Mestarinsa varjossa seisova valkoinen Toa siveli kasvojaan siitä, missä ennen oli ollut kiikarisilmä. Aukko silmän tilalla oli vanha, niin vanha ettei Toa edes muistanut, kuinka pitkä aika sen menettämisestä oli. Ko-Metrun tiedemiehen ylpeys oli kadonnut kauas taakse, Mustavalkoisen massiivisen Metsästäjän seisoessa hänen menneisyytensä tukkeena.
Toa ei koskaan kysynyt mikä hänen Mestarinsa oli. Ei kysynyt miksi hänen kehonsa oli pelkkä valtaisa orgaaninen lihaskasa. Ei kysynyt tämän sormien luisevuutta ja pituutta muun kehon rinnalla. Eikä varsinkaan kysynyt kasvoista. Noista hirveistä pedon kasvoista, joita tuijottamalla takasi itselleen varman rangaistuksen.
Purifier oli keskittynyt ja jään Toa kuuli ensimmäistä kertaa tämän myhäilevän työnsä parissa. Metsästäjän edessä lepäsi kaksitoistareikäinen salkku, jossa lepäsi yhdeksän eri väreissä hohtavaa kuulaa. Mutta kymmenes kuula oli hänen edessään, avonaisena, johdotettuna ja täynnä savuavaa nestettä. Hitaasti ja varovasti Purifier hivutti kuulan puoliskot kiinni toisiinsa, saaden uuden luomuksensa hehkumaan kirkasta valkeaa valoa.
Se on kaunis… kenties yksi kauneimmistani. Puhdasta energiaa, niin paljon puhdasta energiaa… Valkoinen Toa otti varovaisen askeleen taaksepäin Purifierin noustessa ylös ja kohottaessa kuulaa päänsä yläpuolelle. Metsästäjän luiseva sormi lähestyi hohtavaa esinettä, painaen viimein sen siihen yhdellä survaisulla. Näytti siltä, kuin sormi olisi uponnut kuulan sisään, mutta Valkoisen Toan yrittäessä saada tilanteesta selvää, Metsästäjän sormi oli jo ulkona ja savuava musta kämmen oli ilmestynyt kuulan muuten täysin valkeaan pintaan.
Metsästäjä puristi kuulan tiukasti nyrkkiinsä ja kaikkien Jään Toan odotusten vastaisesti Purifier ei laittanutkaan sitä muiden yhdeksän kuulan joukkoon. Sen sijaan Metsästäjä sulki salkun ja nappasi sen vielä vapaana olevaan käteensä.
Älä liiku askeltakaan.
Valkoinen Toa hätkähti, peläten jo pahinta. Toa sulki silmänsä, odottan tulevaa iskua, jälleen uutta rangaistusta asiasta, josta hän ei tiennyt itse mitään. Rangaistusta ei tullut. Sen sijaan maa hänen allaan alkoi natista.
Ruosteisen kirskahduksen myötä iso laatta lattiasta alkoi laskeutumaan, Purifierin ja Toan seistessä suoraan sen päällä. Painautuen yhä syvemmälle, Toa alkoi tajuta laatan olevan hissi.
Tietämättä mitä odottaa, Toa jähmettyi odottamaan päätepysäkkiä. Hän tiesi Mestarillaan olevan salaisia työskentelytiloja, mutta hänen ei koskaan sallittu astuvan niihin. Ensimmäistä kertaa vuosisatoihin Toa poistui komentohuoneesta ja siitä pienestä kopista, jossa hän sai levätä kerran viikossa. Toa tiesi, että oli hissi menossa minne tahansa, hän luultavasti osaisi arvostaa sitä.
Yhtäkkinen törmäys sai Toan lentämään kasvot edellä metalliseen lattiaan. Sähisevä Purifier tarttui Toaa niskasta ja heitti tämän juuri edessä avautuneeseen pimeään tilaan. Hissi oli tullut viimeiseen etappiinsa. Toan päähän sattui. Tilassa oli meteliä, valtavaa moniäänistä meteliä, jota hän ei kyennyt selittämään.
Metsästäjä veti vivusta huoneen seinässä ja katossa riippuvat vanhat valaisimet alkoivat luoda säröilevää valoa tilaan. Jään Toa oli kammennut itsensä pystyyn, totutellen silmiään valoon. Henkeään haukkoen Toan näkökenttä villiintyi.
Valtava koneisto sylki sulaa protodermistä kivisiin säiliöihin käsittämättömällä vauhdilla. Teollisuushallin kokoiseksi paljastunut maanalainen tehdas sulatti, muotoili ja säilöi valtavia määriä erilaisia metalleja huumaavalla tahdilla. Purifier ei kuitenkaan ollut kiinnostunut tehtaasta, vaan lähti kävelemään määrätietoisesti linjastojen välistä, Toan seuraten nilkuttaen perässä.
Usean minuutin kävelemisen ja linjastojen välttelyn jälkeen kaksikko oli saapunut tehtaan laidalle. Valtaisaa kiviseinää koristi vain yksi ovi ja tuolle ovelle Metsästäjä oli menossa. Ruosteinen avain kävi lukkoon ja Purifier riuhtaisi sen auki, astellen siitä harvinaisessa ryhdissä sisään. Tehtaan melu vaimeni hieman kaksikon astuessa huoneeseen.
Toa kompuroi Mestarinsa perässä tarkkaillen edelleen tiiviisti ympäristöään. Valtaisaksi varastotilaksi osoittautunut huone oli kuitenkin miltei tyhjä, seinillä olevien puisten hyllyjen ammottaen tyhjyyttä. Yksinäinen alasin ja vasara, lepäsivät pöydällä huoneen keskellä. Purifier käveli huoneen perälle, Toan jäädessä alasimen ja vasaran viereen tarkkailemaan tapahtumia. Huone haisi vahvalle karkaistulle protodermikselle. Toa halusi kuitenkin pitää arvokkuuden rippeensä ja kesti pistävän hajun puhtaalla sisullaan.
Huoneen tarkempi tarkastelu osoitti sen, että pöydän alla oli iso vesisammio, sammio joka savusi edelleen. Purifier nosti sen pöydälle, kevyeltä vaikuttavan sammion tehdessä kokoonsa nähden valtaisan iskeytymisäänen.
Hiljaisuuden vallitessa kaksikon välillä, Purifier työnsi hirviömäiset kasvonsa aivan lähelle Toaa, koettaen tämän uskallusta ja hermoja. Vapiseva Toa kiristeli hampaitaan, kestäen Mestarinsa kokeen, katsoen pedon silmittömiä kasvoja, hien kirvotessa Toan valkoiselle otsalle.
Poikani haarniska… se on kenties kaiken teknologian huipentuma. Metru Nuin upeimmat laitteet ja aseet tiivistettynä yhteen pukuun. Hän osaa valmistautua kaikkeen, hän on kykenevä hävittämään kaupunkeja kävelemällä niiden halki, hänen fyysinen voimansa on noussut tavallisen Toan ulottumattomiin. Koko Mustan Käden perintö, hänen käsissään…
Purifierin äänensävyn käskevyys oli kadonnut. Toan tutina oli lakannut ja nyt hän tuijotti Mestarinsa kasvoja ymmällään, unohtaen ainaisen pelkonsa vain yhdeksi pieneksi hetkeksi. Toa yritti ymmärtää mestariaan, sanan poika kuitenkin hämätessä häntä.
Mutta minun poikani on myös heikko, vanha, käyttänyt voimaansa liikaa. Hän ei taistele enää kauaa. Siksi haluan näyttää hänelle, kuinka hän tuhlasi potentiaalinsa ja sen kuinka hänen ei olisi koskaan pitänyt jättää menneisyyttään.
Purifier laski pöydälle toisen nyrkkinsä sisään piilotetun valkoisen hohtavan kuulan, jonka hän oli aiemmin valmistellut.
Minä näytän hänelle, kuinka minun teknologiani ylittää hänen, kuinka kuolemaa huijaamalla voin pitää minkä tahansa koneen käynnissä ikuisesti. Kuinka minä luon päivässä sen, mihin hänellä ja hänen ystävällään meni vuosisatoja.
Metsästäjän vapaa koura sukelsi pöydällä savuavaan vesisammioon. Valkoisen Toan katse seurasi, kuinka mustaa kiiltävää metallia nousi sen syvyyksistä. Hitaasti käsi nousi kokonaan ylös ja sen vetämä esine paljastui Toalle. Metalli kalahti, kun virtaviivainen kypärä iskeytyi pöytään. Pimeys tuijotti kypärän sisuksista, kun Toa katsoi nauliintuneena sammiosta vedettyä esinettä. Toa oli nähnyt päähineen ennenkin. Hän tiesi muunkin, joka käytti sellaista.
Purifier nosti kypärää ja livautti valkoisen hehkuvan pallon sen alle. Nyt metallinen kauhu sai sen sisälleen kaipaamansa hohteen ja sen energian. Purifier lipoi eteen törröttäviä hampaitaan, katsoen pöydällä lepävää näkyä.
Raportti kertoi, että aikaisempi kokeemme onnistui. Yhdeksän kuulaa suoritti tehtävänsä. Vanha ystävämme alkaa muistaa ja hän saa tuoda N:n ja A:n meille. Mutta yksitoista ei riitä. Koko sarja vaaditaan suunnitelman toteutumiseen. Siksi me tarvitsemme K:n. Ja vuosituhansien jahdin jälkeen, vuosituhansien tappioiden jälkeen, minä vihdoin nousen hänen yläpuolelleen, paikalle, jolle minä kuuluin. Pian Killjoy näyttää antiikilta. Pian… pian… Hän ei koskaan saa hakemaansa. Hän tulee oppimaan, että heikot mielet hänen ympärillään saastuttavat. Minä menen hakemaan hänet itse.
Purifier nosti kasvonsa pois Toan edestä, työntäen mukanaan kuljettaman salkun tämän käsiin. Vie se sirun luokse ja jätä minut työskentelemään yksin.
Toa ei halunnut uhmata käskyä, vaan ripeästi tarttui salkkuun, rientäen ovesta ulos, järkyttyneenä näkemästään. Matkallaan kohti määränpäätään, Toan ajatukset palasivat hetkeksi menneeseen ja menneensä muistoihin.
Kenraali, missä ikinä oletkaan, pakene. Jos voit, piiloudu, mene jonnekin mihin kukaan ei ole koskaan astunut. …ja mitä ikinä teetkin, älä kuole.
Tawa havahtui jalkojensa alla rikkoutuvien lasinsirpaleiden kirskuntaan. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, kuinka kauan hän oli kävellyt pitkin tätä pimeää käytävää, tai kuinka hän oli sinne päätynyt. Käytävän seinät ja lattia näyttivät ruostuneen jo monia vuosia sitten, muodoltaan tila muistutti joko vanhaa viemäriä tai laskuputkea pyöreytensä vuoksi, Tawa ei kuitenkaan voinut olla varma. Leveyttä käytävässä ei ollut nimeksikään, halutessaan Tawa olisi kyennyt koskettamaan vastakkaisia seiniä yhtä aikaa, mutta ajatus ei mitenkään miellyttänyt häntä. Tunkkainen ja kostea ilma tuntui raskaalta hengittää.
