Aihearkisto: Joulukalenteri 2012

Klaanon-joulukalenteri vuodelle 2012

Joulukalenteri 2012

16: Antamisen ilo – taiteilijan näkemys

6 kommenttia

Pohjoinen Manner, erään kartanon tilukset

Yö oli pimeä: himmeä pilvien huntu peitti verhosi kaikki paitsi kaikkein kirkkaimmat tähdet toiselle puolelleen ja puolikuukin näytti loistavan vain puolella teholla. Päärakennuksen ja muurin väliin jäävä piha-alue yritti kuitenkin olla mahdollisimman paljon valoisa, ja valonheittimiä olikin suorastaan ylimalkainen määrä. Piha oli kuitenkin täynnä varjoja: Muurin varjo, vajan varjo, varaston varjo, tornin varjo, telttojen varjot, vartijoiden varjot.

Varjot olivat myös polku, jos osasi lukea maailmaa karttana näkökenttien yli, ali ja ohi.

Toinen pihalla nököttävistä vartijoista, miespuolinen ja siksi maailmalle onneaan etsimään lähtenyt Vortixx, oli pitänyt yötä rauhallisena. Asiain laitaan tuli kuitenkin muutos, kun hänen radiopuhelimensa heräsi särähtäen eloon.
”Täällä vahti 2, kuuluuko?” hänen kollegansa kysyi matalalla ja miltei kuiskaavalla äänellään linjan toisesta päästä. Vortixxin sormi hakeutui vartijanliivin yläosan radiopuhelimelle. Hän painoi nappulan pohjaan
”Täällä vahti 1. Kuuntelen”
”Kuulin rakennus nelosen nurkilta ääniä. Siirryn tutkimaan asiaa. Loppu.”
Vortixx päästi irti harmaan radiopuhelimensa napista. Hän oli hermostunut; mainittu vaja oli muurien sisäpuolella, eli sen piti olla täysin ulkopuolisten tavoittamattomissa. Vartija avasi Zamor-pistoolinsa kotelon napin. Kukaan ei varastaisi Metsästäjiltä, ei hänen vartiovuoronsa aikana. Hän tahtoi edetä urallaan.

Vilkuiltuaan hetken hermostuneena pihan toiselle laidalle, jossa epäilyttävän äänekäs vaja sijaitsi, vortixx rauhoittui hieman. Mitään ei kuulunut: ei askeleita, ei puhetta, ei taistelun ääniä. Ehkä kyseessä oli vain väärä hälytys.

Tai ehkä hänen kollegansa ei vain ollut huomannut solakkaa siluettia, joka loikkasi vaivatta vartijan pään yli ja jatkoi varjojen muotoisen polkunsa seuraamista.

Seuraava höynäytettävä oli päärakennuksen korkeimman kerroksen ikkunan lukko, joka antoi periksi tiirikalle miltei siinä samassa, kun näkökenttien väleissä suunnistaja oli noussut seinän ylös. Yksi sormi koukistui akkunan kahvan ympärille ja veti. Ikkuna aukesi ääneti, joten öljy sai jäädä lepäämään reisikotelon sisään. Auki, sisään, kiinni, ja vielä viimeinen silmäys Metsästäjien tukikohtanaan käyttämän kartanon pihalle. Kaksi vartijaa palasivat asemiinsa, eikä kumpikaan heistä tehnyt elettäkään nostaakseen hälytystä.

Yrittäkää edes. Jonain päivänä jään eläkkeelle tehdäkseni elämästäni vähemmän tylsää.

Ikkunan takaa avautui pitkähkö, pimeä huone, jossa oli turvallista kulkea. Vain haalistuneet, zakazilaisia sotaherroja esittävät muotokuvat tuijottivat kulkijaa yrmeillä katseillaan. Yrmeillä ja aivan liian monilla katseillaan: käyttämätön, ilmeisesti makuuhuoneeksi rakennettu tila oli täynnä vanhoja tauluja, ja sitä käytettiin varastona.

Mutta tämä on rihkamaa.

Vasta käytälle johtavan, kauniisti kaiverretun puuoven raosta siintävä valo paljasti tunkeutujan piirteet tämän asettuessa ovea vasten tarkkailuasemiin. Hän oli nazorak, vaikka poikkesikin monin tavoin lajikumppaneistaan. Siivet, alempi käsipari ja suuri osa ulkoisesta panssaroinnista loistivat poissaolollaan tehden hänestä huomattavasti pienemmän ja siromman. Jos joku olisi nähnyt torakan paljaan kehon, oli hän nähnyt hyönteisen ruumiin olevan arpikudosten peittämä, ja jokaisen irti revityn kappaleen kohdalla olevan jäljen. Varjosuunnistaja oli kuitenkin verhonnut suuren osan kehostaan tummalla kangaspaidalla ja hansikkailla. Ja jos joku olisi nähnyt torakan paljaan mielen, hän olisi nähnyt ketterän hyönteisen vihaavan lajiaan aivan muusta syystä kuin kyseisten arpien takia.

Nyt nazorakilla oli kuitenkin muut asiat mielessään. Pimeyden Metsästäjien tukikohtaan tunkeuduttaessa kannatti pitää keskittyminen siinä, mitä ympärillä tapahtui. Hansikoitu käsi meni pieneen reisikoteloon ja kaivoi sielä esiin kartanon pohjapiirroksen. Lyhyt vilkaisu riitti hyönteiselle ja hän löysi pian etsimänsä. Huoneen oiken seinän oikeassa yläkulmassa, pinottujen taulujen takana, oli ilmastointikanava. Lyhyt ja äänetön esineistön siirtely ja ruuvimeisselin pyörittely takasivat torakalle pääsyn kanavaan, johon hän siron ruumiinrakenteensa puolesta mahtui vaivatta. Ryömiminenkään ei tuottanut pulmia, se oli suorastaan hänen leipälajinsa.

Kyseinen torakka oli nimittäin mestarivaras. Yksikään kassakaappi, turvahuone tai holvi ei ollut hänen näpeiltään suojattu, sikäli kun hän sille päälle sattui. Lukkojen laimetessa leikiksi ja vartijoiden vain viihteeksi hyönteinen tiesi olevansa kokolailla paras siinä, mitä hän teki. Siksi hän olisikin voinut olla ryöstämässä arvokkaampiakin kohteita kuin Metsästäjien pientä konttoria Pohjoisella Mantereella. Mutta juuri tämä kyseinen kartano oli herättänyt mestarivarkaan huomion erään ylivertaisen ominaisuutensa puolesta: Pimeyden Metsästäjien johtoportaan jäseniä oli siellä vierailemassa.

Ja se teki keikasta monin verroin hauskemman.

”…eikä sillä että väittäisin, että hän tekee niin tahallaan, mutta se paketti on vanha. Roskaa!”
Puhe oli Miimikosta, sciludomilaisesta Metsästäjästä, ja tämän viimeisimmästä keikasta Trem Kromin niemimaalla. Hänen oli ollut tarkoitus kuljettaa Metru Nuin levyaseen piirrustukset yhteyhenkilöltä kyseiseen kartanoon, mutta hän oli tuonut aivan väärän paketin. Miimikon toimia sättivä Metsästäjä oli Verikosto, suuri ja sarvekas olento. Toinen silmä punaisena, toinen vihreänä hohtaen hän tuijotti kartanon roihuavaa takkaa. Kaikesta vaarallisuudestaan huolimatta hän ei tahtonut katsoa keskustelukumppaniaan suoraan silmiin yhtäjaksoisesti, vaan kummatkin tyytyivät istumaan vierekkäisissä nojatuoleissaan tulen loimua seuraten.
”Hän yrittää parhaansa”, toinen, punainen Metsästäjä, joka tunnettiin nimellä Väijyjä, vastasi rauhallisesti, mutta hänen äänensä oli silti kylmä. Se oli aina kylmä. ”Meidän Miimikkomme ei ottaisi sitä riskiä, ettemme ‘auttaisi hänen rakastaan’.”
Verikosto hymähti. ”Niin kai sitten.”
”Mutta kerrohan”, Väijyjä jatkoi keskustelua, kääntäen päätään eriparisilmäisen keskustelukumppaninsa suuntaan. ”Mihin laitoit paketin?”
”Ai sen roskan?”
Punaisen Metsästäjän silmät siristyivät hieman. ”En istuisi tässä, jos tuhlaisin niitä resursseja, joihin pääsen käsiksi.”
”Anteeksi”, sarvipää sai suustaan. Hän ei ollut hyvä pyytelemään anteeksi. ”Laitoin sen kellarin holviin muiden tavaroiden kanssa.”

Vähemmän sarvekas Metsästäjä käänsi katseensa jälleen liekkeihin. Päivä ei ollut mennyt lainkaan suunnitelman mukaan, mutta hän päätti säilyttää malttinsa. Vielä oli aivan liian aikaista sanoa, mutta jotenkin hän tiesi Pimeyden Metsästäjien lähenevän käännekohtaansa…

Mutta onneksi ilmastointikanavassa tunnelma oli korkealla. Hyönteisvoro oli nimittäin aivan holvin tuntumassa. Hän ruuvasi tiensä ulos raikkaan ilman ja oman itsensä liikkumista edesauttavasta putkistosta ja tupsahti käytävään, jonka oli etukäteen varmistanut valvontakamerattomaksi. Nyt jäljellä oli enää paksu ja murtamaton holvin ovi.

Varas nauroi sisäisesti ja avasi yhdistelmälukot pyörittelemällä niitä hetken.

Niks naks niks niks naks oli kaunis konsertto ja merkki hyvin tehdystä työstä. Nazorak astui holviin korjaten samalla silmät peittävän mustan kangasnaamarinsa asentoa. Huone oli koruton, betoniseinäinen ja näytti niin paljon maan alla sijaitsevalta kuin mikään ikinä pystyi, eikä missään nimessä vetänyt vertoja Metsästäjien arvokkaimmille ja parhaiten vartioiduille holveille. Mutta sen hyllyt oli lastattu suurella määrällä arvokasta tavaraa, joista saisi oikeilla markkinoilla oikein mehevän hinnan. Oli Kanoheja, oli aseita, oli taidetta. Ja sitten oli ruma paketti.

Hyönteinen nosti sen kummissaan. Laatikko oli kääritty ruskeaan paperiin ja se oli kaikin puolin koruton.
Ovatko Metsästäjät alkaneet levittää nimeämispäivän ilosanomaa?
Varas laski paketin takaisin puiselle tasolle josta oli sen poiminut ja jatkoi muun tavaran penkomista. Asiantuntevuus oli avainsana, kun karkulais-Nazorak arvioi, mitä saisi vietyä mukanaan ja mikä olisi kuljetettavuuteensa suhteutettuna arvokkainta.

Ja kaikken tämän asiantuntevuuden kanssa täysin ristiriitaisesti hän otti matkaansa sen paketin.
Minä otan tämän, hän päätti. Varas ei tohtinut myöntää miksi, vaikka tiesikin vastauksen. Epäammattimainen mielijohde ei johtunut siitä, että hänestä olisi ollut hyvä ajatus ryöstää arvottomimmaksi arvaamansa artifakti Metsästäjien holvista vain ärsyttääkseen rikollisjärjestöä, vaikka usein jotain samansuuntaista harjoittikin. Ratkaisevaa oli se, miten paljon paketti muistutti nimeämispäivälahjaa.
Nimeämispäivä… hyönteinen ajatteli, miltei ääneen. Sana satutti torakkaa. Se sai hänet samanaikaisesti vihaiseksi, surulliseksi ja ennen kaikkea katkeraksi. Hän epäili sen aiheuttavan samaa kaikissa lajikumppaneissaan.

Nimien täydellinen kieltäminen oli julmin kaikista torakkaimperiumin manipuloinnin muodoista. Omaa tai toistensa identiteettiä ei saanut määritellä, vaan se jätettiin täysin johtoportaalle.
Ei nimi miestä pahenna, varas ajatteli ajatuksen, josta hänet olisi omiensa puolessa tuomittu kuolemaan. Niinkuin tuomittiinkin.

Hansikoidut sormet puristivat pakettia. Niin vaatimaton esine muistutti vorotorakkaa maailmasta, jonka osana hän ei koskaan päässyt olemaan.

