Loispistiäinen 1

Meksi-Koro

https://www.youtube.com/watch?v=l7YxTljZ6bc

Rikin löyhkä pisti Delevan nenään ja teki hengittämisestä vaikeaa. Olisivat edes poistaneet sieraimeni, kaliutunut soturi mietti. Hänen “ystävillään” ei ollut yhtään sen parempi olla. Angien piteli nenäänsä jollain rätillä ja Halawe yritti olla ajattelematta koko löyhkää. Laivan ruuma oli muutenkin perin ahdas ja salakuljetettua protopintaa sisältävät kanisterit veivät suurimman osan heidän elintilastaan.

Ankea rikkimoottorinen rotisko olikin ollut sen sheriffin mukaan ”luotettavinta mitä Meksi-Korosta löytyy.” Se ei ollut kovin hyvä mainospuhe.

He purjehtivat ohi laavakivestä tehtyjen saarien. Rikkaat paronit ja pohatat olivat pykänneet halpatehtailleen siten lisää tonttitilaa. Savusumu peitti sataman taivasta. Se nousi vuoristosta, jossa McTuli-klaanin Vulkan-yhtiö porasivat laavaa Xian markkinoille.

Kaikki se innovatiivisuus olisi ehkä kiehtonut onnetonta selakhia, ellei koko matka (ja yleinen elämäntilanteen muutos) olisi ärsyttänyt häntä niin suuresti.

”Tämä on syvältä”, hän kommentoi, kun alus pysähtyi laituriin.

“Ainakaan tämä ei ole Karzahni”, konesoturi kommentoi monotonisesti.
“Kuka semmoiseen paikkaan edes uskoo, velihyvä”, Halawe koetti piristää tunnelmaa. Hän joutui kuitenkin nyrpistämään nenäänsä hajun takia.

“En jaksa alkaa väitellä kanssasi”, poissaoleva Deleva sanoi hiljaa.

”Hombres, tervetuloa pedrokratiaamme!” laivan kapteeni lorvaili heidän luokseen. Hän oli lihava matoran, joka haisi pepperonille. Ylitsepursuava ystävällisyys todennäköisesti johtui huomattavasta rahasummasta, joka tälle oli maksettu. ”On aina sangen suuri ilo auttaa señorita sheriffin ystäviä!”

“Kuinka suuri uhka cazadoreista on?” Halawe esitteli kielipäätään.

”Señor, he ovat kovasti yrittäneet päästä käsiksi kauniiseen saareemme. El Curandero on ajanut Herbolarion ahtaalle, mutta heillä on silmiä täällä. Kulkekaa varoen!”

Angien tunnisti nimet. Noitatohtori ja Herbalisti, pohjoisen huumekartellien suurimmat.

“Kuraattori ja herbamare?” Deleva yritti kääntää termejä. “Ja mikä tuo calzone oikein on?”

”Ei ei, velikulta”, magneettimies puuttui puheeseen. ”Meksitoranissa c lausutaan kuten ’s'”

“…” oli konemiehen ainoa vastaus.

Satamatori haisi ja oli täynnä. Matoralaiset myivät kalaa tai pippureita tai sambaa. Hämyinen skakdi tarjosi ohikulkeville quazahenkäyksiä suuresta piipustaan. ”Aitoa Aldousin laatua”, hän mainosti. Myytävänä olleet kanokat omasivat todennäköisesti vähintäänkin kyseenalaisia voimia. Mainostaulut olivat enimmäkseen tuhrittu. Vortixx-näyttelijät mainostivat niissä oikeusdraamoja ja uusia leijulauttoja. Vulkaaninen tuhka tuntui miljöössä hallitsevana.

“En pidä tuhkasta. Se on hienojakoista, ärsyttävää ja menee kaikkialle kehossani”, Deleva huokaisi.

Halawe oli kadonnut vilinään. Sanoi hakevansa jotakin, jolla naamioitua.

”Olen kerrankin samaa mieltä”, Angien totesi kuivasti. Kauppias yritti tyrkyttää heille jotakin paikallista ruokaa.

“Paistettuja kirikoreja”, Deleva pani merkille. “Näyttää herkulliselta”.

”Aivan! Itsensä tohtori Jamaisin reseptillä!” kauppias innostui. “Jopa Tuli Lordi syö näitä!”
Deleva osti laatikollisen näitä paikallisia erikoisuuksia, jauhetuissa karzahninpippureissa ja muissa paikallisissa mausteissa pyöriteltyjä uppopaistettuja sirkkoja.

Kaksikko sai osakseen joiltakin pitkiä katseita. Hämärähahmot katosivat vilinään yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. Angienia ahdisti. Heidät tunnistettaisiin helposti.

Tai ehkä hän oikeasti halusi, että he jäisivät kiinni, ja että he saisivat selvittää asiat Odinalla?

“Hopeinen ulkomuotoni erottuu liian edukseen täällä”, konetoa kuiskasi selakhille ja rouskutteli samalla kirikorejaan.

”Mikä destral Halilla kestää.”

“Löytänyt varmaan jonkun, joka väittää voivansa taivuttaa lusikoita telepatialla”.

”No se kyllä ei voi kieltäytyä mistään typerästä kilpailusta” Angien sanoi. Kaksi paikallista supisivat toisilleen heitä vilkuillen. Sombreroissaan he kantoivat Herbalistin uhkaavaa merkkiä.

“Ehkä meidänkin pitäisi naamioida itsemme jotenkin”, Del ehdotti.

”Yh”, selakhi totesi kun katsoi Meksi-Korolaista muotia. Ajatus moisiin pukeutumisesta sai hänet entistä huonommalle tuulelle.

“Älä nyt sinäkin aloita. Olen jo tarpeeksi masentavaa seuraa itsekin tällaisena ja en jaksa toista valittajaa tähän tiimiin.”

”Sinähän se tässä olet matkalla etsimään menneisyytesi salaisuuksia”, vastaus kuului. ”Sinun pitäisi olla innoissasi.”

“Olet oikeassa, mutta tuntuu että sinäkin tiedät näistä jo jotain minua enemmän. Osasit korjata minutkin näinkin hyvin… tai siis osasit pelastaa sen mitä pystyi.”

”No et ole lopulta kovin monimutkainen laite”, Rautakala tuhahti.

“Aha.”

Halawe ilmestyi kiusallisen hiljaisuuden jälkeen väkijoukosta. Toalla oli päässään koristehapsinen olkistetsoni. Hän kantoi sylissään pinoa meksikorolaisia rääsyjä. ”Toivottavasti ette ärsyttäneet toisianne hengiltä”, hän tervehti kaksikkoa. ”Kesti vähän, ne eivät käyttäneetkään metallinoppia.”

“Kivoja tuliaisia toit”, Deleva käänsi päätään oikealle puhuessaan. Niska naksui ikävästi.
Angien tunsi egonsa hajoavan pieniksi sirpaleiksi, kun rosvoritari heitti ruskean pippurikuituhuivin peittämään hänen kasvojaan. Se pisteli ja oli epämukava. Varmaan pilaisi hänen haarniskansa.

”Vähän hymyä, Ang! Ota tämä seikkailuna! Eksoottisia maita ja uusia kokemuksia!”

”Tykkään eksoottisista asioista lähinnä kotiinkuljetettuna”, hailtia kommentoi. Toa suoristi tämän huivia. Selakhi kiinnitti sinisten kasvojensa päälle punaruskean komaun.

”Kyselin vähän suuntaa”, Halawe kertoi. Kal oli peittänyt itsensä raskaalla poncholla. ”Lähin satama Keski-Kupolin puolella on El Salvakoro. Sieltä pääsisimme Xian suunnalle.”

”Lähdetään mahdollisimman pian. Täällä on liikaa epämiellyttäviä silmiä”, retkikunnan johtavana voimana toimiva Deleva murahti. Kristallisaarille ja Tarkastajan torneihin oli matkaa sakarakaupalla, eikä hän odottanut sen sujuvan ongelmitta.

Eihän mikään koskaan sujunut.

Lomakkeiden täyttämisen uuvuttavuudesta

Pär-Nui, Päättiset

Tämäkin päivä oli ollut raskas. Sodan alettua ja kodin jäätyä taakse ne kaikki olivat, mutta tämä päivä oli vienyt aivan erityisen paljon voimia.

Sulfrey painoi väsyneen päänsä majoituksen kuhmuraiseen tyynyyn, hieman myrtynyt ilme Komaullaan. Oliko pelko Nazorak-imperiumin tuhovoimasta varisuttanut keltaisesta matoralaisesta tämän ylitsepursuavan paperityötaituruuden pihalle, vai miksi ihmeessä äskeinen byrokratiahetki ei tuntunut luonnistuvan? Sulfreystä tuntui miltei siltä, kuin hän ei olisi ollut tilanteessa täysin mukana. Kuin jokin olisi häirinnyt hänen suoritustaan. Tunne, melkein kuin…

Kop kop! Oveen koputettiin.

”Neiti Sulfrey?” matala miesääni kyseli uksen tuolta puolen.
Ei lepoa, ei rauhaa.
”Niin?” väsynyt virkailijatar sai suustaan. Hän tunnisti kollegansa äänen. Tednin häivyttyä kirjanpitohommista – ilmeisesti suorittamaan jotain hurjan tärkeää tehtävää – oltiin Päättisten evakuointiin löydetty uusia työntekijöitä. Huumorininja ei ollut ehkä muutenkaan ollut paras byrokraatti: niin paljon asukkaita, jotka kaikki täytyi löytää ja merkitä siirtoväeksi, ja niin vähän aikaa jututtaa kivoja tyttöjä paikallisissa illanviettopaikoissa. Tednin huomio oli tainnut olla muussakin kuin etsimistyössä.
”En tahdo häiritä enempää, kunhan ilmoitan, että koko saaren asujaimisto on virallisesti Pär-Nuissa. Joten väki vain ilmalaivoihin ja kurssi kohti Bio-Klaania!” Oven takaa kuuluva ääni oli innoissaan, mutta väsynyt sekin.
”Kiitos tiedosta”, Sulfrey vastasi, hieman hiljempaa kuin olisi tahtonut.
”Ei minulla muuta. Ja hyvää yötä!”
”Öitä!”

Askeleet kertoivat, että oven takaa poistuttiin. Sulfrey huokaisi väsyneenä – ainakin työt edistyivät. Uni maittaisi varmasti. Sulfrey alkoi valmistautua hyvin ansaittuun lepoon, ja tarttui rintaneulasta, joka piti Nui-Koron sinistä viittaa hänen harteillaan. Hän irrotti pronssisen Hahnah-rapua esittävän rintaneulan viitasta.

Toisella kädellään Sulfrey haparoi yöpöytäänsä ja löysi etsimänsä: virallisen Bio-Klaanin Ussal-leimasimen. Virkailijatar nosti kaksi tekorapua ilmaan, suoraan suurta Komauta kantavien kasvojensa yläpuolelle, ja toljotti niitä väsyneenä.

Konseptuaalis-heraldisista ravuista Nui-Koron pronssinen Hahnah oli Sulfreylle se tutumpi, ja tällä hetkellä haikeampi. Koti… Bio-Klaanin Ussal taas oli täynnä tulevaa. Mahdollisuuksia.

Sulfrey suorastaan häpesi ajatuksiaan: hänen täytyi myöntää, että kodin jättämistä oli helpottanut liikaakin ajatus siitä, että hän pääsisi Bio-Klaaniin. Suurkylän asukki oli aina tahtonut käydä etelärannikon kaupungissa, ja joskus salaa hän oli haaveillut muutostakin. Tawa oli aina ollut hänestä niin inspiroiva hahmo, ja ajatukset koko järjestön takana olivat niin vilpittömiä!
Kotona kaikki ovat niin… niin paatuneita, hän huokaili mielessään.

Poliisilaitoksen entinen virkailija kyllä piti entisestä työstään ja entisestä pienestä asunnostaan joenpenkan varrella ja muutamasta läheisestä ystävästään. Hänen entisen kotikatunsa varrella oli ihanin kahvila, minkä Sulfrey tiesi ja vaikka seikkailu Bio-Klaanin jäsenten kanssa olikin aiheuttanut hänelle kiusallista kuuluisuutta, oli se lähentänyt häntä esimieheensä, ylikomisario Harkeliin, ja ystävien määrä oli kasvanut. Eli periaatteessa asiat olivat menneet hänellä oikein hyvin.

Mutta entä kaikki muut? Entä hänen pomonsa poliisipäällikkö Arnop? Itse paha pormestari Tahae? Tai jopa hänen harmiton mutta kärttyisä vuokraemäntänsä…
Niin paatuneita.

Joten ollakseen aivan totuudenmukainen, Sulfrey ei ollut välttämättä harmissaan muutostaan Bio-Klaaniin. Mutta ei se olisi saanut tällaisissa merkeissä tapahtua! Sulfrey olisi tahtonyt tavata Tawan ja tutustua Bio-Klaaniin ilman pelon ja epäluottamuksen ilmapiiriä. Toisinaan suurkyläläisestä tuntui, etteivät etelän kaupungin asukkaat pitäneet lainkaan uusista naapureistaan.

Toki Sulfrey ymmärsi pelon, väsymyksen ja viime aikoina kuvioihin hiipineen nälän. Ne vaanivat Bio-Klaanin kaduilla, aivan kuten virkailijan omassakin mielessä.

Haaleankeltainen matoralainen tarkasteli kahta rapua vielä hetken, ennen kuin laski ne yöpöydälle ja taisteli itsensä vielä pystyasentoon. Sulfrey nappasi kaulaltaan irronneen viitan sängyltä ja nakkasi sen pienen huoneen pienen työtuolin selkämykselle. Kaikki oli valmista yötä varten, ja raskaan paperityön raataja rojahti taas pitkälleen.

Matoralaisen ajatukset pyörivät uusien ja vanhojen kotien ympärillä hänen vaipuessaan uneen. Rutiinit ja rituaalit. Maukas nui-korolainen marjamehu. Bio-Klaanin kerhohuoneet. (Ja toivottavasti läpi mennyt vakiovaraus.) Vihreät salasoturit ja viiksekkäät poliisit. Kivat pikkukahvilat.

Niin paljon mietteitä, jotka lopulta puuroutuivat väsyneessä pääkopassa. Uni tuli.

Ehkä hän saisi keskittymiskykynsä huomenna taas takaisin.

Kuoro, kokous ja kaiku

Bio-Klaanin linnake…?

https://www.youtube.com/watch?v=tuHzagjqOLU

Muodot hukkuivat, kun liekit tanssittivat varjoja. Tulipesän kirkasta lieskaa ympäröi joukko mustia hahmoja, joiden pitkät varjot hiipivät ja hytkyivät seinillä. Tummanpuhuvien vaatekappaleiden pitkät laskokset hävittivät humanoidien siluetit.

Olivatko ne humanoideja? Vain tulipesä toi levotonta valoaan tilaan.

Hahmot hymisivät. Ne lauloivat. Uhkaavan sävellyksen salaperäinen kieli sotkeutui synkän huoneen atmosfääriin. Se oli kulkeutunut aikojen takaa, sen sanojen merkitykset haipuneet historian hämäriin.

”Maje-Ank, iktus! Iktus, jyanus! Maleja-Adminis Kyaa!”

Kuoro lauloi ringissä liikkumatta. Sen mustat jäsenet huojuivat hypnoottisesti.

Huoneen ilma oli imelästä tuoksusta raskasta. Tulipesän ympärillä hopeiset suitsukeastiat levittivät huurujaan ilmaan. Seassa oli myös mädäntynyttä hajua.

Yksi kaavutetuista otti hitaan askeleen eteenpäin. Se piteli käsissään jotain.

Hopeinen astia oli lähes reunojaan myöten täynnä tummanpunaista nestettä. Maljan tummuneeseen pintaan oli kaiverrettu jotain… oliko se kuu? Astia, aivan kuten kaikki muukin huoneessa, oli vajota valon ja varjon levottomaan heiluntaan. Maljaa kantanut bassoääni laski sen varovaisesti huoneen puulautaiselle lattialle.

Se päätyi näin keskelle kuviota, joka lattialle oli piirretty mustalla hiekalla.

Kaksi ympyrän kehää, kaksi vastakkaista kolmiota ja niiden keskellä silmä. Ympärillä auringon säteet.

”Kya-zeeten, Kya-zeeten! Orondes, Orondes, Kyakethan gorgolis!”

Seurakunta asettui hiekkaympyrän ympärille. Yksitellen he istuutuivat paikoille, joiden väleihin auringon säteet jäivät. Jokainen paikka täyttyi, kaikki kaksitoista.

Kaiken aikaa laulu jatkui.

Merkkinä toimivan säkeen jälkeen laulunjohtaja kurotti kohti astiaa, otti sen ja nosti huulilleen. Tämä kiitti henkien maailman asukkeja tästä saaliista, ja joi. Nestettä oli paljon, ja sitä valui yli värjäten tämän leuan verenpunaiseksi.

Elettiin tällaisten uhrilahjojen hankinnalle otollista aikaa.

Astia kiersi kehää vastapäivään, ja kukin hahmo vuorollaan lausui saman kiitoslitanian. Muut jatkoivat hypnoottista lauluaan.

”Ank, ’Lla! Rokya, Gajon! Saldya, Nichat! Kon-yee Nichat vala’je Kya-zeeten!”

