Aihearkisto: Joulukalenteri 2012

Klaanon-joulukalenteri vuodelle 2012

Joulukalenteri 2012

8: Ken etsi valtaa loistoa

5 kommenttia

Stelt

Uusi Haedera ei juuri poikennut muista steltiläisistä kaupungeista. Se oli mahtava, se oli surkea ja se oli räjähdysherkkä. Vain Steltillä saattoi mahtipontisen, marmorisen domuksen pylväikköineen vieressä kulkea täysin epäsiivo ja päällystämätön mutakatu, jonka varrelta löytyi myös edellisen vallankumouksen jäljiltä korjaamatta jäänyt palatsi, sympaattinen matoralaisten suosima kahvila sekä kauppa, jossa myytiin ”laadukkaita käsitöitä ja kuuliaisia orjia”. Kaikki oli samanaikaisesti sekä uutta että vanhaa: miltei kaikki rakennukset olivat osin vanhojen päälle rakennettuja, ja maalatun, puuseinäisen pikku talon takaseinä saattoi hyvinkin olla osa vanhan vankilan kalliomuuria. Toisaalta taas mitään ei tehty loppuun asti ja viimeistellysti, sillä se olisi ollut turhaa työtä. Kaikilla Steltin kaupungeilla oli nimittäin enemmän tai vähemmän yhtenevä elinkaari: kaupunki rakennettiin edellisen raunioiden päälle, se kasvoi ja kukoisti, naapurikaupunki tai vallankumoukselliset repivät sen raunioiksi, aloita alusta.

Ja Uusi Haedera eli parhaillaan suhteellisen kukoistamisen vaihetta. Toistaiseksi alueelle tuoreet palatsinsa pykänneet aristokraatit pitivät tiukkaa otettaan alemmista kasteista peikkojen ja orjien tehden likaiset ja raskaat työt. Matoralaiset pyörittivät bisneksiään, ja olipa kauppakadulle ehtinyt muuttaa jo muutamia Vortixxejakin.

Päivä oli pilvinen mutta tyyni, eikä sateesta näkynyt jälkeäkään. Joka tapauksessa muuannen aristokraatin isännöimä juhlaillallinen oli siirretty sisätiloihin aivan viime hetkellä, ja kolme palvelijapeikkoa siirsi parhaillaan huonekaluja ja koristeita sisätiloihin, domuksen päähalliin. Pylväiden ympäröimän sisäpihan maahan ei ollut vielä ehtinyt kasvaa nurmikkoa, eikä kukaan ollut vaivautunut laitattamaan siihen kiveystä. Raskaiden steltinpeikkojen suuret jalanjäljet jäivät siis mutaiseen maahan.
”Hei”, eräs mustan ja vihreän värinen peikko sanoi matalalla äänellään. Hän oli lajinsa jäseneksi melko hintelä, mutta oli silti miltei yhtä leveä kuin hän oli korkea. Hänellä, aivan kuten kahdella muullakin pihalla työskentelevällä peikollakin, oli kaulassaan palvelijan kaulus. Parhaillaan steltinpeikko tasapainoili puisten tikapuiden varassa kullattuja koristenauhoja pylväistä irrottaen.
”Hm?” hänen lajikumppaninsa vastasi monotonisesti. Kyseistä ääntä ei kuitenkaan käynyt ottaman kiinnostumattomuuden merkkinä, peikot nyt vain sattuivat kuullostamaan usein siltä.
”Mikä tämä on?” vihreä tapaus kysyi. Hän osoitti pitkän, puisen pöydän päällä lepäävää pakettikasaa. Kaksi muuta peikkoa kohauttivat hartioitaan, ja jatkoivat erään poikkeuksellisen epäkäytännöllisen muotoisen patsaan raahaamista sisätiloihin vieraita varten. Vihreä peikko jäi yksin.

Ollen kuuliainen palvelija, hän jatkoi koristeiden irrottamista pylväistä. Kun viimeinenkin nauha irtosi mahtipontisesta pylväästä, hän laskeutui maahan ja lähti lampsimaan rapakonomaisen pihan halki kohti palvelijain ovea. Se johti niihin osiin huvilaa, jotka oli varattu vain alemmille kasteille, ja olivat siksi vielä paljon muuta linnaketta viimeistelemättömämpiä. Kyseinen ovi oli silti sangen massiivinen, sillä edes aristokraattien ylpeys ei voinut rajata peikkojen ja orjien valtavaa kokoa. Päivä tulisi olemaan vielä pitkä: Mestari Sidorakin vieraat olivat jo saapumassa, mutta viime hetkellä tullut käsky siirtää juhlat sisätiloihin sai peikkopalvelijat sangen kiireisiksi. Eikä siinä kaikki, Mestarilla oli tapana pitää sangen pitkiä juhlia, joiden kestolle vetivät vertoja ainoastaan vieraslistan pituus ja isännän itsensä juhlapuheiden mahtipontisuus. Ja kaiken tämän aikaa vihreän peikon tulisi tarjoilla vieraille hienoimpia juomia hienoimmista laseista. Mutta peikko ei valittanut, eihän moinen ollut palvelijan rooli. Hän eli palvellakseen ja palveli elääkseen.

Mutta juuri näinä hetkinä vihreän peikon oli hyvin vaikeaa muistaa tätä: astuessaan palvelijain ovesta kyökin puolelle, hän ei voinut olla kuulematta Mestari Sidorakin kertomusta sotasaavutuksistaan Kuuden Kuningaskunnan Liigan hajoamissodissa. Naapurihuoneessa korostetun miehinen ääni paasasi: ”…murskasin sen luopio-Skakdin pään Caraparin linnan muureja vasten…”

Vihreä peikko oli kuullut nämä samat tarinat lukemattomia kertoja. Niillä oli kuitenkin taipumus muuttua tilanteen ja kuulijan mukaan: Liigan ollessa huipulla peikko olisi voinut vannoa Mestari Sidorakin kertoneen saman päänmurskauseepoksen sillä erotuksella, että linnan muurien kanssa kontaktia otti Exo-Toan hipiä Liigan palvelijan sijasta. Eikä tarinoissa oikeastaan ollut kronologisesti ajatellen päätä, häntää tai edes torsoa. Sama henkilö ei olisi voinut osallistua kaikkiin niihin taisteluihin, joilla Mestari Sidorak näin jälkiviisaasti oli niittänyt mainetta ja kunniaa suorastaan ylimalkaisissa määrin. Vihreä peikko ei sitä paitsi ollut edes ainoa, joka oli huomannut tämän totuuden muuttuvuuden. Kukaan ei vain uskaltanut sanoa mitään, Steltin katuja kiersi nimittäin huhu Mestari Sidorakin kytköksistä Makutain Veljeskuntaan.

Vietyään ulkokoristeet paikalleen puoliksi valmistettuun lokeroon, steltinpeikko palasi sisäpihalle jatkamaan romppeiden siirtämistä sisälle. Mutta mutaiselle sisäpihalle päästyään palvelija ei voinut estää katseensa ja ajatustensa siirtymistä jälleen pöydällä lepäävään pakettiläjään. Värikkäitä ja vähemmän värikkäitä laatikoita toistensa vierellä ja päällä, edessä ja alla, takana ja ympärillä. Niitä oli niin paljon, ja ne olivat niin somia. Kuitenkin ne näyttivät peikon mielestä jotenkin merkityksellisemmiltä kuin muut koristeet, aivan kuin niiden tehtävä ei olisi ollut kerätä ihailua vaan antaa jotain.

”Uskoisin, että saat koskea niihin”, kuului ääni jostain sisäpihan toiselta laidalta. Se oli rauhallinen, kiehtova naisen ääni. ”Ne ovat lahjapaketteja.”

Steltinpeikko hypähti ympäri säikähtäneenä. Hänen ei ollut luvallista kommunikoida vieraiden kanssa, joten hänen ilmeensä oli alistuneen ja häkeltyneen kiusallisesta välimaastosta.
”Noinko sinä tervehdit hienoa naista?” Puhuja oli pitkähkö, tumma Vortixx. Hän oli hoikka ja sinisilmäinen, mutta ei sanan vertauskuvallisessa merkityksessä. Vortixxit eivät harrastaneet vilpittömyyttä. Hän asteli mutaisen maan poikki valiten jokaisen askeleensa huolellisesti niin, että vältti pahimmat lätäköt pitäen kuitenkin katseensa jatkuvasti peikkopalvelijassa.
”Anteeksi, rouva”, peikko mumisi, ja oli perääntymässä palvelijoiden tiloihin, mutta Vortixx keskeytti hänet.
”Odota, ei sinun tarvitse mennä.”
Hetken steltinpeikko seisoi täysin tuppisuuna, kunnes lopulta raotti vähän sanaisen arkkunsa.
”Mestari Sidorak on kieltänyt minua puhumasta vie-”
”Mestari Sidorak ei ole täällä, vai mitä?”
”Mu-mut-”
”Sitä paitsi Xialainen ei välitä alkeellisesta kastilaitoksestanne. En käsitä, miten ‘aristokraattinne’ pitävät teitä poljettuna tuossa asemassa…”
Vihreä peikko ei tiennyt, mitä vastata, mutta yritti kuitenkin. ”Se on hyvä järjestys. He ovat älykkäämpiä, me vähäisemmät teemme fyysisiä asioita…”
Xialainen hymyili huvittuneesti. ”Älykkäämpiä… No, kaikki on suhteellista, eikö vain?”
”Ööh.”

Vortixx oli päässyt peikon luo, ja kääntyi nyt pakettikasan viereen. Hän nosti yhden niistä ilmaan, sellaisen pienen ja vaatimattoman ja ruskean.
”Hmm. Nämä ovat osa matoralaisten juhlaa…”
Peikko häkeltyi. Vieraslistalla oli kyllä arvostettuja ja korkea-arvoisia Matoralaisia, mutta oliko Mestari Sidorakia nyt verrattu heihin? Suuri sotakomentaja oli kuitenkin kaukana pikkuväestä. ”Anteeksi, rouva, mutta-”
”Hm?” Vortixx kääntyi ympäri ja näki keskustelukumppaninsa puolustelevan ilmeen. ”Ah, en tarkoittanut loukata. Kunhan havainnoin. Yksi asia, minkä saarenne todella tekee oikein, on eri kulttuurien yhdisteleminen. Muiden tapojen omaksuminen on askel lähempänä heidän rahojensa omaksumista.”
Steltinpeikolta oli sanottava loppu, joten hän tyytyi kohteliaimpaan nyökkäykseensä, vaikkei ollutkaan aivan varma, että todella käsitti Vortixxin asian. Hän katsoi pitkän hahmon kädessään pitämää laatikkoa kiinnostuneena.
”Pidät siitä?” Vortixx kysyi. ”Saat sen.”
Palvelijan silmät laajenivat hämmästyksestä jopa nopeammin kuin Sidorakin mahtisuoritukset taistelukentällä illan pidetessä. Ja ne sentään lisääntyivät liki eksponentiaalisesti. Tumma Xialainen heitti ruskean paketin peikon hyppysiin.
”Älä pelkää, nämä ovat nimeämispäiväpaketteja. Ne on tarkoitettu annettavaksi.”
”…mm-mut-”
”Mestarisi olisi jakanut nämä taatusti vierailleen. Joten otan omani nyt ja annan tämän sinulle. Loogista, eikö? Sitä paitsi tämä vaatimaton paketti näyttää vanhalta. Luulisin, että vanha paksukallo on vain löytänyt tämän valmiiksi paketoituna jollain ‘sotaretkistään’, aristokraatit harvemmin tekevät mitään itse, ellei ole pakko.”
”…” peikko ei saanut edes kiitosta suustaan.
”No, aika rientää. Minun mentävä tapaamaan isäntää itseään, ettei hän saa päähänsä ajatuksia siitä, etten kunnioittaisi häntä tai muuta vastaavan järjenvastaista. Oli ilo tavata.”

Xialainen niiasi viehkeästi ja poistui sisäpihalta halliin, alkavien juhlien pariin. Peikko jäi yksin pylväiden ja pakettien kanssa.
”…kiitos.”
Steltinpeikko oli saanut ensimmäisen nimeämispäivälahjansa koskaan ja ikinä. Hän halasi pientä pakettia ja alkoi sen kuljettamisen kohti vaatimatonta kamariaan domuksen alimmassa kerroksessa. Paketti oli nyt hänen arvokkain omaisuutensa, eikä hän aikoisi luopua siitä ennen kuolemaansa. Hän oli varma, että ruskea loota olisi hänen kanssaan maailman tappiin asti.