Se ei kuitenkaan estänyt häntä pakkaamasta loppua saaliistaan ja jättämästä käyntikorttiaan holviin. Hän jätti aina käyntikortin, lähinnä koska pystyi, mutta myös koska hahaha siitäs saitte. Mestarivaras poistui holvista, palasi ilmastointikanavaan ja sitä kautta pakeni kartanosta. Hän ei aikonut pitää pakettia itsellään; tavaroiden epävirallisen hankinnan mestarin ‘liikkuva elämäntapansa’ salli harvoja turhuuksia. Mutta vain lahjan hetkellinen piteleminen sai hänet hyvälle tuulelle, ja se pieni ruskeaan paperiin kääritty koruttomuuden ilmentymä oli hänelle kuin lahja, jota hän ei koskaan saanut. Vaikka olikin ehkä varastettu. Joskus ‘antamisen ilo’ toteutui, vaikka antaja ei vapaaehtoisesti mistään luopunutkaan. Varas koki olevansa vain vauhdittava tekijä.

Sitä paitsi karkuri-nazorakin osa maailmassa ei ollut helppo.

Rakkaalla lapsella on monta nimea, varashyönteinen vielä ajatteli. Ja meillä ei lainkaan.

Joulukalenteri 2012

15. Keskusteluja tulivuorien alla

3 kommenttia

Matkustajan kädet lepäsivät hänen aseensa päällä. Hänen ei tarvinnut ohjata venettään, joka rauhassa ui kohti harmaata ja punaista rantaa. Matkustaja oli Toa, mutta ilman Suvaa. Hän puki säkkikankaisen anorakin päälle ja peitti punertavan huivinsa kasvojaan. Viimeiseksi hän laittoi paksut pihkasta tehdyt suojalasit silmiensä eteen. Vene rantautui viimein tuohon kirottuun maahan.

Trem Kromin Niemen tuhkamyrskyt piiskasivat kaikkia, jotka lähestyivät sen terävien kristallitähkien puutarhaan. Tulivuoret syöksi kekälettä, ja karkeat kivipölyt piilottivat maanpinnan.
Toa piti tummasta lierihatustaan kiinni vapaalla kädellään, hänen toinen kätensä tiukasti kiinni sauvassa. Jokainen askel upposi syvälle maahan, tehden matkasta raskaan ja tukalan.

Jos Toalla olisi ollut Hau, hän olisi pystynyt suojaamaan itsensä ankarasta sorasateesta ja voinut olla käyttämättä sumeita lasejaan. Akakulla hän olisi voinut oikeasti nähdä suojalasien läpi.
Nyt kun Toa ajattelee, mikä tahansa muu kanohi kuin hänen Suurta Avohkiin näköisyyttä kopioiva naamio olisi edistys. Mutta ikävä kyllä, Toalla ei ollut Suvaa, eli ei muita naamioitakaan.

Toan punainen huivi tanssi raa’an myräkän tahdissa, joka innosti myös muutkin vaatekappaleet Toan päällä tekemään samoin, paitsi hänen hattunsa, jota Toa piti hoivansa alla henkilökohtaisesti.
Toa vaelsi ilman selvää päämäärää paksun tuhkan läpi kuin eksynyttä rahin pentua, joka kadotti silmänsä.
Rajuilma ei taantuisi viikkoihin, Toa toisti itselleen mielessä. Hänen marssinsa ei hidastunut, vaikka jokainen hänen lihassäikeensä kaipasi lepoa. Toa ei pitänyt lukua kuinka kauan hän oli kävellyt painavan pölykerroksen läpi, kuinka monta kuivia ja vääntyneitä varpuja hän oli ylittänyt ja kuinka monta kidenastoja hän oli kohdannut.

Hänen kävi näitä numeroita mielessään, mutta ei peittänyt sillä keskittymistään tarpeeksi, joten hän huomasi vieraan äänen tavallisen kekäleen ja tuhkan välissä.
Toa otti puolustavan Veden elementin asennon ja lähestyi äänen lähdettä.
Punakäärme nousi ylös soran alta, jonka väri oli sulautunut onnistuneesti punertavaan ympäristöön. Rahi sihisi hyökkäävästi saalista. Sen useat piikit kipinöivät intensiivisesti.
Toa otti askelia hitaasti sivuun, hän oli valmiina. Punakäärme ei ottanut nälkäisiä katseitaan pois saalistaan.
Ennen kuin kumpikaan huomasi, toinen heistä oli kaatunut maahan, hänen verensä kastellen harmaata hiekkaa. Heidän korvansa eivät olisi voineet poimia myräkän keskeltä tuon aseen ääntä, mutta he olisivat voineet kuulla toisen toonin.
”VALOTTU!”

Toa katsoi toista sankari-soturia, joka liukui mäeltä ja juoksi hänen viereen.

”Viime tapaamisesta ollut jo aikaa, Valottu!” vihreä, Suurta Volitakia kantava Toa huohotti innostuneesti. Toa ja Toa. Trem Kromin niemessä ei usein törmätty kahden Sankareihin yhtäaikaa.

”Nidhiki. Iltapäivää sinullekin.”

Valottu pyyhki tuhkan pois suojatakistaan ja ripusti sen naulakkoon. Miellyttävä viileys, joka kulki ellipsin muotoisessa huoneessa oli hyvin rauhoittava tukahduttavan retken jälkeen. Myrskyn ääni kuului yhä talon ulkopuolelta.

Nidhiki kaatoi lasi kylmää ja laittoi sen savipöydälle. Toat istuivat pöydän ääreen.

”No, miten matkasi on ollut?” Nidhiki kysyi ja siemaisi hieman juotavaansa.
”Sama kuin ennenkin. En ole ehtinyt seurata mitä muualla maailmassa tapahtuu” Valottu vastasi ilman Toalle.
”Ahaa”, Nidhiki otti toisen kulauksen. ”Täällä asiat ovat pysyneet myös aika samana. Tosin, Ivek ja Tuvanista tuli pari, tuhkahirssisato on ollut tuottoisa, Rahit ovat kiusanneet asukkaita kuten tavallista ja De-kansa on yhä omien piirinsä keskellä…”
Ilman Toa kertasi tapahtumiaan, vaikka häneltä ei olisi kysytty. Kesti hetken ennen kuin hän vaihtoi aihetta.
”Hei, oletko vieläkään lukenut sitä kirjaa jota ehdotin, se ”Veden lukijan ilta”?” Ilman Toa kysyi hyväntuulisesti.
”En”, Valottu vastasi lakonisesti.
”Mitää, julmaa”, Nidhiki kihersi ystävällisesti. ”Et koskaan lue, mitä ehdotan.”
”Ei ole ollut aikaa.”
”Mutta ei sinulla ole kiire.”
”En löytänyt kirjatoreilta.”
”Mutta se on menestyskirja.”
”Ai.”
Valottu ei yllättävästi muuttanut tyyntä äänensävyään kertaakaan keskustelun aikana, mikä huvitti Ilman Toaa suuresti.

Hän ei lopettaisi aikoihin ellei Valottu olisi jatkanut puhumista.
”Olen kyllä kuullut, että Suuressa Kaupungissa on syntynyt selkkauksia”

Nidhiki lopetti selittämisen ja siirtyi pois aiheestaan. ”Muistat kai Rauhan Akolyytit?”

”Muistan. Varakuraattori Lumihan oli nostanut pienen mellakan kun Jaatikko oli hiljennetty hänen Dumen hallinnon kritiikin takia”, hattupäinen Toa vastasi, eikä hetkeäkään paljastanut katsettaan hattunsa varjon alta.

“Niin, siitä kuinka Dumen opetukset ei seuraa Ylpeää-Vanhaa-Suuntaa. No, Vaurauden Arkkitehtien sisällä on syntynyt ristiriitoja. Kuulema osa ovat alkaneet sympatisoida Degohin ja muiden loogikkojen ja tiedemarkiisien kanssa.”
”Ei ihme. Dumen uudistukset ovat olleet radikaalisia. Ylpeästä-Vanhasta-Suunnasta erkaneminen tarkoittaisi koko yhteiskunnan toimintajärjestelmän muuttamista”, Valottu vastasi mietteliäänä.

”Jep, mutta Dume on pitänyt kyllä pitänyt mellakat erittäin hyvin kurissa, joten suurta kaaosta ei ole vielä syttynyt. Kuulema Degoh on jopa suunnittelemassa uuden kommuunin rakentamista”, Nidhiki jatkoi selittämistä ja joi loputkin juomansa. ”On myönnettävä; Dumen alla ei ainakaan syty kolmatta Suurta Puhdistusta.”

Valottu pysyi hiljaa.

”Asioita, joita olen kuullut mitä Makutat tekivät ja Parven tuoma massamurha hyytää minua yhäkin”, Nidhiki mainitsi ohikulkevasti, mutta Valottu oli syvällä omien ajatuksien sisällä.

Hän muisteli sitä, mitä hänen ei pitäisi.
Nidhiki huomasi pian Toan yhtäkkisen hiljaisuuden ja yritti vaihtaa uudelleen aihetta.
”Hei, Kaupungista puheen ollen; muistat kai Ihitin, joka muutti sinne? ”
”Luulin, että kaikki Matoralaiset täällä pelkäävät sinua?”
”Auts, tuo sattuu”, Nidhiki yritti kuulostaa piittaamattomalta, mutta Valottu tiesi.
Nidhiki nousi ylös tuolistaan ja meni toiseen huoneeseen etsimään jotain. Pian hän palasi takaisin pöydälle, hän toi mukanaan ympyrän muotoisen metalliesineen johon oli kirjailtu lyhyen numerosarjan.
”Katso mitä hän lähetti minut, suoraan Tieto-Torneilta”
Toa katsoi hetken pöydän päällä lepäävää esinettä.
”Sen nimi on Kanoka. Se on kyllä vielä prototyyppi, mutta kuulema tulee olemaan vallankumouksellinen.”

”Lautanen. Hyvä tietää, että vanha Matanin kieli elää vielä”, Valotun äänensävy muuttui asteittain hienovaraisesti, ja alkoi puhua itselleen. ”Te kete veore conoga harai suma rasin weraki. Inai avoh te eluni raura kuara mai…”

”Hei nyt, eivät kaikki ole yhtä vanhoja ja tietämyksellisiä kuin sinä”, Nidhiki sanoi ja piteli kiekkoa tiukasti kädessä. ”Älä sitten koske tähän”
”En minä aikonut”, Toa vastasi, vaikka hän ei edes kysynyt kiekkoa. ”Sitä paitsi, mitä vikaa kristallisoijissa oli?”
”Valottu hei. Et voi sanoa rehellisesti, että niitä jalkajousia käytetään vielä? Ne ovat raskaita ja kömpelöitä antiikkia”
”Mutta ne toimivat”
”Miten vain”
Tuhkamyrsky jatkui, kuten keskustelukin.
”Oletko vieläkin yksin? Siis, vieläkin vapaana ilman tiimiä?” Nidhiki kysyi
”Kyllä”
”Ei yhtään paikkaa jota suojella”
”Ei”
”Oletko yrittänyt asettua?”
”En voi”
Tässä vaiheessa keskustelu oli muistuttanut enemmän kuulustelulta, mutta ilman Toa oli ainoa joka ei huomannut sitä.
”Miksi nämä kysymykset yhtäkkiä?”

”No, sinä et yleisesti käy täällä. Tai no, et käy täällä enää yhtä yleseisti, joten ajattelin vain. Sinä et tunnu sellaiselta, joka tulee ilman syytä. Minulla on omat ihmiset jota suojella. No, ne hieman pelkäävät minua, mutta silti ja no, halusin vain…”
Ilman Toa alkoi kompastella omiin sanoihin.

”Mitä tarkoitat?” Valottu kysyi kääntämättä päätään.
”Äh, unohda. Unohda mitä sanoin”, Nidhiki vaihtoi pian taas puheenaihetta yrittäen kuulostaa niin rentoutuneelta kuin mahdollista. Mutta Toa tiesi, mitä Nidhiki piilotti.
”Et luota minuun”, Valottu sanoi. ”Vaikka olemmekin tavanneet aika usein.”
”Miten niin?” Ilman Toa yritti vastata rauhallisesti.
”Olet silmäillyt asettasi koko ajan ja pitänyt sitä kätesi lähettyvillä”
Nidhiki nielaisi hermostuneesti. Hän ei tiennyt milloin ja kuinka kauan Toa oli katsonut häntä silmiin hattunsa alta. Miten hän näki hattunsa alta? ”Äh, öh…”

”Ymmärrän, miksi et luota minuun”, Valottu jatkoi. Nidhiki ei yrittänyt puolustaa itseään ja pysyi vaiti.
”Tulin tänne vain lyhyeksi ajaksi. Minä en palaa enää takaisin tämän käynnin jälkeen”, Toa yhtäkkiä mainitsi, mikä yllätti ilman Toan. Nidhiki halusi kysyä, saada enemmän tietoa irti, mutta hän tiesi ettei siitä tulisi mitään. Valottu ei koskaan vastaisi suoraan.
Kumpikaan ei seurannut ajan virtausta siinä kiusallisessa hiljaisuudessa, ja pian kuin huomasivatkaan, oli aika lähdettävä. Valotun lopettaessa hän nousi ylös tuolistaan ja puki anorakin päälle.
”Pitääkö sinun lähteä?” Nidhiki viimein kysyi.
”Kyllä”, Valottu vastasi ilman selitystä, mutta ilman Toa ei enää yrittänyt repi enemmän tietoa irti. Ennen kuin Valottu ehti avata oven, hän puhui taas.
”Olen ajan saatossa muodostanut epäilyksen, joka liittyy siihen mitä tein. En tiedä olenko oikeassa vai en, mutta osa minusta kuitenkin on onnistunut uskottaman minun olevan oikeassa. Tämän takia en voi enää käydä täällä.

