”Hmm?”Silmät aukenivat vähitellen. Nukkumisasento oli ollut huono. Paikat olivat aivan jumissa. Kahvi tekisi hyvää. Tuntui ettei hän ollut liikkunut vuosikausiin.
Bate pudisti päätään ja katsoi ympärille. Kauanko hän oli nukkunut? Missä hän oli? Oliko hän edes nukkunut?
Hänen tunteet olivat sekalaiset. Miljoonia ajatuksia pyöri päässä. Mutta silti oli vaikea ajatella. Vaikea muistaa.
Oliko hänen oikea nimi Bate vai…? Mikäs se oli. Blo? Bait? Bat? Zari?
Hänen ei muistanut. Hän ei tiennyt. Häntä alkoi pelottaa. Mitä hänelle oli tapahtunut? Bate alkoi juosta käytävää pitkin. Mutta kaikkialla oli pimeyttä. Hän ei nähnyt eteensä. Hän tarvitsi valoa. Tuli voisi auttaa. Hän osaa tehdä tulta. Eikö vain? Mutta miten se tehdään. Bate napsutteli sormiaan, huuteli kaikenlaisia asioita mitkä hänestä kuulosti loitsuilta, tai muuta kutsuhuutoja kuten ”tule tuli!” Hän tunsi olonsa typeräksi.
”Olen Toa hyvänen aika! Osaan kai nyt tulta tehdä!” hän huusi kovaan ääneen. Sitten epävarmuuden tunne valtasi hänet. ”Olenhan…?”
”Hmm? kuului taas hänen takaa ja Bate säikähti. Takana oli hehkuvat oranssit silmät. Hetken katsottuaan hän näki ruskean olennon joka seisoi jonkinlaisen patjan vierellä.
”Enkös minä juossut kauas tuosta patjasta…?” Bate ajatteli mutta oli tyytyväinen että näki toisen elävänä olennon. Tosin tämä olento näytti tutulta. Bate tiesi hänen nimen. Jarkki. Kai. Gjak. GJ? Pelon tunne palasi. Se oli kadonnut hetkeksi kun Bate sai muuta ajateltavaa. Oliko hän tulossa hulluksi?
Ruskea olento katsoi Batea hämmentyneenä ja näytti nimikylttiään. Siinä luki Gjarke. Bate huokaisi helpotuksesta.
”En minä sitä kovin väärin muistanut”, hän sanoi vähän humoristiseen äänensävyyn. Ja alkoi vähän nauramaan. Ehkä hän oli tulossa hulluksi.
Hetken hekotettuaan lattialla hän nousi ylös. Gjarke edelleen tuijotti häntä, välillä hymisten. Olento ei ilmeisesti osannut puhua mikä oli huono asia. Batella oli hirmuisesti kysyttävää, kuten ”Miksi olen täällä?” ”Mitä tein täällä?”
Olento lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan mihin Bate oli juossut ja koputti lattiaa. Luukku aukeni ja valoa alkoi näkymään. Bate riemastui. Valoa. Ehkä siellä olisi muita henkilöitä jotka pystyisivät puhumaan.
Kaksikko laskeutui tikkaita pitkin alas toiseen käytävään. Se oli sentään valoisa.
Gjarke erkani Batesta ja lähti juoksemaan kohti jonkinlaista ovea. Gjarke laittoi kätensä oveen, se hehkui oranssina ja suli. Olio astui sisään huoneeseen ja samassa ovi muodostui takaisin nesteestä.
”Se siitä juttukaverista…” Bate mutisi itsekseen. Hän ei ymmärrä miksi oli niin masentunut tuon olion lähdöstä. Eihän se edes puhunut hänelle. Eikä Bate muistanut tiesikö se edes häntä, vai oli muuten vain Toan seurassa huvin vuoksi.
Toa ei jäänyt ajattelemaan asiaa. Hän ei halunnut ajatella tuollaisia ajatuksia, masennus ja pelko tulisivat vain takaisin. Parempi lähteä tutkimaan tätä valoista paikkaa, miettien ”mikä olikaan Toa?”
***
Käytävä tuntui olevan osa labyrinttiä. Sen varrella oli lukuisia ovia, joista suurin osa oli kiinni. Hetken käveltyään hän näki lasisen oven jonka toisella puolella kaksi kädellistä ankkaa hakkasi sitä ja huusivat. Bate ei saanut huudoista selvää mutta ihmetteli mikseivät ankat käyttäneet ovennuppia. Toa vetäisi siitä ja lasiovi aukesi. Ankat kaatuivat maahan, mutta nousivat pian pystyyn. Merimiesasuinen ankka puhui jotain noidasta, skottilaisella murteella kuulostava silinterihattuinen ankka taas lupasi palkankorotuksia Batelle. Toa hymähti ja jatkoi matkaansa, ankkojen lähtiessä juoksemaan vastakkaiseen suuntaan.
”Kädellisiä puhuvia ankkoja. Täällä. Olen hullu.”
Hulluuden tunne paheni ja paheni. Baten ajatuksissa ei tuntunut olevan mitään järkeä. Mistä hän tiesi miltä skottilainen kuulostaa. Mikä edes oli skottilainen. Hänen vastaan tuli käärme ja ensimmäinen ajatus mikä hänelle tuli liittyi siihen että oliko käärme ollut joskus naispuolinen noita ja oliko se nykyään ihmeolio.
”AAAAAAAA”, hän huusi. Ja alkoi juoksemaan. Pian hänen vastaan tuli uusi huone, jossa ovi oli auki. Huone oli jättimäinen ja sen seinät oli täytetty muistilapuilla, papereilla, erilaisilla kaavoilla ja piirrustuksilla. Huoneen keskellä istui Matoran joka mutisi itsekseen.
”Ultiasural Nomui.”
”No… Moi?”
Matoran katsoi Batea hämmentyneenä.
”Hei vain.”
”Olet Ultiasural?” Batea alkoi naurattaa. Nimi kuulosti hiukan huvittavalta.
”EN. Olen Ultiasural Nomuin ja muiden Ulxelaserin tuotosten tutkija”, Matoran sanoi vihaisena.
”… täh?”
Matoran ei vastannut vaan jatkoi jonkinlaisen sivun lukemista.
Bate meni sanattomaksi. Pienen hämmennyksen jälkeen hän alkoi tutkia seinillä olevia tekstejä. Silmiin osui erityisesti juliste missä oli jokin ihmeotus jonka nimi oli ”Megabotarax.” Toinen oli matemaattinen kaava jossa yritettiin laskea kuinka jonkin henkilön voimat(?) voi ylittää annetut maksimiarvot, esimerkiksi 1000/50.
Bate ei yrittänytkään ymmärtää tuota pitkää kaavaa vaan jatkoi huoneen tutkistelua. Huoneen yhdessä nurkassa oli pienikirjahylly jossa oli useita kirjojen kansia, joissa ei ollut kumminkaan yhtään sivuja sisällä. Bate otti yhden kirjan käteensä, joissa oli sivut. Kirjan nimi oli: ”Kohtalon asukit I: Valon, varjon, elämän ja kuoleman taisto, by Ulxelaser.” Batea ei kyseisen kirjailijan tuotokset olleet tuttuja joten hän päätti lukea sitä hetken.
Eihän siitä mitään tullut. Hän vain hämmentyi entisestään yrittäessään lukea sitä. Bate laittoi sen takaisin paikalleen ja huomasi kirjan saaneen myös kaksi jatko-osaa; ”Kohtalon asukit II: Ajan, ulottuvuuksien ja maailmojen pimeyspeilisota, by Ulxelaser” ja ”Kohtalon asukit III: The Finale, by Ulxelaser”.
”Mikä on pimeyspeilisota?” Bate kysyi ääneen. Matoran ei vastannut vaan puhui itsekseen ”Daxvigasorista ja ”Faxadosqusta”. Bate päätti olla häiritsemättä häntä enempää ja lähti pois huoneesta.
***
Kolmas huone ei ollut yhtään sen parempi. Bate ei edes katsonut sen sisälle. Sieltä kuului jatkuvaa huutoa. Bate yritti saada huudoista selvää. Ilmeisesti siellä ihmeteltiin kuka on Ulxelaser, jonkinlaisen ”lepakkomiehen” avioeroa ja kysymyksiä greegille.
Hetken naurettuaan huutajien jutuille, Bate jatkoi matkaansa.
***
Seuraava vastaan tuleva huone oli onneksi kahvihuone. Bate innostui. Hän juoksi kyseiseen huoneeseen. Se ei ollut kummoinen, yksi harmaa pöytä jonka keskellä oli kahvinkeitin ja kolme punaista tuolia. Yhdessä istui valkotakkinen ja silmälasipäinen Matoran joka luki lehteä. Toisessa oli kahvikuppi. Kolmas oli tyhjä. Bate otti itselleen kahvikupin, kaatoi kahvia siihen keittimestä ja huomasi keittimen täyttyvän samantien takaisin täyteen ja uuden kupin ilmestyvän tuolille.
”Hei.”
”Moro vaan.”
Tämä sentään puhui.
”Tiedätkö sen tunteen kun tuntuu että olisit hahmo roolipelissä jota ei ole liikutettu vuosikausiin koska hahmon kirjoittaja on ollut joissain ihmepaikoissa noin 2 vuotta ja tästä syystä et tunnu muistavan kuka tai mikä olet?” Bate kysyi Matoranilta.
”En, mutta mielenkiintoinen vertauskuva. Haluatko kertoa lisää?”
Bate hymähti. Ehkä hän oli hullu. Ehkä tämä kaikki oli vain unta ja hän oli oikeasti vain nukkumassa huoneessaan, johon hän oli mennyt hoidettuaan hoitajamatoranin kanssa ampumahaavaa ja unohtanut mitä sen jälkeen tapahtui. Ehkä hän oli Verstaassa hulluna. Ehkä hän ei edes ollut Bate vaan jokin dementoitunut olento joka luuli olevansa Bate. Mutta mitäpä siitä. Hänellä oli kahvia ja juttuseuraa.Niistä oli hyvä lähteä liikkeelle pitkän tauon jälkeen.
”Otahan itsellesi toinen kuppi kahvia. Tämä on pitkä juttu…”
Aikalinjaamme suhteutettuna verrattaen harvaisessa vaiheessa, pisteessä, joka monen mielestä on aikaisen sijaintinsa vuoksi livennyt, laskeutui Mata Nuin enkeli saaristolle jossakin eteläisen ja pohjoisen mantereen välissä — ja julisti sen omakseen. Matoranin kansan nimeämispäivä oli lähellä, mikä olisikaan ollut enkelille parempi ajankohta ilmestyä kansalleen?
Suurin saarista — se, jota vuosisatojen kuluttua jotkut olisivat kutsuneet Bio-Klaanin saareksi — oli lähes kauttaaltaan nietosten peitossa, ja lisää lunta pyrytti kuin viimeistä päivää. Merkillisten seikkojen takia — ehkäpä merivirtojen taikka lämpimien tuulten — pari pienempää saarta isoimman länsipuolella oli omaksunut subtrooppisen sademetsäilmaston ja eleli talvisaikaan erittäin sateista kautta. Tämä näkyi myös suurimman saaren eteläisimmillä ja lounaisimmilla rannikoilla, jonne lumi vain ei tahtonut tulla jäädäkseen.
Makutan kynnekkäät jalat laskeutuivat tukevasti viidakkosaaren maaperälle. Suuren hengen enkeli oli ylväs näky seistessään siinä kaatosateessa — tai olisi ollut, jos joku olisi katsellut. Makutan kehoa verhoili karvareunuksinen nahkavaate, joka hehkui sinisen eri väreissä. Tämän selässä lepakkomaiset siivet estivät vettä suurimmaksi osaksi pääsemästä kosketuksiin vaatteen kanssa. Kasvoillaan enkelillä oli kanohi-naamio, jonka harva matoralainen olisi osannut nimetä, ja päässään violetti hattu, jossa oli neljä hassua kärkeä.
Pohjoisen noidaksi jotkut häntä kutsuivat. Lähinnä ne, jotka olivat etelässä. Koko saarirykelmähän ei ollut kovinkaan pohjoisessa. Pikkuseikkoja! Makuta käveli maan päällä ja huomasi, ettei kovin moni eläin uskaltautunut sateeseen. Aistit kertoivat enkelille kuitenkin, että saarella eli suuri joukko erilaisia lintuja.
Trooppinen aluskasvillisuus alkoi muuttua hämmentävällä tavalla bambumetsäksi, kun makuta nousi mäenrinnettä ylöspäin. Ehkä joku oli istuttanut ne sinne? Hän ei kuitenkaan vaivannut itseään moisilla kuolevaisten aatoksilla, vaan tyytyi paikallistamaan aistimansa elinvoiman läheltään — hyvin voimakkaan sellaisen.
Mäen huipulle saavuttuaan Pohjoisen noita havaitsi pienen bambusta kyhätyn mökintapaisen. Makuta käveli kohti mökkiä hieman ympärilleen vilkuillen. Tönö näytti siltä, kuin joku olisi pystyttänyt sen melko vastikään hetkellisiin tarpeisiin, tai väliaikaiseksi asumukseksi paremman rakennelman pohjaksi. Jossainhan oli miehen nukuttava kaatosateen ohi.
Yllättäen mökki oli kuitenkin tyhjä. Makuta katsoi sisään kääpiön mentävästä oviaukosta ja näki keskellä mökkiä pöydän, jonka päällä lojui työkaluja. Juuri muuta bamburakennelmassa ei ollutkaan.
Mökin rakentaja ei kuitenkaan ollut kaukana. Etäämpänä, mäen toisella rinteellä, asteli ylöspäin paksuista harmaista heinistä kyhättyyn sadeviittaan sonnustautunut valkeakasvoinen vanhus. Sadepisarat valuivat vanhan miehen pitkiä viiksiä pitkin tämän noustessa varmoin askelin kotiaan kohti. Myös vanhus oli aistinut, että tavallisesta poiketen hän ei ollut yksin.
Vaalea turagasauva upposi hieman märkään maahan, kun vanhus kampesi itsensä mäellä nousevalle tasanteelle. Toisessa kädessään turaga roikotti loukuttamaansa kuollutta lintua. Vanhan miehen oli nälkä, ja tulen tekeminen ei ollut helppoa tässä säässä. Ruuanlaittoa hankaloitti myös turagan majan, tuon kenties viidakon ainoan kuivan paikan, tykönä kuikuileva kummallinen olento.
“Väisty, kiusanhenki”, turaga Bakmei murahti lampsiessaan noitaa kohti. “Sinä et kuulu tänne.”
Makuta kääntyi puhujaa kohti ja kohotti kulmaansa tämän äänensävylle.
”Vai turaga. Oletko näiden saarten matoralaisten ohjaaja synkän maailman pimeydessä?”
Turaga käveli vaatimattoman majansa luo, ja laski tulevan ateriansa sen ovelle. Turhautuneen näköinen vanhus pyyhki valuvaa vettä kasvoiltaan metsästyspuuhissa likaantuneilla käsillään, ja käänsi katseensa hetkeksi makutaa kohti.
“Ohjaan sinut kuusi jalkaa maan alle jos et kaikkoa silmistäni”, Bakmei puhui ja laski sauvansa nojaamaan majan vihreänharmaata seinää vasten. Turaga poimi majan sisältä vaalean puisen kulhon ja nosti sen ulos täyttymään sadevedellä. Sitten vanhus istahti asumuksensa ovensuuhun, nosti kuolleen linnun syliinsä ja alkoi kyniä sitä.
Pohjoisen noidan kulma kohosi entistä korkeammalle ja tämän kädet hakeutuivat puuskaan.
”Luulisi kaltaisesi vanhuksen tietävän, että itseään vanhemmille olisi syytä puhua kunnioituksella. En pidä äänensävystäsi, ukko. Puhut nyt Mata Nuin suurelle ja ikiaikaiselle Kerubille, joka on saapunut ottamaan tämän maan hellään huomaansa. Totta puhuakseni odotin löytäväni jotain muuta kuin vetisen lintutarhan, jota asuttaa jonkinmoisen toanuran tehnyt kärttyisä pikku tohungankäppänä.”
Vanhan miehen keltaisena hohkaava katse ei kohonnut kuolleesta linnusta. Punaiset höyhenet ja metalliset suomut putoilivat yksi toisensa perään maahan. Hetken päästä rahi näyttikin paljaalta, ja turaga kaivoi sadeviittansa alta pienen harmaasta teräksestä taotun veitsen. Eloton liha nöyrtyi terän tiellä ja vanhus alkoi erotella syötäviä osia syömäkelvottomista. Linnun veri värjäsi turagan kädet tummanpunaisiksi.
Pohjoisen noita taas jatkoi monologiaan:
”Voisi luulla, että palveltuaan vuosikausia jotain enemmän tai vähemmän suurta henkeä oppisi arvostamaan elämän pieniä asioita ja toisaalta myös elämän suuria asioita, kuten esimerkiksi kun sattuu tietämään, että Suuren hengen suuriin palvelijoihin uskominen on niin helppoa, kun tietää, että ne ovat olemassa, ja sitten voisi ehkä hieman kunnioittaa niitäkin, häh? Ja luulisi, että sinulla olisi ihan oikeastikin parempaa tekemistä kuin väsätä jotain bambumajaa keskellä typerää sademetsää. Eikö turagoiden kuulu paimentaa matoralaisia työntekoon? Mihin olet hyljännyt omat kääpiösi, jos kerran et ole noiden ison saaren raukkaparkojen entinen suojelija? Kaiken maailman valkeita turagoita sitä joutuukin sietämään, ja olen melko varma, että olen nähnyt nuo viikset jossain aiemmin. Oletko jollain tapaa tunnettu jossain, vai muistutatko vain jotain tuttuani? Olen, meinaan, tavannut aika monet viikset, ja toisaalta veikkaisin, että nuo ovat jo poissa muodista. Tohungojen muotivillitykset kestävät tätä nykyä niin vähän aikaa, muutama vuosisata, ja joutuu keksimään uuden viiksityylin. Mistä tuleekin mieleeni, että ehkä pitäisi käyttää viiksiä, ne voisivat sopia tähän naamavärkkiini suhteellisen tyylikkäästi. Tietty pitää ensin vähän pohtia, millaisessa muodossa, mutta eipäs eksytä aiheesta!”
Turaga kääntyi taasen majansa perukoiden suuntaan. Löytyi toinen puinen kulho, johon vanhus laski syötäväksi kelpaavat kalvakat lihanpalat. Loput osat, rahin tummat ja tahmeat sisäelimet, turaga viskasi makutan jalkojen juurelle. Valkoinen vanhus riisui heinäviittansa, ripusti sen asumuksensa seinälle roikkumaan, ja nousi sitten ensimmäisen kerran katsomaan makutaa kunnolla päästä varpaisiin.
”Ja pitäähän nimeämispäivänä matoralaisilla olla joku, joka heidät nimeää uudestaan. Minähän en sellaista voi tehdä, se on liian maallista omaan makuuni. Joten sinä siinä, niin, kuolevainen, kumarra minua ja painu sitten hoitamaan velvollisuuksiasi niitä tohunganperkel-”
Makutan pää rusahti ikävän kuuloisesti paikaltaan ja sinkoutui taivaalle täysin varoittamattoman leuan alle suunnatun hyppykierrepotkun voimasta. Takaisin maahan laskeuduttuaan tuijotti vanhus pienen hetken ajan edessään yhä pystyssä pönöttävää päätöntä enkeliä, ja tönäisi sen sitten omahyväisesti nurin. Bakmei ajatteli askarrella makutan luista itsellensä uudet aterimet. Ensiksi vanhus aikoi kuitenkin valmistaa keittoa.
Guartsupukki ja Manurumpu
Jokin musta, joka olisi voinut olla vaikka kaukaa etelästä suurenmoisen matkan ilman hanki lentänyt irtopää, mätkähti epämiellyttävästi hankeen vuorenrinteellä. Humahdus pölläytti ilmaan lumisen pilven, säikäytti linnut lentoon viereisen kuusen oksilta ja jätti hankeen tähden muotoisen kuopan.
Syntyneessä hiljaisuudessa kuusen takaa esiin loikki jänisrahi vaaleansinisessä talviturkissaan. Se pysähtyi ja nousi takajaloilleen tuijottelemaan kimaltelevaan hankeen syntynyttä kraatteria kiiltävä tumma nenä värähdellen.
Kenties taivaalta oli pudonnut syötävää, mietti jänö omasta mielestään varsin järjellisesti ja laskeutui taas kaikille neljälle jaloistaan. Se otti varovaisen loikan, sitten toisen, sitten kolmannen, ja lopulta uskaltautui kurkistamaan pienellä pörheällä päällään syntyneeseen kuoppaan.
”Voi kekkuran käkkärä!” rääkäisi sieltä kaikin puolin tyytymätön ääni.
Jänö ei ehtinyt muodostaa siitä sen kummempaa mielipidettä, kun helakan punaisena hehkuva savumainen koura tai lonkero nykäisi elukan kuoppaan tekemään lähempää tuttavuutta. Kuopassa jänis ehti hetken miettiä, että eihän tämän näin päin pitänyt mennä, minkä jälkeen se lähinnä mietti, että tuntuipa oudon kihelmöivältä, kun olemus, mieli ja sielu fuusioituivat ikiaikaiseen ja erityisen vihaiseen enkeliin.
Kuopasta loikkasi esiin uusi jänis, jolla oli vähän erilainen pää kuin edellisellä — ja joka pomppiessaan alas lumista rinnettä manasi kaikkia vanhoja kääpiä, jotka eivät osanneet kunnioittaa vielä vanhempia kääpiä, saatika sitten puolijumaliksi itseään kutsuvia sellaisia.
Jäniksen matkan yritti keskeyttää tuhkakarhu, joka ei jostain kumman syystä ollut talviunillaan. Insomnian palkitsi punainen välähdys, jonka seurauksena karhu ei enää ikinä ahmaissut yhtäkään jänistä. Tilanteen ironia jäi karhulta täysin hahmottamatta, ja jo ruhtinaallisiin mittoihin paisunut varjojen herra jatkoi matkaansa kohti tasankoja.
Kunnes muisti, että oli perustanut majansa itse asiassa vuorenrinteille, mistä oli juuri laskeutunut.
”Ja suuntahan on tosiaan väärä”, murisi naamiopäinen karhujänis. ”Kekkuran kikkurat.”
Kukaan ei ollut kuulemassa.
Noidan saariston suurimman saaren suurimman ja ainoan vuoren suurimmalla rinteellä törrötti fysiikan lakeja rikkovalta näyttävä pytinki. Ulkoapäin se näytti lähinnä piikkimäisten ulokkeiden peittämältä tornilta, mutta jos joku olisi uskaltautunut sisään, olisi hän saattanut huomata aistiensa havaintokyvyn loppuvan kesken. Pohjoisen noidalla ei ollut konkreettista muotoa vaatimattoman mökkinsä sisällä.
Mainittakoon vielä, että ulkokuoren piikkiulokkeet oli koristeltu punaisilla nimeämispäivävaloilla. Jos joku olisi erehtynyt kysymään asiasta asumuksen asukilta, tämä olisi saattanut vastata nähneensä moisen kaltaisia valoja Metru Nuin kaupungissa ja uskovan, että ne kenties auttaisivat hänen nöyriä alamaisiaan kokemaan hänen mökkinsä helpommin lähestyttäväksi.
Ne eivät tietenkään varsinaisesti muuttaneet sitä, että rakennuksen tervanmusta metallipinta muodosti kidutettujen sielujen tuskasta huutavia naamoja tarpeeksi kauan katsottaessa ja vääristi ympäröivän alueen mittasuhteita.
”Ja minähän yritin vain levittää juhlamieltä!” murahti neljäntuulenhattuinen karhujänis osoittaen sanansa hyvin hypoteettiselle kuulijalle. ”Kuuluuko nimeämispäivän henkeen toisten päiden irti potkiminen, häh?”
Karvainen otus vaappui sisälle horisontteja vääristävään mustaan nimeämiskuuseen. Vain hetken päästä Pohjoisen noita marssi ulos uudessa uljaassa kiiltävässä kehossa jokseenkin samannäköisenä kuin ennen harmillista kuolemaansa väkivaltaisen eläkeläisen käsissä. Pohjoisen noita tiesi, ettei saisi päästettyä turagaa tämän hengestä ilman, että hävittäisi koko saarta, ja barbaarista touhuahan sellainen olisi (puhumattakaan siitä kuinka paljon palavia kemikaaleja sellainen toimenpide ällöttävissä talvisateissa edes vaatisi), joten noita tyytyi lähes yhtä hauskaan kakkosvaihtoehtoon: oli aika langettaa pienimuotoinen kirous.
Aivan vuoren huipulla lumen päälle oli noita asettanut valtavan rummun, yhtä leveän kuin noita oli korkea. Rumpu oli valmistettu loisteliaista materiaaleista: runkokehikko oli tummasta kristallimaisesta kivestä, jota pystyi löytämään vain Kristallisaarten maaperän syvimmistä syövereistä, ja kalvo oli taivaskäärmeitten — harvinaisten rahien, joita eli vain maailman sydämessä, Karda Nuilla — nahkaa.
Ja rummun edessä seisoessa Pohjoisen noidan pitkälle naamalle vääntyi pirullinen virne. Makuta pujotti pitkäsormisen kätensä haarniskansa sisälle ja otti esille suuren luun, jonka hän laski soittimen nahkaiselle pinnalle.
Noita hieroi käsiään yhteen, hihitti psykoottisesti ja alkoi tanssahdella rummun edessä. Siinä samassa loikintaan liittyi myös luu. Entisen eläimen entinen raaja takoi soittimen pintaa aavemaisesti itsestään — eikä se iskeytynyt rumpuun niin tiheällä tahdilla, että olisi voinut mitenkään aiheuttaa kaikki rummusta kuuluvat äänet.
Ja noita lausui:
Vanha ukko, valkonuttu, roikkuviiksi, toan tynkä, kirottavaks’ kohtalosi, kostettavaks’ koiruutesi:
Ruvetkohon petturiksi lempipoikas’, luottoveikko. Hautaan oman käden kautta perintösi pudotkohon.
Olkoon tuhkaksi tuleva saareloises’ subtrooppinen. Keittosikin syököön vielä piskikoira, kurja rakki.
Kahteen viimeiseen säkeeseen noita ei ollut täysin tyytyväinen mutta tähän hätään ei parempaa keksinyt.
Luun loikinta hidastui ja hidastui. Rytmi hiipui pois kunnes luun viimeinen hiljainen loikka mätkähti pois rummulta, suoraan noidan kouraan.
”Ja näin opimme”, makuta rääkäisi ja kohotti luun taivaita kohti, ”miksi Pohjoisen noitaa ei suututeta!”
Pohjoisen noita päästi ulos kaikuvan hykerryksen. Hatun hiipat heilahtivat, kun taikoja kääntyi kohti saarta horisontissa ihailemaan työnsä tuloksia.
Ja sai hetken aikaa odotellakin.
Talvinen tuuli tuiversi kimaltelevan lumihuipun yllä heiluttaen noidan hatun hiippoja. Tähdet kiiltelivät pimeyden sinestä yhtä kirkkaina kuin pakkaslumen pinnan valopisteet. Revontulien liehuva muoto tanssi vielä hiipuvana vihreänä käärmeenä taivaissa.
Eikä se saari nyt oikein ottanut syttyäkseen tuleen.
”Voi kekkaran kakkara”, Pohjoisen noita jupisi. ”Hyvän runonkin keksin, eikö se riitä?”
Talviyö vastasi vain oksien huokailulla ja ruostehuuhkajan huhuilulla.
”Ei sitten, en olisi halunnutkaan!”
Pohjoisen noita heristi nyrkkiään rummulle ja marssi tomerasti alamäkeen. Ehkä tässä saaristossa oli vielä paljon muuta nähtävää.
Oli aika mennä kohtaamaan muita uuden valtakunnan asukkeja. Ehkä edes nämä ottaisivat vastaan uuden ruhtinaansa ilosanoman avosylin?
Ja jos eivät, niin matoralaisia yleensä uskalsi sentään edes potkaista takaisin.
Etelämpänä, siellä missä vuoren rinteet laakenivat lumenvalkeiksi pelloiksi, hohti yön kylmyydessä pienen Koron lämmin hehku.
Puumökkien ovenpielissä hehkuvien valokivien palo alkoi jo hiipua. Pakkanen söi voiman niistäkin, ja ainoa kauas hohtava valo oli nuotion roihu kylän keskellä.
Kaukaa lumisilta tasangoilta erotti vain, kuinka villaiseen viittaan kääriytynyt matoralainen istui yksin vartiossa liekkien vierellä. Pienen vartionaisen varjo piirtyi pyöreän mökin seinälle, kun nuotio hohkasi seiniin ja lumeen oranssia.
Kauempana pelloilla kaksi muutakin kylän nuorukaista telmi vielä hereillä. Ko-matoralaiset eivät tunteneet talvea samoin kuin muut kylässä. Heille kylmä tuntui kodilta. Siitä talven hyytävyydestä, joka oli monille vain kuoleman airut ja karjan surma, he saivat voimaa kestää mustan kaamoksen läpi.
Se toivo ei vienyt heidän ystäviensä ja perheidensä nälkää ja kylmyyttä pois. Mutta eivätkö he olisi luopuneet hyveistään sinä päivänä, kun vaipuisivat epätoivon pimeyteen?
Tässä talviyössä kahden ystävän innokas nauru kaikui pellolta vaimeana Koroon asti. Pellon hanki oli täynnä polkuja, joista lumi oli raivattu pois lähes kokonaan, ja ne johtivat kaikki samaan paikkaan. Kaksi matoranien itsensä kokoista lumipaakkua seisoi päällekkäin… ja kun tarkemmin katsoi, nuorukaisten pikku kädet olivat muovailleet lumeen jo sivulla roikkuvien käsivarsien ja tanakoiden jalkojen muotoa.
”Aijaijai, selkäni ei kestä tätä…”
”Ei enää kauaa! Jaksa vielä hetki, veljeni!”
Toinen heistä, kasvoinaan kylmän sininen pakari, huojui parhaan ystävänsä, hau-kasvoisen ja turkisviittaisen vartiokaartilaisen olkapäillä. Vartiokaartilaisen voimat alkoivat olla jo lopussa.
Käsissään pakarikasvo piteli oman päänsä kokoista lumipaakkua. Kun ystävä otti askeleen päällekkäisiä lumipalloja kohti, ylettyi nuorukainen vihdoin taputtelemaan paakun paikoilleen.
”K-kestääkö vielä kauan?” haukasvo huohotti.
”Odota… vain hetkistä pienoisin!”
Pakarikasvoinen nuorukainen hivautti olallaan olevan pienen laukun eteensä ja kauhaisi sieltä kourallisen mustia pikkukiviä. Isoimmat kivet hän asetteli eri puolille paakkua, ja pikkukivi kiveltä alkoi valkoinen lumi saada ilmettä. Ja siinä samalla kun kivien asettelija alkoi hymyillä leveämmin, hymyili jo lumikin.
Vielä jotain kuitenkin tuntui puuttuvan, matoralainen mietti, ja kokeili sormillaan tyhjää kohtaa luomuksensa kasvojen keskellä. Tiiviiksi pakkautuneen lumen kostea pinta tuntui jäisen tahmealta.
Laukussa oli vielä jotain pientä. Kylän lapsi nappasi vasempaan käteensä eväsporkkanansa, haukkasi pienen palan juureksen paksummasta päästä ja työnsi oranssin varren keskelle hymyileviä kasvoja.
”Valmista tuli!” hän sanoi jäistä juuresta jauhaen.
”Vihdoinkin! Tahdon nähdä!”
Kaartilainen laski ystävänsä hangelle ja puuskutti hengästyneenä. Pakarikasvoinen taputti kaartilaista selkään, ja hetkeksi he molemmat kääntyivät katselemaan lumisen pellon uutta vartijaa.
Lopputulos ei ollutkaan vastannut täysin ’mahtavaa toa-soturia’, jonka nuorukaiset olivat halunneet kylänsä turvaksi. Matoralaisia kolme kertaa pidempi hahmo ei ollut kovin soturimainen, vaan pikemminkin pulska ja huonoryhtinen. Sen hymy oli kuitenkin leveä ja oranssi nenä terhakka, eikä kaartilainen voinut olla naurahtamatta lumisen miehen ilmeelle.
”Hän on niin kovin kaunis”, hau-kasvoinen mies hymähti varoen. ”Olet liian hyvä tässä, veli!”
”Kiitos! Mutta sinähän tässä kaiken työn teit… itsehän jaksoin hädin tuskin nostaa nuo kivet paikoilleen.”
”Äh, älä viitsi! Voimaako tällaiseen vain tarvitaan? En minä olisi ikinä keksinyt miten siitä saadaan noin hieno!”
”Kiitos, veli”, pakarikasvo sanoi. ”Minä… minä mietin vain…”
”Niin?”
”Mitä muut ajattelisivat?”
Nuorukainen kääntyi kohti ystäväänsä, ja hymy tämän sinisillä kasvoilla oli laantunut vain pieneksi.
”Meillä ole varaa tuhlata ruokaa näin, eihän?” pakarikasvo sanoi hiljaa. ”Kun… kun Renae… kun… tämä talvikin.”
Kaartilainen katseli hetken pellolla seisovaa valkeaa hymyilijää, ja sitten oranssia juuresta tämän kasvoilla.
”Niin, ei kai”, hän kuiskasi. ”Kun tämä talvikin. Mata Nui tuokoon apunsa.”
Kylmä tuuli tuiversi hiljaisuudessa. Pellon laidassa se sai valkoisen puuterin leijailemaan kuusenoksilta alas hitaana pilvenä.
”Minä käyn hakemassa sen alas”, pakari-kasvo sanoi hiljaa.
”Älä”, hänen ystävänsä sanoi pysäyttäen hänet kädellä olkapäälle. Kysymys näkyi jo kaartilaisen ystävän silmistä, ja kaartilainen vastasi: ”Niin, ruoka on vähissä, mutta… ehkä toasi tekee vielä jonain päivänä jonkun muunkin iloiseksi? Ehkä sillä on enemmän väliä?”
”Onko?” kysyi pakarikasvo hiljaisella äänellä.
”Minusta on”, kaartilainen hymyili. ”Ja jos olet sitä mieltä, että muut eivät pitäisi siitä, tuo tuossa… on joka tapauksessa minun porkkanani.”
Sinivalkea nuorukainen naurahti kevyesti ystävälleen, eikä voinut estää surua pakenemasta kasvoiltaan.
”Olet kai oikeassa”, hän sanoi jo hymyssään valoa. ”Ehkä… ehkä hän… auttaa meitä omalla tavallaan.”
Nuorukaisen ystävä kaartissa huomasi kuitenkin, että hänen veljensä hymy ei ollut pysyvä. Toisen matoralaisen punaoranssit silmät nauliutuivat johonkin vartijan takana.
”Mikä…” pakarikasvo mutisi, ”… tuo on?”
Hau-kasvo kääntyi ja näki, mihin hänen ystävänsä oli reagoinut. Jokin laskeutui.
Jokin, jonka olemus hyysi riipivästi hänen koko selkänsä läpi.
Se tuli hirvittävänä mustana varjona alas talviselta taivaalta kuin olisi odottanut katossa tähtien vieressä pää alaspäin suuren lepakon lailla. Kuin udusta ja usvasta tehdyt siivet rävähtivät kajahtaen kerta toisensa jälkeen. Laskeutuvan painajaisen silmät hohtivat punaisina viiruina pitkän pään molemmilla puolilla, ja mielipuolinen virne nauroi heille pedon kasvoilta. Päässään hirviöllä oli kuin neljä sarvea tai kauhistuttavaa raajaa, jotka lepattivat kuitenkin täysin löysinä hyytävässä viimassa.
”TERVE MIEHEEN, TE KÄKKÄRÄN KORPUT”, kirkui hirvittävä harpyija ja kammottava korppikotka sulkiessaan pimeydestä tehdyt hahmottomat siipensä. ”PIKKU TOHUNGAT, OTAN UHRILAHJANA VASTAAN MIELELLÄNI VÄHÄN KINKKUA, JA JOS MAHDOLLISTA, SAUNAKIN KELPAISI!”
Vaan ennen kuin Pohjoisen noita ehti vapauttaa suustaan enempää sanoja, olivat matoralaiset pinkoneet hyytävästi kirkuen kylää kohti.
”Kylläpäs on vaikeaa saada ystäviä täälläpäin”, noita jupisi.
Sitten hänen huomionsa kiinnittyi epämääräiseen lumiseen massaan, joka muistutti toa-soturia. Ainakin melkein.
”Sitä voisi parantaa otsanauhalla”, hän pohti ääneen ja kierteli lumiukkelin ympäri kerran jos toisenkin. ”Kovin on elämän määritelmän ulkopuolelle jäänyt yksinäinen lumimies.”
Mokoma pallero sopisi toaksi paremmin kuin sen rakentaneet pelkurit, makuta mietti. Sitten se iski häneen: mitä tapahtuisi, jos…?
