Aihearkisto: Klaanon Rope

Klaanon Rope

Omia rakennelmia

3 kommenttia

Telakka
Konehalli 7

Ta-matoralainen Garson käveli Telakan konepajan kalinan, kolinan ja klonksunnan keskellä väistellen öljylammikkoja ja välillä eri koneista ja laitteista tuprahtelevia höyrypilviä. Punaista jaloa Rurua kantava pikkumies kantoi kädessään lehtiötä ja etsi paikan johtoa. Se ei ollut kovin vaikeaa, sillä johtajalla oli yksi silmä vähemmän kuin Laivaston muilla työntekijöillä. Lisäksi johtaja painoi noin kahdentoista alaisensa verran. Luultavasti myös kahdentoista alasimen verran.

Keetongu kiristi putkipihdeillä pitkää ja putkimaista nivellettyä vartta. Varsi, jonka päässä oli suuret pihdit, kuului huollossa olevalle Nöpö-luokan höyrytoimisella Ussal-kävelijälle, joita ennen sotaa oli käytetty Klaanin jokapäiväisissä töissä tavarakuljetuksista metsän raivaamiseen. Ajat olivat kuitenkin käyneet koviksi, ja pieni logistinen maakuljetustuki tuskin olisi pahitteeksi. Kävelijöitä oli jäljellä viisi; kuudes oli tuhoutunut skakdien zamor-keskitykseen kahakasta, josta tuntui olevan vuosia.

Tongu oli Telakan Matoranien kanssa korjannut jo neljän kävelijän peruskunnon. Öljyämiset, putkien puhdistukset ja muttereiden kiristämiset olivat perushommia, joihin nopeasti kyllästyvälle henkilölle Telakka ei ollut oikea työpaikka. Tongu kuitenkin piti tälläisestä puuhastelusta, sillä kun kävi läpi vanhempia koneita, keksi yleensä roppakaupalla uusia ideoita. Nytkin kykloopin päässä pyöri idea, ja muutaman pultin strategisella irrottamisella rautaravun suuri saksi irtosi varren päästä. Tongu asetti sen läheiselle pöydälle ja istui kokoonsa nähden matalalle penkille. Pihtien muuttaminen terävimmiksi ja kauhamaisemmiksi voisi auttaa tunneleiden raivaamisessa. Tongu ei ollut juuri liikkunut maan alla, ja tunneleissa rämpimisestä tuli pakostakin mieleen epäonnistunut seikkailu Nazorak-pesässä. Mutta Inikon puheet Ma-Wetista olivat olleet järkeviä, ja torakoiden saartorenkaan kiristyessä hamppuköyden tavoin Klaanin ympärillä kaikkien väylien käyttö olisi järkevää.

Jätti kaivoi pakistaan pienen jakoavaimen ja pyöritteli sillä pihdin leuat auki. Timpurinkynä piirsi makulatuuripaperille kaavion pneumatiikasta, joka liikutteli koneistoa sisältä. Tongu mittaisi silmämääräisesti kiinnikkeiden etäisyydet ja luonnosteli samaan kuvaan vielä uuden kauhan muodon, jotta joku metallipuolen työstäjistä voisi valaa tai takoa sellaisen.

”Kröhöm, pomo”, kuului ääni alempaa. Tongun punaisen silmän katse siirtyi pöydän viereen tulleeseen Garsoniin, joka laski lehtiönsä pöydälle.

”Terve vaan Garson”, Tongu sanoi kumealla äänellään.

”Tehmut käski kertoa sinulle tilanteesta Hydraulisen Vapauden luona,” Garson aloitti, ”Pojat ovat saanet paikattua rungon reiät ja melkein kaikki hajonneet roottorit. Uskoisimme, että saamme lennettyä sen takaisin Telakalle viikon loppuun mennessä.” Hydraulinen Vapaus oli Laivaston toiseksi suurin ilma-alus, jonka Nazorakien Koi oli pudottanut Klaanin tiluksille viisi viikkoa sitten käydyssä ilmataistelussa, joka oli ollut tähän astista raskain.

”Loistavaa!” Tongu sanoi ja taputti matorania olalle, ”Poikani ovat tehneet hyvää työtä. Kohta Kolme Suurta ovat taas valmiudessa potkimaan torakkain kitiinisiä persuuksia. Kertokaa kun olette valmiina, niin teemme siirron mahdolliseksi. Hoovee vie aika paljon tilaa.”

Kyklooppi pyöritteli vielä höyryravun kauhaa mielessään. Ainakin hän teki jotain, joka hyödytti Klaanin kanssa, vaikkei murskannutkaan viholliskalloja rintamalla.

Klaanon Rope

Bianca

6 kommenttia

Vihreä avaruus

/ ”Kiven teho… yksi prosentti. Novaräjähdys aktivoidaan.”

/ ”Kenraalin elintoiminnot pois linjoilta. Siirrytään vartiotilaan. Käynnistetään tallennearkisto. Aloitetaan tutkimustyö #174.”

/ ”Käynnistetään tallenne NO-3-11.”

/ ”Sijainti tunnistettu: Odina.”

/ Kujaa pitkin kävelevä viittamies ei ollut tyytyväinen tilanteeseensa. Vaikka kyseessä oli kenties metsästäjien linnoituksen syrjäisin kolkka, ei se silti ollut tarpeeksi turvallinen hänen arkaluontoiselle asialleen.
—
Hahmo kääntyi hitaasti ympäri, kunnes tämä näki taakseen ilmestyneen tiukkoihin mustiin liinoihin kääriytyneen olennon.
—
Liinoihin kääriytynyt hahmo ojensi kätensä, juuri valmiiksi vastaanottamaan viittamiehen ojentaman nyrkin kokoisen, pallon muotoisen paperikääreen.
—
Kääreisiin pukeutunut hahmo raotti paperia hieman, päästäen sen sisältä haaleaa oranssia valoa.
—
”Ilmalaiva Metru Nuille lähtee kahden tunnin kuluttua. Aizen kuoli suojellessaan tätä ja oli meidän onnemme, ettei vihollinen koskaan löytänyt tätä.”

/ ”Suljetaan tallenne NO-3-11.”

/ ”Merkitään kohde #6, paikannetaan kohteen liikkeitä.”

/ ”Kohde paikannettu.”

/ ”Käynnistetään tallenne FE-7-12”

/ ”Sijainti tunnistettu: Le-Metru, Metru Nui.”

/ Mustiin kääreisiin kietoutunut olento hyppäsi aluksesta ulos ennen kuin se ehti edes kunnolla laskeutua. Tavaratilan luukusta sataman konttialueelle laskeutunut olento oli piilottanut oranssina hehkuvan kuulan siteidensä alle.
—
Olento keskitti katseensa pohjoiseen ja niin teki hänen esiin kaivelemansa pieni kämmentietokoneensakin.
—
Pienellä näytöllä oli valtaväriltään hyvin vihreä kartta. Olento nipisti kosketusnäyttöä ja kartta zoomasi taaksepäin. Olento siirteli karttaa niin kauan, kunnes näytöllä näkyi piste. Piste sijaitsi Onu-Metrussa ja sitä merkitsi pieni punainen lippu.

/ ”Suljetaan tallenne FE-7-12.”

/ ”Kohteen #6 seuraava kohde paikannettu.”

/ ”Avataan tallenne JU-25-12.”

/ ”Sijainti tunnistettu: Metru Nuin itärannikko.”

/ Sidottu hahmo varjeli oranssina hohtavaa kuulaansa rannikolla raivoavalta myrskyltä. Onu Metruunnnnnnnnnnn-/

/ ”Tallenne keskeytetty. Voimakkaita Vahki-lämpöjälkiä havaittu tallenne JU-25-12 sisällössä. Skannataan aluetta.”

/ ”Lämpöjäljet paikannettu. Laajennetaan tallenteen JU-25-12 sisältöä.”

/ ”Sijainti tunnistettu: Onu-Metru.”

/ ”Päivä on tullut. Nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.”
—
”Neiti kenraali. Killjoy on luokiteltu tason yksi viholliseksi.”
—
Nuoren naisen äänellä puhuva olento kääntyi kannoillaan ja heilautti sormeaan kerran ilmassa. Nainen ei huomioinut takanaan tapahtuvaa organisointia, vaan kaappasi tilan laidalle sijoitetusta naulakosta pitkän kankaisen takin ja heitti sen ylleen. Sirohko nainen ei tuntunut välittävän takkinsa julmetusta koosta, vaan antoi sen helmojen laahautua huoletta maassa.
—
Käsi upposi siteiden syvyyksiin, vetäen ulos pienen ketjun, jonka päästä paljastui punainen pieni koru. Koru koostui kahdesta punaisesta metallirinkulasta. Renkaat eivät olleet millään tapaa kiinni toisissaan, mutta ne pysyivät siitä huolimatta paikallaan, kuin taottuna.
—
Harmaiden metallisten käytävien sokkelo taittui olennolta täysin ajattelematta. Sinisten silmien katse koruun tiukasti liimattuna nainen matkasi, kunnes tämä saapui huoneeseen, joka näytti selkeästi olevan kompleksin aulatila. Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän, muutaman Vahkin satunnaisten tietokoneiden kimpussa ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava sammunut leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit F-12.”

/ ”Laajennetaan verkon laajuutta kattamaan alue. Valvontatila laukaistu. Onu Metrun laajuinen valvontaverkko täydessä toimintavalmiudessa.”

/ ”Varoitus! Tunnistamatonta liikettä havaittu Kohteen #6 ja suoja-alue ”1:n läheisyydessä.”

/ ”Tutkimustyö #174 suljetaan. Siirrytään reaaliaikaiseen valvontatilaan.

Kuilu, Onu-Metru

Valon toan himmeä hohde valaisi kiellekettä, jolla Matoro ja Umbra olivat. Umbra oli menettänyt paljon elementaalienergiaansa Arkistojen valojen hallitsemisessa ja seikkailu mielessä oli kuluttanut hänen voimiaan. Matoro oli ollut säästeliäämpi elementaalivoimiensa kanssa, mutta jään toa tiesi ettei hänelläkään voimia riittäisi kovin moneen suureen taisteluun. Umbran kanohilta näki hopeisen läiskän, joka oli merkki siitä että elementaalienergia oli vähissä.

”Tämä kuilu on paljon vanhempaa perua kuin Arkiston osat, joissa olimme”, Matoro totesi katselleen ylös teleskooppisilmä suristen. ”Lienee niitä Whenuan mainitsemia mystisiä luonnokuiluja. Seinämien materiaali on jotain ihan muuta kuin tavallista kiveä.”

”Hienoa että jaksat tutkia asioita tällaisella hetkellä…” Umbra mutisi suhteellisen äänekkäästi. Toa ei ollut erityisen hilpeä. Hopeinen rutto oli melkein koitunut hänen turmiokseen ja elementaalivoimien menetys oli tehnyt kolauksen hänen itsetuntoonsa. Mitä valon toa oli ilman elementaalivoimiaan? Varjon toako?

”No olen huomannut, että tällaisista tilanteista pääsee parhaiten pois tekemällä jotain”, Matoro vastasi nasevasti. ”Mikä on olosi nyt?”

”Olen elossa, mutten kauhean hilpeä. Se on päässyt liikkumaan ajatuksissani, mielessäni. Olen alkanut miettiä, että olisiko mahdollista taivuttaa varjoja, jos valon elementaalienergiat ovat kadonneet”, Umbra vastasi ja katsoi allaan olevaa tyhjyyttä. Jos hän keskittyisi, voisiko hän hallita tätä pimeyden kaivoa? Olla osa kaikkeuden varjoja yhtä helposti kuin valojakin. Ehkä molempia? Ajatus voimasta ja uusista kyvyistä oli yllättävän houkutteleva monet seikkailut kokeennelle toalle.

”Sinuna en antaisi sille kovin paljoa valtaa”, Matoro vastasi. Hän skannasi samalla herkeämättömästi seinämiä.

”Tunnen ympäröivät varjot. Ne kutsuvat minua. Kertovat minulle muinaisia tarinoitaan. Voima tuntuu… suurelta. Meidän pitää mennä todella pimeään käytävään, jos haluamme ulos täältä”, valon toa kertoi, hänen oikean silmänsä säkenöivän vihertävää, myrkyllistä valoa. Pieni kulmahammas käväisi toan rurulla, mutta se oli nopeasti poissa, eikä seiniä tihrustanut Matoro huomannut mitään.

”Vastaa niille, että pitävät turpansa kiinni. Pidä vain mielesi selkeänä”, jään toa vastasi. Hän laukaisi yhden toimivista harppuunoistaan seinämään ja pudottautui sen varassa hieman alemmas. Hän alkoi kelaamaan alaspäin tasanteelta tarkkaillen jatkuvasti seinämää.

”Mitä näet siellä?” Umbra huikkasi alas ystävälleen. Umbra näki varjojen läpi asioita. Hän ei ollut aivan selvä mitä ne olivat. Outoja, mekaanisia hahmoja. Vain varjoja. Ei muuta. Ei värejä, puhetta, ei mitään. Vain historian varjoja. Ja hän leikki väärillä voimilla, se ei ollut tervettä. ”Jos löydät jostain elementaalienergian naamion, ilmoita minulle”, Umbra naurahti kun jään toa teki arvokasta työtä tutkimalla seinämää. Toa oli tutkinut seinän kaiverruksia, joista muodostui tekstiä, koodia.

Matoro hymähti. ”Täällä on… kanoka-kiekko. Kiinni kivessä”, hän hihkaisi alhaalta ja yritti irroittaa sitä.

”… se on voimatasoa… 9? Mitä hemmettiä? Eivätkö nämä ole mahtikiekkoja?” jään toa puheli puoli-itsekseen roikkuessaan vaijeristaan. Hän ei kyennyt irroittamaan sitä. Sen sijaan toa huomasi vieläkin alempana jotakin kiinnostavampaa.