Tyhjä astia palasi laulunjohtajan kohdalle, joka otti sen vastaan ja kumarsi. Hän (se?) kaivoi kaapunsa uumenista pienen lasipullon, joka oli täynnä mustaa nestettä. Pian tumma litku virtasi säiliöstään laulunjohtajan eteensä laskemaan hopeakulhoon.

Kultistien edessä oleva neste levittäytyi täydellisen pyöreään muotoon astiansa mukaisesti. Aine oli kuin vettä, mutta mustaa kuin enkelit.

Laulunjohtajan vasemmalla puolella istuva kaavutettu nousi seisomaan, ja käveli huoneen nurkkaan, siellä odottavan viljasäkin luo. Hän poimi kourallisen jyviä ja kääntyi ympäri. Kaavun piilottamat askeleet johtivat hänet takaisin paikalleen ringissä, jossa hän nosti viljalla täytetyn nyrkkinsä rintansa korkeudelle. Hän lausui jotain, mutta kuorolaulu peitti sanat. Viljaa kantava polvistui ja ojensi nyrkkinsä mustan nesteen yläpuolelle. Hän avasi kämmenensä ja jyvät putosivat astiaan. Mustuus nieli ne, ja uhrin antanut hahmo asettui paikoilleen.

”Nishe, nishe, okyeegaza Athjoon wana’je Kyaa!”

Suitsukkeet tekivät huoneen ilmasta yhä raskaampaa, hengittämisestä yhä työläämpää.

Rituaali jatkui taas laulunjohtajan toimesta. Hän kaivoi jälleen jotain kaapunsa uumenista. Hämärässä aine jäi mysteeriksi, mutta sekin päätyi astian mustaan nesteeseen. Samassa aine roihahti liekkeihin.

Valon määrä moninkertaistui ja näkyvyys parani. Huone oli ikkunaton ja kolkko. Mustat piirrokset levittäytyivät huoneen seinille, lattiasta kattoon. Suurin osa merkeistä oli abstrakteja, vailla selvää muotoa. Mutta osa piirroksista esitti selvästi jotain. Toistuvia teemoja olivat tuli ja kuu. Suuri osa piirroksista esitti maahan langenneita matoralaisia, joiden keskelle piirtyi muraalin tärkein osa: sarvipäinen hahmo kaavussaan, kirja kourissaan.

”Zangi-nishe, Athjoon-ya Avgellan okyeegaza Nichat!”

Uuden liekin valossa myös kultistien muodot muuttuivat erotettavammiksi. Ringin hahmot olivat selviä humanoideja, joiden kasvot jäivät pitkien huppujen varjoihin. Varreltaan he olivat matoranin mittaisia.

Mutta vaikka valon määrä lisääntyi, tilan yleinen tunnelma kävi hetki hetkeltä epätodellisemmaksi. Suitsukkeet… mitä niihin oli lisätty? Piirrokset, laulu, liekit. Huone pyöri.

Laulunjohtaja nousi seisomaan, muut seurasivat perässä. Kaikki tarttuivat toisiaan käsistä, muodostaen täyden piirin. Kaavutetut ottivat lyhyen askelman eteenpäin, sitten toisen. Kaiken aikaa laulu kiihtyi…

”Orondes, maja-mani gorgolis, Ank! Okyeegaza Ank! Athjoon-wara, Athjoon-zaye!”

Admin-torni

Käytävä oli öiseen aikaan tyhjä. Melkein koko Bio-Klaanin linnake oli kokenut merkittäviä käyttötarkoituksenmuutoksia, kun kaupungin väkimäärä kasvoi ja sotilaalliset näkökulmat korostuivat. Admin-torni oli kuitenkin kaikesta väestä ja enimmistä remontoinneista tyhjä.

Toisella seinällä sijaitsi suuria ikkunoita, joista avautui näkymä kaupunkiin. Niitä vastapäätä oli muutama ovi ja pari taulua. Lattialla oli kaikessa hulinassa hieman pölyisäksi päässyt matto, katossa yksinkertaisia lamppuja.

Kaupungin melu ei kuulunut käytävälle. Rauha vallitsi vielä.

Hiljaisuus ei kuitenkaan ollut täydellistä. Pieni ääni, juuri ja juuri erotettavissa, kaikui jostain. Aivan kuin… ulvontaa?

Ääni voimistui.

Käytävän päästä, nurkan takaa, valui esiin hahmo.

Jos joku olisi ollut tarkkailemassa, olisi tämä huomannut, että olento ilmestyi täysin tyhjästä. Hieman heikkoa sähköistä rätinää, sitten alkoivat kutoutua kädet, torso, jalat ja pää.

Hahmo otti muutaman, horjuvan askelen käytävällä hakiessaan olemustaan. Sitten se ei enää kestänyt, se alkoi murentua, kunnes se oli pelkkä tomupilvi vain. Eikä tänäkään päivänä se päässyt tähän maailmaan.

Pian Admin-tornin käytävällä vallitsi jälleen rauha.

Cornetto

Zakaz, Neewap

Kenraalin kuivalla suulla ei paljoa aikaiseksi saanut. Mutta yksi sana sieltä tuli:

”Hngääh.”

Tai siis nolla sanaa.

Warrekilla oli krapula kuin Irnakkin painajaisista. Alkoholin suurkuluttajana hänellä ei usein ollut, mutta nyt muuten oli. Kuin höyryveturit olisivat jyskänneet leuakkaan miehen pään sisällä ja laulaneet samalla ylistyslauluja Nektannille. Niin hirveä krapula kyseessä oli – paikallinen kaktusviina oli maistunut ihan liian hyvin edellisyönä, kuten niin monena muunakin yönä. Vaikka hänen ei pitänyt juoda. Mutta juominen oli niitä harvoja asioita joista hän piti – tai joita hänellä vielä oli. Se auttoi unohtamaan edes hetkeksi ympäröivän skarrarrin maailman.

Valon toakin oli lähtenyt yön selkään punaisen kääpiön kanssa. Hatukas toa oli sanonut jotain siitä, että hänen kohtalonsa oli eri kuin Zakaz. Ties mitä sekin tarkoitti. Ei kellään ollut kohtaloa. Oli vain ikävää ja viinaa. Molempia oli yllin kyllin Zakazilla.

Jokin lähestyi Warrekin krapulamakoilua. Hän näki sen, mutta tyyppi näytti monistuneelta, kuin sillä olisi ollut se jokin toa-naamio… mikä matatu tai mahiki se nyt olikaan. Sillä toat kuulemma… monistaisivat itsensä? Nääh. Skakdi ei osaisi käyttää naamioita. Tyyppi, joka lähestyi oli selvästi skakdi.

Ja Warrek ei ollut selvä.

”Physy kaukana”, hän murisi.
Salaman skakdi olisi heittänyt tulijan niskalenkillä ojaan, jos ei olisi itse jo maannut siellä. Oja oli näköjään myös kylän jätehuolto. Niinpä tietenkin. Ainakaan se ei kuhissut kinlokoita tai ranamoita. Niitä Warrek sieti lähinnä tikunnokassa papujen kera.

“Luutnantilla on asiaa”, vieras skakdi sanoi.

“Älhä poika pilaile, hik. Ei kellään ole asiaa minulle nyth. Anna minun vain olla täällä ojassa pötköttelemässä ja lampsi kotiisi kasvamaan.”

Musta skakdi ei jaksanut kuunnella krapulaisen upseerin vielä osittain viinankatkuista sadattelua. Hän nosti pahoinvoivan skakdin rintapanssarista istumaan kuraiseen ja pahanhajuiseen ojaan, josta olisi varmaan löytänyt mitä kiehtovimpia bakteereja makutojen koulutehtäviin.

“Älä koske minuun!” Warrek rähisi. Hänen teki mieli lyödä mustaa skakdia, mutta jokin esti häntä.

“Warrek”, nulikka mutisi hänelle hiljaa, ”Aavikon Kukka on pahalla päällä… se lyö minua jos et tule mukanani…”

“Hyvä on”, sähkön herra myöntyi. Hän nousi vaivalloisesti mutapurosta seisomaan ja ravisteli mudat, iilimadot sekä muut roippeet päältään. Henkseleissä oli ainakin ikävää likaa, mutta niiden pyykkäys saisi odottaa. Oli jo saanut kyllä taas hetken odottaakin.

“Näytä tie Aavikon Kukan luokse”, leuan herra mutisi puoliääneen. Hänen pitäisi saada jotain tasoittavaa. Jopa pohjoismanterelainen karhuhai kävisi tähän hätään, vaikka sen alkoholiprosentti oli pienempi kuin mistä hän piti.

Musta nuori skakdi ei vastannut mitään, vaan lähti krapulakenraalin kanssa talsimaan syksyisiä katuja. Neewapin kylä oli niitä harvoja paikkoja Zakazilla, joissa vielä muistettiin sisällissodan häviäjiä kunnioittaen. Nektann oli tehnyt perin ikäviä asioita kylän asukkaille aikoinaan.
Neewap oli pieni kyläyhteisö, jossa jokainen tunsi toisensa ja kaikki olivat kuulleet kylän tarinoita, legendoja. Ja nyt heillä oli erittäin tärkeitä ulkopaikkakuntalaisia kylässä.

Kaksikolla ei mennyt kauaa saapua paikallisen juottolan luokse. Baari oli raskasrakenteinen ja puusta tehty jylhä rakennus, jonka logona toimi sininen pieni torvi. Tunnus komeili baarin oven yläpuolella. Näytti kuin juottola olisi ajalta ennen aikaa. Niin paljon elämää se oli varmasti nähnyt. Ajan patima näkyi rakennuksen ilmeestä.
Saluunan ovet kolahtivat.

”Takahuoneessa”, tummanruskea tarjoilijaskakdi kuiskasi ohimennen.


Kynä kävi. Takahuoneen ahtaassa pimeässä odottava skakdi ja matoran käyttivät joka sentin minkä saivat. Kun ovi loksahti auki, molempien katse näki keltaisen körilään. Warrek hoiperteli viinanhajuisena sisään.

”Kenraali”, luutnantti Zaiggera sanoi työnsä äärestä.
”Hngääh”, Warrek vastasi.
”Huomenta”, ta-matoran Pegghu sanoi pirteänä.

Warrek vilkaisi punertavan pikkumiehen kätten työtä. Lattialla istuva Klaanin matoralainen oli raapustellut jotain mustekynällä kaikkeen, mihin tekstiä vielä mahtui. Vanhoihin papupurkkeihin, tyhjiin lasipulloihin ja mihin tahansa mihin muste nyt sattui tarttumaan. Skakdi ei ollut tarpeeksi selvä ( tai siis ollenkaan) muistaakseen, mitä Pegghu nyt ikinä tekikään.
Valon toan lähtö saarelta ei ollut vaikuttanut sisukkaan pikkusankarin työpanokseen. Ta-matoran oli tavalliseen tapaansa vauhdissa jo aikaisin aamusta, ja niin oli tietenkin Zaiggerakin, mutta sen verran ’Aavikon Kukasta’ Warrek tiesikin jo varmasti.

Nainen hädin tuskin nosti katsettaan omasta työsarastaan. Puisella jakkaralla istuva punaruskea skakdi keskittyi kuuntelemaan intensiivisesti jotain kuluneilla korvalapuilla, joiden kuparijohto kytkeytyi radiolaitteistoon Pikku-Hombressa. Zaiggeran teräväkyntiset sormet kääntelivät nuppeja nelijalkaisen puurobotin avatun pallokuoren sisällä. Staattisuus tuli läpi naisen kuulolapuista.
Hetken nuppeja työstettyään Zaiggera pudisti päätään ja laski laput nelijalkaisen kantojuhtadroidin kuoreen.

”Tarvitsemme paremman laitteiston, kenraali”, luutnantti tuhahti. ”Ja lisää liittolaisia, joita joku ei ole jo ostanut…”

”Hngääh. Öö. Jep. Joo.”
Warrekin aivoissa ei ollut sillä hetkellä tarpeeksi tilaa oikean vastauksen kasailuun. Jotain raapusteleva pikkumies Pegghu pisti sen merkille.
”… menikö myöhään eilen?” matoralainen kysyi.

“Meni, varmaan liiankin. En juo enää ikinä”, Warrek valehteli.

Parempi olisi, Zaiggeran hyytävä katse viesti. Nyrkkiinsä nojaten etelän paras asemekaanikko tuijotteli hetken lattialla könöttäviä purkkeja, pulloja ja purnukoita, jotka olivat täynnä matoranin käsialaa.
”Vaihtoehdot alkavat käydä vähiin”, Zaiggera mutisi nyrkkiinsä. ”Sahann ei suostu olemaan meihin yhteydessä. Kuulemma sekaantui tähän sotkuun jo tarpeeksi. Dek-Korin kolmoset olivat mukana siihen asti kunnes mainitsin ’Zorak von Maxitrillian Arsteinin’.”

“Mitä meidän on sitten tehtävä?” jo hiukan selventynyt Warrek sai aivonystyröitään liikkelle, vaikka hevoslaumat kirmasivatkin hänen päänsä sisällä. Höpsö kallo, ei hevosia ole olemassakaan…

”Ettekö te halua auttaa Vartijaa, kenraali?” Zaiggera tuhahti.

Voi, Aavikon Kukka, Warrek mietti hymysuin. Välitäthän sinä sittenkin.

“No, jos totta puhutaan, emme pärjää yksin”, Warrek puki ajatuksensa sanoiksi. “Tietysti haluan auttaa sitä konnaa ja sen kavereita, mutta täällä jumalten selän takana me emme voi tehdä oikein mitään…”

Kiväärinainen läimäisi Pikku-Hombren avatun kuoren kiinni. Nelijalkainen improbotti käynnistyi nivelet natisten ja silmien hehkulamput syttyen.
”Olemme piilotelleet täällä jo viikkoja saamatta mitään aikaiseksi. En voi uskoa, että kenraali, jonka puolesta olisin sisällissodassa kuollut luovuttaisi tähän.”

Warrek keräsi itseään. Hän ei antaisi skarrarrarin krapulan vaikuttaa häneen.
“Välillä tuntuu, että meidän pitäisi olla siellä everstin klaanissa sotimassa. Olisimme edes hyödyksi jossain.”

Pegghu keskittyi yhä intensiivisesti kirjoittamiseen ja lukemiseen, mutta ta-matoran laski lopulta työvälineensä lattialle.
”Jos haluatte auttaa herra admin Guardiania, ja Klaania”, matoralainen sanoi hiljaa, ”auttakaa löytämään ’ZMA’. Se… se roisto konehirviöineen… niin kauan kuin hän on vapaalla jalalla, kotini ei ole turvassa.”

“Tarvitsemme vain jonkin vihjeen hänestä, mutta tuntuu kuin pirulainen olisi pyyhkinyt itsensä ihan kaikkialta”, Warrek huokaisi. Sen perusteella, mitä Pegghu oli tuosta Kauhujen Yöstä kertonut, hän halusi sen takana olleen mulkeron pään vadille. Se oli vähintä, mitä hän pystyi tekemään auttaakseen entistä everstiään.

”Minulla ei ole tässä paljoa”, Pegghu sanoi hiljaa, ”mutta olen kirjoittanut ylös kaiken minkä tiedän tai muistan. Kaiken, mitä Domek sanoi tietävänsä. Domek… ei uskonut että löydämme häntä täältä Zakazilta. Mutta eikö ’Arstein’ ole täältä? Ettekö te löytäneet jotain tietoa hänestä täältä jostain?”

Zaiggera ja tämän kenraali jakoivat pitkän, mietiskelevän katseen.
”Kyllä löysimme”, luutnantti sanoi hiljaa. ”Aika monta kuolinilmoitusta yhdelle miehelle. Ja… kuolintapaa.”

“Zorak kuoli sodassa tankinpysäytysammuksen osuessa häneen”, Warrek kertoi. Se oli aika ikävä ja sotkuinen tapa kuolla. Mutta näköjään kyseinen mies ei ollutkaan kuollut. Eikä hän ollut kuollut niihin seitsemään muuhunkaan tapaan, jotka oli ylös dokumentoitu.
”Siis se neropatti jonka minä tunsin. En tiedä, mikä Irnakkin perkule Klaaninne yllä kummittelee…”

Tulen matoralainen nyökkäsi – tämän hän olikin jo kirjoittanut ylös.
”En tiedä, onko hän joku paha demoni”, Pegghu sanoi hiljaa.

”Vai vain tosi hyvä huijari?” Warrek mutisi. ”Tiedätkös, poju, täälläpäin kaikki outo ei ole taikuutta. Tiedän esimerkiksi kaverin, jolta saa aika tujua sieniviinaa, ja… niin.”

Pegghu hymähti. ”Ehkä… mutta teidän täytyy auttaa minua pysäyttämään hänet. Herra admin Guardian ei tule sitä teiltä pyytämään, mutta kotini tarvitsee kaiken avun minkä voimme saada.”
Ja sinäkin pojankoltiainen, skarrararr, kenraali mietti hymysuin. Jos Warrekin krapula olisi ollut yhtään tunteellisemmalla pohjalla, hän olisi varmaan pillittänyt.

“Me autamme sinua”, Warrek sanoi kunnioittavaan sävyyn. Pikkumiehen nimeltä Pegghu rohkeus oli ollut nostattamassa voitokasta kapinaa plantaasilla.