Keltainen Toa pysähtyi hetkeksi ja käänsi katseensa kohti lattiaa, joka oli särkyneen lasin peittämä. Hänen kädessään oleva paikan ainoana valonlähteenä toimivan kaasulyhdyn valo sai sirpaleet näyttämään pieneltä purolta. Tawa otti yhden askeleen eteenpäin. Painostava tunnelma tuntui kasvavan ja hänen sydämensä alkoi lyödä yhä lujempaa.
Tawa kävi mielessään läpi kaikki mahdolliset syyt, siihen kuinka hän oli päätynyt tänne. Tawasta tuntui, että häntä oli jahdattu. Tawa oli varma siitä, että hän oli joskus aiemmin kävellyt samaista käytävää pitkin, silloin hän ei ollut yksin vaan Visokin kanssa.
Visokki Hän oli se sininen kaveri? Tawa kysyi itseltään ääneen, Ei, hän ei ole Visokki, hän on joku muu
Tawa pinnisteli muistaakseen, mutta muistikuvat kaikesta ennen havahtumista tuntuivat hyvin kaukaisilta. Silti hänestä tuntui, kuin olisi tietänyt kaiken. Tunnetta oli hyvin vaikea selittää. Tawa tiukensi otettaan lyhdystä, mikä rauhoitti häntä hieman. Tawa siristeli silmiään nähdäkseen paremmin eteensä, lyhdyn valo oli kuitenkin liian himmeä näyttääkseen reittiä kuutta metriä pidemmälle, mikä sai käytävän näyttämään loputtomalta. Tawa kääntyi ympäri katsoakseen taakseen, mutta näky näytti yhtä lohduttomalta. Hänestä tuntui, ettei hän voinut kävellä taaksepäin, edessä ammottava tyhjyys tuntui ainoalta oikealta suunnalta.
Visokki Hän on ystävä, eikö olekin? Tawa kysyi, hän ei itse osannut vastata omaan kysymykseensä, muttei myöskään odottanut vastausta tyhjyydeltä.
Minä olen Klaani Ei, minä johdan Klaania, mutta mitä Klaania? Tawa tiedusteli itseltään nyt vaativammalla äänensävyllä. Minä olen kipu. Ei, se ei sovi kuvaan, minä olen petunia Tawa läpsäytti itseään kasvoihin, Muista! hän ärähti.
Yhtäkkiä hän kuuli äänen viereltään Sinä olet Tawa, Bio-Klaanin juuriadmin.
Tawa pysähtyi, Kuka sinä olet? hän kysyi häkeltyneenä. Ääni kuulosti tutulta.
Etkö sinä tunne omaa mieltäsi? ääni kysyi ivallisesti.
Jos tämä on mieleni, se on liki tuntematonta minulle. Tawa sanoi happamasti, hän katseli ympärilleen, koettaen määritellä äänen sijaintia, mutta tuloksetta.
Minä olen yksinomaan se, mitä sinä olet toisaalla. Olen se osa sinusta, joka tietää missä me olemme.
Sittenhän sinä voit kertoa minulle missä me olemme. Minä- Tawan sanat tukahtuivat hänen kurkkuunsa, kun ääni keskeytti hänet.
Sinuna en jatkaisi eteenpäin.
Miksi? Tawa kiristi otettaan lyhdystä entisestään. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin, aivan kuin hän olisi jo tiennyt vastauksen. Äänen itsevarmuus hermostutti Tawaa.
Kohtaamisesi parasiitin kanssa jätti jälkensä, kuului yksinkertainen vastaus.
Muistikuvat Snowmania riivanneesta parasiitistä ja sen karkotuksesta tulvivat Tawan mieleensä.
Se minkä väität olevan tietämättömissäsi, on vain se mitä olet päättänyt unohtaa. Minä tulin auttamaan sinua, ääni jatkoi. Nyt se kuulosti päättäväisemmältä.
Sitten tiedät varmasti, ettei epämääräinen pölinä auta minua juuri nyt? Tawa sanoi, mutta ääni ei vastannut takaisin.
Ääntä uhmatakseen Tawa päätti jatkaa matkaansa ja pikku hiljaa hän erotti hahmoja edestään. Hän näki noin kymmenen hahmon, jotka olivat ryhmittyneet käytävän reunoille, takaa loisti heikko punainen valo, joka maalasi ne uhkaavan näköisiksi. Tawa hiljensi vauhtiaan, mutta käveli yhä hahmoja kohti. Ne näyttivät tuijottavan ruosteen peittämiä seiniä, Tawa ei kuitenkaan vielä erottanut kasvoja. Hän nosti lyhtyään korkeammalle nähdäkseen paremmin ollessaan lähes kosketusetäisyydellä ensimmäisestä.
Viheltävä hengitys kulki Tawan sisällä, hänen kavahtaessaan taaksepäin. Hahmot muistuttivat häntä, mutta niiden kasvot olivat sulaneet muodottomiksi ja ruumiit näyttivät karrelleen palaneilta. Odottamatta ensimmäinen hahmo kääntyi häneen päin, se nosti yhä kytevät kätensä kaulalleen ja huudahti rahisevalla äänellä. Tukehtuva hahmo hoiperteli lähemmäs Toaa huutaen karmivasti. Vaistonomaisesti Tawa potkaisi oliota, se kaatui selälleen ulvahtaen tuskaisella äänellä, mikä sai toisetkin kääntymään nytkähdellen Toaa kohdin. Ne liikkuivat hyvin hitaasti, koristen samalla irvokkaasti. Tawa otti askeleen taaksepäin ja jähmettyi sitten pakoilleen. Hän ei saanut itseään liikkeelle, aivan kuin lasin sirpaleet olivat lävistäneet hänen jalkateränsä, pitäen hänet tiukasti paikoillaan. Tawa halusi huutaa, mutta ei kyennyt siihenkään. Olentojen saavuttaessa Toan, ne tarrasivat lujasti kiinni. Pian hiiltyneet kädet kietoutuivat Tawan ympärille lamaannuttaen hänen hengityksensä. Tawa yritti rimpuilla irti niiden otteesta, mutta hänen voimansa tuntuivat kadonneen kokonaan.
Lyhty lipesi Tawan otteesta, tuhkan täyttäessä hänen keuhkonsa. Hapuillen epätoivoisesti Tawa koetti saada otetta jostakin, mikä vain kävisi hänelle, jos hän vain saisi itsensä vapaaksi. Yksi hirviöistä tarttui kiinni Tawan kasvoista ja veti ne kohti omiaan. Olento tuijotti häntä ensin kuoleman kelmeillä silmillään. Se avasi suunsa ammolleen ja kirkaisi, mikä sai olennon silmät melkein pullistumaan kuopistaan. Toisen olennon kädet sulkeutuivat Tawan kaulan ympärille.
Nyt on aika herätä, Tawa. ääni kuiskasi viimeisen kerran.
Tawa nuokahti eteenpäin tuolissaan, melkein tippuen siltä. Säikähtänyt ilme hänen kasvoillaan muuttui hyvin pian hämmentyneeksi. Hänen sydämensä tykytti yhä ja hän huomasi käsiensä vapisevan. Tawa oli onnistunut torkahtamaan työpöytänsä äärelle, mikä hämmensi juuriadminia entisestään. Hänen unenpituutensa oli lyhentynyt huomattavasti viimeisen parin kuukauden aikana , mutta koskaan aikaisemmin hän ei ollut nukahtanut työpöytänsä äärelle. Unessa kuulemansa äänen sanat kummittelivat yhä hänen mielessään. Tawa tiesi sen olleen oikeassa, parasiittiepisodi oli herättänyt ikäviä muistoja, jotka hän uskoi jättäneensä taakseen jo aikoja sitten. Pelkkä ajatuskin äskeisestä unesta puistatti Tawaa, joten hän katsoi parhaaksi haudata nuo muistot myöhempään.
Tawa haukotteli ja hieraisi silmiään katsellessaan pöydälleen tuomiaan papereita. Suurin osa niistä koski Klaaniin solkenaan tilattavien hyödykkeiden kuljetussopimusten uusimista, mutta pöydällä oli myös parin sivun verran Tawan omia muistiinpanoja Nimdasta. Tawa katsahti pian työhuoneensa oven yläpuolella olevaan kelloon, jonka viisarit näyttivät olevan vasta päivän puolella. Keltainen Toa nosti kätensä ylös venytelläkseen hetken. Hän etsi katsellaan Nöpöä, muttei kyennyt näkemään pientä ussal-rapua missään, mikä kummastutti Tawaa hieman. Hän oli tottunut siihen, että se seurasi häntä melkein kaikkialle. Visokin katoamisen jälkeen Nöpö oli kuitenkin aloittanut oudon katoilun, ikään kuin se olisi etsinyt visorakia.
Adminien yhteispotretin kehys pilkisti esiin papereiden seasta. Tawa nosti valokuvan käsiinsä, muttei hymyillyt tällä kertaa kuten yleensä katsoessaan kuvaa. Tawan ajatukset siirtyivät välittömästi Visokkiin, jota hän kaipasi kovasti, mikä myös paistoi juuri nyt hänen kasvoiltaan. Tawa uskoi Visokin kykenevän huolehtimaan itsestään, olihan heidän kaaoksenomainen tapaaminen jo todistanut sen hänelle, mutta nyt tilanne oli aivan toinen. Nyt he olivat sodassa, heillä molemmilla oli velvollisuuksia ja läheisiä, joista huolehtia. Tawan oli vaikeaa myöntää sitä itselleen, mutta hän pelkäsi Visokin olevan valmis jopa uhraamaan itsensä Klaanin puolesta. Hän välitti paljon Visokista, kenties enemmän kuin kenestäkään muusta klaanilaisesta, vaikkei Tawa mielellään jakanut heitä arvoasteikkoon.
He olivat kauan sitten jutelleet asiasta kahvilassa keskellä yötä, mitä kumpainenkin olisi valmis tekemään Klaanin puolesta. Pitkän väittelyn ja painottelun jälkeen he molemmat olivat päätyneet samaan vastaukseen. Tawa epäröi nyt tuota päätöstä. Klaani oli nyt hänen kotinsa, eikä hänellä enää vuosisatoihin ollut muutakaan paikkaa. Nyt hän ei ollut varma siitä, olisiko valmis antamaan henkensä Klaanin puolesta. Tawa sätti itseään välittömästi mielessään moisista ajatuksista.
Ei, nuo eivät ole omia ajatuksiani. Nuo kuuluvat sille minälle, jonka minä hylkäsin kauan sitten.
Huokaisten syvään Tawa laski kuvan käsistään, jättäen sen kumminkin paremmin esille. Hän piti katseensa edelleen kuvassa ja kallisti päätään hiukan. Jokin tuossa kuvassa vei Tawan nyt takaisin siihen päivään, kun hän ja Visokki piilottelivat takaa-ajajiltaan pienessä mökissä.