Joulukalenteri 2012

7: Niin on muistoja vaan

Yksi kommentti

Sinivalkohaarniskainen toa käveli hiljaa kapeita kivisiä kierreportaita ylös. Ne olivat hakatut rannan valkoiseen kallioon. Portaat johtivat ylös kallionkielekkeelle, josta avautui näkymä merenlahteen ja sen toisella puolella oleviin vuoriin.

Matoron vaaleansinisen Akakun otsalla helmeili hiki kuumassa aamuauringossa. Hän katsoi marmorista tehtyä pienen pyramidin muotoista hautamuistomerkkiä. Sen edessä oli useita kukkakimppuja. Keskisten sademetsien Aycaloneja, rannikon auringontähtiä ja vuorien valkolehtiä. Hopeisessa laatassa luki selkeillä matoran-aakkosilla:

”Tässä lepää syvästi kunnioitettu Turaga Nevzdat.”

Matoro kumartui toisen polvensa varaan haudan ääreen. Hän muisteli kuuden vuoden takaisia tapahtumia. Se oli ollut eräs nimeämispäivä. Oltiin valmistelemassa hienoja juhlia, oli leipätaloja ja kaikkea. Matoro oli ollut puhumassa Nevzdatin kanssa korkealla vuorilla sijainneessa majassa. Hän, innokas ko-matoran, oli löytänyt rannalta oudon pahvipaketin. Se lieni saarella käyneeltä skakdi-joukolta jäänyt, sillä heidän leirinsä oli sijainnut sillä rannalla. Matoro oli näyttänyt ikivanhalta näyttänyttä laatikkoa turagalle, sillä tämä tunsi vanhat esineet. Turaga ajoitti pahvipaketin kymmeniä tuhansia vuosia vanhaksi sekä kielsi avaamasta sitä.

Tunsi hän historian, muistinsa hänen kantoi alkuun aikojen. Viisaudellaan johti kansaa Zanga Nuin.

He lähtivät alas kylään, sillä Turagan piti tunnetusti johtaa nimeämispäivän juhlaa. Kaikki alkoi upeasti. Ta-matoran Norot palkittiin uudella nimellä Suuren Hengen temppeliin tekemistä hopeakaiverroksistaan. Surom palkittiin kymmenennestä gukkorallivoitostaan. Tietysti monia muitakin palkittiin. Ko-matoranit olivat kilpailleet siitä, kuka löytäisi parhaan kuusen. Matoron kuusi oli tullut toiseksi, ja se oli nyt koristeltuna kylän reunalla monen muun kuusen kanssa. Suurin ja paras oli juhla-aukion keskellä.

Nopeasti hänet pois täältä vedettiin, pitkä menneisyys hetkessä pois pyyhittiin. Mata Nuin luokse hän katosi.

Se ilta päättyi kovin traagisesti. Matoro ei ollut vielä silloin uskonut sen ajavan häntä seikkailuun, joka muuttaisi hänen elämänsä. Iloinen juhlahumu keskeytyi yhtäkkiä, kun Siivekäs Peto syöksyi turagan puhujankorokkeelle. Olennon selästä tuli alas muinaisen näköinen hahmo, jonka Nevzdat näytti tunnistavan. Matoro ei muistanut kovin hyvin niitä tapahtumia, sillä kaikki oli tapahtunut liian nopeasti ja sekavasti. Hyökkääjä puhui jostakin esineestä, joka liittyi Nevzdatin toa-aikoihin silloin kun maailma oli nuori. Kun Turaga ei suostunut yhteistyöhön, olento iski keihäänsä tähän. Hyökkääjä kaikkosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin jättäen taakseen kaaoksessa olleen juhlakentän.

Seinät voivat murtua mutteivät sydämemme.

Siinä kuolevan turagan vieressä ujo ko-matoran ei tiennyt lainkaan, mitä hänen pitäisi tehdä. Hiljainen lumisade oli satanut surullisesti maahan. Aivan kuin taivas itkisi murheita maan.

”Matoro, ota tämä”, turaga oli värisevällä äänellään sanonut ja ojentanut valkoisen toa-kiven Matorolle.

”M-mut-”, matoran oli aloittanut, mutta päättänyt olla hiljaa.

”Minä tiedän, että käytät sitä hyvin. Tiedän että olet sen arvoinen”, Nevzdat oli sanonut.

Se minuutti oli muuttanut Matoron elämän ja tulisi säilymään hänen muistoissaan aina. Hän muisti turagan kertoneen vapisevalla äänellään siitä, miten ei saisi koskaan luovuttaa. Siitä miten periaatteista ja ihanteista pitäisi pitää kiinni. Siitä, miten aina olisi kuunneltava omaatuntoaan, sillä sitä varten Mata Nui oli sen antanut.

Matoro oli vannonut varjelevansa Nevzdatin perintöä hamaan loppuun asti. Hän oli vannonut, ettei antaisi turagan muiston ja tälle tärkeiden asioiden vaipua unohduksiin. Hän taistelisi eikä koskaan luovuttaisi. Hän seikkailisi eikä koskaan kääntyisi takaisin. Hän halusi tehdä maailmasta paremman paikan, sellaisen jossa jokainen voisi elää rauhassa pelkäämättä. Maailman, jossa ei tarvitsisi pelätä joutuvansa menneisyyden haamun tappamaksi kesken nimeämispäivänjuhlan.

Matoro nousi ja räpytteli silmiään. Hän pyyhkäisi silmäkulmaansa, huokaisi syvään ja lähti portaita alas, kohti kylässä pidettävää nimeämispäivän juhlaa.

Joulukalenteri 2012

6: Nimeämispäivä on antamisen aikaa

2 kommenttia

Zakazin vehreät metsät ja alangot tarjosivat rikkaat ja kauniit maisemat skakdien lajille. Liskomaiset mutta hyvin lihaksikkaat olennot, joilla oli outo selkäpiikeistä muodostuva selkärangan jatke asuttivat tätä maailmaa. Maailman keskiosissa asuivat syväläiset ja lajit elivät rauhassa keskenään.

Kastelukanavia oli vedetty keskellä sijaitsevasta suuresta keskusjärvestä pitkin saaren sisämaata ja laajat pellot ja laitumet hallitsivat saaren kuvaa. Tahtorak-laumat vaelsivat ympäri saarta ja skakdit tekivät yhteistyötä jättiläismäisten liskojen kanssa. Saari vaikutti kaikin tavoin paratiisimaiselta, vaikka sillä oli omat kummallisuutensa.
Nyt oli kuitenkin syksy ja talvi tuloillaan. Sadonkorjuun kunniaksi skakdit järjestivät usein juhlia jotka muistuttivat matoranien nimeämispäiväkarkeloita.
Warrek asteli Skernan kaupungin kauniita, vaaleita katuja. Mata Nui lehmien vetämät vaunut risteilivät kaupungin kaduilla ja ilmaan nousi pölypilvi. Vaunuja ohjasti vanha skakdi, jonka leukaparta ylsi melkein maahan asti ja jonka päässä oli kulunut stetsoni. Skakdi puuskutti ja pureskeli heinänkortta hampaidensa välissä. Pieniä niazesk-kärpäsiä lenteli ilmassa vaunujen ja lehmien lähellä.
Warrek väisti tätä näkyä ja suuntasi tiensä kaupungin keskustaan Nuori, lihaksikas skakdi, jolla oli henkselit ja joka oli naikkosten mielestä komeakin oli matkalla karkeloihin talven saapumisen kunniaksi. Warrek työskenteli Metorakkin maatilalla ja teki muitakin hanttihommia. Hän hoiti eläimiä, hakkasi puita ja kynti peltoja kane-ra-härillä. Lihaksia tämä työ vaati ja palkkakin oli suhteellisen hyvää. Tämä sai hänelle mainetta erityisesti naisten saralla ja Warrek olikin monien skakdineitosten päiväunien kohde.

Warrek asteli Hyppivän Rukin majataloon jonne melkein koko kaupungin väki oli kokoontunut. Majatalo oli suhteellisen iso, puusta tehty rakennus jossa oli suuri juhlasali. Naiset kantelivat ruokaa ja juomaa pöytiin, osa äijistä kilisteli kolpakoita ja olutta läikkyi matolle. Musiikki pauhasi ja skakdeja tanssi pöydillä niin että astiat lentelivät ympäriinsä. Warrek joutui väistämään yhtä piirakkaa joka lensi hänen päänsä ylitseen ja osui paikan vaakunaan, ilmaan hypähtäneeseen ruki-kalaan.
Warrek meni tiskille ja tilasi Moerakkilta kaupungin laskuun olutta. Hän otti kolpakon ja meni syrjäiseen nurkkapöytään tarkkailemaan tilannetta. Hänen huomionsa kiinnittyi nopeasti kaupungin parhaan leipurin, Gaggulabio-nimisen skakdin tyttöystävään, todella somaan skakdineitiin jota Warrek oli tavoitellut jo pitkän aikaa. Warrekilla oli jo lahja valmiina tytön vikittelyyn ja yöseuraksi hän tyttöä kaavaili, tai joksikin suuremmaksi.
Olut maistui hyvältä ja tunnelma oli lämmin. Warrek ei saanut katsettaan irti naikkosesta, Vererakista, joka oli tyttöystävälaumansa kanssa tirskumassa yhdessä pöydässä, kolpakko paikkansa edessä. Nauru ja musiikki pauhasivat ja skakdit tanssivat. Warrek tajusi tilaisuutensa tulleen. Hän käyttäisi herrasmiestaktiikkaa ja omaa karismaansa naisen iskemiseen.

Warrek meni juomia pursuavalle tiskille ja maksoi Moerakkille sievoisen summan drinksusta, jonka nimi oli Tahtorak. Se oli väriltään vihreä ja kun se sytytettiin tuleen, se loi vihreää valoa ja maistui mintulta. Warrek tarjoaisi tämän juoman ja lahjapaketin, jonka Warrek oli löytänyt rannikolle haaksirikkoutuneesta zyglak-aluksesta.
Keltainen skakdi maksoi kuusi härveliä vihreälle Moerakkille, joka piti yllään esiliinaa. Hän oli karun oloinen, vaikka bisnes tänään pelasikin hyvin. Warrek lähti tyynen rauhallisesti ja itsevarmasti liikkumaan kohti naikkosten pöytään ja tarjosi Vererakille drinkin.

”Tämä olisi teille arvon neiti”, Warrek sanoi, kumartaen syvään. Juoma pyyhälsi palavana pöydän halki, pysähtyen suoraan Vererakin eteen. Valkoinen naisskakdi katsahti komeaa juoman lahjoittajaa ja soi hänelle kauniin hymyn skakdihammasrivistöllään.

”Liity seuraan, komea Warrek”, Vererak kihelsi, hymyillen yhä komistukselle. Hän käski ystävättäriensä lähteä muualle ja lauma naisskakdeja lähti etsimään itselleen omia uroitaan. Monet heistä olivat jo juoneet alkoholia aika paljon ja meno oli sen mukaista.

Warrek ja Vererak vaihtoivat sanasen ja aloittivat keskusteluja, joiden aasinsillat vaihtelivat tulevista lumitöistä, alkoholijuomien prosentteihin ja siihen kuinka kaikki oli ennen paremmin. Jutustelu jatkui ja jatkui ja jatkui kunnes Warrek teki aloitteen. Warrek tunsi heidän välillään olevan yhteyden ja hivutti oikean kätensä Vererakin ympärille. Kaksikko oli juonut sen verran että he olivat todella humalassa ja se toi tunteet pintaan.
”Tämä ilta on ollut parhain Nimeämispäivä koskaan, kiitos sinun Vererak”, Warrek sanoi hiukan sammaltaen, mutta silmät kiiluen. Hän puristi Vererakin kättä ja suuteli sitä, neidin kihellelessä hänen vierellään. Nyt hän onnistuisi, Warrek ajatteli syvällä humalaisen mielensä porukoilla.

”Oi Warrek. Olet todella niin uljas kuin olen aina ajatellutkin ja kuullut tyttöjen puhuvan sinusta mitä hienoimpia asioita. Olet komea ja karismaattinen, jokaisen unelma. Onko sinulla jo jatkopaikka tiedossa?” Vererak kysyi vihjailevasti ja iski Warrekille silmää.