”Meillä ei ole aikaa pelastaa mitään legendaarisia taikakaluja, Nimdassakin on jo tarpeeksi tekemistä”, Umbra huusi ylhäältä. Hän tiesi kyllä tarinat mahtikiekoista, mutta nyt ei ollut sen aika. Jonkun toisen urhean sankarin kohtalo olisi löytää kyseinen kiekko, ei klaanilaisten.

Toa laskeutui harppuunan kelan hiljaisen surinan säestämänä. Hänen skannerisilmänsä oli löytänyt seinämästä poikkeuksellisia railoja. Ne eivät näyttäneet kuuluvan muuten täysin suoraan seinään. Hän tunnusteli lähes huomamaattomia viiruja valkoisella kämmenellään. Ne muodostivat muutaman bion levyisen kuusikulmion.

”Tällä… täällä saattaa olla ovi”, Matoro huusi.

”Saatko sitä auki?” Umbra huusi ylhäältä. Kaiku vastasi hänelle auki auki auki auki auki uki uki ki ki…

”Voin yrittää”, toa huusi takaisin.

Hän loi voimiaan säästellen kapean jäisen askelman ja astui sille. Se tuki hänen painonsa. Toa kiskaisi vyötlään ionikatanansa. Sen hehkuva terä kiertyi ulos pitkäksi hohtaen kellertävänä. Toa iski terän yhteen oudoista railoista. Se ei aluksi näyttänyt vaikuttavan mitenkään. Hän yritti samaa eri kulmista. Ei mitään. Seinän tai hypoteettisen oven materiaali näytti estävän kaikki rikkomisyritykset.

”Jos puhuisit sille nätisti tai kutittaisit sitä?” Umbra huusi ylhäältä kun jään toa ei meinannut saada ovea auki.

”…” Matoro sanoi ja mietti. Toimisikohan vanha kunnon ”jäädytä-ovi-niin-se-laajenee-ja-irtoaa” mystiseen kiveen. Ei varmaankaan. Heillä ei myöskään ollut erityisemmin räjähteitä.

Matoro kävi läpi varustustaan.

Ai niin, hän tajusi.

Ei, ei sitä voi käyttää, hän tyrmäsi ajatuksensa.

Miksei.

Koska se on MYYTTINEN ARTIFAKTI tai jotain.

Jos se on typerää mutta se toimii, se ei ole typerää.

Hitto. Oikeasti minähän vain haluan käyttää sitä.

Räjäytä tuo ovi mielifraktaaleiksi.

Mutta…

Siru käteen, Matoro.

Toa lyhensi miekkansa terän ja iski sen vyöhönsä. Hän pysähtyi hetkeksi.

Hän mietti. Hiljaisuus ympäröi hänet. Hän kävi mielessään läpi niitä hektisiä hetkiä Arkkienkelillä. Nimdan polttavaa kipua. Räjähdyksiä ja putomista.

Toa oli jo vetämässä syrjään rintapanssarinsa sisällä olevaa koteloa, kunnes tuli toisiin ajatuksiin.

Hän keskittyi oveen. Se alkoi viilentyä. Siniset ja valkoiset aallot kulkivat toasta oveen. Matoro aisti lämpötilan laskevan. Parista-kolmesta asteesta miinus kymmeneen. Lisää voimaa. Miinus kaksikymmentä.

Sitten hän imi kaiken kylmyyden ovesta. Lämpölaajeneminen tapahtui. Ovi alkoi kirkua vertahyytävästi. Pysäyttämätön voima kohtasi tuhoutumattoman objektin.

Sitten kuusikulmio pamahti kovaa ulospäin ja iskeytyi toaa päin. Matoro horjahti mutta jäi roikkumaan harppuunansa varaan. Ovi iskeytyi vastakkaiseen seinään ja putosi. Ääntä sen osumisesta pohjaan ei kuulunut.

”Täällä on aukko”, Matoro hihkaisi tuskallinen ilme kasvoillaan. Ovella ammutuksi tuleminen ei kuulunut hänen tuskattomimpiin kokemuksiinsa.

Yhtä jäistä toan liu-uttavaa pilaria ja Umbran laskeutumisretkeä myöhemmin toakaksikko oli pusertanut itsensä oviaukosta sen toisella puolella odottavaan sileän metalliseen käytävään. Sileä hopeinen hohde ja metallia vasten kalahtelevat kahden jalkaparin askeleet loivat käytävään teollisen tunnelman. Kaksikko ei kuitenkaan jäänyt makustelemaan sitä pitkään, sillä Matoron huomio kiinnittyi jo käytävän toiseen päähän.

”Tämä ei näytä jatkuvan kovin pitkälle. Pystyn jo näkemään seuraavan oven. Toivottavasti se ei ole yhtä työläs kuin- odotas. Hei! Hei hei hei. Tuolla makaa joku.”

Umbra käänsi katseensa salamannopeasti Matorosta kohti käytävän päätä ja lähti päättäväisesti pinkomaan sitä kohti, Matoro aivan kannoillaan. Jään toan havainto osoittautui nopeasti oikeaksi. Massiivisten metallisten liukuovien edessä seinään nojasi mustiin siteisiin kääriytynyt verrattaen pieni ja luihu hahmo. Toat kumartuivat hahmon vierelle ja U näpäytti hellästi hahmon sidottua päätä. Matoron huomio kiinnittyi hahmon siteiden alta kajastavaan oranssiin vienoon kajoon.

Kaksi kirkasta valoa syttyi hahmon kasvoille. Musta, vain hieman keskimääräistä matorania pidempi hahmo pälyili ensin hetken ympärilleen, mutta kaatui sitten voimakkaasti yskien ja köhien kontilleen Umbran ja Matoron eteen. Toat vilkaisivat toisiaan ja Matoro kumartui olentoa kohti auttaakseen tämän pystyyn. Katsettaan maasta kohottaessaan olennon yskiminen kuitenkin pysähtyi kuin seinään, tämän huomatessa edessään seisovan kaksikon. Paniikinomaisesti olento perääntyi kohti metalliovia. Olennon kauhistunut ilme oli nähtävissä painautumina tämän suun peittävissä siteissä.

”Keitä… Keitä te olette. Menkää pois. Minulla ei ole mitään!”

Umbra nosti kätensä pystyyn rauhoitellakseen nuoren miehen äänellä puhuvaa olentoa. ”Hei, rauhoitu. Olemme vain kaksi Toa-soturia… oikeastaan, kaksi eksynyttä Toa-soturia. Umbra ja Matoro ovat nimemme.”

Musta olento räpytteli silmiään tiuhaan tahtiin tarkastellessaan kahta tulokasta. Sidekummajainen asteli edestakaisin toien edessä mittaillen näkemäänsä.

”Eksyneitä… eksyneitä toia. Mikä tuo teidät tällaiseen paikkaan? Kenenkään ei pitäisi tietää käytävistä näistä.”

Matoro yritti muodostaa päässään järkevää vastausta, siinä kuitenkaan onnistumatta. ”Pitkä tarina… emme ole itsekään vielä oikein tilanteen hermoilla. Vahingossa me tänne päädyimme. Olisi mukavaa, jos yhtä vahingossa löytäisimme tien poiskin.”

”Pois. Tie pois. Sellaista halajan minäkin. Monta pitkää viikkoa olen täällä ollut odottaen. Juoksin karkuun kurjia. Alas pääsin, mutta ylös en enää pysty kapuamaan. Ovi tämä ei auennutkaan. En pääse toimittamaan lähetystä.”

”Lähetys? Juokset karkuun miltä? Kuka sinä oikein olet ja mihin oikein olet menossa?” Umbran kysymysryöppy sai hetken upota sidotun olennon kalloon. Pian tämä kuitenkin jo vastasi. Tämän äänensävystä paistoi edelleen lievä innostus toien tapaamisesta.

”Lähetti. Se on nimeni, se on työni. Lähetys on minulla. Toimittaa se oven toiselle puolelle täytyy. Ei saa päätyä kurjan käsiin.”

”Lähetti. Mitä on oven toisella puolella? Pääseekö sieltä ulos?”, Matoro tiedusteli. Lähetti nyökkäili tietäväisenä.

”Moni tie on oven takana, vaan sisään ei pääse. Täytyy olla avain. Muinainen avain. Ei ole niitä enää. Ei ole pääsyä sisään.”

Umbra kurkkasi Lähetin taakse ja huomasi metallioviin upotetun paneelin. Toan katse etsi isoa avaimenreikää, mutta löysikin sen sijaan pienen ohuen aukon ja sen viereen upotetun sammuneen lampun. Umbra astui Lähetin ohi tarkastelemaan aukkoa tarkemmin. Hänen mieleensä juolahti ajatus.

”Hei, Matoro. Se miekkapellen Nurukanille antama avainkortti. Onko se sinulla? Se saattaisi jopa sopia tähän.”

Lähetti katsoi silmät kiiluen, kuinka Matoro alkoi kaivelemaan tarvikelokeroaan. Kirkkaat silmät laajenivat hämmennyksestä, kun punainen kortti teki ilmalennon Matoron kädestä Umbralle. Korttiin painettu mustan käden symboli sai Lähetin mielen villiintymään.

”Muinainen avain! Teitä on siunattu sen omistajuudella! Suuria sotureita todellakin olette. Tuo avaa ovet, voi avaa hyvinkin!”

Kortti sopi täydellisesti. Kone imaisi sen sisäänsä Umbran asettaneesta kädestä, eikä sitä nähty enää. Hetken U jo luuli, että suunnitelma ei toiminutkaan, kunnes valtaisa metallinen kolahdus ilmaisi jotain tapahtuneen. Matoro asteli Umbran rinnalle ovien eteen. Pieni rako oli jo ilmestynyt kaksi kertaa toan korkuisien liikkuvien laattojen väliin. Aukeavat ovet paljastuivat hirvittävän paksuiksi. Matoro arvioi niiden olevan jopa mittavammat syvyydessään, kuin korkeudessaan.

Lattia nytkähti kolmikon jalkojen alla. Metallinen kiiltävä lattia olikin yksi valtava liukuhihna, joka aluksi hieman nykien alkoi kuljettamaan sankareita ovien toiselle puolelle. Mutta ovet eivät olleen ainoat. Yhtä massiivisia ovia ilmestyi kolmikon eteen yhtä tiuhaan, kuin niitä aukenikin. Koneiston ääni oli korviahuumaava. Kiihtyvän liukuhihnan kärkeen loikkinut Lähetti käänsi katseensa kohti ympärilleen pälyileviä toia.

”Kertokaa. Mitä etsitte? Mitä halajatte? Mikä teitä ajaa eteenpäin?”

”Vastaukset”, Matoro lausui sanavalmiisti. Hymy nousi Lähetin kasvoille. Tämä asteli Matoron viereen juuri sopivasti liukuhihnan alkaessa hidastaa vauhtiaan. Vielä viimeiset ovet lähtivät hitaasti aukeamaan kolmikon edessä.

”Siinä tapauksessa, suuri Toa, olet tullut mitä sopivimpaan paikkaan.”

Valoisan käytävän valot sammuivat. Liukuhihna oli pysähtynyt. Viimeiset ovet ammottivat nyt viimein auki. Matoro nosti käden suulleen. Umbra jähmettyi totaalisesti.

Liukuhihna oli johtanut pienelle parvelle. Parvelta aukesi näkymä maailman mielettömimpään rakennelmaan.

Täydellisesti maan alle kaivettu pyöreä pystysuora tuubi oli yksistään valtavin asia, mitä kumpikaan toista oli koskaan nähnyt koverrettavan kiinteään kiveen. Kilometrejä ja taas kilometrejä halkaisijaltaan oleva kolo ei kuitenkaan ollut tyhjä. Aikojen isoimman tunnelin keskellä kohosi maanalainen metallinen torni. Niin ylös, kuin alaskin ulottuva ikkunoita täynnä oleva maanalainen pilvenpiirtäjä oli sekin halkaisijaltaan Metru Nuin kolhiiareenan luokkaa. Tornin korkein kohta oli niukin naukin nähtävissä, kun taas alaspäin näkyvyyden esti puhdas pimeys, joka verhosi kaiken sisälleen.

Lähetti asteli parven reunalle ja ojensi kätensä kohti teollisuuden suurinta majesteettisuutta.

”Toat. Tervetuloa Mustaan Käteen.”

Pieneen yhden hengen hissiin ahtautunut kolmikko haukkoi henkeään nousun loputtua ja hissin ovien auettua. Tornin ylimpään kerrokseen humpsahtanut joukkio kompuroi kohti pientä koppia pienen käytävän toisessa päässä. Kahden toan päät olivat edelleen pyörällään.

”Musta Käsi… ei ole ollut olemassa enää yli sataan vuoteen. Eikä heillä missään vaiheessa ollut näin valtavaa kompleksia. Mitä tämä on? Minne me oikein päädyimme?”

Lähetti hyppelehti jo eteenpäin, kohti sisäänkäyntiä. Tornin ulkoreunassa kiitänyt pienoishissi oli tuonut kolmikon ilmalukkomaiselle sisäänkäynnille. Lähetti kailotti vastaustaan Umbralle lukon toisesta päästä.

”Ollaan Käden tornin alla. Pääkallopaikalla. Siellä, missä rysähti. Vaan ei tuhonnut maanalaista osaa. Tämä kaikkeus on osa tornia. Laajensivat maan alle jo satoja vuosia sitten. Ennen sotaa jopa. Yläkerta meni, virrat katkesivat, mutta tällä tämä edelleen pönöttää. Odottakaahan kun tapaatte paikan emännän. Hän se on suuri soturi. Niinkuin tekin.”

Sihahdus. Ilmalukko aukesi. Kolmikko astui sisään.

Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla suuremman, tornin sisäisen hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit F-1.

Matoron huomio kiinnittyi vastaanottopöydän yläpuolelle nostettuihin suuriin kehyksiin, joihin oli upotettu kuvat kahdestatoista eri hahmosta. Yhdet kasvoista, hopeiset Mirulla varustetut toivat Matoron mieleen muistoja. Oikeastaan vasta silloin toakaksikko tajusi, että he astelivat Killjoyn vanhoilla kotikonnuilla.

