Operaatio Beeta osa 65: Hyväntekijä?

Laiva, hytti

Killjoy oli löytänyt piraattilaivasta tyhjän hytin, aivan läheltä laivan perää. Veden loiskunta kuului selkeästi sisälle. Killjoy vain toivoi, että laiva ei joutuisi ongelmiin.

Killjoy nousi hetkeksi puiselta penkiltään ja meni lukitsemaan oven. Hän ei haluaisi, että häntä häirittäisiin nyt.

Killjoy irroitti kypäränsä, se oli suhteellisen hyvässä kunnossa ja hän asettikin sen pienen pöydän sivulle. Tämän jälkeen Killjoy aloitti varovaisen operaarion, jossa hän vähitellen irroitti panssarinsa palasia ja asetti ne huolellisesti pöydälle oikeaan järjestykseen. Hän poisti kaiken panssarinsa lukuunottamatta mekaanisesti korjattuja sormiaan ja jalkaproteesejaan. Panssari oli halkeamilla miltei kaikkialta. Hänen rintapanssarinsa oli jäänyt Xialle, toisaalta sellaisessa kunnossa, ettei sillä olisi tehnyt mitään. Hän katsoi vasenta olkapanssariaan, se oli miltei hajoamispisteessä ja olisi vain rajoittamassa hänen kätensä liikkumista. Killjoy avasi hytin ikkunan ja heitti panssarin siitä ulos. Hän jäi kuuntelemaan, kunnes kuuli molskahduksen, panssarin osuessa veteen.

Killjoy alkoi hitsaamaan haljennutta kylkipanssariaan kuntoon. Hän yhdisti sähkön ja tulen elementtivoimansa sormenpäähänsä ja alkoi sillä sulauttamaan palojaan yhteen. Killjoy tunsi olonsa turhautuneeksi. Tähänkö hänen elementalivoimiensa käyttö on tullut? Pukunsa takia hänen voimansa ovat heikot. Hän ei pysty kanavoimaan niitä kunnolla ulos itsestään.

Killjoy uppoutui jälleen kerran ajatuksiinsa. Korjatessaan pukuaan, hänen katseensa ajautui huoneen vierellä seisovaan peiliin. Hän onnistui juuri ja juuri näkemään itsensä siitä. Kesken hommiensa, hän nousi ylös ja meni kääntämään peilin ympäri. Nyt hän voisi työskennellä rauhassa.

Palatessaan takaisin työpisteellensä, Killjoyn katse kääntyi pöydällä lepääviin reisipanssareihinsa. Hän irroitti niihin liitetyt tarvikelokerot ja avasi ne. Kahden avainkortin ja sekalaisen kolikkokasan lisäksi toisesta kotelosta löytyi pienenpieni laatikko, jonka sivussa oli kirjaimet Z.M.A. Killjoyn täytyisi kysyä arkistoista mitä ne tarkoittivat. Postimatoran oli tuonut laatikon paketissa hänelle hieman sen jälkeen, kun hän oli palannut Klaaniin Guardianin ja kumppaneiden kanssa.

Killjoy istui penkille ja laittoi laatikon eteensä. Hän jäi tuijottamaan sitä hetkeksi ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Lopulta hän kuitenkin rohkaistui ja nyt jo ties kuinka monetta kertaa, hän painoi laatikossa olevaa pientä nappia ja Killjoylle jo tutuksi tullut kaikuva ääni täytti hytin.

Tervehdys, Killjoy. Tämä viesti on nauhoitus, joten älä turhia vastaile.

Et tunne minua. Minä voin kuitenkin sanoa tuntevani sinut. Entinen kenraali. Entinen metsästäjä. Vakuuttava saavutuslista, ystäväiseni. Ja nyt sinä istut keskellä pienen järjestön linnoitusta parannellen palovammojasi.

Valitettava kehityssuunta, mutta myönnän jotain. Klaani ei ole mikä tahansa järjestö. Siksi tarvitsenkin apuasi. Klaanilla on jotain, jota tarvitsen. Tänä yönä olen tulossa hakemaan sen. Sinun on pidettävä huoli, että pääsen sisään. En halua tappaa ketään ystäviäsi, älä huoli. Kun tulen yöllä, haen ainoastaan jotain haluamaani ja poistun välittömästi.

Kuten sanoin, tunnen sinut, Killjoy. Tiedän taustasi. Niitä ei ollut vaikea kaivaa esiin. Tiedän, että olet menettänyt jotain rakastamaasi. Tiedän, että tunnet joka päivä, joka tunti ja sekunti häpeää nykyisestä tilastasi.

Kolme henkilöä tässä maailmassa on vastuussa tilanteestasi. Jos autat minua, tarjoan sinulle heidän päänsä vadilla. Purifier, pimeyden metsästäjä. Vei tärkeimmän asian, joka sinun elämässäsi oli, The Shadowed One, metsästäjien don. Määräsi hänet siihen. Kolmas on vaikein. Oletan, että tiedät, kenestä puhun. Annan sinulle mietintäaikaa. Jos tarjous ei kuulosta tarpeeksi hyvältä, kieltäydy ja tuhoa tämä viesti.

