Aihearkisto: Retro

Vanhan foorumin rope.

Valottujen suosekoilu osa 32: Aikajatkumo on turvattava!

Zyglakien sähkövoimala

Umbra hakkasi raivokkaasti metallista, ruostunutta ja lukittua ovea nyrkeillään. Hän oli raivostunut tähän matkaan, joka tuntui pitenevän koko ajan. Oliko tykki niin loppujen lopuksi tämmöisen matkan arvoinen, voisihan hän etsiä jostain jonkun Olmakin ja kadota sen avulla omaan maailmaansa, Umbra oli viimeisten minuuttien aikana ajatellut.

Jyskyttäen ovea monta kertaa peräkkäin, outo ääni alkoi puhua Umbran mielessä. Matoran lopetti tekemisensä, kylmyyden vallatessa hänen mielensä.
Jollain pahalla oli asiaa Umbralle, ja Umbra tiesi hyvin kuka tämä oli.

”Hei Umbra, suuri-pieni-matoran”, ääni sanoi Umbran pään sisällä. ”Eikö tämä juoksu olekin aika turhaa, ystäväni?” bassoääni jatkoi.

”Mitä haluat minusta?” Umbra ajatteli henkisen yhteyden välityksellä.

”Haluan kertoa sinulle joitain asioita ystävästäsi Gekosta”, ääni kertoi. ”Hän on oikeasti toisesta maailmasta, kuten sinäkin, ja tullut sotkemaan tämän maailman järjestyksen ja aikajatkumot, estääkseen vaihtoehtoisen tulevaisuuden tapahtumisen,” ääni kertoi.

”Eikö tämä olekin aika moraalitonta, siis muuttaa aikajatkumon suuntaa, jonka Mata Nui on määrännyt meille?” ääni jatkoi asiaansa.

Umbra pysyi hiljaa. Ajatukset risteilivät hänen päässään, ajatukset jotka tämä ääni, jonka hän ajatteli kuuluvan Gekon pahalla versiolle, pystyi lukemaan aivan helposti.

”Olet hämmentynyt, etkö olekin?” ääni jatkoi. ”Niin minäkin olisin jos ystäväni olisi aikavääristymien aiheuttaja, joka väittää edustavansa hyvyyttä. Mistä tiedät ettei hän valehtele?”

Umbran lähellä, Gekko katseli vipuja ja laitteita jotka olivat sikin sokin huoneessa. Hän myös ihmetteli sitä miksi Umbra oli paikallaan, kuin transsissa.

Gekko tuli epäluuloiseksi ja alkoi ravistaa Umbraa hereille, muttei onnistunut.

”Hän yrittää tehdä sinulle jotain, Umbra”, ääni Umbran pään sisällä sanoi. ”Hän koettaa katkaista meidän yhteytemme, koska tietää ettei ole aivan puhdas. Tee mikä on oikein, Umbra”. ääni sanoi, lähtien Umbran pään sisältä.

Ensimmäinen teki mitä Umbra teki oli lyödä violetilla nyrkillään häntä ravistellutta Gekkoa.

Iskun voimasta, Gekko lensi lattialle. ”Mitä sinä pirulainen teet!?” hän huusi. ”Koetin auttaa sinua!”

”Et ole kertonut kaikkea itsestäsi Gekko, et ole todellakaan kertonut kaikkia motiivejasi”, Umbra sanoi. ”Aikajatkumon turvaamiseksi, minun on taisteltava sinua vastaan”, Umbra sanoi, kaivaen selästään kaksi miekkaansa, Rhak’elakkin symbolilla varustetun miekan ja oman mustan miekkansa. Qewa vinkaisi ja lähti piiloon seinälle, seuraamaan tulevaa mittelöä mahdollisimman kaukaa ja turvasta.

”Huoh, jos sitä vaadit, Umbraseni”, Gekko sanoi, ottaen raskaan miekkansa selästään. Tästä taistelusta tulisi outo, hän ajatteli, hyvin outo…

Unelmoiden läpi Ilonpilaajan – The Hunter’s Joyrney

Luola Killjoyn mökin alla

Creedy ei ollut yrittänyt ulos enää tunteihin, vaan oli sen sijaan kasvattanut vierellään keikkuvaa paperipinoa. Informaatio oli asia jota Creedy janosi eniten, mutta tällä kertaa hän ei ollut iloinen päätöksestään. Sivu sivulta, paperi paperilta Creedy menetti uskoaan henkilöön, jonka kanssa oli käytännössä viettänyt viimeiset kaksi vuotta. Hän halusi lopettaa, muttei voinut, hänen täytyisi saada tietää lisää…

Otsa hikoillen Creedy nosti taas seuraavan paperin ja alkoi lukemaan:

Metsästäjien leiri, Odina – Kahdeksas viikko

Olen oppinut näinä viikkoina enemmän kuin koko edeltävän elämäni aikana. Mestari näytti minulle heikkouteni. Hän todisti minulle, etten ole niin voimakas kuin maineeni antaa luulla. Massavihollisia vastaan taisteleminen ei ole oikea tapa taistella, sillä kun koettaa päivä, jolloin yksi minua mahtavampi soturi astuu eteeni, olen pulassa.