Umbran ja Matoron tuijotellessa taulua ja arvuutellessa sen muita kasvoja, oli Lähetti hypännyt pöydän taakse tutkimaan seinään upotettuja hallintapaneeleita. Musta käsi veti vivusta, mutta mitään ei tapahtunut. Hieman pettyneen oloinen vipeltäjä käänsi katseensa pöydälle asetellulle näytölle.

”Virtaa ei ole monessa kerroksessa. Vitonen, kymppi ja kaksitoista, jos tähän luottaa. Lähdetään katsomaan. Portaat lähtevät tuolta hallin takaa.”

Umbra kurkisti kohti Lähetin osoittamaa suuntaa ja viittoili Matoron mukaansa. Kolmikko lähti astelemaan kohti aulan toista päätyä. Kompleksi heidän ympärillään oli kuolemanhiljainen.

”Jokainen kerros omaa tarkoituksen. Kaikki ovat erilaisia. Kaikilla on suurempi merkitys. On pitkä aika, kun viimeksi olen täällä astellut. Vien teidät kierrokselle. Näytän paikkoja. Ehkä tarjoan vastauksia, joita soturit janoavat.”

Toat seurasivat Lähettiä sokeasti. Uteliaisuus otti vallan kaksikossa. Ylöspääsy sai odottaa hetken. Matorolla ja Umbralla oli nyt mahdollisuus päästä kokemaan pieni pala entisen saarivaltionsa historiaa.

Mutta syvällä heidän jalkojensa alla liikkui jotain. Kolmikon taakseen jättämälle näytölle alkoi ilmestymään pisteitä.

Klaanilaiset eivät olleet astuneet vanhaan sotilastukikohtaan.

He olivat astuneet hautaan.

Klaanon Rope

Päätöksentekoa

8 kommenttia

Nui-Koro

Nui-Koron suurin rakennus toimitti usean julkisen rakennuksen virkaa: se oli samanaikaisesti katedraali ja kirjasto, ja sen syövereistä löytyi niin pormestarin työhuone kuin kokoussalikin. Tällä hetkellä katedraali toimi myös majoitusrakennuksena. Kylän majatalot olivat jo aikoja sitten täyttyneet, ja nyt evakkoja hätäasutettiin kaikkiin mahdollisiin rakennuksiin, eikä julkinen yleisrakennus ollut mikään poikkeus.

Kokoussali oli kuitenkin tilapäisesti tyhjennetty väsyneistä matkalaisista. Puoliympyrän muotoinen ja keskustaa kohti portaittain laskeva sali oli sisustettu puisilla työtasoilla ja vanhanaikaisen epämukavilla penkeillä. Kehnosta istumaergonomiasta huolimatta niistä jokainen oli varattu. Oli kokousaika.

Kaiken keskellä, salin ainoan oikean työpöydän ääressä istui Ga-Matoran. Hän oli valtuutettu, joka oli valittu johtamaan kaupunkia Pormestarin vangitsemisen jälkeen. Yllään hänellä on Nui-Koron tummansininen tunika, johon on kirjailtu pronssinen hahnah-rapu. Kasvoillaan hän kantoi vaaleansinistä Kanohi Pakaria ja harteillaan suurta vastuuta. Lisäksi hänellä oli puinen nuija, jolla saattoi paukuttaa pöytää tilanteen rauhoittamiseksi.

”Krhm. Jos saisin huomionne,” valtuutettu aloitti. ”Julistan kokouksen alkaneeksi. Yleisen järjestyksen kannalta lienee selvintä, jos jaan osallistujille puheenvuoroja, jotta voimme keskittyä käsillä olevaan kriisiin mahd-”
”Miksi me edes olemme täällä?” korkea ääni istuntosalin takarivistä keskeytti Ga-Matoralaisen. ”Mehiläispesät pitäisi tarkistaa, enkä luota siihen, että poroväki osaa pitää elikoistaan huolta sitä vertaa, etteivät ne käy nuoleskelemassa kennojamme tyhjiksi, ne ovat elinehtomme ja-
”Anteeksi nyt vain…” muuannen pönäkkä ja naamionsa poronsarvilla koristanut matoran huudahti syvällä äänellä, ja kääntyi kohti edellistä huutelijaa ”…mutta kyseenalaistatko ammattitaitomme? Ei millään pahalla, mutta me olemme-”
”Järjestys saliin! Järjestys saliin!” valtavaltuutettu kiljaisi ja paukutti vasaralla pöytää. Kokous oli käytännössä vasta alkanut, ja kaksi kyläläistä oli jo kiivastuksissaan noussut seisomaan.

”Vastauksena kysymykseen, olemme kokoontuneet tänne juuri tämän takia.”

Hetken verran huoneessa vallitsi melkein hiljaisuus, kunnes matoralainen keskirivissä tappoi sen kehtoonsa: ”Joku vei kerran kissani ja pihassa oli sorkanjälkiä.”

Valtuutettu hautasi kasvonsa käsiinsä.

”Jaa porojen ja hunajan takia?” joku huuteli takarivistä, viitaten valtuutetun perusteluun kokoukselle.
”Ei, vaan rauhallisen rinnakkaiselon säilymisen tähden.”
”Rinnakkain tosiaan, ei täällä mahdu enää mörskäänkään yksin!” huudahti Nui-Korolainen porho. Hänen luokkansa elintaso oli kokenut suurimman romahduksen evakkojen ruvettua ”pyörimään nurkissa”. Kyseinen kansalainen oli joutunut majoittamaan ennen niin rauhalliseen taloonsa kymmeniä pohjoisen asukkeja.

”Emme voi hylätä yhtenäisyyttämme näinä aikoina,” valtuutettu Ga-Matoran yritti vielä. ”Muistakaa, veljet ja siskot, yhtenäisyys, velvo-
”Kröhöm, etelän neiti,” käheä ääni jostain salin oikealta laidalta ärisi. ”Jotkut meistä ovat pohjoisesta, ja pidämme kiinni tavoistamme! Kaikki eivät kuulu siihen joukkoon, jotka ovat ihan täpinöissään noita kolmesta hyveestä.”
”Justhiinsa niin!” edellisen vierustoveri liittyi puheeseen. ”Kylhä ne hyvähtä khuulosthavat, mutta yrithäppä tehdä niistä pakkashella juusthoa!”

Yleisen hälyn taso kohosi kaiken aikaa, ja hiljaisemmat argumentit/huutelut alkoivat hukkua puheensorinaan. Voimakasäänisemmät yksilöt saivat kuitenkin asiansa kuulluksi.
”Me vain riitelemme täällä kun torakoiden tykit jauhavat talojamme!” pohjoisesta tullut pakolainen huusi. ”Paetaan ennen kuin ne pääsevät tänne!”
”Tupajumi jauhoi kerran taloani, mutta minä söin sen.”

Ehkä kaikkien onneksi beigen matoralaisen vastaus kaikui kuuroille korville.

Silloin Ko-Huna-Koron vanha, viisas turaga avasi suunsa ensimmäistä kertaa keskustelun aikana: ”Saaremme kanssa-asujat, me emme etene näin mihinkään. Saavuin tänne vuorelta siinä uskossa, että pohjoisen petojen vyöryminen maillemme on vakava asia.” Hän tuijotti saliin pakkautuneita matoralaisia painostavasti. ”En odottanut näkeväni tällaista.”

Hintelä Onu-Matoran takarivissä viittasi arasti.

”Ärrr”, muuannen raskastekoinen raudan Toa äännähti, ennen kuin kukaan ehti antaa mustanaamioiselle pikkumiehelle puheenvuoroa. ”Katsokaa nyt meitä! Olisi helpompaa vain mennä ottamaan torakat vastaan taistelussa, ja-”
Äänessä olevan Toan vieressä istuva plasman matoran ei hätkähtänyt uhoajan suurta kokoa vaan puhui tylysti päälle. ”Voi olisitko jo hiljaa? Mene järjestämään tervetuliaisseremonia torakoille jos haluat! Tänne jääköön vain ne, jotka haluavat oikeasti selvitä!”

Ko-Huna-Koron turaga tuhahti huomatessaan sanojensa kaikuvan kuuroille korville. Onu-Matoran takarivissä pitää kättään pystyssä kärsivällisesti.

”Minusta emme käsitelleet hunajannälkäisten porojen asiaa kyllälti!” ampiasmies palasi tärkeisiin aiheisiin.
”Kunnianloukkaus! Kunnianloukkaus!” poronsarvinen matoralainen raakkui.
”Kohta meiltä loukataan muutakin kuin kunniamme, jos emme käy vihollista vastaan!” joku yritti toimia järjen äänenä.
”Pidä ystäväsi lähellä ja vihollisesi kaukana mehiläispesistäsi!”
”Järjestys saliin, järjestys saliin!”

Valtuutettu hakkasi puista vasaraansa pöytään hullun lailla, ja hetkeksi sali hiljenikin.

”Jo oli aikakin”, Ko-Huna-Koron turaga jupisi itsekseen.
”Jäätävä hiljaisuus”, joku älypää väläytti jostain salin takaosasta.

Väsynyt valtuutettu osoitti viittaavaa onu-matorania. ”Niin?”
”Koska pidämme kahvitauon? Minun on nälkä.”

Ja sali räjähti jälleen, turhautumisen purkautuessa ähinänä ja puheena.
”Taisimme tulla tänne ihan turhan takia?” Po-Matoran sivupenkiltä älähti. ”Mitä jos pakataan kamat ja jatketaan etelään. Täällä mitään ole.”
”Kaupungissa ei riitä edes ruokaa tälläisellä väkimäärälle!” tuuheapulisonkinen Ko-Matoran huudahti. Hän oli sikäli oikeassa, että ruokajonot alkoivat kiemurrella katedraalilta jokisatamaan ja torilta laitakaupungille.
”Näimmekö siis turhan vaivan tulla tänne asti?” pohjoisen kulkija valitti kohtaloaan. ”Taival oli raskas!”
Nui-Koron asukas puolusti oikeuksiaan. ”Niin oli viljan kylväminenkin. Ehkä olisitte voineet pakata ruokaa mukaanne?”
Pohjoisen turaga, joka pukeutui taidokkaasti kirjailtuun, moniväriseen kaapuun levitteli käsiään. ”Niin suuri ol kiireemme, että mukaan saimme vain repulliset.”
”Sieniviljely on paljon tuottavampaa kuin vilja!” muuannen Onu-Matoran eturivistä otti vielä asiakseen lisätä.

Idästä tullut Ta-Matoralainen alkoi turhautua tilanteeseen aivan uudella tasolla, ja kaatoi kahvikuppinsa pöydälle noustessaan seisomaan.”Näinkö asiat täällä päätetään? Ihme, että saatte näinkin ison paikan pysymään koossa!”
”Jos ei kelpaa, voit palata narraamaan kaloja hökkelikylääsi”, Nui-Korolainen porvari vastasi.
”Menisinkin, mutta ne karzahnin ötökät tuhosivat sen maan tasalle!”

Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, laukauksen ääni täytti salin. Kaikki vaikenivat. Koska laukeava ase oli kiekonheitin, vaientavan voimakas ääni ei ollut itse laukeaminen, sehän on vain hassu loksahdus, joka syntyy Kanokan lähtiessä telineestään, vaan iso rysäys, joka syntyy, kun suurentavan kiekon liian raskaaksi tekemä kattokruunu rämähtää lattiaan. Kaikkien katseet kääntyivät kiekon sinkautattaneen poliisimiehen suuntaan.
”Köh, pahoitteluni valaisimesta…” siniviittainen hahmo murahti. ”Mutta jokaisen meistä on keskityttävä. Meidän kaikkien kohtalot riippuvat nyt tehtävistä päätöksistä, eikä meillä ole aikaa rettelöintiin.”

Puhujan viikset väräjivät vakavina.

”Ylikomisario Harkel on oikeassa”, aiemmin vaitonaisena pysynyt ta-matoran ilmaisi kantansa. Hänen keltaista naamiotaan kehystävä kuusiseppele osoitti korkeasta virasta Dek-Korossa. ”Meidän on tehtävä päätöksiä, ja meidän on tehtävä ne nyt.”

”Kiitos, en voisi olla enempää samaa mieltä”, Nui-Koron poliisivoimien, siniviittojen, päällikkö puhui. ”Mutta tosiaan, olen ollut vähän yhteyksissä Klaanin mainioon väkeen, ja heillä on ehkä idea…”

Puhujan viikset väräjivät ovelina.

Klaanon Rope

Soturi kahleissa

4 kommenttia

Zakaz

Veitsipellava oli ainoa hyötykasvi, joka enää menestyi kuolleessa erämaassa. Se vaati vähiten vettä, kesti auringon polttavan kuumuuden parhaiten, ja siitä voisi tehdä sekä vaatteita, ruokaa että alkoholijuomia. Kolmannen vientituotteen kysyntä ei koskaan päättyisi Zakazissa.
Tämän sitkeän kasvin ainoa vaatimus oli, että se kasvoi vain tietyllä kasvuvyöhykkeellä Syväläisjärven lähellä, joka vain tekisi plantaaseista vielä ihanteellisemman. Kukaan ei ollut tarpeeksi rohkea rikkomaan Skakdien ainoita kirjoittamattomia lakeja ja hyökkäämään lähellekään ainoan vedenlähteen aluetta, eivät erityisesti siivottomat rosvot ja mitättömät sotalordit.

Korkea kysyntä ja yleinen ahneus olivat saaneet pellon olemaan kolme kertaa suurempi kuin mitä yleisesti, mikä teki orjista vielä tärkeämmän kulutushyödykkeen Henkien hylkäämällä maalla. Pelto jatkui kauaksi näköpiiriin, jonka päädyssä ympäröi kehnosti rakennettu matala savimuuri. Seinämän päällä partioi vain pari palkkasoturia laiskasti helteen alla; suurin osa heistä oli keskittynyt maan päälle hengittämään orjien niskaan.