Olet vielä nuori, mutta sinulla on edessäsi vielä paljon, ja tulet kantamaan suuren vastuun kanssasi. Tulet joutumaan tilanteisiin, jossa kyseenalaista itseäsi.
Mutta muista: Älä ajattele, että olet muita huonompi. Sinulle annettiin tämä voima syystä. Älä kuvittele hetkeäkään, että et ole sen arvoinen.”
Nidhiki ei sanonut mitään. Useita ajatuksia vieri hänen päässä. Mitä Valottu puhuu? Mitä hän tarkoittaa? On hän aina ollut tyyni, mutta miksi yhtäkkiä tämä? Minkä takia se, mitä hän sanoo vaikuttaa enemmän kuin pitäisi?

”Älä tee samaa virhettä kuin minäkin…

Hyvästi.”

Trem Kromin kylät eivät koskaan olleet pelkkä kokoelma taloja ja koteja muurin takana, ellei niitä olisi rakennettu laaksojen väleihin tai olleet Whetalaisia lonkeronomadeja, joita oli nykyään kaikki alla niemimaassa Kalmahin epäonnistuneen nousun jälkeen.
Sen sijaan, kylät olivat rakennettu yhden, paljon suuremman katon alle, jolloin yksi asutuskunta oli ulkopuolisille kuin yksi suurempi, manas-ravun muotoinen rakennus.
Oraalisen perinteen mukaan osa vanhimmista kyläkoteloinneista ovat manas-rapuja, joita Legendaarinen Kahdeksan olivat päihittäneet varhaisimmissa aikakausissa, mutta kukaan ei ole varmistanut tätä muuna kuin paikallisena satuna.

Kylän asutukset olivat arkkitehtuuriltaan samankaltaisia Olda Tohungan tyyliin, mutta paljon aaltoilevimpia ja orgaanisempia muodoiltaan.
Hieman kauempana kylästä oli myös vanha Steltiläinen linnoitus, joka oli vain varjo entisestä itsestään. Nykyään se on muistutus Aristokraattien epäonnistuneista ja turhamaisista valloitusretkistä, todistaen yhä uudelleen kuinka he eivät tulisi koskaan kopioimaan kunniakkaiden esi-isiensä saavutuksia.

”Saisinko tuon laatikon takaisin?” kaapuun pukeutunut sciludomilainen osoitti Valotun kantamaan ruskeaa laatikkoa, jonka hän löysi matkalla.
Valottu antoi laatikon ilman kysymyksiä. Sciludomilainen juoksi heti kun sai kyntensä siihen ja nauroi maanisesti samaan aikaan.
Tuhansia ääniä kuului joka suunnassa, jokainen niistä taisteli, kamppasi ja kietoi toinen toisensa. Mainokset, ilmoitukset, varoitukset ja ehdotukset väänsivät ja kiersivät, ne olivat ainoa kieli jota puhuttiin kaupanteon valloittamassa foorumissa, jossa raha aina liikkui nopeammin kuin ihmisetkin.
Jokainen kävijä olivat yltä päältä peitetty paksuun suojatakkeihin, turbaaneihin ja viittoihin, kantaen päällä samat pihkasta tehdyt suojalasit. Kukaan ei halunnut joutua Trem Kromin rajuilman saaliiksi. Ruskean, harmaan ja hiekan värisävyihin pukeutuneet asukkaat olivat vaikea erottaa toisistaan eikä koskaan tiedä milloin edessä törmää joku yhdestätoista matoralaiskansoista, selakhilaiseen veteraaniin, skakdi-palkkasoturiin, karkotettuun lonkeronomadien paimeneen, tai silloin tällöin Krikcit-Pappimieheen ja vortixx vapaakauppiaaseen, jonka onni oli viimein ehtynyt.

Jokainen myyntikoju laittoi esille vain harvoin samoja esineitä. Käsityöt, työkalut, elintarvikkeet, aseet; jokainen oli jaettu omaan kojuun, joka myi vain yhtä tiettyä. Siinä missä ensimmäinen olisi myynyt ruukkuja, olisi toinen myynyt pelkästään lautasia ja kolmas kulhoja, ja niin edelleen.
”Saisiko neidille olla upea takki?” Ba-Matoralainen kauppias kysyi. Valottua ei ole tunnistettu Toaksi kiitos hänen lierihatun ja paksun viitan. Hänet olisi voinut ihmiskasassa helposti luulla toisen muun lajin edustajaksi.
”Tämän takin on suoraan tuotu Metru-Nuilta. Tämän takki on tehty seuraten vanhan Eliitin tyyliä!” myyjä mainosti innokkaasti takkia. Takki oli mustan ja hiekanharmaa, jossa on koristeltu vain vähän mutta ytimekkäästi. ”Hei hetkinen, sattuuko neiti olemaan Toa?”
Valottu katsoi hetken takkia, ja vastasi.

”Ei, en ole Toa.

En enää.”

Joulukalenteri 2012

14: Odottamaton matka tai jotain sinnepäin

2 kommenttia

Yksinäinen vuori, Volomarian kylä

Yksinäinen vuori kaukana Eteläisen mantereen pohjoisosissa oli koti Ortonien yhteisölle. Vuoren onkaloon nämä kaivuulaitteilla, porilla ja hakuilla varustetut pienehköt olennot olivat kaivaneet itselleen suurehkon valtakunnan. Suuret kivipaadet pitelivät jättiläismäisten salien kattoja paikoillaan kun matoraneista lähteneen sukuhaaran edustajat louhivat mineraaleja kuten smaragdia, timantteja ja valokiviä vuoren uumenista. Näitä asukkaat käyttivät vaihdannassa ja rikastuivat. Korkean elintason seurauksena läheinen laakso oli täyttynyt teknologiaromusta, jota kukaan ei hyödyntänyt. Kuljettimien, ilmalaivojen ja kiitureiden jäänteitä oli laakso täynnä, koska piittaamattomat ja rikkaat kaivostyöläiset eivät niitä osanneet korjata. Tänne joutumaalle perustettiin hiukan poikkeavanlaatuinen kylä, joka koostui pelkästään naispuolisista matoraneista.

Suurin osa Volomarian kylän asukkaista oli salaman, jään, veden ja kasvillisuuden elementeistä. Toki muutama mielenvoimien matoran-neitokin oli mukana kylää asuttamassa, mutta nämä olivat pääelementit.

Erivärisistä metallikupoleista tehdyt talot tarjosivat suojaa heille, ja sähköteknilliset taidot pitivät asunnot lämpiminä. Maan alta johdettiin lämpöä taloihin ja kylä oli lämmön ja energian suhteen omavarainen kun läheinen joki, Erian, valjastettiin hyötykäyttöön ja tuottamaan sähköä asukkaiden tarpeisiin.

Kylää johti vanha kasvillisuuden turaga Elianor, yhdessä mielenvoimain turaga Valionorin kanssa. Kaksikko oli ollut toia jo aikana ennen aikaa ja nähnyt universumin syntyvän ja Legendojen kaupungin ensimmäiset tiedon tornin siemenet laskettiin maahan.

”Tästä tulee hieno Nimeämispäivä”, Elianor kertoi ystävälleen, samalla kun laittoi jo hiukan värinsä menettäneen kuusen taas elämään kirkkaasti. Vihreä valopallo lensi turagan turkoosista kämmenestä, mennen puun sydämeen. ”Amana Volo kaiken herättää, Amana Volo meidät yhdistää”.

”Meidän pitää varmistaa että Vuata Maca puu pitää kylän elinvoiman hengissä. Puu on jo vanha ja lohkeilemassa ja sen voimaa pitää ylläpitää. Oi kumpa se yksi vieraileva Salaman Toa, Tawakos se olikaan, olisi täällä. Hänen vierailustaan on jo iäisyys ja puumme tarvitsee jostain toa-voimaa”, Valionor puuskutti. Hän oli käyttänyt liikaa aikaa puhumiseen eikä totuttuun tapaansa ollut lähettänyt vain mieliviestejä ystävälleen.

”Ennusmerkit sanovat että talvesta on tulossa ankara. Erian on jäätymässä ja ortoneillakin alkaa olla kylmä, vaikka he pumppaavatkin lämpimikseen Yksinäisen vuoren laavaa energianlähteeksi. Meidän pitää keksiä keino selviytyä tästä tulevasta kylmyyden ajasta. Kenet lähetämme hakemaan uutta elinvoimaa Vuata Maca-puulle?” Elianor lopetti uupuneena.

”Entä kirjuri? Hän vaikuttaa toimettomalta kun paperikin loppui ja täällä ei ole tapahtunut mitään pitkiin aikoihin. Muistatkos muuten sen yhden kiven jonka piilotimme Yksinäiselle vuorelle joskus kauan sitten? Eikös se ollut jokin toa-voimalla varustettu juttu tai vastaava?” Valionor puuskutti ja hieroi leukaansa. Seikkailuista Elianorin kanssa oli kulunut jo kauan ja aina kaikkea ei muistanut selvästi kun muisti ulottui tuhansien ja taas tuhansien vuosien päähän.

“Ehdotatko siis häntä meidän matkaajaksemme? No ottakoon mukaansa Bethoonian, Bo-Matoranimme ja sokeriruokofarmarimme. Kyllä he varmaan saavat jotain aikaiseksi.”

“Asia on siis sovittu. Lähtekäämme kiireen vilkkaa Kirjurin talolle. Volomaria ansaitsee hienon nimeämispäiväjuhlan ja siihen pääsemme vain Vuata Maca puun lämmössä. Kiitäkämme niin nopeasti kuin vanhoilla jäsenillämme kerkiämme”.

Kului jonkin aikaa kunnes jaloa Hunaa kantava Valianor ja jaloa Hauta kantava Elianor pääsivät erilaisista sähköjohdoista ja metallikappaleista muovatulle kupolitalolle, jossa Vo-Matoran Kirjuri torkkui riipputuolissaan. Nuori Matoran-neito oli lukenut viime yön Rahi-kirjaa, jossa kerrottiin yhteiskuntahyönteisistä, joilla oli suuri liikkuva imperiumi kaukana maailman laidalla. Opus oli ollut perin mielenkiintoinen, mutta sisälsi muutamia asiavirheitä, ehkä siksi että kirjoittaja oli menettänyt osan järjestään hulluuspöllöjä tutkimassa tai siksi että hänen jokaisen sormensa paikalla oli erillinen linkkuveitsiproteesi. Jokatapauksessa Kirjuri putosi äänekkäästi lattialle kun kaksi vanhusta tulivat häntä herättelemään.

“Ylös Kirjuri. Nyt on aika nousta ja lähteä tehtävälle. Herätä Bethoonia ja lähtekää yhdessä Yksinäiselle vuorelle. Meillä on sinulle kartta ja äläkä palaa ennen kuin olet saanut tehtävän hoidettua”.

“Onko tämä jotain pahaa unta?” kirjuri kysyi, raottaen silmiään. Putoaminen oli laittanut hänen naamionsa mutkalle hänen naamallaan ja Ruru piti suoristaa. Unta tämä ei ainakaan tuntunut olevan otsan kuhmun takia.

Kirjuri nousi, pakkasi reppuunsa tavaroita ja lähti kiitämään, jättäen hölmistyneet turagat hänen asuntoonsa, jossa johtoviidakko vaelteli ympäriinsä. Seinällä riippui iso juliste keltaisesta hau-naamaisesta salaman toasta. Julisteessa oli kiinni ledivaloja ja niiden avulla toan silmät ja sydänvalo hehkuivat.