Warrek oli vastaamassa ja kaivamassa nimeämispäivälahjaansa, antiikkista pakettia, kun sisään astui kylän leipuri, Gaggulabio, joka oli jo aikamoisissa maisteissa.
”Mikshi vieth tyttöäni shinä Warrekhin rumilus?” Labio mörisi ovensuussa. Hyppivän Rukin juhlijat hiljenivät kun oviaukosta työntyi humalainen skakdi kohti Warrekin ja Vererakin pöytää. ”Vaimonryöstäjä saa opetuksen, Labio huusi ja nosti kaulimen essunsa alta.
”Vai aiot sinä tuollaisella minut hakata, kunniakas leipuri-Labio”, Warrek naurahti, saaden koko juhlaväen repeämään nauruun. Gaggulabion naama meni punaiseksi ja hän alkoi jo hiukan hävetä saapumistaan paikalle.

”Haastan sinut kunnianloukkauksesta kaksintaisteluun Vererakista ja kunniastani, tässä ja nyt!” Labio mylvi ja Warrek hyppäsi pöydän ylitse suhteellisen ketterästi vaikka oli jo yli kaksitoista tuopillista juonut. Warrekin henkseleiden hopeanapit välkehtivät kynttilöiden valossa ja hän näytti itsevarmalta ja uhkaavalta, säilyttäen samalla karismansa.

Labio löi ensin ja iski ohi Warrekista, hajottaen Vererakin pöydän. Warrek otti Labion kipeästä ja epätarkasta kädestä kiinni heittäen hänet lattialle ja lyöden häntä muutaman kerran naamaan ja palleaan. Kaatokännissä oleva Labio päätti lähteä livohkaan ja pois paikalta. Juhlaväki nauroi hänelle kun hän kompuroi oviaukosta pois.
Warrek ja Vererak suutelivat kiihkeästi kun hän antoi paketin Vererakille ja he lähtivät yhtämatkaa tämän kotiin. Se oli Warrekin paras nimeämispäivä koskaan.

Monet seikkailut kokenut paketti ei onneksi pystynyt kertomaan kokemuksiaan eteenpäin kun se jätettiin Vererakin sängyn alle…

Joulukalenteri 2012

5: Tähti toiveen toteuttaa

2 kommenttia

Hainpesä

Soihdut valaisivat joukkiota kun zyglakit tunkeutuivat Hainpesäksi kutsuttuun entiseen ah niin mahtavan Pridakin linnoitukseen. Liskomaiset soturit, joita universumi yleisesti ottaen paheksui, jopa vihasi, olivat lähteneet tutkimaan tätä hylättyä ennen niin loistokasta linnoitusta, jonka sisällä haisi kuolema ja väkivalta. Lattiat ja kammiot olivat täynnä taistelussa kuolleita sotureita ja niiden luita. Haarniskan kappaleita ja muumioituneita aseita, esineitä ja sotureita makasi pitkin rikottuja pöytiä, tuoleja ja lattioita. Seinien seinävaatteita oli poltettu sieltä täältä ja Kuuden Kuningaskunnan Liigan ikoneita ja seinäkoristeita oli yleisesti häpäisty. Itse paikan entisen johtajan kuvia oli rikottu ja ajan hammas oli tehnyt viimeiset tihutyönsä näihin maalauksiin, joissa oli ennen komeillut sotureista komein ja shelakhikaaneista mahtavimman, Pridakin muotokuvia.

Zyglakit supisivat ja viittoilivat toisilleen. Isojen liskomaisten otusten mukana oli myös muutamia nuoria yksilöitä, jotka olivat ensimmäisiä kertoja ottamassa osaa ryöstöretkiin. Näistä yksi oli nimeltään Flygel, ja hän tutkaili maailmaa vihreää nokanvarttaan tiiraillen. Flygel oli perin utelias ja ketterä nuori zyglak, jonka isä, Ruhok oli ottanut mukaan joukkion ensimmäiselle metsästysretkelle. Isä Ruhok halusi pojastaan soturin, vaikka Flygel mieluummin tutki ympäröivän maailman kauneutta ja tutki sen ihmeellisyyksiä. Tällä retkellä Flygel voisi hyvällä lykyllä saada koulutusta soturiuteen ja tutkia outoja ja hylättyjä paikkoja jotka voisivat sisältää suunnattomia rikkauksia ja mitä mielenkiintoisimpia aarteita, sekä kätkeä sisäänsä salaisuuksia.
Joukkio hajaantui tutkimaan eri puolille levittäytyvää linnoitusta. Matoranien, vortixxien ja peikkojen ruumiita oli maassa. Muutama tuhottu exo-toa-robottikin löytyi sieltä täältä ja pari onnetonta, hienoilla metallihaarniskoilla siunattua toaakin oli saanut surmansa täällä surun ja tuhon linnoituksessa. Linnoitus oli nähnyt loistonsa ja tuhonsa.
Siellä täällä linnoituksen lattiamosaiikeilla oli verta ja luupölyä ja muuta roskaa. Kivirottia vilisteli siellä täällä, muutama kinlokakin saattoi vilahtaa varjoissa, joita liskomiesten soihdut loivat seinille. Kuoleman haju oli vahva, mutta joukkio etsi aarteita.

Flygel erkani muusta joukosta ja työntyi omille teilleen. Uteliaisuus oli suuri kun hän näki pientä hohdetta edessään, vaikka tuulenhenkäys puhalsikin soihdun sammuksiin. Flygel siirtyi eteenpäin määrätietoisesti kohti valoa.

Zyglakin edessä oli ovi, jossa oli kirveen tekemä reikä. Oven edessä makasi kirves jolla reikä oli tehty ja sitä puristi vieläkin sen kantaja, matoran jota oli lyöty keihäällä selkään. Matoranin naamio oli vääntyneenä ja osittain murentuneena lattialla ja pää retkotti lattian pölyssä. Olennon kohtalo oli ollut julma ja Flygel ei siitä pahemmin välittänyt vaan meni hohteeseen.

Lyöden kirveellä lukon auki, zylgak meni valoon. Huone hänen edessään oli koristeltu valokivin ja se oli kauneimpia asioita mitä hän oli nähnyt koskaan elämässään. Valokivet ja universumin koristeltu kartta olivat huoneen vetonaulat. Huone lähes sokaisi Flygelin mutta se täytti hänet seikkailunhalulla.

Flygel tutkiskeli karttaa ja innostus matkailua ja mahdollista soturin uraa, johon hänen isänsä hänet halusi, kasvoi. Hän mietti mitä elämä toisi hänelle tullessaan ja oliko hänellä sittenkään niin paha kohtalo kuin Zyglakit usein väittivät heidän lajinsa omaavan. Universumihan vihasi heitä ja syytti heitä kaikesta pahasta.

Flygel käveli ympäri huonetta, muttei huomannut sitä että lattia oli perin hauras ja sen ulkopuolista julkisivua oli pommitettu ahkerasti. Zyglak rämähti lattian läpi ja putosi alla olevalle kielekeelle, missä oli linnoituksen kappaleita ja muutamia onnettomia sotureita, kuolleina tosin.

Oli pimeää ja hän etsiskeli soihtuaan, joka välkkyi heikosti rojun seassa. Tulen voima oli alkanut loppua ja tuuli löi sitä vasten jäätäviä henkäyksiään. Flygel konttasi maassa ja yritti saavuttaa soihtua, mutta hän hapuilikin jotain muuta.

Luisevissa sormissaan zyglak piteli ruskeaa, riutunutta pussia, jonka sisällä oli laatikko. Esine vaikutti antiikkiselta ja kovia kokeneelta. Pölystä ja olinpaikasta päätellen se oli ollut täällä kielekkeellä kauan. Uteliaana nuori zyglak kurkisti pakettiin, mutta sulki sen taas. Hän oli vihdoin löytänyt saaliinsa. Muiston tästä ensimmäisestä retkestään aikuisten zyglakien kanssa. Hän kantaisi pakettia mukanaan ja pitäisi siitä hyvää huolta.

Flygel aloitti kapuamisen sortumakohdasta ja laittoi pussukan reppuunsa. Hän kurotti kämmenillään kiviä ja otti tukea jalkojensa kynsillä. Pimeydessä hän kapusi ylöspäin, pitäen soihtua hampaidensa välissä, kuin matoranpiraatit pitävät peitsiään suissaan.
Zyglak puhisi ja puhkui kun hän kampesi itseään ylös. Häntä toimi viidentenä tarttumaelimenä, ja auttoi kapuamisessa. Soturitaidoista oli siis todellakin hyötyä tutkimusmatkoilla.

Viimein hän pääsi sortumareiästä takaisin valaistuun huoneeseen ja valoon. Ilo täytti Flygelin mielen ja hän oli muutenkin iloinen retken onnistumisen takia. Zyglak ajatteli ottavansa jonkun valokivikoristellun esineen täältä huoneesta, esineen jonka hän voisi sitten esitellä muille ryhmän jäsenille ja pitää huomion poissa hänen repussaan lepäävästä pakettipussukasta.

Muut Zyglakit olivatkin jo palanneet retkiltään ja huutelivat Flygelin nimiä Hainpesän käytävissä. He olivat huolestuneita, sillä lauma ei helposti jättäisi yksilöitään pulaan ja nuorten, kohta aikuistumisiässä olevien zyglakien säilyminen hengissä oli elintärkeää lajin säilymisen kannalta.

Flygel saavutti nopeasti aikuiset ja lauma oli pian koossa. Oli aika tutkailla mitä muita esineitä muut olivat löytäneet ja ottaneet mukaansa.

”Olimme huolissamme sinusta, Flygel, kun katosit niin yllättäen”, joukon johtaja Starkax huudahti, halaten nuorukaista. Harmaaruskea zyglak näytti suurelta löytämänsä turkisviitan alla. Joukkion muillakin jäsenillä oli mitä erikoisimpia esineitä joita he olivat löytäneet Hainpesän nurkista ja salahuoneista, Miekkoja, haarniskoita, kypäriä ja keihäitä. Muutama turhamainen zyglak oli ottanut korujakin mukaansa ja nyt kaulaketjuja koreili heidän kauloissaan.

Zyglakit tutkailivat Flygelin mukanaan kantamia valokiviesineitä ja riemastuivat näistä, koska niillä oli kaupallista arvoa ja ne voisi myydä helposti Steltille tai muualle universumin uusrikkaille. Nämä auttaisivat heitä saamaan tarvikkeita pian saapuvan talven varalle.

Monet isoista zyglakeista taputtivat Flygeliä olalle, joka myhäili tyytyväisenä, koska oli onnistunut tehtävässä. Myös isä Ruhok oli ylpeä pojastaan ja se oli tärkeintä.
Joukkio alkoi lähteä linnan uumenista. Oli tongittu jo tarpeeksi ja lähtö kotia kohti alkaisi. Ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat heidän ympärillään kun he astuivat ulos linnoituksen hai-ikoneilla koristelluista tammiovista.
Starkax nojasi jättiläismäiseen lyömämiekkaansa turkisviitta harteillaan. Vanha johtaja-Zyglak tiesi että talvi oli tulossa ja kovat ajat saapuisivat Zyglakeille. Nyt heitä kuitenkin lämmitti taivaalla loistavan punaisen tähden loisto, vaikkeivät he Suureen Henkeen uskoneetkaan.

Tätä päivää matoranit kutsuivat nimeämispäiväksi. Zyglakit eivät sitä tienneet, mutta päivä täytti heidän sydämensä toivolla paremmasta tulevaisuudesta.

Flygel puristi reppuaan jossa paketti oli. Sen kovat kulmat tuntuivat repun läpi. Hänkin oli löytänyt aarteen joka matkaisi hänen matkassaan monet monituiset seikkailut.

“Kiitos Punainen tähti”, Flygel kuiskasi hiljaa yötaivaalle.

Joulukalenteri 2012

4: Niin katoaa mainen kunnia

3 kommenttia

Hainpesä
Pohjoisen Mantereen koillisrannikko

Pridak oli raivoissaan. Siihen mielentilaan nähden oli melko odotettavaa, että hänen palvelijansa makasi linnoituksen kivilattialla veitsi päänsä läpi iskettynä.

Selakhilaani tarttui kiinni raskaaseen marmoripöytään täynnä karttoja. Noiden karttojen ääressä hän oli viettänyt parhaat hetkensä. Hän oli niiden ääressä suunnitellut loistavimmat voittonsa ja laajimmat valloituksensa. Nyt sillä ei ollut väliä, kaikki oli murskana. Hän kaatoi pöydän rymisten. Huoneeseen syöksyi Mantax.

”Oletko jo pilkkonut tarpeeksi palvelijoitasi?” kysyi musta sotalordi ivallisesti. Hänen musta haarniskansa oli kaavun peitossa yltäpäältä.

”Ole hiljaa ja kerro minulle miten tämä on mahdollista? Tämän iskun piti olla yllätys!” Kuuden Kuningaskunnan Liigan johtaja raivosi.