“Mutta miten löydämme tämän Zorakin? Onko hänen liikkeistään mitään johtolankoja viime ajoilta?”
Ta-matoralainen pudisti päätään. ”En tiedä paljoa, mutta tiedän että hänen koneensa etsivät Klaanista valon toaa…”
Pegghu katsoi haikeasti ikkunasta ulos, ja hymyili hieman.

”Ja minusta tuntuu, että siksi Domek jätti meidät. Hän ei halunnut johdattaa niitä meidän kimppuumme.”

Warrekin krapulainen pää alkoi miettimään matoralaisen sanoja. Pelko ja inho paistoivat tulen kansalaisen puheessa kun tämä puhui Z.M.A:n koneista. Ja mihin skarrarrariin se silmänkääntäjä tarvitsi valon toia? Oli siinäkin mysteeri.

”Kenraali”, Zaiggera sanoi yhtäkkiä kurtistaen kulmiaan, ”keneltä me kuulimmekaan, että Rotakkin roistoilla oli valon toa myynnissä? Ja kuinka monelle hän oli siitä kertonut?”

“Sana on varmasti kiertänyt kun kaupattavana oli näinkin eksoottinen asia. Uskon, että tiedot ovat kulkeutuneet myös Zorakin korviin”, Warrek kertoi.
Zaiggera risti kätensä. ”En ole vakuuttunut, että tämä on tarpeeksi hyvä piilopaikka…”

Nainen huokaisi. Hän ei selvästi pitänyt siitä, että he joutuisivat taas lähtemään tien päälle.
”Tarvitsemme muakat. En usko, että pyörien polttoaine riittää seuraavaan kylään.”

”Luutnantti hei”, Warrek mutisi, ”enemmän kuin piilopaikkaa tässä tarvitaan kyllä vielä tulivoimaa. Ja – ja tiedän tismalleen keneltä sellaista saa! Ota yhteys muusikkoon!”

Typertynyt hiljaisuus. Pegghu oli ainoa, jonka mielestä tämä kuulosti vielä hyvältä idealta, sillä ”muusikon” identiteetti oli hänelle täysi mysteeri. Pikku-Hombren mielipidettä ei todennäköisesti ollut olemassa sen enempää kuin sen tietoisuuttakaan.

”Et ole tosissasi”, Zaiggera sanoi silmät punahehkuisina.
”Olen olen! Sillä miehellä on ihan helvetisti pyssyjä!”
”Ja suhteita, kenraali. Suhteita henkilöihin, joihin emme halua sekaantua…”
”Se on kuule ihan kelpo veikko! Vaikka puhuukin aika hassusti. Ja voi Zer-Kor sitä takapiiskaa…”

Pegghu ei vaivautunut kysymään, mutta vaikutti tyytyväiseltä. Zaiggera huokaisi ja avasi kovakouraisesti Pikku-Hombren kuoren paljastaen taas radiolaitteiston.

”Pistän Farerin ja Weltin ottamaan selvää, missä mies vaikuttaa”, luutnantti nyökkäsi. ”Jos he suostuvat ylipäätään sekaantumaan tähän.”

”Naisellinen charmisi varmasti vakuuttaa klopit!”

”Ajattelin kokeilla lähinnä uhkailua”, Zaiggera mutisi.
Warrek olisi halunnut sanoa, että jälkimmäinen oli Zakazilla käytännössä synonyymi ensimmäiselle. Pegghu suuntasi katseensa pikkuikkunasta porottavan keltaiselle taivaalle.

Domek. Jos olet siellä jossain…
Mitä ikinä siellä jossain teetkään…

Olkoon aurinkojen loiste puolellasi.

Pieni hymy pysyi Pegghussa, koska hän tiesi sanansa oudoiksi. Zakazilla aurinkojen loiste oli ainoa, joka ei ottanut puolia. Se ei tuominnut eikä hyväksynyt. Täällä se vain poltti samalla tapaa hyvät…

… ja pahat.












Aavikko
Kumia ja bensiiniä

”IR-NAKK!”

Piikkirenkaiden kuoro karjui yhtä mielipuolisesti kuin ratsastajansakin. Irnakkin pirut oli kutsuttu jälleen kerran sotaan.

”RAU-TAA!”

Nyt he kävisivät sotaan Warrekia vastaan. Toisena päivänä etelän rappiollinen kenraali roikkuisi heidän pyöriensä koristeena kymmeninä pikku palasina, kun heidän teränsä raatelisivat jotain muuta.

”TUL-TA!”

Ehkä kapinallisia syväläisiä? Ehkä Nektannin väkeä, jos Arstein maksaisi tarpeeksi. Ehkä vaikka itse Mata Nui, jos tämä päättäisi astua heidän renkaidensa tielle.
Elämä oli liian helppoa silloin, kun seuraavan vihollisensa jo tiesi.
















Aavikko
Takahuone
Bassoa ja tanssityttöjä

Lämmittelybändi oli sytyttänyt lavan jo tuleen. Takahuoneessa hymisevä tulen skakdi tiesi, että jos se oli yleisön mielestä jo jännää, he eivät olisi valmiina pääesiintyjään.

”Görann.”

Va?

”Sulle ois viestiä. Työtarjousta taas.”

”Jassåå… haluaako ne tykkejä?”

”Helvetin isoi sellasii.”

”Larsrakk, mä tykkään että asia on niin että mä oon kiertueella. Doktor tietää ihan hjyvin että en lähde sen avuksi tappeleen ennen ku-”

”Ei oo kuule Voitonhampaalta tää viesti.”

”Jaahas. Jaahas.”
















Aavikko
Rautaa ja kuolemaa

Irnakkin pirujen ratsujen takana leijaileva instrumentti ei toiminut. Se tarkkaili, ja sen kautta tarkkaili kapellimestarikin jossain kaukana.

Saastaiset Irnakkin pirut. Zakazin irvikuvia.

Ehkä oli vain sopivaa laittaa ne toisen Zakazin irvikuvan perään, ja katsoa kuinka pedot raatelevat toisensa. Voittajalla tuskin olisi väliä.
Tyhjyys oli tämän aavikon ainoa voittaja.
















Meri
Valoa ja tuulta

Purje vei etelään. Sinne vei valon toan sielukin.

Vaikka hän tiesi jättäneensä taakseen hyviä ystäviä, ei suunnan vaihto ollut enää hänen valintansa.

Domek.

Painajaiset olivat taas alkaneet.

Valon toa.

Herätessä hiki oli riipinyt kehoa jääkylmänä, jopa aavikon auringoissa. Mutta painajaiset olivat nostaneet ylimpänä Domekin mieleen sen, jota hän oli ensiksi luullut kohtalokseen, mutta ei ollut enää ollenkaan varma.

Hypokriitti. Itseään tuhoava nilkki.

Nyt hän antoi vain meren viedä. Jos se veisi sinne minne hän halusi sen vievän, ehkä kohtalo ei ollutkaan valetta.








Miksi marssit vielä?
Tyhjyys voittaa lopussa.
Se on aina voittanut.
Se on jo voittanut.








Arpeggio

Zakaz

Irnakkin pirujen klubitalolla soi metallimusiikki ja virtasi viina. Synkeä betonikolossi oli sisältäpäin paljon miellyttävämmän näköinen kuin ulkoa – mikäli katsojalla oli esteettistä silmää motoristirikollisten kauneusihanteille. Seinät olivat suurimmaksi osaksi telineissään lepäävien tuliaseiden peitossa. Baaritiskin takana viehkeä skakdineiti tarjoili nahkatakkisille yrmyille juotavaa, ja nahkatakkiset yrmyt yrittivät lähes poikkeuksetta iskeä viehkeää skakdineitiä.

Suuren klubihuoneen perällä seisoi valtava nahkatuoli, jolla istui muihin nahkatakkiskakdeihinkin verrattuna vaikuttava hahmo: kultavalkea miekkonen, joka oli ilmeisesti päättänyt, että joka päivä oli pelkästään ylävartalon treenauspäivä, ja jonka hattu oli valtava. Siis oikeasti, kenellä on niin iso hattu? Mustaa piispanhattua koristi Irnakkin pirujen symboli, liekehtivä skakdinkallo. Tarkkasilmäinen olisi saattanut myös huomata, että todellisuudessa piispanhattu oli myös valtava sotakypärä. Kullatun haarniskansa päällä piispalla oli pitkä nahkatakki, jota olisi joku saattanut verrata jopa papin kaapuun tai albaan – ja olihan Irnakkin pirujen perustajalla peräti eräänlainen stolakin yllään, nimittäin panosvyö, joka roikkui hänen vasemman olkapäänsä yli. Silmillään Irnakkin Piispalla oli hieman ristiriitaisilta vaikuttavat aurinkolasit, joiden linssit olivat viisisakaraisen tähden muotoiset ja kehykset hieman oranssinvivahteiset. Sopivat yhteen skakdin kullatun haarniskan kanssa. Lasit eivät kylläkään olleet huomattavin piirre skakdin kasvojen ulkonäössä, sillä tämän leuka oli kultaisen hampaikkaan panssarin verhoama. Jos joku löisi Irnakkin Piispaa turpaan, satuttaisi lähinnä oman kätensä. Lisäksi tämän huulilla oli tuhdein sikari, mitä koko Xialla oli tarjota zakazilaisille ostajille. Paksu savu verhosi tuolin yläpuolista ilmaa.

Portaat alas klubihuoneeseen juoksi kovalla kiireellä hätäinen kolmionmuotoisia aurinkolaseja päässään kantava skakdi ja kiinnitti piispan huomion, joka aiemmin oli ollut mainiossa musiikissa, nimittäin Frankk Klepakkirakkin klassikkoalbumin hienoimmassa biisissä.
”Mikäs Rotakkilla on hätänä?” virkkoi kultainen skakdi saapujalle hyväntuulisesti.
”Hei pomo, tuolla ulkona on yksi häiskä joka haluu tavata sut… ja tuota, se varmaan tulee ihan itse sisälle.”

Zakazin ilta-auringot paistoivat porottavasti mustuneeseen mökkiin, jonka tiilikatto oli osittain romahtanut. Maa mökin ympärillä oli kraatteroitunutta, mikä ei kylläkään haitannut metallisten olentojen kulkua. Kultainen Avhrak Feterra Xa liisi mökin yllä.
”Käsky: Tutkikaa rakennuksen sisäosat.”
”Tottelemme”, kuului kymmenkunta vastausta.

”Ei kai meidän pojat päästä tunkeilijaa sisään ilman lupaa, mitä?” Piispa kyseenalaisti ja tönäisi Rotakkia kylkeen niin, että tämä lensi maahan.
”Tota noin, niin, tuota kun siis pomo, meillä on ehkä vähän ongelma.”

Tuskanhuutoja ja plasmakanuunan ääniä kantautui portaiden yläpäästä. Piispa varautui tulijan saapumiseen, ja niin tekivät myös muut huoneessa olevat. Musiikkia kukaan ei hiljentänyt, sillä siihen saisi olla aika hurja syy.

”Ilmoitus: Mestari ZMA haluaa esittää tarjouksen.”
Merkillisen muotoinen metalliolio oli tulla tupsahtanut alas portaita pari ruumista vanavedessään. Piispa kohotti kulmiaan ja hörähti:
”Jaa että Arsteini haluaa käyttää palveluitamme? Mitenkäs sitä nyt siihen on tultu?”
”Toteamus: Tiedätte valon toan sijainnin.”

Mökin sisältö oli käännetty ympäri kahteen kertaan eikä mitään hyödyllistä ollut löytynyt. Eräs Feterra vilkaisi valokuvaa, jossa kaksi skakdia – sinihopeinen mies sekä ruskeanoranssi nainen – seisoivat vierekkäin. Julma metalliolento murskasi valokuvan kädellään.
”Ilmoitus: Ei mitään hyödyllistä löydettävää. Johtolangat päättyvät tänne.”

Yksikkö Xa tarkkaili vielä ympäristöään. Mökin olemassaololla ei ollut enää tarkoitusta.
”Käsky: Eksterminoikaa.”
”Tottelemme!”

Liekit metallisten olioiden liekinheittimistä nielivät mökin.

”Mikä perkeleen valon tooa. Ei me mitään sellasia harrasteta!” Piispa ärähti ja suki muhkeaa valkeata harjaansa närkästyneenä.
Avhrak Feterra vastasi ampumalla plasmakanuunallaan lähimmän skakdin nestemäiseksi tahnaksi. Siinä samassa jokainen huoneen nahkatakkilisko oli vetänyt esiin aseen, kuka mitenkin järeän, ja tarjoilijaneiti oli paennut takahuoneeseen.
”Tiedoksenne: Mestari ZMA tietää teidän valehtelevan.”
”Minähä en suvaitse väkivaltaa meidän poikia kohtaan, peltipurkki. Miks me autettais Arsteinia, hä?”
”Vastaus: Teille maksetaan hyvin.”
”Aika isoista summista pitää puhua, kuule! Pitää ensinnäkin maksaa noitten hautajaiskulut. Ja valon tooien löytäminen on pirun hankalaa, kun niitä ei ole olemassakaan.”

”Tota, pomo, oli meillä se yksi mut me myytiin se Cazann Kultaruoskalle”, Rotakk kuiskasi Piispan tuolin takaa.
”No skarrarrar, niinpä olikin”, Piispa naurahti. ”Mutta se on varmasti jo myyty eteenpäin tai pilkottu kappaleiksi tai mitä se Cazannin perkele nyt harrastelee itekseen siellä plantaasillaan!”
”Oikeestaan, pomo, Kultaruoskan plantaasi on kuulemma pistetty paskaksi…”
”Jaa…”
”Tarjous: Tuokaa valon toa Mestari ZMA:lle, ja teille maksetaan nimeämänne summa. Tuokaa joku, joka tietää valon toan sijainnin, ja teille maksetaan puolet nimeämästänne summasta.”
Feterra latasi jälleen aseensa.
”Tuokaa uutisia valon toan kuolemasta, ja teille maksetaan tuskattoman kuoleman palkkio.”

Piispa mietti, mahtaisiko hän pystyä nimeämään sellaisen summan, jonka puolittamiseen hän olisi yhä tyytyväinen, mutta Feterran plasmakanuuna vaikutti liian uhkaavalta, jotta ajattelusta olisi tullut mitään, vaikka jokainen huoneen skakdi tähtäsi aseellaan Feterran päätä. Hän kirosi mielessään Cazann Kultaruoskaa ja päätti tehdä tästä selvää heti ensi tilassa, mikäli tämä ylipäätään oli hengissä.
”No meillähän on diili!” hän hihkaisi hieman ahdistuneesti jatkaakseen keskusteluntynkää.
”Mestari ZMA arvostaa osaamistanne. Älkää pettäkö Mestari ZMA:ta”, Feterra jatkoi ja perääntyi sitten takaisin portaisiin.

Kymmenisen minuuttia kului, ennen kuin skakdit uskalsivat laskea aseensa. Ja jatkaa ryyppäämistä.

Laskevat auringot paistoivat surullisesti savuavaan mökin raatoon metallisten koneiden kadotessa horisonttiin.

Painajainen merellä

Pimeä huone

Kapura sai pelipöydän tärisemään iskiessään sitä luvattoman paksulla sääntökirjalla. Opuksen päällä lojui sekavanoloinen paperipino sekä toan täsmävastaus tunnelmavalaistukseen – vanha taskulamppu, jolla oli myös kätevää osoittaa kanssapelaajia silmiin tarpeen vaatiessa. Pöydälle pinon viereen Kapura asetti pahvilaatikon, jonka mystinen sisältö toi pelaajien mieleen sanaparin ”kokeellinen tarinankerronta”.

Lamppu naksahti päälle. Seppä silmäili hetken tämänkertaisen pelisession osanottajia.

”Huomaan, ettette ole kokoontuneet paikalle kovin sankoin joukoin”, Kapura lausui. ”Se on harmi, sillä tänään on ainutkertainen tilaisuus nauttia varsinaisesta roolipelaamisen mestariteoksesta.

”Vähyys johtuu Irutepin ryhmästä”, Kapuraa lähellä istuva ga-matoran kommentoi.
”Ai että mitä?”
”Sangen pitkän poissaolosi aikana hän perusti oman seuransa.”

Petturi!” Kapura uhosi ja heristi nyrkkiään puoli-ironisesti. ”En väitä tietäväni, kuka tiestä Irutep–”
”Se le-matoran”, ga-matoran huokaisi. Kukaan ei väittänyt tietävänsä, oliko toan kykenemättömyys heidän nimiensä muistamiseen seuraus välinpitämättömyydestä, vai sijaitsiko teko jollain ironian tasolla.

”Ai. No. Se le-matoran, Irutep, teki tietämättään palveluksen mestariteosta kohtaan, koska laatimani kampanja soveltuu parhaiten neljälle pelaajalle.”

Yleisössä heräsi välittömästi kysymyksiä.
”Emmekö pelaakaan loppuun Valaistusnaattia?” kysyi ga-matoran.
”Mitä olisit tehnyt, jos pelaajia olisikin ollut enemmän?” kyseenalaisti Kapuraa vastapäätä istuva vo-matoran.

”Valaistusnaatin pelaaminen loppuun on ikävä kyllä mahdottomuus”, sanoi Kapura. ”Ellen pahasti erehdy, olet paikallaolevista ainut, joka oli koskaan pelissä mukana. Valitan. Ja mitä tulee pelaajamäärän harmilliseen ylimitoittumiseen… no, melkein ainahan puolet meistä vain seuraa tapahtumia.”

”Niin, koska kaikki kuolevat niin nopeasti”, sanoi ga-matoran.
”No, niin”, Kapura myönsi.