Pohjoisen noita veti haarniskansa uumenista esiin valkeana hehkuvan toa-kiven, samaisen jota hän oli jo hetken vakavissaan miettinyt lahjaksi kylän asukeille. Vilkuiltuaan ensin pälyilevästi ympärilleen, ettei kukaan ollut näkemässä, hän hiippaili aivan lumiukon viereen hieman itsekseen hihitellen. Sitten hän tarkasteli hieman lumista miestä ja paikansi sopivan kohdan — ja iski toa-kiven lumiukon vatsan sisään.
Makuta hyppäsi taaksepäin innostuneena ja odotti. Lumiukko näytti siltä, kuin sen ilme olisi muuttunut hieman vähemmän hilpeäksi. Makuta odotti. Lumiukon vatsassa oleva reikä hehkui toa-kiven hehkua. Makuta odotti. Lumiukon porkkananenä alkoi liikkua!
”Nyt se tapahtuu!” noita hihkaisi.
Ja todisti sen jälkeen lumiukon nenän putoamista irti.
Pettymys oli käsinkosketeltava.
”Kipparin käppärä, nyt kaikki menee mönkään”, noita sanoi, poimi porkkanan maasta ja lähti astelemaan kohti kylää uudesta välipalastaan välillä palasen haukaten.
Pieni visiitti lumiukkelin rakentajien kylään ei ollut ollut sen vieraanvaraisempi kuin talviyön ensimmäinen, mutta ainakin nämä alamaiset olivat pelänneet häntä, ja pelkäävät alamaiset eivät ainakaan yrittäneet potkia ruhtinaaltaan päätä irti. Olisivat saaneet kyllä pelätä vähän vähemmän äänekkäästi.
Nyt noita kuitenkin keskittyi selvästi tärkeämpiin asioihin, kuten näkökentän peittäviin kuusiin. Miksi aina kuusiin? Siihen tuskin osaisivat universumin viisaimmatkaan vastata, sillä se ei ollut hyvä kysymys edes noidan mielestä, ja silloin tilanne oli jo aika vakava.
Mukiinmenevä, noita ajatteli katsellessaan näkyä, jota asukkaat kutsuivat Lehu-metsäksi, ”tai ainakin ruukkuun?” Sana ”lehu” ei ollut hänen tuntemaansa mataiaa, joten makuta ei tiennyt, mistä tohungat olivat sen repineet. Joku olisi voinut kutsua aamuauringossa kimaltelevilla lumikiteillä päällystettyjä puita kauniiksi, mutta Pohjoisen noita mietti, saisiko rakennettua niin ison kukkaruukun, että metsä mahtuisi siihen. Kukkaruukun saisi ainakin mahdutettua sinne, missä tilavuudella ei ollut merkitystä.
Tultuaan metsän reunaan noita huomasi siirtyneensä suolle. Tähän aikaan talvesta suo oli luonnollisestikin jäässä, ja sekös vasta vinhaa olikin. Kevyin askelin noita hyppelehti suonsilmien yli, kunnes huomasi erään suonsilmän jäisen kannen alla kelluvan ruumiin.
”Onpas jännittävä räme! Saisikohan täältä värvättyä zombiarmei-”
Jää rusahti ja ratkesi makutan alla pudottaen tämän jäiseen veteen.
”Käkkärän kikkuran kakkarat!”
Tutkimukset jatkuivat. Se, mitä saaren koillisesta löytyi, yllätti Pohjoisen noidankin. Mutta ei varsinaisesti hyvällä tavalla.
Noita seisoi kitukasvuisen havumetsän laidalla ja tuijotti laakea aukeaa edessään. Se oli harmaata ja masentavaa, eikä sitä ehkä voinut kutsua edes tundraksi. Ei, tundraa noita oli nähnyt pohjoisempana, kovin mukavaa aluetta. Paljon jäkälää. Sitä syömään olisi varmasti tehtävä rahi!
Mutta ei, tämä paikka, se vain masensi häntä. Se näytti siltä, ettei yhtäkään elävää olentoa voinut asua siellä. Kuraisia mättäitä ja kuolleita varpuja, jotka olivat yrittäneet elää siellä, missä elämää ei ollut. Kaiken lisäksi satoi. Makuta ei tiennyt, oliko se räntää vai jonkinlaista tuhkansekaista vettä, mutta se kieltämättä sopi harmaan ankeuden miljööhön.
Noita käveli pidemmälle ankealla aukealla. Hänen jalkansa kastuivat lätäköissä, ja yhtäkkiä hän huomasi uponneensa suonsilmään. Jos sitä nyt suoksi saattoi kutsua. Silmä, jolle noita oli jalkansa epähuomiossa syöttänyt, näytti olevan koko suo kokonaisuudessaan. Pienoissuo. Vetinen kuoppa, joka vihersi hieman. Olikin ainoa vihreä asia koko alueella niin kauas kuin katse kantoi. Jopa harvaoksaiset kuuset maaston reunoilla olivat havuiltaan aivan ruskeita, jopa harmaita. Noustuaan suosta noita havaitsi tavallistakin tasaisemman ja melko kuivan alueen.
Jos olisin shasaali, saattaisin rakentaa tähän mökin, noita pohti. Jos nyt shasaalitkaan ovat niin masentavia.
Noita jatkoi vielä pidemmälle. Maasto alkoi muuttua kiviseksi ja muhkuraiseksi. Täällä eivät kasvaisi edes kuolleet varvut. Jos olisin erakko, saattaisin rakentaa tänne jotain, noita pohti. Jos nyt kukaan on niin erakko…
Hän päätti hieman vähentää masentavuutta ja tehdä alueelle palveluksen. Makuta polvistui ja painoi kätensä peruskallioon, jolloin kiviaines alkoi värähdellä hiukkastasolla ja rusahdella äänekkäästi, sitten moiskahdella. Pikkuhiljaa päälimmäiset kerrokset muuttuivat mullaksi. Seuraavaksi noita otti haarniskansa syövereistä esiin keltaisen, muhkuraisen ellipsoidia muistuttavan esineen.
Se oli peruna, ja noita istutti sen. Se oli kitukasvuinen ja hieman mustunut, mutta ehkä se itäisi. Haudattuaan potaatin multaan noita taputti sen päälle.
”Onnentoivotusloitsun aika”, hän tuumasi ja asetti rummun vierelleen. Luu alkoi pomppia jälleen kalvon päällä, ja noita lausui:
Pottu pieni, kansan ruoka, paremmaksi muuta maata sukupolvil’ tuleville elinehdot antamalla.
Taaskaan hän ei ollut tyytyväinen runosuonensa sykkeeseen — neljän säkeen loitsussa kaksi säettä poikkesi runomitan pääsäännöstä, hyi —, mutta se johtui tällä kertaa vain siitä, että hän kuuli päässään masentavaa shasaalimusiikkia, jota oli kerran eksynyt kuulemaan vieraillessaan Lounaan Kylmässä Ruhtinaskunnassa. Sillä paikalla ei tunnetusti ollut omaa suojelusenkeliä — Avartaja oli yrittänyt hallita saarta ja oppia ymmärtämään sen kansaa, mutta kolmen kuunkierron jälkeen hänkin oli päättänyt jättää ruumiinsa lopullisesti taakseen, leijailla pelkkänä aavemaisena vihreänä usvana Destralin yönmustaan sydämeen ja lakata olemasta.
Noidan aikoja sitten kuulemassa shasaalien kansanlaulussa harmonikan soolo-osuus oli kestänyt koko kappaleen ajan. Koko kolme varttia. Progressiivisenkin taidemusiikin ystävänä makuta oli tottunut hyvinkin pitkiin teoksiin, mutta shasaalimusiikki sai hetken tuntumaan ikuisuudelta — eikä edes vain ℵ0-ikuisuudelta vaan peräti ℵω-ikuisuudelta.
Lienee tässä vaiheessa tärkeää huomauttaa, ettei olisi kuolevaisen tehtävä selittää, mitä ℵ0 ja ℵω ovat, mutta makuta oli hyvin spesifi ajatuksineen.
”Totta karzahnissa”, noita sanoi ja potkaisi rumpuaan. Rumpu teki katoamistempun (katosi savuna ilmaan?), jota noita ei varmaan olisi selittänyt, vaikka olisi pyydetty. Mistä rumpu oli alunperinkään ilmaantunut? Varmaan sieltä, minne se nyt myös katosi. Mutta noitaa masensi sen verran, ettei hän juuri halunnut puhua aiheesta. Ei sillä, että siellä olisi ollut ketään — tai mitään —, kelle puhua.
Palataanpa aiheeseen, eli siihen, miten räntä-/tuhkasateen pieksämä laaja ankeustasanko pilasi Pohjoisen noidan päivää.
”Ei”, noita sanoi, ”sinä pitkität tätä kakkaran makkaran masennusseikkailua jo ihan tahallasi tarpeettoman pitkäksi. Minä lähden. Ei tänne kukaan edes ikinä muuta! Hullu pitäisi olla, että tänne tulisi. Ainakaan vapaaehtoisesti.”
Hyvä on sitten. Mutta kun musiikki…
”Ongelmaan on helppo ratkaisu”, noita tuhahti, ”nimittäin tämä:”
”Se on ihan kiva saaristo, ne sanoivat. Maasto on mielenkiintoista ja väestö ystävällistä ja vieraanvaraista, ne sanoivat.”
Pohjoisen noita laskeutui humahtaen lennostaan ja sulki siipensä kuin suuren viitan. Sitten hän alkoi laahustaa kohti sitä punaisia valoja vilkuttavaa epäeuklidista piikikästä turmion kuusta, jota hän pajakseen kutsui. Sama kuusi onnistui tosi tosi hyvin maastoutumaan osaksi vuorenrinteen muuta kuusistoa, ainakin jos katsoi vähän kauempaa tai ei ollut koskaan aiemmin nähnyt kuusta.
Joku oli joskus kysynyt noidalta – tai ei oikeastaan ollut, mutta niin hän tämän keskustelun yleensä avasi, koska kukaan ei halunnut kysyä – ”miksi et rakentaisi vuoren rinteelle tuon Suurta henkeä pilkkaavan hirveyden sijasta vaikka jotain mukavaa mökkiä, jossa voisit lekotella rankan työpäivän jälkeen?”
Noita yleensä vastaisi siihen, että ”senkin pikku hömelö, miksi haluaisin nautiskella mehevää nimeämisateriaa ystävieni ympäröimänä, kun voisin vajota omaan rauhaani keskellä kaikennielevää viisiulotteista multihorisontaalista tyhjyyttä, jossa ainoa ääni on hiukkasten välisissä sidoksissa nukkuvan pimeän aineen kuiskinta, eikä minulla sitä paitsi ole muita ystäviä kuin kaiut läpitunkevasta yhteismielestä, jonka hirvittävään sumuun persoonani oli puristettuna ikuisuuksilta tuntuvan ajan ennen kuin revin itseni vapauteen – tai joku muu repi minut irti itsestään löydettyään essentiansa loputtomasta, kaikennielevästä tyhjyydestä, koska piti minua vain arvottomana hippusena tietoisuutensa jätettä”.
Tarkemmin ajateltuna noita ei kovin mielellään käynytkään tätä keskustelua juuri kenenkään kanssa. Oikeastaan etenkään itsensä.
Noita oli vaappunut pajansa vierelle, kun hän näki alarinteessä jotain, johon ei ollut aiemmin juuri kiinnittänyt huomiota. Lumisen vuoren rinteessä aukeni totta tosiaan jonkinlainen suurenmoinen kuoppa tai railo vuoren uumeniin. Joku olisi voinut kysyä Pohjoisen noidalta, että mitäs ihmeellistä siinä on, se on vuori, niissä on välillä kuoppia, johon Pohjoisen noita olisi lähinnä sitä mieltä, että työnnäpäs vaikka pääsi hankeen ja vedä tosi syvään henkeä kun kerran tuollaiset keuhkotkin omistat, kun minua on aina kiinnostanut tosi paljon, kuinka sellaiset toimivat.
Pohjoisen noita lähestyi varoen railoa rinteessä. Tätä aiemmin hän ei ollut havainnut merkkiäkään minkäänlaisesta suuaukosta, jonka läpi löytyisi tie vielä kiusallisen nimeämättömän vuoren uumeniin.
Jonkinlaisia luolastoja kiusallisen nimeämättömän vuoren sisältä löytyi, siitä Pohjoisen noita oli varma. Istutettuaan ”mökkinsä” mustat juuret kasvamaan vuoren rinteeseen oli makuta tehnyt niin monipuolista maaperätutkimusta, että siihen perehtymiseen ei ole meille siunatussa aikaikkunassa ollenkaan tarpeeksi tilaa.
Jos koet olevasi äärimmäisen pettynyt geologisista yksityiskohdista, jotka sinulta jäävät valitettavasti välistä, niin hyvä luoja, oletko edes vilkaissut tuota vierityspalkkia? Kestää vielä hyvin kauan ennen kuin olemme valmiita kanssasi. Toivottavasti olet jo ruokkinut itsesi vallitsevan juhlapäivän aterialla.
Mitä niihin noidan tutkimuksiin vielä tuli, vuoren sisällä oli mittausten mukaan kerroksia toistensa päällä, onttoja käytäviä jotka olivat joko jäänteitä vuoren muodostaneista luonnonmullistuksista… tai jonkin sinne kaivamia?
”Teräkaivajia kuitenkin vain taas”, makuta mutisi astellen varoen jo railon reunamilla. ”Yrittäkää vain saada sitä logoanne läpi! Olette vain myyriä, ette te ymmärrä markkinoinnista mitään! Se ei tule ikinä myymään, kuulitteko? Se ei tule ikinä myymään!”
Noita kurkotti mustaa päätään hieman reunan yli, virnuili pirullisesti ja kailotti railoon kovaan ääneen.
”EIKÄ SE OLE SITÄ PAITSI EDES KOVIN HIENO!”
Samat todennäköisyyksien jumalat, joihin makuta kieltäytyi uskomasta, mutta joiden oikkuihin hänen olisi pitänyt tarkemmin ajateltuna varautua, kokivat että sillä hetkellä oli tosi hauska ajatus saada makuta horjahtamaan suoraan samaan railoon, joka häntä niin kiinnosti.
”VOI KÖKKÄREEN-”
Tumps.
Ainakin ajatus ulkopuolisen voiman interventiosta auttoi makutaa käsittelemään hieman rauhallisemmin sitä todellisuutta, että hän oli muodonmuutokseen ja materian manipuloimiseen kykenevä siivekäs enkeli, joka oli juuri liukastunut persuksilleen talviyönä.
Pohjoisen noita hapuili päästään pudonnutta neljäntuulenhattua hangesta ympärillään ja availi punaisia viirusilmiään pimeässä, johon oli juuri pudonnut. Kuolevaisen pupilleilla olisi ehkä kestänyt pitkä synkkä hetki tottua luolan pimeyteen, mutta noita oli pimeydestä kotoisin.
”Okei, tilannekatsaus”, hän sanoi itselleen — kun ei siellä muita ollut, ”olen railossa. Ja railoja näkyy muuten tuossakin.”
Jääseinä, josta olisi melkein nähnyt läpi, jos ei jokin tumma olisi peittänyt näkymää, oli hieman halkeillut. Halkeamat muodostivat fraktaalimaisia kuvioita, kuinka kiehtovaa.
”Lumi jalkojeni alla on melko hyvin pakkautunut. Hienoinen kuunvalo tuolta ylhäältä tuo tunnelmaan tietynlaista intiimiyttä!”
Noita polki lunta jalkansa alla.
”Hmm. Ja kun katson noita railoja taas, huomaan, että koko jääseinän saisi varmaan murtumaan tarpeeksi kovilla ääniaalloilla!”
Sitten noidan huomio kiinnittyi päinvastaisessa katselusuunnassa makaavaan kuolleeseen harakkaan.
”Oho.”
Noita lähestyi lintua varovasti ja tarttui sitten nopealla liikkeellä tämän siivestä. Raatoa roikottaen makuta irvisti.
”En minä tätä varten tänne pudonnut. Miksei kukaan syö tätä pois?”
Luola kaikui makutan äänestä. Sitten se hiljeni.
”Niin. Niinpä tietysti.”
Lopulta noidan huomio kiinnittyi siihen kuolevaisten mielestä todennäköisesti kaikista huomiotaherättävimpään asiaan: jääkuutiosta, jonka fraktaalinomaisia säröjä hän oli tarkastellut, sojotti sarvet. Valtavat sellaiset.
”Tuokin näyttäisi vähän juhlallisemmalta, jos sillä olisi hiippalakki”, makuta totesi ja siirsi katseensa siihen möhkäleeseen, joka esti häntä näkemästä kirkkaan jään läpi. Oikeastaan möhkäle oli ainoa asia, jonka jään sisällä pystyi näkemään, joten se ei varsinaisesti estänyt häntä näkemästä mitään. Joka tapauksessa möhkäle oli se, jonka sarvet olivat kyseessä, jonkinlainen julman luontoäidin omaan kryouneen tuuditettu muinainen otus.
”Jos en tietäisi paremmin, väittäisin tuota Karzahniksi”, noita totesi ja hekotti hieman.
Hetken hän siinä seisoi ja tuijotti.
”Mutta Karzahnit on kyllä jo niin nähty.”
Railon partaalla käyskentelevä tunturiorava pelästyi ja hyppäsi ulos nahastaan, kun luolasta sinkoutui ulos pelottavasti naurava siivekäs paholainen. Oravan viereen putosi linnunraato. Jyrsijä katsoi sitä hetken ja tarttui tilaisuuteen.
”Olipas ajanhukkaa”, paholainen jupisi laskeuduttuaan ylemmäs rinnettä. ”Tuota tietoa en nyt ainakaan myöhemmin tarvitse!”
Pohjoisen noita lupasi vankasti itselleen, että kieltäytyisi käyttämästä kuolevaisten käsityskyvyn yläpuolella olevan mielensä loputonta potentiaalia juuri vuoren sisällä kohtaamansa absurdin näyn muistamiseen. Lepakonsiivet taittuivat jälleen takaisin osaksi enkelin olemusta, ja hän asteli kynsikkäät jalat hankeen narskuen eteenpäin.
Silloin noita pysähtyi tuijottelemaan yötä pahaisen saaristonsa yllä. Revontulet olivat hiipuneet vain katoavaksi häivähdykseksi sinivihreää tehden tilaa pakkasen pysähtyneisyydelle. Mustan taivaan halkaisi hentoinen tähdenlento, mutta muuten koko luonto oli kuin jäätynyttä. Siitä pysähtyneisyydestä heräsi noidan ajatuksissa ristiriita, joka oli siellä pidempään jo kehkeytynyt, mutta kieltäytynyt ottamasta selkeää muotoa.
Oliko kyseessä todella hänen saaristonsa, jos se ei näyttänyt häneltä… jos sillä ei ollut mitään hänen omaansa? Miten kyläläiset ikinä oppisivat tunnistamaan ruhtinastaan, jos eivät näkisi tämän kädenjälkeä?
Toisille enkeleille oli Mata Nuin ääni, Käskynhaltija ja jumalan sijainen maan päällä, ojentanut avaimet mahtaviin valtakuntiin. Pohjoisen Noidan tehtäväksi jäi ilmeisesti tutkia epärelevanttien railojen uumenissa uinuvia epärelevantteja sarvimörköjä ja tulla saariston asukkien epäkunnioituksen kohteeksi.
Ja samalla enkeleistä viimeinen ja nuorin saisi valvoa varjoista Suuren hengen pyhää kaupunkia.
”Lellityt kakarat”, noita jupisi marssien tomerasti kohti horisonttia vääristävää asuinsijaansa. ”Kyllä te kohta näette, mihin pystyn!”
Saaren länsirannalla oli lämpimämpää, ja osa sen pituudesta oli sulaa. Siihen vaikuttivat samat tekijät, jotka pitivät valkean vanhuksen asuinsaaren ilmaston trooppisena. Sinne Noita oli tullut välineineen, ja kohta alkaisi työskentely.
Noita seisoi rannalla edessään valtava maahan upotettu allas, jonka kiviset reunukset sisälsivät kaiverroksia muinaisella makutain kielellä, jota kukaan paikalle sattunut ei olisi osannut tulkita. Sammiossa lillui epämääräistä harmaata ainesta, joka näytti toisinaan nestemäiseltä ja välillä taasen hyvinkin kaasumaiselta. Satunnaisesti neste vaihtoi väriään tumman vihreän tai sinisen sävyihin ja jälleen takaisin harmaaksi, joskus jopa mustaksi.
Makutan takana seisoi rumpu, ja luu alkoi jälleen pomppia rummun kalvolla tuottaen fysiikan lakeja rikkovalta vaikuttavalla tavalla aavemaisen monipuolista jyskettä.
Ääniaallot saivat nesteen pinnan värähtelemään vääristyneen musiikin tahtiin. Lopulta aines jätti taakseen loputkin rajoitteet, jotka sen vangitseva sammio oli sen olemukselle asettanut, ja muuttui silmiä hämääväksi värien ja muotojen pyörteeksi. Rytmi ohjelmoi aineksesta kaaria, kehikkoja ja runkoa, ja alkoi vähitellen täyttää syntyvää onttoa muotoa. Toisesta siivusta höllyvää ainesta muotoutui sydän, joka alkoi hehkua valoa ja sykkiä itsekseen ilmassa. Noita heilautti sormeaan, ja rummun tahtiin takova elin lennähti soljahtaen sisälle ilmassa muotoutuvaan runkoon.
Rytmi kiihtyi, ja runkojen päälle venyi samasta aineksesta pintakerros, joka alkoi piilottaa alleen syntyvän olemuksen yhteen lutviutuvia sisäelimiä. Makuta nosti pelkällä kätensä eleellä ylemmäs ilmassa muodostuvaa, sykkivää massaa, jonka värähtely alkoi vähitellen tasautua, vakiintua, kiinteytyä.
Ja se pysähtyi lopulliseen muotoonsa, kun makuta napsautti sormiaan. Luu loikkasi viimeisen loikkansa rummulla, ja rytmi hiljeni kaukaisuuteen.
Vastasyntynyt rahi laskeutui tähän todellisuuteen Pohjoisen noidan yläpuolelta.
FLÄP.
”…”
Ja laskeutuikin hänen jalkojensa juurelle aika vauhdikkaasti, mikä kävi kyllä järkeen, kun otti huomioon, että sitä ei oltu varustettu millään, millä hidastaa putoamistaan. Tai edes millään, millä ottaa maa vastaan.
Noita ei ollut aivan varma, mitä sanoa, kun hän katseli maassa lojuvaa löysää asiaa. Se oli niljakas, purppuranahkainen kaareva lörpäke, joka löllyi tuijottellen makutaa silmiin. Jalan mittainen merimakkara ei osoittanut ilmiselviä elonmerkkejä, vaan lähinnä hymyili Pohjoisen noidalle kasvoilla, jotka muistuttivat melkoisen paljon hänen omiaan.
Noita käveli rumpunsa luokse, tarttui luuhun ja palasi varovaisin askelin luomuksensa eteen. Sitten hän kyyristyi tämän ääreen ja tökkäisi rahia varovaisesti luulla.
Makutankasvoinen makkara kippasi surullisesti ympäri niin, että sen virnuilevat kasvot kääntyivät rantahiekalle. Siihen se jäikin tärisemään pelkkänä löysänä nahkapötkäleenä. Pohjoisen noita tarttui varovaisesti omia kasvojaan kantavaan pötköön, nousi seisomaan ja käänsi selkänsä verkkaisesti merta kohti.
”Mitä tämä sitten onkaan”, hän sanoi heittäen luomuksensa olkansa yli veteen, ”teen sen ensi kerralla paremmin.”
Paluumatkallaan piirustuspöytää kohti ei noita huomannut, kuinka jokin pikkuruinen, purppurainen ja kaareva hyppi aaltojen yllä ja irtonaisten jäälauttojen välissä suorastaan delfiinimäisiä loikkia horisonttia päin.
Talvipäiviä kului, ja noita valmisteli tarvitsemansa ainesosat toiseen yritykseen.
Nyt allas oli täytetty uudesta aineksesta, joka tällä kertaa lainehti verenpunaisena. Luu löi rumpua ja rumpu kumisi, ja makuta liikutteli käsiään ilmassa ikään kuin niissä olisi ollut näkymätöntä materiaalia, jota hän olisi muotoillut. Liikkeiden mukana alkoi elää näkymättömän aineksen sijaan sammiossa oleva neste, joka jostain absurdista syystä tuntui noudattavan etäältäkin makutan käsien liikkeitä. Kuin savea muovaten Pohjoisen noita kiinteytti massan ja muotoili siitä pitkulaisen ja erittäin lonkeroisen.
”Hah, tämä kuvastaa syvintä olemustani paljon paremmin!” makuta rääkäisi. Mönjäke oli muuttunut prosessin aikana räikeän vaaleanpunaiseksi ja perverssillä tavalla kiiltäväksi. Noita teki sormellaan kutsuvan eleen, jolloin monihaarainen massa suuntasi hänen luokseen ja laskeutui hänen eteensä maahan.
Rumpu päästi pari rääkäisyltä kuulostavaa jysäystä, ja katso! — lonkeroisella pikku otuksella oli silmät. Silmämunat olivat purppuraisenhehkuiset ja pupillit kapeat lähes vaakasuorat viirut. Vaaleanpunaiseen massaan aukesi vielä suhteessa mittakaavaan valtava vako, josta kasvoi ulospäin sojottavia hampaita. Lonkeroiden kärjet vääristyivät harppuunamaisiksi väkäsiksi.
Pohjoisen noita katsoi luomustaan ja totesi, että jotain puuttui. Hän lausui loitsun, ja katso! — punertavan mölliäisen päähän oli ilmestynyt samanlainen hattu kuin mikä hänen omassa päässään keikkui, joskin pienempikokoinen.
”Sinua kutsun manukiksi!” Noita julisti. ”Myrkkymanukiksi, koska olet myrkyllinen, etkös olekin? Isin pikku mölli.”
”Quäärk”, vastasi myrkkymanukki ja hyppäsi yhden kerran.
”Niin sitä pitää”, sanoi makuta ylpeänä.
”Quäärk”, vastasi myrkkymanukki ja hyppäsi toisen kerran. Sitten se sinkoutui jäätävällä nopeudella kohti Lehu-metsää.
”… kikkarat sentään, mihin tuo nyt pinkoo?”
Vaaleanpunainen ilmestys liikkui kuuden lonkeronsa avulla nopeammin kuin olisi pitänyt olla mahdollista niinkin merenelävältä näyttävälle olennolle. Makuta pysyi toki sen kintereillä, mutta joutui hieman soveltamaan lentotekniikkaansa puiden tullessa vastaan. Ei kestänyt kauankaan, kun manukki oli saavuttanut puuston suojassa olevan matoralaisten leirin. Makuta aavisti pahaa, ja niinhän siinä kävi, että myrkkymanukki yritti ahtaa kitaansa jokaikisen matoranin.
”Ei, ei, ei! Et voi syödä noita kaikkia!” noita ärisi luomukselleen, kun tämän ruumis oli paisunut viisinkertaiseksi ja suusta törrötti ulos matoranin jalkaterä.
”Qyyyrk”, vastasi manukki suu täynnä matorania.
”Ei siinä sinänsä mitään vikaa, mutta se ei ole hirveän tarkoituksenmukaista, jos minun pitäisi hallita näitä!”
”Qrkkkk!”
”Senkin ahne mörköttimöhnö!”
”Quäärk!” sanoi manukki nielaistuaan suussaan olevan tohungan. Jäljellä olevat kyläläiset juoksivat kaaoksen valtaan päätyneen kylän päästä toiseen. Manukki olisi syöksynyt seuraavien uhriensa kimppuun, mutta sen luoja astui yhden sen lonkeroista päälle, jolloin se kuminauhan tavoin sinkoutui takaisin päin Pohjoisen noitaa venyttyään tarpeeksi kauas.
”Quärrrrk!”
”Et mene minnekään, tuhma lapsi!”
Makuta löi otusta lujaa keskivartaloon, mikä oli virhe, sillä manukki räjähti kymmeniksi palasiksi ja heitti luojansa päin ryteikköä. Kun hän pääsi jälleen pystyyn, pienen pienet minimanukit olivat jo kipittämässä karkuun, eikä makuta edes yrittänyt lähteä ottamaan kaikkia niitä kiinni.
”Antaa olla, menkööt. Keksin jotain muuta!”
Aamu oli kirkas, ja lumi teki siitä sokaisevampaa. Talvi eteni päivä kerrallaan, ja kylmyys muuttui yhä kuolettavammaksi. Täällä, saaren itärannoilla tuntui ilma siltä kuin pienet jääpuikot olisivat pistelleet matkalaisen kasvoja.
Matoralaisjoukolle sillä ei ollut väliä. Villavuoriin haarniskoituneet kylän miehet ja naiset olivat matkanneet viikkojen ajan itää kohti. He olivat tiensä päässä. Ruokavarannot olivat loppumassa, ja viimeinen kymmenkunta Suuren hengen nautoja hytisi kalpeina tallissa elämistään taistellen.
Pienen Koron kansa oli turvautumassa viimeiseen jäiseen oljenkorteen, joka hapertui heidän käsiinsä. Mukanaan he kantoivat kylän sepän takomia kairoja ja parhaiden käsityöläisten punomia onkia. Jos meri ei ruokkisi heitä – pelastaisi heitä – mikään ei.
Joukkion johtaja nosti hätkähtäneenä Ruru-kasvoista päätään, jonka poskilla kohme kasvoi valkeana. Hän oli kuullut jotain.
Pian he kaikki tajusivat, että heidän takaansa kaikui jään yli etäistä, hätäistä huutoa. Kyläläisten päällikkö nyökkäsi hiljaisena luotetuimmalle ystävälleen, joka alkoi hakea Akaku-katseellaan sen lähdettä. Huuto ja huutaja olivat tulossa saaren puolelta.
Lähestyjä oli sinisenpurppurainen olento, joka vispoi käsillään taivaita kohti huutaessaan ja juostessaan. Kyläläiset varautuivat – pari heistä työnsi keihäänsä valmiusasentoon, kun joukon vahvin jatkoi kairallaan jään takomista. Mikään ei saisi hidastaa heitä, aivan liikaa oli vaakalaudalla.
Keihäsmiehien varovaisuus lähestyjän suhteen kuitenkin hälveni, kun he alkoivat… tunnistaa sanoja?
”VAROKAA”, kaikui lähestyvän, kummallisen punasilmäisen hattupäisen olennon kailotus jään yli.
Joukkion johtaja havahtui lähestyvän olennon sanoihin, ja huomasi, että sen kädet viittoivat nyt heidän taakseen. Ja kun he kääntyivät, hätkähti osa heistä näkyä.
Kyläläisten takana jäällä seisoi räpylöillään pieni lentokyvytön lintu. Oikeastaan sen kutsuminen linnuksi oli hyvin kohteliasta, sillä sillä ei ollut perinteisessä mielessä nokkaa tai oikeastaan päätäkään. Kasvot sillä kuitenkin oli keskivartalossaan, ja ne muistuttivat melko lailla heitä kohti juoksevan olennon kasvoja.
”Priiii”, räpyläjalka inahti. Ja puri yhtä kalastajista reiteen.
”AAAAAAAAAAH!”
Pakokauhu valtasi joukkion. Keihäsmiehet kävivät ystävänsä jalassa roikkuvan lintumaisen hirvityksen kimppuun kaikin voimin eivätkä lopettaneet ennen kuin se sätki heidän keihäidensä kärjissä jään yllä. Huohottavat matoralaiset kääntyivät lähestyvää varoittajaa kohti, ja yllättyivät, kun tämä… vain jatkoi huutamista?
”VAROKAAA”, oli huutavan juoksijan uusi ohje, ja ennen kuin kyläläiset ehtivät kysyä, miksi, loikkasi hangesta heidän takanaan jotain.
”SKRIEEEEE”, hirvittävä olento kirkui. Edellisen pedon kanssa identtisillä kasvoilla varustettu, kammottava pitkäsorminen kädellinen kapusi kauhusta jäätyneen kylänvanhimman kanohille hänen rintakehäänsä pitkin. Keihäsmiehet taklasivat johtajansa maahan ja alkoivat repiä hirvittävää apinankaltaista tämän naamiolta.
”AAAAAAAAHOTTAKAASEPOIIIIIS!”
Koska kyläläiset eivät tuntuneet kuuntelevan hänen ohjeitaan tarpeeksi selkeästi, huusi Pohjoisen noita heille vielä ”VAROKAAAA”, mutta se ei auttanut heitä väistämään jään läpi syöksyvää etäisesti hyljettä muistuttavaa lihavuorta.
Hyljemörkö vastasi luojansa epätoivoiseen ehdotukseen lähinnä äännähdyksellä, joka oli litteroitavissa suunnilleen ”MRÖÄÄÄÄH”.
Yhtä kiusallisesti makutalta karkuun päässeiden koe-rahien #6 (koodinimi ’Nenis’), #7 (koodinimi ’Au-au’) ja #8 (NIMETÖN) yllättävä liittyminen jäissä räpiköivän kalastusjoukon hupiin ei varsinaisesti auttanut tilannetta. Vaikka Pohjoisen Noita oikein kohteliaasti yrittikin vielä ohjeistaa matoralaisia VAROMAAAAAN, VAROMAAAAAAN ja VAROMAAAAAAAN.
Jos Pohjoisen Noita oppi tilanteesta jotain, niin sen, että se tylsimys, joka keksi häkit, oli lopulta oikeassa joissain jutuissa.
Päivät kulkivat. Talvi kylmeni. Noita työskenteli elämän elementeillä ja herätti henkiin toinen toistaan kummallisempia raheja. Vaan vaikka talven päivät kuluivat, ei noita löytänyt olennoistaan sitä jotain, mitä etsi. Jotain, jonka hän yritti nyhtää olevaksi tajuntansa syövereistä. Nukkua ei makutan tarvinnut, mutta aina välillä hän uneksi, jos vain edes löytääkseen sen jonkin, joka tuntui puuttuvan yhtälöstä.
Ja saaren kylmimmän talven pimeimpänä yönä asteli samalla vuorella muitakin etsijöitä.
Tuossa pimeydessä nousi Noidan vuorelle kaksi etelän asukasta – toinen heistä Totuutta etsien, toinen takomassa särjettyä kunniaansa.
Matkalaisista vanhempi kääriytyi tiukasti kaapuunsa. Hän ei puhunut vuorenrinteillä sanaakaan ystävälle, joka oli kulkenut koko pitkän matkan hänen kanssaan tälle vuorelle, ensin yli meren ja sitten läpi metsien. Upottava hanki ja jyrkkä ylämäki olisi ollut matkalaisen painavalle mustapanssariselle ystävälle raskas taival, jos ystävä olisi koskaan väsynyt.
Vanhempi, kaavun peittämä matkalainen väsyi tavoilla, joilla hänen ystävänsä ei. Mutta hänen askeleensa oli kevyt, ja, toisin kuin hänen suurella ystävällään, kumpikaan hänen hoikista jaloistaan ei edes uponnut lumeen.
Ja yhtäkkiä, ensimmäistä kertaa päiviin he pysähtyivät, jos vain katselemaan hämmästyttävää näkyä edessään. Luonnonvastainen, piikikäs musta torni sojotti vuorenrinteestä, ja kumpikin heistä tiesi välittömästi, kenen tyyssija se oli.
Teräs kuiskasi hiljaa, kun raskas tumma matkalainen veti hitaasti esiin huotrastaan leveäteräistä hiilenmustaa miekkaa. Haarniskoitu kuitenkin pysäytti liikkeensä, kun hänen ystävänsä nosti kaapukankaan piilosta vasemman kätensä.
”Jää tänne”, matkalaisista vanhempi lausui hupustaan. ”Puhun hänelle.”
Ystävä ymmärsi, ja työnsi valtavan miekan takaisin suojaansa. Valtava hahmo jäi seisomaan hankeen kauas hirvittävästä rakennelmasta, ja katsoi, kuinka hänen ystävänsä ja mestarinsa asteli varovaisin askelin sitä kohti.
Saavuttuaan sille, minkä hän tulkitsi rakennelman oveksi, huputettu matkalainen koputti kolme kertaa lujasti. Mitään ei näyttänyt tapahtuvan, mutta juuri, kun matkalainen oli aikeissa koputtaa uudelleen, oven virkaa toimittava metallilaatta liukui sivuun neljässä eri palasessa ja näytti sulautuvan ympäröiviin seiniin, sillä minkäänlaista koloa laatalle mennä seinissä ei ollut, eikä minkäänlaisia saranoita. Aivan kuin ovea ei olisi koskaan ollutkaan.
Oven takaa paljastui himmeän violetinsävyisenä hehkuva avaruus, jota täplittivät mustana hehkuvat pistemäiset pallerot. Näkyä olisi voinut kuvailla uudelleenvärjätyksi tähtitaivaaksi. Matkalainen astui sisään, jolloin ovi hänen takanaan liukui kiinni uhkaavasti. Hetken hän käveli avaruuden halki eikä näyttänyt etenevän minnekään, sillä mikään perspektiivissä ei muuttunut — paitsi ovi, joka jäi hyvää vauhtia taakse purppuraisen tyhjyyden kaukaisuudessa siintävien tähtien pysytellessä paikoillaan. Hän päätti kuitenkin jatkaa matkaansa läpi tyhjyyden. Pian ovea ei enää näkynyt, eikä hän tiennyt, osaisiko löytää takaisin sen luokse.