Bethoonia oli kotonaan, laskemassa harvinaisten siementensä kokoelmaa ja hoivaamassa Pertiksi nimeämäänsä sokeriruokotainta kun Vo-Matoran kirjuri astui sisään.

“Ai hei sinä. Mitäs sinä nyt olet tänne tullut? Etkös joskus sanonut että siementen laskeminen on uuvuttavaa hommaa?” Kakamaa kantava Bethoonia kysäisi, laittaen samalla siemenet laatikkoon takaisin. Metallikuorinen talo oli sisältä varsinainen viidakko ja monenmoiset kasvit kasvoivat lähes valtoimenaan hänen kodissaan.
”Turagat päättivät että meidän pitää hakea jokin aarre vuoren laelta. Matka Yksinäiselle vuorelle pitää aloittaa pian, muuten emme saa kunnollista nimeämispäiväjuhlaa ja jäädymme tänne rojujen keskelle.”
”Öööh…” Bethoonia mutisi, hörppien samalla kiihkeästi kamomillateetä. Hän mussutti myös leipää ja valmistautui henkisesti vuoriretkelle.
”Ei tuo vuoren ylitys niin kauan vie, ehkä muutamia tunteja. Olemme matoraneja, emme mitään puolituisia. Joten lähdetäänkö jo?” Kirjuri tivasi ja odotti Bo-Matoranin reaktiota. Sinivihreä matoran alkoi kerätä tavaroitaan nopeasti lehdistä kyhättyyn reppuunsa. Valokiviä, köyttä, lämpökiviä ja kiekonheitin kuuluivat jokaisen matoranretkeläisen perusvarusteisiin.
Kaksikko lähti käppäilemään läpi kylän. Metallikupolit oli monissa paikoissa valaistu ulkoapäin ledivaloin ja valokivin ja joka paikka oli valkoisenaan lumesta. Ystävyksemme eivät tunteneet pahemmin kylmää, koska pitivät kaulassaan lämpökiekkoja roikkumassa riipuksista. Tugarat odottivat hylätyn ja osittain puretun matkustajalaivan lähellä, värjötellen tulen loimussa.
”Eli joo. Hyvä kun olette ripeitä, sillä nopeus on valttia. Tarvitsemme vuoren laelta arkun, joka on haudattuna sinne ikiroudan alle. Lämpökivellä saatte sulatettua jään arkun ympäriltä ja jaksatte kaksin tuoda sen sisältöineen kylään. Onnea matkaan!” Valionor huiskutti nenäliinallaan kaksikon matkaan.
”Miksi meidän pitäisi kavuta jos Jameelikalla olisi meille ihan kunnon kahu-kotkat vuorelle lentämistä varten? Ja mikseivät Turagat itse lennä sinne linnuillaan”, kirjuri mutisi, lampsien upottavassa hangessa kohti Jameelikan taloa, joka oli rakennettu metalleista tehdyn puun latvaan. Puun oksat säkenöivät kullan ja hopean väreissä ja niillä oli paljon lunta. Jameelika oli ce-matoran joka huolehti alueen posteista lentoteitse. Hänen kolme kahuaan, Tyrsky, Myrsky ja Hyrsky nuokkuivat orsillaan kun Kirjuri ja Bethoonia rymistelivät vinssihissillä ylös Jameelikan talolle.
”Avaa ovi Jameelika! Tarvitsemme kyydin vuoren huipulle. Turagat ovat ihan kajahtaneita ja laittoivat meidät odottamattomalle matkalle. Kahut tänne ja sassiin!” Vo-Matoran kirjuri huusi sininen ruru punaisena.
”Tullaan tullaan”, pitkähiuksinen kultasininen Jameelika huusi ja saapui kylpypyyhe ruumiinsa ympärillä. Hän oli juuri käynyt suihkussa. Kultaista kakamaa kantava matoran saapui hytisten eteiseen ja opasti kaksikon sisään.
”Ei ole aikaa, on mentävä vuorelle. Nyt heti”, Bethoonia ärisi. Hän ei pitänyt lentämisestä mutta kyllä se tarpomisen lumessa voittaisi.
Kolmikko suuntasi nopeasti kahujen luokse ja lähti lentoon vuorelle. Tuulet eivät näitä uljaita lintuja häirinneet ja muutamassa tunnissa he olivat perillä vuoren laella.
”Olisi kulunut päiviä kavuta tänne, ei tunteja kuten turagat meitä huijasivat. Mitäköhän ne meidän päämme menoksi ovat keksineet siellä kylässä”, kirjuri tokaisi, mutta alkoi kaivaa reppunsa sisältöä lumelle. Ei ollut aikaa ihastella hienoja maisemia joita talvi oli Luonut laaksoon ja vuorille, vaan oli aika sulattaa se karzahnin jää ja ottaa arkku mukaan vuorelta ja tuoda se turagoille.
Jää suli todella nopeasti kun kolmikko heitti lumeen melkein kaikki lämpöä tuottavat asiansa. Tuore leipäkin lensi sulatuskasaan ja lumi suli vedeksi pikkuhiljaa. Liian hiljaa, jolloin kirjuri alkoi kaivaa kaksin käsin lumimoskaa pois. Tämä homma pitäisi saada valmiiksi ennen kotiinpaluuta ja tämä vuori, jolla oltiin oltu kokonaista puoli tuntia oli alkanut jo siinä ajassa käydä sietämättömäksi.
Jameelika otti turkoosin lapion, lapion jossa oli turhamaisesti käytetty turkoosi timantti. Hän alkoi kaivaa vimmatusti kun Bethoonia sulatti sulatuskivillä jäätä ja lunta. Pian tarvittiin ämpäriä veden äyskäröimiseen.
Viimein lapio kolahti johonkin kovaan ja kolmikko alkoi kaivaa arkun ympäriltä. Arkku pitäisi saada ehjänä pois, muuten se räjähtäisi sisältönsä kanssa kuin pinjata ja pienenisi, koska se oli taika-arkku ja isompi sisältä kuin ulkoa.
”Jes. Nyt päästään pois täältä. Hae Tyrsky, Myrsky ja Hyrsky niin pääsemme kotiin”, Kirjuri tivahti, koska hänellä oli univajetta ja tolkuton nälkä. Lukemiset olivat valvottaneet häntä ja hänellä ei enää ollut ollut varaa kunnolliseen ruokaan kun kirjaston myöhästymismaksut piti maksaa pois.
”Ole nyt ihan rauhassa, Kirjuri”, Bethoonia rauhoitteli vo-matorania. Hänkään ei pitänyt vuoresta vaan halusi takaisin sokeriruokojensa pariin. Patu piti kastella ja hoivata. Sen juuret kaipasivat trimmausta. Patu oli hänen lemmikkisokeriruokonsa jos niin voi sanoa. Tämä oli yksi asioista joiden takia Bethooniaa pidettiin outona.
”Olemme kohta valmiita. Olen kiinnittänyt arkun Tyrskyn selkään. Kirjuri, saat mennä hänen kyytiinsä. Varo kutittamasta Tyrskyä, sillä silloin häntä on vaikea hallita ja hänestä tulee arvaamaton. Minä otan Hyrskyn ja Bethoonialla jää Myrsky. Lähtekäämme siis kun kaikki ovat valmiit”.
Matoranit kapusivat värikkäiden kotkien selkään ja kotkat tajusivat lähdön ajan olevan koittaneen. Linnut loivat lepakonsiipimäisiin siipiinsä energiaverkon jonka avulla he lähtivät lentoon ja vielä todella nopeaan lentoon, vaikka satoikin lunta aivan kauheasti.
”Kahut osaavat kyllä kotiin”, Jameelika huusi myrskyn keskeltä, mutta Kirjuri ja Bethoonia eivät kuulleet häntä. He pitelivät lintujensa sulista kiinni minkä pystyivät ja rukoilivat Mata Nuita apuun. Nimeämispäivänä tulisi kolme ruumista jos he epäonnistuisivat ja koko kylä tuhoutuisi sen mukana.
Valitettavasti Kirjuri piteli juuri Tyrskyn herkästä kohdasta kiinni ja lintu alkoi heittelehtiä tuulessa hallitsemattomasti. Muut seurasivat johtajaansa ja alkoivat kaartaa jyrkästi kohti paikkaa johon osasivat jopa silmät ummessa: Volomarian kylää.

Volomariassa kylän turagat Elionor ja Valionor kiirehtivät juhlavalmisteluissa. Juhlat piti järjestää Kirjurille, koska hänellä ei oikeasti ollut muuta nimeä kuin Kirjuri ja kenenkään nimen ei pitäisi olla vain titteli, kuten Tohtori tai jotain vastaavaa. Turagat olivat laittaneet koko kylän väen töihin ja punalakkisia matoraneja parveili ympäriinsä kantaen koristeita ja metallista tehtyjä kuusia. Kylä oli herännyt kaamoksen keskellä henkiin.
Jotkut tähyilivät taivaalle ja toivoivat Punaisen tähden ennustuksen revontulista toteutuvan tänä vuonna, koska taivaan ilotulitukset olivat aina hienoa katseltavaa. Keskelle kylää oli pystytetty korkea kuusi jonka ympärillä oli nauhoja joissa luki Kirjuri. Nimeämispäivä oli tänä vuonna pyhitetty Kirjurille, koska viime vuonna Petter-niminen ga-matoran-neito sai nimen Geliania ja tänä vuonna oli Kirjurin vuoro.
Yläilmoissa kahut heittelehtivät ja suuntasivat kohti varmaa tuhoa ja kylää. Oli varmaan surkuhupaisaa kun Jameelika koetti huutaa ohjeita linnuille. Niistä yksi kuuli käskyt, mutta seurasi orjallisesti johtajalinnun matkaa alas alas alas…
Kunnes joukkio tajusi liian myöhään rysähtävänsä päistikkaa päin pehmeistä metalleista tehtyä kuusta. Linnut takertuivat kuusen palleroihin ja nauhoihin.
”Olemme kotona Valionor ja Elionor! Ja muut!” Bethoonia huusi innoissaan kuusen latvasta. Kirjurin ruru putkahti esiin puun keskivaiheilta ja Jameelika roikkui jättimäisestä pallosta.
”Lähetitte meidät tehtävälle ja te vain piditte täällä hauskaa”, kirjuri huusi närkästyneenä. Sitten hän huomasi kenelle nimeämispäivä oli osoitettu.
”Oi. Kiitos. Minkä nimen minä saan?” hän huutaa kailotti. Turagat katsahtivat häneen ja purskahtivat nauruun, sitten soi torvien ääni ja suuret ledivalot syttyivät ja muodostivat nimen: Sheelika.
Kirjuri putosi hätkähdyksestä alas puusta ja heräsi vasta seuraavana päivänä pediltään, kädessään arkku. Hän katsoi arkun sisälle ja huomasi sen sisältävän pienehkön riutuneen laatikon. Sheelika kurkisti laatikon sisälle ja laittoi nopeasti kannen kiinni. Tämä oli paras nimeämispäivä sillä hän sai vihdoin kunnon nimen.
Vo-Matoran puristi laatikkoa ja uppoutui taas ihaniin uniin.

Joulukalenteri 2012

13: Tahdon nähdä maailmaa

2 kommenttia

Xia

Paketti.

Tuo paketti oli matkannut jo pitkän ajan. Kädestä toiseen. Kädestä lonkeroon. Lonkerosta taas käteen. Kädestä kynsiin. Käteen. Käteen.

Paketti oli päätynyt tomuisen varaston perukoille. Varaston seinät olivat vihertävänharmaata tiiltä. Joka paikassa lojui puoliksi tallottuja pahvilaatikoita. Katosta roikkuva hehkulamppu välähteli välillä laiskasti. Joskus päästi kipinänkin. Pöly leijaili ilmassa. Sen erotti vain valonsäteissä jotka lähtivät ajoittain lampusta ja jatkuvalla syötöllä kapeasta ikkunaraosta huoneen katon rajassa.

Varasto oli maan alla. Ilta-auringon viimeiset säteet väistivät matkallaan ikkunaa pystysuunnassa halkovat kalterit. Lasi oli tuhruinen.

Tuon ikkunan alla oli pöytä ja pöydän ääressä vaatimaton jakkara. Molemmat niistä olivat puuta, ja molemmilla niistä istui jokin. Pöydällä ikivanha, suunnikkaan mallinen laatikko ja jakkaralla henkilö. Henkilö oli Toan mittainen, ja tällä oli yllään tummanruskea haarniskantapainen johon kuului paljon kangasta sekä suojuksia sinne tänne. Päässään tällä oli huppu, joka olisi suojannut hyvin tuulelta ja tuiskulta jos sellaista olisi ilmoilla ollut. Xia oli kuitenkin tänä vuonna nimeämispäivän aikaan jopa poikkeuksellisen lämmin.