En voi pakottaa sinua mihinkään.
Mutta tiedän, että pelkäät, Killjoy. Pelkäät häntä. Pelkäät heitä. Olet kuluttanut viimeiset vuodet surullisesta elämästäsi pelossa.

Voita pelkosi, ystäväni.

Hiljaisuus vallitsi jälleen hytissä ja Killjoy istui liikahtamatta, miettien jälleen tuon viestin sanoja. Jos hän olisi tiennyt, jos olisi uskaltanut, ehkä se Klaanin kohtalokas yö olisi voitu sivuttaa, mutta Killjoy ei ehkä itsekään osannut vastata, miksi hän edelleen kuunteli tuota ääntä ja nauhoite, kulki edelleen hänen mukanaan…

[spoil]Äänitteestä vastasi Guardian.[/spoil]

Kapherin paluu: Köysi

Pieni mökki eristyneellä pikkusaarella

Kapherin asumuksen seinäkello raksutti turvallisesti. Sade piiskasi kattoa ja takassa loimusi tuli. Oli kaikin puolin sangen kodikasta.

Mökin yksinäisen asukkaan suunnaton olemus oli sijoittunut puiseen kiikkustuoliin, ja Kapher keinutteli siinä rauhakseen. Hän teki näin usein: mikään ei voittanut hyvän kirjan lukemista kaikessa rauhassa oman kodin turvassa. Päästyään pakoon Steltiltä, hän oli keskittynyt asioiden pohtimiseen ja tarpeellisten pikku askareiden parissa puuhailuun, ja oli elämäänsä hyvin tyytyväinen. Väkivaltaan hänen oli täytynyt turvautua vain pari kertaa, viimeksi silloin kun ne kaksi oikein mukaviksi paljastunutta veikkosta olivat käyneet hänen luonaan.

Mitäköhän heille muuten kuuluu, Kapher tuumi, ja rapsutti haaleankeltaista päätään. Ilmeisesti he olivat jollain isolla tehtävällä. Mitenköhän se päättyi?

Pian Kapher kuitenkin laski katseensa taas kirjaan, ja oli juuri aloittamassa lukemisen, kun hänen päähänsä muistui muuannen juttu. Hän ei ollut kuin vain vilkaissut postiaan.

Hän nousi tuolista, ja tömisteli pienen pöydän ääreen. Hän oli laskenut vähäisen postinsa puisen pöydän nurkalle, ja poimi siitä nyt tuhdin lehden.

Sitten hänen ajatuksensa lähtivät jälleen harhailemaan. Entäs se viime lehdestä lukemani havainto makutaksi epäillyn olennon orjakaleerista? Se oli matkalla samoille suunnille kuin mistä ne heput tulivat, kuulemma. Entä jos nämä asiat liittyivät toisiinsa?

Seinäkello raksutti yhä.

Kapher istahti keinutuoliinsa, ja avasi lehden. Enää hän ei kuitenkaan pystynyt keskittymään. Se skakdien sotalaivasto. Sekin oli lehden mukaan matkalla samoille korville! Tässä täytyy nyt olla jotain tekeillä.

Sade ropisi yhä ikkunaan.

Sitten Kapher avasi lehden, ja aloitti selaamisen. Ensimmäiset aukeamat olivat tavalliseen tapaan pelkkää viereisen matoralaissaaren pikku tapahtumia. Mukavaa luettavaa kuitenkin. Sitten tuli säätiedote, mutta se oli tavalliseen tapaansa hieman epävarma. Sataa tai ei sada. Hyödytöntä, mutta kuitenkin aika viihdyttävää. Seuraavana lehdellä olivat naapurisaaren urheilutiedotteet.

Takassa rätisi yhä tuli.

Juuri loppukevennyksen jälkeen Kapherin mieleen kuitenkin juolahti hänen viime lehdestään lukema teoria. Siitä kuinka asiat liittyvät toisiinsa, ja muodostavat siten ikään kuin narun. Kaikki liikuttavat narua, ja naru liikuttaa kaikkia.

Mutta jos nämä tapahtumat, ne kaksi heppua, kaleeri, palkkasoturit, liittyvät toisiinsa… Se ei olisi naru. Sehän muodostaisi jo Köyden.

Sitten Kapher takaisin meni kiikkustuoliinsa ja jatkoi kirjansa lukemista.

Trooppinen saari: Miekkapirun menneisyys

Meren pohjaan uponneessa sukellusveneessä parasta aikaa kerrottava tarina

Kyllä, minä olin joskus Toa. Siitä ajasta on kauan, hyvin kauan. Älä kysy paljonko tarkalleen, sillä en ole edes aivan varma. Pieni ikuisuus, luulisin.