Vasen käteni on siteessä ja maskissani on halkeama, mutta se on pieni hinta elämäni tärkeimmästä oppitunnista. Minulla on paljon opittavaa, mutta lupasin mestarilleni onnistuvani. Sopimusta ei rikottaisi.

Tässä vaiheessa Creedy nosti katseensa paperista. Kaikki päiväkirjan palat eivät olleet tallella, mutta monessa kirjoituksessa oli mainittu sopimus. Salaperäinen paperi, jonka osapuolina olivat Killjoy ja TSO. Pitkällisten etsintäoperaatioidenkaan jälkeen, Creedy ei onnistunut löytämään tätä puuttuvaa palaa.

Creedy jatkoi selaustaan läpi, kunnes saapui lopulta erilaisen paperin kohdalle. Tämä oli kärventynyt kulmista ja sen keskellä oli nähtäviss selviä palamisen jälkiä. Matoran tiesi mikä häntä odottaisi tässä viestissä ja pisti sen syrjään, lukien vain sen otsikon:

Tämä luku on omistettu urhealle veden toalle, jonka elämä päättyi omien virheideni vuoksi

Tunnit kuluivat ja Creedy selasi läpi paperien. Useita poliittisia murhia, kahakoita ja viattomien kuolemia myöhemmin hänen oli pakko pitää taukoa. Hän ei uskonut lukemaansa. Viikko viikolta Killjoyn persoonallisuus tuntui muuttuvan. Kylmyys ja välinpitämättömyys paistoi tekstistä aina vain vahvemmin. Lopulta Creedy karjaisi ja potkaisi vierelleen kasautuneen pinon.

Hänen esikuvansa, ystävänsä… hän ei ollut valmis kuulemaan tällaista ja vieläpä tämän itse kirjoittamana. Jos hän vain löytäisi tämän sopimuksen, saisi tietää mitä se sisältää…

Hautasaaret 3: Haudasta nousevat

Hautakammio

Ämkoon katse kulki pitkin Toan entisen johtajan ruumista. Ilman Toa katseli haikeana edessään lepäävää kuollutta, mutta päätti sitten tehdä sen mitä oli tullutkin tekemään. Ämkoon käsi lähestyi Atyan kuolleiden käsien tiukassa otteessa olevaa miekkaa.
”Olen pahoillani, mutta joudun ottamaan tämän. En itsekkyyttäni, vaan kaikkien parhaaksi”, selitti Ämkoo puoliääneen valmistautuessaan irrottamaan katanan veden Toan kylmästä otteesta.

Ämkoo kiskaisi kätensä nopeasti takaisin ja huusi ääneen. Vihreä Toa horjahti kauhusta taaksepäin, liukastui ja katseli hautakammion lattialta käsin pystyyn nousevaa ruumista. Atyan tomuiset kädet tarttuivat hauta-arkun laitoihin ja veden Toa nousi täyteen mittaansa. Atya käänsi naamionsa Ämkoota kohti, ja Ämkoo erotti naamion visiirin alla piilevät heikosti hohtavat silmät.

”Sinä olet kuollut!” Ämkoo sai huudetuksi järkytyksensä keskeltä. Ilman Toa nousi huterasti seisomaan, painautui kammion harmaanvihreää seinämää vasten ja tuijotti edessään seisovaa sinistä hahmoa. Atya astui pois arkusta, oikoi hetken jäseniään ja kohotti miekkaansa.

”Hei vain, Ämkoo”, kuului ääni kammion oviaukon suunnalta.

Ämkoo kääntyi nopeasti oven suuntaan ja järkyttyi entisestään. Ämkoo osoitti ainoalla kädellään vuoroin oviaukon, vuoroin Atyan suuntaan. Toat Tharkon ja Herka astuivat peremmälle kammioon.

”Sinä! Te..!!” Ämkoo sopersi ottaen askeleen taaemmas. Ilman Toa haukkoi henkeään tietämättä mitä sanoa. Ilman Toa Tharkon hymyili ja alkoi puhua.

”Olet muuttunut kovasti sitten viime näkemän. Viimeksi kun tapasimme, olit jokseenkin… Kokonaisempi.”
”Vaikene!”, Ämkoo karjui ja osoitti Herkaa. ”Sinä! Sinä kuolit! Miten sinä oikein seisot siinä?! Ja miksi Atya…”
”Kaikki ajallaan, veli hyvä”, Tharkon keskeytti ja astui lähemmäs Ämkoota. ”Mitä pidät uudesta naamiostani?”