Tawa nojasi pajan ovenkarmiin tympääntyneen oloisena. Keltainen Toa olisi varmasti pitänyt käsiään puuskassa, ellei vasen kätensä olisi tuettuna siteellä hänen rintansa päälle. Päivää aikaisemmin Tawa oli yhdessä Visokin kanssa tunkeutunut erään Makutan alueelle. Heidän tarkoituksenaan oli etsiä ja napata säiliö, jonka sisällöstä Tawa ei ollut toverilleen sen tarkemmin kertonut.
Mikä meni vikaan? Tawa pohti ja puri alahuultaan niin lujaa, että kykeni melkein maistamaan veren suussaan. Hänen oikea kätensä puristui nyrkkiin.
Tawa suunnitelma ei vain epäonnistunut, se oli mennyt totaalisesti metsään. Tawa ei pystynyt ymmärtämään, kuinka pitkän suunnittelun ja vielä pidempään kestäneen visorakin mukaan suostuttelemisen jälkeen kaikki oli voinut mennä pieleen. Murtautuminen sisään torniin, jossa säiliötä pidettiin, onnistui ilman minkäänlaista häiriötä. Vartijat eivät olleet huomanneet heitä, kaksikon etsiessä oikeaa säiliötä tuhansien samanlaisten joukosta. Löydettyään sen, Tawa oli nostanut pienen säiliön käsiinsä ja he etenivät suunnitelman mukaisesti kohti poistumistietä, kunnes jotain tapahtui.
Jokin laukaisi tornin hälyttimet, pakottaen Visokin ja Tawan improvisoimaan uuden varasuunnitelman. He onnistuivat pakenemaan tornin huipulle, jossa Tawa menetti aseensa. Se mitä huipulla tapahtui, tuntui olevan hämäränpeitossa. Myöhemmin Tawa oli herännyt tästä pienestä mökistä, jonne Visokki oli hänet kantanut. Säiliö ei ollut heidän mukanaan, eikä visorak suostunut puhumaan tapahtumien kulusta. Tapahtumien tuoksina Tawa kärsi Visokin mukaan aivotärähdyksestä, eikä hän sen takia ollut täysin tietoinen mitä heille tapahtui.
Mökki kuului mitä ilmeisimmin Visokin vanhalle ystävälle (tai niin ainakin Tawa päätteli siitä miten hyvin nuo kaksi tulivat toimeen), jonka lajia Tawa ei tunnistanut tavattuaan hänet aikaisemmin sinä päivänä. Lyhyt, pähkinänruskeaan kaapuun pukeutunut ja harmahtava olento ei esitellyt itseään, eikä suostunut kättelemään, mutta hän kertoi olevansa aseseppä, mikä myös näkyi asunnossa, jonka seinät olivat täynnä mitä erilaisimpia aseita. Sepän töykeästä käytöksestä ja jatkuvasta mulkoilusta huolimatta, Tawa oli hyvin kiitollinen turvapaikasta, vaikka tälläkin hetkellä mökin savupiipusta pilviin nouseva savupatsas saattaisi herättää ikävästi huomiota, mikäli he yhä olivat tornin läheisyydessä. Hyvin korkealle ja leveä latvaisten puiden takia, Tawa ei kuitenkaan osannut määritellä sijaintiaan. Hän suuntasi katseensa eteenpäin syvään metsikköön, jonka aluskasvillisuus kurotteli nuutuneesti kohti hajanaisia auringonsäteitä.
Mökin puinen ovi oli auki, mutta sisältä ei kuulunut mitään uunin ritinän ja satunnaisten askeleiden lisäksi. Visokki oli aiemmin pyytänyt Tawaa liittymään hänen ja sepän väliseen keskusteluun, mutta Tawa vieroksui yhä toverinsa telepaattisia kykyjä, eikä halunnut hermostuttaa seppää sen enempää. Hiljaisuudesta päätellen he keskustelivat yhä jostakin.
Aseen menettäminen tuntui myös ikävältä Tawasta. Salkoase, jonka molempiin päihin kiinnitetyt kaarevat terät olivat kärsineet vuosia iskuja, sattui olemaan hyvin tärkeä Tawalle. Hän oli kantanut sitä mukanaan pidemmän aikaa, kuin mitä oli ehtinyt viettämään Visokin kanssa. Tawa oli kokeillut useita eri aseita vuosien saatossa, mutta tämä yksi voitti niistä jokaisen, vaikka sen korjaaminen maksoi vuosi vuodelta enemmän.
Visokki astui ulos ovesta ja käänsi katseensa välittömästi murjottavaan ystäväänsä.
Tarvitsemme sinua sisällä, Visokki sanoi, hän kuulosti huolestuneelta.
Meidän pitäisi vaihtaa paikkaa mahdollisimman nopeasti, Tawa vastasi nopeasti, tuijottaen yhä syvälle metsän uumeniin, aivan kuin odottaisi jonkun hyppäävän sieltä koska tahansa.
Tietysti, mutta ensin sinua kaivataan muuhun, visorak tokaisi ja sulki sitten yhteyden sen enempiä selittämättä.
Tawa katsoi mietteliäänä eteensä, mutta nyökkäsi lopulta. Visokki palasi sisälle ensimmäisenä, seuratessaan Tawa kääntyi vielä kerran metsään päin, hän jäätyi paikoilleen. Tawa vannoi nähneensä hetken ajan hahmon puiden keskellä, se oli irvistänyt hänelle ja kadonnut sitten, kuin tuhka tuuleen. Tawa puri jälleen alahuultaan, astellen nopeasti sisälle.
Seppä tervehti keltaista Toaa epäystävällisellä mulkaisulla ja katsoi sen jälkeen Visokkia kysyvästi. Seppä ei sanonut sanaakaan, mutta eleistä päätelleen he kävivät kiivasta keskustelua.
Meidän pitäisi lähteä, Tawa näytti yhä kalpealta. Kumpikaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Visokki?
Tawa ei saanut vieläkään vastausta, hän päätti korottaa ääntään. Burnakin syötti!
Hämmentynyt visorak kääntyi Tawaa päin ja loi yhteyden heidän mieliensä välille.
No, mikä nyt on? Visokki kuulosti kiihtyneeltä.
Meidän on mentävä, Tawan ei vaivautunut pitämään puhettaan ajatuksina.
Voitko odottaa ihan pienen hetken? Me emme pääse niiden palkkiometsästäjien ohi, jos sinulla ei ole asetta
Mutt- Palkkiometsästäjiä? ärtynyt sävy katosi nopeasti Tawan äänestä, muuttuen häkeltyneeksi.
Sinä et huomannut heitä? Visokki kuulosti aidosti yllättyneeltä. Tawa avasi suunsa sanoakseen jotakin vastaan, mutta sulki sen nopeasti. Syvä hiljaisuus laskeutui hetkeksi heidän ympärilleen.
Olemme turvassa täällä, he eivät pääse suojakentän vuoksi sisään, mutta me emme voi jäädä tänne, visorak huokaisi lopulta.
Visokin ja Tawan keskustellessa, seppä oli kadonnut pajansa takahuoneeseen. Palatesssaan hän kantoi mukanaan hopeista keihästä. Sen kärkeä koristi terän lisäksi siipimäiset ulokkeet, aseen päättyen koukkumaiseen osaan.
Tämä on Mirabelle, Seppä totesi ylpeästi, pieni hymy oli kiirinyt hänen kasvoilleen.
Mirabelle? Oletko sinä nimennyt tämän jonkun mukaan? Tawa kysyi kurtistaen samalla kulmiaan.
En, mutta Bianca oli varattu, seppä vastasi nopeasti ehkä jopa hieman loukkaantuneen oloisesti. Hän käveli Tawan luokse ja ojensi keihään tälle.
Pidä Mirabellestä hyvää huolta, hujoppi seppä perääntyi Tawan saadessa otteen uudesta aseestaan ja kääntyi Visokin puoleen.
Olemmeko me nyt sujut? Tawa kykeni nyt kuulemaan sepänkin äänen päässään.
Unohdit jotakin, Gerav hyvä Visokki vastasi.
Sepän ylpeydestä kohonneet olkapäät valahtivat alas pettyneesti, hymy vaihtui apeaan ilmeeseen. Tawa ei osannut sanoa mitä näiden kahden välillä oli juuri tapahtunut. Seppä viittoi heitä mukaan samalla kun hän astui mökkinsä ovesta pihalle.
Seppä johdatti heidät pajansa ulkopuolelle olevaan vielä pienempään vajaan, jonka turhan raskaan näköinen ovi toimi liukukiskoilla. Ummehtunut haju levisi pian oven auettua kolmikon ympärille. Lukuisten vanhojen työkalujen joukosta Tawa erotti seinän viereen peitellyn möhkäleen. Alakuloisesti löntystävä seppä asteli sen luokse ja nosti yhdellä voimakkaalla vedolla kankaan sen yltä. Sen alta paljastui vihertävä nelipyöräinen ajoneuvo, joka näytti sopivan kahdelle henkilölle. Laite oli kauttaaltaan pölyn peitosta suojasta huolimatta, eikä sitä selvästikään ollut käytetty aikoihin.
Tämä on M274: Äärimmäisen kevyt, kaikki maastoinen kulkuneuvo. Se painaa 406 kilogrammaa ja huippunopeus on 95 kilometriä tunnissa. Moottori koostuu 1,000cc nestejäähdyty-
Visokki keskeytti sepän.
Kiitos, Gerav. Tämä riittää meille, Visokki sanoi. Seppä murahti äkäisesti ja osoitti sitten vajan nurkassa olevia kanistereita.
Tuossa on teille polttoainetta, tällä teidän pitäisi pystyä kirimään parin päivän matka kiinni Seppä sanoi tuohtuneesti ja kiirehti sen jälkeen takaisin mutisten mökkiinsä. Tawa uskoi kuulevansa mökin ulko-oven lukon kilahtavan.
Mitä me olemme kirimässä kiinni? Tawa kysyi ystävältään uteliaana.
Tawa katseli omalla paikallaan lepäävää asettaan. Ajan kultaamat muistot olivat lähellä tuoda kyyneleet hänen silmiinsä. Eikä vähiten siksi, että tuolloin he olivat kinastelusta huolimatta olleet Visokin kanssa huomattavasti läheisemmät. Asemansa vuoksi he joutuivat käsittelemään ongelmia vähemmän henkilökohtaisesti, mikä oli vähitellen ajanut heitä erilleen.
Yhtäkkiä työhuoneen ovelta kuului tuttua rapinaa, katkaisten juuradminin ajatukset. Tawa nousi avaamaan oven. Hyvin syöneen näköinen ussal-rapu tapsutteli huoneeseen uneliaasti, se suuntasi suuret silmänsä kohti keltaista Toaa ja inahti voipuneesti.
Ai, sinäkin olet raatanut? pikkiriikkinen hymy kiri Tawan kasvoille, kun hän huvittuneena nosti Nöpön syliinsä.
Pienen ussalin suloinen haukottelu oli lähellä tarttua Toaan, kun tämä kantoi rahia mukanaan työpöytänsä äärelle. Tawa riisui kaapunsa ja laski sen työtuolilleen siten, että osa siitä laskostui siististi istuimelle. Nöpö oli ehtinyt jo vaipua syvään uneen hänen sylissään, eikä herännyt, kun tämä laskettiin tuolille.