En syntynyt Toana, vaan olin sitä ennen matoran. Elin pienehkössä kylässä eräällä jo kauan sitten unohtamallani köyhällä saarella. Kylämme sijaitsi saaren kivikkoisella rannalla ja elimme pääosin kalatalouden varassa. Se oli kaikin puolin ankeaa elämää.

Minä en ollut kylän tärkeimpiä henkilöitä, vaan pelkkä mitätön kartanpiirtäjä. Virkani oli loppujen lopuksi ainoastaan symbolinen, sillä ei kukaan meistä koskaan lähtenyt kylän ulkopuolelle. Mutta jotain tekemistä ne tahtoivat kuitenkin keksiä minulle, jos ymmärrät. Vietin kaikki päiväni hämärässä majassani kylään harvakseltaan eksyneiden kauppiaiden merikarttoja tutkien ja jäljentäen. Silloin kun halusin viihdyttää itseäni, lisäilin karttoihin itse kehittelemiäni saaristoja ja merivirtoja… No, se on oma tarinansa se.

Turhauttava elämäni kääntyi päälaelleen kun kylään saapui kaksi Toaa. Toaa, joiden nimiä en koskaan unohda.

– – –

Hiekkarannalla puhaltava kylmä merituuli sai kalastajamatoranit kiskomaan rääsyiset viittansa tiukemmin ympärilleen. Kyläläiset katselivat hämillään saaren rannalle juuri kiskottua solakkaa purjevenettä.

”Oletko varma, että tämä on oikea saari, Tharkon?”, laivasta maalle noussut veden Toa kysyi. Tämän vihreä kumppani nyökkäsi.
”Naamioni antama näky oli poikkeuksellisen selkeä ja tämä ranta näyttää tutulta, vaikken ole koskaan liikkunut näillä vesillä. Sen on oltava tämä.”

Toa-kaksikko käveli hietikkoa pitkin köyhän näköiseen kylään välittämättä ympärillään pyörivistä matoraneista ja näiden moninaisista kysymyksistä. Toat eivät selvästikään aikoneet selittää ilmestymisensä syytä kyläläisille.

Vihreää ja kulmikasta naamiota kantava le-matoran istuskeli majansa perukoilla yrittäen parhaansa mukaan ymmärtää epämääräiseen kartanpalaan muotoiltuja kirjaimia ja kuvioita. Niiden piirtäjä oli selvästikin ottanut aivan liian paljon taiteellisia vapauksia, eikä matoran saanut niistä mitään tolkkua.

Silloin majan ovi kuitenkin repäistiin nopeasti auki ja oviaukkoon ilmestyi kaksi hahmoa. Näistä toinen astui sisään majaan, kyyristyi matoranin luo ja kysyi:
”Kuulehan, onko tässä kylässä kellään samanlaista naamiota kuin sinulla?”
”Öh, ei..?”, Ämkoo kysyi säikähdyksen valtaamana ja tuijotti edessään olevaa ilman Toaa.
”Kaipa se on sitten hän. Näin juuri tuon naamion näyssäni”, Tharkon totesi takanaan seisovalle nais-Toalle ja lisäsi sitten:
”Atya, selvitänkö tilanteen hänelle?”
”Et”, Toa Atya vastasi. ”Otamme hänet mukaan ja lähdemme.”
”Selvä”, Tharkon sanoi, viittoi Ämkoota seuraamaan ja astui ulos majasta.

Ämkoo ei seurannut. Le-matoran ei ymmärtänyt yhtään mitä oli tekeillä, eikä suostunut liikkumaan. Tharkon palasi majaan, tarttui matorania niskasta ja kantoi tämän sitten väkivalloin ulos majasta.

– – –

Sain kuulla vasta veneessä, mistä oli kysymys. Tharkonin naamiovoima mahdollisti näyt tulevaisuudesta, ja tämän seurauksena minut värvättiin mukaan Toa-ryhmään. En ollut ainut. Useita matoraneja noudettiin eri saarilta ja lopulta meitä oli alkuperäiset kaksi Toaa mukaan lukien 6.

Miksi aina kuusi? En tiedä. Älä siis kysy.

Me olimme omituinen Toa-tiimi, sillä emme suojelleet mitään tiettyä saarta vaan teimme tehtäviä milloin missäkin. Minulle ei koskaan selvinnyt mistä tehtävämme oikein tulivat, tai saimmeko me niistä kertaakaan pienintäkään palkintoa. Ryhmämme johtaja, Atya, vain kertoi tehtävämme matkan aikana ja sitten teimme ne. Yksinkertaista.

Tätä jatkui pitkään. Ryhmämme jäseniä kuoli vaarallisimmilla tehtävillä, eikä uusia värvätty tilalle. Lopulta meitä oli jäljellä enää neljä; Atya, Tharkon, minä ja eräs tulen Toa. Hänet värvättiin ryhmään hieman ennen minua, myöskin näyn perusteella.