Ämkoo tuijotti Tharkonin kasvoja lyhyen hetken ajan. Sitten hän ymmärsi.
”Tryna”, Ämkoo pihisi.
”Kas, oikein. Olet tehnyt läksysi.”, vastasi Tharkon.

Herka astui peremmälle. Punaisen Toan ruhjottu haarniska oli kauttaaltaan ruosteen ja lian peitossa. Herkan poimuttuneen naamion tyhjät silmäkuopat tuijottivat Ämkoota.
”Jotain et kuitenkaan koskaan oppinut”, Herka sanoi pohjattomalla äänellä. ”Minun naamioni. Jopa pieni vihreä ystäväsi tuolla ulkona tunnisti sen, mutta sinä et tuntunut koskaan ymmärtävän. Et, vaikka työskentelimme yhdessä.”

Ämkoo käänsi katseensa juuri puhuneeseen Herkaan. Yllättyneisyys käväisi Ämkoon kasvoilla, ja tämä yritti sanoa jotain.
”Tarkoitatko sinä..?”
”En minä muuten olisi tässä.”

Tharkon korjasi asentoaan, naurahti ääneen ja ohjasi Atyan seisomaan vierelleen.
”Noniin, eiköhän kuulumiset ole jo vaihdettu. Me emme tulleet tänne vain tervehtimään sinua.”
”Mitä te tahdotte?” Ämkoo kysyi ja perääntyi jälleen hieman. Toan entiset kumppanit alkoivat lähestyä.
”Minun henkeni sinnittelee tässä maailmassa enää yhdestä syystä”, epäkuollut Herka vastasi. ”Samasta syystä, jonka takia Tharkon on nyt täällä.”
”Me”, Tharkon aloitti, hymyili viileästi ja jatkoi:
”Haluamme tappaa sinut.”

– – –

Yön pimeydessä liitelevä haukka kuuli selvästi vuoriston suunnalta kuuluvan vihellyksen. Rahi kiidätti itsensä vauhdikkaasti äänen tykö, laskeutui ja valmistautui ottamaan kärsineen näköisen matoranin kyytiinsä. Enki kiristeli hampaitaan pakottautuessaan suuren linnun selkään, ja komensi sitten siivekkään pedon matkaan.

Nyt oli kiire.

Destralille ja sen ohi XXXXV: Matoro muistelee

Yön Timo II

Matoro makoili pitkällään punakankaisessa riippumatossa, jonka hän oli virittänyt takamaston ja kaiteiden väliin. Hän makasi selällään katsellen tähtitaivasta. Laiva lipui kevyesti ja lämmin iltatuuli puhalsi leppoisasti alukselle vauhtia.

Loputon tähtitaivas kaareutui Toan yläpuolella. Tuhannet pienet valkoiset pisteet säteilivät korkeuksissa. Mystinen Punainen Tähti näkyi nyt itätaivaalla. Matoro muisteli matoranien ennustusmerkkejä.
Välittömästi tähdistä hänelle tuli mieleen vanhasta tiimistään magnetismin Toa Magan, joka oli lapsenomaisen innostunut astronomiaan että astrologiaan. Kyseinen Toa oli joskus haaveillut matkasta Punaiselle tähdelle. Mitähän hänelle kuuluisi nykyään.

Matoro mietti. Mihin hänen tiiminsä oli hajonnut. Häntä ahdisti, kun hän tunsi muistoistaan puuttuvan palasen.
Tiimi olijoskus lähtenyt rauhaisalta kotisaareltaan suureen maailmaan, Metru Nuille, taistelemaan ”rauhan, oikeuden ja Mata Nuin” puolesta.
Se ei ollut tosiaankaan sitä. Se oli kylmää sotaa, jossa miteltiin vallasta. Metru Nuin hallitsija hallitsisi maailman taloutta.

Se sota oli pitkä ja ankea. Loputtomat Toa-armeijat marssivat vahkien kera Metsästäjiä vastaan – Dume eikä TSO suostunut kumpikaan lopettamaan. Oli onni, että tiimistä ei ollut kuollut ainuttakaan jäsentä sodassa.

Kun Metsästäjät vetäytyivät raunioiksi tuhotusta kaupungista, kaikki muuttui. Toat lähtivät. Sillävälin Gaggulabion Skakdi-armeija oli ryöstänyt ja polttanut tiimin kotisaaren ja tappanut Matoranit. Toista oli tullut koditon kulkuritiimi joka taisteli eri alueilla oikeuden puolesta.

Sitten muistot haalistuivat.

Tämä matka oli herättänyt paljon kysymyksiä. Se mielensisäinen hyökkäys. Itrozin ääni. Valot. Lonkerot. Salakieli.
Tämä Makuta osasi salata todellisen perintönsä täydellisesti.