Kahden auringon polte sai viljelmät hehkumaan sokaisevan valkeina. Jopa sisällissodan tulen ja tulikiven jälkeen hedelmällinen maaperä puski näitä sitkeitä kasveja sisuksistaan. Ilma oli silti tukalan kuuma, eivätkä aavikkotuulet tuoneet lännestä helpotusta, vaan kuivaa ilmaa ja jäänteitä kuolevasta hiekkamyrskystä.
Kahleiden kalinan ääni ja kyllästyneen tasainen ruoskan viuhahdus tahdittivat vihreiden jalkojen liikettä pellolla. Orjat olivat työssään. Syväläisinä, merenväkenä ja vähemmän kohteliaassa skakdikielessä ”lahnoina” tunnettu sotaherra Ehlekin laji oli alistettu täälläpäin kaupankäynnin kivisen saappaan alle. Syväläiset noukkivat auringossa kuivuneilla räpylämäisillä käsillään veitsipellavaa ja varastoivat sitä suuriin koreihin piikikkäissä selissään. Luisevien kalamaisten päiden silmäkuoppiin piilotetut siniset silmät räpsyivät tiheään tahtiin. Auringon polte tuntui kalamiesten ja -naisten iholla tuhannen pienen neulan pistelevältä kosketukselta. Orjat läähättivät äänekkäästi, mutta tekivät työtä ripeästi. Taukojen pitäminen kiinnittäisi vain Pomon huomion. Ja Pomoa ei kannattanut suututtaa.

Kannolla istuva valkoinen skakdi heilautteli muakaraippaa laiskasti ilmassa. Syväläisorjat säpsähtivät paikallaan jokaisen ilmaa halkovan ruoskakajahduksen kohdalla. Koskaan ei voinut tietää, milloin Pomo käytti raippaa tahdittaakseen työtä, milloin hän yritti osua orjiin. Jälkimmäisen tapahtumiseksi ei vaadittu välttämättä edes tottelemattomuutta.
”Liikkukaa, vätykset”, Pomo ärähti. ”Te ette näytä nyt ollenkaan siltä, että haluaisitte voittaa Cazann-herran pikku kisan! Jos muistatte, omistajanne lupasi siistiä sisätyötä kartanolla loppuviikoksi sille, joka poimii eniten. Eikö houkuta, lahnat? Eikö houkuta?”

Taas yksi raipanisku rävähti ilmoille ja vihloi suurella rautaketjulla jaloista yhteen kahlitun syväläisjoukon korvia. Eritoten raippa kuitenkin vihloi jonon viimeisen syväläisen alareittä. Orja puri hammasta ja tunsi suolaisen veden silmäkulmassaan, mutta tiesi olla huutamatta. Tuskan äänet saivat Pomon vain innostumaan.

Valkoinen skakdi otti toiseen käteensä vesiletkun. Sen ensisijainen tarkoitus oli ravita auringon polttamaa maaperää ja saada pellava kasvamaan. Toissijainen tarkoitus oli pitää työväki hengissä, sillä kosteissa oloissa viihtyvät syväläiset eivät selviytyneet Zakazin kuivuudessa kovin kauaa kuivumatta rusinan näköisiksi.
Virne skakdin naamalla leveni, kun hän käänsi alumiinista nuppia ja vapautti veden. Litroittain kylmää vettä räjähti voimalla päin syväläisjoukkoa. Ne eivät vaikuttaneet edes huomioivan sitä, vaikka suorastaan jäähileinen vesi raapi niiden ihoa. Olennot olivat tottuneet.

Ketjun keskellä marssivaa matoralaista oli vaikea huomata kookkaiden ankeriastyöläisten keskeltä. Hän ei ollut tottunut vedenjakeluun. Kylmät väreet kulkivat pikkumiehen kehon läpi.

Ilma oli harvoin näin kostea, matoralainen ajatteli. Hän ei ollut tuntenut kylmien vesipisaroiden osuvan hänen ihonsa päälle sen jälkeen asti kun oli asettanut jalkansa Skakdien rannalle. Se soi hänelle virkistyksen, mutta myös hämmensi häntä. Silmät eivät olleet tottuneet kovaan valoon hetkeen. Kuinka kauan hän oli ollut tajuttomana? Päiviä? Viikkoja? Nämä kysymykset harhauttivat työläistä liian pitkään. Ja melkein kuin henget olisivat pilkanneet häntä, nuo vihreät kalamiehet olivat tarrannet katseensa matoralaiseen. Tulenvärinen Työläinen keskellä Syväläisparvea. Kaikissa muissa olosuhteissa tämä olisi päätynyt hänen tuomiokseen, Pegghu ajatteli.
”Pää kylmänä ja keskity”.
Sakea ääni takaa ja ruoskan pistävä ääni sivusta pakotti syväläiset ja matoralaisen miettimisen takaisin maalle. Tilanne oli epämiellyttävä ja ajatusten kerääminen mahdotonta limaisten katseiden alla. Hien ja syväläisten suolainen haju ei auttanut.
“Ma-hatora-hinen, onk tott, että sorme-hesi taipuu mone-hen suhtaain?” viereinen syväläinen kysyi. Hengästynyt ääni ja painava aksentti hautasivat kysymyksen sympatian ja huumorin. Pegghulla oli aina ollut hankaluuksia ymmärtää syväläisiä jopa Klaanin sisällä, mutta teki parhaansa ja kuunteli samalla kun jatkoi poimimista.
“Oho-mpa parempaa kui sisäty-hyö. Luota minä. Minä tie-hedä tämä”, syväläinen jatkoi. “Joho-sukus, nee lai-hita nauloi ruokaahin. Ke-herran lautainen oli toi-holetti.”
Pegghu oli melkein heittää multaa lähimmän Skakdin silmiin, mutta joutui nielemään oikeuden tahtonsa, vaikka kuinka hankalaa tämä olisi. Tilannetta täytyy harkita läpi, oli oltava hänen mantra.
“Mi-hikä siinu nime-hes, Ma-hatora-hinen?” syväläinen kysyi.
“Pegghu. Kaupunginvartija.”
“Mi-hinä ole Kahhah. Pää-hällikö Tuhlikin poika.”, syväläisen ilme muuttui sinä hetkenä synkäksi. “Mi-hinä tulee ko-hostaa heitä kuo-holema. Minu-husta olla heimohoni pää-hälikkö”

***

“Mäski-aika”
Vartija työnsi oven ja maan välisen raon välistä niukasti täytetyn ruoka-astian. Valo taisteli päästäkseen sisään lahonneiden seinien läpi. Hohdon paalut osuivat hiekkaiseen maahan, mutta osa tarttuivat kiinni majan Toaan. Hakattu, rampautettu ja kahlittu; näennäisesti kuollut kaikin puolin, jos hänen sydänvalo ei olisi vielä sykkinyt, vaikka kuinka heikosti. Siitä huolimatta omistajat eivät ottaneet riskejä, vaan lukitsivat ostamansa ruumiin heti pieneen hökkeliin ja jokainen raaja rajattu painavimpiin metalliketjuihin mitä löytyi. Toien kanssa ei koskaan voinut olla varma. Ja kuten eräs skakdien sananlasku kuului; “mitä hiljaisempi kävijä, sitä kovempi räjähdys.”

***

“Miksi ette kapinoi ja karkaa? Teitä on paljon enemmän”, Työläinen kysyi vartijan selän takana.
“Hammasmiehiet olla kui herra aseihisen kanssa. Hallitesee pel-hokolla ja ase-heill”, Kahhah vastasi. “Pa-hakko sanoo, ett kunnitohatan he-hidän me-heentelmiä”

Pegghu ei miettinyt omituisen kunnioittavaa sävyä, millä syväläinen värjäsi lisäystään. Multa roiski raipan osuessaan orjien väli. Pegghu säpsähti kuinka lähellä ruoska oli osua häneen.
“Vielä yksikin sana niin rankaisu-rautaan”, Skakdi sylki matoralaisen eteen ja hihitti räkäisesti itselleen hienosta voiman näytöstään. Orjien pelotteleminen aina päästi höyryjä vähäisestä palkasta.

Matoralainen oppi pian hankaluuden Veitsipellavien keräämisessä. Kasvi oli hyvin syvälle maahan juurtunut, sen varret kovia ja lehdet sahateräisiä. Elleivät Pegghun kämmenet olisi olleet luonnostaan parkkiintuneet, kuten matoralaisilla yleisesti, hänen kätensä olisivat olleet täysin veressä.
Syväläiset olivat tottuneet tähän, heidän arpien täyttämät kämmeneensä todisteina. Jokainen vilkahdus meriväen käsistä tuohdutti Pegghua.
Pian oli ilta, ja vartijat saattoivat orjat lepäämään. Nukkumapaikka oli pelkkä suuri, maahan kaivettu kuoppa, jonka päälle oli ripustettu suuri heinäkatto. Orjien annettiin nukkua ohuen heinäpeitteen päällä. Tilaa oli tuskin tarpeeksi edes selän kääntämiselle, joten useimmat orjat joutuivat olemaan istuma-asennossa tämän takia.
“Hy-iviä ett ole pie-heninen, Pegghu”, Kahhah yritti keventää ilmapiiriä, mutta tuskin tukki omaa yrmeyttään. Työläinen päätti nukkua istuma-asennossa Kahahhin kanssa.

***

Herätys tuli aikaisin aamulla. Auringot olivat hädin tuskin edes nousseet erämaan yläpuolelle, ja vartijat alkoivat jo karjua määräyksiään ja heiluttelivat ruoskiansa.
Matoralaisen selkään sattui, jos ei uniasennosta niin päivän mittaisesta ahertamisesta. Orjille lastattiin korit ja heidät toimitettiin heti poimimaan lisää pellavaa.
Pellavan noukkiminen tuntui yhä vaikeammalta kivuliaan selän vuoksi. Kivulias selkä merkitsi hitaampaa työtahtia, ja hitaampi työtahti merkitsi reippaita raipaniskuja. Osa oli vain varoitusmerkkejä, mutta toinen osa oli iskuja joko selkään ja reiteen. Jokainen ruoskan kalske loi paljon kipua, mutta ei Matoralaisen työtä nopeuttanut, johtuen joko kivuliaasta selkärangasta tai pelkästä kovapäisyydestä tai yhdistelmästä molempia.

Ainoastaan keskipäivällä annettiin orjille vartin pituinen lepoaika. Ruokaa jaettiin niukasti ja tuskin riitti kestämään loppupäivän. Pegghu pureskeli kuivaa näkkileipäänsä ja venytteli lievittäkseen kipuaan. Pian piti palata takaisin raahaamaan sille kartanon häikäilemättömälle pirakan äpärälle ja sen koirille taas.

Hiki valui jokaisen orjan otsalla. Korin hihnat alkoivat hiertää Työläisen olkapäitä, mutta hänen ei päästetty tyhjentämään sitä ennen kuin se olisi täynnä.
Toinen raippa. Matoralainen oli hidastellut.

***

Päivät kuluivat. Kori selkään, täytä kori pellavalla, tyhjennä kori ja täytä lisää. Silloin tällöin olisi Työläistä käsketty täyttämään pellavaöljy säiliöihin ja lastaamaan ne kärryihin. Matoralainen ei koskaan tehnyt tarpeeksi hyvää työtä päästäkseen suorittamaan sisätyötä kartanossa, eikä olisi halunnut kiväärinkään uhalla.
Työstä oli alkanut tulla rutiini, mutta se ei tehnyt raatelusta siedettävää. Rutiinista oli se yksi hyöty, että se antoi matoralaisen paeta omiin ajatuksiinsa. Kaupungissa oli opetettu, ainakin kardinaali-kansleri Dumen käynnistämän “Uuden-Uljaan-Suunnan”-liikkeen jälkeen, että mitä raskaampi työnteko, sitä enemmän hyvää se luo kansalle. Ainoastaan levoton ja kuuliainen Työntekijä tavoittaisi “Noan”, Suuren Henki-Tietoisuuden.
Niin, rituaalien piti olla nopeita ja käsityön meditaatio tehokasta, koska valaistus on juuri käsiesi ulottuvilla; älä päästä sitä karkuun. Mitä se haittaa jos tapaturmia syntyy. Pari pyhimyksen titteliä työläisille, eiköhän se riitä tekemään heidät kylläiseksi. Valtiolle ainakin asiat voivat hyvin.
Ja jos valtio voi hyvin, niin kaikki hyvin.
Mutta mitäköhän valtio olisi sanonut, jos huomaisi entisen kansalaisensa nyt rehkivän hylätylle kansalle Hengen hylkäämällä maalla.

“Ylös siitä senkin skarrarrararin vätys!”

Räkäisten käskyjen jälkeen seurasi riehakas sarja nahkan räiskintää. Vanha kalpea syväläinen ei kyennyt nousemaan enää jaloille, ja joutui hyväksymään kärsimyksen kuten kiltin orjan pitikin.
Muut syväläiset eivät välittäneet, vaan jatkoivat työtään. Vanha mies oli jätetty oman onnensa nojaan.
Mutta Matoralainen ei jättänyt. Vastoin muiden ja jopa hänen omia odotuksiaan hän tarttui kiinni vartijasta. Pellon työskentelijät, pakotetut sekä valinneet katsoivat kuinka kaksi väsynyttä voimaa huusivat käskyjä lopettamiseen kouralla ja nyrkillä. Viljelykasvit loivat ruskean ja vihreän maton, jossa käytiin painia.

Räpiköinti päättyi kuitenkin Matoralaisen häviöön, hän ei yksinkertaisesti riittänyt voittamaan väsymyksen alla paljon kookkaampaa vastustajaansa.
Myrsky kirouksia ja ruoskan satunnaista vihlomista kesti niin kauan, kunnes plantaasin vartijoiden komentaja pysäytti hänet parilla teennäisen ystävällisellä sanalla.
“Mut miks, pomo?! Anna mun nirhata tuo skarararaarararin pi-”
“Kyllä sinä vuoron saat, muttei nyt”, komentaja hymyili. Likaisen punainen Skakdi hymyili pöyhkeilevästi ja tarttui Matoralaisen poskiin. Skakdi tahallisesti teki sormenpäänsä polttavan kuumiksi. Ellei Pegghu olisi ollut Tulen Työläinen, hänen naamionsa olisi saanut monta palovammaa.
“Pikku Työläinen. Olin vihannut kasvojasi jo kauan, siitä asti kun uskalsit näyttäytyä minun reviirille. Ja nyt suorastaan tanssit omasta mahdista?
Pienen pieni Työläinen…
Onko Hakannin opetettava sinua pelkäämään tulta?”