Tuntui, kuin olisi kulunut ikuisuus, ehkä kaksikin, ennen kuin matkalainen kohtasi minkäänlaista vaihtelua ympäristössään. Tähdet olivat liikkuneet vain hieman ensimmäiseen ikuisuuteen mennessä, mutta nyt avaruudessa kuului jopa ääniä. Ääniä olisi voinut kutsua avaruudellisiksi, mutta sellaisessa kuvailussa ei ehkä olisi ollut hirveästi ilmaisuvoimaa.
”Tervetuloa matalaan majaani”, totesi huvittunut ääni yhtäkkiä. ”Yllättävää, että uskaltauduit sisään.”
Matkalainen sai huomata, että siinä samassa avaruus alkoikin liikkua hänen ympärillään eikä hän siinä: pahoinvointia aiheuttavalla tavalla tähdet vilisivät ohi, ja sitten näkökenttään ilmaantui kokonainen planeetta, jonka pintaa kohti hän syöksyi, ei! — pinta syöksyi häntä kohti! Mutta maahan törmäämisen sijaan hän laskeutuikin pehmeästi kiviselle kamaralle. Vihertävälle kiviselle kamaralle. Planeetan pinnalta taivas näytti nyt vain hieman tummaan purppuraan viittaavalta, lähes mustalta. Tumman siniset pilvet lipuivat hitaasti ohi.
Seuraava havainto oli urkumusiikin etäinen ääni. Seuraamalla urkujen ääntä matkalainen pääsi etenemään muhkuraisessa maastossa laavasta muodostuneiden lehdettömien puiden ohi kohti etsimäänsä olentoa. Matka päättyi, kun äänen lähde löytyi: korkealla suorakulmaisen pilarin huipulla oli tasanne, josta häämöttivät mahtipontisten urkujen mahtipontinen pillistö. Ainoa tie huipulle olivat suorakulmaisesti pilaria reunustavat jyrkät ja kapeat portaat.
Ei kai auttanut muu kuin kiivetä. Kiipeäminen osoittautui yllättävän helpoksi, ja äkkiä matkalainen huomasi löytävänsä itsensä ylhäältä, missä enemmän tai vähemmän metafysiikaltaan kyseenalainen makutan projektio soitti urkujaan.
Huppuhahmo katseli kahdella silmällään hetken sitä, mitä ei ollut ensiksi uskoa. Kaapunsa alla hän puristi tiukasti kädessään aarrettaan. Ainoaa, joka hänellä vielä oli. Sen hehku auttoi häntä pitämään kiinni järjestään kaaoksen valtakunnassa, jonka kauhistuttava enkeli oli hänen ympärilleen loihtinut.
”Oletko sinä se”, hän kuiskasi varovaisesti, ”jota kutsutaan Noidaksi?”
Makuta ei vastannut, vaan jatkoi soittamistaan. Hetken kuluttua hän nyökkäsi hitaasti katsomatta tulijaan päinkään.
”Jotkut kutsuvat.”
Kaapu kahisi, kun matkalainen otti jännittyneen askeleen taaksepäin. Vaikka hän tiesi, että tässä mielikuvituksen ahjossa hänen ei tarvisi edes hengittää, huomasi hän silti, kuinka raskaaksi jokainen henkäys oli käynyt.
”Vaikka tunnenkin maineesi, saavun rauhan merkeissä”, hupun sisältä kuului. ”Haluan sinun tietävän, että ei ole syntejä, joita Isäni ei antaisi anteeksi.”
”Jos tunnet maineeni, sinulla ei pitäisi olla mitään pelättävää”, makuta vastasi. ”Olenhan rauhan ja rakkauden lähettiläs. Ja sinun isäsi antaa anteeksi, jos ja vain jos minä annan.”
Noidan sanat olivat vakuuttavia, vietteleviä, mutta matkalaista oli varoitettu juuri siitä. Noidalla olisi voimia, jotka saisivat kenet tahansa taipumaan tahtoonsa. Siinä noita ja matkalainen olivat samanlaisia – heitä erotti vain lupaus, jonka matkalainen oli tehnyt omista voimistaan.
”En tiedä, mitä uskoa, Noita. Kielet etelässä puhuvat sinusta monenlaisia sanoja, ja osa siitä ei ole imartelevaa… vaikka haluaisinkin uskoa sanoista vain kauniisiin. Jos oletkin todella tehnyt sen kaiken, mistä sinua syytetään… haluan uskoa, että tarkoitat sillä hyvää. Haluan uskoa, että uskomme samaan.”
Yhä urkuja soittaen noita nyt käänsi hieman katsettaan hänen suuntaansa.
”Mihin sinä sitten uskot, matkalainen?”
”Vapauteen”, matkalainen sanoi epäröimättä. ”Mutta en vain siihen. Vapauteen tehdä oikein… vaikka luontomme ajaisi meitä toisinaan harhaan siltä polulta.”
”Luontomme voi ajaa meidät tekemään monenlaisia asioita, ystäväiseni. Se ajoi sinut tänne puheilleni, vaikka ulkona odotteleva toverisi olisi mieluusti aloittanut aseellisen konfliktin. Tai siltä se ainakin näytti”, noita totesi lipevästi.
Jos noita olisi nähnyt matkalaisen hupun alle, ei häneltä olisi jäänyt näkemättä järkytys tämän kasvoilla.
”Pyydän, että ymmärrät ystävääni”, hän kuiskasi painokkaasti. ”Hänen polkunsa on päällystetty epäonnistumisilla… ja hänen kaltaisilleen se on kuolemaakin pahempaa. Ilman kunniaansa hänellä on vain minut. Ei muuta.”
”Ah, ritarit ja heidän kunniansa. Toisinaan kunniallisuuden tavoittelu menee liian pitkälle. Esimerkiksi eräillä eteläisillä toasotureilla on merkillinen koodisto, joka antaa todella paljon arvoa kunnialle. Ja sitten on joitain käppänöitä, joita ei siitä huolimatta ilmeisesti voi vaatia kunnioittamaan edes muiden olemassaoloa. Mutta kerrohan, matkalainen, millä sinun polkusi sitten on päällystetty.”
Matkalaisen mieli ei pystynyt keskittymään hetkeksikään miettimään, kenestä noita saattoi puhua. Vei jo kaiken hänen elinvoimastaan pysytellä kiinni määränpäässä, joka oli ajanut hänet pohjoisille maille.
”Särjetyillä periaatteilla”, lausui hän rehellisimmät sanansa. ”Ilman niitä en olisi täällä. Ilman niitä en voisi olla. Ja korjatakseni sen, mikä on rikki, lannistun edessäsi polvilleni, Noita.”
Matkalainen henkäisi syvään utuisen unen ilmaa, ja puhui vielä. ”En suostu olemaan Tuhon isä. Näytä minulle, miten pystyn siihen, Suuri Makuta.”
”Tahdot siis olla luoja?” sanoi Noita irrottaen viimein sormensa koskettimilta ja jalkansa pedaaleilta, jotka makutan lopetettua soittamisen soittivat kappaleen loppuun omia aikojaan. ”Maailmain syöjän sijaan pyrit olemaan Uudistamisen jumala.”
”Minulla on vain yksi jumala”, kaavutettu matkalainen sanoi. ”Mutta jos sen haluat niin sanoa.”
”Minua ei kiinnosta, mitä jumalaa palvot. Mutta jos tahdot oppia universumimme syvimmälle haudatut salaisuudet, voin opastaa sinua alkuun. Ensin kuitenkin kysymys. Onko sinulla maailmanrakennuksen ja mielenmuokkauksen työkaluja käytettävissäsi?”
”Taitoja”, matkalainen kuiskasi. ”Kykyjä. Unia… mutta ei sellaisia työkaluja, joiden käytön Isäni sallisi minulle.”
Hän tunsi Noidan katseen porautuvan siihen, mitä hän piilotteli kaapunsa alla, mutta sitten tämä vain nyökkäsi hyväksyvästi ja napsautti sormiaan. Tällöin pylväs, joka kannatteli tasoa, jolla he seisoivat, vetäytyi uskomattoman nopeasti maan sisään, ja he laskeutuivat maanpinnan tasolle niin nopeasti, että matkalaisen jalat miltei irtaantuivat maasta ilmalennon aikana. Makuta avasi sylinsä kutsuvasti maailmankaikkeudelle, ja yhtäkkiä avaruus heidän ympärillään alkoi pyöriä. Pilvet kieppuivat pois tieltä, ja vinhasti pyörivät tähdet näkyivät jälleen. Tähdet näyttivät vetäytyvän kauemmas ja kauemmas, kunnes niiden lähettämää mustaa valoa ei enää edes erottanut tummasta taivaasta. Maaperä jollain tapaa suli osaksi ympäröivää aavuutta, ja pian matkalainen huomasi seisovansa makutan kanssa samankaltaisessa tyhjyydessä kuin minne hän oli aiemmin saapunut, mutta tällä kertaa heidän kumppaneinaan eivät olleet edes tähdet. Ympäristö oli tummahkonsinertävä, ja tyhjyyden tekstuuri hieman meluisan laikukas. Lauseet, joilla matkalainen oli juuri kuvaillut tilaa itselleen, eivät olleet järkeviä. Noidan kaoottisen mielen vaikutus alkoi selvästi vaikuttaa häneen.
”Hahaa, no niin”, sanoi hänen uusi mentorinsa. ”Aloitetaanpa jostain ihan yksinkertaisesta. Aion nyt luoda sinulle täysin uutta elämää.”
Heidän eteensä oli ilmaantunut reikä tyhjyydessä — reikä, joka sisälsi höyryävän kuplivaa valkeata nestettä.
Matkalainen katseli nestettä epäuskoisena. Hän tiesi, ettei ollut halunnut noidalta tätä, mutta halusi uskoa tämän ymmärtävän, miksi oli täällä. Lopulta hän päätti vain jäädä hiljaa seuraamaan enkelin kätten työtä.
Pohjoisen noita teki dramaattisia liikkeitä käsillään ja siirtyi toiselle puolelle allasta. Nesteestä kohosi kupliva muhkurainen massa, jonka pinta liikehti edelleen nesteen tavoin.
”Suuren hengen elinvoimasta ja makutain viisaudesta syntyvät rahit”, Noita lausui, ja mustaa savunkaltaista ainetta alkoi kerääntyä valkean möhkäleen ympärille, ”lisättäköön joukkoon viidensadan kuolevan tohungan tunteet sekä Tren Kromin kyynel! Sekoittukoot maalliseen olemukseesi taivasten sirpaleiden jauhetut tuhkat ja maankamaran hiidenki- hetkinen, hetkinen, hetkinen!”
Makuta paiskasi möhkäleensä takaisin altaaseen. Nestemäistä ainesta oli roiskua matkalaisen päälle.
”Jos lisään kiven elementaalienergiaa… ja sarvet — sarvet ovat tärkeitä…”
Huppuun verhoutunut matkalainen tuijotti epäuskoisena mentoriaan, kun tämä näytti avaavan neliskulmaisen kaksiulotteisen reiän kolmiulotteiseen avaruuteen.
”Tätä täytyy kokeilla hiekkalaatikon ulkopuolella!” makuta hihkaisi ja rynnisti ulos juuri tekemästään aukosta. Matkalainen seurasi perässä ja totesi saapuneensa jälleen kylmään ja pimeään todellisuuteen. Todellisuudessa makutakaan ei näyttänyt täysin samalta, kuin omituisessa valtakunnassaan, mutta hän ei osannut sanoa, mikä oli muuttunut.
Varjojen herralla oli nyt käsittelyssään suurin piirtein Mata Nuin lehmän kokoinen massa, jolle alkoi muotoutua pää ja raajat. Päähän olennolle kasvoivat prototeräksiset sarvet. Ruskea karvapeite verhosi vankan ruhon. Makuta otti jostain kätköistään esiin kaksiulotteiselta kuviolta näyttävän oranssia valoa hehkuvan kämmeneen mahtuvan entiteetin. Matkalainen tunnisti symboliksi kiven elementaalienergian pyhän tunnuksen.
Makuta sulautti esineen muotoutuvan eläimen ruumiiseen, ja tämä vinkaisi juuri syntyneillä ääntelyelimillään. Paitsi, että vinkaisu oli aivan väärä sana kuvaamaan ääntä, joka elukasta lähti.
”Haahaahaa!” nauroi Pohjoisen noita, kun hänen luomuksensa nousi jaloilleen ja alkoi juosta ravia kierros toisensa jälkeen ympäri hänen asumuksensa. Alempana vuoren rinteellä jykevämpi kahdesta matkalaisesta katsoi eläimen menoa hämmästyneenä ja ennen kaikkea epäileväisenä.
Matkalainen tunsi pakkasen pureutuvan taas ihoonsa kankaidenkin läpi, kun hän katseli olentoa, jonka noita oli loihtinut olemassaoloon. Pienen hetken ajan hän yritti antaa mielensä löytää vastauksia, sukeltaa johonkin suurempaan ymmärrykseen, johon Noita oli juuri avannut hänelle ikkunan. Mutta mikään ajatus ei muodostunut istuttamaan siemeniään, ja matkalainen tunsi katsovansa jotain, joka oli hänelle täysin merkityksetöntä.
”Miksi?” hän kysyi noidalta, eikä löytänyt parempaakaan sanaa.
”Aion kutsua niitä poroiksi”, sanoi makuta selvästi ylpeänä. ”Mataian sanan po-rho mukaan. Tiedätkö, ’Kiven reuna’. Koska nämä eläimet muuten elävät aika REUNALLA.”
Kyseinen poro päätti hypätä alas jyrkänteeltä.
”En kyllä ihan tuota tarkoittanut, mutta okei”, noita jatkoi. ”Nerokasta on kiven elementaalivoimien käyttö! En ole vielä täysin perillä siitä, mitä kaikkea nuo pystyvät tekemään, mutta uskon, että ainakin ulostamaan kiviä.”
Matkalainen oli jäänyt pysähtyneeksi hetkeksi tuijottamaan kielekettä, jolta vähä-älyinen olento oli loikannut alas miettimättä hetkeäkään. Epäuskoisen hitaasti hän käänsi katsettaan Noitaa kohti. ”En vain ymmärrä, Noita. Mikä oli tämän… tarkoitus?”
”Kun idea syntyy, se täytyy niin sanotusti saada paperille. Tai lihaksi tai miten vain. Voin tietysti jatkaa hieman abstraktimpien aiheiden parissa, mikäli tahdot todella ymmärtää maailmankaikkeuden syntyjä syviä!”
”Sanat… sanat etelässä puhuivat viisaudestasi. Järkkymättömyydestäsi. Kuin he olisivat puhuneet luonnonvoimasta. Ukkosesta, joka voisi sytyttää metsäpalon talvellakin.”
”Sanoja”, noita tuhahti, ”sanomatta sanoja. Sanojen takana toisia sanoja, sanojen tilalle uusia sanoja.” ”Minä…”
”Tyhjiä sanoja, suuria sanoja! Saatan sanoa. Mutta tärkeää ei suinkaan ole se, vaan porojen nerokkuus. Kun pyöräytän pari lisää, niin kohta ne lisääntyvät itsekseen. Niinhän rahit toimivat. Sanasta sanaan. Mutta uskon, että koska elementtivoimat toimivat suurin piirtein järkevällä tavalla, porot pystyvät muodostamaan Poro-Nuin! Ha haa! Mitäpä siihen sanot?”
Pohjoisen noita ei todennäköisesti enää edes kiinnittänyt kovin paljon huomiota siihen, mitä hänen vieraansa teki, sillä hän olisi kenties muotoillut kysymyksensä hieman toisella tavalla jos olisi huomannut kaavutetun matkalaisen astelevan hitain askelin poispäin alarinteeseen. ”Etelän kylä näkee nälkää”, hän lausui kävellessään. ”Voisit tehdä niin paljon enemmän… ja tuo on se, mitä teet.”
”Ainakaan ei loputonta nälkää”, noita sanoi. ”Talven ylitse selvittyään he ovat ihan kunnossa. Tai ehkäpä sinä voisit sytyttää heille vaikka nuotion, kun kerran olet menossa siihen suuntaan?”
Matkalainen pysähtyi niihin sanoihin, katsoi makutan suuntaan vielä kerran ja huokaisi. ”Toivoin, että sinä olisit voinut sytyttää jonkin muun.”
”Kannattaa varoa, mitä toivoo. Joskus saattaa saada, mitä tilaa!”
Niin asteli etelän matkalainen käkättävän noidan luota kauemmas hyytävässä pakkasessa. Hän pysähtyi ainoan ystävänsä eteen, ja oli mahdoton sanoa, kuinka kauan tämä oli odottanut. Mustan panssarin metallipinta oli kohmeinen, eikä sen kolkon terävän kypärän sisältä puskenut höyryä. Jättiläinen seisoi hangessa ylväästi viitassaan, ja laski suurta päätään hieman ystäväänsä kohti.
”Lähdemmekö?” ääni haarniskasta kaikui. ”Lähdemme”, kaavutettu vastasi. ”Täällä ei ole enää mitään meille.” ”Mutta eikö hän todella ole Noita, jota etsimme?”
Kaapu kääntyi vielä kerran katsomaan ylärinteessä tanssahtelevaa kangashattuista hirvittävää maahista, eikä kaavun kantaja olisi halunnut sillä hetkellä sanoa yhtään mitään.
”Jos on, olemme tuomitut. Enkä hyväksy sitä.”
Kaksi alkoi astella jälleen alarinteeseen, ja ei kestänyt kauaakaan ennen kuin he olivat poissa Pohjoisen Noidan näköpiiristä.
Ja vaikka kumpikaan heistä ei löytänyt haluamaansa, oli edes noita löytänyt pitkästä aikaa todella jotain.
Hän oli löytänyt INSPIRAATION.
Lumisen rinteen kirkkaassa aamussa tallusteli koparoillaan vain päiviä vanha karvainen olento, jonka sarvet kaareutuivat kuin lehtipuun jäiset oksat. Se hengitteli ulos paksua höyryä, kuopi hieman lunta etujaloillaan ja röhkäisi kumeasti.
Peuraeläimen tummiin silmiin syttyi innostus, kun sen lajitoveri kahlasi korkeammalta rinteeltä mäntyjen välistä toista kaltaistaan kohti. Po-Rho pysähtyi toisen luokse ja alkoi hivellä tämän turpaa omansa päällä. Hoikkajalkaiset rahit kiertelivät lumessa tönien toisiaan leikkisästi, ja aina välillä jompikumpi kaatui pyörähtäen hankeen ennen kuin ponkaisi takaisin pystyyn jatkamaan telmimistä.
Lumenvalkeiden mäntyjen takaa kuului lisää pärskimistä ja röhinää. Pikkuruinen poro tunki päätään suuren, puiden välissä lepuuttavan emonsa vatsan alle, josta kurkistivat sen kolmen sisaruksen innokkaat pikku päät. Joukko nuoria olentoja katseli, kuinka kaksi suurenmoista urosta olivat lukinneet jämerät, kuin valtavilta kämmeniltä näyttävät sarvensa toisiinsa voimannäytössään.
Ja vielä korkeammalla vuoren huipulla tiivistyivät pienet porojoukot toisiaan suuremmiksi. Röhinä, pärskintä ja koparoiden nakse kaikuivat rapeassa talviaamussa. Jos talven lintu olisi katsellut korkealta yläilmoista, olisi se nähnyt aamunkoiton uljaalle uudelle lajille saaren valkeassa luonnossa.
”Nyt muuten lähtee!” noita hihkaisi, ja heitti käsissään löllyvää poroainesta ilmaan kuin harmaata taikinaa. ”Nyt muuten tasan lähtee!”
Makuta-rummun aavemainen taonta puhalsi materiaan sielun, ja taas uusi poro tuijotti hetken luojaansa ennen kuin sekin asteli yhä kasvavaa laumaa kohti, pois seuraavan alta.
”Hah-haa! Katsokaa, olen tulessa! Tai pitäisikö jopa sanoa, että liekeissä!!! Niinhän ne kaikki nuoret nykyään sanovat, eivätkö sanokin?”
Seuraava Noidan kynsikkäissä kourissa muovautuva eläin oli vielä vähän liian kaukana elävästä, että se olisi voinut kehitellä kysymykseen vastausta. Suurella makuta-rummulla noidan takana loikki jälleen kauan sitten kuolleen olennon luu – tai sellaisen olennon luu, joka vasta syntyisi vuosien päästä, koska lineaarisuus ja kausaliteetti olivat nössöille mammanpojille.
Pohjoisen noita ei juuri nyt muistanut, mikä kosminen tapahtuma oli siunannut häntä todellisuuden rakenneaineksia vääristävän rummun osasilla. Destral oli vähän sellainen paikka, että sen muurien sisällä tapahtuvien juttujen suhteuttaminen ulkopuoliseen todellisuuteen oli sama kuin olisi yrittänyt tehdä turkisviitasta uudelleen jonkin rahin selkänahkaa. Ei sillä, etteikö hän olisi siihenkin pystynyt, mutta ajatus varmasti kuulostanee kuolevaisten mielestä absurdilta. Tai banaalilta, mitä näitä nyt oli.
Rummun tai minkään muunkaan paitsi porojen alkuperä oli kuitenkin tässä hetkessä täysin toissijaista ja turhaa, sillä kas kuinka Pohjoisen noita loihtikaan maailmaan taas uuden poron, ja taas uuden! Kylläpä hänestä olikin tullut tässä hommassa hyvä jo ensimmäisen viidenkymmenen jälkeen. Tietty alkuun oli mahtunut pari virhelyöntiä, joissa sarvien ja jalkojen määrät olivat menneetkin vahingossa väärin päin, ja sitten se yksi ei ollut ollutkaan poro, vaan jonkinlainen skorpioni. Mutta eihän kukaan täydellinen ollut.
Vaikka tietenkin välillä tuli vastaan joku nimeltämainitsematon pikku prinssi, joka väitti olevansa täydellinen ja katsoi Pohjoisen noitaa välillä sillä tapaa että Pohjoisen noitaa huvitti olla vähän missä tahansa muualla. Hankkisi edes huumorintajun, ja näin ensi alkuun vaikka silmät päähänsä.
Se epämiellyttävistä kollegoista, sanoi noita itsekseen hermostuneesti hekotellen ja huomasi, että vastasyntyneelle porolle olikin tullut huolimattomassa muotoilussa hehkuvan punainen turpa.
”Menepäs siitä!” noita hätyytti kaapien käsiinsä luomisen sammiostaan jo uutta materiaa. ”Tuollainen erikoisuudentavoittelija! Kuitenkin nuo muut tekevät olemassaolostasi vaikeaa vain siksi, koska olet erilainen!”
Punaturpainen poro röhähti surumielisesti ja juoksi poispäin luojastaan. Pieni punainen hehku heijastui hangen pinnasta, kun poro pinkoi alemmas rinnettä kadoten lopulta näkyvistä.
”Joo, ja sitten ne havaitsevat, että sinusta kuitenkin on jotain hyötyä!” makuta ärisi antaen rummun jatkaa takomista ja käsiensä jatkaa muotoilua. ”Sitten on ihan okei, että on vähän erilainen, jos se voidaan hyödyntää yhteisen hyvän vuoksi! Kyllä kyllä, eivätköhän ne sen jälkeen keksi sinulle jonkun syrjäisen pienen saariryhmän, jolle voit mennä tekemään jotain porojuttujasi ilman, että kenenkään muun porokamuistasi tarvitsee katsella turpaasi!”
Pohjoisen noita huomasi ehkä kiihtyvänsä hieman, ja mietti hetken, että sillä saattoi olla vaikutusta muotoilun lopputuloksiin, mutta jatkoi työskentelyä.
”Näytä niille, pikku punakuono!!!! NÄYTÄ NIILLE!!! POTKAISE NIITÄ MUNUAISEEN! VOIN NÄYTTÄÄ MISSÄ SE ON!!!!! MINÄ SUUNNITTELIN SEN!!!”
Pohjoisen noita päätti lopettaa tämänhetkisen poron muotoilun tajuttuaan, että oli juuttunut ajatuksissaan lähinnä sarviin ja jatkanut sellaisten tekemistä myös niihin kohtiin, joihin olisi piirustuksissa pitänyt tulla poron pää, kaula, torso ja raajat. Hän heitti käkkärän palleron sarviainesta olkansa yli, ja huomasi sivusilmällä kuinka se alkoi pyöriä vuorta alamäkeen keräten suuria paakkuja lunta ympärillensä.
”… ehkä sitä pitäisi välillä rauhoittua tai jotain.”
Siten hän antoi itselleen ansaitun tauon. Ennemmin tai myöhemmin porot alkaisivat lisääntymään keskenään, eikä makutalle olisi enää tarvetta. Pohjoisen noidalla ei ollut tosin aavistustakaan, miten porot sen tekisivät, eikä hänellä ollut minkäänlaisia suunnitelmia jäädä tutkimaan asiaa.
”Olisihan se kyllä kätevämpää”, makuta mietti leukaansa hieroen, ”jos tämä olisi jotenkin keskitettyä ja automatisoitua. Jos olisi jonkinlainen yksi valtava poro, joka loisi minulle lisää poroja… kuin eräänlainen… porokuningatar…”
Makuta tuhahti hiljaa, ja naurahti kaikuvasti.
”Ehkä seuraavaan projektiin!”
Makuta katseli muhkeata näkymää edessään. Kolme paikalla työskennellyttä matoralaista olivat saaneet aidattua porot huteran näköiseen puuaitaukseen. Aitauksessa käyskenteli ainakin viisikymmentä poroa.
Makuta laskeutui kansalaisten tasolle, jolloin nämä kavahtivat hieman kauemmas. Enkeli oli ehkä jopa hieman tyytyväinen, etteivät nämä enää juosseet suinpäin karkuun.
”Mitenkäs täällä sujuu?”
”Pohjoisen noita”, yksi kolmesta, komatoralainen, sanoi, ”porot ovat hyvin käyttäytyviä ja maistuvat mainiolta. Kiitämme teitä lahjasta.”
”Hienoa, hienoa”, noita sanoi ja taputti käsiään hitaasti. ”Miten saitte niitä noin paljon samaan aitaukseen?”
”Se oli helppoa, ne kun tottelevat hyvin kivikärkisiä keihäitä”, sanoi pomatoralainen, joukon voimakkaimman näköinen.
”Jaa, että kivikärkisiä. No sepäs hienoa”, noita vastasi. ”Mutta mitähän tuo välke on.”
Kaikki kolme matorania käänsivät yhtaikaa katseensa takaisin porolaitumeen. Muutama reunimmainen poro todellakin välkkyi kellertävänä.
”Öööh”, sanoi ko-matoran.
”Hyvä pointti”, sanoi noita. Seuraavaksi vähän sisempänäkin käyskentelevät porot alkoivat välkähdellä hyvin suurella taajuudella keltaisena ja jopa oranssina. Pian reaktio näytti leviävän aivan sisimpinä käyskenteleviin.
”Tämä on odottamatonta”, makuta sanoi, ja yksi matoralaisista meni sisään aitaukseen ja tarkasteli lähempää.
”Aivan kuin nämä hehkuisivat jotain… jotain taianomaista”, tämä hymähti.
”Ai”, makuta sanoi. ”Ai niin kuin vaikka kiven elementaalienergiaa?”
”Niin, niin kai. Mitä se on?”
”Tuota noiiiiin, saatte kohta ehkä nähdä.”
Aivan laitumen keskellä seisova poro muuttui pysyvän keltaisena hehkuvaksi, ja yhtäkkiä muista poroista sinkoutui kultainen energiasäde keskimmäiseen poroon.
Poron silmät hehkuivat kultaisina, ja se iski raivokkaasti sarvensa maahan. Se kouri multaa ja jäkälää maasta irti, kunnes alkoi kuulua sellainen riipivä ääni, joka kieli kallioperän saavuttamisesta.
”Nyt, lapset, juoskaa ihan himskatin lujaa”, makuta totesi, mutta kukaan ei ehtinyt reagoida, kun poronsarvet sisäänsä saanut kallio räjähti kuin tulivuori konsanaan.
Ainakin puolet poroista ja aitauksen sisällä seisonut matoran lensivät ympäri ympäröiviä kallioita. Muut matoralaiset paiskautuivat niinikään kymmenien jalkojen päähän seisomapaikoistaan, ja makutakin sinkoutui nurin ja pyörähti kolmoisvoltilla niskalleen. Ei ollut mitään mahdollisuutta, että mikään aitauksen sisällä ollut olisi selvinnyt hengissä, Pohjoisen noita oli varma siitä.
Kun kiviaineksen räjähdyksestä syntynyt pöly oli hälvennyt ja noita nousi vihdoin ylös, hän ei ollutkaan enää niin varma: alueella käyskenteli kymmenittäin poroja, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, paitsi, että aitauksen tilalla oli melko kookas kraatteri.
”Voi kökkyrän kökön kökkö”, noita kirosi. ”Eiväthän toatkaan selviä kovin suurella todennäköisyydellä hengissä nova-räjähdyksistään, saatika toistensa räjähdyksistä!”
Todellisuus iski.
”No mutta nämä ovat poroja.”
Noita katseli vielä ympärilleen. Kaikki kolme matoralaista olivat menehtyneet räjähdyksen paineaallon seurauksena. Pitäisi kouluttaa uusia poronhoitajia myöhemmin.
Vähintään jo sen takia, että poroja alkoi olla vuorella jo melko lailla. Ja jos vuorella olisi kävellyt kiven toa, olisi tämä kaikkialla ilmassa leijailevasta energian väreilystä tuntenut sydämessään asti, että vuoren uudessa tulokaslajissa oli jotain todella, todella pahasti pielessä.
Noita oli sitä mieltä, että oli aika unohtaa kiusallinen bugi porojen ohjelmoinnissa. Räjähdys oli ollut todennäköisesti yksittäistapaus. Kaikki yksikkötestit olivat menneet läpi, joten tuskinpa kyseessä oli ollut mitään sen kummempaa kuin ympäristön satunnainen anomalia.
Pohjoisen noita laskeutui jälleen vuoren rinteelle, josta hänen mökkinsä törrötti. Ehkä olisi kuitenkin varmuuden vuoksi hyvä tehdä hieman integraatiotestausta. Ei aikaakaan, kun aitauksessa makutan mielipuolisen talon vieressä oli kuutisenkymmentä poroa.
”Hyvinhän nuo käyttäytyvät”, noita totesi. ”Kuten ennustinkin. Matoralaisilla oli aika karsea tuuri.”
Joskin heti hänen näin todettuaan porot alkoivat välkkyä kuin kuolevat valokivet, ja vain kahden silmänräpäyksen kuluttua räjähdys heitti makutan päin tämän synkkää tornia.
”No voi koppuran kappurat!” makuta kirosi pudottuaan torniin törmättyään kraatteriin, jonka porot olivat vuoreen räjäyttäneet ja sen jälkeen täyttäneet ruhoillaan. ”Onko siinä muka jotain perää, että olette vaarallisia?”
Yksi poroista, joka ei ollut niin suoraan makutan alla, ettei olisi pystynyt liikkumaan, nosti typerää päätään ja katsoi noitaa hölmistyneenä.
”Älä sinä siinä ilmeile minulle!”
Poro kuitenkin kohdisti katseensa kuopan reunalle, jonne omatkin silmänsä suunnattuaan makuta huomasi, että rinteille oli ilmaantunut lisää poroja.
”… miiiiistäs nuo nyt tuonne tupsahtivat.”
Noita kiipesi ylös kraatterista ja joutui toteamaan jonkinlaisen lähialueiden porojen kansainvaelluksen alkaneen. Jotkin niistä saivat päähänsä hypätä kuoppaan tovereidensa seuraksi.
”Ööh. Tästä ei voi seurata hyvää?”
Makutan selkää tuuppasivat sarvet, ja tämä joutui väistämään porojen tieltä. Eläinten mylvintä kaikui kaikkialta. Kohta kuoppa alkoi olla jo niin täynnä sarvekkaita kaviollisia, että makuta ei tiennyt, miten alimmat niistä eivät vain tukehtuneet ja kuolleet muiden alle. Makuta perääntyi hieman kauemmas sekä kuopasta että talostaan, sillä mökin vierestä saapui erityisen suuri erä poroja.
”Olisikohan niitä nyt satakunta?” noita pohti, mutta sitten välähdys kiinnitti hänen huomionsa — kuopan päälle muodostuneen porokeon päällimmäiset nimittäin hohkasivat keltaista valoa.
”… karankakkara.”
Porot räjähtivät ennennäkemättömän voimakkaasti, ja Pohjoisen noita lennähti hyvän matkaa alemmas vuorenrinnettä. Noustuaan pystyyn ja pyyhittyään lumet kasvoiltaan hän huomasi, että hänen mökkinsä oli ilmiliekeissä.
”Eihän sen kuuluisi olla syttyvää!”
Sitten makutarakennelma räjähti vielä suuremmalla voimalla kuin porot olisivat osanneet kuvitellakaan. Noidan silmät pullistuivat tämän päässä ja hän tarttui tiukasti hattuunsa molemmin käsin.
”Voiiii nyt kekkuran käkkärän…”
Jälleen yksi korvia särkevä ja silmät sokaiseva räjähdys sinkosi ympäristöön kiviainesta, jossa noidan mökki oli äsken seisonut. Hiiltynyt tumma materia satoi ympäristöön sulattaen lunta altaan. Ja keskellä tuota tulipalloa porot könöttivät hölmistynein katsein yhä yhdessä kasassa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Noidan silmät pullistuivat entisestään. ”- käkkärän kekkuran käkkyrän kikkaran -”
Taas yksi räjähdys. Repivä ääni. Ja aika tuntui hidastuvan, kun poroista lähtöisin olevan räjähdyksen tappava paineaalto lähestyi noitaa.
”- kokkareen kökkerön PERKELE.”
Kynttilä syttyi pimeässä huoneessa, ja makuta avasi silmänsä. Hänen edessään oli liitutaulu.
”Hupsistakeikkaa, sattui pieni vahinko”, hän totesi ja polki jalkaa. ”Noh, ei voi mitään enää tässä vaiheessa. Mitenkäs pahaa jälkeä nuo voivatkaan aiheuttaa saarelle, jos ne saavat vandalisoitua jopa pajani…”
Makuta poimi liidun taulun alareunasta ja alkoi raapustaa taululle mutkikkaan näköisiä laskelmia. Tai eivät ne hänelle mutkikkaita olleet. Eikä hänen mielensä sisällä ollut ketään sellaistakaan näkemässä, jolle ne olisivat olleet. Joten teknisesti ottaen ne eivät kai sitten olleet mutkikkaan näköisiä.
”Jos huomioidaan empiiriset havainnot porojen määrän ja räjähdyksen intensiivisyyden korrelaatiosta — joskin melko epätyydyttävä tilasto havaintoja, kolme, neljä räjähdystä — sekä nova-räjähdysten yleiset perusominaisuudet, voisi sanoa, että…”
Taulutila loppui kesken. ”… kaksisaataakolmetoista ja puoli poroa noin hehtaarin alueella riittäisi räjäyttämään koko saaren helvettiin. Aika hyvin!”
Seuraava ajatus: ”Mitenkäs minä selviän tuosta räjähdyksestä elossa.”
Vastaus oli helppo. Piti löytää suoja, jostain melko läheltä. Ehkäpä jonkinlainen luola, mielellään vertikaalinen sellainen, vähän kuin railo.
”Ai niin, siellä on se yksi, mihin putosin aiemmin.”
Silmänräpäys oli kulunut todellisessa maailmassa, ja makuta pinkaisi kirkuen pakoon kiviä sinkoilevaa räjähdystä niin nopeasti, kuin suinkin kykeni. Mikä oli loppujen lopuksi aika nopeasti, mutta räjähdys eteni nopeammin. Ennen lumista railoa noita kompastui ja lensi pää edellä sitä kohti, mikä johti siihen, että hän löi päänsä railon reunaan, ennen kuin putosi satojen jalkojen matkan alas. Railoon.
Se kuitenkin auttoi, sillä kovin paljon lämmintä ilmaa ei ehtinyt virrata sisään, ennen kuin räjähdys oli jo ohi.
Pohjoisen noita poukkoili alas jäisen railon seinämiä ajan, joka tuntui nöyryyttävän pitkältä.. Tämä oli kuitenkin jo toinen putoaminen samaan railoon tämän saman talven aikana, joten tällä kertaa hän oli valmiimpi! Edellisistä kokemuksista täysin valmiina ja ehdottomasti tilanteen juuri näin suunnitelleena makuta laskeutui hankeen railon pohjalla naama edellä, ja etsi siitä samaisesta hangesta hattuaan täysin suunnitelmallisen pituisen ajan.
Kyllä, makutan rajoittamaton mieli oli suunnitellut asioiden menevän tismalleen näin, ja hetken päästä kyseinen mieli varmasti kertoisi hänelle, miten pysäytettiin tuhoisaa elementaalista energiaa pursuava porotokka.