Toa käänsi kylkeä riippumatossa. Jardirt istui ruorissa unisen näköisenä. Pari muuta merirosvoa nukkui myös kannella, valmiina herätettäväksi ohjausvuoroon.
Äks oli sanonut että yö on turhan viileä hänen makuunsa ja nukkui sisätiloissa.

Jään Toa kieriskeli huolestuneena. Hän ei saanut näitä kaikkia asioita päästään, hän ei kyennyt rentoutumaan. Hän ei lepäisi ennenkuin olisi selvittänyt kaiken naamiostaan ja menneisydyestään.

Destralille ja sen ohi XXXXIV: Kohti kotia!

Yön Timo II

”Kohti kotia!”, Matoro huusi piraateille iloisesti.

”Klaaniin vai?”, perämies Jardit kysyi.

”Kyllä. Klaani on kotimme”, Matoro vastaa.

Jardit nyökkäsi ja komensi piraatteja lähtemään Klaaniin. Matoro oli iloinen, että he olivat lähdössä takaisin. Hän ei ollut odottanut tälläistä matkaa. Luuli vaan, että tulisi Destralille, löytäisi tiedot Makuta Itrozista ja hänen laboratoriosaarestaan, matkustaisi sinne ja takaisin. Se osoittautuikin paljon pahemmaksi. Äksäkin lojui kajuutan sängyssä ja mietti matkaa. Hän tahtoi auttaa Klaania, mutta matka osoittautuikin paljon pahemmaksi, kuin mitä hän luuli. Mutta ainakin hän oli iloinen, että hän sai autettua Klaania vähäsen. Se oli hänen mielestään tärkeintä.

Bio-Klaani

”Se tekisi 15 mutteria”, kauppias vastasi. Irvan löysi vyöstään vain 6.

”Voisitteko tehdä poikkeuksen ja myydä minulle lihan kuudella mutterilla?”, Irvan kysyi kauppiaalta.

”Sori, mutta Klaani on muutenkin kokemassa konkurssin”, kauppias vastasi. Irvan lähti Seranin kanssa poispäin. Irvan ei ollut syönyt jo pariin päivään. Ja hän ei enää jaksanut olla syömättä.

”Mitä me nyt syötäisiin?”, Seran kysyi kaveriltaan.

”Ainakaan emme voi ostaa mitään kaupoista. On vain kaksi vaihtoehtoa. Yksi: Joko hankkia ruokaa luonnosta. Kaksi: Varastaan ruokaa kaupoista”

”Ei nyt tekisi mieli ryöstää näitä ihmisiä”, Seran vastaa Irvanille.

”Eikä tekisi mennä metsiin, saalistamaan villieläimiä”, Irvan sanoo.

”Voitaisiinhan myös kalastaa kaloja”, Seran ehdotti.

”Hyvä idea”, Irvan sanoi, ”Yksi ongelma: Osaammeko kalastaa?”

”En ole vielä ikinä kertaakaan kokeillut, mutta se ei näytä kovin vaikealta”

”Minä en aio edes kokeilla. Jos haluat kalastaa, kalasta itse”

”Okei”, Seran vastaa, ”Otan veneemme ja ongemme ja koetan saada vähän saalista”

Parin tunnin päästä, Seran meni pieneen veneeseen, jonka hän, Irvanin kanssa oli ostanut, kun olivat tulleet Klaaniin. Kun hän oli soutanut parinkymmenen kilometrin päähän, hän pysähtyi ja pani onkensa veteen. Parin minuutin kuluttua hän sai erotettua meren hiljaisuudesta jonkin huutoa. Hän alkoi keskittymään äänen suuntaan. Hän näki jonkin polskivan vedessä. Hän huusi apua. Seran alkoi nopeasti soutaa kohti hukkuvaa olentoa.

”Apua!”, hän huusi. Hänen äänensä kuulosti vanhalta.

”Koettakaa kestää!”, Seran huusi.

Kun hän oli tarpeeksi lähellä, hän otti airons ja pani sen veteen.

”Tarttukaa airoon!”, Seran huusi.

Airosta tarttui ruskea-musta Turaga. Fe-Matoran auttoi vanhaa Turagaa veneeseen.

”Kiitoksia, nuori Matoran”, Turaga sanoi hengästyneenä, ”Ilman sinua olisin hukkunut ja kuollut”

”Ei se mitään”, Seran vastasi.

”Nimeni on Seran”, Seran esitteli itsensä ja kätteli vanhaa Turagaa.

”Turaga Thowron”, ruskea Turaga vastaa, ”Kunpa olisi mitenkään, miten voisin korvata tekosi”

”Ei tarvitse korvata”, Seran vaati.

”Kyllä tarvitsee”, Turaga Thowron vastaa ja alkoi penkoa vyöstään jotain, ”Minulla taitaa olla mukana jokin, joka saattaa kiinnostaa nykyajan nuorisoa”

Hän löysi kiven ja ojensi sen.