”Täällä on petturi”, Mantax totesi lyhyesti vilkaisten samalla taaksensa. ”Meidän on lähdettävä. Kadottava, ennen kuin Veljeskunta pääsee tänne asti.”

”Lietsotko sinä kurja tappiomielialaa? Meillä on karzahni vieköön koko – KOKO – universumi hallinnassamme. KOKO KARZAHNIN TUNNETTU MAAILMA. Olemme MAAILMAN SUURIN SOTILASMAHTI! Emme me voi hävitä, emme ole hävinneet kertaakaan!” Pridak raivosi ja tarttui veriseen veitseensä.

”Armeijamme on murtumispisteessä!” Mantax jatkoi kylmän rauhallisesti. ”Veljeskunnan saartorengas kiristyy Hainpesän ympärillä.”

”Hakekaa taistelujohtajat tänne! Haluan rankaista heitä omakätisesti!” valkoinen hahmo jatkoi.

”Joukkomme on lamautettu! On vain ajan kysymys koska Makutan hirviöt koputtelevat porttejamme!” Mantax vastasi.

Pridak näytti siltä, että olisi voinut murhata minä hetkenä hyvänsä jokaisen huoneessa. Hän näytti hetken keskittyvän seuraamaan suuresta ikkunasta muutaman kion päässä käytävää massiivista taistelua, mutta sitten alkoi taas riehua. Hän riuhtoi seiniltä alas Ko-Metrulaiset muinaisista sankareista tehdyt maalaukset. Hän kaatoi patsaat ja repi koriste-aseet alas takan yltä. Myös pöydällä ollut pienoiskuusi luksusvalokivineen sai kyytiä.

Mantax seurasi tätä kaikkea ovensuussa äänettä. Tavallaan hän ymmärsi Pridakia. Hän tuntui omistautuvan täydellisesti Liigalle ja sen tavoitteille. Aamuyöstä tullut ilmoitus yllätyshyökkäyksestä oli ilmeisesti järkyttänyt vallasta humaltunutta Pridakia runsaasti. Tuntien kuluessa, kun Veljeskunta eteni edelleen, hänestä oli ilmeisesti tullut hermoraunio. Vihanhallinta ei ole ollut koskaan Pridakin parhaita puolia.

”Mene jo. Menkää, ja tehkää mitä tahdotte. Kaikki on ohi, maailma loppuu tänään”, Pridak sanoi ankeasti pysähdyttyään hetkeksi.

”Pridak. Lähdetään. Pääsemme täältä elossa”, Mantax vaati.

”EI OLE ENÄÄ MITÄÄN ELÄMÄÄ!” Pridak huusi ja heitti veitsensä. Se osui oveen muutaman sentin päähän Mantaxista.

”Ei enää. Kaikki on mennyt”, hän sanoi hiljempaa. Hän katsoi seinällä olevaa suurta karttaa, jossa kuvattiin koko tähden muotoinen maailmankaikkeus ja sotalordien jakolinjat. Kuusikymmentä vuotta sitten nimeämispäivänä hän oli saanut Mantaxin kanssa sen idean tästä kaikesta. Edellisenä päivänä he olivat dominoineet koko universumia ja suunnitelleet vallan riistämistä Suurelta Hengeltä.

”Tämä on viimeinen nimeämispäivä”, hän totesi murheellisesti. Hän tarttui työpöydälleen aamulla tuotuun pakettiin. Hän pyöritteli sitä käsissään hetken ja aikoi avata sen, mutta lopulta laski sen takaisin pöydälleen. Hän ei tiennyt halusiko hän avata sitä. Se oli saapunut hänelle nimettömänä. Entä jos se olisikin vain Makutan ivaa?

Selakhilaani tarttui pakettiin ja heitti sen parvekkeelta. Samalla hän kuuli Hainpesän portin räjähtävän auki Exo-Toien ja Toa Hagah-tiimien syöksyessä linnoitukseen sisään. Hänen mahtavat armeijansa ja valtavat muodostelmansa olivat lyötyinä kentällä Pohjoisen Mantereen rannikolla. Hänen valloittamansa maailma valui takaisin anarkiaan ja kaaokseen. Hetken se oli ollut yhtenäinen, hetken kaikki alueet olivat pelanneet yhteen ja hyödyttäneet toisiaan. Häviävän hetken oli hänen unelmansa ollut olemassa.

Sitten maailma näytti kyntensä eräänä nimeämispäivänä ja osoitti, etteivät unelmat ole pysyviä.

Sivusta seurannut Mantax hämmästyi. Hän ei olisi ikinä uskonut näkevänsä Pridakin silmissä kyyneltä, edes yhden yhtä.

Huoneen ovi avattiin ja Metru Nuin Makuta astui sisään teräshaarniskassaan. Hänen perässään tuli valkomusta lajitoverinsa, joukko toia ja ryhmä Exo-Toia. Sekä neljä sotalordia raudoissa ja lyötynä.

”Ja täällähän herra pääsuunnittelija onkin. Olisi sääli, jos jäisit paitsi Veljeskunnan nimeämispäivän juhlasta”, Veljeskunnan asevoimien komentaja sanoi Mantaxille ja Pridakille. Jälkimmäinen ei edes kääntynyt tulijaa kohti, vaan vain tuijotti parvekkeelta kaukaisuuteen. Musta sotalordi syöksyi nopeasti kohti parveketta hypätäkseen, mutta jokin Makutan ampuma voimakenttä jähmetti hänet.

”Makutain Veljeskunnan syvästi kunnioitetun johtajan Miserixin antamilla oikeuksilla, minä, Metru Nuin Makuta, pidätän teidät salahankkeesta Suurta Henkeä, rauhaa sekä matoran-sivilisaatiota vastaan”, makuta lausui auktoriteettia huokuvalla äänellä.

”Ja minä, Pridak Kuuden Kuningaskunnan Liigan sekä koko universumin johtaja ehdotan Veljeskunnalle sopimusta. Niin kuin silloin kerran”, selakhilaani sanoi ja kääntyi kohti tulijoita.

”Miksi te puolustatte Suurta Henkeä? Mitä hyvää hän on teille tehnyt?” hän kysyi.

”Suuri Henki saattaa elää, mutta hän ei tee mitään. Hän ei välitä tästä maailmasta. Eikö jo tämä meidän valloituksemme todista sen? Jos hän olisi niin suuri, hyvä ja voimakas, hän olisi estänyt sen! Koko Suuren Hengen kunnioitus on huuhaata! Katso, tässä olen. Olen Suuren Hengen vihollinen. Missä on Suuri Henki itse? Eikö hänen pitäisi nyt puolustaa nimeään ja iskeä minua vaikka salamalla?”

Makutan sauvasta lensi ketjusalamat kohti Pridakia. Sotalordi karjaisi ja lensi kovaa kiviseinään.

”Suuri Henki toimii, mutta hänen toimintaansa ei voi tavallinen kuolevainen havaita”, Makutakäveli kohti Pridakia.

”Me puolustamme Suurta Henkeä, koska se on oikein ja se pitää tehdä. Katso itseäsi. Tuossa on se, miten käy, jos uhmaa Suurta Henkeä. Olet menettänyt kaiken, mutta et silti usko ylempään rangaistukseen?”

”Jakakaa maailma kanssamme. Unohtakaa Henki. Saatte kaiken mitä haluatte tästä maailmasta.”

”Komppania X-16, ampukaa vangit. Emme tee niillä mitään”, Makuta määräsi. Joukko Exo-Toia työnsi kolme vankia Pridakin ja Mantaxin luo sekä latasivat kanuunansa.

”Älä”, Itroz keskeytti. ”Miserix ei halua tätä”, valkomusta makuta muistutti komentajaansa.

Makuta murahti jotakin epämääräistä. Hän inhosi Veljeskunnan rauhanomaista siipeä. Joskus sekin syrjäytettäisiin, mutta ei vielä.

”Minulla on valtuudet tehdä heille mitä haluan”, Makuta sanoi. Juuri ennen kuin aseet laukesivat, barrakien keskellä välähti. Jokin pitkä olento ilmestyi heidän keskelleen. Sekuntia myöhemmin se oli kadonnut kuusi sotalordia mukanaan.

Sinä nimeämispäivänä yksi aikakausi oli päättynyt ja uusi alkanut.

Ja vain yksinäinen lahjapaketti makasi märällä kalliolla. Sen taustalla rappeutui ja sortui ennen niin jylhä Kuuden Kuningaskunnan Liigan päämaja.

Niin katoaa mainen kunnia.

Joulukalenteri 2012

3: Uskon puolesta kai kuollakin voin, vaik’ ei valinnanvaraa ehkä liene

2 kommenttia

Metru Nui, kauan sitten

”Rauhoitu nyt, hyvä mies”, tuhahti Makuta Icarax. Hänen puhuttelemansa ta-matoran laittoi kätensä puuskaan ja näytti erittäin närkästyneeltä. Icarax seisoi ikkunan edessä katselemassa Metru Nuin kaupunkia, joka levittäytyi hänen eteensä suurena ja mahtavana hänen tarkastellessaan tätä metropoliksi kasvanutta kaupunkia suuresta ikkunasta, joka vei melkoisen osan huoneen pyöreänä kaartuvan ulkoseinän alasta. He olivat Coliseumin suuren tornin eräässä kokouskammiossa; huoneessa oli kokouspöytä – matoranit istuivat sen ääressä varsin mukavilla tuoleilla – ja muutamia patsaita urheista toista sekä huonekasveja. Icarax ei juuri kasveista välittänyt, ja hänen puolestaan ne olisi saanut viedä poiskin. Pöydän ääressä istuva ta-matoran alkoi naputella pöytää sormillaan kärsimättömästi. Hänen vieressään istuskeli jokaisen muunkin metrun edustaja, ja toisella puolella pöytää istui kaapuihin pukeutunutta väkeä.

”Mikä teidän ongelmanne nyt on?” murahti yhä ikkunasta alas kaupunkiin tähyilevä Icarax saaden ta-matoranin vieressä istuvan le-matoranin hätkähtämään. ”Mistä kanohi nyt puristaa, matoranit? Miksi te tarvitsette makutan sovittelemaan typeriä riitojanne?”
”Me…” ta-matoran änkytti. Hän ei ollut saada sanaa suustaan makutan halveksuvan puheenvuoron jälkeen. Hänen onnekseen hänen komatoralainen kumppaninsa otti ohjat käsiinsä ja lausui:
”Nämä matoralaiset tässä pöydän toisella puolella edustavat jumalanpilkkaajia! He kieltävät Mata Nuin!”

Icaraxilla oli varsin kulmikas punainen haarniska. Hänen jalkaterissään oli prototeräksiset piikit, ja ta-matoran ajatteli, että makutan potku hänen mahassaan saattaisi sattua. Ihan satunnainen ajatus. Makutalla oli myös yllään musta viitta, joka sopi hyvin yhteen hänen rintakehässään oleviin mustiin teräviin kuvioihin, jotka muistuttivat matoranin mielestä jonkinlaista lepakkoa. Nyt niitä ei näkynyt, koska Icarax seisoi selin heihin. Tämän kasvoilla oli suuri Haaskansyömisen naamio, kanohi, joka antoi kylmiä väreitä useimmille huoneessa oleville matoraneille.

”Ahaa, eli uskonsotaako minä tulin teidän puolestanne käymään?” Icarax sanoi ja kääntyi keskustelukumppaneitaan päin.
”Anteeksi, jos nyt vain sallitte”, sanoi mustaan kaapuun verhoutunut nainen, joka kantoi kasvoillaan suurta kanohi Shelekiä, Hiljaisuuden naamiota, ”mutta meillä ei ole mitään heitä tai heidän Mata Nuitaan vastaan. Me vain haluamme elää rauhallista elämäämme muiden tavoin ja harrastaa omaa kulttuuriamme aina silloin tällöin. Onko se liikaa vaadittu?”
”Aivan niin, onko se liikaa, Kohror?” Icarax tivasi ta-matoranilta, joka näytti nyt hieman ärsyyntyneeltä.
”Me olemme saaneet heidän tekemisistään tarpeeksemme!” Kohror töksäytti. ”Me emme halua tuollaisia ihmeen silmänpalvojia joukkoomme.”
”Hölmö”, makuta naurahti. ”Hölmö ja hölmön kannattajat, jotka yrittävät kylvää eriarvoisuutta yhteiskuntaansa.”
Makuta polvistui matoranien tasolle, jolloin hänen kasvonsa lähes koskettivat Kohrorin kasvoja, ja tuijotti tätä suoraan silmiin. Makutan punamusta naamio, jonka alareunasta haarautuvat piikkimäiset haarat muistuttivat torahampaita, näytti entistä kammottavammalta läheltä katsottuna.
”Periaatteessa minä pidän kaikkia teidän hölmöjä mielipiteitänne yhtä surkeina – minä olen nähnyt totuuden, mutta te uskotte, mitä haluatte. Kaipa minun on ratkaistava tämä tapaus jokseenkin demokraattisesti.”

