että edes Komau on niinkin vakaa kuin on. Moni muu yritys on… loppunut huomattavasti vähemmän kauniisti.”

Keskusteluista saa hyvinkin mielenkiintoisia, kun minä tiedän paljon sellaista, mistä en kerro, Oraakkeli, ja sinä teet samoin. Ja Suga ei tiedä oikeastaan mitään. Ei pahalla, Suga, makuta naurahti.
“Älkää minua huomatko, ohjaan tässä vain tapiiria”, Suga iski väliin. Hän ei oikeastaan välittänyt kuulla liikaa asioista, joita ei ymmärtänyt. Selecius-keskustelu arkistonhoitajien kanssa oli jo herättänyt enemmän kysymyksiä kuin hän halusi mietittäväkseen. Jotkut kysymykset olivat vaarallisia.
“Snork.” Tapiiri kuulosti siltä kuin sillä olisi ollut jotain äärimmäisen tärkeääkin sanottavaa.
“Makuta Nui hyvä”, Oraakkeli jatkoi, “en salaile tietoani omaksi ilokseni. On vain asioita, joista teidän ei ole hyödyllistä tai ehkä edes viisasta tietää vielä. Ymmärrättehän?”
Voi, ymmärrän toki, vaikka rohkenen olla eri mieltä. En ole lainkaan varma, että puutteellinen informaatio on minulle hyväksi. Olen nähnyt kaikenlaista. Mutta itse olen pimittänyt rakkailta admineiltamme yhtä sun toista. Kuten sen, mitä keskustelin Punaisen Miehen kanssa. Vaikkakin Visokki tietää nyt. Varmistin, että joku tietää, jos satun… hmm, tuhoutumaan lähiaikoina.

‘Punaisen Miehen’ maininta nostatti tapiiriratsastajien ylle kiusallisen hiljaisuuden. Suga näki silmäkulmastaan, että Oraakkeli halusi melkein sanoa jotain, mutta ei tohtinut kysyä. Lopulta soturimunkki puhui.
“Yhteinen vihollisemme”, athisti sanoi, “on yksi niistä syistä, miksi en voi kertoa teille kaikkea. Hän pukee tietämättömyyden varjon ylleen viittana. Ja minusta tuntuu, että hän on valmis tappamaan tuhotakseen epätoivotun tiedon. Ehkä pahempaakin.”
Oraakkeli henkäisi syvään. “Hän ja osapuoli, jonka käskyjä hän noudattaa, ovat odottaneet jo kauan toteuttaakseen suunnitelmansa. Ja en usko, että he antavat Klaaninne seisoa tiellään.”
Yhteinen vihollinen, Manu maisteli sanoja. En menisi suoraan väittämään Punaista Miestä vihollisekseni. Samaan tapaan kuin en sanoisi Helryx-kultaa vihollisekseni, taikka Artakha-veikkosta. Heissä kaikissa on potentiaalinen ystävä.
Oraakkeli katsoi Sugan takaraivoa synkästi, ja Manu kiirehti lisäämään: Toki ymmärrän suhtautumisesi Punaiseen Mieheen. Tunnen tarinan kyllä.

Oraakkelin kulmat kurtistuivat hieman. “Viimeinen kirjoitettu versio tarinasta tuhoutui uskomme katedraalin mukana. Kaikki hänen nappulansa asettuvat paikoilleen liiankin hyvin.”
“Hmh”, Suga mietti ääneen. “Sopii miettiä… voiko henkilö, jolla on noin vahvat omat päämäärät olla lopulta kovin vahvasti Allianssin puolella?”
Hän on Allianssin puolella täsmälleen niin kauan kuin hänelle sopii, Manu totesi, kuten Abzumokin. Häntä ei kiinnosta, mihin torakkavaltakunta loppujen lopuksi pyrkii. Skakdit vain palvelevat rahaa, ja zyglakit eivät taida enää juurikaan liikuskella samassa porukassa muiden jäsenten kanssa.
“Mutta kumpia nappuloita yhteinen vihollisemme liikuttaa?” Oraakkeli kysyi. “Mustia vai valkoisia?”
“En väitä ymmärtäväni shakkia paljoakaan, mutta”, Suga aloitti nieleskellen, “sisältyykö tähän metaforaan myös… punaiset?”