Toa teki taskulamppuosoituskierroksen.

”Ja teitä tosiaan näyttää olevan neljä. Hienoa! Mikäli pelkäätte hahmojenne ennenaikaista menehtymistä, voin rauhoittaa mieliänne vakuuttamalla, että tämä mestariteos edustaa roolipelaamisen kärkeä paitsi pelimekaniikoiltaan myös kokeellisen tarinankerronnan keinoiltaan. Tein teille hahmot. Laitapa kaavakkeet kiertämään, ga-matoran, niin selitän lähtötilanteen.”

”Xela”, mutisi matoran, mutta totteli pyyntöä.

”Ai nytkö minun pitäisi muistaa ulkoa nimennekin? Eivätkö hahmot riitä?” päivitteli Kapura. ”Toisaalta ironia on taissut karista huomattavasti vuosien varrella. Ehkä te voitte esitellä itsenne hahmojenne lisäksi. Mutta! Nyt on aika tutustua kampanjaan tarkemmin. Teillä on tänään ainutkertainen ilo kokea suhteellisen nopean ilmalennon aikana ideoitu järkyttävä roolipelierä, joka kantaa nimeä…”

Kapura mitoitti dramaattisen taukonsa jonnekin ironian rajamaille.

”PAINAJAINEN MERELLÄ”

”Jotenkin osasin odottaa tuota”, naispuolinen sähkön matoran kommentoi.
”Ai miten muka?”
”Se lukee laatikossasi.”

Kapura osoitti valokeilan kohti tarvikelaatikkonsa edustaa ja havaitsi väittämän todeksi.

”Niinpä tietenkin. Varokaa kuitenkin jatkossa juonipaljastuksia. Tähän pelisessioon on pakattu herkullisen kuumottavia käänteitä, joiden järkyttävyysannista ette halua jäädä paitsi.”

”Sijoittuuko tarina siis merelle?” ga-matoran Xela kysyi. ”Hahmokaavakkeessa ei mitenkään–”
”Ei, vaan mielisairaalaan.”
”… aha.”

”Miksi sen nimi on ’Painajainen merellä’?” tiedusteli ko-matoran Kapuran oikealta puolelta.

”Sidon meren siihen temaattisesti, älkää huoliko”, Kapura sanoi. ”Mikä muukaan, sitä paitsi? En keksi mielisairaalaan sijoittuvalle roolipelille parempaakaan nimeä.”

”Olisiko vaikka mielisairaalan nimi?” Xela ehdotti. ”Mikä se muuten on?”

”Voin kertoa, jos lopetatte hetkeksi pedanttisen nimivalintaväittelyn”, Kapura sanoi. ”’Painajainen merellä’? En usko, että sitä parempaa on. Mutta siis. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Ba-Amanan mielisairaalaan, jossa eräs pian esiteltävä nelikko on kuullut säilytettävän erästä kallisarvoista aarretta. Mielisairaala on ollut pitkään hylättynä tuntemattomista syistä, joten seikkailijat livahtavat sisään ja huomaavat yhtäkkiä eksyneensä.”

”Eikö tuo ole se oikea mielisairaala Metru Nuilla?” peliporukan viimeinen, elementiltään po-matoran, kysyi.

”Ei ole. Kyllä minä tietäisin, juurihan kävin saarella.”

”Eikö ole vähän kliseistä ja epärealistista, että oletettavasti edes vähän pätevät sankarit eksyvät tuosta vain?” vo-matoran kysyi. ”Onko tässä sääntömuunnelmassa suuntavaistoa?”

”Ei ole”, Kapura sanoi. ”Hyvä on, se oli enemmänkin juonellisista syistä. Ehkä… ehkä he… pelästyivät variksia ja panikoivat.”

”Varikset eivät ole yhtään pelottavia”, po-matoran sanoi.
”PIAN OVAT”, Kapura kuiskasi dramaattisesti. ”Ei kun mitä? Okei, se oli myös vähän typerää. Ehdotuksia?”

”Ehkä ryhmän sisällä kasvoi konflikti”, Xela ehdotti. ”Yksi suutahti tai joutui muuten tunteittensa valtaan ja juoksi sisälle. Muut seurasivat perässä eivätkä ehtineet painaa reittiä mieliinsä.”

”Tuo on myös epärealistista”, ko-matoran sanoi. ”Näidenhän piti olla ammattilaisia. Minun kaavakkeessani lukee, että hahmoni on työskennellyt vuosia Valaistusnaatti-nimiselle salaseuralle.”

”… Onko tämä samassa jatkumossa Valaistusnaatin kanssa?” Xela kysyi.

Kapura pudisti päätään.
”Ei nyt mietitä jatkumoa! Sillä ei ole mitään väliä. Sovitaan, että laiskistuin ja käytin aiemmin ideoimaani salaseuraa ollakseni edes vähän poliittisesti korrekti. Tarvitsemme vielä syyn siihen, että sankarimme ovat keskellä mielisairaalaa. Ideoita?”

Kenelläkään ei näyttänyt olevan.

”Hyvä on”, Kapura huokaisi. ”Hyväksymme psykologiset syyt, koska minä olen täällä jumala. Sanotaan, että yhden seikkailijan salattu menneisyys Valaistusnaatissa oli liikaa muille. Mutta nyt he tekevät pikaisen sovun ja löytävät itsensä keskeltä Ba-Amanaa. Hahmokierros! Myös nimenne.”

Toa suuntasi taskulamppunsa vasemmalle puolelleen. Ele, joka oli lähellä hienovaraisuuden vastakohtaa, meni perille.

”Olen Xela, kuten tuli jo ilmi”, ga-matoran sanoi. ”Huonolla hämäränäölläni en ole saanut luettua lappuani vielä, joten pidä valaistus siinä–”
”Tunnelma on tärkeintä!”
”– asennossa. Hahmoni on siis…”

Xelan kasvot täytti nopean lukutahdin mukana kulkeva tunnekuohu, joka heilui lievän huvittuneisuuden ja kaiken muun välillä.

”… hahmoni on Xentoro, vahva naisvahki, joka ei tarvitse mitään miestä. Ahaa.”
”Lue loppuun”, Kapura kehotti.

”Xentoro on… alun periin sotaan luotu vahki, joka kuitenkin ohjelmoitiin uudelleen rakastamaan… ei ilmeisesti kuitenkaan miehiä. Ja… joka sitten pakeni ulkomaailmaan… seikkailemaan? Syistä, joita ei hirveästi tässä selitetä. Ja on nyt täällä. Ahaa.”

Laskeutui hiljaisuus, joka oli Pimeän huoneen perinteitä mukaillen täynnä varsin erilaisia tunteita.

”Suoraan sanottuna”, Xela mutisi, ”en tiedä, pitäisikö järkyttyä siitä, että tämä hahmo on täysi stereotyyppi vai siitä, että tämä hahmonkuvaus on niin… huono. Oikeasti, tässä ei ole mitään järkeä! Ei silkkaakaan johdonmukaisuutta. Onko tämä tehty leikkelemällä yhteen palasia useista muista hahmoja, vai..?”

”Ei tietenkään”, Kapura kielsi. ”Suhtaudun hahmonluontiin vakavasti.”
”… ahaa.”
”Sitä paitsi”, toa jatkoi, ”ettekö ole jo oppineet, että oikeasti huonot hahmot itse asiassa parantavat roolipelaamistanne ja siten koko kampanjaa?”

”Olet tainnut kertoa siitä joskus”, Xela sanoi. ”En kuitenkaan väitä sisäistäneeni logiikkaasi.”

”Luin Metru Nuilla kokeellisesta tarinankerronnasta aina silloin, kun seikkailuissa oli joku tauko”, selitti Kapura, ”ja päädyin johtopäätökseen, johon yksikään alan teos ei ihan uskaltanut astua: Aito roolipelaaminen syntyy vain pelaajien vahvoista tunteista. Ja helppo tapa saada aikaan tunnetta on saada pelaajat vihaamaan olosuhteita. Vihaamaan koko kampanjaa. Ehkä säälimään hahmoparkoja, jotka ovat joutuneet kurjaan tilanteeseen. Hahmojen tehtävänä on kapinoida jotakin kaikkea ohjaavaa pahaa voimaa vastaan, ja pelaajat voi saada tekemään samoin, jos kyseinen paha voima on itse kerronta. Ja pelaajat voivat vetää kerrontaa turpiin roolipelaamalla hyvin ja ohjaamalla hahmot voittoon.”

”… en väitä, että tuossa olisi vieläkään mitään järkeä”, Xela huokaisi.

”Siispä katsomme sitä käytännössä”, Kapura sanoi. ”Eteenpäin, sillä aika on vääjäämättömästi vain rajallinen käsite, joka jumalten vihasta meitä kuolevaisia kohtaan lopulta kuluu loppuun ja katoaa, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Siis ei tuhlata aikaa purppuraproosaa tihkuvilla metafyysisillä monologeilla vaan siirrytään eteenpäin, ja… sinä, sähkön matoran? Esittäydy ja käske hahmoasi tekemään samoin.”

”Hei kaikille. Minä olen Randa”, vo-matoran sanoi ja ryki. ”Minun hahmoni on Arukap, joka on–”

”Hei, eikö tuo ole se yksi merirosvo?” ko-matoran huomautti.

”Ei tietenkään”, Kapura vakuutti. ”Muistat kai väärin. Jatka, Randa!”

”Arukap, joka on… meri–”
”Hei, älä tuota lue! Jätä väliotsikko ’SALATTU MENNEISYYS’ välistä!”

”Okei, hyvä on… Arukap on… on tulirosvo. Mikä on tulirosvo? Ei kun tässä se lukeekin. Tulirosvo on joku, joka ryövää muita tulen avulla. Ja Arukap on tulen toa. Tässä ei ole hirveästi materiaalia… tai no, se on enimmäkseen salaista… joten saanko keksiä itse lisää?”

”Saat toki”, Kapura sanoi. ”Ja näetkö, Xela? Näin kyseenalaiset alkuvalmistelut tuottavat uskomattomia tuloksia kokeellisen tarinankerronnan rintamalla.”
Xela näytti vieläkin skeptiseltä. Tai niin muut olettivat, sillä Pimeä huone oli yllättävästi pimeä.

”Ehdotus”, Randa sanoi. ”Mitä jos Arukap ja Xentoro olisivatkin rakastavaisia?”

”Ei! Mi– ei kun… Arukap ei pidä Xentorosta”, Kapura protestoi. ”Xentoron hahmolomakkeessa luki ensimmäisenä, että se ei tarvitse mitään miestä.”

”Ai. Okei. Kerron, jos tulee jotain parempaa mieleen.”

”Seuraavaksi taitaa ollakin po-matoranin vuoro”, Kapura sanoi ja suuntasi taskulampun valokeilan kohti mainitsemaansa pelaajaa. ”Lue tietosi. Esittele itsesi.”

”Minä olen Lipes”, kiven kansalainen esittäytyi, ”ja hahmoni on Daleva. ’Reilu kaveri’, sanoo hahmokaavake. Plasman toa. Taustatarina: Pomppi pitkin maita ja mantuja, kunnes upposi juoksuhiekkaan. Mutta vain puoliksi. Toinen puoli saatiin pelastettua, ja hiekkaan menetetty korvattiin mekaanisella osalla.”

”Ai Dalevan jalat ovat mekaanisia?” tiedusteli ko-matoran.
”Ei, vaan kehon vasen puoli”, po-matoran sanoi.

”… miten voi pudota juoksuhiekkaan niin, että vasen puoli kehosta uppoaa siihen?” Xela ihmetteli. ”Jäikö… jäikö sankarimme makaamaan kyljelleen juoksuhiekkaan odottamaan, että joku–”

”Hyvä on”, Kapura huokaisi, ”jos haluatte välttämättä tarttua jokaiseen pieneen epäjohdonmukaisuuteen, voimme sopia, että Dalevalla on mekaaniset jalat. Se tosin aiheuttaa pelinsisäisiä vaikeuksia, sillä Aft-Uinuvassa on paljon portaita, ja niitä on tunnetusti vaike astella ilman täydellisesti toimivia jalkoja.”

”Ei välttämättä”, po-matoran sanoi. ”Kuulin erästä matoranista, joka menetti toisen jalkansa, mutta oppi sitten käyttämään kävelykeppiä niin hyvin, että pystyi etenemään nopeammin kuin juokseva toa!”
”Miten edes…” Xela kyseenalaisti.

”Oikea asenne!” Kapura keskeytti. ”Kunnialla kohti esteitä, jotka tosin ovat enimmäkseen portaita. Sitten viimeinen hahmo, jonka esittelee ko-matoran nimeltään..?”

”Ahuj”, ko-matoran sanoi. ”Hahmoni on Urbam, valon toa, jolla on myöskin salattu menneisyys, mutta joka ilmeisesti paljastui jo. Urbam oli vuosia Valaistusnaatti-nimisen salaseuran jäsen ja… ja vuosi järjestölle tietoja tovereistaan. Seikkailijoiden onneksi heidän tietonsa vievät näemmä noin paperiarkin verran tilaa, joten mittavia menetyksiä tuskin tuli.”

”Ihailtavaa ironiantajua”, kehui Kapura, ”mutta nyt on aika esitellä muutama peliin liittyvä… yllätys.”

Toa tarttui pahvilaatikkoonsa ja ravisti sitä. Sanat ”kokeellinen tarinankerronta” ilmestyivät jälleen pelaajien mieleen.

”Jokaiselle kuusi”, Kapura ilmoitti ja viskoi pelaajille laatikosta pieniä metalliesineitä pöydän halki. Tarkemmalla tarkastelulla ne paljastuivat jonkinlaisiksi kuutioiksi.”

”Mitä nämä ovat?” Ahuj kysyi.

”Älkää kiinnittäkö huomiota fyysiseen ulkomuotoon”, Kapura sanoi. ”Olisin takonut meille jotain sopivampaa, mutta teknisesti ottaen en saisi käydä Pajassa. Käytännössä ovessa oli iso reikä. Mutta! Nämä metallikuutiot kuvaavat hahmonne fyysistä hyvinvointia. Vaalikaa niitä kuin omia lemmikkejänne, sillä kun tikku putoaa hahmon silmään tai tapahtuu jotain muuta ikävää…”

Toa otti yhden kuution laatikosta, pudotti sen takaisin ja synnytti kilahtavan äänen sen osuessa lajitovereihinsa.

”… te pudotatte pari ikkunasta. Kun kaikki ovat menneet, hahmonne KUOLEE.”

”… mutta miksi ne ovat..?” Xela mutisi yrittäen muodostaa jotain, joka muistuttaisi järkevää kysymystä. ”… oikeita?”

”Tämä auttaa teitä immersoitumaan hahmonne kärsimykseen”, Kapura selitti.
”Ai se, että meillä on vähemmän kuutioita?” Randa kysyi.
”Juuri se.”

Jälleen laskeutui Pimeän huoneen ylle sille niin ominainen hiljaisuus.

”Tämä on sitä kokeellista tarinankerrontaa”, Kapura ilmoitti. ”Sittenpähän näette! Nyt lienee järkevintä aloittaa. Tein tätä varten muutamia karttoja… aloitamme tuosta… ja teille pelimerkit.”

Kapura esitteli taskulampun valossa paperista leikattuja palasia, jotka muistuttivat etäisesto toia sekä vahkeja, jotka eivät tarvinneet mitään miestä.

”Nyt toivotan teidät tervettulleeksi Aft-Uinuvaan. Katselette ympärillenne huoneessa, ja huomaatte…”

Aft-Uinuva

”Joka puolella on portaita”, Daleva sanoi epäuskoisesti.

”Hmm?”

Arukap käänsi katseensa pois ovesta, joka saattoi olla tehty lyijystä tai muusta vastaavasta aineesta. Ja joka näytti olevan tiukasti kiinni.”

”Teknisesti ottaen minun ei pitäisi olla elossa”, Daleva sanoi. ”Robottijalkani ovat olleet aika huonoja portaissa.”

”Ehkä ystävyyden voima auttoi sinua, toveri”, Urbam sanoi helpottuneena siitä, että muut olivat unohtaneet hänen Valaistusnaattitaustansa niin helposti.

”Mitä mietit, Xentoro?” Arukap kysyi. Vahki oli heistä kokenein seikkailija ja oikeastaan ainut, joka tiesi edes sen, miltä heidän etsimänsä aarre näytti. ”Onko sinulla jokin suunnitelma?”

”On”, nainen totesi lyhyesti ja veti esiin lempiaseensa: Mustasta aukosta taotun miekan, joka pahoinpiteli vastustajan yhtä kovaa kuin se teki fysiikan laeille.

”Murretaan tuo lyijyovi.”

Pimeä huone

”Ette ole tosissanne”, Kapura mutisi.

”Mitä? Tuon oven takana on selvästi jotain tärkeää”, Xela puolustautui. ”Ainakaan et kuvaillut muualle mitään erityisen mielenkiintoista.”

”Kuulepas nyt, hylätyissä mielisairaaloissa ei missään nimessä tungeta todennäköisesti syystäkin lukittujen ovien taakse. Hei, HYLÄTTY mielisairaala! Kuka tietää, mitä siellä takana on!”

”Eikö pelaajien pitäisi keskustella tästä?” Ahuj huomautti.