”Miten tämä ratkaistaisiin demokraattisesti, jos minun on lupa kysyä?” vastapuolen mustakaapuinen nainen uteli.
”Sinulla ei ole lupa kysyä”, Icarax tokaisi kylmästi. ”Kuka edes olet, nainen?”
”Minun nimelläni ei varsinaisesti ole merkitystä”, nainen lausui mysteerillisesti.
”Ette te saa Pyhästä Äidistä irti tuon enempää”, sanoi naisen vieressä istuva ko-matoran, mustaan kaapuun verhoutunut hänkin. Hänen kasvoillaan oli valkea jalo Kakama, jonka poikki kulki kolme hopeista raitaa. ”Yrittäkää ymmärtää, herra Makuta.”
”Väliäkö tuolla”, Icarax tiuskaisi. ”Väliä on vain sillä, että jos te ette osaa elää valtaväestön kanssa, lienee parempi, ettette elä sen kanssa.”
”Mutta…” aloitti äsken puhuneen ko-matoranin vieressä istuva nuori ta-matoran. ”Miksi.”
Icarax kohotti kulmaansa. ”Miksikö.”
Ta-matoran nyökkäsi varovasti.
”Minäpä kerron, miksi”, Icarax sanoi ja lähti saapastelemaan kohti häntä.
”Täällä asuu suurimmaksi osaksi vain teitä, matoralaisia. Teidän pitäisi elää keskenänne. Teillä on periaatteessa vapaus uskoa, mihin te ikinä haluatte, mutta demokratia ei valitettavasti aina suosi vähemmistöjä. Minut kutsuttiin tänne, koska te kuulemani mukaan aioitte järjestää tiedon tornien räjäytyksen nimeämispäivänä. Sitä minä en voi suvaita, jollekulle meistä tulisi paljon ylimääräistä työtä, ja todennäköisesti juuri minulle. Ja kaipa meidän hommamme on estää terrorismiakin tai jotakin vastaavaa.”

”Me emme tahdo pahaa”, huokaisi Pyhä Äiti tuskin kuuluvasti. Emmekö, ajatteli makutan kyseenalaistanut ta-matoran. Pyhä Äiti lämäisi häntä hienovaraisesti kenenkään huomaamatta.

”Ette tahdo pahaa!” Icarax huudahti ja ryhtyi hohottamaan suureen ääneen. ”Tiedon tornien räjäyttäminen tästä vielä puuttuisikin, ja te tahdotte vain hyvyyttä maailmaan.”
”Myönnän, etteivät kaikki meistä ole ehkä yhtä rauhantahtoisia”, Mestari sanoi, ”mutta minä vakuutan teille, että saamme äärimmäisyyksiin menevät jäsenemme kuriin. Heistä ei ole oleva vaaraa Metru Nuille.”
”Minä haluaisin uskoa teitä, hyvä rouva”, Icarax sanoi ja levitti kätensä kuin haluaisi syleillä jotakuta, ”mutta jostain syystä minä en kykene. Olen nähnyt tällaista ennenkin, Xialla. Siellä oli paljon kaikenlaisia ääriryhmiä.”
”Me emme ole ääriryhmä, hyvä Makuta”, Mestari vaikersi hieroen silmiään.
”Kyllä he ovat!” karjaisi Kohror osoittaen sormellaan Mestaria.
”Täytyy pikatoimia, ettei tilanne pulaikäväksi muutu”, vahvisti le-metrun vanhin ja lisäsi vielä: ”Heistä pahaonneakin tulee.”

Mestarin vieressä istuva ta-matoran sai ilmeisesti tarpeekseen ja hyökkäsi kohti le-matorania kohti.
”Bartax, ei!” kirkaisi Mestari, mutta liian myöhään: nuori matoran oli jo paiskannut lemetrulaisten johtajan maahan. Metru Nuin edustajat nousivat pikaisesti seisomaan ja katselivat kauhistuneena, kun Bartax hyökkäsi maassa makaavan kimppuun. Myös toisella puolella pöytää oli noustu seisomaan ja kauhistelemaan, mitä yksi heistä saattoikaan tehdä heidän asemalleen.

Kuului terävä poksahdus, ja Bartax lensi irti uhristaan. Hänen seuraava havaintonsa oli, kun raivostuneen näköinen Icarax tarttui hänen kaapunsa rinnuksista ja nosti hänet ilmaan.
”Minä”, hän murahti, ”olen nähnyt tarpeeksi.”
”Ei!” Mestari voihkaisi. ”Pyydän, häntä rangaistaan. Älkää tehkö vääriä johtopäätöksiä yksittäistapauksesta!”
Icarax nauroi ja paiskasi Bartaxin päin ovea, joka avautui apposen ammolleen ta-matoranin osuessa siihen.
”Valitan, Pyhä Äiti, mutta minä en enää usko, että tästä voidaan päästä sopimalla.”
Kohror myhäili itsekseen muiden Metru Nuin edustajien vierellä, ja le-matoran istui lattialla hieroen kurkkuaan, jota Bartax oli kuristanut hetki sitten.

Icarax napsautti sormiaan, jolloin käytävästä astui sisään pelottavan näköinen olento – olento, joka muistutti matelijaa; sen selässä oli teräviä hopeaisia piikkejä, ja silmät hohtivat kammottavina. Jokainen matoran perääntyi sen nähdessään ainakin metrin verran taemmas. Olento oli yhtä pitkä kuin makuta itse ja sen sinertävä ruumis näytti kovalta, kuin hyönteisen ulkoinen tukiranka, ja se piteli kädessään jonkinlaista kaksiteräistä asetta. Se sähisi pelottavasti ja nosti Bartaxin maasta vapaalla kädellään.
”Tätä olentoa me makutat kutsumme rahkshiksi”, Icarax esitteli ja käveli oven luokse viitta hulmuten. ”Nyt”, hän alkoi ohjeistaa rahkshiaan, ”vie tämä matoran merelle ja hukuta hänet pohjaan asti. Varmista, että hän pysyy siellä.”
Rahkshi sähisi jälleen ja perääntyi käytävään.
”Ei, minä pyydän”, Mestari sanoi voimattomasti, mutta makuta heilautti kämmentään hänen suuntaansa välinpitämättömästi.
”Te loput menette tyrmään”, hän sanoi vailla julmuutta äänessään. ”Olen pahoillani.”

Metru Nuin johtajat hurrasivat kovaan ääneen, niin kovaan, että Icaraxin teki mieli lyödä heitä.
”Minä poistun nyt. Hoitakaa itse vankinne, matoralaiset.”
Niine hyvineen makuta poistui käytävään, johon rahkshi oli hetki sitten kaikonnut.

Rahkshi lensi. Bartax roikkui sen kourasta epätoivoisena tuijottaen loittonevaa Metru Nuin kaupunkia. Hänen teki mieli itkeä, mutta hän ei itkenyt. Hän ei itkisi. Mihin Ath oli hänet saattanut? Hukkumaan Hopeisen meren pohjaan. Veden pinta ei ollut jäässä, kuten entisinä aikoina. Varsinkin Ta-Metrun läheisyydessä se oli tätä nykyä sula vuoden ympäri, mutta myös Po-Metrun, jonka läpi he olivat lentäneet juuri, rannikko oli sula.

Rahkshi katsoi ilmeisesti olevansa tarpeeksi kaukana merellä ja päätti pudottaa Bartaxin veteen. Tämä kiljaisi hieman ja upposi. Matoran kykeni uimaan pintaan ja haukkasi happea pärskien paniikin vallassa. Rahkshi leijaili hänen yllään ilmeisesti miettien, oliko ta-matoranien tarkoitus osata uida, ja osoitti sitten aseensa häntä kohti sähisten korviasärkevästi. Hän tunsi yhtäkkiä itsensä todella raskaaksi, aivan kuin hänen painonsa olisi kymmenkertaistunut – ja vaikutus oli sen mukainen: hän painui vedenpinnan alle. Sitä ei käynyt kiistäminen, häneen kohdistuva painovoima oli juuri kasvanut, ja hän upposi kuin kivi. Rahkshia ei enää näkynyt, näkyi vain veden mustuutta. Hän upposi. Upposi Hopeiseen mereen.

Seuraava havainto. Hänen keuhkonsa rutistuivat kasaan. Oli pakko vetää henkeä. Ja yskiä. Ja hän yski. Vesi poistui keuhkoista hitaasti mutta varmasti.
”Elät”, sanoi ääni jostain hänen takaansa. ”Hyvä asia.”
”Splöörgggh kuka”, Bartax kähisi ja oksensi lattialle. Hän yritti avata silmänsä, muttei nähnyt mitään, sillä valo oli niin kirkas.
”Minun nimelläni et tee mitään. Kutsu minua vaikka Pelastajaksi.”
Ääni kuului selväsi naiselle, ja Barax pystyi tekemään päätelmän, että hänen pelastajansa oli veden toa. Hän sai kierähdettyä kyljelleen ja kohdistettua katseensa johonkin. He olivat jonkinlaisessa aluksessa, joka oli varsin hyvin valaistu, mutta toki hänen silmänsä olivat yliherkät juuri nyt. Hän oli lähes hukkunut. Nyt hän näki sumeilla silmillään veden toan tutkimassa jonkinlaista arkkua.
”Mikäs se?” Bartax yskäisi heikosti.
”Tämä löytyi vierestäsi meren pohjasta. Tutkin paraikaa”, toa vastasi.

Sellin ovi avautui.
”Ulos”, sanoi epäystävällisen vartijamatoranin ääni, ja Mestari kannattajineen kapusi ulos niljaisen sellin ovesta.
”Metru Nuin arkistoissa voisi olla puhtaampiakin säilöjä vangeille”, Mestari totesi kylmästi vartijalle astuessaan ulos. Heidän pelastajansa seisoi pitkänhuiskeana heidän edessään vanginvartijan vierellä.
”Mööh, siivoa itse sotkut, jos et pidä”, vartija tuhisi, jolloin pitkä hahmo läimäisi häntä päähän niin, että hän kaatui mahalleen maahan.
”Olen pahoillani sattuneesta”, varjojen peittämä hahmo sanoi. ”Icaraxia ei olisi alun pitäenkään pitänyt lähettää selvittämään matoranien välisiä eripuraisuuksia.”
”Ja te olette, arvon pelastajamme?” kysyi eräs athisti kohteliaasti.
”Olen Makuta Miserix, Makutain veljeskunnan johtaja”, hahmo vastasi. ”Valitettavasti minä en voi enää mitään sille, että teidän ei ole turvallista asustaa tässä kaupungissa. On parasta, että lähdette.”
Mestari nyökkäsi. Käytävissä hädin tuskin näki eteensä, kun Miserix kannusti matoralaisia kipittämään eteenpäin pitkin arkistoja.
”Propagandistit ovat tehneet työnsä”, makuta jatkoi. ”Asiaa ei voi auttaa.”
”Ymmärrän yskän”, Mestari sanoi ja huokaisi. ”Valitettavasti suurin menetyksemme tänään oli kyvykäs nuori Bartax, jonka Makuta Icarax käski heittää Hopeisen meren pohjaan.”
”Pahoittelen”, Miserix sanoi ääni vailla myötätuntoa. ”En pidä siitä, että asioita ei hoideta kunnolla. Icarax sopii paljon paremmin sellaisille tehtäville kuin Xian reissu, joka hänellä ja parilla muulla veljeskuntamme jäsenellä oli ennen tätä tapausta.”
”Me poistumme tästä kaupungista emmekä katso taaksemme”, Pyhä Äiti sanoi vavahtelevalla äänellä ja oli kompastua pimeässä käytävässä. He eivät katsoneet taakseen. Käytävät jäivät, ja valo odotti.