Tämän tulen Toan kanssa en koskaan osannut tulla toimeen. Voitaisiin jopa sanoa, että hän ei sietänyt minua. Hänen epämieluisat tunteensa minua kohtaan kärjistyivät erään tehtävämme loputtua. Olimme eräällä saarella ja…

– – –

Valkomusta turaga asteli ulos bambumajastaan kantaen mukanaan pitkää kangaskäärettä. Turaga laski käärön maahan neljän edessään seisovan Toan eteen ja avasi sen, paljastaen käärön sisällön.

”Alku ja Ääri”, turaga Bakmei sanoi. ”Ikimiekat.”

Turaga nosti toisen miekoista ja tarjosi sitä Atyalle. Veden Toa otti aseen kunnioittavasti vastaan.

”Se ei ole tavallinen miekka”, Bakmei aloitti. ”Se leikkaa mitä tahansa, jos vain kykenet käyttämään sitä. Yksikään isku ei sitä vahingoita. Se on kevyempi kuin mikään vastaavanlainen ase.”
”Tiedän”, Atya sanoi. ”Oletko valmis antamaan sen minulle?”
”Olet ainut, joka on selvinnyt koulutuksestani hengissä. Se olkoon palkinto siitä.”

Atya polvistui valkean Turagan eteen. Turagan naamioon liitetyt viikset heilahtivat, kun tämä kääntyi nopeasti ympäri.

”Mitä aiot pyytää minulta?”, Bakmei kysyi.
”Ota itsellesi taas oppilas.”
”En.”
”Minä pyydän.”

Bakmei kääntyi vihaisena ympäri ja huusi:
”Kenen kuvittelet olevan tarpeeksi vahva, jotta tämä selviäisi edes ensimmäisestä kokeestani? Sinä olit poikkeus! Ei ole enää ketään, kuka…”
”Tässä hän on”, Atya sanoi noustuaan ylös ja osoitti Ämkoota. ”Kouluta hänet. Tapa, jos koet tarpeelliseksi. Vaadin, että kuitenkin yrität.”

Bakmei tuijotti hetken kultavihreää ilman Toaa, otti jokusen askeleen lähemmäs tätä ja totesi kuivasti:
”En pidä sen katseesta.”
”Herra, olisin hyvin kiitollinen jos…”, Ämkoo aloitti, mutta turaga ei vaivautunut edes kuuntelemaan. Ämkoo päätti pysyä hiljaa.

”Hyvä on”, Bakmei sanoi Atyalle. ”Jos hänessä on ainesta, koulutan hänet ja annan Äären hänelle. Muussa tapauksessa tapan hänet. Tämä sopii sinulle?”
”Jos hän ei selviä koulutuksestasi, hänestä ei ole minulle enää hyötyä elävänä eikä kuolleena”, Atya vastasi ja viittoi kahta mukanaan ollutta Toaa lähtemään. Tharkon kumarsi turagalle ja valmistautui poistumaan.

Tulen Toa ei liikahtanutkaan.

”Miksi hän?”, Toa Herka kysyi ja kääntäen päänsä Atyaa kohti. ”Johtajani, miksi hän?”
”Vaikene”, Atya vastasi. ”Hän on sinua vahvempi. Selviää suuremmalla todennäköisyydellä.”

Herka katsoi johtajaansa hetken epäuskoisena ja jakoi sitten Ämkoon kanssa murhaavan katseen. Bakmei nauroi.

”Typerät kilpailevat rakit!”, turaga huusi naurunsa seasta. ”Sinä, vihreä, tule. Me aloitamme heti.”

– – –

Vietin vuoden turaga Bakmein opissa. Se oli ylivoimaisesti elämäni kamalinta, mutta myös hedelmällisintä aikaa. Hän teki minusta sen Toan, joka lopulta oli valmis kukistamaan jopa Makutan.

– – –

Snowie korjasi asentoaan tapittaen tiiviisti Ämkoota. Mäksä vastasi tuijotukseen. Tapiiri kuorsasi taustalla.

”Palasit sitten tiimisi pariin?”, Snowie kysyi.
”Jep”, Ämkoo vastasi. ”Ja sitten alkoi tapahtua.”

– – –

Herka ei koskaan antanut anteeksi sitä, että minä olin päässyt Bakmein koulutukseen hänen sijastaan. Kun palasin, voimamme ja taitomme olivat aivan eri tasoilla, eikä tämä ylpeä tulen Toa voinut sietää sitä.

Hän haastoi minut taisteluun. Vihasin tätä Toaa jo valmiiksi, joten en tietenkään kieltäytynyt. Halusin näyttää hänelle.

Se oli ansa.

– – –

Zakaz 10: Ken lehmällä ratsastaa

Zakaz, joutomaa

Tasaisella aavikoituneella seudulla talsiva Skakdi oli matkalla lähimpään kylään. Se oli kaukana. Hänen kävelyvauhtinsa oli hidas. Hän oli vanha ja turvautui kävelykeppiin. Mutta sitten hän tallautui lehmän jalkojen alle.