Aft-Uinuva

”Et ole tosissasi”, Arukap sanoi. ”Hylätyissä mielisairaaloissa ei missän nimessä–”

”Noin minäkin ajattelin”, Xentoro sanoi. ”Silloin, kun vielä tarvitsin jotain muutakin kuin seikkailua. Kuten miehiä.”

Vahki kohotti salpaansa. Mustien aukkojen voima osoitti kohti lyijyoven reunaa.

”Mutta jos tämä ei oikeasti ole mielestänne hyvä idea, voin ehdottaa muutakin. Puolet astuvat ovesta, ja loput jatkavat toisaalle.”

Pimeä huone

Kapura hautasi kasvonsa käsiinsä.

Aft-Uinuva

”En luota tuohon lyijyoveen”, Arukap sanoi. ”Siispä tulen mukaasi ja varmistan, ettei mitään liian kamalaa taphdu.”

Xentoro nyökkäsi ja leikkasi lyijyoveen aukon, joka riitti toalle ja vahkille, joka ei tarvinnut mitään miestä. Maailman jokainen fyysikko huusi tuskissaan, kun ase teki työnsä onnistuneesti.

Kaksikko poistui. Urbam vilkaisi heidän peräänsä ja oli näkevinään jotain… jotain…

Pimeä huone

”Ei”, Kapura sanoi, ”en oikeasti tehnyt tuolle huoneelle karttaa, koska en uskonut teitä noin tyhmiksi. Pelatkaa hetki noilla toisilla.”

Aft-Uinuva

Oli näkevinään… ei mitään erityisen mielenkiintoista.

”Minnekäs me suuntaamme”, Daleva pohti. ”Olen niin reilu kaveri, että taidan antaa sinun päättää.”

”Hmm”, Urbam arvioi ja vilkaisi kohti huoneen monia portaita. Yksikään ei näyttänyt erityisen mielenkiintoiselta. Oikeastaan koko rakennuksen arkkitehtuuri oli melko kyseenalaista, sillä terveydenhuoltoon erikoistuneen laitoksen olisi järkevää ottaa huomioon myös liikunnallisesti rajoittautuneet potilaat.

”Ehkä me nyt vain menemme ylös noita portaita”, hän valitsi. Kun vastaväitteitä ei kuulunut, valon toa lähti nousemaan portaita. Nousemaan monia askelmia. Ja taas lisää askelmia. Hän ei muistanut, miltä rakennus oli näyttänyt ulkoa, mutta näin typerän arkkitehtuurin keskellä hän alkoi suuresti epäillä, ettei–

”Aaaahh!” kuului takaa. Urbam kääntyi ja näki järkyttävän näyn: Dalevan mekaaniset jalat heiluivat varsin epästabiilisti.

”Luulen, että…” Daleva sanoi. ”Luulen, että… kaadun portaissa!”

Pimeä huone

”Heitä noppaa”, Kapura opasti. ”Silmäluku määrää, kuinka monta… elämäkuutiota menetät.”

”Mitä? Oikeasti?” Lipes kysyi surkeana. ”No tuohan on ihan kohtuutonta! Minähän voin kuolla portaissa!”

Oli Xelan vuoro haudata kasvonsa käsiin.
”Minä luulin, että hankkiuduit eroon satunnaisen typeristä kuolemista, Kapura!”

”Puolustuksekseni siivosin vanhan systeemin aika hyvään kuntoon”, toa vastasi syytöksiin. ”Valitettavasti en muistanut päivittää ihan kaikkea – siinä oli noin kuusituhatta tapaa kuolla. En olettanut, että esimerkiksi kyky nousta portaita nousisi ratkaisevaksi esteeksi.”

Lipes näytti siltä, kuin voisi melkein alkaa protestoida, mutta vain melkein. Po-matoran alistui kohtaloonsa ja heitti noppaa.

Se pongahti takaisin ylös pöydästä, toisti tempun vielä kerran… ja kaatui kyljelleen.

Neljä.

Kapuran äänettömästi kehotuksesta matoran käveli huoneen päähän, avasi ikkunan ja viskoi alas neljä metallista kuutiota.

Portaikko

Urbam yritti parhaansa mukaan syöksyä apuun, mutta ei oikeastaan parhaansa mukaan, koska valon toalla oli todennäköisesti jokin ylivoimainen nopeustemppu. Mutta jos oli, ei hän sellaista järkytyksessä muistanut käyttää: Daleva horjui vielä yhden askeleen, kaatui taaksepäin ja kolautti päänsä äänekkäästi portaisiin.

Veri tahri lukuisat askelmat, kun plasmatoan ruhjo vyöryi alas portaikkoa. Kyllä, veri. Urbam ei ihan ollut varma, miten melko harmittomalta vaikuttaneesta onnettomuudesta oli seurauksena niin valta määrä verta, mutta niin oli kuitenkin tapahtunut.

Valon toa syöksyi alas ja yritti epäonnistuneesti napata kiinni ystävänsä ruumiista. Dalevan pää muistutti portaiden alapäässä lähinnä sadistin raatelemaa pieneläintä.

”Hei, Daleva! Oletko kunnossa?”

”Ööh, minä…”

Pimeä huone

”… en ole ihan varma”, Lipes sanoi lauseensa loppuun. ”Siis miten ruumiillinen vahinko vaikuttaa tässä systeemissä?”

Kapura selasi raivokkaasti sääntökirjaa.
”Hmm”, tulen toa sanoi mietteliäästi. ”Tämän ehdotukset eivät oikein pelaa yhteen muutamien… erikoissääntöjeni kanssa, joten saatte improvisoida. Olkaa hyvä!”

”Minkä erikoissääntöjen?” Xela tiedusteli.

”Näette sitten”, Kapura lupasi. ”Mutta jos paikalle ilmestyy variksia, alkaa tapahtua.”

Veden matoran ei kommentoinut.

Portaikko

”Ööh… Olen… melko toimintakykyinen, mutta kuitenkin selvästi kuollut uuden porrasonnettomuuden sattuessa”, Daleva arvioi.

”Okei, tuossa onkin järkeä”, Urbam sanoi ei edes sarkastisesti, koska oli ollut koko elämänsä kahlittuna järjettömyyden absurdiin universumiin, jossa kaikki (paitsi ennalta-arvattavuus ja konsistenttius) oli mahdollista.

”Mitä nyt?” Daleva kysyi noustessaan ylös. Onneksi mekaaniset jalat kantoivat, ja onneksi hermosto ja aivot eivät olleet kärsineet, vaikka hänellä oli pää vain nimellisesti.
”Ehkä minun kannattaisi kantaa sinut ylös.”

Pimeä huone

”Kannattaako minun? Onko säännöissä mitään erityistä liittyen tähän?”

”Odotapa hetki”, Kapura sanoi ja selasi takaisin porrasvahinkotaulukkosivulle. ”Ahaa. ’Portaikon aiheuttama fyysinen vahinko kerrotaan kuljetettavalla massalla jaettuna normaalimassalla.’ En miettinyt sankareiden mittoja, joten sanotaan vaikkapa kaikkien painavan saman verran. Lisäksi vahinko lasketaan myös kuljetettaviin pelaajiin.”

Ahuj huokaisi. ”Eli uusi kaatuminen tappaa Dalevan yhdestä poikkeavalla silmäluvulla ja tappaa Urbamin viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä? Kuinka todennäköistä on kaatua?”

”Siihen on myös oma taulukkonsa.”

Käytävä

”Tai oikeastaan ei ehkä kuitenkaan”, Urbam sanoi. ”Uusi kaatuminen kuulostaa paitsi kuolettavalta myös todennäköiseltä, mikäli liikkuvuuteni kärsii sinua kantaessani.”

”Kai me sitten jäämme tähän ja odotamme Xentoron ja Arukapin paluuta?” Daleva ehdotti. ”Ei erityisesti houkuta mennä tuohon kuumottavaan huoneeseen.”

”Ehdotus hyväksytty.”

Pimeä huone

”Siirrytään toiseen pelaajajoukkoon. Muistakaa huomauttaa, kun on kulunut pelinsisäisesti noin tunti”, Kapura sanoi. ”Tästä tulee hienoa.”

Xela ei näyttänyt vakuuttuneelta. ”Kai sinun pitäisi edes kertoa meille säännöt ennen peliä? Vai onko tuo joku kokeellisen tarinankerronnan lisäys?”

”Ei välttämättä tarvitse”, Kapura väitti. ”Ei oikeassa elämässäkään neuvota, miten välttää kaikki esteet. Kuten portaat. Oikeastaan tällainen pelityyli voi olla jopa realistisempaa kuin mikään tylsä tarkasti määritelty sääntöjärjestelmä.”

”Realismi hukattiin siinä vaiheessa, kun portaissa kaatuminen voi tappaa”, Randa sanoi.

”Portaissa kaatuminen ei ole leikin asia”, Kapura huomautti. ”Siitä voi jopa pyörtyä, joten teidän pitäisi olla tyytyväisiä minimaalisesta neljän… elämäkuution? Miksikä me niitä edes kutsumme? Mutta joo, siirrytään kuumottavaan maailmaan lyijyoven takana. Minulla ei ole tähän tökeröäkään karttaa, joten hyödyntäkää mielikuvitustanne.”

Lyijyhuone

Xentoro ei ollut eläessään ollut näin kuumottunut.

He olivat harhailleet puolisen tuntia halki lyijyisten ja tyhjien käytävien kuulematta edes yksiäistä varislinnun äännähdystä. Mutta lopulta heidän vastaansa oli tullut toinen lyijyinen ovi, jonka Xentoro oli murtanut yhä fysiikan lakeja räikeästi rikkoneella miekallaan.

Nyt heidän edessään näkyi pino erilaisia päähineitä.

”Kukahan nämä on tänne jättänyt”, Arukap pohti.

”Ilmiselvä selitys liittyisi mielisairaalan potilaisiin”, Xentoro huomautti, mutta häntä eivät kuumottaneet erinäiset päähän asetettavat esineet. Häntä kuumotti se, että huoneessa oli kuuma.

”Hei, onko täällä sinunkin mielestäsi kuumaa?”

”Ei, mutta minä olenkin tulen toa”, Arukap sanoi jättämättä huomiotta ilmeisen Puukkosilmäläisen lipsahduksen. ”En välttämättä havaitse lämpötilaeroja niin selvästi, vaikka oikeastaan se onkin hemmetin tyhmää, koska minun pitäisi hallita kuumuutta.”

Pimeä huone

”Itse asiassa tiedemiehet luokittelevat kuumuuden voimaksi eivätkä elementiksi”, Ahuj huomautti.

”Hemmetistäkö minä välitän! Joidenkin tiedemiesten mielestä palanut metsä on elementti”, Kapura vastasi. ”Lisäksi tämä keskustelu suuntaa vaarallisesti kohti elementaalipsykologiaa, joten poistutaan takaisin pelin maailmaan.”

”Itse asiassa elementaali-inversio on ehdottoman vakavastiotettava malli”, Randa sanoi.

Kapura katsoi vo-matorania teatraalisen järkyttyneenä.
”Elementaali-inversio on täyttä typeryyttä. Ei vastaväitteitä.”
”Hienosti argumentoitu.”

”Et kai sinä aio tosissasi käydä tätä keskustelua”, seppä kauhistui. ”Tohtori Puukkosilmä on pseudotieteellinen idiootti, jonka teoriat eivät osu lähellekään todellisuutta.”
”Tohtori Puu–”
”Jos sanot enempää, tapan hahmosi.”

”Ai”, sähkön matoran mutisi. ”En kai minä sitten.”

Lyijyhuone

”Hetkinen, meillä taitaa olla kasassa ainekset mysteeriin”, Xentoro huomasi. ”Miksi täällä on paljon hattuja, muttei yhtään muita vaatekappaleita? Jos nämä olivat potilailta, kai heillä olisi jotain muutakin ollut?”

”Ehkä”, Arukap sanoi skeptisesti. ”Minä pidän todennäköisempänä sitä, että… että… hetkinen.”

Pimeä huone

”Onko meidän oikeasti tarkoitus ottaa tämä juoni vakavasti?” Randa kysyi.

”Pakko myöntää, että ei erityisesti sytytä”, Xelakin sanoi.

”Jatkakaa peliä”, komensi pelimestari. ”Kyllä te vielä jotain tarpeeksi kuumottavaa löydätte.”

”Hyvä on”, Xela huokaisi. ”Kaivelen päähinekasaa. Löytyykö sieltä mitään?”

Lyijyhuone

”Oho!” Xentoro hihkaisi. ”Täältähän löytyi… radiopuhelin!”

”Näytä”, Arukap pyysi ja tuli itsekin tonkimaan pinoa. Vaikutti siltä, että kaikissa hatuissa oli samanlainen. ”Eivät nämä olekaan hattuja, vaan… vaan jonkinlaisia kommunikaattoreita.”

Xentoro oli nähnyt tarpeeksi seikkailuelokuvia tietääkseen, mitä radiopuhelimilla kannatti aina tehdä. Naisvahki nappasi puhelimen käsiinsä ja painoi napista, joka välitti hänen puheensa halki verkon.

”Haloo? Onko siellä ketään? Me olemme toa ja vahki, joka ei tarvitse mitään miestä, Bauinuvassa.”

Pimeä huone

”Hienosti tehty, paljastit olemassaolomme kaikille!” Randa ähkäisi ja hautasi kasvonsa käsiinsä.

”Mitä pahaa muka voisi sattua?” Xela kysyi loukkaantuneena. ”Sieltähän voi soitella vaikka joku ystävällinen!”

Lyijyhuone

Saatanallinen ääni kantautui radiopuhelimesta. Pelästynyt Xentoro kirkaisi ja pudotti sen lattialle. Arukap hautautui kommunikaattoripinoon.

666 HAIL ATHEON”, ääni puhui. ”KUUNNELKAA, TOA JA VAHKI, JOKA EI TARVITSE MITÄÄN MIESTÄ.

”Nnniin?” Xentoro vastasi hiljaa.

JOS TULETTE YHTÄÄN SYVEMMÄLLE TEHTAASEENI…

MINÄ

TEEN

TEISTÄ

LAKKEJA

Arukap ja Xentoro, joka oli myös hautautunut kommunikaattoripinoon, tärisivät haarniskoissaan.

666”, ääni vielä sanoi kuumottavasti ja vaikeni.

”Mitäs nyt?” Arukap kuiskasi.

”Ehkä kannattaisi palata takaisin”, Xentoro vastasi yhtä hiljaa. ”Harmi vain, etten oikein ole varma, mitä reittiä me tulimme ja lisäksi harhailimme niin kauan, ettemme kai muutenkaan löydä enää takas. Mitä me teemme, Arukap?”

”mä voin näytää tien ulos heh”

Xentoro ja Arukap nousivat ylös ja katsoivat ovelle, jossa seisoi typerin asia, jota he olivat koskaan nähneet. Se oli eräänlainen pinkki jänis, joka oli tosin pukeutunut ihan siististi: Sen epämuodostunutta ruumista peittivät musta pikkutakki ja tulenpunainen rusetti. Kädessään se heilutteli kultaista kelloa.

Pimeä huone

”Entistä typerämpää”, Xela huokaisi. ”Ja epärealistisempaa.”

”Hei, älkää kritisoiko ennen kuin näette, mihin tämä kaikki johtaa”, pelimestari puolustautui. ”Lupaan, että pakettiin on ladattu tarpeeksi kuumottavia käänteitä.”

”Hei muuten, eikö tuo ollut se epämääräinen olento, joka aiheutti jotain sekamelskaa keskusaukiolla?”

Kaikki kääntyivät katsomaan kohti Ahujia.

”En usko. Vain Kuudessa päivässä on noin typeriä uutisia”, Kapura sanoi. ”Siirrytään takaisin peliin.”

Hattuhuone

”Miksi meidän pitäisi luottaa sinuun?” Xentoro kysyi. ”Olen nähnyt tarpeeksi monta seikkailuelokuvaa tietääkseni, että epämääräisten kanien seuraaminen koloihin johtaa harvoin järkeviin seikkailuihin.”

”no kun on kire ja hopu”, kani perusteli. ”kotha lakin tekij ätulee!! ja pitsää meidät suihin sa!!! ja tekee lakeja!!”

”Minä ainakin olen vakuuttunut”, Arukap mutisi.

Pimeä huone

”… tosin vain siksi, että koska meillä ei ole karttaa, kanin seuraaminen tuntuu ainoalta tavalta edistää juonta”, Randa huomautti.

”Perustelu hyväksytty”, Xela huokaisi. ”Seuraamme kania.”

”Tämä on hyvä kohta vaihtaa hahmoja”, Kapura arvioi. ”Käykö, että on jo kulunut se tuntu ja, on aika astua kokeellisen tarinankerronnan valtakuntaan?”

Toa ei kuullut vastaväitteitä.

”Hienoa. Heitän noppaa, niin voimme jatkaa.”

Silmäluku kolme tuijotti Pimeän huoneen joukkoa.

”Hyvä on”, seppä sanoi pahaenteisesti. ”Daleva ja Urbam istuvat yhä käytävällä, mutta yhtäkkiä…”

Käytävä

… jostain tuli kolme varista.

”Hui”, Daleva sanoi sarkastisesti.
”Minuakin kuumottaa”, Urbam naurahti.

Kraa”, varis sanoi.
666 Hail Atheon”, virkkoi toinen.

Urbam kohotti kulmiaan.

Yhtäkkiä Daleva nousi pystyyn ja huusi murhanhimoisesti.