Tawa käveli toimistonsa suuren ikkunan luokse ja asetti toisen kätensä hetkeksi lasille. Auringon säteet tuntuivat nyt jostain syystä tavallista kylmemmiltä. Hän katseli tovin valon leikkiä kädellään uppoutuessaan uudelleen ajatuksiinsa, mutta veti sitten kätensä takaisin.
Mutta tällä kertaa minä en pakene Tawa kuiskasi hyvin hiljaisella äänellä itselleen.
Parin henkilön pyynnöstä revin itseni mukaan. Tätä ei pidä/kuulu arvostella, arvostelkaa niiden jotka sitä pyytävät. Tämä kirjoitus ajanee asiansa. Kiitokseni G:lle, Vizulle ja Joylle, jotka auttoivat kirjoittamaan tämän. Plus, kaikki on Joyn syytä.
Tongu käveli pitkin omiin mittoihinsa hieman liian ahdasta ja seuraaviin matoraneihin nähden kolossaalista käytävää kohti Tehmutin -tai oikeastaan hänen omaansa- toimistoa, joka sijaitsi valtavan lentokonehalli-pajakorjaamon länsipuolella. Monet asiat olivat muuttuneet Tongun poissaolon aikana, mutta jättiläisellä ei ollut nyt riittävästi aivosolukkoa sen miettimiseen. Pää oli täynnä kysymyksiä ja uteliaisuutta Klaanin tapahtumista. Vielä tässä vaiheessa häntä ihmetytti eniten ympärillä oleva värikimara: Seiniä ei oltu maalattu, mutta viime kerralla suurin osa Laivaston väestä oli ollut Onu-Matoraneja.
Monen mutkan, oven ja hallin jälkeen Tongu saapui alaisensa vanavedessä tutulle, jykevälle jalopuuovelle. Laivaston miehistö jäi kuuntelemaan Ontorin ja Ternokin sankarillista kertomusta ihailevin katsein. Tongu pohti heidän ylentämistään kommandoreiksi, sillä Laivaston kokemattomampi polvi varmasti seuraisi heitä.
Kyklooppi käänsi messinkistä ovenkahvaa (Sen edessä oli jakkara, jotta matoranit yltäisivät avaamaan oven) ja astui sisään. Tehmut istui Tongun suuren työpöydän takana järkyttävät tyynykasan päällä edessään pinokaupalla papereita. Tongu oli kyllä vaihtanut pari sanaa kakkosmiehensä kanssa laskeutumisen jälkeen, mutta nyt oli aika täysinäiseen selontekoon.
“Ette ole olleet toimeetonna, huomaan”, Kyklooppi sanoi pehmeästi ja katseli paperipinoja. Hän istuuntui tuttuun vihreään nojatuoliin.
“Emme, hyvässä enkä pahassa. Klaanin hyökättiin. Ilmasta. Eikä ilman uhreja.”
Keetongu aukaisi suunsa mutti sulki sen uudestaan. Hän ei edes kuvitellut oikeaa hyökkäystä Klaaniin, vaikka olihan se ilmiselvä asia kun sodasta oli kyse. Tälläiset olivat vain asioita, joiden ajatteli käyvän jollekin toiselle.
“Mutta Klaani on yhä pystyssä? Kerro kaikki!” Tongu sanoi ja nousi nojatuolistaan.
“Me saimme tuhottua ne kaikki”, Tehmut aloitti, “Mutta Edriv, Cetal ja melkein puolet alkuperäisestä Lohrak-laivueesta nukkuu nyt sankarihautuumaan mullissa kymmenien siviilien kanssa.”
“Levätköön rauhassa”, Keetongu sanoi ja loi yksisilmäisen katseensa maahan. Silmän punainen väri haileni hieman.
“Lepäävät kyllä”, Tehmut vastasi, “Ainakin jos saamme seuraavan hyökkäyksen torjuttua. Mutta jokaisessa iskeytyvässä meteoriitissa on arvometalleja, kuten me Onu-Matoranit sanomme, ja se viisaus pätee tässäkin tapauksessa. Ongimme torakoiden ison ilma-aluksen merestä rantahinaajien avulla. Huikeaa kamaa; löysimme perusraaka-aineiden lisäksi kilokaupalla teknologiaa (Joka tosin ei toimi) ja aseita. Ne ovat neloshallissa jos haluat katsoa. Tässä on myös tarkka raportti taistelun kulusta -keltainen lehdistö nimesi sen allianssi pommiksi- ja pöytäkirja uusista hankinnoista sekä liittyneistä miehistä.” Tehmut ojensi paperipinkan Tongun kouraan.
“Kiitos, olet hoitanut homman organisoidummin kuin minä ikinä”, Tongu vastasi, “Katson niitä myöhemmin tänään. Taidan käydä ensin hieman kävelemässä. Hommia on oikealle ja vasemmalle kädelle, mutta jotkut asiat menevät muiden edelle.” Tongu laski paperit takaisin pöydälle ja poistui huoneesta takaoven kautta. Lyhyt käytävä vei hänet varauloskäynnille. Tongu katsoi vähän matkan päässä olevaa Klaanin linnoitusta. Rakennus oli kaunis, mutta tarkemmin katsottuna näki, että sitä korjattiin yhä. Tongu harppoi tilusten läpi ja saapui Matoran-kylälle, joka levittäytyi linnoituksen ulkopuolella. Ilma oli kaunis ja kaduilla oli kansaa, mutta sugamatoromaket loistivat poissaolollaan. Keetongu sai matoraneilta muutamia ihmetteleviä katseita, mutta suurin osa heistä keskittyi omaan tekemiseensä.
Admin-aukiolla sodan jäljet näkyivät pahiten. Jotkut korkeimmista rakennuksista olivat vielä korjaustelineiden takana, mutta myös erilaista vaikutusta näki. Vasemmalla laidalla oli vierekkäin kolme putiikkia, joita Tongu ei ollut ennen nähnyt. Surunkukka, Muisto-Verso ja Haudakukittaja olivat juurtuneet paikoilleen pommituksen jälkilöylyissä. Kukkakaupoille oli kuitenkin käyttöä. Astuttuaan kumarassa lähimpään niistä kyklooppi huomasi Kaupassa olevan täysi vilinä päällä. Klaanilainen otti kouraansa hennosti yksitoista ruusua, antoi myyjälle sopivan määrän rattaita ja astui ulos. Hän käveli hieman keskustan ulkopuolella olevalle sankarihautuumaalle, joka oli kasvanut huomattavasti viime kerrasta. Sodan todellinen pimeä puoli sekoittui syvään suruun, kun kyklooppi laski kukat Laivaston sankareiden haudoille.
Mutta kuolleet eivät olleet yksin. Pieni, kellopelikoneistolla toimivat leluilmalaiva liiteli hautakiveltä toiselle. Tämä näky lämmitti Laivaston ylipäälikön biomekaanista sydäntä. Lajinsa viimeinen keltainen jättiläinen aloitti paluumatkansa kohti Telakkaa. Häntä tarvittiin vielä sodan ja rauhan työssä.
Valtavassa hallirakennuksessa riitti vilskettä. Iso joukko kirjavia laivastomatoraneja oli kerääntynyt ihastelemaan lasittunein katsein noin tunti sitten laskeutunutta ilma-alusta. Matoranit hipelöivät pienillä käsillään ahnaasti aluksen pinnoitetta ja kiipeilivät rungon päällä tutkaillen ja arvioiden jokaista mahdollista yksityiskohtaa kuin parhaatkin taidekriitikot. “Laivaston merkki sopisi tähän!” pulska le-matoran kailotti äänekkäästi osoitellen Ilmaraptorin siipeä ja heilutellen kädessään maalisankoa. Sinertävää maalia oli jo roiskunut siiven päälle ainakin puoli sangollista. “Älä höpise”, toinen, tällä kertaa po-matoran vastasi nokka ylhäällä. Nuoren miehen äänensävy oli bombastinen kuin tykistökeskitys. “Laivaston kunniakkaasta Nöpöstä kuuluu olla ylpeä. Sitä ei piiloteta siipeen! Se kuuluu tämän ylvään teräslinnun loistokkaaseen nokkaan herättämään torakanäpäröissä sellaista alkukantaista pelkoa, johon vain niiden kaltaiset pystyvät!”
“Itse olet urpo.” “Pompi takaisin metsään juntti.”
Matoranit irvistelivät toisilleen hetken aikaa ennen kuin yhden innokkaan laivastolaisen puolivahingossa käynnistämä moottori jyrähti pudottaen molemmat Ilmaraptorin siiviltä. Eripurainen kaksikko kiljui yhteen ääneen varsin epämiehisesti. Pian ne kuitenkin olivat jo unohtaneet riitansa ja ryhtyivät jälleen ihastelemaan fanipoikamaisesti uutta alusta.
“Onko tämä tällaista ainaRGH?” Ilmaraptorin vastaanottoa sivulta seuraava Guardian kysyi Keetongulta istuen uusiokäytetyllä ilma-aluksen istuimella. Ko-matoralainen Laivaston lääkintämies tarkisteli sinisen skakdin haavoja. Kyljessä ammottava suurin haava kaipasi uusia tikkejä. “Aina kun Aaveilta tulee uutta tavaraa”, Keetongu myhäili hyväntuulisena vieressä. Guardian puolestaan irvisteli ko-matoranin käsittelyssä vitivalkoisella hammasrivillään ja puristi kourassaan pullollista Prototraakin närästys -viskiä, jota hän kulautteli alas tasaisin väliajoin. “Minä luulin että sinä vihasit tuota litkua”, keltainen jättiläinen sanoi vilkuillen Laivaston surullisenkuuluisaa humallusainetta. Sitä annosteltiin armeijan vakiopaketteihin pääasiassa sytytysnesteeksi. Guardian nyökkäsi. “En halunnut puudutukseen. Minulla ei ole aikaaAAAAUH sellaiselle.” Keltainen jättiläinen nyökkäsi hitaasti. “Entä jos ottaisit vain sairaslomaa?” Sininen skakdi naurahti. “Miksi ihmeessä?” “Sinä olet pääasiassa vältellyt kuolemaa viimeiset kaksi viikkoa. Ehkä siksi.” “Jos näette kuoleman, käskekää sitä varaamaan aika”, Guardian sanoi. Hän sulki korkilla yskänlääkkeeltä ja vatsasyövältä tuoksahtavan pullon ja laski sen maahan. “Nämä ovat olleet kiireiset kaksi viikkoa. Minulta on jäänyt paljon väliin.” “Ei Tawa pakota sinua menemään sinne kokoukseen”, Keetongu totesi kädet puuskassa. “Vain sinä itse.” Guardian tuijotti hetken hiljaisena kauemmas. “Myönnän ongelmani.” Tongun väsynyt hymy leveni hieman. “Mutta se ei tarkoita että aikoisit tehdä sille jotain?” “Bi-bi-bi-bingo.” “Niinpä tietysti”, keltainen jättiläinen lausahti pyöritellen ainoaa silmäänsä. “Mutta mihin Kalmahin koloon Manfred ehti jo livahtaa?”