”Pahvilaatikko.”
Helryxin ääni oli epäuskoinen. ”Siellä oli pahvilaatikko.”
He – veden toa ja hänen hopeahaarniskainen alaisensa – olivat aluksen ohjaamossa, joka oli pieni ja tunkkainen. Metallinharmaat seinät näyttivät tylsiltä, ja koko ohjaamon pyöreä muoto olisi saanut aikaan illuusion metallipallon sisällä oleskelusta, ellei ohjaamon ikkuna olisi luonut sievää merenpohjanäkymää. Hopeahaarniskainen oli varustautunut useilla teräaseilla, jotka näkyivät selkeästi hänen haarniskastaan. Hänen hopeainen naamionsa näytti aina hieman äkäiseltä.
”Pahvilaatikko”, Hydräxon toisti monotonisesti ja tuijotti Helryxin kädessään pitämää pahvista, ruskeaa laatikkoa, joka oli kärsinyt jonkin verran pitkää merenpohjaista elämäänsä metalliarkussa. ”Eikä mitään muuta?”
”No oli siellä hammasharja ja… jotain, mistä en ehkä puhu enempää.”
”Selvä.”
”No mitä me teemme sille?”
”Heitämme takaisin merenpohjaan?”
”Minusta tuntuu, että se on tärkeämpi kuin merenpohjan ansaitseva typerä pahvilaatikko.”
”No, se on pahvilaatikko.”
”Tiedän.”
”…”
”Anteeksi?” kysyi ääni ohjaamon ovelta. Ta-matoran oli päässyt ylös. Helryx kääntyi hänen puoleensa ja tokaisi: ”Me viemme sinut pintaan. Saat selvitä yksinäsi Metru Nuin satamasta.”
”Minuthan lähes tapettiin Metru Nuissa”, Bartax kauhisteli. Helryx kohotti kulmaansa.
”Ehkäpä, mutta ehkäpä myös löydät ystäväsi sieltä.”
”Oletteko te tarkkailleet meitä?”
”Emme kovin pitkään.”
Bartax ei pitänyt kuulemastaan. ”Keitä te edes olette?”
”Sitä sinä et voi saada tietää”, Hydraxon tuhahti. ”Olemme muuten jo pinnalla.”
”Hienoa”, veden toa sanoi. ”Sinä jäät kyydistä tässä, tamatoralainen.”
Bartax ei osannut sanoa enää mitään. Hänet johdateltiin uloskäynnille, ja ovi avattiin.
”Pidä huolta, ystävä”, Helryx sanoi ennen kuin tuuppasi Bartaxin laiturille. Tämä ehti juuri ja juuri nähdä, kuinka ovi sulkeutui ja aluksen kansi upposi veteen.
Järkyttyneen näköinen nuori ta-matoran jätettiin yksin laiturille, josta hänet myöhemmin poimisivat hänen omat kanssauskovaisensa.

”Ja mitä teemme tälle pahvilaatikolle”, Helryx kysyi yhtä hieman hämmentyneenä. Hydraxon kohautti olkiaan.
”Ehkä me hankkiudumme eroon siitä? Pitäisikö ensin kuitenkin katsoa sen sisään?”
”Mahdollisesti. Minä en kyllä yhtään osaa arvioida, mitä siellä on.”
”Älä katso. Anna olla.”
”Voit olla oikeassa. Jospa hankkiudumme eroon siitä.”

Mata Nuin ritarikunnan sukellusalus suuntasi kohti avarampia vesiä jättäen Metru Nuin taakseen ja etsin uusia selkkauksia, joihin puuttua, uusia heikkoja ja avuttomia, joita puolustaa, uusia pahoja suunnitelmia, joita tuhota.
”Ath heidän kanssaan”, sanoi nuori Bartax katsellessaan laiturilla istuessaan laskevaa aurinkoa. Oli nimeämispäivän aatto.

Joulukalenteri 2012

2: Miksi ne rakentavat leipätaloja

8 kommenttia

Metru Nui, Esiajat

Lyhyt hahmo hääri Universumin pohjoissakaran keskustassa sijaitsevan ikivanhan Lehtotemppelin puiden alla. Hahmo oli Ko-Matoran, hänen nimensä oli Framholm ja hän oli Metru Nuin kylänvanhin.

Itse asiassa paikka ei ollut enää mikään kylä. Tuntematon voima oli laskenut monista saarista koostuvan kompleksi peruskiven aikana, jota kukaan ei muistanut tarkasti, ja sinne oli muuttanut paljon Matoraneja paikoista, joita kukaan ei muistanut kovin tarkasti. Niin oli tapahtunut ja se oli tuntunut oikealta. Täällä kaupungin keskellä oli aukio, jolla pidettiin toisinaan kyläkäräjiä (Tarkemmin sanottuna kaupunkikäräjiä). Aukion keskellä kohosi kaupungin korkein rakennus, suuri kivinen torni, mutta se oli suljettu korjaustöiden takia. Kaupungin keskus oli myös paikka, jossa juhlittiin kerran vuodessa Nimeämispäivää suuren hengen Mata Nuin kunniaksi. Kyseinen pyhä juhla oli pian, mutta se ei ollut Framholmin toimien syy.

Kyse oli pienestä paketista, jonka Framholm oli löytänyt kylänvanhinten arkistosta teologista tutkimusta tehdessään. Arkistoissa oli toki paljon ikivanhoja tavaroita, jotka olivat varmasti kulkeutuneet kaupungin historian aikana hyllyiltä ja arkistoilta toisille, mutta tämä ruskea pahvilaatikko oli saanut aikaan hassun tunteen hänen ”kylänvanhimman munaskuissa”, pienissä biomekaanisissa gyroskooppivatkaimissa rauhasissa. Tässä paketissa oli jotain erinomaisen tärkeää Metru Nuin tulevaisuuden kannalta. Framholm ei ollut uskaltanut avata sitä, hän oli vain hieman ravistellut sitä saamatta selviä tuloksia sen sisällöstä. Tälläinen mysteeri vaatisi selvästi tiettyjä erikoisjärjestelyjä, ettei se räjäyttäisi vääräuskoisten päitä avautuessaan tai tekisi muuta terveydelle haitallista. Näistä asioista ei vain koskaan tiennyt. Framholm tiesi sen, tai siis ei tiennyt, koska hän oli kylänvanhin. Eikä kylänvanhimpia valittu heppoisin perustein.

Joku rapisi pusikoissa ja esiin hyppäsi resuinen Le-Matoran kantaen mukanaan suurta laukkua ja kaiverrusvälineitä. Framholm heitti paketin nopeasti lähellä seisovan kuusen alle. Kylän kirjuri Sturing kumarsi vikkelästi ja huohotti limenvihreän Mirunsa takaa. Framholm ei aikonut vielä paljastaa kirjurille pakettia: tälläiset asiat eivät kuuluneet kansan tietoon ennen kuin kylänvanhimmat tiesivät niistä kunnolla, ja kaiken lisäksi liian korkean työmoraalin omaava Sturing oli kuuluisa siitä, että hän takoi kaikki tietonsa kanssaeläjiensä kalloon vaikka lekalla, jos nämä eivät muuten kuunnelleet.

”Hyvää iltapäivää, kirjuri”, Framholm totesi rauhallisesti ja toivoi, ettei Sturing olisi huomannut laatikkoa.

”Moi vaan, pomo, mikäs tuo paketti kuusen alla on?” Sturing kysyi heti ja kaivoi esiin kaiverrusvälineensä. Framholm kirosi mielessään. Nyt oli keksittävä jotain tai hänellä olisi kylällinen, tai vieläpä kaupungillinen Matoraneja utelemassa.

”Nimeämispäivän riittejä!” Kylänvanhin valehteli, ”Tutkin vanhoja kirjoituksia, ja Suuren Hengen pyhän lain mukaan nimeämispäivänä on piilotettava paketteja kuusipuiden alle. Edelliset kylänvanhimmat ovat, tuota, tulkinneet kirjoituksia väärin.” Tyhmäkin johtaja tiesi, että uskonnollinen syy kävisi tekosyyksi mille tahansa.

”Voi juku!” Sturing huusi. Kaiverruskynä kävi. ”Kuulostaa kemuilta! Mitä muuta Mata Nui käskee meidän tekemään nimeämisjuhlien riennoissa? Kansa varmasti innostuu!”

”Pitää leipoa leipiä, ja tuota, tehdä niistä hmm taloja”, Framholm sepitti kun ei muutakaan keksinyt. Ainakin jonkun logiikan mukaan järjettömiä väitteitä pystyi tukemaan vielä järjettömämmillä jutuilla.

”Vautsi! Entä miten kansa tunnistaa puun, minkä alle Nimeämispäivän paketit piilotetaan?”

”Se merkitään… Valokivillä.”

”Ja sen valossa juhlitaan yötä myöten?”

”No juu.”

”Tästä tulee paras nimeämispäivä ikinä, pomo! Kerrankin vanhojen tekstien tutkimisesta on hyötyä! Kansa tulee pitämään tästä. Menen heti levittämään sanaa!”

Kirjuri katosi pensaikkoon yhtä nopeasti kun oli tullutkin. Framholm tuijotti tyhjänä hänen peräänsä. Homma oli karannut käsistä, niin kuin se usein Sturingin kanssa teki. Tänä nimeämispäivänä tehtäisiin tosiaan muutakin kun annettaisiin uusia nimiä kunnostautuneille Matoraneille.

”Voi perhanan perhana”, Framholm sanoi hiljaa.

Ta-Metrun teollisuusalueella oli hiljaista. Paikka oli Metru Nuin ainoa, joka, ei ollut täydellisesti jäässä, mutta sielläkin matalin pelti- ja puuteollisuushallien välissä kiemurtelevilla kaduilla oli runsaasti loskaa jä räntää. Peltiseppä istuskeli ruukkinsa portailla tauolla ja poltteli piipullista pikkupakkasessa, joka taisteli uuneista ja ahjoista nousevaa lämpöä vastaan.

Kuten sanottua, oli hiljaista. Savurenkaan leijuivat kadun ympärillä.

Ei pitkään.

Siis hiljaista.

”MUSERTAVAT UUTISET! MATA NUIN LAKIA TULKITTU VÄÄRIN! NIMEÄMISPÄIVÄN KUUSIJUHLAT KESKUSAUKIOLLA! LEIPÄTAL *köh*OJA! LAHJOJA PUIDEN ALLE! VUOSISADAN KEMUT!”

Peltiseppä pössytteli vielä vähän lisää. Kirjuri oli tuttu näky ja varsinkin ääni ihan missä tahansa päin kaupunkia. Aina vauhti päällä.

Mitähän se edes tarkoitti leipätal-köh-oilla? Olisi parasta selvittää asia. Pitäisihän käräjille mennä nimeämispäivänä muutenkin.

Koko kaupunki oli ilmeisesti jättämässä työnteon nimeämispäivän uusien humpuukien takia ja se huolestutti Framholmia. Metru Nuin asukkaat oli pidettävä töissä oman etunsa tähden ja kylänvanhimpana Framholm tiesi sen. Tämä juttu oli valjastettava jotenkin työn etuihin. Sitten kylänvanhin sai loistavan idean. Sitten kylänvanhin unohti kuusen alle jääneen paketin.

Kolme yötä ennen nimeämispäivää Sturing palasi Framholmin luo. Kirjuri oli kolhuilla ja muhkuroilla ja pettämättömän innoissaan.

”Pomo! Koko kaupunki tietää nyt! Kiersin joka korttelin.”

”Liukastuitko monestikin?”

”Vain kolmekymmentä kuusi kertaa, pomo.”

”Laskit ne?”

”Kirjoitin muistiin. Olenhan kirjuri”, Sturing sanoi ja ojensi kylänvanhimmalle savitaulun, johon oli raaputettu tarkat tiedot kirjurin kolhuista.

”Vai tipuit jäihin Ga-Metrussa.”

”Ta-Metrun lämpo leviää sinne. Jää on paikoitellen ohutta.”

”Okei. Koko kylä siis tietää? Loistavaa. Nyt voimme vihdoin lepyttää Suuren Hengen Hänen Armolleen sopivalla Tavalla.”

”Leipätaloilla ja kuusipuilla, pomo?”

”Niilläkin, mutta tärkeintä on kuusipuiden alle jätetyt paketit. Jokaisen on annettava joku lahja oman Metrunsa tuotoksia jollekkin toiselle. Sinä, kirjuri, saat työtehtäväksesi levittää Mata Nuin Tahtoa järjestelemällä asiat niin, että jokainen saa ja antaa lahjat. Ne kerätään nimeämispäivän aattona ja jaetaan nimeämispäivän aamuna. Suuri Henki luottaa kykyihisi.”

”Jukupätkä”, Sturing sanoi ja lähti levittämään sanaa. Framholm myhäili tyytyväisenä. Tämä tekisi hyvää kaupungin taloudelle.

Nimeämispäiväaaton aamu koitti poikkeuksellisen kylmänä mutta valoisana. Kirkkaassa ilmassa Framholm melkein itsekin uskoi uskonnollisiin näkemyksiinsä.

