Kidutuskammio
Abzumo pyöritteli viikatetta käsissään hitaasti. Sadistinen Makuta oli heilauttanut teräasetta kohti edessään makaavaa vangittua Toaa jo kolme kertaa ainoastaan pysäyttääkseen iskun ennen osumaa.
Abzumo piti tilanteesta ja olisikin voinut sanoa, että hän nautti jokaisesta sekunnista koko sielullaan, jos hänellä olisi sielu. Makutan kasvoilla oli nautiskelevan pirullinen hymy, joka vain leveni viikatteen jokaisella heilahduksella.
Glatoriankingin kasvoilta ei loistanut enää edes kipu. Toassa oli havaittavissa vain puhdasta pelkoa ja epätoivoa. GK oli alistumassa kohtalolleen ja oli varmaa, että hän kuolisi kidutuskammion tunkkaiseen pimeyteen seuranaan vain sadistinen Makuta, kaksi tunteettomasti tuijottavaa Nazorakia ja omat ajatuksensa. Edellämainituista musertavinta seuraa olivat hänen ajatuksensa.
Mielenlukuun kykenevä Makutakin kuuli GK:n jokaisen ajatuksen. Fyysisellä ja henkisellä tuskalla pehmennetyn Toan alitajunnan oven avaaminen oli Abzumon mielelle luvattoman helppoa. Hän olisi voinut vahvistaa kaikkia tämän negatiivisiä tunteita, mutta sille ei ollut tarvetta. Epätoivo oli ylittänyt tapahtumahorisontin. Paluuta ei enää ollut.
“Toa, muista tämä”, Abzumo sanoi heilauttaen viikatetta taaksepäin viimeistä iskua varten. “Tumminta on aina ennen kuin kaikki on sysimustaa.”
Silloin Makuta heilautti asettaan. GK vain katsoi viikatetta eikä enää aikonut edes huutaa.
Sitten yhtäkkiä viikate pysähtyi ilmassa GK:n silmien edessä. Hetken aikaa Toa luuli, että tämä oli jälleen vain osa Abzumon pitkään kestänyttä henkistä kidutusta, mutta purppurainen Makuta näytti olevan pysähtymisestä aivan yhtä yllättynyt kuin GK.
“Hänet”, tunteeton ja metallinen ääni sanoi jostain Abzumon takaa. Se oli voimakas, mutta oli kuin puhuja ei olisi koskaan aiemmin käyttänyt ääntään. Puhe oli hidasta ja tauotettua ja vaikutti siltä, että puhuja joutui pakottamaan jokaisen sanan ulos suustaan. “On. Säästettävä.”
Abzumo päästi irti viikatteesta. Hänen yllätyksekseen se ei pudonnut maahan, vaan jäi leijumaan juuri siihen kohtaan, mihin se oli pysähtynyt. Makuta ja kaksi sinikätistä Nazorak-agenttia kääntyivät ympäri nähdäkseen puhujan.
Kidutuskammion suuri teräsovi oli avattu ja suuri määrä valoa tunkeutui sisään. Oviaukossa seisoi noin Toan kokoinen vaalea hahmo, jonka piirteet eivät olleet näin kaukaa tunnistettavissa.
Oli itseasiassa liioittelua sanoa, että hahmo oli millään tapaa Toan kaltainen. Kyllä, se oli yhtä pitkä ja yhtä leveä kuin Toa, mutta sen anatomia oli erilainen. Hahmon ruumiin mittasuhteet olivat groteskit ja eivät käyneet järkeen. Hahmon pitkä kaula ja raajat saivat sen näyttämään siltä, kuin sen koko ruumista olisi pidennetty venyttämällä väkivaltaisesti.
Näinkin kaukaa Abzumo kykeni näkemään, että hahmon selässä oli pitkä katana. Hahmo piti toista kättään selkänsä takana, mutta toisella se osoitti jonnekin Abzumon taakse. Kun hahmo heilautti sormeaan vaitonaisesti, ilmassa leijuva viikate päätti pudota lattialle kolahtaen rumasti.
“Avde lähetti ssssinut, eikö?” Abzumo sanoi pettyneenä ja halveksivana hahmolle. Hahmo nyökkäsi hitaasti, josta kävi ilmi, että jopa sen liikkeissä oli jotain väärää. Hahmon ruumis liikkui hyppien ja sätkien kuin jonkinlainen groteski marionetti.
“Syvällä Naurulla käyttöä Toalle”, se pakotti ulos suustaan. “Saa. Elää.”
“Hyvä on”, Abzumo sanoi. “Mutta en ajatellut vielä lopettaa.”
Groteskin epämuodostuneen vaalean hahmon pää nuokahti kumoon. Abzumo ei ollut täysin varma, oliko tämä liike täysin hallittu.
“Sinulla. Vielä yksi.”
Abzumo nyökkäsi ja katsoi Helmekaa. Hänellä ja Matoranilla tulisi olemaan vielä hauskaa ainakin niin kauan kuin Matoran kykenisi tuntemaan jotain pienessä kehossaan.
“Hyvä on. Agentit, sitokaa Toa ja antakaa hänet friikille.”