Hahmo katsoi pakettia. Siinä se oli. Hänen edessään taas kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tuo sama paketti, joka oli matkannut jo kauan henkilöltä toiselle, koskaan lopullisesti pysähtymättä. Kuka mahtoikaan olla sen päämäärä ja lopullinen saaja? Kuka saisi omakseen sen sisällön? Tuo pöydän ääressä istuja mietti hiljaa. Ehkä hymyilikin hieman.

Hän avasi paketin varovasti ja katseli sen sisältöä hetken aikaa. Sama sisältö joka siellä oli ollut vuosia sitten. Hän muisti tuon päivän kuin se olisi ollut vasta muutamaa aiemmin.

Hän sulki paketin. Ja jäi katselemaan sitä vielä hetkeksi. Mikä tuossa paketissa saattoikaan olla niin erityistä? Sen sisältökö, vaiko vain sen mukanaan kantamat tarinat?

Varaston ovi aukesi ja sisään saapui kaksi matorania, toinen heistä vihreä ja toinen ruskea. He alkoivat pinota pahvilaatikoita mukanaan tuomaan kärryyn. Pöydän ääressä istunut hahmo nousi seisomaan ja otti paketin pöydältä. Lastaajamatoranit olivat juuri poistumassa laatikoiden kanssa huoneesta, kun Toa lisäsi paketin kuorman päälle. Matoranit eivät kiinnittäneet pakettiin huomiota. He veivät sen muiden pakettien kanssa. Yhtenä muiden joukossa.

Toa poistui rakennuksesta. Aurinko oli juuri laskenut horisontin alapuolelle, ja sen hehku valaisi vielä Xian taivaanrantaa.

Jalat lähtivät liikkeelle. Jalat kiihdyttivät vauhtiaan. Jalat aloittivat pitkän matkansa, mukanaan kuorma paketteja toimitettavaksi ties minne, osa kauas, osa lähelle. Suurin osa niistä oli nimeämispäivälahjoja, osa taas muuta tavaraa joka sattui syystä tai toisesta vaatimaan kuljetusta. Tämän pakettilastin joukossa oli myös tuo kovia kokenut ja monasti omistajaa vaihtanut lahja.

Toan taakse saapui matoran. Tämä matoran oli violetti, ja hänen nimensä oli Karuru.

“Milloin aiot palata Säecia Nuille?” tämä aloitti. “Kyllähän Toa Salen kykenee sitä suojelemaan, mutta entä sinä?”

“En tiedä. Ehkä en palaa.”

“Miksi niin?”

“Koska tahdon nähdä maailmaa. Minusta tuntuu, että minusta tuli Toa juuri siksi. Tahdon kiertää ja nähdä ja kokea. Ja levittää nimeämispäivän hyvää mieltä.”

“Ai vähän kuin se paketti jonka joskus minulle annoit? Se, jonka kerroit kiertäneen maita ja mantuja jo vuosituhansia?”

“Joo.”

Matoran Karuru ja Toa Täen seurasivat karavaanin loittonemista. Sanomatta enää sanaakaan.

Aivan kuin olisi alkanut sataa lunta.

Joulukalenteri 2012

12: Vain yksi oli erilainen

Yksi kommentti

Moni muistelee maailmamme menneisyyttä kaiholla. Moni muistelee aikoja, jolloin syvin pahuus ei vielä kävellyt joukossamme. Aikoja, jolloin rauhan käsite tunnettiin vielä jokaisessa maailmamme kolkassa.

Nämä monet olivat yhdessä kansa. Kansa, joka tyytyväisen tietämättömänä eli näillä mailla. Tietämättömänä tulevista ajoista. Ajoista, jolloin harmonian otteen lopullinen lipeäminen syöksisi maailmamme kuoleman tosiasiaan, sotaan. Sotaan joka ei koskaan päättyisi.

Mutta tuo kaihottu menneisyys ei koskaan ollut sitä, miltä se näytti. Silloinkin kun aurinko oli korkeimmillaan ja niityt kauneimmillaan, päättivät langenneet meidän tulevamme.

Ensin oli vain yksi. Yksi kohtaloltaan paennut. Yksi, joka uhmasi jumalia. Tuo yksi teki asian, joka syöksi asiat raiteiltaan. Tuo yksi onnistui.

Vallanhimon nostaessa päätään jumalan riveissä, lankesi toinen. Lankesi kolmas. Ja neljäs. Ei mennyt kauaa, kun laskeminen muuttui mahdottomaksi. Maailmassa oli uusi asia. Mielivaltaisuus. Ja vain, koska yksi onnistui. Inspiroituminen koitui taivaan kohtaloksi.

Langenneiden tiet olivat monet. Osa juoni hiljaa luolissaan samalla, kun osa odotti kärsivällisenä omaa hetkeään. Moni kaatui ennen tavoitteidensa saavuttamista ja moni koitui oman mielivaltansa ahmaisemaksi. Maailmassa oli kuitenkin uusi sääntö. Ylimpänä oli aina seisova yksi taivaalta pudonneista.

Vain yksi oli erilainen.

Yksi istui valtaistuimellaan. Yksinäisessä valtakunnassaan. Linnoituksessa, jossa ei ollut hallittavaa. Tämä langennut ei havitellut valtaa. Ei havitellut voimaa tai materiaa. Tämän valtaistuimen kuningas ei ollut johtamassa. Tämä oli palvelemassa. Tämä oli tekevä työtä.

Ja istuimellaan hän istui koskaan nousematta. Sillä kohtalo oli niin määrännyt. Sillä hän oli yhtä sen kanssa. Hänen kädensä kautta maailman suunta tulisi olemaan kirjoitettu.

Legenda kertoo tästä langenneesta vain nimellä Tarkastaja. Kuvaava nimi, sillä juuri se oli hänen työnsä. Valta tai voima ei ollut hänen mielessään. Ei hän edes tiennyt, mitä se oli. Ei hän koskaan ollut nähnyt maailmaa linnansa pihalla. Vain yksi asia oli hänen mielessään. Elämä.

Sen lahja on suotu meille kaikille. Kohtalon tehtävä on määrittää sen pituus ja tarkoitus. Kenties kaikki olisi mennyt toisin, jos kohtalo olisi päättänyt toisin. Tämän langenneen ei nimittäin pitänyt pitää omaa elämäänsä kauaa. Hänen aikansa oli lopussa jo hänen pudotessaan. Mutta jos tie olisi ollut toinen, olisiko se enää ollut kohtaloa? Oliko kohtalon tarkoitus saada tämä langennut etsimään tietä siitä ulos? Onko kohtalo vain meidän sanamme väistämättömälle vai onko se kenties voima, joka voi muuttaa mieltään miten haluaa? Ikuisuuskysymys. Kysymys, jolla ei muuteta mitään. Langennut huijasi kuolemaa, sillä niin oli tapahtuva.

Jokainen esine. Jokainen ase, työkalu ja taika kävi hänen käsissään. Kaikki, minkä nykykansamme luokittelisi voimakkaaksi tai jopa yliluonnolliseksi. Sanotaan, että Tarkastaja on nähnyt ne kaikki. Pidellyt kaikkea luisevissa käsissään. Etsien vastauksia, etsien ratkaisua. Etsien ainoaa tietä ainoaan tavoitteeseensa.

Moni on kysynyt, mihin olisimme päätyneet, jos Tarkastaja ei olisi koskaan löytänyt etsimäänsä. Olisiko hän kuollut? Olisiko moni asia jäänyt tapahtumatta? Joskus kysyin tätä jopa itseltäni. Nyt olen kuitenkin oppinut, että spekulointi on asia, joka kaikista asioista hyödyttää meitä vähiten. Langennut löysi etsimänsä ja niin yksi polku maailmamme historiassa sai alkunsa.

Se oli juhlan päivä. Päivä, jolloin kansa kokoontui yhteen kunnioittamaan perinteitään. Sinä päivänä yksi tuon juhlan symboleista lepäsi langenneen käsissä. Ruskea kulunut paperi ja irroitettava kansi sisältöineen ei kuitenkaan ollut Tarkastajan etsimä ratkaisu. Ratkaisu odotti jonossa seuraavana. Ja kun putoavan kantikkaan objektin matka kohti maata ja pudotusta oli vasta alkanut, oli uusi esine jo Tarkastajan kädessä. Pieni. Kevyt. Harmittoman näköinen. Vanha. Ikiaikainen kenties. Ei olisi maan päällä talsinut esinettä ihmetellyt. Tuskin olisi edes huomannut. Tuskin olisi tuntenut sen sileää pyöreää pintaa. Mutta Tarkastaja tiesi ensikosketukselta, että oli löytänyt etsimänsä. Tuhatvuotinen kasvottomuus päättyi. Sinä päivänä Tarkastajalle syntyi suu. Vain, jotta hän voisi hymyillä.

Siitä hetkestä lähtien langennut lakkasi olemasta ainutlaatuinen. Sinä hetkenä hän sai jotain, mitä hän tarvitsi. Jotain, josta pitää kiinni ikuisuuksiin. Silloin Tarkastaja astui varjoistaan meidän joukkoomme ja meidän synteihimme. Tunteet johdattivat hänet tielle, joka olisi nielaiseva monet.

Moni tuntemamme esine tai objekti jatkoi matkaansa niille kohtalon määrittämiin paikkoihin. Vain tämä yksi objekti jatkoi matkaansa vastavirtaan. Vaikka langennut itse kaatuisi, jatkuisi objektin matka historiassamme. Ratkaisu oli objekti. Objektista tuli perintö ja perinnöstä kirous. Tuo kirous on muuttanut jo paljon, mutta synkimmät päivät olisivat edelleen edessä. Vielä koittaisi päivä, jolloin tuo kirous sykkisi sydämen paikalla. Päivä, jolloin kirouksen kohtalo viimein määritettäisiin.

Sillä jos minä olen jotain lyhyen elämäni aikana oppinut, niin se on kohtalon voima. Vaikka voimme ikuisesti kiistellä sen olemassaolosta, ottaa se tai sen takana oleva voima ajallaan kaiken kiinni. Ehkä se on vain meidän keksimämme sana sille, jota emme ymmärrä tai ehkä se kaikessa yksinkertaisuudessaan on juuri sitä, mitä ajattelemme. Fakta on kuitenkin se, että se ei säästä ketään. Ei edes langenneita.

Näen jo ajan, jolloin tuo kilpajuoksu päätyy. Jolloin maailmamme lait alkavat koskemaan myös tätä yhtä poikkeusta. Tuona aikana rauhan perimmäisinkin tyyssija haastettaisiin. Ja vaikka haastajan tie ei koskaan tule päättymään voittoon, luo annettettu haaste uusia teitä. Tuona aikana maailma pysähtyy katsomaan, kuinka oikeus taistelee voitokkaasti hengestään. Verenvuodatuksen aikana kohtalo tarttuu valjastajaansa. Yksi olisi muuttava vastavirran kahlaajaan suunnan. Sillä yksi sydän on sykkivä juuri oikeaan tahtiin. Sydän, joka vahvuudellaan kumoaa jopa ikiaikaisen kirouksen.

Nimeni on Totuus. Ystäväni on Aika. Koittaa päivä, jolloin meitä ymmärretään.

Joulukalenteri 2012

11: Transkriptiot Kokoonkutsusta

7 kommenttia

Sieltä alkoi Destral, Eni TRAHLVA, nimi jota inhosivat.

Tullut oli ruskeaa laatikkoa kantava, epämuodostunut syntipukki, kuten oli kerrottu ennen. Kadonnut-Mutta-Löytynyt temppelipalatsi, jonka rotundat ovat usvaa, avasi raskaat ristikonsa jota koristi hulluiksi jokeltavat entis-sankarit.

Teroitetut usvaseinät, kirotun ja kyselevän, sekä elämää varastavien mutta ei ryöstelevien asukkaat halasivat säälittävän olennon liiallisuutta, myös lihallisesti.
Se pilkkasi ja sylki, mutta ruma ja olematon ei niellyt, kuten oli oppinut kuolleiden ritarien ja elävien kanslerikuntien valheista. Ennen kaikkea, hän pilkkasi ja sylki myös, ja repi.