Guartsu kohautti olkapäitään. “Perinteisen hyvä kysymys. Minusta tuntuu, että hän vähän pakoilee sosiaalisia tilanteita.” Keltainen jättiläinen muuttui hetkellisesti niin pohdiskelevaksi, että jopa Telakan kivilattia vaikutti kelpaavan rahin suuren silmän analysoitavaksi. “Mene ja tiedä. Manun laji päätti joku päivä, että maailma olisi tosi paljon kivempi jos kaikki muut olisivat joko orjia tai kuolleita. Eli… kulttuurieroja?”
Klaanin admin vastasi kieltävällä äännähdyksellä, jonka kirjoitusasu oli niin ruma että se oli parempi jättää kirjoittamatta. “Minä tiedän, että makutat haluavat syödä minut elävältä. Ne on aika helppoa sijoittaa maailmankuvaani. Mutta en edes teeskentele että tietäisin, mitä Manu haluaa.” “Ihan ymmärrettävää”, Tongu hörähti kevyesti hieroen oranssia leukaansa.
Kaksikko tutkaili Telakan tapahtumia mietiskelevässä hiljaisuudessa. Kun lääkintämatoran sai työnsä viimeisteltyä, Tongu ja Guardian jättivät hyvästit. Molemmat sotilasjohtajat lähtivät astelemaan kohti henkilökohtaisia tilojaan innokkaiden saattueiden seuraamina. Guardiania odotti muutama mielenkiintoinen keskustelu vanhojen ystävien kanssa. Keetongua odotti Tehmut.
Kepen mieleen muistui asia. Asia, jonka kun hän muisti kokonaisuudessaan iskeytyi hänen mieleensä kuin vasara. Kuin hyvin nopeasti lyövä vasara, jonka tuottama kipu tuntuu pitkään. Tämä vasara löi tavallista lujempaa. Hän oli lähes unohtanut sen jo. Miten hän oli voinut? Miten sellaisen saattoi unohtaa? Ei olisi pitänyt voida. Ja miksi hän muisti sen taas nyt, juuri nyt? Epäsopivimmalla hetkellä?
Hänen mielensä järjesteli kokoon kuvan Feterrasta leikkauspöydällä…Feterrasta, jonka panssari oli auki. Auki kuin arkunkansi. Panssarin, jonka läpäisemiseen mikään tunnettu ase ei kyennyt. Sen kansi oli auki. Ja sen sisällä oli jotain. Tuon panssarin. Kepe muisti näyn. Tuon kammottavan, teräksisen tuhokoneen sisällä oli jotain uskomatonta. Uskomatonhan koko olento, vai mikä ikinä olikaan, oli. Miksei hän ollut vieläkään kertonut kenellekään näkemästään? Ehkä siksi, ettei hän tiennyt, mitä siitä seuraisi. Ehkä siksi, ettei hän uskaltanut. Hän vilkaisi untelosti hymyävään Snowieen. Ei. Ei nyt.
Mutta kuva raastoi hänen mieltään. Metallikehykset. Aukko pimeyteen. Hän työnsi sen syrjään. Hän ei onnistunut. Hän yritti uudestaan. Hän käski itseään ajattelemaan jotain muuta. Keskittyvän nykyhetkeen. Se ei onnistunut.
Vasta hetken kuluttua hän unohti taas asian tyystin.
Maailma hänen ympärillään ei ollut muuttunut. Aika ei kulunut hetkeäkään.
Oliko hänessä jotain vikaa?
Kummallinen tila, jossa Dox yhä vaeltaa
Ristiretkeläiset saapuivat viimeinkin määränpäähänsä. Valkoinen aavikko levittäytyi heidän takanaan yhtä aavana kuin aiemminkin. Maan väri oli sama sameanvalkoinen, se ei ollut vaihtunut sävynhitustakaan. Mutta muutoin maisema oli muuttunut. Se oli muuttunut huomattavasti.
Aavikon keskellä oli suunnattomien, harmaiden pilarien ja tornien muodostama kaupunki. Monotoniset laatikot näyttivät kasvavan suoraan valkeasta maasta. Niitä jatkui vähintään virstan verran molemmille sivuille, eteenpäin ehkä pidemmällekin. Niin kauas ei nähnyt. Kaupunkia ympäröi ainakin parin metrin levyinen musta viiva maassa, kuin ne kaikki lukemattomat aiemmat, vain paljon leveämpi ja syvemmänmusta. Tämä paikka oli merkittävä.
Ristiretkeläisten joukossa, vaikka heidän määränsä olikin suuresti huvennut, Dox näki yhä uusia kasvoja, ja ruumiinosia jotka saattoi kasvoiksi tulkita. Monenkokoisten ja -väristen olentojen marssi päättyi viimeinkin. Monista, erilaisista maailmoista tulleiden olentojen. Olentojen, jotka olivat yhdessä eksyneet tähän tyhjyyden maailmaan. Dox koki olevansa yksi heistä. Jo enemmän yksi heistä kuin yksi Klaanilaisista. Hän oli kokenut heidän kanssaan niin paljon, ja viettänyt suunnattomasti aikaakin. Ainakin yhdeksän, ellei jopa kymmenen kuukautta oli kulunut tässä maailmassa.
Nyt jotain viimein tapahtuisi. Joukko pysähtyi. Vain Hopeinen olento, joukon johtajan roolin ottanut, astui eteenpäin, tähyillen autiolta vaikuttavaan kaupunkiin. Pitkäraajainen, oranssi Tarkk’ampuja, johon Dox oli joissain määrin tutustunut, astui myös varovasti hieman eteenpäin. Näin teki myös Dox.
Oli aivan hiljaista. Hopeinen, Tarkk’ampuja ja Dox jatkoivat vielä muutaman askelen eteenpäin. Muut ristiretkeläiset pälyilivät ympärilleen huolestuneina, kuin vaistoten jotain tapahtuvan. Kolme sinistä ja kolmijalkaista olentoa pitivät lajilleen tyypillistä uikutusta. Doxkin huolestui. Hopeinen vaikutti kuitenkin itsevarmalta. Hän näytti tietävän mitä teki. Aivan kuin hän olisi käynyt täällä aiemminkin.
Kaupungin tyhjä ja merkitsemätön katu oli kuin kalliota halkova kanjoni. Hopeinen nosti ilmaan säkin, jota hän oli jo kuukausia kantanut mukanaan. Säkin, jossa oli tuhottujen vihollisten osia. Dox muisti toat, joita vastaan he olivat taistelleet. Toat, joiden silmissä paloi sininen tuli. Nimdan tuli.
Nimda.
Miten se saattoi olla täällä? Nimda oli toki voimallinen artefakti, sitä ei käynyt kiistäminen. Mutta miten se olisi tällaisessa vieraassa maailmassa, jonka kaikki olennot olivat eksyneitä otusparkoja. Niin myös Dox. Hän oli päätynyt tänne tutun ja turvallisen Verstaan syövereistä. Tuttuus ja turvallisuus olivat nyt kaukana.
Tämä paikka ei enää ollut Verstas. Tämä oli jotain aivan muuta. Jonkinlainen Verstaaseen heiteytyn Nimdan pyhättö, maailma, leikkikenttä? Limbo ulottuvuuksien välissä? Miten hänen maailmassaan saattoi olla esine, joka loisi jotain tällaista? Tuo esine oli voimallisempi kuin kukaan saattaisi uskoa. Vain hän, Dox, oli nähnyt tämän maailman. Hän tunsi halua kertoa siitä muillekin. Kaikki muut aliarvioivat Nimdan mahdin.
” , .”
Hopeinen käänsi säkin ylösalaisin. Kanoheja kantavat kallot kolisivat toisiaan vasten ja iskeytyivät maahan. Ne kalisivat ja vierivät joka suuntaan. Veriläikät ja luunmuruset tahrasivat kaupungin koskemattoman maan.
” !”
Hopeisen huuto kaikui kaduilla. Sen merkitystä Dox ei ymmärtänyt, Hopeisen kieltä eivät hänen aivonsa voineet käsittää. Hän muisti Hopeisen kerran huutaneen Nimdantulisen toan kuoliaaksi. Mitä pidemmiksi Hopeisen lauseet muuttuivat, sitä varmemmin ne tuhosivat kuulijansa. Ne olivat kuin strateginen ydinase. Onneksi Hopeinen käytti niitä säästeliäästi; täsmäiskuihin niistä ei ollut.
Hopeisen kutsu ei jäänyt vastauksetta. Sivukaduilta ilmestyi näköpiiriin olentoja, jotka marssivat tasaisissa jonoissa ja riveissä. Niitä ilmestyi hetkessä tuhansittain, kuin ne olisivat odottaneet heidän saapumistaan, näkymättömissä korttelien takana. Aluksi Dox ei erottanut, mitä ne olivat. Sitten hän tunnisti ne. Armeijoittain Nimdan vallassa olevia toia marssi esiin. Siniset silmät loistivat jokaisesta Hausta, Kakamasta ja Mirusta. Nimdan armeija oli täällä kokonaisuudessaan.
Mitä pimeyden voimia Nimda sisälsikään? Dox näki armeijan seassa jopa heidän kauan sitten kukistamiaan keltaisia toia. Nämä Hau-kasvoiset soturit olivat nyt luisevia ja nuhjuisia, joiltain puuttui jopa raajoja, kenturiolta jopa pää. Hänen päänsä lojui tällä hetkellä Hopeisen jaloissa. Jopa kaatuneet olivat vielä nousseet taistelemaan.
Elementti- ja naamiovoimattomien sotilaiden, jotka olivat Toa-sotureita vain ulkonäöltään, värikkäät panssarit yhtenäistyivät. Tai ehkä ne olivatkin koko ajan olleet samannäköisiä, äsken ne olivat vain muistutuksia edellisistä taisteluista. Kun sotajoukko astui vaaleiden korttelien katveesta taivasalle valoon, kaikkien haarniskat muuttuivat pikimustiksi. Fysiikan lait eivät tässä todellisuudessa päteneet. Sotureiden massa järjestäytyi riveihin sadan metrin päähän heidän eteensä. Ristiretkeläisten kirjava joukko asemoitui heidän taakseen. Oli hiirenhiljaista. Pieni tuulenvire kaupungin syövereistä siveli Doxin kasvoja. Pian se voimistui niin, että viima suhisi korvissa.
Päätön sadanpäämies asteli esiin joukon keskeltä. Hitain mutta varmoin askelein tämä tuli heitä lähemmäksi. Hän pysähtyi yhtä kauas omasta armeijastaan kuin Hopeinen oli Ristiretkeläisistä. Tämä otti suuren, mustan miekkansa tuekseen ja nojasi siihen molemmin käsin. Musta viitta liehui tuulessa.
Pää Hopeisen jaloissa nyki kerran, kaksi. Hopeinen ei kääntänyt katsettaan siihen vaan piti huomionsa tiukasti vihollisessaan. Pää vieri verkkaisesti halki joukkoja erottavan valkean maan jättäen mennessään siihen punaisen vanan kuin viini lumihankeen. Kun pää saapui Sadanpäämiehen luokse, tämä nosti sen yhdellä kädellä ja asetti paikoilleen. Haun tyhjiin silmiin syttyivät vielä kerran siniset liekit.