Pimeä huone

”… anteeksi?” Lipes tiedusteli. ”Miksi minä tai siis Daleva tekisi niin?”

”On tullut aika paljastaa eräs hauska lisäsääntö”, Kapura sanoi ja hymyili pahaenteisesti lampun valossa. ”Mikäli elämäkuutionne miinus varisten määrä huoneessa saavuttaa nollan, hahmonne tulee hulluksi. Hah, yllätys! Elämäkuutiot olivatkin koko ajan mielenterveyskuutioita!”

Tämä käänne jätti kaikki aika sanattomaksi.

”Mutta…” Randa sai viimein mutistua. ”Kun… kun Daleva kaatui portaissa… vähensikö sekin muka mielenterveyspisteitä?”

”Ne olivat tosi pelottavat portaat.”

”… okei.”

Jälleen laskeutui hiljaisuus.

”Lipes, heitä loputkin mielenterveyskuutiosi ikkunasta”, Kapura kehotti. ”Ne menettää lopullisesti, mikäli ajautuu varispohjaiseen hulluuteen.”

Po-matoran näytti jälleen siltä, kuin olisi voinut protestoida, mutta teki kuitenkin työtä käskettyä. Ulkoa kantautui kirosanojen virta.

”Taisin osua katonkorjaajaan”, matoran mutisi.

”Ei haittaa”, Kapura sanoi. ”Takaisin peliin. Daleva on äkillisen psykokraatian uhri. Pallo on sinulla, Ahuj.”

Käytävä

Urbam, joka oli nähnyt tarpeeksi luontodokumentteja tunteakseen varisten vaarallisen vaikutuksen, juoksi karkuun henkensä edestä.

Pimeä huone

”Mihin suuntaan?” Kapura tiedusteli.

Käytävä

Urbam säntäsi ylös portaita, mutta varisten infernaalinen mahti oli kasvattanut Dalevan nopeutta. Jotenkin. Entinen plasman toa, nykyinen plasman toa mutta hieman varismaisempi saavutti häntä koko ajan.

Pimeä huone

”Eikö Dale… Dalekraan pitäisi yhä tarkastaa kaatuminen portaissa?” Xela huomautti.

Kapura piti mietiskelevän tauon.
”Sääntöjen perusteella ihan perusteltu huomautus”, Kapura myöntyi heittäessään noppaa. ”Mutta huomioikaa, että lintuhulluus antaa hieman bonuksia–”

Kuusi.

Portaikko

Urbam vilkaisi taakseen kuultuaan järkyttävän huudon kantautuvan portaiden alapäästä.

Puoliksi mekaaninen, puoliksi toa ja nollasta poikkeavan mutta pienen määrän varis oli kaatunut ja pyöri parhaillaan alas varsin tappavia askelmia.

Urbam riensi alas silläkin uhalla, että varisolento oli vain esittänyt revenneensä vähintäänkin kuuteen osaan. Mutta jo parin portaan päässä toa ymmärsi, ettei tämän varmistamiseen tarvittu patologia.

Sitten valon toa ehkäpä nyyhkytti hieman tai tuli muuten tunteelliseksi, jos hänessä oli enää kykyä ottaa tähän mennessä typerin käänne vakavasti.

Hetkinen. Ei ollut.

”Tämä roolipeli on ihan TYPERÄ”, Urbam julisti tyhjälle huoneelle.

Kun vastausta ei kuulunut, toa käveli varis-Dalevan kaikkien ruumiinosien luo ja keräsi ne yhteen. ”Daleva, olet nyt hengissä”, hän ilmoitti.

”Oho. Niinpä olenkin”, Daleva sanoi välittämättä siitä, että jossain todellisuuden ylemmällä tasolla hänellä ei ollut ainuttakaan mielenterveyskuutiota. Joten Daleva on kuollut, onko selvä?

”Ei muuten ole”, Urbam sanoi ja havaitsi kaikilla aisteillaan, että Daleva suorastaan uhkui elinvoimaa.

Eipä uhkunut. Daleva oli kuollut. Daleva oli palasina halki huonetta. Ehkä Urbamin oma mielenterveys oli pettänyt. Heitäpä pihalle pari mielenterveyskuutiota.

”Enkä heitä”, Urbam sanoi, vaikkei hän oikeastaan ollutkaan tietoinen abstraktiosta hänen järjelleen. ”Daleva on ihan kunnossa.”

”Kelle sinä puhut?” hämmentynyt Daleva kysyi. Olenko minä siis kuollut vai en?

Yhtäkkiä taivaasta laskeutui jumalallinen olento puhumaan Urbamille järkeä.

”KUOLEVAINEN”, sanoi tummanvihreään kaapuun puettu ilmestys. ”MYÖNNÄ, ETTÄ TOVERISI ON KUOLLUT IÄKSI, TAI EN VASTAA SEURAUKSISTA.”

”En pysty ottamaan tuota vakavasti”, Urbam sanoi. Ja todistukseksi Dalevan elossaolosta otti tämän toverilliseen syleilyyn.

”Me teemme tämän, mies”, Daleva sanoi.

”VAITI”, jumaluus käski. ”VAIN MINULLA ON OIKEUS SÄÄTÄÄ KOHTALONNE. MINKÄLAISEKSI MAAILMAKSI LUULETTE SEN, JOSSA EI OLISI SÄÄNTÖJÄ? OLEMASSAOLONNE MÄÄRITTÄÄ SE, MITÄ VOITTE TEHDÄ. MITÄ VÄITÄTTE OLEVANNE SILLOIN, KUN OLETTE KAIKKEA? KAIKKI ON EI MITÄÄN. VAPAUS ON TYHJYYTTÄ. OLEMASSAOLO ON RAJOITUS.”

”Jospa sinä vaikka kelaat aikaa hieman taaksepäin ja teet juonen vähän järkevämmin”, Urbam ehdotti.

”EI KÄY. JOS ET HALUA DALEVAN KUOLEVAN, OLISIT PELANNUT PAREMMIN!”
”Mitä minä muka olisin voinut tehdä?”
”SE EI OLE MINUN ASIANI.”

Urbam ei vieläkään suostunut myöntämään, että Daleva olisi kuollut. Siinähän Daleva oli. Ihan elossa.

”VIIMEINEN TILAISUUTESI.”

”En ajatellut.”

”HYVÄ ON. TAIVAALLINEN SALAMA LÄVISTÄÄ DALEVAN. LEPÄÄ RAUHASSA.”
Taivaallinen salama lävisti Dalevan. Ja Daleva hajosi miljooniksi palasiksi. Joina se oli oikeastaan ollut koko ajan.

Eihän ollut.
Olihan.
Eihän ollut.

”LISÄKSI. HEITÄ POIS VIISI MIELENTERVEYSKUUTIOTA.”

”Enhän heitä. Minä olen ihan terve.”

”SITTEN TEEN SEN ITSE! HUPS, ANTEEKSI, KATONKORJAUSMIES.”

”Mielenterveyskuutiotkin ovat vain valhetta”, Urbam huomautti. ”Minun mieleni on eheä.”

”OLET TEHNYT PERISYNTIÄ, KUOLEVAINEN”, jumaluus varoitti. ”POISTAN SINULTA NIMEN, JOKA ON LIIAN HIENO SYNNILLESI. TÄSTÄ LÄHIN SINÄ OLET…

RIKON SÄÄNTÖJÄ

Urbam ei–
Rikon sääntöjä.
Ur–
Rikon sääntöjä.
Huokaus. Hyvä on. Rikon sääntöjä koki, että ehkä tämä riitti jo. Mitä juonessa tapahtuu seuraavaksi?

Itse asiassa en ole ihan varma. Siirrytään toisiin hahmoihin.

Lyijykäytävä

Maanisesti hihittävä kani johdatti Xelan ja Randan halki lyijyisen labyrintin. Välillä he näkivät naulakon, jonon oli ripustettu jonkinlainen päähine, mutta muuten kaikki oli autiota.

”Kai sinä tosiaankin johdatat meitä pois Lakintekijän alueelta?” Xentoro tiedusteli.

”ehk heh”

”Tuo täytti minut varmuudella”, Arukap mutisi.

Matka jatkui. Xentoro pohti, olivatko he oikeasti etenemässä mihinkään. Olivatko he?

Olivat kyllä, mutta ensin täytyi selvittää varistilanne. Ahaa. Kaksi varista ilmestyi seuraamaan heidän matkaansa halki Lakintekijän valtakunnan.

”Nuo varikset ovat vähän epäilyttäviä”, Xentoro kuiskasi Arukapille.

666 KONE JAUHAA SINUT LIHAKSI 666

”Miksiköhän”, pohti Arukap sarkastisesti.

”muten”, jänö sanoi. ”ootex koskaa mieti neet miksi tääläei ole poti laita”

”Nyt kun sanoit, tuo kuulostaa ihan–” Xentoro aloitti.
”niin mäki heh”
Xentoro ja Arukap katsoivat toisiaan.

”läbbä oli oikeesti lakin tekijä jahuaa pottilat koneela ja tekeenistä lakeja”, kani virnuili.

”Tuohan on hirveää!” Xentoro henkäisi. ”Mennään apuun, Arukap. Oletko sinä johdattamassa meitä sinne, jänö?”

”koht a”, kani sanoi mysteerisesti. ”en sin pitää käydä erääsä paikasa heh”

Xentoro melkein halusi väitellä kanin kanssa arkkityyppisten sankarien pääprioriteeteista, mutta hän epäili, ettei olennon aivokapasiteetti riittänyt niin pitkälle. Siispä hän tyytyi olemaan hiljaa ja seuraamaan kania.

Arukap ei pitänyt jänön valitsemasta suunnasta. Hän tunsi sen hyvin.

Pimeä huone

”… sanoitko sinä tuon ääneen?” hämmentynyt Xela tiedusteli.

”En tiedä, miten muutenkaan harjoittaa tarinankerrontaa”, Randa puolustautui.

Lyijykäytävä

”peri lä olaan!”

Kani oli johdattanut toan ja vahkin, joka ei tarvinnut mitään miestä, oven luo. Eräänlaisen lyijyoven, siis. Mielisairaalan suunnitellut arkkitehti piti näemmä portaista ja lyijystä.

Heidän takaansa kuului askelia. Xentoro kääntyi katsomaan ja näki rakkaan toatoverinsa Rikon sääntöjä.

”Hei”, Riko sääntöjä sanoi.
”Hei”, Xentoro tervehti.
”… hetkinen, mistä lähin nimesi on ollut tuo?” Arukap kyseenalaisti.

”Se on aina ollut se”, Rikon sääntöjä sanoi ja rukoili enimmäkseen mielensisäisesti (ainakin tässä maailmassa), ettei typerää tilannetta yritettäisi roolipelata.

Saati sitä, että Daleva oli hävinnyt jonnekin.
Ehkä siltä unohtui liesi tulelle.
Hyvä idea.

”Lisäksi, miten Rikon sääntöjä ehti saada meidät kiinni?” Arukap kysyi. ”Meillä oli melkoisesti etumatkaa.”

”olin huma lasa ja johhdin huo nosti heh”

”… aha”

Sillä välin kun toia ja vahkia, joka ei tarvinnut mitään miestä, pitivät kiireisinä epäkaanoniset pohdinnat, oli kani ehtinyt avata oven.

”si sään”, se kehotti.

”Minusta tosin tuntuu, että tämä on ansa”, Arukap sanoi. ”Lakintekijää ei ole näkynyt missään. Sama pätee lakintekotehtaaseen. Mihin sinä olet meidät johdattanut, vemmelsääri?”

”john kin”, kani sanoi ja viittoi sisään vilkuillen kelloaan. ”on kire ja hopu!! sis ään!”

Pimeä huone

”Muuten”, Xela sanoi, ”kuka tässä viittauksessa on Liisarakk? Xentoroko?”

”Vähemmän kirjallisuusanalyysiä, enemmän roolipelaamista”, kehotti Kapura.

Lyijyhuone

Lyijyhuone oli nimensä mukaisesti varsin lyijyinen ja vähemmän nimensä mukaisesti täynnä merirosvoaiheista esineistöä. Oli puolityhjiä rommipulloja, oli salaisia merirosvoaarrekarttoja, oli erinäisiä varastettuja aarteita, oli merirosvomaksukortti sille varalle, ettei joku kauppa Metru Nuissa ottanut vastaan varastettuja merirosvokultakolikkoja.

”Aika paljon merirosvoaiheista esineistöä”, Xentoro huomautti. ”Liittyyköhän tähän joku juonellinen käänne?”

Arukap hikoili.

”Hei, sinähän olit… tulirosvo?” Rikon sääntöjä sanoi tuliveljelleen. ”Mikä edes on tulirosvo?”

”Hyvä on, minä myönnän kaiken!” Arukap parahti.

Pimeä huone

”Tässä vaiheessa lyön pelin poikki”, Kapura sanoi. ”Seuraa pieni johdattelu käänteelle.”

”Kai sinä muistat, että me kuulimme tämänkin järkyttävän juonenkäänteen vahingossa pelin alussa?” huomautti Xela.

”Niin. Sen, että Arukap olikin merirosvo”, Kapura sanoi. ”Täytyy myöntää, että se oli alkuperäinen suunnitelmani! Lisäksi siihen olisi kuulunut meritematiikan korostaminen halki matkan Aft-Uinuvassa. Mutta suunnitelmiin tulee usein muutoksia, ja niin on käynyt nytkin.”

”Onko Arukap sittenkin tulirosvo?” Randa kysyi.
”Ei! Tai siis on, mutta sekään ei ole se käänne.”

”Laita lappu tai kuiskaa, niin voin roolipelata”, Randa ehdotti. ”Näin on vähän vaikeaa.”

”Valitettavasti sinun on melko mahdotonta roolipelata tätä käännettä”, Kapura sanoi ja piti dramaattisen tauon Pimeän huoneen pimeydessä. ”Nimittäin…”

Merirosvohuone

”… Arukapia ei koskaan ollutkaan!” Rikon sääntöjä sanoi järkyttyneenä.

”… mitä?” Xentoro kyseenalaisti.
”heh”, kani hihitti.

Mutta totta se oli. He olivat huoneessa kolmistaan.

”Nyt menee yli ymmärryksen”, Xentoro sanoi. ”Kani, onko sinulla jokin selitys?”

”o”, vemmelsääri totesi, ”muta on kire! autakaa täsä en sin”

Nyt Xentoro huomasi jänön hyppelehtivän hermostuneesti puisen pöydän ympärillä. Ja sen päällä oli… jonkinlainen metalliputki, joka oli pahasti mutkalla. Se kohosi metallisesta tasosta, teki monta käännöstä ilmasta ja laskeutui sitten toiseen. Toisessa päässä oli myöskin metallista tehty rinkula, jonka päässä oli keppi.

”au takaa!” kani kehotti ja havainnollisti nostamalla esinettä lähtöpisteestä. Jänön käsien hillittömässä tärinässä se osui miltei välittömästi keskellä kulkevaan putkeen. Jostain kuului merkkiääni, ja kani sai sähköiskun, joka sai sen ähkäisemään ja pudottamaan kepin takaisin lähtöasentoon.

Xentoro käveli metalliradan luo ja siirsi kepin ensimmäiseltä metallialustalta toiselle. Ei hirveän vaikeaa, jos pystyi suorittamaan yksinkertaisia motorisia toimintoja.

”KITOS!!!” kani sanoi riemuissaan ja syöksyi huoneen toiseen päähän.

Osa seinästä vetäytyi taaksepäin ja paljasti kolon, johon kani tunki välittömästi kätensä.

”Mitä teet, epäselvä kani?” Rikon sääntöjä kysyi.

Jänö ei vastannut.

”Tämä ei vaikuta hirveän juonire–” Xentoro aloitti, muttei saanut lausettaan loppuun. Jokin maanjäristystä muistuttava ravisutti rakennusta, ja tuhannet varikset raakkuivat yhtä aikaa.

Kani kääntyi kohti toaa ja vahkia, joka ei tarvinnut mitään miestä. Nyt sillä oli päässään sininen silinterihattu, jonka päällystä korosti huonosti täytetty varis.

”VIMEIN KIN SE ONMI NUN!!!” kani rääkyi. ”KANO HI VARITSEN HALINAN HATU!!!”

”Onko tuo joku Lakintekijän aarre?” Xentoro huusi maanjäristyksen yli. Kani vastasi nauramalla.

”MMITEN SE VOI OLA LAKIN TEKIJÄN AARE..,..
..,

,…..
.,,.

,…,..,.
..,,,…,,…..

. ..
..,,..
…..
..

,
..,,,…

.,,..,.

,…..,..,…,,

JOS MINÄ OLEN LAKIN TEKIJÄ????????

Xentoro myönsi yllättyneeensä tästä käänteestä.

Pimeä huone

”Sitten seuraa lopputaistelu”, Kapura ilmoitti. ”Xentoro ja Rikon sääntöjä vastaan Lakintekijä. Tähän otamme käyttöön erikoissäännön.”

Toa veti tarvikelaatikostaan esille pinon kortteja, joiden toisella puolella oli kuva parrakkaasta turagasta.

”Joka vuoro tapahtuu satunnainen asia”, seppä ilmoitti. ”Näiden pelikorttien kääntöpuolelle olen kirjannut erinäisiä hauskoja tapahtumia.”

”Miten tämä selitetään tarinallisesti?” Xela kyseenalaisti. ”Vai unohdammeko me sen puolen tästä kaaoksesta suosiolla kokonaan?”