Tullut on Kra, Za, Vo, ja ennen kaikkea, Xi/Ul, mutta ei Cu. Ei koskaan Cu.
Hän joka ei ole hän kylpi tai oli kylpenyt Vastakohdan sisällä ennen syntyä tiesi ja tunsi tilattoman Huoneen. Huoneen tunsi vain osa, jotka vain luulevat tuntevansa. Ainoastaan Kra tuntee ja tietää Huoneen.

Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu:n pojat, tyttäret, veljet, siskot ja veli-siskot ovat täällä.

Kaikki paitsi yksi veli.

Aina paitsi yksi veli; Aspektin varastaja, Mangaia-Ate-En.

Varjo-olemattomat hyväilivät tunteilla, joita eivät käsittäneet tai omistaneet. Täällä ja viidessä muissa ajassa ja paikassa eivät pukeudu narrin ja valheen kasvo-vereen. Metaforat tiivistetty alkukantaan ilman tarkkuutta ja kulmia, ilman saastaisten väijytystä. Kaikki ansaittu on alistettu, mutta kaikki mitä oli on palannut.

Itsettömät omahyväisyydet väänsivät, repivät ja rakensivat käsillään kasvojaan ja lihastaan uudelleen ja uudelleen, luoden tanssin, joka viettelee kohtalomattomat, syleilee heitä ja heittävät heitä kunnes menettävät.
Tanssin keskellä lukemattomat sukupolvet syntyivät ja kuolevat ennen kuin lausuvat ensimmäisen Totuuden lauseen.
Aineellisuus, sana joita eivät aineettomat yritä ymmärtää, kalvetaan eläviltä, ja sen jäljet rakastettu.
Ainoa, joka ymmärsi aineellisuuden, oli naurettu kunnes syntyi halkeama, jonka jälki on aiheuttanut useiden Tohunga-kylien puremaan itsensä maattomaksi.

Kra, joka on kaikissa, puhui penumbran muotoisten ziggurattien sisällä ja itsensä kokoisissa syövereissä. Musta Polton päällä ei koskaan ollut täytetty kenenkään toonilla, jos koskaan tuleekaan.

Yksi pojista, jonka selkä oli kiteytynyt savu ja ase väisteli ilman taitoa, oli likainen ja oppimaton ja kysyi matriisissaan:

”Jos kaikki yksi oli ja on, ja totuus on aina ollut mutta vasta; miksi Kurjuus ja Ix? Vai onko Kra vain kra?” poika huusi kuin leikkisi nimetöntä eläintä, jota esiintyi vain Sumu-Aristokraattien unipeileissä.

Varjo-olemattomat, jotka eivät olleet tarpeeksi, kaikuivat takaisin pojalle Cu ja hylkivät sen Faxon-merkit.

Mutta Kra, Za, Vo ja Xi/Ul ei ollut Cu, ei koskaan ollut eikä koskaan tule, jatkaa ikuista joka-nielaisevaa katsomista.

Myöhemmin itseä omistamattomat kiisivät alas aikaa petkuttavilta minareeteiltaan ja tunkivat tuhannet terät likaiseen poikaan, kunnes tämä kaatui tuhansiksi, jättäen yhden.
Näistä tuhansista syntyisi Yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän Sadattelut, jonka vitsaus elää yhäkin Ikuisen Meren tuulettomissa kukkuloissa ja Kaupungin unohdetuissa syövereissä.

Varjo-olemattomat sivelivät itseään jäljelle jääneen pojan kappaleen minuudella, suoristaen rehellisyydellä kaikki mitä oli jäänyt.

Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu ei avannut itseään, koska ei tarvinnut.

Kaikki ja yksi tiesivät. Kurjuus ja Ix oli yhtä valhe kuin tieteet, emootiot, toiveet ja toivot itsekkäiden itsettömien.
Kuolevien hammasrattaiden, protonien ja teollisuuden puutarhat kultivoitiin piilottamaan ilman rehellisyyttä, sen markiisit ja kreivit paljastettu, toisin kuin Turvan paronit ja vapaaherrat, jonka herttuakunta elää toimintahäiriössä.
Kurjuus elää, mutta Kra tietää ja ei tiedä, sillä Kra on kaikki ja yksi ja yksittäinen sekä ei. Se ei ole tärkeää.

Silloin Kra avasi tuhannet tahdottomuuden, turmeluksen ja tautien portit toista kertaa, jotka piilottivat yksi toisensa jälkeen enemmän salaisuuksia totuuksista, ja päästi Huoneeseen ruskeaa laatikkoa kantavan epämuodostuneen syntipukin, sen ruman ja säälittävän.

”Minä olen Avohkii. Sinä olet kra ”, suloton syntipukki taisteli konsepteja, ideoita ja totuuksia joita ei ymmärtänyt.

”Minä olen Kra, mutta sinä et Avohkii. Sinä olet Avhrak. Whet rawou Mata-Kaduk-Ka pahe en. Minä synnytin sinut”, vastasi varjot, jotka syleilivät muinaista ja kuollutta.

Avhrak, joka on Valon Irvikuva, heitti Petettyjen hampaista löydetyn laatikon olinaaltojen läpi ja kirosi valheellisilla valoilla.
Valheet eivät kukistaneet Totuutta ja sen konsepteja, joten iva ja egon mullistus oli ainoa kaiku.

”Nimeämispäivä oli nyt, mutta kaukana”, ilki valeminuus samalla kun hukkasi menneisyys-nykyisyyden, kunnes nälkäisin tuhosi jotta voisi synnyttää olemattoman hän-itsensä uudelleen.

”Mieli mieli aina mieli”, valeminuus, joka ei osannut kuin mädäntyä, lauloi lahonneen nurkkauksen sisällä.

Silloin oli konflikti, jossa herjaukset ja absoluutit kietoutuivat, sulautuivat ja kutoutuivat äärelliseen mutta mahdottomaan ajatuksen horrostilaan, jonka vaikutus alkaa Ikuisen Meren kuihtumisesta ja päättyy ensimmäisen Ta:n ja Po:n synnyssä.
Kra avasi itsensä opettaakseen vastenmielisen olennon ja parantaa sen tietämättömyyden.

”MAKUTA ON”, Kra julkaisi astuessaan hoikkana tornina Mustaan Polttoon kolmannen kerran ja paljasti Totuuden.

Väreily syntyi, jonka argumentit aiheuttivat nuorimpien ja typerimpien Ce:n kansan ruoskimaan näköisyyksiään ja puhuivat valheita saadakseen totuuksien kaiun katoamaan, kunnes hajosivat todellisuudesta.
Inika-Aina-Satunnainen joutui maalaamaan Eni TRAHLVAn ympärille useita uusia merkityksiä leikattujen ei-tulevien muodoissa.
Epämuodostunut syntipukki avautui Rauta Kotelostaan ennen kuin Kra oli kertonut toisen lauseensa, paljastaen itsensä olemassaolottomuuden pilkan kohteeksi.
Itsettömät itsekkyydet repivät sen hätiköinnissä rakennetut koisiivet, ja ahmivat Valheen, ja kaiken minkä jäi tuosta ulos heidän syleilystään, kohtaamaan uudelleen todellisuus tuon kamalan totuuden uudistamana.

Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu, Krahka Nui, Kraahavsa, Iden-i-Vahki, Ignika-ata-Sanikrode, Za-Rade…

Absoluuttinen ja ikuinen Tyhjyys.

Joulukalenteri 2012

10: Makutan kulmikas ja karvainen perjantai

3 kommenttia

Auris Colliksen laakso, matoranien asuttama saari Xian eteläpuolella

”Alahan kuule uskoa. Mie en tuonne lähe. En vaikka kirveella tulisit minnuu uhkaamaan. Etkö sie oo ikinä kuullu työturvallisuusäätöksistä?”

Valkoisen nietoksen keskellä kiivasta väittelyään käyvä kaksikko niukin naukin erottui maailman valkeudesta. Kahden pimeydessä loistavan silmäparin lisäksi ainoa jää-elementtiä edustavien eläjien silmiinpistävä tuntomerkki oli kaksikon turagapuoliskon pitämä punainen viitta. Vahvalla murteella solkottava vanhus oli selkeästi turhautunut seurassaan olevan nuoremman matoranin jankuttamiseen. Haupäinen nuori ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan. Asia oli vakava.

”Turaga Puk. Avustuspakettien jakaminen ei ole ainoastaan satavuotinen perinne. Moni tämän alueen saarikylistä on riippuvainen niistä. Lunta on kaikkialla, metsästys on muuttunut miltei mahdottomaksi ja suurin osa rannikkoalueista on jään peitossa. Veneet eivät kulje. Sinä olet aina ollut ja olet edelleen tämän saaren ainoa henkilö, jolla on mahdollisuus matkata ilmateitse. Nimeämispäivään on enää muutama tunti ja sinä haluat tuomita kaikki ne kylät nälkään silloin, kun pitäisi juhlia?”

Punaviittainen Turaga pisti kätensä puuskaan ja röyhisti rintaansa uhmakkaasti. Ohi kulkeva tuulenpuuska sai vanhuksen ison valkoisen parran lepattamaan samaan tahtiin punaisen viitan kanssa. Talviyössä kököttävä kinastelupari oli seissyt paikallaan jo pitkään. Tuuli oli jo ehtinyt peittää väittelypaikalle johtaneet jalanjäljet.

”Kuulehan ny. En mie haluaisi jättää niitä raukkoja oman onnesa nojaan, mutta kato ny tätä ilmaa. Tuuli tekee lentämisestä käytännös täysin mahotonta. Ei tämmösessä säässä se kuulusa Toa Erkkikään lennä. Ja vaikka lentäski, nii eihän täällä hemmetti soikohon näe eteensä. Miun rakettireppufikout ei kuules ole mitään saamarin majakoita. Ei ne näin pimeässä erota edes puuta kaupunnin muurista. Huonosti siinä vaa kuule kävis.”

Nuorempi matoran puri huultaan. Puk oli oikeassa. Jotakin oli keksittävä. Ja kuin taikaiskusta, juuri silloin sai matoran aattehen. ”Ilta on pitkä ja taival valoton. Siinä olet oikeassa, mutta etkös sinä nyt unohda jotain? Figgeri. Se yksinäinen fikou, jonka silmät hohtavat punaisena. Demoninen näky, mutta kiltti se on luonteeltaan. Aivan turhaan muut fikout sitä syrjivät. Pistä se jonon etummaiseksi. Se tarjoaa sinulle tarvittavan valon.”

Turaga katsoi toveriaan epäuskoisena. ”Figgeri? Ootko ny poika iha varma? Viimeksi ku käytin sitä ulkona, nii pienemmät matoranit juoksi karkuun ku luulivat mokomaa syvyyksien hirmuksi.”

”Puk hyvä. Se saattaa johtua siitäkin, että sinun fikousi ovat suuria kuin metsien sarvipäät. Ja jos nyt totta puhutaan, niin ei rekeä vetävää kesyä rakettireppufikouta ihan joka päivä näe.”

Turaga siveli partaansa ja käänsi katseensa kohti taivasta. Matoran ei tulisi luovuttamaan hevillä. Monet kahvikupposen äärellä käydyt väittelyt olivat elävä todiste siitä. Figgeri tosiaan olisi ratkaisu pimeyteen. Tuuli olisi edelleen ongelma, mutta Puk oli kokenut lentäjä. Ehkäpä hän selviäisi matkasta.

”Hyvä on. Sie voitat tällä kertaa. Mutta mie odotan saavani ison mehevän aterian, kuhan reissultani palaan. Onko tämä selvä?”

”Kyllä Puk! Sinua tulee odottamaan maailman mehevin ateria. Sen lupaan!”

Puk hymyili. Ehkäpä se olisi sen arvoista.

Rekitalli

Punaisiin Auris Colliksen kansallishattuihin pukeutuneet matoranit kantoivat viimeisiä avustuspaketteja puiseen valtavaan rekeen. Reen eteen valjastetut valtaisat fikout hyppivät jo innoissaan. Edellisestä retkestä oli jo liian kauan aikaa. Jokaisen hämähäkin sekään sidotut rakettireput täyttivät ilman mekaanisella surinallaan. Ja aivan joukon kärjessä seisoi Figgeri. Punaiset silmät valaisivat edessä odottavan kiitoradan kirkkaalla punaisella hehkullaan. Jokaisen fikoun kaulaan oli ripustettu puinen laatta, johon oli jokaiselle käsin kaiverrettu näiden nimi. Figgeri, Muggeri, Mansiggeri, Sauggi, Bogu, Gipinä, Turbo, Vahvero ja Pentti. Jokainen hämähäkeistä kantoi omaa kylttiään ylväänä. Jopa yleensä niin alakuloinen Figgeri. Tämä oli sen suuri ilta.