”Ai. Kivi”, Seran sanoi, ”Kiitos”’

”Ei se mikä tahansa kivi ole”, Turaga sanoo, ”Se on Toa-kivi”

”Mitä!?”, Seran tokaisi, ”Toa-voimia antava Toa-kivi?!”

”Tietenkin”, Turaga vastaa, ”En kai minä nyt antaisi pelastajalleni tavallisen kiven ja väittäisi sitä Toa-Kiveksi. En ikinä!”

Fe-matoran katsoi vähän kiveä ja sanoi:

”En voi ottaa tätä”

”Mikset?”

”Tässähän on jonkun entisen Toan voimat!”

”Tiedän, että se saattaa pelottaa jotakin, mutta ota se nyt vaan. Siitä tulee hyötyä joko ennemmin tai myöhemmin”

Seran tarkasti kiveä tarkemmin ja näki joitakin kaiverruksia. Vaikka häntä vähän epäröitti ottaa Turagalta Toa-Kiveä hän silti pani kiven laukkuunnsa varmuuden vuoksi. Sitten hän kysyi Turaga Thowronilta, mitä hän teki meressä, vaikkei ollut kovin hyvä uimari. Turaga vastasi, että oli lähdössä toisen Toan kanssa toiseen paikkaan veneellä, kunnes iso kalmari tuhosi hänen veneensä.

”Missäs se sinun Toakaverisi on?”, Seran kysyi Turagalta.

”En tiedä sitä. Viimeksi kun näin hänet, kalmari veti minut pinnan alle”

Seran nyökkäsi ja alkoi soutamaan veneensä Klaaniin, vaikkei saanut yhtään saalista. Hän halusi viedä Turaga Thowronin kuivalle maalle. Hän myös koko matkan aikana ihmetteli, mitä tekisi Toa-kivelle.

Hautasaaret 2: Atyan hauta

Hautasaari

Enki huokaisi hiljaa helpotuksesta huomatessaan, että kaksikon matka ei suinkaan käynyt korkeammalle öiseen vuoristoon. Maan muuttuessa yhä jyrkemmäksi oli Ämkoo hidastanut kulkuvauhtiaan ja nyt kaksikko olikin pysähtynyt. Käsipuoli Toa tarkkaili maastoa.

”Sen pitäisi olla tässä jossain”, Ämkoo murahti ja asteli sinne sun tänne. Enki tarkkaili johtajaansa hetken, mutta alkoi sitten itsekin tutkia maastoa. Matoranin ei tarvinnut kysyä, mitä Ämkoo etsi. Toa oli kohottanut kantamansa rauta-avaimen jälleen esiin ja olikin selvää, että nyt etsittiin lukkoa.

Kului vartti. Kului toinen. Kaksikko nousi hieman ylemmäs kivikkoista rinnettä pitkin, kunnes lukko löytyi.

Kauempaa raskas kiviovi näytti ainoastaan vuoren huipulta vierineeltä lohkareelta, joka aikojen saatossa oli hautautunut tuulen kuljettamaan hiekkaan ja soraan. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti, että kyseessä oli kaksiosaisen oven sulkema ahdas oviaukko, jonka keskustaa koristi ikiaikaisen näköinen lukko. Ämkoo työnsi avaimen lukkoon, käänteli sitä hetken ja komensi sitten Enkin työntämään.

Ovi avautui sisäänpäin. Hetken kestäneen ponnistelun jälkeen kaksikko sai sen kokonaan auki ja pian heidän edessään avautui synkkä käytävä. Enki yllättyi huomatessaan, että käytävä ei ollut kuitenkaan sysipimeä. Käytävän seiniin upotetut sinivihreät valokivet onnistuivat tuomaan pimeyteen juuri sen verran valoa, että uskalias matkalainen saattoi nähdä eteensä.

Ämkoo astui peremmälle. Enki valmistautui hyppäämään Toan perään, mutta Ämkoon käsimerkki sai matoranin pysähtymään.

”Sinä odotat ulkona”, komensi Ämkoo. Sitten Toa käänsi kasvonsa kohti pimeyttä ja katosi. Enki jäi hetkeksi tuijottamaan herransa perään, mutta istahti sitten oven vierustalle odottamaan.

Ämkoon silmät tottuivat nopeasti käytävän pimeyteen, kiitos ulkona vallitsevan yön. Hieman epävarmat askeleet kuljettivat Ämkoota mutkittelevaa reittiä pitkin, kunnes Toa saapui lopulta käytävän päähän. Siellä häntä odotti toinen ovi, joskaan ei tällä kertaa lukolla varustettu.

Ämkoo avasi oven.

– – –

Enki haukotteli ja vilkuili pilviverhon takaa pilkottavaa tähtitaivasta. Kaukaisuudessa hohtavat tähdet näyttivät matoranin mielestä tänä yönä poikkeuksellisen kylmiltä. Kylmä ja ankea oli myös matoranin istumapaikka, ja Enki vaihtoikin tuon tuosta asentoaan yrittäen epätoivoisesti tehdä olonsa edes jossain määrin mukavaksi.