”Arukapilla oli naamio, joka sai aikaan satunnaisia tapahtumia”, Kapura sanoi, ”jos kukaan luki sitä osaa hahmokaavakkeesta.”

”Mutta eihän Arupakia koskaan ollutkaan?” Lipes ihmetteli.

”Kaikki selittyy lopussa”, Kapura lupasi. ”Sitten toisiin asioihin: Miksi täällä huoneessa on näin hemmetin kylmä?”

Xela osoitti vastakkaiselle seinälle. ”Täällä on liikaa avonaisia laatikkopudotusikkunoita!”

”Laittakaa ne takaisin kiinni, kun olette heittäneet mielenterveyskuutionne”, Kapura pyysi. ”Alkeellista laatikkopudotusikkunaetikettiä.”

”Ehkä jonain päivänä keksitään ikkuna, joka menee automaattisesti kiinni, kun sitä ei enää tarvita”, Randa sanoi.

”En usko, että teknologia koskaan edistyy niin pitkälle”, Kapura tyrmäsi. ”Mutta siirrytään takaisin jännittävään lopputaisteluun ja ensimmäiseen tapahtumakorttiin, joka on…

KAS, KISSA”

Lyijyhuone

Yhtäkkiä huoneeseen ilmestyi kissa.

”Kissat ovat taruolentoja”, Xentoro huomautti ja mietti itsekin tarkemmin. Vai ovatko? Matoranmytologiassa oli harvoin järkeä taruolentojen suhteen.

”Matoranit keksivät aina tylsimmät sellaiset”, Rikon sääntöjä huomautti. Kissa, joka oli ulkonäöltään ehkä aavistuksen verran punertava, asettui lattialle makaamaan ja maukui.

Xentoro oli nähnyt tarpeeksi kissavideoita tietääkseen, mihin tämä tilanne oli menossa.
Ei mihinkään, siis.

Vai oliko?
Lakintekijän murhanhimoinen katse kahliutui kissaan.
Ai.

”Iske nyt, kun meillä on aikaa!” Rikon sääntöjä kuiskasi.

Pimeä huone

”Kapura. Me olemme rikkoneet sääntöjä”, Xela huomautti.

”Tietenkin olette. Siksi meillä on hahmo, jonka nimi on ’Rikon sääntöjä’.”

”En tarkoittanut tuota”, ga-matoran sanoi. ”Vaan erästä toista asiaa. Sankareita seuraa yhä ne kaksi varista, vai mitä? Kuinka monta mielenterveyskuutiota mistaa Rikon sääntöjä? Vain yhden. Eikö jotain pitäisi tapahtua.”

”… hyvä huomio.”

Lyijyhuone

Mutta sitten Rikon sääntöjä vajosi verenhimoiseen huutoon ja muuttui ainakin pari prosenttia varismaisemmaksi.

Xentoro perääntyi nurkkaan ja katsoi kohti Lakintekijää, joka huusi nyt jotain epäselvää kissalle. Se ei häntä häiritsisi.

Rikon sääntöjä…

Pimeä huone

”Nyt joku saa keksiä minulle hupaisan sanaleikin”, Kapura vaati. ”Rikon munia? Rikon pesiä? Rikon käkiä?”

Kukaan ei vastannut.

”Hyvä on”, Kapura huokaisi. ”Mennään sillä keskiverrolla.”

Lyijyhuone

Rikon käkiä lähestyi yhä uhkaavasti.

Xentoro veti päättäväisesti esiin miekkansa.

Pimeä huone

”… Hetkinen”, Kapura keskeytti. ”Etkö oikeasti aio keksiä mitään muuta keinoa kuin parhaan ystäväsi puukottamista keskelle vatsaa?”

Xela kohautti olkiaan. ”Kerro toki, jos näet jonkun muun ilmeisen. Se… se nyt vain tuntuu ainoalta vaihtoehdolta.”

”Voi olla”, Kapura sanoi hiljaa.
Kiusallinen hiljaisuus laskeutui jälleen Pimeään huoneeseen.

”Takaisin peliin”, toa sanoi lopulta.

Lyijyhuone

Xentoro iski fysiikan lakeja rikkovan salpansa keskelle Rikon käkiä. Varisotus rääkäisi ja kaatui lattialle, koska sillä oli ollut ruhtinaalliset nolla mielenterveyskuutiota. Oikeastaan, Xentoro mietti, varisten juonet olivat aika kehnoja, koska ne samalla käytännössä tuhosivat uhrinsa, ei kun ei miettinytkään, koska ne olivat eri maailman asioita.

Lakintekijä oli saanut tallattua kissan veriseksi kasaksi ja nylki siitä parhaillaan karvalakkia.

KUOLEL XEN TORO!!!” Lakintekijä huusi ja taikoi muinaisen (ja todennäköisesti typerän loitsun).

Huoneeseen laskeutui tunnelmallinen pimeys, joka olisi ollut hyvä esimerkiksi roolipelaamiseen, mutta se ei ollut päällimmäisenä Xentoron mielessä juuri nyt.
Sillä ovelle oli ilmestynyt jotain.

Xentoro oli nähnyt tarpeeksi luontodokumentteja tunteakseen olennon.

Lähettien painajainen, iso lintu, joka ärsytti kuriireja nokkimalla kirjeet piloille.

666 KRAA 666 HAIL ATHEON”, se rääkäisi.

Xentoro nielaisi.

Pimeä huone

”Hmm”, Xela mutisi pohdiskelevasti. ”Jos Arukapin… henki on jotenkin vielä läsnä, saanko yrittää jotain luovaa?”

”Toki saat”, Kapura sanoi. ”Nuo ovat juuri ne sanat, joita haluan pelimestarina kuulla.”

”Hyvä on.”

Lyijyhuone

”Arukap!” Xentoro henkäisi. ”Jos olet siellä jossain… Tee tulen Nova-räjähdys!”

Pimeä huone

”… Ja nyt aiot polttaa koko mielisairaalan?” Kapura kyseenalaisti. ”Tuolla voi yhä olla potilaita.”

”Se vaikuttaa parhaalta vaihtoehdolta”, Xela kohautti olkiaan.

”Hyvä on”, Kapura sanoi hiljaa. ”Mutta… Nyt saattekin nähdä tosi kokeellista tarinankerrontaa! Nimittäin…”

Toa kurkisti jälleen tarvikelaatikkoonsa ja veti esille tulitikkuaskin.

”Tämäkin on upea immersiotapa”, Kapura selitti. ”Kun hahmonne palavat, ne palavat oikeasti!”

Seppä osoitti kohti pöydän keskelle levitettyä karttaa, jonka päällä lepäsivät huonosti piirretyt pelimerkit.

”Etkö sinä ole tulen toa”, Randa kyseenalaisti. ”Mihin tarvitset tulitikkuja?”
”Mitä jos vaikka sanomme, että ne ovat tunnelmallisia”, Kapura ehdotti ja sytytti tulen kartan keskiosaan. ”Roolipelatkaa!”

Lyijyhuone

Nova-räjädys tapahtui – joskin lievempänä, kuin Xentoro oli odottanut – ja leikit alkoivat nuolla huoneen keskiosaa.

Rikon käkiä syttyi pian tuleen.

Valtavista ”AAA AAA HH H AAA AAA A HHHHH 666 AAAAA HH H”-huudoista päätellen myös Lakintekijä syttyi tuleen.

Lähettien painajainen syttyi tuleen. Se oli nokkinut viimeisen kirjeensä.

Järkytyksekseen myös Xentoro huomasi syttyneensä tuleen.

Ja…

Hänestä tuntui, kuin koko todellisuus olisi syttynyt tuleen.
Perin outoa.

Pimeä huone

”SINÄ OLET TULEN TOA!” Xela huusi kyseenalaistaen.

Kapura nousi ja otti käsiinsä sääntökirjan. Vihdoinkin sivujen ja taas sivujen mittaisista taulukoista oli jotain hyötyä! Toa paiskasi opuksen pöydälle, joka oli haljeta.

Liekit hälvenivät.

Kapura nosti kirjan pois ja osoitti taskulamppua kohti kärventyneitä paperinpalasia, jotka olivat joskus olleet abstrakteja kuvauksia pelihahmoista. Xentorosta oli jäljellä enää pää.

”Minusta tuntuu, että voimme julistaa koko Aft-Uinuvan poltetuksi maan tasalle”, toa sanoi viimein. ”Harmi, että ette ehtineet pelastaa Lakintekijän myssykoneeseen syötettyjä mielenterveyspotilaita.”

Illan viimeinen hiljaisuus otti huoneen valtaansa.

”Oliko sinulla vielä joku käänne liittyen siihen, että Arukap olikin muttei ollut?” Randa kysyi viimein.

”Hyvä kysymys”, Kapura sanoi. ”Ja oli. Käänne oli se, ettei Arukapia koskaan ollutkaan, koska roolipeli ei perustunut reaalimaailman tapahtumiin vaan oli täysin fiktiivinen. Kun sanoin, ettei Arukapia koskaan ollutkaan, vain tarkoitin, ettei Arukapia ollut oikeassa maailmassa.”

”… aha”, Ahuj sanoi. ”Erittäin järkevää. Nähdään toiste.”

”Jos Irutepin ryhmä on täynnä, siis”, mutisi Lipes poistuessaan.

Kapura huokaisi ja jäi siivoamaan jälkiään. Pelimerkit olivat valitettavasti menehtyneet hirvittävässä tulipalossa, mutta ehkä hahmoista luopuminen olisi ihan järkevää. Kovan kohtalon olivat kokeneet myös pöydälle levitetyt kartat – nyt sepän täytyisi piirtää uudet, jos hän mielisi pitää porras- tai lyijytäyteisiin ympäristöihin sijoittuvia kampanjoita.

”Mikä tämän oikea pointti oli?”

Kapura kääntyi ja näki ovella Xelan, joka napsautti valot päälle huoneeseen.

”Mikä oli narratiivisi teema?” veden matoran toisti kysymyksen.

”Jos odotat hauskaa opetusta, taidat joutua pettymään”, Kapura sanoi. ”Mutta voimme vaikka sopia, että roolipelin opettavainen teema käsitteli ystävyyden tärkeyttä tai jotain muuta sellaista.”

”Ei, oikeasti”, Xela kysyi.

Kapura ei vastannut.

”Sinä olet pitänyt meille vaikka kuinka monta peliä, ja kaikki liikuskelevat edes vähän typeryyden rajamailla. Aiotko väittää, ettei kaiken tämän takana ole mitään ajatusta? Ei minkäänlaista?”

”Voi tässä ollakin”, toa sanoi.

”Kerro.”

”Narratiivit ovat huijausta”, Kapura sanoi. ”Me vain uskottelemme itsellemme, että sekä elämässä että roolipelissä on jotain järkeä. Jokin päämäärä. Jokin suunta. Että joku on säätänyt tarinan juuri sellaiseksi, että sillä on tyydyttävä ja miellyttävä alku, keskikohta ja loppu.”

”Et taida olla erityisen kohtalouskoinen.”

”En taida”, sanoi seppä. ”Koska minä olen nähnyt sen, mitä tapahtuu, kun uskoo liikaa. Kun on niin varma kaikesta, että jatkaa liian pitkälle eteenpäin. Ja kuinka vaikeaa on kerätä itsensä kasaan palasista, joita ei lopulta koskaan ollutkaan.”

”Kai sinussa edes vähän toivoa on”, Xela tiedusteli. ”Miten voi elää ilman hitustakaan optimismia?”

Kapura oli hetken hiljaa.

”Minä uskon todisteisiin”, toa sanoi lopulta. ”En siihen, että aina olisi totuus, jota tavoitella. Mutta siihen, että joskus on. Tai ainakin yritän uskoa. Onhan kaikki pohjimmiltaan mahdollista, mutta jokainen teoria voi murtua.”

”Tuo kuulostaa silti aika ankealta”, ga-matoran sanoi. ”Kuinka voi elää varautuen siihen, että kaikki voi olla valhetta? Mistä tietää, mitä täytyy tehdä? Mistä tietää, mikä suunta täytyy elämässään valita?”

Kapura keräsi tavaransa ja asteli kohti ovea. Veden kansalainen seurasi.

”Sitä minäkin välillä mietin”, Kapura huokaisi ja napsautti valot kiinni.

Isän puheet

Humalassa

”Kaikki ne”, Ariez lopetti painavasti puheensa. Hänen keskustelukumppaninsa ei ollut päässyt sanomaan kovin monta sanaa pahan mielen soturikaappauksen purkamisen keskellä.
”Siis oikeasti, se nainen on hirviö.”
”Juu juu, siis ihan hirveää…” aurinkolasimunkki nyökytteli Isän tarinalle. Paradoxin kasvoilla oli lempeä, ymmärtäväinen hymy, ja välillä hän yritti taputella rohkaisevasti murtuneen uskonmiehen kättä baaripöydällä.

Että minä vihaan humalaisia…
”Pahintahan siinä on, että, niin, mikä aioinkaan sanoa, että, kaikki ne!” Ariez parkaisi ja iski kolpakkonsa pöytään niin äänekkäästi, että naapuripöydästä katsottiin kummastuneesti – mistä Paradox ei pitänyt lainkaan.
”Mukava, että kuuntelet vanhan miehen ongelmia”, uskonisä jatkoi hieman sammaltaen.
Sininen krikcit nyökytteli hymyilen.
”Toki toki. Kyllä kyllä. Vääryyksiä kokeineita kuuluu auttaa. Juuh. Mutta katsos, minulla oli muutakin asiaa sinulle. Sattuisitko mitenkään tie-”
”Ja se nainen pahoinpiteli minut henkisesti!!!” matoralainen rääkäisi ja oli kaatua tuolineen päivineen mutta sai juuri ja juuri pysyttyä pystyssä. ”Ja nämä tuolit ovat suoraan sanottuna perseestä!!!”

Tuo oli ensimmäinen kerta keskustelun aikana, kun Paradoxin kasvoilleen jäädyttämä hymy mureni kuin luvaton lisäsiipi purkupallon alle muutamaksi sekunniksi. Dox kuitenkin onnistui mestarillisesti keräämään hetkensä ulkoisen tyyneytensä ja loihtimaan laupean ilmeen kasvoilleen.
”Kieltämättä ovat kyllä vähän. Siis nämä tuolit. Mutta Isä Ariez. Olen koko illan yrittänyt kysyä, että tiedätkö mitään Bartaxin aikeista.”
”Jaa että Bartaxin. Olen yrittänyt vältellä sitä tyyppiä viimeiseen asti. Lähetti jonkun kätyrinsä perääni! Mutta minua ei saakaan niin helposti! HAAA!”
Tällä kertaa Ariez todella kaatui tuolillaan.

”Tarvitsetko apua?”
”Mnä mtään pua trviset.” Matoralainen mönki ylös pöydän alta ja iski nyrkkinsä pöytään.
”NÄIN minä iskin kirveen SEN PIRUPARAN KALLOON! HA HA HAA! Miettii seuraavan kerran kahdesti, ennen kuin rupeaa Bartaxin kätyriksi!!!”
”Jos hänellä on enää aivotoimintaa miettiä, epäilen. Mutta. Bartaxin suunta. Tiedätkö?
”Ööh pohjoiseen? Sellaisia huhuja kuulin.”
”Yhtään tarkempaa paikaa?” Nuoren kokelaan ääni kuulosti epätoivoiselta.
”En tiedä. Kukaan ei tiedä. Ehkä ne aikovat mennä värväämään Gunein porukoita? Tiedä häntä.”
Krikcit hymähti. ”Siinä tekisivät temput.”
Paradox nousi tuoliltaan ja suoristi kaapuaan. ”Kiitän tiedoista ja juttutuokiosta, Ariez. Riemukasta loppuiltaa. Syö välissä vaikka jotain. Vaikka appelsiini.”
”Tässä kylässä ei taideta myydä sellaisia…” Ariez totesi ja katsoi Paradoxia kummastuneena. ”Mihinkä ’doxilla on kiire?”
”Etsintäni on tähän asti vetänyt aina vesiperän. Baariveron jäljet alkavat kylmetä. Ei pahalla, mutta minun pitää kiirehtiä.”
”Jaa. No onnea matkaan. Koeta olla kuolematta tai jotain.” Tämän sanottuaan Ariez kulautti kolpakkonsa tyhjäksi.

”Samaa voin lämpimästi suositella teillekin…”
Paradox huokaisi raskaasti kävellessään kohti kapakan ovea

Mustavisiirit

Nazorak-pesät

”Huomio!” huusivat kaksi torakkaa yhteen ääneen ja nousivat seisomaan. He tekivät kunniaa tilaan saapuneelle esimiehelleen.

”Jatkakaa”, arkkiagentti 007 totesi ilmeettömänä kävellessään sisään toimistoon. Kaksi toimistohyönteistä hetken epäröinnin jälkeen istuivat alas ja esittivät keskittyvänsä paperitöihinsä. Todellisuudessa he vain vilkuilivat toisiaan hermostuneena ja odottivat kunnianarvoisan tiedustelupalvelun johtajan sanovan jotakin.

Toimistotorakkaduo ei ollut mikään rodullisen puhtauden ja kunnon soihtu. He olivat hinteliä ja vääräsäärisiä olentoja, joiden vihreät hololasit olivat aivan liian matalalla heidän naamallaan. Tummakuoriset torakat olivat korkealla nazorak-hierarkiassa: arkistoija 019 ja tilastoija 020.