Matoraneja tuli paikalle. Koska moottorikulkuvälineitä ei ollut vielä keksitty eikä myöhemmin universumin munapäiksi paljastuva varjorotu ollut vielä luonut suurta Rahi-petojen eläinkuntaa, suurin osa Matoraneista – paketeista puhumattakaan – saapui paikalle kelkoissa ja pulkissa Matoranien itsensä vetäminä. Metruja yhdistävät vesikanaalit olivat jäässä (joskin Ta-Metrussa niissä ajelehti vain satunnaisia sulavia ja mustuneita jäälauttoja) ja toimivat pääväylinä. Väki keskittyi pikku hiljaa Keskusaukiolle.

Se oli melkoinen karnevaali jo alusta alkaen. Lehtotemppelin puiden aluset täyttyivät isoista ja pienistä paketeista ja Sturing piti niistä tarkasti kirjaa. Monet olivat tuoneen mukanaan omat taikinansa ja yrittivät tavoittaa leipäreseptin, joka soveltuisi parhaiten rakennusmateriaaliksi. Ta-Metrulainen leipuri Pakawe huomasi sokerin, neilikan ja kaardemumman sopivan tasapainon mahdollistavan rakenteen, joka pitäisi kaukana lauma… hyökkääviä Matoraneja, koska muita lajeja ei vielä juuri ollut.

Myös muut kuin rakentamiseen ja Suuren Hengen lepyttelyyn tarkoitettavat ruoat ja juomat siirtyivät juhlaväen elimistöihin. Eräiden Ga-Matoranien mieleen oli täysin tuntemattomasta syystä tullut idea muussata lanttuja tahnaksi ja sekoittaa aine tunnistamattomiin elintarvikkeisiin. Vanha Erdwyn Onu-Metrusta antoi sille nimeksi ”Lanttulaatikko”. Se oli laatikon muotoinen eikä maistunut pahvia pahemmalta.

Framholm siemaili Ta-Metrusta tullutta lämmittävää juomaa, jota valmistajat olivat sanoneet ”terästetyksi glögiksi”. Framholm päätteli terästämisen liittyvät jotenkin Ta-Metrun valimoihin ja joi ahkerasti, olihan teräs tärkeä hivenaine biomekaanisille kansalaisille. Kaikki ympärillä olivat iloisia ja Framholm nukahti hymy huulillaan.

Nimeämispäivän aamu koitti. Tässä vaiheessa perinteisesti kylänvanhin, joka oli koko yön jakanut uusia nimiä kunniakkaille kansalaisille, oli Mata Nuin temppelissä tutkimassa vanhoja kaiverruksia.

Tällä kertaa asiat olivat toisin.

Framholmilla ei ollut aavistustakaan, mitä yöllä oli tapahtunut. Aukio oli autio. Kaikkialla oli paukkukaramellien kuoria ja leipätalojen jäämiä. Kylänvanhin nousi ylös lumipenkasta (Ko-Matoranius oli pelastanut hänet hypotermia aiheuttamalta koomalta, jos sallitte sanaleikin) ja katseli ympärilleen. Matoranit olivat palanneet koteihinsa. Kaikki paitsi yksi.

Framholm hoippui kivitaulua ripeästi kaivertavan kirjurin luo ja istahti hänen viereensä.

”Kirjuri, mitä pirua viime yönnä oikein tapahtui”, hän kysyi väsyneenä.

”Huomenta, pomo! Te nukahditte aika aikaiseen, mutta ei se mitään! Hommat on hoidossa, minä lähetin kaikki kuusen alle jätetyt paketit uusille omistajilleen! Tässä sinulle.”

Sturing ojensi Framholmille paketin, josta paljastui lasinen pallura, jonka sisällä oli vedessä lilluvia valkoisia hiutaleita ja todella taitavasti veistetty Suuren Hengen temppeli. Framholm pisti sen syrjään.

”Sturing, entä nimet! Ketään ei ole nimetty! Unohdimme tärkeimmän! Siitähän tässä alunperin oli kyse…”

Sturing läimäisi Framholmia selkään.
”Eläpä hätäile, pomo! Suuren Hengen lain mukaan kirjurin tehtävä on hoitaa nimeämishommat jos kylänvanhin on siihen kykenemätön. Homma on täysin hoidossa!”

”SINÄ nimesin heidät?” Framholm kysyi. Kauhu alkoi hiipiä hänen mieleensä.

”Justiinsa, söör! Tässä on lista uusista nimistä!” kirjuri sanoi ja kaivoi innokkaasti laukustaan kivitaulun. Framholm silmäili listaa.

”Pakastaa? Talvi? Jaatikko? Oletko ihan pöpi? Nämä on perin naurettavia nimiä! Eikö sinulla ole ollenkaan tyylitajua tai mielikuvitusta?”

”Öh, tuota, ajattelin, että ne kasvattavat itse kunkin metruista identiteettiä…”

”On tällä sentään joitakin järkeviä nimiä, kuten Pekka… Mutta nämä muut… Voooi hiivatti…”

”No, he pitivät itse nimistään! Mutta katsos tuota, muistatko sen Le-Matoranin munapään, Krewan… Minä nimesin hänet Tuuliksi! Hahaha! Tajuatko? Se ikään kuin korostaa ilman Matoranten identiteettiä, mutta todellisuudessa se on tyttöjen nimi! Haluan todellä nähdä hänen ilmeensä kun hän tajuaa sen!”

Framholm avasi ja sulki suunsa pari kertaa. Hän muisti.

”Öh… Sturing. Niistä lahjoista.”

”Pomo, itse asiassa en ole enää Sturing vaan Fabusome.”

”Oliko siellä ihan pohjalla semmoinen ruskea paketti, pieni ja pahvinen… Onhan se tallessa?”

”Jep, odotas, katson tästä listastani… Voit olla varma että kaikki on juuri niin kuin pitää! Hmm… Tässähän se: Vastaanottaja Grakum, Po-Matoralainen merimies.”

”Se… Ei ollut tarkoitettu jakoon… Se pitäisi saada takaisin. Heti. Se on erittäin tärkeää.”

”Mutta pomo, itsehän sanoit, että-”

”Me lähdemme hakemaan sen nyt.”

”Eikö se olisi väärin Suuren Hengen tah-”

”Tämä on tärkeämpää! Missä se merimies asuu?”

”Tärkeämpää kuin Suuren Hengen ilmoi-”

Framholm läimäisi Stu- Fabusomea nopeasti naamion.

”Me voimme antaa sille merimiehelle lahjaksi vaikka höyrytankkerin jos saamme tuon paketin takaisin. Nyt. Missä se asuu?”

”Vanhojen Vaskipuhaltimien kadulla! Numero 54B12!”

”Kumijalka alle, kirjuri!”

”Mitä?”

”Se on vain sanonta. Tarkoittaa tosi nopeasti liikkuvia jalkoja tai jotain.”

Hu-ha-phuu. Hu-ha-phuu. Kaksi Matorania juoksi kasvavassa hangessa Po-Metrun tasankojen halki. Kirjurin kunto oli kaiken ympäri juoksentelemisen jälkeen huomattavasti parempi, mutta kylänvanhinta ajoi eteenpäin tieto siitä, että paketti oli jotain todella tärkeää.

He saapuivat Vanhojen Vaskipuhaltimien kadulle ja löysivät oikean talon. Framholm rynkytti ovikelloa olan takaa ja viiksekäs Po-Matoran avasi oven.

”Grakum? Lahjasi oli mennyt väärälle-”

”Ei paikalla”, Po-Matoran sanoi, ”Hän lähti aamulla merelle. Sataman jäät saatiin vihdoin murrettua.”

”Jättikö hän pakettinsa tänne? Se on pieni, suorakaiteen muotoinen ja ruskea…”

”Hah. Vanha merikarhu ottaa aina kaikki tavaransa laivalleen. Ei luota kehenkään, ei edes minuun, vaikka olen hänen veljensä.”

”Niinhän me kaikki”, Framholm sanoi ja paiskasi oven kiinni.

”Satamaan!” hän kivahti Fabusomelle. Kaksikko pisti juoksuksi. Satama ei onneksi ollut kaukana. Itse asiassa oli melkoinen ihme, että Po-Metrussa oli satama, sillä kiven Matoranit eivät erityisemmin nauttineet vedestä tai merillä olemisesta. Mutta poikkeuksia oli aina.

Matoranit pääsivät vihdoin rämpimisen ja liukastelun jälkeen satamalaiturille. Grakumin paatti oli poissa satamasta; kirjuri osasi kertoa, missä sitä pidettiin. Mutta nyt oli liian myöhäistä, sillä satamassa ei ollut muutakaan venettä, jolla olisi voinut lähteä takaa-ajoon hyytäville vesille.

”Sturing, on-”

”Fabusome, pomo.”

”-ko sinulla kaukoputkea? Teillä kirjureillahan on aina semmoista tavaraa laukuissa. Toivon saavani sen paatin vielä näköpiiriini.”

Fabusome ojensi laukkunsa kätköistä kylänvanhimmalle kaukoputken. Framholm rullasi sen pitkäksi ja tiiraili merelle.

”Tuolla! SS Merimakkara XXXI! Onko se Grakumin vene?”

Fabusome kävi nopeasti läpi savitauluja kaupungin veneliikenteestä.

”Jep. Se on hänen kolmaskymmenesensimmäinen laivasa.”

”Mitä edellisille kävi?”

”Upposivat ahtojäiden tekemiin vahinkoihin nimeämispäivänä.”

”Ohhoh.”

Kaukana merellä, minne pystyi näkemään vain kaukoputkella, kuului Räks. Peeveli! Taas!Shuuup. Plopplop. Pelastusveneeseen! Jättäkää omaisuutenne ja pelastakaa itsenne! Splash! Woosh!

Plup.

Kaukoputki putosi Framholmin jalkoihin. Kylänvanhin lysähti maahan.

”Se siitä sitten”, hän sanoi hiljaa.

”Mitä siinä paketissa edes oli?”

”En koskaan ehtinyt saada selville.”

”Ei kai se sitten ole niin tärkeää.”

”Minusta tuntuu, että se oli.”

Fabusome päätteli, että nyt ei ollut aika paljastaa, millaisen uuden nimen hän oli antanut kylänvanhimmalle.

”No hei, pomo… Ainakin meillä oli tosi hauskat kemut. Hyvää nimeämispäivää.”

Joulukalenteri 2012

1: Kaupunki, joka ei nukkunut

4 kommenttia

Pimeys väistyi yhteistyökykyisesti, kun keihäsmäinen valokiila halkaisi sen. Varjot pakenivat kohti nurkkia, kun kauan kiinni pysyneen pahvisen laatikon kansi nostettiin auki. Ilmassa tanssivia pölyhiukkasia pitkin sillan muodostava valonsäde yhdisti kirkkaan ulkoilman tunkkaisen pimeyden kehtoon. Pahvisen laatikon koruttomasta tummanruskeasta pinnasta näki, että se oli odottanut avaamistaan kauan. Ehkä vuosia. Ehkä vuosituhansia.
Laatikon ympärillä rapistuva käärepaperi oli ollut ehkä joskus kovinkin värikäs, mutta nyt sen sävy toi mieleen syksyn viimeiset lehdet.

Laatikon kantta raottava siro sininen kämmen siveli käärepaperia sormenpäillään. Pari jadenvihreitä silmiä katseli hämmästyneenä, kun ulkomaailman valo paljasti paketissa kauan piilotelleen salaisuuden. Tämä paketti oli matkustanut pitkän matkan.

Minua vanhempi pahvilaatikko, avaaja pohti. Hullun siistiä!

Jos paketin sisältö olisi osannut puhua, sillä olisi riittänyt tarina jos toinenkin kerrottavaksi.

Tämä on tarina, jonka paketti olisi kertonut.

Merituuli työnsi pakkasen kylmän ja elottoman voiman etelää kohti. Matkallaan se työnsi pois viimeisetkin jäänteet kesästä. Talven ensimmäiset hiutaleet laskeutuivat iltapäivän aurinkoinlaskun punaoranssiksi maalaamalta taivaankannelta. Pilvipeitteen lämmin punahehku heijasteli menneen kesän helteitä, mutta lämpö oli poissa.
Talvesta ennustettiin kylmintä vuosisatoihin.

Kylä eli ja kuhisi. Oikeastaan se ei ollut enää kylä, mutta kukaan ei tiennyt vielä, miksi sitä olisi kutsunut. Vähitellen lumeen peittyvillä kaduilla tepasteli sadoittain kirjavia matoraneja. Liikehdintä oli sekavaa – suurin osa matoraneista oli vasta muuttanut kauas pohjoiseen etelän verkkaisemmilta pelloilta ja metsiltä. Kaikki eivät olleet selviytyneet merimatkasta kauas pohjoisimman sakaran kärkeen, mutta lupaus vehreästä maasta ja kaksoisaurinkojen kotisatamasta oli ajanut pieniä matkalaisia eteenpäin voimalla, joka herätti kunnioitusta.
Lopulta se oli saavutettu. Saari oli sitä, mitä vanhimmat olivat luvanneetkin. Ja enemmän.