***

“He-herääh, Pegghu”.

Kahhahin matala ääni nouti Matoralaisen tajuihinsa. Hänen haavat vuotivat yhä, siteet olivat jo kokonaan punaisen kastelemia. Päivä oli päättynyt, mutta rangaistuksen jäljet polttivat yhä.

“Hyy-hyvähä, ett ole elo-hossa. Ole ollu tajuhu-tohon kohoko päiehevän”, Kahhah pyyhki veren Pegghun selästä. Kaikki antoivat tilaa Matoralaiselle ja heimopäälikölle.
Suolattujen haavojen aristus nousi takaisin Matoralaisen yrittäessään nousta jaloilleen. Kahhah laittoi Pegghun takaisin makuulle.
“Taha-valihinen Mahriani olisi kuolluhit. Mihite-hen selevihydytit?”
“Olin päättänyt aikoja sitten, että minun täytyi selviytyä”, Pegghu vastasi raskaasti. Kahhah samaistui tunteeseen matoralaisen vastauksen takana, ja nyökkäsi ymmärtäväisesti.
“Ole oi-hekea “nibrazi”, “soturi”. Toihi-sihin kui hammasmiehiet, si-hiinä ole sihisuhukas ja kuhu-nihialihinen. Aivahan kui Ehlek Suhuuri.”

Pegghu yritti olla piittaamatta siitä, että häntä verrattiin sotarikolliseen ja otti ylistyksen vastaan.
“Meidän täytyy päästä pois”
“Mihiten? Mihite-hen luuhulet pahe-kenevasi”, Kahhahin kysymyksen retorisuus oli melkein häikäilemätön.
“Teen kuten eräs tuntemani ystävä on aina tehnyt: Improvisoin.”

“NO NIIN PIRAKAN PENIKAT!” Vartija heitti raskaan säkin orjien nukkumiskuoppaan. “Kalkkipölyä nyt niskaan ettei tauteja leviä!”

Pegghun ajatukset tekivät nyt töitä ylivaihteella kuin öljytty kone. Kahhah ei voinut muuta kuin hykertää.

Klaanon Rope

Ei edes kahvitaukoa

6 kommenttia

Ritarikunnan salainen konttori, muutamia päiviä sitten

Kuminen leimasin suuteli paperiin jälkensä. Se oli nyt virallista.

”Se on tehty, Glennhu”, selakhilaani totesi innottomasti harppoessaan tiskin luota takaisin partnerinsa tykö. ”Se on tehty.”
Puhutellun ritarikuntalaisen kulmat kohosivat jalon Kanohi Komaun takana, ja hän laski lukemansa sanomalehden. Cyrenda jatkoi: ”Makuta Nui on nyt arkistoitu kuolleeksi.” Hopeinen selakhilaani lisäsi vielä puhettaan vahvistamaan kaksi äännähdystä. ”Ha ha.”

”Ha ha”, matoralainen vastasi kuivaan mukanauruun omallaan. Kumpikaan kaksikosta ei uskonut Makutan todella heittäneen veivejään – makutat eivät harrastaneet moista. Joskus Ritarikunnan oli kuitenkin pakko julistaa makuta tai pari kuolleeksi paremman vaihtoehdon puutteessa. ’On limaa’ ei ollut saanut omaa leimasintaan perinteisempien olotilojen, kuten ’elossa’ tai ’kadonnut’ rinnalle. Ja joskus antidermikseksi asti murskatut makutat olivat poissa kuvioista vuosisatoja.

Tekonaurun jälkeen hiljaisuus laskeutui. Huone oli panssaroidun tiskin takana työskentelevän virkailijan kynän raapinaa lukuun ottamatta äänetön ja muutenkin äärimmilleen pelkistetty. Glennhu istui metallisella jakkaralla, joka oli väriltään yhtä eloton kuin seinät ja kattokin – samaa harmaan sävyä kaikki. Ikkunoita ei näin syvällä maan alla ollut, vaan kaikki valo tuli katon koruttomista loisteputkilampuista.

Kumpikaan kaksikosta ei erityisemmin pitänyt tästä konttorista tai sen tylsämielisistä toimihenkilöistä. Tälläkin hetkellä virkailija tuntui mulkoilevan heitä kulmiensa alta – ikään kuin se olisi heidän syytään, että jäljitystehtävät johtivat suureen kasaan paperitöitä. Selakhilaani ja matoralainen tekivät vain velvollisuutensa ilmoittautuessaan konttorissa.

Glannhu huokaisi, taitteli sanomalehden pienempään tilaan ja sulloi sen huolellisesti nahkalaukkuunsa.
”Mitä muuta?” hän kysyi. ”Puhuit pitkät pätkät.”
Cyrenda ei heti vastannut, vaan kiinnitti haarniskansa ylle erillistä liiviosaa. Se oli tumma, lähes musta, ja se oli kiinni usealla soljella panssarin sivuilta. Vaikka liivi oli niin pitkä, että se ulottui sivuilta lähes selakhilaanin pitkän reiden puoliväliin saakka, oli se silti kevyt eikä rajoittanut liikkumista. Tämä johtui siitä, että varuste oli ilmava: reikää oli enemmän kuin materiaa, ja liivi muistuttikin enemmän joukkoa hihnoja kuin yhtenäistä vaatekappaletta. Eniten massaa toivat siihen kiinnitetyt pyöreät levyt, jotka värinsä ja muotonsa puolesta olisivat voineet olla koristamattomia ja merkitsemättömiä Kanoka-kiekkoja. Yhteensä niitä oli liiviin kiinnitettynä kolmattakymmentä.

”Lähettävät meidät uudelle tehtävllä Bio-Klaaniin liittyen”, Cyrenda lopulta tokaisi matalalla äänellään ja kiristi viimeisen hihnan vatsansa kohdalta.
”Oho?”
”Jep. Tosin tällä kertaa keikka on vähän erilainen.”

Glennhun katse oli kysyvä.

”Lähdemme Metru Nuille.”

Klaanon Rope

Tuoppi olutta

6 kommenttia

Zakaz, Kapakka

Sahann: ”Mikokk, toinen tuoppi ol-”
Gerew: ”MiKoKk HeI nYt, ToInEn TUOPPI!
Sahann: … Juupa juu.
Mikokk: ”Gerew, olet saanut tarpeeksi. Eikö sinulla ole töitä?”
Gerew: ”EmMäÄ Ny vÄlItÄ. mUl oN AiNa vApAa-aIkAa nY”
Mikokk: ”Niinpä niin. Taas potkuja? Mitä eukkosikin sanoisi…”
Gerew: ”Ei mUl eNäÄ NaIsIi oO, mIkOkKkK. jÄtTi mUt aIkOi sItTeN PiMpElIpUm hEiHeI”
Mikokk: ”Olen pahoillani, mutta Gerew, on nyt aika…”
Gerew: ”Mä oOn nY PoMo mIkOkK! aNnA MuN KeRrAnKi oLlA Ja aNnA Se sKaRaRaRiN TuOpPi”
—-> Ovi avautuu. Esiin astuu isokokoinen kolmiolasinen Skakdi nuorukainen
Rotakk: ”MIKOKK, nyt kierros jokaiselle! Tänään juhlitaan kunnolla!”
—-> Rotakk puskee Gerewin pois baaripöydän ääreltä
Rotakk: ”Pois tieltä senkin vihernaamainen friikki.”
—-> Gerew ryömii pois
Mikokk: ”Hyvät kaupat sait?”
Rotakk: ”Kautta Irnakin hännän, kyllä vain! Sam, näytä se rahakassi!”
Samukk: ”Tässä pomo.”
—-> Samukk heittää rahakassin baaritiskille
Sahann: ”… Mahdat olla todella ylpeä itsestäsi, Rotakk”
Rotakk: ”Sinä pidät nyt suusi kiinni, vanhus. Sä teit työsi, ei enää sinun ongelma.”
Sahann: ”Toit Toan tänne. Toan. Ymmärrätkö yhtään, mihin ne kykenevät?
Rotakk: ”Minä voitin silti.”
Sahann: ”Mitä jos hn kontaktoi hänen ryhmäänsä? Toat parantuvat nopeasti. Hemmetti, minun ei tarvinnut edes tehdä mitään. Hän palaisi järkiinsä muutamassa viikossa. Mitä sitten teet kun lisää Toia tulee kimpuusi?”
Rotakk: ”Suu kiinni, senkin ikäloppu! Vingut yhtä paljon kuin mun vanhemmat.”
Sahann: ”Sinä pidät sen skarararin suusi kiinni vanhemmistasi.”
Rotakk: ”Ihan sama. Kuolivat kuin koirat kuten ovatki-”
—-> Sahann iskee Rotakkin maahan.
Sahann: ”Ovat skarararin paljon parempia koiria kuin sinä ikinä tulet olemaan senkin mitätön paskiainen!”
—-> Samukk ottaa Zamor pistoolinsa ja osoittaa sillä Sahannia. Mikokk ottaa oman aseen esiin ja osoittaa sillä Samukkia.
Sahann: ”Anna palaa, poika. Tee se. Parempi kuolla täällä kuin jossain skararararin vuoteessa.”
Mikokk: ”No niin Samukk, annat hyvän tohtorin olla nyt…”
—-> Samukk tähtää yhä Sahannia.
Rotakk: ”Sam, anna olla. Lähdetään täältä. Jätetään nämä mätänemään tänne.”
—-> Samukk laskee aseensa ja lähtee Rotakkin kanssa pois rahapussin kanssa.

Kukaan muu baarissa ei ollut tarpeeksi selvinpäin tai tarpeeksi naivii välittämään mistään mitä juuri tapahtui.

Sahann: ”Mikokk, toinen tuoppi.”

Klaanon Rope

Äänekäs hiljaisuus

9 kommenttia

Telakka

Aivan viileän hallin oviaukon edessä seisoi tusina vihreän ja mustan kirjavia le-matoraneja sekalaisiin sotisopiin sonnustautuneina. Metsän pikkuväki seisoi täsmällisessä sotilaallisessa rivissä. Selässään kullakin viidakkoshinobilla oli miekkoja, joiden kylmä musta teräs oli kääritty tummanvihreisiin kankaisiin. Pikkuruiset katanat olisivat toa-käsissä vain viidakkoveitsiä, mutta joka ikinen metsän puupuhetta solkkaavista sotureista oli koulutettu tappamaan vähälläkin teräksellä.
Vihreiden naamioiden selkeitä muotoja oli rikottu tummalla värityksellä. Veljeskuntalaiset olivat maalailleet kasvoilleen mustalla noella ja tervalla metsämäisiä, pensasmaisia muotoja. Vihreä ja musta sekaantuivat harmonisesti toisiinsa, ja pimeässä pusikossa liikkumattomia pikkumiehiä olisi mahdoton huomata paljaalla silmällä. Nämä olivat entisen Ämkoon veljeskunnan kermaa ja tehokkaimpia tappajia, ja Enki oli valinnut heidät henkilökohtaisesti.

Enki käveleskeli veljeskuntalaisten ryhmän edessä arvioiden näitä katseellaan. Tummanvihreää Akakua käyttävä le-matoran pyöritteli pikkuruista mutta terävää heittoveistä tottuneesti vasemman kätensä sormilla. Veitseen katsomattakin ninja heitteli sitä kevyesti ilmaan, otti sen uudestaan kiinni ja pujotteli sitä sormiensa välissä, kuin teräase olisi ollut harmiton peliväline tai leikkikalu.

“Olkaa valmiina”, Enki kuiskasi juuri niin voimakkaasti, että jokainen veljeskuntalaisista kuuli. “Admin Guardian saapuu kohta. Kun hän saapuu, valjastamme linnut ja kuljemme rannikon metsiä pitkin Ert-Kayan tasangoille. Siellä admin antaa tarkemmat ohjeet.”

Enkin ilme oli tyyni, mutta ei rauhallisen meditoivalla tavalla. Hän oli valmis taisteluun.
“Jos koette tarvetta kysyä jotain, nyt on viimeinen hetki.”
Veitsenterävä kahdentoista salamurhaajan hiljaisuus.
“Niin arvelinkin.”

Enki laittoi heittoveitsen takaisin käärmeennahkaiseen koteloon pohkeessaan. Hän jatkoi sormiensa vetreyttämistä. Vihollinen, johon hän valmistautuisi oli mahdollisesti vaarallisempi kuin yksikään vastustaja, jonka ninjamatoran oli koskaan kohdannut. Tämä oli vihollinen, joka oli tuntenut hänet vuosia ja oppinut hänen taistelutekniikkansa jokaisen vivahteen ja häivähdyksen ulkoa. Enki puri hammasta. Vihollinen tiesi täysin, mitä odottaa.
Hänen olisi ehkä unohdettava kymmenien vuosien taistelukoulutus ja improvisoitava jokainen liikkeensä. Le-matoran ei pitänyt ajatuksesta. Liian suuri määrä muuttujia saattoi osoittautua tappavaksi virheeksi.

Kunnianarvoisan Bakmein, valkoisen turagan sanat palautuivat Enkin mieleen. Samalla hän muisti, että Veljeskunta ja Klaani eivät olleet saaneet Ämkoon entistä mestaria evakuoitua Veljeskunnan saarelta.
Jos kuitenkin puhuttiin rehellisesti, se oli Bakmein saari. Veljeskunta oli saanut asua sillä vain, koska Bakmei oli sallinut niin. Siksi Enki ei osannut olla huolestunut viisaan vanhuksen puolesta. Jos yksikään nazorak edes löytäisi turagan majapaikkaa, se tulisi katumaan elämänvalintojaan hyvin pitkän viiden minuutin ajan.
Tunne vihollisesi, Valkoinen turaga, kunnianarvoisa Bakmei oli joskus sanonut. Tiedä, mitä se likainen rakki tekee! Tiedä, miten se ajattelee, näe, miten se muuttaa pähkäilynsä hyökkäyksiksi… ja kun vihamiehesi laskee suojauksensa hetkeksikin, vie hänen silmänsä.
Tunne myös ystäväsi, sillä he voivat olla joskus vielä vaarallisempia.