Le-matoran ei tiennyt, että häntä tarkkailtiin. Kaksi Toan mittaista hahmoa eteni rinnettä pitkin määrätietoisesti ylemmäs, tarkkaillen kivioven vierellä nuokkuvaa matorania.

– – –

Oven takana Ämkoota odotti hyvin askeettinen huone. Sammaloituneet kiviseinät ja hieman kostea lattia saivat hautakammion tuoksahtamaan suorastaan iljettävältä. Tästä Ämkoo ei kuitenkaan välittänyt. Toa tuijotti edessään makaavaa myöskin kivestä valmistettua hauta-arkkua.

Ämkoo astui arkun tykö. Sitten Toa sylkäisi kerran ainoaan kämmeneensä, tarttui kiinni arkun painavasta kannesta ja alkoi työntää. Hikinorot valuivat Toan vihreää naamiota pitkin, mutta hän ei antanut periksi.

– – –

Mystinen kaksikko onnistui väistämään täpärästi ilmojen halki viilettävän veitsisarjan. Teräaseet katosivat yön pimeyteen, ja jostain kaukaa kuului yöeläjäksi ryhtyneen epäonnisen rahieläimen rääkäisy.

”Kuka siellä?” Enki huudahti hypäten vieressään kohoavan suuren kivenlohkareen taakse suojaan. Pimeydestä ei kuulunut vastausta, mutta tarkkasilmäinen matoran näki lähestyvät hahmot selvästi.

– – –

Arkun kansi tömähti lattialle. Ämkoo pyyhki hikeä otsaltaan ja polvistui nähdäkseen edessään lepäävän ruumiin tarkemmin. Vaaleansininen veden Toa piteli yhä kuolleenakin tiukasti kiinni miekastaan.

”Atya”, Ämkoo kuiskasi ja Toan käsi käväisi nopeasti naisen vatsan seudulla avautuvalla rujolla haavaumalla. Haava oli jo aikoja sitten kuivunut, ja nyt se näyttikin pelkältä mustalta aukolta kuolleen naisen muilta osin virheettömässä ruumiissa.

– – –

Enki kieri tajuttomana pitkin vuoren kivikkoista rinnettä. Punainen Toa tarkkaili hetken rintaansa iskeytynyttä myrkyllistä teräasetta, naurahti sitten ja astui kiviovesta sisään vihreän kumppaninsa perässä.

Destralille ja sen ohi XXXXIII: Kuulitko koskaan Puikko-Petterin tragediaa?

Rozum

Piraatit olivat pistäneet joksikin aikaa juhlat pystyyn laboratorionraunioiden edustalle, mutta ne olivat päättyneet epämiellyttävästi erään hyvin tunnetun kapteenin huutoon ”MIKSI ROMMI ON LOPPU! MIKSIIIIIH”
Sitten he olivat lähteneet kohti rannikkoa.

Matoro oli toisten juhliessa tutkinut kansiota. Se oli kirjoitettu oudoilla merkeillä, joista ei saanut selvää. Siinä kuitenkin toistui tietyt merkit tietyin väliajoin varmistaakseen että se oli Matoran-kieltä, tosin puettuna outoihin merkkeihin. Salakieltä.

Matka viidakon läpi sujui suhteellisen rauhallisissa merkeissä. Mitä nyt jokunen pieni rahi tai vastaava. Puoli matkaa taas kärsittiin Notfunin jutuista. Tällä kertaa hän kertoi kaveristaan nimeltä Puikko-Petteri. Kyseiselle tyypille piti laittaa puusilmä, mutta tulikin vahingossa puujalka.
Toinen puoli matkasta Notfunin suu oli tukittu teipillä.

”Meillä voi mennä Klaanissa jonkin aikaa”, Matoro selitti. Hän käveli Äksän kanssa Jardirtin rinnalla, sillä Notfunista ei ollut keskustelukaveria juuri nyt.
”Aye”, matoran vastasi lyhytsanaisesti.
”Kepsukka saa auttaa tämän salakielen kanssa”, Matoro puheli itsekseen. ”Paperit ovat Manulle ja katsotaan filmi Klaanissa”

Suurin osa loppumatkasta sujui hiljaisesti. Viidakkomaisema toisti itseään, rahit ääntelivät metsässä. Jossain välissä he saapuivat kultaisille rannoille jonka edustalla Yön Timo III odotti uskollisena osan miehistö kanssa.

Matka laboratoriolta takaisin oli kestänyt kuusi tuntia. Kello oli melko lähellä iltakuutta, ja aurinko oli jo laskemassa. Joukkio siirtyi nopeasti laivaan ja pian he nostivat ankkurit ja lähtivät kohti Klaania.