Guardian ravasi lehmällään päin suurta kaktusta ja parkaisi.
”Et sinäkään ole tainnut ajella vähään aikaan, G”, Manu naureskeli. Hänen ajokkinsa käveli verkkaisesti juuri sinne, minne hän itse halusi.
”Senkin pirullinen Makuta”, Guardian raivosi. ”Käytät rahinhallintavoimiasi!”
”Niin teen”, sanoi Manu ivallisesti.
”En sittenkään haasta sinua kilpailuun”, Guardian tuhahti. ”Huijaisit.”
”Niin tekisin.”
”…”
”…?”
”Hurr.”
”Anteeksi?”
”Ei mitään.”
”Selvä.”

He tallustivat vielä tunteja. Sitten he pysähtyivät pitämään taukoa. Aurinko porotti kuumasti. Guartsu lypsi heille hieman maitoa.
”Olemmeko vielä kaukanakin määränpäästämme?” Makuta Nui kysyi.
”Emme. Pian olemme itse asiassa perillä. Tuolla kanjonin takana sijaitsee kohteemme.”
”Onhan sinulla jonkinlainen suunnitelma siltä varalta, että jokin menee pieleen?”
”Hmmm-hmm.”
”On?”
”On”, Guartsu sanoi, mutta lisäsi mielessään vielä: … toivottavasti…

Liigan tukikohta

Kuka se oli?

”Mnä… n… tedä… aaargh!”

Kuristettu torakka lensi päin seinää, johon törmätessään se levisi luonnottomasti vihreäksi tahmaksi. Abzumon silmät hehkuivat raivosta.
”Kysyn uudestaan, torakat. Kuka se oli?”
Muut torakat vakuuttelivat häntä syyttömyydestään.
”Minä en usko teitä, saastat! Te tiedätte, ketä täällä kävi!”
Eräs torakka yskäisi heikosti ja alkoi sitten puhua.
”Me emme ole ne, jotka olivat silloin vahtivuorossa.”
”Ette tosiaan”, Makuta tuhahti halveksivasti.
Hän käveli huoneen toiseen päähän ja katseli ruhjoutuneen torakan jäännöksiä. Nazorakista jäänyt tahma valui seinää pitkin. Se näytti erittäin ällöttävältä muiden Nazorakien mielestä. He pelkäsivät Makutaa, eivätkä suotta: tämä oli murhannut jo useamman miehen paluunsa jälkeen. Yksi näistä oli ollut heidän ystävänsä, tai niin ystävä, kuin Nazorakeilla voi olla.

Makuta mutisi itsekseen. Torakoiden silmät seurasivat pelokkaina. Sitten hän yhtäkkiä huudahti:

”Kysyn viimeisen kerran:

KUKA HEMMETTI TUHOSI MINUN HUONEENI?”

Torakat vapisivat.
”Saa-saanemme hake…a vahtivuorossa olleet?” kysyi torakoista sillä hetkellä korkea-arvoisin.
”MENE”, sylkäisi Abzumo.

Pian torakka palasi mukanaan vahtivuorolaisista toinen.
”Teille toimitettiin jotakin, herra”, vartija sanoi ja nielaisi kuuluvasti.
”Ja mitä ssssssssse oli?” Abzumon silmät olivat pelkät viirut. Hänen kielensä lipoi huulia. Torakan polvet tutisivat.
”Teille tuotiin… Toa… joka… tavallaan… pa-pa-pa…”
”Pa-pa-pa?” Makuta toisti halveksuen.
”Pakeni”, torakka parkaisi ja lysähti maahan nelin kontin. Makuta polkaisi hänen päänsä murskaksi.
”Missä toinen on?” hän kysyi säälimättömästi.
”Ehti tehdä itsemurhan, ennen kuin noudin hänet, herra”, torakkakomentaja sanoi. Hän odotti iskua, mutta sitä ei tullut. Makuta mietti.
”Millainen se Toa oli?”
”Emme tiedä, herra”, komentaja sanoi varovasti. ”Tapoitte juuri ainoan tietolähteen…”
”Hiljaa, saasta. En tarvitse neuvojasi!” Torakka värähti ja vetäytyi sivuun, kun Abzumo paiskasi oven saranoiltaan ja poistui huoneesta.

Se on varmasti jokin typerä klaanilainen, joka onnistui toimittamaan itsensä lahjapaketissa. Se oli salajuoni, jonka avulla ne sotkivat huoneeni. Murrrr.

”Tarvitsen viisisataa torakkaa”, Abzumo kajautti saapuessaan 001:n kammioon. Tämä kohotti katseensa papereistaan ja mulkoili Makutaa hämmästyneenä.
”Et saa.”
”Saan.”
”Et.”
”Minä tarvitsen ne. Otan kiinni klaanilaiset ja petturit, jotka juoksentelevat ulkona.”
”Mitä sinä hourailet? Olisimme saaneet ne jo kiinni.”
”Ette näköjään saaneet! Ne ovat tuhonneet minun huoneeni
”Jospa sinä nyt häipyisit häiritsemästä puuhiani!”
”Hyvä on, Steve, jos et kerran usko minua.”
”Älä kutsu minua Steveksi!”