” , Nimda”, tämä jyrähti.
” “, vastasi Hopeinen.
Molemmat tuijottivat tuimasti toisiaan. Tuulen ujellus oli pitkän hetken ainoa ääni.
Tässä maailmassa oli tapahtumassa jotain suurta. Tässä maailmassakin taisteltiin Nimdasta. Tämä taistelu tosin vaikutti suunnattoman suurelta verrattuna konflikteihin Klaanin saarella. Jos Klaani tai Allianssi aikoi saada tämän Nimdan sirun haltuunsa, heidän olisi raivattava tieltään joko Nimdan armeija…tai Ristiretkeläiset.
Ennen tuota oli kuitenkin käytävä vielä yksi taistelu.
Jälkikäteen kukaan ei muistanut, kumpi hyökkäsi ensin.
Jälkihuomautus kaksi vuorokautta kirjoittamisen jälkeen: Joku voisi luulla että tässä on jotain tosi symbolista, mutta meh. Kirjoitin tämän vain tosi sekavassa mielentilassa ja tosi väsyneenä. Nyt on itselläkin pieni mitä hittoa -fiilis. No, menkööt.
Tyynen suolavesimassan päällä purjehti kilometrien säteellä vain yksi ainoa alus. Laiva oli kunnioitettavan kokoinen eikä sen suuruus ole selvästikkään vain pöyhistelyä varten. Rivi hyvin huollettu tykistö pilkisti aluksen rungolta, istuen valmiina mihin tahansa tilanteeseen. Laivan kannella useat miehistön jäsenistä kävelivät ympäriinsä kuin lauma muurahaisia, jokaisella oma vastuu ja tehtävä, jotka olivat kaikki tärkeitä laivan toiminnalle. Miehistön muodosti pääosin Matoralaiset, jotka olivat poikkeuksellisesti paljon pidempiä ja vahvempia kuin muut lajitoverinsa.
Aluksen maston päällä liehui musta lippu, jonka symbolin jokainen kokenut purjehtija tunnistaa Die Tärtän ja tämän Tärtäläisten pahaimaiseksi väreiksi. Haahtin nimeä kammosivat useat kauppiaat ja merimiehet, jotka olivat selviytyneet sen hyökkäyksistä tai edes kuulleet tarinoita siitä.
Haaksin komentajan hytissä istui mustanvioletti Maan nais-turaga; Kapteeni Anonymmeli. Tärtäläisten johtaja oli vasta viime aikoilla herännyt tajuttomuudestaan ja yrittää korvata menetetyn ajan analysoimalla huolellisesti merikarttoja työpöydänsä ääressä, lievästi huojuvan valokiven himmeän valaistuksen alla. Hytin paksut seinät peittivät suurimman osan ulkopuoliselta melulta, mitä hänen miehistö piti, jättäen kapteenin korviin ainoastaan puun narinan ja kirskahduksen sekä aaltojen virran äänen. Pitkän ja tuloksettoman kartan lukemisen jälkeen, piraattikapteeni menetti vähitellen kärsivällisyytensä ja hakkasi vihaisesti pöytää, lennättäen melkein tavaransa pois pöydältä. Heidän uudet ryöstämät luotaimetkaan eivät auttaneet, vaikka olivat hyödyllisiä yleisesti. Hänen perämiehensä päätti viisaasti perääntyä hytin ovelta ulkona kuullessaan kapteenin raivostuneita kirouksia.
Miehistön perämies, Un-Tak, päätti palata takaisin laivan siltakannelle. Synkhetkiä taas kapteenin luona? Laivan Le-Matoralainen ruorimies kysyi toveriltaan. Arvosta elämäaamuasi kun vielä voit. Ties meistäkin tulee yhtä kräsh-bängiä, Un-Tak vastasi ilkeämielisesti. Ruorimies myhäili hiljaisesti ja keskittyi takaisin tehtäväänsä.
Perämies kävi mielessään Klaanin Matorankylien ryöstöä uudelleen läpi. He olivat niin sanotusti pikakukistaneet Klaanin puolustuksen ja onnistuneet tekemään sen suhteellisen vähällä uhriluvulla. Heidän alakannella oli nyt paljon enemmän saalista kuin he itse edes tarvitsevat, puhumattakaan useista panttivangeista, joista voisi kiristää paljon rahaa. Mutta jokin tässä ei silti täsmää perämiehen mielessä. Klaanin kaltaiselta pikaväistäjältä operaatio oli paljon helpompi kuin sen pitäisi. Asemastaan huolimatta Un-Tak ei silti aliarvioi vihollisiaan koskaan.
Sillä välin aluksen sisällä, yksi laivan miehistöistä löhöili itsetietoisena. Piraatti oli paennut vastuultaan väittämällä olevansa sairas ja tällä hetkellä juo itseään tajuttomaksi synkässä tilassa kostean puulankkujen päällä, lukemattomien painavien säiliöiden ja puulaatiokoiden ympäröimänä. Juoppoutunut piraatti huojui epämääräisesti ympäriinsä lastit hänen kädensijana, kunnes hän päätyi tietämättä panttivankien ahtaiden sellien eteen. Raskaissa raudoissa olevat vangit kirosivat merirosvoa ja hänen tovereitaan, mutta humalainen piraatti vain naureskeli pilkkaavasti ja omahyväisesti heitä päin.
Senkin karzahnin saasta, yksi matoralaisista huusi kalterien takana, sinä pirakan hyljeksimä äpärä. Piraatti hykersi kuin häntä kehuttaisiin maasta taivaisiin ja läpsi polviaan iloisesti. Hän huomasi pikemmittä kauniin Sähkön Matoralaisen neitosen yhdessä sellissä. Piraatti avasi sellin oven ja lähestyi hänetä päin. Muru pieni, annahan isille pusu, piraatti lähenteli inhottavasti nais-matoralaista päin. Hänen toverinsa hyökkäsi heti raivostuneesti piraatin kimppuun, mutta merirosvo työnsi vaivatta hänet nurkkaan ja osoitti häntä pistoolillaan. Piraatti potki samalla nais-matoralaisen pois jaloistaan, joka yritti hyökätä myös häntä päin.
Mä lasken kolmee ny, piraatti nauroi riemuitsevasti. Matoralainen katsoi peloissaan piraatin asetta samalla kuin muut sellin vangit pystyivät vain katsomaan ja herjaamaan juopunutta merirosvoa. Piraatti puristi liipaisinta vähitellen ja kohdisti pyssyä Matoralaisen kasvoihin.
Yks.
Kaks.
Ko-
Yhtäkkiä, valkoisen hanskan peittämä nyrkki iskeytyi yhdestä puulaatikoista ulos, herättäen jopa piraatinkin huomion.
Samaan aikaan laivan yläkannella, kapteeni Anonymmeli viimein astui ulos hytistään perämiehensä luokse, joka odotti oven vierellä. Miettiinoutasit kohteesi, kapteeni? Un-Tak kysyi hieman ironisella sävyllä. Suunta koiliseen, Maan Turaga vastasi lyhyesti perämiehelleen välittämättä hänen äänensävystä, johon kapteeni oli jo ajan saatossa ehtinyt tottua. Huomio miehet! Un-Tak huusi kuuluvasti piraattihaahtin miehistölle, jotka kaikki pysähtyivät kuuntelemaan melkein samanaikaisesti. Suunta kohti koil-
YI-ÄÄÄÄÄÄRGH!
Ennen kuin perämies ehti antaa käskynsä, kannen luukusta lensi yksi miehistöstä kiljuen suoraan mereen. Kaikki aluksen jäsenet katsoivat heti hämmentyneenä laivan reunalta kuinka yksi heistä uppoaa mereen.
Kannen luukusta hyppäsi voltilla heti ulos toinen hahmo siltakannelle, ja potkaisi hätäistä pistoolia osoittavaa piraattia pois luolta. Miehistö kääntyi heti hahmoa päin. Mitä he näkivät oli räikeään punaiseen asuun ja kypärään pukeutunut Toa.
PUNAINEN TOA!, hän huusi samalla kun teki jonkinlaisen asennon. Samalla luukusta hyppäsivät esiin neljä erissä väreissä, mutta samankaltaisessa asussa pukeutuneita Toia laivan eri osiin.
SININEN TOA!!!
KELTAINEN TOA!!
Pin- eh… VAALEANPUNAINEN TOA!!!!
VIHREÄ TOA!!!!!
Jokainen heistä teki oman erikoisen asennonsa huutaessaan nimensä ja loikkasivat kuperkeikalla uudestaan kaikki laivan etuosaan Punaisen Toan luokse riviin.
Kaikki viisi yhdessä…
TOA RYHMÄ ANGORANGER Toat huusivat yhdessä ja muodostivat naurettavan ryhmäposauksen. Jotain räjähti heidän takana ja kovaa.
Tärtäläiset vain katsoivat tätä hämmentävää näkyä eivätkä edes yrittäneet sanoa mitään.
Tärtäläiset! Teidän kaltaisille emme anna anteeksi. Oikeuden puolesta, ME MURSKAAMME TEIDÄT! Punainen Toa ilmoitti, hänen lyhyt viittansa liehuen uljaasti. Merirosvot pysyivät hiljaa, koska eivät tienneet pitikö ottaa puheen vakavasti vai ei.
En tajua, yksi miehistöistä sanoi ääneen typertyneenä kaikkien puolesta. HYÖKÄTKÄÄ! Anonymmeli käski kovalla ja vihaisella äänellä, kuten hänen oli tapansa. Piraatit ottivat sapelinsa esiin ja osa heistä ampuivat pistooleillaan Angorangereita päin. Toat tekivät uuden voltin ampujien eteen. Nopeat lyönnit ja sivupotkut hoitivat heidät hetkessä. Muut piraatit ryntäsivät karkin värisiä Toia kimppuun. Punainen Toa potkaisi välittömästi piraatteja pois luoltaan. Luuvitonen kasvoihin ja jalka rintakehään, heittäen useat piraatit maahan tajuttomana. Tärtäläiset ryntäilivät sekasorrossa kannen päällä. Toinen piraattijoukko kasasivat itsensä Keltaisen Toan päälle. Mutta Keltainen Toa oli paljon voimakkaampi kuin he odottivat, ja nopeasti huomaavat joutuvansa karjuvan Angorangerin heittelemiksi alukselta suoraan veteen tai muiden miehistön päälle.
Toinen joukko hyökkäsivät vaaleanpunaisen Toan kimppuun, joka oli ryhmän ainoa naisedustaja ja arvelivat pystyvänsä päihittämään hänet. Pian Vaaleanpunainen Toa kaatoi jokaisen iskevän piraatin maahan vain muutamilla jalanpyyhkäisyllä ja koukuilla. Yksi Tärtäläisistä yritti ampua pyssyllä Angorangeria, mutta joutui nopeasti heittoveitsen naulaamaksi. Piraatit oppivat nopeasti, kuinka taktinen virhe aliarvioiminen on.