Zakaz 20: Tuki turpasi ja mene asemiin

Zakaz, Nektannin linnoitus

Nektann käveli ympäri tummaa huonetta. Hänellä oli paljon ajateltavaa. Entinen vartija, Guardian, oli riehunut baarissa Warrekin kanssa. Nektann oli jo vuosia etsinyt syytä saada pidättää Warrekin. Nyt se tarjoutui hänelle, ja hänellä oli myös mahdollisuus napata vartija. Lisäksi asiaan oli sotkeentunut joku Makuta. Jättipotti.

Huone oli melkein kokonaan musta; seinät olivat mustat, samoin lattiaa peittävä koristeellinen matto. Huoneessa oli musta tuoli ja musta pöytä. Nämä kalusteet olivat huoneen ainoita. Sysimusta ovi oli raollaan. Huoneen mustasta katosta roikkui musta kynttiläkruunu, jonka mustavahaiset kynttilät oli sytytetty. Lisäksi ovea vastapäätä olevalla seinällä roikkui suuri plasmanäyttö.

Eihän Nektann yleensä oleskellut tässä hyvin tummanpuhuvassa huoneessa. Se oli vain erityisiä tarkoituksia varten. Nektann ei oikeastaan edes pitänyt mustasta väristä, mutta hänen sisutusarkkitehtinsä oli vakuuttanut, että neuvotteluun tarkoitetussa huoneessa mustuus tekisi vaikutuksen vastapuoleen.

Kello tikitti, ja aika tuli täyteen. Nektann avasi laitteiston ja asettui huoneen mustaan valtaistuinmaiseen tuoliin. Senkin oli tarkoitus osoittaa, että hänellä oli valtaa. Nektann kyllä piti enemmän kullalla vuoratusta istuimesta. Mutta se ei olisi sopinut huoneen tyyliin.

Näyttöön ilmaantui tumma hahmo. Nektann kiinnitti huomiota siihen, kuinka mustaa myös vastapuolella oli. Ilmeisesti tämä hahmo oli yhtä mustasta pitävä kuin Nektannin sisustaja. Näytössä näkyi nyt tumma, pitkä hahmo, jonka silmät hohtivat – kuinka ollakaan – punaisina. Nektann siristeli silmiään nähdäkseen hahmon piirteitä tarkemmin, mutta hän ei erottanut juurikaan muuta kuin tämän ääriviivat ja punaisena hehkuvat silmät.

”Nektann”, hahmo sanoi, ”miten tilanne edistyy?”
”Pari miestäni menehtyi Warrekin entisen luutnantin luodeista. Voitko kuvitella, hän oli nainen.” Vaikka Nektann ei sitä varsinaisesti nähnytkään, hän tiesi hahmon kohottavan kulmiaan.
”Oli?”
”Ja on yhä. Emme saaneet häntä hengiltä. Mutta uudet sotilaani ovat miehittäneet alueen. He eivät poistu hengissä alueelta.”
”Hienoa, Nektann. Minä vakuutan sinulle, että tämä lämmittää sydäntäni.” Nektann epäili tätä suuresti.
”Kunhan muistat”, hahmo lisäsi vielä, ”että Makuta Nui lähetetään minulle. Joko elävänä tai kuolleena. Haluan todisteet siitä, että hän on menettänyt henkensä teidän käsissänne.”
”Kyllä”, Nektann tokaisi. ”Luultavasti lähetämme sinulle silvotun ruumiin. Vaikka…” Sotalordi tärisi pidätetystä hihityksestä. ”… se Makuta näytti jo valmiiksi aika silvotulta. Näin hänen kuvansa.” Musta hahmo kavensi silmiään.
”Hän yrittää varmasti seuraavaksi Nynrahille.”
”Miksi hän sinne yrittäisi?”
”Se ei kuulu sinulle. Tärkeintä on, että hän ei pääse sinne.”
”Hyvä on sitten. Muut saan kai pitää voitonmerkkeinä?”
”Pidä. Minä en tee mitään kahden Skakdin ruumiilla. On kuitenkin tärkeää, että myös Guardian kuolee. Hänestä voi olla minulle ja… kumppaneilleni arvaamatonta haittaa. Ja hyvin arvattuakin haittaa, itse asiassa.” Nektann pyöritti silmiään.
”Siispä hankin sinulle Makutan ruumiin. Warrekin pään säästän itselleni ja Guardianin heitän tuliseen pätsiin.”
”Miten vain. Ota yhteyttä, kun työsi on tehty. Ja muista, että minä en maksa sinulle tyhjästä.”
”Selvä, oi suuri ja mahtava Makuta”, Nektann sanoi sarkasmia tihkuvalla äänellä. Abzumo ilmeisesti irvisti ja katkaisi yhteyden. Nektann hymyili. Hän sai jopa sanan ”Makuta” kuulostamaan loukkaukselta.