Makuta marssi pois raivoissaan.

Trooppinen saari: Mietteitä meren pohjassa

Meri

Pohjalla oli kylmää ja pimeää. Muutama isosilmäinen kalaa muistuttava irvokas elämänmuoto tarkkaili kiinnostuneena hetki sitten uponnutta mittavaa merialusta. Kuplia sieltä sun täältä nostattava metallirohjake vaikutti kaikin puolin säälittävältä.

Säälittävä oli myös meno aluksen sisätiloissa. Ämkoo ja Snowie paikkasivat parhaillaan Marionetin iskun aiheuttamaa reikää eikä kumpikaan oikein tuntunut onnistuvan.

”Tosi hienoa”, Ämkoo aloitti jo hetken aikaa jatkuneen hiljaisuuden jälkeen. Snowie kääntyi tämän puoleen.
”Olemme varmaan aika syvällä”, ilman Toa jatkoi. ”Mitään suunnitelmia sen suhteen, kuinka pääsemme pois?”
”Uimalla?”, Snowie aloitti toiveikkaasti. ”Luot vain ilmakuplat päidemme ympärille ja sitten me…”
”Ei”, Ämkoo pysäytti. ”Et tainnut nähdä mitä tein hetki sitten? Se pyörremyrsky ja lentely söi nimittäin voimiani. Ja lisäksi…”

Ämkoo käänsi katseensa alas. Snowie vilkuili kumppaniaan hetken, kunnes huomasi muutoksen Ämkoon kehossa.

”Sinä mustuit”, Lumiukko totesi ja tuijotti Toaa. Ämkoon vielä aiemmin päivällä kultaisina hehkuneet panssarit olivat vaihtaneet värinsä tummiksi. Pääosa Toan vartalosta oli pysynyt vihreänä, mutta kokonaisuus toi silti jotenkin mieleen Ämkoon aiemman olomuodon.

”Jep”, Mäksä vastasi. ”Ja tämä ei ole hyvä asia.”
”Kuinka niin?”
”Kun sain Marionetilta selkääni, käytin valtavasti Makuta-energiaa. Luulin jo, että Makuta katosi kokonaan sisältäni, mutta… Niin ei ole.”
”Mutta eikö se ole hyvä asia?”
”Tilanteemme kannalta ei. En saa yhteyttä sen voimiin, mutta se kuitenkin vaikeuttaa elementtivoimieni käyttöä. Tuskin kykenisin ylläpitämään ilmakuplia siihen pisteeseen saakka, että pääsisimme edes lähelle pintaa…”

Snowie ei ymmärtänyt puoliakaan, mutta Mäksän pointti tuli kuitenkin jossain määrin selväksi. Lumiukko huokaisi.

Jostain kaukaa kuului rapinaa. Kaksikko asteli ihan vain mielenkiinnosta katsomaan, mitä oli tekeillä.

”Snörf.”

Tapiiri oli löytänyt ruokakätkön. Se pisteli parasta aikaa poskeensa etovan näköisiä, mutta kuitenkin nähtävästi syömäkelpoisiam nazorakien valmistamia matkapöperöitä.

”Jahas”, Mäksä sanoi. ”Jätä vähän meillekin.”
”Snörf.”

Snowie hyökkäsi ruokien kimppuun, ryösti ne äärimmäisen epäreilusti (Tapiirin mielipide) niiden kärsäkkään löytäjän edestä ja nosti ne sitten käytävän yläpuolella avautuvalle verkkotasanteelle.

”Meidän pitää säännöstellä näitä”, Lumiukko selvitti.
”Meinaat, että olemme täällä pitkäänkin?”
”Voimmeko muuta? Ja sitäpaitsi, meidän molempien täytyy varmaan levätä. Yritetään siinä samalla kehitellä pakokeinoa.”

Ämkoo nyökkäsi, tarttui yhteen ruokapussukkaan ja lähti sitten oudonlaisia rapeita ja suolaisia lastuja napostellen seuraamaan takaisin aluksen etuosaan astelevaa Lumiukkoa. Tapiiri törähti ja lähti kaksikon perään.

Pian värikäs joukkio makoili laiskanlaisesti ohjaamon takana avautuvalla käytävällä. Tapiiri oli onnistunut anelemaan Ämkoolta muutaman makupalan vetistävällä katseellaan, ja nyt kärsäkäs olio kuorsasi onnellisena hieman kauempana klaanilaisista. Snowie ja Ämkoo istuskelivat toisiaan vastapäätä.

”Jutellaanko jostain?”, Snowie kysäisi yrittäen kuulostaa positiiviselta.
”Meillä kahdella onkin paljon puhuttavaa”, Ämkoo vastasi kuivasti, heiluttaen puolityhjää pussia kädessään.
”Kolmella”, Snowie korjasi.
”Tapiiri ei puhu.”
”En tarkoita tapiiria.”
”Eh?”
”Terveisiä Visokilta.”