Kysymys oli kaikin puolin hiljentävä.
“Siinä tapauksessa hän on ymmärtänyt shakin säännöt harvinaisen väärin”, Oraakkeli hymähti.
En voi väittää, että kukaan pelaisi tätä peliä sääntöjen mukaan. Minä en ainakaan. Säännöt on tehty rikottaviksi.
“Asenteesi on käynyt harvinaisen selväksi”, Suga sanoi purevasti. “Yksi sellainen kirjoittamaton kohteliaisuussääntö kieltää tulemasta tiettyä etäisyyttä lähemmäksi. Pitäisi jättää oma tila. Sinun etäisyytesi minusta on tasan nolla.”
Eeeeehkä, se vähän riippuu etäisyyden määritelmästä.

Suga silitti tapiirin päätä happamana.
“Toivottavasti meidän etäisyytemme tämän ‘Zeeronin’ tyyssijasta ei ole enää kovin pitkä”, soturi sanoi voipuneena. “Voisin kaivata jotain tähän jomotukseen.”
Se jomotus olen minä.
“Kuten sanoin.”

Oraakkelilla oli selvästi hauskaa tapiirin peräsimen päällä. Hän ei vain päästänyt juurikaan kevyttä hymähdystä voimakkaampia ääniä. Hekottelu ei ollut Oraakkelin ‘juttu’. “Uskon kyllä, että arvon makutamme aistii hänen läsnäolonsa kunhan vain olemme tarpeeksi lähellä.”
“Toivottavasti”, Suga sanoi. “Ei sillä että en nauttisi matkanteosta, mutta silti.”
Kärsäeläin tallusteli eteenpäin autuaan tietämättömänä määränpäästä tai retken agendasta. Se oli juuri löytänyt ison satsin harvinaisen maukkaita sieniä.

“Snork.”

Hökkeli metsässä, sieniä

Sammalen ja hämähäkinseitin peittämä mieshahmo hihitteli talonsa nurkassa. Hän oli viimein saanut järjesteltyä viimeisen kahden viikon sienihankinnat puuhyllyynsä täydellisessä kronologisessa järjestyksessä. Älkää kysykö, miksi.

“Elämässä täytyy pitää yllä jotain järjestystä!” Zeeron vastasi mökin akustiselle tyhjyydelle ennen kuin löi vahingossa jalkansa lattialleen jättämäänsä sopanhämmennyskarahkaan.
Ja kuuteen muuhun asiaan.
Ja niihin asioihin, jotka oli pinottu kuuden muun asian päälle.

“EIKÖ SINULLA OLE PAREMPAA TEKEMISTÄ?” sienimunkki rääkäisi. “Minä luulin, että tuolla jossain oli joku sota tai jotain!”
Niin, no, siitä puheen ollen.
Metsäilman täytti helvetillinen ääni. Se oli kovempi kuin mikään ääni, joka oli koskaan kaikunut saarella. Zeeron rojahti tavarapinonsa päälle kämmenet kuuloelimiensä suojana. Ääni kaikui kaikkialla metsässä, ehkä jossain kauempanakin.

“MITÄ HELVETTIÄ?”
Sanopa muuta.

Metsänreuna

“MITÄ HELVETTIÄ?” Suga esitti täysin kohtuullisen kysymyksen. Kumpiki tapiirillaratsastaja oli kellahtanut maahan tapiirin kaatuessa jysäyksen voimasta ja säikähdyksestä. Nyt eläinparka ravasi ympyrää heidän ympärillään rääkyen korviaraastavasti.
Sanoisin alkeellisten aistihavaintojesi perusteella, että meistä vasemmalla oli aika ikävänlaatuinen räjähdys.
“Vasemmalla”, Oraakkeli voihkaisi noustessaan ylös.
En minä tiedä, mikä ilmansuunta siellä on.
“Koillinen. Ja mikä siellä räjähtikään, teki varmasti selvää jälkeä aika isosta alueesta”, Suga mietti. “Toivottavasti kukaan ei loukkaantunut.”
He kaikki tiesivät, että Sugan toive oli turha.