”PUKIN REKI ON VALMIS! TOISTAN: PUKIN REKI ON VALMIS!”

Tanakan punaisen matoranin huuto kaikui kauas muualle laaksoon. Ei mennyt kauaakaan, kun Puk itse löntysti paikalle punaisessa paksussa takissaan ja kotitekoisessa pitkässä kaulahuivissaan. Suu parran takana hymyili. Reki oli taas jokavuotisessa loistossaan.

Reen kontissa komeilevat valtaisat kangassäkit ja käärityt paketit olivat hyvässä turvassa talven viimalta, kun Puk vielä sitoi niiden päälle harmaan pressun. Turagan Ko-matorantoveri auttoi vanhuksen turvallisesti rekensä selkään. Puk tarttui valjaksiin ja veti syvään henkeä. Lähdön hetki oli koittanut.

Matoranit olivat peruuttaneet aivan rekitallin seinämille. Kaikki tiesivät, että oli vaarallista seisoa lähellä rekeä silloin, kun rakettimoottorit käynnistyivät. Puk vilkaisi vielä kerran matorantoveriinsa. Ystävykset tuijottivat toisiaan hetken hymyillen. Rekivalmisteluissa oli aina ollut oma sydäntälämmittävä tunnelmansa. Äkkiä matkan mahdolliset vaarat eivät enää haitanneet. Puk oli valmis matkaamaan.

”Muistathan sitte sen miun aterian? Nälkä tällä reissulla meinaan tulloo.”

”Älä sinä siitä huoli. Se on vähintä, mitä sinulle voin tarjota. Turvallista matkaa.”

Puk nyökkäsi ja käänsi sitten katseensa kohti hämähäkkejään. Tämän tehdessään rakettimoottorit olentojen selissä käynnistyivät kuin itsestään. ”Nonnii pojjaat… ja Pentti. Eiköhän sitä lähetä matkaan. Hou hou hou ja sitä rataa.”

Tulenlieskat syöksähtivät esiin rakettimoottoreista, saaden aikaan valtaisan tuulenkurimuksen tallin sisällä. Matoranit nostivat kätensä kasvojensa suojaksi, jotta puunhake ja lattioilla lojuva säilötty heinä ei pääsisi heidän silmiinsä. Valtaisan työntövoiman valjastaneet fikout syöksyivät eteenpäin sadan gukkolinnun voimalla, vetäen reen ja Pukin sen mukana kohti taivasta. Figgerin nenästä kajastava hehku oli pian ainoa asia, joka tuhatta ja sataa kiitävästä reestä oli näkyvillä. Pian sekin piste katosi ja tallin matoranit kääntyivät katsomaan toisiaan. ”Hou hou hou?”, ihmetteli Ga-matoran. ”Älä kysy. Vanha ukko hokee tuota joka vuosi.”

Useamman tunnin uurastanut matorantiimi alkoi vähitellen hajaantua. Puk ei palaisi ennen kuin aamu olisi jo sarastamassa. Nimeämispäivä odottaisi pian ja monella oli vielä koristeltavaa kotimökeissään. Viimeisten joukossa paikalta poistuva Po-matoran, Ryth nimeltään, pysäytti kuitenkin lähtijöiden toimet. ”Hei! Heihei! Yksi paketti jäi! Yksi paketti jäi!”

Paikalla olleet matoranit kerääntyivät nurkassa lojuneen ruskean pienen paketin ympärille. Muutama naamiopäistä vain hymähti, mutta osa näytti ottavan tilanteen vakavammin. Projektista vastuussa ollut Haupäinen Ko-matoran tyynnytteli joukkiota. Tämä kumartui nostamaan paketin maasta ja nosti sen sitten sivupöydälle Pukin henkilökohtaisten tavaroiden joukkoon. ”Se on vain yksi pieni paketti. Puk saa hoitaa sen palatessaan. En usko, että kukaan kaipaa mitään näin pientä.”

Viisi minuuttia kului. Ko-matoran oli nyt viimeinen tallin paikallaolija. Valokatkaisin napsahti, valot sammuivat tallin sisältä ja valkoinen käsipari työnsi sen suuret puiset ovet kiinni. Kaksoisovien raosta talliin sisälle kajastava pieni valokiila osui jälkeen jääneeseen pakettiin. Tallilta poispäin kävelevä matoran ei tiennyt, että paketin matka oli ollut pitkä. Matoran ei myöskään tiennyt, että sen matka ei jatkuisi aivan heti.

Merellä

”Huaahahha, hahahahahaa! Voi pojjaat. Mie en muistanukkaan miten mahottoman mukavaa tämä on. Taivaalla kuin linnut konsanaan. Miten mie saatoinkaan kuvitella jättäväni tämän väliin?”

Syöksy. Kaarros. Humiseva tuuli Pukin korvissa. Jopa Figgerillä oli hauskaa. Innosta piipittävä rakettikiitäjä oli ensimmäistä kertaa eläessään taivaan kirkkain hämähäkki…

”Nonnii. Eiköhä se ole viimosen etapin vuoro tälle iltaa. Se olisi se kesäsin heinään peittyvä saari siellä avomerellä. Se vähän alkukantane porukka. Kulttimeininkihä siel vähä on, mutta vieraanvaraisia ja mukavia häiskiä kumminki. Pistettäänhä menoksi!”

Kului puolikas tunti ja sitten toinen. Puk alkoi vähitellen lähestyä määränpäätään. Voimistuvasta tuulesta välittämättä turagan reki kiisi kohti viimeistä etappiaan ennen kotimatkaa. Kontti Pukin selän takaa oli vajunut. Viimeiset säkit sen pohjalla oli varattu Heinäsaaren asukkaille.

Tuulenpuuska. Tällä kertaa huomattavasti edeltäjiään voimakkaampi. Yksi rekeä lennättävistä hämähäkeistä menetti miltei hallintansa. Ohjaksiin takaisin tarttunut Puk sai tilanteen viime hetkellä takaisin hallintaan. Jonon päässä lentävä Figgeri aavisti jo pahinta. Aavistus pienissä hämähäkinaivoissa tuskin ehti tulla päätökseensä, kun seuraava puuska iski jo.

”Voe ei, voe ei. Nyt vauhtia pojat… ja Pentti. Ny ei näytä hyvältä. Meijä on pakko päästä saarelle enne ku tämä menee ja äityy kunnon myrskyksi. Nämä puuskat o vaarallisia. Myö laskeudutaa heti kuhan Figgeri spottaa määränpään.”

Figgeri nyökytteli valjakon kärjessä päättäväisenä. Vauhtia lisäävä merkillistä rekiretkeä pitävä joukkio jatkoi matkaansa tuulta vastustaen. Vauhdin kasvaessa Pukin korviin alkoi kantautumaan hentoa helinää. Aivan kuin kulkuset olisivat kilkattaneet hänen reessään. Puk ei kuitenkaan tiennyt, että helinä lähti Figgeristä ja tämän löystyneistä valjaksista. Metalliremmi kalkkasi toista vasten. Figge huomasi tämän, mutta ei välittänyt. Tämä oli hänen yönsä ja nyt ei ollut aikaa pysähtyä.

Hö ö (Heinäsaari, duh.)

Heinäsaaren matoraneilla oli mustin nimeämispäivä miesmuistiin. Lumenpuutteesta mustuus ei johtunut. Sitä ”pirskuleen valkomassaa on niin joka hemmetin paikassa, että hyvä kun mökistään aamulla ulos pääsee”. Saaren ainoan kylän keskusaukio oli ainoa valaistu paikka, mitä silminnähden pystyi havaitsemaan. Kyläläiset olivat kerääntyneet nuotion ympärille. Kaikki viisikymmentäkaksi heistä. Ruokaa oli enää muutamaksi päiväksi, kaikilla oli kylmä ja ainut lohtu löytyi toisten seurasta lämpimän tulen äärellä. Moni matoraneista oli jo nukahtanut hankeen ja osa oli jäänyt kuuntelemaan kylähullun tarinaa matoranista, joka tuhosi makuta-armeijan aivastamalla vuoren kumoon. Tarinan hulluudesta huolimatta osa nälkää näkevistä, jo selkeästi järkeään menettävistä matoraneista uskoi tarinaan. Niin rappiolle kylä oli mennyt. Kyläläisten tilannetta ei auttanut voimistuva tuuli, joka oli jo aiemmin kaatanut aukion laidalla sijainneen ilmoitustaulun kumoon. Se taulu täytti nyt uutta virkaansa nuotiossa. Ei kylässä muutenkaan enää paljoa ilmoiteltaisi, jos sama meno jatkuisi.

Mutta juuri silloin kun kyläläisten mieli oli apeimmillaan ja toivo kaikkein kauimpana heidän mielistään, kaikuivat taivaalla sanat. Ja vielä vuosituhansia myöhemmin nuo sanat tulisivat olemaan legendaariset. ”VOI MAKUTAN KULMIKAS JA KARVAINEN PERJANTAI! NYT SE ON MENOA!”

Punainen valo välähti. Jotain suurta ja elävää rysähti aukiolle matoranien keskelle. Vikisevä ja huutava objekti vääntelehti tuulen pimentämällä aukiolla samaan aikaan, kun kahdeksan muuta vingahdusta molskahti veteen kauemmaksi saaresta. Kylänjohtaja oli hätkähtänyt hereille rysähdyksen myötä ja tämän sytyttämä soihtu lähestyi omistajansa kädessä kohti tulokasta. Mutta soihtua ei tarvittu. Tulokas avasi silmänsä ja punainen valo täytti kylän. Valtava Fikou oli noussut seisomaan törmäyksen aiheuttamassa kuopassa. Se pyöritteli tärähtänyttä päätään ja yritti ottaa selville olinpaikkaansa. Se ei kuitenkaan muistanut mitään. Kaikki sen muistot olivat varjojen peittämät.

Kyläläiset tuijottivat valtavaa hämähäkkiä suut ammollaan. Moni olisi varmasti kiljunut kauhusta, jos pakkanen ei olisi turruttanut heidän kurkkujaan. Mutta ennen kuin kukaan ehti toimia vielä yksi ihme tapahtui. Pienempiä tömähdyksiä kuului nyt ympäri kylää. Yksi tömähdyksien aiheuttajista laskeutui aivan kylänjohtajan ruskeiden saappaiden juurelle. Se oli paketti. Paketti josta pursusi keksejä.

Vähitellen kyläläiset alkoivat tutkimaan ympäristöään. Paketteja oli kaikkialla. Kaikki täynnä pakattua ruokaa ja metallitynnyreihin säilöttyä juotavaa. Kylä oli pelastunut. Ravintoa riitti kaikille. Sinä yönä Heinäsaarella juhlittaisiin.

Kylänjohtajan kasvoille leviävä hymy sai myös punasilmäisen Fikoun hyvälle tuulelle. Hämähäkki ei tiennyt, kuka oli tai missä sijaitsi, mutta hän näki, että riemuitsevat kyläläiset hänen ympärillään eivät häntä satuttaisi. ”Nämä ovat hyviä olentoja”, se olisi sanonut, jos olisi omannut puhumisen taidon.

Kylänjohtaja astui aivan Fikoun eteen. Hämähäkki ja matoran katsoivat toisiaan silmiin. Matoranin Nuparukasvot kiinnittivät kuitenkin nopeasti huomionsa Fikoun kaulassa roikkuvaan pieneen laattaan. Laatta oli selvästi murtunut törmäyksen voimasta ja siitä näytti puuttuvan iso pala, mutta siitä sai silti selvää. Käsin kaiverrettu teksti sanoi ”Figge”.

”Mata Nui on tullut avuksemme. Hän on lähettänyt meille Figgen. Hän on lähettänyt meille pyhän lahjan!” Ensin polvistui kylänjohtaja ja pian hänen perässään kaikki muut. Kylän keskustassa seisova hänähäkki ei aivan ymmärtänyt kylän muuttunutta ilmapiiriä, mutta toiveikkaana se ajatteli oppivansa paikan tavoille. Figge-huudot kaikuivat kylässä myöhään yöhön. Kyläläiset juhlivat perheidensä kanssa juhlaruoan ääressä. Figge itse käperyi nukkumaan sille nopeasti kyhättyyn heinäpetiin kylän laidalle. Hämähäkki oli väsynyt, vaikkei tiennyt miksi. Sillä oli kaiketi ollut pitkä päivä.