Toiset kaksi Tärtäläistä kaivoivat pistoolinsa esiin ja yrittivät samaa kuin hekin. Heidän luodit osuivat sen sijaan kilpeen joka ilmestyi yhtäkkiä heidän eteen, ja Vihreä Toa täräytti sillä molemmat piraatit pois haahdelta. Un-Tak päätti ottaa asiat omiin käsiin ja iski miekallaan Punaista Toaa kohti. Punainen Toa onnistui torjumaan hänen miekan viillonsa ja heitti nyrkkinsä perämiehen kasvoihin. Un-Tak tuskin pysyi jaloillaan. Hän yritti iskeä uudelleen, mutta sama asia vain tapahtui. Perämies päätti perääntyä ja jättää miehistön hoitelemaan hänet, joita juuri nyt heitellään ulos haahdesta.
Anonymmeli meni noutamaan kiväärinsä hytiltä. Kapteeni kohdisti aseensa Punaisen Toan päähän. Sininen Toa ampui omalla kiväärillä Maan Turagan aseen pois hänen käsistä ennen kuin tämä ehti vetää lipaisimesta, ja sitten nuiji aseella lähestyviä piraatteja leukoihin.
Anonymmeli perääntyi takaisin hyttiinsä eteen ja karjui vihaisesti perämiestään päin. Missä se Laagras on kun häntä tarvitaan?! Piraattikapteeni huusi. Juuri silloin Die Tärtän Veden Toa hyppäsi meren sisältä aluksen päälle luoden näyttävän roiskahduksen hänen mukanaan. Die Tärtän kapteeni ei edes yrittänyt kyseenalaistaa tätä ajoitusta. Jokainen piraatti joka ehti paeta Angorangereilta perääntyivät nopeasti kapteenin ja Veden Toan luokse. Missä karzahnissa oikein olit!? Anonymmeli kysyi kovalla äänellä Veden Toaltaan. Anteeksi, että myöhäistyin, Laagras vain virnisti kapteenilleen ja keskittyi Angorangereihin. Veden Toa otti esiin ketlinkiruoskan, jonka päällä koristi piikkipallo ja hymyili ilkikurisesti. Tulen nauttimaan tästä suuresti.
Toa Ryhmä Angorangerit perääntyivät riviin laivan keulalle. Pinkki! MYRSKY-POMMI! Punainen Toa huusi. OK, Vaaleanpunainen Toa vastasi ja otti esiin sateenkaaren värisen Kohlii-pallon. MYRSKY-POMMI!
Piraatit eivät kommentoineet asiasta ja jättivät Toat Laagrasin vastuulle. Angorangerit juoksivat Laagraa kohti. Veden Toa yritti iskeä ruoskallaan lähimpään Toaan, mutta jokainen hyppäsi pois tieltä.
Valmiina, VIHREÄ! Vaaleanpunainen Toa heitti pallon Vihreälle Toalle. Laagra heitti vedestä tehdyn lonkeron häntä kohti, mutta Vaaleanpunainen Toa vain väisti hyökkäyksen ja heitti toisen veitsen. Laagra hyppäsi nopeasti sivulle.
Selvä, KELTAINEN! Vihreä Toa vastasi ja potkaisi pallon Keltaiselle Toalle. Laagras yritti uudelleen lyödä ruoskalla Toaa päin, mutta tämä väisti kuperkeikalla tämän taas.
Täältä tulee, SININEN! Keltainen Toa vastasi ja iski päällään pallon Siniselle Toalle. Laagras ei pystynyt enää keskittymään jokaiseen Toaan.
No niin, PUNAINEN! Sininen Toa potkaisi pallon Punaiselle Toalle. Laagras katseli ja yritti ymmärtää mitä Toat yrittivät.
LOPETUS! Punainen Toa loikkasi ilmaan ja potki pallon suoraan merirosvojen Veden Toaa kohti.
Laagras sekä muut miehistö väistivät nopeasti pallon, joka osui sen sijaan laivan hyttiin. Yhtäkkiä valtava räjähdys syttyi ja useat Tärtäläiset lensivät veteen muiden kanssa. Koko Kapteenin hytistä ei sen jälkeen jäänyt muuta kuin tuhkan peittämiä puun jäänteitä.
Selviytyneet Tärtäläiset katsoivat kauhuissaan tätä näkymää. He heittivät välittömästi kapteeninsa kanssa aseensa maahan ja polvistuvat maahan antautumaan. Veden Toa Laagras päätti seurata mallia tyytymättömänä, pitihän hänenkin totella kapteenia.
Vaaleanpunainen ja Vihreä Toa noutivat matoralaiset vangit selleistään.
Yksi kumottu, kolme jäljellä, Punainen Toa ilmoitti tyytyväisenä.
Manu astui sisään yökerhoon, jossa oli kuullut kerrottaneen Ämkoon veljeskunnan edustajan häntä odottavan. Paikka oli tunkkainen ja hieman savuinen, mutta kuitenkin tilavahko ja hyvin täysi. Ja mitähän eroa on pubilla, baarilla, kapakalla ja tavernalla. Enpä ole ikinä ajatellut asiaa… Manu ajatteli huvittuneena. Vaikkakin tämä on yökerho.
Violetista siniseen välähtelevät värivalot ja diskopallo korkealla katossa, jumputtava musiikki ja iloisina/humalaisina heiluvat Matoranit piristivät päivää mukavasti. Näyttöruudut näyttivät lähikuvia sieltä täältä salia. Diskoteekki oli täynnä tanssivia Matoraneja erilaisissa puvuissa, jotka yrittivät ilmeisesti olla vaikuttavia. Manu oli pannut merkille, kuinka portsari oli ajatellut, ettei hänen ollut soveliasta astua sisään pukukoodin takia. Eipä tämä silti ollut uskaltanut pysäyttää Makutaa, joka oli vain astellut sisään hymyillen.
Musiikki oli niin kovalla, että rakennus vavahteli. Manu mietti, saapuisikohan naapurustosta valituksia myöhemmin seuraavana päivänä tai saapuiko valituksia usein muutenkin. Hän etsiskeli katseellaan istumapaikkoja ja huomasikin pian mustien nahkasohvien ympäröimän pienen katoksen diskoteekistä kauempana. Hän käveli niiden luokse pelottaen eräällä sohvalla istuneen kuhertelevan parin pois ja valtasi alueen. Hän istahti kaikista leveimmälle sohvalle ja nosti jalkansa pöydälle. Tarjoilija! Manu huusi. Kukaan ei tullut paikalle. Epäkohteliasta. Vaikka en ole juuri pyörinyt yökerhoissa. Ehkä tällaisissa ei ole tarjoilijoita. Manu alkoi seuraavaksi pohtia, miltä häntä etsivä Matoran mahtoi näyttää. Le-Matoran tämä varmasti olisi, mutta täällä ei voinut juuri erottaa ketään, sillä kirkkaat valot värjäsivät jokaikisen paikallaolijan valon spektrin korketaajuuksisimmilla väreillä.
Manu päätti kyllästyä ja sukeltaa diskoteekin tanssijoiden joukkoon. Tanssijoihin ei muodostunut sellaista Makutan mentävää aukkoa, kuten olisi voinut olettaa; väki ei edes huomannut Manua, ennen kuin tämä tuli kohdalle. Tutkien Matoranien naamoja Manu hiippaili läpi massojen, jotka heiluttivat käsiään ja hytkyivät musiikin tahdissa. Värivalot muuttuivat nyt häijyn vihreiksi ja sokaisivat Makutan hetkeksi. Nyt jokainen näytti Le-Matoranilta, mikä ei tehnyt Manun työtä yhtään helpommaksi. No hemmetti soikoon, miksi minun pitää etsiä Matoran, joka halusi etsiä minut.
Kiivauksissaan Makuta heitti erään tyttöparan ilmaan niin, että tämä oli törmätä diskopalloon. Muutaman senttimetrin päähän diskopallon pinnasta tämä jäikin eikä näin ollen törmännyt siihen. Pudotus oli kuitenkin korkea, ja vaistomaisesti naispuolinen Matoran otti kiinni lasisesta pallosta. Nyt joukkoon tuli selkeä rako, joka jätti Makutan omaan rauhaansa. Matoranit katsoivat säikähtäneenä Manua, joka hymyili valloittavasti naisen edelleen roikkuessa pallosta ja kiljuessa. Ääni kuitenkin jäi suurimmaksi osaksi musiikin alle. Etsin… jotakuta, joka halusi nähdä minut, Manu sanoi vakavasti, tarpeeksi kovaa, jotta hänet kuultiin musiikin yli. Lähimmät Matoranit pudistivat päitään ja vetäytyivät kauemmas. Manu kohautti olkiaan ja jatkoi kulkuaan diskoteekin keskeltä reunaa kohti. Matoranit tekivät nyt tietä paremmin, ja Manu hymyili niin monelle kuin ehti. Olisi helpompi, jos tietäisin edes hänen nimensä, Manu ajatteli synkeänä. Oli tämäkin tapa tuhlata iltaa.
Pian Makutaa kuitenkin onnisti, sillä häntä vastaan huojui Matoran, joka ei näyttänyt aivan täysipäiseltä. Se nosti kättään kuin natsitervehdykseen, hikkasi ja sieppasi Manun käden uhkarohkeasti omaansa alkaen kätellä innokkaasti. Päivää, herra Makuta, hän sanoi iloisella ja kovalla äänellä, nimeni on Tedni. Sitten hän hikkasi ja veti Manun läheiseen pöytään. Meidän pitää puhua, Tedni sanoi vakavasti. Tai jospa odottaisimme hieman, jotta minun ei tarvitsisi puhua alkoholin alaisen pienen apinan kanssa? Tedni ei huomannut loukkausta vaan jatkoi puhumista. Herrani Ämkoo tarvitsee apuasi. Ahaa, ja sinut lähetettiin kertomaan siitä minulle? Hän halusi sinut saarelleen. Mutta asia ei enää kuulemma ole niin yksinkertainen. Sinne ei voi mennä. Kuinka niin? Manu sanoi kiinnostuneena. Noh, Tedni aloitti hänen päänsä näytti alkavan jo selvitä, tilanne vaikuttaa siltä, että HEI SINÄ, MINÄ AION VIELÄ TANSSIA KANSSASI niin, siis, Nazorakien joukot ovat hyökänneet saarellemme. Manu yritti olla välittämättä seuralaisensa kummallisesta käytöksestä naisia kohtaan ja keskittyä kuulemaansa, mikä oli vaikeaa, sillä Tedni yritti karata erään ilmeisesti tämän mielestä sievän Ga-Matoranin perään. Manu iski kouransa Tednin käsivarteen ja murahti: Äläpä karkaa mihinkään, hihhuli. Meillä on puhumista. Mitä Mäksä sanoi sinulle? Tedni näytti hetken hämmentyneeltä, mutta sitten hän tuntui muistavan jotakin ja sanoi: Hän vain sanoi tarvitsevansa apuasi ja halusi sinut saarelle. Eipä hän muuta sanonut. Mutta ethän sinä voi mennä sinne, koska evakuaatio on kesken. Evakuaatio? Klaani auttaa evakuoimaan Veljeskunnan joukot saarelta. Emme voi estää Natsoja valtaamasta saarta. Surullista, Manu sanoi, vaikkei kyllä ollut huolestunut saaren kohtalosta. Mitä Mäksä halusi? Manun mieleen tuli kymmenen erilaista vaihtoehtoa, joista kymmenen hän sulki pois ja hämmentyi itsekin.