Ämkoo tuijotti Snowien otsaa hetken. Sitten ilman Toa loi kasvoilleen tavaramerkkivirneensä.

”Hauska kuulla sinustakin, Visokki.”
”Visokki käski kertoa samoin.”

Käytävällä vallitsi taas hetken aikaa väsähtänyt hiljaisuus. Snowien katse harhaili jossain päin kattoa, kun taas Ämkoo laski silmänsä varovasti kiinni. Toa ei nukkunut, vaikkakin siltä saattoi vaikuttaa.

Snowie ei pitänyt hiljaisuudesta, ainakaan tällä hetkellä. Kaikin puolin kulahtaneen näköinen alus natisi uhkaavasti ja käytävälle levittäytyi jossain määrin ikävä haju.

”Snörf snörf snörf”, tapiiri mutisi unissaan.
”Ettäs kehtaat”, Snowie tuhahti kärsäolennon suuntaan ja kääntyi sitten taas Mäksää kohti.

”Kuule”, Snowie kysäisi ja kimmautti käytävän pohjalta poimimansa pienen kiven Ämkoon naamiota kohti.
”Au”, Mäksä vastasi.
”Meillä tosiaan on puhuttavaa”, Snowie ilmoitti. ”Lupasit kertoa siitä aseesta.”
”Ah”, Ämkoo sanoi ja kaivoi esiin jostain syystä pelastamansa palasen. Kolmiteräviikatteesta oli jäljellä enää pätkä vartta.

”Alkuperäinen Toa-aseeni”, Ämkoo valisti. ”Käytin tätä hyvin kauan sitten.”
”Miksi kannoit sitä mukanasi… Tuolla lailla?”
”Tahdoin pitää sen lähelläni.”
”…Aaa.”

Hetken hiljaisuus. Snowie koitti keksiä lisää puhuttavaa.

”Sinä olit siis Toa?”, Snowie kysäisi, mutta tajusi oitis kuinka typerä kysymys oli. Ämkoo ei vastannut.
”Missäpäin?”, Lumiukko jatkoi. ”Ja milloin? Toimitko yksin?”

Mäksän kulmat kurtistuivat.

”Tietäisitpä, mitä utelet”, Ämkoo vastasi.
”Öh. Anteeksi?”, kuului Lumiukon hämmentynyt vastaus.
”Jos haluat noin kovasti tietää menneisyydestäni, voin toki kertoa sinulle. Olemme täällä kuitenkin nähtävästi aika pitkään.”
”Se voisi olla mukavaa”
”Ei, ei se ole.”

Ämkoo otti paremman asennon ja alkoi puhua. Snowie kuunteli.

Nazorak-kultti paljastuu

Kalliokuilun pohja, n 26,87 metriä maan alla

Troopperi oli tömähtänyt kuilun pohjalle. Hän nousi vaivalloisesti ylös. Hänen jalkansa oli vääntynyt polvesta omituisesti juuri siihen epäloogisimpaan suuntaan.

”No voihan…”

Troopperin kirous keskeytyi kuin seinään, kun hän kuuli ääniä. Kyllä, ääniä. Ne muistuttivat epämiellyttävän paljon Nazorakien puhetta. Hän katseli varuillaan ympärilleen. Hän oli suuressa, maanalaisessa kammiossa. Valoa tuli vain katon aukosta. Mutta hän näki soihtuja. Ne lähestyivät. Troopperi tempaisi miekkansa esiin. Hän valmistautui taistelemaan. Yllättäen, häneen tartuttiin takaapäin. Kaksi Nazorakia oli hiipinyt hänen taakseen, ja ne ottivat rimpuilevan Troopperin miekan häneltä pois. Eräs, suurikokoinen torakka tuli hänen luokseen, silmäili häntä soihdun valossa ja sylkäisi maahan.

”Tunkeilija. Viedään hänet temppeliin. Päättäkööt ylipappi toimenpiteistä”

Operaatio Beeta osa 64: Timo on pieni vesirahi

Jääsaaren ranta

Ruskea suurehko kauppalaiva rantautui kallioiden tienoille. Siinä oli suuri purje sekä sykkivä moottori, jota käytettiin tyynellïä.
Ramppi laskettiin alas kalliolle, ja suurihattuinen matoran asteli siltaa pitkin maihin.

Matoranilla oli mustan ja vihreän värinen haarniska. Tämän Haun päällä keikkui musta kapteeninhattu. Ghekula suri edelleenkin hienompaa hattuaan, jonka menetti.

”Yarrr. Mitäs nämä maakravut ovat?”, kapteeni Ghekula ärisi sekalaiselle joukolle.

”Tuota…”, Killjoy aloitti. ”Jos teillä on tilaa, voisimme ottaa kyydin jonnekkin.”
”Yarr. Onko niillä jotakin arvokasta?”, Ghekulan takaa tungeksiva violetti matoran kyseli.
”Voimme maksaa kyytimme kunhan pääsemme Bio-Klaaniin.”, Summerganon sanoi matoraneille.
”Paljonko maksatte?”
”Enemmän kuin osaat kuvitella.”, Suga kehuskelee.