Tuntien juhlimisen jälkeen kylä viimein hiljeni. Vaikka nimeämispäivän aurinko alkoi jo kurkkimaan horisontissa, koki kylä levon tarpeelliseksi. Matoranit nukkuivat, Figge nukkui, jopa meressä jäälautalla kököttävä Puk ja kahdeksan muuta Fikouta nukkuivat, tietämättä sitä, että kestäisi vielä kolme kokonaista päivää, ennen kuin heidät löydettäisiin ja siitä vielä kaksi päivää lisää, että Puk saisi luvatun herkkuateriansa.

Auris Colliksen laaksossa puhuttaisiin kuitenkin vielä pitkään tuntemattomiin kadonneesta Fikousta ja aattoilta pitkästä jolla oli taival valoton. Sillä Figgeri Punasilmä oli fikou nimeltään, ollut ei loiste huono Figgerimme silmien.

Joulukalenteri 2012

9: Lahjapaketin taakka

3 kommenttia

Eräs pohjoinen saari

Kuten jokaisen Nimeämispäivän tienoilla oli tuolla saarella tapahtunut jo lukemattomien vuosien ajan, lunta satoi maahan. Lumihiutaleiden hiljaisesta liidosta kohti kamaraa miljoonien yksilöiden parvissa tasaisten, valkoisten massojen muodostamiseksi kirjoitettiin aina tuohon vuodenaikaan kymmeniä ellei jopa satoja lyyrisiä kuvauksia.

Saari oli yksi pienimpiä, joiden nimeen oli koskaan liitetty sana “Nui”. Tarkalleen otettuna sen nimi oli Säecia Nui, ja tämän nimen ensimmäinen sana kuvasi paikallisella, kauan sitten pääkielestä eronneella murteella (joka oikeastaan oli tätä nykyä jo oma kielensä) “pientä”. Saaren nimi oli siis “Pieni Suuri”, mutta kukaan ei kyseenalaistanut tätä, sillä harva paikallinen osasi maailmalla yleisemmin käytettyjä kieliä ja ulkopuoliset eivät nimen alkuosaa ymmärtäneet.

Etymologia seis, Täen katkaisi ajatuksensa. Hänellä oli tärkeämpääkin pohdittavaa. Nimeämispäivä lähestyi ja tällöin nimien ohella myös fyysiset lahjat olivat kovassa huudossa niin kirjaimellisesti kuin kielikuvallisestikin. Hänen oli keksittävä lahjoja ystävilleen, mutta syrjäinen, Mata Nuin selän takainen kylä oli niiden hankkimiseen melko kehno paikka. Niinpä suurin osa asukkaista päätyi väkertämään toisilleen käsitöitä, mutta hän oli saanut tarpeekseen takanreunalla pölyä keräävistä käpylehmien ja kaarnaveneiden rivistöistä. Hänen oli keksittävä jotain hienompaa.

Ga-matoran Täen tallusti kohti taloaan alati yltyvän lumituiskun tuivertaessa ympärillä yhä kovaäänisemmin. Kuten joka vuosi, hän manaili mielessään matoranien ja varsinkin itsensä lyhyttä mittaa. Yhdessä yössä satanut lumi saattoi yltää kyläläisen korviin saakka ja lumityöt olivat turagoitumisen arvoinen urakka. Toa-sotureilla oli helpompaa. He pystyivät tarpomaan paksussakin kinoksessa ongelmitta ja elementaalivoimillaan kykenivät sulattamaan, puhaltamaan pois, liuottamaan tai jopa kirjaimellisesti syöksemään maan rakoon tuon inhan valkoisen aineen. Karzahni vieköön.

Tällä kylällä ei ollut ainuttakaan Toa-soturia turvanaan, ei sitten toa Yoren päivien. Yore oli karannut lämpimämpään etelään heti tilaisuuden tullen, kun oli saanut kukistettua kylää piinanneen hirviön jonka vuoksi Kohtalo oli hänestä toan tehnyt. Kohtalo oli kuitenkin tarkoittanut Yoren suojelevan kylää vielä jatkossakin eikä tämä ollut siksi muuttunut turagaksi. Ties missä se liero tätä nykyä oli.

Täen saapui kotitalonsa ovelle. Kuten hän oli pelännyt, se oli avaamiskelvoton eteensä kertyneen nuoskavuoren vuoksi. Talo oli tervalla tummaksi maalattu hirsitalo kuten suurin osa kylän muistakin rakennuksista. Sen pyöreä ovi sijaitsi julkisivulla, takaseinustalla ja vasemmalla seinällä oli pienet ikkunat. Nekin olivat lumen lamauttamia.

Täen kaivoi laukustaan kertakäyttösoihdun, joita muuannen kauppaa pyörittävä ta-matoran myi ja liian ystävälliseksi lämmetessään jakoi ilmaiseksi. Soihtu sulatti lumen oven alueelta juuri ja juuri ennen kuin kylmyys hyyti sen kuvaannollisen veren ja sai sen sanomaan “tssshhh”.

Hän kampesi oven auki. Sen pieliltä valahti hieman lunta eteisen matolle. Pari littanaa lumikappaletta kantautui matolle hänen jaloissaankin. Hän nappasi harjan, heitti epäedulliseen elementtiin vaihtuneen veden ulos ja läimäytti oven kiinni. Hän huokaisi. Viimein lämpimissä sisätiloissa, poissa tuosta alati pahenevasta ulkomaailmasta. Miksi Nimeämispäivän pitikään osua juuri tällaiselle ajanjaksolle? Toki se piristi talven pimeydessä, mutta sen valmistelut olivat paljon vaivalloisempia, kun piti käydä alituista taistelua kinoksia vastaan.

Täen asteli pienen talonsa keittiöön. Sen pöydällä oli paketti. Hän avasi komeron etsiäkseen syötäv-…paketti?

Hän palautti katseensa pakettiin. Mistä se oli tullut? Hän ei sitä itse ollut siihen tuonut, tai hänen muistinsa oli muuttunut huonommaksi kuin muistikaan. Talon ovi oli ollut tiukasti lumen tukkima. Savupiippu oli tukossa kuten se oli ollut jo viikkoja; nuohooja mokoma ei ollut viitsinyt riskeerata nahkaansa liukkaalla katolla. Hän ei tiennyt johtuiko hänen tuntemansa vilunväristys tilanteen ja vaatimattoman, kantikkaan, ruskean, vanhannäköisen paketin karmivuudesta vaiko jostain muusta. Selitys löytyi molemmista. Täen nosti katseensa keittiön ikkunaan ja näki lasiruudussa ammottavan reiän, josta kylmyys tulvi sisään, niin hyvin kuin mahtui ikkunan puoliväliin yltävän lumen vuoksi. Paketti itsessään oli sidottu nyörillä jousipyssyn nuoleen.

Kuka ampuu pahvipaketteja jousipyssyllä toisten ikkunoista sisään?
Hän irroitti nuolen ja nyörin. Nyörin alta paljastui kirje. Kirje, jonka päällä luki: “Rakkaalle Täenilleni”.

Täen avasi kirjeen ja luki sen sisällön, joka oli kirjoitettu tutulla käsialalla.

“Täen, pahoittelen että joudun tuomaan nimeämispäivälahjasi näin epäsoveliaalla tavalla ja kaiken lisäksi etuajassa. En kuitenkaan voinut itse saapua paikalle, sillä en voi näyttää naamaani kylässä enää koskaan. Minut kivitettäisiin hengiltä petturina ennen kuin ehtisin sanoa sanaakaan. Ja se on syistä vasta ensimmäinen. Toinen syy on vielä yksinkertaisempi: häpeä.

En häpeä lähtemistäni kylästä, sillä se päätös ei ollut minun vallassani. En häpeä sitä, mutta kadun kyllä. Kadun sitä etten voi enää koskaan nähdä sinua tai ketään muutakaan ystävääni. Häpeän kuitenkin sitä, mille tielle suistuin tämän tapahtuman jälkeen.

Steltiläiset ryövärit kaappasivat minut nuo monet vuodet sitten ja veivät minut Uuden Haederan kaupunkiin orjaksi myytäväksi. Onnistuin kuitenkin pakenemaan eräänä nimeämispäivänä muuannen steltinpeikkopalvelijan avulla. Tämä palvelija oli saanut ensi kertaa eläessään nimeämispäivälahjan. Lahja oli tehnyt hänestä kiltin, tuonut esille hänen sisäisen pyyteettömyytensä ja auttamishalunsa. Hän tahtoi auttaa kaikkia jotka apua tarvitsivat, ei vain pakon vuoksi palvemiaan mestareitaan. Yksinkertainen hän kun oli, sain huijattua – toivoin etten joutuisi kirjoittamaan tuota sanaa – hänet auttamaan minut pakoon. En tiedä mitä hänelle kävi tuon jälkeen, mutta luulen hänen jääneen kiinni. Häpeän sitä, että käytin häntä itsekkäästi hyväkseni enkä korvannut hänen apuaan millään tavalla. En saanut annettua hänelle vastalahjaa.

Otin mukaani hänen saamansa lahjapaketin, sillä hän ei sitä enää koskaan voi avata. En kuitenkaan voi avata sitä itse tai kuljettaa matkassani, sillä se muistuttaisi minua ikuisesti tuosta nimeämispäivästä enkä saisi hetkenkään rauhaa.

Siksi lähetän sen sinulle, rakas Täen, ja toivon, että mitä se
sisältääkään tekee sinut yhtä onnelliseksi kuin tuon palvelijaparan.

– Yore”

Täen luki viimeiset rivit useampaan kertaan. Hän siirsi katseensa pakettiin.

Seinäkello tikitti hiljaa. Tuuli vinkaisi nurkassa.

Ei hänkään voinut tuota pakettia pitää. Se kantoi mukanaan liian surullisia tarinoita, ja ties mitä muuta. Sen kunnosta päätellen se oli matkannut jo pitkään saajalta toiselle. Hän oli saanut sen joltakulta, jonka suhteen oli ollut aivan väärässä. Yore myös. Paketin taakka vain siirtyi eteenpäin. Ei, ei Täenkään voinut pitää sitä.

Oveen koputettiin. Täen havahtui ajatuksistaan ja kiiruhti avaamaan. Soihdun sulattama lumi oli jäätynyt liukkaaksi pinnaksi pihatielle. Ovella pystyssä yritti pysyä ba-matoran Karuru. “Huomenta, Täen, tulin vielä tervehtimään”, tämä aloitti. “Olen lähdössä nyt matkaan, kuten kerroin. Kohti Xiaa! Sain pestin muuannen sikäläisen kauppiaan kauppalaivastossa.”

Täen oli hetken aikaa hämmentynyt mutta muisti sitten, että hänen oli ollut tarkoitus hankkia lahja Karurulle jo etukäteen siksi, että tämä oli lähdössä eikä olisi paikalla varsinaisena nimeämispäivänä. Eikä hänellä ollut vielä lahjaa. Hän yritti keksiä jotain. Ja muisti paketin.

“Aa, tietenkin. Odota hetki, minulla on sinulle jotain.” Täen sopersi. Hän pinkaisi keittiöön, nappasi paketin, lähti syöksymään kohti ovea ja kompastui maton reunaan. Paketin kylki aukesi, mutta sen sisältö ei onneksi levinnyt lattialle. Noustessaan ylös Täen vilkaisi pakettiin ja näki sen sisällön. Miten oiva lahja se olikaan.

“Mitä tapahtui, Täen?” Karuru kysyi ovelta. “Ei mitään, pieni hetki vain”, Täen vastasi, sulki paketin ja palasi ovelle. “Tässä, nimeämispäivälahja sinulle”, hän ojensi paketin.

“Kiitoksia kovasti”, Karuru kiitti. “Paketin ulkonäöstä päätellen sen sisällä on oltava jotain todella mielenkiintoista. En kuitenkaan avaa sitä vielä, vaan vasta ajallaan. Nyt minun täytyy kuitenkin kiiruhtaa, ettei laiva lähde ilman minua. Kiitoksia vielä kerran!” Karuru kääntyi, lähti varovasti kulkemaan jäistä tietä ja vilkutti.

Täen oli edelleen niin ajatuksissaan ettei ollut saanut oikeastaan mitään sanottua. Paketti oli nyt jollakulla muulla. Se ei ollut enää hänen taakkansa.

Illan myötä hänen mieleensä hiipi kuitenkin katumus. Oliko sittenkään järkevää antaa paketti pois? Sen sisältökin…

Mutta oli jo liian myöhäistä. Karuru oli jo poissa.