”Tulin viidennen vuotisseitsemänneksen raporttia varten”, arkkiagentti kertoi. Hän keskittyi selaamaan suuren kirjahyllyn antimien selkämyksiä sen sijaan, että olisi välittänyt toimistotorakoistaan.

”Herra arkkiagentti, kyllä, meillä on se tässä”, 019 aloitti. Hänen äänestään saattoi kuulla ylpeyden, kun hän otti pöytälaatikosta suuren nivaskan paperia, jonka fonttikoko oli pienempi kuin Pesän sananvapaus. Se oli leimattu Imperiumin heptagrammilla sekä tiedustelupalvelun suojaustasolla.

”Kuluneen vuosiseitsemänneksen kaikki tiedustelutiedot arkistoituna sekä kronologisesti että aakkostetusti”, 020 jatkoi innoissaan. ”Ja seuraavassa niteessä on totuusministeriön tiedot. Ja tässä pesäasian-”

”Kiitän”, 007 vastasi napakasti ja otti ensimmäisen nivaskan. Hän vilkaisi sen sisältöä nopeasti ja nyökkäsi. ”Jatkakaa samoin”, hän totesi. Voi, minkä tyytyväisyyden ja ylpeyden hänen sanansa saivatkaan kahdessa arkistoija-agentissa.

”Kyllä, herra arkkiagentti!” he vastasivat.

007 työnsi koko dokumenttinivaskan paperisilppuriin päästyään käytävälle. Riks riks riks, pienet leuat repivät kappaleiksi arkistoagenttien työn.

Ei sillä, että siitä työstä olisi ollut mitään hyötyä. Kovin moni ei uskaltanut kyseenalaistaa, miksi kaksi arkistoijaa olisi niin korkealla valta-asteikossa, mutta ne, jotka tiesivät heidän olevan vain hierarkiatäytettä piilottamaan valtionsalaisuus, tiesivät myös, että niillä kahdella torakalla ei ollut Imperiumille mitään merkitystä.


Arkkiagentti asteli sisään kirkkaaseen kuulusteluhuoneeseen. Työläisnazorak pöydän toisessa päässä loihti häneen pelokkaan vilkaisun. Tummahaarniskaiset vartijat tekivät kunniaa johtajalle. Kuulusteltava tyytyi vain seuraamaan hiljaa, kun mattapintaiseen rintahaarniskaan sonnustaunut hyönteinen asteli rauhallisesti huoneen poikki.

Tummanruskea nazorak tarttui pöydän toisella puolella odottavan tuolin selkänojasta, siirtäen sitä kauemmas kuulustelupöydästä. 007 istuutui rauhallisin liikkein, jolloin hänen kasvonsa olivat lähes samalla tasolla mekaanikon kanssa. Hänen synkeän musta visiirinsä tuijotti monta sekuntia suoraan työläistä ennen kuin agentti naksautti sen irti ja asetti pöydälle.
Juipin tuntosarvet vavahtivat hieman, kun hän päätyi tuijottamaan vanhan nazorakin kasvoja.

Joku muu kuulustelija olisi saattanut pyrkiä mahdollisimman kasvottomana ja uhkaavana, mutta Arkkiagentti luotti aivan eri metodeihin.

Surkimus, joka pöydän vastapäässä istui varuillansa ja väristen, näytti huomattavasti puhtaammalta ja huolitellumalta kuin arvoisensa lajitoverit kaivoksissa yleensä, seitsemäs pani merkille. Hän vaikutti myös kontrolloivan itsensä yllättävän hyvin.

Hiljaisuutta kesti kiusallisen pitkään ennen kuin upseeri aloitti sangen ystävällisellä äänellä.
”Et vaikuta onnistuneen mitenkään vaikuttavasti elämässäsi, numero 2905.”
”Noo”, mekaanikko aloitti epävarmasti. ”Itse olen pitänyt siitä tähän asti.”
”Ymmärtänet, ettei elämänlaatusi ainakaan parane viimeaikaisten… erheidesi seurauksena?”
”Jos meinaat sitä, kun se yksi vartijatantta halusi ostaa viinaksia, niin hän se uhkasi järjestää minut putkaan!”
Arkkiagentin huokaisu kuulosti pikemminkin leukojen napsahdukselta. Hän toi pöydälle jotakin alemmista käsistään, joka osoittautui pieneksi taskumatiksi. 007 jätti sen pöydänkulmalle.

”Tiedätkö, sinulla on harvinaislaatuinen mahdollisuus. Mikäli päästäsi olisi pitänyt poistaa jotakin, olisimme jo tehneet sen. Sen sijaan koemme, että päässäsi on jotakin, josta on meille hyötyä.”

Tiedon poistaminen ei ollut ongelma. Imperiumi oli hyvä tiedon poistamisessa. Ehkä liian hyvä.
Tiedon hankkiminen oli ongelma. Hänen ongelmansa.

Vakoojatorakka antoi sanojensa upota hetken.
”Onko siellä?”

Mekaanikko tuijotti hetken tummahtavaa nazorakia. Sitten hän vilkuili hieman epävarmasti ympärilleen. Lopulta hän katsoi taas vanhan nazorakin silmään.
”Ehehe. Riippuu kai siitä, mitä haette…?”
”Oletan, ettet tiedä mitään aiemman Jäätutkija 273:n tilanteesta ja/tai sijainnista.” Arkkiagentin ääni oli rauhallinen mutta määräävä.
Mekaanikko pudisti päätään. ”Enpä ole kuullut hetkeen.”
”Meille saattaa tuottaa vaikeuksia uskoa, että sinusta olisi hyötyä. Järjestyksenrikkoja, pikkurikollinen, ja vielä kaiken lisäksi tunnetun petturin ystävä. Kerro minulle, 2905, miksi emme vain tyhjennä/irroita päätäsi?”

Juippi nojasi kupolikasta selkäänsä enemmän selkänojaa vasten. Hän hengitti syvään hermostuneesti.
”En kyllä tiedä. Olen kyllä Imperiumia arvostava työläinen ja haluan palvella maatani. Mutta tuota… sinä ilmeisesti tiedät, kuka olen? Anteeksi jos kysyn, kuka sinä olet?”

Tiedustelupalvelun johtaja arvioi hetken vankiaan. Työläinen säröilee, hän pani merkille ja päätyi tarttumaan pieneen, orgaanisesti muotoiltuun pulloon ja ojentamaan sen pöydän toiseen päähän.
”En usko sillä olevan kannaltasi merkitystä”, 007 vastasi. ”Mutta voit kutsua minua Arkkiagentiksi.”
”Hmm, selvä…” Juippi totesi, tuijottaen epävarmasti Arkkiagentin ojentamaa juomaputelia.
”Juo toki”, silmäpuoli jatkoi. ”Ymmärsin, että sinulla on tietty… arvostus tällaisia aineita kohtaan.”

Juippi tuijotti hetken silmäpuolta, sitten taskumattia.
Arkkiagentti tuijotti, kun arviolta puolet pullon sisuksista hävisi työläisen kurkkuun.
Se tuntui liian helpolta.

Piinallisen pitkän odotuksen jälkeen mustahaarniska jatkoi kuulustelua.
”Totesit hetki sitten olevasi ’Imperiumia arvostava työläinen’ ja ’haluavasi palvella maatasi.’ Mitä mieltä olet näistä väitteistä?”
”Noo, Pesän miliisi on kieltämättä aika kumaun ahterista, ja ruoka on pahaa. Elokuvat toisaalta kyllä menettelevät.” Juippi totesi välittömän rehellisesti.
”Totesit hetki sitten, ettet ole tavannut entistä Jäätutkija 273:aa ’hetkeen’. Kykenetkö kertomaan hänen suunnitelmistaan, sijainnistaan tai tilanteesta jotakin, jonka jostakin syystä jätit äsken mainitsematta?”
”273 puhui, kuinka Pesän yhteiskuntarakanne on retuperällä ja halusi poistaa puhtausvainot. Hän ei pitänyt esimiehistään juurikaan. Toisin sanoen haluaa parantaa maailmaa. Hän on hieman sellainen hippi. Tosin hänen tilanteestaan en tiedä ilmeisesti sen enempää kuin arvon Arkkiagentti itsekään.”

Lievä pettymys käväisi upseerin kasvoilla. 2905 näytti järkyttyneeltä omista kommenteistaan.

”Ikävää”, tiedustelu-upseeri vastasi, ja jätti huoneen jälleen hetken hiljaisuuteen.

”Vielä yksi asia ystävästäsi”, hän lopulta puhui. ”Jos hänet pakotettaisiin valitsemaan sinun henkesi ja hänen unelmansa väliltä… kumpaan luulet hänen kallistuvan?”
Mekaanikko mutristeli suutaan. Hänen täytyi laittaa molemmat käsiparinsa puuskaan ja raapia leukaansa. Lopulta hän vain kohotti kaikki kätensä leveästi ilmaan ja pudisteli päätään, tietämätön ilme kasvoillaan.

”No”, silmäpuoli sanoi. ”Kenties tulemme saamaan kysymykseen vielä vastauksen”, hän lausui, nousi tuolilta ja kääntyi lähteäkseen.

Juippi kohotti kaulaansa katsoakseen Arkkiagentin loittonevaa selkää. ”Öh, hei! Mitäs minulle nyt tehdään!?”

Ovi sulkeutui Tiedustelupalvelun johtajan takana, ja hänen mukanaan tilasta lähti myös vartijapari.


”Hän ei tiedä mitään, mistä olisi hyötyä kadonneiden jäljittämisessä”, Arkkiagentti kertoi esimiehelleen.

”Miten aiot edetä hänen suhteensa, 007?”

”Pidämme hänet lukkojen takana. Mikäli paljastuu, että entinen 273 on elossa, voimme käyttää työläistä panttivankina.”

”Mikäli koet sen tarpeelliseksi”, Kenraali vastasi. ”Vielä muuta?”

Arkkiagentti mietti hetken sanojaan.
”Meillä on havainto harhailleesta nazorakista Lehu-Metsän tienoilla. Samalta päivältä, jolloin menetimme yhteyden tiedustelupartio 376:n. Tarkempi tutkimus on osoittanut, että alueelta löytyy jonkinlainen rappeutunut yhteisö, jonka jäsenistö koostuu entisistä Bio-Klaanin jäsenistä.”

”Odotatko kapinallisen hakeneen suojaa heidän luotaan?”

”Se on mahdollista. Pyydän lupaa selvittää asian aseellisella iskulla.”

”Kohde sijaitsee hyvin lähellä Linnoitusta”, Kenraali totesi. ”Mikäli Bio-Klaanin Ilmalaivasto suorittaa intervention, emme voi taata ilmatukea.”

”Interventiosta ei ole pelkoa”, Arkkiagentti vastasi. ”Emme aio herättää huomiota.”
Sitten hän muisti yliagentti 720:n toimintametodit.
”Tai mikäli herätämme, tulemme ainakin suorittamaan operaation nopeasti.”

Nopeasti. Toisin kuin esimerkiksi Koodi Sinisen, joka oli viivästynyt dramaattisesti.


Nazorakien tiedustelupalvelun torakanverkko kattoi noin puolensataa BRCA2-kameraluotainta, joista pääosa partioi jatkuvasti eteläisillä alueilla. Arkkiagentin makuun liian moni niistä oli alistettu Merivoimien sukellusjoukkojen alaisuuteen vahtimaan kauppaliikennettä.
Sodan aikana Salainen palvelu oli menettänyt kourallisen lähettimiä. Yksi räjäytettiin sen päädyttyä Klaanilaisten käsiin kuukausia sitten. Saaren eteläosissa kyseisiä laitteita oli myös pudonnut, yleensä viimeisenä havaintonaan tulivasama.

Järjestelmä olisi voinut olla modernimpikin. Jokaisella luotaimella oli pilotti Vuoren tiedustelutukikohdissa, ja ne kykenivät kolmen vuorokauden yhtämittaiseen toimintaan ennen kuin ne piti tuoda ladattaviksi. Kuva-ja äänidata kärsi huomattavasti BRCA2-laitteiden pakollisesta pienestä koosta – kameroiden kantama ei ollut hyvällä säälläkään kovin montaa sataa metriä.

Asiaan oli tulossa muutos.

Muutoksen nimi oli Metastaasi, ja se lepäsi mahtavana hangaaritasanteellaan Vuoren koillisrinteellä. Arkkiagentti asteli metalliportaita ylös tasanteelle, jota pieksi jäätävä kylmyys. Hanki oli rinteillä jo lähes metrin.

Seitsemänkymmentä nazorakia olivat järjestäytyneet neliöihin suuren ilmalaivan eteen. He olivat tutkijoita, vakoojia, teknikkoja ja pilotteja, mutta kaikilla oli yhtä lailla Tiedustelupalvelun musta haarniska ja visiiri.

”Herra Arkkiagentti, Metastaasin miehistö valmiina laukaisuun”, asteli teknikkokapteeni 305 kunniaa tehden eteenpäin. Hänen kuorensa oli vaaleaa kuin etelänmerten hiekka.

”Kiitos”, 007 vastasi. ”Määrää heidät asemiinsa.”

Tiedustelututkija, joka aluksen päällikkönä toimi, antoi määrätietoisen käskyn, ja se oli kaikki, mitä tarvittiin. Miehistö tiesi tehtävänsä ja paikkansa astellessaan suuren, tummanpuhuvan ilmalaivan sisuksiin.

Arkkiagentti oli saanut useita protesteja nimitettyään tiedemiehen aluksen kapteeniksi, mutta niin kauan kuin ne eivät tulleet Amiraalilta tai Kenraalilta itseltään, hän ei välittänyt. Hän oli uransa aikana huomannut, että toisinaan se tehtävä, johon yksilö kasvatetaan, on resurssien haaskaamista. Jotkut yksilöt ovat saaneet geneettisessä arpapelissä synnyinosaansa paremmat kortit, ja 305 oli ollut yksi niistä. Hän oli loistava insinööri, mutta myös erittäin tehokas johtaja. Eikä vain sotilaallisen järjestelmällisyytensä takia, vaan kykynsä inspiroida kaikenarvoisia alaisiaan.
Se oli melkein yhtä hyvä tapa lisätä yksilöiden tehokkuutta kuin motivaatioferomonit.

”Teknikkokapteeni, puhu minulle”, 007 määräsi seuratessaan toimintaa aluksen ympärillä.
”Ankkuroidumme valokiveen AZ4 saaren etelärannikon yläpuolelle. Kierrämme ensin kaukaa pohjoisesta häivetilassa, ettei vihollinen saa tietää olemassaolostamme”, vaaleamusta nazorak selitti suunnitelmaa, jonka oli käynyt läpi satoja kertoja.
Metastaasin olemassaolo oli yksi niistä monista Imperiumin salaisuuksista, joista edes kovin moni johdosta ei tiennyt. Ei siksi, että siitä tietäminen olisi ollut haitallista kenellekään, vaan siksi, ettei tiedonpalanenkaan laitoksen olemassaolosta livahtaisi ulkopuolisten käsiin. Ilmalaiva oli aseistettu hyvin kevyesti, eikä kykenisi puolustautumaan oikeaa hyökkäystä vastaan.

”Te siis saitte aurinkojärjestelmän toimimaan?”
”Kyllä, saamme virtaa suoraan valokivestä. Voimme pysyä ilmassa käytännössä ikuisesti, kunhan vain saamme elintarviketäydennyksiä.”
”Mihin kameraratkaisuun päädyitte lopulta?” 007 kysyi hyväntuulisena.
”Meillä on kaksi 78-senttistä putkea ja kuusitoista 39-senttistä, 360 asteen suunnattavuudella ja yöominaisuuksilla. BRCA2-verkon keskus on myös siirretty ylös.”
”Voitte vetää puolet luotaimista ylös muutostöitä varten välittömästi kun olette valmiita.”
Teknikkokapteeni nyökkäsi.
”Voitte nousta”, Arkkiagentti totesi lopulta. Hän tunsi ruumiinlämpönsä laskevan epämiellyttävästi tasanteella oleilusta. ”Na Zora!” hän toivotti, tosin vailla sitä aatteen paljoa jolla toiset sen huusivat. ”Onnistukaa.”
”Na Zora!” 305 vastasi tervehtien.

Arkkiagentti seurasi, miten ilmalaiva lähti nousuun. Mustan ja tummanvihreän värinen alus oli Imperiumin uusin ja kehittynein ilma-alus. Sen määrärahoitus oli ollut jäätävä kamppailu Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta lopulta Kenraali oli aina kallistunut Tiedustelupalvelun kannalle.

Suuren mustan kupolin alla levisi tusina vihreitä siivekkeitä ja orgaanisia kapseleita, joista avautuisi ylhäällä silmiä ja korvia imperiumille. Alapinnasta sojotti myös antenneja ja vastaanottimia, joilla Metastaasi olisi jatkuvassa yhteydessä niin Pesään kuin kaikkiin luotaimiinkin. Osa niistä oli osa aluksen koodinmurtojärjestelmää radiokuuntelua varten.

Sadassa metrissä alus aloitti katoamisensa, kun häivelaitteisto kytkettiin päälle. Tasanteella oli enää joitakin huoltotorakoita purkamassa lähtötelineitä ja siirtelemässä niitä sisätiloihin raputrukeilla. Arkkiagenttikin poistui jäätävältä vuorenrinteeltä takaisin maan alle.