”Piraatti ei luota muuhun kuin rommiin. Onko teillä antaa jotakin pantiksi?”, Ghekula kysyi.

Klaanilaiset katsoivat toisiaan.
”… Nimda?”, Kapura sanoi hiljaa.
”Liian vaarallista.”, Killjoy vastasi välittömästi.
”Onko meillä jotakin muuta, mikä näyttäisi arvokkaalta?”, Matoro kysyi. Kaikki katselivat ympärilleen.

***

Suuri laiva oli päässyt liikkeelle aavalle merelle. Se kiisi myötätuulen ansiosta huimaa nopeutta kohti Pohjoista Mannerta, jossa oli tarkoitus käydä täydentämässä muonavarannot. Sitten matka jatkuisi Klaaniin.

Ghekula istuskeli hytissään – tai omassa puolessa hyttiä. Kapteenin hytin poikki meni väliseinä hienoisten ’johtamisongelmien’ takia.
Vihreä matoran sormeili valkoista sirua, jonka oli saanut matkalaisilta pantiksi.
”Ei varmaan minkään arvoinen”, hän totesi ja heitti sirun pöydälle.

Neljä klaanilaista ja useita vahkeja oli otettu Ghekulan ja Takun laivan kyytiin. Laiva ei ollut aivan rahtilaiva, toisin kuin ulkonäöstä olisi voinut päätellä. Se oli vain naamioitu kauppalaivaksi. Kannen alla oli ties millaisia tykkejä.

”Mikä tykki ampuu… Kaktuksia?”, Matoro pohti itsekseen ruumassa tutkiessaan eri tykkien nimiä.
”Kaktustykki?”, Kapura ehdotti.
”Mutta miksi se ampuu kaktuksia.”
”Mistä minä tiedän.”, Kapura sanoo ja oikeisee asentonsa. Hän makasi puulattialla tykkejä vasten.

Jokin aika sitten näiden ’taivaspiraattien’ alus oli räjähtänyt taivaan tuuliin tykkiongelman takia. Sitä ennen kaksi muukalaista oli käynyt aluksella.

Ghekula ja Takun miehet olivat kokeneet oikean onnenpotkun kun lähihisaarelta ankkuroidun rahtilaivan. He ryöstivät sen, ja sen miehistö odotteli varmaan vieläkin sillä saarella. Paattia oli tarkoitus käyttää siihen esti että saataisiin uusi taivaspaatti. Merellä seilaaminen oli Ghekulasta alentavaa. Sittemmin laivasta on tehty kunnon merirosvoille menopeli, joka oli ristitty
Yön Timoksi.

Timo on pieni vesirahi, joka teeskentelee kuollutta kellumalla pinnalla, mutta kun ’saalistaja’ tulee lähelle, tämä raivoisa rahi hyyökkää sen kimppuun pistäen sitä myrkkypistimillään.

”Miksi tämän laivan nimen pitää olla Yön Timo?”, Taku kysyi ärsyttävästi.
”Yarrrr. Koska minä sanon niin.”, vihreä matoran vastasi.
”Arrr. Miksei se ole laivan kapteenin, minun, mukaan nimetty?”
”Jotta sinulla olisi jotain kysyttävää”, Ghekula vastasi ja kittasi pullon rommia sisäänsä.

[spoil]Jakelle krediittiä tuosta ”Yön Timosta”.[/spoil]

Operaatio Beeta osa 63: Liftarit sateessa

Jääsaari

Seurue tuijotti hartaasti taivaalle. Laukausten äänet kaikuivat hetken heidän korvissaan. Aika tuntui pysähtyvän. Huomattaisiinko heidät? Laiva oli sen verran kaukana, etteivät he nähneet, mikäli joku olisi viittonut siellä takaisin, joten heidän täytyi vain odottaa.

Laiva lähestyi. Se olisi varmaan kiertänyt saaren kaukaa, jottei törmäisi jäihin, mutta nyt se tuntui kaartavan pikkuhiljaa kohti. ”Tuo taitaa tosiaan noukkia meidät kyytiin…”, Kapura myhäili ja muukin seurue riemuitsi. ”Jos se ei ole vihollisalus.”, huomautti Summerganon, mutta hän uskoi, ettei se ollut. Hänkin riemuitsi.

Laiva lipui jäisen saaren rannikon tienoille, juuri parahiksi, sillä Killjoy oli kuulevinaan frostelusten ääntelyä kaukaa. Ne saattaisivat taas kömpiä koloistaan ja iskeä.

Killjoy astui esiin saarella kyhjöttävien joukosta ja jäisellä kielekkeellä seisoessaan hän tervehti toverit takanaan lähestyvää laivaa.

”Ketäköhän tapaamme?”, Matoro ajatteli ääneen.