”No mutta eihän tätä olisi voinut ennustaa!” rääkäisi makuta pyyhkien hattuaan lumesta, ja oli siinä lausunnossa täysin tosissaan.
Nyt makuta alkoi käveleskellä ympyrää lumessa. Myös se oli täysin suunniteltua, kuten varmasti myös se suunnitelma, joka estäisi koko vuorta ja mahdollisesti koko saarta kohta räjähtämästä tunnetun maailman suurimmassa kiven Nova-purkauksessa, ja jonka hän aivan kohta keksisi.
”Kaikki muut ovat ihan perkeleen vihaisia jos räjäytän tämän!!! Tai sitten ne alkavat nauraa! Höh höh hööh, katsokaa kuka tuhlasi jo yhden saaristaan?”
Makuta laskeutui polvilleen, tökkäsi pitkän sormensa lumeen ja alkoi piirrellä sen pintaan viivoja ja kaavioita. Älykkäät tyypit piirsivät kaavioita, eivätkä ainakaan kuolleet poroista virtaavan elementtienergian purkauksissa.
”Jos loisin toisen rahin, johon tunkisin jään elementtikiven”, makuta hekotti hermostuneesti, ”ja laittaisin sen pysäyttämään rakkaat poroni isolla jäämuurilla? Niin! Tietenkin. Ai hups ne kivet olivat kaikki mökissäni. Helvetti!!!”
Pohjoisen noita ponkaisi pystyyn ja jatkoi maahan polkemansa ympyrän kävelemistä, mutta suorastaan laatikon ulkopuolisena ratkaisuna tällä kertaa vastapäivään. Hän huomasi vihaavansa kaavioiden piirtämistä. Eivätkä älykkäät tyypit voineet piirtää kaavioita, sillä aksiomaattisesti hän oli älykäs, eikä pitänyt kaavioista.
”Mutta entä jos rakentaisin valtavan puisen mäyrän…”
Noita horjahti hankeen, kun taas yksi räjähdys vavisutti vuorta hänen ympärillään. Jäärailon seiniin repesi valtavia halkeamia, ja paineaaltojen laantuessa kuului suoraan yläpuolelta porojen hämääntynyttä mylvintää.
Lauman äänet kasvoivat. Yhä isompia joukkoja niitä kertyi samaan pinoon. Noita ei uskonut, että olennoilla oli aavistustakaan, mitä ne olivat tekemässä, mutta kohta ne muuttaisivat tämänkin surullisen vähävulkaanisen vuoren lähinnä isoksi kraatteriksi.
Jos hyviä puolia piti etsiä, niin joskus vuosisatojen päästä joillakin tohungan roikaleilla olisi kiinnostava tarina saaren keskellä olevan valtavan järven synnystä. Tietenkään takeita siitä, että järven ympärillä olisi kohta enää saarta, ei varsinaisesti ollut. Pohjoisen noita makasi selällään lumessa hämärän railon pohjalla ja alkoi heiluttaa kaikkia neljää raajoistaan vihaisesti. Vaikka makuta ei sitä huomannutkaan, hänen alleen muodostui tyylipuhdas ja todella kirjaimellinen lumienkeli.
”Miksi kaikki menee aina pieleeeeeen? Miksi kaiken pitää mennä aina rikkiiiii?”
Eikä taaskaan ollut jäärailon pohjalla vastausta noidan ahdistuksen huutoihin, sillä siellä hänen seuranaan oli vain suuri, liikkumaton massa jäätä ja sen sisälle vangittu tumma, sarvipäinen hahmo. Ainoana vastauksena kantoivat railon läpi pinnalta yhä kasvavan ja kasvavan porotokan mylvintä ja röhkäisyt.
”Ja ei se nyt haittaisi että ne räjähtävät”, makuta ärisi, ”jos olisin suunnitellut ne räjähtämään! Silloin olisin varmasti laittanut siihen jonkinlaisen kohteliaan ajastimen, ja, jos jostain syystä ei tunnukaan siltä, että haluaisin sen räjähtävän, pysäytysmekanismin!”
Makuta loikkasi sätkien pystyyn ja ravasi kohta jälleen ympyrää pitkin railon pohjaa.
”Mieti, mieti, mieti, sinä komea mies. Miten tuhota iso kasa poroja. Noh, tuhoamalla koko saari. Mutta se on juuri päinvastaista kuin mitä haluan. Ehkä voisin nimenomaan hyödyntää paikallisia resursseja!”
Noita tarkasteli luolaa, johon oli päätynyt.
”Ehkä voisin hukuttaa ne lumeen? Olisiko lumesta apua… Tai tuosta jäästä, voisin tappaa ne jääpaloilla! Mutta miten. Olisi ehkä pitänyt antaa se toakivi yhdelle niistä komatoralaisista, niin käytettävissäni olisi jään toa! Eikun ne juoksivat pakoon. Olisi pitänyt sitoa sellainen ja syöttää sille se kivi. Niinhän se toimii?”
Makuta pysäytti pyörimisensä ja juuttui katsomaan jotain, jonka oli hetken jättänyt huomioimatta.
”Tai jos näkisin, mitä tuon sarvekkaan möhkäleen takana on, ehkä sieltä löytyisi jotakin hyödyllistä.”
Déjà vu. Aivan kuin noita olisi aiemminkin jo pohtinut, mitä möhkäleen takana oli. Ehkä asia pitäisi tarkistaa, mutta kuinka jään saisi rikki? Makuta rapsutti jäätä hieman kynnellään.
”Ääniaaltoja käyttämällä sen saisi varmaan helposti rikki. Näyttää sen verran resonoivalta. Milloin olen pohtinut asioiden rikkomista ääniaaltojen avulla…”
Siinä se möllötti, suuri sarvekas olento.
”Niin, tai lieneeköhän tuo otus hengissä.”
Ei ollut mitenkään ilmeinen ajatus, että outo jäähän vangittu muinainen hirviö olisi elävä vielä ties kuinka pitkän ajan jälkeen. Eihän?
”Ehkä kokeilemisen arvoinen! Ja ainakin näen, mitä jään takana on”, noita pohti ja otti esiin rumpunsa. ”Todennäköisesti ei mitään, ja tuhlaan aikaani…”
Kun luu hyppäsi rummun nahalle, alkoi se takomaan pintaa nyt painokkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Vaikka vain pala luuta laskeutui ohuelle väreilevälle pinnalle, tuntuivat iskut siltä, kuin yllä oleva vuori olisi vavahdellut. Tarkemmin ajateltuna ne äänet eivät varmaan tulleetkaan siitä rummusta, vaan vaarallisilla määrillä elementtienergiaa ladattujen porojen aiheuttamista kivimaterian purkauksista suoraan yläpuolella. Mutta se ei ollut ainakaan sellainen ajatus, johon Pohjoisen noidan kannatti nyt juuttua.
Suuren hengen enkelin arvoinen kohtalo ei ollut kuolla vuoren tuhoavassa räjähdyksessä. Tai oikeastaan aika harva tapa lähteä olisi sitä siistimpi, mutta Pohjoisen noidalla ei ollut mikään kiire vielä poistua tältä olemassaolon värähtelytasolta. Oli niin paljon nähtävää, niin paljon koettavaa, niin paljon-
Ei perkele, nyt ne räjähtivät siellä taas entistä kovempaa. Mutta Pohjoisen noita säilytti hermonsa ja alkoi tanssahdella makutarummun ympärillä liikkein, joihin harva kuolevainen taipuisi. Rumpu löi yhä nopeammalla temmolla ja tuotti aivan erilaisia ääniä kuin olisi pitänyt olla fyysisesti mahdollista. Ja noita lausui:
Herää jäästä iso pukki, sarvipäinen jättiotus. Rummun alla murru pieniksi palasiksi ja ei saatana siinä oli yhdeksän tavua,
KOVEMPAA, KOVEMPAA. VOLAT KAAKKOON!
Rummun iskut alkoivat saavuttaa suuria äänenvoimakkuuksia, ja jää alkoi hieman rasahdella.
”TOIMI JO SAATANA AAAH NYT ON KIIRE!”
Ja silloin halkeamat jäässä alkoivat laajeta. Yhä kovemmat iskut makutarummun todellisuutta muovaavaa voimaa saivat pienet halkeamat kuroutumaan kymmeniksi, sitten sadoiksi, sitten tuhansiksi pienemmiksi. Ja aivan kuin läpinäkyvä puu olisi kasvanut ja levittänyt pikkuruisia oksasiaan, otti halkeamien kudelma haltuun jään koko pinnan.
Tum, löi rumpu, ja suuri pala jäätä lohkesi irti jättiläislohkareen vasemmalta puolelta. Mutta se ei ollut tehnyt niin itsestään, vaan jään uumenista törröttävän, valtavan kohmeisen käden työntämänä.
Teräväkyntinen, lihaksikas ja satavuotiasta puunrunkoa paksumpi käsivarsi työntyi ulos. Se liikutteli jäisiä, naksahtelevia sormiaan jäykästi ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan.
Seuraava, luolaa vavahduttava rummunisku päättyi siihen, kun valtava kolmivarpainen jalka potkaisi tiensä ulos hiljalleen rapistuvasta jäämuurista. Koko vuori tuntui valittavan, kun itselleen ensimmäistä kertaa aikoihin liikuntakykyä saanut hirviö pusersi tietään yhä pienemmiksi palasiksi halkeilevasta jäävankilastaan.
Rummutus kiihtyi entisestään sellaisiin tahteihin, joita yhden pienen luun ei olisi pitänyt mitenkään pystyä takomaan, ja lopulta jäävankila räjähti kohmeiseksi pilveksi. Lohkareita satoi kaikkialle.
Suuren pedon liikkeet vavahduttivat luolaa. Syntyneen pilven keskellä vuoren vanki liikuskeli ahtaassa railossa, ja henkäisi ensimmäistä kertaa hyytävän, jääkylmän henkäyksen.
”Ai hei oho”, makuta sanoi jatkaen tanssahteluaan ilman musiikkiakin, ”olikohan tämä nyt sittenkään hyvä idea.”
Sarvipäinen hirviö otti askeleen. Se otti toisen.
Pohjoisen noita ei ehtinyt aivan heti vilkuilla sitä sen tarkemmin, mutta se virhe tuntui korjautuvan melko nopeasti, kun hän löysi itsensä hirviön valtavan vasemman nyrkin otteesta ja huomattavasti korkeammalta kuin äsken.
”Tuota joo, ilmaista ruokaa tuolla päin”, hän totesi osoittaen ylös railon suuaukkoon ja väänsi kasvoilleen niin leveän hymyn, ettei se oikeasti mahtunut hänen naamaansa.
Jäästä herännyt peto hengitteli hyytävän raskaasti. Se tuijotti häneen niin läheltä, että Pohjoisen noidalle osoittautui vihdoin oivallinen tilaisuus havainnoida tämän hämmästyttävän luonnon ihmeen kauneutta. Olennon kippurat sarvet raapivat luolan katon jäähän arpia, ja peto tuijotti häneen kahdella tulenhehkuisella silmällä. Noidasta katsottuna oikealla puolella oleva oli tarpeettoman paljon isompi, ja sen pinta näytti kuin hohkaavalta laavalta. Hirviön selkä ja olkapäät kasvoivat suuria, jäisen valkoisia harjaksia, jotka jatkuivat myös valtavana, tuuheana partana aina sen leuassa asti.
Partaharjaksien keskeltä törröttävistä hampaista pienimmät olivat makutan nykyisen kehon käsivarsia pidempiä. Koko valtavaan kitaan olisi mahtunut Pohjoisen noidan lisäksi varmasti toista kymmentä muutakin noitaa.
Mahtavan pedon ilmeestä oli mahdotonta sanoa, mitä mieltä se oli makutan ateriatarjouksesta. Se kuitenkin raotti valtavilta jääpuikoilta näyttäviä hampaitaan, ja vapautti kidastaan yhden sanan.
”HOU.”
Olisi varmasti voinut vapauttaa vähän hiljempaakin.
”Minä vapautin sinut vankilastasi”, makuta sanoi epävarmasti, ”joten eikö olisi ihan kohtuullista pyytää, että sinä vapauttaisit minut liioista poroista? Ei sillä, että varmaan ymmärtäisit puhetta…”
Ilme hirviön hampaikkailla kasvoilla ei muuttunut, ja makutan oli vaikea olla ajattelematta, että se näytti kuin valtavalta skakdilta. Skakdejahan ne olivat, pohjoisen harjakansa? Ei hänen vastuualuettaan. Ehkä joskus hän vielä tuntisi skakdin, jolle voisi väittää, että oli kohdannut joskus muinaisen ikiroutaan vangitun otuksen, joka näytti vähän siltä skakdilta? Näh, aika epätodennäköistä.
Olento hengitteli jääkylmää hengitystään hetken makutan kasvoille, kunnes sanoi taas jotain äärimmäisen tärkeää.
”HOU.”
”Minä en oikein tiedä, mitä minun pitäisi vastata tuohon”, Pohjoisen noita vastasi täysin rehellisesti. ”Ruokaa. SYÖTÄVÄÄ. Tuolla päin!!”
Hän viittoili yhä railon suuaukkoon ja toivoi, että iso houhotteleva otus todellakin keksisi lähteä kiipeämään. Ja vaikka sitä oli vaikea uskoa, vaikutti vuoripedon tulenhehkuisiin silmiin syttyvän jokin tajuaminen.
”HOU!!!”
Kolmas hou oli sitä luokkaa, että makuta oli todella kiitollinen ikiaikaisella taikuudella muokattavissa olevasta kehostaan. Siihen kykeni esimerkiksi kasvattamaan uudet kuuloelimet sen jälkeen, kun edelliset olivat valuneet ulos pään onteloista mustana nesteenä.
Peto jatkoi askeltamistaan siinä pienessä tilassa, joka sille oli siunattu, ja näemmä kokeili musiikillisia lahjojaan vasemmalla jalallaan noidan rumpuun. Kosminen makuta-soitin ei juuri tykännyt siitä ja poksahti masentavasti rikki.
”Mitä saatanaa! Se rumpu oli arvotavaraa, senkin vandaali!” makuta kiukustui, mutta ennen kuin noita ehti toivoa olennolta enempää varovaisuutta, paukautti peto heidän yllään olevan ahtaan jäärailon auki. Juuri sillä nyrkillä, jossa hän tällä hetkellä sattui olemaan.
”Ei saatanan saatana!”
Vuoren rinteille oli kerääntynyt useampi sata poroa — määrä, joka täydellisen varmasti ennättäisi tuhota kivisateella kaiken sivilisaation lähisaarilta, jos ei niitä pysäytettäisi. Niiden silmät hehkuivat kultaisina, kun ne katselivat alas avautuvaa näkymää. Tuijottamisen kuitenkin keskeytti vuoren pinnan jään läpi syöksyvä ihan saatanan iso jättihirviö.
”HOUUUU!!!”
”HOPLAA!” kirkui jokin punasilmäinen hirviön nyrkistä. ”HAKKAA PÄÄLLE, PUKKI!”
Kohti rynnivä ihan saatanan iso jättihirviö ei ollut mitään, mistä poroilla olisi ollut ennakkokokemuksia. Juuri nyt sarvekkaita ei ajanutkaan enää muu kuin villi laumavietti, joka juonsi jokaisen niiden sisällä kipinöivästä keltaoranssista energiasta. Kirkkaasti hohtava luonnonvoima sai maaperän vavahtelemaan ja jyrisemään. Porolaumat pakkautuivat tiiviimmin yhteen.
”VARO, PUKKI!” kirkui noita nyrkin sisältä, eikä häntä kantava jättihirviö ehtinyt reagoida. Välähdys hohtavaa voimaa singahti salamana porolauman uuden alfauroksen punaisesta turvasta. Se osui maastoon suuren sinisen sarvihirviön jalan alla, ja kiviaines räjähti voimakkaasti kaataen hirviön maahan.
”ÄKKIÄ YLÖS!!!!” kirkui noita, jonka nelihiippainen hattu oli kiepsahtanut hänen toisen silmänsä päälle.
Kun vuoren hirviö sai itsensä kammettua ylös, näkivät se ja sen nyrkissä roikkuva vapaamatkustaja porolauman vastaiskun.
Kuusi ainakin satapäisen lauman vahvinta poroa olivat astelleet lauman edelle ja paistoivat nyt muita kirkkaampaa hehkua. Aavemaisesti leijuen nousi yksi poro toisen harteille. Sitten kolmas, ja kohta neljäs, viides ja kuudeskin. Hetkessä ne olivat asettuneet päällekkäin epämääräiseksi huteraksi torniksi.
”Voi ei!” huudahti makuta järkyttyneenä. ”Aivan kuten ennustinkin… PORO-NUI.”
Huojuva porotorni lähestyi uhkaavasti vuoren hirviötä.
Hirviö ei epäröinyt. Se kohdisti hyvin tähdätyn potkun keskelle tornia, ja porot lensivät ympäriinsä kuin biljardipallot.
”HOU!!!” artikuloi pukki.
”Niin, okei, öh… ei sittenkään mitään! Hyvin menee!” noita kannusti.
Porot olivat kuitenkin muodostaneet lisää Poro-Nuita, koska ilmeisesti ne vain pystyivät siihen.
”Hah, hoidamme nuo leikiten! Potkaise ne helvettiin täältä!” noita vaahtosi, ja pukki teki työtä käskettyä. Tuskin sen takia, että sitä käskettiin.
Kuusi eri porotornia hieman etäämmällä näyttivätkin yhdistyvän jonkinlaiseksi humanoidimaiseksi otukseksi, jolla oli jättimäinen poronpää ja melkein yhtä korkea ruumis kuin hirviöllä.
Noita parkaisi.
”Voi ei, se on… PORO-NUI-NUI???”
”HOU!” sanoi hirviöpukki ja syöksyi taistoon juuri syntynyttä poromechaa vastaan.
Sarvet kalahtivat yhteen ja kolossien askeleet tärisyttivät tannerta. Jättiläismäinen humanoidiporo antoi jättiläismäisen humanoidipukin maistaa melko lujaa oikeaa koukkua, joka lennätti pukin syvälle maaperään.
Kauan otus ei siellä kuitenkaan maannut. Se loihti jostain sisältään esille lisää uljasta taisteluvoimaa ja ponkaisi salamannopeasti pystyyn jättäen jälkeensä syvän montun hangessa. Vuoren hirviö naurahti kumeasti ja potkaisi Poro-Nui-Nuilta jalat alta nopealla taklauksella.
”Hyvä Pukki!!!” makuta huusi. ”Opeta sille roikaleelle nimeämispäivän todellinen merkitys!!!”
Tässä vaiheessa pukki jakoi vielä brutaaleja nyrkiniskuja täysin alakynteen jääneeseen porojättiin, paiskasi tämän mahalleen maahan ja hyppi tämän päällä tasajalkaa. Väkivaltainen toiminta kuitenkin kiinnitti pukin huomion niin intensiivisesti, ettei tämä huomannut takanaan muodostuneita kolmea uutta Poro-Nui-Nuita.
”HOU!” mylväisi sininen sarvipää, kun kaksi uutta kahdella jalalla seisovaa poromassaa tarttuivat sitä sen molemmista kainaloista ja repivät sen kauemmas maassa makaavasta ruhjotusta Poro-Nui-Nuista. Kolmas peuraeläimistä äsken muotoutunut jättiläinen vaappui vihaiselta näyttäen Pukin eteen.
Kaksi muuta pidättelivät vuoren hirviötä aloillaan, ja kolmas alkoi jakaa poroista kasatuilla nyrkeillään tiukkoja iskuja hirviön vatsa-alueelle. Yhä pukin nyrkissä möllöttävä makuta ei voinut tehdä asialle mitään, vaikka olisi varmaankin pystynyt. Nyrkin sisästä väkivalloin vapautuminen olisi saattanut satuttaa pukkia… mikä olisi tietysti vähän kurjaa, kun tavoitteena olisi estää pukin satuttaminen.
”Hei pukki!” Pohjoisen noita huusi. ”Älä nyt luovuta. Ne ovat jumalauta poroja, et saa antaa itsesi hävitä joillekin saatanan poroille! Olihan meillä pienet erimielisyytemme — en ikinä anna anteeksi rumpuni tuhoamista — mutta löysimme selvästi yhteisen sävelen, nimittäin ylimääräisten porojen lahtaamisen. Minä ja koko muu saaren väestö luotamme sinuun! Ei sillä, että kukaan muu tietäisi edes olemassaolostasi, mutta näin niin kuin periaatteessa. Me uskomme sinuun, tai ainakin minä uskon! Olet vahva! Olet väkevä! Olet voimakas! Olet… en keksi enempää synonyymejä. Sinulla on kaunis ääni, joskin turhan kova! Sinun on pakko voittaa! Poroilla on pienet aivot, keksi jotain!! ME LUOTAMME SINUUN!”
Ja silloin, kuin nimeämispäivän henki itse olisi tullut lihaksi ja vereksi, virtasi vuoren hirviöön jotain taianomaista. Sen punaisena hehkuvat eri parin silmät avautuivat täysin ammolleen, ja pienen hetken näytti kuin jättiläishampaiden täyttämät kasvot olisivat kasvaneet saaren leveimpään hymyyn.
Vuoren hirviön partaharjakset hulmusivat korkeuksissa yltyvässä tuulessa. Vihulaisen poroista muodostuvat kourat jakoivat yhä iskuja pukin vatsa-alueelle, mutta nyt näytti siltä kuin pukki olisi kovettanut koko jäisen sinisen olemuksensa… sillä pieni ystävä nyrkin sisällä oli antanut sille kauneimman lahjan.
Siispä Vuoren suuri hirviöpukki päätti alkaa jakaa tuota iloa kaikelle ympäröivälleen, ja ensi töikseen se päätti opettaa läheisyyttä niille kahdelle Poro-Nui-Nuille, jotka pitelivät sen kainaloista tiukasti kiinni. Oli kuin taivaan tähti punainen olisi ollut misteli, kun pukki riuhtaisi vahvoilla käsivarsillaan kahden porojättiläisen päät vauhdikkaasti toisiaan kohti. Nimeämispäivän rakastava ele räjäytti Poro-Nui-Nuiden päät sateeksi hölmistyneinä hankeen putoilevia poroja. Porovuorten päättömät kehot kaatuivat tärähtäen vuorelle hajoten taas laumoiksi pakoon pinkovia olentoja. ”HOU!” julisti pukki kaikille juhlapäivän henkeä. Sillähän ei ollut varsinaisesti väliä, että nimeämispäivä ei varmaan ollut tänä nimenomaisena iltana (mistä Pohjoisen noita olisi sen tiennyt?), sillä pukin lahjoja riitti lopuillekin riitapukareista. Äsken avuttoman pukin vatsaa takonut Poro-Nui-Nui otti perääntyviä askelia, mutta pukin into oli liian suurta ja nimeämispäivän henki leijaili kaikkialla.
Pukki juoksi viimeistä seisovaa porovuorta kohti, ja suuntasi kaiken juhlapäivän riemun yhteen iloiseen onnenpotkuun sen jalkojen väliin. Kohti taivaita viilettävä Poro-Nui-Nui hehkui hetken ylhäällä kuin kirkkain nimeämistähti. Sitten tähti tippui taivaalta ja vuoren toisella puolella räjähti aika helvetin kovaa.
”HOU HOU!”
Pukin aiemmin talloma Poro-Nui-Nui oli jo kasaamassa repaleista olomuotoaan edempänä ja saisi kohta sekin vastaanottaa pukin lahjan. Tämä groteski peurafuusio oli kuitenkin valmiina, ja halusi yllättää pukin ensin.
Viimeinen Poro-Nui-Nui hehkui kirkasta oranssia valoa ja alkoi nousta hieman ilmaan. Hirmuinen pyörre sen ympärillä riepotteli lunta myrskyksi vuoren yllä, ja alkoi imeä itseensä ympäri vuorta paniikissa juoksentelevia poroja. Jättiläinen imaisi itseensä ympärilleen levinneiden Poro-Nui-Nuiden osasina toimineet porot.
Ja ennen kuin pukki ehti tutustuttaa Nui-Nuin nimeämispäivän ihmeistä suurimpaan eli vasempaan nyrkkiinsä, taklasi pukkia ainakin kolme kertaa suurempi jättiläisporo sen hirvittävällä jyrähdyksellä vasten vuorenrinnettä.
”VOI EI”, kiljui noita, ”SE ON PORO-NUI-NUI-NUI??????”
Pukki ei enää tässä vaiheessa arvostanut kommentaaria, vaan paiskasi makutan jonnekin syvälle hankeen ja nousi ylös. Kaksi jättimäistä otusta tuijottivat toisiaan hyytävässä tuulessa. Vuoren hirviö teki liikkeensä ensin ja puski sarvet tanassa kohti jättiläisporoa. Tämä mylväisi kuorona tuskasta, kun sarvet lävistivät sen vatsan. Nui-Nui-Nui taas tarttui pukkia jalasta ja alkoi hakata tätä vuorta vasten kuin märkää rättiä. Muutaman kerran vuoreen iskeydyttyään pukki huomasi makaavansa huomattavan matkan päässä edellisestä sijainnistaan: poromonsteri oli lähestulkoon heittänyt sen alas vuorelta, mutta heittovoimaa ja/tai tähtäystä ei selvästi ollut ollut tarpeeksi. Mitään näistä asioistahan pukki itse ei ajatellut, vaan sen teki makuta, joka oli saanut kaivauduttua jälleen pintaan.
”HYVÄ, PUKKI! TAPA SE! REVI SEN PÄÄ IRTI!” noita kirkui psykoottisesti pomppien hangen pinnalla.
Pukki aikoi nousta, mutta Poro-Nui-Nui-Nui oli liian nopea ja ehti syöksyä vuoren hirviön luokse sekä tarttua tämän olkapäistä kiinni. Ote tarkentui niin, että valtava poroasia piteli valtavaa pukkiasiaa tämän ojennetuista käsivarsista kiinni yrittäen parhaansa mukaan kiskoa niitä irti. Pukki karjui tuskissaan, ja makuta pelkäsi taistelun pian päättyvän — heidän tappiokseen.
”Syökse sen päälle tulta!” noita ehdotti. ”Tai vaikka happoa, kai sinä jotakin kuolettavaa substanssia osaat sisuksistasi sylkeä!”
Pukin mylvintä kuulosti pahalta.
”KÄYTÄ HYPNOOSIVOIMIASI! TAI TELEPORTTAA! KÄYTÄ KETJUSALAMAVOIMIA! JOTAKIN!”
Poro-Nui-Nui-Nuin turpa oli muodostanut julman ilmeen, joka kertoi, että hetken kuluttua sen uhri olisi mennyttä kalua. Ja valtavan porovuoren sisältä hehkuvasta oranssista energiasta päätellen kohta myös koko vuori, ja suunnilleen kaikki elävä sen ympärillä.
”PUKKIIIII!!! KÄYTÄ PAINOVOIMANMUOKKAUSKYKYÄ! TAI AMMU PLASMAA. SÄHKÖ, ÄÄNI, TYHJIÖ. MIKÄ VAIN! JUMALAUTA AMMU SITÄ SILMÄSÄTEILLÄ!”
Pukki soi hyppivälle ja mekastavalle makutalle nopean vilkaisun, suuntasi sitten erittäin vihaisen ja tulisen punaisena hohtavan katseensa Poro-Nui-Nui-Nuin silmiin ja…
… räjäytti yhdellä katseella sen groteskin pään poronkäristykseksi.
”Aha”, Pohjoisen noita sanoi.
Tuuli puhalsi äänekkäästi. Päätön Poro-Nui-Nui-Nui päästi pukin otteestaan ja huojui tämän edessä pari horjuvaa askelta. Sen sisältä hehkuva kellertävä valo himmeni hieman. Lopulta porokasa kompastui, ja silloin se maaginen voima, joka sitä oli hetken kasassa pitänyt, päästi irti. Jättiläishirviö levisi vuoren hangelle vain järkyttäväksi pinoksi peuraeläimiä, jotka mylvivät hämmentyneinä siitä, mitä niin sanottua perkelettä äsken oli sitten tapahtunutkaan.
Olentoihin sidotun luonnonvoiman kutsuma hullu laumamieli oli lakannut ohjaamasta niitä. Nyt ne vain könöttivät lumisella vuorella yhä oransseina hehkuen.
Ja koska pukin työ oli ollut rankka, päätti se istahtaa alas pienelle aterialle. Porot eivät aivan ymmärtäneet juosta pakoon, kun sarvipäinen jättiläinen kauhoi otuksia kaksin käsin kasasta ja heitteli niitä suuren valkean partansa keskeltä törröttävien hampaiden väliin.
Luut rutisivat, sarvet napsahtelivat katki ja lumi tahriintui punaisesta hyhmästä, kun vuoren hirviö tyydytti melko pitkään kurninutta nälkäänsä.
”Okei, miksei”, noita sanoi katsellen uuden ystävänsä ateriointia. ”Jos sinulla kerran on nälkä.”
Vuoren hirviö kääntyi häntä kohti, hymyili sanalla sanoen kammottavaa hymyä ja taputti poronveren tahraamalla kädellään vatsaansa. Sitten se päästi ulos riemukkaan mylväisyn, johon noita ehti tällä kertaa varautua tunkemalla etusormiensa koko pituuden päänsä sisälle.
”HOU HOU HOU!!!!!!”
Porot tuijottivat luojaansa pinon keskeltä ja pukin kourista lähinnä hämmentyneinä. Sentään jokainen olennon kitaan katoava poro tuntui vähentävän yleensä räjähdyksiä edeltävää oranssia hehkua koko laumasta.
”No hyvä jos maistuu”, makuta kailotti. ”Kuule, syö minun puolestani niin kauan kunnes ei enää nälätä, ja vaikka ihan hitusen nopeammin. Täällä on aikamoinen sotku, ja siivoaisin sen mielelläni ennen kuin kukaan ehtii…”
”… tänne… paikalle… katselemaan, mitä olen mennyt…”
Pohjoisen noita jätti lauseen roikkumaan ilmaan ja havaitsi viimeisen rippeen hymyään katoavan kasvoiltaan. Samalla hän veti neljäntuulenhattuansa syvemmälle päähänsä ja yritti parhaansa mukaan keksiä tapaa kadota lopullisesti maan alle. Noita kääntyi hitaasti katsomaan taaksensa, mutisi ulos maailman pienimmän ”voi perkeleen perkeleen” ja havaitsi, että hatun sai näemmä vedettyä vielä syvemmällekin päähän! Kappas, kuinka maailmasta tulikaan mukavan yksivärinen ja selkeä, kun hattu oli tarpeeksi syvällä!
Taivaalta laskeutuva asia tietenkin lähestyi, vaikka hän kieltäytyisi havainnoimasta sitä.
O-ou, olisi joku muu ehkä sanonut. Tosin suurin osa universumin olennoista olisi sanonut ehkä ennemminkin vaikka, että ”MATA NUI ARMOLLINEN! SÄÄSTÄ MINUT JUMALALLISELTA OIKEUDELTASI”.
Sillä jos joku muu olisi ollut katselemassa pimeänä talviyönä tuon pienen ja vaatimattoman saaren vuoren huipulle laskeutuvaa näkyä, olisi hän todella oppinut pelkäämään ja arvostamaan maailmaa, jossa eli.
Taivaallinen kuoro lauloi korkeuksissa. Valtaisat punaiset siivet löivät ilmaa, jonka virtaus olisi saattanut heittää matoralaisen alas vuorelta, ja niiden suuri varjo peitti noidan alleen. Ne saivat noidan omat siivet näyttämään kärpäsen vastaavilta. Suomupeite rakenteeltaan hyvin liskomaisen valtavan – jopa Pukkia suuremman – olennon ympärillä näytti siltä, kuin sen ihoon olisi upotettu hohtavia rubiineja, ja tummempiin kohtiin panssarointia tumman violetteja, lähes mustia ametisteja. Olennon valtavat raatelukynnet olivat kullanhohtoista metallia, kuten olivat myös sen kasvoja suojaava kypärämäinen kehikko sekä siipien metalliset rajat ja siellä täällä suomupanssaria vahvistavat tukirakenteet. Lohikäärmeen silmät olivat vihreänhehkuiset ja sen suu täynnä pitkiä kultaisia hampaita, jotka vetivät vertoja vuoren hirviön hampaille.
”NARRI!”, kuului lohikäärmeen kidasta ääni, joka oli yhtä paljon tulen roihua kuin puron soljuntaa, ja samaan aikaan mies, nainen ja jotain muuta.
Ja aivan hetkessä oli lohikäärmeserafi, enkeleistä ensimmäinen, Destralin punainen miekka ja Mata Nuin ääni laskeutunut aivan Pohjoisen Noidan eteen kaikessa jumalallisuudessaan.
Eikä Käskynhaltija ottanut vastaan vääriä vastauksia.
”Sinulla on velvollisuus selittää, mitä saarellasi tapahtuu.”
Pohjoisen Noita oli kiusallisen hetken hiljaa, tarttui päähineestään kaksin käsin ja työnsi päänsä niin syvälle sen sisälle, että hatun suuaukko peitti hänen kaulansakin kokonaan.
”En tietäisi sellaisesta”, hän mutisi asiallisella äänellä kankaan läpi. ”Olen katsokaas vain neljäntuulenhattu.”
Valtava makuta tuhahti niin, että kuulosti kuin se olisi halunnut syöstä tulta.
”Mikä.”
”Tämä, mikä minulla on päässäni.”
”Jos päässäsi on neljäntuulenhattu, annat olettaa, ettet itse ole hattu. Hatuilla ei ole päitä, Narri.”
”Niinpä niin, saitte minut kiinni ristiriidasta verekseltään”, noita sanoi ja hohotti varovaisesti. Lohikäärmeen hiillostava katse ei jättänyt arvailemisen varaan, oliko tämä unohtanut alkuperäisen kysymyksen.
”Tuota noin niin”, pienempi makuta aloitti ja nosti etusormensa pystyyn. ”Arvon Käskynhaltija, minä loin raheja ja ne lisääntyivät hieman odotettua nopeammin, joten palkkasin ystäväni hankkiutumaan osasta eroon.”
Pukki rouskutti äänekkäästi ateriaansa Pohjoisen noidan takana, eikä Suuren hengen ylin enkeli edes katsonut sen suuntaan. Kun lohikäärme puhui taas, tihkui sen ääni painostavaa vettä ja polttavaa liekkiä.
”Onko sinulla vaikeuksia toteuttaa tehtävää, jonka veljemme ja jumalamme on sinulle siunannut, Narri? Tarvitsetko… tasoistasi työtä?”
”Hei!” noita sanoi kiivastuen sen verran kuin suinkin uskalsi. ”Ei tarvitse silti ryhtyä epäkohteliaaksi. Minä hoidan kyllä oman osuuteni työstä.”
Lohikäärme askelsi Noidan ympärillä. Vuoren lumella sen askeleet kuulostivat samaan aikaan hirviöpukkiakin painavammilta, mutta lumihiutaletta kevyemmiltä. Pohjoisen Noidalla ei ollut mikään kiire nostaa hattuaan pois silmiensä edestä. Se lämmitti siinä ihan mukavasti.
Serafi pysähtyi noidan taakse, ja noita tunsi sen polttavan kuuman hengityksen niskassaan. Lumi alkoi sulaa hänen jalkojensa alta.
”Sotaherra takoi meille mahtavan aseen Suuren hengen vihollisia vastaan. Arkkitehti nostatti uljaan monumentin Hänen kunnialleen. Ja Hovimestari vartioi Hänen kaupunkiaan kaiken loppuun asti. Tuottaisitko sittenkin enemmän kunniaa veljellemme jonkun heistä apulaisena, Narri?”
Pohjoisen Noita nosti heikosti nyrkkiään ja pui sitä todella, todella varoen.
”Kyllä- kyllä muuten varmasti pesen Arkkitehdin arkkitehtuurissa mennen tullen!”
Lohikäärmeserafi ei vastannut hetkeen. Sen äänellä tuntui siltä kuin hiljaisuudet olisivat olleet puhetta äänekkäämpiä. Tai ehkä se johtui vain siitä, että hirviöpukki oli tajunnut jossain takana, kuinka herkullisia porot olivat silmäsäteellä kypsennettyinä. Samassa porot olivat tajunneet, että lajin tulevaisuuden turvaamiseksi olisi vähitellen parempi oppia olemaan tulematta syödyksi.
”Hyvä on, Narri”, sanoi Suuren Hengen suuri enkeli. ”Pese siis. Siivoa tämä sotku. Ja katsokin, että kansalaisesi eivät kärvenny siinä samalla.”
”Käskystä, Käskynhaltija”, noita mutisi hattukankaan läpi.
Suuri lohikäärme levitti jälleen mahtavat siipensä, joiden iskut kutsuisivat laivoja kaatavia tuulia.
”Mata Nui olkoon ylistetty ikuisesti”, se lausui äänellä, joka oli voimakkaampi kuin satojen kuoro.
”Joo, niin kai.”
Siihen Noita sai serafilta vain sellaisen katseen, jota näkemättäkin tunsi, että sillä voisi suurinpiirtein ampua hänet ulos maailmankaikkeudesta vaikka luoteissakaran kärjen läpi.