Enki jäi pureksimaan valkoisen turagan sanoja. Kuinka oikeassa vanhus oli ollutkaan.

Tawan toimisto

Tummanpunaiset verhot pysäyttivät kelmeän valkoisen auringonvalon, joka yritti repiä tiensä viihtyisästi sisustettuun huoneistoon. Admin-tornin sydämessä oleva työhuone oli melkein täysin pimeä. Tummuuden halkaisivat vain valokiilat, jotka pakottivat tiensä verhojen välistä ja niiden takaa.
Sähkön Toa istui tuolillaan poissaolevan näköisenä. Naisen jadenvihreä katse tutki tämän keltaista kämmenpohjaa. Kämmenen ihon pinnassa oli kaksi pientä, mutta näkyvää halkeamaa.
Tawa oli suonut itselleen pääsyn pois lepo-osastolta, mutta kaikki haavat eivät olleet parantuneet. Ja jotkut eivät ehkä paranekaan, admin jatkoi aloittamansa ajatuksen loppuun.

Tawa yritti parhaansa mukaan vielä sisäistää kaikkea, mikä oli tapahtunut hänen herättyään. Se ei ollut helppoa. Osa siitä oli sumeaa hänellekin. Anna minun päästä mieleesi, Visokki oli inttänyt hänelle. Anna minun selvittää, mistä tämä johtuu!
Tawan selkein muisto oli hänen peilikuvansa hymy, ja pienellä, pehmeällä äänellä sanottu ”ei”. Hän ei ollut antanut Visokin selvittää mitään.
Jollain tavalla sähkön toa koki, että tämä oli hänen vastuunsa.
Tämä salaisuus hänen olisi ehkä yksin kannettava.

Nöpö nukkui pienellä patjalla kopissaan. Tawan katse kävi ussalissa, mutta ei pysynyt siinä kauaa. Seuraavaksi hänen katseensa kiinnittyi siniseen siluettiin hänen näkökenttänsä äärirajoilla, huoneen oviaukossa. Tawan katse kääntyi.

Guardian seisoi ovella. Sininen skakdi oli varustautunut astetta raskaampaan kenttävarustukseen. Tavallisen kevyen henkselimäisen sissivarustevyönsä sijasta adminilla oli nyt päällään jotain, joka voisi ottaa vastaan suoria osumia zamoreista tai luodeista. Jos haarniskoinnin lyijy- ja prototeräslevyjen liittymäkohtia katsoi tarkemmin, saattoi huomata, että osa haarniskoinnista olikin tappavan teräviä heittoveitsiä. Useissa rinta- ja kylkitaskuissa oli lippaita ja panoslaatikoita. Vartija-kiväärin kantohihna kulki skakdin rintakehän yli, ja kivääri itse lepäsi selkää vasten.
”Hei”, Guartsu tervehti vaitonaisesti.
Tawa näytti pientä, häilyvää hymyä ja nyökkäsi hiljaisena. Ikkunaverhon takaa virtaava valkoinen valo valaisi Tawasta vain toisen puolen, ja skakdi näkikin vain puolet tämän kasvoista.
”Miten voit?” Guartsu kysyi.
”Ihan hyvin kai”, Tawa vastasi. ”Niin hyvin kuin tällaisessa tilanteessa voi. Ei minulla ole lupaa valittaa.”
”Sinä olet viimeinen tuntemani, joka valittaisi”, Guardian sanoi naama peruslukemilla.
”Vaiti”, Tawa hymähti. Toan kasvoilla vilahti pilke paremmista ajoista.

Hetken oli hiljaista. Adminit tarkkailivat toisiaan arvioivin katsein.
Tawa katsoi Guardianin aseistusta. ”Sinä aiot tosiaan taistella häntä vastaan, etkö niin.”
”Aika montaa ’häntä’, kyllä”, Guardian pisti.
”Tiedät kyllä, kenestä puhun.”
”Tietty”, Guartsu vastasi välittömästi. ”En ole oikein koskaan lakannut ajattelemasta asiaa.”
”Sinähän tiedät, että kukaan ei ole koskaan osunut Ämkoohon ampuma-aseella?” Tawa kysyi huolestuneen näköisenä.
”Minä tiedän täysin, miten hän taistelee”, Guardian sanoi ottaen pari askelta lähemmäs. ”Minä olen taistellut sen miehen kanssa paljon. Ehkä enemmän kuin kukaan. Tunnen hänen tekniikkansa kääröt paremmin kuin suurin osa valkoisen turagan oppilaista.”
“Hän ei taistele samalla tavalla sinua vastaan.”
Sähkön Toan kasvot kääntyivät alaspäin, mutta katse ei siirtynyt Guardianin silmistä. ”Mitä aiot tehdä?”
”Ryhmä Enkin valitsemia veljeskuntalaisia odottaa minua Telakalla. Heti kun auringot laskevat, iskemme.”
Tawan kulmat kurtistuivat ja tämän katse sanoi, että suoralla iskulla Allianssin tukikohdan ytimeen Guardian oli ylittämässä valtuutensa. Tai sitten Tawa oli vain huolestunut. Vanha Vartija ei voinut olla ajattelematta asioita sotilaan käsikirjan kautta. Se oli helpompaa kuin sähkön Toan pään sisällä odottavan mysteerin ratkaiseminen.
”Näh”, Gee sanoi antamatta Tawalle aikaa vastalauseeseen. ”Ei Nazorak-pesään. En ole menossa Ämkoon perään. En vielä. Nyt minä vain lähetän… viestin.”
”Minkälaisen viestin?”
”Jotain, joka ajaa miekkapirun kolostaan. Toivottavasti.”
”Sinä et kuulosta olevan ollenkaan varma tästä”, Tawa sanoi nousten tuoliltaan. Guardian kohautti olkapäitään.
”Ehkä en”, hän sanoi vilpittömästi. Tawa jäi odottamaan nokkelaa sutkautusta pehmentämään ja keventämään tunnelmaa. Niin Gee aina teki. Nainen oli jo tottunut siihen. Epävarmuudenkin aikana oli olemassa yksi vakio, ja se oli se, että tuo skakdisotilas miekkailisi tiensä sanan säilällä tilanteesta kuin tilanteesta.
Nyt ei kuitenkaan seurannut sukkeluuden sukkeluutta, vaan vain hiljaisuutta.

Tawa piti käsiään puuskassa ja antoi katseensa vaellella toimistonsa seinillä. Aseesta toiseen, valokuvasta maljakkoon, Nöpön rauhallisesti hengittävästä pienestä kehosta tikkien peittämään arpeen Guardianin kyljessä. Sähkön toa näytti värähtävän huoneen kylmyydestä.
Tai siltä se Guardianista näytti. Skakdi ei viitsinyt kysyä, mutta hänestä tuntui, että kaikki ei ollut kunnossa.
Kaksikko tuijotti toisiaan silmiin taas pitkään.
”Miksi hän teki sen?” Tawa kysyi rikkoakseen hiljaisuuden. ”Miksi hän petti meidät.”
”Kysyin samaa silloin, kun linnakkeesta pimeni valot”, Guartsu huokaisi. ”Ja silloin, kun näytit ne Killjoyn listan viisi nimeä. En tiedä vastausta vieläkään.”
”Olemmeko varmoja, että toista petturia edes on?” Tawa kysyi. ”Eikö Ämkoo olisi voinut olla vastuussa Feterrojen yönkin tapahtumista?”
”En usko, että Avde valehteli petturiehdokkaista”, Gee aprikoi. ”Muistat kai, miten hän mehusteli sillä, kuinka paljon luotimme hänen petturiinsa? Minusta tuntuu, että hän haluaa meidän etsivän syyllistä riveistämme. Hän haluaa, että löydämme sen.”
“Miksi?” Tawa kyseenalaisti hieroen kämmenellään poskeaan. “Miksi hän haluaisi meidän löytävän myyränsä? Mitä hyötyä siitä olisi?”
“Minä en tiedä”, Guardian sanoi ja puri huultaan. “Ehkei siitä vain ole mitään hyötyä. Ehkä hän tekee sen vain nähdäkseen, mitä totuus tekee meille.”
Tawan mielessä kävivät puheet, joilla sekä Syvä Nauru että tämän lintumainen vertahyytävää kauhun balladiaan laulava pelon siemen olivat yrittäneet horjuttaa Tawan uskoa. Vilunväreet tanssivat Toan iholla.
”Mutta uskotko, että Avde voisi olla Ämkoonkin kääntymisen takana?” Tawa sanoi tihrustaen silmiään epäuskoisena.
”En tiedä. Onko ’Punaisella Miehellä’ mitään, millä kiristää häntä?”

”Ääri?” Tawa ehdotti ajatellen terävintä näkemäänsä miekkaa.
Guardian jäi ajatuksiinsa. Hän ei ollut ehtinyt nähdä Ämkoon puuttuvaa kättä, mutta hän tiesi, että sen mukana oli mennyt toinen tunnetun maailman pelätyimmistä miekoista. Ja Punaisen Miehen pelätty vaalea ritari ja oikea käsi oli kammennut sen itselleen metsän veljeskunnan entisen johtajan kylmistä ja kankeista sormista.
”Se on vain miekka”, Guartsu vakuutteli ehkä enemmänkin itselleen. ”Ämkoolla on kunniaa, periaatteita. Etelän Toat kuolevat ennemmin oman kätensä kautta kuin antavat itsensä vajota niin alas. En minä usko, että hän…”
Guardianin äänenpaino laski joka sanalla. Skakdi ei kuulostanut enää ollenkaan yhtä varmalta siitä, mitä oli sanomassa.
”Et halua uskoa”, Tawa sanoi päättäväisenä, ja laski kämmenensä itseään pidemmän skakdin olkapäälle. ”En minäkään. Mutta lupaa minulle yksi asia.”
Guardian omaksui itseensä odottavan hiljaisuuden ja jatkoi Tawan katseen arviointia. Nimdan mysteeri, pah. Tuon naisen silmien takana oli tämän universumin todellinen ratkaisematon palapeli.
”Lupaa, että jos kohtaat hänet, et luota hänen kunniaansa”, Tawa sanoi tyynesti. ”Sillä jos sitä ei enää olekaan, sinä… sinä et palaa sieltä.”
Tawa oli tosissaan. Sen Guartsu näki. Hän ei voinut hillitä enää itseään. Hänen oli pakko kysyä jotain.

”Tawa.”
”Gee.”
”Luotatko sinä minuun?”
Sähkön Toan silmät laajenivat yllätyksestä. Tawa keräili selvästi ajatuksiaan, mutta päättäväinen katsekontakti ei halkeillutkaan.

”Aina”, sähkön Toa sanoi nyökäten. ”Luotatko sinä minuun?”
Guardian nyökkäsi epäröimättä. ”Hautaan asti.”
Tawan katse värähti ja hän katsoi epävarmana jalkoihinsa. ”Ehkä… ehkä sinun ei pitäisi.”
Keltaisen kämmenen ote skakdin olkapäästä irtosi. Sitä oli miltei mahdoton huomata, mutta Tawa perääntyi aivan minimaalisesti Guardianista kauemmas. ”Ehkä ei täysin”, hän lisäsi.
Guardian räpytteli silmiään hämmentyneenä. Jokin ei ollut kunnossa. ”Mikä on vikana? Mitä et kerro minulle?”
Sähkön Toa pudisti päätään hitaasti ja hengitti syvään. ”Ehkä minun olisi pitänyt vain olla hiljaa.”
”Tawa”, Guardian sanoi päättäväisesti. ”Älä tee tätä minulle nyt. Minä tiedän, että jotain on tapahtunut. Visokki ei sanonut mitään siitä, mitä oli nähnyt. Kukaan muu ei edes tiedä.”
Juuriadmin ei vastannut välittömästi. Vaikka hän ei rikkonut katsettaan admin-ystäväänsä, oli kuin keltainen nainen olisi vetäytynyt kuoreensa. Kaikki on kunnossa, kasvot sanoivat. Ei ole, silmät vastasivat.

”Minä en pidä tästä”, Gee sanoi.
”Katsos kun…” Tawa aloitti, ja Guardian kuuli jo kaukaa, kuinka Toa väisteli jopa omassa päässään tilanteen vakavuutta. Klaani ensin, minä sitten. Niin Tawa oli aina ajatellut.
Guardianin yllätykseksi hän sai kuitenkin totuuden.
”Tästä päivästä lähtien… kun puhut minulle, se en ole ehkä aina minä”, Tawa vastasi alentamatta Guartsun pelkotiloja ollenkaan.
Guartsun katse oli entistä hämmentyneempi ja tyrmistyneempi. ”Tawa. Tämä on ehkä pelottavinta, mitä olet koskaan sanonut.”
”Minä tiedän”, Toa sanoi tuskastuneena. Ahdistus paistoi visiiri-Haun ilmeestä. ”Tiedätkö sen tunteen, kun ei voi oikein luottaa edes itseensä?”

”Lakkaa olemasta kryptinen ja kerro minulle, mikä on vikana!” Guardian kivahti jämeränä. Hän ei tahtonut tätä nyt. Hän ei tahtonut tätä koskaan.
”Ei, minä…” Tawa kuiskasi. ”Minä en ole juuri nyt sopiva henkilö johtamaan Klaania. Minä en ole juuri nyt sopiva henkilö johtamaan ketään.”
”Sanoinko minä, että luotan hautaan asti?” Guardian kihisi hampaidensa välistä. ”Irnakkit siitä. Karzahniin asti.”
Tawa jäi sanattomaksi. Pimennysverhojen takaa pyrkivä valo valaisi nyt puolet toan ja puolet skakdin kasvoista.
”Haluatko sinä tietää, miksi?” sininen skakdi kysyi. Valo ja varjo valssivat kasvoilla, joilla ei ollut nyt tippaakaan vilpillistä ironiaa tai sarkastista sukkeluutta. Ei tällä kertaa.
”Vain sinä. Sinä ainoana tässä maailmassa pystyit tähän. Luomaan Klaanin. Sinä otit siipiesi alle nämä kaikki hylkiöt, varkaat ja vainotut ja loit jotain eheää, jotain yhtenäistä, jotain… tällaista rikkinäisistä sirpaleista. En minä tullut tänne suojautumaan menneisyyteni haamuilta. Minä näin jotain sellaista, jota halusin suojella. Ja mikään, mitä sinulla on salattavana ei muuta sitä!”