Lämpimät kesät toivat kuitenkin mukanaan myös pohjoisen maailman pelkoa herättävät talvet. Jonain päivänä matoranit vannoivat oppivansa valjastamaan luonnonvoimat puolelleen.

Kaikki oli pohjoiseen vasta saapuneille matkalaisille uutta ja ihmeellistä. Korkealle puidenlatvojen yläpuolelle ulottuvat kivi- ja rautarakennukset keräsivät lunta ja routaa vielä varsin paljaisiin ja alastomiin rakenneosiinsa. Valo alkoi kaikota aurinkojen mukana, mutta kyläläisiä ei suinkaan lannistettu noin helposti. Katujen asukkaat alkoivat jo ripustella valokiviä puista ja talojen katoista. Kellertävän keinotekoinen kristallivalo täytti kadunkulmat, mutta kylän keskiön täyttävät taivasta kohti kurottavat rakennukset jäivät täysin pimeiksi. Niistä kaikkein huomiotaherättävin seisoi aivan keskellä nuorta kylää. Se oli itseasiassa aivan tämän saaren sydämessä.

Valtavat kivipalkit ja niiden muodostama hämähäkin seittiä muistuttava kehikko tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Tuuli puhalsi onttojen rakenteiden läpi. Luonnonvoimia uhmaava torni haki vielä muotoaan. Sen rakenteet olivat joistain kohdin kaksoisaurinkojen ytimiäkin tiheämpää laavakiveä, kun taas osa rakenteista oli peitetty pelkällä puulla. Autio ruohokenttä tornin ympärillä kumisi tyhjyyttään.

Kunnioitusta herättävän “pilvenpiirtäjän” rakennustöiden arveltiin kestävän vielä kuusi aurinkoinkiertoa. Tornilla ei ollut vielä nimeä, mutta etelään asti kuulluissa legendoissa sitä kutsuttiin “Mata Nuin tikapuiksi”.

Auringonlaskussa kiiltelevä kivijätti oli nuoren kaupungin – ja ehkä koko matoran-rodun suurin saavutus. Tähän asti.
Ehkä jonain päivänä tikapuut oikeasti kantaisivat ylös Mata Nuin ja Suurten Olentojen luo.

Auringot nuolivat Hopeisen meren ja iltataivaan rajaa. Talviyö ja sen kaiken alleen peittävä kaamos voittivat taistelun. Ylhäältä “Tikapuiden” huipulta kaupungin valokivin valaistut kadut näyttivät kuin suurilta kiiltomadoilta. Rakennusten varjot seisoivat pimeinä. Vain joidenkin puumökkien seinillä hohtava kolmen hyveen merkki toi valokivillään pilkettä mustaan yöhön. Tämä oli vanha merkki. Vanhin.

Tänä yönä sen pyhää kolminaisuutta kunnioitettin hiljaisen hartaasti.

Viileä tuuli viilsi keskustassa seisovan tornin kattorakenteita kuin näkymättömän miekan jäänkylmä terä. Ylhäällä tornin huipulla oli pienen kaupungin tai suuren kylän yöllisten äänten kuuleminen entistä vaikeampaa. Lumisade muutti Mata Nuin tikapuiden kivistä luurankoa yhä valkoisemmaksi. Kaksi hahmoa, nuori mies ja nuori nainen, kävivät keskustelua.

“Uskomaton näkymä”, nainen kuiskasi. Tuuli söi sanojen kuuluvuutta, mutta mies nyökkäsi.

“En ole koskaan ollut näin korkealla!” nainen hihkui. Tummansininen ga-matoran tasapainotteli aivan järeän kivipalkin reunalla. Musta kaulahuivi viuhui tuulessa kuin lippu ja purppuraisen Mahikin posket punertivat pakkasesta. “Kaikki näyttää niin pieneltä!”

“Onpa nättiä”, mies sanoi hymyillen hermostuneesti. Harmaa huna-kasvoinen onu-matoran oli ystäväänsä lyhyempi ja heiveröisempi. Mies seisoi ga-matorania kauempana tornin reunasta. Näky reunalla ilomielin tanssahtelevasta naisesta hieman hirvitti häntä. Mies hivuttautui hitaasti lähemmäs vanhinta ystäväänsä. Musta käsi oli jo koskea ga-matoranin olkapäätä. “Tule kauemmas reunasta”, hän kuiskasi ystävänsä takaa.

“Älä nössöile”, nainen hymähti. “Tämä on aivan kuin kotona etelässä, kun tasapainottelin aitojen päällä.”
“Joo, mutta tässä aidan toisella puolella ei odotakaan pari lahopäätä lehmää, vaan ISOIN PUDOTUS IKINÄ MISSÄÄN”, mies intti hampaat irvessä. “Jos sinä horjahdat ja putoat, kestää vuosi ennen kuin olet edes puolivälissä tornia!”
Nainen hihitti hiljaa. “Eihän se niin…” hän oli jo sanomassa. Hänet keskeytettiin.

“Tai muistatko, mitä Vanha Mestari sanoi painovoimasta?” mies vaahtosi. “Entä jos olemme niin korkealla, että putoatkin YLÖSPÄIN?”
Nainen kääntyi ystäväänsä kohti ja hymyili. “Joo, suoraan Mata Nuin syliin.”
“MINÄ EN VITSAILE, puron tyttö!” mies kivahti. “Tiedäthän, miten taivaalta putoaa välillä kiviä? Silloin kun Mata Nui on vihainen. Tiedäthän, miten ne syttyvät pudotessaan tuleen ja osuvat välillä lehmiin, kun ne ajattelevat syntisiä? Entä jos sinun jalkasi sanoo että SLIP ja… ja ja ja sinä putoat WHOOH ja sytyt tuleen FISS-BUMM?”

Mies ei ollut koskaan kuullut naisen nauravan yhtä kovaa. Hänellä oli vaikeuksia käsittää, mikä tässä äärimmäisen vakavassa puheenaiheessa oli millään tasolla huvittavaa.
“Hyvä on, hyvä on”, nainen sanoi hengästyneenä naurusta ja astui kauemmas reunasta. “Sinä kyllä pelkäät pikkuasioita.”

“Minä olen onu-matoran. Luoja ei tarkoittanut minua tosi tosi korkealle. Itseasiassa tosi tosi kauas tosi tosi korkeasta.”

“Te myyrät olette hassua väkeä”, nainen sanoi.

Mies olisi tuhahtanut ja pitänyt luennon rasistisista ennakkoluuloista tai poliittisesti epäkorrekteista lempinimistä, jos kumpikin äsken mainituista konsepteista ei olisi ollut esimatoraneille yhtä hyödyllinen kuin opastekyltti sokealle.

Mies ja nainen istuivat alas. Pienet silmät katsoivat ensin toisiaan ja sitten tähtiä. Aikaa kului.
“Tänään on taas se päivä, eikö olekin”, nainen sanoi heilutellen jalkojaan tornin reunalla.
“Mikä niistä”, mies kysyi hölmistyneenä.
“Muistatko Vanhan Mestarin tarinan?” ga-matoran. “Tänä päivänä kauan, kauan sitten Mata Nui antoi matoraneille kaikkein isoimman lahjan.”

Mies keskittyi katselemaan tähtiä. Hän ei täysin ymmärtänyt, mitä nainen haki. Avaruuden tuike vei hänen kaiken huomionsa. Silloin hän muisti vain, että Vanha Mestari oli joskus väittänyt tähtien olevan siivekkäitä enkeleitä.
Makutoja, Mata Nuin taivaallista sotajoukkoa, joka suojeli siivillään ja miekoillaan matoraneja korkeuksista.

Historia ei ollut vielä opettanut, että enkeleillä oli tapana langeta.
“Ei muistu mitään mieleen.”

“Hölmö poika”, nainen hymähti. “Tämä on se päivä, jolloin Mata Nui antoi meille elämän.”
Lumisade oli loppunut. Mies aprikoi sanoja, joita hän oli miettinyt pitkään. Hän kouraisi mustalla kädellään tornin lumista reunaa. Se oli kylmä.
“Mata Nui on antanut minulle paljon lahjoja”, mies sanoi. “Elämän. Kauneimman maailman, mikä meillä voi olla.”
Hän kääntyi katsomaan naista. “Ja parhaan ystävän.”
Nainen katsoi kysyvänä, mutta hymyili. “Niin?”
“Sinä olet parasta, mitä minulle on sattunut”, mies sanoi ja nosti panssarinsa taskusta jotain. Se oli pieni laatikko, joka oli kääritty punaiseen paperiin. “Haluan kiittää sinua siitä. Haluan antaa lahjan. En ehkä yhtä hyvän kuin Mata Nui, mutta…”

Nainen oli hiljaa.
“Minä tiedän, mitä siinä paketissa on. En halua sitä.”

Mies meni vaisuksi. “M-miksi?”

“Sinun olisi pitänyt jättää se saarellemme. En voisi koskaan, koskaan ottaa sitä sinulta.”

“Mutta minä vaadin!” mies tuhahti. “Haluan, että sinä pidät sen. Sinä. Ei kukaan muu.”

“Minä sanoin, ystävä”, nainen vastasi vakavampana. “Pidä se. Se kuuluu yksin sinulle. Mata Nui tarkoitti sen sinun kannettavaksesi.”

Mies näytti lannistuneelta. Hän laski hitaasti pienen paketin taaksensa. Hänen ymmärrykseensä ei mahtunut, mikä paketin sisällössä oli niin ihmeellistä.
“Kai on edes jotain, jota voin antaa sinulle?” hän kysyi vaisusti.
Nainen mietti pitkään ja hartaasti. Hänen katseensa kiersi ympäri tähtitaivasta.
“Anna minulle nimi”, hän lopulta vastasi.

Mies näytti siltä kuin matalallalentävä kuolonpeippo olisi osunut häntä otsaan. Tietenkään hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä kuolonpeipot olivat, sillä muuan puolijumalan voimat omaava hullu tiedemies ei ollut vielä luonut kyseistä biologiaa ja kaikkea elämää olemassaolollaan pilkkaavaa lintulajia hyvin sekavana iltapäivänä.
Mies nosti kättään hitaasti ylös ja nieleskeli sanoja, joita oli sanomassa.
“… mitä?”

“Mata Nui antoi meille paljon lahjoja. Paljon, kauniita, kauniita lahjoja. Mutta hän ei antanut meille nimiä.”
“Mutta, mutta… vanhimmat sanovat, että se on jumalanpilkkaa!” mies sanoi varoen.
“Vanhimmat voivat olla ihan rauhassa”, nainen hymähti. “Mata Nui ei luonut meitä nukeiksi, joilla leikkiä tai nappuloiksi, joilla pelata. Hän antoi meille vielä yhden lahjan tänä päivänä. Saamme valita. Hän antoi meidän valita… uskommeko häneen.”
Nainen taputti ystävänsä olkapäätä. “Minusta se on pientä verrattuna nimeen.”

Mies puri hammasta. Keskustelu oli muuttunut yhä vaikeammaksi. Lisäksi tuuli alkoi kylmentyä. “Miksi minulla olisi oikeus valita sinun nimesi?”
Naisen hymyssä oli kuitenkin vielä lämpöä. “Koska sinähän sitä käytät. Haluan kuulla sinun sanovan sen. Uudelleen ja uudelleen.”

“Hy… hyvä on. Haluan vain yhden vastalahjan.”
Naisen kulmat nousivat kiinnostuneena.
“Haluan, että… sinäkin annat minulle nimen.”

Nainen ja mies, Vicandra ja Lazoren, istuivat katolla vielä pitkään. Tänä talvisena yönä he kiittivät Mata Nuita kaikesta.
Lazorenin lahjapaketti peittyi vähitellen lumeen, kun talviyö näytti todellisen voimansa. Vaikka sen sisältö oli tärkeääkin tärkeämpi, kumpikaan matoraneista ei juuri nyt välittänyt. Heillä oli kaikki, mitä he tarvitsivat.

Tarina olisi voinut jäädä tähän. Paketti olisi voinut jäädä avaamatta.
Kuten usein sanottiin, Mata Nuin tiet ovat tuntemattomat. Paketille oli määränpää.

Polkua, jota pitkin se sinne kulkeutui, kutsuttiin historiaksi.