”… siis… niin… Mata Nui olkoon ylistetty ikuisesti”, lisäsi noita.
Serafi oli siihen enemmän tai vähemmän tyytyväinen. Ja kahdella mahtavalla siiven kajahduksella oli Suuren hengen ylin enkeli taas taivaalla ja kaukana kuolevaisten katseista. Jumalallinen kuoro kaikkosi taas pilviin, jotka olivat sen synnyttäneet, kun lohikäärme aloitti matkan toiselle puolelle Suuren hengen valtakuntaa.
Mutta Noidan päivä oli lopullisesti pilalla. Makuta käveli jupisten alas vuorenrinnettä ja vihdoin uskaltautui nykäisemään neljäntuulenhatun pois silmiensä tieltä. Hän potkaisi lunta ja irvisti parhaansa mukaan sellaista rumaa ilmettä, josta olisi kai pitänyt tulla mieleen vihainen lohikäärme.
”Ö hö hö, ’tarvitsetko tasoistasi työtä, Narri?'” hän inisi pää painoksissa. ”Koskaan ei voi olla tyytyväinen! Saarikin ihan ehjänä! Vai mitä, että kohtuutonta ja epäkohteliasta tuollainen?”
Pukki lakkasi kömpimästä pakoon juoksevien porojen perässä, tyytyi jo kantamaansa melko suureen lastiin liikkumatonta lihaa ja kääntyi makutaa kohti. Ikiaikainen enkeli ja muinainen vuoren sarvipäinen jätti tuijottivat toisiaan pienen hetken.
Vuoren hirviö oli iltansa kulkuun kovin iloinen. Se oli vapautettu ikiroudasta, johon luonnonvoimat olivat sen vanginneet aikoina aivan toisina, ja se oli saanut vatsansa täyteen. Mutta ennen kaikkea vuoren hirviöpukki oli saanut ystävän. Ja nyt oli aika tehdä ystäväkin iloiseksi.
”Hei, mitä sinä”, noita sanoi pöllämystyneenä löydettyään itsensä taas jättiläisen kourasta ja huomattavan korkealta. Hän katseli sarvipään poronverellä maalattua hammashymyä, laski katseensa tämän toisen käden kantamuksiin ja hihitteli hetken hermostuneesti.
”Tuota, kiitos tarjouksesta, mutta…”
Pukin vapaa käsi tarjosi päätöntä poronraatoa aivan hänen eteensä.
”Ei minulla ole… ihan noin nälkä…”
Nälkäisen puhetta, ajatteli pukki, ja pudotti uuden parhaan ystävänsä päälle tämän painon verran veristä poronlihaa.
Ja niin kaikki oli kääntynyt lopulta parhain päin, ja Pohjoisen noita oli oppinut nimeämispäivän hengen. Vaikka se olikin vaatinut enemmän ruumiita kuin keskimääräisenä nimeämispäivänä oli toivottua.
”… mutta toisaalta minä kuitenkin myös loin suurimman osan tänään kuolleista asioista”, makuta mutisi itsekseen, ”joten ehkä se vähän tasapainottaa?”
Hanki kimalteli. Noita seisoskeli hyytävässä aamuyössä katsellen aikaansaannoksiaan. Porotokan jäänteet juoksentelivat alas vuorenrinnettä kaatuillen välillä upottavaan hankeen ja mylvien hädissään. Kun makuta katseli pienten nova-räjähdysten jättämiä kraattereita ja vuorella käydyn taistelun jälkiä, näki hän todella ensimmäistä kertaa koko pitkässä elämässään, minkälaista tanssia luominen ja tuho kävivät.
Ja ollakseen enkelin siipien arvoinen olisi hänen löydettävä tasapaino tuohon vaakaan.
Siispä noita aikoi pitää henkilökohtaisesti huolta, että sama ei toistuisi. Hän aikoi pitää huolta, että tämä pieni ja mitätön välisaari heräisi kukoistukseen, jota siltä ei oltu koskaan nähty.
Vuoren hirviöpukki, noidan uusi ystävä, pitäisi omalta osaltaan huolen, että porojen kanta ei ylittäisi kriittistä rajaa. Vaan noidan ylpeys vaati, että hän korjaisi pois myös omat jälkensä.
Osa saaren matoralaisista ei kavahtanutkaan noidan pelottavaa ulkomuotoa, ja kun nämä vihdoin tohtivat lähestyä häntä, tarjosi hän uusille oppilaille neuvojaan. Matoralaisten olisi opittava puhumaan poroille ja kuuntelemaan niitä. Näkemään niiden herkät, huomaamattomat eleet ja liikehdinnät ja opittava tietämään, mitä ne tarkoittivat. Ruokkimaan poroja, ja tulemaan niiden ruokkimiksi. Elämään poroista, ja elämään poroja varten.
Noita muisti kuitenkin painottaa uusille oppipojilleen myös sitä, että poroja sai olla vierekkäin suorassa kosketuksessa toisiinsa enintään viisi. Eivätkä oppilaat yleensä halunneet kysyä, miksi.
Kiusallinen puoli poroissa katoaisi tuskin taikomallakaan. Olentojen sisällä sykkivä luonnonvoima oli hyvin vahva. Mutta ennemmin tai myöhemin, joko kymmenessä tai sadassa sukupolvessa, alkaisi kiven taika lopulta hiipua pois jokaisesta saaren porosta. Niin sen oli oltava. Noita uskoi vahvasti niin tapahtuvan.
Tuhansien vuosien päästä porojen räjähdysvaara olisi vajonnut mitättömyyksiin, eikä kukaan enää ikinä kuolisi porojen aiheuttamiin elementaaliräjähdyksiin. Ei varmana.
Ja vaikka kaikki olikin kääntynyt parhain päin, ei makuta voinut olla tuntematta tyydyttymättömyyttä. Oliko hän todella lähtenyt luomistyössään oikealle polulle? Kauniita porot olivat, mutta miksi Pohjoisen noita tunsi jatkuvasti, kuin ne eivät olisi olleet lähelläkään sitä, mitä hän todella halusi luoda?
Vastaus kysymykseen antoikin kuulla itsestään yllättävän nopeasti: Porot eivät olleet kuin hän. Porot eivät olleet älykkäitä.
Ne eivät osanneet luoda. Ne eivät osanneet kehittää, selittää tai järkeillä. Poro ei näkisi, mikä erotti sen muusta laumasta. Eikä se ennen kaikkea nimeäisi asioita.
Porot olivat hänen luomuksiaan, mutta ne eivät voisi ikinä olla hänen lapsiaan. Ne eivät jatkaisi hänen tehtäväänsä siellä, minne hänen taikuutensa ei yltäisi. Ja tätä kaikkea talven kylmässä pimeässä miettiessään Pohjoisen noita päätti, että hänen seuraava suuri työnsä muistettaisiin vielä kauan.
Lumihiutale laskeutui kevyen tuulen kantamana pimeydestä jossain yläpuolella. Noita antoi punaisten silmiensä seurata sen koko matkaa, eikä tiennyt mikä voima sai hänet nostamaan pitkäkyntisen kätensä ja ottamaan hiutaleen kiinni. Makutalla ei ollut ruumiinlämpöä, joten hiutale ei sulanut laskeutuessaan hänen kämmenelleen.
Kuinka hämmästyttävää ja äärimmäisen kiintoisaa olikaan, että jokainen taivaalta laskeutuvista kiteistä oli täysin omanlaisensa? Loputtomuuksiin jatkuvia jäisiä fraktaaleja, jotka ilmenivät lyhyen hetken havainnoitavassa maailmassa ainoastaan kadotakseen iäisyyksiksi.
Maailma oli todellakin täynnä ihmeitä! Ja jotkin niistä syntyivät ilman, että kukaan päätti luoda niitä.
Sinä talvena Suuren hengen enkeli pysähtyi kerrankin katselemaan yhtä tuollaista ihmettä ennen kuin se katoaisi ikiajoiksi.
Jos Pohjoisen noita olisi kuitenkin nostanut sillä hetkellä katsettaan, olisi hän ehkä voinut hetken ajan nähdä, kuinka jossain saaren etelärannalla iski maasta taivaaseen valtava sininen salama. Mutta se katosi aivan yhtä pian kuin oli ilmestynytkin.
Ja siellä missä salama oli iskenyt maasta taivaaseen, oli eräs Totuutta etsinyt matkalainen etelästä saanut kaiken sen, minkä oli halunnutkin. Sen kaiken, mitä Pohjoisen noita ei ollut hänelle osannut antaa.
Vaan onnelliseksi se ei ollut häntä tehnyt.
”Ai että kun on jännää”, noita sanoi hiutaletta tuijotellen.
Vuoripajanssansa,
on siellä Manun työ.
Porokanta räjähtää
ja kohta vuori myös.
Vaan onneks’
Guartsupukki söi ne,
Guartsupukki söi ne,
Guartsupukki söi ne
melkein jokaisen.
Vaan onneks’
Guartsupukki söi ne,
Guartsupukki söi ne,
Guartsupukki söi ne
melkein jokaisen.
Profeetankin kanssa
tuo noita juttelee,
vaikka poronmuotoilu
sen edelle menee.
Vaan onneks’
Guartsupukki söi ne,
Guartsupukki söi ne,
Guartsupukki söi ne
melkein jokaisen.
Vaan onneks’
Guartsupukki söi ne,
Guartsupukki söi ne,
Guartsupukki söi ne
melkein jokaisen.
Potun istuttaja,
tuo Noita pohjoisen,
viettää juhla-aikaa saa
täysin lannistuen
siitä työmäärästä,
jonka porot luo;
räjähdysherkkyydellään
saaren tuhon tuo.
Vaan onneks’
Guartsupukki söi ne,
Guartsupukki söi ne,
Guartsupukki söi ne
melkein jokaisen.
Vaan onneks’
Guartsupukki söi ne,
Guartsupukki söi ne,
Guartsupukki söi ne
melkein jokaisen.
Tummanruskea tiedustelu-upseeri istui pöydän toiseen päähän ja käänsi valon kohti toista torakkaa.
”1359”, hän luetteli numerosarjan hitaasti ja huolettomasti. Kuulustelijan hyönteiskasvoilla oli pieni virne.
1359 nosti katseensa pöydästä. Hän oli surkea näky.
Toinen vihreistä silmistä veresti ja oli turvonnut. Arpeutunut kitiinikuori oli lian ja kuivuneen veren peitossa. Sen saumoissa oli pinttynyttä hiekkaa. Kuoreen kirjoitettu numero kieli sotilastaustasta.
”Tiedätkö, 1359. Kohtalosi ei näytä ruusuiselta, ei lainkaan”, mustahaarniskainen nazorak kumartui eteenpäin. ”Esimiehesi vaati välitöntä teloitusta, mutta emme me sentään barbaareja ole. Jokainen Imperiumin kansalainen ansaitsee puheenvuoron, eikö vain?”
”Jos olet täällä tappamassa minut, mikset vain tee sitä”, 1359 tuhahti.
Siloteltu tiedustelupalvelulainen veti esiin zamor-pistoolinsa ja pyöräytteli sitä pari kertaa käsissään. Hän asetti sen pöydälle, nosti jalkansa sen viereen ja nojasi taaksepäin.
”Kerrohan, 1359, miksi tapatit 48 jääkäriä komppaniastasi?” Kysymyksen äänensävy oli huoleton, lähes jutusteleva.
Se ei tuntunut äänensävyltä, jota tiedustelupalvelun kuulustelija käyttäisi.
”He olivat uhka. Se oli Imperiumin parhaaksi.”
”Mitä jos aloittaisit aivan, aivan alusta? Muista, tämä on ainoa mahdollisuutesi vakuuttaa minut – toivottavasti käytät sen viisaasti.”
Pahoin runneltu nazorak laski kummankin kyynärpäänsä pöydälle, mietti hetken ja alkoi sitten puhua.
”Meidät – 121. komppania – oli jätetty puolustamaan pientä, surkeaa satamaa. Lahdenpohjaan pioneerien nopeasti kasaama, käytetty etenemisvaiheessa. Sinne tuli vain huoltoaluksia silloin tällöin, ei mikään merkittävä paikka. Olimme sen ääliön, aliluutnantti 819:n, alaisuudessa. Raskaat aseemme olivat siirretty sen käskystä taistelussa oleville yksiköille, koska seudun piti olla hiljaista – Visorakit oli ajettu kauas saaren toiseen päähän.”
”Tiedustelu oli tapansa mukaan niin karzahnin väärässä”, ylikersantti 1359 löi pöytää. ”Yöllä vartiomies – 4201, hyvä jääkäri, levätköön rauhassa – alkoi karjua. Herätys, hälytys, hyökkäys. Olimme hädin tuskin ylhäällä, kun ne pirulaiset kävivät kimppuumme. Vääpeli sai osuman ensimmäisten joukossa, rhotukan happo sulatti hänen kasvonsa liemeksi. Näin, miten ne maailmanlopun hämähäkit repivät radistiltani kaikkia raajat irti ja jättivät kitumaan.
Olin pian korkea-arvoisin hengissä, joten määräsin miehet linnottautumaan tarvikevarastoon. Moni jäi sille tielle. Teloitin yhden jääkärin, joka oli työntänyt taisteluparinsa maahan syötiksi, kun itse liero oli juossut turvaan.”
Nazorak-veteraanin äänessä oli vihaa ja katkeruutta, kun hän puhui pelkurista. Hänestä kuuli, ettei hän ollut epäröinyt hetkeäkään.
”Me iskimme ovelle barrikadit ja tukimme ikkunoita. Se yö oli hirvittävä. Hämähäkkien silmät loistivat pimeässä. Välillä ne vain odottivat, vaanivat ja kutoivat verkkojaan.
Välillä ne paukuttivat ovia ja ikkunoita päillään tai leuoillaan. Kerran ne pääsivät läpi, mutta eivät ne mahtaneet hyvälle keihäsmuodostelmalle mitään, kun eivät voineet piirittää meitä.
Se oli elämäni pisin yö. Joka ikinen hetki pelkäsimme, että ne pääsisivät läpi. Kukaan ei nukkunut. Yksi nuoremmista murtui paineessa ja alkoi hakata ovea, halusi päästä ulos. Ammuin hänet, sillä lääkintämiehellä ei ollut lamautinaineita tuhlattavaksi pelkureihin.”
Mustahaarniska ei tarvinnut kuulustelukoulutustaan tietääkseen, että sotilas puhui totta. Mies oli suora, kova ja karkea.
Mallisotilas Imperiumille, hän pohti kuunnellessaan kertomusta.
”Jossakin vaiheessa havahduimme siihen, etteivät sirppileuat olleet hyökänneet pitkään aikaan. Kun katsoimme ikkunasta, näimme syyn.
Ne kutoivat turvapaikkaamme tahmaiseen seittiinsä. Aikoivat näännyttää meidät, koteloida meidät elävältä.
Viestintälaitteemme olivat jääneet ensimmäisessä hyökkäyksessä. Kukaan ei tietäisi meistä pitkään aikaan.
Tiesin, että meidän olisi päästävä pois. Varoittamaan muita, tärkeämpiä satamia, että pirulaiset olivat päässeet selustaan. Ties mitä ne saisivat aikaan sotamiehiemme huoltoreiteillä.
Meitä oli silloin vielä yli viisikymmentä miestä.
Puhuin heidän kanssaan. He olivat hyviä jääkäreitä, valmiita kuolemaan Imperiumin puolesta. Valmiita seuraamaan minua mihin tahansa.
Selvitimme keinoja päästä pois satamasta. Avomaalla sirppileuat saisivat meidät helposti kiinni, eikä ajoneuvoja ollut. Aliluutnantin moottorivene oli ainoa kulkuväline, joka oli saatavilla.
Siihen mahtui neljä. Valitsin kanssani kolme, joihin luotin eniten.
Loput lupasivat taistella viimeiseen mieheen. Kielsin heitä, sodasta oppineena. Visorakit, ne demonit, tekisivät niin pienestä joukosta helposti omiaan. Epäpuhtaiksi niitä kutsuttiin, hordikoiksi. Olin nähnyt niitä ennenkin – hirviöitä nazorakin kehoissa, eläimellisiä ja vailla järkeä. Jos hämähäkit vain saisivat saarrettua ylivoimalla jääkäriosaston, sai olla varma, että poloiset heräisivät hirviöinä.
Katsoin miehiäni ja tiesin, etten voinut antaa sen tapahtua. En heidän enkä Imperiumin takia.
Valitsin kuusi lisää. Vanhoja sotilaita, joiden läpi olin mennyt läpi helvetin. Tiesin, että he tekisivät mitä käskisinkin.
Me ammuimme loput komppaniasta siihen varastoon, ja pinosimme ruumiit siististi. Peitimme ne pressulla.
Rauha heille. Parempi kuolla puhtaana.
Ohjeistin jäljelläolevia lopettamaan oman elämänsä, mikäli ei pääsisi veneeseen.
Se tarkoitti vähintään kuutta heistä.”
Ylikersantti oli kadonnut omaan tarinaansa. Hän ei kertonut sitä enää kuulustelijalleen, hän kertoi sitä itselleen. Kuin perustellakseen sen, mitä teki.
”Avasimme ovet ja heitimme ulos loput kranaattimme. Ammuksien säästämisestä piittaamatta upotimme kuulia niihin hirvityksiin. Osa leikkeli verkkoja miekoilla. Kimppuumme kävi myös omiamme, alkuhyökkäyksessä jääneitä hordikoita. Tunnistin yhden adjutantikseni ampuessani häntä.
Vanha ystäväni, kelpo kersantti 1523, juuttui niiden pirulaisten seittiin. Hän ampui itsensä välittömästi. Pään kitiinistä jäi jäljelle vain syöpynyt palanen.”
Tiedustelumiehen oli pakko olla vaikuttunut vanhan torakan asenteesta.
”Pääsimme rantaan asti. Meillä oli onni, sillä tiheät verkot haittasivat hämähäkkien pyörittimiä. Eivät osuneet meihin montaa kertaa.
Veneelle meitä pääsi kuusi.
Ammuin kaksi heistä. Toinen heistä oli haavoittunut ja toisella oli vain huono tuuri. Me neljä viimeistä 121. komppanian sotilasta, verissä päin ja synkkinä, käynnistimme veneen moottorit ja jätimme sataman kauhut taaksemme.
Laivasto poimi meidät. Kuulin heidän pommittaneen sataman maan tasalle visorakeineen päivineen. Se oli samaan aikaan, kun minut tuotiin tänne.”
”Sen on täytynyt olla hirvittävää”, tumma torakka jatkoi. ”Nähdä heidän kaikkien kuolevan. Mitäpä ei jääkäri Imperiumin hyväksi tekisi, niinkö?”
”En kadu ainuttakaan heistä. Se oli heille parempi.”
”Silti, tekojasi ei voida vain painaa villaisella, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Joka veljensä surmaa ansaitsee kuolla, niin Kenraali opettaa.”
”Miksi sitten edes pyysit kertomaan kaiken tämän?!” 1359 karjaisi. ”Oletko sinä edes ollut sodassa? Onko tuo kiiltävä haarniskasi saanut koskaan veritahraa! Onko tämä sinulle jotakin helvetin leikkiä!”
Tiedustelu-upseeri laski jalkansa ja tuijotti runneltua sotilasta syvälle silmiin.
”Ymmärrät väärin, ylikersantti. Tarinasi pohjalta olen päättänyt muuttaa tuomiotasi.”
Hän työnsi pistoolin tämän eteen.
”Olisitko valmis kuolemaan Imperiumin nimeen?” hän kysyi.
Ylikersantti nyökkäsi ja tarttui aseeseen epäröimättä.
”Onko se ladattu?” hän kysyi.
”Ehkä”, tiedustelupalvelun mies vastasi.
1359 vapautti varmistimen, asetti piipun ohimolleen ja painoi liipasinta.
Kun usein puhumme sivilisaatioista, harvat ovat olleet yhtä varakkaita ja melkein yhdenmukaisesti tärkeitä maailmamme pelilaudassa kuin ”työläiset”. Tämä sitkeä rakentajakansa ovat selviytyneet läpi useita sotia ja mullistuksia, ja toisin kuin skakdit tai selakhialaiset, näennäisesti ilman minkäänlaista yhteiskunnallista ja/tai kulttuurillista rappeutumista.
Kaikilla kansoilla on oma nimitys työläisille. Karkeasti käännettyinä, selakhialaiset kutsuvat heitä ”pien-rakentajiksi”. Titaani-kansat vaihtelevat ”lyhyenkokoiset” tai ”nopeiden-takojien” välillä, kromidit taas kutsuvat heitä ”hampaattomiksi” tai ”He-jotka-eivät-osaa-saalistaa” (Lonkeronomadien kielissä loukkaavimpia solvauksia mitä voi olla).
Tosiaan, työläiset ovat merkittäviä rauhanomaisuudestaan ja sotataidottomuudesta heidän esimerkillisestä kestävyydestä huolimatta.
Kuten lukijakunta tietää, työläisetkin elämänkaari on jaettu vaiheisiin kuten meillä krikciteillä, mutta nämä vaiheet ovat niin sanotusti ”valinnaisia” eikä niinkään edusta luonnollista kaarta syntymästä vanhuuteen.
Näitä jaksoja jaetaan vaiheisiin ”Matoran” → ”Toa” → ”Turaga”.
”Matoran” edustavat suurintaosaa väestöstä, ja käyttävät sitä kansansa universaalisena nimityksenä.
Matoran elävät syntymästä loppuun sellaisina kuin ovat eivätkä saata koskaan saavuttaa Toa ja Turaga-vaihetta. Miten kehittymisprosessi eri vaiheiden välillä tapahtuu on yhä salaperäinen.
”Toa” ovat varmasti useille hyvin tuttu mutta silti hieman abstrakti käsite. Toisin kuin monet uskovat, nämä selakialaisia muistuttavat soturit eivät edusta itsessään toista lajihaaraa, joka on erillään Matoran-työläisistä. Toia voidaan mieltään ennemminkin eräänlaiseksi soturiluokaksi, jotka teoriassa kuuluu puolustaa työläisten kotimaita kaikelta ulkopuoliselta vaaralta. Toat ovat siksipä tunnettu yksi maailmamme kaikkein väkevimpinä ja tuhovoimaisimpina taistelijoina (tämä radikaali voimakkuuden kontrasti aiheuttaen yllä mainitun väärinkäsityksen yleisyyden).
”Turaga” voi rinnastaa muiden kansojen vanhuuden ikäisiä jäseniä, mutta myös edustavat heidän tietäjä/shamaani/päälikkö-rooleja, urbaanisissa alueissa myös politiikkoina ja taloudellisina toimitusjohtajina. Heitä on huomattavasti paljon vähemmän kuin edellisiä kahta muotoa.
”Meidän kansa, me elämme pitkään, mutta me unohdamme. Vuorokaudet, vuodenajat… jopa oma nimemme ja omat identiteettimme. Ja kun me unohdamme, on meidän kirjurien, arkistonpitäjien, laulajien ja meidän Turagojen muistettava muiden tilalla”
Kun sanat ”urbaani” ja ”työläiset” mainitaan samassa lauseessa, monille tulee varmasti mielikuva pohjoisen suuri kaupunkivaltio, ”Metru Nui”. Tämä saaren kokoinen metropolis on ollut merkittävä osa maailmanhistoriaa, mutta on Metsästäjien sotien jälkeen joistain kauppasuhteista lukuun ottamatta pysynyt suurin piirtein suljettuna muiden valtioiden vaikutuksista.
Monille tämä kaupunki ja sen asukkaat ovat olleet ehkä mysteeri. Kiitoksia veli Redoxin, kaupungin Mata Nui-uskon luostarien Krikcitiläinen edustajan, sain mahdollisuuden haastatella Metru Nuin korkeinta vallanpitäjää, Turaga Dumea.
Toivon, että tämän avulla voisimme ehkä avata tätä kaupunkia ja ymmärtää hieman minkälainen tämä työläisten valtio on, ja ehkäpä jopa muitakin työläisiä kaikkialla.
Saavuin keskipäivällä paikallisten ”Kouru”-liikenteen avulla kaupungin keskuksen amfiteatterille, Colisseum, jossa sijaitsi Turaga Dumen toimisto teatterin korkeimmassa tornissa (vapaa-aika ja viihde omaa erikoisen uskonnollisen pyhä käsitteen Työläisten kulttuurissa).
Turaga Dume ja Toa Lhikan vastanottivat minua lyhyesti ja saattoivat minut tornin huipulle. Turaga pukeutui hienoihin sinihopeisiin kaapuihin, joka oli somiteltu Metru Nuin tyypillisillä mutta eleganteilla kuvioilla. Lhikan oli jättänyt koristelut väliin.
Vastoin odotuksiani, toimisto oli hyvin vaatimaton, huonekalut ainoastaan käytännöllisiä. Verrattuna kaupungissa usein törmäämiini maalauksiin, patsaihin ja reliefeihin sankaritarinoista ja ihailevia kuvauksia Työläisten ahkerasta työelämästä, toimisto olisi voinut luulla vastarakennetuksi ellei olisi huomannut työpöydän runsasta mutta hyvin organisoitua paperitöitä.
Ainoiksi väreiksi jäi yksi vanha maalaus, jossa kuvattiin Dume hänen nuoruudestaan kun oli Toa hänen soturiystäviensä kanssa.
Lhikan joutui poistumaan velvollisuuksiensa vuoksi ja jätti Turagan turvallisuuden paikallisen tehokkaiden Vahki-robottipoliisien käsiin.
Vahkit toivat meille teetä, ja otimme paikkamme.
– Kuinka hankala oli eristäytyminen?
Dume: ”Ymmärtääkseen kaupunkimme eristäytymistä, täytyy ensiksi ymmärtää historiaa, mitä kansamme on kokenut. Matoralaiset ovat aina olleet uhreja muiden valtapeleissä joissa meillä ei ole ollut sananvaltaa tai itsensä puolustamisen keinoja. Olimme osallistuneet useaan sotaan ja nähneet siitä seuraavia yhteiskuntakriisejä, jonka olisimme voineet helposti välttää. Sisällissota oli tämän syytä. Myös Metsästäjien invaasio on vain osa tätä kaavaa, minkä meidän löysät ja epävakaat verkkoutumiset muiden voimien ovat tuoneet.
Oppositiota tietenkin oli joiltain neuvoston jäseniltä ja kiltailta kun tein uudistuksiani, mutta sanoisin, että aika on näyttänyt heille toisin. Sodasta huolimatta Metru Nui on rauhallisempi kuin koskaan. ”
”Uljas-Uusi-Suunta” on Turaga Dumen aloittama valtakunnallinen ideologinen liike, joka toi uudistuksia Metru Nuin poliittisille, taloudellisille sekä uskonnollisille sfääreille (uskonto ollen hyvin kiinteästi kietoutuneita talouden kanssa, kuten työläisiltä voi odottaa).
Liike on ollut hyvin kiistanalainen aihe, ja monet työläiset, usein nykyään kaupungin ulkopuolelta, ovat kritisoineet hierarkkista ja reduktionistista järjestelmää ja syyttäneet hallintoa yksilöllisyyksien laiminlyömisestä ja arvostelujen tukahduttamisesta.
Kuuluisimpia olivat Turaga Dlakii, Eteläisen Mantereen Uina-Koron tietäjä, joka on kuvaillut asiasta täten:
”Nuo Metrulaiset, he erkanevat päivä päivältä Suuresta Hengestä jahtaamaan ideaalia, joka ei kuullu meille. Jos en tietäisi parempaa, olisin luullut, että Kaupunki olisi Vortixxien pyörittämä.”
– Miten kuvailisitte olevan tärkeimpiä ydinasioita uudistuksissasi?
Dume: ”Uudistuksillani halusin vahvistaayhtä tärkeää hyvettä, eli tehokkuutta. Olen aina uskonut, että Velvollisuutemme johtaa Kohtaloon ja siitä Yhtenäisyyteen. Ylipäätänsä olemme tulleet liian lähelle rappiota ja etääntyneet siitä mitä me olemme, eli ”mitä me teemme”. Meidän pitää vahvistaa kaikkia osia pyhässä työssämme, että pysymme vahvoina, sitenpä myös turvassa ja siten elämämme parempana. Erityisesti Metsästäjien hyökkäyksien jälkeen.
Kun työmme on hyvä, on myös kansa hyvä, ja Suuri Henki palkitsee meitä hyvällä elämällä ja tuomalla uusia Matoralais-sukupolvia rannallemme jatkamaan hyvää.”
Metsästäjien Sota on sota Odinan ja Metru Nuin välillä, jota useat ovat kutsuneet aikakautensa suurimmiksi ja verisimmiksi taisteluiksi. Sota aiheutti muunmoassa Toa-soturien palvomisen heikentymistä kun työläisten taistelijat menettivät entisen loistonsa voittamattomina pyhyyden ja oikeuden symboleina. Ainoastaan Metru Nuin sanktioima Toa Lhikan ja Työläismytologian pyhä ”Toa Mata”, kuuden elementin ruumiillistumat jumalsankarit, ovat yhä palvottuja valtaosa työläisten keskellä.
Sota on ollut hankalaa aikaa, mutta Turaga Dume on onnistunut pitämään paikkansa ja johtamaan kaupunkia eteenpäin.
– Miten kansa on toipunut Metsästäjien Sodasta?
Dume: ”Varjotun koloniallisten invaasion arvet eivät katoa hetkessä, mutta olemme tehneet hyvää työtä sen eteen, että kansa toipuisi. Olemme korjauttaneet Suuren Temppelimme, ja palauttaneet kaupungin entiseen loistoonsa. Suuri Toamme Lhikan auttaa meitä ulkopuolisilta uhkilta, ja kehittynyt Vahki-teknologiamme pitävät varman siitä, että järjestys pysyy. Talous kukoistaa ja hyvinvointi kaikilla. Me emme tarvitse enää ulkopuolista tukea.”
– Onko Mustan Käden menetys ollut kova isku Vahki-teknologialle?
Dume: ”Mustan Käden menetys on hyvin valitettava. Hyviä ihmisiä kuoli kenraali Killjoyn petturuuden takia, mutta teemme aina edistyksiä ja Musta Käsi on vain yksi vaihe historiassamme.”
– Onko Lhikan tarpeeksi kaupungin suojelemiseksi? Tuleeko kaupunkiin enää lisää Toa-sotureita tai muita apujoukkoja?
Dume: ”Kuten sanoin, luotan täysin Suuri Toamme Lhikanin ja Vahkien kykyihin pitämään suurimmat ongelmat poissa. Sitä paitsi, valitettava totuus on, että Matoralaiset ovat väsyneet Toiin. Olemme nähneet liian monta, jotka kuolivat turhaan tai pettivät meidät. Karakua, Dradde, Niz, Svarle. Tuyet, Halawe, Azglar, Nidhiki. Voin nimetä heidät kaikki.
Jopa Valon Toa Lheko. Ennen häntä, emme edes voineet kuvitella, että Valon Toa voisi kaatua noin merkityksettömästi, noin raakamaisesti.
Vaikka olenkin ollut ennen Toa, ja olen ylpeä Toa-veljistä ja siskoista jonka kanssa taistelin, olen myös nähnyt kuinka matoralaiset veljeni ja siskoni kaatuivat silmieni edessä.
Mitä muihin apujoukkoihin tulee, meillä ei ole ketään joihin voimme luottaa. Skakdi-palkkasoturit ovat väkivaltaisia ja hallisemattomia barbaareja. Selakhilaaneihin me emme lämpene ja Vortixxit mieluiten sabotoisivat meitä kuin auttaisivat.
Ja Makutat? Kerron sinulle Makutoista.
Turagana minä kykenen muistamaan enemmän kuin kukaan muu Matoralainen, ja jopa tuomaan kadonneita muisteja meditoinneilla. En muista enää yksityiskohtia sisällissodasta, mutta muistan yhä sen päivän nuorempana Matoralaisena, kun Makuta, meidän kaupungin Makuta, keräsi kokoon kaikki sodan päälliköt, heidän perheet ja kuka tahansa jotka olivat tekemisissä heidän kanssa teurastettavaksi.
Se tapa, miten hän sai heidät kitumaan yksitellen, hitaasti, ja murhaamaan toisiaan kunnes loput voidaan nylkeä Arkiston kamalimmilla Raheilla. Ennen kaikkea, muistan vieläkin sen silmät. Nuo pimeimmät, tyhjimmät silmät. Kuin katsoisin omaa kuolemaani ja kuinka kaikki tietämäni olisi vain yksi iso vitsi.
En, minä en voi antaa Makutoille sellaista valtaa.”
Metsästäjien Sota on synnyttänyt useita pakolaisia ympäri maailmaa, joihin kuuluu myös useita Toa-sotureita ja muita työläiskansoja. Yksi lähiaikojen merkittävimmistä vaikka vähän puhutuista ovat ”Bio-Klaani”, pakolaisryhmä jotka omistavat oman pienen saaren Pohjoisen- ja Etelän- Mantereiden välissä. Klaaniin kuuluu useita Sodan veteraaneja ja huhuja on, että jäseniin on jopa rikollisia, visorakeja ja makuta. Klaania johtaa Toa-soturien ja Skakdin muodostama ryhmä.
– Onko teillä ajatuksia Metru Nuin sodasta paenneista ja heidän tulevaisuudesta?
Dume: ”Metru Nui elää tarpeeksi hyvin ilman heitä. Minulla ei ole aikomusta palauttaa heidät takaisin, erityisesti näin kauan sodan jälkeen. He tekivät päätöksensä lähtemällä kaupungista. Jos he vielä kunnioittavat meitä, he tietävät pysyvän loitolla. Meidän kaupunkiin ei riitä enää tilaa heille ja jos huhut joita olen kuullut näistä ”pakolaiskunnista”, kuten tuosta Toa Tawan ”Klaanista”, on totta, voit olla aivan varma etten tule sallimaan terroristien ja konnien sisäänpääsyä kaupunkiimme ilman käsirautoja.”
– Yrität kaikkesi pitää kaupungin turvassa?
Dume: ”Yritän ennen kaikkea pitää matoralaiset turvassa. Rakastan kansaani, ja rakastan tätä kaupunkia. Kansani suojaaminen on tärkein velvollisuuteni ja teen mitä vain jotta he voivat elää ilman pelkoa tulevasta. Olen nähnyt kuinka veri on vuodatettu protodermiksen päällä, enkä koskaan tule sallimaan sitä tapahtumaan uudelleen.
On ihmisiä, jotka tulevat väittelemään teoistani. Minulla ei ole mitään harhaluuloja. Väitelkööt niin paljon kuin haluavat mutta painotan, että kaikki mitä teen ja tulen tekemään on vain ja ainoastaan kansani vuoksi.”
Haastattelun päättyessä, Turaga Dume siirtyi välittömästi töihinsä. Vahki-vartija oli tuonut tärkeitä lainsäädäntöjä allekirjoitettavaksi ja minut saatettiin ulos. Töiden jälkeen Dume pitää jaksollista puhettaan kaupungin kansalle (yksi uudistuksista kuului Turagan aktiivinen esiintyminen kansansa hurrattavaksi).
Kun kysytään, kuinka Dume kestää kiireistä ja työntäytteistä aikatauluaan, hän nauraa.
Konvehtikahvila oli yhtä mahtipontinen kuin steltiläinen omistajansakin. Sen puitteet tavoittelivat taivasta, nousten korkeuksiin kämäisen satama-metrun keskustasta. Kahvila oli sillä hetkellä pohjoisen maailman suurimpien egojen kohtaamispaikka. Aristokraatteja, aatelisia, pohattoja, sotalordeja. Kaikenlaista turhantärkeää väkeä.
Juhlan isäntä, kloppi-Ungara, oli muotoillut höyrypulisonkinsa spiraaleiksi päänsä sivuille. Hän käytti vain alempien yhteiskuntaluokkien hiestä tehtyä hajuvettä. Kovasti hän naureskeli ja toivotteli vieraita tervetulleeksi. Hänen arvovaltansa olisi taivaissa juhlan jälkeen, hän tiesi silmäillessään paikalle saapunutta vortixx-seuruetta.
Kenraali Gaggulabio tuhahti.
”Ihan turha äijä tuo Ungara”, hän naureskeli paksu sikari suupielessään. ”Ei ole koskaan mitään tehnyt! Peri klaaninsa rahat ja nyt luulee olevansa yksi meistä! Ha ha haa!” hän mainitsi ilkeästi pöytäseurueelleen.
Joitakin tonneja painavan marmoripöydän ympärille oli kerääntynyt pieni joukko suuren skakdikenraalin egon auringossa paistattelevia palvojia. Oli jokunen skakdi-nuorukainen, sotaveteraani-aristokraatti sekä tietysti lukemattomasti naisia. Kaikki halusivat päästä ex-leipurin pöytään.
Tai sitten eivät, mutta ei Labio antanut sen haitata.
”Kuulkaas, hyvä herrasväki”, skakdi paukutteli henkseleitään ja nousi ylös. Hän kumosi kurkkuunsa liköörilasin. ”Minä ajattelin kertoa, miksi minä olen tämän tapahtuman tärkein henkilö!”
Ehkä kaksi henkilöä taputti.