Hämmennys huokui Tawan verkkaisesti räpsyvistä silmistä. ”Sinä et tiedä, mitä minä haluan kertoa, mutta en voi”, Tawa sanoi tuskastuneena. ”Sinä et tiedä, miten kovaa minä haluaisin kertoa.”
”Voi kyllä, minä tiedän”, Guardian naurahti kuivasti. ”Joka ikinen päivä.”
Sininen skakdi ei ollut aivan varma, mikä impulssi sai hänet sanomaan seuraavan asian. ”Kuinka paljon minä luotan sinuun? Hyvä on.”

Guartsu kumartui. Hän laski päänsä Tawan pään viereen. Tawa tuijotti admin-toveriaan kummastunein ja odottavin katsein, ja sininen skakdi avasi jykevän leukansa. Sitten hän kuiskasi maailman pienimmällä äänellä aivan Toan kuuloelimien juuressa yhden pienen sanan. Se oli sana, jota vartijan suu ei ollut sanonut vuosiin.
Ja sana, jota Tawa ei ollut koskaan kuullut. Toa-naisen pupillit laajenivat. Hänen suunsa aukesi hämmästyneenä.
”Mutta”, Tawan suusta pääsi, eikä sen enempää. Hän oli liian ihmeissään.
Guardian palasi johtajansa korvanjuurelta katsomaan häntä silmiin edestäpäin. Skakdi hymyili hienovaraisesti sellaista hymyä, jota näki vain suurten salaisuuksien pitäjillä.

”Sanoitko sinä… sanoitko sinä juuri”, Tawa aloitti. Hän haparoi sanoja, pyöritteli niitä suussaan, hioi ajatuksiaan loppuun asti, mutta ne tulivat silti ulos epävarmoina.
”Kyllä”, Guartsu vastasi.
”Mutta… miten? Miksi? Miksi minulle? Miksi nyt?”
Guardian tarttui vasemmalla kädellään aseensa hihnasta ja käänsi rintamasuuntaansa hieman oviaukkoa kohti. ”Tarvitseeko siihen syytä?”

Salaperäinen hymy kasvoillaan sininen skakdi marssi hitaasti Tawan toimiston ovea kohti. Hän ei koskaan kääntänyt kasvojaan poispäin johtajastaan. Tawa ei puhunut hänelle eikä hän Tawalle, mutta ilmeet, jotka he piirsivät toistensa verkkokalvoille viestivät sanattomasti enemmän kuin tarpeeksi.
”Nähdään myöhemmin”, Guardian sanoi vielä hiljaa ennen oviaukosta kaikkoontumistaan. Hämmentyneisyydessään juuriadmin ei ehtinyt vastata. Viime hetkellä hän nosti kättään vaistomaisesti oviaukkoa kohti ja oli sanomassa jotain. Hänen oli joko tarkoitus toivottaa onnea taisteluun, kehottaa Guardiania olemaan varovainen, tai käskeä skakdia palaamaan toimistoon välittömästi. Lopputulos ei ollut ääni, jolla olisi saatu aikaiseksi mitään mainituista viesteistä.
Tawa kykeni vain uppoutumaan omaan hämmennykseensä. Miksi hänelle?
Edes Visokki ei ollut kuullut tätä sanaa koskaan Guardianin ajatuksissa. Niin syvälle sotilas oli sen alitajuntaansa ja menneisyyteensä haudannut, että edes voimakas telepaatti ei ollut päässyt raottamaan salaisuuden verhoa. Silloin kun tahdonvoimainen mieli ei todella halunnut jotain kuultavan, jopa mieltenlukija kuuli vain hiljaisuutta.
Sana oli joskus merkinnyt Guardianille paljonkin, mutta se oli haudattu sinne, missä loput Vartijat makasivat. Se oli kuollut kauan sitten, ja sen merkitys oli ripoteltu aavikkosaaren päättymättömään tuuleen.

Ääni pimeydessä hymähti.
”Ah”, Tawan oma ääni sanoi pehmeästi valottomuudesta. Siellä se oli ollutkin kaiken tämän aikaa. Hänen peilikuvansa, hänen varjonsa. ”Hän sanoi sinulle jotain salaista. Jotain, jota minä en koskaan voi tietää.”
”Kyllä”, Tawa sanoi peilikuvalleen – ja itselleen – ristiriitaisin ajatuksin katse yhä oviaukossa. Toiset, identtiset jadenvihreät silmät tuijottivat hänen selkämystään.
”Viisasta”, ääni sanoi. ”Vartija on ehkä sokea kuin vasen silmänsä… mutta nyt hän erottaa meidät. Nyt hän tietää, että sinä kuulit sanan, ja minä en. Hauskaa. Mitä hän sanoi, siskoni?”

”Minusta tuntuu”, Tawa sanoi hengittäen raskaasti. ”Minusta tuntuu, että… se oli hänen nimensä.”
”Sääli”, pehmeän rauhallinen ääni sanoi pettyneenä. ”Olisin halunnut kuulla sen.”
Toimistossa nainen ja tämän peilikuva katselivat toisiaan, ja he tunsivat toisensa samalla nimellä.
Käytävällä toimiston ulkopuolella käveli taistelua kohti nimensä haudannut mies.

Klaanon Rope

Valo jonka metalli vei

4 kommenttia

Bio-Klaani

Linnoitus

Kahvio

Matoran Umbra siemaili kahvia. Hänen oli ollut viimeaikoina vaikea nukkua. Punaisella tähdellä koristeltu kahvikuppi tärisi hänen kofeiini tärisyttämissä kämmenissään. Kahvia läikkyi petuniatekstuurilla koristellulle pöytäliinalle. Söpö vo-matoran-tyttö saisi taas siivota hänen kahvinsa, kuten monena aamuna ennenkin. Umbra oli kahvion ensimmäisiä käyttäjiä, monet olivat lähteneet, tai kuten sanotaan, aikakatkaisseet jo aiemmin. Kahvia kului. Ja sitä kuluikin paljon. Hän oli kokeillut erilaisia makuja, niin suklaan, toffeen kuin chilinkin, eri kofeiinipitoisuuksia, maidolla, kermalla, nonparelleilla, suklaapaloilla, kaikella mahdollisella mitä kahviin voisi laittaa.

Matoranin naamion alta erottuivat hänen punertavat silmänalusensa. Verisuonet risteilivät hänen mekaanisten silmiensä alla ja ne olivat hiukan tulehtuneita valvotuista öistä. Painajaiset valvottivat häntä ja veivät hänen elinvoimaansa.

”Miksi ne unet aina riivaavat minua? Mitä olen tehnyt että olen ansainnut painajaisten kirouksen?” Matoran mutisi itsekseen. Oli hankalaa elää ilman unta. Toisaalta hänellä ei ollut oikein velvollisuuksiakaan Klaanissa, vaikka hän halusikin auttaa. Elämä oli yhtä valveellaolon ja painajaisten rajamailla häärimistä. Valvetilassa hän meni hitaalla. Kaikki hidastui ja tuntui menevän kuin hidastetussa filmissä. Kahvia läikkyi. Asioita kaatui. Huutoa ja sotkua. Sitä elämä oli. Yhtä kaaosta. Ei mitään helpotusta, sillä rentoutuessa painajaiset alkoivat.

”Sinun kannattaisi mennä nukkumaan, sillä biomekaaninen kukko laulaa pian”, Felia, paikan tarjoilija sanoi. Hän tutkaili sinisen kaukaunsa takaa tätä outoa olentoa, olentoa joka väitti tulleensa toisesta maailmasta ja olleensa outo koe. Valkoisen ja sinisen värinen matoran kiersi pöydän toiselta puolelta toiselle ja otti Umbran käden käsiinsä. Violetit kolmisormiset kämmenet olivat suuremmat verrattuina matoranin hentoihin käsiin. ”Sinun pitäisi oikeasti mennä nyt. Laittaa silmät kiinni ja ottaa mukaun maitoa”, hän kertoi hennolla äänellään.

Umbra ei tiennyt oliko tämä unta vai ei.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=C9c__2c8ehY]
Kaikki oli niin utuista ja meni kuin hidastettuina kuvasarjoina. Hänen edessään oli perin viehättävä työssään haka oleva naikkonen ja hän meni hitaammalla kuin eteläisen mantereen porek-laiskiaiset. Sumua ja utua. Valot tuntuivat olevan outoja piksepisteröykkiöitä. Mutta hopeiset painajaiset alkaisivat jos hän laittaisi silmänsä kiinni. Kaikki ne hopeiset kämmenet jotka häntä hamuilisivat pimeydessä. Sinistä valoa. Outoa muminaa joka voimistuisi koko ajan. Hopeisia kanoheita, joista paistaisi vihreä, elämätön valo.

”Sinusta tulee yksi meistä. Avaat kohtalon portit, jotka pidättelevät meitä. Maailma muuttuu hopeiseksi!” kuului kaikuna eri puolilta. Umbra huomasi että olikin taas unessa. Hopeinen meri alkoi peittää kaikkeutta alleen. Häntä kylmäsi ja hän voi pahoin. Matoran yritti taistella unta vastaan, mutta se oli liian vahva. Hän alkoi jäätyä sisältä ja ulkoa.

Siirtyminen unimaailmaan tapahtui nopeasti. Hän oli pian syvässä unessa ja tuhisi pöydässä, tarjoilijamatoranin ravistellessa häntä hereille. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä. Monien öiden yli kestänyt unettomuus teki tehtävänsä. Matoran oli kuin huumattu uupumuksesta ja unettomuudesta.

”Veljeni, auta minua”, matoran vaikeroi unessaan. Hän etsi mielessään sinistä ovea, yrittäen avata sitä. Ovi löytyi lopulta, mutta hopeinen elohopeameri seurasi häntä jäätävällä otteellaan. Se yritti vietellä häntä puolelleen ja syleilyynsä. Piti päästä ovesta pois. Valoa paistoi oven toiselta puolelta. Hopeiset kädet alkoivat kiskoa ovea kiinni. Valo alkoi kadota ja korvautua jäätävällä sinertävällä hohteella.

”Sinusta tulee yksi meistä”, kaikui kaikkeudessa. Matoran-Umbra alkoi muuttua kohmeiseksi ja hopeiseksi… ”Veli! Tule tänne!” hän huusi mielensä perukoille. Hän huusi omassa kaikkeudessaan. Muistojen Makutakin muuttui hopeiseksi ja särkyi hänen edessään, muuttuen hopeiseksi kasaksi massaa, lonkeroita ja hammasrattaita sekä palasia erilaisista olennoista. ”Liity meihin ja sinusta tulee kuolematon!” kolkko metallinen ääni huusi ympäri mielen maailmaa. Se ei ollut se sama Makutan ääni jonka hän oli kuullut. Se oli jotain uutta ja outoa. Värimuutos oli tehnyt tehtävänsä. Hän oli Hopeinen Soturi.

Onu-Metru, Kuilun pohja

Umbra löi päänsä todella kovaa, suurten kivenjärkäleiden osuessa häntä päähän. Isku heitti hänet matkalle tuntemattomaan, mutta niin tuttuun maailmaan. Hän sukelsi mielen maailmaan. Kaikki pyöri taas kerran niin paljon. Hänen piti uida läpi kristallisen muistomeren, jossa jokainen muisto oli kristallimainen kokonaisuus ja osa särkyvää kokonaisuutta, kokonaisuutta jossa uusia kristalleja syntyi ja vanhoja särkyi pieniksi kappaleiksi, jotka oli mahdollista korjata. Umbra työntyi näiden muistojen läpi suurella nopeudella, joka oli mahdollista vain mielen sisältämässä universumissa, jossa luonnonlait olivat enemmän karzahnia kuin eläväisten maailmaa.
Joku huusi häntä mielessään. Heikko signaali. Se oli tuttu ääni, todella tuttu. ”Veljeni. Auta minua!” kuului kaukaa. Umbra tiesi mitä tehdä. Hän keskitti mielensä veljensä ajattelemiseen ja koetti syöksyä toiseen mieleen.

Onu-Metru, Matoron näkökulma
Matoro katseli Umbraa, joka makasi kultahaarniskaisena hänen vierellään. Kapuran petturuus oli tullut todella yllätyksenä ja kaksikko oli joutunut eroon Nurukanista, Delevasta ja Whenuasta. Heidän pitäisi päästä jotenkin muiden luokse, mutta ylös oli mahdoton päästä ja Suuret Arkistot olivat nimensä mukaisesti suuret. Liian suuret. Toat voisivat harhailla alakerroksissa vuosissatoja.
Umbra oli tajuton. Hänen sydänvalonsa välkkyi kirkasta valoa kuuden räpäytyksen sarjassa, tasaantui ja alkoi taas. Oli outoa nähdä hänen ystävänsä tämän oikeassa väriasussa. Umbra hengitti kiivaasti. Toan kulmakarvat olivat päättäväisen näköiset ja hän näytti keskittyneeltä, vaikka oli tajuton. Matoro mietti heidän seikkailujaan ennen ja jälkeen tämän episodin. Mitäköhän kaikkea he vielä kokisivatkaan yhdessä.

Umbran mieli
Valon toan tarkoitus oli saada muinainen valon matoranien mielilinkki luotua hänen kaksosensa kanssa. Vaati paljon tahdonvoimaa yhdistyä toisen maailman olennon mieleen, olennon jolla oli sama sielu kuin hänellä, mutta täysin eri kokonaisuus.
Muistojen perällä, jossain kaukana oli Umbran menneisyys, jossa oli mustia pisteitä, myrkyllisiä tunteita ja käärmemäisiä ajatuksia, vailla lämpöä ja valoa. Nämä pimeyksien hirmut oli syytä jättää omaan arvoonsa, Umbra oli ne jo voittanut ja kasvanut näin paremmaksi, vahvemmaksi kokonaisuudeksi.