No niin, eiköhän tämä ollut tässä, Tedni sanoi, hikkasi kerran ja yritti taas paeta. Manu muutti hänen painonsa niin suureksi, että hänen voimansa eivät riittäneet nostamaan häntä tuolilta. Tuoli romahti kasaan. Äläpä hoppuile. Milloinka tämä piiritys alkoi? Mmmitäh, älä minulta kysy. Kysy klaanilaisilta, ne tietävät. Niin tiedät sinäkin. Ja minä kysyn sinulta. Tedni näytti loukkaantuneelta. Mitä minä muka voin kertoa. Minä tahdon tanssimaan. Manu kohotti kulmaansa ja lausui: Milloin piiritys alkoi? On siitä jo aikaa, Tedni sanoi raapien päätään. Ajantajuni on hämärtynyt. Baarien ja yökerhojen takiako? Hei, tämä on ensimmäinen kunnon yökerhomesta, jonne pääsin. Sen uskon. Te selibaatissa elävät ninjapojut ette varmasti tapaa mitään järkevää siellä saarellanne. Pilkkaatko minua, Makuta? Kyllä pilkkaan, etkä sinä voi asialle yhtikäs mitään. Tedni puri hammasta ja voihkaisi, koska lattia satutti hänen selkäänsä. Tuolta tuntuisi olla liian lihava, Manu virkkoi virnistäen ilkeästi nähtyään Tednin ilmeen. Tämä mulkaisi häntä pahasti ja sulki sitten silmänsä. Manu päätti palauttaa normaalipainon Matoran-paralle ja nousi pöydästä. Tedni tunsi keventyvänsä reilusti ja nousi hänkin, tosin paljon hiljempaa, sillä hänelle oli tullut lihassärkyä.
Mitäs tässä seuraavaksi, Manu sanoi esittäen kysymyksen lähinnä itselleen. Tedni kuitenkin vastasi: Sinun täytynee odottaa, että Ämkoo saapuu Klaaniin. Manu virnisti. Minä teen, mitä haluan. Tedni kohotti kulmaansa Manun kääntyessä hänestä poispäin. Makutan katsoessa muualle Tedni päätti hiippailla takaisin tanssivien joukkoon. Hän hivuttautui hitaasti parin juttelevan Ta-Matoranin taakse ja katosi väkijoukkoon. Manu hymyili itsekseen. Ehkä on aika muuttaa tämän paikan tyyliä, hän tuumasi hihittäen ja hiippaili ovelle, jossa luki: Pääsy kielletty henkilökunnalle. Sanojen kielletty ja henkilökunnalle väliin oli kirjoitettu punaisella tussilla pilkku ja sana vain. Hiljaa Makuta avasi oven ja astui sisään sulkien oven perässään.
Tedni ehti keskelle diskoteekkiä ja äkkäsi jopa ex-tanssiparinsa. Tämä ei näyttänyt yhtään niin helpottuneelta kuin Tedni oli nähdessään Le-Matoranin. Mene pois, tämä vinkaisi, mutta Tedni tarttui tätä kädestä ja polvistui. Suo minulle illan viimeinen vals- hm, dubstep. Ga-Matoran näytti kiusaantuneelta katsoessaan maassa matelevaa Le-Matorania. Tedni päätti ottaa sen myöntävänä vastauksena, nousi seisomaan ja pyöräytti partneriaan 1440 astetta ympäri. Kirkaisten tämä kaatui lattialle ja tönäisi samalla erään tanssivan parin nurin. Nämä katsoivat häntä vihaisena, ja hän taas katsoi Tedniä vielä vihaisempana. Tedni taas ei näyttänyt huomaavan mitään tapahtuneen vaan jammaili musiikin tahtiin itsekseen. Ga-Matoran nousi ja läiskäisi Tednin naamaa kämmenellään. Le-Matoran kosketti poskeaan kädellään loukkaantuneena ja tuijotti väkijoukon sekaan katoavaa kumppaniaan. Mikä noita naisia vaivaa? hän pohti ääneen.
Sitten jotakin tapahtui. Valot muuttivat yhtäkkisesti väriä tummanpunaisiksi ja räikeän pinkeiksi. Tavanomainen lasipallo katossa vetäytyi katon sisään ja sen tilalle laskeutui erikoinen ilmestys piikikäs diskopallo. Värivalot aloittivat hektisen välkkymisen, ja musiikki muuttui täysin: diskojumputus päättyi ja tilalle tulivat kitara, muhkea basso, terävät syntetisaattorit ja kaikuvat rummut. Kaiuttimia lähimpänä olevien Matoranien korvat räjähtivät veriseksi mössöksi äänenvoimakkuuden kasvaessa räjähdysmäisesti.
Keskeltä diskoteekin lattiaa nousi korkoke, jonka huipulla seisoi Makuta Nui. DISSSSCOEEEEEVILLLLHHH! Matoranit näyttivät epäuskoisila ja pelokkailta, mutta kukaan ei uskaltanut liikkua. Makuta katseli tasaisesti koko väkijoukkoa. Sitten hän kirkaisi: Pelkäättekö astua kynnyksen yli? TANSSIKAA, NUKET, TANSSIKAA! Matoranit aloittivat kömpelön näköisen ja pelokkaan tanssin Makutan lyödessä käsiään yhteen musiikin tahdissa. Nyt on oikea meininki, rakkaat ystävät! Näyttöruuduilla alkoi vilkkua lähikuvia Makutasta, joka tanssi ja lauloi itsekin korokkeellaan (DJ istui köytettynä siivouskomerossa).
Muutamat värivaloista kohdistuivat värittämään seinille hehkuvia siluettikuvia Makuta Nuista, ja muut pyörivät ympäri ja ympäri diskopallon heijastellessa teräviä punaisia valotäpliä ympäriinsä vinhaa vauhtia. Muutama Matoran oli jo saanut jonkinlaisen kohtauksen ja makasi lattialla. Muut yrittivät varoa heitä, mutta se oli vaikeaa, koska kaikki tönivät toisiaan väistääkseen lattialla makaavia.
Brutaali ääni, kuolettavan jumputtava. Polttavat laserit ja piikikkäät peilipallot. DISCOEEEVILLLLLHH!
Matoranit vilkuilivat tanssinsa lomasta lannettaan pyörittävää Manua kuin tämä olisi seonnut ja ken tietää, ehkä tämä olikin. TEHKÄÄ TAIDETTA, HENGITTÄKÄÄ TAIDETTA, KUUNNELKAA TAIDETTA, OLKAA TAIDETTA!
TANSSITAAN!
MEHU? KENELLÄ ON MEHU?
NÄETKÖ RAHAN, TYKKÄÄTKÖ RAHASTA?
Matoranit katselivat hämmentyneenä Makutaa, joka pyöri vinhasti akselinsa ympäri jokaisessa ulottuvuudessaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki ryntäsivät yhtä aikaa ovelle ja yrittivät tungeksia ulos. Muutamassa minuutissa koko diskoteekki oli tyhjä.
Manu katseli pettyneenä tyhjyyttään ammottavaa salia. Ehkä he eivät pitäneet musiikista.
[spoil]Trolololol. Jos huvittaa, voi musiikin toki kuunnella loppuun. :3[/spoil]
Punaiseen viittaan pukeutunut hahmo, piti kädessään Olmakia. Häntä jahtasivat 8 Matorania ja kaikilla niistä oli aseita. Osa tulitti hahmoa, osa heitti tikareilla.
Hahmo avasi Olmakilla ulottuvuusportin ja pysähtyi. Hän avasi laatikon, jonka sisällä oli pieni harmaa laite, jossa oli musta nappi. Hahmo painoi sitä ja syntyi jonkinlainen musta tornaado. Sitten hän hyppäsi ulottuvuusporttiin, etsimään oikeaa maailmaa.
Matoran-kylä Hahmo saapui uuteen vaihtoehtoismaailmaan, yhden Matoran-kylän pohjoispuolelle. Hahmo ei halunnut näyttäytyä, joten hän laittoi viittansa päälleen ja muuttui näkymättömäksi.
Hahmo liikkui ketterästi Matoran-kylän sisällä, kunnes kuuli kahden Matoranin puhuvan. Hahmo jäi kuuntelemaan sitä.
“Mitä luulet, miten Nehl voi?” Ko-Matoran kysyi toiselta.
“Varmaan heikosti. Kun näkee aamulenkillä kuolleen Ta-Matoranin, niin varmasti siinä järkyttyy”, Le-Matoran vastasi.
“Eikös sillä Matoranilla ollut jokin vanha käärö?”
“Kyllä. Nehl piti sen. Siinä oli vain yksi sana. Jokin nimi, oliko se joku Blos tai jotain.”
“Mitä luulet, liittyköhän tuo tyyppi, jonka nimi on käärössä, sen Ta-Matoranin kuolemaan?”
Silloin viittaan pukeutunut hahmo tajusi saapuneensa vihdoinkin oikeaan ulottuvuuteen. 10 vuoden jälkeen. Hän otti pois viittansa ja katsoi kahta Matorania.
“Missä Nehl asuu?” hän kysyi.
Matoranit säihkähtivät ja kääntyivät katsomaan hahmoa.
Hahmolla oli vaaleanvihreä ja musta haarniska, piti käsissän kahta tikaria. Selässään, hänellä oli tummanpunainen viitta ja kasvojen vasen puoli oli oudon näköinen.
“Tuolla noin”, Ko-Matoran sanoi ja osoitti itään päin, sinistä taloa.
“Kiitän”, hahmo sanoi, otti aseen esiin ja ampui kaksikon. Paukahdukset saivat muut Matoranit tulemaan paikalle. Kun hän kuuli askelien ääniä, hahmo laittoi viittansa päälle, muuttui näkymättömäksi ja hyppäsi pois hyvin ketterästi.
Pian hän saapui taloon ja hyppäsi avoimesta ikkunasta sisään, hyvin hiljaisesti. Vasemmalla, oli Ga-Matoran, joka piti kädessään kääröä.
“Bloszar. Mitä ihmettä se voi tarkoittaa?” Nehl ihmetteli.
Ei aikaakaan, kun hahmo ampui Ga-Matoraninkin.
“Matoranit, vastenmielisin laji koko universumissa,” hahmo ajatteli. “Mutta sinä ja nuo Matoranit tuolla saitte sentään hyvän kuoleman, toisin kuin muut lajinne edustajat.”
Hahmo otti käärön ja hyppäsi pois ikkunasta ja lähti.
[spoil]Joo, sen verran sanon, että tämä kaikki liittyy yhteen isoon viestiin, jonka kirjoitan.[/spoil]