”Katsokaas, silloin kun minä olin nuori, miehen mitta ei ollut raha vaan hänen tahtonsa ja sinnikyytensä! Arvon herrasväki, kerääntykää tänään kuulemaan Gaggulabion tarinaa!”
Zakaz
Menneisyys
Aikana ennen aikaa oli vain suo, lapio ja Labio.
Kyllä, se oli aikaa, jolloin Zakazilla oli vielä soita. Ja vettä noin ylipäänsä. Jokilaivat purjehtivat pitkin donitsisaarta ja elämä oli yksinkertaista.
Sellainen oli myös Labio-Glaanin suo. Se sijaitsi itä-Zakazilla miellyttävässä Konilaaksossa. Aikanaan oli vanha Arggilabio voittanut ne maat eräältä toiselta vedonlyönnissä. Hän oli väittänyt pystyvänsä puhumaan oudon kivestä tehdyn miehen kanssa, ja kas kummaa, oli onnistunut. Ainoana koko Zakazilla.
Niin oli vanha Arggilabio, jonka parta liuhui suotuulessa, rakentanut omin käsin miehekkäästi itse kaatamistaan parruista talon.
Rumisgone
Nykyisyys
”Eikö ajatus ollut, että kerrot itsestäsi, et suvustasi?” joku skakdinplanttu kysyi. Ilmeestä päätellen hän olisi halunnut jo päästä siihen osaan, jossa Kenraali Gaggulabio surmasi kasapäin vihollisia verisillä taistelukentillä.
”Poika hiljaa”, Kenraali totesi tahdikkaasti.
Zakaz
Menneisyys
En päässyt ikinä omistamaan Arggilabion perintötaloa. Tai edes sitä suota. Ne tuhoutuivat traagisesti sodassa. Mutta siitä lisää myöhemmin.
Minä, miehekkään mutta vallan vaatimattoman glaanin nuorimmainen, lähdin etsimään elantoani. Oikeastaan en edes muista asuneeni perintömökissä päivääkään. Puoli päivää, itse asiassa. Sitten Arggilabio sanoi minulle: ”Poika, turpa kiinni ja mene töihin.”
Velvollisuudentuntoisena miekkosena minä tietysti menin. Silloin nähkääs Zakazilla oli vielä töitä ja talous ja ylipäätään elämää.
Tiesittekö, että Arggilabio oli itse asiassa kotoisin Meksi-Koron suunnalta? Katsokaas, nimi ilmeisesti tulee meksitoranista. La Bio, ja siinä se la on jonkinlainen artikkeli vai mikä irnakk se nyt onkaan. Että olemme ihan kansainvälistä väkeä olleet aina. Ulkomaat virtasivat veressäni, ja paloin halusta päästä tutustumaan maailmaan!
No, minusta tuli tietysti innokas merimies! Solmin ensimmäisenä päivänä kahden laivan purjeet kiinni toisiinsa, ja kapteeni väitti sen olevan tarpeeksi hyvä syy erottaa minut. Ainakin, kun kummankin aluksen mastot katkesivat heti niiden lähdettyä satamasta. Ihmeellistä pilkunviilausta, sanon minä. Ei kukaan ole seppä syntyessään!
Siitä sainkin idean. Hankkiuduin suuren lapiosepän kisälliksi. Äijä tosiaan oli erikoistunut lapioihin. Se takoi kakkulapioita, puutarhalapioita, lumilapioita, pistolapioita, kenttälapioita ja rikkalapioita. En ymmärtänyt miten se eli pelkästään sillä. Ei kai lapioilla nyt niin suuria markkinoita ollut? No, silloin en ollut vielä kaltaiseni talousnero, joka olen nykypäivänä.
No, se ei kestänyt pitkään. Sulaan metalliin ja katapulttiin liittyvän onnettomuuden jälkeen sain potkut. Mietin, että mitähän sitten.
Silloin serkkuni Buutarhalabio tarjosi minulle töitä!
Olin innoissani. Hän asui ihan eri puolella saarta ja matkusteli paljon, näyttelijä kun oli.
”Oi Gaggu pikkuserkkuni, voin opettaa sinut tähdeksi!” hän lauloi minulle mahtavalla tenorillaan. ”Tule assistentikseni, niin näytän sinulle salani!”
Olin myyty. Teatteri-elämä – kuuluisuus – näytteleminen! Oli kuin olisin aina halunnut niitä!
Lopulta ymmärsin, että minä olen pääroolin näyttelijä ja koko maailma on näyttämöni. Vielä silloin olin turhan vaatimaton. Tyydyin sivuosiin. Näyttelin esimerkiksi kiveä. Se oli metodinäyttelemistä – vietin paljon aikaa kivien kanssa sopeutuakseni niiden elämään. Seurasin niiden käyttäytymistä, opettelin olemaan kuin ne. Tein roolini loistavasti.
Mutta sitten eräänä päivänä kaikki meni pieleen, kun Buutarhalabio sai työtarjouksen. Hänet haluttiin Hepovaaran laulun uudelleenkirjoitettuun näytelmäversioon.
Koningaskunnan tarinat olivat sikäli aina vaikeita esittää, koska ne tarvitsivat kaksi näyttelijää joka rooliin – hevosillahan oli neljä jalkaa. Olin imarreltu, kun legendaarinen serkkuni sitten pyysi minua toiseksi puolikkaakseen. Esittäisimme Orhilordia, koningasta ajalta jolloin lohikäärmeet vielä hallitsivat ja Keksikak oli vasta nuori ritari.
Me nousimme estradille. Pyrotekniikka paloi ja rummut pauhasivat.
”Älköös vihulainen koningaskuntaan koskeko”, Orhilordi lauloi Buutarhalabion tenorilla. ”Me taistelemme vastahan, kauniiden niittyjemme ja piehtarointimaittemme vuoksi!”
Monet muut hevosroolin taputtivat kavioitaan yhteen aplodeiksi. Ne hakivat aseensa ja marssivat muodostelmaan.
”Etiäpäin, hepohoset vapaat! Kohti verta ja sotaa!”
Silloin tapahtui tragedia. Buutarhalabio innoissaan lähti juoksuun vähän liian nopeasti, ja pukumme repeytyi. Orhilordi hajosi kahtia. Yleisö nousi seisomaan. Mikä käänne! Oliko kyseessä salamurha? Pelastaisiko Keksikak tilanteen? Tietysti oli niitä, jotka olivat lukeneet kirjat eivätkä pitäneet muutoksista. He buuasivat. Ei se noin mennyt kirjoissa! Huonoa teatteria!
Se mursi Buutarhalabion. Sen sijaan, että hän olisi jatkanut, hän heitti hepopukunsa nurkkaan ja lausui:
”Buu-kylttinne muodostavat kuin suuren viidakon. Tarhan! Minä ollos epäonnistunut, hyvästi tälle maailmalle heitän! Gaggu, pikkuserkkuni, minulle tämä lupaa: koskaan älä minun virhettäni toista, älä anna kritiikin itseäsi musertaa!”
Ja niin hän puraisi myrkyllistä köynnöskasvia ja kuoli.
Hän tosiaan tunsi myös kasvit. Hän oli toiminut puutarhurina ennen siirtymistään teatteri-alalle.
Murheen murtamana päätin, että olen itsenäinen skakdi joka ei tarvitse työnantajaa. Aivan, perustaisin yrityksen!
Millaisen yrityksen perustaisin? Olin mielestäni melko luova persoona, jolla oli suunnattomasti tyylitajua. Mikä ammatti sellaiselle sopisi? Silloin minulle välähti – leipuri. Kondiittori. Halusin luoda kauniita, ruskeakuorisia rapeita ruokaisia rasvapommeja, kyllä! Se olisi unelma-ammatti!
Lähetin yrityksenperustamiskaavakkeen Vedenalaiseen Yritysministeriöön. Nimi oli vissiin jäänne ajoista, kun kalamiehet pyörittivät Zakazia. Ei se paikka mikään vedenalainen enää ollut. Lahti oli padottu ja kuivattu laaksoksi. Mahr-Kor oli silloin ehkä kaunein kaupunkimme. Vedenalaiset pyramidit olivat kuivatettu ja tehty meille jaloille piikkiniskoille sopiviksi. Joskus kalamiehiä tuli katselemaan surkeina sivuun. Ha ha, nauroimme niille. Onnettomia! Hah! Hillittömän hauskaa!
Nimi ”Kondiittoria” oli varattu. Yritin montaa varianttia. ”Kakkukondiittoria.” ”Leipomo.” ”Leivoslinna.” Kaikki oli viety! Yritin marginaalisempia. ”Konikondiittoria.” ”Leiwän Walmistamo.” Ei! Ei! Byrokratia oli pettänyt minut.
Silloin minulla välähti. Mitä jos tekisinkin nimen klaanin vanhalla, ikiaikaisella murteella?
Ja niin siitä leipomosta tuli Gaggugondiittoria. Ja Labion Leibomo. Ja Leivoslinna. Varasin sille varmaan kaksikymmentä nimeä, hah! Onpa vaikeampaa perustaa uusia leipomoita! Hah! Parempi minun bisnekselleni! Varasin vielä kolmekymmentä keksimääni leipomon nimeä. Kukaan ei saisi perustaa koskaan ”Piispapaistoksia” tai ”Hevonditoriaa.”
Kun olin perustanut pienen leipomon vuokraamani kojuun, aloin opetella, että mitenhän näitä juttuja oikeastaan leivotaan. En ollut tehnyt sitä koskaan aiemmin! Yrityksen ja erehdyksen kautta sain yrityksen nousuun! Joo, olihan siinä pari oikeusjuttua. Keksini kuulemma mursivat jonkun hampaat. Yksi tukehtui pullaani, kun se laajeni räjähtävästi sen kurkussa. Taiteen eteen on kärsittävä, sanoin! Mestariksi tulee vain tuskan kautta!
Niiden muiden tuskan kautta, tietty. Minä mitään kipua halunnut kokea. En minä nyt mikään omituinen ollut.
Juuri kun olin päässyt uuden elämän makuun (olin muuttanut leipomoni kaupunkia neljästi oikdeudenkäyntien takia), tuli koto-suolta viesti. Arggilabio on kuollut. Traagista. Sukumme patriarkka oli ajanut itsensä yli ruohonleikkurilla. Kuulemma parkkeerannut koneen ylämäkeen ja mennyt korjaamaan liekinheittimiä siinä. Ruohonleikkurin telaketjut olivat tehneet papasta muusia.
Osa serkuistani oli innoissaan. Kuka perisi suon? Kenestä tulisi seuraava suurlabio? Toiset, perimysjärjestyksessä alempana olevat, epäilivät murhaa. Oliko joku kenties työntänyt ruohonleikkurin liikkeelle? Glaanimme yhtenäisyys oli vaakalaudalla.
Itse olin perimysjärjestyksessä hyvin alhaalla. Zakazlainen perimysjärjestys, näet, perustui iän tai vallan sijaan paljon loogisempaan vaihtoehtoon: harjan piikkien lukumäärään. Katsokaas, kun minulla on tällainen tiheä ja lyhytlapainen harja, niin minulla oli niitä piikkejä ehkä eniten. Ja kun Arggilabion harja oli harva ja kuolettava, oli meidän harjojemme välinen ero huomattava. Monella serkullani oli harja paljon enemmän papan kaltainen. He tulivat siis perimyksessä ensin.
Rumisgone
Nykyisyys
”… eli harjaa parturoimalla voi muuttaa paikkaansa perimysjärjestyksessä?” kysyi hämmentynyt vortixx.
”Typerä nainen, ei parturointi mitään auta. On kyse henkisestä harjasta, siitä mikä on jokaisen skakdin sielu! Hevonen on edelleen sama hevonen vaikka sen harjan leikkaa, ja niin on skakdikin!” Labio murahti.
Zakaz
Menneisyys
Minä pesin käteni Glaanin perimyksestä. Sanoin serkuille, että en ole kiinnostunut. Olen menestyvä yrittäjä ja taiteilija enkä tarvitse mitään aristokratiaa! Kyllä, kapinallinen luonteeni kehittyi jo tuolloin. Loin omia teitä sinne missä ei skakdi ollut aiemmin kulkenut. Myin keksejäni kaukaisimpiin kyliin ja takapajuisimpiin paikkoihin. Tutustuin koko Zakaziin! Oli muuten kämäinen paikka jo silloin.
Yleensä minun ikäpolvellani on hyvin nostalginen suhtautuminen siihen tylsään saareen ennen sotaa. Ylistävät sen kauneutta, sen rehellisyyttä, sen yksinkertaisuutta. Ja pah! Turha mesta se oli, mitään ei koskaan tapahtunut eikä kenelläkään ollut visiota, tiedättekö. Olin ainoa, jolla oli mullistavia ajatuksia. Minulla oli kunnianhimoa, jukravit! Mietin, että miten edistää bisnestäni entisestään. Olin jo oppinut aika hyväksi kondiittoriksi. Edellinen keksisatsini oli jopa voittanut jonkun xialaisen kilpailun parhaimmasta aineesta tehdä luotiliivit. Pullareseptiini olin kyllästynyt, ja myin sen eteenpäin. Joku vortixx-insinööri tuli nimittäin luokseni:
”Päivää, herra. Kuulin, että teillä on pullia, jotka laajenevat äkisti mennessään elimistöön”, hän sanoi.
Nyökkäilin kovasti, ihan ihmeissäni olin. Sellaista ison maailman menoa oli siinä tapaamisessa.
”Päivää, rouva. Kyllä, minulla on pullia, jotka laajenevat äkisti mennessään elimistöön.”
”Työntantajani arveli, että kenties niillä on sotilaallista käyttöä. Voitteko myydä reseptin?”
”No katsos kun ei taiteilija oikein voi, se on sillä tapaa selkärangatonta. Ja meikäläisellähän on selkäranka!”
”Mitä sanoisit puolesta miljoonasta?”
”Myyty!”
Sen päivän tärkeä opetus oli se, että periaatteista kannattaa pitää kiinni vain silloin kun siitä ei ole taloudellista haittaa. Onhan raha nyt oikeasti paljon tärkeämpää kuin jotkut asenteet tai moraali. Raha on kuitenkin fyysistä oikeaa juttua toisin kuin ne muut.
Oli muuten kiva, kun se samainen insinööri tapasi minut uudestaan parin vuoden kuluttua. Kysyin, että mitäs mitäs, teittekö pullistani aseita. Lisko nyökkäili, että joo, kyllä teimme. Veti esiin vähän pullan näköisen kuulan. Laittoi sen aseeseen ja ampui. Pulla-ammus laajeni räjähtävästi osuttuaan seinään.
Kuulemma aseen salaisuus oli taikasieneni, josta tein hiivan. Siitä olivat ne nerot tehneet jotain ammuksia, jotka tuntuivat rikkovan kaikkia luonnolakeja. Lasikuulaan vaan kasa nauloja ja vähän hiivaa, niin koko systeemi räjähtää kymmenen kertaa isompana kohteen naamalle. Tsamoriksi tai joksi ne niitä kutsuivat.
”No, nautintoni on olla avuksi”, vastasin sitten tälle insinöörille aika ylpeänä. Leipuri, aseteknikko ja ties mitä! Minusta tulisi vielä suurmies!
Kun xialla alettiin valmistaa terästä keksinpaisto-ohjeeni perusteella, niiden laivojen kestävyys kuusinkertaistui. Ai että olin nero.
Sain ihan skarararisti rahaa noista keksinnöistä. Vaatimaton mies kun olin, en ryhtynyt prameilemaan. Ostin jokilaivan! Oikeastaan se oli purjelaiva, joka meni myös joissa, mutta ei sen niin väliä. Se oli kaunokainen nimeltä Akbsklsdflsfldax. Moni on kysynyt minulta että mitä skararia mies, mikä nimi se edes on.
No katsos, nimi perustuu minun nerouteeni. Zakazilla meriliikennettä verotettiin ankarasti (vissiin koska sillä syyllä saatiin kiskottua enemmän veroja kalamiehiltä) joten mietin että millähän kiertää näitä veroja. No sitten mietin, että mitä jos nimenän alukseni niin vaikeasti, ettei kukaan verotoimistossa osaa kirjoittaa sitä?
Kokeilin. Se toimi loistavasti! Kukaan ei koskaan kirjoittanut kaunokaiseni nimeä oikein! En maksanut senttiäkään laivaveroja silloin kun verot vielä olivat asia!
Jälkikäteen sitten paljastui, että olin ostanut aluksen jollain kymmenkertaisella ylihinnalla. Saihan se minut vähän vihaiseksi, kun joku vääräsäärinen meklari oli minua huijannut. Mutta olen anteeksiantavaa sorttia! En usko väkivallan olevan ratkaisu, joten minä vain ajoin Akbsklsdflsfldaxilla vahingossa sen yli. Mitäs oli köytettynä suoraan laivani edessä.
En missään nimessä pidä tappamisesta. Pahan maun suuhuni saavat ne lajitoverini, jotka kehuskelevat murhilla. Ei, minä en ole murhaajien ja öykkärien ystävä. Olen vain taiteilijoiden ystävä. Yksi monista elämäntehtävistäni on muuttaa se stereotypia, että skakdit ovat väkivaltaisia hulluja. Mieheni ovat lynkanneet monta näihin stereotypioihin syyllistynyttä. Aion vielä puhdistaa Zakazin nimen ja palauttaa sen loistoon, joka sillä oli Äijärakkin päivinä!
Minusta tuli siis laivaleipuri. Kiertelin ympäri saarta ja kaupittelin leivoksiani kaikille. Tienasin paljon rahaa. Paikoitellen minulle maksettiin jopa siitä, että lähtisin heidän kylästään! Niin suosittu minä olin.
Suosio tuo tietysti ongelmansa. Eli naiset.
Moni epämiellyttävän terävä neitokainen yritti kovasti kosiskella minua. Ymmärtäähän sen. Olin karismaattinen, menestyvä yrittäjä, jolla oli elämä edessä. Ainakin kolme naista nimittäin tervehti minua niinä vuosina.
En ole koskaan oikein ymmärtänyt tätä rakkausjuttua. Suvussa aina painotettiin miehekkyyden arvoa, eikä siihen kuulunut jotain turhaa tunteilua. Tunteilen vain taiteelle! Vain leipomiselle! Vain Akbsklsdflsfldaxille! En naisille. Turhia sellaiset.
Näin jälkikäteen saan sen kuulostamaan niin yksinkertaiselta. Silloin nuorena se ei ollut niin. Minulla oli harhakäsityksiä! Tapasin eräässä satamassa, taisi olla Ir-Korissa, erään viinaksia kaupustelleen kaunottaren.
Kohtalon käsi ohjasi sitä iltaa. Olisin muuten varmasti sivuuttanut tämän kuin kenet tahansa muun, mutta toisin kävi. Minun satamaan saapumiseni meni vähän pitkäksi, ja rikoin yhden laiturin. Se aiheutti ketjureaktion, joka kaatoi suuren härkä-aitauksen. Sieltä lähti sitten tusina punahärkää riehumaan läpi kylän keskustan.
Sisäinen herrasmiessankarini ei tietenkään voinut antaa neidon kantamien alkoholijuomien tallautua mielettömien telaketjuotusten raivon alle!
Siispä sankarillisesti loikkasin laivastani maihin ja syöksyin läpi kaaoksen. Heitin yhtä liian lähelle tullutta härkää päähän keksillä. Sen otsalohko taisi murtua. No, en aikonut viipyä kylässä tarpeeksi kauaa, että omistaja tulisi kysymään korvausta.
Autoin naista työntämään juomakärrynsä pois aukiolta, Akbsklsdflsfldaxin kannelle. Pakenimme härkiä, jotka tuhosivat muun kylän. Kane-roiden sarvet värjäytyivät punaisiksi kyläläisten verestä. Minä nostin nopeasti purjeet ja jätin Ir-Korin taakseni. Sitten käännyin pelastamani prinsessan pariin.
Myin hänelle kuolonkäkättipiirakan. Hän maksoi rommilla. Kun kätemme kohtasivat, hymyilin. Tunsin hukkuvani hänen kasvojensa partaterämäisiin muotoihin.
”Vererak”, hän esittäytyi.
”Labio”, minä vastasin.
”Harvinainen nimi. Mieleenjäävä! Tuntuu että joka toisella miehellä on joku kahteen koohon loppuva nimi”, neito nauroi.
”Tiettävästi ihan ulkomailta tuleva nimi”, leipuri paukutteli henkseleitään. ”Meksitorania, uskoisin.”
Vererak oli oliivinvihreä ja hänen harja muistutti muinaisten kromidien tapposapeleita. Hänellä oli olkihame ja hienostunut puheenparsi. Sirot terät koristivat häntä kuin suomuina.
”Öh, niin! Tervetuloa Akbsklsdflsfldaxin kannelle, arvon neiti!” kapteeni Gaggulabio muisti tilanteen sosiaalisen aspektin.
Vihreä neito näytti hämmentyneeltä. ”Minne?”
”Akbsklsdflsfldax”, Labio vastasi. ”Se on laivan nimi.”
”Miten teet tuon äänen?”
”Ai Akbsklsdflsfldaxin?”
”Niin!”
”Olen kielimiehiä.”
Tunsin, miten monikulttuurinen maailmanmatkaajan charmini puri. Vererak oli kuin sulaa vahaa käsissäni. Voi, kun olisin silloin tietänyt naisten petollisuudesta, niin olisin säästynyt paljolta kärsimykseltä! No, kaikki täytyy oppia kovimman kautta, kuten Zakazilla on tapana.
Me puhelimme myöhään yöhön. Istuimme laivan kannella ja nautimme humalatilasta sekä leivonnaisista. Kuuntelin, kun neito kertoi ankeasta elämästään tuppukylässä ja haaveistaan päästä kokemaan ihmeellisiä seikkailuita ja nähdä vieraita maita. Minä puolestani kerroin hänelle tarinoita matkoistani.
”Ratsastin kerran Lyijyharjojen huipulle, aina Irnakkinkynnelle asti. Matka oli hirmuinen, ja valtaosa matkatovereistani kääntyi kesken kaiken pois. Vuoren hirvittävät linnut olivat liikaa monen rohkeudelle. Me kapusimme vuorten huipulle. Korkealla yksikin harha-askel olisi tarkoittanut alas lyijypiikkeihin putoamista. Moni oli kuollut lyijymyrkytykseen alueella, sillä pienikin haava siellä tarkoitti usein kuolemaa. Lyijymyrkytys olikin koillis-Zakazin yleisin kuolinsyy.”
”Millaista huipulla oli?” Vererak kysyi kuvitellen suuria seikkailuja mielessään. Korkeimmat kukkulat jotka hän oli nähnyt olivat pohjoisen Muakavaarat, ja ne olivat vaarallisia vain eläimistönsä takia.
”Sieltä näki koko Zakazin”, kerroin. ”Kuin saari olisi ollut suuri rinkeli. Jätin sinne leipomoni mainoksen. Silloin paljastui, että matkatoverini – Ernest – olikin eri leipomon palveluksessa. Hän yritti heittää mainokseni alas huipulta. Minä sanoin että ei, vain kuolleen ruumiini yli! Kamppailimme vuoren huipulla. Hän tönäisi minut alas – sain juuri ja juuri kiinni kielekkeestä.”
Tyttö seurasi tarinaa jännityyneenä. ”Mitä sitten tapahtui?” hän kysyi silmät hohtaen.
”No, petturi aliarvioi minut. Minä näet tunsin monia siltä vuorelta. Lyijynärhien valtionvarainminsiteri pelasti minut. Olin aiemmin myynyt hänen valtakunnalleen sokerikorppuja. Närhet työnsivät petturin alas vuorelta ja ostivat minulta lisää leivonnaisia.”
”Olet niin jännittävä.”
”Olen tutkinut myös Keskijärven syvimmät loukot”, jatkoin. ”Testasin erään matoralaisen rakentamaa sukelluslaitteistoa. Se oli eräänlainen suuri kone, joka oli tehty sarvikuonon muotoon. Ja nyt on tiedettävä, että Keskijärvi on todella vaarallinen paikka. Siellä asuu vielä paljon kalamiehiä. Sarvikuono on niiden luonnollinen vihollinen, matoran kertoi kun minä ja tiimini menimme sukelluslaitteeseen.”
”Kuulostaa vaaralliselta.”
”Ja sitä se olikin! Sanottiin, ettei kenelläkään muulla ollut ollut tarpeeksi rohkeutta moiseen yritykseen. Sukellussarvikuonolla oli tarkoitus tutkia järven pohjaa. Siinä oli jotakin mittauslaitteita ja muuta turhaa, mistä matoran saisi tietojaan. No, me pojat sitten lähdimme tutkimaan syvyyksiä. Kohtasimme monia tuntemattomia lajia. Usko tai älä, mutta erään polttiaislajinkin nimesimme Labiokalaksi!”
”En tiennyt, että polttiaisetkin ovat kaloja.”
”Ei tiennyt se matorankaan! No, syvällä kimppuumme hyökkäsi merenmiehiä. Ne raapivat sarvikuonoamme. Meidän oli pakko ajaa niiden yli. Mutta huomasimme pian; aluksessamme oli vuoto! Tajusimme, että meidän olisi palattava pinnalle heti, jos halusimme selviytyä. Minä sanoin, että emme saa palkkiotamme, jos jätämme tehtävän kesken. Tiesin kuitenkin, että moni meistä kuolisi, jos jatkaisin.”
”Huisia. Mitä teitte?”
”Minä otin mittauslaitteet ja happipullon ja päätin uida pohjaan asti. Muut käänsivät sukellusveneen kohti pintaa ja menisivät korjaamaan sen.”
”Niin rohkeaa!”
”No, minä uin sitten alaspäin. Syväläiset jahtasivat minua, ja vaikka kova uimari olinkin, ne tunsivat seudun ja saivat minut ansaan. Ne veivät minut johtajansa luo, kun vetosin kansainväliseen oikeuteen. No, minä hurmasin syväläisten kuningattaren (hänkin oli melko piikikäs tapaus) ja sain aikaan sopimuksen. Toimittaisin heille leivonnaisia ja he auttaisivat minua mittauksissa. Vietin viikon kalojen hovissa tutustumassa heidän kulttuuriin ja anatomiaan. Minusta on suuri sääli, miten lajiemme tiet erosivat aikanaan vallankumouksessa. Kalaväki on sangen mielenkiintoista.
No, ystäväni pinnalla luulivat minun hukkuneen. Unohdin kertoa heille löydöistäni. Kun palasin pinnalle matoranin mittaustulosten kanssa, oli riemu ylimmillään. Sain paljon rahaa ja päätin myös kirjoittaa kirjan meribiologiasta.”
”Olet niin kiinnostava!”
Niin yö jatkui, kunnes kummatkin olivat liian humalassa pysyäkseen tajuissaan. Sangen perinteistä zakazlaista illanviettoa, siis!
Aamulla meidän piti huolehtia käytännön asioista. Härkälauma oli tuhonnut Vererakin työnantajan panimon, joten hän tuli firmaani töihin ainakin väliaikaisesti. Aloimme heti suunnittelemaan tuotannon laajentamista juominkien saralle.
Ne olivat kieltämättä onnellisia kuukausia, kaikesta huolimatta. Seilasimme ympäri Zakazia ja myimme kakkuja ja rommia. Olin sokeutunut rakkaudesta. Kun suljin silmäni, näin vain Vererakin virnistävät kasvot. Hetkenkin ero hänestä sai sieluni itkemään! Voi, miten sekaisin nainen saattaakaan saada nuoren sydämen! Pirullisia ansoja nuo naiset, niitä ne ovat!
Meidän idyllimme jatkui ja elimme onnellisina. En silloin tiennyt (tai halunnut uskoa), että Verarak vain pelasi minua. Hukutin hänet lahjoihin ja kalleuksiin – olinhan suhteellisen hyvävarainen. Elimme kuin steltin yläluokka ikään.
Kohtalon hetki oli, kun eräänä yönä, siinä vierekkäin maatessamme, neitoni sanoi:
”Rakas, mitä jos ostaisimme jostakin kivan kartanon? Pidän laivastasi, mutta minunlaiseni maalaistyttö saisi paremmin rauhan maa jalkojen alla.”
Minun oli vaikea vastata mitään. Akbsklsdflsfldax oli menestykseni symboli. Minä olin maailmanmies, kulkurileipuri! Voisinko asettua aloilleni?
Kysyin sitä itseltäni. En uskonut. Liikkuvassa elämäntavassa oli se etu, että pääsi kätevästi vastuuta pakoon.
Valtaosa varoista menisi taloon. Mutta toisaalta, ajattelin, jos se olisi iso kaupunki, niin leipomo saattaisi olla hyvinkin kannattava. Kenties pitäisi laajentaa ravintolabisnekseen.
Monta kertaa Vererak suostutteli minua. Kertoi, miten juurettomaksi hän tunsi itsensä. Sanoi, että kaipasi peltoja ja pihakeinuja ja ratsastamista.
Lopulta, vastuullisesti pohdittuani kaikki näkökulmat, suostuin. En tietenkään rationaalisista syistä – olihan se ehkä elämäni suurin virhe – vaan siksi, koska olin niin korviani myöten rakastunut. En voinut kieltäytyä maailmani rakkauden pyynnöstä!
Ostimme suuren linnan etelästä, Mahr-Korin lähistöltä. Se oli perinteinen kivilinnoitus kukkulalla, päätien varressa. Verarak oli ihastuksissaan. Kun astuimme sisään porteista, hän hyppäsi kaulaani ja hihkui riemusta. Minusta tuntui hyvältä. Jotenkin… lordilliselta.
Perustimme linnan alakertaan pubin. Minä, kuuluisa kondiittori, tietysti sain nimelläni heti asiakkaita. Markkinoimme itseämme hienostokahvilana. Parhaat kroissantit ja konjakit meiltä!
Nekin olivat onnellisia aikoja. Kaipasin hieman Akbsklsdflsfldaxia, jonka olin antanut erään merenkävijäystäväni huomaan. Unohdin kuitenkin laivan ja seikkailun aina, kun näin Vererakin. Hän näytti aina vain kauniimmalta. Ostelimme yleillisyystuotteita steltiltä. Vain parasta rakkaalleni.
Tutustuimme lähikylän väkeen. Hyvin tavallisia skakdejahan ne, maata viljeli ja käsityötä harrasti. Muuan Moerakk piti jo silloin Loikkivan Rukin Tavernaa, josta muodostui Labion Leibomon suurin kilpailija.
Ei sillä, Moerakk oli hyvä jätkä. Hänen baarinsa kanta-asiakkaat sen sijaan eivät.
Siinä lähellä asui eräs tilallinen, Warrek nimeltään. Sietämätön kusipää. Nuori itsepäinen jantteri, joka kuvitteli olevansa maailman napa. Ei tehnyt koskaan mitään rakentavaa, mutta naiset silti piirittivät häntä. Lampsi sisään tavernaan kuin mikäkin keisari.
En vihaa ketään helposti. Yritin minä hyvällä. Mutta Warrekia ei kiinnostanut. Hän ei halunnut luottaa ”ulkopaikkakuntalaisiin” eikä pitänyt leipomista tarvittavan miehekkäänä ammattina. Kuulemma ruoanlaitto oli naisten hommaa. Eräskin kerta kun olin kaupungissa hän päästi lehmäratsuni pakoon. Seriffi ei tehnyt mitään, kun Warrek oli niitä jotain isoja tilallisia. Kriminaali, sanon minä! Yritin löytää samanmielisiä, mutta oli kuin melkein kaikki olisivat rakastaneet sitä junttia. Miksi se kylä oli niin pahaisen vanhoillinen ja konservatiivinen, kysyn vain? Minä olin maailmanmatkaaja, suurmies, olin tottunut älykkäämpiin ihmisiin.
Pahinta oli tietysti se, että myös Vererakini päätyi sen keltaisen kusipään pauloihin. Hän liikkui paljon kaupungilla uusien ystävättäriensä kanssa – ärsyttävä lauma kälättäviä kuolontirppoja. Olivat aivan ihastuksissaan, kun Warrek surffasi tiikereillä ja poseerasi lihaksiaan.
Minä yritin ehdottaa rakkaalleni, että muuttaisimme muualle. Isoon maailmaan, sanoin. Ei sinun kaltaisesi kukkanen ansaitse olla täällä keskellä ei mitään. Hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.
Aloimme olla rahaongelmissa. Tiesin, että liiketoimintani ei kannattanut, mutta olin liian rakastunut myöntääkseni sitä. No, Warrek tietysti huomautteli kun en enää tuprutellut laadukkaimpia sikareita ja alkoi itse ostelemaan Vererakille ylellisiä lahjoja.
En tiennyt pakotietä. Aloin juomaan. Etäännyin rakkaastani. Tämä vietti enemmän ja enemmän aikaa Loikkivan Rukin Tavernassa. Yhtenä nimeämispäivänä Warrek lopulta kosi häntä. Minä olin juonut liikaa, ja yritin sanoa sille suorat sanat. Hän hakkasi minut. Barbaari.
Niin Vererak jätti minut. Nimeämispäivänä, humalassa. Olin rahaton, masentunut ja vailla iloa.
Masennuksestani en halua paljoa puhua. Minussa ei vain ollut kipinääkään siitä yrittäjästä, joka halusi aina parempaa. Minä en halunnut tehdä mitään. Minä vain join ja kaduin ja rypesin itseinhossa.
Sitten minut pelasti itse taivaan lahja.
Zakazin sisällissota puhkesi.
Zakazin sisällissota! Onko ollut jalompaa kamppailua, ylevämpää miesten mittelöä? Ei, sillä sisällissotamme oli suurin ja piikikkäin.
Joskus äidyn hieman turhan nostalgiseksi sodan suhteen, mutta ehkä se vain johtuu suuresta elämänmuutoksesta, jonka koin. Sodan alkaminen antoi minulle uuden alun. Olin ollut naisten petollisuuden sivuteillä, mutta löysin itseni taas oikealta tieltä, kun sota alkoi.
Nyt, osaa teistä varmasti kiinnostaa yksityiskohdat koskien sodan alkua. Yleinen kasku kertoo, että sota alkoi, kun tuleva piraka, Reidak, suuttui huonoon palveluun paikallisessa baarissa ja aloitti kaikkien kapakkatappeluiden isän. Todellisuudessa kyse on vain yksi monista anarkian hetkistä, jotka edelsivät sotaa.
Katsokaas, kaikki johtui siitä yhdestä makuta-kusipäästä. Spirimies, hänen laboratorionsa sijaitsi Lyijyharjan kartoittamattomilla alueilla. Kammottava paikka se oli, tai niin pojat sanoivat. Öisin varjon pojat kaappasivat epäonnisia ja veivät vuorille. Harva palasi. Ne, jotka palasivat, olivat ikuisesti muuttuneita. Sekopäitä, supervoimaisia hirviöitä. Toiset saivat harmittomampia voimia. Tunsin erään veikon, joka oli ollut hirvittävissä kokeissa vain saadakseen kyvyn nähdä nopeammin kuin muut.
Ylipäätään Spirimiehellä oli joku juttu silmiin. Silmävoimiksi niitä sanottiin. Jotkut ampuivat laaseria silmistään, toiset saivat tuijotuksellaan aikaan epämiellyttäviä vatsanväänteitä.
Joka tapauksessa eihän sellainen epäluonnollinen jumalan leikkiminen ollut ollenkaan juttu mitä saisi tehdä. Epäjärjestys, jota se hirviö aiheutti, oli omiaan epävakauttamaan saaremme jo entiseltään hataraa yhtenäisyyttä. Silloin aikanaan kun Mahrikuningas oli syrjäytetty, meillä oli ollut yhteinen vihollinen. Meillä oli ollut tavoite! Nyt entiset herrat oli karkoitettu ja orjuutettu, ja aloimme etsiä uusia vihollisia.
Mitenkä tiedän näin paljon sosiologiasta ja historiasta? Olen aina hyvin innokkaasti käynyt Elämäm kolun itseopiskeltavia kursseja. Kaltaiseni herrasmiehen pitää pitää diplomaattinen särmäni terävänä opiskelulla!
Zakazin vanha neuvosto tosiaan piti majaa Mahr-Korissa, vanhassa syväläispyramidissa. Sen sata jäsentä olivat hyvin tehottomia. Byrokratia kasvoi, xialaiset ja steltläiset saivat lisää kauppaoikeuksia satamiimme, poliitikot pelasivat omaan pussiinsa. Niin olisin minäkin tehnyt! Ihailtavaa yrittäjähenkeä!
Kaikki muuttui, kun sen skarararin Warrekin muodostama kansanliike oli vaatinut, että siitä miehestä pitäisi tehdä saaren johtaja. Tarina kertoo, että joku ilta siellä Epäonnen Tavernassa oltiin funtsittu lievässä humalassa politiikkaa, ja siihen tämä Warrek oli sanonut että olisi parempi poliitikko kuin kukaan senhetkisistä. Että neuvosto oli myymässä perinteiset arvot! Että ulkomaalaiset olivat ostamassa maamme! No siitäkös joku sitten saikin idean, ja alkoi huutaa Warrekia kuninkaaksi.