Umbra näki rantaviivan, jolla oli sininen ovi. Ovesta tuli kelmeää valoa, ainoa valonlähde tällä puolen muistojen kristallimerta. Hänen tuli mennä ovesta sisään ja nähdä mitä sen takana oli. Hän uskoi että sieltä hän löytäisi kaksosensa muistot ja maailman, maailman joka oli täysin eri kuin hänen oma kotinsa.

Umbra otti oven kahvasta kiinni. Muistojen maailmassa ja mielessään hänellä oli yhä molemmat kätensä, jos hän vain niin tahtoi. Hän kiskaisi sinistä ovea ja valo täytti maailman suurena majakkana. Oviaukko imaisi hänet sisäänsä, matkalle kaksosensa vuoristoratamaista mieltä, jossa onni löytyi pienimmistäkin asioista, sillä kaikki rakas oli menetetty ja uusi rakkaus maailmaa kohtaan oli jo löytynyt.

Matoranin mieli oli kiemurainen. Täynnä värejä ja neonvaloja, punaista ja sinistä, keltaista ja vihreää. Diskovaloja ja lentolautoja. Kaikkea josta vain pystyi nauttia. Kebabia. Jäätelöä. Hyviä kirjoja. Pahat muistot ja ajatukset oli sysätty jonnekin kauas, kauas kauas pois. Mutta ne olivat siellä ja vahvoina olivatkin, sen Umbra aisti.
Hän tunsi kylmyyden valtaavan sydänvalonsa kun hän lensi läpi muistojen trooppista merta, jossa kellui mitä moninaisempia ajatuslaatikoita ja esineitä, jotka symboloivat mikä mitäkin. Hän tunsi raskaan metallisen hengityksen jossain takanaan, muttei nähnyt mitään. Hän näki edessään silmänräpäyksen ajan vihreät, kolkot ja kuolleet silmät, joissa ei asunut elämä eikä sielu, vain onttous ja kylmyys. Hän kuuli metallisten askelten kolinaa jostain kaukaa, muttei nähnyt olentoja jotka sen aiheuttivat. Mutta hän kuuli jostain kaukaa taivaanrantoja pitkin kantautuvan huudon: ”Sinusta tulee kaltaisemme!”

Ääni kylmäsi Umbran sielua ja hän halusi pois. Pois täältä. Oli virhe tunkeutua hänen kaksosensa mieleen, mieleen jossa oli jotain tai jokin. Mikä se oli, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain ettei hän voisi auttaa, mutta toivoi että olisi pystynyt.

Kylmyys ja metallinen kolkkous valtasi kaikkeuden. Metalliset seinämät ja oudot symbolit alkoivat valaa alleen kaikkeutta. Kuin hopeinen ja kylmä matto, prototeräsmeri alkoi syödä ja absorboida asioita itseensä. Muistot särkyivät ja muuttuivat kolkoiksi ja metallisiksi, lämpö alkoi kadota. Muistojen maailma alkoi syödä itseään.

Kuilun kielleke
Matoro alkoi huolestua. Jään toa aisti veljensä lämmön katoavan. Toa alkoi olla aivan kylmä. Tämän oikea silmä alkoi vaihtaa väriä vihreäksi. Punertava hohde alkoi kutistua silmässä. Vihreä kolkkous alkoi vallata ja syödä pupillia. Kultainen ja valkoinen hohde alkoivat kadota pikkuhiljaa toan kehosta. Sydänvalo alkoi muuttua vihertäväksi. Mikä oli tämä värimuutos?

Valon toan jalkaterät alkoivat harmaantua. Valkoinen väritys alkoi väistyä. Haarniska alkoi hopeutua. Kuin outo bakteeri tai virus olisi syönyt hänen ystävänsä. Mitä hän voisi tehdä auttaakseen moderaattoria?

Umbran mieli
Metallinen ja mekaaninen nauru alkoi hallita maailmaa. Umbraa kylmäsi ja hän halusi pois. Tämä oli varmaan painajainen. Hän oli joutunut keskelle painajaista! Sula ja kylmä teräs hapuili häntä sinertävää valoa hohtavilla kourillaan, joissa oli mekaanisia sormia. Sormet muuttuivat käsiksi ja alkoivat kurotella häntä kohti. Ne saivat kiinni ja hopeinen väri otti Umbrassa vallan. Hän alkoi muuttua raskaammaksi, konemaisemmaksi ja kuolevammaksi. Oli pakko päästä pois.

Mielessä oli se etu, että hän pystyi taistella sitä vastaan ja nova-räjähdys mielikuvitusmaailmassa ei olisi niin vaarallinen kuin oikeassa maailmassa. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin elementaalivoimansa. Ja mielensä, mutta siellä oli demoneita joita ei saisi vapauttaa.

”Mikset päästä minua vapaaksi? Voisin räjäyttää piteleväsi novapommin ja päästää meidät vapaaksi, mutta sinä pelkäät…” ääni Umbran vasemmalta aivopuoliskolta kähisi hiljaa. Miksi tuo otus oli päässyt tänne ja jatkanut tietoisuuttaan… Miksi hitossa? Ei. Tämä toi mukanaan vain harmia ja kuolemaa. Mutta mitä hän olisi voinut tässä tilanteessa tehdä.

Kylmyys oli jo vallannut Umbran kehon. Hän oli jäätynyt hopeiseen syleilyyn, vain silmät liikkuivat hänen päässään. Novaräjähdys ei tarvitsisi lihastoimintaa ja se voisi singota hänet oikeaan kohtaan keskitettynä työntövoimallaan mielilinkin oveen, oveen joka oli pitkän matkan päässä hänen yläpuolellaan, kiertämässä mielimaailman kaksoiskuita.
Kuilun kielleke
Umbra oli jo jäätynyt. Kohmeinen toa hengitti vaivallisesti ja hänen ruumiissaan oli muodostunut jääkiteitä. Toan väritys oli sairaallisen harmaa ja hopeinen, kaikki valo ja lämpö oli kadonnut hänestä. Matoro koetti kuumeisesti keksiä tapaa pelastaa ystävänsä. Hän koetti siirtää kylmäenergian paikkaa pois tärkeimmistä ruumiinosista. Exokanuuna sai luvan toimia kylmyydenkerääjänä, sillä se ei ollut orgaaninen eikä siinä ollut hermopäätteitä jotka olisivat tarvinneet kylmyyden takia amputaatiota.

Matoro mietti pitäisikö valjastaa parannuskivi Umbran pelastamiseksi. Hän voisi imeä kylmäenergiaa Umbrasta, muuttaa sen elementaalienergiaksi ja sen lopulta kiven avulla parannusenergiaksi. Konvertointiprosessi olisi tosin todella kuluttava ja energiahävikki olisi suurta, mutta oli pakko yrittää. Ystävän henki oli vaarassa. Matoro myös mietti Umbran mieleen tunkeutumista, mutta ritarikunnan koulutus esti tämänkin mahdollisuuden.
[youtube http://www.youtube.com/watch?v=CD22hZjddTQ]
”Koeta pärjätä Umbra”, Matoro sanoi hiljaa. ”Olet Toa ja tiedä mitä tehdä. Usko itseesi ja ole toan arvon arvoinen”, hän kertoi. Pieni hymynkare käväisi Umbran jäätyneillä huulilla.

Umbran mieli

”Matoro yrittää auttaa minua. Minun on pakko onnistuttava”, Umbra sanoi itselleen. Hän tunsi itsevarmuutensa kasvavan, samalla kun elementaalitasot kasvoivat hänen ruumiissaan. Hän aisti jotain muutakin kuin Matoron sanat. Jotain hänen omaansa.

”On aika antaa komento elementaaliherroille” ääni Umbran sisällä sanoi. Ääni joka ei ollut hänen omatuntonsa, mutta sen kylmä, oman tahdon omaava vastapaino. ”Me pääsemme pois täältä, jos uskot minuun, uskot tähän kokonaisuuteen joka luo sinut. Olen osa sinua ja sinä osa minua. Me olemme yksi. Mutta nyt olemme väärässä paikassa. Tämä hopeisuus on vienyt meiltä tahtomme ja se murentaa meidät jos emme pääse pois. Usko itseesi ja näe että tämä on oikeus” ääni kertoi.

Umbra ei nähnyt mitään vaihtoehtoa. Liikkumattomana, jäätyneenä ja mielikuvituksellisessa avaruudessa, painottomassa tilassa, hänellä ei ollut juurikaan vaihtoehtoa.
Ovi kiersi radallaan kuita. Pian se olisi suoraan Umbran yläpuolella. Päättäväisyys valtasi hänen ruumiinsa ja mielensä. Hän onnistuisi. Elementaalienergia alkoi virrata hänen suonissaan. Se kumpusi hänen sielustaan ja sydänvalostaan. Eri valon spektrit alkoivat tanssahdella hänen jäätyneissä ja liikkumattomissa hyppysissään. Oli aika päästää peto valloilleen.

Säteilevä valo alkoi sokaista kolkkoa hopeisuutta. Maailma alkoi kimaltaa eri väreissä kun valo valtasi elohopeamaisen maailman. Valonsäteet tanssahtelivat eri kohteista. Elementaaliset alkuvoimat keräsivät voimiaan valtaisaan räjähdykseen.
Mielikuvitukselliset hologrammit syntyivät valon toan mielistä kun hän ei hallinnut enää elementaalivoimiaan. Matoron, Nurukanin ja monien muiden hänelle rakkaiden olentojen hologrammit piirtyivät moniulotteisina kuvina avaruuteen. Hän oli yhtä elementaalivoimiensa kanssa. Mutta hän ei antanut pedon uinua, vaan syödä, kasvaa, kehittyä.
Voima alkoi saavuttaa kriittisiä tasoja. Hän tiesi että hänen hyppystensä juuri luomat eläväiset valolohikäärmeet olivat merkkinä siitä että peto oli heräämässä. Lintuparvi hologrammilintuja lähti lentoon hänen oikeasta kädestään. Jostain syntyi kirves hänen oikeaan käteensä, kiinteä, valosta luotu kirves.
Oli aika päästää irti kahleista. Antaa voimakkaan alkuvirran viedä. Päästää muinaiset voimat valloilleen.
Elementaalienergiat purkautuivat hänen liikkumattomista kämmenistään. Ne pakottivat hänet kouristelemaan ja huutamaan. Hän alkoi murtua elohopean myrkyistä ja kuolon kankeudesta. Hopeisuus alkoi väistyä hänen mielestään kun hän kanavoi käsillään voimiaan vastakkaisiin suuntiin. Myrskyn silmässä ollessaan hän loi itse itselleen ansan. Sokaiseva kirkkaus oli vallannut kaikkeuden. Pyörteen voima piti siirtää hänen alleen. Kädet vapautuivat. Hän kanavoi valon spektrejä ja energioita jalkojensa alle. Ne alkoivat työntää häntä eteenpäin.
Matoro konvertoi energiaa Umbran jäästä itseensä, sitä kautta parannuskiveen ja takaisin Umbraan. Työ oli uuvuttavaa, mutta se oli tehtävä jotta ystävä saatiin pois tästä outoudesta. Kylmyys oli alkanut kaikota Umbran ääreishermostoista ja toa tiesi onnistuvansa jos vain jaksaisi yrittää vielä kovemmin. Hikikarpalot menivät Matoron naamiolta kun hän keskittyi. Jalat ristissä istuva toa oli yhtä kylmyyden kanssa. Yhtä viimojen ja lumihuippujen. Hän oli mielensä jääaavikolla jossa oli vain hän ja hänen elementtinsä.
Ovi alkoi kadota. Ei ollut aikaa hukattavaksi. Novaräjähdys tapahtui viimein. Valtaisa aalto lasersäteitä, valon eri taajuuksia, hologrammeja muistoista ja valtaisa annos energiaa pyyhki läpi metallipäällysteisen mielen maailman. Työntövoima vei häntä kohti ovea. Toa ohjasi lentoa käsillään, säädellen virtauksia.

Ovi avautui hänen edessään kun hän kurkotti siihen. Se avautui itsestään, ehkä se näki hänen epätoivonsa ja pakonsa. Umbra imeytyi omaan mieleensä, läpi pyörteen jossa ei ollut päätä eikä häntää, alkua eikä loppua. Mutta lopulta hän tömähti omaan mieleensä.

”Se oli varsinainen seikkailu”, hänen oma demoninsa sanoi.
Kuilun kielleke
Umbra säpsähti hereille. Matoro katseli häntä teleskooppisilmillään, parannuskiven sinisten lieskojen lämmittäessä Umbran sydänvaloa. Toa alkoi saada omaa mustakeltaista väriskaalaansa takaisin ja parantua. Väri oikeasta silmäst alkoi parantua ja jää oli muuttunut vedeksi, ilman kylmäenergiaa. Hengitys alkoi muuttua normaaliksi, mutta Umbra tunsi valoelementtinsä kadonneen. Hän oli käyttänyt liikaa voimiaan ja nyt vastassa olisi vain pimeyttä. Hopeinen läiskä oli jäänyt hänen kanohilleen, eikä se lähtenyt pois. Se oli merkkinä valon katoamisesta.
”Pelastuit, ystäväni!” Matoro hihkaisi kun Umbra alkoi nousta jaloilleen. Matoro oli perin uupunut itsekin. ”Pelkäsin jo menettäneeni sinut tuolle Hopeiselle Painajaiselle”, jään toa kertoi. ”Mikä se oikeastaan oli? Kerro kaikki”.
Umbra alkoi kertoa seikkailuaan ystävälleen. He olivat kaksin pimeässä kallionkielekkeellä, vailla tietoa olinpaikastaan ja määränpäästään. Tämä oli seikkailu, jossa he pääsisivät taas loistamaan kuin kirkkaimmat tähdet.