Zaiggeran mökki

Guardian vilkuili hermostuneena laudoitetun ikkunan lautojen välistä ulos. Hän luuli nähneensä jotain. Tunti ja viisikymmentäkahdeksan minuuttia oli kulunut siitä, kun Zaiggera ja Manu olivat kadonneet yläkertaan. Warrek oli hetki sitten lähtenyt pöydästä ”tarkastelemaan tupaa”. Eli toisin sanoen etsimään viinaa. Guardian katsoi taas kelloaan. Minuutti.

Tuskaisen minuutin kuluttua luukku avautui. Nais-Skakdin alaruumis ilmestyi näkyviin. Pian yläpää seurasi käsissään kuin uudesti syntynyt ampuma-ase. Manua ei vielä näkynyt. Zaiggeran kasvoilla oli voitonriemuinen ilme. Sitten kuului kolahdus. Zaiggera jätti pyssyn erään lipaston päälle ja pisti päänsä takaisin yläkertaan. Guardian hillitsi halunsa rynnätä aseen kimppuun heti.

Sitten kuului kiljaisu:
”Ei, älä koske siihen!”
Räjähdys. Kuului lasin särkymisen ääntä. Ja jotain muutakin taisi särkyä. Katossa olevasta aukosta virtasi savua. Zaiggera astui alas tikkailta ja yski. Pian jotain putosi alas yläkerrasta. Manuhan se oli.
”Minähän sanoin…” Zaiggera aloitti. Manu keskeytti hänet:
”Se oli pelkkä rikkinäinen romu.”
”Se oli kallis!”
”Ehkä pimeällä keskiajalla.”
”Senkin barbaari, hävitit kalliin laitteeni!”
”Minä olen hyvin sivistynyt Makuta. Äläkä sinä lyö minua, kun minäkään en lyö sinua. Olen pasifisti. Aina, kun siitä on minulle hyötyä siis.”

Guardian keskeytti väittelyn polkaisemalla lattiaa niin, että kuului tömähdys. Zaiggera muisti aseen ja nosti sen lipaston päältä. Sitten, yhtäkkiä, hän heitti sen päin Guardiania. Guartsu nappasi sen refleksinomaisesti ilmasta.
”Siinä nyt on kiväärisi”, Zaiggera sanoi ylpeänä, ”entistä ehompana.”
Guardian mumisi kiitokset irrottamatta katsettaan aseesta. Zaiggera nauroi vaimeasti.
”Tuo tuli varmasti suoraan sydämestä”, hän sanoi ivallisesti. Ennen kuin Guardian ehti vastata, Warrek kirkaisi. Manu tukahdutti halunsa kommentoida, että Warrek kiljui kuin pikku tyttö, sillä Warrek saapui heidän luokseen huutaen: ”HYÖKKÄYS!”

Luotien ääniä alkoi kuulua. Kaikki suojautuivat. Ikkunat nimittäin räsähtivät rikki. Laudat, jotka olivat peittäneet ikkunoita, olivat pian täynnä reikiä. Zaiggera toimi nopeasti. Hän poimi oman kiväärinsä, latasi sen nopeasti ja heitti Guardianille ammuksia. Guartsu latasi oman aseensa pitkästä aikaa. Manulle ja Warrekille nainen heitti kiväärit, joita hänellä oli useampia.
”Osaatko käyttää?” Skakdi sanoi Makutalle. Warrek otti sijainnin erään ikkunan alla.
”Tietysti minä osaan”, Manu sanoi. ”Minähän keksin nämä aseet.” Zaiggera kohotti kulmiaan.
”No hyvä on, en keksinyt, mutta osaan kyllä käyttää.”
”Hyvä.”
”Toisaalta siitä on vuosia, kun olen viimeksi käynyt Zakazilla… eikä minun silloinkaan tarvinnut tarttua Skakdien aseisiin. Mutta teoriassa osaan kyllä kaiken. Käytännön tasolla teorioita voi soveltaa, mutta yleensä lukuarvojakin on approksimoitava, jotta…”
”Tuki turpasi ja mene asemiin!”
Manu näytti loukkaantuneelta, mutta asteli nopeasti viimeisen ikkunan alle. Katsoessaan ulos ikkunasta hän näki, että heitä tähtäsi ainakin kymmenen Skakdia. Ja hänellä oli vain noin kahdeksankymmenen asteen näkyvyys. Hyökkääjiä oli vielä enemmän.
”Ei auta muuta, kuin panna kovat kovaa vasten”, Guardian sanoi ja ampui ensimmäisen luodin. Yksi hyökkääjistä menetti päänsä. Muut alkoivat ammuskella vielä hanakammin. Lisäksi kaatuneen Skakdin tilalle astui uusi.
Ei näytä ollenkaan hyvältä, Manu ajatteli. Ja lisäksi minusta tuntuu, että Zaiggera on minulle vihainen.