Vissiin sen kirottu karisma sen teki. Warrek sai kannattajia. Hän lupasi purkavansa Zakazin vanhahtavan byrokratian ja suuntaavansa saaren perinteisiin ja loistavaan tulevaisuuteen. Kauniita sanoja kauniilla pojalla, mutta varmasti valhetta! Vererak näkyi usein hänen kanssaan päällään kalleinta luksusta mitä olikaan. Se sai aina vereni kiehumaan.
Olin tietysti liian syvällä epätoivon kuilussa välittääkseni näistä mullistavista poliittisista tapahtumista. Warrekin väkijoukko marssi Mahr-Koriin ja vaati vanhalta neuvostolta muutoksia. Nyt, moni sanoo että olisi vaadittu orjuuden poistamista ja muuta sellaista. Ei, se on yleinen harhakäsitys. Warrek ei välittänyt orjuudesta vielä. Se tuli vasta, kun hänen piti alkaa kosiskelemaan itselleen liittolaisia. Silloin hän välitti vain omasta vallastaan.
Vanha neuvosto myöntyi uudelleen ja uudelleen. Warrek kahmi eteläisiä maita itselleen. Hänen kannattajansa karkoittivat ulkomaalaisia kauppiaita ja tutkijoita ja muita sangen tärkeitä henkilöitä. Osa puhui jopa makutan laboratorion tuhoamisesta.
Eräs yö joukko tahtorakeilla ratsastaneita ryöväreitä kävi sitten Spirimiehen laboratorion kimppuun. Pirakoita ja muita muokattuja, uskoakseni. Kerrotaan, että monia kuoli. Tietysti, olihan se äijä kuitenkinkin piru itse. Hirvitykset söivät yön skakdilihaa, mutta luuseri kun oli, tiedemies itse lähti pakoon. Jätti jonkinsortin hämähäkkejä ”pitämään järjestystä.” Ne syötiin nopeasti, kun makutaa ei ollut paikalla. Laboratorio ryövättiin tyhjäksi ja aineet menivät pimeille markkinoille. Hyvä juttu Warrek! Toivottavasti tykkäät biologisesta sodankäynnistä!
Kuka sitten nousikaan puolustamaan skakdien menestystä ja tulevaisuutta? Nektannipa hyvinkin!
Ah, tästä tuleekin mieleen itse sanoittamani kappale myöhemmiltä vuosilta.
Krhm krhm, se menee näin:
Kuka on vahva ja urhea, nyt pelastamassa Zakazia?
Kuka miehekkäästi taistelee säästämättä ammuksia?
Kuka skakdien edistystä puolustaa?
Kuka voittaja on ja viholliset suolistaa?
Zer-Korista Xar-Nekkiin
Piikkikenraali muakoineen!
Pakko on muistaa, etelä on alkanut rellestämään
Kuka hirttäisi sen salamaskakdin henkseleistään
Kenen avulla me Zakazin puolesta noustaan?
Kuka kaikkensa antaa Warrekin valtaa vastaan?
Kuka opettaa meidät kestämään
Piikkikenraali muakoineen!
Valpas ja vahva ja vakaa
Lyhyt ei lainkaan, aina puolustaa
Vapautta ja veljeyttä!
Kuka etelän veriorjat pysäyttää ?
Kuka Vartijamurhaajat lynkkauttaa?
Kuka meistä herrojen kartanot hajottaa?
Tiedämme se on piikkikenraali muakoineen!
Kuka Warrekin hirttää henkseleistään?
Piikkikenraali muakoineen!
Tässä vaiheessa minun on omistettava jokunen sana kenraali Nektannille, josta myöhemmin tuli yksi parhaimmista ystävistäni. Hän muutti elämäni.
Warrekin poppoo suututti monet. He ajoivat suurtilallisten etua, ja antoivat juoppokavereilleen ”epäisänmaallisiksi” koetuilta henkilöiltä takavarikoituja maita ja omaisuuksia. Vastarinta kuitenkin vain haki muotoaan salamaskakdin joukkion rellestäessä etelässä.
Mutta sitten astui esiin pohjoisesta tullut karjatilallinen. Hän astui niiden ääniksi, joita raivostutti etelän rosvojen käytös sekä Zakazin taannuttaminen. Hän oli vaatimaton mies, ei ylpeä eikä koskaan sortunut ylellisyyksiin. Askeettinen, kenties. Karjapaimenena hän oli ollut pitkään, ja omalla työllään oli edennyt oman tilansa johtoon. Hän matkasi kannattajajoukkonsa kanssa etelään ja vaati saada puhua Warrekin kanssa, joka väitti olevansa saaren juridinen hallitsija. Warrek kieltäytyi ja sulki ovensa, ja hänen rosvojoukkonsa kävi pohjoisen miesten kimppuun.
Ja se oli ensimmäinen kamppailu sodassa. Taistelu oli raaka ja moni kuoli. Suuri kenraali Nektann pääsi pakoon vain ylivertaisten ratsastustaitojensa avulla. Hän palasi pohjoiseen ja vannoi jatkavansa, kunnes olisi lopettanut Warrekin diktatuurin. Moni liittyi hänen joukkoihinsa.
Warrek kokosi armeijansa roskaväestä ja rikollisista, jotka keräsi pikkukylistä ja vankiloista. Hän vapautti kaikki orjat sillä ehdolla, että he liittyisivät hänen armeijaansa. Se suututti entistä useampia. Vihamielisyys paisui ja muuttui kahakoiksi. Tehtiin iskuja puolin ja toisin. Karja-aitauksia poltettiin, postivankkureita ryöstettiin, vihaa levitettiin.
Kuinka minä sitten nousin kuilusta, jonne valerakkaus oli minut sortanut?
Minä olin juopotellut kaikki rahani. En ollut leiponut kuukausiin. Elämässäni ei ollut sisältöä.
Eräänä päivänä baarissa istuessani paikalle tuli karjapaimen. Gurrek, nimeltään. Tahtorakratsastaja luoteissaarelta, kivenkova äijä. Hän istui viereeni tuijottaessani tyhjän pontikkalasin pohjaa.
”Ootsä mister Labio?” hän kysyi ja työnsi eteeni oluttuopin. Vilkaisin häntä vailla intoa, pulisongit hoitamattomina.
”Meitil on sulle työtarjous.”
Hörppäsin olutta ja murahdin. ”No?”
”Nektanni tarttee sun suhteita.”
”Mrh?”
”Sää kato tunnet niittä xialaisia ja muuta väkee tualta muualta. Lisäks sää oot kova kauppamiäs. Nektanni tahtoo sut palvelukseensa.”
Mietin hetken. En innostunut. Mikään ei innostanut.
”Tarjoon olvit jos tuut. Skararar, Nektanni tarjoo sulle kaikki maailman olvit jos tahot.”
Silloin minä otin kaiken tahdonvoimani ja päätin, että ei, en ole enää masentunut. Ja se toimi! Tarvitsin vain tarpeeksi kovat kännit. Joimme koko yön Gurrekin kanssa. Purin hänelle tarinani, ja mies ymmärsi. Tunsin uudelleensyntyväni. Kondiittori Gaggulabiosta paloi uuden alun liekeissä suuri Kenraali Gaggulabio, maailmojen orjuuttaja ja mestaridiplomaatti. Koin valaistumisen – näin suuren kohtalon, joka odotti minua. Tunsin, miten kosminen henki kosketti sisintämni, ja sanoi minulle: ”Gaggulabio, sinun pitää tehdä tämä! Sinä olet tämän maailman ainoa toivo!”
Minä näin silloin enneunen. Siinä minä seisoin kultaisena sankarina, maailman viimeisenä puolustuslinjana maailman pahuutta, itse kaaoksen herraa, vastaan. Minä puristin legendaarista miekkaani ja johdin vapaan maailman hyökkäykseen. Kaadoimme pimeyden ja pahuuden, yhdessä! Tämä profeetallinen ilmestys osoitti minun olevan tarkoitettu johonkin suurempaan kuin vain juomaan itseni maksakirroosiin.
Niin minä uudelleensynnyin siinä baarissa, Karhuhai kourassani ja päättäväisyys mielessäni.
Minä paukautin henkseleitäni ensimmäistä kertaa sitten karmaisevan femiinin petoksen ja sanoin itselleni: ”Tänä päivänä minusta on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja.”
Ja niin minusta tuli sellainen.
Millainen oli ensitapaamiseni Nektannin kanssa?
Me Gurrekin kanssa ratsastimme monta raakaa yötä ja päivää. Vain miehisyytemme voimalla pääsimme ilman lepoa pohjoiseen asti. Etelä hukkui anarkiaan, kun Warrekin rosvot pakottivat väkeä puolelleen ja maksamaan heille suojelusta. Moni oli lähtenyt pakoon, kohti pohjoista. Nektannin avulla sadat pelastuivat. Hän tarjosi heille ruokaa ja majapaikat. Lyijyharjan rinteet ja Muakavaarat olivat pian täynnä pohjoisen poikien leirikyliä.
Spirimieskin kävi kääntymässä. Huomasi, että sen laboratorio oli ryövätty ja hämähäkit syöty. Sai vähän slaagin. Kuulemma muut makutat lynkkasivat sen. Ihan oikein.
Sillä välin Warrek etsiskeli makutan muokkaamia yksilöitä. Halusi kunnon tappajat riveihinsä.
Niin, siinä minä olin. Astelin Nektannin vaatimattomaan piikikkääseen kivilinnoitukseen pitkin siltaa. Mereen oli sadan bion pudotus. Massiiviset portit avautuivat. Linnake oli niin vaatimaton – ei prameilua, ei kalleuksia. Oli vain Nektann itse, kantamassa vastuuta niin monesta hengestä. Hän näytti murheelliselta ja vastuun painamalta. Sen takia hän oli hieman keskivertoskakdia lyhyempi.
”Shinäkö olet Gaggu Labio?” hän kysyi, kun saavuin. Nyökkäsin.
”Minäpä minä! Mitä äijä!”
Minusta on tärkeää pitää yllä illuusiota toveruudesta vaikkemme olleet edes koskaan tavanneet.
”Terwe tuloa matalaan majaani, Labio. Oletan että Gurrek kertoi kaiken olennaishen?”
”Kyllä! Minä voin ottaa heti yhteyttä tuttuihini Xialla!”
”Walmishta myösh kekshejä.”
”Kyllä!”
”Koko armeijalle.”
”Montako kullekin?”
”Paljonko kekshejä menee ykshiin luoti liiweihin?”
”… eikö niitä syödä?”
”Shinun kekshejäshi? Älä naurata!”
Olin hieman maissa, kieltämättä. Minunko keksini olivat käypiä ainoastaan luotiliivin aineksiksi?
Silloin tajusin, miksi se xialainen asefirma oli silloin ostanut niitä niin paljon. Eivät ne olleetkaan syöneet niitä! Tunsin itseni petetyksi.
Mutta sitten tajusin Nektannin nerouden.
Hän osasi nähdä asioilla käyttötarkoituksia siellä, missä niitä ei ollut.
Otin sen mantrakseni yrityselämässäni. Ilman sitä en olisi koskaan tehnyt esimerkiksi kumiankkakranaattien kaltaisia innovaatioita.
Niistä voisinkin kertoa seuraavaksi. Kumiankkakranaatit, olette saattaneet kuulla niistä. Ne saivat tulikasteensa sisällissodassa, ja mieheni ovat käyttäneet niitä edelleen hyvin paljon. Mikä niiden idea on?
Lyhyesti sanottuna idea on nerokas. Se on kumiankka, joka on täytetty räjähdysaineella ja ruosteisilla nauloilla. Kumipäälyste saa sen hyvin kimmoisaksi, jolloin sillä voi tehdä vaikka millaisia mahdottomia heittoja. Sen lisäksi se aiheuttaa suuren hämmennysvaikutuksen vihollisessa, joka ei helposti tajua sen räjähtävän. Kumikranaatit ovat myös heittämisen kannalta käytännöllisesti muotoiltuja – niiden pää on kuin kahva. Nerokkaita, etten sanoisi! Aivan nerokkaita!
No mitenkä minä sitten keksin ne? No, minäpä olin kerran kylvyssä. Kuulin terassilta kolahduksen – tunnistin välittömästi sen olevan Warrekin lähettämä palkkatappaja. Ainoastaan Warrekin lähettämien palkkatappajien pudottamista ruukuista kuului juuri sellainen ääni. Tiesin, että jos juoksisin, palkkatappaja huomaisi että tiedän ja varmasti pakenisi. Laitoin siis ylivertaiset aivoni toimintaan.
Katsoin kumiankkaani. Kurkotin auki lääkekaapin, ja otin sieltä mustaa ruutia sekä injektioneuloja. Työntin ne ankan sisään ja tein kylpysikaristani sytytyslangan. Palkkamurhaaja hiippaili edelleen minua kohti. Hän oli jo terassilla.
Sytytin ankan ja heitin sen. Se kimposi ikkunakarmista suoraan terassille! Boom! Hah, kusipää räjähti!
Jännä juttu muuten, löysin pian sen jälkeen postimiehen kuolleena terassiltani. Oli varmasti yrittänyt estää palkkamurhaajaa tappamasta minua. Oli uhrautunut puolestani. Palkkatappaja oli murhannut tämän kylmäverisesti kranaatilla. Oi voi! Vannoin kostavani hänet. Vannoin syöttäväni vielä Warrekille ankkakranaatin siitä hyvästä, mitä hän oli tehnyt.
Keksinnölläni myös tuotiin pohjoiselle ensimmäinen suuri voitto. Warrek oli koonnut suuren joukon verotarkastajia, taskuvarkaita ja veturinkuljettajia joukoksi, joka eteni pohjoiseen tahtorak-saattueessa. Heidän tavoitteena oli vangita Nektann ja ”tuoda oikeuden eteen” hänet.
Inhatim-kanjonissa me väijytimme heidät ja ammuimme heidän päälleen satoja ankkoja. Inhatim-kanjonin Suuri Ankkavyöry, sellaisen nimen se kolossaalinen taistelu sai. Se oli verilöyly, kaikki etelän pellet tapettiin. Ha ha ha, nauroin silloin ensimmäistä kertaa ilkeästi. Löysin sisältäni erinomaisen sotastrategin. Minusta tuli silloin kenraali. Se oli minun tulikasteeni. Siinä minä kasvoin miehenä. Ja leipurina. Minusta tuli Gaggulabio Verinen, taistelukenttien viikatemies.
Minä kävin läpi tuttaviani – niitä oli snagen paljon – ja kutsuin heidät yhteiseen sotaamme salamilordia vastaan. Monet tulivat. Xialaiset tutut alkoivat myymään aseita Nektannille. Neuvottelin loistavan diilin – me myimme heille puita juurineen (jotta he voisivat istuttaa niitä omille saarilleen) ja he antoivat meille aseita. Myimme myös multaa ja muuta kasvillisuutta, kun vortixxit halusivat niitä. Ha ha, halvalla myivät! Niin loistava minä olen neuvottelemaan sopimuksia.
Myöhemmin Warrek teki saman. Sen takia koko saari aavikoitui. Idootti myi kaikki puut pois. Eikö se tiennyt että puita pitää olla että maa pysyy kiinteänä tai jotain? Aiheutti ekologisen katastrofin se ruojake! Halusin niin työntää kokonaisen puun sen ruoanabsorbointielimestä sisään!
”Piikkejä”, sanoi Nektann katsellessaan aseita. ”Lishää piikkejä.”
Äijä muuten piti piikeistä. Pitkistä, lyhyistä, käyristä, suorista – jos sen saattoi työntää jonkun silmästä läpi, hän piti siitä! Tavallaan ihailin miestä siinä, että hän tiesi mistä piti ja pysyi siinä. Nektann oli meille kuin kallio – vakaa ja varma, aina yhtä mieltä. Aina sitä mieltä, että jos ongelman saattoi ratkaista piikeillä, se oli oikea ratkaisu. Ja jos ei voinut, piti joko muuttaa ongelmaa niin, että sen saisi ratkaistua piikeillä, tai sitten muuttaa piikkejä niin, että ne kävisivät ongelman ratkaisemiseen. Pojat, olisittepa nähneet Nektannin peseytymässä! Hänellä oli aina silloin raskas haarniska päällä, etteivät neulat olisi tappaneet häntä verenhukkaan!
Ei sillä, hän kyllä piti verenhukastakin. Piikit ja verenhukka, ne kulkivat käsi kädessä. Monasti hän jätti vihollisensa vain piikkien päihin vuotamaan hitaasti kuiviin. Tiikerit siinä odottelivat alapuolella että herkkupala lopettaisi huutamisen. Ei hän ketään nimittäin koskaan elävänä syöttänyt tiikereille. Ei hän ollut mikään barbaariruhtinas. Jos jostakusta piti päästä eroon, se ripustettiin ensin piikkiin ja sitten vasta syötettiin muakoille.
Sota oli raivoisaa. Rikoimme kaikki maailmanennätykset sodan suuruudesta ja mahtavuudesta. Zakazin sisällissodassa oli eniten kaikkea. Eniten räjähtäviä keihäitä, eniten lohikäärmetaisteluita, eniten ekologisia katastrofeja sekä eniten sivullisia uhreja. Minä kuljin kaupungista toiseen, värväten väkeä Nektannille! Minä tein investointeja, vakuutin pohattoja ja sotalordeja tukemaan pohjoista. Ostin aseita, uudistin koko huoltoketjun alkoholipohjaiseksi. Minä olin vähintäänkin 50% pohjoisen sotaponnisteluista.
Liekehtivän Aamunkoin Suuri Taistelu oli ensimmäisiä kunnian hetkiäni rintamalla. Siinä taistelussa kaatui kuului Bistolabio, jonka sukumiekan, Galmanlabion minä perin itselleni.
Bistolabio oli myyttinen hahmo klaanissamme. Moni serkuistani jumaloi häntä. Tarinat kertoivat noenmustasta skakdista stetsonissa, joka ratsasti marazonilla kaupungista toiseen. Hän oli oikeuden tuoja ja kulkeva sheriffi.
Kerran Bistolabio parkkeerasi virtaheponsa Ärtyneen Örkin baarin eteen ja marssi sisään. Hän tilasi mansikkaliköörin ja tiedusteli baarimikolta kuuluisasta rikollisesta, Kaksisilmä-Samista.
”Kaksisilmä-Sami on vanginnut kaupunginjohtajan piiloluolaansa”, baarimikko kuiskasi. Koko juomaväki jäätyi, kun he kuulivat tuon kamalan nimen.
”Hän myös ryösti kylän kultavarannot”, jatkoi varovaisesti toinen skakdi, karjapaimenen näköinen. ”Ja mikä pahinta, vei miltei kaiken oluen! Tällä tahdilla kuolemme janoon viikossa! Emme nimittäin voi tuoda juomaa muualta, sillä hän ryösti myös rautatiekiskot sekä kaikki ratsut.”
”Mmmmhr”, murahti miehekkään hiljaisesti Bistolabio ja ryysti likööriään. ”Missä se lokaliemellä täytetty limanuljaska majailee?” Hänen äänensä oli kuin keuhkosyöpään kuolevan. Niin miehekäs, niin karismaattinen.
”Ei! Jos kukaan yrittää mitään, hän räjäyttää kylän alle hautaamansa pommit! Muukalainen, lähde vähin äänin niin ehkä selviät! Jätä meidät kärsimään!”
”Mmmmhr”, murahti Bistolabio. ”Labion suku ei jätä viattomia pulaan”, hän sanoi mustat viikset värähdellen. ”Missä hän majailee?”
”Ei! Jos menet sinne, me kaikki kuolemme!” baarimikko parahti epätoivoisena.
”Mmmmhr”, sheriffilabio sanoi ja veti lapionsa. Hän osoitti sillä tarjoilijaa.
”Kysyn vielä, missä hän majailee?”
”E-ei! Älä!”
Bistolabio painoi Galmanlabion liipasinta ja tarjoilija kaatui kuolleena maahan.
”Kysyn uudestaan.” Sysimustan labioskakdin elekieli kertoi, että hän oli tosissaan.
”Kaksisilmä-Sami on piilossa Kolttukukkulan vanhalla maatilalla”, baarimikko lopulta sanoi.
”Kiitos yhteistyöstä”, Bistolabio murahti ja ampui kuulustellun aivot pellolle. Hänhän olisi saattanut varoittaa Kaksisilmä-Samia etukäteen.
Sitten hän ampui muutkin baarin asiakkaat, etteivät he voisi laverrella.
Niin sankari hyppäsi marazoninsa tykkitorniin ja lähti ratsastamaan kohti rikollisen piilopaikkaa.
Bistolabio oli joskus ratsastanut biisonivaunuilla, mutta niiden kuoltua sukupuuttoon xialaisten laukkujen takia hän oli vaihatnut virtahepoon. Se oli ollut niitä aikoja kun hän oli vielä ollut keskikoulun opettaja. Hänen pistokokeensa olivat ajaneet kymmeniä oppilaita itsemurhan partaalle.
Ja siellä, Kolttukukkulan tilalla, käytiin Zakazin mahtavin mättö.
Marazonin 87-millinen panssarintorjuntatykki teki helposti selvää piikkilanka-aidoista ja muista esteistä, joita Samin piilopaikan ympärille oli tehty. Ison pahan kätyreitä ryntäsi ampumaan Bistolabion jaloa eläintä, mutta sen panssarit torjuivat kaiken. Lopulta jäljellä oli vain savuava autiomaa ja kaksi pyssymiestä (pormestari kuoli ja Sami räjäytti koko kaupungin).
”Typerys”, Kaksisilmä-Sam tuhahti valmiina vetämään aseensa. Siinä hän seisoi, keltainen jättiläinen, muinaista kyklooppien lajia. Hän tuijotti kahdella silmällään mustaa skakdia.
”Mmmmhr”, Bistolabio murahti. ”Olet syyllistynyt oluen ryöstämiseen, rautatiekiskojen vandalisoimiseen, murhaan, joukkomurhaan sekä virkavallan edustajan aliarviointiin. Täten tuomitsen sinut kuolemaan.”
Oksapallo pyöri heidän välistään. Masentunut huuliharppu loi heille lännen melodiaa.
”Minä näen kahdella silmälläni sen-” Kaksisilmä-Sam oli juuri sanomassa, kun sheriffi ampui häntä kaulaan lapiollaan.
Kyklooppi romahti maahan. Bistolabio ampui sitä vielä 371 kertaa. Helpompi haudata palaset.
Niin ystävällinen hän oli. Ajatteli senkin parasta, joka joutuisi hautaaman korston. Epäitsekkyyden perikuva. Idoli. Symboli kaikelle hyvälle. Bistolabio hyppäsi marazoninsa torniin, räjäytti tilan ja ajoi auringonlaskuun.
Sellainen mies oli Bistolabio.
Ja maailmasta tuli heti paljon synkempi, kun hän traagisesti kaatui taistelussa tuhatkolmesataakertaista ylivoimaa vastaan. Sanotaan, että hän olisi saattanut lopettaa sodan lyhyeen sinä päivänä, jos olisi kohdannut Warrekin. Valitettavasti etelän pelle oli potemassa krapulaa taistelun aikana.
”Mmmmhr”, hän murahti viimeisillä korahduksillaan. ”Gaggu, ota lapioni… Jaa sillä oikeutta… suojele heikkoja… Äläkä koskaan epäröi.”
Sen sanottuaan hän kuoli, sadat keihäät sojottaen lihastaan. Minä kyynelissä otin Bistolabion Galmanlabion ja lupasin noudattaa hänen viimeisiä sanojaan. Jakaa lapiokaupalla oikeutta maailmaan. Se muutti minua ihmisenä ja skakdina.
Otin lapion, ja johdin särkyneen puolustuksen uuteen taisteluhurmokseen! Samaan aikaan aamu-aurinko nousi liekehtivänä pallona, ja yhdessä valon kanssa me nousimme! Me ajoimme pimeyden voimat takaisin krapulaan josta ne olivat tulleet, tapoimme ja teurastimme Warrekin rosvoja kasapäin! Nektanni antoi minulle mitalin sen jälkeen. Olin niin onnellinen.
Olimme selvästi päässeet niskan päälle, aloite oli meidän. Nektannin ylimaallinen strateginen ajattelukyky tuli nyt tarpeeseen. Hän vetäytyi linnakkeeseensa parhaiden sotajohtajiensa kanssa ja kehitti doktriinin, jolla sotaa jatkettaisiin.
Suunnitelma oli kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas.
Hyökkäys.
Jaa niin me jukravit hyökkäsimme! Hyökkäsimme niin, että Äijärakk kalpeni rinnallamme, sillä niin ylitsepaisuva oli meidän miehuutemme mitta.
Vihollinen kehitti tselleen hirvittävän aseen, Vartijat-nimisen rosvojoukon. He olivat luusereita, jotka eivät uskaltaneet näyttää naamaansa taistellessaan, vaan ampuivat kaukaa. He tappoivat tällaisella huijauksella satoja. Silloin Nektanni kutsui minut komentokammioonsa:
”Gaggu Labio! Kerro miten me woitamme Wartijat?”
”Hmm, enpä tiedä, kenraali. Kenties meidän pitäisi käyttää samanlaisia taktiikoita?”
”Älä ole typerä! Emme me woi taishtella luusherimaisheshti! She olishi moraalinen tappio!”
”Yhtäkkiä, NINJOJA!”
”Mitä?”
”NINJAT… keksin sen konseptin juuri. Mitä jos kouluttaisimme joukon, joka kykenisi pääsemään sinne, mistä Vartijat meitä ampuvat? Ne negaatioisivat toisensa! Vastaisimme epäreiluuteen huijauksella!”
”Tarkoitatko… että olishi muukin shtrategia kuin hyökkäysh?”
”Kyllä NINJATKIN hyökkäsivät… se tapahtuisi vain näkymättömissä! Ajatettele, he olisivat sodan hiljaiset sankarit, näkymättömät puolustajamme, salainen aseemme!”
”Tieshin että woin luottaa sinuun, Gaggu Labio.”
Ja siitä se sitten lähti. Perustin Zakazin NINJA-akatemian Elämäm kolun tiloihin. Koulu oli lakkautettu sodan alettua, sillä rehtorin mukaan ”mitä vittua me täällä teemme, kun tuolla sodassa oppii paremmin.”
NINJA-kursseille hakeutui heti kymmeniä. He olivat parhaista parhaita, juuri niitä jotka olivat niin hyviä että jos olisivat menneet armeijaan vastapuoli olisi luovuttanut. NINJAT olivat – ja ovat – Zakazin hienoimpia herrasmiehiä ja mahtavimpia taistelijoita.
NINJAT mullistivat sodan. Monessa taistelussa heidän yhtäkkiset ilmestymisensä muuttivat taistelun kulun. Siitä heidän nimensäkin tuli, NINJA: Nopeasti Ilmestyvien Ninjojen Juonikas Armeija.
He näyttelivät kiinteää osaa pohjoisen seuraavassa offensiivissa. Eteneminen oli ollut tasaista, mutta zakazrinkelin puoleenväliin oli Warrek kaivanut syvät linnakkeet. Satiaistenlahden pohjukassa kaakossa sijaitsi päälinnoitus, joka hallitsi teitä etelään siltä puolelta.
Monta hyökkäystä kilpistyi niihin linjoihin. Vartijat olivat kaivautuneet maihin ja Warrekin rosvot olivat aseistaneet satoja kalajalkoja avukseen. Erään täysin epäonnistuneen iskun jälkeen Nektanni kutsui minut taas luokseen:
”Gaggu Labio! Kekshi minulle tapa pääshtä läpi Shatiaishten Lahden linjasta!”
Hmm, minä pohdin.
”Kenties voisimme jyrätä linjan tahtorak-rynnäköllä?”
”Ei käy, tahtorakit owat wiishaita otukshia. Ne eiwät juokshe ehdoin tahdoin turmaan.”
”Entä jos sytytämme ne tuleen?”
”Ei niiden nahka pala.”
”Valelemme ne napalmilla.”
”Napalmilla, shanot? She voishi toimia, toki. Ole hywä ja yritä, Gaggu Labio.”
Siinä rynnäkössä kuoli lähes kaksi kolmasosaa saaremme tahtorakeista, mutta oli se sen arvoista. Palavasta tahtorakista, joka juoksee kapinallisia kohti, tuli pian oikeutetun vastarintamme symboli. Nektanni teetti siitä performanssiesityksen joka vuosi, jossa taistelu uudelleen-elettiin hänen takapihallaan. Tosin pienemmillä kuolonuhreilla.
Satiaistenlahden Napalmitahtorakrynnäkkö oli näet joukkomurha. Harva tietää, mutta opin tämän syväläiskuningattaren hovissa elellessäni – kalamiesten nahka on helposti syttyvää. Sen takia ne asuvat vedessä. Niiden iho on kuin öljyvahaa – pieni kipinä ja koko otus on liekeissä, whoom! Napalamitahtorakit tekivät niistä selvää! Ha ha ha!
Olimme juhlimassa voittoa Vors-Korissa kun koin uuden ilmestyksen. Siinä oli merirosvo, joka oli itse Kuolema. Hän tappoi ja pirstoi kaiken mitä kohtasi, käytti kaiken alkoholin eikä jättänyt muille. Maailma huusi minulle: pysäytä hänet. Kapteeni Gaggulabio, olet ainoa toivomme! Olin unesta hämmentynyt, kun heräsin krapulassa. Mitä se tarkoitti? Liittyikö se aiempaan visiooni tulevasta pimeydestä? Ehkä se oli osanaan luomassa hyvin antimerirosvoistista asennettani.
Krapula-aamu oli muutenkin ankea, sillä yöllä Warrekin pirakahirvitykset olivat hiippailleet kaupunkiin ja olivat piirittäneet baarimme. Moni urheista veljistä oli kuollut. Ulkona oli veriorgiat. Laitoimme ovet kiinni, minä ja kourallinen hyviä miehiä. He eivät olleet suuria sotureita, vasta vihreitä noviiseja. Minun pitäisi olla heidän voimansa!
Ja niin siteerasin vääpeli Genttälabiota Kapinasodan päiviltä: ”Miehen mitta ei ole hänen mittansa vaan hänen aseensa mitta!” ja vedin Galmanlabion, joka säteili auringossa. Genttälabiokin oli aikanaan käyttänyt sitä legendaarista lapiota, suvun suurta kalleutta.
Näin mielessäni Genttälabion kiipeämässä yli piikkilankojen ja piiritysvaunujen, lapio kädessään, johtamassa miehiään. Se oli Mahrikuninkaan palatsin piirityksen aikana. Kapinallisia johti suuri Ksonenn Kruunaamaton, skakdien itseoikeutettu kuningas. Genttälabio oli hänen kaartinsa johtaja, Zakazin kovimman nyrkin komentaja.
”Kuolema kaloille!” kaikuivat sotahuudot, kun skakdit puskivat läpi kanaalikaupungin. Mahrikuningas Rin-Lek, viimeinen Ehlekin komentajista, hautoi katkeruuttaan vedenalalaisessa palatsissaan. Hänen vesiteemaiset tuomiopäivänaseensa olivat osoittautuneet kerta kerran jälkeen toimimattomaksi. Syvväläisten maanpäälinen valta oli sortumassa, hän katseli määrätessään kaikki taisteluun, jotka häntä vielä tottelivat. Kerettiläisjoukko oli jo luopunut Zakazista ja muuttanut Keskijärven syvyyksiin.
Rin-Lekin mielestä se oli heikkoutta. Hän ei antaisi alkukantaisten petojen sortaa ainoaa kuningaskuntaa, joka hallitsi sekä maata että merenpohjaa. Eikä ainakaan sen Ksonennin, sen kouluttamattoman ja ulkomaalaisen skakdinryökäleen. Hän ei mikään kuningas ollut, hänessä ei virrannut puhtaana syväläisten ver-
Silloin hänen palatsinsa katto sortui hänen päälleen. Bommilabio heitti ylävitosen Genttälabiolle. ”Okei Irnakkin pojat! Puhdistetaan tämä perkeleen kalakaupunki ja tapetaan kaikki kuhat mitä löydämme! Syväkuningas on helvetin kuollut!” skakdikaartin johtaja karjui käskyjä ja halkaisi lapiollaan pakenevan kalan kallon.
Myöhemmin olisi-kuningas Ksonenn salamurhattiin kruunajaisissa ja uuden tasavallan neuvosto heitti Genttälabion tyrmään monarkistisympatioista. Hän teki itsemurhan lapiollaan.
Mutta sitä osaa en aikonut toistaa! Ei, toistaisin vain menestyksen. Kohotin Galmanlabion ja johdin mieheni taisteluun: kohti voittoa! Kohti ajan loppua! Kohti möygytystä ja guoletusta!
Ja niin suuri oli soturieni hurma, että vihollisen sydän murtui ja he kuolivat verenhukkaan.
Sen taistelun jälkeen minä sävelsin tämän laulun Galmanlabion kunniaksi. Se pohjautuu kansamme muinaishistoriaan.
Oi Galmanlabio
kostoni aihio, viholliseni turmio
veren hurman herättäjä, ilkimysten selättäjä
Labioiden suurta terää
koko Zakaz vielä seuraa kun herää!
Kaukaa menneen udusta alkoi aamusi
Itse Kromin ahjossa sinut tyhjyydestä taottiin
Teräsi, raatoväkäsesi, ne kivulla ainiaaksi kirottiin
Legendojen sankareille sinut tehtiin
Mutta ei Yalbadith Tuhatsilmä sinua koskaan saanut
Sillä ovela oli Gettulabio, tuo jumalten juomanlaskija
Hän yöllä hiippaili Kromin kammioon, hurmasi tämän vaimon
Nappasi legendojen terän ja ulos vipsahti taivaiden maasta
Niin lankesi taivaiden viha
Peittyi vereen Zakazin ruohopiha
Mutta Galmanlabiota ei voitettu, se suureksi sankarin teki
Ja jumalat luopuivat, voittamaton heille oli se peli
Oli Gettulabion oveluus peitonnut itse Kromin
ja hurmannut jumalten hovin!
Miegga suuri niitti vägeä: Hailaisia ja peikkoja
mustekaloja, haamuja ja muita julmia veikkoja
Tehtiin sillä sankaritekoja taisteluissa
keittiöissä ravintoloissa baareissa
Parhaat tapot ja parhaat kakut
Labiolla leivottiin parhaat makut
Kyynelehdin aina viimeisten säkeiden kohdalla! Ah! Se on ihastuttava! Muistan kun kirjoittelin sen Biomarista ostetulle askartelupaperille Akbsklsdflsfldaxin kannella. Me olimme matkalla ajan suurimpaan meritaisteluun, jossa ratkaisisimme aikojen kohtalot.
Minun kaunokaiseni johti vasenta laivuetta. Ah, haistoin suolan ja merituulen seilatessamme ohi Satiaistenlahden suun. Tehtävämme oli selvä: Warrek oli koonnut laivaston, ja aikoi nousta maihin selustassamme. Emme voineet antaa sen tapahtua.
Warrekin amiraali, Nelsonn johti lippulaivaansa Liekehtivää Norsua – massiivista steltvalmisteista höyrylaivaa, joka oli haarniskoitu teräksellä ja aseistettu tulenheittimillä. Hänen joukoissaan oli paljon merirosvoja, ryökäleitä ja muuta vaarallista väkeä monenlaisissa venhoissa. Heillä oli kaksinkertainen ylivoima, mutta meillä oli suunnitelma. Minun luomani!
Kyllä, on minussa meristrategiakin. Katsokaas, se periytyy Gölilabion laivastolta Mahrikuninkaan sodista. Kapteeni Gölilabio seilasi aina Hevos Nuille asti, ja oli historian suurin löytöretkeilijä. Sen siniskakdin veri oli merivettä, niin sanotaan. ”Yarr, jos Luoja-Ori ei olisi halunnut meidän tutkivan meriä, miksi hän antoi meille räpylät?” hänen kerrotaan tokaisseen muuannen veikolle, joka arvosteli skakdien merenkäyntitaitoja. Se oli totta. Puolella skakdeista oli räpylät – myös minulla. Kenties meillä on veressämme enemmän seikkailua ja merta! Gölilabio katosi viimeisellä matkallaan Hevosten Maahan, ja moni uskoi hänen kuolleen. Toiset tarinat kertoivat, että hän jäi sinne paratiisiin elämään Keksikakin ja Orhilordin kanssa.
Märssykorissa mies huusi, että rosvoja edessä! Ja heti tunnelma sähköistyi. Tykit ladattiin, muodostelmat otettiin, henkilönkuljetuskatapultit viritettiin. Teeskentelimme kääntyvämme pois – Nelsonn lähti perään. Ha! Ansa oli viritetty!
Mieheni alkoivat laulamaan motivoituneina:
Oli kapteeni Gaggu oiva mies,
huraa, huraa.
Hän reseptit parhaimmat aina ties,
huraa, huraa.
Hän hetkessä hotkaisi juustokuun
ja piirakkalippuunsa pyyhki suun.
Oli reiluin äijä tuo kapteeni aikoinaan!
Hän gastronomian parhaiten tunsi,
huraa, huraa,
ja osasi jopa meksitorania: si!
Huraa, huraa.
Hän uskalsi rosvoja kaulia
ja antaa niiden haukata haulia.
Oli reiluin äijä tuo kapteeni aikoinaan!
Kun Liekehtivä Norsu ja muut rosvolaivat saapuivat lähelle, iskimme. Nimittäin, yhtäkkiä, NINJOJA! Sploof! Sploof! Savupilvistä ilmestyi mustatrikoo toisensa jälkeen vihollisalusten kansille. Rosmot ajautuivat hämmennykseen! Me käänsimme ja aloimme ampua. Kumiankkoja ja muuta räjähtävää satoi niitä päin! Warrekin paatit pirstaloituivat yksi toisensa jälkeen!
Suurta laivastovoittoa seurasi Keskijärven Salamavalloitus, jossa me valloitimme järvemme ja demilitarisoimme sen. Se oli itse asiassa minun ideani. Warrekin miehet olivat saaneet julman idean – hepäs myrkyttäisivät järven. Pilaisivat kaiken juomaveden, niinkuin olivat jo pilanneet ympäristönkin! Ei, minä sanoin kun kuulin suunnitelmasta. Meidän täytyy estää se!
Yön aikana me kannoimme laivat mereltä järvelle ja julistimme järven demilitarisoiduksi alueeksi. Jos joku rikkoisi käskyä, ampuisimme laivoillamme ne.
Joku yli-innokas kapteeni alkoi väittelemään sanan ”demilitarisaatio” merkityksestä ja upotti oman aluksensa. Oli muuten typerä äijä.
Kyllä minä tiedän, mitä demilitarisaatio tarkoittaa! Muistan tarinan Lumilabiosta, nimittäin. Hän eleli aikanaan Pohjoisella mantereella Husida-nimisessä maassa. Se oli jään ja jäätyneiden syväläisten maa. Ehlekin aikana oli sinne menty asumaan, mutta niin pohjoisessa veden alle rakennetut kaupungit olivat pian jäätyneet. Höh, hölmöjä nuo kalamiehet. Radioaktiiviset tappajahirvet söivät sitten osan. Kylä oli suorastaan hirvien piirittämä!
Ja sitten eräänä päivänä Lumilabio, kaupungin lumenluoja, istui baariin. Muuan skakdi ilmestyi sitten siihen ja alkoi selittämään: ”Minun kotisaarellani on sota, ja siellä on joku kenraali julistanut järvensä demilitarisoiduksi! Olimme ihan riemuissamme, kenties nyt voimme mennä hakemaan vettä! Menimme rantaan ja kenraalin laivat ampuivat meitä! Muka demilitarisoitu! Hah! Epäreilua, sotarikos! Eikö vain?”
Ja siihen sitten Lumilabio vastasi, että ”Celui qui a les plus gros canons, définit la sémantique des mots” ja lähti lapioimaan lunta.
”Ja she on hyvä neuvo, Gaggu Labio”, sanoi Nektanni kun kerroin tarinan hänelle. Määrittelimme demilitarisaation uudelleen tarkoittamaan ”dewarrekifioitua” aluetta. Jukupätkä se toimi! Vuosikymmenien sotimisen jälkeen se oli ollut niin helppoa! Katkaisimme etelältä veden!
Voitto oli lähellä, tunsin.
Kunnes tapahtui Zer-Kor. Ensimmäinen kerta siellä, ollakseni spesifi. Ajoin moottoripyörällä ja nautin ruudinsavusta, joka piti laaksoa hallussaan rankkojen taisteluiden jäljiltä.
Ajoin jotakin pehmeää ja massakasta päin. Tumps. Suistuin pyörän selästä.
”Ha ha ha”, tuntematon hahmo nauroi ilkeästi. Ääni oli etäisesti tuttu.
Minä nousin vaivalloisesti hiekkaa suussani. Käännyin katsomaan – ja voi, en uskonut silmiäni!
”Minä olen Leibälabio”, skakdi sanoi. Hänellä oli ilkeän purppura puku ja paksu sikari suussaan.
”… en ole kuullut koskaan sinusta tai kenestäkään, jolla olisi noin typerä nimi”, minä epäilin. Mies näytti aivan PAHALTA MINULTA.
”Etkä kuulekaan”, hän murahti julmasti ja suihkutti jotakin kasvoilleni. Maistoin myrkkykaasun! Tunsin tukehtuvani! Kuolevani! Elämäni hippui silmieni edestä! Näin Gaggugeisarin, galaksin suojelijan! Kosmiset sorsat syöksyivät kaikista rei’istä rautahevoseni sisään, mutta miehistöni piti ne sankarillisesti ulkona! Me johdimme vastarintaa niiden universumia vastaan!
Puristin plasmapistooliani ja purin hampaitani miehekkäästi. Ihonmyötäinen haarniska hyväili vatsalihaksiani. ”Ette saa minua ettekä Xadlfslfdslksbkata!” huusin sorsakenraalille, jonka hirvittävän pulssikiekon väistin helposti. ”Voitte viedä planeettamme, mutta ette koskaan voi viedä oikeuttamme leipoa!”
Sorsia oli liikaa. Ammukseni loppuivat. Olin melkein epätoivoinen. Mutta silloin pelastuksekseni tuli Kompressoriveli! Rautainen möykytysmasiina iskeytyi läpi seinän ja alkoi läimiä sorsia. Näin koneen ohjaajien kiviset kasvot. Parhaat ystäväni eivät jättäneet minua.
Kun taistelu oli hoidettu, juoksin komentosillalle. Värikkäät ufotytöt lankesivat käsivarsilleni. Tartuin ohjaimiin. Sorsien komentoalus oli vielä siinä. Otin kurssin sitä kohti. Syöksy.
Visio katosi, kun tajusin, etten ollutkaan kuolemassa. Pulisonkini olivat refleksinomaisesti kääntyneet kasvojeni suojaksi, suodattaen myrkyn pois. Nousin hämilläni.
”Ai niin”, PAHA GAGGULABIO murahti ja löi minut kaulimella kanveesiin.
Heräsin tuoliin köytettynä pimeästä huoneesta. Näin PAHAN MINUN. Hän oli Warrekin kanssa edessäni. Tila oli himmeästi valaistu. Etelän rosmoja oli ovilla.
”Leipuri. Notta tappaamme jälleen”, salamakenraali totesi halveksuvasti. ”Mitäpä piät herra Leibälabiosta?”
”En ikinä käyttäisi violettia pukua!”
”Hää on täyellinen kloonisi”, Warrek sanoi. ”Siä oot syy miks en oo voittanut tätä sottaa. Nektanni on typerys, mutta siä oot ne aivot. Nyt oot vankinani, ja minnul on puolellani kloonisi, voitto on vääjäämätö!”
”Hirviö!”
”Ha ha ha!” PAHA GAGGULABIO nauroi ilkeästi. ”Aloitan laittamalla myrkkyä juomaveteen. Sitten myyn myrkytettyjä leivoksia Nektannille!”
Silloin, kun PAHA GAGGULABIO oli kääntymässä, huomasin jotakin: hänen takaraivossaan oli MIELENHALLINTASIRU!
”Tosimies olisi vetänyt minua turpaan!” huusin, jotta hän ei lähtisi.
Warrek katsoi minua. ”Leipuri, luullin sua luusseriksi. Otetaakkos matsia?”
”Avaa kahleeni.”
Warrek näytti epäröivän, pelkuri kun oli. Hän tiesi, ettei voittaisi minua rehellisesti.
”Siehän suatat paeta.”
”Herrasmies pitää sanansa!”
”No hyvvä o.”
Hän vapautti minut. PAHA GAGGULABIO oli sivussa.
Mietin mahdollisuuksiani. Kyllä. Syöksyin akrobaattisella loikalla ohi Warrekin ja kaadoin purppurapukuisen outouden. Revin hänen niskastaan mielenhallintasienen irti.
Silloin hän heräsi.
”Mitä? Missä olen? Metorakk?” hän kysyi.
”Kaveri! Olet Kenraali Gaggulabio, hirmuisin herrasmies maailmassa!”, kerroin kloonilleni. ”Ja niin olen minäkin.”
”Olin… olin juuri… missä olen? Kuk-” hän kysyi.
Silloin hänen oranssit silmänsä suurenivat.
”Oletko sinä Gaggulabio?” Gaggulabio kysyi.
”Olen”, Gaggulabio vastasi.
”… mikä vuosi nyt on? Missä olen?” Gaggulabio sanoi.
”Olet sisällissodassa, Gaggulabio. Warrek hallitsi hetken mieltäsi!” Gaggulabio vastasi.
”… mutta siitähän on vuosia!” Gaggulabio ei uskonut korviaan.
”… oletko…” Gaggulabio kysyi.
”Minä olen joutunut menneisyyteen!” Gaggulabio huusi. ”Sitäkö se portaali tekikin?”
”Oletko tulevaisuuden Gaggulabio?” Gaggulabio kysyi.
”Kyllä, Gaggulabio”, Gaggulabio vastasi.
En uskonut korviani!
”Tuleeko minusta rikas?” Gaggulabio kysyi.
”Tulee, mutta sillä ei ole merkitystä! Merkitystä on sillä, että kun tapaat Metorakk-nimisen miekkosen… anna hänelle mahdollisuus!” Gaggulabio selitti.
”Okei, selvä”, Gaggulabio painoi nimen mieleensä.
”Notta lopetelekaas toi juttelunne”, Warrek huusi kesken kaiken. Hän osoitti meitä singolla.
”Tai pläjjäytän aivonne pellolle.”
Katsoimme Warrekia. Sitten toisiamme.
Me tunsimme toisemme liian hyvin. Iskimme silmää.
Vanhempi Gaggulabio otti jaloistani kiinni, pyöräytti minua ilmassa ja heitti minut kuin moukarin päin Warrekia. Rosvojohtaja tuupertui maahan kovan pääni osumasta. Möykytimme kaksin Warrekia kunnes hän oli tajuton.
”Älä tapa häntä”, tulevaisuuden Gaggulabio neuvoi minua. ”Saatat vihata häntä, mutta hän tulee olemaan tärkeä tulevaisuudessa!”
Olin pettunut, mutta tottelin häntä.
”Miten päädyit tänne? Mitä tapahtui?” kyselin häneltä.
”No katsot, tiedätkö miksi Irnakkin piispalla on kaksi Olmakia olkapanssareina? Siksi, että hän voi matkustaa ajassa ja ulottovuuksissa. Irnakkin pirut ovat ainoa interdimensionaalinen moottoripyöräjengi. Warrek palkkasi heidät kaappaamaan vanehmman ja kokeneemman Gaggulabion voittaakseen sinut nuorena, Gaggulabio. Mutta he epäonnistuivat, kiitos sinun. Min muistan, että tämä meni tismalleen samalla tavalla silloin, kun minä olin nuori.”
”Hetki- sinäkin koit tämän?”
”Tietysti. Seurasin vanhemman minuni ohjeita ja kaikki meni hyvin.”
Se oli uskomatonta. Onneksi en pienistä hötkyile, joten en ollut niin shokissa kuin moni muu olisi voinut olla.
Mutta silti minulla oli yksi kysymys.
”Miten saamme sinut takaisin omaan aikaasi?” kysyi Gaggulabiolta.
”On vain yksi keino”, Gaggulabio sanoi tekosynkästi. ”Irnakkin Piispa.”
Köytimme Warrekin henkseleistään kellariinsa ja lähdimme ylös. Kylä oli täynnä rosvoja. Taustalla Moerakkin Taverna oli rapistunut ja ränsistynyt. Vanha leipomolinnani oli muutettu asepajaksi. Kaikki oli hiekkaista ja autiota. Näin dystopian, joka koko saaren valtaisi, jos Warrek voittaisi. Se oli hirmuista.
Nyt kun jälkikäteen ajattelen, olisin voinut tietysti kysyä toiselta minulta, miten voittaisimme sodan. Mutta eipä se ollut tarpeen! Se olisi sitä paitsi ollut huijausta.
Me hipsimme vartijoiden ohi.
”Irnakkin pirut ovat luoteisrintamalla mitä viimeksi kuulimme”, selitin meidän hiippaillessamme. ”En muuten tiennytkään pitäväni purppurasta. Ensiksi kun näin sinun pukusi, olin ihan että…” jatkoin.
”… tiedän. Mutta purppura luo tiettyä aatelista arvokkuutta, eikö vain? Yhdistä se näihin paksuihin sikareihin – ota, tässä – ja menet missä tahansa seurapiireissä.”
Otin tulevaisuudesta tuodun sikarin. Se näytti nuhjuiselta ja vanhalta. ”Kiitos. Otan tämän muistoksi tapaamisestamme.”
”Niin arvelinkin. Minä sain sen samalla tavalla kuin sinä, tulevaisuuden versiolta itsestäni.”
”Hei! Vanki karkaa!” kaikui äkkiä huuto. Laukauksia alkoi sataa.
”Voi ei!” huusin.
”Äkkiä! Lehmien selkään!” vanhempi minä huusi. Taakse, ampujien joukkoon, ilmestyi yhtäkkiä, NINJOJA TULEVAISUUDESTA. Pakenimme sekaannuksen turvin, laukaten tasangoille. Katselimme Warrekin autioittamaa maata. Ekologinen tuho oli hirvittävää.
”Tuleeko saaresta koskaan entistään?” kysyin surumielisenä.
”Painu skararariin täältä. Zakaz on kuoleva, sinulla on koko maailma tarjottimella!” Labio vastasi.
”Katsos, anna kun kerron sinulle tarinan Hieggalabiosta. Et tunne häntä vielä. Hieggalabio eleli Zakazilla kuin me muutkin, mutta sodan jälkeen hän tympääntyi. Hän oli seikkailunhaluinen kissa, ja se oli syy miksi hän pestautui Grandirakin arkeologiseksi apuriksi. Hän oli nimittäin hyvä hiekan kaivamisessa ja langoilla leikkimisessä. Hänen avullaan seikkailija-skakdi löysi muunmuassa Eisenfahren draakkikaupungin rauniot. Hieggalabio ei antanut menneisyytensä kahlita häntä, vaan jatkoi aina eteenpäin.”
”Kuulostaa järkevältä”, myönsin. Onneksi hän ei kertonut, miten traagisesti Hieggalabio tulisi kuolemaan. Se olisi murtanut minut etukäteen.
Juttutokiomme keskeytyi, kun moottipyörien ulvonta rikkoi yön. Olimme pirujen reviirillä.
”Onko sinulla suunnitelmaa?” kysyin Gaggulabiolta.
”Tiedät, ettemme me tee suunnitelmia”, hän naurahti ja sytytti toisen sikarin.
Sieltä ne moottoripyörät tulivat. Käänsimme lehmämme niitä päin ja kiihdytimme. Kuin eteläisten turnajaiset ikään. Alkoi Kaviokamppailu Keskilännessä.
Pirut moottirpyörien selissä huusivat raivoisasti, kun ne ajoivat meitä päin. Lehmämme kantoivat meitä uskollisesti vihollisiamme kohden, vailla typerän eläimen pelkoa.
Juuri ennen osumaa vanhempi minä loikkasi ja liiskasi moottoripyöräjengiläisen vatsallaan. Krunts, sen luuranko sanoi, kun kaksisataa kiloa miehekkyyttä osui siihen.
Minä en ollut vielä niin peloton, katselin hurmaantuneena. Enkä niin iso. Väistin lehmälläni moottoripyörän Gaggulabion kaapatessa haltuunsa toisen pyörän. Hän jyräsi pirut taktisella sivustakoukkauksella ja nerokkaalla toimintarepliikillään: ”On möygytysaiga, byörägerholaiset!”
Voi, miten idoloinkaan itseäni!
Jätimme yhden pirun tolpilleen jotta voisimme kuulustella häntä.
”Missä on Piispa?” minä sanoin hänelle.
”Äh häh mää en ikuna kerro ;)” karski motoristi ärjyi.
”… no ei sitten”, Labio totesi ja loikkasi Davirakk-pyörän kyytiin. Minä otin toisen. Kaasutimme kohti pirujen kerhotaloa.
Päätin kutsua tätä suurta taisteluksi Kaviokamppailuksi, vaikka teknisesti ottaen lehmillämme oli telaketjut eikä kavioita. No, kavioilla on suurempi mytologinen viitekehys.
Kerhotaloa ympäröivät maat olivat karut ja autiot. Aivan kuin kaktuksetkin olisivat paenneet Piispan hirmuista habaa. Hiekassa oli kuulantyöntökuulia ja käsipainoja. Kylmät väreet nousivat harjaani pitkin, kun katsoin Kerhotaloa.
Se oli kuin suuri, piikikäs kuntosali.
Pahin painajaiseni.
Se kuntosali-osuus, siis. Ei ne piikit. Nektanni tykkää piikeistä.
Kymmenet häjyt motoristit huomasivat meidät. Karautimme pihaan Labio edellä ja näytimme herrasmiehiltä.
”Haluan neuvotella johtajanne kanssa!” vanhempi kenraali huusi.
”Mitä jos se ei haluu jutella teitin kaa :?” yksi ruma moottorirakki hymisi joukon kerääntyessä ympärillemme.
”Me aiomme pettää Nektannin”, Labio bluffasi. ”Ja pomonne varmaankin pitäisi, jos voisi voittaa sodan Warrekilleen.”
”… mitä irnakkia me Warrekista?” joku motoristi kysyi.
”… ettekö te ole Etelän puolella?” kysyin hämmästyneenä.
”No emme skararissa.”
”Mutta… ette te pohjoisenkaan puolella ole?”
”Me vaan tykätään vetää turpaan vähän kaikkia”, ensimmäinen motoristi kertoi.
”Eikä kumpikaan sitä paitsi halunnut meitä puolelleen”, toinen kyynelehti. ”Me emme kuulemma sovi yhteistyöhön. Jopa Pirakat pääsivät leikkiin! Mutta ei me!”
”… aika surullista”, Labio sanoi ja halasi motoristia. ”Jos haluatte joukkoon, voitte liittyä minun jengiini.”
”Oikeesti?” skakdi yskäisi ja katsoi kenraalia. ”Päästäänkö me vetään porukkaa turpaan niin, että meillä on tarkoitus?”
”Joo!” Labio, suurien periaatteiden mies, kertoi. ”Kunhan saamme pomonne olkasuojista Olmakin. Sillä pääsemme matkaan.”
”Selvä! Kiitti! Tulkaa! Laitan pomon proteiinidrinkkiin sokeria, niin se saa slaagin hiilareista.”
Pian he astelivat lattialla pilalle menneen ruokavalion kynsissä kouristeleva lihaskasa, jota myös Irnakkin Piispaksi kutsuttiin. Hänen hauiksensa olivat vähintään keskivertoskakdin kokoiset.
”Ei! Ei! 273 kilokaloria per tunti! 45 kilojoulea! Tyydytettyjä rasvahappoja ei ei!” tämä uikutti. Tyhjä proteiinijuoma oli pöydällä.
”Hei! Tunari!” Labio huusi ronskisti ja potkaisi Piispaa vatsaan.
”Ei! Hiilihydraatit! Ne tuhoavat kaiken! 54 millikaloria!” tämä sopersi.
”No ei sit”, Labio totesi ja irroitti Olmakin Piispan olkapäästä. Hän laittoi sen kasvoilleen. Ah, miten tiukasti naamio mukautuikaan hänen pulisonkeihinsa.
”Gaggulabio, hyvästi. Tee kuten sanoin, niin aikajana ei tuhoudu ja maailmankaikkeus räjähdä supernovana reiäksi todellisuuteen.”
”… okei”, vastasin edelleen vähän hämmästyneenä kaikesta kokemastani. ”Kiitos, Labio.”
”Oleppa hyvä, poika”, purppurapuku sanoi ja katosi kahden motoristin kanssa portaalista tulevaisuuteen.
Jäin yksin kuntosalille.
Sitten heräsin sängystäni.
Se tosin johtui siitä, että olin mennyt tietty nukkumaan, kun olin tullut kotiin. Hah, te oikeasti luulitte että jokin noin vakava asia olisi ollut unta? Mikä te luulette minun olevan, joku Mahrikuningas? Hah! Kaikki mitä kerron on ihan puhdasta totta.
Minä laitoin holviini sikarin, jonka olin Labiolta saanut. Minun pitäisi antaa se nuorelle itselleni tulevaisuudessa. Selvä.
Sitten se nimi… se Metorakk. Eikös se ole Warrekin puolella? No, jos törmäisin siihen, antaisin sille mahdollisuuden.
Sota jatkui. Minua ei oikeastaan kiinnostanu se enää. Tein sijoituksia ja kahmin itselleni mahdollisimman hyviä kortteja. Oli jo selvää, että Warrekin pikku häjykapina oli tuomittu epäonnistumaan.
Taistelun virallinen nimi oli ”Zer-Korin Suuri Voittokulku Jossa Keisari Nektann Jyräsi Vastustajansa” ja minusta se on aika tarttuva. Joka tapauksessa se lopetti isommat mätöt. Jäljellä oli tietysti vielä saaren puhdistus. Siitä tuleekin mieleeni kaukainen serkkuni, Riggalabio. Hän oli kuuluisa reggae-artisti, joidenkin mukaan jopa paras. Tapasin hänet kertaalleen ennen sotaa, kun hän kävi kiertueella täällä. Oli kuulemma tullut juuri Meksi-Korosta.
”Hei älä lyö yli nyt, älä antaudu angstin valtaan”, hän lauloi rasvaisella aksentilla. En ole koskaan oikein pitänyt quazan hajusta.
”Mä tuun kylmästä lämpimään, aion tulla viereesi kömpimään.” Voi juku miten hyvin sen musiikki puhdistaisi vastarinnan tieltämme, kun kaikki ampuisivat itsensä. Tai vähintäänkin juoksisisvat pakoon tosi kovaa.
Ja sellainen on tarina Zakazin pilaamisesta. Ja myös siitä, miten pirun siistiä on olla Gaggulabio.
Tihkusade teki öisestä maisemasta vieläkin tummemman. Paaco seisoi luimuilleen pysyäkseen kuivempana samalla, kun joukko moderaattoriryhmän apulaismatoraneja levitti eristysnauhoja rikospaikan ympärille. Bio-Klaani oli monen oudon kulkijan ja seikkailijan turvapaikka, mutta murhatapaukset olivat silti harvinaisia. Matoralaisvainajan ruumis oli peitetty tummalla kankaalla.
Askeleet lähestyivät. Pitkäharjaisen skakdin hahmo piirtyi katuvaloja vasten eristysnauhan luona. Apumatoralaiset pysäyttivät skakdin, joka käytti aurinkolaseja jostain syystä myös yöaikaan.
”Hän on ok, päästä vain”, Paaco huikkasi matoralaisille. Bladis käveli kultavihreän moderaattorin rinnalle samalla kun värvätyn murharyhmän matoralaisten kameroiden salamavalot valaisivat ruumista. Bladis veti peitteen uhriparan pään yltä.
”Hyvä, että pääsit, Bladis. Halusin sinun näkevän tämän”, Paaco sanoi hiljaa.
”Mistä on kysymys?” skakdi kysyi nostamatta katsettaan ruumiista.
”Joku Le-matoran löysi hänet, eikä ole puhunut sen koomin.”
”Onko kuolinsyy selvillä?”
Paaco pudisti päätään. ”En tiedä. Näyttää kuin hänet olisi vedetty lihamyllyn lävitse.”
Moderaattoritiimin ampuma-asevastaava nosti peitteen koko ruumiin yltä ja tutki sen läpikotaisin.
”Saitko mitään selville?” Paaco kysyi. Sadepisarat valuivat Toan kuulokenaamiota pitkin asfaltille.
Bladis nousi seisomaan ja taitteli aurinkolasit vyölleen. ”Tämä matoran ei halunnut kuolla”, hän totesi kääntämättä katsettaan ruumiista.
”Minä tiesin sen. Soittakaa murharyhmälle.” Paaco irvisti. ”Piraka vie, tiesin sen. Perse. Perse perse perse.”
”Onko hän tullut?” Bladis kysyi kiinnittämättä huomiota kollegansa sadatteluun.
”Haimies vai? On,” Paaco vastasi vähän kevyemmin. He kääntyivät katsomaan kujalle päin. Eristysnauhojen läpi päästettiin kolmas hahmo. Tämä oli Toa, jonka kasvoilla oli suuri Rau.
”Haimies…” Bladis aloitti. ”Hai”, toa tervehti.
Bladis ja Paaco tuijottivat tulijaa. ”Hetkinen…” Bladis sanoi ja otti pari askelta lähemmäksi.
”Tämä ei ole haimies.”
”Mitä?” Paaco huusi ihmetellen skakdin takaa.
”Tämä mies on huijari”.
”Mitä ihmettä? Viekää hänet ulos täältä!” Paaco huusi. Perusjäseniä ei kannattanut sotkea moderaattorihommiin.
Avustavat matoranit talustivat sattumalta paikalle eksyneen toan pois. Paaco asteli Bladiksen vierelle.
”Mutta jos tuo ei ollut haimies, niin-”
Bladis nyökkäsi kohti kadunpätkän toista suuntaa. ”Tuolla hän on”.
Autiota toriaukiota vastaan näkyi pitkän viikatteeseen nojaavan selakhiaanin hahmo. Bladis vinkkasi. Same hymyili harvinaista monihampaista hymyään.
Tawa tuijotti paperipinoa edessään ja halusi itkeä.
Oli toki ymmärrettävää, että sota-aikana paperityöt kasautuivat. Eikä Same tai kukaan muukaan ehtinyt hoitaa kaikkea, kun oli petturitutkintoja ja vaikka mitä. Tawa oli vapaapäivänään aikonut lyhentää uhkaaviin mittoihin kasvanutta pinoa ja säästää erän päänsärkyjä muilta hallinnollisilta elimiltä, jotka papereihin joutuivat mahdollisesti koskemaan.
Mutta ei.
Hemmetin matoranit olivat tuoneet niitä lisää.
Toa nosti erään lomakkeen tarkasteltavakseen. Se oli virallinen ilmoitus Ussal-ravun nimenvaihdosta. Pitikö lemmikkiensä uudelleennimeämisestäkin lähettää kaavake? Tawa huokaisi ja laski paperin pinoon.
Guardian ilmestyi ovensuuhun.
“Tänään on yhteisvapaapäivämme”, Tawa sanoi skakdille uhkaavasti. “Ei sotimista. Tai salaisia tehtäviä.”
“Itsekin hoidat hallinnollisia toimia”, Guartsu huomautti. Tawa ei vastannut.
Sininen skakdi vaikutteli punastuneen ja takelteli seuraavan lauseensa. “Itse asiassa… aioin pyytää sinut erääseen… museoon.”
“JESS!”
Tawa ryntäsi ovelle ja näki vilaukselta Sugan ja Matoron luikkivan pakoon.
“SANAKIN SHIPPAUSSEINISTÄ, MITÄ NE NYT OVATKAAN, JA TÄYTÄN TEIDÄT PANOKSILLA”, Guartsu huusi ja heristi nyrkkiään uhkaavasti..
Tawa huokaisi. “Kai minun täytyy suostua. Otetaan myös se mukaan. En muista, koska sitä on viimeksi ulkoilutettu.”
“Haen Nöpön”, Guartsu ilmoitti.
“Puhuin Mäksästä.”
“Ai.”
“…”
“…”
“Minkälainen museo on kyseessä?” Tawa kysyi rikkoakseen hiljaisuuden.
“Ööh”, Guartsu sanoi. “Eräs… hevosmuseo.”
“Hevosmuseo?”
“Hevosmuseo.”
“…”
“Se on naapurisaarella”, Guartsu sanoi. “Hommasin jo veneen.”
“Ai”, Tawa sanoi. “Katson vielä noita…” Sitten hänen katseensa osui Ussal-ravunuudelleennimeämislomakkeeseen. “Ei kun lähdetään nyt.”
Hevosmuseo
Adminkolmikko astui sisään hevosmuseoon.
Aula oli tyhjä ja valtava kupoli, jossa ei parin automaatin ja vastaanottotiskin lisäksi ollut yhtään mitään. Guartsun mielestä vastaanottovirkailija näytti hieman epämääräiseltä, ja kun otus lähestyi heitä, syy tälle selvisi.
Guartsu katsoi hevosta.
Tawa katsoi hevosta.
Mäksä katso- KAHVIA! “Tulen kohta!” toa ilmoitti ja ryntäsi automaatille.
Hevonen katsoi kolmea (vaiko kahta) vierailijaansa.
“Sisäänpääsy on ilmainen, kiitos Hevos- ja muskelirahiliiton rahallisen avun”, Shit Biscuit ilmoitti. “Johdatanko teidät sisään, vai odotammeko… seuralaistanne?”
Guardian ja Tawa katsoivat nurkkaan, jossa Mäksä hakkasi kahviautomaattia ja karjui sille jotain epäselvää.
“Ei tarvitse”, Tawa huokaisi ja antoi Shit Biscuitin johdattaa heidät hevosmuseon ensimmäiseen huoneeseen.
Tawa katsoi hevosmuseon ensimmäistä huonetta.
Tawa hieroi silmiään ja katsoi hevosmuseon ensimmäistä huonetta.
“mikä tuo on”, Tawa kysyi.
“Se on hevosveistos”, Shit Biscuit selitti. “Sen on veistänyt joku matoran, tai ehkä joku muu, Metru Nuilla, tai ehkä jossain muualla. Tai ehkä se vain ilmestyi-”
“ei kun mikä tuo on”, Tawa kysyi.
Shit Biscuit ei sanonut mitään.
Guartsu ei sanonut mitään.
“Jospa otamme yhteiskuvan, hevosoppaiden kielellä #helfien”, Shit Biscuit ehdotti. Tawa oli liian traumatisoitunut vastaamaan. Guartsu oli liian kiireinen puhuessaan radiopuhelimeen vastaamaan.
“No niin”, Shit Biscuit sanoi. “Oho, heti tykkäys! Jatketaanko hevosmuseon seuraavaan huoneeseen?”
Tawa katsoi Shit Biscuitia. Hänellä ei ilmeisesti ollut vaihtoehtoa.
Mäksä työnsi kolikkonsa automaattiin. Kaikki ne.
Automaatti ilmoitti, että KAHVI LOPPU.
Mäksä kirosi ja hakkasi luontaisena kahviautomaattikäyttäjänä nappia, josta saa vaihtorahat.
Automaatti ilmoitti, että RAHA LOPPU.
Mäksä kirosi.
Mäksä huomasi seinällä näyte-esineenä toimivan Hirnahdus-nimisen miekan.
Mäksä hymyili.
Kahviautomaatti nielaisi.
Tawa katsoi salien nimiä. PIENTEN PONIEN HUONE, ilmoitti eräs nimekseen.
“Tuo kuulostaa viattomalta”, Tawa huokaisi. “Mennään pienten ponien huoneeseen.”
Kävi ilmi, ettei pienten ponien huone ollut viaton.
“Voi ei”, Tawa mutisi. “Mennään jättimäisten hevoskellojen saliin.”
Kävi ilmi, että hevoskellot olivat kiertoilmaus.
“Voi ei voi ei voi ei mennään vaikka hevoshuoneeseen”
Kävi ilmi, että hevoshuone oli kiertoilmaus.
Tawa hautasi kätensä kasvoihinsa. “Guartsu! Etsitään Mäksä ja lähdetään. Minä en kestä tätä.”
Guardian ei kuunnellut. Hän puhui radiopuhelimeen. “… siellä ei ollut mitään, oletko varma, ettei se tarkoittanut oikeaa?”
Tawa katsoi Guartsua. “GUARDIAN!”
G hätkähti ja miltei pudotti radiopuhelimensa.
“Mitä sinä teet?” Tawa kysyi epäluuloisena. “Tuo vaikutti lievästi epäilyttävältä.”
“Seuraavaksi voisimme ihastella Hevostornia”, Shit Biscuit ehdotti ja johdatti herrasväen uuteen huoneeseen.
Tawa laittoi silmänsä kiinni. “Sanokaa, mitä tuolla on. Minä en suostu katsomaan enää yhtäkään arveluttavaa hevosteosta.”
“No”, Guartsu sanoi. “Täällä on hevosten ruumiinosista tehty torni.”
“Mistä ruumiinosista?” Tawa kysyi.
Guartsu ei vastannut.
Tawa voihkaisi.
Guartsun radiopuhelin soi, missä ei varsinaisesti ollut järkeä, koska radiopuhelimet eivät kovin usein soi.
“Nyt selvitin sen!” Kepe sanoi innokkaasti. “Täältä tulevat ohjeet sirun luo.”
Tawa katsoi Guartsua varoen vilkaisemasta Hevostorniin.
Guartsu nielaisi.
“Tämän piti olla vapaapäivä”, Tawa sanoi. “Oliko retki arveluttavaan hevosmuseoon vain tekosyy Nimdajahtiin?”
“No”, Guartsu sanoi. “Tämä… tämä on sattumaa. Se siru. Ööh. Sattui vain sijaitsemaan hevosmuseossa.”
Tawa katsoi Guartsua.
“Siirrymmekö seuraavaan huoneeseen?” Shit Biscuit ehdotti.
Mäksä kohotti miekkansa kohti kahviautomaattia. “Vedä, senkin kolikkosyöppö.”
Kahviautomaatti veti miekkansa.
Mäksä nielaisi.
Kulttuurista nauttiva kolmikko saapui huoneeseen, jonka täytti hevostavaroiden sekava meri. Oli hevosamuletteja. Oli hevoskirjoja. Oli hevosennahkaisia pienhevosia. Oli hevosista tehtyjä hevosia. Oli hevosia.
“Nimda on täällä”, Guartsu ilmoitti. “Kaivelemaan?”
“Sinä saat hoitaa sen”, Tawa voihkaisi ja näppäili Kepen numeron, missä ei varsinaisesti ollut järkeä, koska kyse oli radiopuhelimista.
“Saat selittää kaiken”, Tawa käski Guartsun ja Shit Biscuitin kaivellessa. Kavioilla se näytti olevan vaikeaa.
“Selvä”, Kepe myöntyi. “Löysin Snön kanssa eräitä hieroglyfejä, jotka kertoivat siitä, että eräs Nimdan siruista piilotettiin museoon. Lopulta kaikki merkit sopivat vain tähän.”
“Okei”, Tawa sanoi. “Onko mitään tarkempia-”
“JOKO SUUTELITTE???” Matoro ja Suga huusivat radiopuhelimesta.
Tawa ärähti ja viskasi radiopuhelimen maahan.
“Löytyi jotain”, Guartsu ilmoitti ja ojensi Tawalle kivitabletin, jossa oli matoran-aakkosia.
Et paeta voi, et piiloutuakkaan
Kun some-hevosekspertti sinut tavoittaa
Muuten, jos saat haltuusi sirusen
Twiittaa meille: #Ikuinen
Väri katosi Tawan kasvoilta, mutta se palasi nopeasti, koska kaikki oli niin typerää.
“Mihin se hevosopas katosi?” Guartsu kysyi ja käänsi katseensa ovensuuhun.
Ovensuussa seisoi musta hevosen siluetti. Se lähestyi heitä uhkaavasti.
Täysin musta hahmo avasi suunsa.
Siellä oli silmä.
Silmä katsoi Guartsua ja räpytti.
“ANNA SIRU”, Punaisen Miehen ratsu ehdotti.
Juuri silloin Kepen rätisevä ääni kuului radiopuhelimen jäänteistä.
“Ööh… taisin lukea hieroglyfejä väärin päin. Kyseessä onkin Admin-siru.”
Kukaan ei sanonut mitään.
Guartsu nosti maasta metallihevosen, johon oli kaiverrettu matoran-aakkosilla sana BEETA.
“Jos löydätte vielä linnun, hämähäkin ja kissan, niin saatte kuulemma bännimisvoimat”, Kepe ilmoitti.
“Mitä ne ovat?” Tawa kysyi.
“En tiedä”, Kepe vastasi.
Guartsu ei sanonut mitään.
Tawa ei sanonut mitään.
Kepe ei sanonut mitään.
Matoro ja Suga päivittivät raivokkaasti shippausseinäänsä uudella hahmolla.
Shit Biscuit otti #helfien.
Kahviautomaatti veti Mäksää turpiin.
“heh”, kahviautomaatti sanoi ja paljastui pinkiksi kaniolennoksi. “ygs admin eliminaitu…. pitäkää varan ne!”
Mäksä ei sanonut mitään, mikä tosin saattoi johtua siitä, ettei hänen kehossaan ollut juuri nyt kiinni päätä.
Guartsun huone
Sininen skakdi heräsi unestaan ja huomasi omistavansa päänsäryn. Hän käveli kahvioon ja istui pöytään, jossa muut adminit keskustelivat siitä, että pitäisikö Klaaniin luoda lomake lemmikkien uudelleennimeämiselle.
“Ai, huomenta”, Tawa sanoi. “Pitikin kysyä, miten Manun unipillerit toimivat.”
Guartsu ei sanonut mitään.
“Meinaan, kun ne olivat 30-prosenttista kredipselleeniä.”
Guartsu ei vieläkään sanonut mitään.
“Mäksä”, Tawa sanoi hämmentyneenä Guartsun vastaamattomuudesta. “Teetkö mitään seuraavana vapaapäivänäsi?”
Jostain kaukaa kuului raivokkaita shippausseinän päivitysääniä.
